Page 1

SILMITÖN

1


2


ARTTU TUOMINEN

SILMITÖN Jännitysromaani

156

Myllylahti Oy Espoo

3


Äidilleni, jolta perin rakkauden kirjoihin ja isälleni, jollaiseksi haluaisin itse tulla

© Arttu Tuominen ISBN 978-952-202-835-8 (Sidottu) ISBN 978-952-202-857-0 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2017

4


”Koska silmä on sielun ikkuna, sielu pelkää alati menettävänsä sen. Niin paljon se sitä pelkää, että jos silmän eteen tuodaan jotakin yllättävää tai pelästyttävää, ei ihminen paina käsiään sydämelleen, joka on elämän lähde, eikä päähän, joka on aistien valtiaan tyyssija, jossa havainnot otetaan vastaan, ei kuuloon, ei hajuun eikä makuun. Pelästys saa ihmisen painamaan silmät äkkiä ja tiukasti kiinni, eikä sekään riitä tyynnyttämään järkytystä vaan ihminen kääntyy poispäin eikä vieläkään rauhoitu, vaan nostaa käden silmien suojaksi ja ojentaa toisen kuin torjuen pelkonsa kohdetta.” – Leonardo da Vinci, Työpäiväkirjat (koonnut ja suom. Laura Lahdensuu, 2009) ”Minä olen tullut tähän maailmaan pannakseni toimeen tuomion: sokeat saavat näkönsä ja näkevistä tulee sokeita.” – Joh 9:39 ”Vittu jee!” – PMMP

5


6


PROLOGI Reposaari, kesäkuu 1977 Mies sytyttää piipun ja alkaa irrotella veneensä köysiä. Vesi on alhaalla, kuten on ollut keväästä saakka. Rantakivet loistavat paljaina, aamu tuoksuu levälle ja mädäntyville kaisloille. Miehen vene, kuusi ja puolimetrinen avofiskari, on tummunut ja pohja suomujen peitossa. Moottori kiiltää uutuuttaan. Nuorempi kalastajasukupolvi hankkii pankkilainalla isoja lasikuitupaatteja, joissa on tehokkaat moottorit. Mies ei ymmärrä sellaista kiirettä. Se on osa sitä muutosta, jonka hän kokee niin vahvana. Kaikki entinen on repeämässä. Mies kaataa siemenbensiiniä mäntien päälle, pyörittää käynnistyskampea kunnes löytää yläkuolokohdan ja nykäisee moottorin käyntiin. Wikströmin kaksipyttyinen alkaa papattaa ja vesi pulputa pakoputkesta. Mies lisää varovasti kaasua ja kääntää polttoainehanan petrolille. Vene irtoaa laiturista. Aamu aukeaa tyynenä. Horisontissa kyntää muutama muukin vene. Mies tuntee jokaisen niistä kaukaa. Kalastuselinkeino on kuolemassa, mutta vielä muutama repii elantonsa merestä, kuten hän ja hänen isänsä ennen häntä. Mies täyttää syksyllä kuusikymmentä. Hän on sukunsa viimeinen kalastaja. Hänen poikansa työskentelee rakennusinsinöörinä Tampereella isossa yhtiössä. Mies ei ole katkera. Poika on paljon terävämpi kuin hän. Sitä paitsi meri ei enää elätä. Lehdissä sanottiin, että se on tehtaiden myrkyttämä ja kala syömäkelvotonta. Mies on huomannut muutoksen itsekin. Meri sairastaa. Sen tuntee kaikessa: tuulessa, kaloissa, linnuissa. Veneen keula halkoo tyventä. Mies tähyilee taivaalle. Mantereen puolella näkyy ohutta yläpilveä. Se tietää viriävää tuulta keskipäivään mennessä. Illalla olisi jo maininki. Kaijakari häämöttää lou7


naassa, sen takana länsiviitta ja avoin meri. Jos katsoo koilliseen, näkee Tahkoluodon hiilivoimalan silhuetin. Sen täyttöjen alle ovat jääneet suvun ikiaikaiset rysäpaikat. Mies sytyttää uuden piipullisen ja kääntää kurssin Porin matalan ohi. Yksinäinen selkälokki liittyy hänen seuraansa. Pian siihen yhtyy kaksi muuta. Niiden kiljahdukset kaikuvat kuulaassa ilmassa. Vielä Porin edustalla pystyy näkemään selkälokin. Kaksikymmentä vuotta sitten niitä pesi Kaijakarissa yli kolmesataa paria. Nyt hyvä jos kaksikymmentä. Verkkojata alkaa aivan Kaijakarin rannasta. Mannerjäätikkö on kasannut saaren eteläkärkeen viikatteenmuotoisen soraharjun ja repinyt syvänteen meren puolelle. Tämä matalan ja syvän reuna kerää syliinsä alkukesästä suuria määriä silakkaa, jolla selkälokit ruokkivat poikasiaan. Samalla paikka on pitänyt hänen sukunsa kiinni leivänsyrjässä toista sataa vuotta. Mies antaa veneen lipua verkkolipulle. Hän ujuttaa keksin yläpaulan alle, nostaa jatan pintaan ja irrottaa hakasen verkkopainon narusta. Kovalla merenkäynnillä paikka on hankala koettava. Etenkin länsituulella matalan reuna nostattaa paikkaan vaarallisen ristiaallokon, mutta nyt keli on täydellisen tyyni. Sellainen alkukesän kuulas aamu, jollaisia mahtuu vain muutamia vuoteen. Rannassa haisee mädäntyneen rakkolevän ja lintujen ulosteiden ummehtunut tuoksu. Verkon alkupäässä on vain harvoja silakoita, mutta kalan haju saa lisää lokkeja nousemaan ilmaan. Ne kaklattavat ja pyörivät veneen yläpuolella odottaen, että mies heittää simput ja muut roskakalat niille. Mies työskentelee keskittyneenä. Verkko juoksee kiepille saavin pohjalle. Naapurikin on ehtinyt verkolleen ja aloittanut oman nostonsa. Hiki kastelee miehen puseroa. Yhtäkkiä hän lopettaa ja tuijottaa verkkosaavia. Verkkomytyn seassa näkyy harvoja silakan kylkiä. Osa silakoista on vielä elossa ja sätkii ponnekkaasti. Mies nostaa päällimmäisen silakan kämmenelleen ja tuijottaa sitä, kääntelee ja laskee veneen pohjalle. Hän poimii verkoista kaksi kalaa lisää. Suu puristuu viivaksi. Hän jatkaa verkkojen nostamista poimien välillä yksittäisen kalan jalkoihinsa. Sitten hän yhtäkkiä lopettaa kokemisen ja antaa veneen kääntyä poikittain viriävään tuuleen. Verkkojata alkaa juosta takaisin saavista mereen, mutta mies ei tee elettäkään estääkseen si8


