Page 1

HARDCOREPUNKEMOZINE NRO 4

ZINET

/

UNION DISTRICT

/

ABDUKTIO

/

SECURITY THREAT

/

TONI SALMINEN


Kiitokset tämän lehden tekemiseen kuuluvat seuraaville tahoille: Va­ lo­kuvaajille eli Ville Angervuorelle (Security Threat), Kalle Nurmiselle (Union District), Tuomas Mäkiselle (Toni poseeraus), Väänäselle (Toni sk8), Mika Lahtiselle (Abduktio). Kiitokset haastatelluille bändeille, Toni Salmiselle ja mai­nostajille.Niille henkilöille, jotka ovat edellisiä numeroita ostaneet, myyneet tai antaneet palautetta. Ei ole koskaan ollut tarkoitus tehdä zinejä omiin komeroihin lojumaan, vaan luettavaksi. Onneksi aiemmat numerot ovat kotoa kadonneet... Kiitos niille, jotka niitä ovat lukeneet. Falling Stars Now Light My Way My Life Was Written On The Wind Clouds Above Clouds Below High Ascend The Dreams Within When The Wind Fills The Sky The Clouds Will Move Aside And There Will Be The Road To All Our Dreams And For Any Day That Stings Two Better Days It Brings Nothing Is As Bad As It Seems -Manowar: Master of the wind

strike anywhere, poison the well, endstand, milemaker, smiths, afi, from ashes rise, nancy sinatra, johnny cash, joy division, these arms are snakes, rocket from the crypt, murder city devils, hot snakes, shai hulud, converge, alkaline trio, hot water music, mars volta, at the drive in, outkast, pretty girls make graves, denali, explosion, bouncing souls, get up kids, unkind, on a solid rock, manifesto jukebox, phoenix foundation, abduktio, nick cave, stray cats, jimmy eat world, 12twelve, lisabö, god speed you black emperor, no knife, yeah yeah yeahs, inerpol, white stripes, detroit cobras, bellrays, death by stereo, tragedy, tcr, shellac, slapshot, slayer, fugazi, make-up, roky erickson, entombed, drive like jehu, icarus line, i walk the line, trapdoor fukin exit, american nightmare, give up the ghost, between us, judge, homefront, what happens next?, ignite, most precious blood,1125, soia, point of no return, modern life is war, bad religion, terror, raid, chain of strenght, 7th legion, security threat, earth crisis, comeback kid, integrity, no warning, hatebreed, bo kaspers orkester, blonde redhead, morrisey... ja miljoona muuta...


PÄÄKIRJOITUS 14.4.2004

Welcome to my nightmare... tai oikeastaan en ole ollut tässä yksin eikä tämä ole ollut painajaista. Tässä on uusin numero Clouds Will Move-zineä. Jos olet lukenut aiempia numeroita, huomasit varmaan pari muutosta tässä zinessä. Lehden koko on entisen A5-kokoisen standardiläpyskäkoon sijaan neliö. Lisäksi yksi suuri muutos zinessä on mukaan tullut taittaja, Mika. Oli helvetin tervetullut muutos, että ei tarvinnut itse tehdä kaikkea zinessä, ja kun Mika muutenkin pähkäilee ulkoasujen ja muiden leipisten ja leiskojen kanssa työelämässä, niin miksei sitten pienlehdessä? Työnjako oli aika selkeä, minä kasasin materiaalin ja Mika taittoi ne haluamallaan tavalla. Toivottavasti tulos miellyttää, sillä itse ainakin olen tyytyväinen tähän zineen. Lehdestä löydät tällä kertaa usean haastattelun suomalaisista zinen-

tekijöistä, mikä mielestäni on paikallaan, kun on ollut havaittavissa pientä sutinaa zinerintamalla... vanhojen tekijöiden lisäksi mukaan bisnekseen on tullut uusia zinejä, hyvä juttu! Tuon zinetekijöiden haastattelujen tarkoituksena onkin saada vähän vettä myllyyn... lisää zinejä ja uusia numeroita! Tässä lehdessä on lisäksi muutaman bändin haastattelu, jotka mielestäni ovat sen arvoisia. Näyttäisi bändihaastattelut edelleen keskittyvän suomalaisiin bändeihin, mutta se ei haittaa, koska Suomessa on pirun hyviä bändejä! Löydät tästä lehdestä myös henkilökuvan Toni Salmisesta, miehestä Tikari-skeittimerkin takaa. Sekä tottakai sitä henkilökohtaista juttua... luet jos kiinnostaa. Ja jos ei, niin sehän ei ole minun ongelmani. Itse ainakin olen mielissäni, kun pääsee lukemaan zineistä vähän muutakin, kuin bändeistä ja levyistä. Oli se sitten humoristisesti kirjoi-

tettu kiertuereportaasi tai syvällistä pohdintaa omasta elämästä. Kaikki se on mielenkiintoista ja avartaa osaltaan ymmärtämään laajemmin zinen tekijää persoonana. Tottakai haluaa pitää itsellään jotain juttuja, ei kai kukaan tuntemattomille latele mielensä syövereissä olevia asioita tuosta vaan. Mutta sopiva annos itsensä likoon pistämistä on tervetullut lisä zinessä. Toivottavasti olen itse siinä jollain tapaa onnistunut, koska se on asia, mitä haluan tältä zineltä. Nyt kun sunnuntai-ilta on liian pitkällä ja maanantaiaamu liian lähellä, on aika summata liki puolen vuoden zinenteko... tälläinen lehti tuli mun ja Mikan yhteistyönä, toivottavasti pidät lukemastasi ja osaat arvostaa sitä. Iso kiitos haastatelluille zineille, bändeille, Tonille, valokuvia ottaneille tahoille, mainostajille ja Mikalle.

SECURITY THREATH 8 it ain´t over yet! 15 PALOKKA 18 DOWNSIDED 22 FLAGBURNER 25 BLACK STAR 28 CHAMBERS 30 huuto 34 union district 40

toni salminen 44

abduktio 54

4


PÄÄKIRJOITUS 2 14.4.2004 Syömään...

Pöytä on katettu vamiiksi ja äiti hymyilee vieressä... Tuolta tuntui kun sain Pasilta mahdollisuuden taittaa tätä käsissäsi olevaa Clouds will move numero neljää, jää näinkin nirsolta ihmiseltä tekosyyt keksimättä sille miksi ei söisi kun ruoka on hyvää... (live to SKATE to live or the dark side will get you!)

Kauas pilvet karkaa

Tämän lehden aiemmissa numeroissa olleissa haastatteluissa minulla oli tapana kysyä bändeiltä, mitä heidän bändiensä nimet tarkoittavat ja mistä ne ovat peräisin. Lähes aina sain vastaukseksi mielenkiintoisen tarinan. Nimi oli otettu korttipelin kortista, jolla pystyi suunnilleen tuhoamaan maailman tai sitten vanhan bändin biisistä, joka kertoi siitä, kun aamulla herää oudon naisen vierestä. Tämän lehden, Clouds Will Moven, nimen takana ei ole kovin ihmeellistä saati hupaisaa tarinaa. Lehden nimi on väännös Shelterin ”When 20 summers pass” levyllä olevan ”When 20 summers pass pt. II” biisin sanoista, jotka menevät suunnilleen näin: …”Clouds move slow / but they do move on / just like yet / another day gone / when 20 summer pass / will I appreciate the moment?” En ihan tarkkaan muista, mitä ajattelin tuosta nimestä silloin, kun vuonna 2000 tein ensimmäisen zinen. Ehkä ajattelin, että ”pilvet” voisivat olla elämän synkkiä vaiheita, ja ne katoavat tai liikkuvat aivan kuin harmaat myrskypilvet taivaalla, tullakseen kuitenkin aina uudelleen takaisin. Sellaistahan elämä on, ylä- ja alamäkiä. Joskus tuntuu, että nimi voisi olla yhtä hyvin Clouds Won´t Move… en tiedä onko kyseessä vain ihmisluonnolle tyypillistä alakuloisuutta tai masennusta, mutta välillä tuntuu elämä kovin merkityksettömältä ja ahdistavalta. Vaikka tiedän, että masennus on ohi menevää, sillä hetkellä tuntuu kuin koko ruumis olisi jotenkin ympäröitynä raskaalla painolla. En osaa yhdistää sitä tunnetta mihinkään tiettyyn asiaan, mikä saisi tuollaisen mielentilan aikaan. Siihen on varmasti monta eri syytä, joista osa luultavasti tiedostamattomia. Riittämättömyyden tunne, tekemättömät teot, sanomattomat sanat ja omasta mielestä tehdyt virheet painavat mielen mustaksi. Lisäksi nykymaailman kilpailuhenkisyys ja kiire saada aina enemmän, nopeampaa ja parempaa lisäävät entisestään sitä tunnetta. Tiedän, ettei minulla ole mitään major depressio- tyylistä masennusta, joka kai luokitellaan jonkinlaiseksi sairaudeksi, mutta silloin kun masennus salakavalasti hiipii mielen syövereihin, tuntuu vaikealta todistella itselleen, ettei oikeasti ole mitään syytä olla masentunut. Aina kuitenkin masennus katoaa, yhtäkkiä huomaa ettei tämä elämä nyt niin synkältä näytäkään. Useat kotimaiset ja ulkomaalaiset zinentekijät tai vierailevat kolumnistit niissä kirjoittavat masennuksesta tai muuten elämän ahdistavuudesta. En tiedä varmaksi, mutta ehkä kirjoittamalla saa jäsenneltyä omia synkkiä ajatuksia ja purettua sitä taakkaa, jota sisällään ajoittain joutuu raahaamaan. Vaikkei elämä ole jatkuvaa piinaa ja ahdistusta, ainakaan minulle, tuntuu kuitenkin, että niitä onnellisuuden hetkiä ei huomaa yhtä helposti kuin synkkiä aikoja. Ehkä silloin, kun ruumis ja mieli ovat täynnä innostusta, energiaa, iloa, valoa ja intohimoa, juuri silloin ei ehdi tajuamaan saati sitten arvostamaan sitä tunnetta. Seuraavan kerran kun tekisi mieli hyppiä tasajalkaa elämän ollessa pelkkää ruusuilla tanssimista, olisi piirrettävä rasti seinään. Kun olen vanha ja väsynyt, toivon katselevani huonetta, joka on kauttaaltaan päällystetty rasteilla. Pitäkää huoli.

5


6


7


Kurssi kohti lopullista tuhoa! Security Threat maalaa aika mustan kuvan tästä maailmasta, jossa elämme. Maailmasta, jossa toivoa ei paljon enää ole ja armoa ei anneta...eikä pyydetä. Kyselin bändiltä meiningistä, ja jutustelu olikin mukavan läpän heiton siivittämää. Ajankohta oli viime joulukuussa, eli aikaa jutustelusta on ehtinyt vierähtää jo tovi... osa jutuista varmaan ovat jo kaikkien tiedossa, mutta toivottavasti tästä haastattelusta löytyy myös uusia asioita bändistä. Lue eteenpäin... ehket löydä totuutta, mutta olet ainakin paremmin informoitu! Kertokaa kaikki nämä kliseiset alkuläpät, bändi-info, milloin Security Threat on perustettu ja ketä siinä soittaa, niin päästään eteenpäin...

Tapsa tuli loppukesästä 2003 takas Englannista ja tuli takaisin soittamaan toista kitaraa.

Miikka: Miikka Hietanen, soitan kitaraa, Kalle Pennanen vokaaleissa, Vartiaisen Tapsa toisessa kitarassa, Pekka Hänninen rummuissa ja Markus Eklund bassossa... Kalle: Bändi on perustettu 2002 varsinaisesti... Pekka: Miikan kanssa ollaan soiteltu syksystä 2000... Miikka: Siitä asti, kun Pekka muutti Tampereelle, ollaan kaksistaan soiteltu, Kalle tuli vokaaleihin kesällä 2002, Tapsa oli aluksi bassossa syksystä 2002 tammikuuhun 2003 ja lähti sitten Englantiin, Markus tuli bassoon. Kun

Oliko Tapsa aluksi vaan tuuraamassa eikä ollut niin täysillä mukana bändissä? Tapsa tuli kuitenkin takasin bändiin myöhemmin?

Tapsa: Joo, menin joskus syksyllä 2002 näitten treeneihin ja silloin taisi olla aika paljon biisejä valmiina. Menin vaan kuuntelee, kun jätkät oli hehkuttanut, että on bändi... Kyllä mä yllätyin tosi paljon, kuulosti hyvältä. Mä tiesin silloin, että meen sinne Englantiin ja aluksi oli tarkoitus, että bändin saisi toimimaan mahdollisimman nopeasti, pääsis soittaa keikkoja ja mä meninkin siksi aikaa soitta-

8

maan bassoa. Kalle: Markukseen tutustuttiin marraskuussa 2002 Tukholmassa Hatebreedin keikkareissulla. Ja sitten kun Tapsa lähti, oli jo basisti valmiiksi tiedossa. Tapsa: Mun ei ollut tarkoitus tulla bändiin takaisin, mutta sitten kun tulin takaisin Englannista, tuli jotenkin se puheeksi, että olis sellanen mahdollisuus tulla takaisin ja mä olin tosi innoissani bändistä. Aluksi mä ajattelin, että onko aikaa, kun Tampereella treenataan ja on noita muitakin bändejä ja muita kiireitä, mutta kiinnosti niin paljon, että mä sitten päätin lähteä siihen...On se ihan hyvin toiminut, kiirettä pukkaa mutta hauskaa on ollut. Onko Security Threatin lähtökohta ollut olla sxebändi vai olisko bändi perustettu muunlaisten lähtökohtien pohjalta?

Miikka: Mulla on ollut noita biisejä useamman vuoden ja kun ruvettiin Pekan kanssa soittelee, niin on ollut aina mielessä, että se olis siistiä kun olis sxe-bändi. Kun se kuitenkin on sellainen juttu, joka on itselle tärkeä juttu ja josta diggaa. Jossain vaiheessa soiteltiin, olisko se ollut 2001-2002 talvena, ennen kuin Kalle tuli mukaan, niin bassossa oli Turo, joka soittelee nykyään Pitfiendissä, silloin oli vaan mielessä, että sais bändin kasaan. Sitten Turo muutti Lahteen ja Kalle tuli vokaaleihin, niin päädyttiin siihen, että jos sais sxe-bändin


kasaan. Pekka: Kyllä se jonkinlainen haave oli saada sxe-bändi kasaan, kun Turussa on soitellut Tku Blindside-poikien kanssa, jotka ei niin hirveesti tota alkoholin käyttöä välttele, niin oli sellasta, että olis siistiä soittaa sxe-bändissä... että terveisiä vaan Turkuun pojille... Kalle: Ja periaatteessa sxe-hardcore bändin paikkaa Suomessa ei ollut täytetty, vaikka On A Solid Rock oli, mutta ne ei ole ”virallisesti” sxe... ja tarkoitus oli perustaa bändi, joka suhtautuu tiukemmin siihen. Pekka: Ja on täällä tilaa muillekin sxe-bändeille, tervetuloa vaan... Miikka: Mun mielestä se helpottaa bändin toimintaa käytännössäkin, kun kaikki ovat skarppina. On joutunut kattomaan ihan liikaa bändejä, jotka olis hyviä, mutta sitten ei esim. kännin takia pysty soittaa kunnolla livenä. Kalle: Ton takia, että on sxe, pystyy laittaa enemmän energiaa bänditouhuun, vaikka joutuu ajamaan 150 kilometriä suuntaansa treeneihin, niin se ei haittaa. Kyllä se motivoi, kun on sama ideologia taustalla kaikilla.

Pekka

Tapsa: Mulle sxe ei ollut kovin tärkeä juttu kuin vasta tänä vuonna. Siellä Englannissa hengasi jatkuvasti sellaisten ihmisten kanssa, jotka oli kännissä ja pilvessä yhtä aikaa. Kun sitä katteli neljä kuukautta, ja vaikka niiden kanssa oli mukavaa, tuli sellainen vastareaktio. Vaikka oli ollut pari vuotta raitis, ei ollut kokenut sitä muuten kuin, että itse ei tee mieli dokata. Oikeastaan kävi ihan hyvin mun kuvioon, kun tuli takas Suomeen ja sellaseen bändiin, jossa sxe on niin tärkeä juttu. Silloin, kun soitin bassoa, se sxe hehkutus ei tuntunut kauheen omalta. Kalle: Niin, siitä oli keskustelua, silloin kun Tapsa liitty uudestaan bändiin, että onko se sxe vai ei... ja jos Tapsa ei olis ollut ”virallisesti” sxe, niin en tiiä miten olis käynyt... Tapsa: Silloin, kun olin bassossa ja soitettiin se yksi keikka, en halunnut piirtää äksiä käteen, kun se olis tuntunut jotenkin hölmöltä... Miikka: Eikö jätkä kirjoittanut jonkun kolumnin Palokkaan siitä? Tapsa: Joo, itse asiassa kyllä. Se olis tuntunut tyhmältä jutulta mulle piirtää äksät käteen vaan sen takia, että muut jätkät tekee niin. Myöhemmin asiat on ollut eri tavalla, ja kaikin puolin bändiin liittyminen tuntu hyvältä ja että haluaa tehdä sitä just tällä tavalla.

Tapsa

Kalle

9

Miten biisit syntyy, kuka ne tekee? Onko ne vaan yhden miehen tekeleitä vai tekeekö koko bändi niitä?

Miikka: Alun perin lähti silleen, kun alettiin Pekan kanssa soittelee, niin mulla oli biisejä valmiiksi. Välimatkojen takia toimii ihan hyvin niin, että on biisejä valmiina. Tottakai sovituspuolta ja muita pikku jippoja katotaan koko bändin kanssa. Yleensä me Pekan kanssa kokeillaan kitaralla ja rummuilla ja sitten koko bändillä. Ja Kalle on tehnyt lyriikat yleensä, ettei tarvitse laittaa sanoja toisten suuhun, mä tein yhdet lyriikat. Pekka: Kyllä kaikki saa tarjota omia ideoita, eri asia kuitenkin on, käytetäänkö niitä... Miten sitten lyriikat, kun ne on aika mustavalkoisia vastakkain asetteluja, onko se tarkoituksellista provosointia vai ihan luonnollinen tapa ilmaista itseään?

Kalle: En mä niitä kirjoita ärsyttääkseni jengiä, vaan silleen miten mä tunnen asiat kirjoittaessani. Kun se levy tuli, niin oli aika ihme ettei niistä tultu sanomaan tai valittamaan mitään, kun ne on aika tiukkaa tavaraa. Ja suomessa

Markus

Miikka


varsinkin suurin osa jengistä, jotka meistä diggaa, ei ehkä oo sxe tai kasvissyöjiä, että ajatusmaailmaltaan ne on aika eri porukkaa. Mutta ei se mulle mikään ongelma ole. Miikka: Eikä se ole tarkoituskaan olla silleen elitistinen tai luotaan työntävä, vaan pistää ne asiat pöydälle ja se on sitten oma asia mitä niistä ajattelee. Tapsa: Musta osa niistä lyriikoista on pelkiltään aika härskejä, mutta sitten kun ne tulee tohon musaan, niin sitten se tyyli miten ne asiat tuodaan ulos sopii niihin. Kalle: Noi lyriikat on kirjoitettu musiikin tunnelmaan sopiviksi, ensin on ollut valmis biisi, johon lyriikat on kirjoitettu. En ole kirjoittanut yksiäkään lyriikoita etukäteen... Miikka: Tosta provosoinnista, ei se varmaan ollut mikään tarkoitus, mutta musta on hyvä vähän ravistella jengiä noista asioista, kun ne ei pitkään aikaan ole olleet siistejä juttuja, eivätkä varmaan edelleenkään ole. Tuoda se vaihtoehto esille. Kalle: En mä tiedä oliko se tietoista, mutta oli tarkoitus tuoda julki aika tiukasti ne asiat. Millaista palautetta bändistä on tullut ja miten keikat on menneet?

Miikka: Hirveen hyvää, kun ei oikein osannut alkuun odottaa mitään. Pekka: Kyllä se alkuun yllätti, miten paljon jengi hehkutti. Ajatteli, että se vaan kolahtaa pienelle porukalle ja kavereille. Miikka: Hirveen positiivista, keikoista ja levystä tullut tosi hyvää palautetta. Ei kyllä ole vastaanotossa valittamista, ja kyllä se kannustaa... Kalle: ei ole edes nimettömänä tullut mitään, jonnekin Chambersin boardillekin kirjoitellaan niin paljon nimettömänä, mutta ei ole Security Threatista ollut mitään pahaa puukkoa... Tapsa: One Life Crew –coverista on tullut pahaa palautetta, mutta se on varmaan ainoa... Kalle: Sellaset tyypit, jotka ei metallisemmasta hardcoresta tykkää, on sanonut että tää on sellasta meininkiä, josta nekin tykkää, vaikkei meillä ollut mitään tarkoitusta tehdä sellasta metalcorea, mikä tippuisi kaikille. Miikka: Vaikka on metallivaikutteita, on kuitenkin hardcorebändi ja koittais pitää sen suoraviivasena...

10

Kalle: Ja tietty lojaalius niille juurille... Pekka: Siisteintä on saada palautetta sellaisilta ihmisiltä, joilta toivoo sitä palautetta ja joiden mielipidettä arvostaa. Itse on digannut tosi paljon siitä, että Turun pojat, joiden kanssa on itse soittanut, on tykännyt musasta. Siitä tulee itselle tosi hyvä fiilis... Kalle: Keikkoja on ollut jotain 12-13, yksi huono keikka Tampereella...silleen fiilikseltä huono. Markus: Tampereen keikalla oli loppuun mennessä sellanen fiilis, ettei ollut yhtään hauskaa soittaa siellä lavalla, tuli sellainen tuskainen olo. Ollaan katottu jälkeenpäin videolta sitä keikkaa, ja siitä näkee, että ihmiset vaan kävelee lavan ohi ja silleen... Pekka: Se on hirveen vuorovaikutteista, kyllä siitä saa ihan törkeesti kiksejä kun näkee, että jengi diggaa. Kalle: Ehkä Tampereella ei varsinaisesti ole tollasta skeneä. Jengi ei vain näyttänyt keikan aikana, että ne diggaa, vaikka keikan jälkeen myytiin 25 levyä ja jengi tuli hehkuttaa... sitten oli vaan silleen että mitä vittua? Pekka: Kai siinä oli ne kirjoittamattomat säännöt, ettei ekan bändin aikana kukaan liiku yhtään. Tapsa: Ei kai sitä voi odottaa, että kaikki keikat olis hyviä. Kalle: Sitä vaan oli tottunut ennen sitä, toi oli kymmenes keikka ja kaikilla keikoilla ennen sitä oli ollut mahoton meininki. Pekka: Siitä miten keikat menee...tuleehan sitä teknisesti mokia, ei tässä mitään kellontarkkoja insinöörejä olla, fiilispohjalta tässä vedetään. Mä oon aina koittanut tähdätä siihen, että vaikka yleisöstä ei yksikään tykkäisi, niin mä nautin siitä soittamisesta. Koska loppujen lopuksi se on niin, että jos sä et tee sitä itselles, ja nauti siitä, että sä teet sitä itse, niin et sä sitä jaksa kauheesti tehdä. Miikka: Pistää itsensä likoon, silleen että se on energistä. Se risoo, kun bändit jotka soittaa hyvää musaa, näyttää ettei ne oo yhtään kiinnostuneita siitä mitä ne tekee, jengi on kuin tatit paskassa. Mä ainakin tykkään siitä, että bändi liikkuu ja hyppii, mikä saattaa olla kliseistä, mutta ehkä yleisökin sitten innostuu, kun ne huomaa, että bändi tykkää siitä


mitä ne tekee. Pekka: Musta on ärsyttävää kuulla, kun bändi lähtee lavalta, että ”vittu oli paska yleisö, ei tehnyt yhtään mieli soittaa”. Ottaisi itse olosuhteet huomioiden kaiken irti siitä keikasta. Mä arvostan tosi paljon sitä lavaenergiaa, vaikka joku soittovirhe siitä tulee kun, kitaran kanssa hyppii, mut kyllä se on ihan yhdentekevää, punkkiahan tää vaan on. Tapsa: Vois sanoa, että silloin on hyvä keikka, kun on itse fyysisesti ihan paskana sen keikan jälkeen. Pekka: Yleensä silloin on paras fiilis kun ei oo ihan selvillä, mitä sen keikan aikana on tapahtunut ja pitää kysyä jätkiltä, että miten meillä meni? Tuntuuko siltä, että sxe tai raittiina olo rajoittaisi sosiaalista elämää, kun se tuntuu näin aikuisiällä keskittyvän aika paljon baareihin ja bileisiin?

Kalle: Ei se mun mielestä rajota, se on lähinnä itsestä kiinni, että antaako itsensä olla sellainen epäsosiaalinen. Jos antaa itsensä vajota siihen, niin ehkä sxe ei oo oikee juttu. Tapsa: Mä tykkään aika paljon käydä ihmisten kanssa ulkona, jotka juo, ja nykyään tuleekin käytyä aika paljon baareissa... kun kello on tarpeeksi paljon ja on tarpeeksi väsynyt, niin se huumori on samanlaista ja on melkein samassa tilassa kuin ne ihmiset. On se kyllä totta, ettei sitä ihan samalle aallolle pääse, jos kaikki muut dokaa. Ei se kyllä tarkoita, että tarvis olla epäsosiaalinen, jos ei dokaa. Pekka: Se on aika paljon seurasta kiinni, missä on liikenteessä. Hyvät frendit tietää, ettei dokaa niin niitten kanssa pystyy olemaan tosi luontevasti...Suomalaiset on vaan niin jäyhiä, ettei ne uskalla sanoa mitään kuin kännissä ja sitten ne pyytää sitä jälkeenpäin anteeksi. Kalle: Se minkä jengi kokee hauskaksi kännissä olemisessa, se ei enää olekaan sulle hauskaa. Se on se juttu, mikä täytyy tehdä itselleen selväksi, että minkä kokee hauskaksi. Ihmiset kuitenkin tarvitsee sellasta, että irrottautuu arjesta ja saa hyvät fiilikset jostain. Sehän on hyvä oikotie, kun vetää päänsä sekaisin ja sanoo tai tekee jotain mitä ei selvin päin tekisi... Miikka: Mä en oo koskaan nähnyt sitä hirveen

hauskaksi, ettei oo kontrollissa itsestään, koska se on mulle tärkeetä. Mä en nää sitä kovinkaan tavoittelun arvoisena, että on sekaisin tai jotain. Puhutaan sitten punkista. Millanen suhde teillä on punkkiin? Usein sxe-porukka haluaa tehdä eroa punkkimeininkiin...miten luulette että tällänen keesipunkporukka suhtautuu teihin?

Pekka: Se miten me suhtaudutaan niihin on varmaan ihan eri juttu kun miten ne suhtautuu meihin... ei sillä oo mitään väliä, onko sulla keesi, rastat, kalju tai sivujakaus, jos soittaa hyvää musaa, ja ei sillä ole mitään väliä dokaako, vetääko viivaa vai ootko sxe... Kalle: Jos mietitään sitä skeneä Suomessa, missä me touhutaan, niin ei siellä juurikaan näy keesipunkkareita tai mitään, niin se on ehkä vähän vanhentunut ajatus... Pekka: Musta se on vähän sääli, ettei siellä näy, koska mä diggaan käydä kattomassa tosi monipuolisia keikkoja. Yleensä ne jotka lässyttää sen suvaitsevaisuuden puolesta, on itse aika tiukkapipoja toiseen suuntaan. Kalle: Ei mulle ainakaan sxe oo vastalause tollaselle kiljupunkille... mä vaan haluan etsiä sen oman ilon eri jutuista. Miikka: Mä oon itse vanha keesipunkkari, ja miellän itseni punkkariksi. Alun perin kun alkoi tykkää hardcorepunkista niin tykkäsi ihan yhtä paljon Dischargesta kuin Sick Of It Allista ja Bad Brainsista. Sen mielsi lähtökohdiltaan ja juuriltaan samaksi jutuksi. Yleensä jengi unohtaa ettei hardcore oo syntynyt tyhjästä vaan se on punkrockista jalostunut muoto. Tapsa: Kyllä se mullakin homma lähti punkista, eikä ole missään vaiheessa jäänyt pois. Mun mielestä ne on sama asia, nyt vaan on kiinnostunut erilaisista tyyleistä. Sitä on miettinyt, että ihmiset arvottaa ja arvostaa muita ihmisiä sen perusteella, millaisessa bändissä ne soittaa. Mulla on kokemuksia, että jotkut ihmiset luulee, että mä inhoon punkkia, kun mä soitan tälläsessä bändissä. Ruotsissa oli aika räikee esimerkki, kun mä juttelin yhden punkkarin kanssa ennen meidän keikkaa ja synkkasi hyvin ja tultiin juttuun hyvin. Kun se kuuli, että soitan bändissä, joka soittaa siellä keikalla, niin se oli ihan fiiliksissä ja sanoi, että tulee keikan jälkeen ostaa levyn. Keikan jälkeen mä näin sitä jätkää, ja se heti vältteli katsetta ja meni karkuun kun sitä kohti lähti kävelee. Sillon tajus, että se oli liian tough guy-meininkiä sille, sillon kun juteltiin, niin se sanoi, ettei se tykkää sellasesta kovasta tanssimisesta. Mä en ollutkaan enää hyvä jätkä kun soitin bändissä, joka soittaa kovaa musiikkia ja jonka aikana ihmiset tanssii kovasti. Suomessa ei kai ihan hirveesti oo tollasta, tai en tiiä, ehkä on...? Kun itselle monen tyylinen punkki on tärkeetä, ja tän tyylinen mitä me soitetaan ei oo todellakaan sitä mitä mä eniten kuuntelen. Se on vaan pieni osa sitä mitä kuuntelee. Jonkin verran kuuntelee tällästä ns. tough guyhardcorea, mutta nykyään siinäkin on tosi paljon sellasta mistä ei saa mitään fiiliksiä.

