Page 1

1


RAKE TÄHTINEN

SYNNIN PALKKA Jännitysromaani

161

Myllylahti Oy Espoo

2


www.myllylahti.fi

© Rake Tähtinen ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-840-2 (Sidottu) ISBN 978-952-202-862-4 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2017

3


01 Rikosylikonstaapeli Laatikainen asteli huoneeseensa ja istuutui työpöydän ääreen. Hän aloitti systemaattisen Post-it-lapuille keräämiensä muistiinpanojen nyppimisen tietokoneen näytön laidasta. Kolmen viikon uurastus kesämökkimurtojen tutkinnassa oli saavuttanut hänen osaltaan maaliviivan, ja kahden murtoja tehtailleen virolaismiehen edesottamukset olivat siirtyneet syyttäjälle. Muistiinpanot asian tiimoilta olivat käyneet tarpeettomiksi. Hän pyöritteli paperinpaloista pieniä keltaisia palloja ja nakkeli niitä paperikoriin, kun päivystyksestä tuli puhelu. – Onko sulla hetki aikaa, jos lähetän täältä alakerrasta mieshenkilön pakeillesi, Rönkä kysyi aamu-unisella bassollaan. – Muuta olekaan, Laatikainen murahti. – Tänne vaan. Arkistoja järjestelen. – On kyse henkilön katoamisesta ja tämä kaveri on soittanut illalla hätäkeskukseen saaden ohjeet tulla aamulla tänne, mikäli katoamisilmoitus on vielä ajankohtainen. – Jaaha. Eiköhän sitten toimita sen mukaan. Laatikainen teki lopuista muistilapuista yhden 4


isomman paperitollon ja paiskasi sen voimalla koriin. Hetken kuluttua alakerrasta lähetetty mies seisoi ovella. Ensivaikutelma oli huoliteltu aina punavalkoruudullista kauluspaitaa myöten. Juuri leikatut hiekanruskeat hiukset oli kammattu oikeanpuoleiselle jakaukselle. Miehen koko olemus toi rikosylikonstaapelin mieleen ison kysymysmerkin. – Peremmälle vain. Se oli taikalause. Ennen kuin Laatikainen oli ehtinyt ojentautua tuoliltaan ylös, mies oli käsi ojossa esittäytymässä hänelle. – Hannu Korjus, terve. Soitin illalla ja käskettiin tulla aamulla tänne, mikäli asiani on edelleen aiheellinen. Korjukseksi esittäytyneen kädenpuristus oli pikainen. Hän istuutui pöydän vieressä olevalle tuolille. Miehen katse kiersi työhuoneen tyhjiä seiniä. – Ilmeisesti asia on edelleen ajankohtainen. Korjus katsoi edessään istuvaa Laatikaista pikaisesti silmiin, ja tovin harhaillut katse kiinnittyi työpöytään ennen kuin hän vastasi mitään. – Kyllä. Tekisin katoamisilmoituksen, mies takelteli. – Koskee vaimoani. – Vai niin, Laatikainen sanoi lyhyesti ja kaivoi laatikostosta ruutuvihon. Hän huokaisi tuskin huomattavasti. – Miksi epäilet vaimosi kadonneen? Hannu Korjus rypisti otsaansa eikä ehtinyt vastata kysymykseen ennen kuin Laatikainen jo kävi läpi perustietoja. – Minulla on tällainen, Korjus sanoi ja kaivoi kauluspaitansa rintataskusta paperin. Hän ojensi sen rikosylikonstaapelille kädet täristen. 5


Siististi taitellun paperin sisällä oli pieni valokuva. Vilkaistuaan kuvaa Laatikainen nosti sen pöydälle heidän väliinsä. – Olet ollut perinpohjainen, Laatikainen sanoi lukiessaan paperia. – Löysin ohjeet netistä. Paperille oli listattu miehen toimesta tietoja hänen vaimostaan. Eveliina Korjus, 32 vuotta. Ei sairauksia. Terveydentila normaali. Vaatetuksena siniset farkut, mahdollisesti sininen T-paita ja sininen Adidas-verryttelytakki. Liikkeellä mustalla Jopo-merkkisellä polkupyörällä, jossa pinkki teippaus rungossa. Lähtenyt kotoaan noin kello 18.45 ja olisi pitänyt palata kello 21:n aikaan. – Ja mihin vaimosi oli menossa? – Seurakuntaan. Hänellä oli siellä soittoharjoitukset yhdessä toisen muusikon kanssa. – Oletko kysynyt, oliko hän näissä harjoituksissa? Seurakunnassa, siis seurakuntakeskuksessa Koulukadulla? Korjus nyökkäsi ja pudisti sen jälkeen päätään. – Kyllä Eve siellä oli, mutta ei seurakuntakeskuksessa. Olemme Bethaniel-seurakunnassa. – Bethaniel? Laatikainen oli kuullut seurakunnasta, mutta ei muistanut heti, missä heidän toimitilansa sijaitsi. – Seurakuntamme on vanhassa seurakuntakeskuksessa. – Aaa… Laatikainen nyökkäsi. – Siinä Rantakadun ja Vakka-Suomenkadun kulmauksessa. Ja sieltä vaimosi oli lähtenyt. Mihin aikaan? – No yhdeksän tietämillä. Hänellä on siellä harjoi6


