Page 1

BILL TO MAMA Matkakirja Kirstin oleskelusta Kenian UNICEFissa 11.9.-25.10. Kokemuksia, huomioita, ihmetyksen aiheita. Sensuroimaton versio, mahdollisine väärinkäsityksineen ja virheineen. Anteeksipyyntö kaikille, joiden nimi kaikesta yrittämisestäni huolimatta on merkitty väärin. Lämmin kiitos Kenian UNICEFille tästä ainutlaatuisesta kokemuksesta.

Isoäitien tanssi Pepo La Tumainissa

Ensimmäiset viikot: Oodi UNIMIXILLE Maanantai 11.9. Matka Helsinki-Amsterdam-Nairobi sujuu lukien, torkkuen ja syöden. KLM todellakin tarjoaa ruokaa ja välipaloja usein! Nairobin kentällä viisumin jonotus kestää, mutta vastaanottajat, tiedotuksen Pamela ja kuljettaja Jacob ovat jaksaneet odottaa. Hotelli on Fairview, korkealla kukkulalla. Heitän tavarat huoneeseen ja menen suoraan uimaaltaan ravintolaan. Tilaan Tuskerin. Alkaa ripottaa – on viileää. Jaaha, että tänne asti piti tulla jotta saisi nauttia sateesta. Nukun hyvin. Tiistai 12.9. Aamulla UNICEFin toimistossa: järjestelyitä – tapaaminen Heimon kanssa. USA:n suurlähetystö muuttanut YK-compoundin naapuriin. Ajo Garissaan. Hotellihässäkkä – ensin minulle ei löydy huonetta, sitten löytyykin ja se on sama huone kuin viime kesänä – 214. Mutta nyt olenkin yksin. Aika yksinäiseltä todella tuntuu. Jacob on kiltti ja heittää minut hippoterassille. Joen asukkaat ovat vaihtuneet: se on nyt krokoterassi. Keskiviikko 13.9. Aamiaisella Zeinab aluetoimistosta kertoo huonoja uutisia: – minä en voi osallistua symposiumiin jossa kolmisenkymmentä imaamia keskustelee tyttöjen ympärileikkauksesta. Se oli syy, miksi tulin Garissaan, mutta se ei siis onnistukaan. Edustan näet läntistä huonoa esimerkkiä, joka yrittää vaikuttaa islamiin tyttöjen ja naisten kautta.


Tyttöjen suojatalossa Ummul kheir = ystävälllinen (kheir) nainen, äiti (ummul). Johtajatar Sofia on kokouksessa Nairobissa, joten tapasin vain joitakin tytöistä. Tytöillä oli hauskaa, kun saivat katsoa viime kesän vierailun kuvasatoa. Koulu, jossa tytöt käyvät, sijaitsee aivan vieressä, Womankind –järjestö kustantaa tyttöjen koulunkäynnin. Tällä hetkellä koulussa n. 300 oppilasta, joista 60 Ummul kheiristä. Womankindia johtaa Anthony Maina. Womankindin varat ovat vähissä, sillä rikas arabi, joka ollut suuri tukija joutunut vetämään tukensa pois koska häntä epäiltiin häntä Al Quaida –yhteyksistä. Toinen merkittävä rahoittaja on ruotsalainen Ekmanin pariskunta. Garissan alueen tytöistä koulun aloittaa alle 20 prosenttia. Koulun yhteyteen on nyt rakennettu eri rakennus koulusta pudonneitten tai ei koskaan aloittaneiden tyttöjen ammattikoulutukseen. He saavat koulutuksen ompelijoiksi.

Ummul Kheirin tytöt katselevat kuvia edelliseltä vierailultamme

Ummul kheiriin pääsy edellyttää, että on orpo tai erittäin köyhästä perheestä. Ummul kheirissä asuville tytöille ei tehdä ympärileikkausta. Siksi suojatalo on ympäröity aidalla, ja paikalla on yötä päivää vartija, etteivät tyttöjen sukulaiset pääse ryöstämään tyttöjä pois ympärileikattaviksi. Tyttöjä tulee kaikkialta maan pohjoisosia myöten, sillä alueella ei ole toista vastaavaa laitosta. Tyttö (tai perhe) hakee pääsyä laitokseen, ja yhteisöltä selvitetään, onko tilanne todella niin paha, ja onko tyttö tosissaan valmis opiskelemaan, vai haluaako vain asunnon ja ruuan, sekä onko kaikille selvää, että Ummul kheirissä asuvaa tyttöä ei ympärileikata. Tyttöjä on tällä hetkellä 60 – tuhat hakijaa on jonossa odottamassa paikkaa. Taloudellisia edellytyksiä ottaa vastaan näin suurta määrää ei ole, millä on laajempi merkitys siinäkin mielessä, että koillisalueella yli 90 prosenttia tytöistä ympärileikataan. Ympärileikkaus täällä, missä vallitsee somalikulttuuri, mielletään uskonnon sanelemaksi. Somalimies haluaa varmistua tytön puhtaudesta naimisiin mentäessä ja vaimon uskollisuudesta avioliitossa. Samanaikaisesti siis Garissaan on kokoontunut 30 uskonnollista johtajaa UNICEFin järjestämään seminaariin ympärileikkauksesta. Tietoja seminaarin kulusta on tihkunut


vain vähän, mutta UNICEFin edustaja ehti pahoitella, että asenne ympärileikkauksen puolesta on kasvanut – yksittäiset imaamit saattavat olla liberaaleja, mutta ryhmässä ollaan vastaan. Heidän mukaansa työ ympärileikkausta vastaan on lännen tapa soluttautua heidän kulttuuriinsa tyttöjen ja naisten kautta. Tämän vuoksi minulta evättiin osallistuminen, edustanhan ”läntistä rappiota”. Piipahdimme koulussa, kahdessa luokassa viidestä oppiaineena oli islam. Tuntien aiheena olivat ”puhtaus” ja ”perjantairukous”. Puhtaus tarkoittaa, että ennen rukousta peseydytään, käytetään öljyjä ja voiteita ja laitetaan päälle puhtaat tai uudet vaatteet. Torstai 14.9. Matka Sakaan, 75 km pohjoiseen Garissasta. Tarkoituksena evaluoida UNICEFin tuki Sakan peruskoululle, siis luokat 1-8. Evaluaation tekee Atsango Chesoni Cidalle, joka on suuri lahjoittaja. UNICEF saa evaluaation käyttöönsä. Matka ajetaan tietöntä tietä, Tana-joen vartta pitkin. Joenvarsi on täynnä paimentolaisten majoja. He ovat muuttaneet lähelle vettä, koska vesi on muualta loppu. Karjasta on enää jäljellä murto-osa. Paikallisten mukaan paimentolaiset muuttavat pois heti kun sataa, ja laidunmaata löytyy muualta. Tien varsilla eläinten jäännöksiä ja paljon marabuita, jota syövät luita ja kerääntyvät alueille, missä luita on paljon. Näemme myös erilaisia apinoita, ei muita isoja eläimiä. Atsango vitsailee, että kannattaa olla huolissaan, jos talon takapihalle alkaa ilmestyä marabuita. Sakan peruskoulun rehtori on Gabow Hassan Aden. Kahdeksalle luokalle on kuusi opettajaa, kaikki miehiä. Sakan väki on muslimeita, monet paimentolaisia. Siksi kouluun on perustettu asuntola. Kun asuntola perustettiin v. 2002, siellä ei ollut yhtään tyttöä, nyt tyttöjä on 43. Sakan asukkaat ovat 90-prosenttisesti lukutaidottomia ja koulun aloittaa Sakan alueella alle seitsemän prosenttia lapsista. Saamme koillis-Kenian alueesta vaihtelevaa tietoa, rehtorin mukaan koko alueen aloitusprosentti on 14. Missään ei kuitenkaan yli 20. Siitäkin huolimatta, että täällä, kuten kaikkialla Keniassa, koulunkäynti on ilmaista. UNICEF toimittanut: - vesipumppu ja putket. UNICEF maksoi kustannukset, vesiministeriö hoiti pumpun paikoilleen. Nyt pumppu ei vieläkään toimi. Tilanne on kriittinen, sillä ainut vesilähde on Tana-joki, mistä koulun asuntolan lapset käyvät hakemassa vettä. Joessa on krokotiileja, ja vain viime viikolla yhdeksänvuotias tyttö joutui krokotiilin uhriksi. Tyttöjen kuuluu mennä vedenhakuun yhdessä, mutta tämä tyttö oli jäänyt muiden jälkeen eikä huomannut vaanivaa krokotiilia. - matot ensimmäisen luokan oppilaille. He tulevat suoraan paimentolaismajasta, ja ovat tottuneet istumaan matolla. Heille pulpetissa istuminen on vierasta ja haittaa tottumattomalle oppimista. - vuoteet, sänkyvaatteet ja muut asuntoloiden tarvikkeet - kymmenen käymälää - viisi liikkuvaa käymälää (pieni bajamaja) - 80 malariaverkkoa - vihkoja, kyniä ja muita oppi- ja opetusmateriaaleja - mehua lapsille


