__MAIN_TEXT__
feature-image

Page 1

2


TERO SOMPPI

KEIKKA Jännitysromaani

160

Myllylahti Oy Espoo 3


On lottovoitto olla suomalainen. Voiton suuruus tosin vaihtelee. ____ Totuuden etsiminen on mielenkiintoista, ellei ole itse piilottanut sitä. – Jarmo Somppi (1941-1993)

© Tero Somppi sekä Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-839-6 (Sidottu) ISBN 978-952-202-861-7 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2017 4


INKOO NYKYHETKI Mustahiuksisen miehen tyylikäs puku oli maksanut Lontoon Oxford Streetillä kolme tuhatta puntaa ja rannekello sveitsiläisessä käsityöpajassa sata tuhatta euroa. Niitä oli valmistettu yhteensä vain kaksikymmentä kappaletta. Hinta oli toki järjetön, mutta laatu korkea ja mikä tärkeintä, statusarvo kohdallaan. Vasili vilkaisi kellosta ajan. 17:12. Hän ei oikeastaan suonut ajatustakaan sille, minkä arvoista mikäkin oli. Sellainen lakkasi merkitsemästä, kun tileillä oli rahaa tai osakeomistuksia päivästä riippuen joko hieman alle tai yli sata miljoonaa, ja koko arvioitavissa olevan omaisuuden arvo ylitti puoli miljardia. Hänen piireissään vauraus oli oletettu normi, jota ei pysähdytty ihmettelemään. Mies pyyhkäisi nuorekkaan hiussuortuvan otsaltaan ja mietti, koska ensimmäinen harmaa hiipisi täydellisen värisiin tummiin hiuksiin. Hänen isänsä oli Neuvostoliitossa eläessään harmaantunut stressistä jo alle nelikymppisenä. Hän harmitteli että vanha ystävä, Venäjän duuman varapuhemies Pjetor Saslenko oli myöhässä. Kaikki muut olivat jo tulleet, tärkeät venäläissyntyiset liikekumppanit Lontoosta ja reilut nelisenkymmentä paikallista hännystelijää ja perseennuolijaa Suomesta talon täytteenä. Vaikka olihan esimerkiksi NHL-tähtien kanssa mukava viet5


tää aikaa ja vaihtaa kuulumisia. Tosin näin alkukeväällä paikalla oli vain heikoimpien joukkueiden pelaajia, kun pudotuspelit kävivät Atlantin takana kuumimmillaan. Liike-elämän ja politiikan huippunimistä taas oli hyötyä, kun piti saada asioita aikaiseksi. Vasili vinkkasi avustajalleen lähes huomaamattomalla päänliikkeellä. Nuori mies tuli paikalle ripeästi, mutta ei huomiota herättävästi. Juuri niin kuin hän halusi lakeijansa toimivan; aina tehokkaasti, mutta ehdottomasti tyylillä. – Onko Sashasta kuulunut mitään? – Hänen koneensa oli myöhässä, avustaja totesi hetkeäkään miettimättä, sillä tilanteen tasalla olemisesta hänelle maksettiin, ja jatkoi: – Auto on jo matkalla ja täällä kymmenen minuutin kuluttua. Nuorukainen vilkaisi omaa kelloaan, kymppitonnin perus-Cartieria ja korjasi nopeasti: – Enää yhdeksän minuuttia. Joskus Vasili mietti, maksoiko henkilökunnalleen sittenkin liikaa. – Hienoa. Vasili nyökkäsi tyytyväisenä. Heidän ei tarvitsisi odottaa enää pitkään, mutta ei tullut kuuloonkaan aloittaa tilaisuutta virallisesti ennen arvovaltaisen päävieraan tuloa. Onneksi kaikki ymmärsivät sen – myös kaksi oikeasti tärkeintä vierasta. Näistä kumpikin oli Forbesin listan upporikkaita venäläisiä liikemiehiä; Alexander Rostov ja Dimitri Tarasenko. Heidän asemassaan olisi ollut varaa käyttäytyä ylimielisesti, mutta oli turhaa ja myös typerää olla epäkunnioittava äiti-Venäjän poliittisen eliitin huippumiestä kohtaan. Rostov oli ollut vielä viime viikolla listan sijalla 376, mutta pudonnut eilen sijalle 392, kun pörssikurssimuutokset olivat pudottaneet hänen omaisuudestaan 360 miljoonaa dollaria. Hemmetti, mieheltä oli kadonnut omaisuudesta suunnilleen saman verran kuin hänellä it6