tukset seitsemästä yhdeksään. Joka keskiviikko. – Onko vaimosi palannut aina kotiin ilmoittamaansa aikaan, vai onko aiemmin tapahtunut tällaista? Laatikaisen kysymys sai Hannu Korjuksen kasvot yllättäen punehtumaan. Aivan kuin mies olisi ottanut kysymyksen loukkauksena. – Ei koskaan. Koskaan ennen ei tällaista ole tapahtunut, Korjus sai kakistettua suustaan. – Mitä oikein kuvittelet? – Olen pahoillani, mikäli kysymykseni loukkasi jollain tavoin, mutta minun on vain yksinkertaisesti käytävä läpi mahdollisimman paljon asioita suhteessa vaimosi katoamiseen. Mikään kysymys ei siis ole eikä tule olemaan henkilökohtainen hyökkäys sinua kohtaan. Ihan omaksi parhaaksesi, Laatikainen sanoi niin neutraalisti kuin mahdollista. – Ymmärrän. – Eli vaimosi ei ole koskaan aiemmin ollut ilmoittamatta poissa kotoa? – Ei. Siksihän juuri täällä olen. – Onko mahdollista, että hän olisi kenties lähtenyt jonkun harjoituksissa olleen mukaan ja olisi edelleen sillä tiellä? – Ei. Harjoituksissa oli vain vaimoni ja seurakuntamme laulaja-kitaristi. – Ja tämä henkilö on kuka? – Antton Kuisma. – Oletko ollut häneen yhteydessä? Hannu Korjus huokaisi ennen kuin vastasi. Hän kertoi soittaneensa Antton Kuismalle puoli kymmenen aikaan illalla ja sen jälkeen heti hätäkeskukseen. – Mitä tämä Kuisma kertoi, Laatikainen kysyi. 7


– Sanoi Eveliinan lähteneen yhdeksän aikaan niin kuin tavallisesti. Hänellä ei muuta sanottavaa ollut eilisillasta. Ainakaan mitään erityistä. – Puoli tuntia sen tavallisen kotiintuloajan jälkeen jo siis aloit kaivata häntä, Laatikainen totesi epäuskoisena. – Niin. Ei vaimoni luista aikatauluista. Even puhelimeen en ole saanut yhteyttä koko aikana. On ilmeisesti pois päältä koko rakkine. Laatikainen tunsi turhautuvansa miehen kanssa. Tämän vaimo oli ollut puoli tuntia normaalia kauemmin poissa kotoaan, ja mies soitteli jo perään ja heti sen jälkeen hätäkeskukseen. – Onko mahdollista, että vaimosi on kuitenkin ihan omasta tahdostaan lähtenyt johonkin ilman, että hän kertoisi asiasta, Laatikainen kysyi, vaikka aavistikin Hannu Korjuksen saavan mitä todennäköisimmin uudet punat kasvoilleen. Aavistus toteutui. Korjus katsoi työtään tekevää rikosylikonstaapelia aivan kuin ei olisi alkuunkaan ymmärtänyt kysymystä. – Vaimoni ei ole sellainen, miksi näemmä häntä luulet. Nyt puolestaan Laatikainen ei ymmärtänyt Korjuksen sanoja. – En minä luule yhtään mitään, hän sanoi kylmästi ja jatkoi osoittaen sormellaan pöydällä olevaa valokuvaa Eveliina Korjuksesta: – Olen ainoastaan kiinnostunut saamaan kokonaiskuvaa vaimostasi. Sen pohjalta sitten edetään. Korjus otti tuolilla paremman asennon ja suoristi selkänsä. 8


