Page 1


Myllylahti Oy Espoo


www.myllylahti.fi

© Heidi Silvan ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-356-029-1 (Sidottu) ISBN 978-952-356-049-9  (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2019


1. ”Miks sun nimi on Tippi?” Tippi nosti katseensa kengänkärjistään ja kohtasi terävän katseen. ”Mitä? Tippi mutisi, henkäisi ja nielaisi loput sanansa. ”Mitä se sulle kuuluu?” loppu olisi kuulunut, mutta Tippi ei sanonut sitä. Kavereitahan täältä oltiin hakemassa eikä hankkiutumassa kahnauksiin uusien tyyppien kanssa. ”Mä kuulin tuolla ilmoittautumisessa, kun sanoit, että sun nimi on Tippi. En oo ikinä ennen tavannut ketään Tippiä. Ootko sä suomalainen?” ”Joo”, Tippi henkäisi. Hän ajatteli, että pitäisi skarpata. Ihmisiin ei tutustunut, ellei heille uskaltanut puhua kuin yksisanaisia lauseita. Tippi nielaisi ja mietti, mitä sanoisi. Hän olisi voinut sanoa, että nimi oli pelkkä lempinimi ja lyhenne jostakin vielä oudommasta, mutta se ei olisi ollut totta. Totta puhuakseen hänen olisi pitänyt kertoa, että oli saanut nimensä elokuvahullujen vanhempiensa päähänpistona ja että vanhemmat tykkäsivät melkein sata vuotta vanhoista mustaval5


koelokuvista, mutta selitys olisi ollut liian pitkä ja poukkoileva tuntemattomalle kerrottavaksi. Vanhoissa elokuvissa oli näytellyt nainen nimeltä Tippi Hedren, ja vanhemmat olivat nimenneet Tipin hänen mukaansa. Tipin isosisko Viivi oli saanut nimensä vielä vanhemmissa elokuvissa esiintyneeltä Vivien Leighiltä. Onneksi perheessä ei ollut muita lapsia, varsinkaan poikia. Isä kyllä toisinaan haaveili pojasta, jonka nimeäisi Humprey Bogartin mukaan. Mikähän siitäkin pojasta olisi tullut? Hamppi? ”No se nyt vaan on mun nimi”, Tippi sanoi. Häntä harmitti joutua aina selittämään nimeään. ”Mä oon Miia.” Tippi vilkaisi tyttöä. Terävän katseen lisäksi tytöllä oli vino hymy, aivan kuin tyttö hymyillessään olisi tullut toisiin ajatuksiin ja puoliksi estäisi itseään hymyilemästä. ”Mä oon Inka”, Miian vieressä istuva tyttö sanoi. Hän näytti yhtä aikaa ujolta ja ylpeältä. Ensivaikutelman perusteella Tippi olisi voinut vannoa, ettei Inka halunnut olla täällä. Harmi, että he kolme olivat porukan vanhimmat. Se oli harmillista siksi, että Tippi ei oikeastaan pitänyt Miiasta eikä Inkasta. Hän ei koskaan pitänyt ihmisistä, jotka ensi töikseen ottivat puheeksi hänen nimensä tai näyttivät ylpeiltä tai keskittyivät hihittelemään kahdestaan huomioimatta muita ihmisiä ympärillään. 6


Saattoi olla, että tutustumiskäynti uuden näytelmäkerhon harjoituksissa jäisi samalla Tipin viimeiseksi, vaikka äiti oli ollut siitä innoissaan. Itse asiassa koko näytelmäkerho oli ollut äidin idea, kun hän oli huomannut ilmoituksen lehdessä. ”Totta kai menet”, äiti oli intoillut. ”Sieltä löydät kavereita ja pidät hauskaa. Näytteleminen on niin sinua.” Ehkä olisikin ollut, jos kerhossa olisi ollut kivoja tyyppejä, ja nyt näytti siltä, että ei ollut. Oli vain pieniä lapsia ja uteliaita omanikäisiä. Vaatenaulakoilla ilmoittautumisia vastaanottanut nainen asteli saliin lavan reunalle ja taputti käsiään. ”Aloitetaan, aloitetaan”, nainen kajautti sellaisella kuuluvalla äänellä, jota yleensä vain opettajat käyttivät. ”Tervetuloa yhteisötalo Kämppähovin näytelmäkerhoon. Teatterialalla asiaan kuuluvat aina aplodit. Eiköhän anneta itsellemme ja toisillemme kunnon taputukset loistavasta valinnasta saapua tänään paikalle ja aloittaa hieno harrastus.” Kaikki taputtivat käsiään yhteen. Laimeasti. Vain kaikkein pienimmät tottelivat ohjaajaa täydellä innolla ja hakkasivat kämmeniään yhteen iloisina. Osa isommista tytöistä vilkuili viereensä epäluuloisena. Mitä tämä oli? Antaa nyt aplodit itselleen siitä, että halusi harrastaa näyttelemistä. ”Minä olen Astrid Stilius”, nainen esittäytyi. 7