-

kouluttanut opettajia ja koulun johtoryhmää. Rehtori kertoi, että opettajia herkistetään myös opettamaan erityisen älykkäitä oppilaita, jotta eivät kyllästy perusopetukseen. optio vesipumpun putkiston jatkamisesta kylään asti vuonna 2005 lanseerattiin vuohi-projekti, eli koulun asuntolan lapsille hankittiin 100 vuohta, antavat maitoa, lihaa ja lapset ylläpitävät hoitaessaan niitä siteitä normaaliin paimentolaiselämäänsä matolääkettä (lasten on saatava matolääke joka kolmas kuukausi, johtuen ennen muuta siitä, että he juovat joen likaista vettä) kaksi ompelukonetta.

Ensimmäinen luokka Koulu aloitetaan kuusivuotiaana. Koska Sakassa ei koulunkäynti ole ollut normina pitkään, on paljon yli-ikäisiä aloittajia. UNICEF on laatinut heille oman, 40 päivää kestävän ”rapid program”, joka antaa heille valmiudet ja voimaa istua huomattavasti nuorempien oppilaiden kanssa ekalla luokalla. Tällä hetkellä ensimmäisen luokan nuorin on kahdeksan vuotta ja vanhin 16 vuotta. Koko koulun vanhin on 23, normaalisti kahdeksasluokkalaisen pitäisi olla 14 v. Miksi kouluun? Rehtori kertoi, että tuloksia on saavutettu siksi, että yhteisön valistaminen on ollut vahvaa. ”Pärjäät paremmin ja ansaitset paremmin kun osaat lukea ja kirjoittaa.” Rehtori on anonut koululle naisopettajaa, sillä tällä hetkellä tytöiltä puuttuu roolimalli. Koulussa tarjottava ateria on tietenkin myös houkutus. Käydessämme WFP ei kuitenkaan ollut toimittanut ruokaa (riisiä, herneitä ja öljyä) sovitusti. Rehtori oli tyytymätön WFP’n toimintaan. Jos luvattua ateriaa ei tarjota, lapset helposti jäävät kotiin, siellä tarvitaan työvoimaa paimentamaan karjaa. Vanhemmat vieläkin suosivat niitä lapsiaan, jotka jäävät kotiin. Kouluun lähetetään vastahakoisesti. Poika, joka jää kotiin paimentamaan karjaa, saa joka vuosi yhden oman vuohen, eli kerää omaa karjaa sitä hetkeä varten jolloin hän perustaa oman perheen. Päätöksen tytön lähettämisestä kouluun tekee äiti. Jos isä haluaisi kouluttaa tyttären, mutta äiti on vastaan, äidin mielipide ratkaisee. Äitien suurin huoli on, että tytölle tehdään väkivaltaa koulussa. Asuntolassa on hoitaja, nainen, ja hän on erittäin suurta arvostusta nauttiva henkilö, sillä äidit uskovat tyttärensä hänen hoitoonsa. Illalla ja yöllä alueella on vartija, joka huolehtii siitä, etteivät tyttöjä uhkaa hipot, krokotiilit tai pojat. Varttuneempien tyttöjen kohdalla kuukautisten alkaminen on ongelma. Äidit huolehtivat, rehtorilla on vaikeuksia, kun tästä asiasta eivät miehet puhu. Hän toivoisi, että joku lahjoittaisi koululle terveyssiteitä – nyt tytöt eivät tule kouluun kuukautisten aikana. Tämä ongelma tulee puheeksi ensimmäistä kertaa täällä, mutta oleskeluni aikana saan kerta kerran jälkeen kuulla samasta asiasta. Tyttöjen koulunkäyntiä varjostavat monet ongelmat, yksi suuri on kuukautiset. Terveyssiteitä ei ole saatavissa, ja henkilökohtaisen hygienian hoito on niin vaikeaa, että tytöt jäävät kuukautisten ajaksi koulusta pois. Siinä mielessä


kuitenkin on tapahtunut edistystä, että asiasta edes puhutaan. Muistan kokemukset menneiltä vuosilta muissa Afrikan maissa. Silloin asiasta vaiettiin. Naiset hoitivat asian kaikessa hiljaisuudessa. Miten? Se ei koskaan paljastunut minulle. Kaikki tytöt tässä koulussa ovat tietenkin ympärileikattuja. Tulevaisuus Rehtori toivoo UNICEFilta jatkossa ennen kaikkea lisää tukea valistamiseen ja yhteisön herkistämiseen ja jatkuvaa materiaalista tukea jotta kaikkien lasten oikeus ilmaiseen koulunkäyntiin toteutuisi. Illalla Hotellin pihassa Hussein Golicha, UNICEFin Garissan alueen päällikkö, retkahtaa pöytääni. Hän on uupunut. Symposium etenee kangerrellen. Hän tilaa mehun, ja sanoo tarjoilijalle: ”Bill to Mama!” Ja mielelläänhän mama maksaa tämän laskun. Ja maksaa vielä monta muutakin laskua oleskelun edetessä. Siitä ilosta, että saan olla kokemassa, näkemässä ja kuulemassa asioita näin kulissien takaa. Tarjoilijoille tästä tulee tietenkin vitsi. ”Bill to Mama” he hokevat aina kun joku seurassani tilaa jotakin. Hotellin pihassa myös pari imaamia tulee kanssani juttelemaan. Minusta tuntuu, että he ovat uteliaita ja itse asiassa he haluaisivat jutella kanssani yhtä paljon kuin minä heidän. Joku jopa pahoittelee ääneen, että en ole osallistunut kokoukseen. Kello on kirjoittaessa seitsemän. Tunnin kuluttua syön illallista yhden imaamin kanssa. Iik! Käväisemme tässä välissä hippoterassilla (siis kroko-). Sakassa käynnin jälkeen alan suhtautua toisella tavalla näihin eläimiin. Täällä ne ovat todellinen uhka ihmisten hengelle – eivät vain jänniä luonnon ilmentymiä. Treffit imaamin kanssa Olen illastanut Moyalen imaamin Abdinasir Haji Hassanin kanssa. Tässä muuten mies, joka hyväksyy pukeutumiseni. Kun sovimme tapaamisesta päivällä, pyytelen anteeksi asuani: t-paita ja pitkät housut. Hän sanoo, että se on ihan ok, meidän tulee hyväksyä moninaisuus ja nauttia siitä. Olen sulaa vahaa jo tässä vaiheessa. Toisen kerran elämässäni minulla mahdollisuus puhua islamin pyhän miehen kanssa Garissassa, ja taas sama juttu: tämäkin puhuu niin viisaasti ja lempeästi, että minulle tulee tunne, että on pakko lopettaa seurustelu ennen kuin minut on aivopesty. Keskustelumme päättyi siihen, että hän haluaa lahjoittaa minulle koraanin, jotta voin lukea ja oppia ymmärtämään islamia paremmin! Tässä mies, edelläkävijä, jota aikaisemmin päivällä haastateltiin televisioon. Hän kertoi julkisesti, että on kolmen tyttären isä, eikä hän aio sallia, että hänen tyttärensä ympärileikataan. Sen sijan jopa hän on peloissaan siitä, että suvun naiset – hän puhui isoäideistä – yrittävät hoitaa tytärten ympärileikkauksen hänen tietämättään. Hän kertoi selittäneensä tyttärilleen, että jos isoäidit yrittävät viedä heidät paikkaan, jossa heille tehdään pahaa, heidän pitää huutaa ja kutsua poliisi. Hän oli myös hyvin tietoinen siitä, että ympärileikkaukseen kaiken muun lisäksi liittyy suuri vaara saada hiv-aids –tartunta. Hän oli uskottava, ja todisti vilpittömyyttään puhumalla samat


