Page 1

E T Y Ä N U K LU

2


Anu Patrakka

Kuolet vain kahdesti Rikosromaani

171

Myllylahti Oy Espoo 3


www.myllylahti.fi

© Anu Patrakka ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-890-7 (Sidottu) ISBN 978-952-202-911-9 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2018

4


1. Aurinko valui parvekkeen avoimesta pariovesta valoisana läikkänä tummalle, kivilaatoin päällystetylle lattialle. Se kurotti ja kurotti, levitti läikkää hipoakseen suuressa nojatuolissa istuvan naisen jalkoja, jotka oli vedetty ulos linttaan astutuista tohveleista. Myöhäissyksyn aurinko lämmitti lempeästi, lipoi sukkia säteillään. Illalla, sen jälkeen kun se oli karannut maapallon toiselle puolelle, ilma jäähtyi nopeasti ja huokoiset kiviseinät alkoivat hohkata kosteaa kylmyyttä. Tuolissa istuva nainen tunsi harvoin vilua. Tai mitään muutakaan, ei edes nälkää. Fyysiset tarpeet olivat kutistuneet olemattomiin, emotionaaliset lakanneet olemasta. Elämä oli pysähtynyt, jähmettynyt niille sijoilleen ja alkanut pala palalta murentua. Milloin tahansa loputkin raunioista luhistuisivat kasaan ja jäljelle jäisi pelkkä kuori, ruumis, joka joskus oli pitänyt elämää sisällään, kunnes oli tukahduttanut sen kuoliaaksi. Ei ollut kestänyt sen olemassaoloa. Nainen jauhoi suussaan suklaata, katseli ulos. Ranskalaisen parvekkeen takorautaisen, ruskeaksi ruostuneen kaiteen yllä näkyi siniharmaa silta, joka ojentautui jousipyssymäisenä kaarena leppoisasti liplattelevan joen yli. Sillan ylätasolla näkyi ihmisiä pikkuötökän kokoisina pisteinä kurkkimassa kaiteen yli, aina välillä nii5


den takana vilahti jotain keltaista. Metro. Alatasoa pitkin valui autoja hitaana virtana. Kapeaa, metallista kävelykoroketta pitkin vaelsivat reppuselkäiset turistit joen puolelta toiselle, kamerat kauloissa keikkuen ja silmät aurinkolaseilla suojattuina. Vain hyväkuntoiset jaksoivat kiivetä joen partailta ylös hotelleihin, muiden piti maksaa kyydistä rinnettä pitkin kiipivällä funicularilla tai vaijerista roikkuvalla teleféricolla, tai ihan vain tavallisella taksilla tai linja-autolla. Nainen kaivoi sylissään olevasta rasiasta uuden konvehdin ja työnsi sen suuhunsa. Painoi sen kielellä kiinni kitalakeen voimallisesti niin, että sulava suklaa antoi periksi ja konvehdin sisältä purskahti makeankarvas liemi. Se tuntui suussa eteerisenä räjähdyksenä, kun alkoholi haihtui huurujen syöksyessä sieraimiin. Nainen ryysti liemen ja nielaisi, säästeli vielä hetken kiinteää kirsikkaa, joka jäi suuhun viimeiseksi, ennen kuin hän puraisi sitä kaksi kertaa ja nielaisi. Käsi ojentautui ottamaan rasiasta seuraavan konvehdin. Konvehtirasia oli tullut postissa sinä aamuna. Postinkantaja Jorge, joka oli seurannut tehtävässä eläkkeelle jäänyttä Horácio Pinto Nobrea – pientä miehenkäppänää, joka ei ollut käynyt koulua päivääkään mutta oli valistuneen isän ansiosta silti oppinut lukemaan kuten myös kirjoittamaan – oli kolkuttanut naisen ovelle ja astunut avoimesta ovesta sisään tuomaan postit, kuten sovittu oli. Sille päivälle oli vain sähkölasku ja konvehtirasia, joka oli pakattu tavalliseen kiinakaupan, loja chinesan, ruskeaan kuplakuoreen, jonka päälle oli kirjoitettu naisen nimi ja osoite sekä erinomaisen epäselvästi lähettäjän nimi. Nainen oli leikannut kuoren auki terä6