sellään oli yhteensä, eikä se näyttänyt tuntuvan missään. Ainakin nauru raikasi ja samppanja maistui. Samassa keskustelupiirissä muutaman vuoden takainen Miss Suomi kihersi teennäisesti jokaiselle Rostovin vääntämälle vitsille. Vasili tunsi ärtymystä ja mietti, johtuiko se kateudesta. Ainakaan hän ei saisi antaa sen näkyä päällepäin näille miljardööreille, jotka olisivat sekä hänen matka- että pääsylippunsa seuraavalle tasolle. Toinen erityisen tärkeä vieras, Tarasenko, pysytteli vakaasti listan sijalla 303. Vasili haaveili, kauanko kestäisi, ennen kuin hän itsekin nousisi 500 rikkaimman kerhoon. Liian kauan, hän totesi miettiessään tuota maagista luetteloa, jonka jäsenet pyörittivät suurinta osaa maailman taloudesta. Vaikka nousu kävisi miten äkkiä. Vasili tiedosti olevansa kärsimätön ja menestystä janoava ihminen. Rostov ja Tarasenko olivat monessa mielessä kuin toistensa kopioita. Molemmat olivat kohonneet energiaja öljyalalla suunnattoman rikkaiksi Venäjän mullistusten ansiosta, silloin kun Neuvostoliiton jäämistöä jaettiin jo valmiiksi rikkaiden tai sitten tarpeeksi häikäilemättömien riskinottajien kesken. Jotkut olivat tehneet sen paremmin ja taitavammin kuin toiset. Härskimmin. Paisutettuaan henkilökohtaisen omaisuutensa valtavan kokoiseksi molemmat miehet olivat muuttaneet ulkomaille. Lopulta kumpikin oli erilaisten mutkien jälkeen asettunut Lontooseen, yhteen maailman bisneskaupunkien kirkkaimmista kruunuista. Kaupunkiin, joka oli sekä riittävän lähellä Moskovaa että riittävän kaukana sieltä. Kaikilla tavoilla ajateltuna. Vasili hörppäsi lasista Krugin tammitynnyrissä kyp7


sennettyä samppanjaa ja vilkaisi vielä kelloaan: 17:17. Avarassa huoneessa kaikui iloinen puheensorina. Suurten maisemaikkunoiden takaa avautui näkymä sinisenä välkehtivälle Suomenlahdelle. Oli kulunut jo ihmisikä siitä, kun sen etelärannalla oli ollut Neuvostoliitto eikä Viro. Siitä mullistuksesta oli alkanut myös hänen nousunsa hyvin toimeentulevaksi mieheksi ja eliitin jäseneksi. Oligarkiksi. Oli kulunut melkein kolme vuosikymmentä noista sekavista ajoista tähän hetkeen, eikä maailma enää tuntunut riittävän. Jossain matkan varrella hän oli jäänyt jälkeen Forbes-kaksikon vauhdista haistaa menestysmahdollisuudet, tarttua niihin kuolettavalla otteella ja raahata saalis kotiin. Tarjoilijat hänen ympärillään kantoivat pitkille pöydille ruokaa hopeatarjottimilla, hedelmäkoreja, viimeisiä koristeita ja isoja jääveistoksia, jotka esittivät delfiinejä ja lohikäärmeitä. Vasili kiinnitti huomionsa näyttävään tummaan naiseen, jota hän ei ollut nähnyt koskaan aiemmin. Hannun catering-firma oli ilmeisesti hankkinut uuden työntekijän, Vasili ajatteli ja tunsi halua mennä esittäytymään naiselle. Tarjoilija oli seksikäs, mutta hänestä huokui myös jotain kovaa, jota oli vaikea selittää tai pukea sanoiksi. Joka tapauksessa tuttavuuden tekemisen aika olisi vasta myöhemmin. Nainen kantoi molemmissa käsissään täysiä samppanjapulloja. Juoma ei pääsisi tänä iltana loppumaan; juhliin oli panostettu paljon aikaa ja varsinkin rahaa. Tolkuttomasti rahaa. Kaikesta menestyksestään huolimatta hän ei päässyt irti ajatuksesta, että oli jämähtänyt keskisarjaan. Koonnut ihan kivasti omaisuutta ja valtaa, mutta oli silti pelkkä puuhastelija näiden raskassarjalaisten rinnalla. Miesten, 8


joiden edessä aukesi ovi kuin ovi Lontoon seurapiireissä. Kaupungissa missä hän itse ei ollut vielä mitään. Tämä ilta nostaisi hänet lopullisesti uudelle tasolle oikeissa piireissä. Yhteystyö näiden kahden huippumiehen kanssa veisi hänet kerralla mukaan isojen tekijöiden joukkoon, myös Lontoon talousvaltaa pitävien seuraan. Kaikki oli kiinni enää näistä hyvin järjestetyistä kosteista juhlista ja sopimuksen allekirjoittamisesta huomenna. Paria minuuttia myöhemmin Vasili oli vaihtamassa kuulumisia Suomen valtiovarainministeriön kansliapäällikön kanssa, kun avustaja käveli lähelle ja katsoi merkitsevästi. Vasili tiesi Sashan auton olevan portilla. Hän keskeytti tusinavirkamiehen jutustelut lyhyeen kohteliaan sulavasti ja riensi eteishallin kautta ulko-ovelle ottaakseen vastaan Venäjän federaation duuman varapuhemiehen. Miehen, joka asemassaan vaikutti isoihin päätöksiin ja saattoi auttaa merkittävästi sellaista yksityisyrittäjää, joka muisti osoittaa arvostustaan ja kunnioitustaan. Miehen, jonka kautta hänellä oli läheiset suhteet Venäjän ylimpään poliittiseen johtoon ja taloudelliseen eliittiin, joiden tuella saattoi saavuttaa kuun taivaalta. Tai jotain parempaa ja tuottoisampaa. Huomattavan pitkä ja hoikka mies nousi ketterästi edustusluokan Mercedeksen takapenkiltä ja levitti kätensä ottaakseen isäntänsä karhumaiseen syleilyyn. Poskisuudelmien jälkeen kaksikko lähti kiirehtimään sisään huvilaan nauttiakseen muiden juhlavieraiden seurassa tervetuliaismaljat. Turvamies istui takaisin autoon, jonka kuljettaja siirsi ripeästi sivummalle parkkiin. Nyt oltiin ystävällismielisellä ja tarkkaan vartioidulla alueella, joten henkivartijakin saattoi ottaa vähän rennommin. Ennakkotiedustelut oli tehty huolella, kuten aina. 9