– Me olemme vaimoni kanssa uskovia ihmisiä ja kunnioitamme Jumalaa ja elämme sen mukaan. Vaimoni on yksi seurakuntamme hartaimpia ja aktiivisimpia jäseniä. Minua loukkaa se, että kysyt asioita, jotka yksinkertaisesti eivät ole mahdollisia. Laatikainen huokaisi. Korjuksen ehdottomuus oli jollain tavalla hämmentävää. – Arvostan sitä mitä olette. Todellakin. Mutta nyt asia on vain niin, että minä kysyn muutamia kysymyksiä ja toivon sinun vastaavan todenmukaisesti. Onko asia nyt ymmärretty? – En minä tyhmä ole, mutta… Sen pidemmälle Korjus ei ehtinyt, kun rikosylikonstaapeli jo keskeytti hänet: – Toisekseen. Olette kuinka uskovia, uskottomia tai uskomattomia tahansa, jokaisella ihmisellä on oikeus olla tavoittamattomissa, eikä se ole rikos. Niin myös vaimollasi on siihen oikeus. Vaikka vain kahdeksitoista tunniksi. Sen ajanhan hän on nyt kateissa ollut. Suhtaudun tähän tekemääsi katoamisilmoitukseen sen vaatimalla vakavuudella, mutta toivoisin sinulta nyt vihdoin ja viimein malttia ja selkeäsanaisuutta kysymyksiini. Laatikaisen ryöpsäytys sai Korjuksen takaisin urilleen ja mies tyytyi nyökkäämään. Pieni säälin tunne vilahti rikosylikonstaapelin sisuksissa. Ilmoituksen tekijä oli selvästi huolissaan vaimostaan, eikä hän sitä aikonutkaan ohittaa. – Olet ollut yhteydessä siis tähän Kuismaan. Oletko kysellyt muilta tuttavilta? Joko vaimosi tai yhteisiltä tutuilta? – Ei Eve olisi ilmoittamatta missään, ja meillä on sama ystäväpiiri. Vaimoni olisi pitänyt olla tänään aa9


museitsemältä työpaikallaan päiväkoti Lilliputissa, mutta hän ei siellä ole. Soitin näet sinne. Se riitti Laatikaiselle. Hän ei lähtenyt tässä vaiheessa kysymään enempää. Jos nainen ei ollut mennyt työhönsä aamulla, oli tämä todennäköisesti tehnyt joitain merkittäviä päätöksiä elämänsä suhteen. Tai sitten jotain muuta on tapahtunut. – Mitä seuraavaksi tapahtuu, Hannu Korjus kysyi ja nyt hänen äänessään oli enää uteliaisuutta. – Minun täytyy kaikesta huolimatta kysyä vielä paria asiaa. Korjus nyökkäsi, minkä Laatikainen tulkitsi myöntymiseksi. – Onko itselläsi minkäänlaista ajatusta, missä vaimosi saattaisi olla? – Ei. – Onko hän ollut jollain tavalla erilainen viime aikoina? – Ei. Kuinka niin? Me olemme aviopari ja elämme elämäämme Herralle. Hyvinä ja huonoina päivinämme. – Huonoina? – Eikö jokaisella ihmisellä ole sekä hyviä että huonoja päiviä, Hannu Korjus kysyi ja kuulosti etäisesti Laatikaisen korviin herätyssaarnaajalta. Niinpä hän tyytyi vain myötäilemään tätä. Laatikainen kertoi Korjukselle vievänsä asiaa eteenpäin. Hän kuitenkin muistutti miehelle, ettei katoamisiin yleensä liity suurempaa dramatiikkaa tai rikosta, mutta epäonnistui sanomisissaan. Korjus nousi paikaltaan ja katsoi Laatikaista pitkään, ennen kuin avasi suunsa: – Minun vaimoni on oikeasti kadonnut. Vastoin omaa tahtoaan. 10


– Sen vuoksi vien tämän katoamisilmoituksen pikimmiten tietojärjestelmäämme kuvan kera, niin se on partioidemme käytössä saman tien, Laatikainen sanoi ja otti kuvan käteensä. – Kiitos. Hannu Korjuksen lähdettyä Laatikainen huokaisi pitkään. Hänen kädessään olevassa kuvassa hymyili vaaleanruskeissa puolipitkissä hiuksissaan sinisilmäinen Eveliina Korjus kultainen risti kaulassaan.

