Page 1

YTE

LUKUNÄ

2


YTE

LUKUNÄ

Janne Mäkitalo

PÄÄKALLOKIITÄJÄT ja salaisuus Kanarialla

Myllylahti Oy Espoo 3


YTE

LUKUNÄ

www.myllylahti.fi

© Janne Mäkitalo sekä Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-990-4 (Sidottu) ISBN 978-952-356-009-3 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2019 4


1. OMAT POLUT Vimppa päivä ennen talvilomaa, ja sitten elämä taas alkaa! Yks päivä pitäis vielä kestää. Talviloma – mikä ihmeen talvi? Vesisadetta, räntää, loskaa, ja nyt me joudutaan vielä rämpimään märässä metsässä. Tänä talvena ei olla päästy luistelemaan tai hiihtämään, siksi reksille välähtikin idea koko koulun luontoretkestä visailun kera. Jotain neljä tuntia kuraisessa korvessa ja sitten vasta himaan! No, loma on aina lomaa. Sillä kai jaksaa tän korpivaelluksenkin, vaikka sukat on märät jo heti alkuun. Yhdeksän kilsaa märissä vaatteissa ja kylmissään… ja pitäis muka vielä skarpata tietokilpailukysymyksiin. Onneks meidän tiimissä on sentään Tero, joka tietää kaiken. Jussi on toinen guru. Niiden ansiosta voidaan vaikka päästä palkinnoille. Mä ja Ville roikutaan vaan perässä. Ihan sama silti – muutama tunti ja sitten viikko vapaata! En ole paljon jaksanut miettiä, mitä tekis lomalla. Eipä tässä säässä paljon pystykään. Pelaan varmaan pleikkaa, kuuntelen musaa ja surffaan netissä koko viikon, jos muuta en keksi. Mutsi sanoi, että illalla oottaa joku ylläri. Varmaan 5


joku tylsä leffa, mihin se on varannut sipsejä ja kokista. Ei kiinnosta, mieluummin hengaan Teron, Jussin ja Villen kanssa jossain. Me ei ollakaan tehty mitään jännää vähään aikaan, kun syksyllä oli ne pari turhankin hurjaa reissua. Sen jälkeen on vain otettu iisisti ja tultu aikaisin kotiin, jopa viikonloppuisin. Nössöks on menny taas! Sitä se on täällä metsässäkin, mutta onneks sentään ryhmät sai valita itse. Opet kiertävät seassa ja ohjaavat, jos joku porukka meinaa eksyä. Meillä on kartat messissä, ja rastit on ihan pururadan äärellä, joten ei mitään järkee. Ellei… – Hei jätkät. Meinataanks me oikeesti vetää tää näin? mä kysyn. – Mitä muuta muka vois tehdä? Jussi kysyy. – Lindan porukka menee tossa edessä. Tehdään vähän yhteistyötä niiden kanssa ja lorvitaan päivä, mä ehdotan. – Mitä täällä korvessa muka voi tehdä? Tero ihmettelee. – Ei täällä, mutta… – Niin? Jussi jatkaa. – Mennään Mehmetille syömään kebabit. Vai maistuuks teille mieluummin joku homehtunut sämpylä ja pillimehu märällä kalliolla, missä saa jutskata reksin kanssa mukavia? – Ei mulla ainakaan ole fyrkkaa messissä, Ville sanoo. – Ei haittaa, lainaan jos uupuu. Mulla on viiskymppinen lompsassa, mä sanon. – Mukana! Tero sanoo ja rypistelee kympin seteliä. 6


