Page 1

HUOMENNA SINÄ KUOLET

1


2


ANU PATRAKKA

HUOMENNA SINÄ KUOLET Rikosromaani

163

Myllylahti Oy Espoo 3


www.myllylahti.fi

© Anu Patrakka ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-842-6 (Sidottu) ISBN 978-952-202-864-8 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2017

4


1. – Mitä meillä täällä on? – Ruumis. Rikosetsivä Rui Santos oli kärsivällinen mies. Hänen pinnansa venyi ja vanui aivan yhtä joustavasti kuin hänen lempijälkiruokansa baba de camelo, kamelin kuolaksi kutsuttu karamellivanukas, joten jokseenkin itsestään selviltä vaikuttavat vastaukset eivät häntä pahemmin närästäneet. Hän tulkitsikin vanhempi konstaapeli Pedro Silvan kommentin lieväksi ironiaksi. Totta kai siellä oli ruumis. Rikosetsivä Rui Santosia ei kutsuttu paikalle, jollei siellä ollut ruumista, eikä hän todellakaan kulkisi uusilla nahkapohjaisilla kengillään pienen kylän perimmäisellä kärrypolulla lehmänlantapaakkuja väistellen, jollei määränpäässä ollut luvassa epäselvän kuoleman kokenutta kehoa. Nehän olivat hänen leipänsä lähde. Hiekkaiseen maahan uppoutuneet kivenmurikat tuntuivat nyt ikävästi kengänpohjien läpi, ja pientareelta kurotti karhunvatukan oksa julmine piikkeineen kuin kuoleva, joka ei halua päästää irti henkiriepunsa viimeisestä riekaleesta vaan tarraa siihen kiinni kaikilla kynsillään. Kaksiurainen väylä jota hän käveli ei ollut mikään huvikävelypolku kaupunkilaisille – se oli paksurenkaiselle traktorille tarkoitettu tie, jota pitkin maanviljelijät 5


pääsivät pelloilleen ja sieltä pois, ja korkeintaan saappaat jalassa tepastelivat siellä tarkastamassa maissin kasvun edistymistä. Lyhyen ytimekkäällä kysymyksellään Rui Santos halusi lähinnä tietää kuka, miten, miksi ja mieluusti vielä kerran kuka. Valmiit vastaukset näihin kysymyksiin helpottaisivat hänen työtään oleellisesti, joskin tekisivät siitä paljon vähemmän mielenkiintoista. Vanhempi konstaapeli Silva osoitti peukalollaan kärrypolun laitaan, jossa näkyi pieni rakennelma. Hän oli nuori, lyhyehkö ja vanttera mies, joka ajoi säännöllisesti vähät hiuksensa pois. Virkapukuun kuuluva lakki lepäsi päälaen peittona, lippa silmiä varjostaen, liisteröityneenä siihen kiinni. Harva oli tilanne, jossa hän koppasi lakin päästään. Työpäivän jälkeen mies heitti sen kuitenkin naulaan ja laittoi tilalle moottoripyöräkypärän. Työ- ja kaikki muutkin mahdolliset matkat taittuivat ärhäkällä Suzukilla kesät ja talvet, sateessa, paisteessa, tyvenessä ja myrskyssä. Pyörän päällä hän oli taas nuori ja vapaa, kuten joskus viisitoista vuotta aiemmin oli vielä ollut. Heti hänen kotiin päästyään ilmestyi jostain pimeästä nurkasta painava pallo jalkaan. Illat hän raahusti se kintussaan, mutta koska tosimies ei valittanut, ei valittanut myöskään Silva. Naimisiin mennessään hän tiesi mitä tulisi saamaan. Vahvan vaimon. Rui Santos kurkotti katsomaan tiuhan murattipöheikön yli sinne minne Silva osoitti ja näki vesialtaan, tanque – sellaisen, joita maatiloille ennen vanhaan tehtiin pyykkäämiseen tai karjan juottamiseen tai ihan vain veden varastoimiseen. Se oli pari metriä leveä ja kolme, neljä metriä pitkä betoninen allas, jonka toinen pääty oli katettu niin, ettei ammoisen pyykkääjän tarvinnut kas6