tä. Lopulta koko verkko sukeltaa laidan yli ja painuu pohjaan. Vene jää ajelehtimaan kohti Kaijakarin kivikkoista rantaa. Mies katsoo pohjoiseen ja näkee myös naapurinsa lopettaneen nostamisen ja katsovan hänen suuntaansa. Mies kääntää katseensa pohjalla makaaviin kaloihin. Osa sätkii vielä, mutta osa on jo tukehtunut. Joukossa on isoja ja pienempiä yksilöitä, rasvaisia ja laihoja, mutta yhdelläkään silakalla ei ole silmiä. Niiden tilalla ammottavat tyhjät reiät.

9


10


ENSIMMÄINEN OSA PHYSIS Alkuräjähdysteorian mukaan maailmankaikkeus syntyi äärimmäisen tiheästä ja kuumasta tilasta noin 13,8 miljardia vuotta sitten ja on siitä lähtien jatkuvasti laajentunut. Alkuräjähdyksen myötä syntyivät aika, materia ja luonnon perusvoimat, jotka mahdollistivat elämän synnyn ja evoluution. ”Kaikkeuden syntyminen ei vaadi jumalan vaikutusta.” – Stephen Hawkin

11


Perjantai 12. joulukuuta 2014

1. Martti Hannus napitti takkinsa, painoi hatun päähänsä ja kääntyi vaimonsa puoleen. ”Miltä minä näytän?” ”Vanhalta”, vaimo vastasi. ”Entä minä?” Hannus ei nähnyt vaimoaan, mutta kuuli hymyn tämän äänessä. Hän juoksutti sormiaan Leenan kasvoilla. ”Kauniilta, kuten aina”, hän sanoi, tarttui keppiinsä ja avasi oven. Ulkoilma tuoksui kostean mullan, pakokaasun ja lahonneiden lehtien sekoitukselle. Ohut sade piskoi kasvoille. Hän kuuli auton tyhjäkäyvän portilla. Miehen askeleet tulivat kohti. ”Iltaa professori”, mies toivotti ja asettui tottuneesti hänen viereensä. ”Olet taas laihtunut.” ”Sitä kutsutaan vanhuudeksi – ja sitä paitsi tiedät vallan hyvin, että olen eläkkeellä”, Hannus sanoi ja ojensi kätensä. Taksikuski tarttui häntä kyynärvarresta ja alkoi taluttaa autolle. ”Jos sallit, kutsun sinua professoriksi jatkossakin. Se kalskahtaa niin hienolta”, hän sanoi. ”Ei taida talvi tulla tänä vuonna lainkaan.” ”Sitä se kahdensadan vuoden hiilen- ja öljynpoltto teettää – ja todelliset muutokset ovat vasta edessä. Jos ilmastonmuutos etenee ennusteiden mukaan, Helsingissä on kohta Pariisin ilmasto.” Hannus kumartui taksin etupenkille ja odotti, että kuljettaja löi oven kiinni hänen jäljessään. ”Reposaareenko?” kuljettaja kysyi, kun he olivat ehtineet pihakadun päähän. ”Sinne. Koululle.” ”Siellä on se merihiekanottoa koskeva yleisötilaisuus. Luin siitä lehdestä. Arvasin, että aiot osallistua. Olen lukenut kirjoituksiasi lehdestä”, kuljettaja sanoi. 12


”Ensin kaivetaan neitseelliset hiekkaharjut reikäjuustoiksi ja kun ne loppuvat, siirrytään veden alle. Siellä kun ei ole mitään maisemointivelvoitteita tai muutakaan valvontaa. Sen kun imuroidaan merenpohja laivaan ja vaihdetaan paikkaa.” ”Koska ne sen homman aloittaa?” ”Jos se minusta riippuu, eivät koskaan”, Hannus sanoi. ”Ymmärsin lehdestä, että lupa-asiat ovat jo kunnossa, ja että enää on kyse siitä, milloin saavat tuoduksi laivan paikalle?” ”Solumare Oy luulee, että peli on selvä, mutta erehtyy. Olen ollut yhteydessä Fauna & Floraan ja sieltä osallistuu iso porukka tiedotustilaisuuteen. Siitä tulee kaikkea muuta kuin säyseä kahvittelu.” Kuljettaja tyytyi vain hymähtämään ja vaihtoi puheenaihetta: ”Kuinka vaimosi jaksaa?” ”Yllättävän hyvin olosuhteisiin nähden.” ”Anteeksi, en halunnut udella…” ”Ei se mitään. Lääkäreiden mukaan Leenan ei olisi pitänyt kestää näinkään pitkään. Luulen, että hän huolehtii liikaa siitä, mitä minulle tapahtuu, eikä siksi uskalla antaa periksi.” ”Olen pahoillani.” ”Älä, olemme tehneet tilimme selväksi yläkertaan ja toisillemme.” Taksikuski ei kysellyt enempää. Loppumatka kului hiljaisuudessa. Aina välillä hän vilkaisi Hannusta, joka oli kääntänyt kasvonsa sivuikkunaan aivan kuin olisi katsellut ohikiitävää mustanmärkää maisemaa. Reposaaren alakoulun piha oli täynnä autoja. Pääoven edessä, valolyhtyjen kajossa, seisoi parinkymmenen hengen joukko, joilla oli kaikilla punaiset haalarit. Oven yläpuolelle oli viritetty Fauna & Floran kukkalogolla varustettu lakana, jossa luki: POHJAKOSKETUS! Haalarijoukko piti kovaa meteliä ja heilutti kylttejä, joissa vaadittiin merihiekkahankkeesta luopumista. Yleis- ja paikallisradion autot oli parkkeerattu sivummalle. Kello oli viisitoista minuuttia vaille kuusi. Sadepisarat ropisivat taksimersun tuulilasiin, josta pyyhkimet siivosivat niitä pois tasaisin väliajoin. ”Näyttää siltä, että ystäväsi ovat ottaneet kutsun vastaan”, kuljettaja sanoi. 13


