Page 1

2


Nina Rousu

JOKO OLLAAN PERILLÄ?

Myllylahti Oy Espoo 3


_____ To Troy, Xander and Lukas and our awfully big adventure. Ja kaikille jotka taittoivat matkaa kanssani. Erityisesti Veeralle. _____

Š Nina Rousu ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-904-1 (Sidottu) ISBN 978-952-202-925-6 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2018 4


PROLOGI

Kaukana kotoa 2009 Raahustan hitaasti ylös jo kovin ränsistyneen virastotalon paloportaita. Tämän 1950-luvulta peräisin olevan arkkitehtonisen helmen hissi on ollut rikki jo vuosikymmeniä, ja matkaa viidenteen kerrokseen riittää. Hiki liimaa halvan puuterinvaaleanpunaisen satiinin selkääni kiinni, ja deodorantti pettää jo toisen kerroksen kohdalla. Portaiden kapuaminen päiväntasaajalla ei ole leikin asia: ilma rohisee pölyisenä keuhkoissani, huohotan raskaasti. Neljän kuukauden ikäinen vauva käsivarsillani tuntuu keräävän painoa jokaisella askelmalla, hauikseni hakeutuu kramppiin. Tunnen alavatsassani sektioarven vihlovan tykytyksen, ihan kuin minua sahattaisiin hitaasti kahtia. Katson alas pikkuistani, pienet nappisilmät katsovat vakavina takaisin. Minullako on nyt tällainen, ihan oma vauva? Vieläkään en pysty ihan täysin ymmärtämään, mistä ihmeestä se siihen tupsahti. Kehoni kyllä tunnistaa lapseni ja rinnoissani kuohahtaa välittömästi valkea vaahtopäinen, kivistävä nousuvesi. Katson huolestuneena häämekkoni pinkeää etumusta; suihkuaako jo läpi liiveihin taittelemastani vessapaperista huolimatta? Tulemme perille viidenteen kerrokseen. Likaiset kokolattiamatot ja halkeilevat seinät toivottavat sekalaisen seurueemme tervetulleeksi. Jonotamme kiltisti vuoroamme siviilivihkimisosastolla. Jono vie kohti pientä luukkua seinässä, siitä luu-

5


kusta löytyy meille yhteinen tulevaisuus, sieltä saamme tarvittavat paperit toimitusta varten. Naimaluvan. Seinällä yläpuolellamme on iso juliste: ”Women are not property, but land is property they can own!” Sinä minut nyt omaksesi saat, mutta et omaisuudeksesi. Tiedä se. Meillä on mukanamme pakolliset todistajat sekä joukko uteliaita puolituttavia ottamassa kuvia ja videoimassa tilaisuutta. Bestman on pukeutunut tilaisuuden kunniaksi Fear and Loathing in Las Vegas -tyyliseen 1970-luvun pukuun ja suuriin psykedeelisiin peiliaurinkolaseihin. Hänen asunsa lisää tilanteen unenomaisuutta. Tapahtuuko tämä kaikki ihan oikeasti, ihan minulle? Katselen seuruettamme unenpuutteen huumaamana: hieman ulkopuolisena mutta ihmeellisen rauhallisena. Näin tämän kaiken pitikin mennä. Tiedän sen vihdoin. Kaikki se rimpuilu kantoi lopulta tähän hetkeen. Suurlähettilään vaimo ottaa vauvani seremonian ajaksi. Sylini tuntuu heti vajaalta. Mitä minä nyt käsilläni teen? Otan sinusta kiinni. Seisomme konttorin nurkassa, missä alttarin virkaa toimittaa pieni työpöytä. Työpöydän takana seisoo väsyneen näköinen valtion virkamies: kello on vasta yksitoista aamupäivällä, mutta nämä eivät ole päivän ensimmäiset häät. Vieraat vääntelehtivät kuumissaan takanamme ja narisuttavat jykeviä puutuoleja, jotka on päällystetty hiostavalla vihreällä muovilla. Olemme valmiita aloittamaan. Vieressäni olevasta avoimesta ikkunasta näen kauas yli kaupungin keskustan, ja siitä tulvivat sisään afrikkalaisen kadun tutut äänet ja hajut. Pihalla, viisi kerrosta alempana, joku yrittää herätellä matatua henkiin ja revittelee väsyneen Toyota Hiacen moottoria niin äänekkäästi, että sen tuskanparkaisut peittävät alleen melkein kaiken, mitä virkamies meille seremonian aikana sanoo. Yritän keskittyä. Tämä on tärkeää, tämä pitää kuulla. Nielaisen haukotuksen ja räpytän punakoita silmiäni hereille. Luomien alle on kertynyt harjusoraa. 6