asiat julkisesti televisiossa. Hän antoi myös samansuuntaisen haastattelun maan suurimmalle päivälehdelle, Nationille. Hän korosti, että vastuu siitä, että muutos tapahtuu, on lukeneistolla. Kylien kouluttamattomat ihmiset jatkavat perinnettä tietämättömyyttään. Siitä alkoi islamoppituntini. Hän sanoi, että ihmisyyden suurin uhka on tietämättömyys. Voisinko olla toista mieltä? Yritin kuitenkin johdatella maailman poliittiseen tilanteeseen ja miten islam on länsimaissa värittynyt tiettyyn suuntaan – hän vastaan: kaikissa uskonnoissa on mätämunia, jotka antavat muille huonon maineen. Vastuu terrorismista ei ole islamin vaan arabijohtajien. Toisaalta hän myös halusi puolustella, hän toisti sen minkä olemme kuulleet muutenkin; islam toivoo vain oikeutta huolehtia omasta talostaan ja kunnioitusta. Hän viittasi historiaan: miten paljon islam on antanut Euroopan kulttuurille. Miksei EU nyt nouse puolustamaan islamia USA:ta vastaan? Kun hän siirtyi puhumaan Libanonin tilanteesta ja siitä, miten Hamasilta evätään mahdollisuus puolustaa omaa taloaan, minun oli keskeytettävä. Olenhan täällä kuitenkin UNICEFin edustaja, ja näin yksityiskohtainen keskustelu oli minulle liikaa. Kun totesin, että en hyväksy väkivaltaa missään muodossa, enkä hyväksy sitä kenenkään toteuttamana, hän esitti lopuksi islamin puolustukseksi vertauksen kotikissasta. Kissa on lempeä ja hyödyllinen kotieläin. Jos sitä hakataan, jos se ei saa ruokaa ja jos se sidotaan niin, ettei se pääse vapaana liikkumaan, ei mene kuin muutama päivä, ja lempeästä kissasta tulee verenhimoinen leijona. Huh tätä maailmaa. Mutta mielenkiintoista oli. Nyt pikkuisen unta. Huomenna tapaan kaksi naista, jotka ovat Garissan ympärileikkaajia. Toinen on lopettanut hommat, toinen jatkaa vielä. Jännittää – olen selittänyt, etten ole täällä tuomitsemassa, haluan vain ymmärtää edes vähän. Ja he ovat suostuneet keskustelemaan kanssani. Perjantai 15.9. Nyt, puolelta päivin, odottelen edelleen tietoa ympärileikkaajanaisista. He eivät tulleet tapaamiseemme klo 10, ja Anthony Maina yrittää selvittää miksi, sekä järjestää uuden tapaamisen iltapäiväksi. Toivottavasti onnistuu, sillä tämä tilaisuus ei toistu. Aamiaisella tapasin imaamin toistamiseen. Hän selitti minulle kättelykäytännön. Muslimimies kättelee vain vaimoaan, äitiään ja sisariaan. Muut naiset ovat toisten miesten omaisuutta, siksi niitä ei saa koskettaa. Ne ovat ”kuin muiden omistamia jalokiviä, joihin ei saa kajota”. Siis kättelystä Sheikh Abdinasir Haji Hassan

kieltäytyminen on muslimimiehen arvostuksen osoitus naista kohtaan. Vai toisen omaisuutta?


Maya, maya ympärileikkaukselle Naisten tapaaminen ei onnistunut iltapäivälläkään. UNICEFin toimiston pätevä Zeinab yritti vielä. Hän löysi minulle kaksi naista, mutta kuinka ollakaan, hänen kontaktinsa, vielä aktiivi ympärileikkaaja, oli katkaissut jalkansa, joten häntäkään en tavannut. Sen sijaan tapasin 67-vuotiaan rouva Samey Sheikh Mohamedin, joka oli lopettanut ympärileikkaamisen kolme vuotta sitten. Samey avioitui ensi kertaa 17-vuotiaana, mutta kun hän ei kymmeneen vuoteen ollut tullut raskaaksi, hänen sallittiin erota miehestään, jonka epäiltiin olevan steriili. Hän meni uusiin naimisiin, hänellä on yksi poika, jolla ”paljon” lapsia. Äitikin elää, nyt 90-vuotias. Jo nuorena tyttönä Samey alkoi roikkua lähistöllä, kun vanhemmat naiset ympärileikkasivat tyttöjä. Hän katseli ja oppi. Toimenpide suoritetaan puolikkaalla partaterällä, haavan päälle laitetaan hiilijauhetta (?), ja tytön jalat sidotaan kahdeksi viikoksi. Tyttö tekee tarpeensa jalat sidottuna, toisella kyljellä maaten. Leikkaus tehdään aamulla ennen yhdeksää, jolloin vielä on viileää, mikä pikkuisen hyydyttää veren virtaamista. Samey alkoi itse suorittaa toimenpiteen sen jälkeen, kun kerran kylässä ei ollut ketään ympärileikkaajaa, ja naiset totesivat, että kyllä Samey osaa, kun on ollut niin usein katsomassa miten se tehdään. Pikkuhiljaa hänestä tuli myös lapsenpäästäjä. Palkaksi molemmista toimenpiteistä hän sai teetä ja sokeria tai muita tarvikkeita. Samey alkoi osallistua UNICEFin tukeman kansalaisjärjestön seminaareihin, joissa kerrottiin ympärileikkauksen vaaroista ja haitoista. Hänelle kerrottiin myös, että joutuu maksamaan sakkoa jos joutuu kiinni. Sakko on 75 kamelia. (Tätä tietoa en ole pystynyt todentamaan – kuulostaa oudolta!) Samey lopetti. Hän rukoilee nyt päivittäin anteeksiantoa tekemisistään, ja islamin mukaan se joka puhtain sydämin katuu, saa anteeksi. Nyt Samey usein esiintyy roolimallina muille edelleen ympärileikkauksia suorittaville naisille ja puhuu ympärileikkausta vastaan myös UNICEFin työn puitteissa. Jos joku vielä tulee pyytämään häneltä tätä palvelusta, hän sanoo: maya, maya. Ei, ei! Somalinkielellä ”kyllä” on ”haa”. Lauantai 16.9. Kello 07.00 nostimme kytkintä ja suuntasimme takaisin kohti Nairobia. Matkan varrella veimme tomaatteja Jacobin vaimolle, Annelle, ja pysähtelimme tapaamassa Jacobin kaksi poikaa sekä tyttären, miehensä ja lapsensa. Iltapäivällä lounas Heimon residenssissä, paikalla myös vaimo Sirkku ja poika Heikki. Muut vieraat olivat Runda-alueella asuvia UNICEFilaisia. En oikein pystynyt keskittymään lounaaseen tässä kauniissa talossa, hyvässä seurassa, kun en ollut ehtinyt käydä suihkussa, ja muutenkin oli vähän uupunut olo Garissan jälkeen. Pari tuntia hotellissa, ja sitten kentälle Mian ryhmää vastaan. Ryhmään kuuluivat toimiston Mian ja Ailan lisäksi Hyvän tahdon lähettiläs Rainer, soroptimisti Margit sekä vapaaehtoiset Anja ja Kaisa. Kentällä vallitsi taas normaali hässäkkä. Heimo tuli itsekin ryhmää vastaan, ja ilmiömäinen Joyce järjesti minut sisälle portille asti vastaanottamaan porukkaa. He saapuivat parisenkymmentä minuuttia myöhässä, ja sitten Fairview-hotelliin. Istuimme pitkän illan hotellin puutarhassa, Heimo tarjosi shamppanjaa. Ravintolat ehtivät sulkea, ennen kuin muistimme tilata ruokaa, joten Anja, Margit, Rainer ja Kirsti nauttivat huonepalvelusta Rainerin huoneessa. Pizzaa ja Tuskeria – sitten uni maistui.