vällä veitsellä löytäen sen sisältä konvehdit sekä pienen kortin, johon oli tarkoituksellisen koukeroisella käsialalla kirjoitettu ”Feliz aniversário”, onnea merkkipäivän johdosta. Allekirjoituksesta ei ottanut selvää. Seuraavaan syntymäpäivään oli vielä puoli vuotta aikaa, joten kyseessä oli ymmärrettävästi erehdys. Konvehdit kelpasivat silti, sillä suklaa oli suurin piirtein ainoa asia, joka tuotti edes pienimuotoista mielihyvää. Nainen ahmi niitä yhden toisensa perään samalla kun katseli kotikaupunkinsa kuuluisinta näköalaa, tai pikemminkin osaa siitä; Unescon maailmanperintökohteeksi nimetyn Ribeiran alueen rantakadun päättävää Dom Luís I:n mukaan nimettyä hätkähdyttävää kaarisiltaa, joka monelle toi mieleen Eiffel-tornin Pariisissa, eikä täysin aiheetta. Nainen itse oli sisällä kuuluisassa maisemassa, yhdessä niistä kapeista taloista, jotka seisoivat vieri vieressä pitkin joenrantaa; ylväitä kaunottaria, jotkut selvästi rupsahtaneita, suurin osa uudelleen uljaiksi ehostettuja. Taloja, joita ennen asuttivat perheet mummoineen ja vaareineen ja pienine lapsineen, nyt enimmäkseen turistit, eivätkä mitkään pienen budjetin reppureissaajat – portugalilaisella minimipalkalla pystyisi asumaan joenrannan tuntumassa olevassa lomahuoneistossa korkeintaan neljä vuorokautta. Se ei ollut asia, jolla nainen olisi vaivannut päätään. Silta oli se, joka keräsi kaiken huomion. Hän saattoi katsella sitä tuntikausia antaen sen tyhjentää mielensä. Siltaa pitkin ajatukset kulkivat kauas pois, tavoittamattomiin, eivätkä ne ihan pian palanneet. Silmä liikkui teräspalkilta toiselle, kulki pitkin liitoskohtia erottamatta kuitenkaan niin pitkän matkan päästä jyhkeitä pultteja, 7


jotka pitivät rakennelmaa koossa. Verkkokalvoihin oli syöpynyt sillan monimutkainen, silti selkeän geometrinen rakenne, sateenkaaren muoto ja siniharmaa sävy. Eniten nainen katseli kuitenkin sitä kohtaa, missä kaari oli korkeimmillaan ylätason alla. Erotti joskus siellä ihmisen, jonka hän oletti henkeä haukkoen kurkistavan kaiteen yli kaukana alhaalla kimalteleville Dourojoen laineille. Hän oli joskus itsekin käynyt siellä. Silloin kun vielä liikkui ja kävi ulkona. Vuosia sitten. Sillan ylätaso ei ollut heikkopäisille sopiva paikka. Se tärähteli ja vavahteli ja oli oikeasti korkealla. Naista korkeus ei ollut hetkauttanut yhtään. Alataso kulki lähempänä vesirajaa, ja nuoret pojat joskus hyppelivät siitä jokeen – vaarallinen huvi, joka luonnollisesti oli jyrkästi kielletty. Milloin kiellot muka olivat pikkupoikia pysäyttäneet? Päinvastoin, kielto oli yhtä kuin vahva kehotus tehdä jotain. Alas rantakadulle asti ei nojatuolista nähnyt, eikä nainen välittänytkään yhtään siitä turistivilinästä, joka joenrannan oli vallannut viime vuosina. Alue oli muuttunut liikaa niistä ajoista, kun hän oli muuttanut keltaisin kaakelein päällystetyn, kapean kerrostalon viidenteen ja ylimpään kerrokseen miehensä kanssa yli viisikymmentä vuotta aiemmin. Silloin joenranta oli ollut rähjäinen ja sotkuinen, kaikin puolin kotoisan oloinen. Nyt paikat oli siistitty ja sillä synnytetty vetovoimainen alue turistin näpsiä kuvia ja nauttia kiireetön kahvikupponen tai olutlasillinen tai lounas ulkosalla, ja vuosi vuodelta yhä useampi hyödynsi tätä mahdollisuutta. Halpalentoyhtiöiden lentojen myötä Porto oli räjähtänyt täyteen matkailijoita. Heidän puheensorinansa kantautui avoimesta ovesta sisälle huoneeseen, kul8