tua sadesäällä riepuja liotellessaan. Altaan päädyssä, katoksen alla muutama rappunen vei kärrypolulta alas altaan partaalle. Katteena oli aaltoilevaa asbestilevyä, se kun oli jollain vuosikymmenellä ollut suosiossa edullisuutensa vuoksi. Tiuhasti kasvava muratti kipusi pientä seinänpätkää pitkin monena runkona ja haarana, levitteli tummanvihreitä lehtiään katteeksi vaaralliselle asbestille pyrkien piilottamaan sen, kieltämään sen olemassaolon. Se kiersi myös altaan laitoja ja kurotti alati ahnaita versojaan vettä kohti. Näillä tienoin liki kitkemättömissä oleva muratti oli varsinainen vitsaus, praga. Nyt altaassa makasi likapyykin sijasta nainen, jonka pitkät, vaaleat hiukset kelluivat pinnalla silkkimäisen kangaspalan lailla. Hän oli kasvot alaspäin, pukeutuneena punaiseen hellemekkoon, joka märkänä oli tarrautunut kehoa pitkin kuin talouskelmu. Helmat lepattivat hienoisesti vedessä. Valkoiset jalkapohjat hohtivat meduusojen lailla keskellä syvänvihreänä lilluvaa limaa. Altaan toisessa päädyssä putkenpää lorautteli reippaasti kirkasta vettä – ehkä jostain lähteestä pulppuavaa – joka altaaseen päädyttyään ruokki vihreää limakasvustoa ennen kuin valui toisesta päästä pois, maan alle näkymättömiin. Todennäköisesti allas oli paikallisten pienten, heleänvihreiden sammakoiden suosima kutupaikka, jonka yllä lämpiminä kesäöinä kaikui himokas kurnutus ja lätinä ja loiske niiden jahdatessa sopivaa kumppania suvunjatkamistarkoituksessa. Yhdessä kulmassa pilkahti oranssi varvastossu. Veden alta pilkotti vilaus vaaleanpunaista. Naisen takaraivossa, vaaleiden hiusten seassa, näkyi jotain tummaa. Kuin kuivunutta verta. – Kuka hän on? 7


– Johanna Calado, ikä 37 vuotta. Asuu tuolla isossa talossa. Silva osoitti peukalollaan nyt rinnettä ylöspäin korkean kivimuurin takana kurkistelevaan ruskeanharmaaseen kivitaloon, jota kohden kärrypolku näytti haarautuvan, toisen haaran muuntuessa pieneksi tieksi, joka johti vähän matkan päähän kadulle ja sen laidassa olevalle toiselle, kaakelein vuoratulle talolle. – Nainen on suomalainen, finlandesa, naimisissa Luís Lobo Caladon kanssa. Siis oli. Suomalainen. Ja asui tuolla. Silva kompasteli sanoissaan. Miksi? mietti Rui Santos. Ai niin, ulkomaalainen uhri oli yhä harvinaisuus, vaikka Portugalin rajat olivat avautuneet ulkomaailmalle monta kymmentä vuotta aiemmin. Tällaisella hiekkarannoista kaukana olevalla pikkukylällä näki ulkomaalaisia korkeintaan läpikulkumatkalla rinkat selässä, vaeltamassa Espanjan puolelle Santiago de Compostelaan. He kulkivat maantien laitaa kiltisti jonossa kuin koululaiset, päät pyörien hyrrinä, simpukankuoret repuista roikkuen. Ilmeisesti vanhoissa, suurissa maalaistaloissa ja pikku palatseissa, joiden rapistuneet tornit törröttivät taivasta kohti, ja viiniköynnöksistä roikkuvissa syntisen makeissa rypäletertuissa ja häränsydämen kokoisissa tomaateissa sekä satoja vuosia vanhoissa korkkitammissa oli jotain erityisen eksoottista ja mielenkiintoista. Kyllä, Rui Santos tunsi kylän entuudestaan ja tiesi hyvin, millaista siellä oli. Monena sunnuntaina hän oli kiitänyt kapeilla, muurien ja talojen reunustamilla kujilla ja vilkasliikenteisemmillä maanteillä mustalla maastopyörällään. Se oli paras tapa tutkia kotimaataan. Ja paras tapa irrottautua työasioista, saada raitista ilmaa kuoleman katkun kyllästämiin keuhkoihin. Sitä paitsi tämä kuolemantapaus ei ollut ensimmäi8