Kasa käytöstä poistettuja toimistohuonekaluja todistaa tapahtumaa, kun käsi oranssilla Raamatulla vapisten luen ruttuisesta ja tahraisesta monisteesta vihkivalaani ääneen, kielioppivirheineen kaikkineen. Unelmieni satuhäät ovat käynnissä juuri nyt. Mietin kaikkia pikkutyttönä tyynynliinasta tehdyssä hunnussa haaveilemiani skenaarioita: tämänpäiväistä en osannut kuvitella edes villeimmissä unelmissani. Silti tämä on ihan täydellistä. Toistan kuuliaisena väsyneen virkamiehen perässä: ”I will take you up to be my lawfully wedded husband...” Virallisessa vihkitodistuksessa tittelini ennen avioliittoa on spinster, vanhapiika. Kirjoitan nimeni varovasti tunnustellen katkoviivalle tittelin viereen. ”I hereby announce you husband and wife, you may now kiss the bride.” Ja niin nopeasti minä olen naimisissa oleva nainen. Maistelen lausetta itsekseni ensin omalla kielelläni, sitten sinun, ja se maistuu oudolta. Liekö jo vanhentunut ilmaisu, jotain kuollutta kieltä. Katson kättäni ja nimetöntä nyt koristavaa metallista vaijeria, johon on pujotettu sinisiä muovihelmiä. Katson ylös ja siinä sinä, tuore aviomieheni, hymyilet minulle sitä samaa yltiöpositiivista hymyä, johon rakastuin silloin kolme maata sitten. Vieläkin se saa aikaan pienen ilotulituksen sydämessäni ja pistää hermoratani poreilemaan. Siinä hymyssä tunnen ensi kertaa kuuluvani, se käärii minut lämpimään, rauhoittaa aloilleni tähän hetkeen. Vauvakin löytää tiensä, monien sylien kautta, takaisin käsivarsilleni. Salamavalot räiskyvät. Kuviin tallentuu minun perheeni. Minun ensimmäinen kotini. Ei osoite, eikä talo tai maatilkku. Vain miehen hymy ja lapsen maitoinen jokellus. Miten ihmeessä minä tänne päädyin, miten kauas piti ihmislapsen matkustaa että kohtalonsa löytäisi? Niin monta

7


seikkailua ja puhdasta sattumaa kantoi meidät tähän huoneeseen. Silloin en tiennyt kun tein matkaani ilman sinua, kymmenen vieraan maan läpi, että minua vain koulutettiin kaikki ne vuodet. Kaikki ne matkat minun piti tehdä, jotta voisin olla sinun, jotta me sopisimme yhteen näin helposti, kuin toisillemme tehtyjä olisimme. Jotta olisimme toisillemme kotipesä, kun matka vielä jatkuu, eikä loppua näy. Vielä minulla on selittämätön halu päästä perille, vaikken edes tiedä, missä se on. Tästä eteenpäin matkaa kuitenkin teemme me kolme yhdessä, etsimme paikkaa nimeltä perillä, löydämme sen tai emme. ”An awfully big adventure”, kuiskaat korvaani, kun muut eivät huomaa, ja minä täytyn ja tulvin yli seikkailusta, rakkaudesta, onnesta. Meistä. Minun matkani tänne afrikkalaiseen virastotaloon, tämä mahdottoman suuri seikkailu, tämä vinkurainen ja lipsuva polku jota minun piti kulkea, alkoi kauan sitten kaukana Suomen Lapissa.

8


9


10


OSA 1

11


Tornio 1980-luku Olipa kerran, kaukana Suomen Lapissa… Olen kulkenut jo kilometrejä matkalla koulusta kotiin. Aurinko sammui paljon ennen joulua, ja vaikka laahustamme jo hitaasti kohti kevättä, värjää iltapäivän puolivalo vielä lumisen maiseman sinisellään. Loppusuora häämöttää, mittari näyttää -25 celsiusastetta, pohjoistuuli kutsuu ilmassa hiljakseen leijuvia pakkashiutaleita tanssiin ja livahtaa siitä kuin varkain ilakoimaan takkini helman alle. En tunne enää varpaitani tai sormiani. Päätän oikaista joen jään poikki, mutta leikkisä tuuli on kerännyt lunta törmälle ja humpsahdan siihen kainaloitani myöten. Lumipaakut pakkaantuvat saappaisiin ja pakottavat ikävästi nilkkoja vasten. Matkanteko hidastuu entisestään. Noidun hiljaa mielessäni, tietä pitkin olisin ehtinyt jo kotiin. Saan raivattua itseni turvaan joen keskellä kulkevalle tiiviiksi tampatulle moottorikelkkareitille ja lopulta kotitien pitkälle suoralle. Pääsen ovelle, mutta avain ei suostu kääntymään jähmeässä lukossa, sormeni eivät toimi enää lainkaan. En pääse sittenkään sisään lämpimään, vaikka pelastus on tuossa ihan vieressä, oven toisella puolen. Kierrän epätoivoisena taloa. Ainoa reitti lämpöön on pesuhuoneen pieni tuuletusluukku, jonka äiti on jättänyt raolleen – kuivaa varmaan vaatteita narulla. Pannuhuoneen ovi on onneksi auki, ja tungen itseni hetkek-