– Nyt kun kaikki ovat paikalla, Vasili aloitti ja kohotti kristallisen samppanjalasinsa ilmaan hymyillen leveästi. Hän oli luontainen seuramies, joka sai kaikki tarvittaessa syömään kädestään. – Arvoisa toveri Saslenko, arvoisat kunniavieraat, naiset ja herrat. Vasili kierrätti kiireettömästi katsettaan ja otti vuorollaan katsekontaktin lähes jokaiseen runsaslukuisessa yleisössä. Hän sai kunkin läsnäolijan tuntemaan olonsa tärkeäksi, toivotuksi. Erityiseksi. Se kyky oli yksi hänen menestyksensä salaisuuksista. – Tervetuloa matalaan majaani. Vieraat vastasivat tervehdykseen ja maistoivat laseistaan. Tammitynnyreissä kypsynyt Krug oli samppanjoiden aatelia. Kun muut valmistajat olivat vuoden 1999 lopulla kilpailleet toinen toistaan erikoisemmilla millenium-painoksilla, Krug oli ilmoittanut, etteivät he tee mitään erikoispainosta, sillä heidän jokainen pullonsa on aina erityinen. Samppanjavalmistajan valinta kuvasi myös Vasilin luonnetta. Kaikki mitä hän teki, oli erityistä, ja tänään oli aika juhlia jälleen uutta saavutusta. Kansainvälinen yrityskauppa, tai oikeammin yrityskaappaus yhdessä Forbes-kaksikon kanssa tekisi hänestä huomenna yhden maailman johtavista tekijöistä nanoteknologian alalla. Tulevaisuuden kasvunäkymät olivat loputtomat. Viereisessä huoneessa kolme miestä tarkisti rynnäkkökiväärinsä vaistomaisesti vielä viimeisen kerran. Kukin heistä veti kommandopipon alas kasvojensa peitoksi. Etummainen mies vilkaisi ajan rannekellostaan. Kellot oli synkronoitu tänä aamuna. Nurkassa makasi kolme tiukkaan pakettiin sidottua vartijaa, joiden yllättäminen oli käynyt rutiinilla. Ammattisotilaan rutiinilla, taidolla ja viekkaudella.

10


sa.

Vielä kymmenen sekuntia. Ajoitus oli kaikki kaikes-

Jännitys kohosi huippuunsa, sydämen syke tuntui suojaliivien alla ja korvissa kohisi. Ote aseen kahvasta hansikkaan alla oli tukeva. Vielä viisi sekuntia ja oli aika mennä.

11


EDELLISENÄ SYKSYNÄ Aurinko paahtoi armottomasti kirkkaan siniseltä taivaalta. Seitsemän miestä ja yksi nainen istuivat meren päälle rakennetulla puuterassilla huurteiset oluttuopit käsissään. Välimeren aallot murtuivat kuohuina terassin alle, kohina oli rauhoittava. Loma läheni vauhdilla loppuaan. Huomenna olisivat edessä lennot viiteen eri suuntaan, joissa työt jatkuisivat jo maanantaina. Silloin rennot paidat ja shortsit vaihtuisivat jälleen univormuihin, kalja vesipulloon ja rentoutuminen taistelukenttien stressiin. Ainakin osalla heistä. Kai ”Noksu” Nokelainen oli porukan luontainen johtaja. Hänen karismallaan olisi houkutellut vaikka satanistin rippileirille, jos nyt olisi kokenut sellaiseen tarvetta. Nyt hänen katsoessaan pöydän ympärillä istuvia ystäviään mielessä pyöri paljon tärkeämpiä asioita. Eräänlaista käännytystyötä tämäkin. – En tiedä teistä, mutta mun mielestä isänmaa on kyllä pettänyt meidät ja koko kansan. Keskustelu oli vähitellen, tuoppi tuopilta mennyt syvällisemmäksi ja saanut katkeriakin sävyjä. Kukaan ei ollut tyytyväinen nykyhallitukseen, joka leikkasi puolustusmenoja, otti pakolaiset avosylin vastaan ja jätti vanhukset heitteille. Keneltäkään ei ollut jäänyt huomaamatta, että hallitus keskittyi kyllä kyvykkäästi omien ja eturyhmiensä