nen, jota Rui Santos oli kutsuttu kylälle tutkimaan. Toisesta oli tosin jo aikaa, eikä hän enää muistanut kunnolla, mitä silloin oli tapahtunut. Huumehuuruinen naapuri tappoi toisen kirveellä, tai jotain sinne päin? Tapauksen selvitys oli ollut niin helppo läpihuutojuttu, ettei se juuri ollut painunut mieleen. Ulkomaalaisia tälle perusportugalilaiselle pikkukylälle oli todennäköisesti eksynyt asumaan vain yksi tai kaksi. Nyt se yksi oli kuollut. Tapaturmaisesti vai tapettuna, se piti ihan ensiksi selvittää. – Aviomiehellä on jonkinlaista optiikkaa valmistava tehdas muutaman kilometrin päässä. Edellisestä avioliitosta kaksi lasta. Poika asuu Portossa äitinsä kanssa, opiskelee lakia, ja tytär on Irlannissa. Tekee jotain puhelintyötä. Uusi vaimo muutti tänne vasta pari vuotta sitten. – Kuka hänet löysi? Silvan täystyöllistetty peukalo heilahti nyt kauemmas kärrypolun toisen haaran ja kadun suuntaan, jonka vieressä seisoi kaksikerroksinen talo rinteessä, kadun ja laitumen laidassa. Se oli heti seuraava talo Lobo Caladon talolta nähden, niillä täytyi olla yhteinen välimuuri ja ehkä toista metriä korkeuseroa rinteestä johtuen, päätteli Rui Santos. Talon seinät oli vuorattu sinivalkoisilla kaakeleilla. Punaisilla tiililevyillä katetun katon kulmat kohosivat nurkistaan hieman ylöspäin, kuten niin monen muunkin vanhan talon. Savupiipun vieressä sojotti televisioantenni ja satelliittilautanen. Talon edustalla kasvoi korkea palmupuu, jota pitkin kapusi sinisiä kukkia tulviva köynnös, joka pyrki pehmentämään palmun viiltävän teräviä lehtiä. Jossain pöheikön keskellä pilkotti jotain verenpunaista. Rimpuloiksi kasvaneita ruusuja? 9


Kaikki ikkunat olivat avoinna länteen, auringonlaskun suuntaan. Heillä ei näköjään ole kuuma, totesi Rui Santos itsekseen. Hänen omalla otsallaan kirveli joukko hikihelmiä, vaikka pikkutakki oli riisuttu jo autolta lähtiessä. Useimmat ihmiset sulkivat ikkunat ja ikkunaluukut kuumimman iltapäivän ajaksi, jotta talo pysyisi viileänä, mutta ei tämän talon väki. Omituista. Laitumella, heinää täynnä olevan kehikon tuntumassa märehti muutama raukea nauta. Niiden hännät leuhottivat laiskanoloisesti hätistääkseen kyljille pyrkiviä kärpäsiä. Laitumelta oli ruoho syöty, maa oli kuivaa tomua vaan, sorkkien vaivaamaa. Laajan laitumen päästä alkoi maissipelto, joka jatkui kauas vastakkaiselle rinteelle, kärrypolun molemmin puolin. Näillä tienoin kaikki viljelijät kasvattivat kesällä maissia. – Paikallinen maanviljelijä löysi ruumiin, ilmoitti Silva ja päästi peukalonsa lepoon. – Hän tuli altaalle hakemaan vettä kanoilleen. Taitavat olla yhä janoisia. Mies soitti heti poliisin paikalle. – Puhun hänen kanssaan myöhemmin. Haluan tavata aviomiehen ensin. – ´tá bem, selvä. – Parempi kutsua Sandra paikalle. Sandra Sardinha oli oikeuslääkäri, jonka tehtäviin kuului epäselvien kuolemien syyn tutkinta Porton poliisipiirin alueella. Hän oli se, joka avustajansa kanssa kaiveli kynnenaluset, mittaili puukonpistojen syvyydet ja luotien jättämät jäljet, availi vatsat ja tutki, mitä uhri oli syönyt ja juonut. Kaiken tämän hän teki piparminttupurkkaa väsymättä jauhaen. Jos Rui Santos joskus Rua de Santa Catarinan kävelykadun tungoksessa tai jossain Ribeiran kahvilassa tunsi jonkun suusta ulostunkevan 10


piparmintunhäivähdyksen, hän yhdisti sen välittömästi suolenpätkiin ja kalmankalpeisiin asiakkaisiin. Mielleyhtymä välähti päähän salamannopeudella. – Tulossa. Hän oli viemässä poikaansa lääkäriin. Rui Santos tutkaili yhä ympärilleen. Heti kärrypolun laidalta alkoi molemmin puolin maissipellot. Kylän pienen kirkon ainukainen kellotorni kurkisteli niiden yltä, linnuntietä sinne oli varmaan vain sata metriä, tietä pitkin ehkä kilometri. Sen kumea kello heräsi nyt kolkuttamaan, kuuluttamaan kuolemaa. Tuskin vielä tätä kuitenkaan. Maissiruo´ot olivat nyt loppukesästä ainakin kolmemetrisiä, ja pulleat tähkät sojottivat yhtä pystyssä kuin aidon latinomachon ylpeyden aihe. Niissä oli jotain kiistatta fallistista. Karkeat lehdet kohisivat tyynen meren lailla, aaltoilivat kesäisessä tuulessa vihreinä maininkeina. Ne peittivät täysin näkyvyyden laitumen ja pellon toisella puolella kulkevalle kadulle, ja todennäköisesti myös kuuluvuuden. Nainen olisi saanut kirkua täällä ihan kaikessa rauhassa ilman että kukaan satunnainen ohikulkija tai kadun varrella asuva olisi kuullut häntä. – Haravoikaa koko kärrypolku molemmilta taloilta tänne, pientareet mukaan lukien, ja vielä viisikymmentä metriä toiseen suuntaan. Silva nyökkäsi parille lähettyvillä norkoilevalle kansalliskaarti GNR:n poliisille, jotka olivat vetäneet univormujensa ylle vihreät suojahaalarit ryhtyessään eristämään ruumiin löytöpaikkaa nauhalla, ja jäi itse odottamaan oikeuslääkäriä. Poliisit ryhtyivät hitaaseen ja tympeään urakkaansa. Tuuhean kasvuston seasta oli tuskallista etsiä mitään tulitikkuaskia pienempää. 11