12


si pieneen kopperoon aavemaisesti humisevan polttimon viereen etsimään kadonnutta tuntoaistiani. En mahdu tuuletusluukusta toppatakissa, joten vastahakoisesti otan päällysvaatteeni pois ja menen puolipukeisena ulos nopeasti tummenevaan viimaan. Nyt on kiire. Kiipeän seinän vieressä seisovan jäisen polkupyörän päälle ja ponnistan itseni katon rajassa olevan räppänän kapealle ikkunalaudalle. Koko kehoni tärisee kylmästä ja hampaani lyövät loukkua. Kuin kohmeinen käärmenainen kiemurtelen jalat edellä, kyljelläni, sisään kapeasta aukosta ja tiputtaudun varovasti ikkunan alla olevalle saunanpenkille. Juoksen keittiön patterin viereen, käännän termostaatin täysille ja painan tunnottomat sormeni ja varpaani tulikuumaan patteriin. Vaikerran ääneen, kun tunto palaa hitaasti polttavana kipuna kehooni. Viikonloppuna ilma lauhtuu hieman. Satuloin naapurin hevosen, ja kohta laukkaamme villisti pitkin Liakkajoen jäätä. Vesi valuu silmistäni, mutta ei jäädy enää ripsiin, vaahto pärskii lämpimänä hevosen suusta sen höyryäville lavoille. Minun sydämeni lentää kevyenä laukan tahdissa. Hiljennämme kulkua sillan kohdalla, nojaan hevosen lämpimään kaulaan ja kuiskaan sille: ”Sitten kun ollaan molemmat jo kuolleita, tullaan tänne ja laukataan tätä jokea kesät ja talvet, vain sinä ja minä.” Hevonen höristelee korviaan, se haluaa jo kääntyä takaisin kotiin. Kotimatkalla pysähdyn kitukasvuisen pystymetsän keskelle, tutulle pienelle aukealle. Lauha ilma on pehmentänyt hangen kutsuvaksi, pienet timantit säkenöivät sen pinnalla. Levitän käteni ja kaadun suorin jaloin selälleni syvälle puhtaan valkoiseen lumeen. Tessu istuu vieressäni ja katselee minua pää kallellaan. Näen, että sen tekisi kovasti mieli tulla ja nuolla naamaani, mutta jokin vaisto jättää sen paikalleen odottamaan. Maailma pysähtyy ympärilläni. Lumi imee itseensä kaiken ää13


nen, ja hetken kuulen vain täydellistä hiljaisuutta, sitten paksu lumikerros liukuu hissukseen kuusenoksaa alas ja tumpsahtaa lempeästi viereeni hangelle. Jään hymyilemään ihan vain itselleni, vitivalkoiseen hiljaisuuteen. Näinä pieninä hetkinä minä kuulun tänne. Näinä hetkinä kun minua ei palele, yritän kasvattaa juuriani tähän routaiseen maahan, mutta yrityksistäni huolimatta maa ei taivu, ja minun juureni jäävät haparoimaan, etsimään alustaa johon asettua. Jo nyt lumi ympärilläni kuiskaa kylmää, käskee lähtemään. Kesä tulee Tornioonkin melkein joka vuosi, mutta on parhaimmillaankin vain lyhyt lempeä huokaus kevään ja syksyn välissä. Muistoihini piirtyy viileitä yöttömiä öitä, kaihoisa kuovi usvaharson kätkemällä pellolla, kakstahdin hajuista moporallia sääskien jo mentyä nukkumaan. Päivällä pystyn nuorilla korvillani vielä kuulemaan heinäsirkkojen sirityksen, kun ajan pyörällä pitkin Kivirannan raitteja, ja kesämuistoissani paistaa aina aurinko, vaikka totuus lienee toinen. Syksy saapuu aina etuajassa, ja armoton kuura kuorruttaa vielä vihreät ruohonkorret valkoisellaan, kun lähden taas pitkälle koulutielle. Tornion Yhteislyseossa opinto-ohjaaja virittää kasetin VHS-nauhuriin ja näyttää meille videon laitossiivoojan työpäivästä. Kun oppivelvollisuus on ohi, löytyy Rovaniemeltä tällainen loistava jatkokoulutusmahdollisuus. Taivas on auki napapiiriä myöten meille pohjoisen tulevaisuuden toivoille. Minä en tiedä mikä minusta tulee isona, mutta sen jo tiedän, että tänne en jää ja pohjoisemmaksi en voi mennä. Siellä on vielä kylmempi kuin täällä. Aune-mummollani on komeron perällä aarre: alppilamppu, kotisolariumin varhainen edeltäjä. Naamani on kalmankalpea ympäri vuoden, ja kauniin rusketuksen toivossa poltan vihaisenpunaisen lampun valossa säteisiin tottumattoman ihoni 14


