Page 1

2


MAIJA KAJANTO

MITTOJA JA TILAUSTÖITÄ

Myllylahti Oy Espoo 3


www.myllylahti.fi

© Maija Kajanto ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-356-025-3 (Sidottu) ISBN 978-952-356-045-1  (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2019

4


Luku 1 – Titta! Lähdetkö lounaalle? Titta säpsähti ja klikkasi hiirellään viimeisimmän auki olevan kuvakkeen pienemmäksi. Se siirtyi näyttöruudun alapalkkiin ja liittyi pitkään riviin muita kuvakkeita. – Minne te menette? – Nepalilaiseen. Tekee mieli kunnon mättöä. Lähde nyt sinäkin, et ole ollut mukana pitkään aikaan. Titta kiinnitti katseensa takaisin tietokoneruutuun ja harkitsi päivän työtilannetta. Näyttöpäätteen alalaidassa oli seitsemäntoista eri kuvaketta – kolme keskeneräistä sähköpostia, neljä eri Excel-tiedostoa neljälle eri asiakkaalle, yksi keskeneräinen Powerpoint-presentaatio, yksi laskutuskaavio, kaksi Word-tiedostoa, intranet ja kahden asiakkaan internet-sivut, LinkedIn, Twitter ja Facebook. Viimeinen oli kyllä omaa tyhmyyttä, Titta totesi ja vilkaisi aamulla tekemäänsä to do -listaa. Soita Terkatin viestintäpäällikölle ja kysy, onko konsernin viestintäjohtaja ehtinyt tarkastaa viimeisen blogipostauksen, joka piti julkaista huomenna. Käy läpi KKJ:n tarjous seo-optimoidusta sisältöpaketista ja laita se matkaan. Kirjoita neljä kuvabriiffiä autoyhtiön verkkosivujen kuvauksia varten, käy läpi BioDynamon 5


kokouspäivät ja ala suunnitella markkinointiviestinnän päivien esitystä. Kysy tarjoukset neljältä eri painotalolta Hamiltonin vuosikertomukseen. Ja kello oli jo kaksitoista. Ei lupaavalta näyttänyt. – Äh, sori Marjo. Ei pysty tänään. Mutta pitäkää kivaa. – Voi että sun kanssasi. No, katsotaan ensi viikolla uudestaan. Marjo heitti osaaottavan katseen ja lähti käsilaukkuineen kohti ovea. Titta katsoi hänen peräänsä vähän kateellisena. Toisaalta, turha tästä oli ottaa itseensä. Marjo oli copy writer, hänen työnsä olivat helpommin järjestettäviä. Olisi vain ollut kiva päästä vaihteeksi lounaalle talon ulkopuolelle. Titta koetti keskittyä viimeiseen sähköpostiinsa, mutta pieneksi hetkeksi toivottomuuden tunne otti vallan ja hän nojautui taaksepäin tuolissaan. Avokonttori oli tyhjentynyt lounasajan hiljaisuuteen, kaikki olivat kuka missäkin – syömässä, hoitamassa asioita, asiakaskäynneillä, palavereissa. Titta pörrötti jo valmiiksi sekaisia, tummanpunaisia hiuksiaan ja nousi hetkeksi tuolistaan, venytteli ja käveli ikkunan ääreen. Ihan hetkeksi pois ruudun äärestä, ehkä se virkistäisi ajatuksia. Siitä oli nyt vähän yli kolme vuotta, kun hän oli innokkaana toimittajaharjoittelijana tullut ensimmäistä kertaa markkinointi- ja mainostoimisto Illuusion ovesta sisään. Silloin oli tuntunut, että maailma oli auki, työ mielenkiintoista ja joka päivä oli kiva tulla töihin. Työtehtävätkin olivat monipuolisempia kuin koskaan – asiakaslehtiä, tiedotteita, mainostekstejä, natiivi-