”Olen näyttelijä ja opastan teidät teatterintekemisen säihkyvään maailmaan. Te olette tulevaisuuden tekijöitä. Te olette lupauksia.” Astrid pysähtyi kuin vetääkseen henkeä, jotta jaksaisi hehkuttaa kiihtyvällä tahdilla lisää mutta päättikin sitten, että ylisanat olisivat ylilyöntejä. ”Hienoa, että olette täällä.” Nainen aloitti taas taputukset, joihin nuorimmat jälleen innoissaan yhtyivät. Tippi oli porukan vanhimpia ja selvästikin epäluuloisimpia. Tällainen jokaisen lauseen ylistäminen ei kuulunut hänen tyyliinsä. Astrid oli kohteliaasti ilmaistuna omituinen. Jos jossakin koulussa olisi opettajana samanlainen persoona kuin Astrid oli, mitään tarkkaavaisuusongelmia ei olisi. Kaikki kuuntelisivat tarkasti, koska ihmettelisivät, olivatko joutuneet piilokameraan. Parin viikon jälkeen jokaisella olisi kummastuksesta kertovat rypyt silmien välissä ja pälyilevät katseet sekä ikuinen epäluottamus aikuisuutta kohtaan. Astrid ei ollut lainkaan sellainen kuin aikuisten oli totuttu olevan. Astrid Stilius kertoili itsestään nautiskellen. Hän oli entinen kaupunginteatterin näyttelijä, näytellyt Ruotsissakin pitkään, ja ohjasi nykyään lasten ja nuorten teatteria. Joka ikisessä välissä hänelle piti antaa aplodit, ja elleivät kuulijat heti tajunneet sitä, Astrid aloitti taputukset itse. ”Harvinaisen innostunut tapaus”, Miia mutisi, 8


ja Tippi oli samaa mieltä hänen kanssaan. ”Mehän aloitamme”, Astrid kajautti kuuluvasti, aivan kuin olisi yhtäkkiä huomannut, että aika kului eikä kukaan ollut tullut paikalle kuuntelemaan hänen elämäntarinaansa. ”Esittäydymme. Teatterissa kaikkien on tunnettava toisensa.” Tippi ajatteli, että oli tehnyt virheen tullessaan tänne. Näytteleminen ja vanhat elokuvat olivat hänen äitinsä intohimo, eivät hänen. Ja hän inhosi esittäytymisiä, oli aina inhonnut. Jo esitelmän pitäminen koulussa sai hänen hengityksensä kiihtymään ja vatsansa vääntymään. Ja nyt hän oli tullut vapaaehtoisesti omalla vapaa-ajallaan yhteisötalo Kämppähoville tekemään sitä samaa, sitä mitä inhosi. ”Aloitetaan siitä reunasta”, Astrid opasti heiluttaen kättään penkkirivin päähän. Onneksi Tippi istui toisessa reunassa. Hän ehtisi hyvin valmistautua omaan vuoroonsa. ”Nouse tuonne lavalle, kerro kuka olet ja miksi olet täällä”, Astrid sanoi. Pieni tyttö penkkirivin ensimmäisestä tuolista nousi ja käveli epävarmoin askelin lavalle vievien portaiden luo. Tipistä näytti siltä, että ainoa, joka juuri sillä hetkellä oli innostuneella mielellä, oli Astrid. Kaikki lapset näyttivät nyt epäileviltä. ”Minä olen”, pieni tyttö aloitti, mutta Astrid keskeytti hänet heti teatraalisesti: ”Ja kuuluvalla äänellä.” 9