Rui Santos lähti kipuamaan rinnettä hitaasti, yrittäen välttää kostuttamasta paitaa hiellä. Sekin oli ihan uusi, edellisen viikonlopun hankinta, hennon liila valkoisin napein. Napakasti työtään hoitanut myyjä oli kehunut värin sopivan upeasti hänen paksuihin, miltei mustiin hiuksiinsa, jotka lainehtivat korvallisilla. Rui Santos oli mieheksi kaunis. Kasvot olivat suorat ja selväpiirteiset, tummissa silmissä tuuheat silmäripset, mutta leuka jo sinersi orastavaa sänkeä aamuisen parranajon jäljiltä. Vapaapäivinään hän jätti sen ajamatta ja antoi ihon levätä, mutta virantoimituksessa rikosetsivä oli huoliteltu ja tyylikäs. Luottamusta herättävän näköinen. Häneltä olisi voinut ostaa käytetyn auton tai valtion obligaatioita tuntematta huolen häivähdystäkään. Kärrypolun lyhyemmän haaran päässä Lobo Caladon isoon kivitaloon vievä metallinen, tummanpunaiseksi maalatun portin toinen puolisko oli auki. Talo oli ilmeisesti ollut aikoinaan maatilan päärakennus, ja isosta portista oli päästy härkävetoisten maatalouskoneiden kanssa suoraan kärrypolulle. Kadun puolella olisi todennäköisesti toinen, nykyaikaisempi kaukosäädettävä ajoportti, josta pääsi tuomaan auton muurien reunustamalle sisäpihalle turvaan kapealta kadulta ja ohi kulkevien autojen, traktorien ja roska-autojen mukanaan tuomilta kolhuilta ja naarmuilta tai ihan vain tavallisilta autovarkailta. Talon valtavista mittasuhteista päätellen sen omistaja ei ajelisi vanhalla Fiatilla. Nämä johtopäätökset Rui Santos teki automaattisesti muutamassa sekunnissa astuessaan portista puutarhan puolelle. Nurmikko oli nähtävästi viilletty kirurgiveitsellä tasaiseksi vatupassin avulla, reunuksilla kasvoi pienilehtisistä puskista suorakaiteen muotoon lei12


kattu pensasaita. Kukkia ei näkynyt missään, vain pelkkiä pieniä puita ja pitkälehtisiä kasveja. Puutarha näytti hiljattain perustetulta ja jonkun työhönsä tympiintyneen maisema-arkkitehdin väsähtäneen vision toteutumalta. Siis tylsältä ja persoonattomalta. Talon seinustalla olevassa aitauksessa haukkua räyhäsi suurikokoinen saksanpaimenkoira. Se hyppi verkkoaitaa vasten kiiltäviä hampaitaan paljastellen. Koira päästettiin varmaan yön ajaksi ulos pihalle, kuola suupielistä valuen, odottamaan huono-onnisia tunkeutujia. Se ei näyttänyt miltään pehmoiselta ja rapsuteltavalta sylipuudelilta, vaan pikemminkin koulutetulta tappajalta. Rui Santosilla ei ollut mitään koiria vastaan, itse asiassa hän piti niistä, mutta enemmän sellaisista hauskoista, lutuisista pikku koirista, jotka hyppivät ja läähättivät innoissaan, kun niille heilutteli keppiä. Ja sellaisista, jotka heittäytyivät selälleen maahan heti kun havaitsivat käden, jolta oli mahdollista saada rapsutuksia. Aitaukseen suljettu hurja saksanpaimenkoira ei ensituntumalta näyttänyt täyttävän kumpaakaan kriteeriä, joten Rui Santos hiippaili vaivihkaa kohti taloa. Pääsisäänkäynnin näyttävien pariovien edessä seisoi nuorempi konstaapeli Rita Pereira. Hän nyökkäsi ilmeettömästi nähdessään Rui Santosin ja lähti ohjaamaan tätä peremmälle taloon. Rikosetsivä seurasi naista ja, itse asiaa tiedostamatta, ihaili naisen takamuksen kaarteita. Sellaiset muodot naisella piti olla. Pehmeänpyöreät. Naiselliset. – Vainajan puoliso on täällä, Rita Pereira sanoi koputtaessaan olohuoneen ovelle. Sohvalta nousi pitkä, tumma mies, jolla oli lyhyiksi leikatut hiukset ja suora ryhti. Yllään hänellä oli tum13


