Issuu on Google+

moguli MEDIATUTKIMUKSEN AINEJÄRJESTÖLEHTI

ISSN 2323-721X

2/2016

1


SISÄLTÖ 04

Valtavia asioita

Elokuvat ovat pilanneet maailman

08

Hurmaantunut

@KenenApplikaatio?

12

2

06

Kuka päättää työllistymisestäsi?

10


14

Musiikki on parasta huumetta

#jalkapuu

16

20 Mikrogramman verran valtaa

Ihan hรถpรถ juttu

22

3


Valtavia asioita TEKSTI: LAURA MILLASNOORE KUVA: TIMO HEINONEN

Ihminen pääsääntöisesti haluaa vallan itseään koskevissa päätöksissä. Haluamme päättää siitä, mitä puemme päällemme, syömme ja kuinka kulutamme aikaamme. Vaatekaupat saavat rahansa muokattuaan muotitalojen couture-asuista arkisempia versioita, joita me ostamme, koska ”tää on niin mun näkönen”. Valitsemme lautasellemme kasvisruokaa, koska Annassa kirjoitettiin Sipsikaljavegaaneista tai mätämme ostoskoriimme kinkkua niin paljon kuin jaksamme kantaa, koska Mikko Kivinenkin sanoo, että se on hyvää. Katsomme elokuvan, koska Lähikuva kehui sitä, luemme kirjan, koska se oli ale-laarissa, käymme kuntosalilla hikoilemassa, koska Bull Mentula ja Jutta Gustafsson. Toimiessamme mainituilla tavoilla emme yleensä ajattele valtaa. Emme tule ajatelleeksi, että joku muu on vaikuttanut päätöksiimme, tai ehkä tulemmekin, mutta ajattelemme kuitenkin tehneemme valintamme viime kädessä itse. Eri tahojen intressit saattavat kuitenkin törmätä omiemme kanssa, ja silloin valta näyttäytyy. Yksi vallankäytön kohteista ja vallannäytön areenoista on ihmiskeho. Esimerkiksi Tissiviikko pyrki nostamaan esiin naiskehon rajoitetun toiminta-alueen. Samaan on pyrkinyt aiemmin myös Free The Nipple -some-kampanjointi. Molempien tarkoituksena on ollut naisten rintojen seksualisoinnin vastustaminen ja tissien genitaalistatuksen poistaminen. Myös karvoitusnormitusta vastaan on yritetty vallankumousta. Kainalot ovat rehottuneet, tummat karvat levinneet reisille ja sääret saaneet suojakseen karvapeitteen kun sukupuolivärikoodatut sheiverit on jätetty kaupan hyllyille. Tässä Mogulissa valtaa käsitellään monipuolisesti. Pohdimme muun muassa kuinka valtaa käytetään sosiaalisessa mediassa, julkisessa keskustelussa ja viidakossa sekä sitä, kenellä on valta työnhakuprosessissa. Varmuudella vallasta voin sanoa vain, että tämän Mogulin myötä yksi valtakausi jää historiaan. Vallaton neiti puheenjohtaja-päätoimittaja jättää tämän lehden myötä molemmat pestinsä ja karkaa ulkomaille. Syytä huoleen ei kuitenkaan ole. Hurma ja Moguli jatkavat vuonna 2017 yhtä valtavina uusien tekijöiden ohjauksessa.

4


5


Elokuvat ovat pilanneet maailman TEKSTI: MIIKKA RUSI KUVA: JASMIINA ISOTALUS Elokuvan avainkohtaus, yli sadan desibelin äänivyöry ja kananlihalle menevä iho. Selviääkö sankari vaikeuksistaan vai joutuuko hän katsojien pettymykseksi nielemään tappionsa? Saavuttaako hän rakkauden tai onnistuuko hän tuhoamaan vihollisaluksen? Valkokankaan ihmemaailma pelastaa maailman tylsyydeltä, mutta toisaalta elokuvat pelaavat myös julmasti toiveillamme ja odotuksillamme. Ne tarjoavat meille mahdottomia esikuvia, saavuttamattomia tavoitteita ja vahvistavat haitallisia stereotypioita. Elokuvat ovat oikeastaan surkeita opettajia, sillä kukkakimpun kanssa sateessa seisova ihastus ei ole romantikko vaan stalkkeri, avaruusolioiden hyökkäys on äärimmäisen epätodennäköistä ja tulevaisuus ei ole Blade Runner. Tässä kolme tapaa, jolla elokuvat ovat pilanneet maailman.

RAKKAUS Hollywoodin rakkaus on tyypillisesti sietämätöntä marsipaania. Elokuvien rakkaustarinoiden keskeisin myytti on sielunkumppanuus – erikoinen ajatus siitä, että maailman miljardeista ihmisistä yksi henkilö on tarkoitettu deterministisesti juuri sinulle. Sielunkumppaniin rakastutaan ensimmäisellä silmäyksellä ja tällä kohtalon sanelemalla partnerilla on usein myös jonkinlaisia psyykkisiä ominaisuuksia, joilla hän pystyy lukemaan ajatuksesi, viimeistelemään lauseesi ja tietämään kätketyimmätkin tarpeesi. Pyhällä, intohimoisella ensisuudelman hetkellä koko universumi seisahtuu paikoilleen ja jostain alkaa kuulua sinfoniaorkesterin herkkä sointi. Ja kas; rakkaus on raivannut tieltään kaiken sekä täyttänyt onnellisen parin kaikki haaveet. Lemmen voima hävittää kaikki muut maalliset tuskat. Filmillä suuteloitsevat rakastavaiset ovat yliluonnollisen kauniita, ihanan sosiaalisia ja kaikkiaan virheettömiä ihmisiä. Heidän hammasrivistönsä ovat täydellisen suoria, hymyt hehkuvan valkoisia ja vartalot urheilullisia sekä huolehdittuja. Koska sinä et täytä mainittuja kriteerejä, olet tuomittu kokemaan kroonista alemmuudentunnetta vatsaröllyköinesi.