– Kuin myös, jos vippaat vitosen, Jussi sanoo Villen nyökätessä vierellä. – Oottakaa sitten vähän, mä sanon. Juoksen edessä kulkevan Lindan ryhmän luo ja vinkkaan sitä vähän sivummalle. – Moi! Mites sujuu? kysyn Lindalta. – Ihan ok. Entä teillä? – Meidän reitti menee vähän eri suuntaan… Siks tarttisin pientä jeesiä. – Tä? – Ota kännykällä kuva kysymyksistä ja jaa ne meille sitä mukaa, kun ootte rasteilla. – Missä te itse ootte? – Herkutellaan kysymysten äärellä oikein kunnolla. – Älä hitossa, tosta ei hyvä seuraa. – Ei me mitään kiinni jäädä. Pidetään vaan vähän hauskempi koulupäivä, sitten saavutaan maaliin täydessä tikissä ja päästään lo… – Ok, Linda huokaa. – Pidetään sitten turvat kiinni! – Kiitti! Tiesin että suhun voi aina luottaa, sanon ja ryntään jätkien luo. Me vilkuillaan ympärille ja siirrytään oppilasjoukosta vaivihkaa syrjään pururadan toiselle puolelle. Kun muita ei enää ole näköpiirissä, me lähdetään juoksemaan metsän läpi, kunnes päästään pyörätielle. Sieltä vaan Kauttuanmäkeä kohti ja enää vajaa kilsa… Puhisuttaa, kun menikin urheilupäiväksi tää homma. Kebabateria pitää onneksi huolen, ettei päästä ylikuntoon. Villellä ei ole muutenkaan pelkoa, se ei meinaa jaksaa 7


juosta mun, Teron ja Jussin mukana. Mehmetissä me tilataan kunnon äijäsafkat, jopa Tero, vaikka se on urheilun takia ollut viime aikoina aika tarkka ruokavaliostaan. Muut ottaa rullakebabin ranskiksilla, ja Jussi tilaa Mexicana-pizzan. Me juodaan isot lasit kokista odotellessa. Nappaan päivän Hesarin naapuripöydästä. Jos tutkailisi vaikka eilisen lätkäkierroksen jutut, etenkin kun Lukko nappasi rökälevoiton HIFK:stä. Hesarin toimittajat tietenkin vähättelevät asiaa, kun stadilaiset on kerrankin piesty kunnolla. – Hitto, ei tästä mitään löydä. Liian paksu, mä manaan, kun olen tottunut vain ohueen Länsi- Suomeen, josta katson yleensä sarjikset ja urheilu-uutiset. – Joo, susta muutenkin näkee, ettet ole paljoa lehtiä lukenut, Jussi kuittaa, ja muut nauraa vierellä. – Ette ittekään mitään tiedä, luulette vaan, mä vastaan ja alan selata Hesaria. Pysähdyn kohta ulkomaan uutissivulle. Pääjuttuna on joku EU-kokous, joka ei kiinnosta pätkääkään. Sen alla on turismijuttu. ”Turistien lompakkoja ja kännyköitä kadonnut Kanarialla” – On tääkin uutinen. Eiks niitä nyt pöllitä joka paikassa? ihmettelen ääneen. – Ainakin Italiassa, mutta Espanjasta ja Kanariasta en niinkään tiedä, Tero sanoo. Eipä kiinnosta sekään. Sen sijaan seuraavalla sivulla on hassu kuva jostain poppamiehestä. – Kattokaa, Jussi on päässy lehteen, sanon näyttä8


essäni kuvaa, ja kundit nauravat. ”Alkuperäiskansojen kapinointia Länsi-Afrikassa” Vilkaisen juttua, jossa kerrotaan jotain oloihin kiukustuneista alkuasukkaista. Samassa Jussille tuodaan pizza, mutta me muut saadaan odotella safkaa vielä. – Maistuis varmaan teillekin, Jussi myhäilee tuoksuva ja lämpöä hohkaava pizza lautasellaan. Se ripottelee päälle oreganoa, ja me kuolataan vierellä. Ah, vihdoin tarjoilija tuo muillekin safkat. Heitän Hesarin naapuripöytään ja alan maistella pöperöä. Vitsi sentään, kun voi kebabrulla maistua hyvälle kun sisällä on aurajuustoa, nam! – Mitä lomalla? Jussi kysyy muilta. Kohautan harteitani, Tero levittää kätensä. – Lennetään viikonlopuksi Puolan Gdanskiin, Ville sanoo. – Entä itte? Tero kysyy Jussilta. – Viroon, Pärnun kylpylään. – Miten ihmeessä? hämmästelen. – Mä en ole ikinä ollut ulkomailla, jos ei ruotsinlaivaa lasketa, ja te käytte joka vuosi etelässä tai Virossa tai jossain. Jätkät katsoo mua kuin olisin joku outolintu. – Mä olen käynyt vain kerran etelässä, Tero lohduttaa. – Rodoksella muutama vuosi sitten kesällä. Vaikka oli se ihan siistiä. – Olis varmaan, tuumaan katkerasti. – Tuntuu, että kaikki pääsee nykyään johonkin, paitsi mä en koskaan. Plim, kännykkään tulee viesti. ”Meinas unohtua, täs on neljä kysymystä, yks vielä jäljellä. Laitan sen pian, t. Linda” 9


