Page 1

1


2


MARTTI LINNA

ISÄN LUOKSE

Myllylahti Oy Espoo

3


www.myllylahti.fi

Taiteen edistämiskeskus on tukenut teoksen kirjoittamista.

© Martti Linna ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-850-1 (Sidottu) ISBN 978-952-202-872-3  (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2017

4


1 Olen Niemistön koulun kolmannella luokalla. Kaikki sanovat meidän koulua Namulaksi tai tyttökouluksi, opettajatkin. Meidän koulussa on joskus kauan sitten ollut vain tyttöjä. Meidän opettaja on Silja Strindberg. Se on siitä hyvä opettaja, ettei se tajua mistään mitään. Ainakin viidennen ja kuudennen luokan tytöt sanovat niin. Niiden luulisi tietävän, kun ne on entisiä Siljan oppilaita. Parhaan ystäväni nimi on Anna-Kaisa eli Kaisa Paatelainen. Se hukkaa aina tavaroita. Veli on tietenkin paras ystäväni kun olen kotona, mutta koulussa se on Kaisa. Joskus Kaisa on meillä yötä. Näen Velin silmistä että sitä harmittaa, kun sillä ei ole enää ketään sellaista kuin Kaisa. Se ei usko, ettei oma veli voi olla kenenkään paras kaveri. Koulussa tykkään yllistä ja matikasta. Pitäisi kai sanoa ympäristö- ja luonnontieto ja matematiikka. Kuka niin pitkiä sanoja jaksaa sanoa? Niiden kirjoittamiseen menee enemmän aikaa kuin ylliin ja matikkaan.

5


Olen ajatellut paljon sitä, miten paljon me oikeasti tarvitaan pitkiä sanoja ja kaikkia maailman tavaroita. Kaikki alkoi siitä, kun isä lähetti minulle yhden elokuvan.

6


2 Ei äidissä oikeastaan mitään vikaa ole. Se on ammatiltaan lääkäri. Se hoitaa sairaita ihmisiä terveiksi. Lääkärit yrittää pitää kaikki maapallon ihmiset hengissä ja terveinä. Ne yrittää sillä lailla pelastaa maailmaa. Velikin on ihan ookoo, vaikka se ei olekaan terve. Toiset lapset sanoo sitä sukeltajaksi ja sammakkomieheksi, kun sillä on happiviikset. Minä tiedän, että se tuntuu siitä pahalta, vaikka se ei koskaan sanokaan niin. Veli ei ole koskaan ollut oikeassa koulussa. Ei se jaksaisi olla. Äiti sanoo isää taivaanrannanmaalariksi. Niin kuin taivaanrannan voisi muka kukaan yksin maalata! Mutta kun meitä on tarpeeksi paljon, niin silloin me voidaan. Isä asuu Brasiliassa sellaisessa paikassa, jota se sanoo kommuuniksi. Isä ja sen kaverit kasvattaa itse ison osan ruuastaan. Äiti sanoo, että minä olen tullut isääni. Se ei koskaan sano, onko se hyvä vai huono asia kun minä kysyn sitä siltä. Jumppanenkin olisi hyvä jätkä, jos sillä ei olisi

7


niin iso hiilijalanjälki. Se ajaa hirmu isolla autolla, ja aika usein se ajaa sillä yksikseen. Se syö hirmu isoja pihvejä tajuamatta että se tuhoaa sillä lailla sademetsiä. Sademetsät on tropiikissa jossakin kaukana, mutta pihvi on tässä lautasella. Niin se sanoo ja tursottaa ketsuppia päälle. Maailmassa on jotakin seitsemän miljardia tai tsiljoonaa ihmistä. Niistä puolet on kait miehiä. Minä ihmettelen joskus, miksi äiti valitsi uudeksi miesystäväkseen Jumppasen, vaikka se olisi voinut valita kenet tahansa kolmen ja puolen miljardin miehen joukosta. Mutta kaikki tämän maailman Jumppaset oppii pikku hiljaa asioita. Minä aion pitää siitä huolen.