Sunnuntai 17.9. Päivä vietettiin leppoisasti luonnonpuistossa, Karen Blixen –museossa ja Karen Blixen –ravintolassa. Ryhmä sai nauttia ja levätä, seuraavana päivänä edessä olisi kiireinen päivä UNICEFin toimistossa ja ensimmäisessä tutustumiskohteessa, Gertrude’s sairaalassa. Tiistaiaamuna koittaisi lähtö kentälle. Silloin ryhmä saisi kohdata todellisuuden. Tähän mennessä kaikki on ollut vain kaunista unta ja illuusiota. Illalla pidämme vielä palaverin ohjelmasta ja siitä mikä tuleman pitää. Maanantai 18.9. Kirjoittelen illalla – kello lähentelee yhtätoista. Kaikki jo huoneissaan, jännittyneinä odottamassa lähtöä huomenna varhain. Rainer aloittaa aamulla koko matkan jatkuneen perinteen – hän astuu ulos huoneestaan ja kiekuu koko suomalaisporukan hereille. Kiekumisesta riittää hupia koko viikon ajaksi. Jotkut ihmettelevät kukkoa joka kiekuu väärään aikaan – jossain Rainer herättää koko kylän koirat ulvomaan ja haukkumaan. Toisessa paikassa helmikanat aloittavat kovan kaakatuksen Raineria säestäen. Päivä alkoi briiffauksella UNICEFin toimistolla – täällä on pikkuisen erilainen kulttuuri kuin kotona vieraiden hoidossa, mutta saamme tuhdin tietopaketin eri vastuuhenkilöiden esittämien powerpointtien muodossa. Taistelemme lyhenteiden ja akronyymien kanssa. Joukostamme erottuu erinomainen tulkki, Margit, joka myös matkan edetessä osaa lääkärinä selittää monia asioita, joita emme muuten ymmärtäisi, sillä matkamme kärki tulee olemaan terveysnäkökohta hiv-aidsissa. Irrallisia tietopalasia aamun esityksistä:          

UNICEF jakaa kolme miljoonaa malariaverkkoa, jotka hankittu Global Fundin rahoituksella. Malariaverkon hinta on n 250 KES. Ne jotka eivät saa ilmaista verkkoa, saavat sen subventoituun hintaa 50 KES FGM kiellettiin lailla viisi vuotta sitten vuonna 2004 ARV lapselle maksoi 155 USD, eli 20 kertaa aikuisten lääkkeen hinta. Tällä hetkellä UNICEF toimii jakelukanavana lääkkeille, jotka kustantaa Clinton Fund ja PEPFAR 13 prosenttia lapsista jotka tarvitsevat lääkityksen, saavat sen Clinton/PEPFAR rahoittavat 15 maassa lääkkeet lapsille, mutta tämä tuki loppuu joskus, ja haasteena on löytää korvaavat rahoittajat kun nämä poistuvat. orpojen kohdalla haasteena turvata kotiolot, joihin sairas lapsi palaa Nukketaiteilija Phyleimon Odhiambo, 0733232192, tulee tapaamaan Raineria, ja kontakti solmitaan Nukketeatteri täällä enemmän informatiivista, vrt meillä enemmänkin mielikuvitukseen vetoavaa

Gertrude’s lasten hiv-aids –klinikka ja lastensairaala – yksityinen Liittyy Suomen rahoitukseen siten, että klinikan asiantuntijat kouluttavat lääkäreitä ja hoitohenkilökuntaa hallituksen systeemiin – osittain myös Suomen rahoituksella. Muilta osin Suomen rahat käytetään lääkkeiden jakelukanavaan ja tiedotukseen/valistukseen. Gertrudessa on hoidettu 184 hiv-positiivista lasta. Tällä hetkellä heidän tietojensa mukaan 5541 lasta saa lääkkeen. Tärkeä osa


henkilökunnan koulutusta on valmius kertoa lapselle, että hänellä on hiv ja mitä se hänen elämässään merkitsee. Meille esitellään esimerkkitapaus lääkkeen annostelusta: kuinka monta purnukkaa tarvitseekaan 12-vuotias, 40-kiloinen lapsi. Lääkkeet annetaan kaksi kertaa päivässä. Päivän ohjelma päättyi Nakumatt-ostokeskuksessa, nk Village Market – paikallinen Itä-Keskus, missä oli kaikkea, mitä ihminen saattaa tarvita. Itse asioin Nokia-shopissa – se oli upeampi kuin mikään Suomessa näkemäni. Pojat laittoivat puhelimeeni paikallisen SIM-kortin, ja huomauttivat, että heillä kyllä olisi tarjolla uudempikin kommunikaattorimalli! Tiistai 19.9. Järjestäydyimme kahteen autoon – kuljettajina Jacob ja Mawria. Suomalaisvieraiden mukana Kenian toimistosta Pamela, tiedottaja, sekä Chris Ouma, hiv-aids ohjelmapäällikkö. Lähdimme kohti pohjoista Nyahururua, joka on entistä maasaialuetta, missä nyt asuvat boranat ja samburut. Olimme perillä puolen päivän jälkeen. Kävimme katsomassa hotellimme, Thomson Falls Lodge, joka oli aivan huikea paikka Thomson-putouksen äärellä. Saimme tunnelmalliset huoneet, joissa jokaisessa oma takka, jonka henkilökunta kävi sytyttämässä meille yöksi, sillä Nyahururussa oli KYLMÄ. Thomson Falls’illa on myös vähän surullinen maine, epätoivoiset ihmiset tulevat sinne tekemään itsemurhan hyppäämällä tyrskyihin. Siirrymme kaupungin keskustaan lounaalle, ja ihme tapahtui: alkoi sataa! Sateiden toivotaan alkavan lokakuun puolenvälin jälkeen vasta, mutta nyt satoi vähän aikaa oikein kaatamalla. Nyahururun aluesairaala Lounaan jälkeen siirrymme varsinaiseen kohteeseemme, aluesairaalaan. Tämä on yksi niistä sairaaloista, jotka ovat pyytäneet UNICEFin apua hiv-aids –työhönsä. Tässä sairaalassa myönteistä oli se, että alueen lapset oli rokotettu. Sen saattoi todeta seinälle ripustetusta rokotuskatekäyrästä. Sen sijaan hiv-aidsin hoito oli hyvin ongelmallista. Sairaala on aivan liian pieni, siellä ei ole potentiaalia hoitaa hiv:iin sairastuneita. Sairaala ylläpitää neuvontajärjestelmää, johon ihmiset hakeutuvat vapaaehtoisesti. Jos heidät todetaan hiv-positiivisiksi, he saavat sairaalasta lääkkeet. Näitä VTC-pisteitä, Voluntary Testing and Counselling, näen sitten monissa paikoin jatkossakin. Mutta sairaalan laboratorio ja olosuhteet ylipäätään olivat aivan hirveät. Likaista, ahdasta, puolentoista sadan sairaanhoitajan joukosta vain neljä oli koulutettu hiv-aidsin tunnistamiseen ja neuvontaan hoidosta. He eivät siis myöskään osaa neuvoa potilaille lääkkeen annostusta. Osa Suomen UNICEFin tuesta tullaan käyttämään nimenomaan henkilökunnan kouluttamiseen tässäkin sairaalassa, jos UNICEF hyväksyy sen ohjelmaansa. Alueen hiv-aids –levinneisyys on kahdeksan prosentin luokkaa. Toisaalta tässä surkeassa sairaalassa oli tärkeä testauslaite, CD4. Mutta tämä laite on tullut lahjoituksena, eikä se ole yhteensopiva hallituksen suosittamien laitteiden kanssa, joten sille ei ole vara- eikä lisäosia. Se on asennettu testaamaan aikuisten arvot, joten sillä ei voi testata lapsen verta – oikea termi taisi olla kalibrointi. CD4 on arvo joka kertoo miten ankarasti kehon omat solut taistelevat hiv:iä vastaan. Jos arvo on korkea, ei lääkettä tarvita.