6


mainontaa, advertoriaaleja. Titta, jonka edelliset työpaikat olivat olleet lyhyitä pätkiä lehtipuolella, hajanaisia free-töitä ja kesätyöpaikkoja sanomalehdissä, oli aluksi ollut innoissaan. Ja toimistossa oli mukava tunnelma ja eteenpäin menevä ilmapiiri, asioita haluttiin kehittää ja uusia asiakkuuksia saada. Ja sitten – no niin, kai se oli aika tavallinen tarina. Innokkaalle toimittajaharjoittelijalle oli tullut lisää töitä, annettu vähän enemmän vastuuta, kokonaisia projekteja ja sitten jo kokonaisia asiakkuuksia. Vähitellen kirjoitushommat olivat jääneet vähemmälle. Sitten mukaan olivat tulleet ensimmäiset valvotut yöt, ahdistus deadlineista ja yhä väsyneempi olo. Mutta sellaista se oli markkinointimaailmassa. Kaikki sanoivat niin, eli sen täytyi olla totta. Titta istahti takaisin pöydän ääreen, avasi yhden seitsemästätoista pienennetystä tiedostosta ruudulle ja alkoi naputtaa sähköposteja. Ensimmäinen ja toinenkin lähti bittiavaruuteen, ensimmäiset lounaalle lähteneet kollegat alkoivat palata toimistolle, päivä valui eteenpäin kuten aina ennenkin. Mutta tuntui, että jokin takaraivossa häiritsi keskittymistä. Titta antoi katseensa vaeltaa avokonttorissa. Tyylikäs paikka, limenvihreää ja kiiltävää hopeaa, Illuusion logo taiteiltuna tyylitellyllä kaunokirjoituksella vastaanottoaulan seinään. Jotenkin toimiston sisustus oli hänen mielestään vähän kliininen, mutta oman työpisteen sai onneksi laittaa niin kuin halusi. Titta silmäili sinne tänne sirottelemiaan valokuvia ja otti yhden niistä käteensä. Se esitti häntä alle kaksikymppisenä lukio-

7


laistyttönä, istumassa kahden parhaan ystävänsä kanssa laavun reunalla. Sivun alakulma oli sumeana savusta, joka nousi laavun nuotiosta, ja tytöt hymyilivät leveästi kameralle partiohuivit kaulassa. – Jestas, oletko tuo sinä? Näytät freesiltä! Titta vilkaisi ylös ja hymyili. Elisa, toimiston toinen projektipäällikkö nauroi hyväntuulisesti kuvalle. – Joo, mä olin nuori ja nätti tuolloin. Tää oli jostain pt-kisoista. – Mistä? Personal trainer -kisoista? – Partiotaitokisoista. – Aha. Mä jo hetken ajattelin, että sulla on pimeä menneisyys kehonhuollon parissa, Elisa naurahti, mutta katse mittasi vaivihkaa Tittaa päästä varpaisiin. – Mä en ole koskaan tavannut ketään partiolaista, mutta sulla on tietty pimeä menneisyys sieltä landelta. Mistä se oli? Mikkelistä? Tämä juuri oli Elisan ongelma, Titta ajatteli. Syntyperäinen helsinkiläinen ja niin taitava, ettei ehkä itsekään huomannut, milloin vittuili ja milloin vain kommunikoi normaalisti. Titta hymyili vähän vaivautuneesti, laittoi kuvan pois ja kääntyi takaisin tietokoneen ääreen. Turha Elisalle oli yrittää selittää, että kuva edusti hänelle aikaa, jolloin elämä oli pikkuisen yksinkertaisempaa. Aikaa, jolloin piti huolehtia läksyt ja koulu ja muuten juosta kavereiden kanssa. Kuvassa olevat Reetta ja Minna olivat molemmat edelleen hänen ystäviään, he tapasivat silloin tällöin, mutta Reetta asui nykyään