Hannus kaivoi lompakon esiin. Hän latoi kaksi isoa seteliä ja yhden pienen kuljettajan kämmenelle, odotti että sai kuitin takaisin ja astui sateeseen. ”Tarvitsetko saattajaa?” kuljettaja kysyi. Hannus hymyili. ”Löydän kyllä taluttajan. Soitan kun tarvitsen paluukyydin.” ”Koetahan sitten käyttäytyä”, kuljettaja naurahti. Koulun juhlasali oli täyteen ahdettu, eivätkä kaikki halukkaat mahtuneet sisään. Puisia penkkirivejä oli toistakymmentä salin molemmilla sivuilla, mutta silti viimeisinä saapuneiden täytyi seurata tilaisuutta käytävällä seisten. Salin etuosaan oli viritetty piirtoheitinkangas ja videotykki. Tietokoneen takana työskenteli ohutsankaisiin silmälaseihin ja kauluspaitaan sonnustautunut nuorukainen ja hänen puoleensa kumartuneena hoikka, jakkupukuinen nainen. Kahvia oli tarjolla oven vieressä pahvimukeista. Eräs Hannukselle ennestään tuttu nainen opasti hänet ulkoovelta naulakoille. Hannus erotti puheensorinasta kymmenien miesten ja naisten yksityiskohtaisen keskustelun. Koulussa tuoksui ummehtuneelle pölylle ja homeelle, jota edes kahvin tuoksu ei pystynyt peittämään. Joku tarttui häntä kädestä. ”Iltaa professori. Mukavaa, että pääsit tulemaan. Varasin sinulle paikan eturivistä.” Hannus puristi miehen kättä. Kalastajan kämmen oli karhea ja täynnä kovettumia. ”Oletko käynyt merellä?” hän kysyi Markku Adamssonilta, joka alkoi ohjata häntä väentungoksen läpi. ”Olen pitänyt muutamaa rysää Kuuminaistenniemen kärjessä. Nättejä taimenia tullut pitkin syksyä. Se on vieläkin sula vesi ihan rannasta saakka.” ”Miltä pihalla näytti?” Hannus kysyi. ”Siellä on ollut täysi rähinä päällä jo tunnin ajan. Nuorta porukkaa. Solumaren tyypeillä oli vaikeuksia päästä sisään, kun aktivistit seisoivat tukkeena.” ”Toivottavasti ei synny väkivaltaa”, Hannus totesi. Hannus saatettiin eturiviin. Hälinä äityi välillä niin kovaksi, ettei hän pysynyt täysin selvillä tapahtumista. Sitten kuului kolme läiskähdystä, kun joku pamautti kämmenensä yhteen. Niiden myötä saliin laskeutui hiljaisuus. Hetken kuului vielä kahinaa, kun väki salin takaosassa etsiytyi paikoilleen. 14


Arviolta nelikymppinen mies astui yleisön eteen. Miehellä oli yllään pikkutakki ja sen alla poolopaita. Muutenkin ulkoasu oli harkitun moitteeton. ”Tervetuloa Solumare Oy:n tiedotustilaisuuteen, joka koskee merihiekan noston aloittamista Porin edustan merialueelta. Minun nimeni on Jan Toivonen ja olen Solumare Oy:n toimitusjohtaja. Lisäksi yhtiön puolesta läsnä ovat hankkeesta vastaava projektipäällikkö, joka hoitaa tilaisuuden teknistä puolta, sekä yhtiön talouspäällikkö Hannele Merivirta, jonka vastuulla ovat muun muassa kalastajille maksettavat korvaukset. Olettehan löytäneet kahvitermokset eteisaulasta?” Jakkupukuinen talouspäällikkö hymyili värittömästi, nyökkäsi yleisölle kuullessaan nimensä ja antoi Toivosen jatkaa puhettaan. Projektipäällikkö ei edes vilkaissut yleisöä oman esittelynsä kohdalla. Väkijoukosta kuului mutinaa, joka kertoi tunnelman latautuneisuudesta. Hannus tunsi latauksen myös itsessään. Käsillä oli pitkän taistelun viimeinen ponnistus. ”Jokainen tuntenee hankkeen historian, joten en käytä sen kertaamiseen pitkää aikaa, vaan siirrytään suoraan käytännön järjestelyihin. Vastaavia tiedotustilaisuuksia on järjestetty aiemminkin tässä samassa salissa osana ympäristövaikutusten arviointimenettelyä, ja myöhemmin lupa-asioiden ollessa vireillä.” ”Se ympäristövaikutusraportti on silkkaa sontaa. Ostettuja tutkimustuloksia ja tilastoja!” joku mies huudahti väkijoukosta saaden tuekseen kannustavia murahduksia. Jan Toivonen astui askeleen eteenpäin. ”Merenpohjaa ja vesiluontoa tutkittiin kahden vuoden ajan niin kenttäkokein, näytteenotoin kuin sukeltamalla yhteistyössä viranomaisten kanssa. En usko, että missään muussa projektissa milloinkaan on tehty yhtä tarkkoja tutkimuksia kuin täällä.” Toivonen käännähti projektipäällikön suuntaan, joka heijasti valkokankaalle pohjakartan, johon tutkimusalue oli rajattu punaisella viivalla. Rajaus alkoi melko läheltä Mäntyluodon sataman aallonmurtajan porttia, viisti Kaijakarin reunan ja seurasi rantaviivaa kohti Iso-Enskeriä kaareutuen siitä länteen avoimelle merelle. ”Vaikka alue näyttää kartalla vähäpätöiseltä, on rajaus luon15


