Janne Mäkitalo: Pääkallokiitäjät salaseuran jäljillä / Lukunäyte

Kello on neljä, kun me saavutaan vanhan puisen talon eteen.

– Katsastetaanpa tämä ateljeetalo kierroksen päätteeksi, kulttuurisihteeri sanoo ja hymyilee väkinäisesti.

– Tämän jälkeen voitte minun puolestani aloittaa vapaa-ajan vieton. Vai mitä opettajat tähän sanovat?

– Kuulostaa hyvältä, mutta ei mitään kiirettä silti, Lehtojärvi sanoo. – Terhi muisti, että meillä on jäljellä vielä koulusta lähetetyt eväätkin. Hän käy hakemassa ne tällä välin.

Syödäänpä me usein täällä. Mutta ei haittaa – eväät maistuvat aina, mä tuumaan ja huomaan samalla taskun pohjalle jääneen Fazerin Sininen -patukan. Tarjoan puolet siitä Terolle ja me herkutellaan palat hetkessä.

– Tällä jaksaa kuunnella kierroksen loppuun, Tero sanoo mutustellessaan suklaata.

– Vähän liioittelua. Ehkä pari minuuttia, mä täsmennän.

Puinen porrasliuska natisee, kun me astutaan sitä pitkin sisälle näyttelytilaan.

– Nyt kerron tarkemmin siitä teidän tuuristanne, jonka ansiosta saitte minut oppaaksennekin, kulttuurisihteeri aloittaa. – Tämä näyttely ei ole mikä tahansa näyttely, vaan satavuotiaan Suomen kunniaksi järjestetty erikoisnäyttely, joka avautuu siis virallisesti joulukuussa. Tänne on tuotu arvotaidetta ja esineistöä muun muassa Helsingin taide- ja kansallismuseoiden kokoelmista. Joukossa on myös jokunen Tuusulan taideyhteisön kultakauden aarre.

– Kuulostaapa mahtavalta, Lehtojärvi sanoo hymyillen.

19