Vapaaehtoiseen neuvontaan ja testiin tulleista, 6.3 prosenttia miehistä ja 16 prosenttia naisista on positiivisia. Naisten tilanne on hengenvaarallinen, Nyahururu on rekkojen läpikulkureitillä, joten miehet tulevat ja menevät, jättävät jälkeensä raskaana olevia tyttöjä, jotka ovat saaneet tartunnan. Vain 30 prosenttia synnytyksistä tapahtuu sairaalassa, joten suurinta osaa äitejä ei saada seurantaan. Niistäkin, jotka hakeutuvat neuvontaan, monet käyvät kerran, eivätkä palaa. Lasten hiv:in hoito on laaja-alaista. Siihen kuuluu testin, lääkkeiden ja äidin hoidon lisäksi myös ravitsemus. ARV:ta saava lapsi tarvitsee parempaa ravintoa kestääkseen lääkkeen rasituksen. Kävimme neuvontaklinikalla, missä myös ravitsemusneuvoja oli paikalla. Koska tämä sairaala ei vielä ole UNICEFin kanssa yhteistyössä, siellä ei myöskään ole jaossa ravintolisiämme. Äideille annetaan neuvoksi, että aliravitulle lapselle pitää antaa sekoitusta, jossa on maitoa, kananmuna, sokeria ja öljyä. Joskus tapahtuu, että lapsen aliravitsemus johtuu pelkästään siitä, että hän on saanut korviketta, jota on laimennettu liikaa. Heti, kun lapsi alkaa saada maito-kananmunasokeri-öljysekoitusta, paino nousee. Useimmilla naisilla ei ole varaa korvikkeeseen, joten he joko imettävät tai antavat lapselle lehmänmaitoa. Sairaalan lääkärit kertoivat, että muutamassa epätoivoisessa tapauksessa he ovat jopa ostaneet äidille äidinmaitokorvikkeen kaupasta. Tämähän on aivan kestämätöntä. Toisaalta: UNICEFin hiv-aidstyöhön Keniassa ei kuulu missään äidinmaidonkorvikkeen jako. Käyn myöhemmin tarkistamassa Nakumattin hyllystä: sieltä löytyy valtava valikoima korvikkeita – kaikki Nestlen – hinta vaihtelee 200 ja 400 KES:in välillä. Ymmärtääkseni useimmat HI-positiiviseksi todetut naiset imettävät – heillä ei ole varaa korvikkeeseen. Yleinen eufemismi hiv-aidsille on tuberkuloosi. On helpompi kertoa sairastavansa tuberkuloosia kuin aidsia. Ja niin monet uskovatkin olevan asian laita. Kuitenkin 40 prosenttia tuberkuloosipotilaista osoittautuu HI-positiivisiksi. Oliko Margaret rakastunut? Klinikan ulkopuolella istui Margaret, nuori nainen lapsi sidottuna selkään. Menin juttelemaan hänen kanssaan. Kysyin, -Oletko sairas? ja hän nyökkäsi hiljaa. –Onko se …? Kyllä, hän nyökkäsi ja painoi katseensa alas. –Lapsi myös? Kyllä. Kun hän nosti katseensa hänen kasvoilleen levisi ikään kuin anteeksipyytävä hymy. –Sinun elämäsi on kovin ankaraa? Nyökkäys. Ymmärsin, että tästä taudista ei puhuta helposti ja olin kiitollinen siitä, että hän halusi näin sanattomasti kertoa siitä minulle. Kaikkein kovimmille otti se, kun käsitin, että hän häpesi. Aidsin stigma on armoton. Hänen tarinansa lienee kovin yleinen – se tavallinen tarina. Mies oli ollut läpiajomatkalla oleva rekkakuski, joka hävisi sen tien, ja kun Margaret synnytti lapsen, hänet todettiin positiiviseksi. Nyt hän asuu äitinsä kanssa. Heillä ei ole mitään toimeentuloa. Molemmat käyvät joskus auttamassa naapurin naista hänen myyntikojussaan, mutta Margaret ei jaksa tehdä sitä kovin usein. Me olimme kovin liikuttuneita kun ensimmäistä kertaa kohtasimme uhrin. Kun olimme lähdössä, Margaret kiirehti autolle. Hän halusi hyvästellä. Vain hyvästellä. Ei pyytää mitään. Hyppäsin autosta, ja kaivoin repusta sadan shillingin setelin, jonka painoin hänen käteensä. Niinhän ei pitäisi tehdä, mutta säännöt on luotu rikottaviksi, eikö niin? Nyt hänellä oli pikkuisen rahaa ja sairaalan apteekista saamansa lääkkeet sekä itselleen että lapselle. Halasin, silitin poskea ja ryntäsin autoon, ettei hän huomaisi kyyneleitä silmissäni. Näitä ihmisiä ei itkemällä auteta. Myöhemmin mietin, olikohan Margaret rakastunut siihen mieheen. Oliko heidän kohtaamisessaan ollut romantiikkaa, jotain kaunista ja hellää? Miltä Margaretista oli tuntunut kun hänet hylättiin. Oliko hän katkera? Sanoiko hänen äitinsä: Minähän varoitin! Vai ajautuiko Margaret epätoivoiseen tekoon


rahanpuutteessa? Tässä se pirullisuus näissä pikaisissa tapaamisissa – niin paljon jää puhumatta ja koko tarinaa ei saa tietää koskaan. Ajattelen usein Margaretia.

Margaret suostui yhteen kuvaan

Shoppaillaan Sairaalassa käynnin jälkeen tuntui kuin ryhmämme olisi entisestään tiivistynyt. Ajoimme takaisin putoushotelliin, ihailimme tyrskyjä ja antauduimme paikallisille boranakauppiaille. Siinä vaihtoi omistajaa lukemattomat korut, koriste-esineet ja salaattiottimet. Joku tinki hyvin, joku ei onnistunut ollenkaan, mutta kaikki tuntuivat olevan tyytyväisiä kun keräännyimme takan eteen vertailemaan ostoksiamme. Ennen nukkumaan menoa vedin jalkaani Kajaanin paikallisryhmän lahjan, lämpimät villasukat. Ne jalassani vaivuin uneen takkatulen räiskyessä. Keskiviikko 20.9. Jätimme varhain jäähyväiset Thomson Fallsille ja lähdimme kohti Isioloa, alueen pääkaupunkia. Tiesin, että päivän ohjelma, vierailu Pepo la Tumaini Jangwanissa (Wind of Hope in the Arid) tulisi olemaan mielenkiintoinen kokemus, joten patistelin ja kiirehdin asettumista hotelliin. Tilasimme lounaan valmiiksi, mutta päätimme, että syömme vasta Pepon jälkeen. Popsimme matkalaisten runsaista naposteltavia, joten ei hädän päivää. Pepo la Tumaini Pepo la Tumainin tuntevat monet UNICEFilaiset, sillä se on Florencen koti. Odotimme kovasti, että saamme tavata hänet. Ja niin saimmekin, mutta ennen sitä tapahtui aivan ihmeellisiä asioita. Lähestyessämme Pepoa, huomasimme valtavan värikkään ihmislauman laitoksen pihassa. Siinä oli lapsia, miehiä, naisia – en edes uskalla arvata heidän lukumääräänsä. Meidät otettiin vastaan tanssien ja laulaen – olimme varmaan suhteellisen pöllämystyneen näköinen porukka – kukaan ei ollut osannut odottaa tällaista! Väki edusti useita eri etnisiä ryhmiä, mikä oli luettavissa erilaisista


värikkäistä vaatteista, koruista ja kampauksista. Eri ryhmät esiintyivät vuorotellen ja lauloivat oman laulunsa. Jokaisessa viesti oli samantyyppinen: elä positiivisesti ja tee työtä niitä tapoja vastaan jotka ovat haitallisia: ympärileikkaus, puhdistautuminen (nuoren tytön kanssa makaaminen) ja vaimon periminen. Mekin tanssimme. Pepo tekee työtä lähiyhdyskuntien kanssa. Aikuiset tulevat neuvontaan, lapset kouluun. Mutta Pepon työntekijät menevät myös ulos ihmisten luokse kyliin, vieden lääkkeet sairastuneille ja muutenkin huolehtimaan kodeista, joissa elämä on vajaata siksi, että vanhemmat ovat sairastuneet tai kuolleet. Käyntejä tekevät pääasiallisesti hiv-positiiviset naiset. He kulkevat jalan, kantaen pientä tarvikepakkia, jossa on lääkkeet ja välineet kodin kohentamiseen. Usein matka on pitkä ja raskas. Pepossa on myös orpokoti. Se on tarkoitettu väliaikaiseksi, mutta käytännössä siitä tulee täällä asuvien lasten pysyvä koti. Heille etsitään adoptiovanhempia, mutta toivoa ei juurikaan ole, sillä nämä lapset ovat kaikki hiv-positiivisia ja sellaista kukaan ei halua kotiinsa, eikä kantaa vastuuta hänestä. Florence on yksi näistä lapsista. Nuorin joukosta, pikkutyttö, löytyi kylästä yksinäisenä. Kukaan ei tiedä hänestä mitään. Hän sai Pepossa nimekseen Sierra Suzuki, Khadidjan mopon mukaan. Khadidja on Pepon energinen johtajatar. Kohtaaminen lasten kanssa raastoi sydäntä. He lauloivat omia laulujaan – juttelivat ja sallivat meidän kuvata heitä. Lauluissa oli ihan erityinen tyyli ja soundi. Esiintyjien joukossa hän seisoi: vihdoinkin! Florence. Hänessä oli juuri niin paljon säteilyä ja karismaa kuin video antoi odottaa. Mutta Florence ei olllut viime aikoina voinut oikein hyvin, hänellä oli ollut tuberkuloosi kolme kertaa, hän oli kovin laiha ja jotenkin surullinen. Kerroimme hänelle, että hänen laulunsa on tuttu Suomessa ja olemme iloisia kun saimme tavata hänet.