8


Ruotsissa ja Mikkeliin asettuneella Minnalla oli jo kaksi lasta. Yhteydenpito oli jäänyt satunnaiseksi, mutta tunnelma kuvassa oli se, minkä takia Titta oli laittanut kuvan pöydälleen. Jostakin kaukaa hän muisti vielä, miltä se oli tuntunut: istua laavun reunalla, tuijotella tuleen ja kuunnella metsän hiljaisuutta. Helsinkiin muuton jälkeen Titta oli antanut vaelluskenkien pölyttyä. Alkuaikoina hän oli tallannut Nuuksiossa ja Paloheinässä mutta jotenkin se oli jäänyt. Ei vain ollut aikaa. Minä olen väsynyt tähän, Titan mielessä välähti. Ihan yksinkertaisesti väsynyt. En jaksa enää ihmisiä, jotka eivät ole koskaan tavanneet yhtäkään partiolaista, piru vieköön. Nämä tyypit laittaisi metsään tulitikkujen kanssa niin kaivelisivat niillä hampaitaan. Mutta eihän markkinointiviestintää tekeviin toimistoihin valittu ketään erätaitojen perusteella. Ei kukaan täällä tainnut Titastakaan tietää, osasiko hän raapaista tulitikun vai ei. Ja mitä väliä sillä oli juuri nyt. Nyt pitäisi keskittyä, kello naksutti kohti iltapäivää ja työlista ei tahtonut lyhentyä. Titta veti henkeä. Kännykkä pirahti soimaan. Titan mahaa väänsi, ja kun hän näki soittajan, sitä väänsi entistä enemmän. Hän vilkaisi kelloaan ja koetti saada äänensä rauhalliseksi vastatessaan BioDynamon viestintäpäällikölle. – No hei. Niin. Kyllä vain, se on tuossa työn alla, saatte sen vielä tänään. Ei, kyllä puhe oli huomisesta. Okei. No, olen pahoillani, että joudutte odottamaan, mutta jos katsot sen aikataulun, jonka lähetin viime vii-

9


kolla, niin siinä sovittiin… Niin, ymmärrän kyllä. Laitan sen tulemaan tänään ennen neljää. Totta kai. Eihän toki. Hyvä kun soitit. Kiitos ja kuullaan! Titta katkaisi puhelun ja viskasi äkillisen kiukunpuuskan vallassa luurin pöydälle. Kyllä, hän oli luvannut tuon Powerpointin ensimmäisen version asiakkaalle huomenna. Mutta kun he kerran nyt olivat sitä mieltä, että se piti saada tänään, niin mitä tässä saattoi tehdä muuta kuin hoitaa sen heille tänään. – Perkeleen mulkku. Marjo vilkaisi sermin yli ja virnisti. – Saanko arvata? BioDynamo? Titan täytyi harmistuksensa keskelläkin hymyillä. – Mistä tiesit? – Sun äänesi kipuaa aina falsettiin, kun puhut sen äijän kanssa. Sä pääset vain sopraanoon, kun juttelet niiden Terkatin ääliöiden kanssa, mutta tämä BioDynamon tyyppi saa aina oikein kunnon falsetin, hunajaisella korostuksella. Avokonttorin iloja, katsos, on kiva observoida! Titta naurahti, mutta kun puhelin soi uudestaan, hän huomasi taas vatsaansa kääntävän. Onneksi tällä kertaa ruudussa vilkkui lyhyempi nimi. Soila. – Moikka, mä halusin vain varmistaa, ettet unohtanut tämänpäiväistä? Klaus K:ssa kuudelta? Pääsethän sä irrottautumaan töistä siihen mennessä? Titan teki mieli vastata kieltävästi. Hän muisti kyllä, että tänään oli tarkoitus tavata drinkillä tyttöjen kanssa, mutta ei huvittanut. Juoruilua, töistä valittamista, pientä itsetehostusta. Minä olen väsynyt tähänkin,

10


Titan mielessä vilahti. Hän karkotti ajatuksen nopeasti. Ei noin saanut ajatella, ei ainakaan juuri nyt. Vatsaa väänsi taas. – Joo, kyllä mä ehdin. Jos en ihan vielä kuudeksi, niin viimeistään puoli seiska. Nähdään siellä.

