Page 1

BILL TO MAMA Matkakirja Kirstin oleskelusta Kenian UNICEFissa 11.9.-25.10. Kokemuksia, huomioita, ihmetyksen aiheita. Sensuroimaton versio, mahdollisine väärinkäsityksineen ja virheineen. Anteeksipyyntö kaikille, joiden nimi kaikesta yrittämisestäni huolimatta on merkitty väärin. Lämmin kiitos Kenian UNICEFille tästä ainutlaatuisesta kokemuksesta.

Isoäitien tanssi Pepo La Tumainissa

Ensimmäiset viikot: Oodi UNIMIXILLE Maanantai 11.9. Matka Helsinki-Amsterdam-Nairobi sujuu lukien, torkkuen ja syöden. KLM todellakin tarjoaa ruokaa ja välipaloja usein! Nairobin kentällä viisumin jonotus kestää, mutta vastaanottajat, tiedotuksen Pamela ja kuljettaja Jacob ovat jaksaneet odottaa. Hotelli on Fairview, korkealla kukkulalla. Heitän tavarat huoneeseen ja menen suoraan uimaaltaan ravintolaan. Tilaan Tuskerin. Alkaa ripottaa – on viileää. Jaaha, että tänne asti piti tulla jotta saisi nauttia sateesta. Nukun hyvin. Tiistai 12.9. Aamulla UNICEFin toimistossa: järjestelyitä – tapaaminen Heimon kanssa. USA:n suurlähetystö muuttanut YK-compoundin naapuriin. Ajo Garissaan. Hotellihässäkkä – ensin minulle ei löydy huonetta, sitten löytyykin ja se on sama huone kuin viime kesänä – 214. Mutta nyt olenkin yksin. Aika yksinäiseltä todella tuntuu. Jacob on kiltti ja heittää minut hippoterassille. Joen asukkaat ovat vaihtuneet: se on nyt krokoterassi. Keskiviikko 13.9. Aamiaisella Zeinab aluetoimistosta kertoo huonoja uutisia: – minä en voi osallistua symposiumiin jossa kolmisenkymmentä imaamia keskustelee tyttöjen ympärileikkauksesta. Se oli syy, miksi tulin Garissaan, mutta se ei siis onnistukaan. Edustan näet läntistä huonoa esimerkkiä, joka yrittää vaikuttaa islamiin tyttöjen ja naisten kautta.


Tyttöjen suojatalossa Ummul kheir = ystävälllinen (kheir) nainen, äiti (ummul). Johtajatar Sofia on kokouksessa Nairobissa, joten tapasin vain joitakin tytöistä. Tytöillä oli hauskaa, kun saivat katsoa viime kesän vierailun kuvasatoa. Koulu, jossa tytöt käyvät, sijaitsee aivan vieressä, Womankind –järjestö kustantaa tyttöjen koulunkäynnin. Tällä hetkellä koulussa n. 300 oppilasta, joista 60 Ummul kheiristä. Womankindia johtaa Anthony Maina. Womankindin varat ovat vähissä, sillä rikas arabi, joka ollut suuri tukija joutunut vetämään tukensa pois koska häntä epäiltiin häntä Al Quaida –yhteyksistä. Toinen merkittävä rahoittaja on ruotsalainen Ekmanin pariskunta. Garissan alueen tytöistä koulun aloittaa alle 20 prosenttia. Koulun yhteyteen on nyt rakennettu eri rakennus koulusta pudonneitten tai ei koskaan aloittaneiden tyttöjen ammattikoulutukseen. He saavat koulutuksen ompelijoiksi.

Ummul Kheirin tytöt katselevat kuvia edelliseltä vierailultamme

Ummul kheiriin pääsy edellyttää, että on orpo tai erittäin köyhästä perheestä. Ummul kheirissä asuville tytöille ei tehdä ympärileikkausta. Siksi suojatalo on ympäröity aidalla, ja paikalla on yötä päivää vartija, etteivät tyttöjen sukulaiset pääse ryöstämään tyttöjä pois ympärileikattaviksi. Tyttöjä tulee kaikkialta maan pohjoisosia myöten, sillä alueella ei ole toista vastaavaa laitosta. Tyttö (tai perhe) hakee pääsyä laitokseen, ja yhteisöltä selvitetään, onko tilanne todella niin paha, ja onko tyttö tosissaan valmis opiskelemaan, vai haluaako vain asunnon ja ruuan, sekä onko kaikille selvää, että Ummul kheirissä asuvaa tyttöä ei ympärileikata. Tyttöjä on tällä hetkellä 60 – tuhat hakijaa on jonossa odottamassa paikkaa. Taloudellisia edellytyksiä ottaa vastaan näin suurta määrää ei ole, millä on laajempi merkitys siinäkin mielessä, että koillisalueella yli 90 prosenttia tytöistä ympärileikataan. Ympärileikkaus täällä, missä vallitsee somalikulttuuri, mielletään uskonnon sanelemaksi. Somalimies haluaa varmistua tytön puhtaudesta naimisiin mentäessä ja vaimon uskollisuudesta avioliitossa. Samanaikaisesti siis Garissaan on kokoontunut 30 uskonnollista johtajaa UNICEFin järjestämään seminaariin ympärileikkauksesta. Tietoja seminaarin kulusta on tihkunut


vain vähän, mutta UNICEFin edustaja ehti pahoitella, että asenne ympärileikkauksen puolesta on kasvanut – yksittäiset imaamit saattavat olla liberaaleja, mutta ryhmässä ollaan vastaan. Heidän mukaansa työ ympärileikkausta vastaan on lännen tapa soluttautua heidän kulttuuriinsa tyttöjen ja naisten kautta. Tämän vuoksi minulta evättiin osallistuminen, edustanhan ”läntistä rappiota”. Piipahdimme koulussa, kahdessa luokassa viidestä oppiaineena oli islam. Tuntien aiheena olivat ”puhtaus” ja ”perjantairukous”. Puhtaus tarkoittaa, että ennen rukousta peseydytään, käytetään öljyjä ja voiteita ja laitetaan päälle puhtaat tai uudet vaatteet. Torstai 14.9. Matka Sakaan, 75 km pohjoiseen Garissasta. Tarkoituksena evaluoida UNICEFin tuki Sakan peruskoululle, siis luokat 1-8. Evaluaation tekee Atsango Chesoni Cidalle, joka on suuri lahjoittaja. UNICEF saa evaluaation käyttöönsä. Matka ajetaan tietöntä tietä, Tana-joen vartta pitkin. Joenvarsi on täynnä paimentolaisten majoja. He ovat muuttaneet lähelle vettä, koska vesi on muualta loppu. Karjasta on enää jäljellä murto-osa. Paikallisten mukaan paimentolaiset muuttavat pois heti kun sataa, ja laidunmaata löytyy muualta. Tien varsilla eläinten jäännöksiä ja paljon marabuita, jota syövät luita ja kerääntyvät alueille, missä luita on paljon. Näemme myös erilaisia apinoita, ei muita isoja eläimiä. Atsango vitsailee, että kannattaa olla huolissaan, jos talon takapihalle alkaa ilmestyä marabuita. Sakan peruskoulun rehtori on Gabow Hassan Aden. Kahdeksalle luokalle on kuusi opettajaa, kaikki miehiä. Sakan väki on muslimeita, monet paimentolaisia. Siksi kouluun on perustettu asuntola. Kun asuntola perustettiin v. 2002, siellä ei ollut yhtään tyttöä, nyt tyttöjä on 43. Sakan asukkaat ovat 90-prosenttisesti lukutaidottomia ja koulun aloittaa Sakan alueella alle seitsemän prosenttia lapsista. Saamme koillis-Kenian alueesta vaihtelevaa tietoa, rehtorin mukaan koko alueen aloitusprosentti on 14. Missään ei kuitenkaan yli 20. Siitäkin huolimatta, että täällä, kuten kaikkialla Keniassa, koulunkäynti on ilmaista. UNICEF toimittanut: - vesipumppu ja putket. UNICEF maksoi kustannukset, vesiministeriö hoiti pumpun paikoilleen. Nyt pumppu ei vieläkään toimi. Tilanne on kriittinen, sillä ainut vesilähde on Tana-joki, mistä koulun asuntolan lapset käyvät hakemassa vettä. Joessa on krokotiileja, ja vain viime viikolla yhdeksänvuotias tyttö joutui krokotiilin uhriksi. Tyttöjen kuuluu mennä vedenhakuun yhdessä, mutta tämä tyttö oli jäänyt muiden jälkeen eikä huomannut vaanivaa krokotiilia. - matot ensimmäisen luokan oppilaille. He tulevat suoraan paimentolaismajasta, ja ovat tottuneet istumaan matolla. Heille pulpetissa istuminen on vierasta ja haittaa tottumattomalle oppimista. - vuoteet, sänkyvaatteet ja muut asuntoloiden tarvikkeet - kymmenen käymälää - viisi liikkuvaa käymälää (pieni bajamaja) - 80 malariaverkkoa - vihkoja, kyniä ja muita oppi- ja opetusmateriaaleja - mehua lapsille


-

kouluttanut opettajia ja koulun johtoryhmää. Rehtori kertoi, että opettajia herkistetään myös opettamaan erityisen älykkäitä oppilaita, jotta eivät kyllästy perusopetukseen. optio vesipumpun putkiston jatkamisesta kylään asti vuonna 2005 lanseerattiin vuohi-projekti, eli koulun asuntolan lapsille hankittiin 100 vuohta, antavat maitoa, lihaa ja lapset ylläpitävät hoitaessaan niitä siteitä normaaliin paimentolaiselämäänsä matolääkettä (lasten on saatava matolääke joka kolmas kuukausi, johtuen ennen muuta siitä, että he juovat joen likaista vettä) kaksi ompelukonetta.