11


Kalle: Mun mielestä sellanen raskaampi hardcore ei oo mikään junttien juttu, se vähän ihmetyttää, miten siitä on tullut sellanen juttu, joka lasketaan että se on sidoksissa johonkin amis-meininkiin. Miikka: Mä en oo mieltänyt itseäni miksikään kovaksi jätkäksi, mutta kun nyt soittaa tälläsessä bändissä, niin jotkut ihmiset, joita ei oo tuntenut ennen tätä bändiä tai on vasta tutustunut bändin aikana, niin ne on pitänyt mua nihkeenä koviksena tai jonain ossina. Sellanen ennakkoasenne, että soittaa tälläsessä bändissä... Kalle: Niin, sellanen hevimpi hardcore mielletään joksikin junttimeiningiksi, mitä mä en välttämättä haluaisi. Markus: Kyllähän ihmisillä tuntuu olevan negatiivisia ennakkoluuloja tän tyylistä hardcorea kohtaan, mikä on mun mielestä tosi sääli. Monelta bändiltä löytyy kuitenkin sisältökin siitä musiikista, eikä pelkkää tyhjää uhoa. Pitäisi vaan antaa mahdollisuus jokaiselle bändille...toki itsekin syyllistyy siihen et tuomitsee bändit jo ennen kun niitä on edes kuullut. Pekka: Tosi helposti sitä syyllistyy sellaseen luokitteluun ja leimaamiseen, että tää on tätä ja tää on tätä... itsekin oon soittanut suomipunkkia Anemia-nimisessä bändissä enkä mä sitä häpeä tunnustaa, meillä on kaikilla erilaiset taustat ja mä itse tykkään tosi paljon punkrokista joka kolahtaa tosi kovaa... ja Elvis kolahtaa ihan törkeesti. Kaikki varmasti kuuntelee paljon erilaista musaa tälläsen lisäksi mitä soitetaan. Markus: Tuntuu, että Suomessakin tollasia vanhoja hardcore -bändejä kohtaan on jotenkin ylimielinen asenne... Pekka: ...että ne on vaan paskaa punkkia. Mutta ei mun mielestä kaikesta tarvii tykätä, mutta

pitää kuitenkin tiedostaa mistä se juttu on lähtenyt, kun faktoille ei voi mitään, vaikka kuinka koittaisi kieltää sitä. Markus: Ei sitä vaan voi uskotella itselleen, että hardcore on metallin alalaji, jonka Pantera on keksinyt, kun se ei oo niin. Te asutte kolmessa eri kaupungissa, miten treenit ja keikat saa säädettyä? Oletteko niin sitoutuneita bändiin, ettei välimatka haittaa.

Pekka: Ainakaan omalta kohdalta ei koe sitä vaikeeksi, että asuu eri kaupungeissa, vaan että on itse sellasessa työssä, joka rajoittaa. Joskus se oli Tku Blindsiden kanssa sellanen tilanne, että olis halunnut treenata paljon enemmän, muttei töiltä ehtinyt mennä Turkuun. Ja vaikka nyt mä asun samassa kaupungissa, missä me treenataan, niin mä en ehdi töiltä treenaamaan niin paljon kuin haluan. Ettei se ole se välimatka, vaan mä oon sellasessa duunissa, joka vie ihan törkeesti aikaa. Kalle: Onneksi muilla ei oo sellasia velvotteita, kuin mitä Pekka uhraa sinne teatterille. Mehän se 150 kilsaa ajetaan Tapsan kanssa... ehkä jos ei olis niin hyvää palautetta tullut bändistä, niin ei välttämättä olis tällästä motivaatiota tulla. Ei mua ainakaan oo koskaan vituttanut lähtee treeneihin. Tapsa: Rahaa ja aikaahan siihen menee, mutta ei se haittaa. Markus: Mäkin tuun Turusta tänne Tampereelle, niin on siisti tulla hengaamaankin näitten jätkien kanssa, ettei se rajoitu siihen kellarissa soittamiseen. Pekka: Sekin on sellanen juttu, että koitappa nyt löytää täältä Suomesta yhdestä kaupungista tarpeeksi soittajia... Kalle: Eihän siitä mitään tulis jos rupeis rajoittamaan, ettei voi 150 kilsaa tulla treeneihin. Tapsa: Ollaan vähän niin kuin Stratovarius, ollaan valittu parhaat soittajat ympäri maailmaa... Pekka: Tää on aina ollut tällänen kolmen kaupungin edge-bändi. Millaisia musiikillisia vaikutteita Security Threatilla on?

Miikka: Täs pääsee taas nimiä pudottelee, aika paljon sellaset vanhemmat hardcorebändit, sellaset aggressiivisemmat ja vähän metalli-

12


semmat, joista itse diggaa tosi paljon, etunenässä Cro-Mags, joka on itselle parhaimpia ja tärkeimpiä bändejä. Muita sitten Judge, Integrity, Killing Time, Madball, Chorus of Disapproval... Uudempia bändejä joista diggaa tosi paljon on Terror, (ihan vitun kova), The Promise, No Warning ja täytyy sanoa se Hatebreed, kun siihen kuitenkin aina verrataan. Ja sitten heviä...death- ja thrashmetallia on kuunnellut koko pienen ikänsä, Exodus, Testament, Anthrax, Slayer on jotain, joilta tulee juttuja... Kalle: Lyriikat perinteistä Earth Crisis ja Liar meininkiä...Raid ja Vegan Reigh. Pyrkii pääsemään sellaiseen mielentilaan, mitä niissä on, ennen kuin kirjoittaa sanoja. Onko musiikin ulkopuolisia inspiraation lähteitä?

Kalle: Kasvissyönti ja straight edge on iso juttu, ja se elämäntyyli, ”hardcore lifestyle”... Vaikka se on ihan paska läppä, mutta elää sellasta erilaista elämää kuin peruspulliaiset. Pekka: Ei niitä ehkä pysty erottelemaan omasta elämästä, nää jutut on kuitenkin niin iso osa sitä. Joskus kun on ollut kaupungilla ja on menossa kotiin ja kun on katellut sellasta ördäysmeininkiä, niin sitä ajattelee että ”hitto, onneksi ei tarvii olla tollanen” Jotkut hakee hardcoressa kiksejä siitä oman elämän kurjuudesta, että työpaikka on ihan perseestä ja naiset on ihan kauheita ja kaikki on mennyt ihan huonosti. Mä ainakin koitan elää silleen, ettei mun tarvii purkaa siihen musiikkiin niitä negatiivisia fiiliksiä. Mä oon töissä sellasessa paikassa missä mä viihdyn, siellä on hemmetin hauskaa ja mulla on kaikki asiat kunnossa tällä hetkellä. Ettei tarvii sellasta ahdistusta että ”voi helvetti taas on asiat huonosti, rahat käytetty, wasted, wasted... ”. Koittaa saada saman energian itsestään ulos, mutta positiivisesti. Kalle: Security Threat mielletään semi-negatiivisena bändinä, mut nää on positiivisia juttuja. Että laittaa oman elämän kuosiin, kun ei sitä pääse karkuun. Pekka: Tuskin tässä viisi keskiluokkaista kundia vois ammentaa mitään angstia kadulla elämisestä ja miten elämä on taistelua. Miten tää diili Full Housen ja 7 Plyn kanssa järjestyi,

kaveripohjalta vai?

Kalle: Alun perin sen piti olla vaan 7 Ply, mutta sitten Krisse sanoi, että haluaisi tehdä yhteistyötä, ja mikäs siinä, hyviä kavereita. Ja Krissehän ton eteen teki aika paljon. Miikka: Toni ja Matti alun perin innostu, ne on tuntenut pitkään ja ne tykkäsi meiningistä ja Krisse lähti siihen kustannuspuoleen mukaan. Hirveen kiitollisia ollaan, sitä ei voi korostaa liikaa. Onko jatkosta tietoa?

Miikka: Ei tarkemmin, pitkäsoitto olis tarkoitus tehdä, uusia biisejä on, pitäis vaan päästä treenaa. Ens vuonna ehkä (2004). Kalle: Ei tässä voi paljastaa vielä mitään, kun ei oo lyöty lukkoon mitään...ne voi muuttua aina. Tapsa: Niin, Ei me Victoryn kanssa vielä olla lyöty lukkoon mitään... Kalle: Vaikka ollaan puhuttu aika paljon, nimet on lyijykynällä paperissa, ne voi vielä pyyhkiä pois... Pekka: Ja jos ei muuta, niin haalitaan itse rahat kasaan ja julkaistaan itse. Miikka: Keikkoja vaan soitetaan, se on se tärkeempi puoli. Tapsa: Huomaa, ettei oo Suomessa paljoo keikkapaikkoja, syksyllä soitettiin paljon keikkoja, ja nyt on pakko pitää taukoa keikoilta, kun muuten olis koko ajan samassa paikassa. Pekka: Se on keskittynyt Etelä- ja Keski-Suomeen noi keikat. Ei oo paljoo mistään Torniosta tullut kutsua. Miikka: Itseasiassa nyt on, Oulu-Tornio reissu on tulossa. Ei vaan olla kerrottu sulle. Pekka: Ihan totta? Ei saatana! On se hassua, että viiden hengen bändi, mutta informaatio ei kulje yhtään. Miikka: Että Pohjois-Suomeen olis tarkoitus mennä, Throwbackin Jussi on puhunut sellasta. Kalle: En mäkään tiennyt, mutta ei se mua haittaa, mä voin lopettaa työnteon tän bändin takia milloin vaan. Pekka: Se täs on vähän huolestuttavaa, jos täs oikeesti pitää ruveta opettelee tietokoneen käyttöä, että tietäisi, milloin meillä on treenit ja keikat, niin siinä vaiheessa voitte ettiä uutta rumpalia.

13

Kertokaa lopuksi mitä kokemusta rikkaampia ootte tän bändin ansiosta?

Markus: Mulle se on ainakin pitkäikäinen haave, että soittaa bändissä, joka edustaa hyviä juttuja straight edgeä ja kasvissyöntiä. Tapsa: Tässä on tutustunut neljään jätkään tän bändin ansiosta. Kallea tunsin jonkin verran, mutta tän bändin aikana paljon paremmin. Kyllä tässä yhdessä temutaan, keikkamatkat ja treeniviikonloput niin se on kyllä hyvä paketti. Kalle: Mulle on ollut pennusta asti haave, että tulee oma levy pihalle. Ja toi Ruotsin reissu, en mä vuosi sitten uskonut, että pääsee ees soittamaan ulkomailla. Pekka: Toi mitä Tapsa sanoi, että on tutustunut ihmisiin. Onhan tätä ennenkin soittanut bändeissä, keikkailevissa ja levyttävissäkin ja ollut hauskaa, mutta ne on ollut suht ́ samat jätkät, ei siinä mitään, hyviä jätkiä ne on... Tässä on tutustunut uusiin jätkiin... mutta hauskaa tässä on, että ennen Security Threatia mä en ees tuntenut Markusta, vaikka molemmat ollaan Turusta kotoisin. Ja näiden jätkien kautta on tutustunut muihinkin tyyppeihin. Miikka: Kun tykkää soittaa musaa, niin on päässyt soittaa omia biisejä ja keikat on siistejä. Vaikka välillä on hermot kireällä, niin kaveripohjalta ollaan lähdetty. Kalle: Kyllähän se vaatii sitä, pitää olla vielä vähän rehellisempi niille jätkille, kun ne on kavereita. Se on kai vaativin juttu bändissä, että uskaltaa puhua niille, jos jokin vituttaa. Onko jotain loppukommentteja?

Pekka: Propseja ihan törkeesti kaikille old school frendeille Turkuun, brotherhood, jee! Eiku, kiitos kaikille, jotka on järkännyt keikkoja ja antanut meille tilaisuuden soittaa, samaa suurta perhettähän tässä ollaan, halusitte tai ette...


Olen aina pitänyt lukemisesta. Nuorempana tuli luettua jos jonkinlaista kirjaa mitä kirjastosta kantoi kotiin. Sittemmin teini-iässä kirjat vaihtuivat skeitti- ja musalehdiksi. Kun kiinnostuin punkista ja hardcoresta, kuvioihin tuli aika pian mukaan pienlehtiä, koska suosikkibändeistäni ei ollut juttuja valtavirran lehdissä, eikä mikään ihme… eihän meluisa rähinä myy miljoonia levyjä eikä varsinkaan bisnesmiesten purkkalehtiä. Käydessäni keikoilla mukaan tarttui aina kotimaisia ja ulkomaisia zinejä. Osa niistä oli suttuisia kopiokoneviritelmiä ja osa hienosti tehtyjä painettuja julkaisuja. Mutta oikeastaan zinejen ulkoasun taso ei ollut koskaan ratkaiseva tekijä, vaan sisältö, se, mitä kirjoittaja oli pystynyt antamaan itsestään. Minua kiinnosti lehden kautta välittynyt innostus ja intohimo musiikkiin ja bändeihin, punk-elämäntapaan ja siihen liittyviin arvoihin. Usein huomasin ajattelevani, miten hienoa olisi tehdä omaa lehteä, mutta tuo ajatus ei johtanut kovinkaan aktiivisiin toimiin. Mutta kun koulussa tarjoutui tilaisuus taittokurssille osallistumiseen, olin ensimmäisten joukossa ilmoittautumassa. Tuon kurssin hedelmänä syntyi ensimmäinen Clouds Will Move. Näin jälkeenpäin ajateltuna se oli aika kömpelö yritys lehden tekoon, mutta luulisin ettei kukaan ole seppä, tai tässä tapauksessa graafinen suunnittelija ja toimittaja syntyessään. Jostain on aloitettava niillä taidoilla, joita omaa ja tärkeintä loppujen lopuksi on se, että ylipäätään ryhtyy toteuttamaan haaveitaan, ovat ne sitten pieni zinen teko tai kuulento. Tässä neljännessä CWM:n numerossa esitellään muutama henkilö, jotka erilaisten syiden takia ryhtyivät tekemään zineä. Joillekin kipinänä on ollut halu tukea rakastamaansa musiikkia, toisille tarjota jotain muuta vallitseviin oloihin ja toisille taas tehdä lehteä, jonka avulla purkaa omia tunteitaan. Kaikki syyt zinen tekoon ovat yhtä hyviä ja lopputuloksena on aina jotain uniikkia, sellaista mitä R-kioskista ei voi ostaa. Haastatellut zinentekijät on valittu monien suomalaisten zinejen joukosta, oman kiinnostuksen pohjalta. Valitettavasti kaikkia kotimaisia zinejä ei ole pystytty haastattelemaan, joten sinun tehtävä, rakas lukija, on itse tsekata ne. Mutta annetaan nyt puheenvuoro itse tekijöille… Linkki zineihin tutustumiseen http://www.punkinfinland.net/fipugu/index.html


Aluksi perusjutut, lehden ja tekijöiden esittely, lehden historiaa yms.

Jukka: It Ain’t Over Yet! (tai lyhyemmin IAOY) on perustettu lokakuussa 2002. Ilmestynyt on nyt vuoden 2003 loppuun mennessä viisi numeroa, mutta ekat kaksi oli sekä sisällöltään että ulkoasultaan aika kauheita. Kolmonen oli sisällöltään jo selkeä askel eteenpäin ja nelonen oli oikeastaan ensimmäinen sellanen johon oon täysin tyytyväinen sisällön puolesta. Vitonen eli uusin oli sitten jo ulkoasultaankin sellanen johon oon itse tyytyväinen. Nyt IAOY on löytänyt itsensä, ja sisältö on risteytys punkkia, aktivismia ja kulttuuria. Henri Haimi on kirjoittanut jokaiseen numeroon jutun tai pari, ja Jessica Suni myös muutamaan. Painosmäärät on olleet seuraavat: #1 50 kpl, #2 70 kpl, #3 100 kpl, #4 200 kpl ja #5 200 kpl. Miksi aloit/te tekemään zineä, ja ovatko nuo syyt vielä samat kuin alussa?

Mä olen tässä jo useamman vuoden tehnyt toimittajan töitä ja avustanut monia eri lehtiä. Halusin kuitenkin kehitellä semmoisen julkaisun, jossa voisin sanoa ihan täsmälleen mitä itse haluaisin ilman mitään auktoriteetteja. Halusin lehden joka lyö hymistelijöille, ilkeille, tyhmille ja välinpitämättömille ihmisille luun kurkkuun. Ja zinen tekeminenhän on mahtava tapa tutustua uusiin ja mielenkiintoisiin ihmisiin. Oletko löytänyt oman sisällöllisen ja ulkoasullisen linjan zinelle, vai haluaisitko kehittää sitä johonkin tiettyyn suuntaan?

No tää uusin eli viides numero on nyt hyvin pitkälle sellainen kun haluaisinkin zinen olevan. Sisältö pysyy tulevaisuudessakin tuolla punk-aktivismi –linjalla. Henrin juttuihin oon ollut tyytyväinen alusta asti, eikä niiden taso ole heilahdellut, vaikka itse ekoihin numeroihin vähän kuraa tuotinkin. Ulkoasussa

15


on vielä toki kehittämistä, mutta enää se ei nolota mua niin kuin ekat numerot. Niissä arvosteluissa mitä oon omasta zinestäni lukenut, niin sisältöä on aina kehuttu ja se on ollut se ulkoasu joka ne haukut on aina kerännyt. Mutta nyt kun se on korjattu, niin eiköhän tää IAOY tästä vielä ponnista uusille tasoille. Bändit ja yksityiset henkilöt saa muuten tarjota itseään haastateltavaksi ja kaikkea kamaa saa lähettää arvosteltavaksi. Listaa omat suosikit kotimaisista ja ulkomaisista zineistä.

Kotimaisista tykkään lukea Flagburneria ja Mäntyä, ja kyllähän mä kovasti tykkäsin tosta Clouds Will Move kolmosestakin. Palokka on tosi hieno ja jututkin mielenkiintoisia, mutta jotenkin mä silti tykkään noista ensin mainituista enemmän. Ai niin ja Jouzaa –lehdestä oon lukenut sen uusimman ja siinä oli myös mielenkiintoisia juttuja. Ja eiköhän tuo Black Starkin tuolta vielä tule ikään kuin puskista. Verkkolehdistä seuraan Paramediaa. Mut se ei riitä mulle, että zinessä on vaan musajuttuja. Että mieluummin luen vaikka Oikeutta Eläimille –jäsenlehteä tai Vegaiaa kuin jotain pelkästään punkkijuttuihin keskittyvää julkaisua. Ulkomaisista zineistä en oikein tiedä… no, Reason to Believeä ja Slug & Lettucea oon lukenut, eikä niissä ainakaan mitään valittamista ole ollut. Keväällä –03 olin Skotlannissa ja toin sieltä aika monta eri zineä, mutten muista tähän hätään yhdenkään nimeä… Kuinka mielestäsi zinen tekoa arvostetaan suhteessa esim. bändissä soittamiseen? Kuinka kauan yhden numeron tekoon kuluu aikaa?

Mun mielestä noita asioita ei oikein voi suoraan vertailla. Kyllä mun mielestä soittaminen hyvässä bändissä on siistimpää kuin hyvän zinen tekeminen. Toisaalta hyvän zinen tekeminen on paljon hienompi juttu kuin paskassa bändissä soittaminen. Ja eikö melkein kaikki zinen tekijät soita jossain bändissä? Kyllä hyvää zineä arvostetaan korkealle. Mutta tosiaan aika eri jutuista on kuitenkin kyse. Kehottaisin ihmisiä ostamaan ja tilaamaan innokkaasti sekä levyjä että lehtiä.

On aika vaikea laskea kuinka kauan esimerkiksi IAOY #5 tekemiseen meni aikaa. Jos tuntimäärää laskee niin kyllä siihen yhteensä päiväkausia sai menemään. Riippuu vähän miten laskee kun kesällä esimerkiksi olin parin viikon Itä-Euroopan reissulla ja siellä keräsin koko ajan matskua tota lehteä varten. Lehtesi nimi viittaa siihen, ettei ihan kaikki ole vielä ohi… onko nimellä jokin syvällisempi merkitys?

No en mä tiedä, että kuinka syvällinen tuo merkitys nyt sitten on, mutta se nimi tarkoittaa ihan suoraan sitä, että taistelu valtavirtakulttuuria ja pahiksia vastaan ei suinkaan ole vielä ohi! Tää on tämmöstä jokapäiväistä taistelua olemassaolon ja paremman maailman puolesta. Jos yhdenkin IAOY:n yksikin juttu onnistuu vaikuttamaan yhdenkin lukijan ajatuksiin toivotulla tavalla, niin olen onnellinen. Mitään manipulaatiota ei kuitenkaan ole tarkoitus harjoittaa, vaan tarjota ihmisille mahdollisimman paljon tietoa, ja kertoa siitä, että asiat eivät usein ole sitä miltä näyttävät. Itse kun olen työskennellyt toimittajana, niin sitä on todellakin tajunnut, ettei media kirjoita siitä mistä ihmiset ovat kiinnostuneita, vaan ihmiset ovat kiinnostuneita siitä mistä media kirjoittaa. Kuinka tärkeänä osana pidät zinen tekoa omassa elämässäsi?

IAOY:n tekeminen on mulle osa semmoista kokonaisvaltaista elämäntapaa, jota en oikein osaa irrottaa yhdeksi osaksi. Esimerkiksi kun multa on joskus kysytty harrastuksia, niin en ole sanonut eläinoikeustoimintaa ja muuta aktivismia miksikään harrastukseksi, koska ne tuntuvat selvästi enemmän elämäntavoilta. Että sinänsä kyllä IAOY:n tekeminen ja muutenkin kaikkeen muuhunkin julkaisutoimintaan osallistuminen on mulle todella tärkeää, koska koen sen tärkeäksi

”Tää on tämmöstä jokapäi­ väistä taistelua olemas­ saolon ja paremman maail­ man puolesta. Jos yhden­ kin IAOY:n yksikin juttu onnistuu vaikuttamaan yh­ denkin lukijan ajatuksiin toivotulla tavalla, niin olen onnellinen”

16


mahdollisuudeksi vaikuttaa. Lisäksi jos ajattelee ihan henkilökohtaiselta kannalta niin onhan tää zine jo nyt tarjonnut mulle hienoja mahdollisuuksia tutustua moniin mielenkiintoisiin ihmisin. Hienoimmat jutut on olleet haastattelut Mariskan ja sitten maanpaossa elävän Jussi Hermajan kanssa. Jos IAOY joskus loppuu, niin kirjoittamista jatkan ihan varmasti koko elämäni muissa julkaisuissa. Toimit ainakin Vegaaniliitossa, ja Evr-tukiryhmässä, eli aika eläinoikeusmeiningeissä olet mukana. Pyhittääkö päämäärä keinot eläinoikeusliikkeessä?

Olen mukana myös Oikeutta Eläimille –järjestön toiminnassa. Vegaaniliitossa olen mukana tekemässä Vegaia –lehteä sekä osallistun kykyjeni mukaan liiton järjestämään toimintaan. Toimin myös Eläinten vapautuksen tukiryhmän tiedottajana, ja siihen liittyen lärvini vilahtelee aina silloin tällöin julkisuudessa. Mielestäni laiton suora toiminta on hyvä keino saavuttaa sellaisia päämääriä, joihin ei laillisin keinoin päästä. Esimerkiksi jos jossain koe-eläinkasvattamossa on juuri nyt joku tietty koira, niin ei sitä kyllä sieltä mitenkään laillisin keinoin ulos saada. Olen itse ollut jos jonkinlaisessa toiminnassa mukana ja tarkastelen aihetta varmaankin aivan liian läheltä voidakseni sanoa mitään kovinkaan objektiivista asiaan liittyen. Mielestäni eläinten ja eläinoikeuksien puolesta toimiminen on ensiarvoisen tärkeää, koska eläimet ovat todellakin niin järkyttävän huonossa asemassa yhteiskunnassamme. Kun eläin nähdään tuotantovälineenä ja sen arvo mitataan sentteinä ja kiloina, eikä yksilönä sinänsä, jotakin on todella pahasti pielessä. Jos ajatellaan laitonta suoraa toimintaa, niin ymmärrän aktivistien motiivit aivan täysin. Olen itse nähnyt kuinka surkeissa oloissa esimerkiksi turkiseläimet elävät ja ymmärrän täysin, että näille eläimille halutaan tarjota mahdollisuus vapaaseen elämään tai edes vähäksi aikaa lajityypilliseen käyttäytymiseen. Eikä iskuissa ole tietenkään kyse pelkästään tästä, vaan turkisteollisuudelle tappioiden aiheuttamisesta sekä myös ylipäätään turkistarhauksen eettisyyden kyseenalaistamisesta

julkisuudessa. Iskut ovat tavallaan tapa osoittaa mieltään. Aivolävistys sanoo yhdessä biisissään, että ”sinä saat kritisoida, voithan toki vastustaa, valtion ehdoilla, valtion ehdoilla voit tehdä mitä vaan – mutta vitut siitä!”. Eli itse en ainakaan jätä tekemättä mitään sellaista jonka koen oikeaksi vain siksi, että se on laissa kielletty ja pelkäisin jotakin valtion asettamia sanktioita. Suurimpia ongelmia mielestäni ovat turkistarhaus sekä tehomaatalous ja koska niitä koskevat laillisin keinoin etenevät muutokset ovat todella hitaita, on hyvä jotkut ovat ottaneet asiakseen niitä muutoksia odotellessaan myös tehdä jotakin konkreettista juuri nyt hädässä olevien auttamiseksi. Millaista palautetta olet saanut zinestäsi? Sisältö on ainakin aika monipuolista, pyritkö tietoisesti siihen, ettei IAOY keskity vain tiettyyn juttuun?

IAOY:ta on käsitelty arvosteluissa mielestäni silkkihansikkain. Arvostelut ovat olleet siis hyvin kilttejä, aina jos jotain on moitittu, on samalla löydetty saman verran myös hyviä puolia. IAOY rönsyilee tulevaisuudessakin sinne sun tänne. Olen sanonut Henrille ja Jessicalle, että mistä vaan voi kirjoittaa ja tehdä juttuja. Samoin omassa lehdessäni tunnen, että voin julkaista ihan mitä tahansa mikä itsestä tuntuu hyvältä. Jonkin verran on tullut myös lukijapalautetta, ja se on ollut 95% positiivista. Ne jotka ovat tutustuneet lehteen ensimmäistä kertaa nyt tän uusimman numeron välityksellä ovat kyselleet myös vanhoja numeroita, joita olenkin lähettänyt postikuluja vastaan. Mihin kysymykseen olisit halunnut vastata, mutten kysynyt sitä. Kysy nyt se itseltäsi ja vastaa siihen.

Ei näihin tämmösiin kysymyksiin munkaan lehdessä kukaan koskaan osaa vastata. Paitsi Aivolävistyksen Juuso kyllä antoi tulla pitkät selostukset vielä haastattelun kysymysten jälkeen kun tiedustelin, että jäikö jotain vielä kysymättä. Mutta kiitti nyt sulle kun huomioit It Ain’t Over Yet! –zineä ja kiinnostuneita kehotan ottamaan lehdestä selvää.

17


Aluksi perusjutut, lehden ja tekijöiden esittely, lehden historiaa yms.

Ville: Lehtihän sai alkunsa muistaakseni vuoden 1998 loppupuolella kun Tume (On a Solid Rock) alkoi kyselemään apua alkavaan lehtiprojektiinsa. Meikkä oli justiinsa aloittanut ammattikorkean mediapuolen Kouvolassa ja sain tietty ulkoasun huolehdittavaksi kun muutenkin olen aina ollut näistä graafisista jutuista kiinnostunut. Muita alkuporukkaan kuuluneita oli Tapsa (OASR, Security Threat), Toni (Lamina/Tikari, se äkkipikainen kaveri!), Tomi-Pekka (Royal Family, Kosto-Tattoo...) ja sittemmin Turkkuun muiden harrasteiden perään häipynyt piirtäjä-Aki. Kaikki muut meikkää lukuunottamatta asui tuolloin Palokassa (jossa itsekin hurjan nuoruuteni vietin), Jyväskylän kupeessa olevassa pienessä kyläpahasessa ja siitä sitten lehtikin sai nimensä. Kevät ja kesä 1999 vietettiin tiiviisti juttuja kasatessa. Haastattelimme mummuassa ikimuistettavasti Wastedia Lahden Break Down the Wallsien yhteydessä. Lopulta meikkä pummikopioi koululla n. 150 kipaletta ekaa nollanumeroa, joka julkaistiin Speedwheelsin Semifinaalin keikalla 9.9.1999. Suomen lehtitilanne oli tuolloin ilmeisesti aika heikko tai sitten ajoitus oli muuten vaan oikea, mutta lehteä ostettiin hyvin ja siitä myös pidettiin ja tottakai hyvä palaute inspiroi tekemään uuden numeron heti seuraavan talven aikana. Kakkosnumerosta alkaen meikäläinen onkin sitten toiminut jonkinasteisena “päätoimittajana” (eli lähinnä kirjoittanut pääkirjoituksen) ja huolehtinut ulkoasun lisäksi myös sisällöstä ja sen kasaan haalimisesta. Mää ikäänkuin adoptoin Tumen lapsen, heh! Kakkosesta asti lehti onkin tullut enemmän tai vähemmän säännöllisesti noin kuuden - kahdentoista kuukauden välein ja vitos-numerosta lähtien offsetillä painettuna. Meikkä nimittäin jäi kiinni ilmaiskopioista ja koululle asennettiin sen takia kallis ja monimutkainen luottokortti-kopiointisysteemi, heh! Olinhan mää aika täynnä sitä yksin koululla yöaikaan tapahtunutta nitomista, taittelua ja kasaamista ja painaminen mahdollisti muutenkin entistä paremman laadun ja kasvavat painokset. Paria viimeisintä onkin tehty n. 600 kipalet-

18


ta joista tosin osa odottaa vieläkin ostajiaan meikäläisen vaatekaapissa... Pienempiä määriä ei kuitenkaan kannata painoon lähettää kun kustannukset ovat periaatteessa samat vaikka määrä olisi pienempikin. Miksi aloit/te tekemään zineä, ja ovatko nuo syyt vielä samat kuin alussa?

Kuten sanoin tuossa edellä, ajatus lehden tekemiseen tuli Tumelta ja meikän piti aluksi vain huolehtia ulkoasusta. Ensimmäisen numeron pääkirjoituksessa luki muistaakseni jotain itsemme näköisen ja rehellisen lehden tekemisestä ja sitä se mielestäni on suurinpiirtein vieläkin. Esimerkiksi jokainen tekijä, eli käytännössä kuka tahansa avustaja saa tuoda itsensä vapaasti julki erityylisten juttujen muodossa ja esimerkkejä tästä on vaikkapa lukuisat skeittijutut, jotka allekirjoittanutta ei niin hirveästi ole aina kiinnostaneet. Myös jotkut bändihaastattelut ovat olleen sellaisia, joita en ehkä itse olisi tehnyt, mutta jos joku toinen kokee orkesterin haastattelemisen arvoiseksi ja tekee hyvän ja asiallisen jutun niin mikäs siinä!!! Ja mitä ulkoasuun tulee niin meikkä saa kyllä purettua hyvin patoutumia, pelkotiloja ja ahdistuksia noihin hilpeisiin graffiikoihin mitkä sivuja yleensä täyttää! Lehdessä on vielä se hyvä puoli, että meikäläisellä on täysin vapaat kädet toisin kuin esimerkiksi tekiessä levynkansia bändille, jossa jokainen soittaja haluaa eri asioita! Itselleni on myös tärkeää lehden teossa tukea suomalaista punk/hardcore-skeneä. Osittain juuri sen takia haluan pitää lehden suomenkielisenä ja arvioida pelkästään suomalaisia levyjä/lehtiä ja pitää ulkomaiset levyt ja varsinkin mainokset pois sivuilta. Saisihan ulkomailta helposti hirveät määrät ilmaisia promolevyjä, mutta mitä hittoo mää tekisin sitten kun kämppä ois räjähdys-täynnä saksalaista hevipaskaa ja ankeeta villaliivi-mtv-emoa jota ei edes kehtaa antaa pois kellekään?!? Oletko löytänyt oman sisällöllisen ja ulkoasullisen linjan zinelle, vai haluaisitko kehittää sitä johonkin tiettyyn suuntaan?