”Minä olen”, tyttö yritti uudestaan. ”Me emme kuule”, Astrid kajautti ennen kuin tyttö ehti kertoa, kuka oli. ”Minä olen Malla, olen kahdeksan ja tykkään näyttelemisestä!” tyttö karjui. ”Hyvä Malla!” Astrid huudahti ja aloitti aplodit. ”Ei oo todellista”, Miia jupisi itsekseen Tipin vieressä, ja jo toista kertaa lyhyen ajan sisällä Tippi ajatteli olevansa samaa mieltä Miian kanssa. Ehkä ensivaikutelma oli sittenkin ollut väärä ja hän voisi tykätä Miiasta. ”Ja seuraava tyttö sieltä, lavalle, lavalle”, Astrid hoputti. Tyttö toisensa jälkeen kiipesi näyttämölle esiripun eteen ja esittäytyi. Jokainen näytti epävarmalta noustessaan, mutta riemukkaalta laskeutuessaan aplodien saattelemana alas. Aivan kuin oman nimen kertominen näyttämöllä olisi jotenkin vapauttavaa ja iloa tuottavaa. Tippi epäili, että hymy johtui helpotuksesta. Astrid vaikutti oudolta ohjaajalta liioiteltuine eleineen, kaikuvine äänineen ja omituisine komenteluineen. Oli Tipin vuoro nousta lavalle. Hän asteli vakain askelin lavanreunan portaille ja varoi näyttämästä epävarmuuttaan, mutta ei myöskään hymyillyt. Hän tiesi jo, että esiintyminen jäisi yhteen kertaan. Hän olisi pakosta mukana tämän illan eikä 10


palaisi näytelmäkerhoon enää ikinä. Tämä ei ollut hänen juttunsa, sanoi äiti mitä tahansa. Eivät kaikki tarvinneet harrastuksia ollakseen onnellisia, Tippi ajatteli noustessaan portaita, jotka narisivat jännästi. Ne oli maalattu paksulla, ruskealla maalilla, joka kimalteli porraslankkujen päällä ja väleissä. Eivätkä kaikki tarvinneet kavereita, Tippi jatkoi ajatuksissaan. Piiu oli hänen paras ystävänsä, jonka muutosta toiselle puolelle Suomea oli kulunut jo kaksi kuukautta, eikä uutta ystävää Piiun tilalle ollut löytynyt. Ehkä se oli Tipin kohtalo. Toiset olivat luotuja kulkemaan yksin. Ehkä hän oli yksi heistä. Tippi oli päässyt portaiden yläpäähän ja haistoi esiripun tomuisen tuoksun. Kangas oli paksua, punaista samettia. Se veti puoleensa niin Tippiä, joka olisi halunnut upota esiripun pehmeyteen, kuin varmasti pölyäkin. Ohikulkijan aiheuttama ilmavirta sai pölyn irtoamaan ja tanssimaan lavanreunan valoissa. Jos Tippi nyt horjahtaisi ja tönäisisi esirippua, siitä irtoava pöly saattaisi aiheuttaa kunnon astmakohtauksen. Ainakin se saisi aivastamaan. Nenä vuotaisi, ja silmät kastuisivat. Tippi oli perillä, keskellä lavaa. Lattianrajaan asennetut parrasvalot lämmittivät ja häikäisivät, jos niihin katsoi suoraan. Onneksi ei tarvinnut katsoa, koska alaviistosta tuleva valo ja valon takaa avautu11