Ensimmäinen luokka Koulu aloitetaan kuusivuotiaana. Koska Sakassa ei koulunkäynti ole ollut normina pitkään, on paljon yli-ikäisiä aloittajia. UNICEF on laatinut heille oman, 40 päivää kestävän ”rapid program”, joka antaa heille valmiudet ja voimaa istua huomattavasti nuorempien oppilaiden kanssa ekalla luokalla. Tällä hetkellä ensimmäisen luokan nuorin on kahdeksan vuotta ja vanhin 16 vuotta. Koko koulun vanhin on 23, normaalisti kahdeksasluokkalaisen pitäisi olla 14 v. Miksi kouluun? Rehtori kertoi, että tuloksia on saavutettu siksi, että yhteisön valistaminen on ollut vahvaa. ”Pärjäät paremmin ja ansaitset paremmin kun osaat lukea ja kirjoittaa.” Rehtori on anonut koululle naisopettajaa, sillä tällä hetkellä tytöiltä puuttuu roolimalli. Koulussa tarjottava ateria on tietenkin myös houkutus. Käydessämme WFP ei kuitenkaan ollut toimittanut ruokaa (riisiä, herneitä ja öljyä) sovitusti. Rehtori oli tyytymätön WFP’n toimintaan. Jos luvattua ateriaa ei tarjota, lapset helposti jäävät kotiin, siellä tarvitaan työvoimaa paimentamaan karjaa. Vanhemmat vieläkin suosivat niitä lapsiaan, jotka jäävät kotiin. Kouluun lähetetään vastahakoisesti. Poika, joka jää kotiin paimentamaan karjaa, saa joka vuosi yhden oman vuohen, eli kerää omaa karjaa sitä hetkeä varten jolloin hän perustaa oman perheen. Päätöksen tytön lähettämisestä kouluun tekee äiti. Jos isä haluaisi kouluttaa tyttären, mutta äiti on vastaan, äidin mielipide ratkaisee. Äitien suurin huoli on, että tytölle tehdään väkivaltaa koulussa. Asuntolassa on hoitaja, nainen, ja hän on erittäin suurta arvostusta nauttiva henkilö, sillä äidit uskovat tyttärensä hänen hoitoonsa. Illalla ja yöllä alueella on vartija, joka huolehtii siitä, etteivät tyttöjä uhkaa hipot, krokotiilit tai pojat. Varttuneempien tyttöjen kohdalla kuukautisten alkaminen on ongelma. Äidit huolehtivat, rehtorilla on vaikeuksia, kun tästä asiasta eivät miehet puhu. Hän toivoisi, että joku lahjoittaisi koululle terveyssiteitä – nyt tytöt eivät tule kouluun kuukautisten aikana. Tämä ongelma tulee puheeksi ensimmäistä kertaa täällä, mutta oleskeluni aikana saan kerta kerran jälkeen kuulla samasta asiasta. Tyttöjen koulunkäyntiä varjostavat monet ongelmat, yksi suuri on kuukautiset. Terveyssiteitä ei ole saatavissa, ja henkilökohtaisen hygienian hoito on niin vaikeaa, että tytöt jäävät kuukautisten ajaksi koulusta pois. Siinä mielessä


kuitenkin on tapahtunut edistystä, että asiasta edes puhutaan. Muistan kokemukset menneiltä vuosilta muissa Afrikan maissa. Silloin asiasta vaiettiin. Naiset hoitivat asian kaikessa hiljaisuudessa. Miten? Se ei koskaan paljastunut minulle. Kaikki tytöt tässä koulussa ovat tietenkin ympärileikattuja. Tulevaisuus Rehtori toivoo UNICEFilta jatkossa ennen kaikkea lisää tukea valistamiseen ja yhteisön herkistämiseen ja jatkuvaa materiaalista tukea jotta kaikkien lasten oikeus ilmaiseen koulunkäyntiin toteutuisi. Illalla Hotellin pihassa Hussein Golicha, UNICEFin Garissan alueen päällikkö, retkahtaa pöytääni. Hän on uupunut. Symposium etenee kangerrellen. Hän tilaa mehun, ja sanoo tarjoilijalle: ”Bill to Mama!” Ja mielelläänhän mama maksaa tämän laskun. Ja maksaa vielä monta muutakin laskua oleskelun edetessä. Siitä ilosta, että saan olla kokemassa, näkemässä ja kuulemassa asioita näin kulissien takaa. Tarjoilijoille tästä tulee tietenkin vitsi. ”Bill to Mama” he hokevat aina kun joku seurassani tilaa jotakin. Hotellin pihassa myös pari imaamia tulee kanssani juttelemaan. Minusta tuntuu, että he ovat uteliaita ja itse asiassa he haluaisivat jutella kanssani yhtä paljon kuin minä heidän. Joku jopa pahoittelee ääneen, että en ole osallistunut kokoukseen. Kello on kirjoittaessa seitsemän. Tunnin kuluttua syön illallista yhden imaamin kanssa. Iik! Käväisemme tässä välissä hippoterassilla (siis kroko-). Sakassa käynnin jälkeen alan suhtautua toisella tavalla näihin eläimiin. Täällä ne ovat todellinen uhka ihmisten hengelle – eivät vain jänniä luonnon ilmentymiä. Treffit imaamin kanssa Olen illastanut Moyalen imaamin Abdinasir Haji Hassanin kanssa. Tässä muuten mies, joka hyväksyy pukeutumiseni. Kun sovimme tapaamisesta päivällä, pyytelen anteeksi asuani: t-paita ja pitkät housut. Hän sanoo, että se on ihan ok, meidän tulee hyväksyä moninaisuus ja nauttia siitä. Olen sulaa vahaa jo tässä vaiheessa. Toisen kerran elämässäni minulla mahdollisuus puhua islamin pyhän miehen kanssa Garissassa, ja taas sama juttu: tämäkin puhuu niin viisaasti ja lempeästi, että minulle tulee tunne, että on pakko lopettaa seurustelu ennen kuin minut on aivopesty. Keskustelumme päättyi siihen, että hän haluaa lahjoittaa minulle koraanin, jotta voin lukea ja oppia ymmärtämään islamia paremmin! Tässä mies, edelläkävijä, jota aikaisemmin päivällä haastateltiin televisioon. Hän kertoi julkisesti, että on kolmen tyttären isä, eikä hän aio sallia, että hänen tyttärensä ympärileikataan. Sen sijan jopa hän on peloissaan siitä, että suvun naiset – hän puhui isoäideistä – yrittävät hoitaa tytärten ympärileikkauksen hänen tietämättään. Hän kertoi selittäneensä tyttärilleen, että jos isoäidit yrittävät viedä heidät paikkaan, jossa heille tehdään pahaa, heidän pitää huutaa ja kutsua poliisi. Hän oli myös hyvin tietoinen siitä, että ympärileikkaukseen kaiken muun lisäksi liittyy suuri vaara saada hiv-aids –tartunta. Hän oli uskottava, ja todisti vilpittömyyttään puhumalla samat


asiat julkisesti televisiossa. Hän antoi myös samansuuntaisen haastattelun maan suurimmalle päivälehdelle, Nationille. Hän korosti, että vastuu siitä, että muutos tapahtuu, on lukeneistolla. Kylien kouluttamattomat ihmiset jatkavat perinnettä tietämättömyyttään. Siitä alkoi islam-oppituntini. Hän sanoi, että ihmisyyden suurin uhka on tietämättömyys. Voisinko olla toista mieltä? Yritin kuitenkin johdatella maailman poliittiseen tilanteeseen ja miten islam on länsimaissa värittynyt tiettyyn suuntaan – hän vastaan: kaikissa uskonnoissa on mätämunia, jotka antavat muille huonon maineen. Vastuu terrorismista ei ole islamin vaan arabijohtajien. Toisaalta hän myös halusi puolustella, hän toisti sen minkä olemme kuulleet muutenkin; islam toivoo vain oikeutta huolehtia omasta talostaan ja kunnioitusta. Hän viittasi historiaan: miten paljon islam on antanut Euroopan kulttuurille. Miksei EU nyt nouse puolustamaan islamia USA:ta vastaan? Kun hän siirtyi puhumaan Libanonin tilanteesta ja siitä, miten Hamasilta evätään mahdollisuus puolustaa omaa taloaan, minun oli keskeytettävä. Olenhan täällä kuitenkin UNICEFin edustaja, ja näin yksityiskohtainen keskustelu oli minulle liikaa. Kun totesin, että en hyväksy väkivaltaa missään muodossa, enkä hyväksy sitä kenenkään toteuttamana, hän esitti lopuksi islamin puolustukseksi vertauksen kotikissasta. Kissa on lempeä ja hyödyllinen kotieläin. Jos sitä hakataan, jos se ei saa ruokaa ja jos se sidotaan niin, ettei se pääse vapaana liikkumaan, ei mene kuin muutama päivä, ja lempeästä kissasta tulee verenhimoinen leijona. Huh tätä maailmaa. Mutta mielenkiintoista oli. Nyt pikkuisen unta. Huomenna tapaan kaksi naista, jotka ovat Garissan ympärileikkaajia. Toinen on lopettanut hommat, toinen jatkaa vielä. Jännittää – olen selittänyt, etten ole täällä tuomitsemassa, haluan vain ymmärtää edes vähän. Ja he ovat suostuneet keskustelemaan kanssani. Perjantai 15.9. Nyt, puolelta päivin, odottelen edelleen tietoa ympärileikkaajanaisista. He eivät tulleet tapaamiseemme klo 10, ja Anthony Maina yrittää selvittää miksi, sekä järjestää uuden tapaamisen iltapäiväksi. Toivottavasti onnistuu, sillä tämä tilaisuus ei toistu. Aamiaisella tapasin imaamin toistamiseen. Hän selitti minulle kättelykäytännön. Muslimimies kättelee vain vaimoaan, äitiään ja sisariaan. Muut naiset ovat toisten miesten omaisuutta, siksi niitä ei saa koskettaa. Ne ovat ”kuin muiden omistamia jalokiviä, joihin ei saa kajota”. Siis kättelystä Sheikh Abdinasir Haji Hassan

kieltäytyminen on muslimimiehen arvostuksen osoitus naista kohtaan.