Ulkoasullinen linja nyt varmastikin elää jokaisessa numerossa, mutta sitä olen kuitenkin pitänyt aina itsestään selvyytenä, että siihen

panostetaan. Jos sitä kerta kuusi pitkää ja hikistä vuotta on koulussa tätä graafikon hommaa opeteltu niin totta hitossa niitä “taitoja” pitää sitten johonkin käyttää! Jotkut silti jaksaa valittaa, että ulkoasuun satsataan sisällön kustannuksella, mikä ainakaan meikän mielestä ei pidä paikkaansa. Kyllä tekstiäkin tulee hiottua ihan yhtä lailla kun jotain ulkoasua, jopa enemmänkin. Mää kuitenkin pidän itseäni periaatteessa taiteilijana ja lehti on mitä mainioin julkaisukanava omille maalauksille, valokuville jne niin miksei niitä sitten sinne heittäisi väliin!? Joku maalaa vesiväreillä tauluja ja myy niitä kesäisin torilla; meikkä sotkee kylmässä yksiössä ja raatelee loput tietokoneella ja yrittää sitten myydä zinenä tyhmille punkkareille! Mitä sisältöön tulee niin se on mielestäni löytänyt melko hyvin sille asetetut tavoitteet. Jutut on pääasialliseti olleet ainakin omasta mielestä melko korkeatasoisia ja myös monipuolisia. Bändihaastatteluja vois tietysti hieman vähentää, mutta ne on kuitenkin helpoimpia ja monille niitä kiinnostavimpia juttuja. Siihen olen ollu tyytyväinen, että joka numeroon on saatu aina jotain muutakin, esim just noita taiteilijoita vaikkei niistä kaikki pidäkään. Enemmän diggaisin itse esimerkisi jonkinlaisista henkilöhaastatteluista, joissa joku bänditoiminta tms olisi vain taka-alalla; niistä ehkä pystyisi saamaan enemmän irti kun pelkistä musajutuista. Sellaisia on kuitenkin hitosti vaikeampi tehdä. Myös kolumneita pitäisi olla ehdottomasti enemmän, mutta osaavia / halukkaita kirjoittajia ei vaan tunnu oikein löytyvän. Jengi kyllä jaksaa jauhaa paskaa netissä, mutta mitään fiksua ei saada paperille aikaiseks, pyynnöistä huolimatta!!! Myös levyarviot ovat asia, joita olen paljon miettinyt. Periaatteessa ne ovat melkoisen turhia, mutta toisaalta moni taas saattaa löytää niistä jotain uutta ja mielenkiintoista musiikkia tsekattavaksi. Onhan niiden tekeminen myös tuota edellisessä vastauksessa mainittua skenen tukemista. Tälläisessä harvoin ilmestyvässä lehdessä ne tahtovat vain mennä kovin vanhoiksi ja kun tarjolla on säännöllisiäkin julkaisuja tyyliin Toinen Vaihtoehto (saati sitten kaikki ulkomaiset lehdet ja se paljon parjattu internettikin...) niin sieltä

19

pystyy periaatteessa tsekkaamaan uutuudet huomattavasti nopeammin. Toisaalta arvioita on mukava ja kohtuullisen helppo kirjoittaa vaikka usein pelkääkin saavansa bändiläisten vihat niskoilleen negatiivisen arvion myötä... Hitto, ei tässä tiedä mitä pitäs tehä! Listaa omat suosikit kotimaisista ja ulkomaisista zineistä.

Periaatteessa jokainen lehti on aina ihan helvetin hieno, sillä meikkä arvostaa ihan älyttömästi jokaista, joka vielä nykyään internetin ja muun vallitessa jaksaa tehdä julkaisua vanhanaikaiseen paperimuotoon. Mutta tottakai osa on pakostikin parempia kun muut ja Suomessa suosikkini on ehdottomasti Downsided. Siinä vaan on tyylikkään pelkistetyn ulkoasun lisäksi myös just oikeanlaista meininkiä meikän makuun; ei aina ehkä niin täysin musiikillisesti mutta muuten. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon vaikkapa viimeisimmän numeron Hurriganes-takakansi; Fuck Shit Up todellakin! Edesmenneistä meikkä dikkas ihan hitosti Stakeout-Jussin Huudosta ja uudemmista tulokkaista Black Star on kolahtanut ehkäpä eniten. Ja täytyy lopuksi vielä mainita että arvostan myös Toista Vaihtoehtoa todella paljon; ei siinä usein hirveästi mitään kiinnostavia haastatteluita ole, mutta keikat, uutuuslevyt ja muut asiat siitä saa todella hyvin selville. Hirvelän ja Itkosen kiertue yms -raportit ovat myös yleensä hauskaa ja mielenkiintoista luettavaa! Ulkomailla niitä suosikkeja onkin sitten luonnollisesti enemmän. Säännöllisesti tulevat MRR, HaC, Fracture, Reason to Believe ja Slug & Lettuce toimii hyvinä tiedonlähteinä ja varsinkin noissa jenkkilärpäkkeissä on myös kolumnit enempi kuin kohdillaan. Punkplanetissa ja Razorcakessa on välillä todella hyviä juttuja, paljon muutakin kuin musiikkia, mutta vastapainoksi joitain numeroita ei jaksa kunnolla lukea edes läpi. Inside Front on välillä tietty huimaa kamaa kunhan muistaa laittaa Crimethink-filtterin päälle, heh! Slave, Semtex ja [Re]fuse inspiroi hyvien juttujen lisäksi myös ulkonäöllään ja uusi jenkkituttavuus Left of the Dial on sisältänyt ehkäpä parhaita lukemiani haastiksia pitkiin aikoihin! Eikä


“Siinä mielessä lehtiä tietys­ ti arvostetaan vähemmän, että yleensä kaikki haluavat pe­ rustaa bändin ja tehdä levyn (joita ennestäänkin on jo ihan liikaa!) mutta lehtiä taas te­ hdään kovin vähän. Eipä lehteä tekemällä kyllä sitten pääse esimerkiksi kiertueille juomaan ilmaisia viinoja!”

Lehden tekemiseen kuluvaa aikaa on aika helvetin vaikea määritellä, koska ainakin meikkä tekee hommaa aina muiden duunien ohessa eikä todellakaan mitenkään säännöllisesti. Sitä voi kuitenkin suunnitella tosi paljon juttuja esim junamatkoilla, kauppajonossa tai jopa muita hommia tehdessä ja sitten toteuttaa sopivan hetken tullen. Mutta jos tehokasta aikaa jotenkin lasketaan niin kyllä se silti kuukausia on. Meikällä on ehkä se heikkous, että juttuja pitää hioa aivan liikaa ja joskus se on kyllä jo pahastakin. Varsinkin teksti vaatii todella paljon kun en ole sen tuottamisessa mikään ekspertti, mutta en halua siltikään laskea käsistäni mitään älyttömiä sammakoita ihmisten luettavaksi. Eli luen tarkasti kaikki jutut moneen kertaan, muotoilen lauseet jne, mutta kirjoitusvirheille ei kyllä voi jostain syystä mitään; kunnolliselle, jonkun ulkopuolisen tekemälle oikoluvulle kun ei ikinä ole ollut aikaa... Nykyään saa kaikenlaisia ilmaislehtiä, kuten Citylehti, Sue yms. Miten tällaisten pienlehtien ja zinejen (kuten Palokka) arvostusta saisi nostettua, etteivät teinit katsoisi kummissaan nenän vartta pitkin kuullessaan lehden maksavankin jotain?

tietenkään pidä unohtaa aivan mahtavaa Short, Fast & Loudia, mikä on ehkä parhaita ja innostavimpia lehtiä juuri tällä hetkellä. Tossa nyt tuli lueteltua vaan noita isoimpia ja tunnetuimpia, mutta tottakai monet pienemmätkin lehdet on todella inspiroivia. Se ikävä juttu varsinkin tuolla ulkomailla reissatessa on tullut vastaan, että ihan liian monet, varsinkin pienemmät lehdet on kirjoitettu esimerkiksi saksaksi, puolaksi tai tsekiksi eli tekijöiden omilla äidinkielillä eikä niitä tämmönen kielitaidoton juntti voi ymmärtää. No, vois kattoa peiliin kun kerta itsekin vääntää julkaisua jollain unkarin murteella, jota viisi miljoonaa ihmistä tässä universumissa jotenkuten saattaa ehkä ymmärtää!!! Kuinka mielestäsi zinen tekoa arvostetaan suhteessa esim. bändissä soittamiseen? Kuinka kauan yhden numeron tekoon kuluu aikaa?

Perinteisestihän soittajia on pidetty tietty enempi arvossa, mutta enpä mää sitten tiedä miten ihmiset esimerkiksi tuntee meikäläisen; olenko mää vaan jonkun summabändin pasisti vai sen summalehden summataittaja?!? Äkkiseltään ajateltuna lehden teko on kuitenkin huomattavasti vaativampaa kuin esimerkiksi juuri tuo mainittu basson soitto. Hyvien biisien tekeminen onkin sitten jo aivan toinen juttu, sitä hommaa mää en ole ikinä oikein hallinnut vaikka rämpyttelyä onkin takana aika monta vuotta. Mutta samanlaista ryhmätyötä molemmat hommat periaatteessa on, sillä useimmissa lehdissähän tekijöitä tai ainakin avustajia on useampia vähän niinkuin bändissä soittajia. Siinä mielessä lehtiä tietysti arvostetaan vähemmän, että yleensä kaikki haluavat perustaa bändin ja tehdä levyn (joita ennestäänkin on jo ihan liikaa!) mutta lehtiä taas tehdään kovin vähän. Eipä lehteä tekemällä kyllä sitten pääse esimerkiksi kiertueille juomaan ilmaisia viinoja!

20

Jep, varsinkin juuri nuorempien tyyppien on monesti vallan vaikea ymmärtää miksi joku itse tehty lehti voi olla kolmen euron arvoinen kun ilmaisiakin on ja netistä saa loput. Mutta toisaalta eipä varmaan kukaan voi jotain Suea pitää minään punkki tai edes vaihtoehto-lehtenä kun sen kannessa komeilee joka kerta joku Don Huonot! Muutenkin näissä “oikeissa” punkkipiireissä ärsyttää suunnattomasti, että mikään ei saisi maksaa mitään ja kaiken pitäisi olla paskaa paitsi ehkä kusen! Kolme euroa ei ainakaan meikäläisen mielestä ole todellakaan liikaa 50-sivuisesta ja hyvin tehdystä lehdestä, mutta aika moni on jaksanut siitäkin valittaa. Samalla hinnalla saattaa kaljan vaihtoehdoksi ehkä saada jonkun kusisen seiskan, missä on valokopiokansien välissä pari minuuttia paskaa puolellaan ja sitä ei yhden kuuntelun jälkeen taatusti enää kaiveta pölyjen alta hyllystä. Mää ainakin pyrin lehteä tekiessä samoihin päämääriin kun musiikissa eli tekemään kaiken mahdollisimman hyvin. Eli jos se bänditoiminnassa tarkoittaa hyviin


kamoihin satsaamista, kovaa treenaamista ja kaikkensa antamista hikeä ja omaa terveyttä säästelemättä niin ehkä se tässä zineilyssä on sitten juuri ulkoasuun panostamista, rahojensa uhraamista ja sydänverensä vuodattamista paperille. En sitten tiedä mikä se keino olisi, jolla arvostusta saisi nostettua jos edellä mainitut asiat eivät riitä? Palokka on saanut arvosteluissa aika paljon kehuja ulkoasusta. Kuinka tärkeä osa ulkoasu on zinessä yleensä?

Eihän ulkoasun pitäisi periaatteessa vaikuttaa, mutta mielummin sitä kuitenkin lukee selkeätä ja tyylikästä lehteä, jossa on ehkä vähän kuviakin kuin pelkkää pientä ja vaikeasti luettavaa tekstiä. Esimerkiksi jotain Inside Fronttia ja Heartattackia on välillä väsyttävää kahlata läpi, kun saattaa olla kymmeniä sivuja pelkkää tekstiä. Lehteen formaattina kuitenkin kuuluu oleellisena osana jonkinlainen graafinen ilme ja jos siihen ei viitsi millään tavalla panostaa niin miksei julkaisisi saman tien kirjaa? Mutta kuten jo sanoin, omassa lehdessä ulkoasulla on erittäin suuri merkitys, mutta ei sen pitäisi silti ajaa missään vaiheessa sisällön edelle. Jos haluaisin pelkkää grafiikkaa julkaista, niin esimerkiksi internet olisi huomattavasti parempi kanava siihen. Voisitko ajatella elättäväsi itsesi tekemällä zinejä, levyjen kansia ja muita grafiikoita punk/hc bändeille, olisiko se edes Suomessa mahdollista?

Aika paha. Periaatteessa se voisi olla mahdollista, mutta sitten bändien tms pitäisi maksaa hommista ihan eri tavalla tai hommien määrän pitäisi olla helvetisti isompi. Tilanne on hirvittävän kaksipiippuinen; toisaalta haluaisi tehdä mahdollisimman halvalla, auttaa kavereita ja pitää punk-henkeä yllä, mutta toisaalta taas kun vertaa esimerkiksi muihin levynteossa tuleviin kuluihin graafisen puolen osuus on aivan naurettava; Hyvätasoisen levyn nauhoittaminen ei ehkä onnistu sixpäkillä ja sipsipussilla eikä levyprässäämökään anna hirvittävästi kaverialennuksia. Meikkäkin on kuitenkin periaatteessa ihan samanlainen ammattilainen kuin se studion jamppa ja maksaa nämä tietokoneet, kamerat ja muu stuffi mitä

hommissa tarvitaan; jos ei ihan yhtä paljon kun ne studion kamat mutta kuitenkin. Eli tää on sitä samaa tilitystä, mitä tossa jo aiemmin oli eli mikä takia punk-levyjen ulkoasun tms pitäisi olla jotenkin muka huonompia kuin muiden musatyylien? Ja siihen vielä se perinteinen mielipide päälle, jotta kansilla ei niin väliä kunhan edes musa on kohdallaan tai jotain sinnepäin... Mutta takaisin alkuperäiseen kysymykseen; Jos hommat hoitaisi pääosin pimeästi ja nostaisi siihen päälle vielä työkkärin rahoja niin itsensä elättäminen olisi ehkä mahdollista. Ainakin omalla elämänlaadulla, missä ruoka koostuu pääasiassa makaroonista ja soijarouheesta ja rahaa kuluu ehkä ujon alkoholin käytön lisäksi ainoastaan harvoihin levyihin ja tatuointeihin soittotarvikkeiden lisäksi. Mutta jos meininki olisi virallista vaikkapa oman firman kautta kaikki verot maksaen ja laillisia ohjelmia käyttäen niin hommia pitäisi varmasti tehdä myös muualle kuin pelkkään punk-skeneen ja ehkä jopa enimmäkseen. Tai sitten pitäisi olla vaan niin uskomattoman kova tekijä, jotta rahaa kehtaisi oikeasti pyytää ja työtarjouksia satelisi ympäri maailmaa!

väliin ja purkaa paineita siihen. Lehden teko on kuitenkin niin helvetin hienoo hommaa, ettei sitä millään viitsisi lopettaa vaikka välillä “vähän” ahistaakin! Kerro lopuksi jokin ikimuistoinen tapaus Palokkazinen matkan varrelta.

Ääh. Eipä tämä nyt niin hirveän hohdokasta hommaa ole, että tässä paljon ikimuistettavaa kertyisi! Vaikka jonnekin festareille saa joskus backstage-passeja niin ei siellä saa edes ilmasta viinaa mistään muusta hienosta puhumattakaan! Mutta tottakai jokaisen valmiin numeron saaminen kouraan on sellainen hetki, jota ei ihan heti unohda ja joitain haastatteluja on tietysti jäänyt mieleen. Siisteintä on silti kun joku ennestään tuntematon ihminen ottaa lehden tiimoilta yhteyttä esimerkiksi sähköpostitse tai tulee keikalla juttelemaan ja muodostuu ehkä pidempikin ystävyyssuhde. Sellainen on aina niin helvetin hienoa, varsinkin kun sitä itse ei mikään maailman sosiaalisin tapaus aina ole...

Tuleeko koskaan tunnetta, että nyt pitäisi pistää pillit pussiin ja unohtaa kokonaan zinen teko, vaikka vain väliaikaisesti eli tuleeko koskaan “burn-out” fiiliksiä lehteä tehdessä?

Joka päivä. Oikeasti ei varmaan pysty kovin montaa päivää viettämään etteikö lehden teko tai varsinkin sen tekemättä jättäminen kävisi mielessä. Jotenkin vaan tuntuu, että lehti on niin monelle ihmiselle näissä kuvioissakin täysin yhdentekevä paperinippu ja lisäksi taloudelliset syytkin painavat “työtöntä” köyhää aika lujasti. Olenkin monesti miettinyt jonkun ratkaisevan peliliikkeen tekemistä, mutta eipä ole vielä tullut sopivaa mieleen: Englanniksi tehdylle lehdelle saisi valtavasti enemmän ostajakuntaa ympäri maailman, mutta omat rahkeet ei riitä mitenkään ulkomaan kielellä kirjoittamiseen. Tämän lisäksi Palokasta on jotenkin tullut ehkä jo vähän liiankin “iso” ja rima tuntuu välillä olevan vähän liiankin korkealla, eli pitäisi varmaan nollata vähän tilannetta ja räväyttää joku valokopioitu pikkuzine

21

Tätä ei kysytty mutta pakko laittaa tämänhetkistä soittolistaa loppuun. Ne on aina siistejä!!! *Assault: Kaikki *Bridge To Solace: Of Bitterness and Hope CD *Envy: A Dead Sinking Story LP *From Ashes Rise: Nightmares LP *Hurriganes: Roadrunner ja 16 Golden Greats LPt *Kemopetrol: Everything’s Fine CD *Lemonator: Grandpop CD *Murder City Devils: Kaikki *New Model Army: Inpurity ja The Ghost of Cain LPt *Presley Bastards: Tulevan levyn ennakko CD *Pretty Girls Make Graves: Kaikki *Samiam: Astray ja You’re Freaking Me Out LPt *Tragedy: Kaikki *Undying: At History’s End CD *Unkind: Mieliemme Tuhkasta LP


Aluksi perusjutut, lehden ja tekijöiden esittely, lehden historiaa yms.

Toni: Jep eli Downsided on homman nimi. Pieni zine, ilmestyy melko harvoin ja jutut painottuu tylyyn nopeeseen hardcoreen ja thrashiin ja semmoseen. Yksi ja ainoa toimittaja on Toni E, 27 vuotta, kotoisin itärajalta. Jotkut kirjekaverit on kirjottanu kolumneja ja pari muuta juttua kun on pyydetty, muutoin tää on mun oma projekti. 6 numeroa on ulkona, ekan numeron alotin tekemään joskus 97 ja se julkaistiin keväällä 98. Siitä sitten about numero per vuosi. Zinen koko on ollut aina A5 eikä sivujakaan ole paljoa, mutta olen ainakin yrittänyt panostaa laatuun. Alkupään numeroista noin 90% meni ulkomaille silloisten kirjekavereiden kautta, mutta distroihin noita otti tuskin kukaan. Ajan myötä menekki on hieman muuttunut samalla kun painokset on kasvanut tasasesti. Viimesintä kuutosnumeroa painettiin 500 ja sitä onkin mennyt suunnilleen puolet kotimaahan ja puolet ulkomaille, ja tällä kertaa distroihin myös ihan kiitettävästi. Eli vois sanoa että viiden vuoden työn jälkeen homma alkaa toimia, mutta olen pikkuhiljaa feidaamassa zineä pois markkinoilta. Miksi aloitit/te tekemään zineä, ja ovatko nuo syyt vielä samat kuin alussa?

Eipä siinä ihmeellisiä syitä ollut, ihan vaan tekemisen pakosta sitä alkoi vääntämään ja myötävauhtia antoi jotkut silloiset zinet mitä tuli luettua, esim. Monkeybite ja Riot oli aikamoinen vaikutin. Olin tehnyt muutaman paskan suomenkielisen zinen aikaisemmin joiden pohjalta tuli vedettyä tiettyjä linjoja kuten kieli, tyyli yms.. Vähän kyllä lannisti aluksi miten vähän kiinnostusta ylipäätään zineihin on, mutta tuntuu vaan olevan että jengi lämpenee hitaasti. Tossa mainitsin että tekemisen pakosta aloitin koko homman ja että olen nyt feidaamassa ulos jostain syystä sitä motivaatiota mikä joskus poltti takaraivossa ei enää ole. Zinen tekemisessä on ihan vitusti hommaa ja kun deadline alkaa polttaa on aika vittumaista istua pitkät illat arvioimassa jotain paskoja levyjä mistä ei välitä paskan vertaa. Täytyy nyt kuitenkin mainita että valmis zine käsissä on aikamoinen palkinto aina ton urakan jälkeen,

22


mutta mulla ainakin uuden numeron tullessa iskee aina motivaatio ground zero, eli ei huvita koskeekaan koko touhuun vähään aikaan. Oletko löytänyt oman sisällöllisen ja ulkoasullisen linjan zinelle, vai haluaisitko kehittää sitä johonkin tiettyyn suuntaan?

Kyllä, näin voisin väittää että olen. Alusta lähtien sisällön puolesta oli tarkoitus että kirjoitan vain bändeistä ja levyistä jotka minua kiinnostaa, ja lisäksi sopivassa suhteessa henkilökohtaista pohdintaa asioista jotka pyörii hardcoren ympärillä. En ole koskaan ollut kovin poliittinen enkä jaksa niistä asioista kirjoittaa, jääkööt se muille. Noihin aikoihin ei monikaan zine kirjoittanut mistään nopeista hardcore bändeistä joten siihen piti tehdä parannus. Linja onkin pysynyt aika hyvin. Ulkoasu on kolmosnumerosta lähtien noudattanut aika tiukkaa speksiä; vain mustavalko grafiikkaa, arial fontti, paksuja mustia viivoja yms. Jos kattelet noita numeroita kolmosesta kutoseen niin huomaat varmaan tuon aika helposti. Kehittymistä.. olis tietty kiva jos oppis vähän kuvankäsittelyä ja osais tehdä oikeeta layouttia tyyliin Anger mutta en mä varmaan koskaan tuossa kehity, on tässä jo niin monta vuotta yritetty. Listaa omat suosikit kotimaisista ja ulkomaisista zineistä.

Kotimaassa on aika montakin aktiivista zineä nykyisin, mikä on erittäin hieno asia! Äkkiseltään tulee mieleen tietysti suuret nimet kuten Palokka ja Chambers, lisäksi Huuto, Clouds Will Move ja viimeaikoina huomattavasti parantunut Mänty ovat lukemisen arvoisia. Voishan noita zinejä enemmänkin vielä tulla. Ulkomailta mulle lukuun tarttuu yleensä pikkuzineistä Hell And Damnation, Cancer ja Yoda, isommista Slave, Violence, Short Fast + Loud ja onhan toi MRR ollut viimeaikoina myös ihan ok. Koska jakelen myös zinejä omasta distrosta niin kyllä kaikenlaista kulkee mun kautta ja on tullut nähtyä monenlaisia zinejä. Täytyy nyt tässäkin mainita että viime aikoina on tullut vähemmän luettua ylipäätään.

Kuinka mielestäsi zinen tekoa arvostetaan suhteessa esim. bändissä soittamiseen? Kuinka kauan yhden numeron tekoon kuluu aikaa?

No mun mielestä ei voida verrata bändin arvostusta zineen millään tavalla, koska zinen kohdalla sitä ei juurikaan ole. Esim multa yksi jyväkyläläinen punkkari kävi kerran keikalla kysymässä ”Ootko sä se Downsided Toni?” ja heti perään lisäsi ”Sähän oot täys mulkku!” No toi ei ollut sanatarkka lainaus kyllä mutta pointti tulee selväksi. Tosin, joillain isoilla zineillä kirjoittajista tulee joitain skeneikoneja tai skenepoliiseja joiden mielipidettä seurataan aika tarkkaan, varsinkin ulkomailla. Bändipuolella toi on vielä rankempaa, kyllä Suomessakin parista lafkasta/bändistä on tullut semmonen suomiskenen ohjenuora. Se tosin ei varmaan ole heidän oma vikansa, vaan muiden ansiosta heidän jalustalle nostaminen. Mulla zinen tekemiseen menee about vuosi, josta varsinaista tekoaikaa on 3-6 kuukautta. Hidasta puuhaa se on ja välillä puuduttaa. Mutta kun layoutti alkaa muodostua ruudulla järkevän näköseksi niin alkaa jo uskoa itekin että kyllä se sieltä painosta joskus saadaan ulos. Nyt on kyllä mennyt kutosnumeron jälkeen jo melkeen vuosi enkä ole edes alottanut seiskaa.. Ylläpidät lehden lisäksi Thrash and burn-nettisivuja, soitat bändissä ja julkaiset levyjä; kerro näistä aktiviteeteistäsi. Mitä muuta teet musiikin ja zineilyn lisäksi?

Joo, tästä riittääkin sitten juttua mutta yritän pitää lyhyenä. Alkuvuosina julkaisin Downsidedia ihan tapauskohtasesti omasta taskusta mutta tossa ajattelin että voishan sitä yrittää perustaa ihan lafkan tota julkaisutoimintaa varten joka toivottavasti pyöris joskus omillaan. Samalla oli tarkoitus alkaa jakelemaan zinejä suomessa, niitä kun ei oikein mistään saanut. Rekisteröin ton

”Kirjoittaminen ei ole minulle luonte­ vaa tai mitenkään help­ poa. Se on aika­ moista kiduttamista it­ s e asiassa aina välillä”

23


thrashandburn.net domainin itselleni ja ajattelin ottaa siitä kaiken irti muuttamalla sen nettizineksi. Se toimikin jonkin aikaa (kaksi vuotta) kunnes paloin siihenkin loppuun. Ensin tein päivitykset kahden viikon välein aina uusia arvioita, haastatteluja, livejuttuja yms.. Sitten kuukausittain kunnes se lopulta kärähti. Yksin ei vaan jaksa tommosta työmäärää jatkuvasti. Samaan aikaan mä ajauduin julkaisemaan levyjä ja siihen alkoi mennä niin paljon aikaa ja energiaa että suunnittelin sivut uusiksi ja ajoin nettizinen alas. Tällä hetkellä Thrash And Burn on aika yksioikoisesti vain levy/julkaisu lafka. Downsidedin tulevaisuuskin alkoi näyttää aika pahalta kun en oo saanu vaihdetta enää silmään viime aikoina, mutta arviolevyjä kerääntyi hyllyyn tasaiseen tahtiin. Tuohon ratkaisuksi ajattelin käynnistää tuon nettizinen uudestaan (osuvasti nimellä Deadletter) mutta nyt päivitykset tulee päivittäin silloin tällöin kun huvittaa ja koko zine on enemmän newsletter tyylinen, pääasiassa arvioita sisältävä. Jos uusi Downsided vielä tulee, siihen ei varmaan arvioita enää sitten tulekaan netti toimii paremmin ja nopeammin tolla sektorilla. Bändeissä olen soittanut lähtien vaihtelevalla menestyksellä joista viimeisimmät Dead In The Water ja Yhdeksäs Surmanluoti joka onkin jo hajonnut. DITW kulkee ihan mukavasti ja julkaisin uuden minicd:n juuri kuukausi sitten. Ostakaas perkele levyjä ja ottakaa keikoille, juu! Musiikin ja näiden aktiviteettien lisäksi en juuri muuta tee, käyn vakituisesti IT-alalla töissä ja asun avoliitossa. No viime aikoina olen yrittänyt vähän fyysistä kuntoakin kohotella ja kuppia tulee otettua harvemmin enää, mikä onkin aika hyvä juttu. Mitä hyviä ja huonoja puolia näet Suomen hc/punkzineissä? Pitäisikö zinen tekijöiden panostaa määrään vai laatuun?

Suomalaisia zinejähän ei hirveesti edes ole. Kaipa sitä voisivat tekijät panostaa vähän molempiin, sopivasti laatua ja sen verran määrää että lehdet tulee useammin ulos kuin esim. minun. Onhan täällä hyviä zinejä ihan isommassakin mittakaavassa ajateltuna, joissain maissa kun zinet on ihan hirveetä kuraa.

Itse ainakin luen Palokka, Huuto, Chambers, Blackstar, Mänty ja TV. Ja vissiin jotain muitakin, en mie muista nyt just. Jostain syystä suomesta ei tule muuten mitään personal tyylisiä zinejä, enkä tarkota nyt mitään pelkkää itkuvirttä ja runoja. CWM sisältää positiivisen määrän henkilökohtaista pohdintaa. Lisää tällaisia zinejä. Mistä Downsidedin numerosta ja zinessä olleesta jutusta tms. on jääneet sinulle parhaat fiilikset? Entä huonoimmat?

Ainahan sitä ajattelee, että uusin numero on suurin ja kaunein. Luulen kuitenkin että tuo viitosnumero oli kai laadultaan paras ja samalla siinä ollut No Comment haastattelu paras juttu mitä olen tehnyt. No Comment on ollut aika tärkeä tai vaikuttava bändi ja lisäksi Andy joka vastaili näki vaivaa homman eteen, siitä tuli hyvä haastattelu. Vitonen meni vituiksi sitten kun paino kusi täysin sen kohdalla, mutta ylipäätään noi vitonen ja kutonen on parhaat numerot. Onko kirjoittaminen sinulle luonteva itseilmaisun muoto? Piditkö esim. koulussa kirjoittamisesta?