nossa valtava, yli kaksikymmentä neliökilometriä. Näin suuren alueen kartoittaminen neliö neliöltä on mahdotonta, mutta kaikki otetut pohjasedimenttinäytteet ovat olleet edustavia.” Toivonen katsoi yleisöä ja jatkoi: ”Tutkimusten puolueettomuutta on kyseenalaistettu moneen kertaan, ja siksi haluankin huomauttaa, että korkein hallinto-oikeus on viimeisimpänä instanssina todennut niiden olevan luotettavia ja riittäviä. Tämä tilaisuus on järjestetty, koska lupapäätös sellaista edellyttää. Tarkoituksena on kertoa aloittamisen aikataulusta ja ruoppauksen etenemisestä tulevina vuosina.” Valkokankaalle heijastui kuva vihreästä, noin viisikymmentä metriä pitkästä aluksesta, jonka molemmista kyljistä suihkusi kuusi pitkää vesikaarta. Toivonen selitti: ”Hiekanotto tapahtuu tällaisella Hopper-tyyppisellä aluksella. Kuvan alus ei ole se, jolla ruoppaus tullaan tekemään, mutta vastaava. Nostotekniikka on imuruoppaus, jossa pohjahiekkaa imetään aluksen ruumaan imukärsällä. Hiekka irrotetaan pohjasta korkeapainevesisuihkulla ja haravalaahaimilla. Ylimääräinen vesi puristetaan pois ja suihkutetaan takaisin mereen laivan kyljistä.” ”Tuollainenhan samentaa meriveden kymmenien kilometrien säteellä! Siellä ei sen jälkeen yksikään kala ui eikä kude!” Huutaja oli paikallisen urheilukalastajaseuran puheenjohtaja, jonka Martti Hannus oli oppinut tuntemaan hankkeen vireilläoloaikana. Mies vastusti ruoppausta vähintään yhtä kiivaasti kuin hän, ja oli niitä ihmisiä, jotka saivat kielenkantansa auki paikassa kuin paikassa. Joskus tämä saattoi kiihtyä liikaakin ja pilata räyhäämisellä asiansa. Nyt Hannus oli kuitenkin mielissään. Nyt jos koskaan piti laittaa kaikki likoon. ”Merivirtoihin perustuvien mallinnusten mukaan samentuminen jää paikalliseksi. Se ei siis yllä siian ja silakan kutualueille – ja lohikalojen jokeen nousun ajan ottotoiminta on luvassa kielletty”, Toivonen sanoi ilman että rauhallinen ilme hänen kasvoiltaan karisi missään vaiheessa. ”On siellä lohia ja taimenia koko ajan syönnöksellä, puhumattakaan silakasta ja siiasta. Se on vissi ja varma, että jo pelkästään ruoppauksen melu karkottaa kaikki kalat kilometrien päähän. Samalla tuhotaan pohja ja kalojen ravinto. Miten tämä muka estetään?” ammattikalastaja Markku Adamsson kysyi. Talouspäällikkö Hannele Merivirta puuttui nyt ensimmäisen 16


kerran puheeseen. Hänen äänensä tuli ulos tarpeettoman kimakkana. ”Solumare Oy:lle on määrätty mittavat korvaukset maksettavaksi paikallisille kalastajille. Lisäksi meillä on velvollisuus suorittaa koekalastuksia ja tarkkailla vedenlaadun muutoksia.” Mies takarivissä nousi seisomaan ja odotti, että sai puheenvuoron. Se kesti pitkään, sillä yleisö oli muuttunut levottomaksi ja sieltä täältä kuului äänekästä jupinaa. Lopulta Toivonen sai tilannetta sen verran rauhoitettua, että siirsi puheenvuoron takariviin. Kun mies aloitti puheensa, tunnisti Hannus heti tämän äänen Karo Järveläksi, lapsuudenystäväkseen ja nykyiseksi kaupunginvaltuutetuksi. ”Te kaikki tunnette minut ja tiedätte, että olen alusta saakka ollut hanketta vastaan”, Järvelä aloitti. ”Hankkeessa on riskejä, joita on mahdotonta tunnistaa ja joilla saattaa olla peruuttamattomia vaikutuksia. Olen edelleen sitä mieltä, että hanketta ei saa toteuttaa. On paikkoja, joihin ihmisen ei pitäisi kajota. Sen sanottuani kuitenkin totean, että nyt ollaan tilanteessa, jossa kaikki luvat on jo myönnetty. En halua kuulostaa takinkääntäjältä, mutta mielestäni tilanne on yksinkertaisesti hyväksyttävä ja ryhdyttävä pohtimaan hankkeen mahdollisuuksia. Jatkossa meidän tehtävänämme on toimia laadunvalvojina ja kriitikoina. Meidän tulee varmistaa, että ruoppauksessa noudatetaan lupaehtoja ja että tarkkailu järjestetään määräysten mukaan.” Karo Järvelä istui ja hetken vallitsi hiljaisuus. Talouspäällikkö Merivirta katkaisi sen sanomalla: ”Solumare ei ole koskaan halunnut mennä sieltä, missä aita on matalin. Sen voin todeta ylpeänä, ja olen surullinen, että niin väitetään. Olemme vastuullinen yhtiö. Tulen henkilökohtaisesti valvomaan, että lupaehtoja noudatetaan pilkulleen ja että korvaukset kalastajille maksetaan sentilleen.” Toimitusjohtaja Toivonen siirtyi pari askelta keskemmälle tilaa. ”Tänään on joulukuun 12. päivä. Suunnitelma on saada hiekannostokalustomme tänne maaliskuussa, minkä jälkeen työt aloitetaan jäätilanteesta riippuen. Ruoppaus alkaa viimeistään huhtikuussa, mutta mielellään jo talven aikana, jos mahdollista.” ”On täyttä paskaa, että Solumare Oy on vastuullinen yhtiö!” ääni ovisuusta julisti. ”Hankkeenne Loviisan ja Oulun edustoilla eivät kestä päivänvaloa. Tietoja on tekaistu, raportteja väärennetty ja 17