Florence ja Rainer vakavina


Saimme istua hetken juttelemassa lasten kanssa. He esittivät kysymyksiä meille: aidsista Suomessa ja onko Suomessa aidsiin sairastuneita lapsia, onko orpoja, ja saavatko he kodin. Heidän silmistään näki miten he toivoivat ja pyysivät, että joku meistä ottaisi jonkun heistä omakseen. Rainer vastasi lapsille sydämellään, että sillä ei ole mitään merkitystä, onko lapsella hiv vai onko terve. Jokainen lapsi elää sydämessämme ja jokainen lapsi on meille tärkeä. Lopuksi lapset lauloivat surullisen laulun Roses for Mama. Mialla on kaikkien laulujen sanat, ja Rainer aikoo hyödyntää niitä työssään. Lasten asuntolassa vierailun jälkeen vielä vähän tanssittiin, laulettiin ja käytiin katsomassa kasvitarha. Sitten lounaalle. Puhumista riitti tämän kokemuksen jälkeen. Siitä taisi tulla reissun huippukohta. Pepon johtajatar, Khadidja, jää mieleemme afrikkalaisen naispoverin ruumiillistumana. Margit kävi vielä illalla piipahtamassa Pepossa Pamelan kanssa, ja hän kertoi, että Khadidja oli kahden kesken tunnustanut olevansa ajoittain hyvin väsynyt. Työsarka on liian suuri. Margit ja Pamela veivät Pepoon ryhmämme mukaan varaamat lakanat ja muuta tavaraa, kun emme tarvinneetkaan niitä. Jälkeenpäin kuulin, että Khadidjan rankka työsarka on aiheuttanut hänelle diabeteksen, jota hän joutuu lääkitsemään joka päivä. Pepo perustettiin 1994 jolloin kahdella tarmokkaalla perustajanaisella oli vain yksi huone, jossa alkoivat ottaa vastaan kylien ihmisiä ja kertoa heille hiv-aidsista. Tällä hetkellä Pepon toiminta kattaa 1152 taloutta, joissa noin tuhat lasta. UNICEFin tuki on ensisijaisesti lisäravinnon (UNIMIX) jako Pepon kautta talouksille. UNICEF kouluttaa kotikäyntejä tekeviä naisia ja toimittaa heille tarvikkeita. Koska järjestön toiminta kasvaa sitä mukaa kun tarve lisääntyy, UNICEF myös tukee Pepoa varojen hankinnassa. Pohjalla: Kambi Garba Lounaan jälkeen palasimme erääseen yhteisöön, missä Pepon naiset käyvät kotikäynneillä. Kylän nimi oli Kambi Garba, asukkaita 6000-8000. Se nimi on piirtynyt tulikirjaimin muistiimme. Siellä asuu orpoja, lapsia ja vanhuksia, hiv-positiivisia naisia lapsineen. Miehiä ei juuri ollenkaan. He olivat kuollet – aidsiin tai heimojen välisiin yhteenottoihin. Koska Kambi Garba on tunnettu siitä, että siellä on paljon hiv-aidsiin sairastuneita, koko kylää ja sen asukkaita syrjitään. Siellä ei käy kukaan muu kuin Pepon väki. Ihmisillä ei ole minkäänlaista toimeentuloa, ei ruokaa, ei vettä, ei koulua. Tällaista köyhyyttä ja likaa ja puutetta en minäkään ole koskaan nähnyt. Kylän asukkaat ovat katolilaisia, ja lähistöllä on katolisten lähetystyöntekijöiden koulu, mutta lapset ovat niin likaisia ja surkeita – heillä ei ole kuin rääsyt päällä, joten mitään menemistä kouluun ei ole. Ne, jotka yrittävät, joutuvat kiusatuiksi ja syrjityiksi ja palaavat parkuen kotiin. Oikeus koulunkäyntiin ei toteudu heidän osaltaan, eikä Kenian ilmainen koulu kaikille toteudu heidän kohdallaan. He elävät UNICEFin UNIMIX-puurojauheella, jonka Pepon väki jakaa heille. Käydessämme tapasimme parin majan asukkaat. Molemmat kertoivat, että heillä ei ole mitään syötävää, he vain odottavat, että saisivat seuraavan UNIMIX-satsin. Kylässä oli joskus vesiprojekti, lähistön joesta yritettiin vetää johto ja kraana keskelle kylää. Projektia veti jokin naisporukka, mutta se jäi kesken kun heidän varojen käytössään oli jotain hämärää. Siellä se nyt seisoo keskellä kylää, hökkeli, johon on asennettu kraana. Väki hakee


edelleen veden joesta – esimerkiksi sinä iltana kun kävimme siellä, heillä ei ollut muuta suuhun pantavaa kuin joen saastainen vesi.

Illalla ei uni meinannut tulla. Tuuli ravisteli taloja ja koirat ulvoivat. Ajattelimme varmaan kaikki, miten Kambi Garban lapset yrittävät nukkua nälkäisinä kuunnellen samaa tuulta. Ihmiset pohjalla, vain muutaman kilometrin päässä meistä. Torstai 21.9. Aamulla odottikin sitten käynti District Commissionerin luona, eli meidän kunnanjohtajaamme vastaava viskaali. Anja oli jo illalla päättänyt, että haluamme vastauksen, mitä hän aikoo tehdä Kambi Garban lasten hyväksi. Herra E.M. Ogwanka lienee saanut asemansa palkkiona jostain tehdystä palvelusta, sillä herra oli totaalisesti ulalla – täydellinen, tyhjälle naureskeleva pelle. Anjan kysymykseen, koska hän oli viimeksi käynyt kylässä hän vastasi, että kolme kuukautta sitten. Meille kyllä tuli tunne, ettei hän edes tiennyt mistä me puhuimme. Anja ja Rainer etunenässä me emme antaneet Kambi Garban lapsia

periksi, vaan esitimme saman kysymyksen myös koulutoimen edustajalle, jonka tapasimme myöhemmin. Kuulin, että erottuamme tiimimme oli puhunut asiasta myös Heimon kanssa. Olimme suhteellisen kiihtyneessä mielentilassa kun poistuimme. Isiolon aluesairaala Tämän jälkeen oli ohjelmassa käynti aluesairaalassa. Se oli siisti ja vaikutti toimivan hyvin. Siitä en osaa sanoa mitään, sillä erkanin ryhmästä ja menin paikalliseen postiin lukemaan spostiani. Se olikin melkoinen urakka, sillä Isiolon postin internet lienee maailman hitaimpia. Gambellan kylä – taistelua kuivuutta vastaan Vielä oli ohjelmassa käynti kaupungin ulkopuolella, 12 kilometriä max. sai ajaa ilman armeijan saattoautoa. Juuri kahdentoista kilometrin kohdalla oli Gambellan kylä, jossa saimme tutustua koulutusohjelmaan, ja miten sitä on sopeutettu kuivuuteen. Gambellassa on toimiva porakaivo, mutta vesi sen verran vähäistä, että sitä käytetään vain taloustarpeisiin, ei kasteluun eikä eläimille. Tämä oli nyt juuri sitä aluetta, missä paimentolaiset olivat menettäneet suuren osan karjaansa ja asettuneet odottelemaan sateen tuloa. Joillakin oli säilynyt jokunen vuohi, ja heillä meni selkeästi paremmin kuin muilla. Olennaista oli se, että koululaisille tarjotaan yksi ateria päivässä, ja se varmisti, että lapset tulevat kouluun. Nyt oli kuitenkin huono hetki, sillä riisi, maissi, herneet ja öljy jotka WFP toimittaa oli myöhässä. Muistin, että tilanne oli ollut sama Sakassa. Mutta kun katsoin rehtorin seurantakirjasta, saatoin todeta, että tähän asti tarvikkeet olivat tulleet säännöllisesti kuun puolessa välissä.


Nyt lapset pitivät ”lounastauon”, mutta tulivat tauon jälkeen yhtä nälkäisinä takaisin luokkaan. Koulu oli vaatimaton, köyhä. Peruskoulun kahdeksasta luokasta täällä oli toiminnassa viisi. Rehtori esitteli meille ylpeänä UNICEFin toimittamia mustia tauluja ja muita tarvikkeita. Hän oli ylenpalttisen kiitollinen. Rainer nauratti ja laulatti lapsia valmistamansa käsinukkejäniksen kanssa, ja kun poistuimme, kylästä kuului lasten kuoro: hiiala-hiiala-hei!