12


omaisuuden paisuttamiseen. Hyvänä esimerkkinä miljardien tulonsiirto veronmaksajilta yksityisille sairaanhoitopalveluille, joiden osakkeenomistajia istui hallituksessa tekemässä päätöksiä. Tai hallintarekisterilaki ja sen mahdollistama laillinen veronkierto. Maailman korruptiovapain roistovaltio. Todellinen vitsi, joka ei naurattanut ketään. Ilmeisesti vain yksi kansanedustaja oli ”solidaarisuussuosituksen” mukaisesti luopunut edes viikon palkastaan kansalaisiin kohdistuneiden leikkausten tukitoimena. Kukaan ei ollut siitä yllättynyt, päinvastoin. Toinen valtion suosima säästökohde eli puolustuskyvyn alasajo kosketti heistä jokaista ja jätti isänmaan Venäjän aggressioiden armoille. Juuri kun kansainvälinen tilanne oli muutenkin kiristynyt idän ja lännen välillä, Neuvostoliiton jälkeisen kuherruskuukauden päätyttyä. – Se on kyllä totta. Kotimaa on vedellyt meitä kaikkia kuivana kakkoseen, Tommy Dahlström hörähti tyylilleen uskollisesti. Hän ei ollut porukassa tunnettu älykkönä, eikä varsinkaan poliittisesti korrektina. Kaksoisveli Vilhelm vilkaisi lihaksikasta ja yltä päältä tatuoitua laskuvarjojääkäriveljeään lievää myötähäpeää tuntien. Tommyn heitto kirvoitti silti seurueessa myötäileviä kommentteja ja jopa muutaman naurahduksen, vaikka vitsi olikin vanha. – Ja kaikki mitä me ollaan tehty Suomen puolesta, Timo Salama totesi. Hän oli roteva kaveri, omien sanojensa mukaan ainoastaan isoluinen, ei lihava. – Ja näiden kriisimaiden puolesta paikan päällä, hän lisäsi halveksuvasti tuhahtaen. Kaikkien taustalta löytyi rauhanturvaajakomennuksia joko Afganistaniin, Irakiin, Tšadiin, Kosovoon, Bosniaan, Syyriaan, Libanoniin tai useampaan niistä. Suomalainen kriisinhallinta omasi pitkät ja kansainvälisesti kiitellyt perinteet. 13


– Viime viikolla tienvarsipommi räjähti sadan metrin päässä meistä, Kalle Halonen lisäsi. Hän palveli viimeisiä kuukausia Afganistanin pääkaupungissa Kabulissa ja oli pöydän ympärillä istujista tällä hetkellä kaikkein lähimpänä avointa sotatilaa. Kaupungin turvallisuustilanne oli huonoin sitten vuoden 2001, ja pommiräjähdykset olivat lähes päivittäisiä. Käydystä keskustelusta tuohtuneena hän puristi tuoppiaan hieman liian lujaa, otti huikan ja kirosi: – Ei sellaisten kokemusten jälkeen jaksa välittää onko sote-alueita 12 vai 18. Mulle on ihan sama, vaikka niitä olisi sata tai ei yhtään. Mikä vittu sote edes on? Kaikki nyökkäilivät hyväksyvästi. Tommy vilkaisi toisia. Hän tykkäsi humaltuneena olla paljon äänessä. – Vittuun hallitus. – Kukaan ei enää pidä sotilaiden puolia, Timo lisäsi. – Vaikka me ollaan itsenäisen valtion tärkein turvatae, Vilhelm jatkoi ja yritti tapansa mukaan tuoda keskusteluun asiallisen kommentin. – Eikä jollain sote-jutuilla ole mitään helvetin väliä. Jaakko ”Iso-Jake” Oikarinen suoristi selkänsä. – Varmaa on vaan, ettei ne keskenään riitelevät kusipäät saa Suomea nousuun. – Kaiken sen jälkeen mitä me ollaan maailmalla koettu, vaarannettu henkemme, ettei rättipäät tappais toisiaan, Kalle puuskahti viimeaikaisia kokemuksiaan peilaten ja jätti lauseen lopun ilmaan roikkumaan. – Ei kannettu vesi kaivossa pysy, Timo lohkaisi vanhan ja kuluneen itsestäänselvyyden. – Vaikka me tehtäis kriisimaille kaikki valmiiksi, niin nää sodat ei maailmasta lopu koskaan. – Ei ikinä, Kalle vahvisti ja mietti edelleen lomaa edeltäneitä kokemuksiaan turvaryhmän katupartiosta Deh Mazangin kaupunginosassa. Joka saatanan kadulla lojuva roska saattoi koska tahansa räjähtää silmille ja päättää hänen päivänsä. 14


Hän vaaransi henkensä, ettei Ali olisi tappanut Babaa, ja jos hän katsoi muualle edes pienen hetken, niin Baba olisi heti tehnyt saman Alille. Ei sellaisia ihmisiä voinut auttaa tai saada lopettamaan tappamista. Maassa oli loputtoman pitkä sotahistoria ja vastaavasti melko vähän kokemusta mistään rauhanomaisesta. Onneksi loma ja kalja olivat antaneet edes vähän etäisyyttä kuoleman jatkuvaan läsnäoloon. Sellainen kävi vähitellen ammattimiehenkin psyyken päälle. – Kiitoksena hyvästä palveluksesta nämä mulkut säästävät puolustuskyvyn romukoppaan ja lähettävät loput rahat Kreikkaan ja ties minne ja täyttävät kotimaan pakolaisilla, Timo sähähti kiukkuisemmin kuin oli edes tarkoittanut. Hän pyyhkäisi sylkeä suupielestään, eikä kenenkään tehnyt hetkeen mieli sanoa mitään. Kaikki katselivat aurinkoiselle merelle mietteissään. – Katsokaa nyt näitä Gorgoksia, Tommy totesi hetken kuluttua ja nyökkäsi päällään kohti tarjoilijaa, joka hauskuutti tiukassa paidassaan kahta brittityttöä merenpuoleisen pöydän ääressä. – Veroista ei ole koskaan edes kuultu, elämä on helppoa, sää kuin morsian ja meidän poliitikot vaan maksaa näiden perkeleen possujuhlia meidän verorahoilla. Onko siinä perkele mitään järkeä? – Oikeassa olette. Noksu nyökkäsi, ja toiset kääntyivät katsomaan häntä. Miestä, johon he olivat oppineet luottamaan vuosien varrella. Osa oli upseeriveljiä, osa samoissa kriisipesäkkeissä palvelleita ja samat traumat yhdessä läpikäyneitä. Hän oli johdatellut keskustelua haluamaansa suuntaan, ja tässä kuulijakunnassa pieni tulenlietsonta oli hetkessä sytyttänyt kunnon roihun. Nyt alkoi olla aika esitellä idea, jota hän oli huolella kehitellyt pitkän aikaa. Oli aika selvittää, oliko maaperä otollista ja kasvaisiko hänen istutuksensa hedelmää. Hän vilkaisi pöydän toisessa päässä istuvaa tumma15