Vai toisen omaisuutta? Maya, maya ympärileikkaukselle Naisten tapaaminen ei onnistunut iltapäivälläkään. UNICEFin toimiston pätevä Zeinab yritti vielä. Hän löysi minulle kaksi naista, mutta kuinka ollakaan, hänen kontaktinsa, vielä aktiivi ympärileikkaaja, oli katkaissut jalkansa, joten häntäkään en tavannut. Sen sijaan tapasin 67-vuotiaan rouva Samey Sheikh Mohamedin, joka oli lopettanut ympärileikkaamisen kolme vuotta sitten. Samey avioitui ensi kertaa 17-vuotiaana, mutta kun hän ei kymmeneen vuoteen ollut tullut raskaaksi, hänen sallittiin erota miehestään, jonka epäiltiin olevan steriili. Hän meni uusiin naimisiin, hänellä on yksi poika, jolla ”paljon” lapsia. Äitikin elää, nyt 90-vuotias. Jo nuorena tyttönä Samey alkoi roikkua lähistöllä, kun vanhemmat naiset ympärileikkasivat tyttöjä. Hän katseli ja oppi. Toimenpide suoritetaan puolikkaalla partaterällä, haavan päälle laitetaan hiilijauhetta (?), ja tytön jalat sidotaan kahdeksi viikoksi. Tyttö tekee tarpeensa jalat sidottuna, toisella kyljellä maaten. Leikkaus tehdään aamulla ennen yhdeksää, jolloin vielä on viileää, mikä pikkuisen hyydyttää veren virtaamista. Samey alkoi itse suorittaa toimenpiteen sen jälkeen, kun kerran kylässä ei ollut ketään ympärileikkaajaa, ja naiset totesivat, että kyllä Samey osaa, kun on ollut niin usein katsomassa miten se tehdään. Pikkuhiljaa hänestä tuli myös lapsenpäästäjä. Palkaksi molemmista toimenpiteistä hän sai teetä ja sokeria tai muita tarvikkeita. Samey alkoi osallistua UNICEFin tukeman kansalaisjärjestön seminaareihin, joissa kerrottiin ympärileikkauksen vaaroista ja haitoista. Hänelle kerrottiin myös, että joutuu maksamaan sakkoa jos joutuu kiinni. Sakko on 75 kamelia. (Tätä tietoa en ole pystynyt todentamaan – kuulostaa oudolta!) Samey lopetti. Hän rukoilee nyt päivittäin anteeksiantoa tekemisistään, ja islamin mukaan se joka puhtain sydämin katuu, saa anteeksi. Nyt Samey usein esiintyy roolimallina muille edelleen ympärileikkauksia suorittaville naisille ja puhuu ympärileikkausta vastaan myös UNICEFin työn puitteissa. Jos joku vielä tulee pyytämään häneltä tätä palvelusta, hän sanoo: maya, maya. Ei, ei! Somalinkielellä ”kyllä” on ”haa”. Lauantai 16.9. Kello 07.00 nostimme kytkintä ja suuntasimme takaisin kohti Nairobia. Matkan varrella veimme tomaatteja Jacobin vaimolle, Annelle, ja pysähtelimme tapaamassa Jacobin kaksi poikaa sekä tyttären, miehensä ja lapsensa. Iltapäivällä lounas Heimon residenssissä, paikalla myös vaimo Sirkku ja poika Heikki. Muut vieraat olivat Runda-alueella asuvia UNICEFilaisia. En oikein pystynyt keskittymään lounaaseen tässä kauniissa talossa, hyvässä seurassa, kun en ollut ehtinyt käydä suihkussa, ja muutenkin oli vähän uupunut olo Garissan jälkeen. Pari tuntia hotellissa, ja sitten kentälle Mian ryhmää vastaan. Ryhmään kuuluivat toimiston Mian ja Ailan lisäksi Hyvän tahdon lähettiläs Rainer, soroptimisti Margit sekä vapaaehtoiset Anja ja Kaisa. Kentällä vallitsi taas normaali hässäkkä. Heimo tuli itsekin ryhmää vastaan, ja ilmiömäinen Joyce järjesti minut sisälle portille asti vastaanottamaan porukkaa. He saapuivat parisenkymmentä minuuttia myöhässä, ja sitten Fairview-hotelliin. Istuimme pitkän illan hotellin puutarhassa, Heimo tarjosi shamppanjaa. Ravintolat ehtivät sulkea, ennen kuin muistimme tilata ruokaa, joten


Anja, Margit, Rainer ja Kirsti nauttivat huonepalvelusta Rainerin huoneessa. Pizzaa ja Tuskeria – sitten uni maistui. Sunnuntai 17.9. Päivä vietettiin leppoisasti luonnonpuistossa, Karen Blixen –museossa ja Karen Blixen –ravintolassa. Ryhmä sai nauttia ja levätä, seuraavana päivänä edessä olisi kiireinen päivä UNICEFin toimistossa ja ensimmäisessä tutustumiskohteessa, Gertrude’s -sairaalassa. Tiistaiaamuna koittaisi lähtö kentälle. Silloin ryhmä saisi kohdata todellisuuden. Tähän mennessä kaikki on ollut vain kaunista unta ja illuusiota. Illalla pidämme vielä palaverin ohjelmasta ja siitä mikä tuleman pitää. Maanantai 18.9. Kirjoittelen illalla – kello lähentelee yhtätoista. Kaikki jo huoneissaan, jännittyneinä odottamassa lähtöä huomenna varhain. Rainer aloittaa aamulla koko matkan jatkuneen perinteen – hän astuu ulos huoneestaan ja kiekuu koko suomalaisporukan hereille. Kiekumisesta riittää hupia koko viikon ajaksi. Jotkut ihmettelevät kukkoa joka kiekuu väärään aikaan – jossain Rainer herättää koko kylän koirat ulvomaan ja haukkumaan. Toisessa paikassa helmikanat aloittavat kovan kaakatuksen Raineria säestäen. Päivä alkoi briiffauksella UNICEFin toimistolla – täällä on pikkuisen erilainen kulttuuri kuin kotona vieraiden hoidossa, mutta saamme tuhdin tietopaketin eri vastuuhenkilöiden esittämien powerpointtien muodossa. Taistelemme lyhenteiden ja akronyymien kanssa. Joukostamme erottuu erinomainen tulkki, Margit, joka myös matkan edetessä osaa lääkärinä selittää monia asioita, joita emme muuten ymmärtäisi, sillä matkamme kärki tulee olemaan terveysnäkökohta hiv-aidsissa. Irrallisia tietopalasia aamun esityksistä: • • • • • • • • • •

UNICEF jakaa kolme miljoonaa malariaverkkoa, jotka hankittu Global Fundin rahoituksella. Malariaverkon hinta on n 250 KES. Ne jotka eivät saa ilmaista verkkoa, saavat sen subventoituun hintaa 50 KES FGM kiellettiin lailla viisi vuotta sitten vuonna 2004 ARV lapselle maksoi 155 USD, eli 20 kertaa aikuisten lääkkeen hinta. Tällä hetkellä UNICEF toimii jakelukanavana lääkkeille, jotka kustantaa Clinton Fund ja PEPFAR 13 prosenttia lapsista jotka tarvitsevat lääkityksen, saavat sen Clinton/PEPFAR rahoittavat 15 maassa lääkkeet lapsille, mutta tämä tuki loppuu joskus, ja haasteena on löytää korvaavat rahoittajat kun nämä poistuvat. orpojen kohdalla haasteena turvata kotiolot, joihin sairas lapsi palaa Nukketaiteilija Phyleimon Odhiambo, 0733232192, tulee tapaamaan Raineria, ja kontakti solmitaan Nukketeatteri täällä enemmän informatiivista, vrt meillä enemmänkin mielikuvitukseen vetoavaa

Gertrude’s lasten hiv-aids –klinikka ja lastensairaala – yksityinen Liittyy Suomen rahoitukseen siten, että klinikan asiantuntijat kouluttavat lääkäreitä ja hoitohenkilökuntaa hallituksen systeemiin – osittain myös Suomen rahoituksella. Muilta osin Suomen rahat käytetään lääkkeiden jakelukanavaan ja


