__MAIN_TEXT__

Page 1

JAHTIA MEILLÄ JA MUUALLA 1

1


2


JUKKA LAHTINEN

JAHTIA MEILLÄ JA MUUALLA 1

Myllylahti Oy Espoo 3


www.myllylahti.fi

© Jukka Lahtinen ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-845-7 (Sidottu) ISBN 978-952-202-867-9  (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2017

4


Sisällysluettelo Metsänhoitajan metsot.......................................................7 Teerien kuvastusta.............................................................19 Ensimmäinen hirveni.......................................................25 Hirvikoira Juuso................................................................30 Ryömien loppumetrit .......................................................35 Saksanseisoja oppii noutamaan ......................................43 Mahtavat mäyräkoirat.......................................................49 Etiäinen ..............................................................................54 Metsäkaurista Saksanmaalta.............................................60 Kesäpukki...........................................................................64 Majavia Patvinsuolla.........................................................72 Lisää majavajahtia..............................................................81 Kettu oli kunnian mitta....................................................99 Peltokettuja.......................................................................106 Pallukan yö - supeja ja mäyriä........................................115 Outo kulkija.....................................................................120 Haulikko, kiikarilla varustettuna....................................125 Variksia..............................................................................132 Varisjahtia - joskus yöllä valmistellen...........................139 Kevätlinnustusta Ahvenanmerellä................................145 Muistokirjoitus ”Pönksylle”..........................................157 Kissoja .............................................................................168 Fasaaneja...........................................................................179 Kiusallinen lehtopöllö....................................................188 Jukka Lahtinen / Henkilökuva......................................191 5


6


Metsänhoitajan metsot Ukkoherralta oli tullut pyyntö, käskyksikin sitä voisi sanoa: ”Voisitteko hankkia minulle 5 metsoa. Pidän 50-vuotissyntymäpäivät 5 pariskunnalle ja ajattelin tarjota heille metsoa.” Elimme 60-lukua viime vuosisadalla, keskistä Suomea ja lintujakin vielä oli. Mutta sittenkin tavoite oli suhteellisen kova. En omistanut koiraa, aikataulukin oli vain vajaa pari viikkoa. Mielessäni kävi, kokeillaanko tässä tuoretta riistanhoitajaa. Esimieheni oli itse kanakoiramies. Kaksi pointteria oli nytkin komennossa: Jeppe ja Toni. Eivätkä aivan turhia koiria olleetkaan. Jepellä hän oli ainakin kerran voittanut Tunturikokeet. Oliko kysymys hänen osaltaan ajankäytöstä vai mistä, sitä en tiennyt, enkä luonnollisesti myöskään kysellyt. Syksy oli edennyt lokakuun jälkipuolelle, ruskakin jo kääntynyt lopuilleen. Mikä neuvoksi? Asuimme kirkonkylässä, erään opettajapariskunnan omistamassa useamman asunnon talossa. Opettajilla oli pystykorva, nimeltään Nikke. Opettajista kumpikaan ei ollut metsämiehiä, silmäniloksi kai olivat koiran hankkineet. Koiran vanhemmista löytyi koviakin nimiä, linnunhaukku-

7


jia. Kysyessäni koiraa metsälle, omistajat ilahtuneena lupasivat koiran käyttööni, ja kun Niken kanssa olimme jo muutamat grillimakkarat yhdessä popsineet, uskoin kulkumme metsässäkin onnistuvan. Maita oli minne mennä, metsäyhtiötä kun palvelin. Niin sitten aamuaikainen näki meidät suuntaavan kohti saloja. Kohteenamme oli Nevasalo. Jotenkin se oli mieleen jäänyt metsoista, käydessäni alueeseen tutustumassa. Auto jäi metsäautotien varteen, jokunen niitä oli jo tuolloin ulottamassa lokeroitaan tukkien syntysijoille. Aamu vasta raotteli silmiään, valjuna odotteli itäinen taivas alkavaa päivää. Taivas oli osittain harmaassa pilvessä, nenässäni metsän kostea tuoksu. Läheiseltä suolta levisi aistittava suopursujen tuoksu. Maa, varvusto ja pensaat olivat märät yöllisen kasteen jäljiltä. Heitin repun selkääni, pitäen sisällään vähäiset eväät. Otin haulikon käteeni, hihnaa siinä ei ollut, lintumiehen haulikkoon ei kuulu hihnaa. Ase täytyy olla valmiina ampuma-asentoon heitettäväksi, kun kohdalle sattuu linnun yllätyslähtö. Astelimme puiden sekaan. Päästin koiran vapaaksi ja vyyhtesin koiran talutushihnan olkapääni yli. Koira hävisi metsään. Metsä otti meidät syliinsä. Kesti hetken ennen kuin silmä tottui puiden alla olevaan pimeyteen. Vähitellen niiden hahmot saivat muotonsa, kompurointi maanpinnan epätasaisuuksiin väheni. Olin ottanut huomioon päivemmällä luvatun viriävän tuulensuunnan, käyttääksemme hyväksi sen tuomia viestejä koiran nenään. Tarkoitukseni oli edetä sivutuulessa, sitten kun tuuli viriäisi. 8