PELKO Yhdysvaltalainen viestintätieteen professori George Gerbner (1919-2005) esitteli käsitteen ”pahan maailman syndrooma” jo 1960-luvulla. Siitä kärsivä seuraa huomattavan paljon tiedotusvälineitä ja niiden mitä kammottavampia uutisia. Tämän vuoksi hän luulee maailman olevan vaarallisempi kuin se 6

kokemuspohjaisesti tai tilastollisesti oikeastaan onkaan. Ilmiö on voimakas siksi, että pelko on tunteistamme voimakkaimpia ja alkukantaisimpia. Pelko on auttanut esi-isiämme pakenemaan petojen kynsistä ja ollut evolutiivisesti ihmiselle mitä tärkein selviytymismekanismi. Siis hyödyllinen, järkevä reaktio. Fobiat, eli voimakkaat irrationaaliset pelot, saattavat kuitenkin olla haitallisia. Näitä suurelta osin perusteettomia huolia ruokkii esimerkiksi kauhulla pelaavien elokuvien laaja skaala. Katastrofielokuvissa mässytellään maailmanlopulla: maapallo jäätyy, asteroideja tippuu, tulivuoret purkautuvat, alienit hyökkäävät tai ydinsota tuhoaa. Kauhua kylvävät myös silpovat sarjamurhaajat, kuristavat hiipparit ja erilaiset artesaanitappajat – nuo sairaat nerot, jotka käyvät virkavallan kanssa omaa pirullista kissa-hiiri-leikkiään. Lentoturmatrillerin katsottuaan unohtaa helposti, että automatka lentokentälle on tilastollisesti huomattavasti vaarallisempi kuin itse lento.

TULEVAISUUS Ilman katastrofejakin olemme alitajuisesti huolissamme tulevaisuudestamme. Tommi Uschanov huomauttaa kirjassaan Hätä on tarpeen: Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015 miten useissa elokuvissa maapallon tulevaisuus esitetään tietyllä tavalla. Tämän vakiintuneen ”huonon tulevaisuuden estetiikan” alkupiste on Uschanovin mukaan jäljitettävissä Ridley Scottin elokuvaan Blade Runner (1982). Samaa kuvastoa on sittemmin käytetty uudelleen esimerkiksi sellaisissa elokuvissa kuin RoboCop (1987), Demolition Man (1993), Judge Dredd (1995) ja Minority Report (2002). Huonossa tulevaisuudessa tapahtumapaikkana on yleensä New York tai muu sitä muistuttava suurkaupunki, joka muodostuu suureksi osaksi pilvenpiirtäjistä. Tulevaisuuden kaupungissa tuntuu olevan jatkuvasti yö, tai ainakaan aurinko ei paista. Siellä myös todennäköisemmin sataa kuin ei sada. Taustalla leijalee usein jonkinlainen pahaenteinen höyry tai savu ja väreiltään lähes kaikki on mustaa, harmaata, sinistä, siniharmaata sekä mustanharmaata. Uschanov muistuttaa kiltisti lukijaa, että tämä on mahdotonta jo luonnontieteellisistä syistä. Ellei kyseessä ole napapiirin takana vallitseva kaamos, missään ei voi olla yö ympäri vuorokauden. Jos olisi, niin se merkitsisi, että maapallo on lakannut pyörimästä tai että aurinko on sammunut. Tai saattaahan se ollakin, kuten Danny Boylen elokuvassa Sunshine (2007).


7


Hurmaantunut TEKSTI: BEA KARLSTEDT KUVA: LAURA MILLASNOORE

Taiteiden tutkimuksen kastajaispäivästä oli tulossa kirjaimellisesti kastajaiset. Sää enteili koko päivän huonoa ja vettä tuli kuin saavista. Onneksi tutorimme lohdutti meitä sanomalla, että märkä sää on kastajaisten perinne. Brahenpuisto näytti vielä viisi vaille kuusi synkän autiolta, mutta onneksi viimeisetkin ahkerat opiskelijat saapuivat kastajaisia edeltävään kokoontumiseen iltapäiväluentojensa loputtua. Tunnelma oli jännittynyt ja odottava. Meidät jaettiin kuuteen sekalaiseen ryhmään ja tarkoituksena oli kiertää Turun pubeja ja suorittaa niissä toinen toistaan luovempia ja hauskempia tehtäviä. Saimme muun muassa kurlata kaljalla makkaralaulun tahtiin, esittää kehoperformanssina Guernicaa, sekä lausua Game of Thrones -aiheista vegaanirunoa. Oli kuulemma jossain pubissa nähtävillä erittäin laadukas Veijo Hietala -imitaatiokin, mutta ei siitä sen enempää. Kiertelyn lomassa oli mahdollisuus suorittaa myös ylimääräisiä tehtäviä lisäpisteiden toivossa. Loppukokoontumisessa sai tehdä ihmispyramidin sekä tuoda mukanaan paikalle jotain sinistä, sienen ja palan Turkua. Vaikka yli puolet ryhmästämme kiven kovaa väitti kuulleensa viimeisen ohjeen olleen ”pala kurkkua”, niin ei, se oli pala Turkua. Toki pala kurkkuakin on pala Turkua, jos se on paikallista. Suxesin tiskiltä tuli sitten kysyttyäkin kurkunpalaa, mutta ei heillä kuulemma sellaista ollut. Meille metufukseille kastajaisilta huipentui Hurman kastetilaisuuteen. Osasimme kulkea nätisti jonossa sekä kuunnella ohjeita, mikä oli jo itsessään aikamoinen saavutus. Vannoimme jännityksestä ääni täristen hartaan valan Tuomiokirkon portailla. Aamulla farkkutakin taskusta löytyi ryppyinen ja kärsinyt kastetodistus. Nyt olen ylpeä hurmalainen. Erityiskiitokset haluan osoittaa karkkikaupan myyjälle, joka erittäin hämmentyneenä lahjoitti meille tarvitsemamme sieni-irtokarkin. Toiset, edellistä selvästi suuremmat kiitokset, osoitettakoon ihanille tutoreillemme, jotka ovat olleet kärsivällisiä ja tukevia koko syksyn ajan.