8


3 ”Sinun isältäsi tuli kirje”, äiti sanoi, kun tulin koulusta. ”Se on olohuoneen pöydällä.” Äidille minun isäni, hänen entinen miehensä, on sinun isäsi. Joskus minä maksan takaisin ja puhuttelen äitiä minun äidikseni, vaikka tiedän, ettei se yhtään pidä siitä. Minun äitini, missä minun housut on? Äiti tekee keikkaa lääkäriyhtiössä. Joskus se hoitaa potilaita yhdessä terveyskeskuksessa, joskus jossain toisessa. Sillä lailla äiti voi valita työvuoroja joita se tekee, eikä sen tarvitse tehdä liian pitkiä yövuoroja. Sillä lailla minä jaksan olla paremmin sinun kanssasi, äiti sanoo. Mitähän jaksamista siinä muka on? Isän kirje oli pöydällä. Otin sen käteeni. Isä lähettää joskus kummallisia tavaroita. Pari kertaa olen saanut tuohesta tehdyn syntymäpäiväkortin. Kerran isä lähetti rasian, jonka sisältä löytyi puun kuoresta tehty sormus. Se oli kaunis. Äitikin otti sen käteensä. Se sopi hänen pikkurilliinsä. Sinun isäsi on kätevä käsistään, äiti sanoi ja hymyili. Se on harvinaista, silloin kun sinun isästäsi on kysymys. Näin äi-

9


din silmistä että hän katseli niillä sisäänpäin. Niin kuin hän olisi muistellut jotakin kauan sitten tapahtunutta asiaa. Kirje oli ruskea, ja sen sisällä oli jotakin kovaa. Söin keittiöstä hakemani pullan loppuun. Äiti kysyi otanko maitoa sen kanssa. En vastannut. Pyyhin sormet housujen lahkeeseen ja avasin kuoren. Työnsin sormet kuoren sisään ja vedin esille sen, mikä siellä oli. Se oli pieni pahvinen kansio. Sen kannessa oli kuva kolmesta savupiipusta ja jostakin tehtaasta niiden alla. Kahdesta piipuista tuli ulos savua. Savu oli harmaata. Se teki ilmaan piippujen päälle kysymysmerkin tai pyörteen. Veli tuli olohuoneeseen. Sillä on yleensä lyhyemmät koulupäivät kuin minulla. Se on sellaisessa erikoiskoulussa, missä sen ei tarvitse lähteä välkällä ulos. Veljellä oli happiviikset nenässä. Valkoinen happijohto kiemurteli sen perässä olohuoneeseen. On sillä sellainen kannettavakin happipullo, mutta se on hankala käytössä: se pitää aina välillä täyttää, eikä se kestä kuin tunnin tai pari. Veli käyttää sitä silloin, kun sen on pakko lähteä meidän kodista johonkin. Aika usein minä toivon, että Veli saisi viimeinkin jostakin kunnolliset keuhkot. ”Mikä se on?” Veli kyselee minulta aika paljon asioita. Se johtuu siitä, että tytöt kehittyy nopeammin kuin pojat. Ainakin henkisesti. 10


”Tää on isältä.” ”Jaa.” Isä lähettää joskus jotakin myös Velille. Olin neljän vuoden ikäinen silloin kun sinun isäsi ja minun äitini erosivat. Veli oli silloin kahden vuoden ikäinen. Siitä varmaan johtuu, että minulla ja isällä on enemmän yhteisiä juttuja kuin isällä ja Velillä on. Meillä oli kaksi vuotta enemmän yhteistä aikaa. Avasin pahvisen kansion. Velikin ehti lukea kannesta, mitä siinä luki. Epämiellyttävä totuus. Ilmaston lämpeneminen. ”Täällä on joku dvd.” ”Joku pelikö?” Veljellä on Xbox ja PlayStation. Seitsemän vuoden ikäisenä se on tappanut jo satojatuhansia örkkejä ja muita olioita. Jonakin päivänä poliisit seisoo meidän ovella ja vie sen vankilaan, syytettynä kaikista niistä teoista. ”En tiedä.” Kansion sisäkannessa oli paljon pientä tekstiä. Katso. jaa. lahjoita. Sen alta pilkisti esiin dvd:n reuna. ”Näytä!” Minä vedin levyn sormenpäilläni esiin. Tuskin sinun isäsi oli sitä itse tehnyt. Se osaa väkertää tuohesta ja puunkuoresta sormuksia ja synttärikortteja, mutta ei se dvd-levyjä osaa tehdä. Äiti tuli olohuoneen ovelle. ”Mitä sinun isäsi lähetti?” 11