En pitänyt kiirettä. Annoin Nikelle aikaa tutustua metsään ja minuun. Etenin verkkaan, jotta koira saisi luottamuksen, ettei sitä jätetä. Alkuun metsä oudoksutti sitä, mutta pian vaalea häntäkiehkura vilahtele aina etäämmäksi, katosikin näkyvistä, palaten ajoittain ottamaan yhteyttä. Löysin sopivan kannon persuuksen alle ja Nortti huuleen. Tupakansavu levisi harmaana puiden alle, vielä ei tuuli sitä kuljettanut. Nikkekin palasi, istahti viereeni, odotimme. Annoimme aamun herätä. Vähitellen aamu alkoi ilmaista tulemisestaan. Se alkoi näkyä vaalenneena taivaana ja puidenlatvojen piirtymisenä selväpiirteisinä sitä vasten. Oli aika jatkaa jahtia. Tavoite oli edessäpäin oleva tukkimetsikkö, kuusta ja mäntyä. Koira hävisi. Metsä oli vielä hiljainen. Pysähtelin välillä ja odottelin. Erään seisahduksen aikana kuului etumaastosta kahahdus, kuin metso olisi laskeutunut puusta. Kohta kuului toisenkin metson maahan laskeutuminen. Odotin Niken toimia, koira oli sillä suunnalla. Kohta alkoikin tapahtua. Isot siivet hakivat ilmaa alleen ja kävi melkoinen rohina, lintujen lähtiessä lentoon. Minne? Selvästi metsot nousivat lähipuihin ja kohta kuului koiran muutama varovainen haukahdus. Sitten tuli hiljaisuus. Mitä nyt, jättikö koira linnut? Pettymyskin tunki ajatuksiini. Metsän hiljaisuuden rikkoi yhtäkkiä metsokukon kirskahtava nokan purenta. Odotin, miten koira suhtautuisi, kun kirskahduksia alkoi kuulua lisää. Koira oli hiljaa. Perhana, ei taida luonnistaa tämän koiran kanssa! Koira palasi luokseni. Hiljaa supisten yllytin Nikkeä pa9


laamaan takaisin. Koira kallisteli päätään, selvästi ihmetellen olemustani. Hävisi kuitenkin metsojen suuntaan. Lähdin perään, puulta puulle hiipien. Hämäryys väheni, näin jo ajoittain koiran vaalean hahmon, kuulin metsokukon kirahtelut. Paikansin kukon paikan muutaman puun tarkkuudella. Toisesta kukosta en tiennyt mitään muuta kuin että lähistöllä sekin oli. Tietämättömänä sen sijainnista se aiheuttaisi ongelman. Se saattaisi huomata minut ja aiheuttaa lintujen paon. Yritettävä kuitenkin olisi. Toimintani perustui siihen, että tarkkailisin koiran liikkeitä ja silloin, kun se olisi minusta nähden metson vastakkaisella puolella, olettaisin myös metsojen tarkkailevan sitä, jolloin voisin edetä. Näin menin puulta puulle. Koiran käynnit luonani olivat suoranaista piinaa; tulenko huomatuksi? Sain kuitenkin koiran toistuvasti palaamaan takaisin metsoa kiusaamaan. Haukku ei irronnut, selvästi tilanne oli koiralle outo. Jossain vaiheessa kuulin etäämpää toisen metson kirahtelut, se tieto helpotti. Olin lopulta tilanteessa, että seuraava etenemisen kohde uhkasi paljastaa minut. Olin kuitenkin jo haulikkomatkan sisällä olettamastani metson olinpaikasta. Ongelma oli tosin siinä, etten aivan varmasti tiennyt, mikä puu edessä olevista olisi kukon sijaintipaikka. Eräs puista oli kuusi, joka suojasi näköalan. Koirakin oli jo menettämässä kiinnostuksen tähän leikkiin ja, kun metso tuntui liikahtelevan puussa, päätin yrittää. Minun olisi rynnättävä osittain sivulle, saadakseni näköalan ja ampumalinjan itselleni. Tiesin metson pudottavan itsensä oksalta, saadakseen vauhtia itselleen. 10