11


02 Kirjattuaan Eveliina Korjuksen tiedot Patjaan Laatikainen skannasi saamansa kuvan ja liitti myös sen S-ilmoitukseen. Enempää hän ei voinut tehdä. Eikä sillä hetkellä aikonutkaan. Vaikka Hannu Korjus olisi kuinka odottanut heidän etsivän systemaattisesti hänen vaimoaan, siihen ei ollut mahdollisuutta. Kun kyseessä ei ollut vanhus, lapsi tai sairas henkilö, ilmoitus sai riittää näin aluksi. Laatikainen nosti molemmat kämmenensä niskan taakse ja ojentautui tuolillaan. Torstaiaamu, joka oli ollut toivoa täynnä suhteessa rauhallisuuteen, ei ollut alkanut aivan toivotulla tavalla. Rikoskomisario Petri Petäjämäki pelmahti hänen huoneeseensa koputtamatta ja yllätti alaisensa loikoilemasta työpöydän äärestä. Käsissään komisariolla oli muovimukilliset höyryävää automaattikahvia käytävän keittimestä. – Et kuitenkaan ole aamukahvia vielä edes saanut, Petäjämäki sanoi ja laski toisen mukin Laatikaisen pöydälle. Laatikainen tarttui ahnaasti tarjottuun kahviin. – Sulla oli asiakas heti aamulla. – Joo. Huolestunut aviomies vaimonsa perässä. Soitellut häkeen jo illalla, kun muija ei ole tullut sillä kellonlyömällä kotiin kuin tavallisesti. Outo heppu. 12


– Eilenhän oli pikkulauantai. Joskus menee seuraavaan päivään kotiintulot, jos oikein flaksi käy, Petäjämäki naurahti. – Tämä ei tainnut olla mikään baariruusuiluhomma. Ainakaan mitä miehen puheisiin on uskominen. On uskovaisesta naisesta kyse, Laatikainen kuittasi ja ojensi skannerista kuvan komisariolle. – Ai nekö eivät voi kadota tai eksyä vääriin sänkyihin, Petäjämäki pikemminkin totesi kuin kysyi ja katsoi kuvaa pitkään, ennen kuin sanoi tuntevansa naisen. – Häh? – Eve-täti Lilliputista. Meidän pikkusälli on siellä hoidossa. – Maailma on pieni, Laatikainen huokaisi. – Ei maailma, vaan Uusikaupunki. Rauhallinen, hiljainen nainen. Hiukan sellainen hajuton ja mauton, mutta lapset kyllä pitävät. Ainakin meidän Severi puhuu Evestä usein. Laatikainen naurahti Petäjämäen analyysille. Tosin jo kuvan perustella hän olisi heittänyt veikkauksensa Petäjämäen kuvauksen suuntaan. Hän kertoi komisariolle tiedot, jotka aviomieheltä oli saanut. – Mitä arvelet, Petäjämäki kysyi ja tipautti tyhjän muovimukin paperikorin keltaiseen mereen. – Paha sanoa. Ihmisiähän me kaikki ollaan, ja sanotaan, että hiljaisissa vesissä ne isot kalat kutevat. Tiedä sitten. Partioilla on nyt kuitenkin tiedot ja kuva. Saa riittää tässä vaiheessa. – Äkkiseltään sanottuna voisin kallistua jopa ihan vakavasti siihen suuntaan, että Eveliina Korjus ei ole vapaaehtoisesti kadonnut kartalta. Ihan sillä kokemuksella, joka minulla on hänestä lastenhoitajana, mutta 13


niin kuin itse sanoit, koskaan ei tiedä missä ne isot kalat luuraa, Petäjämäki myönsi. Kesken heidän turinatuokionsa partiolta tuli ilmoitus puhelimitse suoraan Laatikaiselle. S-ilmoituksen mukainen musta Jopo oli löytynyt normaalin partiointitehtävän yhteydessä kaupungilta. Laatikainen käski jättää pyörän niille sijoilleen. – Jaahas… Ei kai se auta kuin lähteä keskustaan. Komisario oli kahden vaiheilla, lähteäkö mukaan vai ei, mutta Laatikainen lähti loppujen lopuksi matkaan yksin. Elokuun alku oli ollut lämmin, jopa helteinen. Laatikainen ei nytkään heittänyt ylleen takkia, vaan nappasi mukaansa ainoastaan Canonin Ixuksen, vaikka partio varmaan oli osaltaan jo kuvannut löytyneen polkupyörän. Ajaessaan Lokalahdentien rautatiesillan yli hän tuli vanhan seurakuntakeskuksen kohdalle, jonka rapistunut vaaleanruskea maalikerros paljasti talon päässeen hoitamattomana ainakin ulkoisesti huonoon kuntoon. Pieni ”Bethaniel”-kyltti sen ikkunassa oli aiemmin jäänyt huomaamatta, vaikka hän ajoi rakennuksen ohi päivittäin. Viimeinen havainto Eveliina Korjuksesta oli täältä. Partion Transporter oli pysäköity aivan kaupungin pienemmän S-Marketin eteen pyörätelineiden lähettyville. Sen vieressä oli tyhjä parkkiruutu, johon Laatikainen ajoi mustan Stilonsa. Hän otti etupenkiltä kameran ja asteli autossa istuvan kaksikon luo. Laine avasi sivuikkunan. Hänen vierellään istui partiopari Hämäläinen, joka toisin kuin Laine ei vastannut Laatikaisen tervehdykseen. Se ei yllättänyt rikosylikonstaapelia. Hämäläinen nyt vain ei ollut mikään poriseva papupata. 14