Zoomaan valokuvaa ja luen kysymykset muille: – Kansainvälinen tietovisa, kysymys yksi: Mikä on Romanian pääkaupunki? – Budabest, mä huudan heti perään. – Ei kun Bukarest! Tero täräyttää. – Niinhän mä just sanoin! – Kysymys kaksi: Kuka oli aikanaan kuuluisa Kenian presidentti? a) Moi, b) Hei, c) Terve vai d) Morjens. Kaikki huutaa eri vastausta. – Morjens vaan, mä sanon ja merkkaan sen ylös. – Kysymys kolme: Mistä Afrikan maasta on kotoisin kuuluisa vapaustaistelija Nelson Mandela? – Etelä-Afrikasta! mä hihkaisen. – Ei Timi mitään voi tietää, Jussi sanoo. – Hei, on se oikein, Tero vahvistaa ja mä tuuletan. Muistin kuulleeni, että siellä pelattiin futiksen MM-kisat joskus, ja Mandelaa näytettiin sen takia jossain dokkarissa. Tero mutustelee kebabia. – Joo on se Timi vaan viisas, se sanoo iskiessään silmää mulle. – Mandela taisteli siellä joskus tummaihoisten oikeuksien puolesta. – Ja nyt taistellaan meidän oikeuksien puolesta lintsata koulusta ja syödä pizzaa, mä jatkan. Me nauretaan ja kippistellään kokislaseilla päälle. Selaan taas kännykkää. – Jaaha, lasten oikeuksista tuleekin sitten seuraava... Lasten oikeuksien julistuksen laati a) Mannerheimin lastensuojeluliitto, b) YK, c) UFF vai d) Kansallinen kokoomus. – Ha! Ei oo paha, Tero sanoo. – YK tietenkin. Jatkeeksi ihmisoikeusjulistukselle. 10


Miten ihmeessä se voi tykittää vastaukset aina kuin apteekin hyllyltä! – Ollaan me hyviä! mä innostun. – Saadaan nauttia kisailusta aitiopaikalla ja kohta myös palkinnoista! – Paitsi pakko mennä jo, kello on jo puoli yksi! Ville huomauttaa syödessään viimeisiä kebabin murusia. – Joo. Ei paljon palkintoja pokkailla, jos nyt jäädään kiinni, Tero komppaa. – Äkkiä vekeen! Jussi lisää hermostuneena. Onneksi me maksettiin safka jo etukäteen. Me ryystetään kokislasit tyhjiksi viimeistä tippaa myöten, moikataan tarjoilijoille ja hilpaistaan. – Ei silti juosta koko matkaa, mä puhisen maha täynnä. – Kerrankin kannatan sun ajatusta, Ville tokaisee. Pienen juoksemisen jälkeen me vaihdetaan kävelyyn. Tsekkaan kännykkää. – Jumankauta, en ole huomannutkaan… Lindalta on tullut kaksi uutta viestiä. Ekassa on vimppa kysymys: Milloin YK laati kansainvälisen ihmisoikeuksien julistuksen? a) 1912, b) 1935, c) 1948 vai d) 1986. – Helppo nakki, Jussi sanoo. – Neljäkasi, tokan maailmansodan jälkeen. – Perhanan perhana, ei auta enää! mä sanon. – Kattokaa tätä. ”Äh, opet tietää jo! Rippe ja Eki kanteli. Tulkaa äkkiä takas, niin ehkä pääsette vähemmällä” Me katsotaan toisiamme ja huokaistaan syvään. – Arvasin! Voi paska näitä sun ideoita, olis pitänyt tietää! Jussi kiukuttelee. 11