Varmistin pois aseesta ja ryntäsin piilostani esiin. Kukko pudotti samalla itsensä puusta ja juuri siinä vaiheessa, kun se alkoi kohota, sain sen haulikon piipunjatkeelle. Pieni piipun nosto ja laukaus. Metson siivistä häipyi voima. Se putosi mustikanvarpujen sekaan. Muutama siivenlyönti ja sitten tuli hiljaisuus. Lähistöltä kuului useitakin lintujen lentoonlähtöjä. Nikke oli laukauksestani kadonnut, ehkä se vähän säikäytti, mutta kohta se palasi tutkimaan saalistamme. Muutama nuuhkaisu, sitten oli jo pientä pöllyytystä. Yhteinen se oli, vaikka ei aivan haukulta ammuttu. Mutta ilman koiran häirintää tuskin olisin päässyt ampumatilaisuuteen. Oli mukava käydä viemässä suolistettu metso, nokassaan havu, metsänhoitajan talon tikkaisiin. Seuraavan päivän aamu enteili sadetta päivälle, käydessäni rapulla haistelemassa ilmaa. Istahdin ylimmälle rapulle, sytytin aamusavut ja mietin ohjelmaa päivälleni. Vielä oli aikaa päivään valkenemiseen. Taivaan kattava pilviverhokin pitkittäisi päivän tuloa. Ehkäpä yrittäisin ilman Nikkeä? Sen kiinnostus metsän saloihin oli lopahtanut eilen aamuisen metsonpudotuksen jälkeen. Joten se oli poissa pelistä. Nyt olisi yritettävä muilla keinoin. Mutta missä ja miten? Mieleeni tuli Roninsalo – yhtiön maat kantoivat ”salo”-päätettä nimissään. Siellä olin joskus tavannut metsoja iltahämärissä. Etenkin eräs järeää puustoa kasvava kumpare tuntui olevan metsojen suosima yöpymispaikka. Siellä oli jokunen iso haapakin, ukkometsojen mahdollinen kiinnostuksen kohde, vaikka lehdet puussa vetivät jo viimeisiään. Sinne. 11


Kirkonkylän teiden öljysora vaihtui soraan kohta viimeisten katuvalojen jälkeen. Muutamien teidenvaihtojen jälkeen olin oikealla tiellä. Tämä metsäkappale oli jäänyt ilman metsätietään, joten auto jäi paikallistien varteen. Pimeys oli saamassa harmaan sävyn, joskin puiden siimes piti vielä yötä sisällään. Kulkuani tavoittelemalleni kumpareelle tulisi auttamaan tilojen välinen rajalinja, joka helpottaisi menoani. Siispä matkaan ennen kuin metsokukot heräisivät. Reppu jälleen selkään, mutta nyt jätin haulikon lataamatta. En halunnut vahingonlaukausta kompuroidessani maanpinnan moninaisiin esteisiin. Syksyisen metsän tuoksut tulivat vastaani. Haistoin lahoavia lehtiä, jokin sieni loi oman raatomaisen tuoksunsa. Pahaista suota ylittäessäni suopursun väkevä tuoksu valtasi tilaa muilta, vaivaiskoivun varret hidastivat kulkuani. Aloin lämmetä, hikikin pyrki pintaan. Rajalinjan kapean linjan kalvakka valo alkoi voimistua noustessani tavoitteeseeni. Puut alkoivat saada muotoja. Yritin liikkua mahdollisimman hiljaa. Marjanvarret kahisivat jaloissani, joku oksakin katkesi rasahtaen. Jäin odottelemaan sen vaikutusta. Vain etäinen autonääni rikkoi hiljaisuutta, häipyen sekin vähitellen. Hakeuduin kummun keskellä olevan pienen aukeaman reunalle. Raskasliikkeisenä metso tarvitsee selkeän lentoreitin. Siitä ei ole puiden välissä puikkelehtijaksi. Pyy ja teerikin selviävät ketterästi metsän esteistä. Olin asettunut pienten kuusten suojaan. Vahva sanomalehti repusta kelpasi suojaksi kosteutta vastaan, istahtaessani paikalla sopivasti olevan kannon päälle. 12