– Tuollaistako kaipaat, Laine kysyi osoittaen etusormellaan tuulilasin läpi mustaa polkupyörää. – Bingo, Laatikainen sanoi nähdessään pinkin teippauksen Jopon rungossa. – Odotelkaa hetki. Saatte heittää munamankelin kyytiin, kunhan katselen ensin fillaria ja sen ympäristöä. Musta Jopo oli asetettu pyörätelineeseen aivan kuten sen vierellä olevat kaksi muutakin polkupyörää. Se oli lukittuna ja musta etukori oli paikallaan. Laatikainen katseli ympärilleen. Mikään ei viitannut siihen, että pyörän jättäjältä olisi jäänyt ympäristöön yhtään mitään erikoista. Tai ylipäätään mitään. Hän otti muutaman kuvan eri suunnilta ja haki Laineelta suojakäsineet. Laine ja Hämäläinen tulivat autostaan, ja polkupyörä saatiin sovitettua sen takaosaan. – Viekää fillari laitokselle ja olkaa varmuuden vuoksi klähmimättä sitä ilman suojakäsineitä, Laatikainen ohjeisti. – Jaa, onko tässä jokin rikosepäily, Laine kysyi ihmetellen Laatikaisen neuvoa. Kysehän oli vain kadonneesta henkilöstä, joka mitä ilmeisimmin oli jättänyt pyöränsä pyörätelineeseen kuin kuka tahansa. – Kunhan nyt vain viette mankelin laitokselle, tyytyi Laatikainen toteamaan. Transporter lähti marketin pysäköintialueelta, ja Laatikainen käveli kirjaston ja marketin välissä olevaan puistoon. Hän istahti penkille ja katseli Toivoa, kuvanveistäjä Jussi Vikaisen tekemää ja Uudenkaupungin Säästöpankin vuonna 1964 kaupungille lahjoittamaa pronssipatsasta. Pronssipoika piti purjevenettä kädessään suihkukaivon reunalla. Puiston muilla penkeillä istui nuorisoa kännyköi15


tään tuijottaen. Kuukautta aiemmin julkaistun Pokémon GO -pelin lumoissa nuoret olivat laittaneet luren patsaalle, joka oli yksi kaupungin PokeStopeista, ja odottivat nyt piirroshahmoja luuriin silmä kovana. Uusi sukupolvi oli vallannut puiston vanhoilta juopoilta, vaikka sinnikkäästi kaksi Laatikaisellekin tuttua vanhempaa miestä nuokkui yhdellä penkillä valkoinen muovipussi maassa välissään. Jommallakummalla oli tulilientä. Valvontakameroita kaupungissa oli, mutta rikosylikonstaapeli muisti vain puhelinyhtiön laittaman kameran kuvaavan torialuetta ja välittävän livekuvaa nettiin. Hetken nuorten kännykkätuijottelua seurattuaan hän nousi ja lähti takaisin asemalle. Polkupyörä oli löytynyt, mutta pyöräilijää ei. Poliisilaitoksen käytävällä Petäjämäki tuli häntä vastaan nippu papereita kourassaan. – Alkaa taas työvuorosuunnittelu olla ajan tasalla, komisario naurahti ja jatkoi: – Mites teillä? Joko fillari on analysoitu? – Joo. Siinä mitään ihmeempää. Taistelupari Hämäläinen ja Laine sen kuskasivat tänne. Asiallisesti menopeli oli jätetty paikalleen. Mietin, että mahtaisiko torikamera paljastaa salaisuuksiaan meille. – Tarkoitat sitä nettikameraa? – Niin. Sitä juuri. Petäjämäki tuotti Laatikaiselle pettymyksen. Hän kertoi kameran striimaavan suoraa livekuvaa nettiin, eikä se tallenna kuvaamaansa. – No voi helvetti suoraan sanoen. Mä kun ajattelin pääseväni kerrankin kohtuullisen helpolla. 16