8


9


@KenenApplikaatio? TEKSTI: ARTTU ALA-JOKIMÄKI KUVA: JASMIINA ISOTALUS Vajaa vuosi sitten kuulin kiinnostavasta uudesta applikaatiosta nimeltä Jodel. Erityisesti yliopisto-kampuksilla suosiota keränneen some-palvelun ideana on tarjota käyttäjilleen vessanseinä, jossa voi käydä anonyymiä keskustelua muiden samalla alueella sovellusta käyttävien kanssa. Palvelu perustuu jodlauksiin, eli lyhyisiin viesteihin, joita muu käyttäjäkunta voi äänestää ylös tai alaspäin. Eniten ylä-ääniä saaneet Jodelit saavat eniten näkyvyyttä, samalla kun ala-ääniä keräävät viestit hautautuvat jonnekin bittiavaruuden uumeniin. Tämän lisäksi yksittäisiä jodlauksia voi myös kommentoida. Jodelit näkyvät maantieteellisen sijainnin perusteella muille noin 10 kilometrin säteellä oleville käyttäjille. Konsepti kuulosti mielestäni hyvältä. Käynnistettyäni Jodelin ensimmäistä kertaa oli ensireaktioni kuitenkin hämmennys. Kaikki palvelussa näkyvät viestit olivat ruotsinkielisiä. Selasin valikoita etsien kieli-asetuksia, joiden oletin olevan päin prinkkalaa. Lyhyen selvitystyön päätteeksi jouduin kuitenkin toteamaan, että mitään kieli-asetuksia ei ole. Suomenruotsalaiset näyttivät yksinkertaisesti ottaneen vallan Jodelin sisällä. Kirjoitin ensimmäisen jodlaukseni, jossa kysyin varovasti, että miksi kukaan ei kirjoita suomeksi. Viestini sai hetkessä 5 alaääntä sekä vastauksen ”Sixi että soåmi ån paska kieli”. Tilanne oli itselleni täysin uusi. Jodelissa minä olin yhtäkkiä vähemmistökielen edustaja – eikä kohtaamani vastaanotto ollut järin ystävällinen. Yritin vielä kysellä, että eikö kukaan huomaa tilanteen ironiaa ruotsinkielisten polkiessa Jodelissa vähemmistö-asemaan jääneitä suomenkielisiä, mutta viestini hautautui alaäänten tulvaan. Harmistuneena poistin applikaation ja lohduttauduin sillä, että käyttööni jäi yhä liuta muita some-sovelluksia, joita saatoin plärätä ilman toisen kotimaisen kielen haltuunottoa. Sen verran tämä ruotsinkielinen applikaationvaltaus jäi kuitenkin mietityttämään, että päätin googlettaa ilmiön taustoja. Löytämäni ruotsinkielisen YLE X3M:n artikkeli ei osannut selittää asiaa sen paremmin kuin minäkään. Ilmeisesti joukko suomenruotsalaisia oli sattunut löytämään applikaation ennen muuta väestöä ja sana oli levinnyt ruotsinkielisten keskuudessa. Ylen haastattelemat ruotsinkieliset nuoret tuntuivat olevan tyytyväisiä, että edes yksi some-kanava oli ensisijaisesti heitä varten. Jodelista oli siis muotoutunut vähemmistöryhmän oma saareke sosiaalisen median muutoin suomenkielisessä valtameressä. Tätä ennen en ollut tullut edes ajatelleeksi, että valtakieltä puhuvana some-käyttäjänä olen tosiaan jokseenkin etuoikeutetussa asemassa ruotsinkielisiin nähden. 10

”Fair

enough”,

ajattelin

ja

jatkoin

elämääni.

Vuoden 2016 lokakuussa jotain kuitenkin muuttui. Jodelin palaveripöydässä oli ilmeisesti päätetty, että applikaatio pitää saada koko kansan käyttöön. Turun Yliopiston kampukselle ja Unican ruokaloihin ilmestyi mainoslappuja, joissa mainostettiin Jodelia – suomeksi. Päätin käydä tarkistamassa miten tämä oli vaikuttanut applikaation kielitilanteeseen. Kuinka ollakaan, selkeä valtaosa etusivulla näkyvistä jodlauksista oli nyt suomenkielisiä. Tilanne oli kääntynyt päälaelleen ja ruotsinkieliset viestit hautautuivat nopeasti näkyvistä. Yksi ruotsinkielinen käyttäjä oli tapahtuneesta tuohtuneena ottanut yhteyttä Jodelin asiakaspalveluun ja jakoi screenshotinsaamastaanvastauksesta.Viestissäsuomenruotsalaiseksi itsekin tunnustautuva Janne pahoitteli tilannetta ja selitti, että Jodelin haluttiin olevan avoin kaikille käyttäjille. Hän lohdutti kysyjää kertomalla, että uuden kanava-toiminnon ansiosta Jodeliin pystyi nyt kuitenkin luomaan erillisiä suljettuja ryhmiä. Ruotsinkielistä keskustelua voisi siis yhä jatkaa entiseen tapaan, mutta se tapahtuisi vastedes @SvenskaJodlare-kanavalla. Sukeltaessani suomenkielistyneen Jodelin maailmaan, aloin nopeasti ymmärtää miksi sovellus oli ollut ruotsinkielisille niin rakas. Kaltaisteni yliopisto-opiskelijoiden täyttämä palvelu tarjosi mitä oivallisinta vertaistukea arjen tilanteisiin. Oli ilahduttavaa huomata, että myös muiden Ylioppilaskylässä asuvien asunnot ovat kylmiä, ja etten ole ainoa jolle aamukahdeksalta alkavalle luennolle raahautuminen tuntuu sankarilaulujen arvoiselta uroteolta. Jodelin luoma yhteisöllisyyden tunne oli ja on edelleen hämmästyttävän voimakas. Alkuinnostuksen tasaannuttua ajatukseni palasivat kuitenkin vielä kerran Jodelissa tapahtuneeseen muutokseen. Tajusin, että suurin hyötyjä Jodelin kielenvaihdoksessa en kaikesta huolimatta ollut minä, vaan Jodel, joka sai valtavan määrän uusia käyttäjiä palvelulleen. Yhtiön suorittama kieli-interventio on hyvä muistutus siitä, että vaikka me käyttäjinä tuotamme sosiaalisen median tarjoaman sisällön, emme kuitenkaan omaa juuri minkäänlaista päätösvaltaa itse alustojen suhteen. Itsestäänselvyytenä pitämämme keskustelufoorumit ja tapaamispaikat ovat kehittäjiensä omaisuutta ja ne ovat milloin hyvänsä muutettavissa, jos omistajayhtiön intressit niin vaativat. Suomenruotsalaiset suorittivat siis oivallisen talonvaltauksen, mutta some-alustat eivät ole käyttäjien omia – vaikka ne omilta tuntuisivatkin.