niin, että luon seuraavan viikon nahkaani kuin albiino käärme. Lukulampun sähköisessä lämmössä luen itselleni iltasaduksi Aurinkomatkojen brosyyrejä. Kuljetan kättäni viileällä sivulla, pitkin Välimeren turkoosia pintaa, ja kun tarraan varpaillani lakanaan, muuttuu puuvilla lämpimäksi valkoiseksi hiekaksi, johon kaivaudun hanakasti. Kuvittelen itseni vaeltamaan vesirajaan, sieltä löytyy eksoottinen prinssi, jonka linnassa asumme onnellisina elämämme loppuun saakka, ihan niin kuin kaikissa lapsuuden saduissa minulle luvattiin. Joka ilta valitsen esitteestä uuden kohteen, opiskelen tarkkaan vuotuiset keskilämpötilat, sademäärät ja yhteisretkien kuvaukset. En osaa kuvitella mitään jännittävämpää kuin sikajuhlat Kanarialla, oman prinssini kainalossa. Mummo on liittynyt eläkeläisten seuroihin, jotka järjestävät jäsenilleen halpoja pakettimatkoja Neuvostoliittoon. Minäkin pääsen mukaan reissuun. Matkustamme bussilla koko pitkän matkan Torniosta Mustallemerelle asti, minä olen matkan ainoa lapsi, itse asiassa ainoa, jolla on vielä omat hampaat suussa. Mummi on paatunut matkailija ja opettaa minulle, miten ulkomailla toimitaan. Mukaan pakataan paljon nailonsukkahousuja, hammasharjoja ja kuulakärkikyniä. Ne ovat piilossa matkatavaroiden seassa, jottei tulli löytäisi aarteitamme. Aarteet myydään Sotšissa hotellin siivoojille muutamia ruplia vastaan. Matkaohjelmaan kuuluu myös paljon kävelyjä sivukujille tuntemattomien nuorten miesten kanssa, salaisia valuutanvaihtoja ”paremmalla kurssilla” kuten mummo opettaa. Minä en näistä hätkähdä, panen vain merkille, että näin ulkomailla kuuluu käyttäytyä. Säännöt eivät ole ihan samat kuin kotona. Keskityn ihmettelyn sijaan leikkimään Mustanmeren kiviselle rannalle ajautuneilla kuolleilla meduusoilla. Aurinko paistaa ja minulla on mukavan lämmin. Olen onnellinen. 15


Dallas, Texas 1992–1993 Näillä lapsuuden eväillä livahdan maailmalle heti, kun se on mahdollista. Au pairiksi voi alkaa kuka vain, ja minä päädyn Pohjolan Sanomien ilmoituksen kautta ihan vahingossa piikomaan Dallasiin. Siellä luvataan olevan lämmintä, eikä minun muuta tarvitsekaan tietää. Isäntäperhe neuvoo, ettei pidempää viisumia kannata hakea, eivät ne muutkaan hae. Ihan turhaa byrokratiaa, maahan pääsee automaattisesti myönnettävällä kolmen kuukauden viisumilla, ja kukaan ei tarkista koska lähden pois. Minä en ymmärrä näistä asioista mitään, joten tottelen sokeasti. Au pairin työllä ei rikastu, joten iltaisin ja viikonloppuisin teen kaikenlaisia hanttihommia: hoidan kahtakymmentä saksanpaimenkoiraa kennelissä ja revin irti vaaleanpunaisia kangastapetteja remonttityömaalla, pikkurahalla. Näitä hommia ne muutkin paperittomat siirtolaiset tekevät. Keskiviikkoiltaisin istun yliopistolla englannin kielen kurssilla lähinnä meksikolaisista siirtolaisista koostuvassa ryhmässä. Siinä sivussa suoritan ammattiopistolla lyhyen baarimikkokoulutuksen ja pääsen sitä kautta töihin baarimikoksi yhteen Dallasin sykkivän keskustan, Deep Ellumin, yökerhoista. Laittomana emigranttina minulle ei makseta palkkaa, mutta runsaista tipeistä saa kivasti lisätuloja. En ehdi paljoa nukkumaan enkä ajattelemaan paperihommia, ja jossain vaiheessa kolmen kuukauden turistiviisumi menee umpeen pöytälaatikossani. Minusta tulee ihan vahingossa laiton maassaolija. 16