Rainer villitsi koulussa Kävimme vielä toisessakin koulussa, kaupungin keskustassa. Se oli huomattavasti hyvinvoivampi. Tiimimme naispuoliset jäsenet saivat tilaisuuden jutella muutaman yläluokkalaisen tytön kanssa. Tytöt tietenkin halusivat tohtoriksi, tuomariksi, joku sittenkin näyttelijäksi. Heillä on koulussa draamakerho. Tytöt kertoivat, että he eivät aio mennä naimisiin ennen kuin opinnot on suoritettu loppuun. He kertoivat myös, että heillä on koulussa omat vessat, ja yleensä perheillä on varaa ostaa tytöille terveyssiteet. Tässä koulussa Rainer sai omien sanojensa mukaan yhden parhaista yleisöistään ikinä. Hän suorastaan villitsi monisatapäisen lapsilauman; lauloi, laulatti ja pelleili. Siitä ei meinannut tulla loppua ollenkaan. Poistuimme hyvillä mielin. Kiitos sinnikkyytemme palasimme vielä Kamba Garban asioihin. Olimme kovasti kyselleet, että miksi koulu ei tule näitten lasten luokse, kun he eivät pysty menemään tavalliseen kouluun. Heitä syrjitään sekä hiv-aidsin että äärettömän köyhyytensä vuoksi. Meille kerrottiin, että onhan siellä alueella parikin koulua, missä lapset voisivat käydä. Nämä koulut sitten piti katsastaa. Ja olivathan ne siellä. Toinen, jossa rehtorin mukaan Kamba Garban lapset eivät voi käydä, koska siellä on paljon etnisten ryhmien välistä kahnausta. Tämä rehtori viittasi lähellä sijaitsevaan katoliseen lähetyskouluun. Sinnehän heidän pitäisi mennä, katolilaisia kun ovat. No, katolilainen koulu oli siistin näköinen sisäoppilaitos ja ikinä, ei ikinä, Kambi Garban lapset voi tulla tänne. Lopputulos: Kambi Garban lasten oikeus koulutukseen ei toteudu.


Parisen viikkoa myöhemmin Golicha vielä viittasi käyntiimme Kambi Garbassa. Häneen oli tehnyt syvän vaikutuksen se, että ryhmämme otti kylän ihmisten asian niin omakseen. Hän kertoi, että Isiolon alueella on toinenkin kylä, joka on yhtä syvällä. Minulle tuli tunne, että käyntimme ei ollut turha, että se, että otimme asian puheeksi niin vakavasti useaan otteeseen, johtaa ennen pitkää siihen, että Kambi Garban lasten elämä kohenee. Golicha lupaa pitää meidät ajan tasalla. Ero lähestyy Viimeinen yhteinen iltamme sujui mukavissa ja vähän haikeissa eron tunnelmissa. Rainer lauloi ”iloisia suomalaisia lauluja”, tyyppiä Peltoniemen Hintriikin surumarssi. Olimme nostalgisia ja kiittelimme toisiamme hyvästä seurasta ja mukavasta yhdessäolosta. Nauru oli hetkittäin saanut huikeita lisäulottuvuuksia, kun olimme käyneet läpi kaikki henkilökohtaiset asiat, kaikki kakka- ja pierujutut: kaikki mikä meitä suomalaisia naurattaa. Nauru paransi haavat, sehän sen tarkoitus onkin. Uskoimme, että tulemme kaikki kotiin muuttuneina, rikkaampina ja entistä vakaammin asiaamme uskoen. Perjantai 22.9. Aamulla tiemme erosivat. Muut lähtivät takaisin kohti Nairobia ja Heimon päivällisiä, Golicha, Jacob ja minä aloitimme kahdeksan tunnin ajomatkan kohti Wajiria. Ei se nyt niin paha ollut, vaikka kaikki säälittelivät ja pudistelivat päätään kun kerroin minne olin menossa. Tietä ei ollut, ajoimme läpi aavikon ja hiekkadyynien. Pärjäsimme hyvin ja Toyotan neliveto pelasi, mutta sotilaiden saattoauto oli ihan surkea ja kuski taisi olla unessa suurimman osan aikaan. Auto jäi koko ajan kiinni hiekkaan ja jos ei jäänyt, niin moottori keitti. Eskortista oli enemmän harmia kuin hyötyä. Mutta näin se on, P3 alueelle ei YK:n auto saa mennä ilman eskorttia. Myöhemmin, kun luen lehtiä tarkemmalla silmällä, huomaan aika ajoin pikku uutisia, miten rosvot ovat hyökänneet autojen kimppuun. Eli ei se eskortti turha ole.


Matkan aikana alan saada käsityksen, mistä tässä kuivuudessa on kysymys. Eläinten raatoja joka puolella, ihmisiä vaeltamassa veden noutoon kohti harvoja lätäköitä, resuisina, likaisina, jerrykannut kädessä. Onnekkaimmat ratsastivat aasinraasuilla. Tämä oli myös hyvin ristiriitaista. Olen aina rakastanut hiekka-aavikkoa. Horisontissa vaeltava kamelikaravaani on mykistävän kaunis näky. Mutta sitten kuulen, että kamelit vaeltavat päivän vedenottopaikalle, toisen takaisin. Niin pitkien matkojen takana on vesi! Vesi: puhdas tai likainen. Toisaalta ajoimme kymmeniä kilometrejä näkemättä mitään elävää. Ajattelin koko ajan, että joudumme viettämään yömme tällä taipaleella, jos eskortin auto simahtaa. Mutta perille päästiin. Hikistä oli, mutta ei se todellakaan niin hirveätä ollut. Wajir Wajir on yksi UNICEFin outposteista kuivuusoperaation aikana. Ajoimme läpi kaupunkipahasen selkeästi UNICEF-brändätyn portin eteen. UNICEFin toimisto ei ole pysyvä, vaan se on perustettu vain kuivuusoperaatiota varten. Tästä hetkestä eteenpäin viimeistään tajusin, että nyt en ole vieras, vaan yksi porukasta. Ei mitään höösäämistä, vaan itse oli oivallettava, miten tässä pitää toimia. Lieneekö ollut testi? Wajirin asemaa isännöi Gilo, joka seuraa, että ohjelmat toteutuvat suunnitellusti. Toteuttajat ovat paikallishallinto ja kansainväliset ja paikalliset kansalaisjärjestöt. Ihan niin kuin kirjassa sanotaan. Sain oman huoneen. Talo kiersi keskuspihaa, huoneet pihaa päin, keskellä pihaa pyöreä, katettu oleskelupaikka, jossa mukavia, littaan istuttuja sohvia ja tuoleja, pari sohvapöytää, jääkaappi ja transistoriradio. Huoneeni oli nk. ”pelkistetty”. Mutta sänky oli ja puhtaat lakanat sekä malariaverkko. Ohimennen Gilo näytti suihkun ja vessan. Jos sattuisin tarvitsemaan, niinku. Olin onnellinen, kun vessa oli länsimaista mallia. Ekan kerran suihkuun kurkatessani tutustuin sittemmin ystäväkseni tulleeseen sammakkoon, joka viihtyi siellä, kun siellä oli kosteaa. Kaipasin kovasti suihkuun, mutta en oikein tiennyt, miten tässä nyt pitäisi edetä. Purin kamat, ja tajusin, että jos haluan mennä suihkuun, täytyy kulkea pihan poikki, missä äijät papattivat swahiliansa. Kiitin kauaskatseisuuttani, että olin ottanut mukaan afrikkalaisen kankaan, johon kietouduin ja kuljin vaan äijäjoukon läpi. Se meni ihan hyvin. He eivät olleet näkevinäänkään. Sammakkoonkin tottuu. Illalla törmäsin vessaan, kun Gilo oli asioillaan ja aamulla kävelin suoraan suihkuun, kun hän oli siellä. Tämän jälkeen ilmoitin kundeille, että ovet on jumakauta laitettava lukkoon tai edes suljettava kun porukassa on valkoinen nainen! Täällä ei kyllä pysty ylläpitämään minkäänlaista intimiteettisuojaa – jestas, että noi äijät pärskii ja rykii suihkussa ja kuorsaa kun nukkuvat. Kiva ensimmäiseksi aamulla tavata Golicha tipukeltaiseen pyyhkeeseen kietoutuneena pesualtaalla! Yritän olla huomaamaton, mutta Golicha on herrasmies ja osoittaa suihkua: -Mama first! Compoundissa on porttivahti päivin öin ja pari naista, jotka laittavat ruuan. Olimme tuoneet tuliaisina Isiolosta paljon porkkanoita, perunoita, tomaatteja, hedelmiä. Syömme joka ilta riisiä ja vihannes-papumössöä. Aluksi miehet saavat myös vuohenlihaklimppejä, mutta sitten he kieltäytyvät niistä, koska ”Wajirin vuohien liha ei ole makeaa.” Ensimmäisenä iltana istuimme pitkää iltaa pikkuisen syrjässä; Golicha, Gilo ja minä, ja joimme Golichan konjakkia, kunhan herrat ensin olivat rukoilleet. Syrjässä siksi, että yövahti oli harras muslimi, eikä konjakin nauttiminen ole suotavaa. Seuraavana päivänä Golichalla oli ”allergiasta johtuvaa päänsärkyä”. Mies makasi kuin raato koko päivän. Lauantai 23.9. Heräsin varhain hyvin nukutun yön jälkeen. Rohkaisin mieleni ja kietouduin kankaaseeni, keräsin toalettitavarani ja menin sammakkosuihkuun. Kello lähenteli jo