tiedotukseen/valistukseen. Gertrudessa on hoidettu 184 hiv-positiivista lasta. Tällä hetkellä heidän tietojensa mukaan 5541 lasta saa lääkkeen. Tärkeä osa henkilökunnan koulutusta on valmius kertoa lapselle, että hänellä on hiv ja mitä se hänen elämässään merkitsee. Meille esitellään esimerkkitapaus lääkkeen annostelusta: kuinka monta purnukkaa tarvitseekaan 12-vuotias, 40-kiloinen lapsi. Lääkkeet annetaan kaksi kertaa päivässä. Päivän ohjelma päättyi Nakumatt-ostokeskuksessa, nk Village Market – paikallinen Itä-Keskus, missä oli kaikkea, mitä ihminen saattaa tarvita. Itse asioin Nokia-shopissa – se oli upeampi kuin mikään Suomessa näkemäni. Pojat laittoivat puhelimeeni paikallisen SIM-kortin, ja huomauttivat, että heillä kyllä olisi tarjolla uudempikin kommunikaattorimalli! Tiistai 19.9. Järjestäydyimme kahteen autoon – kuljettajina Jacob ja Mawria. Suomalaisvieraiden mukana Kenian toimistosta Pamela, tiedottaja, sekä Chris Ouma, hiv-aids ohjelmapäällikkö. Lähdimme kohti pohjoista Nyahururua, joka on entistä maasaialuetta, missä nyt asuvat boranat ja samburut. Olimme perillä puolen päivän jälkeen. Kävimme katsomassa hotellimme, Thomson Falls Lodge, joka oli aivan huikea paikka Thomson-putouksen äärellä. Saimme tunnelmalliset huoneet, joissa jokaisessa oma takka, jonka henkilökunta kävi sytyttämässä meille yöksi, sillä Nyahururussa oli KYLMÄ. Thomson Falls’illa on myös vähän surullinen maine, epätoivoiset ihmiset tulevat sinne tekemään itsemurhan hyppäämällä tyrskyihin. Siirrymme kaupungin keskustaan lounaalle, ja ihme tapahtui: alkoi sataa! Sateiden toivotaan alkavan lokakuun puolenvälin jälkeen vasta, mutta nyt satoi vähän aikaa oikein kaatamalla. Nyahururun aluesairaala Lounaan jälkeen siirrymme varsinaiseen kohteeseemme, aluesairaalaan. Tämä on yksi niistä sairaaloista, jotka ovat pyytäneet UNICEFin apua hiv-aids –työhönsä. Tässä sairaalassa myönteistä oli se, että alueen lapset oli rokotettu. Sen saattoi todeta seinälle ripustetusta rokotuskatekäyrästä. Sen sijaan hiv-aidsin hoito oli hyvin ongelmallista. Sairaala on aivan liian pieni, siellä ei ole potentiaalia hoitaa hiv:iin sairastuneita. Sairaala ylläpitää neuvontajärjestelmää, johon ihmiset hakeutuvat vapaaehtoisesti. Jos heidät todetaan hiv-positiivisiksi, he saavat sairaalasta lääkkeet. Näitä VTC-pisteitä, Voluntary Testing and Counselling, näen sitten monissa paikoin jatkossakin. Mutta sairaalan laboratorio ja olosuhteet ylipäätään olivat aivan hirveät. Likaista, ahdasta, puolentoista sadan sairaanhoitajan joukosta vain neljä oli koulutettu hiv-aidsin tunnistamiseen ja neuvontaan hoidosta. He eivät siis myöskään osaa neuvoa potilaille lääkkeen annostusta. Osa Suomen UNICEFin tuesta tullaan käyttämään nimenomaan henkilökunnan kouluttamiseen tässäkin sairaalassa, jos UNICEF hyväksyy sen ohjelmaansa. Alueen hiv-aids –levinneisyys on kahdeksan prosentin luokkaa. Toisaalta tässä surkeassa sairaalassa oli tärkeä testauslaite, CD4. Mutta tämä laite on tullut lahjoituksena, eikä se ole yhteensopiva hallituksen suosittamien laitteiden kanssa, joten sille ei ole vara- eikä lisäosia. Se on asennettu testaamaan aikuisten arvot, joten sillä ei voi testata lapsen verta – oikea termi taisi olla kalibrointi. CD4 on arvo joka kertoo miten ankarasti kehon omat solut taistelevat hiv:iä vastaan. Jos arvo on korkea, ei lääkettä tarvita.


Vapaaehtoiseen neuvontaan ja testiin tulleista, 6.3 prosenttia miehistä ja 16 prosenttia naisista on positiivisia. Naisten tilanne on hengenvaarallinen, Nyahururu on rekkojen läpikulkureitillä, joten miehet tulevat ja menevät, jättävät jälkeensä raskaana olevia tyttöjä, jotka ovat saaneet tartunnan. Vain 30 prosenttia synnytyksistä tapahtuu sairaalassa, joten suurinta osaa äitejä ei saada seurantaan. Niistäkin, jotka hakeutuvat neuvontaan, monet käyvät kerran, eivätkä palaa. Lasten hiv:in hoito on laaja-alaista. Siihen kuuluu testin, lääkkeiden ja äidin hoidon lisäksi myös ravitsemus. ARV:ta saava lapsi tarvitsee parempaa ravintoa kestääkseen lääkkeen rasituksen. Kävimme neuvontaklinikalla, missä myös ravitsemusneuvoja oli paikalla. Koska tämä sairaala ei vielä ole UNICEFin kanssa yhteistyössä, siellä ei myöskään ole jaossa ravintolisiämme. Äideille annetaan neuvoksi, että aliravitulle lapselle pitää antaa sekoitusta, jossa on maitoa, kananmuna, sokeria ja öljyä. Joskus tapahtuu, että lapsen aliravitsemus johtuu pelkästään siitä, että hän on saanut korviketta, jota on laimennettu liikaa. Heti, kun lapsi alkaa saada maito-kananmunasokeri-öljysekoitusta, paino nousee. Useimmilla naisilla ei ole varaa korvikkeeseen, joten he joko imettävät tai antavat lapselle lehmänmaitoa. Sairaalan lääkärit kertoivat, että muutamassa epätoivoisessa tapauksessa he ovat jopa ostaneet äidille äidinmaitokorvikkeen kaupasta. Tämähän on aivan kestämätöntä. Toisaalta: UNICEFin hiv-aidstyöhön Keniassa ei kuulu missään äidinmaidonkorvikkeen jako. Käyn myöhemmin tarkistamassa Nakumattin hyllystä: sieltä löytyy valtava valikoima korvikkeita – kaikki Nestlen – hinta vaihtelee 200 ja 400 KES:in välillä. Ymmärtääkseni useimmat HI-positiiviseksi todetut naiset imettävät – heillä ei ole varaa korvikkeeseen. Yleinen eufemismi hiv-aidsille on tuberkuloosi. On helpompi kertoa sairastavansa tuberkuloosia kuin aidsia. Ja niin monet uskovatkin olevan asian laita. Kuitenkin 40 prosenttia tuberkuloosipotilaista osoittautuu HI-positiivisiksi. Oliko Margaret rakastunut? Klinikan ulkopuolella istui Margaret, nuori nainen lapsi sidottuna selkään. Menin juttelemaan hänen kanssaan. Kysyin, -Oletko sairas? ja hän nyökkäsi hiljaa. –Onko se …? Kyllä, hän nyökkäsi ja painoi katseensa alas. –Lapsi myös? Kyllä. Kun hän nosti katseensa hänen kasvoilleen levisi ikään kuin anteeksipyytävä hymy. –Sinun elämäsi on kovin ankaraa? Nyökkäys. Ymmärsin, että tästä taudista ei puhuta helposti ja olin kiitollinen siitä, että hän halusi näin sanattomasti kertoa siitä minulle. Kaikkein kovimmille otti se, kun käsitin, että hän häpesi. Aidsin stigma on armoton. Hänen tarinansa lienee kovin yleinen – se tavallinen tarina. Mies oli ollut läpiajomatkalla oleva rekkakuski, joka hävisi sen tien, ja kun Margaret synnytti lapsen, hänet todettiin positiiviseksi. Nyt hän asuu äitinsä kanssa. Heillä ei ole mitään toimeentuloa. Molemmat käyvät joskus auttamassa naapurin naista hänen myyntikojussaan, mutta Margaret ei jaksa tehdä sitä kovin usein. Me olimme kovin liikuttuneita kun ensimmäistä kertaa kohtasimme uhrin. Kun olimme lähdössä, Margaret kiirehti autolle. Hän halusi hyvästellä. Vain hyvästellä. Ei pyytää mitään. Hyppäsin autosta, ja kaivoin repusta sadan shillingin setelin, jonka painoin hänen käteensä. Niinhän ei pitäisi tehdä, mutta säännöt on luotu rikottaviksi, eikö niin? Nyt hänellä oli pikkuisen rahaa ja sairaalan apteekista saamansa lääkkeet sekä itselleen että lapselle. Halasin, silitin poskea ja ryntäsin autoon, ettei hän huomaisi kyyneleitä silmissäni. Näitä ihmisiä ei itkemällä auteta. Myöhemmin mietin, olikohan Margaret rakastunut siihen mieheen. Oliko heidän kohtaamisessaan ollut romantiikkaa, jotain kaunista ja hellää? Miltä Margaretista oli tuntunut kun hänet hylättiin. Oliko hän katkera? Sanoiko hänen äitinsä: Minähän varoitin! Vai ajautuiko Margaret epätoivoiseen tekoon


rahanpuutteessa? Tässä se pirullisuus näissä pikaisissa tapaamisissa – niin paljon jää puhumatta ja koko tarinaa ei saa tietää koskaan. Ajattelen usein Margaretia.

Margaret suostui yhteen kuvaan

Shoppaillaan Sairaalassa käynnin jälkeen tuntui kuin ryhmämme olisi entisestään tiivistynyt. Ajoimme takaisin putoushotelliin, ihailimme tyrskyjä ja antauduimme paikallisille boranakauppiaille. Siinä vaihtoi omistajaa lukemattomat korut, koriste-esineet ja salaattiottimet. Joku tinki hyvin, joku ei onnistunut ollenkaan, mutta kaikki tuntuivat olevan tyytyväisiä kun keräännyimme takan eteen vertailemaan ostoksiamme. Ennen nukkumaan menoa vedin jalkaani Kajaanin paikallisryhmän lahjan, lämpimät villasukat. Ne jalassani vaivuin uneen takkatulen räiskyessä. Keskiviikko 20.9. Jätimme varhain jäähyväiset Thomson Fallsille ja lähdimme kohti Isioloa, alueen pääkaupunkia. Tiesin, että päivän ohjelma, vierailu Pepo la Tumaini Jangwanissa (Wind of Hope in the Arid) tulisi olemaan mielenkiintoinen kokemus, joten patistelin ja kiirehdin asettumista hotelliin. Tilasimme lounaan valmiiksi, mutta päätimme, että syömme vasta Pepon jälkeen. Popsimme matkalaisten runsaista naposteltavia, joten ei hädän päivää. Pepo la Tumaini Pepo la Tumainin tuntevat monet UNICEFilaiset, sillä se on Florencen koti. Odotimme kovasti, että saamme tavata hänet. Ja niin saimmekin, mutta ennen sitä tapahtui aivan ihmeellisiä asioita. Lähestyessämme Pepoa, huomasimme valtavan värikkään ihmislauman laitoksen pihassa. Siinä oli lapsia, miehiä, naisia – en edes uskalla arvata heidän lukumääräänsä. Meidät otettiin vastaan tanssien ja laulaen – olimme varmaan suhteellisen pöllämystyneen näköinen porukka – kukaan ei ollut osannut odottaa tällaista! Väki edusti useita eri etnisiä ryhmiä, mikä oli luettavissa erilaisista