keutui korviin asti, mutta sanojen sekamelskasta ei saanut selvää, vaikka olisi yrittänytkin. Nainen yritti vain sulkea korvansa turhilta ärsykkeiltä. Matkailijoiden mölötys kuulosti jupisevalta apinalaumalta, vähän väliä joku kiljaisi ja joku huusi ja joku nauroi niin kovaan ääneen, että ilon aitoutta sopi epäillä. Nainen ei ollut nauranut vuosiin. Siihen tarvittavat lihakset suussa ja palleassa olivat käytön puutteessa todennäköisesti surkastuneet. Hänen ainoa päivittäinen emotionaalinen tarpeensa oli nähdä kaarisilta. Sitä hän katseli aamusta iltaan, joka päivä. Se oli hänen rangaistuksensa ja hyvityksensä, alituinen muistutus siitä, mihin väärät valinnat saattoivat johtaa. Siitä, että luopuessaan jostain saattoi menettää myös kaiken muun. Ja kun menetti kaiken, jäi ilman mitään. Jäljelle jäi vain merkityksetön oleminen ja ajan kuluminen ja lopun odottaminen. Viimeinen konvehti. Nainen otti sen rasiasta, piteli etusormen ja peukalon välissä, tarkasteli sitä kunnes suklaa alkoi sulaa sormiin tahmaten ne. Avasi suun ja laittoi konvehdin kielelle, nuoli sormet. Maussa oli jotain katkeransuloista. Kitkeränmakeaa. Happamenimelää. Juuri sellaista kuin elämä oli ollut. Enemmän katkeraa kuin suloista. Paljon enemmän. Hän viskasi tyhjän laatikon olkapäänsä yli lattialle vaivautumatta miettimään, että joku sen joutuisi korjaamaan pois; kumartumaan yltääkseen maassa lojuvaan rasiaan, tarttumaan siihen ja kuljettamaan sen roskakoriin. Hän ei koskaan vaivautunut miettimään moisia mitättömiä asioita. Kaikki tapahtui silti, kaikesta huolehdittiin ilman että hänen tarvitsi pyytää tai käskeä tai kehottaa tai edes pikkurilliään koukistaa. Hän oli ahke9


rien pikkukuhnureiden palvoma mehiläiskuningatar pesässään, hallitsija omassa pienessä valtakunnassaan. Se oli hänen itse itselleen ottamansa etuoikeus, ja ainakin se kuului hänelle, jos ei mikään muu. Ensin lumpsui vasen silmä, sitten oikea. Aurinko lämmitti jalkoja, ja naista unetti. Silmät painuivat kiinni ja pää nyökähti kuin rukouksessa. Kuorsausta ei kuulunut, sillä tällä kertaa nainen ei nukkunut.

10


2. Pikkupoika keikkui kuluneella, punaisella rullalaudalla ja lykki vauhtia ylösalaisin pitelemällään luudalla. Meno oli takkuista, sillä rullat jämähtivät kävelykujan peitteenä olevien kivilaattojen väleihin, mutta poika ei siitä lannistunut. Hän tuuppi menemään Rua de Cima do Muron varren ravintolapöytien ohi aina kävelykujan päähän asti, missä pysähtyi ennen alas Praça da Ribeiralle ja joenrantaan vieviä kiviportaita. Portaita kiipesi tummaan pukuun sonnustautunut tummahiuksinen mies. Hän ei näyttänyt turistilta eikä sähkömittarinlukijalta eikä varsinkaan postinkantajalta, joten hänen täytyi olla se, jota odotettiin paikalle. Poika pisti sormet suuhunsa ja vislasi, sai herätettyä portaita nousevan miehen huomion ja viittilöi hänelle. – Aqui! Tänne päin! Se on täällä! Rikosetsivä Rui Santos pääsi portaiden yläpäähän ja taputti poikaa olkapäälle. Hän ei ollut koskaan aiemmin käynyt kujantapaisella, joka oli osittain Ribeiran rantakadulla olevien ravintoloiden päällä; niiden ja niiden ylle rakennettujen vanhojen kerrostalojen välissä. Talot olivat kapeita, korkeintaan viisikerroksisia, niihin vievät ovet matalia ja niiden ikkunat pieniä. Ylemmissä kerroksissa oli ranskalaisia parvekkeita, joissa oli koristeelliset takorautakaiteet. Niiltä avautui esteetön näkö11