Ristiriitaista kyllä, mutta kirjoittaminen ei ole minulle luontevaa tai mitenkään helppoa. Se on aikamoista kiduttamista itse asiassa aina välillä. Varsinkin jonkun pitemmän kolumnin tai artikkelin kirjoittaminen on todella vaikeaa. Samoin jos mulla on jokin tarve tuottaa tietty teksti se vie ihan helvetisti aikaa eikä siitä meinaa saada mitään otetta. Joudun nykyisin työni puolesta kirjoittamaan aina välillä teknistä dokumentaatiota ja se ei välttämättä ole minusta hauskaa. Tossakin olis nyt tietoturvakuvaus työn alla.. Koulussa olin aika paska kirjoittaja, semmosta seiskan tasoa. En oikein tiedä mistä tää kirjoitusinspiraatio sitten oikein on tullut, mutta jonkinlainen pakko sitä kuitenkin on tehdä. Muuten, minusta ei olisi pelkäksi tekstintuottajaksi zinen tekijänä teen sitä siksi että saan itse myös tehdä taiton, huolehtia painamisesta yms.. Kirjoittaminen on vain yksi (iso) osa sitä prosessia. Kerro lopuksi, mitkä asiat saavat sinut nousemaan sängystä aamuisin?

24

Pakko mennä töihin.. En mä oikein osaa näin isoihin kysymyksiin vastata. Mulla on (ollut) aika vahva taipumus masennukseen eikä aamut aina näytä kovin valoisilta mutta jostain kuitenkin löytyy aina syitä keittää ne kahvit ja lähteä liikenteeseen. Elän aika kaavamaista elämää monen punkkarin mielestä, mutta ISTJ tyyppisenä ihmisenä (kuulostipa hippimäiseltä) säännöllisyys on yksi asia mikä saa elämän tuntumaan siltä että kaikki luistaa ok.


Aluksi perusjutut, lehden ja tekijöiden esittely, lehden historiaa yms.

Olen Janne Nyström, vuonna 1979 syntynyt nuori helsinkiläinen mies. Harrastuksiini kuuluu musiikin kuuntelu ja soitto (soitan bassoa Maniac Miraclesissa), lukeminen, kirjoittaminen (lähinnä siis zineeni), sosiaalinen elämä (keikat, dokaaminen, hengailu), piirtäminen jne. Tällä hetkellä asun yksin Vallilassa. Lukiessanne tätä olen mitä todennäköisemmin työtön (omasta tahdostani). Flagburner-zineä olen tehnyt vuodesta 1997. Olen lehden ainoa vakituinen tekijä, mutta monet ovat auttaneet kirjoittamalla juttuja. #12 tuli siis kesällä ja lehti näyttää kyllä aika erilaiselta ykköseen verrattuna – sekä taitto että sisältö on mielestäni muuttunut parempaan (mielenkiintoisempaan) suuntaan. Muuten perusjutut ovat aika lailla samat – punkki ja (ulkoparlamenttaarinen) politiikka. Miksi aloit/te tekemään zineä, ja ovatko nuo syyt vielä samat kuin alussa?

Olin jo muutaman vuoden ollut kovasti kiinnostunut punkista ja punkkiscenestä, ja tuntui että minunkin piti antaa sille scenelle jotakin takaisin. Olin pienenä tehnyt perheellemme lehtiä, joten tavallaan homma oli mulle tuttu. Samalla se auttoi tutustumaan ihmisiin, olin nimittäin hyvin ujo (taidan vieläkin olla, ainakin jonkun verran). Toinen syy lehden tekemiseen oli syvä masennus. Tarvitsin jotakin luovaa tekemistä, jotain mistä näin konkreettisesti tuloksen. Lehdenteko auttoi yllättävänkin paljon. Oletko löytänyt oman sisällöllisen ja ulkoasullisen linjan zinelle, vai haluaisitko kehittää sitä johonkin tiettyyn suuntaan?

Öh, olipa vaikea kysymys. Luulisin että ulkoasullinen linja pysyy aika pitkälle samantapaisena, mutta sisältö tuntuu vaihtelevan aika paljonkin. Uusimmassa numerossahan ei ollut lainkaan bändihaastatteluja, vaikka jotkut numerot ovat koostuneet pääosin niistä. On vaikeata sanoa oikein mitään tulevaisuudesta, zine tuntuu elävän omaa elämäänsä. Muutoksia ei ole ainakaan suunitelmissa, paitsi että seuraa-

25


vassa numerossa tulee olemaan bändihaastatteluja mukana. Listaa omat suosikit kotimaisista ja ulkomaisista zineistä.

Kotimaisista zineistä ehdoton ykkönen on tiestysti Toinen Vaihtoehto. Se tuntuu yhdistävän koko sceneä ja luulen että saamme osittain kyllä kiittää sitä siitä että meillä on näin hyvä scene täällä Suomessa. Muuten Suomen zinescene on valitettavan pieni, mutta voisin kuitenkin ainakin mainita vielä pari: Downsided ja Palokka (jossa taitto on jotain aivan upeeta!). Ulkomaalaisista tykkään ehkä eniten Slug & Lettucesta (erityisesti Christinen kolumni, jossa hän todella antaa osan itsestään meille lukijoille). Muita hyviä ovat nämä “perinteiset” isot (Profane Existence, Reason to Believe, Heartattack...) ja lukuisat pienetkin (Attitude Problem, Mindbreaker, Upheaval, Ripping Thrash, Hell and Damnation, UPS, R’Lyeh Rising, Headwound, jne).

”Mitä tulee väkivaltaan ja sen käyttöön yhteiskunnallisissa muu­ toksissa, niin sanoisin olevani aika lailla perinteisillä anar­ kistisilla linjoilla. Väkival­ tahan on vallan fyysinen muoto, pakottaminen äärimmäisillään. Anarkismin päämääränä on vallan kumous, joten on aika selvää että emme tahdo väkivaltaa”

Kuinka mielestäsi zinen tekoa arvostetaan suhteessa esim. bändissä soittamiseen? Kuinka kauan yhden numeron tekoon kuluu aikaa?

Jaa-a, tuohon on vaikeata sanoa oikein mitään. Se riippuu kyllä tosi paljon siitä missä bändissä sattuu soittamaan. Kyllähän mun tapauksessa tuntuu siitä että saisin enemmän arvostusta lehteni ansiosta kun bändissä soittamisestani. Toisaalta olenkin alkanut aika pitkälle samaistumaan lehteeni, käytän esimerkiksi sen nimeä itsestäni (”Janne Flagburner”). Yhteen numeroon kuluva aika vaihtelee todella paljon, jossain vaiheessa taisi jopa olla melkein vuoden pituinen tauko, kun taas joskus on tullut kolme (ellei jopa neljä??) numeroa vuoden sisällä. Nyt pyrin jatkossa tekemään kaksi numeroa vuodessa, se on mielestäni ihan OK määrä. Ongelmana on myös se että pitäisi päästä lehdistä eroon – jos riittäisi että niitä tekisi niin voisin kyllä tehdä niitä enemmänkin. Oliko zinen englanninkielisyys alusta asti selvää? Miten hyvin lehti on tunnettu maan rajojen ulkopuolella? Tuleeko yhteydenottoja, promosälää tai muuta sellaista paljon?

Olen suomenruotsalainen, enkä kotonani puhunut lainkaan suomea. Siksi en mielestäni osannut tarpeeksi hyvin suomea että olisin tehnyt suomenkielistä zineä – englantia osasin paljon paremmin! Vaikka jotkut ovatkin kysyneet miksen sitä tehnyt ruotsiksi, niin luulen kuitenkin että lukijakunta olisi ollut huomattavasti pienempi... ainakin täällä pääkaupunkiseudulla. Aika suuri osa lehdistä menee ulkomaille, mutta en pidä minkäänlaista kirjaa siitä kuinka suuri se osa loppujen lopuksi on. Joskus olen jopa matkustellessani törmännyt ihmisiin jotka tietävät minut lehteni kautta, ja se tuntuu tietysti todella hienolta. Flagburneria on jo myyty jokaiseen maanosaan paitsi Antarktikseen. Jälleenmyyjiä (jotka ovat itse kopioineet lisää kappaleita tarpeen mukaan) on ainakin ollut Malesiassa ja Brasiliassa, joten levikistäkään en ole ihan varma. Flagburner on anarkistinen zine, millaisia asioista haluat lehden avulla ihmisten tietävän? Onko lehdellä jotain tiettyä aihetta, jota käsitellään usein?

Anarkismi on samalla hyvin yksinkertainen kun hyvin laaja asia. Haluan lähinnä tuoda esille omia näkökulmia asioissa ja ehkä jonkun verran pitää poliittinen kanta mukana punkissa. Lehdellä ei ole mitään tiettyä teema tms, vaan olen valmis käsittelemään hyvinkin erilaisia asioita. Haluan myöskin kertoa vähemmän poliittisista asioista, kuten esim. kaikenlaisesta kulttuuriin liittyvästä (tosin poliittinen näkökulma on yleensä silloinkin mukana). Numerossa 12 on aika paljon kuvituksena sotilaita ja kapinallisia. On ko mielestäsi aseellinen vallankumous tms. välttämätön tapa saavuttaa muutosta yhteiskunnassa vai voidaanko siihen päästä muilla keinoilla?

26


Kuvitus on useimmiten (paitsi suoraan juttuihin liittyvissä tapauksissa) vain ns. perinteistä punk-taidetta. Se on vähän sama asia kun keesin kanssa – voihan sille keksiä kaikennäköisiä selityksiä, mutta loppujen lopuksi se on vain tyyliseikka. Mitä tulee väkivaltaan ja sen käyttöön yhteiskunnallisissa muutoksissa, niin sanoisin olevani aika lailla perinteisillä anarkistisilla linjoilla. Väkivaltahan on vallan fyysinen muoto, pakottaminen äärimmäisillään. Anarkismin päämääränä on vallan kumous, joten on aika selvää että emme tahdo väkivaltaa. Samalla täytyy muistaa että vallanpitäjien (sekä poliittisten että taloudellisten) asema loppujen lopuksi perustuu väkivaltaan. Päämääränämme on kumouttaa vallan. Mitä paremmin liikkeemme onnistuu päämäärässään, sitä suurempi on todennäköisyys että joudumme kohtaamaan väkivaltaa. En pidä hierarkisia militaristisia järjestöjä minkäänlaisina ratkaisuina – sen sijaan yhteisölliset puolustusjärjestöt jotka ovat valmiina puolustamaan omia sosiaalisia rakenteitaan olisi paljon parempi vaihtoehto. Hyväksyn siis vain defensiivisen väkivallan. Vallankumousta perinteisessä muodossaan (vallanpitäjien korvaaminen uusilla vallanpitäjillä) en halua – minulle vallankumous on jokapäiväinen prosessi (”jatkuva vallankumous”) joka pyrkii poistamaan valtarakenteet tekemällä niistä hyödyttömiä. Mitä muuta teet lehden teon lisäksi? Millaisia kokemuksia sinulla on esim. aktivisti- yms. kansalaisjärjestötoiminnasta?

Perustimme alkuvuodesta 2003 toimintaryhmän nimeltä Anarkistinen Toiminta. Ryhmän nettisivut löytyvät http://www.anarkismi.net –palvelimen kautta. Suurin osa nykyisestä toiminnastani liittyy tähän ryhmään, mutta pyrin myöskin löytämään aikaa Oikeutta Eläimille-järjestölle. Muukin toiminta kiinnostaa ja olenkin kyllä yksittäisiin muihin tapahtumiin, kuten esimerkiksi talonvaltauksiin, osallistunut. Kun sivarini päättyy saatan ryhtyä johonkin muuhunkin, mutta ei siitä sen enempää nyt vielä. Pyrin myöskin toteuttaa aatteitani omassa

elämässäni mm. kulutustottumuksillani (teese-itse-meininki, kasvissyönti, roskisdyykkaaminen jne), mutta mielestäni tämä ei riitä maailman muuttamiseksi, vaikka se helpottaakin asioita lyhyellä tähtäimellä. Suhtautumiseni esim. luomutuotteisiin on myöskin hieman ristiriitainen - tietysti suosin luomua, mutta, koska luomutuotteet kuitenkin ovat selvästi muita tuotteita kalliimpia, tuntuu samalla siitä että vaikuttamiseen saa osallistua vain jos siihen on varaa. Useiden ihmisten piina on tyhjä paperi (tai näyttö) edessään, eli kirjoittamaan aloittamisen vaikeus… Onko hankalaa ilmaista itseään kirjoittamalla, vai syntyykö tekstiä kuin itsestään?

Teksti tulee yleensä helposti, ainakin aluksi, mutta joudun useimmiten korjaamaan sitä jälkeenpäin. Jatkaminen tuottaa ehkä enemmänkin ongelmia – jos kirjoittamisessa tulee taukoja, niin on vaikeata jatkaa luonnollisella tavalla. Jos jostakin tietysti aiheesta olen kertomassa, niin aloitan yleensä lukemalla siitä, jolloin kirjoitan avainsanoja ja lyhyita lauseita paperille. Jälkeenpäin yritän laittaa nämä järkevään järjestykseen ja kokoa siitä looginen kokonaisuus. Mielipidekirjoituksia aloitan yleensä kirjoittamalla alas aiheeseen liittyviä ajatuksia, väitteitä ja vastaväitteitä. Niistä muokkaan sitten tekstin. Harvoin tulee kirjoitettua mitään suunnittelematta kokonaisuutta etukäteen tai valmistautumatta mitenkään. Lopuksi sana on vapaa…

Apua, tätä kohtaa pelkäsinkin... Teen nyt tämän helpoksi siteeraamalla Baudelairea (tähän hätään en nyt löytänyt muutakaan); “One must be for ever drunken: that is the sole question of importance. If you would not feel the horrible burden of Time that bruises your shoulders and bends you to the earth, you must be drunken without cease. But how? With wine, with poetry, with virtue, with what you please. But be drunken.” -Charles Baudelaire (1821-67)

27

Ja tuhansia kiitoksia haastattelusta! Minuun saa ottaa yhteyttä. ;-) Yhteystiedot Janne Nyström Eurantie 12a9 00550 HELSINKI http://www.geocities.com/flagburn/mie.html flagburner@pnukmail.zzn.com


Aluksi perusjutut, lehden ja tekijöiden esittely, lehden historiaa yms.

Maija: Black Star –zineä on nyt ilmestynyt 2 numeroa, ykkönen syksyllä 2002 ja kakkonen keväällä 2003, kolmas on ollut minulla työn alla loppukesästä lähtien ja ilmestyy jahka saan sen valmiiksi, se on jyräytynyt pahasti työ ja koulukiireiden alle viime aikoina. Alun perin aloin tekemään lehteä ihan yksin, mutta kakkosnumeroon kirjoitteli jo pari kaveriani, Abduktio –bändistä tutut Mikko ja Zuge. Lisäksi yksi Tsekkiläinen ystäväni on kuvannut bändejä, joista minulla itsellä ei ole ollut kuvia. Suuri kiitos siitä hänelle. Miksi aloit/te tekemään zineä, ja ovatko nuo syyt vielä samat kuin alussa?

En tiedä. Minulla on aina ollut joku kummallinen hinku tehdä asioita itse ja kun ei ole mitään bändijuttuja tai sellaisia, kai vaan halusin tehdä jotain. Noita lehtijuttuja kun on joskus tullut oikein opiskeltuakin, niin oli jotenkin luonnollista ryhtyä puuhaan. Lisäksi minusta on hauskaa jutella ihmisten kanssa ja olen tolkuttoman utelias, tämä tarjoaa foorumin noiden molempien ominaisuuksien tyydyttämiselle. Koko tämä lehtijuttu on vielä niin alkutekijöissään, ettei ne syyt ole siitä miksikään muuttuneet. Oletko löytänyt oman sisällöllisen ja ulkoasullisen linjan zinelle, vai haluaisitko kehittää sitä johonkin tiettyyn suuntaan?

Kuten varmaan lehdestä on huomannutkin, tykkään panostaa haastatteluihin ja siihen, että ne olisivat mahdollisimman hyviä ja toisivat ehkä haastateltavista esille jotain uutta. Osassa jutuista olen onnistunut, osassa en, haastateltavat ovat välillä hankalia, tai sitten minä olen…. Minulle on tullut palautetta, että pitäisi saada jotain henkilökohtaisempaa lehteen, mutta en oikein tiedä mitä se sitten voisi olla. Omaan kyllä mielipiteitä ja ajatuksia asiasta jos toisestakin, mutta kun en ole sellaista äärettömän julistavaa tyyppiä, niin tuntuu vähän hölmöltä paasata. Lisäksi suuri osa niistä ajatuksista on jo niin henkilökohtaisia, etten tosiaankaan halua niitä kaikkien luettavaksi. Ainahan sitä uutta väsätessä yrit-

28


tää miettiä uusia hyviä ideoita ja yrittää tehdä kaiken mahdollisimman hyvin. Ulkoasullisesti olen pyrkinyt pitämään lehden aika yksinkertaisena, kun en ole mikään graafikko... Puhukoon sanat ja kuvat puolestaan. Listaa omat suosikit kotimaisista ja ulkomaisista zineistä.

Palokka, tietysti. Se on epäilemättä Suomen hienoin zine. Kun viimeisimmän numeron sain käteeni, tuli ihan hillitön alemmuuskompleksi ja mietin kaksi kertaa kannattaako tässä enää mitään räpeltää… Se on niin komea. Huoh. Ulkomaisia hienoja lehtiä on tosi paljon. Minulla on niitä itsellä aika vähän, lomaillessa yhden ystävän luona luen aina pinoittain kaikenmoisia lehtiä, joiden nimistä en muista puoliakaan, siellä joukossa on aina muutama ihan mainio tuote.

”En minä ainakaan ole mieles­ täni yh­ tään vähemmän tyt­ tö, vaikka kuunte­ lenkin hard­ c orea ja tykkään pääkal­ loista!”

Kuinka mielestäsi zinen tekoa arvostetaan suhteessa esim. bändissä soittamiseen? Kuinka kauan yhden numeron tekoon kuluu aikaa?

No sen varmaan näkee suoraan siitä, kuinka paljon suurin osa ihmisistä on valmis sijoittamaan rahaa lehtien ostamiseen verrattuna levyjen ostamiseen… Lehteä myydessä saa kuulla mitä kummallisimpia selityksiä siihen miksei juuri nyt voi ostaa, vaikka minunkin lehteni hinta on oikeasti ihan säälittävän pieni (ja kyllä, on oikeasti paljon fiksumpaa sanoa zinen tyrkyttäjälle suoraan ettei just nyt kiinnosta, eikä mutista jotain tyyliin ”katotaan sitten loppuillasta onko mulla rahaa”). Täytyy kyllä nolona myöntää että itsekin tulee ostettua enemmän levyjä ja säästettyä lehtien kohdalla. Törkeää! Luetko paljon kirjoja ja jos, niin millaisia kirjoja?

Luen kaikenlaisia kirjoja niin paljon kun vaan ehdin ja jaksan. Viimeisen puolen vuoden aikana olen kahlannut läpi Harri Tapperin koko tuotannon, joka muuten sisältää oikeastaan pelkästään hyviä teoksia. Nyt on tuossa yöpöydällä Tapperin viimeisin eli Unhola, Gabriel Garcia Marquesin Sadan vuoden yksinäisyys, Eugene Ionescon Erakko ja Crimethincin

Evasion. Osa noista on kesken ja yksi taitaa olla vielä aloittamattakin. Ainakin 90 % punk/hc bändien soittajista ja zinen tekijöistä tuntuu olevan poikia, miksi mielestäsi punk/hc tuntuu olevan ns. ”poikien juttu”? Oletko huomannut erilaista kohtelua punk/hc skenessä, sen takia että olet tyttö?

En osaa oikeasti yhtään sanoa miksi tämä on poikien juttu. Ehkä se liittyy ihmisiin iskostettuihin ennakkokäsityksiin siitä että tyttöjen kuuluu tykätä söpöistä vaaleanpunaisista jutuista ja kuunnella hempeilymusaa, vaikka ihan paskaahan tuo loppujen lopuksi on. En minä ainakaan ole (mielestäni) yhtään vähemmän tyttö, vaikka kuuntelenkin hardcorea ja tykkään pääkalloista! Loppujen lopuksi koko tuo juttu on varmaan ihan ihmisten pään sisällä, ihan hyvin me tytöt näytetään tähän skeneen sopivan. Olen pikkutytöstä asti liikkunut sellaisissa porukoissa, missä on enemmän poikia ja siitä johtuen on tosi vaikea sanoa kohdellaanko minua mitenkään erilailla. Joskus ärsyttää jotkut pikkujutut, esimerkiksi se, jos tytöille ja pojille tehdään erilaiset bändipaidat, mutta pientä tuommoiset on loppujen lopuksi. Kai se, että vielä pyörin näissä ympyröissä, enkä ole jäänyt kotiin mököttämään ja kuuntelemaan levyjä itsekseni, kertoo jotain minun viihtymisestäni tässä skenessä. Minkälainen zine mielestäsi Suomen punk/hc skenestä puuttuu?

Täällähän ilmestyy jo nyt tosi paljon erilaisia zinejä. Ehkä joku sellainen laadukas, hyvälle paperille painettu valokuvazine olisi hieno, mutta en tiedä löytyisikö sellaiselle maksajaa tai tarpeeksi ostajia täältä…

29


Millaisia juttuja tykkäät lukea zineissä? Ovatko henkilökohtaiset kirjoitukset syvyyttä antavia tekijöitä zineissä vai vain tekijän omien tunteiden jäsentelyä? Kuinka paljon olisit valmis kertomaan itsestäsi zinessä?

Hyvät, syväluotaavat haastikset ovat aina ihan mahtavia. Luin jostain lehdestä joskus aikaa sitten jutun jossa haastateltiin muutaman jenkkihardcoren ”ison nimen” äitiä, se oli tosi hyvä idea! Tykkään oikeastaan mistä vaan hyvin kirjoitetusta jutusta, missä on joku punainen lanka ja oma näkökulma. Esimerkiksi se Tumen kirjoittama Wasted -kiertueraportti viime Palokassa oli ihan loistava, samoin se Ängerin keittiössä –juttu oli mainio. Mulla on itse asiassa ollut tuo sama idea aiemmin, mutta Ängeri ehti ensin. Hitsi. Ehkä me voitaisi perustaa yhdessä joku sellainen ruoka-aiheinen zine… heh. Miten olis, Ville? Henkilökohtaisemmat jutut ovat minulle oikeastaan juttuja juttujen joukossa, niitäkin on olemassa todella hyviä ja huonoja, jopa kiusallisiakin. Usein nuo henkilökohtaisia asioita tai ihmisten omia mielipiteitä sisältävät jutut ovat kaikkien mielestä niitä mielenkiintoisimpia ja ne herättävät myös voimakkaimmat reaktiot. Niitä aina halutaan lukea, mutta niistä vedetään myös vähän turhan helposti herne nenään ja tuomitaan kirjoittaja ihan urpoksi, jos hän sattuu osumaan arkaan paikkaan ihmisissä tai olemaan vähän eri mieltä jostain heille tärkeästä jutusta. Vaikka minä olenkin vähän tällainen ylisosiaalinen tapaus, olen loppujen lopuksi kuitenkin aika yksityisyydenhaluinen ihminen, enkä siksi koe palavaa halua paljastaa omia syvimpiä tuntojani kaikille. Usein noihin henkilökohtaisempiin ajatuksiin liittyy aina muitakin ihmisiä, enkä tosiaankaan halua loukata kenenkään toisen yksityisyyttä puimalla omia mietteitäni lehdessä. Tykkään pysytellä vähän yleisemmällä tasolla, mutta mistäs sitä koskaan tietää… Seuraavassa lehdessä saattaa olla jo puolet pelkkää avautumista. Lopuksi sana on vapaa…

Kiitos paljon sinulle mielenkiinnosta meitä toisia lehdentekijöitä kohtaan ja onnea ja hyvää jatkoa omasi tekemiseen!

30


Aluksi perusjutut, lehden ja tekijöiden esittely, lehden historiaa yms.

Moi, piinattavana Samperin voimakaksikko, eli päätoimittaja/perustaja Jaska ja kakkosnumerosta alkaen vahvasti mukana ollut Pekka. Chambers Magazine on hardcoreen ja punkkiin keskittynyt lahtelainen pienlehti, joka on ollut enemmän ja vähemmän yleisön riesana niin paperilla kuin netissäkin jo vuodesta 1999. Meidän lisäksi mukana on nykyään myös alati kasvava joukko muita kirjoittajia, joista Vedenpää ja Dahli ovat olleet mukana alusta saakka. Paperilla Chambers on ilmestynyt tähän mennessä neljä kertaa, vitosnumero on parhaillaan vahvasti työn alla, ja ilmestyy kuluvana talvena. Miksi aloit/te tekemään zineä, ja ovatko nuo syyt vielä samat kuin alussa?

”Halutaan vaan huomiota, ja saadaan vähän päteä...” No ei vaan, vaikka tossakin legendaarisessa lauseessa totuuden siemen piilee, niin kyllä syyt lehden perustamiseen löytyy varmaan jostain lapsuuden traumoista. Sivarissa oli tylsää, ja päätin ajankuluksi tehdä lehden. Samalla opettelin nettisivujen tekoa nettisamperin muodossa. Ikinä ei ollut tarkoituksena tällaista maanvaivaa laittaa alulle, josta nöyrin anteeksipyyntöni... Eka lehti oli kuitenkin niin kämänen, että aattelin että kyllähän mä parempaan pystyn. Sitte mä en osannukkaa noita taitto-ohjelmia, ja Pekka tuli mukaan taittamaan. Samaa kehää tässä on pyöritty siitä lähtien, aina on lehessä paljonkin parannettavaa, joten ainakin niin kauan jatketaan kunnes saadaan aikaiseksi omasta mielestämme täydellinen punklehti. Tarkoitusperät ovat kyllä sikäli muuttuneet, ettei tätä enää ajan puutteen vuoksi tehdä, pikemminkin päinvastoin. Näkisin kuitenkin, että näinkin vakiintuneena kanavana meillä on velvollisuus ja kunnia palvella skeneä edelleenkin. Kyllä tästä lehdestä on tullut jo niin iso osa omaa elämää, ettei sitä tiedä mitä ilman Samperia tekis. Oletko löytänyt oman sisällöllisen ja ulkoasullisen linjan zinelle, vai haluaisitko kehittää sitä johonkin tiettyyn suuntaan?

Jaska: Kyllähän Chambers on ja tulee aina

olemaan pääasiassa hardcore/punk -lehti, mutta kokoajan kartoitetaan myös uusia kehityssuuntia. Nykyisillä resursseilla kuitenkin esim. laajemmin hevimusiikkiin perehtyminen on mahdotonta, vaikka se aika läheltä tätä genreä liippaakin. Toki koko ajan ilmaantuu uusia kiinnostuneita kirjoittajia, joka mahdollistaa reviirin laajentamista. Viimeaikoina esimerkiksi death metal ja grind ovat tulleet aika vahvasti mukaan kuvioihin. Sisällön osalta yritetään välttää turhan ryppyotsaista meininkiä, asiat saadaan bändien kanssa puitua vähän lepposemmissa tunnelmissa, välitön tunnelma välittyy toivottavasti myös lukijoille. Mitä ulkoasuun tulee, se tuskin koskaan tulee löytämään mitään pysyvää linjaa... Pekka: Nettisivujen ulkoasuun en puutu kun Jaska siitä yksin päättää (joka kuukausi), mutta tietenkin tuon omia kehittämisideoita. Lehden ulkoasuun päätoimittaja on antanut valtuudet toteuttaa aika vapaasti omia näkemyksiäni. Aiemmin lehdet oli A5 kokoa, mutta uusiin numero tullee olemaan isompaa A4 kokoa. Tämän ansiosta saadaan ehkä enemmän typografista uskottavuutta. Nyt pyrimme tietynlaiseen aikakauslehtimäiseen ulkoasuun. Se luo taas mukavasti kontrastia jutuille jotka on kuitenkin tehty lähinnä kieliposkella turhia jännittämättä. Sisällöllisesti itseäni kiinnostaa ehkä enemmän tollanen oi!/katupunk-hössötys, jota onkin tulossa vitosnumeroon normaalia enemmän, ja tietysti jatkossa yritään pitää yllä mahdollisimman laajaa skaalaa laidasta laitaan, jotta kiinnostavuus säilyisi. Listaa omat suosikit kotimaisista ja ulkomaisista zineistä.

Jaska: Kotimaisista tietenkin Palokka, joka on niin sisällöltään kuin ulkoasultaankin aivan huippuluokkaa. Downsided on todella asiallinen läpyskä, ja tietenkin Toinen Vaihtoehto, joka säännöllisesti ilmestyvänä on todella lehti paikallaan... vaikken sitä ole enää pariin vuoteen tilannutkaan. Ulkomaisista Aversionline (www.aversionline.com) on sisällöltään aivan ehdoton, muutoin nettilehdet, varsinkin Eurooppalaiset, on sisällöltään aika köykäisiä.

31

Jenkeistä löytyy kyllä muutamia hyviä, joita tulee sännöllisesti luettua, mm. Cara A Cara ja Punknews.org sisältävät harvinaisen paljon asiaa. Ulkomaisia paperilehtiä tulee aika vähän luettua, mutta kyllä Inside Knowledge on poikkeuksetta varsin mielenkiintoinen, huomattavasti tasokkaampi kuin nettiversionsa. Pekka: No eipä noita ”säännöllisesti” ilmestyviä suomalaisia zinejä kovin paljoakaan ole. Tietenkin tulee ostettua Clouds Will Move, Palokka, Downsided sekä uusin Huuto vaikuttaa mainiolta, vaikka en ole sisältöön vielä ehtinyt paneutua. Sitten tulee kairattua läpi yksittäiset ja satunnaiset zinet ja ostettuakin, jos sisältö vähänkin kiinnostaa esim. Black Star. Lisäksi Face Up To It nettizineä tulee vilkuiltua, vaikka onkin englanniksi. Toinen Vaihtoehto tulee selailtua läpi jos kohdille sattuu, mutta eipä tollaset, provosoivasti sanottuna, DIY-puutarhaläpät ja majanvaltausjutut jaksa kiinnostaa. Täytyy kuitenkin TV:lle hattua pitkäjänteisyydestä ja –ikäisyydestä. Itse en kovinkaan paljon noihin ulkomaalaisiin zineihin lukuintoani käytä, ehkä Insideknowledgeä ja Paperia tulee eniten lueskeltua kun saatavuus on kohillaan ja ilmestyykin sopivan usein. Nettizinejä tulee myös vilkuiltua silloin tällöin, jos vaikka silmiin osuis jotain mielenkiintoista. Kuinka mielestäsi zinen tekoa arvostetaan suhteessa esim. bändissä soittamiseen? Kuinka kauan yhden numeron tekoon kuluu aikaa?