mat, tuultahalkovan teräviksi prässätyt puvunhousut ja valkoinen paita, joka oli niin puhdas ja sileä, että mies oli varmaan pujotellut sen päällensä suoraan silitysrobotilta ja lakannut sen jälkeen liikkumasta ja hengittämästä. Tyyliä tihkuvan olemuksen rikkoi kuitenkin miehen punaiset silmät. Hän oli selvästi itkenyt ihan oikeita, märkiä, suolaisia kyyneliä. Kasvot kiilsivät tahmeina, mutta tuskin hiestä, sillä huoneessa oli ilmastoidun viileää, suorastaan kalmaisen koleaa. Puiset ikkunaluukut olivat tiukasti kiinni ja vain parin pöytälampun valaisemassa huoneessa oli ankean hämärää. – Olen rikosetsivä Rui Santos. Otan osaa menetykseenne. – Obrigado, kiitos. Miehet kättelivät, ja Lobo Calado viittasi Rui Santosia istuutumaan. Nojatuoli oli muhkea ja valkoista nahkaa, kuten valtavan kokoisen salin iso kulmasohvakin. Pienillä pöydillä koreili lasijalkaisia valaisimia, isossa vitriinissä oli kokoelma värillistä taidelasia ja lasimaljakoita, joista todennäköisesti mikään ei ollut tältä vuosituhannelta eikä tästä maasta. Kalusteet olivat kiiltävää valkoista ja terästä, lattialla loikoili paksuja mattoja. Yhdellä seinustalla roikkui kannattimistaan melkein puolen seinän kokoinen televisio. Kaikki huokui rahaa ja kallista makua. Oliko tämä nyt sitten suomalaisen tyylin mukainen sisustus, vaiko jonkun kovapalkkioisen sisustusarkkitehdin luomus? – Milloin viimeksi näitte vaimonne? – Tänä aamuna. Hän jäi vielä vuoteeseen kun lähdin töihin. – Mihin aikaan tämä tapahtui? 14


– Kahdeksan tietämillä. – Oliko vaimollanne tapana käydä kärrypolulla? Mies mietti hetken aikaa ennen kuin vastasi: – Hän kävi siellä kävelyllä ja poimimassa kukkia päivittäin. Sanoin, ettei metsään asti pidä mennä. Ei koskaan tiedä millaisia tolloja, tolos, on liikkeellä. – Olitteko olleet pitkään naimisissa? – Vajaat kaksi vuotta. Liian nopeasti kuluneet kaksi vuotta. Mies painoi kasvot käsiinsä ja oli pitkältä tuntuvan hetken hiljaa. Rui Santos odotti kärsivällisesti. Kun mies vetäisi syvään henkeä ja rauhoittui, hän jatkoi kysymyksiään: – Emme voi vielä sulkea pois mitään vaihtoehtoa. Tuleeko teille mieleen ketään, joka olisi halunnut vahingoittaa vaimoanne? Lobo Calado mietti jälleen tovin. Kulmakarvat vetäytyivät kohti toisiaan, ja niiden välinen ryppy syveni kanjoniksi. Oli kuin hän ei olisi halunnut toistaa ajatuksiaan ääneen, ja kun hän lopulta avasi suunsa, hän puhui vastahakoisesti: – Ei varsinaisesti. Täällä on kyllä yksi nuorukainen, Barata nimeltään. Miten tämän nyt sanoisin. Hän on vähän erikoinen. Vailla sosiaalisia taitoja. Huonosti kasvatettu joidenkin mielestä, mutta ilmeisesti ongelmien taustalla on jonkinasteinen kehityshäiriö. Jossain vaiheessa hän alkoi seurata vaimoani. Taisi olla ihastunut. Yritti lähennellä tätä, pyyhkiä muka roskaa rinnalta ja niin edespäin. Lopulta vaimoni ei voinut enää käydä yksin kävelyllä ilman että poika ilmaantui hänen kannoilleen. En kuitenkaan oikeasti usko, että hän olisi tehnyt Johannalle mitään pahaa. Hän on vaan häiriintynyt. Mies äänsi edesmenneen vaimonsa nimen huolelli15