On harvinainen vapaailta ja olen pienessä, tunnelmallisessa baarissa kuuntelemassa suosittua yliopistobändiä. Olemme kaverini Saijan kanssa täällä vakkareita, tunnemme henkilökunnan ja osan asiakkaistakin. Seisoskelemme seinustalla, kuuntelemme musiikkia ja minä juon hitaasti illan ainoaa olutta, jonka ostin tiskiltä tökerösti väärennetyn henkilöllisyystodistuksen avulla. Yhtäkkiä baariin rynnii lauma poliiseja. Joku on soittanut yleisöpuhelimesta pilasoiton hälytysnumeroon. Kun mitään hätätilannetta ei löydy, päättävät poliisit aikansa kuluksi tarkastaa kaikkien henkilöllisyyspaperit. Fuck. Pulssi alkaa jyskyttää korvissani ja kylmä hiki nousee pintaan. Minun pitäisi nyt kävellä ulos ja nopeasti, mutta jalkani ovat kasvaneet kiinni lattiaan. Takataskussa minulla on ruotsalaisesta bussikortista hätäisesti tekaistu väärennetty henkilöllisyystodistus, jossa ei lue sanaakaan englantia. Pyydettäessä ojennan kontaktimuovilla päällystetyn lappusen muina miehinä taskustani tarkasteltavaksi. Minua jututtava poliisi ei tietenkään ole nähnyt ennen tällaisia papereita – tuskin on kukaan – joten hän ei voi suoralta kädeltä todistaa paperia vääräksikään. Papereita pyytänyt poliisi huutaa kollegansa paikalle. Fuck-fuck-fuck. Minä seison rennosti seinää vasten, pokerinaama säädettynä välinpitämättömälle, ja siemailen hitaasti olutpullostani. Kaksi poliisia seisoo syvällä henkilökohtaisessa tilassani ja tuijottaa minua tiukasti silmiin. He vaativat nähdä ajokorttini tai passini. ”Passi on kotona, toisella puolella kaupunkia, yli tunnin ajomatkan päässä, eikä minulla ole ajokorttia lainkaan”, sanon. Autoni on parkissa baarin parkkipaikalla, sillä minä olen tänään kuskina ja tarkoitukseni oli juoda vain tämä yksi olut, joka nyt painaa kädessäni kuin lyijypuntti. Pakotan hengitykseni hitaaksi ja tasaiseksi. Tunnen miten kuuma, läikikäs puna

17


nousee rintakehältäni kohti korviani. En pysty pysäyttämään sitä. Poliisit ovat tietysti kohdanneet ennenkin tällaisia röyhkeitä pikkuturisteja. ”Jos passia ei ala ilmestyä, otamme yhteyttä maahanmuuttoviranomaisiin, sieltä tiedot kyllä löytyvät.” En tiedä bluffaavatko poliisit, mutta en voi ottaa sitä riskiä, että minut nyt karkotetaan maasta. Ihan liikaa on vielä näkemättä ja kokematta. Minun on pakko valita pienempi paha. Myönnän nopeasti, että vaikka passi ei ole mukana, ajokortti kyllä löytyy auton hansikaslokerosta. Ja että siitä myös selviää, ettei ikäni riitä oluen juontiin. Olutpullo katoaa kädestäni saman tien. ”Kädet seinää vasten ja jalat haaralleen.” Baarin terassilla käteni hakevat tukea rohisevasta tiiliseinästä samalla kun minut taputellaan ronskein ottein piilotettujen aseiden varalta. ”You are under arrest, you have the right to remain silent…” Miksi en kävellyt ulos heti, kun näin poliisien tulevan baariin? Miksi en hankkinut viisumia ennen maahantuloa? Miksi, miksi? Tunnen miten käsirautojen kova metalli naksahtaa ranteideni ympäri ja minut työnnetään päälaesta poliisiauton takapenkille baarihenkilökunnan ja muiden tuttujen katsellessa. Hälytysvalot vilkkuvat vielä huutomerkkeinä auton katolla, muistona kohtalokkaasta 911-soitosta. Yritän kutistua olemattomiin enkä kehtaa edes vilkuilla auton ikkunasta ulos mutta tunnen kyllä, miten katseet kirvelevät ihollani. Poliisit juttelevat mukavia matkalla, yrittävät rauhoittaa minua. He pidättävät väärennetyillä papereilla varustettuja nuoria yliopiston tuntumasta yhtenään eivätkä selvästikään pidä rikosta mitenkään erityisen vakavana. Mutta laki on laki ja