Jaska: Riippuu varmaan aika paljon lehdestä... Hyvää lehteä ja hyviä juttuja kyllä arvostetaan, onhan se bändeillekin tosi hyvä tie saada nimeään näkyviin, ihmiset kuitenkin uskoo aika sokeasti mitä ne lukee... Nykyään on niin paljon nettilehtiä, että joukossa on väkisinkin kaikenlaista paskaa, mutta kyllä ainakin suomalainen yleisö osaa olla onneksi varsin kriittinen, ja antavat arvon sen ansaitseville. Tietysti on todella mukavaa, kun ihmiset tulee keikoilla kehumaan juttuja, tietää että niitä oikeesti joku lukee... Kun tota paperista lehteä tehdään niin harvakseltaan, on siihen käytettävää aikaa aika mahdoton sanoa, se tulee pikku hiljaa omalla ajallaan. Nettilehden päivityksiin, mm. levy-


yhteensuuntaan. Kiitos niille jotka ovat interaktiivisuutta osanneet käyttää hyväkseen. Onko haastatellut bändit omia suosikkeja vai muuten vaan mielenkiintoisia? Kuka päättää lehteen tulevat jutut ja haastattelut vai käytetäänkö kaikki materiaali mitä saatte?

”Aikoinaan, kun paperileh­ den kustannuksella kehi­ tet­ tiin nettisivuja, tuli lu­ ­ ki­ joilta myös aika paljon kommenttia, tyyliin ettei net­ tilehteä voi ottaa pas­ kalle mukaan ja muuta sem­ moista”

arvioiden tekemiseen ja uutisten metsästykseen, kuluu tunti pari päivässä, eli ei se todellakaan mitään pilipalihommaa ole sekään. Lisäksi pakkomielteenomainen ulkoasun muuttaminen vie aina ihan saatanasti aikaa, vastikään lanseeratun uuden lay-outin tekemiseen meni pari kuukautta. Pekka: Kun soittaa sellasessa bändissä kun Pekka & The Other Losers, niin eipä arvoasteikolla sen alhasempaa oikeestaan voi olla. Mutta jos tosissaan ollaan. Sekin riippuu vähän minkä tasoista lehteä ollaan tekemässä, minkälaiset perinteet lehdellä on jne. Ja minkälaista/tasoista musiikkia veivaa. Itselleni sillä ei oo kovinkaan paljoa merkitystä, kunhan jotain tulee näperreltyä kaikkee paskan tärkeetä. En mä ite ainakaan hirveesti miettiny tota. Ja hyvältähän se vaan tuntuu jos joku tuntematon tulee puimaan Chambers zinestä tai bändistä ja sitten vasta vetää turpaan. Chambers keskittyy aika vahvasti haastattelemaan ulkomaalaisia hardcore-bändejä, onko tämä tietoinen veto?

Jaska: Itse asiassa ei. Ja olen sikäli vähän eri mieltä, että kyllähän meillä käsitellään kotimaisia, varsinkin uusia, bändejä aika paljon ns. minihaastiksien muodossa. Ja onhan noita muitakin juttuja ollut... mutta kun nyt otit puheeksi, ehkä asia kaipaa pientä muutosta... Pekka: Kuten Jaskakin mainitsi, tulevissa numeroissa on tarkotus nostaa selvemmin esiin suomalaisbändien mietteitä. Netti on kuitenkin helppo kanava bändien esille tuloon. Tietenkin se on vain pintaraapaisu, mutta vahvasti ollaan mukana kotimaisten bändien, ehkä jonkinlaisessa alkeellisessa promotoinnissa. Suomessa on kuitenkin paljon hyviä bändejä. Ja tietenkin asia voidaan kääntää niin että bänditkin voivat kääntyy meidän puoleemme, jottei Chambers olisi aktiivinen vain

32

Jaska: Kyllä kaikki jutut kulkee meikäläisen, tai vähintään Pekan kautta, meillä on aika vahva käsitys millaisia juttuja lehessä pitää olla. Pyritään tekemään juttuja ajankohtaisista, mutta myös ns. ajattomista bändeistä. Haastatteluissa on tähä asti eletty aika pitkälti sen ehdoilla, mitkä bändit sattunut livenä näkemään, ja näin ollen näitä myös päässyt haastattelemaan. Paperiversion kanssa pyritään kokonaan pääsemään eroon sähköpostihaastiksista, ja tekemään sinne syväluotaavimpia tai vähintään tavanomaisuudesta poikkeavia juttuja. Nettiin tulee sitten enemmän ajankohtaisia ja suppeampia juttuja. Omia suosikkejani Raised Fistin lisäksi en ikävä kyllä ole päässyt vielä edes jututtamaan. Pekka: Ainakin uusimmassa lehdessä kotimaisista bändeistä omia suosikkejani on Flippin’ Beans, Rejected, Evilsons sekä ulkolaisista Haggis ja Superyob. Ulkomaisista kiinnostais haastatella enemmän oi! ja katupunkbändejä, kuten tuolla aiemmin mainitsin. Se taas riippuu siitä mitä toi Jaska on jo suunnitellut tulevaan lehteen. Teillä on myös nettizine olemassa, mikä saa vielä tekemään perinteistä paperista zineä? Onko nettizineistä paperisen korvaajaksi tai toisinpäin?

Jaska: Mun mielestä ne toimii toisiaan täydentävästi, eli ei niitä voi pitää toisiaan pois sulkevina asioina, niinkuin aika usein kuuluu asnottavan. Meillä karkea linjanveto paperi ja nettilehden kanssa menee siten, että nettiin laitetaan levyarviot ja muut ajankohtaiset jutut, ja lehteen tulee sitten haastattelut ym. ”ajattomat” tarinat. Paperista lehteä tehdään ihan siitä syystä, että sen tunnearvo ja fiilis on kuitenkin aivan eriluokkaa, kuin vähemmän kongreettisen nettilehden. Aikoinaan, kun paperilehden kustannuksella kehitettiin nettisivuja, tuli lukijoilta myös aika paljon kommenttia, tyyliin ettei nettilehteä voi


ottaa paskalle mukaan ja muuta semmoista. Samperi on kuitenkin lähtenyt liikkeelle halusta tehdä paperilehtä, ja kyllä se ideologia on edelleen tallessa. Pekka: Nopeana uutisten välittäjänä netti on ehdoton. Ellei sitten lehteä pysty julkasee sillä tahdilla että se kolahtaa kotiin joka aamu luukusta sisään. Tiedonvälitys on helpompaa, jolla on tietysti hyvät ja huonot puolensa. Jengi voi innostoa uusista jutuista, mutta kyllä niihin turrutaankin helpommin. Mutta se vaivaa ylipäätänsä koko yhteiskuntaa.

kiinnostaa jatkossakin! Ja muistakaa, Huhtikuun 28. päivä vietetään Torvessa Chambers Magazinen viisivuotissynttäreitä, kaikki paikalle maistamaan Pekan vatkaamaa kakkua!! Pekka: Tukekaa skeneä. Käykää keikoilla, ostakaa levyjä, tehkää lapsia, soittakaa bändeissä, mut ei paskoissa. Ei muuta. Kiitokset CWM:lle.

Oliko zinen suomenkielisyys alusta asti selvää? Miten hyvin lehti on tunnettu maan rajojen ulkopuolella? Tuleeko yhteydenottoja, promosälää tai muuta sellaista paljon?

Jaska: Kyllä se oli alusta asti perusidea, että tehdään suomenkielistä zineä, juuri siitä syystä, ettei tuohon aikaan netissä minkäänlaista julkaisua suomeksi, ja perinteisiä zinejäkin aika vähän. Aluksihan yritin pitää rinnalla myös englanninkielistä lehteä, mutta tähän ei lehden paisuessa resurssit riittäneet millään. Aika paljon ovat levy-yhtiöt olleet kiinnostuneita, ja nähtävästi Suomen hyvän maineen ansiosta myös tykkäävät lähettää paljon promoja sun muuta sälää arvioitavaksi, ja näin tuoda julkaisujaan myös suomalaisten kidien tietoisuudeen. Tämän takia on tullut taas aika paljon paineita tuosta englanninkielisestä sisällöstä, mutta kyllä se näillä näkymin tulee jäämään siihen informatiiviseen osioon. Samanlaista aktiviisuutta toivoisi asian suhteen myös suomalaisilta julkaisijoilta ja bändeiltä, vaikka tämä ennen todella surkea tilanne on viimeaikoina parantunut huomattavasti. Pekka: Ja sitten kun saadaan se jo jonkin aikaa työnalla ollut cd-romppu ulos, niin sitä on tarkoitus levitellä lähinnä ulkomaille promootio mielessä. Jos Chambers tulis englanninkielisenä, mä en tekis sitä. Lopuksi kliseet ja kelle sanotaan moi?

Jaska: Erittäin suuri kiitos kaikille lehden lukijoille, muulle toimitukselle ja avustajille, ilman teitä ja antamaanne positiivista palautteelle tuskin koskaan oltaisiin päästy ykkösnumeroa pidemmälle... toivottavasti paskajutut

33


Aluksi perusjutut, lehden ja tekijöiden esittely, lehden historiaa yms.

Mun nimeni on Jussi ja tekemäni punk/hczinen nimi on Huuto. Ekan Huudon tein sivarin koulutusjaksolla vuonna 1994. Tuo eka zine oli kuitenkin aika ohut läppänä, jonka tein lähinnä vaan sen takia, että tuolla koulutusjaksolla piti tehdä jokin projektityö ja se lehti oli sitten mun projektityöni. Tuolloin en oikeastaan ajatellut sen enempää, että tulisin jatkossakin tekemään lehtiä. Varsinainen Huudon ykkösnumero ilmestyi kuitenkin vuoden 1995 alkupuolella; sisältönä oli mm. haastattelu Naked Aggressionista ja sit tietty arvioita ja muuta enemmän tai vähemmän perusläppää. Olin silloin siis sivarissa ja vapaaaikana ei ollut mitenkään kauheesti tekemistä, asuin vieraassa kaupungissa, jossa en tuntenut ketään jne., joten tein sitten lehden ajankulukseni. Sivaripaikalla sai myös kätevästi kopioitua (ilman lupaa tietenkin) tota lehteä, minkä vuoksi tuo eka numero maksoikin aikanaan vain markan. Sen jälkeen tein uusia lehtiä silloin kuin satuin jälleen innostumaan lehden teosta eli mitenkään kovin säännöllisesti en ole Huutoa koskaan tehnyt, ja tuskin tulen koskaan tekemäänkään... Viimeisin Huuto (nro 5) ilmestyi vuoden 2003 lopulla ja se on nyt (tammikuun alussa v. 2004), ainakin väliaikaisesti myyty loppuun, pitäis kaiketi kopioida vielä jokunen lisää... Miksi aloit/te tekemään zineä, ja ovatko nuo syyt vielä samat kuin alussa?

No, aluksi tosiaan aloin tehdä lehteä vähän kuin puolivahingossa, oli aikaa ja innostusta tehdä jotain, ja kun tuo pienlehteily vaikutti hauskalta puuhalta, niin päätin yrittää osaisinko väsätä lehden. Ja kai mulla oli myös jonkinlainen tarve ilmaista itseäni. Ja kun tuo zinen tekeminen ei näyttänyt olevan sen vaikeampaa hommaa ja oli vieläpä pääosin varsin hauskaakin puuhaa, niin sitten niitä lehtiä tuli tehtyä useampikin kuin se yksi. Olen monesti ajatellut lehden tehtyäni, että nyt saa riittää zinen tekeminen mun osaltani, mutta jotenkin olen aina päätynyt tekemään uuden lehden, ennemmin tai myöhemmin... Lähinnä kai kuitenkin myöhemmin, sillä Huutojen ilmestymisväli

34


on jatkuvasti kasvanut, ja tämän uusimman ja sitä edeltäneen lehden välissä vierähtikin peräti neljä vuotta. Lehden tekemisen motivaatiot on pääpiirteissään samat kuin silloin kun tein ekan lehteni, eli mm. halu puuhata jonkun hauskan jutun parissa ja saada itseään ilmaistuksi sekä ehkä myös jossain määrin halu osallistua aktiivisemmin punk-scenen toimintaan. Jonkunhan zinejäkin on väsättävä, ja miksen minä olisi yksi noista zineilijöistä? Oletko löytänyt oman sisällöllisen ja ulkoasullisen linjan zinelle, vai haluaisitko kehittää sitä johonkin tiettyyn suuntaan? Huudoille on ominaista leikkaa ja liimaa-taitto, onko se tietoinen valinta?

Joo, luulen, että Huudolle on muodostunut jossain määrin tiettyä sisällöllistä ja ulkoasullista linjaa, eli ulkoasultaan Huudon eri numerot on muistuttaneet jonkin verran toisiaan ja sisällöllisestikin meininki on noudatellut tiettyjä linjoja (esim. bändihaastatteluja, arvioita ja mielipide- ym. kirjoituksia on ollut aina mukana). Tietty jokainen numero on ollut oma kokonaisuutensa, enkä ole liiemmin yrittänyt tehdä lehdistä mitenkään väkisin toistensa näköisiä. Lehteen tulevat jutut ja käsillä oleva kuvitussälä ja muu matsku vaikuttavat aika paljon niin sisältöön kuin ulkoasuunkin. Luulen kuitenkin, että mulla on aina myös etukäteen jonkinlainen visio siitä, miltä haluan lehden näyttävän ja mitä haluan lehden sisällön olevan. Ja tietysti sekä ulkoasuun että etenkin sisältöön vaikuttavat myös ne jutut, joista olen kulloisenakin hetkenä innostunut. Ulkoasu jäsentyy kunnolla vasta lehteä kasatessa, ja riippuu melko paljon tilanteesta ja kaiketi sattumastakin millaisia ulkoasullisia ratkaisuja tulee kulloinkin tehtyä... Totta kai haluaisin, että Huuto jossain määrin jalostuisi ja tulisi paremman näköiseksi ja toimivammaksi ulkoasunsa puolesta aina jokaisen numeron myötä, mutta enpä oikein tiedä onko niin loppujen lopuksi käynyt..? Ulkoasun (ja ehkä hieman sisällönkin) puolesta tuntuu aina jokin menevän vähän vikaan, joten parantamisen varaa on varmasti ollut jokaisen numeron kohdalla. Tuo leikkaa ja liimaa -taitto on ollut sekä pakon sanelema että samalla myös esteettinen ratkaisu. Tykkään siitä miltä leikkaa ja

liimaa -zinet näyttää, niissä on usein jotakin semmosta rentoa ja huoletonta, spontaanin tuntuista meininkiä. Tietokoneella tehdyt zinet oli ainakin aiemmin monesti kalsealla tavalla kliinisen näköisiä, vaikka nykyään tietokoneella kyllä tehdään aika paljon sympaattisenkin näköisiä pienimuotoisia zinejä. Tuo liimaa ja leikkaa -taitto on ollut mulle käytännössä myös ainoa osaamani tapa tehdä lehteä, sillä mulla ei ole ollut kunnollista tietokonetta oikeastaan koskaan, enkä edes osaa käyttää kunnolla tietokoneiden taitto-ohjelmia... Tosin harkitsin tuon uusimman lehden taittamista tietokoneella, mutta se sitten jäi, en jaksanut enkä oikein ennättänyt opetella ohjelman käyttöä. Sitä paitsi liimaaminen ja leikkaaminen on hauskaa! Listaa omat suosikit kotimaisista ja ulkomaisista zineistä.

Nykyisistä kotimaisista zineistä mun mieleen on mm. Palokka, Toinen Vaihtoehto ja Downsided. Muitakin hyviä kyllä löytyy... Vanhemmista zineistä suosikkejani on esim. Laama, Mutiny, JT-magazine ja Suekin oli hyvä joskus takavuosina. Ulkomaisia zinejä tulee ostettua ehkä hieman vähemmän kuin joskus aiemmin, ja ne lehdet, joita tulee hankittua on usein aika laajalevikkisiä, melko helposti saatavia lehtiä, kuten Maximum Rock ‘N Roll, Short, Fast and Loud, Heartattack ja Reason To Believe. Viimeisin kolahtanut ulkomainen zine on ollut Artcore, jonka tekijästä tein haastattelunkin uusimpaan Huutoon. Hyviä vanhempia ulkomaisia zinejä, joita on eteen sattunut on (tuon mainitun MRR:n lisäksi) mm. Flipside, Ripper, Suburban Voice ja Dear Jesus. Kiinnostavia vanhoja zinejä olisi tietysti vaikka kuinka paljon (esim. Touch & Go, Slash, Forced Exposure, vanhat Flipsidet ja MRR:t), mutta niitä on käytännössä mahdoton saada käsiinsä, ellei nyt välttämättä halua maksaa itseään kipeäksi. Kuinka mielestäsi zinen tekoa arvostetaan suhteessa esim. bändissä soittamiseen? Kuinka kauan yhden numeron tekoon kuluu aikaa?

Joskus on näyttänyt siltä, että bändejä arvostetaan punk-scenessä selkeästi enemmän kuin

35

esim. zinejä tai vaikkapa keikkojen järkkääjiä. On kyllä totta, että bändit ansaitsevat paljon huomiota, sillä punk-meiningit kuitenkin tahtoo kietoutua aika lailla musiikin ympärille, ja bändithän sitä musiikkia tekevät ja esittävät. Mutta kyllä muutkin punk-scenen toimintaa ja monimuotoisuutta ylläpitävät jutut, kuten zinet ja vaikkapa levylafkat ja distrot tarvitsevat samalla lailla kannustusta kuin bänditkin. Ei niin, että esim. zineilijöitä täytyisi jollain tavoin katsoa kunnioittavasti ylöspäin, vaan heidän puuhiaan olisi hyvä pitää ansaitsemassaan arvossa ja ylipäätään muistaa myös zinejen olemassaolo, sillä ilman zinejä punk-meiningit olisivat varmasti astetta tylsempää touhua. Kaiketi helpoin tapa osoittaa jonkinlaista arvostusta zinejä kohtaan on ostaa zinejä ja antaa niistä myös palautetta. Kyllähän lehden tekemiseen saisi laitettua aikaa vaikka kuinka paljon, mutta minä en ole tahtonut alkaa hiomaan juttuja ja ulkoasua mitenkään loputtomasti, vaan olen useimmiten kasannut lehden melko lyhyessä ajassa. Täytyy vain suurin piirtein suunnitella mitä aikoo tehdä ja sitten vain yksinkertaisesti tehdä se. Useimmiten olen tehnyt haastattelut aika lyhyen ajan sisällä, yleensä sen jälkeen kun olen saanut tehtyä (tai ainakin aloitettua) muut jutut. Sillä tavoin olen saanut pidettyä haastattelut suhteellisen tuoreina, ja yleensä olenkin aloittanut lehden kasaamisen (siis liimaamisen ja leikkaamisen) melkein heti viimeisen haastattelun saatuani. Muita juttuja kuin haastatteluja olen saattanut tehdä pitemmänkin ajan kuluessa, esim. uusimmassa Huudossa on keikka-arvioita peräti vuoden ajalta. Lehden varsinainen kasaaminen eli tuo leikkaa ja liimaa -vaihe kestää suunnilleen muutaman päivän, tosin tämän viimeisimmän numeron kohdalla se kesti suuren sivumäärän (80 sivua) takia vähän pitempään. Ja lehden tekemisen ärsyttävin vaihe eli lehtien kopioiminen (olen kopioinut useimmat Huudon numerot itse), lajittelu ja niittaaminen vie päivän tai pari. Koetko kirjoittamisen hyvänä keinona ilmaista itseään tai käsitellä oman elämän ylä- ja alamäkiä?

Ilman muuta. Kirjoittaminen on luultavasti


eräs parhaimmista keinoista ilmaista itseään ja käsitellä omia ajatuksiaan. Kirjoittamalla pystyy ilmaisemaan itseään melko tarkasti ja kohtalaisen suoraan, minkä vuoksi kirjoittaminen on hyvin tehokas keino ajatusten välittämiseen. Usein kirjoittamalla on yllättävänkin helppo käsitellä joitakin itselleen kipeitä asioita, joista saattaisi olla vaikea puhua ihmisille. Kirjoittaminen vaatii usein tiivistä syventymistä omiin ajatuksiin ja mielipiteisiin, jolloin saattaa jopa havaita itsestään piirteitä, joita ei ole ennen kunnolla huomannutkaan. Kirjoittaminen saattaa auttaa saamaan otetta omista tunteistaan, mielipiteistään ja ongelmistaan, sillä kirjoittamalla ajatuksistaan ihmisen on syvennyttävä pohtimaan itseään. Kirjoittamalla luultavasti oppiikin itsestään enemmän kuin äkkiä arvaisikaan. Itse olen kirjoittanut lehteeni haastattelujen ja muun musiikkipainotteisen materiaalin vastapainoksi jonkin verran varsin henkilökohtaisiakin kirjoituksia, joiden kirjoittaminen on ollut itselleni aika tärkeää. Päässäni on pyörinyt joitakin juttuja, joista olen tavallaan halunnut yrittää vapautua kirjoittamisen avulla. Samalla olen myös ajatellut noiden ns. henkilökohtaisten juttujen mahdollisesti kiinnostavan joitakin muitakin ihmisiä, sillä nuo jutut ovat usein sellaisia, että jotkut muutkin ovat saattaneet ajatella tai kokea jotakin samansuuntaista. Monet ihmiset käyvät kuitenkin läpi suht samanlaisia juttuja, joten aina löytyy ihmisiä, jotka ovat pohtineet samoja juttuja kuin minä (ja olleet niin niin ahdistuneita...). Ja olenkin saanut aika hyvää palautetta tuo uusimman Huudon noista vähän henkilökohtaisemmista kirjoituksista, joillekin ne on kolahtaneet eniten lehden sisällöstä. Huudosta käy ilmi, että olet kiinnostunut 80-luvun alun hardcorepunkista, oletko aina kokenut tämän tyylin omimmaksi vai löysitkö sen vasta myöhemmin? Miten kiinnostuit hardcorepunkista?

Eka hardcore-levy, jonka kuulin oli S.O.D.:n “Speak english or die” (jos se nyt lasketaan hc:ksi, crossoveria kai se ennemminkin on?). Kopsasin sen pikkuserkulta kesällä 1987 ja diggasin kyllä kovasti (vaikka pidinkin vielä enemmän kasetin toisella puolella ollees-

ta Anthraxin “Among the living” -levystä). Myöhemmin sitten tuli kuunteluun Napalm Death (pakko oli tsekata, kun oli kuulemma “maailman nopein bändi”) ja siitä hiljalleen sitten Discharget, DRI:t, Misfitsit jne. Levyjen thanks-listoilta pystyi aina bongaamaan uusia bändejä, kuten myös lehdistä. Pienlehtiä en lukenut vielä tuolloin, mutta kyllä jostain Thrasherista ja joskus jopa jostain Metal Hammerista ym. löysi kiinnostavia uusia nimiä. 90-luvun vaihteessa alkoi hevin kuuntelu hiljalleen tyrehtyä mun kohdaltani aika lailla kokonaan ja levylautasella alkoi pyöriä yhä tiiviimmin hc- ja punk-levyjä. Postimyyntilafkoista, kuten P-Tuotanto, Jukeboss, Mailmurder (eli AAR, josta tilaaminen tosin loppui jossain vaiheessa...) tuli hankittua levyjä, kuten myös silloisen kotikaupunkini Kuopion levykaupoista (joita oli tasan kaksi). Kyllä amerikkalaiset bändit, kuten Misfits, Minor Threat, Dead Kennedys, DRI, Black Flag ja 7 Seconds kolahti mulle niin lujaa, että tajusin aika nopeasti, että olin löytänyt sen oman juttuni. Olin löytänyt todella jännittäviä bändejä, joiden musiikkiin ja sanoituksiin pystyin samastumaan paljon vahvemmin kuin mihinkään aiemmin kuuntelemaani. Myöhemmin olen kuunnellut laajemmin erilaista punkkia, uudempaa ja vanhempaa, mutta koko ajan olen myös kuunnellut tuota klassista jenkki-hc:ta. Olen löytänyt joitakin kovia juttuja uudemmastakin hc:sta, mutta esim. metallisempaa hardcorea en kuuntele nykyisin juuri ollenkaan, se ei vaan enää kiinnosta samalla tavalla kuin joskus 90-luvun puolivälin tienoilla. Sen sijaan kuuntelen yhä noita vanhoja bändejä, joiden myötä alunperin löysin punk-jutut. Vaikka tsekkaankin mielellään livenä uusia ja erilaisia bändejä, niin on myönnettävä, että nykyisin tulee entistä harvemmin osteltua uusien punk-bändien levyjä, eniten mua kiinnostaa punk-jutuista nykyisin vanhempi punk ja hc, suurin piirtein vuosilta 1977-1984. Yritän kuitenkin ostella vaan “hyviä” tuon ajan levyjä, sillä tuollakin ajalla on julkaistu suunnattomasti huonoja levyjä. Ja mahtuuhan tuohon aikakauteen paljon myös hyvin erilaista punkkia, tyylejä ja vaihtelevuutta löytyy varsin paljon. Niin, ja aika

36

paljon tulee kuunneltua nykyään muutakin musiikkia kuin punkkia ja hc:ta, että en koe mitenkään aivan toivottomasti jumittuneeni siihen 80-luvun alun paukkeeseen... Jos voisit tehdä “täydellisen” zinen millainen se olisi ja mitä se pitäisi sisällään?

Hmm, täydellinen zine kuulostaa jotenkin täysin mahdottomalta ajatukselta, vaikea kuvitella millainen olisi täydellinen zine, sillä zinet on kuitenkin aika paljon sidottuja siihen aikaan milloin ne tehdään, eli aika tavallaan usein ajaa zinejen ohi tehokkaammin kuin esim. levyjen tai kirjojen. Zinet on muutenkin mun mielestä useimmiten enemmän kertakulutus-luonteisia kuin vaikkapa levyt, sillä en ainakaan itse lue vanhoja zinejä niin hirvittävän usein uudelleen (poikkeuksiakin tietysti on). Zineissä kaikenlainen ajankohtaisuus ja asioista tiedottaminen on aika tärkeällä sijalla. Ei sillä, etteikö vanhoja zinejä olisi hauskaa lukea, mutta ne on yleensä kuitenkin tarkoitettu luettavaksi juuri niihin aikoihin kun ne alunperin julkaistu. Eipä sillä, kyllä hyvinkin ajankohtaiset ja hieman kertakäyttöisyyteen painottuneet lehdetkin voivat olla melko täydellisiä omassa lajissaan, esim. Toinen Vaihtoehto täyttää melkoisen hyvin oman tehtävänsä punk-scenen tiedotuskanavana. Ok, nyt taisin tarttua jostain syystä liikaakin tuohon täydellinen-sanaan (joka oli sentään lainausmerkeissäkin...), mutta en kai vaan pidä täydellisyyttä hyvänä päämääränä zineille, sillä hyviin zineihin yhdistyy mun mielestä usein sellainen pieni rosoisuus, spontaanius ja joskus jopa viimeistelemättömyys. Mutta makuja on tietysti monia, toiset tykkää ihan viimeisen päälle hiotuista jutuista, myös zinejen kohdalla. Mutta asiaan, mun “täydellinen” zine olisi ennen kaikkea täynnä kiinnostavia juttuja, niin haastatteluja kuin muitakin artikkeleita, jotka olisi kirjoitettu loistavasti ja jotka olisivat kaikin puolin innostavaa luettavaa. Ainakin haastattelujen kohdalla tämä vaatisi tietysti sitä, että kysymykset olisivat oivaltavia ja haastatellut intoutuisivat puhumaan poikkeuksellisen kiinnostavia juttuja eikä mitään ihan perustavaraa esim. siitä, miten heidän bändinsä uusi levy on parempi kuin edellinen


levy tms. Ulkoasun täytyisi tietysti olla toimiva, kekseliäs ja miellyttävä katsoa. Lehden tulisi olla siis hieno ja mielenkiintoa herättävä jo pelkästään ulkoasunsa puolesta. Lehdessä olisi myös paljon mainioita (mieluiten itse otettuja) valokuvia. Myös hyviä kolumneja lehdessä voisi mielellään olla. Ja lukemista tulisi olla paljon. Eikä haittaisi vaikka lehti olisi vieläpä halpa. Ja mukana voisi olla vielä levykin, jossa olisi vaikkapa biisejä kaikilta haastatelluilta bändeiltä... Miten mielestäsi Suomen hardcorepunk skene on muuttunut niistä ajoista, kun itse tulit mukaan?

Jos vertaa nykyistä sceneä noin kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen, niin monessa suhteessa punk-scene tuntuu vahvistuneen: on enemmän todella hyviä bändejä (no, riippuu tietysti mistä tykkää), punk/hc-keikkoja on enemmän, Suomeen tulee paljon enemmän ulkomaisia bändejä keikkailemaan, on hyvin paljon erilaisia, toisistaan paljonkin poikkeavia tyylisuuntia edustavia punk/hc-bändejä, distroja on paljon, suomalaiset bändit tekevät paljon kiertueita ulkomailla jne. Kyllä asiat on mielestäni monella tavoin paremmin kuin aiemmin, eli nyt onkin varmasti oivallista aikaa tulla mukaan punk-touhuihin, punkscenessä on meneillään paljon mielenkiintoista juuri tällä hetkellä. Samalla myös ne punkin “perusarvot”, ne kantavat ideat, kuten DIYmeininki, vaihtoehtoisuus valtavirran elämäntyyliin nähden, oman kulttuurin luominen ja kyseenalaistava, kriittinen elämännäkemys ovat säilyneet (ainakin jossain määrin) niinä juttuina, joiden takia monet varmasti punkista innostuvat (eivätkä sen takia, kun se nyt sattuu aina välillä olemaan muodissa, tai koska MTV:lläkin näkyy punkkareita). Välillä tuntuu kuitenkin myös siltä, että kaikenlaiset trendit ja osittain myös entistä voimakkaampi kaupallisuus on tulleet yhä näkyvämmiksi punk-scenessä. Mutta kaikenlaisia trendejä ja uusia kovia juttuja on varmasti aina ollut punk-scenessäkin, eikä niissä välttämättä ole edes mitään kovin pahaa, sillä ehkä on vaan hyväksi, että ihmiset keksii itselleen jatkuvasti uusia innostumisen aiheita. Voi jopa olla, että asiat kehittyvät kaikenlaisten uusien juttujen

”Kirjoittaminen saattaa aut­ taa saamaan otetta omista tunteistaan, mielipiteistään ja ongelmistaan, sillä kir­ joittamalla ajatuksistaan ihmisen on syvennyttävä poh­ timaan itseään. Kirjoitta­ malla luultavasti oppiikin itsestään enemmän kuin äkkiä arvaisikaan”

ja trendien (esim. takavuosien dis- ja ramopunk-aallot tai streetpunk, sXe-hc, crust-hc, emocore, fastcore, power violence jne.) hyödyntämisen myötä. Jos jonkun ihmisen innostus johonkin uuteen juttuun on intohimoisen kiinnostunutta eikä ole tulosta vain tehokkaasta markkinoinnista (jolla saadaan levyjä tai bändejä myytyä), niin kaipa se on aika ok? Pienlehdistä puhuttaessa tilanne ei ole juuri nyt välttämättä kovin hyvä, sillä zinejä ilmestyy aika vähän, ainakin jos vertaa kymmenen vuoden takaiseen (ja erityisesti sitä aiempaan) tilanteeseen. Hyviä zinejä toki löytyy nytkin, mutta jostain syystä (Internet, ihmisten laiskuus tms.?) zinejä tehdään melko vähän. Punkkia ja hc:ta kuuntelevia ihmisiä on kuitenkin nykyisin aika paljon... Silloin kun itse aloitin zinen väsäilemistä pienlehtiä ilmestyi melko runsaasti, tuntui että melkein kaikki tekivät tai olivat tehneet jossain vaiheessa zineä. Vaikka monet noista zineistä eivät varmastikaan olleet mitenkään huikean hyviä, niin silti niitä oli hauska lukea. Ehkä se zineilyn perinne vaan on jossain vaiheessa päässyt aavistuksen lopahtamaan eikä nykyisin punk-ympyröihin tuleville zinen tekeminen ehkä tule niin itsestäänselvästi mieleen eräänä punk-sceneen osallistumisen muotona. Tehkää zinejä, se on helppoa ja hauskaa! Kerro lopuksi odotuksiasi uudesta vuodesta 2004.