Sellaista meillä aina on. Minun pitää selittää aina kaikki kaikille. Vähitellen se alkaa ottaa aivoon. ”Dvd:n.” ”Jos se on joku peli?” Veli yritti vielä. Siitä tiesin, että sillä oli ollut tylsää koulussa. Minä siitä aina saan eniten kärsiä. ”Voi se olla.” Äiti otti pahvikansion käsistäni. Aikuiset on sellaisia. Niillä on ikää vähän enemmän kuin meillä lapsilla, ja ne on vähän pidempiä. Sen takia ne luulee, että niillä on oikeus ottaa tavaroita toisten käsistä. Vaikka ne itse sanoo, että ei saa ottaa toisilta. ”Tää on se Al Goren juttu”, äiti sanoi. Näin että se luki pahvikansion takakantta. Sisäkannessa, sanojen katso. jaa. lahjoita alla luki isän vinolla käsialalla Hyvää nimipäivää. Toivoo isi. ”Onko se joku peli?” ”Ei”, äiti vastasi veljelle. ”Tämä on elokuva. Tämän tekijä on Yhdysvaltain entinen varapresidentti. Se sai Nobelin rauhanpalkinnon siitä, että se teki tämän elokuvan.” ”Höh”, minä sanoin. ”Mahtaa olla tylsä leffa.” ”Pelataanko”, minun veljeni ehdotti. Veli on sellainen. Sitkeä, vaikka sillä onkin huonot keuhkot.

12


4 Illalla Jumppanen tuli meille. Sillä on römeä ääni ja se on ammatiltaan autoinsinööri. Äiti tapasi sen naistentansseissa, joihin se lähti Sirkan kanssa kun sillä oli yhtenä iltana hirveän tylsää. Äiti ja Veli on sellaisia. Joskus ne ei keksi tekemistä, ja sitten niille tulee tylsä olo. Minulle ei koskaan käy niin. Jumppanen toi uuden neljänkymmenenkahden tuuman television. Veli oli innoissaan. Jumppanen on vahva mies, se kantoi ison laatikon ihan yksin olohuoneeseen, vaikka minun äitini tarjoutuikin avuksi. ”Siinä on tytöille töllötintä”, Jumppanen sanoi ja pyyhki hikeä kasvoiltaan. Meidän talossa on hissi, mutta silti sillä oli hiki. ”Saa tytöt katsoa bimboja isommasta ruudusta.” Veli kysyi tietenkin heti, että mihin tähän saa Xboxin johdot. Jumppanen näytti. Mutta äiti sanoi, että Veli saa meidän vanhan television omaan huoneeseensa peliruuduksi. Äiti kysyi, että käykö se mi-

