Page 1


JUHA INOVAARA

KORVEN KUISKETTA

Myllylahti Oy Espoo


www.myllylahti.fi

© Juha Inovaara ISBN 978-952-356-026-0 (Sidottu) ISBN 978-952-356-046-8 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2019


ALKUSANAT Tämä teos on jatkoa vuonna 2015 ilmestyneelle Männyn takaa -kirjalle ja vuonna 2017 ilmestyneelle Honkametsän huminaa -kirjalle. Ellet ole vielä lukenut näitä edellisiä, niin ei hätää. Pääset kyllä mukaan metsämies Janne Pyymäen tarinaan tämänkin osan kautta. Korven kuisketta jatkaa samoilla teemoilla kuin edellisetkin. Kirjassa kuvataan metsäyhtiö Näreyhtymän puunhankintatyötä ja sen kehittymistä puunhankinnasta vastaavan metsätoimihenkilön silmin ja ajatuksin vuosien 1993–1996 välisellä ajanjaksolla. Moninaiset ihmissuhteet värittävät metsämiehen arkea. Työhön liittyvä kunnianhimo, työnantajan asettamat tulostavoitteet ja yksityiselämän haasteet sekoittuvat Jannen mielessä samaan vyyhtiin. Vihreät arvotkin alkavat nostaa metsäalalla päätään hämmentäen ajatuksia lisää. Hankalien asioiden ratkominen johtaa toisinaan kyseenalaistenkin keinojen käyttöön. Suomen lähihistorian ehkä merkittävin päätös, liittyminen Euroopan Unioniin, ajoittuu myös näihin vuosiin. EU-päätös ei aiheuta varsinaisia riemunkiljahduksia – ainakaan jokaisessa pirtissä – pikemminkin päinvastoin. Kuten aiemmissakin kirjoissa, myös tässä kaikki henkilöt ja tapahtumapaikat ovat kuvitteellisia, Nymanin Maijaa ja Hannua sekä Hämeenlinnaa lukuun ottamatta. Nautinnollisia lukuhetkiä. Juha Inovaara 9


OSA 1


SYKSY SAAPUU ”Lempisen Kyllikki tässä päivää. Olisi vähän asiaa… Ehtisitkö poiketa?” ”Sanot vaan milloin teille sopii”, Janne vastasi epäröimättä. Mielessään hän kuitenkin ihmetteli, miksi se oli Kyllikki joka soitti. Metsäasiat oli hoidettu aina Osmon kanssa ja emäntä oli pysytellyt hiljaisesti sivummalla. Janne pysäytti auton Tavilammen kohdalle, Kivimaan metsätien levennykseen. ”Asiani koskee tavallaan Osmoa. Puhuttaisiin vaan kahdestaan. Se on huomenna reissussa.” Janne kuuli, ettei soitto ollut Kyllikille lainkaan helppo. ”Ehdin kyllä aamupäivällä, mutta voitko jo kertoa mitä asia koskee.” ”Täytyy lopettaa, odotan huomenna”, Kyllikki päätti puhelun hätäisesti kuiskaten. Janne sammutti moottorin ja käveli lammen rantaan. Hän istahti kaatuneelle koivunrungolle ja lorautti mukillisen kahvia Airamistaan. Kesäisen myrskyn jäljet olivat vielä korjaamatta ja muutama juurakko törrötti pystyssä pitkin rantaviivaa. Pienellä metsälammella ei ollut lainkaan kesämökkejä. Toivottavasti tuolla ei ollut silloin ketään kotona. Janne katseli irronnutta telkänpönttöä, joka lojui osittain oksien alla selkäpuoli ylöspäin. Pöntön kansi irtosi vaivatta ja pesä oli tyhjä. Tuttu Laulujoutsen-pariskunta näkyi sen sijaan lipuvan lammella edelleen. Se Kyllikin soitto oli kyllä tosi erikoinen. Onkohan Osmolla joku vakava sairaus tai rahahuolia, Janne arvaili vaihto12