18


minä alaikäinen. Helpotuksekseni kukaan ei kuitenkaan enää mainitse maahanmuuttoviranomaisia. Poliisilaitoksella minulta riisutaan pois vyö, kengät ja korut, sillä niillä voisin vahingoittaa sellissä itseäni tai muita, ja ne laitetaan pieneen muovipussiin odottamaan vapauttani. Siniset sormenjäljet tallentuvat yksi kerrallaan omiin laatikkoihinsa pieneen pahvikorttiin. Katselen kättäni – ihan kuin olisin ollut mustikassa. Seison kelmeän valkokankaan edessä ja pitelen rintaani vasten pahvikylttiä, johon on kirjoitettu tietoni ja rikokseni. Salamavalo poksahtaa äkäisesti, kun minusta otetaan valokuvat edestä ja sivulta rikosrekisteriäni täydentämään. Rikosrekisteri, minulla. Filmille tallentuu totinen naama. Lopulta minut saatetaan pieneen huoneeseen ja jätetään sinne jo aiemmin säilöttyjen prostituoitujen ja narkomaanien seuraan. Ovi naksahtaa lukkoon takanani. Katselen varovasti ympärilleni ja yritän tajuta, mitä oikein tapahtui. Kohtalotoverini näyttävät sen verran kovilta mimmeiltä, että käännän nopeasti katseeni takaisin kengänkärkiini. Taidan olla ainoa, joka on täällä selvin päin. Pysyttelen ihan hiljaa penkillä, mahdollisimman lähellä ovea, mahdollisimman kaukana muista. Onneksi kukaan ei tunnu kiinnittävän minuun mitään huomiota. Jokainen on omassa maailmassaan, he nojaavat päätään käsiinsä ja huokailevat vuorotellen syvään, muuten kuuluu vain ilmastoinnin uhkaavaa huminaa. Minä olen elämäni ensimmäistä kertaa putkassa, ja kaikista maailman paikoista tämän piti tapahtua Texasissa. Ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua saan soittaa sen kuuluisan yhden puhelun. Minulla ei ole asianajajaa, eikä varaa sellaiseen, joten nolona joudun herättämään au pair -perheeni. Perheen isä Ken lähtee keskellä yötä lunastamaan minut pois putkasta, toiselta puolen kaupunkia, tunnin ajomatkan päästä. Neuvon häntä hakemaan sakkoihin tarvittavat rahat huonees-

19


tani. Kaikki ne kallisarvoiset tipit, joita olin säästänyt tulevaa Kalifornian-matkaa varten. Tämäniltaisesta tuli elämäni kallein olut. Kyyristelen putkassa vielä melkein kaksi tuntia katumassa tekojani, ennen kuin pelastajani ehtii paikalle. Nuori poliisimies, joka kirjaa minut ulos putkasta, antaa minulle tavaroideni mukana hymyillen käyntikorttinsa ja sanoo silmää iskien: ”Call me if you get in trouble again...” Katson korttia ihmeissäni, ymmärtämättä viestiä lainkaan. ”Öh, okei. Thanks, but I won’t get in trouble again. I promise.” Tulen rikkomaan lupaukseni niin kovin moneen kertaan. Enhän tiedä sitä vielä, että seuraavan kerran juoksen viranomaisia pakoon Mosambikissa. Häntä koipien välissä ja korvat luimussa kiipeän Kenin perheauton etupenkille. Valmistaudun hyvin ansaittuun läksytykseen ja mahdollisiin potkuihin. Lastenistuin tuijottaa minua syyttävästi takapenkiltä. Nämä ihmiset uskovat pienen vauvansa huostaani, ja nyt olen rikollinen. Hävettää niin että tekee mieli sanoa itseni irti, mutta Ken vain naureskelee. ”Tämä on ihan tavallista, putkaan kun joutuu Texasissa pienimmästäkin.” Raportoin hänelle illan tapahtumia samalla kun ajamme takaisin baarin autiolle parkkipaikalle noutamaan autoni. Kello lyö jo aamua, ja väsymys painaa hartioita kilpaa häpeän kanssa. ”Kaikki mikä on hauskaa, on laitonta täällä Bible Beltillä”, Ken tuumaa. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän sai soiton keskellä yötä. Hän ei kuitenkaan muista, että ketään olisi aiemmin pyydetty treffeille pidätyksen jälkiseurauksena. ”Ai sitäkö se oli?” kysyn ihmeissäni.