Istuinreput ja muut istuinsuojat ovat myöhempien aikojen tuotteita. Perin verkkaan päivä teki tuloaan. Ei haitannut, olin aina tykännyt päivän hämäristä hetkistä. Niissä oli jotain mystistä. Ympäristön muodot olivat salaperäisiä, kahinat ja rapinat ruokkivat mielikuvitusta ympäristön eläimistä. Niin nytkin. Tuulikin tuntui heräilevän, latvuston oksat heilahtelivat. Tuulella ei vielä ollut voimaa tohahteluun, kuului vain heikkoa suhinaa, kunnes hiljaiselon rikkoi etäisempi kahahdus. Olisiko se maahan laskeutuva metso? Sitten oli jälleen hiljaista. Olinko väärässä paikassa, pitäisikö minun yrittää hiipiä lähemmäksi äskeistä tapahtumapaikkaa? Perhana, haulikkohan oli lataamatta! Iskurien virittymisen aiheuttamat naksahdukset tuntuivat äänekkäiltä, panokset taskusta piippuun. Haulikko sai sisäänsä Winchesterin Mark:n kolmemilliset, ne olivat kokeilujen kautta osoittautuneet tähän aseeseen soveliaaksi. Ase kiinni. Lukko ei meinannut sulkeutua. Pahvihylsyjen syksyinen haitta, olivat kosteudessa turvonneet. Jouduin taittamaan aseen uudelleen ja voimallisesti rytkäyttämään sen kiinni. Samassa kohahti takavasemmalla olevasta männystä lintu lentoon, ylitti viistosti aukean, poispäin tavoittaen. Haulikko lensi poskelle, saavutti linnun, ennakko eteen ja laukaisu. Samalla metsokukko – se se oli – katosi näkyvistäni vasten metsää. Mutta putoavan linnun maahantulosta ei voinut erehtyä. Kiirehdin perään, kaatuilin, kiroilin ahnaasti jalkoihin tarttuvia risuja. Missä lintu? Oli hiljaista. Ei kuulunut kuolevalle linnulle tyypillisiä viime hetken siivenlyöntejä. Edessä, vähän sivulla kahahti. Maasta erottui 13


joitakin vaaleita, leijailevia höyheniä. Nyt taisi mennä juoksuksi, sillä metsokukko lienee saanut siipiosuman, ja silloin mennäänkin lujaa. Onneksi pienet kahahtelut ohjailivat suuntaani, äänet suuntautuivat tulomatkan suolle. Se oli kukon virhe. Siinä missä vaivaiskoivut pidättelivät minua, sen ne tekivät myös metsolle. Mutta ennen linnun tavoittamista minä tutustuin kiireissäni suopinnan kasvillisuuteen, tuiskahtaessani nurin. Mutta viimein olimme vastakkain. Kukko kääntyi kohden, sen nokka kirahteli ja toisen siiven roikkuessa hervottomana toinen yritti napakkaa iskua ahdistajalleen. Katselin itselleni kättä pidempää, lopettaakseni linnun. Ei luonnollisestikaan löytynyt. Irrotin haulikon etutukin ja taitoin piipun irti perästä. Hihnaa en käyttänyt ja nyt irtain piippu toimi lyöntiaseena. Siinä hötäkässä ampumaton patruunakin lensi ulos, mutta metso hiljeni lyönnistäni. Nokka ei kestänyt nostoa, siis nuori lintu. Katselin hetken komeaa lintua. Kaulan pörröiset höyhenet olivat laskeneet, silmät sammuneet. Suolistin linnun ja laitoin kuusen hakotupsun sen nokkaan, lintu sanomalehden sisään ja reppuun. Nyt tupakka maistui. Kelasin tapahtunutta. Laukauksen jälkeen olin mielestäni kuullut muutamia lentoonlähtöjä. Ne saisivat olla, ei Tapioltakaan pidä liikaa vaatia. Palasin autolle. Palatessani kirkonkylään, kävin ripustamassa saamani metsokukon entisen viereen. Näytti komealta, mutta metsokukko per kutsuvieraspari, tuntui jotenkin ylensyönniltä. Kolmannen metson meille lahjoitti kanahaukka. Olin liikkeellä tarkastamassa erästä pajujen istutuskoealaa. 14