11


Kuka päättää työllistymisestäsi? TEKSTI: MILJA MÄKELÄ KUVA: LAURA MILLASNOORE Moni valmistumista lähestyvä miettii hiki hatussa, kuinka työelämän ikeen pääsisi kiinni. Työpaikkojen vaatimukset ovat koventuneet, ja moni päteväkin työnhakija kokee riittämättömyyden tunnetta selatessaan työpaikkailmoituksia. Voitko sinä saada unelmiesi työn, vai meneekö se yli-inhimmillisiä voimia omaavalle supertyypille? Työnhakija kokee usein jan armoilla. Jos kemiat eivät kohtaa, työpaikasta on ta onko työnhakijalla itsellään nus Oy:n toimitusjohtaja Ismo

olevansa haastattelihaastattelijan kanssa turha haaveilla. Mutvaltaa? Ainakin UraKurri on tätä mieltä.

”Tottakai työnhakijalla on valtaa. Työnhakija esimerkiksi päättää, mihin hakee. Tällä hetkellä erityisesti pienten yritysten ja tuntemattomien yritysten on vaikea löytää palkattavia.” Kurri sanoo korostavansa rekrytoinneissaan osaavuutta ja asennetta yli muiden ominaisuuksien. ”Asenne ratkaisee – aina”, Kurri vannoo. Työnhakija tulee useammin torjutuksi, kuin kutsutuksi työhaastatteluun, eikä oma näkemys haastattelussa pärjäämisestä välttämättä aina käy yhteen rekrytoijan näkemysten kanssa. Rekrytointikin voi mennä pieleen. ”Odotusarvot eivät kohtaa, joko työnhakijan tai työnantajan kohdalla. Osaamisesta, yrityksestä tai työtehtävästä voi olla syntynyt väärä kuva. Tilanteet muuttuvat tai tarve työlle tai rekrytoinnille muuttuu. Joissain tapauksissa ei ole osattu painottaa oikeita asioita haussa, kenties kohdeyleisö

12

on ollut väärä, tai hakemuksia ei ole tullut”, Kurri selittää. Kurrin mukaan parhaiten työllistyvät aktiiviset työnhakijat, jotka tuovat yritykseen jotain uutta, kuten kokemusta, kulttuuria tai asennetta. Herää kysymys; onko tavallisille työntekijöille enää tarvetta? Valkeakosken Voipaalan taidekeskuksen toiminnanjohtaja Noora Westerbergin mielestä työelämän vaatimukset ovat muuttuneet radikaalisti. ”Ei ole enää niin kapea-alaisia asiantuntijatehtäviä etteikö rinnalla joutuisi puuhaamaan kaikenlaista ‘ulkomusiikillista’. Some ja muu median hallinta on hiipinyt monen työhön”, Westerberg kertoo. ”Erilaisten sovellusten, ohjelmistojen ja prosessien tuntemus on osattava tai opittava lähes työssä kuin työssä. Kuntapuolella nettisivupäivityksiä tekee jokainen yksikkö, sihteeri ja toimistotyöläinen”, Westerberg jatkaa uhkaavasti supertyöntekijän tuntomerkkejä muistuttavan työläisen kuvailua. Yksityisellä sektorilla tilanne vaikuttaa kuitenkin olevan toinen. ”Kyllä työpaikkailmoituksissa haetaan tavallisia osaajia. Se tulkinta, että kaikki mainitut ominaisuudet on löydyttävä, on väärä”, Kurri sanoo. Kurrin mukaan tärkeät vaatimukset on lueteltu työpaikkailmoituksessa, mutta rekrytoijan tehtävä on arvioida kandidaatit näiden oman osaamisen perusteella.


13


Musiikki on parasta huumetta TEKSTI: EERO LASSILA KUVA: JULIA KAUPPINEN

Musiikki on kautta rantain ollut maaginen ihmisiä yhdistävä voima, joka hämmästyttää, kummastuttaa ja vihastuttaa. ”Musiikki on fysiologinen väylä ihmisen tunteisiin. Luonnonvalinta on suosinut musikaalisia ihmisiä niin parittelussa kuin taistelussa. Sitä kautta ihmiset ovat tunteneet yhteisöllisyyttä. Esimerkiksi heimoissa soittavilla ja tanssivilla on parempi yhteishenki ja sen kautta ollaan pystytty liikkumaan etevämmin ja nujertamaan vihollinen”, toimittaja Riku Rantala sanoo. ”Numeropäisessä kulttuurissamme perustellaan asioita rahalla. Nykyään etenkin lännessä musiikilla on enemmän tekemistä kaupallisuuden kuin pyhyyden kanssa. Kulttuuriin sijoitettu euro tulee moninkertaisena takaisin hyvinvoinnissa, mikä pitää paikkansa ja se on hyvä muistaa, kun leikkurit heiluu”, Rantala jatkaa. Docventuresista ja Madventuresista tuttu Rantala julkaisi vastikään Mad music -nimisen kirjan Tuomas ”Tunna” Milonoffin kanssa. Teoksessa on tarkasteltu maailmaa musiikin kautta. “Kirja on kumarrus hiphopinkin suuntaan. Hiphopin saralla tehdään merkittävästi töitä yhteiskunnallisen vaikuttamisen eteen”, Rantala kertoo. Kirjaa varten toja alueilta,

onkin joilla

koottu erityylisiä Madventures-tiimi

soittolisseikkaili.