13


nulle. Veli saa aika usein jotakin enemmän kuin minä. Minusta se on ookoo, kun se on sairas ja minä en ole. Äiti antoi Jumppaselle pusun poskelle. Minulta meinasi tulla yrjö. Jumppanen katsoi, nähtiinkö me veljen kanssa kun äiti pussasi. Sillä ei ole itsellään lapsia. Sen takia se ei osaa olla meidän kanssa. Ei niin hyvin kuin sinun isäsi olisi osannut olla, jos se olisi vielä asunut meillä. Äiti kutsui meidät syömään. Aina kun Jumppanen on käymässä, äiti laittaa hyvää ruokaa ja sillä on viinipullo jääkaapissa. Viini kai on sellaista, että lämpimänä siitä tulee paha olo. Jumppanen sanoi minulle joskus niin ja iski silmää. Kerran näin puistossa miehen, joka joi isosta muovipullosta kulauksen. Se oksensi melkein heti. Kaikki aikuiset eivät tiedä, ettei viiniä pitäisi juoda lämpimänä. Ruokana oli lohkoperunoita ja Lindströmin pihvejä. Minä näin, miten äiti otti ne kaupan pakastealtaasta samalla kun pullataikinan. ”Ai että näyttää hyvältä”, Jumppanen sanoi ja otti kaksi pihviä. ”Niitä saa ottaa vain yhden”, minä sanoin. ”Mitä?” ”Niitä on vain neljä. Yksi jokaiselle.” ”Ai jaa”, Jumppanen sanoi ja pani toisen pihveistä lautaseltaan takaisin paistovuokaan. ”Sori.” Jumppasen niska meni punaiseksi. Se on aina 14


saanut syödä niin monta pihviä kuin on halunnut. ”Ei se mitään”, äiti sanoi. Äiti luimisti minulle autoinsinöörin selän takana. Joskus äiti kysyi minulta, että mitä sinä luimistelet kun vääntelin naamaani ruokapöydässä. Luimistelu on minusta hyvä sana. Nykyisin luimistelen niin usein kuin voin. Veli hotki ruokansa nopeasti. Niin minäkin tein. Jotenkin minusta, niin kuin varmaan Velistäkin, tuntui että Jumppanen halusi olla kahden kesken äidin kanssa. Että meitä ei kaivattu siihen viereen luimistelemaan. Sanoin kiitos ja vein likaiset astiat pesukoneeseen. Vein veljenkin astiat. Se on sille vähän vaikeaa, kun sillä on se letku ja ne viikset. Soitin Kaisalle ja kysyin voitko olla. ”Nytkö?” ”Nii.” ”Oota. Mä kysyn.” Kuulin kuinka Kaisa kysyi. Kaisan äiti vastasi että voit, kunhan olet seitsemältä kotona ja jätät kaikki tavarat jotka hukkuu kotiin. Kaisan äiti on sillä tavalla pöhkö. Se yrittää määräillä Kaisaa paljon enemmän kuin minun äitini määräilee minua. ”Mitä tehtäis?” ”Meillä on uusi filmi. Pidetäänkö nimipäiviä?” Kaisan nimipäivä on kalenterissa kahdeskymmenesviides päivä marraskuuta. Niin on myös Kat15


rin nimipäivä. Se on sillä tavalla kätevää, että me voidaan pitää nimipäivät samana päivänä. ”Joo. Teilläkö?” ”Joo”, minä vastasin. ”Onko Jumppanen siellä”, Kaisa kysyi. ”On”, minä vastasin ja melkein kuulin kuinka Kaisa luimisti puhelimeen. Se on oppinut sen minulta. Jumppasesta Kaisa kysyi, mutta ei Velistä. Veli on melkein aina kotona. Ei sillä ole enää muita kavereita kuin minä. ”Ja meillä on uusi teeveekin. Jumppanen toi. Sellainen iso.” Kaisan kotona on vielä isompi teevee kuin neljäkymmentäkaksi tuumaa. Mutta niillä onkin isompi asunto, ja Kaisalla asuu siellä sen isä ja äiti lemmikkeinä. Minulla on vain äiti, Veli ja Jumppanen. ”Mä tuun. Tuonko karkkia?” ”Tuo. Meillä on pullaa ja limua.” Ja lohkoperunoita ja Lindströmin pihvejä. Yksi pihvi per syöjä. Sitä en sanonut.