20


Pulssini alkaa pikkuhiljaa laskeutua normaaliksi. Mutta seikkailu jatkuu vielä. Au pair -äitini auttaa minua heti seuraavana päivänä tekaisemaan uudet väärennetyt paperit tietokoneellaan. Torniossa ihmissuhde alkoi virallisesti, kun perjantai-iltana jossain Hallituskadun pimeässä nurkassa pakkasesta rohtuneet huulet kohtasivat, ja rohkaisuryypyltä maistuva kieli yritti lipoa hanakasti nielurisojani samalla kun kylmät kädet livahtivat farkkujeni takataskuihin puoleksi lämmittelemään, puoleksi kourimaan takapuolta. Suhde loppui, jos se sama kieli eksyi jonkun toisen kurkkuun, ja se eksyi aina. Tornion ihmissuhdeerämaassa opin kaikenlaista kylmää faktaa satujen prinsseistä. Nyt Dallasissa opettelen ensikertaa deittailemaan ihan ihmisten lailla ja myös väistämään ei-toivottuja treffejä. On aamuyö ja olen matkalla töistä kotiin, kun minulle sattuu rengasrikko keskellä highwayta. Onneksi tosi hieno amerikanrauta pysähtyy melkein heti auttamaan. Hmm, mietin, tämäkö on prinssini, joka saapuu paikalle uljaalla ratsullaan ja pelastaa neidon pulasta? Autosta nousee hintelä liimaletti, jolla on paha akne ja silmälasit, jotka olivat muotia joskus 1970-luvulla. Taitaa ajaa isänsä autoa. Tämä ei nyt kelpaa prinssiksi, mutta oikein mainiosti rengasta vaihtamaan kyllä. Nuori mies taistelee hetken pulttien kanssa, ja me juttelemme niitä näitä, kunnes hän pyytää minua yhtäkkiä treffeille. Punnitsen vaihtoehtoni nopeasti. Joko lupaudun lähtemään treffeille tai jään yksin tienposkeen vaihtamaan rengasta pimeässä. Keksin nopeasti kolmannen vaihtoehdon: ”Lähtisin kyllä kovin mielelläni, mutta valitettavasti uskontoni kieltää deittailun.” Poika katsoo minua ihmeissään ja alkaa kysellä yksityiskohtia.

21


”Mikä uskonto se sellainen on?” ”Finnishness, sitä esiintyy lähinnä Suomen Lapissa.” Joudun sepittämään pitkän tarinan siitä, miten uskontoni toimii ja millaisia tapoja meillä on. En saa treffailla, katsoa tv:tä tai ajaa polkupyörällä. Minulla on kolmetoista sisarusta. Puhun kielillä kun hurmos ottaa vallan. Lainaan elementtejä kaikista tuntemistani maailmanuskonnoista Mekkaan kumartamisesta levitointiin. Renkaan vaihto kestää ja kestää, ja kysymyksiä riittää, mutta tarinani tuntuu menevän täydestä. Olen USA:ssa lähetyssaarnaajana vuoden, kiertämässä ovelta ovelle julistamassa Jumalan sanaa, ennen kuin menen takaisin kotiin, missä vanhempani ovat järjestäneet minulle avioliiton pikkuserkkuni kanssa. Jumalan ansiosta vältyn nihkeiltä treffeiltä ja saan ehjän renkaan autooni. ”Good luck with your life”, mies toteaa päätään pyöritellen, kun lähden kaasuttamaan liikenteen joukkoon iloisesti vilkuttaen. Vuosi amerikanpiikana vierähtää nopeasti. Haravoin läpi monta osavaltiota, ja vaikka kuinka monta rupikonnaa pussaisin, yksikään niistä ei muutu prinssiksi. Reissutarve on kuitenkin tyydytetty hetkeksi ja olen varastoinut itseeni aurinkoenergiaa tarpeeksi Suomen pitkien talvien varalle. Pari vuotta myöhemmin yritän palata Jenkkeihin, tällä kertaa ihan vain muutaman viikon lomalle. San Franciscossa minut otetaan sivuun passijonosta ja viedään suoraan pieneen, ikkunattomaan huoneeseen, missä minua kuulustellaan tuntikausia. ”Did you come here to get married?” Ihan kuin olisin joku itäeurooppalainen postimyyntikuvastomorsian.