va näkymä katsomoon salpasivat Tipin hengen. ”Minä olen Tippi”, hän aloitti, vaikka tunnekuohu hankaloitti puhumista. ”Olen kymmenen, ja minusta tuntuu… Juuri nyt minusta tuntuu siltä, että minusta tulee isona näyttelijä.” Siltä hänestä tosiaan tuntui. Hän oli oikeassa paikassa, omassa elementissään, juuri siellä, minne hän kuului: näyttämöllä, parrasvalojen loisteessa, katseiden kohteena, ja aivan kohta yleisö taputtaisi hänelle käsiään ja hän nauttisi jokaisesta hetkestä. ”Hyvä Tippi!” Astrid huusi aivan kuin Tippi olisi tehnyt vaikuttavan roolisuorituksen kertoessaan oman nimensä. Astridin aloittamana kaikki taputtivat, ja Tippi ymmärsi nyt, miksi niin tehtiin. Aplodit olivat palkinto esille tulemisesta, siitä että uskalsi olla nähtävänä. Onnentunne pyyhkäisi Tipin yli. Hän kääntyi lähteäkseen lavalta ja hymyili; hymyili aivan kuten kaikki muutkin tytöt olivat hymyilleet häntä ennen, ja hän tiesi että tulisi takaisin. Hänen oli pakko tulla. Lavalla olemisessa oli jotakin hyvin kiehtovaa. Tippi katsoi Astridia ja oli tuntevinaan heidän välillään hengenheimolaisuutta. Ei Astrid teeskennellyt innostustaan, vaan antoi aidon tunteen näkyä. Astrid rakasti teatteria ja näyttämöä ja kaikkia niitä, jotka halusivat olla mukana siinä. Sama juttu Tipillä. Hänkin rakasti. Tippi antoi innostuksensa nousta, pysähtyi ku12


martamaan yleisölle syvään ja palasi penkkiinsä hymyillen niin riemukkaasti, ettei muistanut, milloin viimeksi oli hymyillyt yhtä leveästi. Varmaan silloin, kun Piiu vielä oli asunut naapurissa. Sydän tykytti, ja hengästytti, aivan kuin olisi juossut urheilukentän ympäri. Keho reagoi näyttämöllä käyntiin samalla tavalla kuin urheilusuoritukseen. Valtava hyvänolontunne kietoi Tipin syleilyynsä, eikä hymystä tullut loppua. Äiti oli ollut oikeassa: näytelmäkerho oli Tipin juttu. Tai ehkä ei näytelmäkerho, mutta näytteleminen. Niinhän äitikin tarkalleen ottaen oli sanonut. Näytteleminen oli Tipin juttu, ja hän ottaisi kerhosta kaiken irti.

13


2. ”Nyt me tiedämme toistemme nimet”, Astrid sanoi, kun viimeinenkin tyttö oli käynyt lavalla esittäytymässä. ”Ja nyt me tutustumme tilaan paremmin.” Astrid viittoili tyttöjä nousemaan perässään näyttämölle. He pujahtivat esiripun vierestä lavasteisiin, ja pöly, jonka Tippi oli haistanut aikaisemmin, paiskautui vasten kasvoja. Kaikki aivastelivat ja nauroivat. Näyttämön pöly oli aivan toisenlaista kuin pöly muualla, mummolan ullakolla tai oman sängyn alla. Tämä pöly oli lähtöisin roolivaatteista ja esiripun laskoksista. Se oli taikapölyä, koska siihen liittyi kihelmöivää oloa ja odottavaa jännitystä. ”Katselkaa rauhassa ympärillenne”, Astrid sanoi, eikä tyttöjä tarvinnut kahta kertaa kehottaa. Heistä kukaan ei ollut päässyt aikaisemmin näyttämön lavasteisiin tai kulkemaan kapeasta takaovesta näyttämön taakse vievään käytävään ja pukuhuoneisiin. Oli kuin lavasteiden välistä olisi päässyt salaovien ääreen, ja salaovista saattoi päästä minne vain. Tämä oli aivan uudenlainen maail14


ma, tutkimaton ja villi, mutta parasta oli, että se oli myös turvallinen, koska lavastesokkeloiden välistä pääsi takaisin oikeaan maailmaan eikä taikuuteen voinut eksyä. ”Kun olette katselleet tarpeeksi, tulkaa näyttämölle”, Astrid huuteli. ”Tänne näin, keskelle lavaa, esiripun taakse.” Astrid järjesteli tytöt riviin, pisti heidät tarttumaan toisiaan käsistä eikä kertonut, mitä oli tekeillä. Kun kaikki olivat paikoillaan, Astrid pujahti näyttämön reunalla olevan pienen pöydän ääreen ja tarttui seinälle kiinnitettyyn köyteen. ”Oletteko valmiina?” Astrid kysyi. Kaikki myönsivät olevansa, vaikka eivät tienneetkään, mihin. Astrid paineli pieniä valaistusta sääteleviä nappuloita ja alkoi sitten vetää köydestä. Paksu samettiverho nytkähti ensin kuin kokeillakseen liikkumista ja alkoi sitten siirtyä kohti sivuja. Tytöt odottivat hiljaa. Jopa pienimmät malttoivat olla hihkumatta, vaikka esiripun lipuminen näyttämön ja katsomopenkkien välistä pois oli vaikuttavaa. Ilma pääsi virtaamaan, ja verhon takaa tulvi raikasta ilmaa näyttämön ummehtuneisuuteen. ”Kuvitelkaa penkkirivit täyteen ihmisiä”, Astrid sanoi pehmeästi. ”Kohdevalot on suunnattu teihin, juuri sinuun. Te esiinnytte pian kaikille noille katsojille. Tunnetteko sen?” 15