Pajuhan oli tunnetusti hyvä riistakasvi monelle nelijalkaiselle, ja eräälle laajalle kankaalle olin halunnut yrittää pajukoilla rikkoa kangasmaan yksitoikkoisuutta. Näissä mietteissä lähestyin erästä koealuetta, kun huomioni kiinnittyi maanpinnan höyhenvanaan. Ukkometson höyheniä? Samassa etumaastossa kohahti, ja kanahaukka hyppäsi siivilleen. Ehti etäälle ennen kuin haulikko nousi poskelleni. Menin haukan lähtöpaikalle. Metsokukko makasi maassa. Selästä oli poissa höyheniä, päässä näkyi haukan nokkaisut. Lintu oli vielä lämmin. Turha sitä on ”raanoille” jättää, tuli mieleeni. Suolistin linnun ja laitoin kuusenhaon sen nokkaan. Tiesin haukan palaavan saaliilleen, mutta nyt sitä odottaisi yllätys. Autoni ei ollut kaukana, kiirehdin sinne. Tavaratilasta otin piisaminraudat mukaani ja kiirehdin takaisin metson luokse. Viritin metsokukon viereen raudat, höyheniä peitoksi ja raudoissa kiinni oleva kettinki kiinni läheiseen pajuun. Päätin tulla takaisin tämän kautta. Niin teinkin ja jo etäältä näin haukan riuhtovan raudoissa. Luja napautus kalikasta sai sen hiljenemään. Palasin autolle saaliit mukanani. Tarkistelin metsoa. Päänvammaa voisi vähän parannella näyttämään kalikalla aiheutetuksi. Mursin siiven poikki, jolloin selänkin viirut menisivät haulien raapaisuina. Kyseessähän oli tuore lintu, josta valui vielä veri sitä suolistaessani. Pari entistä metsoa sai lisäyksen. Illalla saan puhelinsoiton: ”Metsänhoitaja täällä, hyvää iltaa. Kuulkaa, metso oli niin hieno lintu, että enempää en missään nimessä tarvitse, kiitoksia näistä.” 15


Miten linnut olin metsästänyt, siitä emme keskustelleet. Vasta nyt hän saattaa saada tiedon, miten kanahaukkakin osallistui päivällisen hankintaan. Kanahaukka on minulla mökillä täytettynä. Länsiteiskolainen, tunnettu preparaattori, joka linnun täytti, kertoi vanhan naarashaukan olleen eräs painavimmista, mitä hän oli pitkän elämänsä aikana täyttänyt. Ne olivat aikoja, jotka tuskin palaavat metsojen osalta. Nythän metso on rauhoitettu monissa eteläisissä riistanhoitopiireissä. Haulikkoni edellisessä kirjoituksessa ansaitsee muutaman sanasen. Siihen olin päätynyt erinäisten vaiheiden kautta. Edellisessä työpaikassa olin ostanut Remingtonin pumppuhaulikon. Se oli silloinen uutuus asetyyppinäkin, 1950-luvun lopulla. Se oli myös ase, jota ei turhaan tarvinnut ojennella riistaa kohti. Jostain syystä Remingtonin tukki oli aina sopinut minulle! Ainoa haittapuoli siinä aseessa oli ollut sen piipun tiukka supistus, etenkin myöhemmin muotiin tulleeseen rata-ammuntaan. Silloisen ammuntalajin peltisen istuvan kettukuvion se pylläytti komeasti, samoin rautalankaa juoksevan ketunkuvan osumalapusta ei tarvinnut osumia hakemalla hakea. Lappu oli täynnä reikiä kuin pakkasöinen tähtitaivas. Mutta ne muutamat kiekot, jotka kuuluivat sen ajan mestarimerkkiin, tekivät vähän tiukempaa. Mutta hajosivat nekin ajallaan. Riistanhoitoyhdistyksemme rakensi myöhemmin oikein kiekkoradan – skeetradan. Siinä lajissa en uskol-