hiuksista naista. He olivat eronneet Helin kanssa vuosi sitten, mutta olivat edelleen upseeritovereita. ”Helix” oli kovin nainen, jonka hän oli koskaan tavannut. Tämä vetäisi kuonoon suurinta osaa heistä pöydän ääressä istuvista, vaikka kaikki olivat ammattisotilaita. Sellaiseen naiseen oli ollut helppo rakastua, mutta yhdessä pysyminen oli ollut yhtä helvettiä. Jatkuva kuluttava pieni sotatila. Nyt Helix palveli Syyriassa sotilastarkkailijana. Ja hän kaipasi naista kipeästi, edelleen. Noksu arasteli vielä mielessään. Hänen seuraavista puheistaan ei olisi paluuta. Vain Helix tiesi mitä hän aikoi sanoa. He olivat pyöritelleet ideaa melkein koko yhdessäoloaikansa ja vielä eron jälkeenkin, yhteensä kolme vuotta. Nyt erottuaan he olivat parempi tiimi kuin koskaan yhdessä ollessaan. Paljon ammattimaisempi. Helix katsoi häntä vaativasti ja kehotti silmillään jatkamaan, astumaan reunan yli. Noksu hörppäsi tuopistaan ja rohkaisi mielensä. Meni syteen tai saveen, nyt painetaan eteenpäin, ennen kuin uskottavuus on mennyttä. – Suomi on menetetty tapaus. Koulutettujen muuttoliike ulkomaille on itse asiassa jo alkanut. Muuttovoitto syntyy pakolaisvirroista, joista vain kourallinen osaa edes lukea. Saati tehdä mitään muutakaan. Toiset nyökkäilivät. He katsoivat Noksua vaistomaisesti ylöspäin ja odottivat mitä viisaita sanoja hänellä olisi tänään jaettavaksi. – Kaikki fiksut muuttavat Uuteen-Seelantiin tai Australiaan, tai minne vain missä on vielä joku roti rajatarkastuksissa, ja minne kaivataan ainoastaan työtä tekeviä, osaavia ihmisiä. – Kaveri muutti viime kuussa Kanadaan, Timo totesi. Noksu nyökkäsi ystävällisesti, mutta kiirehti jatka16


maan. Tästä ei ollut nyt tarkoitus tulla mitään keskustelua, johon osallistuisivat muutkin kuin hän. Ei enää hyvin menneen alkulietsonnan jälkeen. Noksu asetteli sanansa huolellisesti: – Vihollinen on nyt tuhat kertaa toisen maailmansodan rintamalinjoja pahempi. Globaali talouskriisi murentaa EU:n, eikä meidän maanosa kykene edes puolustamaan itseään holtitonta pakolaisvyöryä vastaan. Perkele, islamin edessä kontataan eikä taistella, kun vielä olisi jotain mahdollisuuksia. Välimeren yli tulvii tuhansia tulijoita päivässä. Afrikka kuivuu ja sadat miljoonat tulijat odottavat vuoroaan. Kaikkia ei vaan voida auttaa. Kyllä siinä ennen pitkää hukkuu auttajakin pelastettavan mukana. Noksu nappasi huikan ja henkäisi syvään. – Meillä ei ole mitään mahdollisuuksia taistella omia päättäjiä vastaan. Siinä menee valitettavasti meidän kykyjen raja. Hallitus ja virkamieskoneisto painivat aivan eri sarjassa. Olisikin jokin vihollinen, jonka voisi kukistaa, jota tulittaa. Pieni hiljaisuus tehosti sanojen vaikutusta. – Hallitus, joka sivumennen mainittuna keskittyy vain jemmaamaan huijattua rahaa veroparatiiseihin. Ja jos media pääsee jyvälle, sanotaan vain, että ”sori siitä” ja uhkaillaan vaikka YLE hiljaiseksi. Johdossahan onkin jo poliittisin perustein valittu aateveli, joka pelkää työpaikkansa puolesta. Noksu vaikeni hetkeksi ja huokaisi kuin syvällisen pohdinnan uuvuttamana. – Jokaisen sotilaan pitää valita taistelunsa. Edelleen hyväksyviä nyökkäyksiä. – Isänmaa on tempaissut maton sotilaidensa jalkojen alta oikein huolella. Sotaveteraanien uhraukset on vedetty vessasta alas, itsenäisyys on myyty. – Vittu joo, Tommy hihkaisi melkein hilpeästi ja hörppäsi oluestaan. 17