16


5 Minulla on lyhyt matka kouluun. Se on jotakin puoli kilometriä. Yleensä äiti käskee minun kävellä sen matkan, ja sen takia se tuntuu niin pitkältä. Sinä aamuna äiti lupasi ottaa minut kuitenkin auton kyytiin. Jumppanen oli ollut yötä, ja äiti oli hyvällä tuulella. Ulkona oli satanut vähän lunta. Äiti raaputti auton ikkunat puhtaiksi, minä katsoin sitä kodin ikkunasta Velin kanssa. Äiti kuskaa Velin aina sen kouluun kaupungin toiselle puolelle. Sinne on liian pitkä matka kävellä. Veli ei voi mennä sinne yksin linja-autolla. Sammakkomies jolla on huonot keuhkot, ei voi olla kauan ulkona. Oikeastaan on tyhmää, jos ihmisellä on veli jonka nimi on Veli. Jos jollekin sanoo, että minulla on veli, se kysyy että mikä sen nimi on. Kun vastaa että Veli, se inttää että niin niin, mutta mikä sen nimi on? Äiti vinkkasi kädellään, ja me mentiin Velin kanssa ulos. Minä varmistin, että ulko-ovi tuli kiinni. Olen tarkka siitä, että meidän kodin ovi tulee

17


lukkoon. Äiti on siitä hyvillään. Se pelkää, että joku pääsee joskus sisälle sillä aikaa kun me ollaan poissa. Joskus, kun äiti oli pieni, niillä kävi murtovarkaita. ”Voi kun tämä lumi pysyisi”, äiti sanoi autossa. ”Tulisi valkea joulu.” ”Niin”, minä sanoin. Oli kahdeskymmeneskuudes päivä marraskuuta. Jouluun oli vielä melkein kuukausi. Tylsää. Äiti peruutti pihatieltä kadulle. Kadun reunassa se katsoi vasemmalle, katsoi oikealle, katsoi vielä kerran vasemmalle. Se teki sen niin, että minä varmasti näin että se katsoi sillä lailla. Äiti sanoo, että minä touhotan enkä katso liikenteessä eteeni. Äidit on sellaisia. ”Ei se pysy”, minä sanoin. ”Kun maapallon ilmasto lämpenee.” ”Mistä sinä sen tiedät?” ”Se oli siinä elokuvassa.” ”Siinäkö, jonka sinun isäsi lähetti?” Äidin ääni muuttuu aina kun se puhuu isästä. Sen äänestä tulee sinun isäsi -ääni. ”Niin.” Nimipäivän kunniaksi me oltiin katsottu Kaisan kanssa isän lähettämä elokuva. Ei se huono leffa ollut. Siinä oli kauniita maisemia eri puolilta maapalloa: sademetsiä, kaupunkeja, jäävuoria ja eläimiä. Mies, joka puhuu siinä elokuvassa, on kyllä vähän 18


tyhmä. Vähän niin kuin Jumppanen: sekin puhuu koko ajan autoista ja veneistä ja moottoripyöristä. Äiti vastaa sille niin ja hymyilee. Siitä Jumppanen innostuu ja puhuu lisää. Minä odotan sitä päivää kun äiti sanoo kerrankin ei, ja Jumppanen hiljenee. Auton sivulaseissa oli huurretta. Piirsin oman puoleni ikkunaan irvistävät miehen kasvot, vaikka äiti ei pidä siitä että ikkunoihin jää jälkiä. ”Äiti. Maapallosta otettiin ensimmäisen kerran kuva avaruudesta vuonna 1968.” ”Niinkö?” ”Avaruusraketti Apollo 8 kävi silloin kuun toisella puolella. Se tuli sieltä takaisin, ja astronautit otti kuvan maapallosta.” ”Mielenkiintoista”, äiti sanoi. Minä näin sen ilmeestä että se ajatteli jotakin muuta. ”Maapallo näyttää ihan siniseltä.” ”Vai niin.” Piirsin ikkunan höyryyn siksak-kuvion. Sellaisen ylöspäin nousevan. Samanlaisen kuin se Al Gore piirsi elokuvassa isolle taululle. Viiva alkoi nurkasta ikkunan alareunasta ja päättyi ikkunan yläreunaan. Al Goren siksak kuvasi ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta. Minun siksakkini kuvasi sitä reittiä, jota minä kävelen kouluun silloin kun minun pitää kävellä. Äiti ihmettelee, miksi minulta menee viidensadan metrin matkalla joskus tunti. Veli istui omalla puolellaan liian hiljaisena. Mi19