ehtoja. Hän oli käynyt Lempisellä monet kerrat puukaupoilla ja joulun alla sahtiviikoillakin. Osmo kuului ehdottomasti hänen tärkeimpien ja läheisimpien puunmyyjiensä joukkoon – parasta A-ryhmää. Oli se sitten mitä tahansa, hän halusi kyllä auttaa – sen minkä kykenisi. Jotain vakavaa sen täytyy olla, ainakin Kyllikin äänestä päätellen. Elettiin vääjäämättä päättyvän kesän viimeisiä lämpimiä hetkiä. Saapuva syksy oli napannut jo pitävän niskalenkin. Vastarannan kirjavan keltaiseksi muuttuneet koivut heijastuivat liplattavan lammen pintaan kuin jäähyväisiään vilkuttaen. Poskia hyväilevästä auringosta huolimatta ilmassa oli jo uuden vuodenajan tuntua ja tuoksua. Janne piti kyllä syksystäkin, mutta kesän päättymiseen liittyi silti aina jonkinlainen haikeus – erilainen kuin muihin vuodenaikoihin. Tällä kertaa haikeuteen osallistui myös kesäinen sydänsuru, joten se oli vielä tavallistakin voimakkaampaa. Ja tiesihän syksy aina myös uuden, edellistä kiireisemmän puunhankintakauden alkua. Tuuli kantoi leikkuupuimurin säksätyksen jostain lammen takaa. Leppäniemen Manu siellä varmaan korjasi suopellolta viimeisiä kaurojaan, Janne paikallisti ääntä mielessään. Manu ei ollut tosiaankaan hätähousu, mutta niin se vain sai satonsa aina lopulta laariin. Jannesta oli kiinnostavaa seurata isäntien erilaisuutta, niin puunmyynnissä kuin peltotöissäkin. Sen avulla hän oppi rytmittämään omaakin käyttäytymistään puukaupoilla. Oppi tunnistamaan, kenen kanssa kannatti edetä suoraviivaisen rivakasti ja kenen kanssa taas oli syytä kuluttaa pirtin penkkiä kärsivällisen kiireettömästi. Joillakin isännillä oli aina keväällä mahdoton hoppu kylvölle, vaikka pelto oli vasta hädin tuskin luopumassa roudastaan. Leppäniemen Manu se vasta viritteli koneitaan, kun useimmat naapurit jo huolsivat kylvön jäljiltä omiaan. ”Mitä niitä sinne 13


hyiseen maahan”, oli hänen mottonsa. Sama toistui syksyllä: ”Mitä niitä keskenkasvusena puimaan.” Manun kanssa kuului hieroa puukauppaakin aina pitkän kaavan mukaan, vaikka lopputulos oli jo etukäteen kummankin osapuolen tiedossa. Janne ihaili hänen rauhallisuuttaan, jolla ei ollut mitään tekemistä saamattomuuden kanssa. Manu oli kunnanvaltuustossa, metsänhoitoyhdistyksessä ja monessa muussakin luottamustoimessa. Oman tilan työt saivat usein joustaa hänen jakaessaan aikaansa yhteiseen hyvään. Ilman tuollaisia tukirankoja ei mikään yhteisö toimisi, todellinen jalopuu ja kuntalaisia yhdistävä henkilö. Ja niin taitava puhujakin, vaikka oli kai käynyt vain maamieskoulun. Leppäniemen Manu ja Lempisen Osmo, siinä olivat Jannen ykköskorin puunmyyjät tällä kylällä. Uusi puunkorjuukausi oli taas jo täydessä vauhdissa, ja myös puukauppa kävi mainiosti hiljaisemman keskikesän jälkeen. Kummassakin Jannen vastuupitäjässä, Syreenissä ja Haapalassa, oli tullut leimikoita hyvin tarjolle. Syreeni oli perinteisesti Näreyhtymän vahvaa aluetta, mutta nykyään sielläkin sai tehdä hartiavoimin töitä, jotta markkinaosuus säilyisi edelleen 70 prosentin paremmalla puolella. Haapalan osuus oli vaatimattomampi, mutta olipa sekin jo hyvässä kasvussa ja paljon paremmassa jamassa kuin vielä muutama vuosi sitten – ennen hänen aikaansa. ”Oman reviirin” puolustaminen ja ostotavoitteiden kasvu vaati entistäkin ärhäkkäämpää ja aktiivisempaa otetta työhön. Edelliset vuodet olivat olleet työntäyteisiä, ja tästä oli odotettavissa vielä niitäkin kiireisempi. Kesäloma oli auttanut jonkin verran menneestä hankintakaudesta toipumisessa, mutta alkoholinkäyttöä se ei ollut vähentänyt – päinvastoin. Kesä oli värjäytynyt sydänsurun tuottamiin tummiin sävyihin, joita Janne oli yrittänyt liottaa pois. Kun ei aamulla tarvinnut lähteä autolla mihinkään, niin kesäterasseilla oli tullut vietettyä aikaa 14