Noksu nojautui lähemmäs pöytää, ja muut tekivät samoin. Nyt oli selvästi kyse luottamuksellisista jutuista, joita ei huudeltu naapuripöytiin. Vaikka nuo lähimmät puheliaat ja äänekkäät italiaanot eivät ymmärtäneetkään sanaakaan pohjolan porojen puheesta. – Jos saisit mahdollisuuden pelastaa itsesi… Noksu jatkoi rauhalliseen sävyyn niin hiljaa, että kaikki joutuivat keskittymään kuullakseen. Noksu oli opiskellut psykologiaa sekä perehtynyt mielipidevaikuttamiseen ja havainnut äänen madaltamisen loistavaksi tehokeinoksi. – Hankkimalla kerralla niin paljon rahaa, että se riittäisi loppuiäksi… Lauseet putoilivat rauhalliseen tahtiin. Kukaan ei keskeyttänyt. – Ja jos voisit olla varma, ettet jää siitä kiinni… Ilmeet olivat odottavat. – Tekisitkö sen? Noksu katsoi vuorollaan jokaista pöydän ääressä olijaa silmiin. Hän tiesi olevansa karismaattinen puhuja, esikuva omassa porukassaan, ja nyt hän antoi koko charminsa puhua asiansa puolesta. Tyytyväisenä hän näki useamman nyökkäilevän, ainakin kaksospojat Tommy ja Vilhelm olisivat mukana, vaikka keskustelu etenisi miten. Todennäköisesti myös Kalle. – Tekisitkö sen, jos voisit olla varma onnistumisesta? Tehokeinojen mestarina hän nojautui äkisti taaksepäin, heilautti kättään puisen baaritiskin suuntaan ja hihkaisi käskemään tottuneella äänellä: – Eight beers. Octo bira. Nyt oli taktisesti oikea hetki antaa muiden kihistä hetken aikaa uteliaisuudesta.

18


Kaikki mietiskelivät keskustelua mielessään sen aikaa, kun nuori miestarjoilija kantoi valtavan tarjottimen päällä pöytään oluet, jotka oli kaadettu pakastimesta otettuihin tuoppeihin. Mies oli kohtelias, mutta ei selvästi olisi malttanut odottaa, että pääsisi jälleen brittimisujen kimppuun. – Efharistó, Noksu totesi miehelle ja antoi hänelle kolmekymmentä euroa. Näillä olisi kaiken oikeuden ja kohtuuden nimissä pitänyt olla edelleen käytössä drakmat. Tilikirjansa väärentänyttä valtiota ei olisi koskaan pitänyt huolia rahaliiton jäseneksi, Noksu manasi mielessään. Ja nyt touhu uhkasi kaataa koko euron. – Pitäisikö mennä jo itse asiaan? Jaakko ”Iso-Jake” Oikarinen mörähti suorapuheiseen tyyliinsä jo ennen kuin maistoi uutta kylmää Mythos-oluttaan ja hieraisi muhkeaa mustaa lomapartaansa. Noksu nojasi taas eteenpäin tyytyväisenä siihen, että oli herättänyt kaikkien kiinnostuksen. Tai niin hän ainakin profiloi mielessään. – Mikä estää meitä tekemästä jotain sellaista, että me saadaan rahaa koko loppuelämän tarpeiksi? – Kiinnijäämisen riski, Timo murahti. Noksu oli ajatellutkin hänen olevan skeptisin ja varovaisin koko porukasta. Ei se mitään, se muuttuisi vielä. – Sitten meidän pitää vaan tehdä kaikki niin täydellisesti, ettei sitä riskiä ole. Hiljaisuus laskeutui jälleen pöytään, kun oluessa uiskentelevat aivot prosessoivat juttuja, jotka alkoivat kuulostaa paitsi houkuttelevilta, myös mahdollisilta. – Mitä sulla on sitten mielessä? Kalle kysyi. Noksu katsoi jälleen kiireettömästi toisia silmiin, arvioiden ja vaatien. Lopulta hän nyökkäsi hyväksyvästi kuin sallien kuulijoiden tulla mukaan maailmaansa ja sanoi: 19


– Mulla on mielessä keikka venäläisen megamiljonäärin huvilalle. Hän naurahti ja lisäsi kiireesti: – Ihmisiä ei vahingoiteta, vain venäläisiä. Asiaankuuluvien naurujen vaimennuttua hän jatkoi vielä varmuuden vuoksi, jottei säikyttäisi ketään pois: – Ja ei heitäkään, kunhan kaikki suunnitellaan ja tehdään kunnolla. – Ja miten se muka onnistuu? Tommy yritti piilottaa rahanhimoisen innostuksensa epäuskoisen äänensävyn alle, mutta epäonnistui surkeasti. – Kunnon suunnittelulla ja tiedustelulla se menee ihan helposti, Noksu naurahti ja kohautti olkapäitään. – Venäläisellä on muutama yksityinen turvamies, ja meitä on kahdeksan huippukoulutettua ammattisotilasta. – Ai niin kuin ilmaista rahaa? Kalle naurahti väkinäisesti. – Niin, Helix puuttui puheeseen ja kaikki kääntyivät katsomaan naisen suuntaan. Hän oli ollut hiljaa suurimman osan päivästä. Tarkkaillut muita, profiloinut heikkoja lenkkejä ja arvioinut Noksun puheita yrittäen asettua sellaisen maihinnousukenkiin, joka nyt kaljapäissään kuuli suunnitelmasta ensimmäistä kertaa. Helix myönsi itselleen olevansa tyytyväinen Noksun suoritukseen. – Ilmaista rahaa, jos se siis tehdään kunnolla. – Sitä pitäisi sitten olla aika paljon, Kalle yritti vielä keventää. – Me tähtäämme viiteenkymmeneen miljoonaan, Noksu totesi kuin ohimennen. Iso-Jake pärskäytti huikkansa väärään kurkkuun, ja hänen karvainen leukansa loksahti epäuskosta normaalia alemmas. – Ai paljon? Henri varmisti sivummalta. – Viisikymmentä miljoonaa, Noksu toisti. 20