Tippi tunsi. Hän pystyi kuvittelemaan katsomon hämäryyteen ihmisiä odottamaan näytelmän alkamista, liikehtimään, hymyilemään. Ja hän itse oli valmis antamaan kaikkensa parhaan mahdollisen roolisuorituksen eteen. ”Kumartakaa”, Astrid kehotti yhä sillä samalla äänellä, joka oli pehmeä ja haaveellinen, riittävän kuuluva ja ohjeistava rikkomatta kuitenkaan tunnelmaa. ”Yleisö haluaa nähdä juuri teidät.” Tytöt kumarsivat kuvitteelliselle yleisölle syvään. He taivuttivat vartaloitaan vyötäröstä ja vetivät käsiään taakse painuessaan syvään kumarrukseen. ”Oletteko valmiit kokemaan tämän oikeasti?” Astrid kysyi. ”Haluatteko esiintyä yleisölle?” Tippi nyökytteli muiden mukana päätään. Hän tuskin muisti, että läsnä oli muitakin, pienempiä tyttöjä ja pari omanikäistä. Hän tunsi valloittaneensa näyttämön itselleen. ”Aletaan kokeilla esiintymistä”, Astrid sanoi. ”Mutta ensin: aplodit teille kaikille.” He taputtivat käsiään yhteen, ja tällä kertaa Tippi taputti innostuneesti ja osallisena, ei enää epäluuloisena, kuten aikaisemmin. Astrid ohjasi improvisaatioharjoituksen, jossa tytöt saivat liikkua lavalla niin kuin tahtoivat. Hän huuteli rooleja, joita tyttöjen tuli esittää, ja nauroi haus16


koille eleille. Lopulta Astrid halusi tyttöjen näyttelevän hölmöläisiä. Joku raapi päätään. Kaikilla oli hassu, kysyvä ilme kasvoillaan. Joku muisti vanhan hölmöläistarinan, jossa auringonvaloa kannettiin sisään pimeään mökkiin, ja esitti kantavansa säkkiä lavan reunalta toiselle. Muut seurasivat pian perässä. ”Ihanasti pelaatte samassa joukkueessa”, Astrid sanoi. ”Taisin juuri keksiä kevätnäytöksemme aiheen.” Kaikki tiesivät jo, että näytelmäkerho huipentuisi viimeisen kokoontumiskerran esitykseen. Jokainen saisi oman roolin ja voisi kutsua perheensä ja kavereitaan yleisöön. Kevätnäytöksen sisältöä Astrid ei suostunut paljastamaan, vaikka tytöt maanittelivat häntä kertomaan sen. ”Ei ei, tyttökullat”, Astrid kielteli hyväntuulisena mutta päättäväisesti. ”Kerron, kun on sen aika.” Tippikin olisi halunnut tietää heti, mutta ujona ja yksin hän ei kehdannut vaatia Astridilta vastauksia. Hän malttaisi odottaa. Oli mukavaa jo pelkästään tietää, että tulossa olisi jokin show, jossa hänkin saisi olla mukana.

17

Profile for Myllylahti Oy

Silvan: Lava kutsuu, Tippi! / Lukunäyte  

Tutustu Tippi Tuohikylään, Kämppähovin nuoreen näyttelijälupaukseen! Lava kutsuu, Tippi! aloittaa uuden varhaisnuorille suunnatun kirjasarja...

Silvan: Lava kutsuu, Tippi! / Lukunäyte  

Tutustu Tippi Tuohikylään, Kämppähovin nuoreen näyttelijälupaukseen! Lava kutsuu, Tippi! aloittaa uuden varhaisnuorille suunnatun kirjasarja...

Advertisement