kiitettävästi. Puolituttujen ja tuntemattomien kanssa höpötellessä yksinäisyys ja mielen apeus oli unohtunut ainakin hetkeksi. Joistakin terassikavereista hän oli vaistonnut, ettei näillä olisi enää pitkääkään askelta pettävälle rämeelle. Sellainen tuntui mahdottomalta ajatukselta omalla kohdalla. Hänhän otti aina kohtuudella ja tiesi voivansa lopettaa milloin tahansa – sitten kun ei vaan enää maistuisi tai huvittaisi ottaa. Toki vakituinen työkin pakotti ja auttoi pysymään kantavalla polulla. Olihan hänellä ollutkin jo melko pitkä kuiva kausi ennen Nelsonin syntymää, ja etenkin sen jälkeen. Ja jos hän oli joskus ottanutkin, niin ei Miriam ollut varmaan huomannut mitään, tai ainakaan se ei ollut sanonut mitään. Alkoholinkäyttö vähenisi varmasti automaattisesti, kun vain löytäisi sen oikean – niin Janne ainakin halusi uskoa. Hän kävi edelleen säännöllisesti lenkillä, mutta oli siihenkin tullut ylimääräisiä taukoja olosuhteiden pakosta. Miriamin ja Nelsonin Etelä-Afrikkaan muutosta oli vasta muutamia kuukausia, eikä Janne ollut päässyt sen aiheuttamasta valtavasta pettymyksestä ja ikävästä juuri mihinkään. Hän oli miettinyt ties kuinka monet kerrat syitä Miriamin lähtöön. Olisiko alkoholi voinut olla sittenkin osasyy? Olihan Miriam joskus sanonut, että sitä pelotti mihin se johtaa. Mutta eihän se nyt voinut olla mikään todellinen syy. Hänhän oli luvannut ottaa kohtuudella ja vaikka lopettaa kokonaan, jos se siitä olisi kiinni. Kai sillä oli vaan ollut polte lähteä maailmalle seikkailemaan ja eksoottisen miehen perään. Olihan se tottunut jo lapsesta saakka asumaan ulkomailla vanhempiensa työn vuoksi. Ehkä nämä kuviot olivat sille vaan liian tylsiä. Mitä enemmän Janne yritti unohtaa Miriamin, sitä varmemmin tämä kangasteli mielessä. Hän kaipasi myös Nelsonia, tämän kiharaa tummaa tukkaa, kuparinväristä ihoa ja hellyttävää jokellusta. Hän näki taas pojan taapertavan Helsinki-Vantaan turvatarkastukseen ja pysähtyvän heiluttamaan äitinsä kanssa kättään viimeisen kerran. 15


Aluksi Janne oli toivonut, että siellä olisi vaikeaa ja he palaisivat nopeasti takaisin Hämeenlinnaan. Nyt hän ei ollut enää siitäkään varma. Ehkä olisi sittenkin parempi, kun pysyisivät siellä ja haihtuisivat lopullisesti hänen elämästään. Hän ei kyllä haluaisi, eikä jaksaisi pettyä Miriamin kanssa enää uudestaan. Saa nähdä ajaako routa tai paremminkin Afrikan kuumuus porsaat kuitenkin vielä kotiin, Janne aprikoi sittenkin pieni toivonkipinä mielessään. Joutsenpari nousi lentoon ja hänenkin oli aika jatkaa matkaa kohti seuraavaa puukauppaa. Mäkäräisen Kustaa oli myös hänen parhaita vakioasiakkaitaan. Siellä odotti taas mainio leimikko ja kaupantekijäisiksi aina hyvät kahvit karjalanpiirakoiden ja munavoin kera.