nä tökkäsin sitä sormella kylkeen, mutta se ei vastannut. Veljen on vaikea hengittää aamuisin. Öisin äiti käy katsomassa monta kertaa sen huoneessa, että se on varmasti elossa. Yöllä Veli on kiinni isossa hapenerottimessa. Koulumatkalla sillä on pienempi pullo vyötelineessä. Koulussa se pääsee taas kiinni sellaiseen isoon koneeseen, jos on tarvis. Tökkäsin Veliä uudestaan kylkeen. ”Sinä olet kävelevä ilmastonmuutos, Veli. Sinä et saa enää happea kun puut kuolee. Pelkkää hiilidioksidia. Ja sitten sinä kuolet.” ”Ei saa sanoa noin”, äiti sanoi. Meidän koulun toisessa päässä on eskari. Eskarilaiset on tosi pieniä, vielä pienempiä kuin Veli. Koulussa on tapana, että kun uudet eskarilaiset aloittaa syksyllä niin kuudesluokkalaiset saa niistä itselleen kummioppilaan. Minä otan sitten aikanaan kummioppilaaksi jonkun pojan. Kudon sille villamyssyjä ja pannulappuja ja opetan sen käymään tyttöjen vessassa. Minä haluan katsoa, pystyykö pojasta tekemään tytön jos siitä kouluttaa sisäsiistin. Eskarilaisia oli suojatien kohdalla kävelytiellä odottamassa, että ne pääsisivät kadun yli. Siinä minäkin aina odotan, silloin kun kävelen kouluun. Joskus saa odottaa aika kauan, kun siinä ei ole liikennemerkkejä. Eskarilaisten hengitys höyrysi ilmassa niiden päiden ympärillä. Äiti pysäytti auton suojatien eteen ja näytti kädellään että saa mennä. Eska20


rilaiset eivät heti uskaltaneet. Ne on sillä lailla arkoja. Minä saan monesti mennä ekana ja näyttää niille mallia. Ensimmäinen eskareista uskalsi lähteä, ja äkkiä niistä kaikista tuli pingviinejä. Keisaripingviinejä tai muita, en minä tiedä. Aurinko paistoi niiden takaa, ja ilma niiden ympärillä höyrysi kun jäätikkö suli niiden alla. Suojatien paikalla oli vettä ja avointa merta. Pingviinien takana oli jäätikköä, mutta se suli koko ajan pois. Ensimmäisen niistä oli sukellettava mereen. Kuului loiskis loiskis. Aina vain useampi niistä uskalsi lähteä uimasilleen. Vettä oli kaikkialla meidän auton ympärillä, pingviinejä hyppi siihen koko ajan lisää. Niiden oli pakko, kun valkoinen jäätikkö niiden takana suli koko ajan pienemmäksi. Joillakin pingviineistä oli muna jalkojensa välissä, siellä paksujen rasvakerrosten alla. Siitä huolimatta niiden piti hypätä. ”Äiti.” ”No?” ”Sammuta auto.” ”Mitä?” ”Sammuta auto”, minä huusin. ”Jäätiköt sulaa!” ”Mitä sinä höpötät?” ”Sammuta!” ”Mitä ihmettä...” 21


Äiti ei ehtinyt sanoa muuta. Minä irrotin turvavyön, kumarruin penkkien väliin ja väänsin avaimen pois virtalukosta. ”Anna se tänne!” Minä en antanut. Puristin avaimen nyrkkiini ja menin myttyyn takapenkin kauimmaiseen nurkkaan. Katselin miten pingviinit pulahtivat laumana auton editse ja kadun yli. Toisella puolella niistä tuli taas eskarilaisia. Ensin tuli näkyviin reppu niiden selässä, sitten putkahtivat esiin jalat, sitten pää ja lopulta muuttui muu ruumis. ”Larsen B suli jo”, minä huusin äidille. ”Haluatko sinä, että Grönlantikin sulaa?”

22

Martti Linna: Isän luokse / Lukunäyte  

Lukunäyte Martti Linnan lastenkirjasta “Isän luokse”.