11


Luku 2 Viittä yli puoli seitsemältä Titta punnersi Klaus K:n oven auki ja vilkaisi ympärilleen etsien tyttöjen pöytää. Mielessä pyörivät edelleen työt, tehdyt ja tekemättömät. Hän oli saanut Powerpoint-esityksen BioDynamolle ennen kolmea, vain saadakseen puoli neljältä puhelinsoiton viestintäpäälliköltä; hän ei nyt ollut oikein tyytyväinen esillepanoon, voisiko sitä freesata vähän. Ei, hänellä ei ollut ajatusta, mikä siinä oli vialla, mutta voisiko sille nyt vain tehdä jotain. Titta oli huomannut itsekin äänensä olevan hunajainen falsetti, kun oli yrittänyt kysellä tarkemmin, löytää jotain punaista lankaa, mutta ei. Hän oli lopettanut puhelun ja mennyt juttelemaan aiheesta graafikon kanssa. Aura oli totta kai tulistunut ja räyhännyt, että hänen oli mahdotonta tehdä mitään noin sekavilla ohjeilla, mutta kuunnellut sitten kuitenkin, kun Titta oli ladellut joitain omia ehdotuksiaan, muutoksia ja säätöjä. Lopulta Aura oli muristen ryhtynyt töihin, ja Titta oli hiippaillut takaisin työpöytänsä ääreen väsyneenä ja harmissaan. Menisi taas iltatöiksi graafikollakin, ja siitäkin oli huono omatunto. Mutta minkä sille mahtoi, ei hän voinut asiakkaalle lobotomiaa tehdä, vaikka joskus olisi halunnutkin. Mutta mitäs siitä, nyt oltiin baarissa ja tytöt odotti12


vat. Titta pujotteli pöytien välitse, tervehti, halasi Soilaa ja hymyili toiselle nuorelle naiselle virkahymyä. Hän ei tiennyt mikä siinä oli, että Soilan ja tämän parhaan ystävän Jenniliisan seura sai hänet aina tuntemaan itsensä homssuiseksi ja epävarmaksi. Soilan kanssa kahdestaan oli ihan hauska käydä leffassa tai syömässä, mutta nämä porukkatapaamiset nyt olivat omanlaisiaan. – No, mitäs Illuusioon kuuluu, Jenniliisa kysyi vähän teennäisesti hymyillen. Hän oli kaunis kuten aina, huoliteltu jakkupuvussaan ja korkeakorkoisissa kengissään. – Samaa ihanuutta totta kai. Pörssiyhtiöt ovat asiakkaita suoraan saatanasta, ja kun niitä on minulla hoidettavana nyt kolme neljästä asiakkaasta, niin voit arvata, miten kivaa se on, Titta koetti naurahtaa kevyesti. – Joo, mä en kyllä käsitä, miten sä jaksat tuolla puolella aitaa. Mä niin väsyin siihen, että aina piti hypätä, kun asiakas vähän inahti. Onneksi ei tarvi enää, Jenniliisa hymähti. Niinpä. Nyt olet itse viestintäpäällikkönä jossain firmassa, hyppyytät viestintätoimistoja ja tiedottajia ja otat johtoryhmältä niskaan paskan siitä, että kaikki ei ole niin kuin he haluavat. Parempi palkka ja kiiltävämmät kengät, jippii, kyllä kannattaa iloita. Titta hätkähti omien ajatustensa myrkyllisyyttä ja teki nopeasti asiaa baaritiskille. Samalla hän vaivihkaa silmäili itseään oven heijastuksesta ja mietti, miksi tunsi aina alemmuutta Soilen ja Jenniliisan jakkupukujen rinnalla. Oma asu näytti ihan hyvältä – tummat farkut, kengissä korkeat palikkakorot, paitapusero ja neule.

13


Toimistounivormu, niin kuin Marjo joskus oli asua nimittänyt, mutta siisti ja hyvin istuva. Titan paino keikkui aina normaalipainon ylärajoilla, joskus pari kiloa yli, joskus ali. Nyt oltiin yläpuolella, töissä oli tullut painettua kaksitoista- ja neljätoistatuntisia työpäiviä lähes pari kuukautta ja liikunta oli jäänyt nollille, mutta talven armollinen villatakkimuoti nielaisi ylimääräiset kilot ja korosti rintoja. Huonomminkin asiat voisivat olla, Titta mietti, kun jaksaisi vain joskus panostaa kunnolliseen päivämeikkiin tuon häthätää ratikassa laitetun huulikiillon sijaan. Puolipitkä, kuparinpunaisen värihuuhtelun viime kuussa saanut tukka oli päivän päätteeksi ollut taas kuin harakanpesä, hänelle oli jo kouluaikoina kehittynyt huono tapa pörröttää tukkaansa ja pistellä siihen kyniä päivän aikana. Niinpä tukka oli yleensä joko auki tai suhruisella nutturalla, ja illalla oli kammalle käyttöä, että takut sai auki. Sen hän oli sentään hoitanut toimistolla ennen baariin lähtöä, ja punertava värisävy tukassa oli hyvä. No, huonomminkin asiat voisivat olla. Kunhan muuten oli tyytyväinen elämäänsä. Mutta oletko sinä? Titasta tuntui, että hän kuuli äänen päänsä sisältä. Älä viitsi, hän vastasi äänelle. Minä en nyt voi miettiä sitä. En juuri nyt. Enkä ehkä koskaan. Titta istuutui pöytään, siemaisi nopeasti juomaansa ja koetti keskittyä Soilan ja Jenniliisan jutteluun. Puheenaihe oli onneksi vaihtunut ja työasiat laitettu syrjään, mutta tytöt puhuivat ruoasta, mikä oli toinen ojasta allikkoon -aihe. 14