16


HYVÄNTEKIJÄ ”Tarkoitatko todella koko menuuta?” Mesiäisen Inkeri kysyi hämmästyneenä. Hotelli Aulangon ruokalistan hinnat näyttivät hänestä melko korkeilta. Hän ei ollut myöskään tottunut syömään ravintolassa usean ruokalajin päivällistä, joskus harvoin pelkän pääruuan ja sitten aina kotona jälkiruokakahvit. Ruotsinlaivalla tietysti voileipäpöydästä, mutta sehän oli ihan eri asia ja suhteessa paljon edullisempikin. Inkeriä vaivasi myös se, että hän oli tavannut Uskon vasta muutaman kerran. Olisiko edes sopivaa vastaanottaa niin kallista tarjoilua? Hän ei missään tapauksessa halunnut jäädä velkaa, ja olihan mies tuonut jo ihanan ruusukimpunkin häntä noutaessaan. ”Totta kai, valitse ihan mitä tahansa, kyllä minä tarjoan. Ehdotan kuitenkin, että valitsen viinin. Pidän itseäni jonkinlaisena asiantuntijana”, Usko totesi hymyillen. ”Tuntuu vaan niin kovin hintavalta…”, Inkeri vielä epäröi. ”Höpsis, eihän tuo nyt ole mitään – peanuts – kuten suuressa maailmassa sanotaan. Muistan eräänkin bisnesneuvottelun Kapkaupungissa, siellä syötiin ainakin kymmenen ruokalajin päivällinen. Olisi ollut epäkohteliasta kieltäytyä”, Usko vakavoitui. ”Oi, enhän minä tarkoittanut loukata, tuntuu vaan niin vieraalta”, Inkeri pelästyi. Hän päätti noudattaa miehen kehotusta sitä enää kyseenalaistamatta. ”Eikös olekin erinomaista valkoviiniä? Tunnen muuten henkilökohtaisesti tämän viinitilan isännänkin. Entinen liike17


miestuttavani, joka toteutti unelmansa. Auttelin häntä vähän alussa, jotta sai tuotteitaan pohjoismaiden markkinoille. Käyn silloin tällöin heidän tilallaan täydentämässä Nizzan huvilani viinikellaria. Ajomatka ei ole kovin pitkä ja nautin avo-Porschen kyydistä Etelä-Ranskan aurinkoisilla vuoristoteillä. Usko maistoi taas viiniä ja sulki silmänsä nautinnollinen ilme kasvoillaan. Inkeri arvasi miehen siirtyneen ajatuksissaan niille aurinkoisille vuoristoteille, niin autuaalliselta tämän ilme näytti. Hän ihmetteli, kuinka tällainen onni saattoikin kohdata vielä tässäkin iässä. Tyylikäs ja kohtelias, maailmaa nähnyt herrasmies piti häntä kuin kukkaa kämmenellään. Inkerin puoliso Aulis oli kuollut jo lähes kaksikymmentä vuotta sitten ja hän oli ollut siitä saakka yksin. Hän oli jo hyväksynyt ajatuksen lopullisesta leskeydestä, kunnes oli törmännyt Uskoon Ikaalisten kylpylän tanssiparketilla. Sotaveteraanien tukema kuntoloma oli antanut paljon enemmän kuin hän oli osannut odottaa. Heitä oli heti yhdistänyt samanlainen kokemus pitkäaikaisen elämänkumppanin poismenosta. Kummankin puoliso oli taistellut viimeiset kuukautensa rajua syöpää vastaan, joutuen lopulta antamaan periksi – aivan liian nuorena. Vaikka Auliksen kuolemasta oli jo aikaa ja surutyö olikin jo tehty, niin Inkeri koki Uskon olevan lähes ensimmäinen ihminen, joka oli aivan oikeasti ymmärtänyt hänen raskasta kokemustaan. Hän koki myös itsekin antaneensa oikeanlaista ymmärrystä Uskolle. Inkeri oli täyttänyt juuri 81 vuotta, mutta kaikki luulivat häntä aina paljon nuoremmaksi. Silti tuntui hyvin imartelevalta, kun todennäköisesti huomattavasti nuorempi ja charmikas herrasmies oli kiinnostunut hänen seurastaan. Inkeri ei ollut rohjennut kysyä Uskon ikää ja aikoi pitää omansakin salassa. Hän ei halunnut riskeerata mitään. Eihän se ole valehtelua, jos jättää jotain kertomatta, hän todisteli itselleen. ”Tämä viini on aivan ihanaa ja taidan olla jo vähän hiprakassakin”, Inkeri tirskahti. Hän käytti alkoholia hyvin harvoin 18