salattu. Paikalliset asukkaat ja kalastajat ovat raportoineet mittavista samentumista ja kalastotuhoista samaan aikaan kun teidän raporttinne julistavat ilosanomaa!” Hannus tunnisti tämänkin miehen äänen. Hän oli kuullut sen kerran aikaisemmin, puhelimessa, kun oli soittanut Santeri Marilalle, Greenpeace-aktivistille ja paikallisen Fauna & Flora -aktivistiryhmittymän johtajalle, ja pyytänyt järjestämään mielenosoituksen tilaisuudessa. Hannus koki hetkensä tulleen. Hän tarttui sokeankeppiinsä ja ponnistautui pystyyn. Vieressä istuva nainen nousi tarjoten tukea, mutta Hannus taputti naista olkapäälle merkiksi, että pärjäsi kyllä. Hannuksen kömpelö, hieman haparoiva liikehdintä ja lasisilmien tuijotus saivat hiljaisuuden laskeutumaan juhlasaliin. Katseet kääntyivät eläköityneeseen teologian professoriin, joka oli kärkkäiden yleisöosastokirjoitustensa johdosta noussut ehkä hieman äkillisestikin koko merihiekkahankkeen vastustajien keulahahmoksi. ”Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät”, Hannus aloitti. ”Kun ensimmäisen kerran kuulin tästä hiekanottohankkeesta, en voinut uskoa sitä. Mikä ahneus ajaa ihmisen vielä sinnekin, mikä on pysynyt koskemattomana tuhansia vuosia? Eikö Solumare Oy:lle riitä neitseellisten soraharjujen raiskaaminen? Pitääkö raiskata vielä merenpohjakin? Tällaisia ajatuksia kävin läpi. Sitten rauhoituin. Olin varma, että järki voittaa. Vaakakupissa ovat niin suuret ekologiset arvot, puhumattakaan kalastuselinkeinosta, ettei lupaa tällaiseen hulluuteen kerta kaikkiaan voida myöntää. Kun sitten lopullinen päätös korkeimmasta oikeudesta saapui, menetin viimeisenkin uskoni lakeihin ja viranomaisiin. Tässä maassa vaakakuppia ei kallista mikään muu kuin raha. Tämä on rikos, joka on valheilla laillistettu. RIKOS!” Hannus vapisi sylkäistessään ulos viimeiset sanansa. Hän laskeutui takaisin istumaan. Yleisö puhkesi raivokkaisiin suosionosoituksiin, hänen takanaan istuvat taputtivat hänen selkäänsä. Toimitusjohtaja Toivonen odotti rauhassa, että kohina vaimeni. Hän vaihtoi lyhyen katseen talouspäällikön kanssa ja sanoi: ”On ikävää, että toiminta nähdään vain huonossa valossa. Hankkeella on myös työllistävä vaikutus. Parhaillaan satama-alueelle rakentuu maa18


ainesterminaali, joka tuo seudulle kymmeniä henkilötyövuosia. Sataman laivaliikenne lisääntyy, puhumattakaan raskaiden ajoneuvojen käynneistä. Laadukas ja edullinen hiekka kiinnostaa rakennuttajia ja niin edelleen. Ja säästäähän merihiekka maanpäällisiä soraharjuja.” ”Mutta miten käy kalastajille?” ammattikalastaja Markku Adamsson kysyi ja jatkoi puhettaan tietokonetta käyttävälle projektipäällikölle: ”Näytähän poika taas sitä ottamisalueen karttaa.” Mies heijasti kartan uudelleen kankaalle. Adamsson asteli kartan luokse. ”Minun rysäpaikkani ovat tuossa, tuossa ja tuossa.” Hän osoitti kartalta kolmea kohtaa, joista ensimmäinen osui Kaijakarin kylkeen, toinen Iso-Enskerin nokkaan ja kolmas lähelle Mäntyluodon matalaa. Kaikki paikat olivat ottamisalueen sisällä. ”Minun isäni piti rysiään näissä samoissa paikoissa ja hänen isänsä ennen häntä. Näistä matalista on kiskottu leipä minun sukuni pöytään yli sadan vuoden ajan. Se on saatanan vale, ettei silakka tai siika kude näissä vesissä. Minä luulen, että tiedän nämä asiat tasan paremmin kuin joku insinööri tai maisteri jossain avokonttorissa toisella puolella Suomea!” Talouspäällikkö Merivirta korjasi jakkupukunsa kaulusta, siirsi ohimolle valuneen hiuskiehkuran korvansa taakse ja vastasi: ”On ymmärrettävää, että kalastajat kokevat hankkeen uhaksi. Pidän huolta kuitenkin liioiteltuna. Mallinnuksissa on todettu, että kalastolle ja kalastukselle saattaa aiheutua joitain paikallisia haittoja. Samentuma on väliaikaista ja merenpohjakin uusiutuu ajan kuluessa. Ja kuten sanottu, ottamisalue on laaja. Voitte aivan hyvin pitää rysänne niissä paikoissa, joissa ne ovat tähänkin saakka olleet. Aivan rantavesiä emme voi muutenkaan ruopata. Hopper-aluksen syväys on ilman lastiakin viisi metriä. Tilaa on sekä Solumarelle että ammattikalastajille.” ”Entä raskasmetallit?” vapaa-ajankalastajien puheenjohtaja kysyi yhä kuohuksissaan. ”Vuorikemian tehtaat sylkivät aikoinaan kaiken mahdollisen paskan putkella mereen. Siellä ne sonnat ovat edelleen sedimenteissä odottamassa teidän pöllyttämistänne. Juuri kun silmättömistä silakoista on päästy, tulette te ja laitatte homman uudelleen alulle!” Puheenjohtaja vuoroin aukoi ja puristi kiinni kämmeniään. Kasvot punersivat ja kaulasuonet pullottivat. Toimitusjohtaja Toivonen ymmärsi, ettei tilaisuuden luonne tu19