värikkäistä vaatteista, koruista ja kampauksista. Eri ryhmät esiintyivät vuorotellen ja lauloivat oman laulunsa. Jokaisessa viesti oli samantyyppinen: elä positiivisesti ja tee työtä niitä tapoja vastaan jotka ovat haitallisia: ympärileikkaus, puhdistautuminen (nuoren tytön kanssa makaaminen) ja vaimon periminen. Mekin tanssimme. Pepo tekee työtä lähiyhdyskuntien kanssa. Aikuiset tulevat neuvontaan, lapset kouluun. Mutta Pepon työntekijät menevät myös ulos ihmisten luokse kyliin, vieden lääkkeet sairastuneille ja muutenkin huolehtimaan kodeista, joissa elämä on vajaata siksi, että vanhemmat ovat sairastuneet tai kuolleet. Käyntejä tekevät pääasiallisesti hiv-positiiviset naiset. He kulkevat jalan, kantaen pientä tarvikepakkia, jossa on lääkkeet ja välineet kodin kohentamiseen. Usein matka on pitkä ja raskas. Pepossa on myös orpokoti. Se on tarkoitettu väliaikaiseksi, mutta käytännössä siitä tulee täällä asuvien lasten pysyvä koti. Heille etsitään adoptiovanhempia, mutta toivoa ei juurikaan ole, sillä nämä lapset ovat kaikki hiv-positiivisia ja sellaista kukaan ei halua kotiinsa, eikä kantaa vastuuta hänestä. Florence on yksi näistä lapsista. Nuorin joukosta, pikkutyttö, löytyi kylästä yksinäisenä. Kukaan ei tiedä hänestä mitään. Hän sai Pepossa nimekseen Sierra Suzuki, Khadidjan mopon mukaan. Khadidja on Pepon energinen johtajatar. Kohtaaminen lasten kanssa raastoi sydäntä. He lauloivat omia laulujaan – juttelivat ja sallivat meidän kuvata heitä. Lauluissa oli ihan erityinen tyyli ja soundi. Esiintyjien joukossa hän seisoi: vihdoinkin! Florence. Hänessä oli juuri niin paljon säteilyä ja karismaa kuin video antoi odottaa. Mutta Florence ei olllut viime aikoina voinut oikein hyvin, hänellä oli ollut tuberkuloosi kolme kertaa, hän oli kovin laiha ja jotenkin surullinen. Kerroimme hänelle, että hänen laulunsa on tuttu Suomessa ja olemme iloisia kun saimme tavata hänet.

Florence ja Rainer vakavina


Saimme istua hetken juttelemassa lasten kanssa. He esittivät kysymyksiä meille: aidsista Suomessa ja onko Suomessa aidsiin sairastuneita lapsia, onko orpoja, ja saavatko he kodin. Heidän silmistään näki miten he toivoivat ja pyysivät, että joku meistä ottaisi jonkun heistä omakseen. Rainer vastasi lapsille sydämellään, että sillä ei ole mitään merkitystä, onko lapsella hiv vai onko terve. Jokainen lapsi elää sydämessämme ja jokainen lapsi on meille tärkeä. Lopuksi lapset lauloivat surullisen laulun Roses for Mama. Mialla on kaikkien laulujen sanat, ja Rainer aikoo hyödyntää niitä työssään. Lasten asuntolassa vierailun jälkeen vielä vähän tanssittiin, laulettiin ja käytiin katsomassa kasvitarha. Sitten lounaalle. Puhumista riitti tämän kokemuksen jälkeen. Siitä taisi tulla reissun huippukohta. Pepon johtajatar, Khadidja, jää mieleemme afrikkalaisen naispoverin ruumiillistumana. Margit kävi vielä illalla piipahtamassa Pepossa Pamelan kanssa, ja hän kertoi, että Khadidja oli kahden kesken tunnustanut olevansa ajoittain hyvin väsynyt. Työsarka on liian suuri. Margit ja Pamela veivät Pepoon ryhmämme mukaan varaamat lakanat ja muuta tavaraa, kun emme tarvinneetkaan niitä. Jälkeenpäin kuulin, että Khadidjan rankka työsarka on aiheuttanut hänelle diabeteksen, jota hän joutuu lääkitsemään joka päivä. Pepo perustettiin 1994 jolloin kahdella tarmokkaalla perustajanaisella oli vain yksi huone, jossa alkoivat ottaa vastaan kylien ihmisiä ja kertoa heille hiv-aidsista. Tällä hetkellä Pepon toiminta kattaa 1152 taloutta, joissa noin tuhat lasta. UNICEFin tuki on ensisijaisesti lisäravinnon (UNIMIX) jako Pepon kautta talouksille. UNICEF kouluttaa kotikäyntejä tekeviä naisia ja toimittaa heille tarvikkeita. Koska järjestön toiminta kasvaa sitä mukaa kun tarve lisääntyy, UNICEF myös tukee Pepoa varojen hankinnassa. Pohjalla: Kambi Garba Lounaan jälkeen palasimme erääseen yhteisöön, missä Pepon naiset käyvät kotikäynneillä. Kylän nimi oli Kambi Garba, asukkaita 6000-8000. Se nimi on piirtynyt tulikirjaimin muistiimme. Siellä asuu orpoja, lapsia ja vanhuksia, hiv-positiivisia naisia lapsineen. Miehiä ei juuri ollenkaan. He olivat kuollet – aidsiin tai heimojen välisiin yhteenottoihin. Koska Kambi Garba on tunnettu siitä, että siellä on paljon hiv-aidsiin sairastuneita, koko kylää ja sen asukkaita syrjitään. Siellä ei käy kukaan muu kuin Pepon väki. Ihmisillä ei ole minkäänlaista toimeentuloa, ei ruokaa, ei vettä, ei koulua. Tällaista köyhyyttä ja likaa ja puutetta en minäkään ole koskaan nähnyt. Kylän asukkaat ovat katolilaisia, ja lähistöllä on katolisten lähetystyöntekijöiden koulu, mutta lapset ovat niin likaisia ja surkeita – heillä ei ole kuin rääsyt päällä, joten mitään menemistä kouluun ei ole. Ne, jotka yrittävät, joutuvat kiusatuiksi ja syrjityiksi ja palaavat parkuen kotiin. Oikeus koulunkäyntiin ei toteudu heidän osaltaan, eikä Kenian ilmainen koulu kaikille toteudu heidän kohdallaan. He elävät UNICEFin UNIMIX-puurojauheella, jonka Pepon väki jakaa heille. Käydessämme tapasimme parin majan asukkaat. Molemmat kertoivat, että heillä ei ole mitään syötävää, he vain odottavat, että saisivat seuraavan UNIMIX-satsin. Kylässä oli joskus vesiprojekti, lähistön joesta yritettiin vetää johto ja kraana keskelle kylää. Projektia veti jokin naisporukka, mutta se jäi kesken kun heidän varojen käytössään oli jotain hämärää. Siellä se nyt seisoo keskellä kylää, hökkeli, johon on asennettu kraana. Väki hakee


edelleen veden joesta – esimerkiksi sinä iltana kun kävimme siellä, heillä ei ollut muuta suuhun pantavaa kuin joen saastainen vesi.

Illalla ei uni meinannut tulla. Tuuli ravisteli taloja ja koirat ulvoivat. Ajattelimme varmaan kaikki, miten Kambi Garban lapset yrittävät nukkua nälkäisinä kuunnellen samaa tuulta. Ihmiset pohjalla, vain muutaman kilometrin päässä meistä. Torstai 21.9. Aamulla odottikin sitten käynti District Commissionerin luona, eli meidän kunnanjohtajaamme vastaava viskaali. Anja oli jo illalla päättänyt, että haluamme vastauksen, mitä hän aikoo tehdä Kambi Garban lasten hyväksi. Herra E.M. Ogwanka lienee saanut asemansa palkkiona jostain tehdystä palvelusta, sillä herra oli totaalisesti ulalla – täydellinen, tyhjälle naureskeleva pelle. Anjan kysymykseen, koska hän oli viimeksi käynyt kylässä hän vastasi, että kolme kuukautta sitten. Meille kyllä tuli tunne, ettei hän edes tiennyt mistä me puhuimme. Anja ja Rainer etunenässä me emme antaneet Kambi Garban lapsia

periksi, vaan esitimme saman kysymyksen myös koulutoimen edustajalle, jonka tapasimme myöhemmin. Kuulin, että erottuamme tiimimme oli puhunut asiasta myös Heimon kanssa. Olimme suhteellisen kiihtyneessä mielentilassa kun poistuimme. Isiolon aluesairaala Tämän jälkeen oli ohjelmassa käynti aluesairaalassa. Se oli siisti ja vaikutti toimivan hyvin. Siitä en osaa sanoa mitään, sillä erkanin ryhmästä ja menin paikalliseen postiin lukemaan spostiani. Se olikin melkoinen urakka, sillä Isiolon postin internet lienee maailman hitaimpia. Gambellan kylä – taistelua kuivuutta vastaan Vielä oli ohjelmassa käynti kaupungin ulkopuolella, 12 kilometriä max. sai ajaa ilman armeijan saattoautoa. Juuri kahdentoista kilometrin kohdalla oli Gambellan kylä, jossa saimme tutustua koulutusohjelmaan, ja miten sitä on sopeutettu kuivuuteen. Gambellassa on toimiva porakaivo, mutta vesi sen verran vähäistä, että sitä käytetään vain taloustarpeisiin, ei kasteluun eikä eläimille. Tämä oli nyt juuri sitä aluetta, missä paimentolaiset olivat menettäneet suuren osan karjaansa ja asettuneet odottelemaan sateen tuloa. Joillakin oli säilynyt jokunen vuohi, ja heillä meni selkeästi paremmin kuin muilla. Olennaista oli se, että koululaisille tarjotaan yksi ateria päivässä, ja se varmisti, että lapset tulevat kouluun. Nyt oli kuitenkin huono hetki, sillä riisi, maissi, herneet ja öljy jotka WFP toimittaa oli myöhässä. Muistin, että tilanne oli ollut sama Sakassa. Mutta kun katsoin rehtorin seurantakirjasta, saatoin todeta, että tähän asti tarvikkeet olivat tulleet säännöllisesti kuun puolessa välissä.