Eh, maailmanrauhaa ja rakkautta kaikkialle..? Noh, ehkä niitäkin, mutta jos lähden vähän vaatimattomammin toivomaan ja odottamaan juttuja tältä uudelta vuodelta, niin kaipa odotan punkmeininkeihin liittyen näkeväni ja kuulevani hyviä uusia suomalaisia bändejä sekä lukevani hyviä uusia suomalaisia zinejä. En ole kovinkaan varma, että saan itse tehtyä tänä vuonna uutta lehteä,

37


mutta eihän sitä koskaan tiedä... Odotan myös ihmisten ylipäätään jaksavan yhä olevan kiinnostuneita suomalaisesta punk/hc-scenestä ja tukevan sitä eri tavoin toiminnallaan, oli sitten kyse vaikkapa “vain” keikoilla käymisestä tai zinejen ostamisesta. En viitsi nyt sen enempää alkaa kehittelemään mitään kummempia odotuksia, tietäähän sen, että ei ne odotukset koskaan toteudu samalla tavalla kuin toivoisi..? jussij@mail.com

38


39


Union District soittaa pirun tarttuvaa melodista punkrokkia ja CWM:n toimitus kyseli enemmän bändin touhuista 14.2. Heinolassa bändikämpällä. Bändi kertoi muun muassa, ettei hyvän meiningin tarvitse olla kiinni kaupungin koosta. Se on tehtävä itse... ja tämä onkin paras ohje kaikille! Tsekkaa tämä bändi ulos, se on vaivan arvoista!

40


Aluksi UD:n perustiedot, soittajat, historiaa, julkaisut ja minkä ikäisiä soittajat on?

Joni: Soittajat tällä hetkellä: Markku Ollila - rummut, Joni Lukin – kitara ja laulu, Jere Tiainen – kitara ja laulu, Pekka Nurminen – basso ja taustalaulut. Kaksi demoa ollaan tehty, Smalltown 2002 ja Broke & broken 2003. Alettiin soittaa 2002 helmikuussa. Markku: Mä tulin mukaan suunnilleen tasan vuosi sitten, helmikuussa 2003. Noista demoista sen verran, että tällä kokoonpanolla ei olla tehty mitään julkaisua vielä, Joni on ainut jäsen, joka niillä tästä kokoonpanosta soittaa. Mä oon nyt 27-vuotias ja noi muut on aika paljon nuorempia… kaikki muut on 20-vuotiaita. Onko ollut muita bändejä?

Joni: Joo, mulla oli aiemmin sellanen bändi kuin J.O.S.H, aika Rancid tyylistä kamaa soitettiin. Lähinnä kovereita, yksi demo tehtiin. Markku: Aika samoilla linjoilla oli kuin Union Districtin eka demo. Joni: Salon pojilla on sellanen skeittipunkkibändi kuin Good for Nothing? Markku: Mä en tiiä, onko se hirveen aktiivisessa toiminnassa, mutta ei kai se kuitenkaan oo hajonnut? Ja tolla Tiaisella on sellanen hardcorebändi kuin Sick in the head, jossa soittaa No Shamesta tyyppejä. Teillä on ollut ilmeisesti jonkin verran soittajavaihdoksia, pitääkö paikkansa? Mistä tämä on johtunut? Onko nyt kokoonpano kunnossa?

Markku: Joo, tällä hetkellä Joni on ainoa alkuperäinen jäsen bändissä. Joni: Aiempien soittajien innostus hiipui, tuli perheenlisäystä ja ei vaan aika riittänyt. Markku: Nyt on ainakin keikoilla ollut hyvä fiilis, tosin kun puolet jätkistä asuu Salossa ja puolet Heinolassa, niin se on pieni hidaste treenaamiseen. Missä tutustuitte näihin Salon kavereihin, jotka tuli mukaan bändiin?

Joni: Ne oli No Shamen poikien kavereita ja sitä kautta tavattiin. Markku: Aluksi ei ollut basistia ja toi Tiainen tuli bassoon. Sitten Kimmo lopetti kitaristi-

na ja Tiainen siirtyi kitaraan, kun se on alun perin kitaristi. Sitten tarvittiin taas basistia ja yksi Sami tuli yksien treenien ajaksi kokeilee mut toi Pekka tuli sitten sen jälkeen bassoon. Pekka oli Tiaisen kaveri ja tuli Tiaisen kautta mukaan bändiin. Miten te saatte treenit hoidettua välimatkan takia?

Markku: Yleensä ne tulee tänne Heinolaan, kun täällä on parempi kämppä… periaatteessa siellä Salossakin on mahdollisuus treenata, mutta täällä on enemmän tilaa. Ja mun rummut on täällä, olis siellä Salossakin rummut mutta ne on Pekan veljen rummut, mutta omilla rummuilla on kivempi soittaa. Ja niillä on pakettiauto ja paremmat mahdollisuudet saada se auto käyttöön. Joni: Mulla on ehkä kerran kuussa varaa matkustaa sinne Saloon. Markku: Se on mennyt oikeastaan ihan hyvin näin… Mites te alun perin kiinnostuitte punkkimeiningistä ja näistä soittohommista?

Joni: Mä näin Green Dayn Basket Casen… se lähti siitä. Sitten tuli kaiken maailman muita bändejä ja tuli sellanen fiilis, että pakko omakin bändi. Markku: Varmaan skeittileffojen kautta tullut, niissä oli aina punkkia. Sitten myöhemmin jotain Misfitsiä ja Dead Kennedysiä… ja jotain Descendentsiä kuulin aluksi jossain Simsin Snow Shredders-lumilautaleffasta. Alaasteella tuli ekaksi kuunneltua jotain heviä ja sitten 5.-6. luokalla jotain diskohumppaa kotibileissä, seiskalla oikeestaan alko toi punkki kolisee. Millaisia vaikutteita Union Districtillä on?

Joni: Ainakin tuo Rancid aika vahvasti… aika laidasta laitaan. Markku: No, mä tykkään aika laajassa skaalassa musaa… bändille vaikutteita tulee ainakin Operation Ivystä, niillä on pirun hyviä biisejä, simppeleitä, mut ne toimii tosi hyvin. Siitä vois ottaa vähän oppia, että homma voi toimia ihan perusasioillakin. Kyllä mäkin tykkään Rancidista, mutten oo mikään pitkän linjan

41

fani, vasta 2-3 vuotta sitten aloin kuuntelee. Sitten kaikki Descendentsit ja tollaset on vaikuttanut, tollanen melodinenkin kama. Oon kattonut netistä jotain vanhoja rumpaleita, siinä tulee sellanen olo, että rummut vois laittaa samantien myyntiin, ettei tässä vielä osaa oikein mitään. Pitää mainita, että vaikka mä oon soittanut ennen tätäkin bändiä rumpuja, niin tän bändin aikana on vasta ensimmäisen kerran alkanut treenaa kunnolla rumpujen soittoa. Olette soittaneet Suomessa pitkin ja poikin, oletteko huomanneet eroavaisuuksia keikkapaikkojen ja yleisön välillä?

Markku: Eipä oikeestaan, ehkä sellanen, että kun vajaa vuosi sitten oltiin pohjoisessa soittamassa, niin siellä oli enemmän sellasia keikkoja, jonka yleisössä oli tyyppejä, jotka ei selkeesti ollut punkista kovin kiinnostuneita, mutta olivat tulleet muuten vaan. Meininki oli aina hyvä. Esimerkiksi kun oltiin Kemissä, niin siellä oli sellasia tyyppejä keikalla, joista ei olis ulkoisesti osannut sanoa, että ne on kuunnellut punkkia, silti joka bändin aikana oli tosi kova meno ja jengi veti siel-lä keskellä talvea pitissä ilman paitaa. Joni: Helsingissä on aina mukava soittaa… Markku: Torvessa Lahdessa on ollut mun mielestä parhaat keikat, vaikka siellä on enemmän tollasta hardcore-meininkiä. Positiivinen vastaaanotto ollut…oikeestaan kaikkialla on mukava soittaa, en mä tiiä onko siinä Suomen sisällä eroa. Kertokaas sitten Heinolan meiningistä? Millaisia keikkapaikkoja ja muuta toimintaa / muita punkbändejä Heinolassa on?

Markku: Ehkä enemmän sellasta heviä… Joni: Täällä on vaan sitä Apulanta-meininkiä ja tollasta tuplabasari tulitusta, mitä tuolta alakerrasta kuuluu. Me ollaan ainut punkkibändi, ei täällä oo mitään muuta. Markku: Täällä on oikeastaan vaan yksi paikka, missä voi soittaa, toi nuorisotalo Pleissi. Siellä saattaa keikoilla olla paljonkin porukkaa, mutta ne on sit aika nuorta porukkaa. Se nuorisotalo on sellanen paikka, että tapahtui siellä mitä tahansa, niin jengi menee sinne.


Välttämättä sitten jengi ei oo kiinnostuneita bändeistä. Joni: Muutama vuosi sitten oli aika rajukin meininki ja siellä kävi porukkaakin, ehkä se nyt on vähän hiipunut. Markku: Sinne kyllä saa järkättyä aina keikkaa perjantaisin, jos vaan on tilaa. Siellä on vaan aika tiukka aikataulu, klo 24 menee ovet kiinni ja sitten soitto loppuu, oli vika bändi soittanut tai ei. Joskus jos tulee viivästyksiä roudaamisessa tai muussa, niin vikalla bändillä on kauhea tuli perseen alla soittaa. Mutta ihan asiallinen meininki siellä on, nää bändikämpätkin on nuorisokeskuksen, ilmaset kämpät ja bändit saa lainata mikkejä ja miksereitä nuorisokeskukselta, jos haluu tehdä nauhotuksia tai muuta. Tuntuuko, että bändit, jotka tulevat isoista kaupungeista, saavat helpommin huomiota, kuin pikkukaupunkien bändit?

Joni: Kyllä me muokataan ne lopulliseen muotoon, niin kyllä niihin pystyy samaistu-maan. Ei oo tullut oikeestaan sellasta tilannetta, ettei olis pystynyt tai halunnut laulaa muiden tekemiä sanotuksia. Markku: No, kun mä kuuntelen musaa, niin kyllä mä niitä sanotuksiakin kuuntelen, etten mä mitään soopaa rupee kuuntelee. Mutta ei se oo kaikessa musassa välttämättä mikään ykköskriteeri ne sanotukset. Mun mielestä on hyvä, että punkkia ynnä muuta on olemassa vastapainona tollaselle MTV-hittikamalle, että huomataan että on muunlaistakin musaa olemassa. Ehkä bändien pitäis panostaa enemmän siihen, että tekis hyviä biisejä, eikä keskittyisi siihen, miten hyvin ne on tuotettu. Kuitenkin on tärkeempää ne hyvät biisit kuin ne saundit. Hyvät biisit on aina hyviä oli saundit hyvät tai ei. Hyvät saundit on sit plussaa.

Markku: Kai se on siitä bändistä kiinni, kuinka aktiivinen on, jos tekee jotain demoja ja järjestää keikkoja ja soittaa hyviä keikkoja, niin eiköhän se tuu sitä kautta. En mä nyt tiiä tälläsessä punkki ja hardcoremeiningissä, ei nyt Helsingissäkään oo sellasta meininkiä, että ne automaattisesti saa jonkun levydiilin. Ei näissä piireissä nyt niin isot rahat pyöri… Mutta en oikein usko, että sillä on merkitystä, että olis pienestä kaupungista. Tietysti, jos on jostain Rovaniemeltä, niin voi olla vaikeempi tehdä keikkoja, olettasin ainakin, että Etelä-Suomessa on enemmän punkkiporukkaa, jotka järkkää keikkoja. Ja sekin ongelma on, että monessa paikassa ei tuu paljoa jengiä keikoille viikolla, jos ei oo mitään isompaa bändiä…niin on hankalaa järjestää jotain viikon keikkaputkea.

Jere

Millaista sanomaa haluatte tuoda esille sanoituksillanne? Mites sitten kun Joni laulat muiden tekemiä sanotuksia, niin onko vaikeuksia samaistua niihin?

Joni: Joka päiväsistä asioista, välillä mennään ylämäkeen ja välillä alamäkeen… Markku: Ei ne mitään elämää suurempia… hyvien sanotusten tekeminen on aika vaikeeta, mä oon pariin biisiin tehnyt sanat. Ja kun ei itse laula, niin on aika vaikeeta tehdä niitä.

42

Millaisten ihmisten uskotte kuuntelevat Union Districtia?

Joni: Keikoilla on näkynyt ihan keesipäästä tavalliseen tallaajaan, eli laidasta laitaan. Markku: Toki haluaisi, että tätä musaa kuun-

Markku


telis mahdollisimman moni, ei varmaan tarvii lähtee lokeroimaan, kuka saa kuunnella ja kuka ei… Mikä on ollut mieleen jäävin kokemus bändissä soittaessa? Entä mitkä kokemukset haluaisitte

Joni

unohtaa? (Mutta olette valmiit jakamaan ne tuhansien lukijoidemme kanssa) Mikäs sitten on ollut paras keikka?

Markku: Mulle ainakin toi Smalltown minikiertue oli aika ykköskokemus. Soitannollisesti noi oli parhaat keikat ja mukavassa seurassa sai soittaa kolme keikkaa, niin mikäs siinä. Joni: Jokainen keikka on aina hieno kokemus… Markku: No ei kyllä aika ole : ) Markku: Noista mitä haluisi unohtaa, niin mun eka UD keikka, se taisi olla pitkän tauon jälkeen eka keikka bändille, se oli Tuusulassa Mestalla… eikä sekään ollut kenenkään muun vika kuin bändin, me soitettiin huonosti, eikä siinä mitään kummempaa. Sen jälkeen ollaan kyllä treenattu jonkin verran. Joni: Paras keikka on ollut toi mitä ”kehuttiin” uudessa Soundissa… se oli todellakin mun mielestä hyvä keikka, vaikka Soundin

toimittaja oli eri mieltä. Markku: Musta ehkä ykköskeikka oli ton Smalltown keikan alotusveto Torvessa, siellä oli kaikinpuolin rento meininki. Mites toi Fastrock Factoryn kanssa tehty diili, sehän julkaisee teille levyn? Mites toi systeemi järjestyi?

Markku: En mä tiiä, kai se on dikkaillut keikoista… Joni: Aluksi järkkäiltiin keikkoja puolin ja toisin Flippin´ Beansin kanssa, sitten se Aape pisti Fastrockin pystyyn ja kyseli, että ollaanko nauhaa tekemässä, että se julkasis sen. Markku: Ei olla vielä käyty studiossa, ollaan viimeistelemässä niitä biisejä nauhotuskuntoon. Nyt vaan on ollut kaikkea hässäkkää, sairastapauksia, ylioppilaskirjotuksia ja muita bändejä, niin noi Salon pojat ei oo päässeet tänne treenaa. Mutta MCD:n tekemisestä on ollut puhetta. Olis kiva saada jotain matskuu ulos, kun porukka keikoilla kyselee levyä. Lopuksi sitten kiitokset ja muut loppukommentit, sana on teidän…

Pekka

Pekka

43

Markku: Vois kiittää kaikkia bändejä, jotka soittaa täällä Rullalla, vaikka kaikki soittaa aika erityylistä musaa, silti ei ole mitään nihkeilyä, porukka lainailee toisille kamoja ja sellasta. Joni: Kiitos bändeille, kenen kanssa ollaan soitettu, ihmisille, jotka on jaksanut käydä keikoilla, ja niille jotka on auttanut meitä jollain tavalla. Markku: Aapelle kiitokset, että otti meidät Fastrockille, Hoikkalan Joonalle Saloon yöpaikoista, Elisalle hyvistä sapuskoista… Joni: Saloon Ketunpiha neloseen kiitos… Markku: Ja varmaan aika monelle muulle ketä ei nyt tuu tässä mieleen, mutta ne tietää ketä ne on. Kiitti.


Useless wooden toys? ”Tarkista ajokortista ikäsi” niin kuin sukulaiseni joskus muka vitsikkäästi totesi kaaduttuani skeitatessa ja murtaessani ranteeni parikymppisenä. Vaikka saatoin vaikuttaa lapselliselta roikkuvissa housuissa ja käyttäessäni lähes kaikki vapaa-aikani ja rahani skeittaamiseen, minulla ainakin oli (ja edelleen on) jotain rakasta, jotain aitoa, mistä sain tyydytystä sekä jotain rehellistä, minkä ansiosta olin saanut monta läheistä ystävää. En tule koskaan katumaan sitä aikaa, joka teki minusta sen, mitä nykyään olen. Enkä usko, että moni tulee koskaan ymmärtämään sitä, miten vahvasti jokin asia muuttaa elämän suuntaa. Mutta tiedän että ne jotka ovat itse mukana, tietävät mistä puhun. Siksi tutustuessani Tikarin tekemisiin, koin aika nopeasti, että tässä on jotain mihin pystyn samaistumaan. Ja tottakai halusin tehdä haastiksen Tonista ja koko meiningistä... Haastattelimme Mikan kanssa Tonia Laminassa 8.3.2004 työpäivän jälkeen ja aika mehevä jutustelutuokio se olikin. Lukekaa eteenpäin ja kaivakaa skedet komeroista! Hold true, skate hard,

Go! 44


Kerro aluksi vähän itsestäsi, kuka Toni Salminen oikein on?

Onpa helppo kysymys, en oo varma vielä itsekkään… mä täytän toukokuussa 28, alun perin kotoisin Jyväskylästä, Palokasta. 2,5 vuotiaan pojan isä, eronnut ja asun Helsingissä… oon asunut täällä vuodesta 1997. Ei kai tässä muuta. Puhutaan sitten skeittaamisesta, se kuitenkin näyttäisi olevan iso osa sun elämää…Mistä sulla lähti skeittimeininki ja punkin kuuntelu? Tuliko ne toinen toisen kautta vai miten?

Varmaan punkin kuuntelu tuli skeittauksen kautta. Vuonna –87 sain ekan laudan ja silloin kuunteli Metallicaa ja Anthraxia ja tollasia, joita kaikki kuunteli. Sitten se perusläppä, että Metallican jätkillä oli Misfitsin paidat ja sitten rupes kiinnostaa se. Joku tilas sitten Oskun Divarista Misfitsin Walk among uslevyn… niin siitä se lähti. Tottakai oli ennen sitä kuunnellut jotain Sex Pistolsia ja tällästä. Sitten rupes jotain skeittifilmejä saamaan ja niissä kuuli jotain räpästä musaa, mistä ei tiennyt, että mitä se oli, mutta se sopi niin hyvin siihen meininkiin. Onko ne kaverit, kenen kanssa aloitit skeittaa, vielä mukana kuvioissa tai oletko tekemisissä niiden kanssa?

Ei. Siitä ensimmäisestä omanikäisestä Palokan skeittipossesta ei skeittaa kukaan muu kuin minä. Yksi niistä tyypeistä on vieläkin mun tosi hyvä kaveri. Se on joskus kasannut kompleten ja sit ollaan pari kertaa kesässä käyty kruisaamassa ympäri Helsinkiä. Mutta ne tyypit katos siinä 90-luvun taitteessa ja mä aloin hengaa noiden nuorempien Palokkalaisten kanssa, eli Tapsan ja noiden On a Solid Rockin tyyppien kanssa. Miten sä sitten tutustuit niihin?

Ne oli sellasia pikku räkiksiä… ne tuli seiksalle meidän kouluun, me oltiin silloin kai ysillä. Ne oli sellasia pikku punkkareita, niillä oli bändejä ja ne oli siistejä tyyppejä mun mielestä. Jotenkin sitten tutustu niihin. Oliko sulla ketään idoleita silloin kun oli just

alottanut skeittaa?

Tottakai. Sillon kun luki Thrasheria, niin kaikkihan niistä oli kovia jätkiä. Mutta ensimmäinen, josta tuli sellaset fiilikset, että: ”voi jumalauta toi on siisti tyyppi” oli, kun näki Powellin Public Domainissa Mike Vallelyt juoksemassa armyhousuissa sheivattu pää kiiluen hautuumaalla skeitti kainalossa…teki jotain no-complyjä picknic-pöytien yli ja kaikkee aggressiivisella tyylillä. Se teki ison vaikutuksen. Nykyään, kun sitä pätkää kattoo, niin se on aika järkyttävä. Mutta on siinä vieläkin se raivo ja fiilis. Toinen, joka siinä leffassa teki ison vaikuksen, oli Ray Barbee. Ja ne on mun mielestä vieläkin siisteimpiä skeittareita. Mites sitten muita idoleita noiden lisäksi? Onko nykyään ketään?

No Vallely on ollut tähän päivään asti, tottakai se on kärsinyt siitä jeesus-kompleksista, ja se on pikkasen vesittänyt sitä touhua. Mutta kyllä mä arvostan sitä tosi paljon. Silloin, kun se oli muutama vuosi sitten Suomessa, niin mä juttelin sen kanssa tosi paljon, tehtiin haastattelu Palokkaan ja parissa eri kaupungissa kävin kattomassa sen demoo. Tampereellakin juttelin sen kanssa melkein puolitoista tuntia. Ja se on oikeesti koko sydämellään mukana, tottakai se on tajunnut, että tolla voi tehdä rahaa. Mutta sitä on kusetettu niin monta kertaa viidentoista vuoden aikana… Kerros nyt sitten tästä nykymeiningistä, Tikari-rengasfirmasta. Miten toi juttu lähti käyntiin?

Tikari sai alkunsa joskus toissa jouluna, Puupposen kanssa juteltiin, että ne haluis pistää jonkun rengasfirman pystyyn, mutta kellään ei ollut aikaa siihen. Mä vaan läppänä heitin, että voisin alkaa tekee sitä, mulla on valmis konsepti. Mä olen koko elämäni miettinyt, etä miten siistiä olis tehdä jotain tähän kulttuuriin liittyvää. Sitten se ihan hulluna innostu siitä… mä oon tuntenut Puupposen ihan pienestä asti, kai se sitten luotti, että sitä vois hoitaa. Siinä vaiheessa oli toi Kotosen Osmo, joka skeittaa Tikarille, vahvasti siinä mukana. Sen kanssa me lähdettiin viemään niitä ideoita läpi. Ensimmäinen ajatus oli se, että jumalauta, me saadaan periaatteessa tehdä

45

ihan mitä me halutaan, tehdä se mitä me ollaan aina haluttu tehdä. Kun me ollaan selattu niitä Thrashereitä 15 vuotta ja aina kattonu mikä on siistiä ja mikä ei, niin nyt me voidaan tehdä sitä, mitä me pidetään siistinä. Se voi kuulostaa helpolta, mutta se ei oo sitä. No, sitten tossa vuosi sitten keväällä tuli eka satsi renkaita, sitä ennen oltiin vähän kasattu tiimiä siihen ympärille, mulla oli mielessä muutamia tyyppejä, joiden skeittauksesta mä diggaan ja jotka ei oo mun mielestä saanut sitä huomiota, minkä ne on ansainnut. Ja ne kaikki tyypit sattu olee vähän vanhempaa jengiä. Siinä oli Rönkön Ville ja Henkka Furu…sitten siitä tuli idea, että Wasted… kaikki jätkät skeittaa ja Endstand… siinäkin on suurin osa, niin kuin Joel ja Henkka tietää missä mennään ja mikä on meininki. Niille olis niin siisti tehdä renkaat. Ja sit me päätettiin, että me todellakin tehdään niille bändirenkaat. Ideahan on lähtenyt sieltä, kun jollain Zorlacilla oli Metallica-dekkejä ja vaikka millä lafkalla on ollut bändidekkejä. Bändi-dekkejä tosiaankin on ollut maailmalla, mut Suomessa toi on uniikki juttu noi renkaat.

Niin, Suomessa tää on aika ainutlaatuinen juttu, ei oo pelkkää rengaslafkaa ollut. Rengaslafka tää oli sen takia, kun sitä tarvittiin. Mutta silloin kun ruvettiin ekoja grafiikoita tekemään, ja kun sai ekat renkaat käteen ja paitoja niin kyllä mä aattelin, että vielä joskus tehdään dekkejä… ja niinhän me nyt tehdään. Ne on seuraava juttu. Miten noi bändit sit suhtautu tohon ideaan, kun sä niiltä kysyit sitä? Oliko ne heti messissä siinä?

Joo, oli. Kyllä mä sitä vähän mietin, että miten ne siihen suhtautuu. Ne kuitenkin suhtautui siihen hyvin, ne tietää mikä mun suhtautuminen on tohon skeittaamiseen kulttuurina ja punkkiin… noi on mulle synonyymi ja sitä se on niille bändeille itsellekin hyvin pitkälle. Me oltiin Rauhanasemalle, oli Wastedin keikka ja siellä mä ehdotin sitä niille kummallekin bändille ja sit vaan sovittiin, minkä kokoset tehdään. Wastedin Antti teki grafiikat niihin.


Se menee enemmänkin rakkaudesta siihen juttuun?

Joo, kyllä se niin on, ja että haluaa tähän Suomen meininkiin jotain sellasta, minkälaisena näkee itte skeittauksen. Ja meidän nettisivuilla aika hyvin selviää mistä siinä on kysymys. Mainitsit, että dekkejä on tulossa. Onko ne tiimidekkejä vai vetäjien nimikkolautoja?

Joo, ekat dekit tulee kesäkuun alkuun, kahta kokoa ihan logodekkiä. Sitten on tulossa Wastedille ja Endstandille omat dekit. Samoin Rad Mikelle, Petri Ruikalle ja Osmo Kotoselle tulee dekit pikku hiljaa siinä kesän aikana. Ja tottakai paidat ja tollaset kuuluu siihen. Ne tehdään aika punkkimeinigillä, Rönkön veljekset painaa ne himassa. Ja leffa on tulossa ihan pian , se on silloin ilmestynyt, kun tää lehti on ulkona… Millasta palautetta Tikari on saanut? Onko nuoremmat skeittaajat suhtautunut jotenkin eri tavalla kuin vanhat vetäjät?

Miten luulet, jos tää olis ollut joku vähän isompi rengasfirma ja ne ei olis tuntenut tyyppejä, niin olisko ne lähtenyt mukaan?

Ei välttämättä. Vaikee sanoa, mutta mä vähän epäilen… ei varmaan ainakaan noin varauksettomasti. Tässä on kuitenkin kaveriporukasta kysymys, kummassakin, bändissä ja tässä Tikarissa. Tää toimii siltä pohjalta. Mites sitten noi käytännön jutut noissa renkaissa, oliko vaikee löytää toimittajia sun muita kontakteja?

Ei tosiaankaan. Tässä on Skateland takana. Eli Skateland on maahantuontiyhtiö, johon kuuluu Lamina skeittikaupat, Aste skateboards, Happy Hour skateboards. Se on sellanen distribuuttori.. mikä on samalla mun työnantaja, kun oon Laminassa töissä. Sitä kautta ne tekee muutakin, Laminalla on omia dekkejä ja renkaita, Happy Hourille tuli omia renkaita. Kaikki oli periaatteessa valmiina, Puupponen on niin kauan pyörinyt noissa kuvioissa, niin sillä oli valmiit kontaktit. Se on periaatteessa sama, kun joku haluaa tehdä seiskatuumasen. Tottakai tarvii olla vähän enemmän rahaa. Se ei ollut tässä tapauksessa ongelma, vaan se ettei kenelläkään ollut aikaa. Mä en oo silti ainuttakaan työtuntia merkannut ylös tosta jutusta.

46

No, nyt kun sä kysyit ton, niin itse asiassa mä en tiedä. Tuntuu, että on itse sellanen apina, kun istuu täällä Laminassa tiskin takana, niin tuntee käsittämättömän määrän ihmisiä ja se palaute mitä niiltä tutuilta on tullut on ollut hyvää ja just sitä mitä ollaan haettu. Että Suomessa on jotain erilaista ja että vanhemmat jätkät tekee jotain omannäköistä juttua. Nettisivujen kautta on tullut tosi hyvää palautetta. Mä aattelin, että voi tulla jotain kyynistä läppää. Niinku, että tää on päivän trendi, että Skatelandilla ei ookkaan vielä täällästä punkkilafkaa ja nyt pistetään sellanen pystyyn. Mutta mä oon pyörinyt niin kauan näissä kuvioissa ja tietää aika paljon ihmisiä ja suurin osa on varmaan oikeesti tajunnut mistä tässä on kyse. Ja ihan sama jos joku ajattelee tolleen kyynisesti, me erotaan kuitenkin niin paljon tosta ns. ”punkkimeiningistä” mitä tän päivän skedeskenessä on, toi pissdrunx-juttu mikä on mennyt jo vähän glam-juttuun. Tollanen Ramones ja Johnny Thunders ja 70-luvun nykijutut, jotka tuntuu olevan kovia juttuja. Eihän niillä oo kovin paljoo tekemistä ton hardcorepunkin kanssa. Ja Hanoi Rocks ja muut… onhan sitä jengiä, jotka ei tajuu


tästä Tikarista paljoo mitään, kattoo vaan, että onpas doomii stuffii. Ja vanhemmat varmaan tunnistaa nimenkin jostain…

Niin, aivan. Iso käsi vaan sinne suuntaan. Sain just dvd:nä sen Thrashin´ leffan… josta toi nimikin on, leffassa olevan skeittijengi The Daggersin mukaan. Nehän oli Alvan jätkiä oikeesti. Miten tän päivän skeittimeininki eroaa niistä päivistä, kun itse aloitit skeittaa…

Joo, tästä vois vaikka kirjoittaa kirjan, toivottavasti joku sen tekee. Kesäisinkin kun skeittaa ja pyörii samoilla mestoilla, kun noi vasta-aloittaneet ja kaueminkin skeitanneet… pari vuotta skeitanneet tyypit skeittaa sata kertaa paremmin kuin itse, mikä on hämmentävää, mutta ihan siistii. Sit kun sä rupeet juttelee, mä oon koulutukseltani nuoriso-ohjaaja ja sitä helposti ottaa kontaktia nuoriin ja kyselee niiltä asioita. Tää on pelottavaa, koska suurin osa niistä ihan skideistä on alkanut skeittaa pelattuaan Tony Hawk Pro Skateria Play Stationilla. Mä en tiiä onko se huono juttu, että ne on alkanut skeittaa, mutta se mikä siinä skeittauksessa on ollut se juttu, on olla selvä vaihtoehto kaikelle normaalille urheilulle, sellaselle aktiviteetille, missä on selvät säännöt, valmentajat, joukkueet tai suorituspaikka. Tollaset jutut on alkanut hämärtyy ihan helvetisti. Skeittauksesta on tullut nykyään hyväksyttyä, vaikka edelleen yleisönosastoilla kirjoitetaan että skeittaus on huono juttu ja se tulis kieltää lailla. Ton näkis varmaan aika hyvin kun menis jonnekin ylä-asteelle, ehkei ne koulun kingit oo enää jääkiekkoilijoita vaan skeittaajia?