lisi muuttumaan, vaikka hän kuinka vakuuttelisi ja esittäisi tutkimustuloksia. Hän kiiruhti eteenpäin ja vinkkasi projektipäällikköä vaihtamaan dioja nopeammin. Toivonen esitteli ottamissuunnitelman, jonka mukaan ruoppaus aloitettaisiin läheltä Mäntyluodon matalaa ja hiljalleen siirryttäisiin syvemmälle. ”Mitä pidemmälle rannikolta, ja mitä syvemmälle mennään, sitä suuremmiksi kustannukset nousevat.” Martti Hannus nousi jälleen ylös ja heristi keppiään ilmassa. ”Rahaa tässä vain palvotaan! Mutta minäpä sanon teille yhden asian; oikeus voittaa lopulta aina. Siihen minä olen aina laittanut uskoni, oikeuteen. Siihen, että viimeisenä päivänä, kun taivaan portilla kysytään, onko sydämesi puhdas, voin vastata pää pystyssä ja katsoa kysyjää silmiin.” Yhtäkkiä pamahti. Valonvälähdys lävisti juhlasalin. Ikkunalasit sälähtivät rikki ja lasia ja puunsäleitä pirskoutui yleisön sekaan. Korvat löivät lukkoon, ihmiset heittäytyivät maahan, osa ryntäsi oven suuntaan. Palohälytin pärähti soimaan. Ihmiset ryntäilivät ulko-oville toisiaan tönien, repien ja kiljuen. Joku yritti rauhoitella väkijoukkoa, mutta ääni hukkui palohälyttimeen, kolinaan ja huutoihin. Hannuksen korvat soivat. Hän oli pimeässä. Äänet puuroutuivat. Hän tajusi etäisesti, että oli tapahtunut räjähdys, ja paineaalto oli paiskannut hänet polvilleen. Hän ei kuitenkaan haistanut savua. Samassa joku törmäsi häneen ja kaatoi kasvoilleen lattialle. Hannus yritti kompuroida pystyyn, mutta juuri kun hän oli löytämässä tasapainon, osuttiin häneen uudelleen. Hän konttasi eteenpäin, kunnes törmäsi kaatuneeseen puupenkkiin. Hän yritti työntää sitä sivuun, mutta se oli liian raskas. Joku talloi hänen sormiensa päälle. Kipupiikki tunkeutui aivoihin. ”Apua, auttakaa!” hän huusi. ”Apua, olen sokea. Auttakaa!” Tulipalo pimeässä huoneessa, hän ajatteli. Tulipalo minun pimeässä huoneessani. Hän haparoi eteenpäin ja tunnusteli tietä murtuneilla sormillaan. Kolina ja ihmisten kiljunta loittonivat ja Hannus tajusi jääneensä yksin juhlasaliin. Hän nousi seisomaan ja lähti haparoimaan eteenpäin. Palohälytin mykistyi. Hän kuuli ihmisten kiivasta keskustelua. ”Auttakaa! Olen sokea!” Hannus huusi. ”Herra Jumala! Martti on vielä salissa!” naisääni kiljahti. 20


Kahdet juoksuaskeleet kiiruhtivat Hannuksen luokse, ja ammattikalastaja Markku Adamsson sanoi hänen vierestään: ”Luojan tähden, oletko kunnossa? Otsastasi vuotaa verta.” Oli vaikea kuulla, korvat soivat. Otsaa painettiin jollain pehmeällä ja naisääni totesi: ”Ihan pieni haava. Ei hätää.” ”Mikä se oli? Palaako koulu?” Hannus kysyi. ”Pihalla räjähti auto. Tule, saatan sinut ulos”, Adamsson sanoi ja alkoi taluttaa Hannusta pois juhlasalista. Pihalla paloi citymaasturi. Lieskat ja savupatsas kohosivat pimeälle taivaalle. Lähestyvien paloautojen sireenit kuuluivat kaukana. Hannus tunsi lämmön kasvoillaan ja haistoi palavan bensiinin katkun. ”Räjäyttivät niiden Solumaren tyyppien auton”, Adamsson kertoi. ”Ketkä?” ”Ne kukka-aktivistit.” ”Mistä tiedät, että se oli FF?” ”Se lukee tuossa lakanassa: Sorakeisarit pois merenpohjasta.” Pihan keskelle oli lyöty kaksi puista seivästä, joiden keskelle oli viritetty Fauna & Floran logolla viritetty kangas. Tekstin alapuolelle oli piirretty pommi, jonka sytytyslanka säkenöi. ”Tästä tulee iso juttu huomiseen lehteen”, Markku Adamsson totesi. Hannus pudisti päätään. Hän muisti, kuinka oli henkilökohtaisesti soittanut Santeri Marilalle ja kutsunut FF:n tilaisuuteen. Hän ei ollut tajunnut, kuinka vaarallinen ja hullu Marila todellisuudessa oli. ”Eihän kukaan kuollut?” Hannus varmisti. ”Ei, luojan kiitos”, Markku Adamsson sanoi. ”Sille Solumaren toimitusjohtajalle kävi heikoimmin. Kasvot olivat aivan repaleina. Ja on muitakin loukkaantuneita, muttei kai mitään vakavampaa.” Oli kuin heille olisi vastattu, kun pimeästä kuului Jan Toivosen tuskainen huuto ja heti perään talouspäällikkö Hannele Merivirran rauhoittelevaa puhetta. Huuto vaihtui valitukseen ja hukkui tulipalon rätinään. Valtuutettu Karo Järvelä tuli heidän viereensä ja laski kätensä Hannuksen olkapäälle. ”Karo tässä. Kävikö pahasti?” Sitten Järvelä huomasi Hannuksen sormen, joka oli vääntynyt omituiseen asen21


toon. Hän tarttui käteen ja tarkasteli sitä. ”Sormesi on murtunut. Sinun täytyy päästä lääkäriin.” He seisoivat koulun portailla vaitonaisina. Karo Järvelä, Martti Hannus ja Markku Adamsson. Savu tahrasi taivaan. Loimut muovasivat kasvoille vaihtuvia varjoja. Ambulanssien sireenien ääni läheni nopeasti. Vielä ne olivat kaukana. Aivan liian kaukana.