”Bassoradion Truths and Rights -ohjelma inspiroi meitä kirjan tekemiseen. Ohjelmassa soitettiin nimenomaan reissujen aikana keräiltyjä soittolistoja.” ”Spotifyyn on koottu 50 soittolistaa kirjailija Esa Salmisen ja muusikkotoimittaja Antti Klemolan avustamana. Musiikkia oli paikoin vaikeaa saada talteen esimerkiksi Kambodzassa, jossa punakhmerit julistivat vuonna 1975 modernin musiikin porvarilliseksi, minkä vuoksi muusikot tapettiin ja lähes kaikki levyt tuhottiin”, Rantala jatkaa. Kaksikko julkaisi myös kappaleen Hajotkaa pakkaseen, joka on tehty yhteistyössä vastikään menehtyneen rumpali Zarkus Poussan kanssa. Tullaanko heitä kenties näkemään festarilavoilla? 14

”Meitä ei tuu näkee missään keikalla. Kunnioitamme ihan liikaa musiikintekijöitä. Oon kuitenkin mielissäni julkaisemastamme biisistä. Se on kunnianosoitus Poussalle, jonka kovalevyltä on taltioitu miehen nauhoittama kertosäe.” Musiikilla on ollut maailmanlaajuisesti valtava vaikutus poliittisesti ja kulttuurisesti. Hiphopin yhteiskunnallisten läpimurtojen lisäksi myös kansanlauluilla on raivattu poliittista sanomaa kansakunnan syvimmistä ongelmista. Musiikilla on ymmärretty olevan myös kaupallista viihdearvoa etenkin lännessä. ”Jos mietitään musiikin voimaa, niin Viron laulavassa vallankumouksessa musiikin voima itsenäisyydessä on ollut valtava niin henkisesti kuin viestinä vallanpitäjille. Neuvostoliitossa esityksiä kontrolloitiin esitysluvalla. Sitä vastaan perustettiin underground-liike, joka levisi muun muassa röntgen-kuviin, joihin kaiverrettujen urien kautta kiellettyjä biisejä kuunneltiin. Musiikki voidaan toki mieltää vastoin tarkoitusta yhteiskunnalliseksi. Viihdearvokin on merkittävää, vaikka se olisi mautonta tai provosoivaa”, Rantala selittää. Digitaalisuus on tuonut mukanaan mahdollisuuden. ”Niinku nähdään, niin kopiointi on tuhonnut täysin kaikki kansainväliset suuret viihdejätit. Bullshit! Väärin. En ole huolissani musiikin tulevaisuudesta tällä saralla. Ihmisten täytyy kelata uudestaan elatuksen logiikka, mutta muuten valta on jakautunut useammalle.” ”Musiikin päätäntävaltaan ei tarvita enää kalliita levyprässejä ja jakelukanavia. Jopa kehitysmaiden asukkailla on mahdollisuuksia saada valtaa, jos sisältö on kovaa”, Rantala heittää. Rantalalla

on

ohjeremmiä

myös

opiskelijoille.

”Tehkää niin vitusti. Se on ainut keino. Tulosta ei synny, jos jäät lahjojen ja itsekritiikin kanssa nyhjöttämään. Sun pitää kirjoittaa, sun pitää vääntää ja sun pitää painella niitä näppäimii. Kirjailijaksi ei tulla kelaamalla, ei dokaamalla, eikä viettämällä kirjailijan elämää. Lopulta se tekemisen rutiini on se, jolla luovaa työtä pitkään ja hartaasti tehdään.”


15


#jalkapuu TEKSTI: ARTTU ALA-JOKIMÄKI KUVA: JASMIINA ISOTALUS

Basaarin viereisellä aukiolla seisoo puinen lava. Väenpaljouden keskeltä lavalle nostetaan kalmankalpea ja pelokkaan oloinen nainen. Naisen saattajat kuuluttavat tämän syyllistyneen aviorikokseen ja lukitsevat hänet lavalle rakennettuun jalkapuuhun. Väkijoukko kerääntyy avuttoman naisen ympärille huutamaan solvauksia ja uhkauksia. Osa ohikulkijoista sylkee naisen päälle, toiset heittävät mutaa hänen kasvoilleen. Tunnin kuluttua rangaistus on ohi, mutta loattu maine kulkee tuomitun mukana niin kauan kuin kanssaihmiset asian muistavat. Jotakuinkin näin saattoi edetä vielä 1600-luvulla yleisen häpeärangaistuksen toimeenpano. Maineen menettämisen ajateltiin tuolloin toimivan tehokkaana pelottimena ja ehkäisevän rikollisuutta. Tuomituista haluttiin tehdä varoittavia esimerkkejä muulle yhteisölle. 1700-luvun puolella asiaa tutkineet oppineet havaitsivat kuitenkin, ettei asia ole aivan näin yksinkertainen. Osa häpeärangaistuksen leimaa kantaneista tuomituista putosi täysin yhteisön ulkopuolelle, mikä johti useissa tapauksissa uusiin rikoskierteisiin. Rangaistukset eivät siis näyttäneet palvelevan tarkoitustaan, vaan saattoivat jopa lisätä rikollisuutta. Ongelmalliseksi osoittautui myös rangaistusten epätasainen jakautuminen väestön kesken – häpeärangaistuksista kärsivät nimittäin muita useammin alempien yhteiskuntaluokkien edustajat sekä naiset. 1800-luvun puolella häpeäpaalut ja jalkapuut katosivatkin pikkuhiljaa katukuvasta. Suomessa häpeärangaistukset kiellettiin vuonna 1894. Modernissa oikeusvaltiossa kasvaneen on helppo lokeroida häpeärangaistukset osaksi jotain pimeää ja barbaarista menneisyyttä, joka on sivistyksen ja yhteiskunnallisen kehityksen myötä painunut unholaan. Tavallaan tämä on 16