22


En pääse koko päivänä vessaan ja saan vain yhden huteran muovimukillisen vettä juotavaksi. Olen kiitollinen, ettei minua laiteta waterboarding -käsittelyyn. Lopulta passiini lyödään iso musta leima Visa Refused. Minut talutetaan kuulusteluhuoneesta, kädestä pitäen, suoraan seuraavaan Suomeen lähtevään koneeseen ja passitetaan takaisin sinne mistä tulinkin, rautaisen esiripun taakse, farkkuja jonottamaan. Näin kaikki muutkin tekevät, kaikuu päässäni, kun lopen väsyneenä ja harmistuneena valmistaudun ylittämään Atlantin toista kertaa saman vuorokauden aikana. Pitkään suunniteltu loma jää kovin lyhyeksi. Olin tehnyt koko vuoden kahta työtä opintojen ohella, jotta saisin matkarahat säästettyä. Hiljaa mielessäni noidun itselleni, että minun olisi aikoinaan pitänyt hoitaa viisumiasiani kuntoon. En kuitenkaan osaa ottaa tapahtumista mitenkään opikseni, eikä San Francisco suinkaan jää viimeiseksi viisumiseikkailukseni. Asetun takaisin Helsinkiin ja teen niin kuin kuuluukin: käyn koulut loppuun, hankin itselleni kivan konttorityön ja matkustelen vain lomaillakseni. En ole erityisen onnellinen, mutta kukapa on. Elän niin kuin kaikki muutkin ympärilläni elävät, niin kuin monet sukupolvet ennen minua. Se nyt vain menee näin: ei arjen niin kovin hohdokasta kuulukaan olla. Otsa hiessä on sinun leipäsi ansaittava. Hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä... Uskottelen itselleni, että suuret seikkailut on osaltani jo seikkailtu ja että haluan asettua ja elää elämäni loppuun asti jossain Helsingin lähiössä, mieluiten tietysti sen prinssin kainalossa, mutta myönnän kyllä, että ihan joku tavallinenkin käy jo tässä vaiheessa yksinäistä yksiöasumista. Mutta iltaisin, kun kaikki kaksikymmentä neliötä oikein ahdistavat, nyöritän lenkkarit jalkaan, juoksen meren rantaan niin lujaa että keuhkoihin

23


pistää ja katson polviini nojaten, henkeäni haukkoen niin kauas kuin silmä kantaa. Miksi minusta tuntuu niin pahalle? Miksi en osaa olla onnellinen? Tuolla jossain horisontin takana on lämmintä ja siellä tapahtuu varmasti kaikkea jännää ihan koko ajan, nytkin, ja se kaikki menee minulta ohi täällä. Kylmä merituuli piiskaa kyyneleet silmiini, käännyn kotiin, sydäntä puristaa ja vatsaa kääntää. Huomenna on taas työpäivä. Jossain kaukana minun suuri matkani on kuitenkin vasta alkamassa. Se kuplii pinnan alla tietämättäni, sillä kohtalo kutoo jo kiireisenä verkkojaan maailmalla ja pian ne yltävät nappaamaan minutkin mukaansa. Minulla on vielä yhdeksän maata asumatta ennen kuin olen valmis tapaamaan prinssini. Vielä en ole valmis elämään elämääni onnellisena loppuun saakka, vielä en osaisikaan. Mutta hitaasti me molemmat teemme tahollamme päätöksiä, jotka lopulta saattavat meidät oikeaan paikkaan, oikeaan aikaan ja oikeassa mielentilassa.

24

Profile for Myllylahti Oy

Lukunäyte / Nina Rousu: Joko ollaan perillä?  

Uskomaton matkakertomus Mosambikin slummeista Nairobin diplomaattipiireihin. Hillittömän hauska tilitys äitiydestä länsimaisen neuvolajärjes...

Lukunäyte / Nina Rousu: Joko ollaan perillä?  

Uskomaton matkakertomus Mosambikin slummeista Nairobin diplomaattipiireihin. Hillittömän hauska tilitys äitiydestä länsimaisen neuvolajärjes...

Advertisement