yhdeksää, kun naiset tarjoilivat aamiaista. Kahvia, teetä ja meidän lettujen tapaisia, makeita paistoksia. Herkullista! Perjantai-iltana muslimit olivat aloittaneet Ramadanin – paaston. Tästä lauantaiaamusta totun näkemään ympärilläni naisia, jotka näyttävät, siltä kuin olisivat pyörtymäisillään – paastoava ei saa edes juoda aamukuuden ja iltakuuden välillä! Opin pian peruskysymyksen, joka esitetään, kun tavataan uusi ihminen: Are you fasting? Kirsti metsästää ympärileikkaajaa - taas Yritin jälleen saada materiaalia ympärileikkausjuttuuni, ja Golicha alkoi soitella tutuilleen. Kohta saapuikin ensimmäinen Fatouma, yksi näistä huikeista naisista joita täällä tapaa. Älykäs, aikaansaava, ahkera, vahva. Fatouma muisti minut Garissasta, sillä hänkin oli osallistunut imaamien FGM-kokoukseen. Oli nähnyt minut hotellissa, kuulemma. Hänkin alkoi soitella – voi että täällä soitellaan kännykällä koko ajan! Kaikki metsästävät koko ajan scratch-kortteja, puheaikaa puhelimeen. Nyt kun minulla on Kenian numero, minäkin ostan koko ajan scratch-kortteja. Fatouna tavoitti toisen Fatouman, opettajan, ja yhdessä he alkoivat järjestellä minulle tapaamista Mama Saaidan kanssa. Mama on lapsenpäästäjä ja ympärileikkaaja, joka edelleen toimii ammatissa. Yritimme ensin kello 11:lta, mutta Mama oli estynyt. Hänellä oli kokous! Tämä on myös silmiinpistävää: naiset ovat aina kokouksessa tai workshopissa. Kello kolmelta olisi hyvä aika. Nyt kun minäkin soittelen koko ajan kaikille, alan kahden jälkeen tavoittelin kumpaakin Fatoumaa. Sain tiedon, että nyt Mama olisi tavattavissa kotonaan. Halusin nimenomaan tavata hänen kodissaan, ei täällä compoundissa, jotta hänellä olisi mukava puhua. Lähdimme Jacobin kanssa matkaan, poimimme molemmat Fatoumat ja kierrellen, kaarrellen hiekkaisia kujia saavuimme Maman talon luo. Mama Saaidan talossa Pihalla oli paljon väkeä, lapsia, jotka olivat Maman lastenlapsia. Minut ohjattiin majaan, joka oli pystytetty keskelle pihaa. Kengät pois ja matolle istumaan. Miehet hätisteltiin pois, Mama tarjosi minulle pullon vettä ja minä ojensin hänelle paketin suomalaisia keksejä. Hän lupasi maistaa illalla kun taas saa syödä. Istuin polvillani, joka on minusta mukava asento, mutta Mama patistaa istumaan ”kunnolla”. Koska haluan olla hänelle mieliksi, istun risti-istunnassa, joka on pirun hankala asento, jos pitää valokuvata ja tehdä muistiinpanoja samanaikaisesti. Juttelimme hyvin avoimesti ympärileikkauksesta. Hän tekee toimenpiteen edelleen, mutta vain ”half-cut”. Ennen hän teki täyden toimenpiteen, mutta osallistuttuaan seminaariin, hän oli ymmärtänyt, että niin ei pidä tehdä. Hän esitteli minulle välineensä sekä nk. anestesialääkkeensä. Näistä on valokuvia. Niitä EI VOI sanoin kuvata. Äidit ja isoäidit perheistä, joissa on ympärileikattavia tyttöjä tulevat Maman luokse pyytämään tätä palvelusta, ja hän lähtee heidän mukaansa heidän koteihinsa suorittamaan toimenpiteen. Se pitää tehdä aamulla varhain, viileässä, verenvuodon minimoimiseksi. Tytöt ovat seitsemästa vuodesta ylöspäin. Kun koulujen lomat alkavat, Mamalla on ruuhkaa. Äidit haluavat tehdä toimenpiteen loman alla, jotta tytöille jää aikaa palautua. Tällöin Mama leikkaa monta tyttöä samalla kertaa. Apureina on naisia, jotka pitävät pelokkaat tytöt aloillaan. Äiteihin ei ole luottamista, sillä he juoksevat itkien karkuun. Mama saa tytöt rauhoittumaan kertomalla heille,


että toimenpide kestää vain viisi minuuttia: -Kyllähän sinä viisi minuuttia kestät! Sitten kaikki on ohi ja pääset lepäämään. Monet ovat jo valmiita luopumaan ympärileikkauksesta – Wajirissa koulutetut naiset eivät anna ympärileikata tyttäriään. Täälläkin selityksenä perinteen jatkuvuudelle on se, että yksinkertaiset ihmiset eivät tiedä, että toimenpidettä ei koraanin mukaan ole pakko tehdä. Mama kysyy minulta neuvoa, miten hänen pitäisi nyt edetä. Olen kovasti otettu siitä, että hän kysyy mielipidettäni. Minä sanon hänelle, että en osaa tässä asiassa neuvoa, mutta toivoisin, että Wajirin väki yhdessä päättäisi lopettaa ympärileikkauksen ihan kokonaan. -Kuvittele, Mama jos sinä ja imaami yhdessä nousisitte jalkapallostadionin lavalle ja puhuisitte kansalle ja kaikki vannoisivat, että se on loppu ny! Mama nyökkää tyytyväisenä, hän on tärkeä henkilö ja pitää ajatuksesta. Se mistä hän ei pidä, on, että näin hän menettää toimentulonsa. Hän ansaitsee yhdestä tytöstä 200 shillingiä – 300 ”puudutuksen” kanssa, eli pari euroa. Mama Saaida ja anestesialääkkeet

Kun poistumme, minulle kerrotaan, että Mama on 54 vuoden ikäinen, viisi vuotta minua nuorempi. Olin kohdellut häntä kuin vanhaa isoäitiä – tajuamatta. Lopuksi asetumme samaan kuvaan, ja Mama vakuuttaa, että hän arvostaa mielipidettäni ja lupaa pohtia lopettamista kokonaan. Molemmat Fatoumat kertoivat, että useat ympärileikkaajat on saatu luopumaan suuresta leikkauksesta, ja että haasteena on saada heidät ymmärtämään, että toimenpidettä ei pidä suorittaa missään muodossa. Tässä kulttuurissa siihen tarvitaan imaamin tukea, sillä täällä ympärileikkauksen takana on puhtaasti uskonto. Ihmisethän uskovat, että koraani kehottaa siihen. Imaamit sopivat Garissassa, että he alkavat levittää tietoa, että koraani ei edellytä ympärileikkausta. Ramadan rauhoittaa Illalla nukahdan imaamin rukoukseen, joka kaikaa raskailla ämyreillä moskeijasta. Yö on pimeä, mustalla taivaalla tähdet tuntuvat olevan niin matalalla, että niihin voisi tarttua. Aamuvarhain rummutus jytää läpi kaupungin. Rummut kertovat ihmisille, että nyt pitää kohta syödä, sillä parin tunnin kuluttua aamu kajastaa ja paasto jatkuu. Nämä äänet ovat hyvin rauhoittavia. Niihin on lohdullista nukkua. Ne kertovat, että elämä jatkuu. Täälläkin.

Bill to mama osat 1 5  
Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you