Nyt lapset pitivät ”lounastauon”, mutta tulivat tauon jälkeen yhtä nälkäisinä takaisin luokkaan. Koulu oli vaatimaton, köyhä. Peruskoulun kahdeksasta luokasta täällä oli toiminnassa viisi. Rehtori esitteli meille ylpeänä UNICEFin toimittamia mustia tauluja ja muita tarvikkeita. Hän oli ylenpalttisen kiitollinen. Rainer nauratti ja laulatti lapsia valmistamansa käsinukkejäniksen kanssa, ja kun poistuimme, kylästä kuului lasten kuoro: hiiala-hiiala-hei!

Rainer villitsi koulussa Kävimme vielä toisessakin koulussa, kaupungin keskustassa. Se oli huomattavasti hyvinvoivampi. Tiimimme naispuoliset jäsenet saivat tilaisuuden jutella muutaman yläluokkalaisen tytön kanssa. Tytöt tietenkin halusivat tohtoriksi, tuomariksi, joku sittenkin näyttelijäksi. Heillä on koulussa draamakerho. Tytöt kertoivat, että he eivät aio mennä naimisiin ennen kuin opinnot on suoritettu loppuun. He kertoivat myös, että heillä on koulussa omat vessat, ja yleensä perheillä on varaa ostaa tytöille terveyssiteet. Tässä koulussa Rainer sai omien sanojensa mukaan yhden parhaista yleisöistään ikinä. Hän suorastaan villitsi monisatapäisen lapsilauman; lauloi, laulatti ja pelleili. Siitä ei meinannut tulla loppua ollenkaan. Poistuimme hyvillä mielin. Kiitos sinnikkyytemme palasimme vielä Kamba Garban asioihin. Olimme kovasti kyselleet, että miksi koulu ei tule näitten lasten luokse, kun he eivät pysty menemään tavalliseen kouluun. Heitä syrjitään sekä hiv-aidsin että äärettömän köyhyytensä vuoksi. Meille kerrottiin, että onhan siellä alueella parikin koulua, missä lapset voisivat käydä. Nämä koulut sitten piti katsastaa. Ja olivathan ne siellä. Toinen, jossa rehtorin mukaan Kamba Garban lapset eivät voi käydä, koska siellä on paljon etnisten ryhmien välistä kahnausta. Tämä rehtori viittasi lähellä sijaitsevaan katoliseen lähetyskouluun. Sinnehän heidän pitäisi mennä, katolilaisia kun ovat. No, katolilainen koulu oli siistin näköinen sisäoppilaitos ja ikinä, ei ikinä, Kambi Garban lapset voi tulla tänne. Lopputulos: Kambi Garban lasten oikeus koulutukseen ei toteudu.


Parisen viikkoa myöhemmin Golicha vielä viittasi käyntiimme Kambi Garbassa. Häneen oli tehnyt syvän vaikutuksen se, että ryhmämme otti kylän ihmisten asian niin omakseen. Hän kertoi, että Isiolon alueella on toinenkin kylä, joka on yhtä syvällä. Minulle tuli tunne, että käyntimme ei ollut turha, että se, että otimme asian puheeksi niin vakavasti useaan otteeseen, johtaa ennen pitkää siihen, että Kambi Garban lasten elämä kohenee. Golicha lupaa pitää meidät ajan tasalla. Ero lähestyy Viimeinen yhteinen iltamme sujui mukavissa ja vähän haikeissa eron tunnelmissa. Rainer lauloi ”iloisia suomalaisia lauluja”, tyyppiä Peltoniemen Hintriikin surumarssi. Olimme nostalgisia ja kiittelimme toisiamme hyvästä seurasta ja mukavasta yhdessäolosta. Nauru oli hetkittäin saanut huikeita lisäulottuvuuksia, kun olimme käyneet läpi kaikki henkilökohtaiset asiat, kaikki kakka- ja pierujutut: kaikki mikä meitä suomalaisia naurattaa. Nauru paransi haavat, sehän sen tarkoitus onkin. Uskoimme, että tulemme kaikki kotiin muuttuneina, rikkaampina ja entistä vakaammin asiaamme uskoen. Perjantai 22.9. Aamulla tiemme erosivat. Muut lähtivät takaisin kohti Nairobia ja Heimon päivällisiä, Golicha, Jacob ja minä aloitimme kahdeksan tunnin ajomatkan kohti Wajiria. Ei se nyt niin paha ollut, vaikka kaikki säälittelivät ja pudistelivat päätään kun kerroin minne olin menossa. Tietä ei ollut, ajoimme läpi aavikon ja hiekkadyynien. Pärjäsimme hyvin ja Toyotan neliveto pelasi, mutta sotilaiden saattoauto oli ihan surkea ja kuski taisi olla unessa suurimman osan aikaan. Auto jäi koko ajan kiinni hiekkaan ja jos ei jäänyt, niin moottori keitti. Eskortista oli enemmän harmia kuin hyötyä. Mutta näin se on, P3 alueelle ei YK:n auto saa mennä ilman eskorttia. Myöhemmin, kun luen lehtiä tarkemmalla silmällä, huomaan aika ajoin pikku uutisia, miten rosvot ovat hyökänneet autojen kimppuun. Eli ei se eskortti turha ole.


Matkan aikana alan saada käsityksen, mistä tässä kuivuudessa on kysymys. Eläinten raatoja joka puolella, ihmisiä vaeltamassa veden noutoon kohti harvoja lätäköitä, resuisina, likaisina, jerrykannut kädessä. Onnekkaimmat ratsastivat aasinraasuilla. Tämä oli myös hyvin ristiriitaista. Olen aina rakastanut hiekka-aavikkoa. Horisontissa vaeltava kamelikaravaani on mykistävän kaunis näky. Mutta sitten kuulen, että kamelit vaeltavat päivän vedenottopaikalle, toisen takaisin. Niin pitkien matkojen takana on vesi! Vesi: puhdas tai likainen. Toisaalta ajoimme kymmeniä kilometrejä näkemättä mitään elävää. Ajattelin koko ajan, että joudumme viettämään yömme tällä taipaleella, jos eskortin auto simahtaa. Mutta perille päästiin. Hikistä oli, mutta ei se todellakaan niin hirveätä ollut. Wajir Wajir on yksi UNICEFin outposteista kuivuusoperaation aikana. Ajoimme läpi kaupunkipahasen selkeästi UNICEF-brändätyn portin eteen. UNICEFin toimisto ei ole pysyvä, vaan se on perustettu vain kuivuusoperaatiota varten. Tästä hetkestä eteenpäin viimeistään tajusin, että nyt en ole vieras, vaan yksi porukasta. Ei mitään höösäämistä, vaan itse oli oivallettava, miten tässä pitää toimia. Lieneekö ollut testi? Wajirin asemaa isännöi Gilo, joka seuraa, että ohjelmat toteutuvat suunnitellusti. Toteuttajat ovat paikallishallinto ja kansainväliset ja paikalliset kansalaisjärjestöt. Ihan niin kuin kirjassa sanotaan. Sain oman huoneen. Talo kiersi keskuspihaa, huoneet pihaa päin, keskellä pihaa pyöreä, katettu oleskelupaikka, jossa mukavia, littaan istuttuja sohvia ja tuoleja, pari sohvapöytää, jääkaappi ja transistoriradio. Huoneeni oli nk. ”pelkistetty”. Mutta sänky oli ja puhtaat lakanat sekä malariaverkko. Ohimennen Gilo näytti suihkun ja vessan. Jos sattuisin tarvitsemaan, niinku. Olin onnellinen, kun vessa oli länsimaista mallia. Ekan kerran suihkuun kurkatessani tutustuin sittemmin ystäväkseni tulleeseen sammakkoon, joka viihtyi siellä, kun siellä oli kosteaa. Kaipasin kovasti suihkuun, mutta en oikein tiennyt, miten tässä nyt pitäisi edetä. Purin kamat, ja tajusin, että jos haluan mennä suihkuun, täytyy kulkea pihan poikki, missä äijät papattivat swahiliansa. Kiitin kauaskatseisuuttani, että olin ottanut mukaan afrikkalaisen kankaan, johon kietouduin ja kuljin vaan äijäjoukon läpi. Se meni ihan hyvin. He eivät olleet näkevinäänkään. Sammakkoonkin tottuu. Illalla törmäsin vessaan, kun Gilo oli asioillaan ja aamulla kävelin suoraan suihkuun, kun hän oli siellä. Tämän jälkeen ilmoitin kundeille, että ovet on jumakauta laitettava lukkoon tai edes suljettava kun porukassa on valkoinen nainen! Täällä ei kyllä pysty ylläpitämään minkäänlaista intimiteettisuojaa – jestas, että noi äijät pärskii ja rykii suihkussa ja kuorsaa kun nukkuvat. Kiva ensimmäiseksi aamulla tavata Golicha tipukeltaiseen pyyhkeeseen kietoutuneena pesualtaalla! Yritän olla huomaamaton, mutta Golicha on herrasmies ja osoittaa suihkua: -Mama first! Compoundissa on porttivahti päivin öin ja pari naista, jotka laittavat ruuan. Olimme tuoneet tuliaisina Isiolosta paljon porkkanoita, perunoita, tomaatteja, hedelmiä. Syömme joka ilta riisiä ja vihannes-papumössöä. Aluksi miehet saavat myös vuohenlihaklimppejä, mutta sitten he kieltäytyvät niistä, koska ”Wajirin vuohien liha ei ole makeaa.” Ensimmäisenä iltana istuimme pitkää iltaa pikkuisen syrjässä; Golicha, Gilo ja minä, ja joimme Golichan konjakkia, kunhan herrat ensin olivat rukoilleet. Syrjässä siksi, että yövahti oli harras muslimi, eikä konjakin nauttiminen ole suotavaa. Seuraavana päivänä Golichalla oli ”allergiasta johtuvaa päänsärkyä”. Mies makasi kuin raato koko päivän. Lauantai 23.9. Heräsin varhain hyvin nukutun yön jälkeen. Rohkaisin mieleni ja kietouduin kankaaseeni, keräsin toalettitavarani ja menin sammakkosuihkuun. Kello lähenteli jo