16


lisen palvelijani kanssa oikein pysynyt muiden rinnalla. Siihen piti saada paremmin sopiva ase. Se löytyi veljeltäni, Remingtonin puoliautomaatti, suujarrulla ja vaihdettavilla suukappaleilla. Myöhemmin ase oli monilla radoilla tutuksi tulleen 1100-mallin edeltäjä. Kyllä sillä savikiekot hajosivat, tuloksetkin olivat ihan kohtuulliset. Mutta lintuja se ei pudottanut? Ei millään supistuksella, vaikka niitä oli mukaan tullut suorasta torvesta aina 90 jaardin supistajaan asti. Ei kelvannut Vihtavuori, ei Rotweil, Cyttorp, ei mikään patruunamerkki, eivätkä mitkään haulikoot. Reikiä kyllä löytyi koepaperista, mutta paperin alle laitetusta laudanpalasta haulit sai rapsutella kynnellä irti. Voimaa upottaa haulit syvempään lautaan tai elävään lihaan ei löytynyt. Valitettavasti olin joutunut myymään pumppuni rahoittaakseni tämän ostoksen ja takaisin sitä en saanut. Uusi ostaja, tuttu kaveri, oli myös huomannut sen erinomaisuuden. Niinpä ”metsäpyssyksi” jouduin ostamaan rinnakkaispiippuisen 16 kaliperin Bayardin, jolla oli kunnioitettava menneisyys 30 vuotta aikaisemmin tunnetulla ketunmetsästäjällä. Nyt se oli raihnaisessa kunnossa. Tukki irvisteli liitoksista lukkoon, toinen hana ei virittynyt, ellei liipaisinta sopivasti työntänyt eteenpäin viritettäessä. Työn tekevä jousi oli poikki. Sain sen korjattua. Mutta tärkein, Winchesterin Mark ”vitonen” teki nättiä kuviota ja haulissa oli puhtia. Myöhemmin useitakin aseita kivääreistä drillinkiin on kulkenut käsieni kautta ja eräät jääneet asekaapin täytteeksi. Tarina eräistä näistä vähän myöhemmin.

17


Olin aina haaveillut drillinkiä itselleni. Siis sitä asetyyppiä, jossa oli kaksi haulipiippua ja kolmantena luotipiippu. Sen kanssa pärjäisi niin liikkuvaan kuin seisovaankin riistaan ja jäisi pois kahden aseen kantamisen hankaluudet.

18


Teerien kuvastusta Teerien kuvastus, voitaneen sanoa vanha metsästystapa, oli tuolloin kiellettynä, joten tuntui varsin mieluisalta tehtävältä täyttää saamani käsky järjestää silloiselle metsästyksenvalvojalle kyseinen metsästystapahtuma. Teeren kuvastuksen oli lähestyviä eläkepäiviään odottava metsästyksenvalvoja Tauno V. Mäki ilmoittanut suurimmaksi haaveekseen. ”Viimeisenä työpäivänäni minä kirjoitan itselleni erikoisluvan siihen hommaan”, näin kerrotaan hänen sanoneen. Vanhempi metsästäjäpolvi muistanee silloisen metsästyksenvalvojan jutuistaan, milloin radiosta tai alan lehtien palstoilta. Minut sai puhelimella annettu käsky liikkeelle: ”Pitäisi järjestää teerenkuvastus Tauno V.lle.” Yhtymän mailla Teijolla oli Etelä-Suomen oloissa laajahko suoalue Punassuo. Olimme jo vuosia toteuttaneet suolla, joka oli myös keväinen teerien soidinpaikka, teerien talviruokintaa. Talviruokinnasta vastaava metsästäjäpari kertoi tiedusteluuni paikalla käyvistä teeristä: ”Oli vain sinistä suhinaa, kyllä niitä oli.” Kerran laskin itse noin 120 teertä. Seuramme vanhemmat jäsenet tiesivät vielä sodan jälkeen teeriä kuvastetun toisella laidalla olevasta Sudenniemen saarekkeesta.

19


Apulaiseni Riston kanssa aloimme rakentaa sinne kojuja, joita piti olla kaksi, toisesta piti suorittaa tilanteen kuvaamista. Kehikot tehtiin riu’uista ja niiden muodostaman rungon ympärille levitettiin harvasilmäinen kanaverkko, johon oli hyvä pujottaa kiinni kuusenhakoja. Vielä istuimeksi pari tukevaa pöllinpätkää. Toivottavasti esi-isät hyväksyivät kättemme jäljen. Saareke kohosi suosta mukavaksi, noin puolen hehtaarin kumpareeksi, jonka keskustassa kasvoi muutamien vanhojen koivujen ryhmä, erittäin sopiva kuvastuspaikka. Vanhoja teerenkuvia löytyi ja varisjahdista tutulla salkomenetelmällä kuvatkin saataisiin koivuihin. Sieltä ne näkyisivät kauaksi suolle, selvästi myös teerien ruokintapaikalle. Lisäksi olin ”opiskellut” vanhoista eräkirjoista, miten metsien kätkössä tuli liikkua teeriä liikkeelle painostaen, jos ne muuten eivät saapuneet kuville. Suurin riski olisi mahdollisen kanahaukan ilmestyminen paikalle, silloin teeret eivät uskaltaisi tulla kuville, vaan piilottautuisivat metsänpimentoon. Teerien liikkeelle saattajakin oli sovittu, nykyaikaisesti lumikelkalla varustettuna. Koitti sovittu helmikuinen päivä. Muistaakseni kyse oli arkipäivä loppuviikolla ja myös isäntäni oli ottanut itselleen vapaapäivän vaimonsa kera. Tapasimme päärakennuksella pimeyden vielä kattaessa maisemaa. Joimme Saiman keittämät herkulliset kahvit runsaiden tarjoamisten kera. Mutta kiireeksi laittoi, että ennättäisimme kojuihin ja teerenkuvat puihin ennen teerien liikkeellelähtöä. Uhkaavana varjona hankkeelle oli pakkasmittarin lukema, - 24 astetta, jota näin etelässä har20