– Nythän sä helpolla pääset, kun voit unohtaa nauhoitteiden kelailun. Petäjämäen tokaisu oli kuitenkin tarkoitettu vain kevennykseksi. Laatikainen ei voinut olla ihmettelemättä, miksi Eveliina Korjus olisi jättänyt polkupyöränsä matkan varrelle mennessään Alistakatua pitkin Bethaniel-seurakuntaan. – Eikö hän ollut siellä seurakunnassa? Niin ainakin minä ymmärsin, Petäjämäki sanoi. – Totta. Eli sitten seuraavaksi ihmettelen sitä, miksi nainen olisi jättänyt kotimatkallaan polkupyöränsä ja jatkanut matkaa kävellen. Tosin teille tietymättömille. – Sun täytyy pistää Laine ja Hämäläinen selvittelemään joutessaan, mitä valvontakameroita tuolla reitillä on. – Niin pitänee toimia, kun siitä torikamerasta ei iloa sitten ole. – Ei ole, ei, Petäjämäki vahvisti toistamiseen. – Lisäksi S-Marketissa lienee syytä käydä kyselemässä eilisillasta ihan kuvan kera, Laatikainen hymähti. – Mun valistumaton mielipiteeni on, ettei tässä vaiheessa ole syytä panostaa etsintöihin kovin intensiivisesti. Se on valitettavasti muusta pois, ja naisella lienee oikeus olla tavoittamattomissa, vaikka polkupyörä löytyikin. Jos se on siististi jätetty hänen omasta toimestaan, niin ei se ainakaan suurta huolta minussa aiheuta, Petäjämäki sanoi ja läimäytti isokokoista Laatikaista veljellisesti olalle. – Joku tässä kyllä kiusaa, kun tuo fillari löytyi. Sehän on lähestulkoon puolimatkassa kodin ja seurakunnan välillä, Laatikainen mumisi, mutta päästi esimiehensä jatkamaan matkaansa vuorolistojen kanssa. 17


03 Toinen Uudenkaupungin yksityisistä päiväkodeista, Lilliputti, sijaitsi aivan vuonna 1864 valmistuneen punatiilisen uuden kirkon kupeessa Seikowin lakkautetun koulun korttelissa. Petäjämäki avasi Vuorikadun puoleisen portin ja astui päiväkodin pihamaalle varmistettuaan portin sulkeutumisen takanaan. Severi istui hiekkalaatikolla selin häneen eikä huomannut isäänsä. Poika oli keskittynyt asettelemaan muoviautoja riviin toisen ikäisensä, nelivuotiaan pojan kanssa tasoittamalleen hiekalle. Petäjämäen tervehtiessä poikaansa tämä kääntyi paikallaan ja pudotti muoviauton käsistään. Toisin kuin normaalisti isän hakiessa Severiä hoidosta, pojan kasvoilla kuvastui pettymys. – Iskä, kuin sä jo nyt tulit, Severi sanoi vääntäen kasvonsa mahdollisimman pettyneeseen virneeseen. Osin todelliseen, osin näyteltyyn. Viesti oli kuitenkin selvä. Petäjämäkeä hymyilytti pojan ilmeily. – Ainahan iskä tähän aikaan tulee hakemaan, jos ei muuta ole ilmoitettu. – Mutku meillä on Joonaksen kanssa leikki vielä kesken, Severi yritti ja sai yrityksensä läpi. Petäjämäki antaisi pojan leikkiä vielä hetken. Hän sanoi menevänsä 18