– Euroa? Noksu tyytyi nyökkäämään. Pöytäseurueessa vallitsi hetken aikaa harras tunnelma, kun rahasumman koko upposi hiljalleen kuulijoiden tajuntaan. Kukaan ei voinut olla laskematta, mitä se tarkoitti kahdeksalla osallisella jaettuna. Laskijan matematiikan taipumuksista riippuen kaikki pääsivät arvioissaan kuuden miljoonan hujakoille, osa jopa täsmällisesti 6 250 000 euroon. Kotivaruskunnassaan varastokirjanpitoon aikoinaan auttavasti perehtynyt Timo osasi jopa vähentää siitä summasta pois kuluja, joita varainhankintaan aina väistämättä liittyi. Eikä niitä voisi vähentää verotuksessa. – Ja sulla oli suunnitelma sen hankkimiseksi? IsoJake kysyi. – Kyllä mulla itse asiassa on. Noksu hymähti mietteissään, kääntyi katsomaan Helixiä, iski silmää kaikille yhteisesti ja lisäsi: – Kyllä sellainen löytyy. Suurin osa ryhmää oli ystävystynyt jo opiskeluaikoina, osa kadetti- ja osa maasotakoulussa. Useammalla oli arkityössään univormunsa oikeassa rintamuksessa haluttu laskuvarjojääkärien hyppymerkki, ja Henrillä oli vastaavassa paikassa taistelusukeltajien yhtä himoittu merkki, mutta vain Noksulla oli ne molemmat. Kaksi vaativaa erikoiskoulutusta kertoi erittäin kovasta sotilaasta. Seuraavan kahden tunnin aikana he ottivat vielä lisää olutta ja kävivät läpi Noksun luonnostelemaa suunnitelmaa yhä yksityiskohtaisemmin. Pointtina oli tehdä jotain niin suurta, että siitä jäisi tarpeeksi loppuelämäksi ja että riski kannattaisi. Jos kaikesta huolellisesta suunnittelusta huolimatta kävisi huonosti, he voisivat istua törkeän ryöstön maksimin eli kymmenen vuotta ja siitä ensikertalaisina puolet, kunhan saalis vain saataisiin sitä ennen turvaan. Turvattu loppuelämä jossain lämpimässä maassa korvaisi monin 21


verroin muutaman vuoden menetyksen. Istuttu aika olisi siinä huonoimmassa mahdollisessa tapauksessa vain osa tätä keikkaa. Siedettävä tappio. Vain pieni viivästys matkalla lopulliseen eläkeratkaisuun. Kaikkien täytyi myöntää, että vaikka suunnitelma oli vasta alustava, se oli hyvinkin mahdollinen toteuttaa. Vastaavaa ei ollut Suomessa aiemmin nähty. Lähimmät esikuvat olivat Balkanin sodissa oppinsa saaneiden jugojen keikat arvokuljetusten kimppuun länsinaapuri Ruotsissa. Huolella suunnitellut, ammattilaisten sotilasoperaation tarkkuudella suorittamat keikat, joissa vastapuoli oli ollut aseistukseltaan ja varautumiseltaan kuin tarharyhmäläinen, joka jäi yläasteikäisten jyräämäksi. Ja he eivät olisi edes menossa viranomaisten erityissuojelua nauttivan rahakuljetuksen kimppuun, vaan ottaisivat rahat pois epämääräisin keinoin omaisuutensa hankkineelta ulkomaalaiselta. Parhaassa tapauksessa ”uhri” ei edes koskaan ilmoittaisi ryöstöstä viranomaisille. Auringonlaskun viimeiset säteet kimaltelivat Välimeren tyyntyneessä pinnassa. Kaikki katsoivat mietteliäinä läheisen saaren taakse katoavaa, oranssina hehkuvaa tulipalloa. Auringon liikkeen havaitsi silmillä, niin nopeasti se laski. Tunnelma vaikutti rauhalliselta, mutta jokaisen mielessä pyöri äskeinen yksityiskohtainen keskustelu; toiveita herättävä, erittäin mahdollinen suunnitelmaluonnos. Sellainen runko, jonka varaan huolellisella tiedustelulla rakennettaisiin aukoton suunnitelma. Pian heillä voisi olla yli kuusi miljoonaa euroa jokaisella. Aika paljon paremmin kuin pari tai korkeintaan kolme tonnia kuussa uppoavan Suomi-laivan uskollisena lakeijana. Ja eläkkeellä pitäisi kituuttaa köyhyysrajalla, 22