vemmin esiintyi. No, paikat olivat valmiina, joten yritettävä oli. Risto oli jo ajanut maastoon odottamaan lähtökäskyä. Pääsimme autoilla kohtalaisen lähelle kuvastuspaikka. Muutaman sadan metrin kävely pakkasvaatteissa sai hien pintaan. Saavuimme ajoissa kojuille, itäisen taivaanrannan värjäytyessä nousevasta auringosta. Ryömimme kojuihin. Isäntäväki ja Tauno V. siihen toiseen tilavampaan ja minä siihen toiseen, laitettuani ensin teerenkuvat koivuihin. Yksi kuvista tavoitteli koivun latvustoa, pari muuta kuvaa alempana olevia sivuoksia. Nyt vain odottamaan. Otin LA-puhelimella yhteyden Ristoon ja kyselin tilannetta. Teeriä ei vielä ollut kertynyt ruokintapaikalle. Auringon säteet alkoivat tavoitella läheisiä huurteisia puunlatvoja. Ne saavuttivat ylimmän teerenkuvan, saaden sen erottumana mustana ympäristön valkeudesta. Vähitellen muutkin kuvat tulivat valon piiriin, näyttäen varsin hyvältä pieneltä ryhmältä koivussa syömässä. Aina välillä pakkanen sai puunrunkoja paukahtelemaan, muuten oli hiljaista. Eräässä vaiheessa Risto ilmoitti teeriä alkavan kokoontumaan suolle. Tuntuivat olevan hyvin haluttomia liikkumaan. Istua kyhjöttivät vain ruokintapaikan viereisissä matalissa männyissä. Odottelimme hetken, kunnes pakkanen alkoi vaikuttaa hyvinvointiimme ja sovimme että Risto lähtee laittamaan teeriä liikkeelle. Etäinen moottorikelkan ääni kertoi hänen lähteneen liikkeelle. Odottelimme, aikaa kului. Hetken vielä odoteltuamme jouduin toteamaan, ettei se nyt onnistu. 21


Samaan tulokseen olivat toisenkin kopin odottajat tulleet. Poistuimme pettyneenä paikalta. Kuulin myöhemmin metsästyksenvalvojan onnistuneen kotiseudullaan. Meillä tilanne raukesi kovaan pakkaseen. Lievänä korvikkeena järjestimme pienen fasaanijahdin. Tulos yhdeksän lintua, joten aivan tyhjin käsin Tauno V. Mäen ei tarvinnut Helsinkiin palata. Nykyinen metsästyslaki teki myöhemmin teerien kuvastuksen mahdolliseksi. Nyt odotetaan metsästäjiltä malttia lintujen verotuksen suhteen, kun heille on tällainen tilaisuus tarjottu. Tulisi välttää jatkuvaa häirintää kuvastuspaikoilla, välttää ”valtiaskukkojen” ampumista. Ne erottuvat joukosta asettumalla puidenlatvoihin ensimmäisten joukossa ja ne ovat niitä, jotka aloittavat suhauttelun ja pulputuksen. Verotuksen pitäisi kohdistua alemmille oksille ja sivummalle jääneisiin kukkoihin. Enemmistö oli kukkoja, joukossa naaraitakin, mutta kyllä naaraat oli syytä jättää tuottamaan seuraavan jahtikauden kohteita. Erittäin hyvä ratkaisu oli jättää vuorotellen syksyllä jokin tunnettu soidinpaikka rauhaan. Kierrättämällä, jotta laajalla alueella kielto kohdistuisi tasaisesti alueen eri puolille. Tauno V. Mäen kohdalla metsästys ei onnistunut, mutta paremmin se onnistui hänen apulaisensa Suomuksen toiveiden kohdalla. Elettiin hirvijahtia vuonna 1974, lokakuun 19-20 päivinä. Jahtivieraana oleva Suomus otti minuun yhteyttä ja tiedusteli, voisinko ampua hänelle kaksi teertä, uroksen ja naaraan. Hän kertoi myös, mistä tarve oli syntynyt. Heillä oli ollut vieraina saksalaisen metsästäjä22