22


Tiistai 17. maaliskuuta 2015

2. Satoi nuoskaista lunta, lämpötila oli nollan tuntumassa. Maaliskuinen tuuli puhalsi mereltä ja sai housujenlahkeet lepattamaan. Tero Saiha tasapainoili aallonmurtajan päällä ja katosi jonnekin lohkareiden väliin. Kalle Saarinen seurasi perässä ja ahtautui Teron jäljessä matalaan, lohkareiden muodostamaan luolaan. Luolalla oli sen verran korkeutta, että kaksitoistavuotiaat pojat mahtuivat vaivatta istumaan. He asettuivat kivistä ja ajopuunpalasista kyhäämilleen istuimille vastatusten. Luolan pohja oli märkää, tiiviiksi tallottua maata. Siellä täällä lojui lasinsiruja, rypistyneitä tupakka-askeja ja loputon määrä natsoja, kertoen paikan aktiivisesta käytöstä. Pyry taukosi ja lumi alkoi muuttua nuhjuiseksi loskaksi. Hengitykset huurusivat. Meri kohahteli aallonmurtajaa vasten. Tero kaivoi toppatakkinsa taskusta vihreän Belmont-askin ja ravisti yhden tupakan esiin. Hän nappasi savukkeen tottuneesti huuliensa väliin ja Kalle sytytti sen sytkärillä. He polttelivat äänettöminä toisiinsa tuijottaen, kunnes savukkeista oli jäljellä enää viimeiset henkoset. ”Montako sätkää on jäljellä?” Kalle kysyi, vaikka tiesi vastauksen. Tupakat oli laskettu yhdessä monta kertaa. ”Kahdeksan”, Tero vastasi ja varmuuden vuoksi laski ne kertaalleen. Kalle tumppasi natsan kengänpohjalla, kaivoi matkapuhelimen taskustaan ja tarkisti kellonajan. Se oli viisitoista minuuttia vaille kaksitoista. Lukujärjestyksen mukaan koulupäivä päättyisi kahdelta. Tero nippasi oman natsansa kolon perukalle, veti takkinsa vetoketjun ylös saakka ja korjasi piponsa asentoa. Hän kysyi, mitä kello näytti, ja hymähti kuullessaan vastauksen. Sitten he istuivat jälleen vaiti, kunnes Kalle nousi ja pisti päänsä ulos louhikosta. Taivas 23


oli harmaan pilvimaton peitossa. Vaikka oli keskipäivä, oli hämärää. Lokit kirkuivat. Hän käänsi katseensa avomeren suuntaan ja yritti tavoittaa jonkin kiintopisteen horisontista. Kaijakari näkyi utuisena silhuettina Reposaaresta muutama kilometri länteen. Kalle laskeutui takaisin ja istui paikalleen. Tero yritti tappaa aikaa pyörittämällä linkkuveistä sormiensa välissä, mutta veitsi lipesi jatkuvasti ja putosi maahan. Lopulta hän kyllästyi ja tunki sen taskuunsa. ”Mitä tehdään?” Kalle kysyi ja sai vastaansa tylsistyneen katseen ja olkien kohautuksen. ”Sade on lakannut.” ”Saatana kun on kylmä”, Tero kirosi ja heilutteli sormiaan. ”Näpit on ihan jäässä.” ”Käydään kusella. Jos istutaan vielä pidempään, jäädytään kalikoiksi”, Kalle sanoi. Sanaakaan sanomatta Tero nousi ja punnersi itsensä ulos. Kalle seurasi perässä. He tasapainoilivat kivien päällä aallonmurtajan harjalle kulkevalle huoltotielle. Lunta näkyi enää mättäinä siellä täällä. Tuuli tarttui vaatteisiin ja pureutui kankaan läpi. He maleksivat kohti aallonmurtajan nokkaa. Tero potki kaljatölkkiä edellään, kunnes se kolahti tienlaidan kiveen ja putosi lohkareiden väliin. Kun he pääsivät aallonmurtajan kärkeen, alkoi tupruttaa uudelleen. Hiutaleet olivat raskaita ja märkiä. He avasivat sepaluksensa ja kusivat myötätuuleen. Satamalaiturissa kellui mustakylkinen rahtialus, jonka kylkeen oli kirjailtu nimi: Razza, Italy. Keskipäivästä huolimatta sataman valonheittäjät olivat päällä, konttinosturit seisoivat. Kalle huomasi sen ensin. Se kellui rantavedessä, kuin pala kangasta tai purje. Ensin hän luuli sitä karanneeksi verkonmerkiksi, mutta kiinnitti sitten huomionsa sinioransseihin raitoihin. Aallot keinuttelivat myttyä ylös alas. Myös Tero näki möykyn ja yritti hahmottaa, mikä se oli. Lumisade sakeni ja sen läpi oli vaikea nähdä muotoa. Se näytti takin selkämykseltä tai pelastusliiveiltä. Seuraava aalto nosti kankaan aiempaa korkeammalle, ja hetken he näkivät sini-oransseihin pelastusliiveihin kiinnittyneet farmarihousut ja paljaat jalkaterät. Sitten vetäytyvä aalto imaisi ruumiin takaisin kivien taakse. Pojat kavahtivat ja perääntyivät askeleen. He vetivät sepaluksensa kiinni ja katsoivat toisiaan kuin varmistaen, etteivät olleet kuvitelleet. 24