ala Dourojoelle ja sen yli vievälle kaarisillalle sekä joen vastakkaiselle puolelle Vila Nova de Gaiaan, joka tunnettiin parhaiten portviinikellareistaan. Suurin osa taloista oli restauroitu, pääosin turistikäyttöön. Ei kuitenkaan se, jonka kohdalle pikkupoika rikosetsivän vei. Avoimen oven vieressä seisoi poliisi, jolle rikosetsivä Rui Santos vilautti virkamerkkiään. – Se on tuolla, ylin kerros, viides, poliisi ilmoitti ja viittasi kädellään oven toisella puolella alkavaan hämärään. – Obrigado, kiitos. Rikosetsivä kaivoi taskustaan kolikon ja antoi sen pojalle, joka hyppäsi takaisin rullalautansa päälle ja alkoi lykkiä luudanvarrella kujan toista, sillanpuoleista päätä kohti siinä toivossa, että näkisi ambulanssin tai jotain muuta jännittävää. Rui Santos kumartui mennäkseen ovesta sisään ja lähti kipuamaan kapeita portaita hämärässä rappukäytävässä, jota valaisi vain kunkin porrastasanteen kohdalla oleva pieni, pölyn ja hämähäkinseittien verhoama ikkuna sekä kunkin kerroksen katossa roikkuvat kelmeät hehkulamput. Niiden valo hädin tuskin riitti valaisemaan portaita kerrosten välillä, ja portaiden puolivälissä oli hämärä katvealue, jossa askel hidastui haparoivaksi ja käsi otti tukea kaiteesta. Tunkkainen haju tungeksi sieraimiin. Ilma ei vaihtunut. Vaikka alaovea oli pidetty auki ainakin puolen tunnin ajan, ehkä pidempäänkin, ei missään yläkerroksissa varmaankaan ollut venttiiliä tai avonaista ikkunaa, josta ilmavirta olisi päässyt ulos. Miten ihmeessä huonekalut oli ennen vanhaan saatu vietyä asuntoihin, Rui Santos ihmetteli kapeassa porraskäytävässä; niihin aikoihin kun huonekalut koottiin 12


tehtaalla eikä kotona kuvallisten ohjeiden ja pakkauksen mukana tulleen kuusiokoloavaimen avulla. Iso ruokapöytä kanittaisi kiinni kaiteeseen, kolmenistuttava sohva ei taittuisi pienen porrastasanteen käänteeseen, parisängystä puhumattakaan, vaikka ne ennen olivatkin ihmisten mittojen mukaisia, usein 183 sentin pituisia, juuri ja juuri pitkähkön rikosetsivän mittaisia. Pituuden lisäksi vanhanajan sängyissä ei kursailtu leveydelläkään; vanhempi pariskunta saattoi hyvinkin sulloutua vain 133 sentin levyiseen sänkyyn ja se, jos mikä, vaati saumatonta aviosopua saman peiton alla. Ehkä patjan vielä saisikin kuljetettua kapeassa rappukäytävässä, mutta sänkyä ei ainakaan yhtenä palana. Entisaikaan niissä oli korkeat ja jykevät puusta veistetyt päädyt, pohjana rei´itetty lastulevy ja niin matalat jalat, että lyhytkin ihminen sai jalkansa ulottumaan lattialle istuessaan sängyn laidalla. Mistään jyhkeistä jenkkisängyistä ei ollut pienintäkään tietoa. Rui Santos oli juuri ollut patjaostoksilla apuna ikääntyneelle tädilleen, joka tunnesyistä halusi pitää vanhan, käyräjalkaisen vuoteensa, vaikka yksi jaloista oli katkennut ja sänkyä piteli tasapainossa kaksi päällekkäin pinottua tiilenmurikkaa. Sängyssä täti oli viettänyt hääyönsä, saanut ainoan lapsensa ja eräänä aamuna löytänyt viereltään miehensä kuolleena. Ne olivat tärkeitä merkkipaaluja, muistoja, joita ei voinut rahassa mitata. Patja sen sijaan oli pakko joskus vaihtaa. Kostea ilmanala oli myrkkyä niille ja sai ne hautomaan kasvustoja, joiden olemassaolo yritettiin kieltää viimeiseen asti. Rui Santos jatkoi kapuamista. Kapoisan rappukäytävän kiviset portaat olivat lukemattomien askelten 13