yhdeksää, kun naiset tarjoilivat aamiaista. Kahvia, teetä ja meidän lettujen tapaisia, makeita paistoksia. Herkullista! Perjantai-iltana muslimit olivat aloittaneet Ramadanin – paaston. Tästä lauantaiaamusta totun näkemään ympärilläni naisia, jotka näyttävät, siltä kuin olisivat pyörtymäisillään – paastoava ei saa edes juoda aamukuuden ja iltakuuden välillä! Opin pian peruskysymyksen, joka esitetään, kun tavataan uusi ihminen: Are you fasting? Kirsti metsästää ympärileikkaajaa - taas Yritin jälleen saada materiaalia ympärileikkausjuttuuni, ja Golicha alkoi soitella tutuilleen. Kohta saapuikin ensimmäinen Fatouma, yksi näistä huikeista naisista joita täällä tapaa. Älykäs, aikaansaava, ahkera, vahva. Fatouma muisti minut Garissasta, sillä hänkin oli osallistunut imaamien FGM-kokoukseen. Oli nähnyt minut hotellissa, kuulemma. Hänkin alkoi soitella – voi että täällä soitellaan kännykällä koko ajan! Kaikki metsästävät koko ajan scratch-kortteja, puheaikaa puhelimeen. Nyt kun minulla on Kenian numero, minäkin ostan koko ajan scratch-kortteja. Fatouna tavoitti toisen Fatouman, opettajan, ja yhdessä he alkoivat järjestellä minulle tapaamista Mama Saaidan kanssa. Mama on lapsenpäästäjä ja ympärileikkaaja, joka edelleen toimii ammatissa. Yritimme ensin kello 11:lta, mutta Mama oli estynyt. Hänellä oli kokous! Tämä on myös silmiinpistävää: naiset ovat aina kokouksessa tai workshopissa. Kello kolmelta olisi hyvä aika. Nyt kun minäkin soittelen koko ajan kaikille, alan kahden jälkeen tavoittelin kumpaakin Fatoumaa. Sain tiedon, että nyt Mama olisi tavattavissa kotonaan. Halusin nimenomaan tavata hänen kodissaan, ei täällä compoundissa, jotta hänellä olisi mukava puhua. Lähdimme Jacobin kanssa matkaan, poimimme molemmat Fatoumat ja kierrellen, kaarrellen hiekkaisia kujia saavuimme Maman talon luo. Mama Saaidan talossa Pihalla oli paljon väkeä, lapsia, jotka olivat Maman lastenlapsia. Minut ohjattiin majaan, joka oli pystytetty keskelle pihaa. Kengät pois ja matolle istumaan. Miehet hätisteltiin pois, Mama tarjosi minulle pullon vettä ja minä ojensin hänelle paketin suomalaisia keksejä. Hän lupasi maistaa illalla kun taas saa syödä. Istuin polvillani, joka on minusta mukava asento, mutta Mama patistaa istumaan ”kunnolla”. Koska haluan olla hänelle mieliksi, istun risti-istunnassa, joka on pirun hankala asento, jos pitää valokuvata ja tehdä muistiinpanoja samanaikaisesti. Juttelimme hyvin avoimesti ympärileikkauksesta. Hän tekee toimenpiteen edelleen, mutta vain ”half-cut”. Ennen hän teki täyden toimenpiteen, mutta osallistuttuaan seminaariin, hän oli ymmärtänyt, että niin ei pidä tehdä. Hän esitteli minulle välineensä sekä nk. anestesialääkkeensä. Näistä on valokuvia. Niitä EI VOI sanoin kuvata. Äidit ja isoäidit perheistä, joissa on ympärileikattavia tyttöjä tulevat Maman luokse pyytämään tätä palvelusta, ja hän lähtee heidän mukaansa heidän koteihinsa suorittamaan toimenpiteen. Se pitää tehdä aamulla varhain, viileässä, verenvuodon minimoimiseksi. Tytöt ovat seitsemästa vuodesta ylöspäin. Kun koulujen lomat alkavat, Mamalla on ruuhkaa. Äidit haluavat tehdä toimenpiteen loman alla, jotta tytöille jää aikaa palautua. Tällöin Mama leikkaa monta tyttöä samalla kertaa. Apureina on naisia, jotka pitävät pelokkaat tytöt aloillaan. Äiteihin ei ole luottamista, sillä he juoksevat itkien karkuun. Mama saa tytöt rauhoittumaan kertomalla heille,


että toimenpide kestää vain viisi minuuttia: -Kyllähän sinä viisi minuuttia kestät! Sitten kaikki on ohi ja pääset lepäämään. Monet ovat jo valmiita luopumaan ympärileikkauksesta – Wajirissa koulutetut naiset eivät anna ympärileikata tyttäriään. Täälläkin selityksenä perinteen jatkuvuudelle on se, että yksinkertaiset ihmiset eivät tiedä, että toimenpidettä ei koraanin mukaan ole pakko tehdä. Mama kysyy minulta neuvoa, miten hänen pitäisi nyt edetä. Olen kovasti otettu siitä, että hän kysyy mielipidettäni. Minä sanon hänelle, että en osaa tässä asiassa neuvoa, mutta toivoisin, että Wajirin väki yhdessä päättäisi lopettaa ympärileikkauksen ihan kokonaan. -Kuvittele, Mama jos sinä ja imaami yhdessä nousisitte jalkapallostadionin lavalle ja puhuisitte kansalle ja kaikki vannoisivat, että se on loppu ny! Mama nyökkää tyytyväisenä, hän on tärkeä henkilö ja pitää ajatuksesta. Se mistä hän ei pidä, on, että näin hän menettää toimentulonsa. Hän ansaitsee yhdestä tytöstä 200 shillingiä – 300 ”puudutuksen” kanssa, eli pari euroa. Mama Saaida ja anestesialääkkeet

Kun poistumme, minulle kerrotaan, että Mama on 54 vuoden ikäinen, viisi vuotta minua nuorempi. Olin kohdellut häntä kuin vanhaa isoäitiä – tajuamatta. Lopuksi asetumme samaan kuvaan, ja Mama vakuuttaa, että hän arvostaa mielipidettäni ja lupaa pohtia lopettamista kokonaan. Molemmat Fatoumat kertoivat, että useat ympärileikkaajat on saatu luopumaan suuresta leikkauksesta, ja että haasteena on saada heidät ymmärtämään, että toimenpidettä ei pidä suorittaa missään muodossa. Tässä kulttuurissa siihen tarvitaan imaamin tukea, sillä täällä ympärileikkauksen takana on puhtaasti uskonto. Ihmisethän uskovat, että koraani kehottaa siihen. Imaamit sopivat Garissassa, että he alkavat levittää tietoa, että koraani ei edellytä ympärileikkausta. Ramadan rauhoittaa Illalla nukahdan imaamin rukoukseen, joka kaikaa raskailla ämyreillä moskeijasta. Yö on pimeä, mustalla taivaalla tähdet tuntuvat olevan niin matalalla, että niihin voisi tarttua. Aamuvarhain rummutus jytää läpi kaupungin. Rummut kertovat ihmisille, että nyt pitää kohta syödä, sillä parin tunnin kuluttua aamu kajastaa ja paasto jatkuu. Nämä äänet ovat hyvin rauhoittavia. Niihin on lohdullista nukkua. Ne kertovat, että elämä jatkuu. Täälläkin. Sunnuntai 24.9. Herään myöhään. Gilo on lähtenyt rankalle matkalle Manderaan, vielä pohjoisempaan. Compoundissa olemme vain Golicha, Jacob ja minä. Kaupungista ei kuulu ääniä,


ihmiset lepäävät. En kyllä oikein ymmärrä tätä paastoa. Päivä syömättä, yöllä saa syödä vaikka kuinka paljon, ja seuraava päivä menee ruokaa sulatellessa. Toisaalta en oikein saa selvää, miten paasto vaikuttaa ihmisiin, joiden ravinnonsaanti muutenkin on niukkaa. Vaikuttaa siltä, kuin kaikki vain nuokkuisivat päivällä, mutta sitten illalla, kun imaami on antanut luvan, alkaa kamala metelöinti, juhlinta ja rummutus. Popsimme aamiaiseksi makeita lätynmakuisia ja –näköisiä leivonnaisia ja laitamme vielä lisää sokeria päälle. Turistit järvellä Päivälle on ohjelmaa, mutta vasta klo 11 jälkeen, joten teemme turistiretken ”järvelle”. Häh? Miten niin järvelle? –On täällä järvi! Ajamme katsomaan. Kyllä. Järvi se on. Se syntyi, kun israelilaiset rakensivat armeijalle lentokoneiden laskeutumisradan. He kaivoivat ison kuopan – limestone? mitähän se lienee suomeksi? Kuoppa täyttyi vedellä ja jäi. Vesi on suolaista ja saastunutta, joten järvestä ei ole apua kuivuuteen. Nyt siellä oli uimassa joukko poikia. He kertoivat, että järvellä käy joka ilta valkoinen mies sukelluslasit naamalla. Jään miettimään, kukahan se mahtaisi olla, kun en ole yhtään toista valkoista msungua kaupungissa nähnyt. Muutenkin voi todeta, että kylissä on erilaisia vedenottoratkaisuja; kaivoja, käsin kaivettuja vedenottopaikkoja, jossain pumppu- tai porakaivo. Suurin ongelma syntyy siitä, että niistä ei riitä vettä kasteluun eikä eläimille. Joten vaikka ihmiset saavatkin vettä juodakseen, karjaa on kuollut ja kuolee edelleen vedenpuutteeseen. Monet paimentolaiset ovat menettäneet koko karjansa. Kun edellistä sadekautta odotettiin, eikä sitä tullut, he vain uskoivat ja toivoivat. Heitä kehotettiin myymään karjansa niin kauan kun se vielä oli mahdollista. He eivät uskoneet, vaan sinnittelivät ja toivoivat. Ja menettivät kaiken. Ajamme takaisin kaupungin keskustan läpi. Haluan kävellä pääkadun päästä päähän. Jacob ja Golicha ajavat hitaasti edeltä. Kiertelen ja katselen kauppakojuja. Sinisiä malariaverkkopakkauksia riippuu lähes joka kojussa – hinta 350 KES, kolmisen euroa. Saavun kojulle, jossa nuori mies ompelee värikästä kangasta. Jään katselemaan. Hetkessä ympärilläni on meluava joukko nuoria miehiä, monet puhuvat auttavasti englantia. Meillä on mukavaa, ja ompelija tarjoutuu ompelemaan minullekin, jos tarvitsen uudet vaatteet. Sitten poikajoukko hajoaa, heidän lävitseen tunkeutuu vanha, parrakas mies. Hän katsoo minua silmät leiskuen – yritän katsoa olan yli: missä auto? Ei näy. Mies käyttäytyy aggressiivisesti nuoria miehiä kohtaan, vaientaa heidät, kun he naureskelevat. Sitten hän kysyy minulta huonolla englanninkielellä: Are you mama or papa? No tähän olen tottunut, lyhyet hiukset ja pitkät housut viestittävät käsittämätöntä rooli-identiteettiä. –Mama olen, yritän ystävällisesti. Ei auta, mies on aivan raivoissaan: -Missä sinun miehesi on? Miksi hän päästää sinut kaupungille tuon näköisenä. Housuissa! Nyt ei ole enää hauskaa. Pakenen, juoksen muutaman kymmenen metriä auton luokse, läimäytän oven kiinni ja lukkoon. Jacob ja Golicha nauravat: -Olisit yrittänyt selittää, että olet eronnut, ja että et ole mikä tahansa Mama, vaan myös isoäiti. Vaikka vain ihan silmänräpäyksen ajan olen saanut aavistuksen siitä, mitä alistetun musliminaisen elämä on maailmassa, missä miehet määräävät. Ei naurata. Enkä enää kävele yksin Wajirin katuja.