– No, hyvät safkat saatiin kuitenkin, mä sanon. – Ja jälkkärikin vielä tulossa – ja varmaan iso sellainen, Tero jatkaa. Muut nauraa, mutta Jussi on kireän oloinen kiinnijäämisestä. – No, kai se on pakko juosta loppumatka, Tero ehdottaa ja lähtee ravaamaan edellä. Me muut ampaistaan perään. Pururadalle päästyämme meitä on vastassa iso joukko oppilaita. Osa hurraa, osa nauraa. – Ai saakeli, huudan tuntiessani terävää pistelyä poskilla. Rippe ja Eki hekottavat ja heiluttavat risuja meidän kasvoille, kun me kävellään niiden ohi. – Luuserit! Paskatiimi saapuu, Eki huutaa. Risujen raapaleet vihlovat vietävästi, mutta kipu unohtuu, kun reksi näkyy edessä. Me mennään nöyränä sen luo. – Olipa taas fiksusti toimittu, eikö niin pojat? reksi sanoo. Me saadaan palkkioksi puolentoista tunnin jälkkä, kun muut pääsevät himaan talviloman viettoon. Hieno homma! Tätä on taas kiva selitellä kotona. Miks mulle pitikin tulla tällainen idea? Jokin siinä vapaudessa vaan houkuttaa. Mutta nyt se alkaa vasta myöhemmin! Vihdoin kolmelta pääsen avaamaan kodin ulkooven ja vedän syvään henkeä. – Ettäs kehtaat! mutsi huutaa päin naamaa heti, kun saan kengät jalasta. 12


– Mut me… öö... tehtiin ne tehtävät ja öö... kuultiin, että vastauksetkin oli oikein paitsi yks, kun kysyttiin jotain Kenian vanhaa pressaa. – Tuo on kyllä tyhmintä, mitä olen koskaan kuullut! mutsi ragee. – Niin että tuolla periaatteella kaikki voisi hoitaa koulupäivän ihan missä ja miten haluaa, kun vain tekee tehtävät. Hitto, en tiedä mitä sun kanssa oikein tekisi! Mulla oli yllätys, mutta en tiedä, voidaanko me enää toteuttaa sitä. Ehkä pitää perua. – Mikä… Joku leffako? – Ei tosiaan. Kun isä tulee huomisaamuna työmatkalta, meidän piti lähteä Helsinki-Vantaalle ja sieltä Kanarialle. – Et oo tosissas! En ole ikinä ollut missään, mä hämmästyn. – Kaikki oli jo hoidettu kuntoon. Ajateltiin järjestää teille leppoisa loma, kun teillä oli syksyllä niin rankkoja tapauksia… Huh huh, nyt täytyy päättää johonkin suuntaan. – Pliis, mä lupaan, ettei tällainen toistu enää koskaan! Olen kunnolla ja teen kaikki läksyt ja voin auttaa kotitöissä ja… – Olkoon sitten. Lupaat varmasti, ettei tällaista Wilma-viestiä tule enää koskaan? – Lupaan ja vannon. – Ja arvaa mikä tähän vielä liittyy. Saat seuraa… Terokin tulee. – Ei ole totta! Miten ihmeessä? – Otettiin Tjäreborgilta semmoinen matka, että äidit ja pojat lähtevät tällä kertaa yhdessä reissuun. Me 13


äidit nukumme toisessa huoneessa, ja te pojat toisessa. Isä heittää meidät Helsinkiin huomenna. – Ohhoh! Kiitti ja anteeks! En voi uskoa tätä todeksi. Pääsen ekan kerran ulkomaille ja vielä parhaan frendin kanssa! Mutsi on jo pakannut mukaan omat kamansa ja pyytää mua pakkaamaan mun tavarat toiseen matkalaukkuun. Teen sen ilomielin, vaikka mulla ei olekaan mitään kokemusta tällaisista reissuista. No, osaan ainakin kuvitella, mitä voisin tarvita. Pakkaan mukaan uikkarit, sortseja ja t-paitoja – niitä voi kulua paljonkin, jos vaikka innostuttais pelaamaan tennistä tai jotain. Mutsi lupasi hoitaa aurinkorasvat ja muut. Jes! Kanaria kutsuu! Tästä tulee paras reissu ikinä!