totta. Jalkapuut ja häpeäpaalut eivät enää ole osa katukuvaamme. Häpäisemisen kulttuuri on kuitenkin isompi osa arkeamme kuin ehkä haluaisimme myöntää – oikeuslaitoksemme ei enää määrää häpeärangaistuksia, mutta häpäiseminen elää ja voi hyvin sosiaalisessa mediassa. Esimerkiksi keneltäkään internetin huumorisivustoja seuraavalta on tuskin jäänyt näkemättä video vihaisesta risujemmaajasta, jonka toilailu taltioitiin videolle ja ladattiin Youtubeen. Sen sijaan, että hänet olisi tuomittu tekemästään ympäristörikoksesta lain kirjaimen mukaisesti, hän kohtasi toisenlaisen rangaistuksen: hänestä tuli koko kansan naurunaihe. Samanlaisen kohtalon koki myös lahtelaisen yläkoulun opettaja, jonka oppitunnilla saama hermoromahdus oli alkusyksystä Suomen katsotuimpia Youtube-videoita otsikolla ”Opettaja sekoaa!”. Toimittaja-kirjailija Jon Ronson on haastatellut internetissä häpäistyksi tulleita ihmisiä kirjassaan So You’ve Been Publicly Shamed?. Yksi Ronsonille haastattelun antaneista henkilöistä on yhdysvaltalainen Justine Sacco, joka joutui some-kansan vihan kohteeksi vuonna 2013. Sacco oli lähdössä matkalle Etelä-Afrikkaan ja twiittasi ennen lähtöään ”Going to Africa. Hope I don’t get AIDS. Just kidding. I’m white!”. Noin 170 seuraajalle jaettu twiitti sai nopeasti suurta huomiota, ja Saccon ympärille kehkeytyi valtaisa some-raivo. Hashtag #HasJustineLandedYet kohosi maailman kymmenen suosituimman hashtagin joukkoon ennen kuin Sacco oli edes laskeutunut määränpäähänsä. Harkitsemattoman twiittinsä johdosta Sacco menetti lopulta sekä maineensa että työnsä, ja sai osakseen lukuisia tappouhkauksia. Ronsonin kirjassa Sacco kertoo, ettei ole voinut tapauksen jälkeen harkita deittailua tai uusiin ihmisiin tutustumista, sillä twiitistä seurannut kohu muistetaan yhä laajalti. Saccon twiitistä voi olla mitä mieltä hyvänsä,


17


mutta tärkeää on mielestäni pohtia myös sitä, onko rangaistuksen lujuus linjassa tehdyn rikkomuksen kanssa. Edistääkö solvaaminen ja uhkailu asenteiden muuttumista, vai ajaako se ihmisiä yhteisöjen ulkopuolelle kuten entisaikojen häpeärangaistukset tekivät? On tietysti hyvä muistaa, että sosiaalisen median kampanjoilla voi olla myös demokratiaa ja kansalaisaktivismia voimistava vaikutus. Youtube-videoiden avulla on paljastettu esimerkiksi tapauksia, joissa poliisi tai järjestyksenvalvoja käyttää voimakeinoja tarpeettomasti. Twitter-kampanjoilla on onnistuttu saamaan näkyvyyttä yritysten epäeettisille käytännöille tai harhaanjohtaville mainosväitteille. Joukkovoiman avulla voidaan siis myös voimaannuttaa ja aktivoida ihmisiä, ei vain häpäistä ja leimata heitä. Ongelma tuntuisikin muodostuvan rajanvedosta oikeutetun ja kohtuuttoman häpäisyn välillä. Tällaiset asiat kun ovat tavallisesti lainoppineiden ja oikeusjärjestelmän käsissä. Sen sijaan sosiaalisessa mediassa tuohtunut ja toisinaan vahingoniloinenkin väkijoukko toimii yhtä aikaa sekä tuomarina että pyövelinä, eikä mitään sitovia sääntöjä tai ohjenuoria ole olemassa. Internetin lautamiehet eivät oikeutta jakaessaan tunnu myöskään

18

tekevän eroa suuryrityksen, viranomaisen tai tavallisen veronmaksajan välillä. Äärimmilleen vietynä häpäisijät saattavat myös itse syyllistyä rikokseen tuomion täytäntöönpanossa. Esimerkiksi doxaaminen, eli yhteys- ja henkilötietojen luvaton julkaiseminen, on yleinen rangaistusmuoto internetin kenttäoikeudessa. Eläköitynyt varatuomari Jukka Kemppinen kommentoi Tapanilan joukkoraiskausta käsittelevässä blogikirjoituksessaan kansan oikeuskäsityksiä varsin pessimistisesti. Hän totesi, että jos tavalliset ihmiset saisivat vapaasti toteuttaa oikeustajuaan, tästä maasta loppuisivat köydet ja lyhtypylväät kesken. Kemppisen luonnehdintaa on vaikea ohittaa olankohautuksella, kun suuntaa katseensa internetiin. Väkivalta-fantasioiden värittämät vihaviestit ja tappouhkaukset ovat arkipäiväistyneet osaksi verkkokeskustelua. Julkisuudessa mokanneiden ihmisten kömmähdykset ikuistetaan meemeihin ja pilakuviin, eikä häpäisyn perusteeksi tarvita välttämättä muuta kuin erimielisyys päivän uutisaiheista. Jos internetiä käyttää kurkistusaukkona kansakunnan mielenmaisemaan on loppupäätelmä auttamatta surullinen. Verkossa hahmottuva pienoismalli yhteiskunnastamme ei ole nimittäin oikeuslaitoksensa osalta siirtynyt vielä edes 1900-luvun puolelle.