kuluttamat, ajan patinoimat ja nähtävästi hyvin harvoin harjan tai luutun puhdistamat. Pöly oli kerääntynyt nurkkiin, pinttynyt liaksi, jota ei enää edes ammoniakki räjäyttäisi pois; vain keskellä, kulkuväylällä, sotkut eivät olleet ehtineet tarttua kiinni niin tiukasti, ja portaiden alkuperäinen väri oli arvattavissa. Ruskea. Likaisen ruskea. Kolmannen kerroksen porrastasanteella paljastui yllättäen raikas keidas keskellä ankeaa aavikkoa; lattia oli pesty ja tasanteelle oli aseteltu epätodellisen reheviä ruukkukasveja, joista osassa oli värikkäitä kukkia. Tarkempi tutkinta olisi paljastanut ne tekokukiksi, sillä pohjoiseen suuntautuvan ikkunan vaisu valo ei todellakaan riittänyt aidoille kukille. Ainoa ovi oli puunattu puhtaaksi ja messinkinen, siroa naisen kättä jäljittelevä kolkutin kiilsi. Sisäänkäynnin tuntumassa tuoksui vahvasti mehiläisvahalle, mikä viipymättä toi mieleen pieniin kappeleihin pyhimyspatsaiden eteen sytytetyt kynttilät. Kerroksen asukas oli selvästi yrittänyt puhaltaa edes hitusen henkeä tylyyn ympäristöön. Neljännessäkään kerroksessa Rui Santosia ei vielä hengästyttänyt, sillä miltei jokaviikkoiset, monen kymmenen kilometrin pyöräilyretket pitivät hänet hyvässä kunnossa. Polkimia pumpanneet reisilihakset tarjosivat kepeän askeleen, mutta rikosetsivä ei kiirehtinyt. Työasussa, tummassa puvussa ja rapeaksi silitetyssä paidassa hän ei halunnut hikoilla, eikä sillä, jota hän oli menossa katsomaan, ollut mitään hengenhätää. Enää. Vielä yksi kerros, ja hän olisi perillä. Tummanruskeat silmät olivat jo tottuneet hämärään rappukäytävään. Rikosetsivä laskeskeli, että asun14


toja kapeassa rakennuksessa oli vain yksi kerrosta kohden. Viisi kerrosta, viisi asuntoa, viisi vuokralaista Porton parhaimmalla paikalla. Talo tuskin oli kuitenkaan mikään kultakaivos omistajalleen. Se oli naurettavan helposti pääteltävissä porraskäytävän rapistuneisuudesta. Ylimmässä kerroksessa ovi oli auki pimeään eteiskäytävään. Porrastasanteella odotti poliisin virka-asuun pukeutunut, hiukset nutturalle kietaissut nuorempi konstaapeli Rita Pereira, joka oli riisunut koppalakin päästään ja piteli sitä kädessään, ettei vaikuttaisi niin jäykän viralliselta. Rui Santos oli aikeissa tervehtiä häntä pikaisella silmäniskulla, mutta suoristi silmäkulmansa välittömästi kun huomasi Pereiran vieressä nuorekkaan oloisen, mutta melko varmasti viidenkymmenen vuoden rajapyykkiä hipovan naisen, joka vapisi kuin persimonpuusta irtoamassa oleva kellastunut ja kuivahtanut lehti. Oli se aika vuodesta. Marraskuu punaisine persimoneineen. Rui Santos nyökkäsi lyhyesti Rita Pereiralle ja astui avoimesta ovesta sisään, käveli kapean ja pimeän käytävän päähän ja räpytteli silmiään. Huone, johon hän oli tullut, oli hämärä, ja parvekkeelle johtava, iltapäivän valoa hehkuva oviaukko erottui verkkokalvoja raapivana kontrastina. Kesti vähän aikaa totutella tilanteeseen, eikä Rui Santos siksi heti huomannut oviaukon liepeillä olevan ison nojatuolin ylle kumartunutta hahmoa. Huoneessa haisi etovalta. Oli vaikea määritellä mikä siellä oikein lemusi. Siinä oli ainakin oksennuksen pistävää happamuutta, mutta myös jotain muuta. Onneksi Rui Santos ei ollut ehtinyt sinä päivänä vielä lou15