14


2. OUTO TAPAUS OSTARILLA Katselen terminaalin isoista ikkunoista lauantai-iltapäivän pientä tihkusadetta. Koneita nousee ja laskee kiitoradalle. Jännittää ihan sairaasti. Matkustaa tuolla ylhäällä! Mitä jos moottoriin tulee häikkää ja sinkoudutaan alas? Tai venäläiskone loukkaa ilmatilaa ja törmää meihin? Huokaisen. Tero istuu tyynenä vierellä ja lukee jotain matkaopasta. Taitaa yhden kerran lentokokemus auttaa, yritän ainakin uskoa niin. Mutsit shoppailevat vielä. Ah, nyt ne näkyvätkin ja tulevat vieläpä pikavauhtia. – Äkkiä pojat, boarding on jo alkanut, mutsi viittoilee. Me kiiruhdetaan niiden luo. Mä ja Tero lampsitaan mutsien perässä ja näytetään virkailijoille passit ja liput. Sitten me kuljetaan jonossa lasikäytävää pitkin koneeseen, missä lentoemäntä tarjoaa suklaakonvehdin ja tervehtii meitä iloisesti. – Hello and welcome on board! Hymyilen takaisin ja jatkan jonossa, kunnes pääsen istumaan Teron viereen. Saan ikkunapaikan ja lupaan vastaavasti antaa Teron istua siinä paluumatkalla. Mutsi istuu käytäväpaikalla mun ja Teron vieressä ja Teron mutsi heti sen takana. Matka olisi täydellinen, jos mutsit vielä istuisivat muualla. 15


Lentokone on ulkomaalainen kuten lentoemännätkin, mutta matkustajista suurin osa on suomalaisia, mikä lieventää hetkeksi mun jännitystä. Jännitys kuitenkin kohoaa, kun koneen moottorit käynnistetään ja lentoemännät alkavat kertoa turva-asioista ja näyttää, miten happinaamareita ja pelastusliivejä käytetään. Pitäis varmaan sanoa niille, että kokemusta löytyy jo haaksirikoista, joissa ei apuvälineitä ollut tarjolla, ja silti selvittiin. Jauhan purkkaa koneen nousun aikana. Korviin ei onneksi kerry mitään suurempaa painetta, mistä mutsi varoitteli. Sää on kirkas, ja näky Suomen yllä uskomaton. Ihan kuin zoomattu suunnistuskartta, jossa on mukana liikkuvia autoja. Pientä höyryä pöllähtää eteen, ja tajuan, että me lennetään pilvien sisällä ja kohta niiden päällä. Uskomatonta. Kuuden tunnin lentomatka sujuu joutuisasti, kun ruuduista näytetään Avatar-leffa. Ei se mikään huippu ole, mutta ihan katsoo, kun ei ole muutakaan tekemistä. Sen jälkeen näytetään vielä joitain piilokamerajuttuja, joissa väki nauraa, kun ihmiset loukkaa itsensä ja niille sattuu kaikkea erikoista. Pitäis varmaan itsekin perustaa sellainen ohjelma, koska tuntuu, että aineistoa löytyy ja tulee jatkuvasti uutta. Perillä meidän pitäisi olla varttia yli seitsemän paikallista aikaa. – Mitäs tehtäis huomenna? Tero kysyy. – En tiedä. Mutsi kertoi jotain, mitä siellä voi tehdä, mutta en ole ihan tarkkaan vielä tsekannut kaikkea. – Ainakin uidaan joka päivä, eiks niin? Tero lisää toiveikkaana. 16