Niin, silloin aiemmin ne skeittaajat oli niitä joille vittuiltiin ja naurettiin. Nyt niistä outcast-jätkistä on tullut niitä koulun kingejä. Toi skeittaus ja punkki kulttuurina on ollut niin hyvä karkupaikka monelle ja sieltä on löytynyt se yhteisöllisyys ja kaikki yhdessä tekemisen juttu. Se tuntuu pahalta kattoo, kun noi pennut kilpailee toistensa kanssa, dissaa toisia ja se on sellasta jumalatonta suorittamista. Skidit alkaa treenaa jotain flippi crookedia ennen kuin ne osaa kunnolla potkia vauhtia…

”Toi skeittaus ja punk­ ki kulttuurina on ollut niin hyvä kar­ kupaikka monelle ja sieltä on löytynyt se yhteisöllisyys ja kaikki yhdessä teke­ misen juttu”

Sen takia mun mielestä olis siistiä, että aloitettais niistä helpommista tempuista, kun se koko innostus voi tyssätä niin helpolla ekan vuoden jälkeen, kun ne ei meekkään ne samat temput kuin uusimmassa huuma-leffassa. Se on järkyttävää, kun skidit tekee jotain flip in-flip out temppuja kurbiin, ja itse tekee jonkun suoran no complyn, niin ne tulee nykii himasta ja kysyy, että miten sä ton teit… se on siistiä, kun vähän antaa niille aikaa ja näyttää jonkun vanhan tempun ja kun tulee seuraavana päivänä samalle mestalle, ne treenaa sitä temppua. Oliskohan sitä itsekin sellanen, jos aloittais nyt skeittaa?

Niin, tota mä oon miettinyt aika paljon. Toi meininki skeittauksessa on aika pitkälti tän ajan kuva. Miten kaikki on muuttunut, jonkun Tony Hawkin uus sponsori on Mäkki… kaikki kaupallistuu niin järkyttävää tahtia. Ja se on ehkä tän Tikarin ”missio” kuulostaa ehkä kornilta, mutta se että ne skidit mitkä näkee meitä tuolla skeittaamassa tai tulevilla toureilla, sellaset skidit, jotka on skeitannut 2 vuotta tai ei oo edes syntynyt kun itse jo skeittas, niin että ne näkis, että me skeitataan siitä huolimatta, kuinka hyviä ollaan tai että ollaanko opittu samaan tahtiin temppuja, kuin muut. Että me skeitataan, me ollaan yhdessä ja että meillä on hauskaa. Jos ne siitä saa jotain irti, niin tää ei oo ollut turhaa tää homma. Ja ehkä ne näkis esimerkkinä, kun ootte jo lähempänä kolmeekymppiä, ettei se oo mikään teini-iän juttu, mikä pitää lopettaa jossain vaiheessa?

Aivan, se on se juttu, vaikka sä et olis tiettyyn ikään mennessä pro tai jotain, ettei oo sen takia lopettanut. Tää on sellanen juttu, mikä aloitetaan ja sitä ei vaan lopeteta…

47


”Mä täytän kohta 28 ja tun­ tuu, että vuosi vuodelta sen skeittauksen sisäistää paremmin. Se henkilökohtai­ nen suhde siihen kasvaa”

Se lähtökohta itsellään on varmaan vähän erilainen, kun itse aloitti skeittaa, se lähti paljon pienemmistä kuvioista…sen kautta sitten tuli ystävät, musiikki ja se on vaikuttanut siihen millaiseksi persoonaksi on tullut… nyt skidit pelaa Tony Hawkkia pleikkarilla ja sit menee äitin kanssa skeittikauppaan ja ostaa kompleten, kengät ja kuteet ja sit on skeittari… miten tollasen pohjalta jatkat sitä juttua lopun elämää?

Niinhän se on, ja se mua tässä pelottaakin. On niin helppoa aloittaa skeittaus, se on hyväksyttyä ja muutenkin nykyään on niin helppo olla vähän aikaa jotain ja sitten olla jotain muuta. Ja kyllähän se kuuluu nuoruuteen ja kasvamiseen, mutta jengi lopettaa jutut niin helposti. Ja ne ei tajua ottaa siltä skeittaamiselta kaikkea mitä sillä olis annettavaa. Että ne on vaan ne temput ja se on siinä. Useat ei nää sitä koko kulttuuria, ja mitä se on, on ollut ja on edelleen. Enkä mä toisaalta dissaa sitä tän päivän meininkiä, että kaikki on niin helppoa, se kuulostais vanhan katkeran miehen puheelta, että kaikki on liian helppoa. Mutta mä toivosin, että jos se on helppo juttu mennä mukaan, niin siitä huolimatta ottais itse selvää asioista, sisäistäisi oikeesti mistä siitä on kysymys. Eihän kellään oo oikeutta sanoa mitä skeittaus on, mutta että löytäis itsestään sen jutun, mitä se on sulle. Niin kuin mä sanoin, niin sillä on niin paljon enemmän annettavaa kuin mitä ihmiset haluaa ottaa. Koetko itse muuttuneesi skeittauksen ansiosta?

Tottakai. Palataan taas tähän Vallelyyn ja sen läppään, ”skateboarding saved my life” josta superkyyniset Consolidatedin jätkät on vääntänyt paitoja, ”skateboarding ruined my life” ja on se niinkin jos katsot sitä asiaa valtavirran silmistä, skeittaus on pilannut niitten mielestä sun elämän, mutta se ”skateboarding saved my life” on niin vitun totta, kaikki mitä siitä ja sen kautta on saanut… jos alkaa kattoa taaksepäin, että millon sun oma maailmankuva on alkanut muodostua, miten sä näet kaiken sun ympärillä, mistä asioista on kiinnostunut, mitä niistä on löytänyt ja mihin juttuihin on lähtenyt mukaan… ja miten ne jutut on muodostunut vuosien kautta tärkeimmiksi sulle. Tiivistettynä se on se juttu, että skeittaus ja se koko kulttuuri on muodostanut sen sun identiteetin ja sen ympärille sen on rakentanut. Ja kaikki siistit jutut, mitä sun elämässä on tapahtunut, liittyy tavalla tai toisella skeittaukseen. Toiset löysästi ja toiset suoraan skeittauksen ympärillä olevaan kulttuuriin. Esimerkiksi kulttuuri-käsite, kaikki asiat, jotka liittyy kulttuuriin, on sidoksissa skeittaukseen… esimerkiksi musiikki, taide… eka siisti taulu, jonka mä oon mähnyt, roikkui skeittikaupan seinällä… ja se on ollut joku dekki. Sellaset jutut, jotka miellyttää visuaalisesti silmää, liittyy skeittaukseen, mainoksiin, lehtiin, lay-outteihin ja sitä kautta graffiteihin, arkkiteh-

48

tuuriin… miten sä näät jonkun kaupungin, sä tosiaankin näät sen erilailla kuin sellanen ihminen, joka ei skeittaa. Mä täytän kohta 28 ja tuntuu, että vuosi vuodelta sen skeittauksen sisäistää paremmin. Se henkilökohtainen suhde siihen kasvaa. Ja siinä mielessä tää Tikarikin on siistiä, että jos pystyy vaan jollain tavalla antaa takas jotain sille jutulle, miltä on periaatteessa saanut kaiken. Puhutaan sitten rahasta, miten suhtaudut skeittauksessa esiintyvään kaupallisuuteen, kun isot monikansalliset firmat, joilla ei aiemmin ollut mitään mielenkiintoa skeittaukseen, nykyään myyvät tuotteitaan skeittikulttuurin avulla?

Mitkään asiat ei oo mustavalkoisia. Mun mielestä on periaatteessa ihan ok, että jos sitä rahaa tyrkytetään, niin sitä otetaan… esimerkiksi mä en oikeesti syytä niitä skeittareita, jotka skeittaa Nikelle. Se on nykyään tullut vahvasti skedebisnekseen ja ne on luonut uskottavan tiimin, johon ne on palkannut skeittareita, kenen ei oikeesti kuuluisi olla Nikellä. Chet Childress, joka on yksi mun suosikkiskeittaajia ja aika räpänen jätkä, sanoi että se ei oo ikinä saanut skeittauksesta mitään (taloudellisesti), se on aina vetänyt jollekin pikkufirmoille kuten Creaturelle yms. Se on kitkutellut kädestä suuhun-meiningillä ja sit joku idiootti tulee ja sanoo että: ”tässä on x määrä rahaa, saadaanko käyttää sun naamaa meidän mainoksissa, tuutko meidän tiimiin?” Kyllä se sanoi miettineensä sitä monta kertaa, mutta se oli niin iso summa rahaa, että se olis ollut tyhmä jos se olis kieltäytynyt. Toi ei oikeestaan eroo mistään Vansista tai muusta isosta kenkäfirmasta… …paitsi ehkä lähtökohta esimerkiksi Vansilla on ollut tehdä niitä skedekenkiä…

Joo, toi on kyl kanssa totta. Mutta ehkä toi rahan saaminen siitä mitä rakastaa (eli täs tapauksessa skeittaamisesta) oo sinänsä ei oo väärin, toki joutuu tekee kompromisseja firmojen kanssa… mut jos vaihtoehto on tehdä kusista duunia, jota vihaa jossain paskafirmassa, niin ymmärrän kyllä, että jotkut haluu ottaa tollasia tarjouksia vastaan. Jokainen tekee valintansa itse. ..


Ja nuorena on helppo olla niitten aatteiden kanssa, mutta jossain vaiheessa kun pitää elättää itsensä ja ehkä pari muutakin ihmistä, niin se ei ookkaan niin yksinkertaista. Muttei ihan läskiksi pidä lyödä, että pitäis jostain omasta etiikasta kiinni.

Niinpä, mä puhuin aiemmin tosta Tony Hawkista, musta se on kaupallistanut itsensä niin pahasti. Se on ihan Mikki Hiiri touhua… se on myynyt oikeudet omaan elämänkertaansa Walt Disneylle, mikä on mun mielestä kammottavaa. Ja kaikki ne Mäkkidiilit… kun menee Hawkin kotisivuille, siellä on hirvee lista mitä suurempia lafkoja Lexuksesta Mäkkiin. Sillä ahneudellakin pitää olla joku raja. Kelaa paljon se saa joltain Pleikkarilta massia… Toi vaan todisti sen mikä on se meininki skedeyksessä.

Nyt on sit kysymykset loppu…

Joo, mut mä haluun puhuu vielä noista idoleista. Tän päivän skeittaajissa on sellasia tyyppejä, joita ei ees noteeraa ja sit on sellasia, jotka on yli muiden. Scott Bourne on ollut mulle parin viime vuoden aikana aika idoli, se kirjoittaa Slappiin kolumneja. Se, miten se kokee koko elämän ympärillään, on jotain mihin pystyy samaistuu tosi hyvin. Se on persoona. Suomalaisista skeittaajista. No koko meidän tiimi… esimerkiksi Rad Mike, mä oon tosi tyytyväinen, että se saatiin mukaan. Ja joistain jenkkityypeistä vielä joku Ed Templeton. Se on sellanen tyyppi, jollasia joskus kuvitteli kaikkien skeittaajien olevan, luovia, omilla aivoilla ajattelevia tyyppejä, jotka tekee omalla elämällään sitä, mitä ne oikeesti haluaa. Ja ei anna paskanpuhumisen vaikuttaa itteensä…

Niin, totta kai persoonat jää mieleen. Ja sit on sellasia huomaamattomia tyyppejä, kuten Chris Senn, sitä arvostaa ihan saatanasti. Suomalaisista Mäksy, ihan sairas. Ja Andy Roy… ensiksi sillä on tatskattu hämähäkinseitti päähän, ja vaikka sillä on lippis päässä, niin se näkyy, että sillä on se hämisseitti päässä, se on niin punkin näköistä kun se skeittaa, ihan niin kuin iso keskisormi pystyssä. Se on siistiä. Lisäksi idoleita on koko Antiheron tiimi, Consolidatedin posse, Arto Saari, kuinka vaatimaton ihminen se on.

Tony Hawk on vähän niin kuin Michael Jordan pienemmässä mittakaavassa, sekin on tehnyt itsestään samanlaisen brändin kuin Nike esimerkiksi on… jos se bisnes on se lähtökohta, niin sit tehdään tollasta, vedetään kybällä överiksi.

Jos puhutaan vielä rahasta ja kaupallisuudesta, jossain vaiheessa se ahdisti mua ihan vitusti, tuntu että joku on kussut sun muroihin, että joku vie sulta jotain. Mutta sitten sitä tajus, että ei sulta oo viety mitään, kun sä lähdet skeittaa, niin se on ihan sama asia kuin silloin vuonna –87. Ei sillä oo mitään tekemistä sitä ympäröivällä paskalla siihen, miten sä itse koet, kun lähdet skeittaa. Mutta se mikä mua ahdistaa, on se, että se alkuperäinen kulttuuri saattaa unohtua. Sen säilyttämisen eteen pitäis tehdä töitä. Pitäis tulla sellasia lafkoja, jotka kiinnittää siihen huomioita. Ja onhan sellasia lafkoja. Ja sit on sellasia lafkoja, jotka on täyttä kuraa. Mutta ei se oikee spiritti katoo mihkään, pitää vaan skidien valita oikein. Vaikka yksikään Tikarin jätkistä ei oo mitään pro-tason skeittaajia, mutta me ollaan niitä vanhimpia jätkiä, joita nuoremmat skidit toivottavasti kattoo ylöspäin, hyvällä meiningillä. Me ei olla todellakaan kenenkään yläpuolella, vaan samalla viivalla kaikkien kanssa, samanlaisia skeittaajia kuin ne 6-vuotiaat. Meillä on suunnitteilla kesäksi toureja, niihin pikkusiin itsetehtyihin skedeparkkeihin, ei mitään demoja, vaan mennään skeittaa niitten nuorien kanssa. Näytetään, että asiat voi tehdä näinkin.

49


”Mä en oo koskaan lyönyt oikees­ ti ketään, mut sillon mä otin sen äijän nenän mun sormien vä­ liin ja rupeen vääntää. Kuuluu vitunmoinen rusaus ja se äijä alkaa vinkumaan jotain ”aijai­ jai”

Pitkä matka ollut Seinäjoelta maailman turuille… varmaan suomalaisille skeittaajille aika hyvä esimerkki, että täältä Venäjän vierestä voi mennä maailmalle ja menestyä. Ehkä moni sit kuitenkin unohtaa, kuinka paljon se vaatii työtä ja intohimoa…

Just sitä intohimoa. Ei sitä muuten pääse. Tottakai pitää olla lahjakaskin… Puhutaan musasta sit, ootko sä koskaan halunnut olla bändissä, vai ootko ollut kenties?

Joo, mä oon aina halunnut olla bändissä, ja oon mä joskus laulanutkin bändissä, meillä oli sellanen bändi kuin Autopartio 525. Meillä oli kaksi keikkaakin, Palokan nuokkarilla. Soitettiin joskus –92 jotain… vitun nopeeta punkkia jossa oli moshpartteja. Siinä oli toi Aspin Jani ja jotain noita Palokan jätkiä. Sen jälkeen ei oo ollut mitään, joskus jotain kokeillut. Mutta sit on tajunnut, ettei oo rytmitajua, ei oo ääntä, ei se riitä että haluu vaan laulaa. Pari vuotta sitten mä lainasin Rantalan Tuukalta basson, sori vaan Tuukka, se on vieläkin mulla. Me käytiin Palokan punkkiluolalla soittelee Tapsan ja muiden solid rockin jätkien kanssa. Ja mä opin muutamassa tunnissa soittaa yhden Misfitsin ja Ramonesin biisin ja sit mä aattelin, että kyllä mä alan soittaa, mutta mä rupesin kelaa, että onko se sitten mun juttu. Ehkä mä joskus vielä alotan soittaa tai tekee räppiä. Onks sitten jotain elämää suurempia bändejä?

Joo, mun tän hetken suosikkibändit on kaikki suomalaisia. Siitä asti kun mä oon alkanut käydä keikoilla,jostain vuodesta –91, niin mä muistan aina, kun meni Lutakkoon hardcorekeikalle, niin siellä soitti joku Sweetheart ja Radiopuhelimet… ja itse kuunteli silloin jotain Suicidal Tendenciesia ja Descendentsiä, niin oli silleen, että vittu missä ne on ne hyvät bändit… eiks tää oo se sama juttu kun noi edellä mainitut… ehkä se olikin, mutta se musiikki oli omasta mielestä ihan täyttä paskaa, eikä sillä ollut mitään tekemistä sen kanssa, mistä itse diggas. Sit kun rupes Suomeen tulee niitä hyviä bändejä, ne ei ollut kovin hyviä musiikillisesti, mutta ne oli oman ikäisten tyyppien duunaamia. Niillä oli samat lähtökohdat siihen musiikkiin kuin itsellä. Niin kuin joku 50X50 ja Endstand ja mitä niitä oli sillon. Kun tunsi ne ihmiset, ketkä oli niissä bändeissä… ja viimestään kun Wastedin toka seiska tuli, niin jumalauta, tää on sitä mitä mä oon oottanut. Oman ikäiset tyypit tekee musaa, mistä voi sanoo rinta rottingilla, että tää on ihan vitun hyvää. Sen jälkeen Suomeen on alkanut tulee mitä mielettömämpiä bändejä… mitkä on omalla sarallaan ihan maa-

50

ilmanluokkaa…Wasted, Endstand, On a Solid Rock, I Walk the Line, Down My Throat, Bolt, Security Threat, 7Th Legion, Unkind. Mä oon seurannut jotain Endstandia niitten ekasta keikasta siihen, kun ne soittaa täydelle Nosturille… se oli mulle ihan älyttömän kova juttu koko Sick Of It All-keikka, tuntuu että taas tultiin jonkun alkuun. Mitkä oli ekoja isoja ulkomaalaisia bändejä, joita sä näit livenä?

Mä muistan sen, kun tultiin vuonna –93 Aspin Janin kanssa Shelterin keikalle Helsinkiin. Ja kun oli tottunut siihen pulttitakkimeininkiin, johon ei ehkä ihan samaistunut, kun tyypit kattoo sun leveitä housuja pahasti. Kaikella kunnioituksella kuitenkin sitä meininkiä kohtaan… Mut sit tulee Lepakkoon, jossa on 300 samannäköistä jätkää kuin sä itse… sitä tajuaa,että nyt on tullut mukaan johonkin, johon haluaa kuulua. Sen keikan jälkeen menee johonkin Govindasiin syömään, ja menee sinne takahuoneeseen viemään reput jemmaan, niin Ray Cappo on siellä ja antaa femmat ja kysyy että: What´s up? Ei siinä paljoo mitään osannut sanoa. Sä oot tehnyt Palokkaan jotain juttuja ja haastatteluja, ainakin skeittaajista. Miten sä valitsit noi ketä halusit haastatella?

No, skeittihaastattelut siltä pohjalta, että on ollut skeittaamassa jonkun kanssa ja ajatteli, että onpa hieno ihminen… Sit Wasted-haastis tehtiin sen takia, että halus tutustua niihin tyyppeihin, kun niihin oli niin vaikee saada kontaktia. Nykyään ne on mun hyviä kavereita, mä oon ollut niitten kiertueilla kuskina ja kaikkee. Sellasia tyyppejä, joista itse on halunnut tietää jotain ja tutustuta paremmin. Ootko muihin lehtiiin tehnyt juttuja?

Numeroon oon tehnyt jotain pikkujuttuja, ja nyt pitäis tehdä taas jotain musajuttuja… punkkijuttuja. Vanhemmissa numeroissa olikin jotain bändihaastiksia ja muuta…

Joo, siihen mä tuun tosiaan tekee jotain.


Tässä kun kattelee sua, niin sulla on inkkiä ihossa aika monta litraa, kerros vähän noista tatskoista… millon otit ekan kuvan?

Mä otin vuonna –96 ekan, mikä oli toi Rebel Alliancen logo, minkä piti olla mun ainut tatska. Star Warssit on ollut aina hienoja asioita… Sitten sitätajus, että pitää tasapainon vuoksi ottaa Imperiuminkin logo. Sitten alko elämässä tapahtuu kaikkee, ja halus jonkun muiston niistä… sitä tatuoinnit mulle on, muistoja menneestä, ajan kuvia tärkeistä asioista. En tiiä millon tila loppuu. Jotkut on ihan älyttömän henkilökohtaisia juttuja. Ihmiset ottaa niitä eri motiiveista, mutta mulle jokaisella on tarkoitus. Ootko koskaan katunut minkään kuvan ottamista?

En oo. Mä otin esimerkiksi tatskan, kun menin naimisiin, ja mä erosin viime syksynä ja joku tottakai kyseli että mites toi kuva… se on muisto siitä, sellanen pala elämää, joka on käyty läpi. Mites sit ihmiset on suhtautunut? Onko ollut mitään yllättäviä läppiä?

Joskus viime kesänä kutosen ratikassa yks mummo alko tuijottaa mua, ja sit tuli sellanen kiusaantunut olo. Sit se käveli mua kohti ja mä menin ihan paniikkiin… sit se kokeilee mun kättä ja sanoo että: ” onpa ne kauniita”. Sit se rupes jotain juttelee. Yksi juttu pitää kertoa… mä oon ratikassa, maailman ahdistavin päivä, meen istuu pää painuksissa. Sit yksi tuttu tyttö tulee istuu viereen, ja huomaa, että mulla on uusia tatskoja, joita se haluu kattoa. Sitten joku jurrinen pukuäijä, jolla on venynyt työpäivä liian pitkäksi, alkaa mutisee itseks een jotain: ”voi vittu toi on just tota, ku ollaan niin heikkoo, sitä pitää todistella itselleen ja muille, että on kova jätkä ja otetaan tatskoja” Sit mä huudan sille jotain, että mä en pysty nyt ottaa mitään tollasta, mulla on vitun huono päivä… että nää mun tatskat ei kuulu sulle yhtään mitään. Sit Kallion kirjaston kohdalla mä oon jäämässä pois kyydistä, ja se äijä jää kanssa. Se vaan jatkaa ja jatkaa sitä vittuilua ja mulla napsahti päässä oikein kunnolla. Mä en oo koskaan lyönyt oikeesti ketään, mut sillon mä otin sen äijän nenän mun sormien väliin ja

rupeen vääntää. Kuuluu vitunmoinen rusaus ja se äijä alkaa vinkumaan jotain ”aijaijai”. Mä työnnän sen äijän vaan pois siitä mun luota ja katon sitä tosi pahasti. Sitten se jää pyörii sinne ratikkaan ja mä kävelen pois ja sit alan kelaa että: ”mitä vittua mä oikein tein” Mulla oli just joku avioeroprosessi käynnissä ja älytön ahdistus. Se vaan kulminoitu tohon juttuun, kun joku tuntematon äijä käy vittuilee mulle tärkeistä asioista. Vitunmoiset morkkikset tosta jäi… mutta niin kävi vaan. Mites sulla lähti toi straight edge juttu, muistelisin ettet aina oo sylkenyt lasiin?

Joo, on sitä tullut juotua ihan kunnolla. Tossa kesällä 2000 tuli dokattua kunnolla, kolmesta neljään kertaan viikossa, ja tuli tehtyä asioita mitä ei selvinpäin olis tehnyt. Oli sitä kelannut omaa alkoholin käyttöä ennen sitä. Sit siihen dokaamiseen jotenkin kyllästy, ja päätti että kun mä en oikein osaa juoda, niin mä lopetan. Joku puoli vuotta siitä tuli vedettyä röökii ihan kiukulla, että ei mulla ollut tarkoitus mitään sxe-juttua alottaa. Mutta jos ei olis mitään sxe-juttua, etten olis kuullutkaan siitä, että olis vaan ajatellut olevansa raitis, niin varmaan olis sen jälkeen juonut. Toi sxe-juttu on tullut tärkeeksi, että on olemassa joku alakulttuuri, joka seisoo positiivisten asioiden takana. Ja ettei sua leimata miskään hihhuliksi tai uskovaiseksi tai friikiksi… vaan voit olla punkkari silti.

Ja se mikä musta on tässä omassa streittimeiningissä hassua, on se, että mä olin 24 kun pistin ekan kerran äksät käteen, musta se on aika erikoista, ainakin Suomessa. Mä oon tyytyväinen, ettei niihin asioihin hurahtanut silloin, kun niistä sai tietää…. Koska tiesi ettei niihin olis ollut valmis vielä silloin…

Tässä vaiheessa kasetti loppui… kiitos Tonille haastiksesta ja varsin mielenkiintoisista ajatuksista. May the force be with you!

51


52


53


Mitä hardcore merkitsee minulle, on varmasti eri asia muille. Joskus sitä riemastuu, kun joukosta löytää jotain, mikä erottuu muista. Abduktio heittää kehiin haastavaa, älykästä ja omaleimaista hardcorea eikä päästä kuulijaa helpolla. Haastattelin Abduktion kundeja 12.3. Stella Starin varastossa satojen tyhjien pullojen vieressä. Onnistuin tuomaan samat kyllästymiseen asti toistetut kysymykset esille, mutta onneksi bändillä oli paljon muutakin sanottavaa, kuin se tietty... niin mikä? Ole hyvä, ja lue koko juttu, jos haluat tietää mistä oli kyse!

54


Kertokaa aluksi Abduktion tarina: synty, soittajat ja nykymeininki.

Jamppa: Alusta asti oon bassoa veivaillut, ennen sitä eräällä toisella bändillä, mut se sit siitä. Mikko: Abduktio perustettiin vuonna 1998 ja mä hoitelen laulupuolen. Teemu: Mä soitan rumpuja, viime keväänä tulin mukaan ja yritän mahdollisimman hyvin paikata Timka Seppästä, joka ei enää soita… Zuke: Soitan toista kitaraa… Antti puuttuu tänään tältä keikalta, soittaa sitä toista kitaraa. Ei päässyt tänään keikalle, kun on sairaana. Mitäs muuta bändin ohella teette? Onko mitään elämää suurempia juttuja?

Jamppa: Toisia bändejä on, punkkielämää, ei kai siinä… itse suorittelen sivaria tällä hetkellä ravintolakoulun baarissa, baarityön ohjaavana opettajana ja eli baarimikko oon ammatiltani. Tampereen Klubilla oon tehnyt hommia aina keikkailun ohessa. Kahdeksan kuukautta vielä jäljellä, prkl. No, eiköhän se mee siinä viinan merkeissä?

Jamppa: No ei sitä ehdi juomaan, kun on kaikki illat töissä. Sitä pitää olla selvin päin ja keikoilla vaan voi olla kännissä. Mikko: Meikä vaihtelee duunikseni vaippoja kehitysvammaisille lapsille ja opiskelen filosofiaa. Sitten soittelen useammassakin bändissä… sellasta. Ei mulla sen kummempia extreme-harrastuksia oo. Teemu: Mä käyn töissä ja iltalukiossa. Välillä käyn pelaa jääkiekkoa Tampereen Karhut Hockeyssa 3. Divarin maalivahtina. Sit mä oon rakastunut… ja koitan soittaa rumpuja. Sit mulla on yksi toinenkin bändi, joka tosin ei oo kovin aktiivinen. Zuke: Tällä hetkellä opiskelen Hämeenlinnassa, muutin sinne viime vuonna. En kyllä tiiä kuinka pitkään siellä oon, en oo hirveen innostunut, mutta katotaan. Ystävät on mun elämässä tosi läheisiä, niiden kanssa viettää aikaa. Skeittaukseen oon vähän hurahtanut muutamana viime vuotena. Dyykkaamassa tulee käytyä… Jamppa: Kuten me kaikki. Miten määrittelisitte Abduktion saundia ja musiik-

kityyliä? Itselle ei ainakaan kotimaasta tule montaa samanlaista bändiä mieleen. Minkälaisia vaikutteita teillä on?

Jamppa: Jos puhutaan ihan musiikin saundista, niin siihen ei varmaan oo hirveesti vaikutteita. Jokaisella on varmaan omia mieltymyksiä, mä haluun välillä sellasta pehmeetä bassoo ja toiset haluu sellasia erityylisiä kitaroita… mutta kai tässä kuitenkin niitä bändejä haetaan, niin kai toi musiikki, mitä Abduktiolla veivataan, on sellasta modernimpaa hardcoree. Jonkin verran tullut joskus streittiäijänäkin kuunneltua noita Ruotsin streittibändejä, refusedia ja sellasta. Helvetisti on toki kuunnellut monia muitakin bändejä, mutta jos tohon musiikkityyliin koittaa hakee jonkin vaikutteen, niin mulla se ainakin on ollut Refused. Mikko: Vaikee sanoa mitään bändejä, kun me ollaan vähän kyllästytty näihin tiettyihin vertauksiin. Jos tota kohta ulos tulevaa uutta levyä kuuntelee, niin se on jo vähän erilaista, ollaan alettu soittaa vähän nopeammin. Jamppa: Ja onhan siinä erityylisiä kohtia, reggaeta ja muuta. Mikko: On ollut vähän sellasia kausia, että välillä on ollut vähän hevijuttuja, mut sitten me pudotettiin ne vittuun ja alettiin taas soittaa taas nopeesti, kun alko vähän puuduttaa. Kuitenkin yritetään aika paljon kaikkii kitaramelodioita ja vähän melodisia lauluja ettei ala vituttaa sellanen saman veivaaminen koko ajan. Kyllä me koitetaan keksiä kaikkia erilaisia juttuja niihin biiseihin, että ne olis monipuolisia. Zuke: En mä osaa sanoa mitään bändiä, sieltä sun täältä tulee kaikkia juttuja. Onhan se ihan ymmärrettävää, että koitetaan saada joku bändi, mihin voidaan verrata, että pystyy kuvailee muille tyypeille, minkä tyylistä musa on. Ehkä se vähän ärsyttää itseään, kun aina otetaan esille, että tää kuulostaa siltä ja siltä bändiltä. Teemu: Kompit on muuttunut suoremmiksi ja biisit on aika nopeita välillä. Mikko: Noi uudet biisit on vähän… en tiiä onko suoraviivaisempia, mutta ne rokkaa paljon enemmän. Ennen ne oli semmosia palapelejä. Zuke: Liimattiin sellasia biisin osia yhteen, mitkä ei ehkä sopineet toisiinsa kovin hyvin. Mikko: Ei oo semmosia turhia kohtia enää.