nastaa, sillä vatsassa kiemurteli nyt ikävästi. Kuin jokin käärme olisi tekemässä pesäänsä sinne. Hahmo nojatuolin luona liikahti ja suoristi selkänsä. – Então, no niin, tervehti hahmo, jonka Rui Santos äänestä ja siluetista tunnisti oikeuslääkäri Sandra Sardinhaksi. – Toivottavasti tulitte tyhjin vatsoin, Sandra jatkoi silmää vinkaten ja maiskautti äänekkäästi kielellään keikkuvaa piparminttupurukumia. Tuoreessa muistissa oli muutaman viikon takainen tapaus, jolloin Sandra oli ollut tekemässä ruumiinavausta surman uhrille, ja Rui Santos oli voinut voimakkaasti pahoin nähdessään avatun nuoren naisen. – Hah hah, muito engraçado, todella hauskaa, tokaisi lounaspöydän alkupalojen ääreltä paikalle hälytetty rikosetsivä kuivasti ja kiersi nojatuolin toiselle puolelle nähdäkseen parvekkeelle vievän parioven lasien läpi tulevassa valossa paremmin sen, mitä oli tullut katsomaan. Isossa laiskanlinnassa istua rötkötti valtavan kokoinen, sairaalloisen lihava nainen. Hänellä oli yllään virttynyt ja äärimmilleen venynyt t-paita ja trikoohousut, joiden yhteen lahkeeseen olisi mahtunut kaksi Rui Santosia. Jalat lepäsivät lässähtäneiden tohveleiden päällä; sukkien resorit oli leikattu auki, etteivät ne puristaisi pölkkymäisiä nilkkoja. Naisen kasvot olivat niin turpeat, että kiinni olevia silmiä tuskin erotti. Ne olivat vain pienet vaot poimumaisten silmäluomien puserruksessa. Suu oli raollaan, ja paksun alahuulen pielestä valui kuivunut, vaalea sylkivana pitkin leukaa. Pottumainen nenä oli poskien puristuksessa, leuka yhtä hyllyväistä pussia rintaan saakka. 16


Puolipitkät, epätasaisesti leikatut hiukset olivat harmaat ja harvat, ja näytti siltä kuin niitä ei olisi kammattu saati sitten pesty aikoihin. Käsivarret lötköttivät tuolin käsinojilla kuin kaksi valtavaa, löysää merimakkaraa. – Sydänkohtaus...? oli Rui Santos aikeissa kysyä, kunnes katse valahti pulleista kasvoista alemmas. Naisen rinnassa ja vatsassa näkyi useampi veitsenpisto, ne olivat lävistäneet hauraan paitakankaan ja ihon. Viilloista valui kellertävää ihraa. Rui Santos tunsi yökkäyksen kolistelevan kurkussaan, mutta hän pakotti sen takaisin alkulähteilleen. Hänestä oli tulossa heikko. Sandra hönkäisi avuliaasti ilmaan, mutta piparmintun raikas tuoksu ei helpottanut oloa yhtään. Päinvastoin. Rui Santos nielaisi uudestaan tyhjää, ja vatsa korahti protestoiden. Huoneessa leijaileva lemu tuli kuolleesta naisesta. Tarkemmin sanottuna kuolleen, hirvittävän lihavan naisen ihrasta ja sisälmyksistä. – Eikö tuota parvekkeen ovea voisi avata? Rui Santos kysyi kylmän hien kostuttaessa otsaa. – Ei vielä. Pitää ottaa näytteet ensin, tekniikan väki on tulossa, sanoi ruumista sieltä täältä tökkivä ja tutkiva Sandra. – Huomaatteko saman mitä minä? – Ei verta? – Hyvin vähän verta. Nainen oli jo kuollut tai kuolemaisillaan, kun joku iski häntä veitsellä. Sydänkohtaus sittenkin? Mutta kuka tekisi tällaista jälkeä kuolleelle ihmiselle? Ja miksi? – Tämä on tehty suuren raivon vallassa, Sandra jatkoi. – Katsokaa: veikkaan, että ensimmäinen isku on kohdistunut rintaan. Se on todennäköisesti mennyt kyl17