– Joo. Ja voitais pelata myös tennistä tai pingistä tai jotain. – Siellä on kuulkaa mahdollisuus mennä kameliajelullekin, mutsi huikkaa. – Se vois olla hyvä. Ja eiks ne dyynitkin ole jossain siinä lähellä? Tero kysyy mutsilta. – Joo, ihan vierellä. Ehditään kuulkaas monenlaista. – Mut me ollaan sit kahdestaan suurin osa, eiks niin? Sähän lupasit! tivaan mutsilta. – Me pidetään teitä kädestä kiinni kaikkialla! mutsi sanoo hekottaen. Mua ei naurata. Sen sijaan keskityn kuuntelemaan, kun lentoemäntä ohjeistaa valmistautumaan laskuun. Jännää. Laskun aikana mahan pohjasta vihlaisee ihan kuin Särkkiksen härveleissä. Pieni tömähdys, ja kone rullaa jo kiitoradalla. – Ei vielä! mutsi muistuttaa, kun meinaan avata turvavyön. Ah, mikä mahtava tunne, kun me astutaan ulos koneesta. Ulkona on pilkkopimeää, mutta lämmin paksu henkäys saa farkut tuntumaan raskailta. Nakkaan kevyen neuleen vyötärölle ja olen pelkällä t-paidalla. Lentoaseman vierellä olevat palmupuut säteilevät kentän valoissa. Me ahtaudutaan seisomaan bussiin, joka huristelee pienen matkan kiitoradalta lentoasemalle. Pienen odottelun jälkeen päästään poimimaan matkalaukut liukuhihnoilta. Ulko-ovilla meitä vastassa on keltasinipaitainen tyttö kellertävän kyltin kanssa, jossa lukee Tjäreborg. 17


Onpas nuoren näköinen opas! Se ohjaa meidät oikeaan bussiin. Tytön takana astelee toinen, vanhempi opas. Me odotellaan hetki, että bussi täyttyy suomalaisturisteista. Odottelu olisi muuten tylsää, mutta noin hyvännäköistä nuorta opasta jaksaa katsella pidempäänkin. Tytöllä on paksut tummat hiukset, ja iho on ruskeampi kuin suomalaisilla yleensä. Terolle tytöstä on turha vihjaillakaan, se lukee mieluummin taas opaskirjaa. Meinaa kai opetella ulkoa kaiken Kanariansaarista. Kun bussi on täynnä, opas ottaa mikrofonin esille. – Hyvät matkustajat, nimeni on Susanna ja olen Tjäreborgin opasharjoittelija matkallanne. Susanna katsoo vanhempaa opasta, joka nyökkää häntä jatkamaan. – Tervetuloa lämpimään ja viihtyisään Gran Canariaan! Kuljemme Maspalomasin ja Playa del Inglesin kautta Puerto Ricon hotelleihin. Sää on ollut aurinkoista, tänään lämpötila on kohonnut kahteenkymmeneenkahdeksaan, ja nyt illallakin on vielä 23 astetta. Hotellille kirjautumisen jälkeen voitte mennä syömään esimerkiksi paikallisiin ravintoloihin, joita löytyy Inglesistä useita ja Puerto Ricon ostoskeskuksesta tai rannalta myös. Minä jään ohjaajani kanssa päivystämään vielä asemalle, minkä jälkeen pidän pari päivää vapaata, kunnes olen taas opastamassa teitä loppuviikosta. Jesus vie teidät turvallisesti perille, ja hotelleilla on lisää oppaitamme kertomassa tietoja tästä hienosta saaresta. Mukavaa lomaa ja nähdään taas! Nälkä alkaakin jo kurnia, sillä koneessa tarjottu jauhelihapihvi pienessä foliorasiassa ei pitkälle täytä. 18


– Kai mekin voidaan mennä safkalle? huudahdan pari penkkiä taempana istuville mutseille. – Eiköhän. Teron mutsi nyökkää ja katsoo mun mutsia. – Vähän myöhäksi menee, mutta tosin täällä etelässä se on tapana. Ja lomallahan me ollaan. – Jes! mä ja Tero huudetaan yhdestä suusta, mitä muut matkustajat nauraa. – Mutta kirjaudutaan ensin ja viedään kamat huoneisiin, mutsi toppuuttelee vielä. Kello näyttää jo puoli yhdeksää, kun bussi parkkeeraa hotellin eteen. Korkean katon yllä loistaa iso kyltti ”MARINA SUITES”. Mutsi jonottaa ja höpöttää respassa vähän aikaa, sitten saadaan raijattua kamat huoneeseen. Me saadaan merinäköalalla oleva kaksio, jonka toisessa huoneessa nukkuvat mutsit ja toisessa me. – Mitä helkuttia? sanon nähdessäni parisängyt molemmissa huoneissa. – Älä pelästy, ne saa erikseen. Tero tarttuu sänkyynsä ja vetää sitä kauemmaksi. – Jaahas, eikun syömään ja käppäilemään, mä intoilen. Me kävellään puoliympyrän muotoista Puerto Ricon rantaa niin, että mutsit ovat melkein sata metriä meistä jääneenä. Ranta on hiljainen pimeän aikaan, mutta on kerrassaan mahtava tunne, kun tarkenee kävellä sortseilla ja t-paidalla. Miten lämpö voikin olla näin lempeää? Jaloissa meillä on Crocsit, jotka me heitetään hetkeksi rantahietikolle, kun testataan veden lämpötila. 19