sesti, erikoista nimeä oli selvästi harjoiteltu hartaudella. Alun j kuulosti vain hiukan i:ltä eikä yhtään portugalin suhuäänteeltä, jossa kieli napsahtaa kitalaen keskiosaan, siihen kohtaan missä kitalaki hampaiden jälkeen alkaa nousta ylös. H tuotti enemmän haasteita – äännettä ei portugalin kielessä ollut ollenkaan. Siksi mies korosti sitä, ettei vain vahingossakaan olisi sanonut ”joanna”; henkäisi h:n, painotti toista tavua, Jo-Han-na. – Vaimonne ei ollut portugalilainen? – Hän oli suomalainen. – Miten te tutustuitte toisiinne? Jälleen tauko ennen vastausta. – No, Internetin kautta. Sehän on nykypäivää. Erostani oli jo aikaa, tunsin itseni yksinäiseksi. Tutustuimme, tapasimme ja rakastuimme. Johanna muutti tänne ja menimme naimisiin. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. – Asuuko täällä muita? – Ei, mutta isäni asuu nykyään tuossa viereisessä uudemmassa talossa. Tämä vanha päärakennus remontoitiin vaimolleni ja minulle. – Miksei hän ottanut koiraa mukaansa kävelylle, turvaksi? Lobo Calado oli hetken vaiti ja huokaisi ennen kuin vastasi: – Koska se ei totellut häntä niin hyvin kuin minua, ja Baratan pojalla oli tapana houkutella koira luokseen makupalojen avulla. Johanna joutui joskus raahaamaan koiran takaisin kotiin. Siksi. Kerran poika kuljeskeli kärrypolulla metsästyskiväärin kanssa ja osoitti sillä koiraa. Myös siksi. Lobo Calado vaikeni jälleen ja mietti, sanoisiko sen, mikä kielenkärjellä poltteli. Lopulta hän syyti sanat suustaan: – Kerran poika uhkaili vaimoani. Sanoi tämän 16


kuolevan. Mutta olen varma, että se oli vain hänen typerää käytöstään ja vailla mitään sen kummempaa tarkoitusperää. Tämän kuullessaan Rui Santos nosteli kulmakarvojaan. Ne nytkyivät hetken ennen kuin asettautuivat takaisin aloilleen. – Milloin tämä tapahtui? – Muutama kuukausi sitten. Kävin juttelemassa pojan äidin ja isoäidin kanssa, ja sen jälkeen poika lakkasi seuraamasta vaimoani. En usko että tapauksella on mitään tekemistä vaimoni kuoleman kanssa. Mietteliäs Rui Santos pyysi tuoretta valokuvaa vainajasta. Lobo Calado nousi ylös ja poistui olohuoneesta. Hetken kuluttua yläkerrasta kuului vaimeaa kolinaa, askelten ääniä ja sulkeutuvia ovia. Pian mies palasi, kädessään hopeinen valokuvakehys. Rui Santos otti kehyksen käsiinsä ja käänsi sen ympäri. Häntä vastaan katsoi pari kirkkaansinisiä silmiä pehmeästi kaartuvien poskien yllä, kasvojen kehyksinä olivat vaaleat, suorat hiukset. Huulilla virisi monalisamainen, vain toiseen suupieleen tarttunut hymy, tai ehkä se oli vasta hymyn alku, orastus. Nainen oli hiljentävän kaunis. Ei kaunis persoonallisella tavalla kuten valokuvamalli, ei klassisen kaunis kuten vanhan ajan elokuvatähti, vaan kaunis kuten voi olla vain silloin, kun ihminen on teeskentelemätön ja juuri sitä miltä näyttää. Ei täydellinen, vaan inhimillinen. Luonnollinen. Aito. Sillä hetkellä, sillä silmänräpäyksellä, Rui Santos rakastui. Monta rumaa, väkivaltaista kuolemaa nähneen kyynisen rikosetsivän sydän lepatti kuin pienen, hennon perhosen siipi, kun siniset silmät katsoivat häntä kuvasta viattomina, puhtaina.

17


2. Sydän yhä pamppaillen rikosetsivä Rui Santos esitti tuoreelle leskelle vielä muutaman kysymyksen ennen kuin palasi kärrypolulle miettien samalla miehen mahdollisia motiiveja vaimonsa tappamiseen. Lähtökohtana oli aina, jollei kyseessä ollut ilmiselvä onnettomuus, että oli tapahtunut murha tai tappo. Se ei ollut Rui Santosin kyynisyyttä vaan vuosien kokemuksen opettama surullinen tosiasia. Miehet tappoivat nykyisiä ja entisiä vaimojaan, tyttöystäviään, anoppejaan, äitejään ja isiään; naiset lapsiaan, vanhempiaan, toisia naisia, miehiään. Kaikki tappoivat kaikkia hetken vihassa tulematta edes ajatelleeksi sitä tosiasiaa, että siitä useimmiten jää kiinni. Rui Santosin selvitysprosentti oli komeat kahdeksankymmentäkahdeksan. Salaa hän ylpeili saavutuksellaan, mutta ihan vain ollessaan omissa oloissaan. Kerran hän jätti tarkoituksella paljastamatta epäilemänsä tappajan ja arkistoi tapauksen selvittämättömänä. Ensiksi silmittömän perheväkivallan uhriksi ja sitten entisen miehensä vainoamaksi joutunut nainen oli tappanut miehen mahdollisesti insuliinilla, joskaan siitä ei koskaan saatu täyttä varmuutta. Kaikkiin tapauksiin ei media eikä edes poliisipäällikkö janonnut ratkaisua. Joskus ne olivat yksinkertaisesti liian arkipäiväisiä kiinnostaakseen ketään enempää kuin yhden uutispätkän verran, aina ei sitäkään. 18