Titta piti ruoanlaitosta – tai oli ainakin joskus pitänyt. Opiskeluaikana Jyväskylässä se oli vielä ollut kivaa ja huoletonta, vaikka opiskelijan budjetti oli ollut pieni. Vasta Helsingissä oli ruoanlaitosta tullut jonkinlainen taistelukenttä, jossa eri koulukunnat kävivät keskenään raskasta tykistötaistelua. Oli raakaravinnon puolestapuhujia, gluteenin välttelijöitä, sokerinvastustajia, superfoodien esitaistelijoita ja tuhatta muuta koulukuntaa. Ruoasta keskustelu tuntui samalta kuin olisi puhunut ydinfysiikasta. – Mä kävin hallissa, siis Hakaniemen hallissa, viime lauantaina. Voi että niillä on niin ihania leikkeleitä siellä lihatiskillä! Mutta mä olin vähän yllättynyt kun se vasikanposki ei ollut yhtään niin mureeta kuin olisin luullut. Ville halusi ostaa loimulohta, mutta mä koetin sanoa sille, että valkoinen kala nyt vaan olis niin paljon parempaa. Kuka oikeesti enää syö jotain lohta? Minä, Titta ajatteli, mutta olen liian fiksu sanoakseni mitään. – Sähän asut, Titta, siinä hallin lähellä? – Joo, asun mä. Kalliossa. Niin kuin varmaan puoli Helsinkiä. Titta koetti naurahtaa, sillä hän tiesi mitä seuraavaksi tulisi. – Käytkö sä paljon siellä hallissa? Vitsi, jos mä asuisin noin lähellä, niin mä tekisin varmaan kaikki ruokaostokset siellä, nyt pitää vaan hakea sushitarpeita joskus. Titta mietti ohikiitävän sekunnin, kaunistelisiko totuutta. Sitten hän päätti olla kaunistelematta. – Mä käyn siellä tosi vähän, joskus jotain leivon-

15


naisia haen, mutta en oikein ruokatarpeita. Mun mielestä se on vähän ylihinnoiteltu koko paikka. Soilen ja Jenniliisan ilmeet muuttuivat tyrmistyneiksi. Titta veti henkeä ja jatkoi päättäväisesti. – Jos norjalainen lohi maksaa hallissa 37 euroa kilo ja siinä kadun toisella puolella S-marketissa 19 euroa kilo, niin mun mielestä siinä on oikeasti vähän liikaa ilmaa. Hyvähän se on, että ne kannustaa näitä luomu- ja muita viljelijöitä, mutta jotenkin se paikka on vähän elitistinen. Ja piti sitten tuokin sanoa kahdelle Punavuoressa asuvalle cityhiirelle, Titta mietti. Jenniliisa ei vaikuttanut ainoastaan hämmästyneeltä vaan myös todella närkästyneeltä. – Kyllä laadukas ruoka mun mielestä saa vähän maksaa. Onhan se nyt ihan eri asia hakea safkat hallista tai Stockan Herkusta kuin jostain toppapukukansalaisten marketista. Joo, niin on. Se on nimenomaan se juttu, mistä haet ne ruoat. Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, vaikka kantaisit sieltä täsmälleen samaa ruokaa, eri paketissa vaan. Ja jos mä nyt kertoisin sulle, että mulla on tapana tehdä joskus iltaruoaksi pastaa bolognesekastikkeella ja laittaa siihen ketsuppia, sä pyörtyisit kauhusta. Titta koetti karistaa ajatuksen mielestään ja ohjata keskustelua vähän diplomaattisemmille vesille. – Niin, no, pääasiahan on, että se ruoka on laadukasta. Mä olin ihan lapsellisen innoissani, kun sain äidin viime visiitillä pakkaseen viime kesänä poimittuja metsävattuja. Hassua, ei niitäkään lapsena arvostanut,