– ainoastaan onnittelumalja juhlissa ja ruokalusikallinen konjakkia joskus lääkkeeksi. ”Pidetään pieni tauko, pääruuan kanssa tulee yhtä erinomaista täyteläistä punaviiniä – sekin tietysti ranskalaista.” ”Mainitsit Ikaalisissa jostakin mielenkiintoisesta hankkeestasi. Olisiko sopivaa kysyä millaisesta asiasta on kyse?” Inkeri tiedusteli varovasti. Hän ei tiennyt Uskon bisneksistä mitään, mutta kovin kansainvälisiltä ne olivat kuulostaneet. ”Puhutaan mieluummin sinusta. Olet paljon kiinnostavampi kuin minun projektini.” Usko heilautti kättään. ”Taidat hassutella minun kustannuksellani. Kerro nyt vaan, kuuntelen kyllä mielelläni.” ”No, jos välttämättä tahdot. En vain halua tehdä siitä erityistä numeroa. Aion pikkuhiljaa hiljentää tahtia ja haluan käyttää kertynyttä omaisuuttani johonkin hyvään. Olen nähnyt maailmalla myös paljon kurjuutta. Koska olen itsekin sotaorpo, minusta on tuntunut erityisen pahalta nähdä katulapsia, joilla ei ole välttämättä edes kotia. Juuri heitä haluan nyt auttaa. Minunkin varani ovat kuitenkin rajalliset, joten olen valinnut yhden maan, johon keskitän tukeni.” ”Aiotko siis auttaa orpolapsia täällä Suomessa?” Inkeri kysyi innoissaan. ”Onhan täälläkin toki autettavia, mutta meillä on kuitenkin asiat valtavan hyvin verrattuna suureen osaan maailmaa. Suomessa ei yhdenkään lapsen tarvitse asua kadulla. Olen työskennellyt kehitysapukonsulttina erityisesti päiväntasaajan eteläpuolisessa Afrikassa, muun muassa Sambiassa, Botswanassa ja Etelä-Afrikassa. Voin kertoa olevani totaalisen rakastunut siihen maanosaan. Etenkin luonto, villieläimet, auringonnousut ja -laskut savannilla, ne ovat jotain uskomatonta. Tunnen, että haluan auttaa erityisesti Kapkaupungin ja Johannesburgin slummeissa eläviä lapsia. Maaseudulla heillä on sentään kyläyhteisö turvanaan, mutta slummien mustaihoisilla lapsilla ei ole juuri muuta tulevaisuutta kuin päihteet ja rikollisuus. Aion pe19


rustaa aluksi yhden orpokodin kumpaankin kaupunkiin. Niihin palkataan myös opettajia, jotta lapset oppivat lukemaan ja kirjoittamaan.” ”Kuulostaa upealta, hienoa kun haluat auttaa. Se on vaan minulle niin vieras maailma. En ole edes kätellyt koskaan nee… siis mustaa ihmistä”, Inkeri sanoi. Hän arvosti todella paljon Uskon suunnitelmaa, mutta oli samaan aikaan hieman pettynyt, ettei tämän apu suuntautunut kotimaahan. Sitä hän ei kuitenkaan halunnut sanoa ääneen, ettei vaan olisi loukannut. ”Ei ihonvärillä ole merkitystä. Jokainen ihminen on minulle yhtä arvokas. Ja etenkin juuri nyt, kun valkoihoisten ylläpitämä apartheid-politiikka on murtunut, koen entistä tärkeämmäksi tukea juuri alkuperäisväestön nuorisoa. Nelson Mandela on upea maan isä, mutta nuorissahan senkin maan tulevaisuus lepää.” ”Puhut niin kauniisti”, Inkeri huokasi. ”Vaatimattomista lähtökohdista huolimatta elämäni on ollut monella tapaa rikas ja värikäs. Minulla on ollut myös paljon onnea. Koen, että nyt on aika maksaa jotain takaisin. Nizzan asunnon aion pitää vielä toistaiseksi, mutta Lontoon tukikohtani joutaa pois. Hankin sen tilalle eläkehuvilan Kapkaupungin edustalta, meren rannalta. Olen siis jo luopumassa varsinaisista liiketoiminnoista. Enhän minä ole enää ihan poikanen ja haluan jo vähän rauhoittua”, Usko naurahti leikkisästi ja korjasi purppuranväristä silkkisolmiotaan. Inkeri katsoi taas kerran Uskon käsiä ja mietti, ettei niillä ole kyllä kaivettu ojaa tai hakattu halkoja. Niin sileät ja hyvin hoidetut, selvästi johtavassa asemassa olleen miehen kädet, mikä vahvisti jo aiemmin syntynyttä mielikuvaa. Jännittävä ja mielenkiintoinen mies joka suhteessa. Inkeri nautti ajatuksesta, että saisi viettää aikaa tuollaisen miehen kainalossa ja kuulla jännittäviä tarinoita maailmalta. ”Saammeko vielä Tiramisujen kyytipojaksi kahvia ja lakka-