55

Jamppa: Pakko tosta saundista vielä sanoa, että bassojutut, ainakin mitä itse tekee, on helvetin monipuolisia, kuuntelen itse paljon kaikee rytmimusiikkia, niin kyllähän ne väkisin vaikuttaa rummun ja basson kulkuun. Eikä ne oo mitään perinteisiä hardcore-bassokuvioita. Zuke: Ehkä enemmän rummut ja basso työskentelee keskenään, kuin mitä perinteisessä rokkimusassa, jossa kaikki soittaa samaa. Ootte valinnut suomen laulukieleksi, oliko se alusta asti tarkoitus? Onko se vaikuttanut Abduktion vastaanottoon?

Mikko: Joo, kyllä se oli. Ei siitä oo mun mielestä ainakaan mitään haittaa, me ollaan tehty yksi kiertua Euroopassa ja rehellisesti sanottuna ei tosta musasta kuitenkaan saa mitään selvää. Se on yksi juttu, millä me erotutaan porukasta. Jamppa: Ja sitähän me parhaiten täällä ymmärretään. Mikko: Ja tavallaan itselleen vähän haastetta, kun koittaa kirjoittaa sellasia suomenkielisiä sanotuksia, jotka ei olis mitään kaaos-meininkiä. Englanniksi on helppo runoilla, jos osaa vaan kieltä. Tavallaan sitä toivoisi, että jengin olisi helpompi niitä sanotuksia alkaa lukee, kun ne on suomeksi. Vaikka englanninkieliset lyriikat olis kuinka hyvää asiaa, niin tuntuu, että ne menee vähän ohi, esimerkiksi vaikka Manifesto Jukeboxilla on hyviä sanotuksia, mutta en tiiä miten jengi täällä Suomessa niitä tajuaa. Ehkä se kynnys ryhtyä kattomaan niitä sanotuksia on matalampi, kun ne on suomeksi?

Mikko: Niin just, jos ei osaa hyvin englantia, niin se voi käydä vituttamaan jonkun sanakirjan kanssa kääntämään niitä. Ja se sanotusten pointti voi hukkua sinne. En sitten tiedä, miten meidän sanotuksista saa selvää, mutta voi ainakin yrittää. Mites sitten toi ääntäminen, ainakin vanhemmilla levyillä se on vähän erilaista, mihin on tottunut…Onko sekin eräs keino, millä pyritte erottumaan muista bändeistä?

Mikko: No, mä oon monta kertaa kuullut, että se kuulostaisi siltä, että noi sanat olis englanniksi… en mä osaa sitä selittää, se vaan on sel-


lanen juttu. Zuke: Et säkään varmaan sitä oo miettinyt, se ehkä on kehittynyt ajan myötä. Ei sitä itse ainakaan huomaa enää, että se olis jotenkin oudosti äännettyä. Jamppa: No ei kai, kun sitä on neljä vuotta kuunnellut. Onko suomenkieli sitten vaikeampi laulukielenä verrattuna englantiin?

Mikko: Onhan se paljon vaikeampi, kun on niin paljon kaikkia sellasia tuplakonsonantteja ja pitkiä sanoja, joita ei voi katkoa keskeltä. Paljon vaikeampi kirjoittaa riimejä. Joskus täytyy vaan vähän soveltaa. Mutta kyllä mä koitan ton kieliopin pitää hyvänä, koska toi laulu on instrumentti. Ne sanat on toinen osa sitä ja toinen on se, miltä se kuulostaa. Että pitää sitäkin ajatella. Se on vitun kökön kuulosta, kun jotkut bändit on tunkenut pitkän rivin johonkin kohtaa, mihin se ei oikeasti sovi. Ja just suomeksi se ottaa korvaan. Zuke: Ja jos siinä on just kielioppivirheitä… mutta Mikkohan ei niitä tee… Jatketaan vielä vähän näistä sanotuksista, ne on aika yhteiskuntakriittisiä ja ympäristöasioita huomioivia. Miksi nämä asiat ovat tärkeitä teille ja myös kaikille muille?

Mikko: Mun mielestä poliittisen musiikin tekeminen ei oo mikään itsetarkoitus, mutta itse on tottunut siihen. Totta kai jokaisessa musatyylissä on omat juttunsa, voi vetää jotain Ramopunkkia ja laulaa jostain hirviöistä, ei siinä mitään. Mutta jos menee vetää tonne lavalle nopeeta hardcorea, niin tuntuisi hölmöltä vetää jostain huumorimeiningistä. Jamppa: Puhutaan perkele totta. Ja kyllä noi sanat on sellasia, minkä takana koko bändi voi seistä. Eikä sellasia sanoja tuu, minkä takana bändi ei vois seisoa, kyllä ne sanotukset luetaan treeneissä. Ei me niitä kommentoida, mutta katotaan, että voi olla samaa mieltä… Onko koskaan tullut sellasta tilannetta, että on joutunut hylkää sanotuksia?

Jamppa: Ei oo, kyllähän sen tietää toisesta, ettei tollanen jätkä tee mitään paskoja sanotuksia.

56


Zuke: Ehkä jostain asioista on jotain pieniä mielipide-eroja, muttei mitään sellaista ratkaisevaa. Mikko: Tän uudemman matskun kanssa ne sanotukset on sellasia tarinoita… mitenköhän sen sanois, ei meillä oo mitään tiettyä yhteistä poliittista ideologiaa, ettei niistä tule mitään kiistoja. Totta kai bändin pitää seistä niitten sanotusten takana. Kuitenkin omasta näkökulmasta ne kirjoittaa. Zuke: Ehkä sä et halua sanoa asioita niin suoraan, enemmän käyttää sellasia kielikuvia. Paitsi tällä uudella levyllä on biisi, josta voi aika suoraan lukea antifasistisen sanoman. Osuuko tällainen kielikuvien käyttö sitten paremmin maaliin kuin yksinkertaistettu teksti?

Mikko: Kyllä mun mielestä, tykkään enemmän sen tyylisistä sanotuksista. Mutta joskus on kyllä piristävää kuulla sellasta, missä pistetään mutkat suoriksi, mutta kyllä mä tykkään sellasista sanotuksista, mitkä voi tarkoittaa eri juttuja eri tyypeille. Zuke: Se voi olla tehokkaampi keino kertoa ne asiat ja kun tulee sellanen ahaa-elämys luettuaan niitä sanotuksia, niin se voi olla paljon voimakkaampi tunne, kuin suoraan sanottuna. Teemu: Rupee ajattelee ja lukee rivien välistä ne jutut. Mikko: Loppujen lopuksi tää on rokkibändi, ei oo tarkoitus alkaa kirjoittaa elämänohjeita kenellekään. Mulla on välillä aika suuria vaikeuksia suhtautua tietyistä asioista kertoviin sanotuksiin, vaikkei suoraan käsketä ihmisiä tekemään jotain, niin annetaan sellanen kuva, että tää on oikein ja jotenkin sellanen tosi musta-valkoinen maailmankuva niistä välittyy. Joskus on silleen, että vaikka olis samaa mieltä niistä asioita, niin kun lukee niitä sanotuksia, niin alkaa enemmänkin vituttaa. Tekee periaatteessakin mieli olla erimieltä. Biisissänne ”Log out” kehotatte ”kirjautumaan ulos yhteiskunnasta” Mitä tarkoitatte tällä ja miten itse mahdollisesti suoritatte sitä?

Mikko: Se on sellainen henkilökohtainen näkemys anarkismista ja tällaisista rakenteista, mitkä kokee paskoiksi, että koittaisi mahdollisimman paljon pysyä erossa niistä. Vois ehkä nähdä jo-

tain yhtymäkohtia näihin Crimeth.inc juttuihin ja tälläsiin, en kyllä sano että se niistä olis. Kaikki tällänen dyykkausmeininki yms. millä pystyy kikkailemaan tässä yhteiskunnassa… Zuke: Toisin sanoen, jos joku asia on laki, niin kannattaa miettiä, mikä on omasta mielestä järkevää. Kannattaa kyseenalaistaa asioita ja toimia niin kuin itse näkee parhaaksi. Jamppa: Kyllä Long Out-biisiin pystyy samaistumaan aika paljon itse, kyllähän sitä kirjautuu ulos tästä yhteiskunnasta, jos jättäytyy menemästä armeijaan ja menee vankilaan, dyykkaa, jos käy töissä, niin käy niin vähän kuin mahdollista, ei elä sen kellon mukaan, mikä jostain ylhäältä asetettu. Henkilökohtaisella tasolla virkavallan vastustaminen, se on suotavaa, en vittu halua että kukaan valvoo minua. Mikko: Mahdollisimman paljon halua päättää omista asioista. Ettei elä elämäänsä muiden asettamien kaavojen mukaan. Ei ole mitään valmista systeemiä, minkä mukaan tarvis tehdä kaikki jutut. Mutta ei noiden biisien sanoma ole olla mitään elämänohjeita, esim. uudella levyllä on sellainen biisi kuin ”Työn antisankari”, joskus pitää tehdä kompromisseja, mennä duuniin, kun pitää ostaa safkaa ja maksaa vuokrat… ettei aina voi vaan elää niin kuin haluaa. Mutta mieluummin sitä tekee jotain yhteiskunnallisesti hyödyllistä työtä, se on paljon parempi vaihtoehto. En mää menisi töihin myymään mitään vitun lehtiä tai kauppaamaan mitään paskaa, mitä en itsekkään ostaisi. Jamppa: Mut jätkä myy Toikkareita… Teemu: Mun mielestä on ihan mahtavaa, että Mikko ja Antti on Tolvasella sosiaali- ja terveysalalla, kun siinä tekee jotain toisen hyväksi. Se on tosi tärkeää työtä. Tollanen työ ei oo niin paha kuin joku toimistotyö… Jamppa: Mä oon samaa mieltä, mut mites baarimikko, tuhoaa kaikkien maksan. Zuke: Itsestä tuntuu, että ihan liikaa tarvii tehdä kompromisseja, ja taipua tähän järjestykseen… ja siitä on sitten muita lauluja. Jamppa: Pakkohan jokaisen on tässä yhteiskunnassa elää, mut haluaisin muuttaa johonkin mettäkeskukseen, jossa asuis joku sata ihmistä. Mites sitten toi uusi levy, joka on tulossa ihan pika-

57

puolin ja varmasti jo ulkona, kun tää lehti on valmis… Miten toi Fullstream- systeemi järjestyi?

Jamppa: Toi meni niin, että toi Kyyrön Juha soitteli, ja pyyteli Helsinkiin keikalle. Sitten siinä höpöteltiin kaikenlaista ja tuli puheeksi, että ollaan vinyyliä julkaisemassa. Se oli sitten käynyt kuuntelee netissä biisin siltä tulevalta levyltä, ja oli innostunut ihan perkeleesti. Sitten se lähetti viestin, että tehtäiskö levy. Päädyttiin siihen, että julkaistaan levy. Kyllä sitä vähän jouduttiin miettimään, mutta nähtiin, että se on hyvä näin. Mikko: Jos ootte seurannut tota nettikeskustelua, niin sama juttu tolla Kyyrölläkin oli, kun se päätti mennä Welldonelle töihin, että se joutu itsekin sitä miettimään paljon. Tossa levynjulkaisemisessa toinen vaihtoehto on ollut tähän asti, että siihen menee kaikki omat rahat. Jamppa: Pitää muistaa, että Fullstream ja Welldone on kaksi ihan eri asiaa. Se vaan käy töissä ja se sattuu olemaan Welldone, se vois ihan yhtä hyvin olla paperitehdas. Liikaa dissausta, Kyyrölle propsit. Mikko: Onhan se meille paljon helpompaa, vaikkei me tästä mitään rahaa saada. Tähän asti on ollut lähes 100% itse tekemistä, niin ei toi prosenttiluku tosta oo paljoo pienentynyt. Jos miettii tota levyä, niin nauhotettiin itse, tehtiin kannet itse, tehtiin video itse… jos joku muu haluaa maksaa, niin mikäs siinä. Jamppa: Ja edelleen järkätään keikat itse, eli jos joku haluu keikalle, niin ottakaa yhteyttä. Zuke: Omasta mielestä tää meininki ei oo muuttunut yhtään. Mikko: Aika siistiä, että alkaa olee tällästä meininkiä, ollaan kuitenkin aika monta vuotta hakattu päätä seinään. Nyt on sit vähän eri kanavat levylle, itsellään on ne kuppaset punkkikanavat, mihin saa sitä omaa levyä tungettua vuodesta toiseen jos tykkää, mutta ton sanomankin kannalta, ei se etene mihinkään. Jos haluaa oikeasti tehdä jotain, niin pitää joskus miettiä, tarvisko tätä juttua vähän laajentaa. Varmaan tota levyä tulee saamaan hyvin varustelluista levykaupoista. Jamppa: Ja voihan sen systeemin aina tuhota sisältäpäin. Mikko: Kritiikkiä ja mielipiteitä saa ja pitää esittää, mutta tuntuu, että heti jotkut valittaa,


jos sitä levyä saa muiltakin kuin niiltä kolmelta punkkidistrolta, niin sitten on heti ihan paskameininki. Tuntuu, että aina on punkkimeiningissä jengi tukenut pieniä bändejä tiettyyn pisteeseen asti, mut sit se on helppo hylätä ja etsiä uusi juttu. Jamppa: Ja kyllähän sitä itsekin on nuorena hakenut niitä punkkilevyjä Epesistä tai Anttilasta… 14-vuotiaana on aika kehnoa mennä punkkikeikalle, kun ei tunne ketään, ja sit siellä on se distron pitäjä, et sä vittu saa niitä levyjä siltä, kun ei uskalla hakee niitä siltä.. kyllähän niitä distroja pitää olla, mutta ei se oo paskaa, jos niitä levyjä saa muualtakin. Zuke: Skeneen on kuitenkin aika vaikee päästä mukaan tai sisään, ja se ehkä vähän sotii sitä sanomaa vastaan, että ollaan suvaitsevaisia. Mikko: Suomessa tää on vielä kohtuullisen yhtenäistä tää meininki, voi mennä soittaa melkein minne vaan. Me ollaan ehkä enemmän musiikillisesti lähempänä niitä hardcorepiirejä, mutta siinä jengi on enemmän sellasta epäpoliittista… ettei ne oikein oo lämmennyt. Ja sit taas ollaan soitettu paljon jossain vallatuissa taloissa ja muissa tollasissa, siellä on sitten aina ne kuppaset crustibändit soittamassa kiljukännissä… me ollaan aina sellasia väliinputoajia, mennään minne tahansa. Se on kuitenkin niin, että vaikka levyn saa kaupasta, mutta samassa puolalaisessa squatissa me soitetaan ens keväänäkin. Olette soittaneet monta keikkaa Suomessa ja ulkomaillakin kiertäneet. Mikä saa jaksaamaan koko päivän autossa istumisen jälkeen innostua keikasta?

Jamppa: Sehän on just se, miksi tätä hommaa ylipäätään tehdään. Mikko: Suomessa on loppupelissä aika pienet kuviot ja ne paikat on nopeasti käyty läpi, vaikka täällä on aina siistiä mennä soittamaan jonnekin, niin tuolla esim. Itä-Euroopassa saattaa soittokamat olla paskoja ja talot paskoja ja kaikki paskaa, niin yleisö ottaa bändit paljon lämpimämmin vastaan. Siellä saattaa olla viikollakin ihan hullu keikka, siellä on ihan eri se meininki. Vaikka Suomessa jengi kehuis kuinka sun bändiä, niin sit ne vaan nyökyttelee kaljatuopit kädessä…

Onko se sitten kulttuurijuttu vai mikä ton tekee?

Mikko: En tiiä, vähän jäyhä meininki täällä. Tuntuu, että ne ihmiset siellä on enemmän asian ytimessä kuin täällä. Tuolla Ruotsissa, Uumajassa kun käytiin, niin ajateltiin, että kyllä jengi tulee keikalle kattoo, mut eipä tullut. Vähän sama kai sielläkin kuin täällä, kun Tragedy tulee, niin kaikki on kattomassa. Jamppa: Ei siinä Tragedyssä mitään vikaa oo, Mikollakin oli tänään keikalla Tragedyn paita… Mikko: Eihän se oo bändin vika, jos yleisö on dillejä. Teemu: Tohon keikkailuun vielä, onhan tää välillä raskasta, kaikki rumpujen roudaamiset sun muut, mutta kyllä tää on sen arvoista. (tässä vaiheessa kasetin puoli loppui ja Teemu livisti…) Onko tää punkkimeininki muuttanut teidän elämäänne? Missä tai millaisia luulisitte olevanne, jos ette olisikaan kuulleet mistään punkista mitään?

Jamppa: En oo edes uskaltanut ajatella koko asiaa. Oon kyllä onnellinen, että on löytänyt punkin. Mikko: Mä aloin esim. joskus ala-asteen loppupuolella kuuntelee Amerikan punkkia ekaksi ja ne asiat mistä oli jo silloin kiinnostunut, nää luontojutut ja muut. Mutta punkin ansiosta on jollain tapaa kasvanut vasemmistolaisen ilmapiiriin. Vaikkei se suoranaisesti liity siihen musiikkiin tai sanotuksiin, niin totta kai esim. punkilla ja anarkismilla on aika paljon yhteistä. Jossain vaiheessa on sen musiikin kautta alkanut kiinnostaa tollaset asiat. Esimerkiksi niinkin kaupallisen bändin kuin Bad Religionin kautta kiinnostunu Noam Chomskystä, kun niiden splittiseiskatuumasella oli toisella puolella jotain juttuja siitä ja rupes tsekkaa, että mikäs tyyppi tää oikein on. Jamppa: Kyllähän perheenkin lähtökohdat vaikuttaa, millaiseksi muodostuu. Ei tässä mitään rikkaan perheen lapsia olla kai kukaan. Mikko: Toinen on ainakin se, että ton musan kautta nähnyt, että jos ei itse tee niitä systeemejä, niin ei kukaan tee niitä sun puolesta. Ei sitä saa keikkoja, jos ei koko ajan tunge omaa bändiä johonkin tai tee esimerkiksi tälläsiä haastatteluita tai tyrkytä itseään tai tee mitään. Ei kukaan tuu sieltä treenikämpältä hakee. Mo-

58

net kaverit, jotka ei oo tämmösessä meiningissä mukana, niin ne ei ymmärrä sitä, että tää on oikeesti aika omilla ehdoilla toimiva juttu, tyypit esimerkiksi just haastattelee toisten tyyppien bändejä Zuke: Onhan tää punk aika merkittävä juttu ollut, mutta en sano että tää olis se ainoa oikea polku. Mikko: Onhan tässä ne omat ongelmansa, onhan tää pieni sisäpiiri, ulkopuolisen on ehkä vaikee tulla mukaan, kun kaikki tuntee toisensa. On tälläsessä meiningissä kuitenkin ehkä helpompi tutustua ihmisiin, ehkä vähän läheisempi meininki verrattuna esimerkiksi johonkin metallipiireihin. Zuke: On tässä kuitenkin paljon muutakin kuin pelkästään se musiikki. Ettei se oo se pääasia. Jamppa: Ja tässä sisäpiirissä, joka on kuitenkin aika iso, niin tyypit ovat ehkä elämäntavaltaan aika samantyylisiä, ei silleen että sen tarvii olla niin, vaan siitä saa itse intoa, kun näkee että muutkin on messissä samoissa jutuissa. Että mä en oo yksin tekemässä tätä. Jos vaikka asuis kaupungin keskustassa, eikä näkis niitä hyviä tyyppejä tai meininkiä vaan sitä paskameininkiä koko ajan, niin se ahdistais tosi paljon. Siksi on siisti käydä keikoilla, kun näkee tuttuja ja samanlaisia ihmisiä. Mikko: Se mikä on siistimpää kuin nää bändit ja lehdet ja kaikki muu tässä punkmeiningissä, on se omaehtoinen tekeminen ja se, että asioita tapahtuu. Mekin ollaan vaan bändi, joka voi hajota ens viikolla, mutta se ei lopettaisi tätä koko meininkiä. Ettei se pyöri minkään bändin tai lehden tai minkään sellasen ympärillä. Jamppa: Tekemistä kyllä riittää tässä maailmassa, se ei kyllä lopu. Pakko kysyä ehkä vähän tyhmä kysymys, mutta uskotteko avaruudessa olevan muuta elämää maapallon lisäksi?

Jamppa: Jes! Toivottavasti Mikko: Hassua on se, ettei ihmiset usko tohon. Jos noin epätodennäköinen asia, että me ollaan täällä ihan yksin olis totta, niin kyllähän se vetäis monet muutkin meidän uskomukset ihan uusiksi. Musta se vaan on äärimmäisen loogista, että äärettömässä mestassa ei voi olla vain yhtä


paikkaa, jossa soitetaan punkkia. Jamppa: Ei enempää tähän kysymykseen, oli niin hyvä lopetus! Ajatuksianne seuraavista asioita: Kuokkavierasjuhlat?

Jamppa: Vitun ok, joillekin enemmän hauskanpitoa, joillekin enemmän totta. Mikko: Siitä voi keskustella, onko se oikea tapa ja paikka, mutta kannatettava juttu joka tapauksessa. Tuntuu vaan, että se on suurelle osalle sellainen sambakulkue, jossa heilutaan kännissä. Toki jokainen päättää, miten osallistuu, en tiiä pystynkö kuitenkaan samaistuu siihen joukkoon, joka siellä pöljäilee. Jamppa: Kyllähän sen ymmärtää, ettei jotkut jaksa olla asiallisia tätä yhteiskuntaa kohtaa, en mä tarkoita, että se olis ollut hyvä juttu, että tulee tollasia ylilyöntejä, mutta kyllä mä pystyn jollakin tapaa ymmärtää, että niin paljon paskaa tulee tältä yhteiskunnalta, niin kyllä sitä täältäkin päin sit tulee takas.

Zuke: Refused are fucking dead. Lopuksi viestinne lukijoille, kiitokset ja muut jutut…

Jamppa: Ei sitä jaksa kiitellä, kun jaksaa toista kompata joka on hyvä tyyppi, niin sehän on siinä. Zuke: Täytyy aina hehkuttaa lopuksi näitä zinemeininkejä, kyllä mä ainakin koitan ostaa kaikki mitä vaan löytää. Tuntuu, että on tullut muutaman vuoden aikana lisää erilaisia lehtiä ja tekijöitä. Ja kiitokset CWM:n tekijöille haastiksesta.

”Kehä 3:n ulkopuolella ei ole mitään” – asenne?

Mikko: Vähän paska meininki, ja kieltämättä totta välillä. Jamppa: Kehä 3:n ulkopuolella on Tampere. Onhan tollasta asennetta, mutta ei meitä kiinnosta. Jos joku käyttäytyy meitä kohtaan tolleen, niin se on niiden menetys. Mikko: Jotain jengiä, mitä tuntee tuolta pohjosesta, niin niitä se vituttaa ihan tosissaan. Suomen talvi?

Jamppa: Perseestä. Mikko: Aika paska juttu. Zuke: Hemmetin hyvä, tänään oli pitkästä aikaa hiihtämässä, 15 kilsaa meni. En kyllä muista milloin olin viimeksi. Mut oli kyl siistiä. DIY?

Jamppa: Ainoo oikea tapa. Mikko: Järkevissä rajoissa harrastan. Zuke: Mahdollisimman pitkälle, mut kyllä meikä komppaa. Refused?

Jamppa: Oli hyvä. bändi.

59


”I’m too old to be young and too young to be old ...” - OUTLAST Täytin marraskuussa 28 vuotta. Se ei varmaan ole mikään ihmeellinen asia, mutta tuntuu kuin päivä päivältä maailma ympärilläni vanhenisi ja itse en ikääntyisi ollenkaan. Vanhat ystävät ja tutut näyttävät aikuistuneen, vuosien varrelta tarttuneet elämän merkit kasvoissa ja kropassa saavat heidät näyttämään keskiikää lähestyviltä miehiltä ja naisilta. Katsoessani itseäni peilistä, näen yhä sen saman nuoren pojan. Sen, joka kymmenen vuotta sitten luuli olevansa aikuinen tultuaan täysiikäiseksi. Oikeastaan minua ei haittaa se, etten näytä ikäiseltäni ja että minua on usein luultu 7-10 vuotta nuoremmaksi. Minua ärsyttää se, että jotkut ihmiset eivät ota minua tosissaan vain siksi, että olen nuoren näköinen. Melkein tuntuu, että olisin teini-ikäinen yhä. Ja ehkä jollain tavalla olenkin, kun en osaa samaistua työkavereiden tai sukulaisten keskusteluihin

uraputkesta tai omakotitalojen rakentamisesta. Tottakai olen vuosien varrella kasvanut henkisesti, mutten koe olevani sen ikäinenkuin olen. Tai tarkemmin sanottuna käyttäytyvän sillä tavalla, kuin minun pitäisi. Tunnen olevani jotain parikymppisen ikäinen, niin kuin olen ollut jo pitkään. Eikä tässä tilanteessa olisi mitään ahdistavaa, ellei ympärillä oleva maailma tekisi parhaansa saadakseen minut tuntemaan olevani liian vanha ollakseni enää nuori. Ikä on vain numeroita tärkeissä papereissa, mutta mitä ikä merkitsee itselleen? Merkitseekö vanheneminen sitä, ettei ole enää hyväksyttävää tehdä tiettyjä asioita? Jos niin on, toivon todellakin, etten koskaan näyttäisikään vanhemmalta, että voisin naamioitua nuorten kasvojen taakse kätkien todellisen ikäni. Jos muiden mielestä on väärän ikäinen tekemään niitä asioita, joita rakastaa,

60

niin mitä helvettiä niiden ihmisten mielestä tältä elämältä tulisi odottaa? Muutama vuosi nuoruutta ja loppuelämä aikuisuuden vastuuta ja loputonta valitusta toteuttamattomista unelmista. Tottakai karrikoin tätä asiaa, ei kai kukaan tule ovelle koputtamaan, ja sanomaan, että nyt nuo skeittilelut ja lökäpöksyt on heitettävä takkaan palamaan poroksi. Mutta tuskin asia on jäänyt huomaamatta usealle, ehkei sinultakaan? Ei nuorekkuus tarkoita sitä, että neljäkymppisenä huojuu lippis vinossa Ärrän kulmilla huutamassa jou jou, vaan sitä, että tekee kuten sydän sanoo ajattelematta sitä, mitä ympärillä oleva maailma siihen suhtautuu. Ikä onkin enemmän henkistä kuin fyysistä. Ainoat rajoitukset ovat päämme sisällä. Muistaisipa sen vain useammin.


Kun kuulet itseasi kutsuttavan huudettavan pilkattavan lapselliseksi naiiviksi idealistiksi holmÜksi heikoksi homoksi Kaikeksi Mikä pelottaa toivonsa kadottaneita huokaise helpotuksesta Et ole eksynyt tieltä jota jokaisen on tarkoitus kulkea

(Tommy Tabermann: Soturi, runokokoelma 1992) 61


CWM # 0/2000

”Oonko mä niin itseriittoinen jätkä, että voin laittaa oman kuvan zinen kanteen?” En todellakaan, mutta tää zine # 0 oli ensisijaisesti koulutyö ja kai se opettaja sitten muisti, että tollanenkin jätkä oli kurssilla... Mitäs tästä voi sanoa, käppänen pikku pläjäys, hyvä alku kaiketi. Kopioitu noin 50 kpl.

CWM # 2/2001

CWM # 3/2003

Tämä zine tuli jonkun reilun puolen vuoden päästä ekasta numerosta. Haastattelussa Rainhold Kotkasta ja Morning After Lahesta. MA:n AV ja Sirvo vähän hämmästy, kun haastattelua aloittaessa vedin repusta vitun ison tupladekkimankan... ei ollut nauhuria. Tää oli oikeestaan eka virallinen zine, mitä myinkin. Kopioitu noin 80 kpl.

Zinen vääntö vain jatkui, tosin lähes kahden vuoden tauko tossa välissä oli. Tähän koitin panostaa entistä enemmän, mutta paino (tai oikeastaan mä) pilasin zinen kuvat. No, ihan tyytyväinen olen tähän numeroon. Lehdessä oli muun muassa diy-paidanpaino-ohjeita, tein itsekin seulan zinen kannen kuvasta ja tarkoitus oli painaa joka lehden väliin kangasmerkki, mutta niitä en koskaan ehtinyt tehdä. Seula on vieläkin käyttämättömänä komerossa. Kopioitu 100 kpl oikeassa kopiofirmassa, ei kyllä uskoisi jäljen perusteella. Ehkä näitä vanhoja numeroita saa joskus ladattua netistä pdfmuodossa, saa nähdä. Lukekaa sillä aikaa tätä ja muita zinejä!

LOPPUSANAT

Tällä sivulla näet kaikkien tekemieni zinejen kannet, kolme kappaletta ei ole kovin paljon...mutta olen, jos ei nyt ylpeä, niin ainakin tyytyväinen, että olen edes ne saanut räävittyä kokoon. Mutta olisi aika ankeaa jäädä tuudittautumaan menneeseen, on parasta katsoa eteenpäin. Tämän neljännen numeron tekoon osallistui ystäväni Mika, niin kuin alussa kerroin. Hommat ovat toimineet aika mutkattomasta, toivottavasti kompromisseja ei ole tarvinnut tehdä liikaa kummankaan taholta. Ilman apua en olisi varmaan saanut koko zineä tehtyä, eli tämän lehden valmistumiseen on todella vahvasti Mikalla ollut näppinsä pelissä. Omissa ajatuksissani olen jo visioinut seuraava lehteä, tuleeko se sitten koskaan ulos ja milloin, on arvoitus kirjoitettuna tähtiin. Suunnataan katse siis taivaalle. Palautetta tästä lehdestä saa tai oikeastaan täytyy lähettää minulle: pasi_leskinen@kolumbus.fi tai Mikalle: mika.lahtinen@welho.com. Kiitti.


clouds will move  

punh/hard core zine

Advertisement
Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you