16


mutta nyt kyllä huomaa, miten paljon paremman makuisia ne on kuin pakastealtaan marjat, hän jutteli. Tytöt tarttuivat innokkaasti tähän, ja niin keskustelu pyöri taas sen saman kaavan mukaan jonka Titta tunnisti jo aivan liian monelta kierrokselta. Luomu, lähiruoka, chian siemenet, kahvilat, joista sai parhaat proteiinipirtelöt, Anton&Anton ja maatilatorit, kauppahallien lihatiskit, Lentävän lehmän juustot. Titasta tuntui että koko keskustelun ajan hän näki sisäisten silmiensä edessä vain hintalappuja – kymmeniä euroja maksavat vihannespussit, monen kymmenen euron kilohinnat. Ja muutaman korttelin päässä Hakaniemestä Helsinginkadun leipäjonot sen kuin pitenivät. Kuin dickensiläisessä romaanissa. – Me muuten Villen kanssa ollaan ruvettu kokeilemaan vähän erilaisia reseptejä. Me ollaan tehty lasagnea nyt parina viime viikonloppuna niin, että testataan aina lasagneen jonkun tietyn ranskalaisen alueen juustot ja saman alueen viinit. Siihen löytää ihan uusia makuja, Jenniliisa hehkutti. – Mutta mä luulin, että te välttelette hiilareita, Soila hämmästeli. – Joo, tää onkin sellainen viikonlopun pahe. Mä käyn nykyään aina sunnuntaiaamuisin spinningissä ja Ville tekee tehostetun HIIT-treenin, niin sit voi sallia itselleen pienen repsahduksen. Voi elämän kevät, Titta huomasi ajattelevansa. Äkkiä hänestä tuntui, ettei hän voinut kerta kaikkiaan kestää kauempaa tätäkään aihetta. Hän kumosi nopeasti juomansa ja etsi tuolin selkämykseltä sinertävän kaulaliinansa ja takkinsa. 17


– Sori, mimmit, mun tarvii nyt kyllä lähteä. – Mitä ihmettä sä nyt, eihän kello ole vielä puolta yhdeksääkään? Soila kuulosti aidosti pahoillaan olevalta. Tittaa harmitti hänen puolestaan, mutta hän ei juuri nyt jaksanut enää yhtään. Väsymys tuntui hiuksissa asti. – Joo, mä olen tosi pahoillani, mä olen vaan nyt tosi poikki töistä ja muustakin. Sopiiko jos soitellaan tässä parin päivän päästä? Anteeksi, kun mä olen nyt niin epäsosiaalinen, Titta luetteli kliseitä. Nopea halaus ja heihei, talvi-ilma löi kasvoihin baarin ovella. Titta lähti päättäväisesti astelemaan kohti Mannerheimintietä ja rautatieasemaa, oli turha jäädä odottamaan kuutosen ratikkaa, kävellen pääsi nopeammin ja ehkä tämä kaikkeen väsymisen tunnekin vähän hellittäisi. Hän koetti katsella kauniisti valaistuja näyteikkunoita ja Esplanadin puistoa, nauttia lumisista maisemista ja rentouttaa hartioita, mutta töissä alkanut paha olo ei tahtonut irrottaa otettaan.

18

Profile for Myllylahti Oy

Maija Kajanto: Mittoja ja tilaustöitä / Lukunäyte  

Maija Kajannon esikoisromaani tarjoaa viihdyttävän kattauksen markkinointiviestinnän kiemuroita, downshiftausta ja unelmien ja painajaisten...

Maija Kajanto: Mittoja ja tilaustöitä / Lukunäyte  

Maija Kajannon esikoisromaani tarjoaa viihdyttävän kattauksen markkinointiviestinnän kiemuroita, downshiftausta ja unelmien ja painajaisten...

Advertisement