20


likööriä”, Usko tilasi ohikulkevalta tarjoilijalta. ”Joudut kohta kantamaan minut täältä kotiin. En ole varma kestänkö enää tuota likööriä”, Inkeri tirskui. Kun he olivat nauttineet jälkiruuat, Usko poimi vaaleanruskean lompakon povitaskustaan ja näytti sitä Inkerille. ”Kokeilepa miltä tuntuu aito leijonannahka. Ja arvaapa, kenen ampumasta leijonasta se on valmistettu. Olin metsästyssafarilla silloisen Etelä-Afrikan teollisuusministerin vieraana. Se oli jännittävä hetki, kun leijona juoksi kohti ja oli pakko osua ensimmäisellä laukauksella.” Inkeristä se tuntui aivan tavalliselta nahalta, mutta eipä hänellä ollut tietoa, miltä leijonannahan pitäisi tuntua. Mutta rohkeutta se oli varmasti vaatinut. Hän ihaili miestä koko ajan aina vain enemmän. ”Käyhän teillä American Express.” Usko vilautti tarjoilijalle luottokorttiaan, kun tämä toi pitkähkön laskun oikein hopeatarjottimella. ”Vähän pahaa pelkään, ettei se käy. En ole ainakaan koskaan nähnyt tuollaista.” Tarjoilija levitteli käsiään. ”Oletin että tämäntasoisessa paikassa kelpaisivat sentään nykyaikaiset maksuvälineet”, Usko ihmetteli. ”Normaalit pankkikortit käyvät ja myös Visa-kortti. Olisiko teillä toista korttia tai sitten käteistä?” Tarjoilija kysyi. ”Minulla on käteistä”, Inkeri avasi jo käsilaukkuaan. ”Ei, et sinä maksa. Tämä on nyt kyllä jo periaatekysymys. Antakaa sitten lasku, hoidan sen huomenna pankissa. Kai täällä sentään edes pankit toimivat nykyajassa.” Usko katsoi tarjoilijaa. ”En oikein tiedä siitä laskusta. Minun täytyisi varmistaa se vuoropäälliköltä, mutta hän ehti jo lähteä”, tarjoilija empi. ”Oh my God! Hakekaa sitten hotellinjohtaja paikalle, jos kehtaatte vaivata häntä mokomalla pikkuasialla. Odotankin mielenkiinnolla, miten hän suhtautuu henkilökunnan tapaan

21


palvella merkittäviä asiakkaita. Minun oli tarkoitus tuoda tänne ensi viikolla kaupungin johtoa lounaalle, mutta taidankin viedä heidät sitten muualle.” ”No jos minä sitten kirjoitan laskun. Ja pahoittelut ylimääräisestä vaivasta.” Tarjoilija kumarteli nöyrästi peruuttaessaan tiskin suuntaan. Inkeri oli hämmentynyt tilanteesta ja hieman myös Uskon tiukasta käytöksestä. Olisihan hän voinut maksaa ja ikävä tilanne olisi vältetty. Hän arveli tuon olleen sellaista maailmanmeininkiä, jota hän ei vaan ymmärtänyt. ”Valitettavasti täytyy todeta, että tällaista tapahtuu vain Suomessa. Maailmalla palvelu pelaa ihan eri tavalla, kun vain vilauttaa kansainvälistä luottokorttia. Pahoittelut että jouduit todistamaan ikävää tilannetta. Ruoka oli kelvollista, mutta en kyllä tuo sinua tänne enää toiste.” Usko hymyili taas lämpimästi kuten aiemminkin. Inkeri mietti toimineensa viisaasti, kun ei ollut halunnut vastaanottaa pankin tyrkyttämää muovikorttia. Selkeä ja ymmärrettävä käteinen oli paljon turvallisempaa. Hän aikoi pitää kiinni myös pankkikirjastaan, niin kauan kuin se vaan olisi mahdollista. Siitä saattoi aina helposti tarkistaa, paljonko tilillä on rahaa.

22

Profile for Myllylahti Oy

Juha Inovaara: Korven kuisketta / Lukunäyte  

Korven kuisketta on elämänmakuinen tarina suomalaisen puunhankinnan ja metsäteollisuuden kehityksestä luonteikkaiden metsäammattilaisten sil...

Juha Inovaara: Korven kuisketta / Lukunäyte  

Korven kuisketta on elämänmakuinen tarina suomalaisen puunhankinnan ja metsäteollisuuden kehityksestä luonteikkaiden metsäammattilaisten sil...

Advertisement

Recommendations could not be loaded

Recommendations could not be loaded

Recommendations could not be loaded

Recommendations could not be loaded