juttelemaan hoitotätien kanssa. Keskellä pihaa seisoskelikin päiväkodin johtaja Anne Laiho, joka valkoisen hellehattunsa alta komisarion nähdessään heilautti iloisesti kättään. Persikanvärinen hihaton leninki teki oikeutta naisen ruskettuneille käsivarsille. – Saisi meilläkin kesälomakuukaudeksi valikoitua elokuu, Anne Laiho sanoi hymyillen Petäjämäelle aivan kuin olisi aavistanut miehen ajatukset. – Teimme rantaretken tänään lasten kanssa. Severihän osaa jo melkein uida. Kun Severin kuulumiset torstaipäivältä oli vaihdettu, Petäjämäki siirtyi varsinaiseen asiaansa. – Eve ei olekaan tänään näemmä töissä, hän sanoi. Ohimennen sanottu lause sai kuulijassaan aikaan yllättyneen reaktion. – On jostain syystä pois, mutta onneksi saimme sijaisen nopealla aikataululla. Muuten koko rantaretki olisi saattanut jäädä tänään tekemättä. – Vai niin. Tiedätkö lainkaan, kuinka kauan Eve on pois. Sairauslomallako? Anne Laiho kohautti olkiaan ja pudisti päätään. Hellehatun lierit vain lepattivat. – Ei mitään tietoa. Hänen miehensä soitti heti aamulla ja ilmoitti lyhyesti Even olevan pois tämän päivän. Naisen vastaus kysymykseen oli varsin erikoinen ja odottamaton. Hannu Korjus oli hoitanut vaimonsa poissaoloilmoituksen tekemisen heti aamulla. – Onko tällaista tapahtunut usein? Komisarion kysymys sai Anne Laihossa aikaan pienen pohdintatuokion. 19


– Tuota. On hiukan epätavallista, että jonkun hoitolapsemme vanhempi kyselee niin tarkkaan lastenhoitajan työasioista. Petäjämäki päätti kertoa sen, minkä Eveliina Korjuksen aviomies oli jättänyt aamulla kertomatta. Mitä pidemmälle hän kertomuksessaan eteni, sitä epäuskoisempi oli Laihon ilme. – Kadonnut? Hyvänen aika. Miksi se Hannu ei sitä voinut aamulla sanoa, niin emme olisi täällä olleet ainakaan niin hämmästyksellä päähän lyötynä, Anne Laiho sanoi ja haukkoi henkeään. – Ehkä mies vain halusi pitää asian salassa. Tiedä sitten. Eve on ainakin minusta varsin antautunut työlleen ja lasten pitämä. Mutta nyt kun tiedät tämän katoamisen, niin onko jotain sellaista tapahtunut hänelle viime aikoina, joka olisi ollut tavallisuudesta poikkeavaa? Tai onko hän ollut olemukseltaan ja käytökseltään erilainen kuin aiemmin? Isä Petäjämäki otti hetkeksi rikoskomisario Petäjämäen roolin kysymyksensä myötä. – En nyt äkkiseltään osaa sanoa mitään erikoista, Anne Laiho sanoi otsaansa hellehatun alla rypistäen. – Eve on hyvä, tarkka ja tunnollinen työntekijä. Aikuisten kanssa hieman hiljainen, jopa syrjäänvetäytyvä. Jos se nyt on edes hyvä ilmaus sille, mitä tarkoitan. Ilmaisu syrjäänvetäytyvästä oli Petäjämäelle kiintoisa. Niinpä hän päättikin pyytää Laihoa hieman tarkentamaan kuvaustaan. – Ehkä se johtuu siitä, tuo ilmaisu, ettei Eve oikein osallistu yleisiin keskusteluihimme sellaisella innolla kuin me muut. Välillä kun jutut ovat jopa meillä päiväkoti-ihmisillä aika roisia, ja Evehän ei sellaisia edes 20


puhu. Ainakaan meidän kanssamme. Varmaan johtuu hänen vakaumuksestaan. – Se saattaa hyvin olla, enkä ole itsekään varma, haluaisinko tietää mitä kaikkea te täällä meidän vanhempien selän takana puhutte ja naureskelette, Petäjämäki sanoi vapauttaen näin keskustelun tunnelmaa. – Kyllä sitä kaikenlaista kuulee lasten suusta, mitä kotona tapahtuu. Siinä on meidänkin pieruhuumorintaju kovilla. Molemmat nauroivat. – Eveliinan vakaumuksesta puheen ollen. Se onkin ainoa asia, jonka myötä olen joutunut puuttumaan hänen työskentelyynsä, Anne Laiho sanoi, kun sai naurunsa loppumaan. – Eli? – Äh… Asia on hiukan hankala. Tai miten sen sanoisi. Ei mitenkään merkittävä. Olemmehan me kristitty kansa. Luterilaisia lähes kaikki. Mutta kun tämä aika on mikä on. Tämän sanottuaan Anne Laiho heilautti kättään kirkontornin suuntaan. Sen kello näytti kahtakymmentä yli neljän. Petäjämäki oli suuri kysymysmerkki kuulemalleen. – Minä arvostan kaikkia ihmisiä joilla on jokin vakaumus, jota seuraavat. Kunhan se luonnollisesti on sellainen, joka ei vahingoita muita ihmisiä, Anne Laiho jatkoi, ja komisario oli aistivinaan naisen äänessä katumusta siitä, että tämä yleensäkään oli ottanut asian puheeksi. – Onhan meillä täällä päiväkodissakin joulujuhlat, pääsiäiset ja muut juhlat. Eli kristilliset perinteet ovat mukana edelleen vahvasti, vaikka tiedän monien van21