Tänä päivänä kyseinen, muun muassa kiehuvalla vedellä runneltu nainen auttoi muita perheväkivallan uhreja pääsemään irti pahan otteesta ja tarttumaan uuden elämän alkuun. Toisinaan heidän tiensä kohtasivat näissä merkeissä Rui Santosin kanssa. Toisella kertaa poliisipäällikkö oli jo käskenyt lopettamaan veronmaksajien varojen tärväämisen sutenöörin murhaajan jäljittämiseen. Rui Santos jatkoi tutkimuksia vaivihkaa muiden tapausten ohella ja pääsi lopulta huumeliigan jäljille. Tapaus siirtyi huumepoliisin kontolle, ja he pidättivät koplan pomon aikamoisen huume- ja ryöstösaaliin kanssa, jonka joukosta löytyi myös sutenöörin kaunis kultakello ja raskas kaulakääty. Rui Santos uskoi oikeuden toteutumiseen, tavalla tai toisella. Kävellessään jälleen kärrypolkua alas häntä kadutti senpäiväinen kenkävalinta. Pitkävartiset saappaat olisivat olleet soveliaammat, sillä polkua ei oltu vähään aikaan niitetty. Vaikka kuiva kesä oli melkein kokonaan jo takana, rikkaruohot jaksoivat rehottaa. Ne olivat saaneet osansa maissipellon kastelemiseksi heitetystä vedestä ja hyödyntäneet sen sataprosenttisesti. Polun kaksi uraa olivat kasvaneet melkein umpeen ja pientareilta luikerteli häijyn karhunvatukan lisäksi myös villiintyneitä viiniköynnöksiä. Pellon laidalla oli joskus aikoinaan kasvatettu viiniä vinho verden valmistukseen. Nyt siitä oli muistona enää kivipilarit polun molemmin puolin ja hedelmättömät, vain turhia lehtiä tuottavat köynnöskasvit. Se oli tavallaan surullista. Sandra oli nyt saapunut paikalle. Hän oli tummahiuksinen nuori yksinhuoltaja, sensuelli nainen, jousipys19


symäisen jäntevä, kai karateharrastuksensa vuoksi. Rui Santos ei kuitenkaan tuntenut sen kummemmin vetoa häneen. Ehkä se johtui valkoisesta suojapuvusta tai vihreästä kirurginasusta, joissa vetimissä hän naisen useimmiten näki. Ehkä siitä kalmankalpeasta seurasta, joka näissä kohtaamisissa oli lähes poikkeuksetta läsnä. Tai ehkä se johtui piparminttupurkan äitelästä hajusta, joka sai hänen suussaan syljen kuivumaan jo ennen muodostumistaan. Olivat he toki kerran menneet sänkyyn yhdessä, kuten nuorten ja vapaiden kollegoiden kuuluikin tehdä ihan vain päästäkseen eroon kiusauksesta, mutta siitä nahkean hikisestä kesäyöstä ei jäänyt sen kummempaa lämpöä heidän välilleen. Jo ennen aamunkoittoa Rui Santos oli hiipinyt naisen kotoa korvat luimussa, varpaisillaan ja kenkiä kädessä pidellen. Kun he seuraavan kerran kohtasivat työasioissa, teitittelivät he toisiaan ihan kuten ennenkin, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Sillä ei ollut mitään tekemistä rakkauden kanssa. Ei edes ihastumisen. Se oli ollut pelkkää fyysisten tarpeiden tyydytystä samaan tapaan kuin kipeän hampaan poisto. Jomotuksen tilalle oli saatu sumea raukeus. Tavoite saavutettu. Nyt valkoiseen, hupulliseen haalariin pukeutunut nainen oli kumartunut vedestä ongitun avonaiseen ruumissäkkiin laitetun ruumiin ylle. Hän tonki ja tutki sitä samalla mielenkiinnolla, jota hyönteistutkija tuntisi löytäessään ennen näkemättömän, omituisen hyönteisen. Purkka pullotti toisessa poskessa, talletettuna sinne kuin pähkinä oravalla. – Havaintoja? – Takaraivossa on ruhje kovasta iskusta tylpällä 20