Ensin kumpikaan ei liikkunut. He tuijottivat kivien väliin. Suikale näkyi yhä. Sydämet hakkasivat. Sitten he lähtivät yhdessä tuumin laskeutumaan vesirajaan. Lumisade yltyi, hiutaleet tunkivat silmiin ja sulivat vedeksi. Meri pärski rantakiviin, kasteli kengät ja housunlahkeet. Miehen pää oli kiilautunut kivien väliin, ainoastaan takaraivo näkyi pinnalla. Hiukset huljuivat ja keskivartalo kohoili meren rytmissä, pelastusliivin selkämys pullisteli. Välillä korkeampi aalto nosti jalkapohjat ja varpaat näkyviin painaakseen ne heti taas alas. ”Se on kuollut”, Tero sanoi todeten ääneen ilmiselvän asian. Kalle alkoi näppäillä matkapuhelintaan. ”Mitä sä teet?” Tero kysyi. ”Soitan hätänumeroon.” ”Et vittu soita!” Tero kivahti. ”Häivytään täältä ja annetaan jonkun muun löytää se.” ”Mitä jos ei löydä? Jos se ajelehtii jonnekin, mistä kukaan ei löydä sitä?” ”Mitä me selitetään poliiseille? Ne ilmoittaa kouluun ja porukoille, että ollaan lintsattu. Me joudutaan sellaiseen kuseen, ettet uskokaan. Lähdetään vetämään, ei me sitä voida enää auttaa.” Kalle pysyi tiukasti kannassaan: ”Ei me voida sitä tohon jättää, mieti nyt itse. Vedetään ainakin rantaan, ettei se pääse ajelehtimaan.” ”Mä en siihen koske!” Tero parahti. ”No sitten soitetaan jonnekin.” ”Älä ainakaan omasta puhelimesta. Sen ne heti jäljittää. Fillaroidaan koululle ja soitetaan vaksin lankapuhelimesta.” Kalle sujautti puhelimen taskuunsa. ”Se on vedettävä rantaan”, hän sanoi ja vastaväitteitä kuuntelematta alkoi laskeutua ruumiin luokse. Tero vilkaisi ympärilleen. Tuiskussa näki tuskin kahtakymmentä metriä. Meri kohisi. Hänkin meni ruumiin luokse ja jäi tuijottamaan sen vellontaa. Alaruumis nousi ja laski kuin korkki. Kalle kurotti kiinni pelastusliivin selkämyksestä ja kiskaisi. Ruumis ei liikahtanutkaan. Tero tuli auttamaan ja tarttui takin hihasta. He kiskoivat kaikin voimin, mutta pää pysyi kivien väliin kiilautuneena. ”Vedetään käsistä”, Kalle huohotti. 25


”Ja ei vittu vedetä!” Kalle ei välittänyt Teron kinaamisesta vaan kääri hihat kyynärtaipeisiin ja upotti kätensä jäiseen veteen. Hän kauhoi olkapään tuntumasta, sai otteen purjehdustakin hihasta ja veti näkyviin paperinvalkoisen kämmenen. Tero tuijotti vieressä ilmeettömänä. ”Tule auttamaan”, Kalle käski. Tero kumartui Kallen viereen. He tarttuivat molemmin käsin miehen käsivarteen ja kiskoivat. Selkä kohosi vedenpinnan yläpuolelle, pelastusliivit pullistuivat. He odottivat uutta aaltoa ja vetivät kaikin voimin, mutta ruumis painoi liikaa, ja kun aalto vetäytyi, vetäytyi myös ruumis. He odottivat pari aallon väliä ja, kun seuraava isompi maininki iski, kiskoivat taas. Ruumis kohosi, jalat tulivat näkyviin. Pojat nojautuivat taaksepäin. Tuntui kuin he olisivat vetäneet ylös läpikastunutta räsymattoa. Aalto alkoi jälleen vetäytyä ja imeä ruumista mukaansa. Poikien voimat ehtyivät. He olivat jo luovuttamassa, kun ruumis äkkiä irtosi. Se nousi pintaan ja jäi kellumaan aaltojen päälle. Pojat joutuivat taistelemaan imua vastaan, mutta seuraava maininki auttoi heitä kiskomaan miestä lähemmäs. Hengitykset huokuivat kuumina. ”Kyllä se jo siinä pysyy”, Tero sanoi ja irrotti. Myös Kalle päästi irti ja käsi mätkähti kivikolle. Jalat jäivät likoamaan veteen. Kalle kyykistyi ruumiin viereen. Mies makasi suullaan. Kasvot olivat maidonvalkeat, musta sänki törrötti ihosta kuin kanamunanvalkuaisesta. Kallea puistatti. Mies ei ollut enää nuori, Kalle arvioi iäksi kuusikymmentä tai enemmän. Kukaan tuttu se ei ollut. Sitten hän kiljahti, kavahti pystyyn ja perääntyi pari askelta. Miehellä ei ollut silmiä. Niiden tilalla ammottivat mustat reiät. ”Mennään jo!” Tero hoputti. Hän oli kiivennyt takaisin aallonmurtajan harjalle ja viittilöi sieltä. Kalle loi vielä viimeisen silmäyksen ruumiiseen ja kipusi Teron luokse. Hänen kaikki ihokarvansa törröttivät pystyssä. He juoksivat pyörilleen, jotka nojasivat huoltotien puomiin. Heidän askeltensa jäljet peittyivät nopeasti tupruttavaan lumeen. ”Vittu! Sillä ei ollut silmiä”, Kalle hoki. ”Sillä ei ollut silmiä!”

26

Arttu Tuominen: Silmitön / Lukunäyte  

Lukunäyte Arttu Tuomisen kirjasta "Silmitön".

Advertisement