hempien, ehkä suurimman osan, pitävän koko asiaa pelkkänä hölynpölynä. Se ei kuitenkaan ole mikään ongelma. – Vaan mikä, Petäjämäki kysyi ja kiinnostui entistä enemmän. Päiväkoti Lilliputin johtajatar vaihtoi asentoa. Hän ei selvästikään tiennyt, miten aloittaisi. – Noh… Ehkä juuri se kristillisyys oli se ongelma. Enää ei niinkään, kun asiat on saatu puhuttua. Evehän on ollut meillä vasta vajaan vuoden. Ja silloin alussa jouduin puuttumaan asiaan. – Eli ymmärsinkö nyt niin, että Eve oli yli-innokas oman vakaumuksensa sanansaattaja? – Kyllä. Juuri niin. Anne Laiho nyökkäili helpottuneesti ja jatkoi: – Eveliina saattoi oma-aloitteisesti kertoa lapsille Raamatun tarinoita ja kertoa, kuinka Jeesus oli kuollut jokaisen meidän syntiemme tähden ja ihan jokaisen ihmisen tulisi tehdä parannus ja antaa elämänsä Jeesukselle. Ja sitä rataa. Hän puhui lapsille asioista kuin aikuisille, enkä ole alkuunkaan varma ymmärtävätkö nämä meidän suojattimme sellaista puhetta. Sinällään asian tekee vielä erikoiseksi se, että Eve oli muuten lasten kanssa niin samalla aaltopituudella, että voin vain ihailla hänen kykyään tehdä työnsä. – Tuliko asiasta isokin polemiikki? – Otin sitten yhtenä aamuna Even toimistooni keskustelemaan. Pelkäsin näet jonkun vähemmän kristinuskosta kiinnostuneen vanhemman vetävän herneet nenään, kun kuulee, mitä Eve-täti täällä lapsille puhuu. Hän kuunteli hiljaa asiani ja pahoitteli toimintaansa. Tämän jälkeen en enää käännytyspuheita kuullut. Se meni kerralla perille. Ja onhan se sellainen juttu, että tämä on 22


ihan tavallinen päiväkoti ilman sen kummempia aatetai vakaumuskasvatuksia. Naisen kertoma herätti Petäjämäessä kysymyksen, oliko Eveliina Korjuksella omia lapsia. – Ei ole. Se vähä mitä olen Eveliinan kanssa omien lapsien hankkimisesta puhunut, olen saanut kuvan, että he olisivat jo monta vuotta lasta yrittäneet. Mutta tämä on vain oma käsitykseni. Aihehan on aika herkkä. – No niinhän se on. Varmasti, Petäjämäki nyökytteli. Keskustelu Eveliina Korjuksesta päättyi Severin keskeyttäessä kaksikon jutustelun. Poika juoksi heidän luokseen ja ilmoitti ykskantaan olevansa valmis. – Kuin partiopoika, Petäjämäki naurahti ja nosti kuopuksensa syliinsä. Poika katsoi isäänsä kysyvästi. – Mikä se on? – Partiopoika on aina valmis kaikkeen hyvään. Päästyään autolleen Petäjämäki kaivoi taskustaan puhelimen ja soitti Laatikaiselle. – Unohtuiko kukkaro duuniin, oli tällä kertaa miehen tervehdys, kun linja avautui. – Ei se ainakaan sun yöpöydällesikään ole jäänyt, Petäjämäki kuittasi ja kertoi lyhyesti tapaamisestaan Anne Laihon kanssa. Myös Laatikainen ihmetteli, miksei Hannu Korjus ollut kertonut vaimonsa poissaolon todellista syytä. Erikoinen mies ja vielä erikoisempaa toimintaa.

23

Rake Tähtinen: Synnin palkka / Lukunäyte  

Kiitetyn Petäjämäki-sarjan kahdeksas osa pureutuu pienen uskonyhteisön sisäisiin jännitteisiin. Kymmenysten maksaminen ei takaakaan armoa –...

Advertisement