– Jumanklavi, yli kakskyt asteista sekin! Tero innostuu. – On se! Huomenna uidaan oikein urakalla, mä sanon. Yksittäisiä lenkkeilijöitä ja muita kulkijoita on siellä sun täällä, ja ylempänä horisontissa näkyy kimaltelevia hotellien valoja, niin maantasolla kuin ylhäällä rinteissä. Yhtäkkiä taivaalla vilahtaa myös jokin pieni valon välähdys, joka saman tien laskeutuu suoraan Teron varpaille. – Mikä ihme...? Tero sanoo. – Hi! Only four euros! mustaihoinen mies huutaa, kun me katsellaan pientä muovista oliota. Mies ottaa sen käteensä ja näyttää, että siinä on on/off-nappi valoa varten, minkä jälkeen se jännittää muovisen jousen ja sinkauttaa härvelin ylös. – Only four euros, mies hokee. – No, Tero sanoo ja me lähdetään pois. – Three euros. – No, no. – Two. – Ok, mä sanon ja vippaan sille parieurosen, ihan vaan, jotta päästään eroon äijästä. Mies menee menojaan, ja mutsit saavuttavat meidät. – Mitä nyt? mutsi kysyy. – Ei mitään, sanon. – Joku katukauppias vain. – Mennään tuosta ylös, niin päästään ostoskeskukselle ja ravintolohin, Teron mutsi sanoo. – Joo, Tero vastaa. Matkan varrella on Angry Birds -puisto ja mini20


golfrata. Minigolfia olisi ihan siistiä koittaa joku päivä. Mutsit antoivat meille molemmille kuusikymppiä käyttörahaa, joten voidaan mennä pelaamaan jotain, jos halutaan. Täksi illaksi me otettiin parikymppiset, jotta voidaan ostaa ruuan jälkeen vielä jätskiannokset ekan lomapäivän kunniaksi. Ostarille on helppo suunnistaa, koska edessä näkyy iso määrä valoja ja kuuluu diskojytää. Jokunen lasten härveli näkyy myös ja samanlaisia pikkulennokkeja ilmassa kuin se, jonka mä juuri ostin. Alle kymmenvuotiaat kakarat ovat innoissaan lentävistä muoviötököistä ja säntäilevät niiden perään heti lennätyksen jälkeen. Sivummalle on kertynyt iso määrä ihmisiä. Joku oudonnäköinen äijä, treenattu yläkroppa paljaana, pitää tuliesitystä. Me pysähdytään Teron kanssa katsomaan. Miehellä on irokeesi päässä ja arpia naamassa, ja se näyttää aika hurjalta. – Tulkaas jo syömään, mutsi sanoo. – Joo, ihan just, mä sanon. – ”Ihan pian tai ihan just” aina, mutsi huokaisee. Miehiä onkin kaksi. Vierellä on bodaria paljon nuorempi mies, jolla on vaalea siilitukka ja outo lintutatuointi niskassa. Sen käsivarret ja jalat ovat myös täynnä mitä oudoimpia tatuointeja, mutta se on aika hintelä. Tatskamies astelee Teron luo. – Hei summipoika! Mitä kuuluu? Tero on ihmeessään eikä sano mitään. – Sinä hyvä. Tule auttaa, tatskamies sanoo ja vetää Teroa mukanaan. Tero ei osaa vastustaa vaan menee esityksen kes21