järjestön vastaavia henkilöitä ja he olivat vieneet vieraat Kuusamoon kanalintujahtiin. Eräs heistä oli onnistunut ampumaan ko. lintuja. Erään mukana olleen henkilön oli pitänyt huolehtia linnut siihen malliin, että ne olisi voitu täytättää ampujalle metsästysmuistona. Jotain kyseisessä työssä meni pieleen, vieraan siitä tietämättä, ja tilalle pitäisi saada uudet linnut. Mahdollisesti saadut linnut toimitettaisiin sitten Saksaan. Vastasin Heikille, että tarvitsen siihen Antin suostumuksen, puhu Antille. Pian sain Heikiltä kuulla, että asia oli sovittu. Alettiin lähestyä jo lokakuun loppua ja tulisi riippumaan jossain määrin myös ilmoista, onnistuisinko tehtävässä. En myöskään voinut syventyä siihen aivan täysipäiväisesti, oli muutakin tehtävää. Teeriä oli parhaiten Punassuon ympäristössä. Se oli teerien syksyisen soitimen oleskelupaikka ja talviruokintamme kohde, jota vielä ei ollut aloitettu. Otin eräänä aamuna mukaan ”Bukin”, Amerikan tuontisetterin, ja lähdimme kyseiseen maastoon. Tapasimmekin pienen teeriporukan, josta ammuin Bukin seisonnalta teerikanan ja hetken päästä myös kukon. Valitettavasti kukko oli koiran käsittelyn jälkeen sellaisessa kunnossa, ettei siitä kunnon täytettävää olisi tullut. Lisää ei tuntunut löytyvän mistään. Linnut pakastimeen ja odottamaan mahdollista seuraajaa. Edettiin aina lokakuun viimeiseen päivään. Lähdin suolle haulikkorihla aseenani. Ehkä saisin ammuttua kukon puunlatvasta. Pikkupakkanen enteili lupaavasti kukkojen mahdollista tuloa pelipaikalle. Aamun valjettua kukkoja alkoikin saapua suolle. 23


Ne jäivät vähän etäälle paikastani, jotta olisin voinut ampua luotettavan laukauksen. Tikka-rihlan luotipiippu oli kyllä tarkka, kun taas itse en kokenut olevani etevä kiväärinkäyttäjä. Pohdiskeluni keskeytti paikalle pelmahtanut kanahaukka, ja hetkessä suo oli tyhjä linnuista. Melkein pääsi itku. Tiesin kokemuksesta, että nyt oli turha odottaa lintuja takaisin. Näihin pohdiskeluihin näin pohjoisesta lähestyvän mustan pisteen, joka lähestyessään osoittautui suolle saapuvaksi teerikukoksi. Se ei tavoitellut suoraan suosittujen puiden latvoihin, vaan ilmeisesti oudoksuen suoli autiutta, alkoi kiertää suota. Kierroksellaan se ohitti minut pitkänlaiselta haulikkomatkalta ja pummihan siitä tuli. Siinä manatessani viimeistä tarjoutunutta tilaisuutta kukko alkoi kaartaa takaisin ja laskeutui erään männyn latvaan, kohtalaisen ampumamatkan päähän. Nyt jos koskaan! Makasin erään suomättään takana ja asettelin aseen mättäälle, siihen asettamani repun antamalle tuelle. Kukko oli hyvin valppaan näköinen, kaula pystyssä ja päästeli lyhyitä kukerruksia, kuin ihmetellen pelikavereiden puutetta. Kauaa se ei tulisi latvassa olemaan. Kiikarin ristikko hakeutui kukon selkäviivaan ja puserrus liipaisemasta lähetti luodin matkaan ja sai kukon tippumaan oksa oksalta maahan. Tehtävä oli suoritettu.

24

Profile for Myllylahti Oy

Jukka Lahtinen: Jahtia meillä ja muualla 1 / Lukunäyte  

Lukunäyte Jukka Lahtisen eräkirjasta “Jahtia meillä ja muualla 1”.

Jukka Lahtinen: Jahtia meillä ja muualla 1 / Lukunäyte  

Lukunäyte Jukka Lahtisen eräkirjasta “Jahtia meillä ja muualla 1”.

Advertisement