kiluiden välistä sydämeen ja ollut kuolettava. Seuraavat iskut on suunnattu alemmas, vatsan alueelle. Joku on hakannut häntä veitsellä kuin lapsi kiukuspäissään nyrkillä tyynyä. Rui Santos seurasi Sandran käsiä kun ne liikkuivat veitsenpistolta toiselle. Yksi, kaksi, kolme... viisi. Kaiken kaikkiaan viisi iskua, ennen kuin raivo oli laantunut. – Milloin hän kuoli? – On siitä vuorokauden verran ainakin, Sandra arvioi. – Tutkin tarkemmin laitoksella. Jos hänet nyt jotenkin saadaan sinne. Painoa lienee lähemmäs parisataa kiloa, jollei ylikin. Mistäs palokunnasta äskettäin tulikaan se muskelikkaiden palomiesten kalenteri? Pitää saada sieltä muutama heppu kantamaan nainen alas. – Ei taida onnistua. Ei mahdu noihin rappusiin. – No, ei se ole meidän päänsärky, Sandra hymähti huolettomasti samalla kun riisui kumihansikkaita kädestään niin, että niiden natke laitteli rikosetsivän korvia luimuun. Rui Santos ei ollut niinkään varma, etteikö ruumiin siirtäminen aiheuttaisi ainakin pientä päänkivistystä. Hän käveli parvekkeelle johtavan parioven luo ja olisi kuollakseen halunnut avata sen. Alhaalla kulkeva rantakatu vilisi väkeä. Vielä marraskuussakin turisteja tulvi kaupunkiin joka tuutista, ja ajatus siitä, että nosturin avulla alettaisiin siirtää harvinaisen kookasta ruumista ulos asunnosta alas kadulle, ei olisi sen enempää poliisipäällikön kuin kaupunginjohtajankaan mieleen, jos tämä saisi tietää asiasta, ja varmasti kyllä saisi. Roskalehdet kyllä olisivat ihastuksissaan, ja eiköhän apajille kiitäisi pari television jokaikiseen paikkaan ehtivää kuvausryhmääkin, sikäli mikäli löytäisivät löysän hetken vaimontappojen ja pankkiautomaattiryöstöjen rapor18


toinnin välissä. Joka päivä jossain tapahtui jotain raportoimisen arvoista, toisin sanoen sellaista, joka sai veden herahtamaan tappouutisia ahnehtivan televisioyleisön kielille. Ihminen ei loppujen lopuksi ollut muuttunut paljoa niistä ajoista, jolloin kristittyjä heitettiin nälkäisten leijonien eteen roomalaisessa huvikeskuksessa. Porraskäytävään johtavalta ovelta kaikui askelia. Käytävää pitkin asteli raskain saappain vanhempi konstaapeli Pedro Silva, rikosetsivä Rui Santosin oikea käsi ja ystävä, joka oli jäänyt pysäköimään autoa ja selvittämään taustoja paikalle ensin tulleilta poliiseilta. Päätä peittävä koppalakki oli lievästi vinossa, ja hengästyneen Silvan kasvot punottivat. Kun hän astui sisään huoneeseen, katosi väri kasvoilta ja Silva alkoi kakoa. Hän ryki muina miehinä kämmenselkäänsä. Perässä tulleilla, suojapukuihin pukeutuneilla rikospaikkatutkijoilla oli onnekseen jo suojamaskit kasvoilla. – Palokunta on kutsuttu, henkäisi nenäänsä vaivihkaa pitelevä Silva. Hän teeskenteli, että sitä kutitti. Kovasti kutittikin. Rui Santos nyökkäsi vastaukseksi. – He tulevat heti kun ovat selvittäneet, miten hoitaa tämä tapaus. Silva rykäisi. Hänellä oli selvästi vaikeuksia olla paikan päällä. – Uhri on Maria Constanca Passarinho Torrado, seitsemänkymmentäkuusi vuotta, hän jatkoi. – Kuka hänet löysi? – A sobrinha, sisarentytär. On tuolla rappukäytävässä Pereiran kanssa toipumassa järkytyksestä. – Vamos falar com ela, mennään juttelemaan hänen kanssaan. Rikospaikkatutkijat jäivät kaivelemaan tarvikkeita laukuistaan. Tekemistä olisi paljon. 19

Anu Patrakka : Kuolet vain kahdesti / lukunäyte  

Porton kaduille sijoittuva rikosromaani ihmisten välisistä valtasuhteista, kaupunkimiljöön erikoisuuksista ja menneisyyden tummista sävyistä...

Anu Patrakka : Kuolet vain kahdesti / lukunäyte  

Porton kaduille sijoittuva rikosromaani ihmisten välisistä valtasuhteista, kaupunkimiljöön erikoisuuksista ja menneisyyden tummista sävyistä...

Advertisement