19


Ken määrää latvustossa? TEKSTI: JOHANNA ASP KUVA: JASMIINA ISOTALUS

Tarzanin Jane kertoi omat näkemyksensä miesten ja naisten välisistä mutkikkaista suhteista. Jane halusi ehdottomasti, että häntä kutsuttaisiin nimenomaan Tarzanin Janeksi: kuka nyt haluaisi olla pelkkä Jane? Sekoittua kaikkiin muihin tylsänimisiin ja välittömästi unohtuviin naisiin, joita maailma ja jopa apinain kansoittamat viidakotkin ovat pullollaan. Sitä paitsi, hurmaavalta kalskahtava miehen nimi edessä vyörytti testosteronia jälkimmäisenkin nimen päälle, melkein kirjaimellisesti. “Ilman Tarzania en olisi mitään, pelkkä harmaa paneeliverhoilu vain,” tuumasi Jane, enkä minä ymmärtänyt ajatuksenjuoksua ollenkaan. Tarzan kietaisi Janen puunrungon paksuisten käsiensä kuristavaan syleilyyn, heitti hänet hiestä kiiltävälle olkapäälleen ja kiipesi ketterästi puiden latvustoihin lannevaate reisillä lerpattaen. Mahdollisessa siveystarkoituksessaan feikkileopardikuvioinen polyesteririepu oli kerta kaikkiaan epäonnistunut yritys, mutta sointui väreiltään mukavasti villimiehen ruskettuneeseen varteen. Yritin myös kaikin voimin olla suorittamatta laskutoimituksia koskien sitä, miten pitkään pilkullinen rätti oli ollut pesemättä. Tarzan oli noin 30-vuotias, elänyt viidakossa ikänsä, itsenäistynyt pyykkäävästä apinaäidistään joskus 16 ikävuoden kieppeillä... Trooppisten köynnöskasvien ja visertävien lintujen lomasta Jane selvitteli siis mielipiteitään avioelämästä. Hänen äänensä kuulosti hieman tukahtuneelta, ja

välillä oksat pariskunnan ympärillä natisivat ja paukkuivat siihen malliin, että Tarzan puuhasteli jotakin varsin rajuin ottein. Ehkä hän letittää rastojaan, mietin epätoivoissani ja sinkautin keltamustan myrkkysammakon luunapilla metrien päähän polveltani. “Mies ja nainen ovat kuin kolikon kaksi kääntöpuolta,” kimitti Jane, “ne etsivät toisiaan kaiken aikaa, pääsevät melkein kiinni toisiinsa, mutta eivät lopulta koskaan löydä toisen todellista sisintä. Tiedätkö, kun katsoo jotain niin läheltä, että yksityiskohdat sekoittuvat ja sumenevat, ja lopulta näkee vain muodotonta massaa, hukkuu siihen? Kun kolikkoa pyörittää pystyasennossa, kruunan ja klaavan voi nähdä yhtäaikaisesti, silloin ne sulautuvat toisiinsa. Eli, kun pidät avioliittosi kiihtyvässä spiraalimaisessa liikkeessä niin, että se pyörii yhä vinhemmin, sinullakin on mahdollisuus päästä todella jyvälle siitä, miten ihana ja välttämätön asia mies naiselle on ---” “Nainen, mitä ihmettä sinä selität?” karjaisi Tarzan möreällä äänellä ja näin keskeytti ilmiselvän ahdasmielisen, sovinistisen ja itseään kumoavan monologin, “olet tänään vielä tavallistakin sekavampi, enkä saa mitään tolkkua tuosta kaakatuksesta. Vaikene siis!” Tarzanin Jane tosiaan vaikeni, muttei kovin pitkäksi aikaa. Pian oksistosta kaikui kimakkaa huutoa ja sättimistä säestettynä oluttölkkien sihahduksilla ja kumeilla röyhtäyksillä. Viidakon laki on tosiaan karu, mietin minä.

20


21


Mikrogramman verran valtaa TEKSTI: MAIJA MÄKELÄ KUVA: LAURA MILLASNOORE

Kaikki alkoi John Lennon-tyylisistä aurinkolaseista, noista 1990-luvun hirvityksistä. Sain sellaiset vanhemmiltani tuliaisiksi kun olin alakoulussa. Pian aloin käyttää niitä kevätauringon paistaessa koulun välitunneilla. Ensin joku vanhemmista pojista taisi naureskella, mutta pian samanlaisia aurinkolaseja alkoi ilmestyä naureskelijoidenkin kasvoille – niin poikien kuin tyttöjen. Aloin miettiä, matkivatko muut minua. Ja jos niin matkivat, niin miksi. Olen törmännyt samaan ilmiöön myös aikuisiällä. Kun aloitin viisi vuotta sitten blogin, jossa kerroin kolmen kuukauden ajan elämästäni Genovassa, Suomessa juuri uuteen kaupunkiin muuttanut kaverini aloitti blogin, joka kertoi hänen elämästään uudella kotipaikkakunnalla. Heti en matkimista tajunnut. Vasta kun päätin tehdä jokaisesta blogitekstistä englanninkielisen tiivistelmän, ja sellainen ilmestyi myös kaverini blogiin, tajusin, ettei kyseessä voinut olla sattuma. Pian tajusin senkin, ettei asia yhteen blogiin jäänyt. Esimerkkejä alkoi löytyä matkakohteista materiaan.