kiöön, missä bodari antaa Terolle palavan soihdun käteen. Tero kauhistuu ja puristaa soihtua kaksin käsin. Ilkeästi hymyilevä bodari kaivaa taskustaan teräviä tikareita. – Tero, tule pois! Teron mutsi huutaa. – Yksi minuutti, yksi vain, tatskamies sanoo. Bodarilla on yhteensä kolme tikaria, joilla se alkaa jongleerata Teron soihdun ympärillä. Tikarit lentelevät vain parikymmentä senttiä Teron päästä. Ihan sairasta, muakin alkaa jo kauhistuttaa. Mitä ihmeen hulluja nää tyypit on! – Ai, Tero huutaa, kun yksi tikari osuu sen paidanhihaan ja vetää kankaan rikki. Terolle tulee verinaarmu olkavarteen, mutta onneksi se on enemmän raapale kuin haava. Yleisö pelästyy ja osa kipittää pakoon. Miesten hattu, johon pitäisi laittaa rahaa, jää typötyhjäksi. Teron t-paita on kuitenkin rikki. – Nyt kuuluu meidän jengiin, tatskamies sanoo. Se ojentaa Terolle punaisen paidan, jossa lukee libertitas. Tero on tilanteesta hämillään, mutta ottaa paidan käteensä. – Anna läpy, tatskamies sanoo Terolle, mutta Teron mutsi vetää Teroa jo nopeasti pois, eikä mitään läpyjä ehditä antaa. Lahjapaita tipahtaa myös käsistä, eikä Tero tee elettäkään hakeakseen sitä, vaikka tatskamies paitaa vielä tarjoaakin perään. Me noustaan kivilaattaisia ulkoportaita pitkin ostoskeskuksen toiseen kerrokseen, ihan vain koska täällä ylempänä ei enää näy katukauppiaita. On vain ravinto22


loiden sisäänheittäjiä, jotka ohjaavat ihmisiä syömään. – Sattuiko? Teron mutsi kysyy. – Ei onneksi, mutta ihan skitsoja äijiä. Mistä hitosta tollaisia tänne tulee? Tero ihmettelee päätään pudistellen ja rikkinäistä paidanhihaa pidellen. – Luulen, että jostain Itä-Euroopasta olivat, mutsi sanoo. – Yleensä täällä on paljon afrikkalaisia kauppiaita, mutta näköjään myös muualta tulleita, jotka yrittää rahastaa turisteja kaikenlaisilla tempuilla. – Painuis takaisin mistä tulivatkin, ja äkkiä! sanon kiukkua täynnä. – No, enää ei katsota yhtään esitystä vaan nautitaan lomasta ja hyvästä ruuasta, mutsi sanoo. – Mennään heti tuohon El Grecoon, eikö vaan? – Joo! huudahdan nähdessäni ison härkäpihvimainoksen. – Kellokin on varttia yli kymmenen, eikä olla syöty mitään kunnollista vielä. Tero nyökkää vierellä. Se taisi selvitä säikähdyksellä ja pintanaarmulla hullusta tempusta. Mä ja Tero tilataan pihvit ranskiksilla, ja mutsit ottavat kanaa. Annokset ovat isoja ja maukkaita, ja kaiken lisäksi laskun jälkeen tarjoilija tuo meille pienet jätskikipolliset kaupan päälle. Ei tarvinnut edes tuhlata niitä parikymppisiä vielä, vaan niille on käyttöä myöhemmin. Nam, vihdoin on päästy loman makuun!

23

Profile for Myllylahti Oy

Janne Mäkitalo: Pääkallokiitäjät ja salaisuus Kanarialla / Lukunäyte  

Pääkallokiitäjät-sarja yhdistää perinteisen seikkailukirjallisuuden tämän päivän nuorten elämään ja ajatusmaailmaan. Vauhdikkaan ja samaistu...

Janne Mäkitalo: Pääkallokiitäjät ja salaisuus Kanarialla / Lukunäyte  

Pääkallokiitäjät-sarja yhdistää perinteisen seikkailukirjallisuuden tämän päivän nuorten elämään ja ajatusmaailmaan. Vauhdikkaan ja samaistu...

Advertisement