esineellä, mutta hän ei kuollut siihen. Hän hukkui. – Mihin aikaan? – Vaikea sanoa. Vesi on todella kylmää, se tulee varmaan jostain lähteestä. Veikkaisin, että tänään lounasaikaan tai vähän sen jälkeen. Syötyään lounasta yksin nainen olisi hyvin voinut lähteä pienelle kävelylle. Mutta kuka käveli tällaisella heinän täyttämällä polulla pelkissä varvastossuissa? Nekin oli kalastettu liman seasta ja asetettu ruumiin vierelle valokuvattaviksi. – Tämä on sitten murha. Tyhjentäkää allas ja katsokaa mitä muuta sieltä löytyy. Näin siellä jotain vaaleanpunaista. Ja haravoikaa ympäristö ja koko helvetin kärrypolku täikammalla! Etsikää mitä tahansa mahdollista kapistusta, jolla saa ihmiseltä tajun pois! Ja tupakantumpit, paperinpalat, kaikki mikä voi johtaa murhaajan jäljille! – Selvä, vastasi vanhempi konstaapeli Silva, joka oli saanut lisää apujoukkoja paikalle. Rui Santos katsoi hellästi ruumissäkkiin laskettua vainajaa, joka etäisesti muistutti nukkuvaa prinsessaa. Silmät olivat kiinni ja huulet raollaan kuin hän vielä hengittäisi, mutta muutoin hän näytti juuri siltä mitä olikin – kuolleelta. Märät hiukset lojuivat takkuisena sotkuna mustalla muovilla, Rui Santosin teki mieli silittää niitä. Jos hän suutelisi naista, heräisikö tämä henkiin? Avaisi suljetut silmänsä ja vetäisi ilmaa noiden sinertävien huulien läpi, väri palaisi kalpeille kasvoille? Katsahtaisi rikosetsivään ja hymyilisi, ojentaisi kankeaa, kylmää kättään ja kiittäisi? Yleensä hyvän rikosetsivän ominaisuuksiin kuului se, ettei hän ottanut tapauksia henkilökohtaisesti, vaan 21


piti niihin viileää etäisyyttä ja tarkasteli tapahtumia ulkopuolisen silmin. Rui Santos teki usein juuri päinvastoin. Hän sukelsi sisään tapaukseen, yritti saada selvää uhrin sielunelämästä ja itse ihmisestä. Se ei ollut tietoista toimintaa vaan vaistomaista, elämän opettamaa empatiaa. Se sytytti häneen palavan tarpeen selvittää, mitä oli tapahtunut, miksi ja kenen toimesta. Se oli se mikä piiskasi häntä eteenpäin, se, ei raha, ei esimiehen kehut, ei omaisten kiitokset. Hän tunsi olevansa sen velkaa. Uhrille ja itselleen. Ehkä vähän yhteiskunnallekin. – Tekeepä hyvää saada hengittää välillä raitista maaseudun ilmaa, hengähti Sandra nousten kyykkyasennosta. – Kiva kun kutsutte minut aina välillä ulkoilemaan. – Eipä kestä, hymähti Rui Santos. – Vielä yksi juttu, huomautti Sandra. – Näettekö? Hän osoitti hyvin hoidetuilla, lakattomilla kynsillään säkissä makaavan naisen vatsantienoota. Se oli pehmeästi pyöristynyt. – Vaikuttaisi siltä, että hän oli raskaana. Se varmistuu sitten kun avaan hänet, hän sanoi ja maiskautti äänekkäästi poskesta takaisin kielenkärjelle kaivamaansa purukumia. Lounaaksi nautittu grillattu robalo heilautti pyrstöään Rui Santosin vatsassa. Sappinesteet ryöpsähtivät ruokatorvea ylös, hän pakotti ne takaisin nielusta alas ja pidätteli kitkerää röyhtäystä. Silmissä pimeni hetken ajaksi, kun polttava suuttumus kihahti päähän. Miten joku saasta saattoi tehdä näin raskaana olevalle naiselle? Miten kukaan saattoi olla niin julma, niin raaka, niin… Adjektiivit loppuivat kesken. Maailmassa ei ollut sanoja kuvaamaan sellaista pahuutta. – Silva, tule mukaan! 22


Määrätietoisin askelin rikosetsivä harppoi kärrypolkua ylös välittämättä enää siitä, kostuiko tai kastuiko uusi, valkonappinen liila paita. Kengänpohjaan pureutuvat kivenmurikat eivät tuntuneet missään, kaikkein vähiten jalkapohjissa, eivätkä lahkeita lipovat rikkakasvit olleet sen enempää este kuin hidaste. Silva perässään hän marssi maalaistalon viertä pitkin tielle ja kolkutti kiivaasti ruumiin löytäneen maanviljelijän etuovelle. Nyt alkaisivat totiset kuulustelut.

23

Anu Patrakka: Huomenna sinä kuolet / Lukunäyte  

Lukunäyte Anu Patrakan kirjasta "Huomenna sinä kuolet".

Advertisement