22

maa, että kaikilla tuntuu olevan täysin samanlainen maku? Myös minua matkiminen ensin ärsytti, mutta sitten aloin miettiä asiaa tarkemmin. Olenko ollut aurinkolaseineni jo 9-vuotiaana jonkinlainen mielipidejohtajan esiaste? Jonkunhan on aina oltava ensimmäinen. Jos minulla kerran on edes mikrogramman verran valtaa, mihin hyödylliseen voisin sitä käyttää? En keksinyt vastausta, sillä ärsyyntymisestä oli yllättävän vaikea irtautua. Sisarukseni mielestä ärsyyntyminen oli turhaa, minun pitäisi kuulemma olla otettu; itse en ainakaan kuulu heihin, joilla jo minimaalisen pieni määrä valtaa kihoaa päähän. Jollain tasolla me kaikki matkimme, onhan se osa oppimistakin.

On eri asia inspiroitua toisen tekemisistä, kuin kopioida suoraan lähes kaikki. Toiminta muistuttaa amerikkalaista teinisarjaa, jossa bestiksillä on kaikki samaa, ja sitten vielä ihastutaan samaan kundiinkin.

Kun Ruotsin prinsessa Madeleine kuvattiin Tukholman kaduilla Canada Goose -merkkinen toppatakki päällään takista tuli hitti, sillä nuoret ihailijattaret hankkivat samanlaisen. Kun Victoria Beckham alkoi näyttäytyä Birkin-laukkujen kanssa, varsinainen Birkin-aalto pyyhkäisi Hollywoodin yli. Beckham on todennut kyllästyneensä matkimiseen, ja sittemmin perustanut oman brändin laukkumallistoineen. Hyvä keino harhauttaa matkijoita on tylsyys; voi pukeutua Steve Jobsin mallin mukaan aina samaan asuun.

Kun googlaa sanan ”matkiminen” löytyy nopeasti lukuisia keskustelupalstojen kirjoituksia siitä, miten ”se lehmä matkii multa kaiken”. Matkiminen ilmeisesti kuuluu monien aikuistenkin elämään. Sen puolesta puhuvat myös suomalaiset mainstream-muotiblogit. Voiko se olla sattu-

Mikä siinä sitten on niin kamalaa, jos pitelee pienen pientä palasta valtaa hyppysissään? Ehkä pitäisi vain onnitella itseään siitä, että on se, jota edes joku matkii. Sen sijaan, että olisi se epävarma ja mielikuvitukseton, jolla on niin vähän omia ideoita, että toisilta pitää apinoida kaikki.


23


Ihan höpö juttu TEKSTI: VILLE MALINEN KUVA: JULIA KAUPPINEN

Ajattelin osallistua sinivalkoisiin innovaatiotalkoisiin. Tarjottavanani olisi vielä kehittelyvaiheessa oleva mediapeli nimeltä dissaushöpsismi. Sillä tuskin saadaan kännykkäbisnestä kukoistamaan tai hyvin marinoitua Talvivaaran allasta putsattua lehdistä ja raskasmetalleista ennen suvea, mutta toivon sen keräävän nyhtökauran veroisen suosion kansan parissa. Aku Ankasta peräisin olevasta höpsismissä höpsismiläinen antaa elämänsä jokaisen valinnan perustua kolikonheitosta saatavaan tulokseen, oli kyse sitten juhannuksen viettopaikasta tai Assarin Ullakon lounasvaihtoehdoista. Dissaushöpsismissä kolikon sijasta heitetään ilmoille, sen kummemmin provosoimatta, jokin enemmän tai vähemmän epämiellyttävä yhteiskunnallinen epäkohta, mistä ei välttämättä ole vielä nostettu pahemmin meteliä. Asian laskeuduttua maan pinnalle odotetaan, että kuka ensimmäisenä yrittää kumota probleeman argumentoimalla jonkin toisen asian olevan sitä tärkeämpi, olematta (siitäkään) aidosti huolissaan. Tilanne on siis hiukan sama, jos yrittäisi värisokeana muuten vain väittää väkisin punaista vihreää paremmaksi väriksi. Lisäpisteitä saa täysin irrationaalisista ongelmanratkaisuehdotuksista ja onnettomista mediataidoista. Esimerkkeinä

24

näistä käyvät vaikkapa tokaisu nuorten motivoimisesta marjanpoiminnalla tai uutismedioiden uhkailu suorassa lähetyksessä. Olivat keskustelun aiheena sitten etälamauttimet, terveydenhoito, turvapaikanhakijat tai tukileikkaukset, voittomahdollisuuksia varmasti parantavat hihasta vedetyt talvisota-, kilpailukyky- tai Afrikan nälänhätäkortit. Dissaushöpsismin suurin viihde-arvo piilee siinä, kuinka pitkälle väittelyn voittaminen voi mennä. Trollaamisen vuoksi internetissä tapahtuva dissaushöpsismi saattaakin aiheuttaa verenpaineen tahatonta nousua ja aggressioita kanssakilpailijoissa. Perustelen silti pelin potentiaalia eräiden viime aikoina valtamediassa pyörineiden tapausten valossa. Muun muassa delfinaarioista, passiivisesta eutanasiasta, saamelaisista tai kotimaisesta korruptiosta vääntäminen puhuvat sen AAA -luokituksen puolesta. Tässä kohtaa on hyvä muistaa, että yleisesti ongelman kieltäjä vähättelyineen kärsii siitä huomauttajaa enemmän. Jos epämiellyttävien kysymysten väistely olisi olympialaji, Suomella saattaisi olla pitkästä aikaa saumoja mitaleille. Laatujournalismin ja kriittisen keskustelun tulevaisuuden kannalta olisikin toivottavaa, ettei tämänlainen suomettuminen voita aina.


25


26


27


Päätoimittaja: Laura Millasnoore Taittaja: Jasmiina Isotalus Toimittajat: Arttu Ala-Jokimäki Johanna Asp Bea Karlstedt Eero Lassila Ville Malinen Maija Mäkelä Milja Mäkelä Miikka Rusi

28

Kuvat: Timo Heinonen Jasmiina Isotalus Julia Kauppinen Laura Millasnoore Paino: Painosalama Oy Ota yhteyttä: moguli.hurma@gmail.com


Moguli 2/2016