koska työssäkäyviä veronmaksajia ei enää olisi tarpeeksi ansaitulle eläkkeelle päässeisiin nähden. Siitä sitten lopulta vaipoissa vanhainkotiin, jossa joku maahanmuuttaja kävisi kääntämässä tasaisin välein eri asentoon kuin grillivarrasta. Tuo matalapalkkainen piika olisi varmasti aivan älyttömän kiinnostunut heidän hyvinvoinnistaan. Välittäminen ja huolenpito suorastaan pursuaisi yli äyräiden. Hoiva-alalla ei ollut varaa maksaa kunnon palkkaa, koska oli luonnollisesti tärkeämpää pelastaa koko muu maailma kuin luoda niukkenevilla resursseilla hyvinvointia omalle väestölle. Yhtäkkiä Henri särki lumouksen kysymällä: – Ootteko te siis ihan tosissanne tän kanssa? Muut, jotka olivat suunnitelleet kaikkien aikojen keikkaa jo parin tunnin ajan mennen hyvinkin tarkkoihin yksityiskohtiin, hämmästyivät. Noksu ja Helix, jotka olivat suunnitelleet tätä jo vuosia, säikähtivät. Miten oli mahdollista, että he olivat arvioineet tilanteen niin väärin? Uskoneet kaikkien olevan samassa veneessä vain sen perusteella, että olivat olleet ystäviä kauan. Vaikkei mitään varsinaisia lupauksia tai sopimuksia ollut tehty. Nyt illuusio oli kadonnut. Liian paljon oli sanottu, että sitä saisi enää kerättyä takaisin ja suljettua pulloon. Aivan liian paljon vaarallisia yksityiskohtia sellaiselle, joka ei ollut sittenkään mukana koko sydämellään, tai millään tasolla sen puoleen. He voisivat unohtaa koko jutun. He voisivat jättää suunnitelmat vain puheiden tasolle, sellainen ei ollut rangaistavaa. Jotain hyvää kotimaan munattomassa lainsäädännössä. Eikä mitään kiusallista syntyisi, kun he eivät etenisi puheista käytännön suunnitteluun asti. Noksulle se ei ollut mikään vaihtoehto. 23


– Kyllä mä olen ihan tosissani, hän vastasi pitkän hiljaisuuden päätteeksi ja katsoi Henriä silmiin. Seurue aisti jännittyneen tunnelman ja odotti Henrin vastausta. – No onnea matkaan sitten. Laskekaa mut ulos tuollaisesta, Henri sanoi naurahtaen leppoisasti. Toisetkin käänsivät katseensa horisontin taakse kadonneesta auringosta takaisin pöytäseuran puoleen ja kilauttivat tuoppinsa yhteen. Kuusi miestä ja yksi nainen miettivät olivatko he valmiita luopumaan suunnitelmasta ja haaveissa siintelevistä rahoista. Kaksi heistä mietti erityisesti, miten kauan he olivat keskenään jutelleet, ideoineet ja saaneet kirjaimellisesti kymmenien miljoonien eurojen idean. Kuinka he olivat lopulta uskaltaneet vihkiä muut mukaan salaiseen suunnitelmaansa. Ikiomaan eläkerahastoon, johon verottaja ei pääsisi käsiksi. Ja nyt tämä. Katastrofaalinen virhearvio. Skoolaus vaikutti kaikista vaisulta. Kukin arveli tunnelman latistumisen syyksi erilaisia asioita. Tietynlainen haikeus kuului hetkeen, kun rakkaiden ystävien yhdessä viettämä loma päättyy. Monilla olisi jälleen edessä hengenvaaraa, stressiä ja pelkoa. Iso kontrasti tähän rentoon päivään. – Teistä en tiedä, mutta minä haluan vielä käydä kuutamouinnilla ennen kuin loma on kokonaan loppu, Henri sanoi hyväntuulisesti ja kulautti tuoppinsa tyhjäksi. Ilmoitusta seurasi mutina-aalto. Helix katsoi merkitsevästi Noksua, ja heidän katseensa kohtasivat hetkeksi. Vaimeasta muminasta erottui lopulta Noksun vastaus: – Kyllähän mäkin uimaan lähden. – Mennään vaan. Kallekin nyökkäsi. 24


Seurue hörppäsi tuoppinsa tyhjäksi ja jätti pöydälle kolikkokasan tipeiksi. Baaripäivä oli ollut pitkä, joten useimpien askel horjui matkalla huoneisiin hakemaan pyyhkeitä. Nakuuintiretkeä varten täydellinen laguuni sijaitsi vain parin sadan metrin päässä hotellilta, kapean polun päässä. Ilta oli lämmin ja lempeä.

KOLME VIIKKOA MYÖHEMMIN ILTA-SANOMAT: ”Kreikassa kadonneen suomalaisen taistelusukeltajan ruumis löytyi Santorinilla. Irakissa paikallisen armeijan kouluttajana EU-operaatiossa toiminut yliluutnantti Henri Laatikainen katosi uintireissulla lomansa viimeisenä iltana. Laatikaisen järkyttyneet upseeritoverit olivat etsineet häntä, kunnes toivo selviytymisestä oli menetetty. Paikalliset viranomaiset kommentoivat, että turmapaikan merivirrat ovat voimakkaita ja arvaamattomia. Laatikainen oli pidetty palvelustoveri ja erittäin ansioitunut upseeri. Häntä jäivät kaipaamaan vaimo ja alaikäinen lapsi.”

25

Profile for Myllylahti Oy

Tero Somppi: Keikka / lukunäyte  

Suomen ja Venäjän väleihin pureutuva toimintatrilleri, jonka maalaamat uhkakuvat saavat lukijan hätkähtämään. Tero Sompin pitkä työkokemus p...

Tero Somppi: Keikka / lukunäyte  

Suomen ja Venäjän väleihin pureutuva toimintatrilleri, jonka maalaamat uhkakuvat saavat lukijan hätkähtämään. Tero Sompin pitkä työkokemus p...

Advertisement