Stabilisation center Tarkoituksena oli tutustua lasten hätäapuruokintaan. Koska oli sunnuntai aloitimme sen ikään kuin loppupäästä, paikasta, jonka nimi on Stabilisation Center. Kun ryhmät kiertävät kylissä antamassa lisäravintoa, he lähettävät pahimmat tapaukset keskukseen. Toiminnasta vastaa Merlin, mutta tässä, kuten lähes kaikessa, mitä täällä näkee, UNICEF on taustalla. Toimitamme lisäravinnon, tarvikkeita, lääkkeitä ja koulutamme henkilökuntaa. Wajirissa toimii muuten vain yksi vapaaehtoinen hiv-aids neuvonta-asema. Se sijaitsee samassa yhteydessä kuin sairaala ja stabilisation center. Keskuksessa oli kahdeksan vakavasti aliravittua lasta, sekä 21 lasta, jotka kärsivät sairaudesta nimeltä leishmaniasis kalazar, jonka aiheuttaa sandfly. Nyt en osaa suomeksi sairautta eikä aiheuttajaa, mutta taudin oireet ovat, että maksa ja perna(?) turpoavat ja lapsi lakkaa syömästä. Oireet siis samankaltaiset kuin aliravitsemuksessa, joten näitä potilaita hoidetaan samassa paikassa ja he saavat samanlaisen hoidon. Ensin tuntui vaikealta – patjoilla makasi äitejä pikkulapsineen, kaikilla lapsilla kasvoille teipattuna se syöttöjuttu – mikä sen oikea nimi lieneekään. Nämä lapset eivät tullessaan pysty nielemään joten heidät syötetään letkulla. Se näytti pahalta – näitä lapsiahan television uutistoimistot syytävät mielellään nähtäväksemme. Kuitenkin alkoi pian tuntua paremmalta. Henkilökunta kertoi, että lapset yleensä tokenevat melko pian, pystyvät melko pian syömään suun kautta. Heidän painoaan tarkkaillaan päivittäin, se rekisteröidään, ja tietyn kaavan mukaan he sitten pääsevät takaisin kotiin. Minulle vakuutetaan, että he vahvistuvat. Vain yksi lapsi oli pari viikkoa sitten kuollut, mutta hänkin menehtyi, ennen kuin hoito ehdittiin aloittaa. Työ on hyvin järjestelmällistä ja kaikki toimii kellon tarkkuudella. Prosessi on seuraava: - lapsi saapuu, rekisteröidään, punnitaan - saa A-vitamiinin, folic acid (?) ja matolääkkeen - kahden/kolmen ensimmäisen päivän aikana terapeuttinen maitojauhe F75 - seuraavat kaksi/kolme päivää F100 (210 grammaa litraan vettä, valmistetaan shakerissa) - sen jälkeen pieniin kerta-annospusseihin pakattu Plumpynut –ravinne 10-15 päivässä lapsi on stabiloitu, ja hän pääsee kotiin. Sen jälkeen hän saa Plumpynutin ja UNIMIXin omassa kylässään, missä outreachtiimi kiertää. Tämän toiminnan saamme nähdä huomenna. Ann Veneman kävi täällä Vaikka on sunnuntai, pääsemme myös tutustumaan paikalliseen tyttöjen peruskouluun, jossa on myös asuntola paimentolaisten lapsille, orvoille ja vammautuneille. Koulua johtaa jälleen yksi tehopakkaus, rouva Abiba Shuriye. Tämä koulu on esimerkillinen. Sitä tukevat monet järjestöt ja sitä näytetään tärkeille vieraille. Tärkeät vieraat kuten Ann Veneman ja Heimo Laakkonen ovat saaneet istuttaa pihaan oman puun oikein kyltin kanssa. Sekä Ann V. että Carol ovat käyneet Wajirissa – tosin helikopterilla päivän aikana. He eivät siis ole kokeneet sammakkovessaa! Myös Angélique Kidjo on käynyt täällä. On muistettava, että pohjoisessa ja koillisessa Keniassa ihmiset ovat lukutaidottomia ja vain 20 prosenttia lapsista käy koulua. Siksi tämä koulu on esimerkillinen. Siinä opiskelee 1050 oppilasta (1.-8. luokka). Näistä 230 on orpoja, 57 erittäin köyhistä perheistä ja 35 vammautunutta. Koulun pihan kolmesta kaivosta kaksi on nyt


kuivunut. Koulussa on asuntola, 14 luokkahuonetta, 12 opettajaa, joista viisi on naisia. Opettajista on kaikissa näkemissäni kouluissa kova puute. Näille karuille seuduille eivät opettajat halua tulla huonolla palkalla, kun työtä on tarjolla muutenkin ilmaisen koulun ansiosta. Tytöt pakenevat väkivaltaa kotona Abiba kertoo, että yhä useammin kouluun pyrkii ihan tavallisten perheiden tyttöjä, joita pahoinpidellään kotona. Isät ovat tosi nihkeitä tyttöjen koulunkäynnille, joten he kohtelevat heitä kaltoin. Tytöt pakenevat, koska haluavat oppia. Abiba ottaisi enemmän tyttöjä, mutta tilat alkavat käydä ahtaiksi. Lisäksi muiden koulujen rehtorit alkavat olla kateellisia. He eivät anna tytöille lupaa siirtyä Abiban kouluun, ja niin tyttöjen on pakko palata. Orvot Orpojen tyttöjen vanhemmat ovat yleensä kuolleet aidsiin, sanoo Abiba. Aids on alueella totaalisen kielletty puheenaihe. Ihmiset eivät käy testeissä, ja kaupungissa on siis vain yksi neuvonta-asema. Muutenkin alue on kovin vanhoillista monessa mielessä. Tytöt eivät pääse kouluun, perheissä on paljon lapsia. Perhesuunnittelusta ei missään tapauksessa saa puhua. Vain koraaniin vedoten naimisissa olevia voi kehottaa pidentämään synnytysten väliä. Se on ok. Toisaalta kuulin, miten Golicha neuvoi Abibaa korostamaan naisille, että rintaruokinta on ”varma” ehkäisykeino, joten ehkäisyvälineitä ei tarvita. Jaa-ha. To the Lighthouse, P.D.Jamesin mukaan Illallisen jälkeen vetäydyn P.D.Jamesin seuraan huoneeseeni. Englantilainen dekkari on takuuvarma valinta, jos tietää, ettei oikein pysty keskittymään. Tajuan yhtäkkiä, että päivänrytmini on muuttunut aivan täysin. Kahdeksalta alkaa ramaista, ja viimeistään kymmeneltä nukun jo syvää unta. Huomaan kovasti kaipaavani tuttua juttukaveria. Olisi niin paljon purettavaa. Ajatukset harhailevat – annan tajunnan virrata. Golicha ja Jacob kertovat toisilleen juttuja myöhäiseen iltaan. Nukahdan heidän käkätykseensä. Heräilen välillä imaamin rukoukseen ja väen rummutukseen, kun syöminen taas alkaa. Maanantai 25.9. Lähdemme varhain liikkeelle, sillä tänään lähdemme kylään katsomaan, kun outreachtiimi jakaa UNIMIXiä ja Plumpynut’ia. Tiimi kuuluu myös Merliniin, ja UNICEF on ollut mukana kouluttamassa. Tiimin jäsenet ovat kouluttaneet kylien naisia neuvojiksi. Kylän neuvojat kertovat naisille rintaruokinnasta ja siisteydestä. Tiimillä on selkeä reitti: matkaan maanantaina, sitten yksi kylä päivässä joka arkipäivä. Perjantai-iltana he palaavat, lepäävät lauantain, ja sunnuntaina taas auto pakataan. Heillä on pieni kuormuri, lavalla makuualustat, joilla nukkuvat yön kussakin jakelupisteessä. Plumpynut on namia Kylän nimi oli Lafaley, 600 taloutta. Kun lähestymme, näemme jo kaukaa miten äidit ja lapset vaeltavat tyhjät UNIMIX-säkit kainalossa kohti terveysasemaa. Tämä asema on käytössä vain nyt, ruokintatiimin tarpeisiin. Normaalioloissa se ei toimi, sillä siihen ei ole henkilökuntaa. Tiimin kuuluvat Abdow Abdullahi, johtaja ja sairaanhoitaja, sekä Hassan Abass, mobilizer. Ennen käyneille lapsille on täytetty seurantakortti, johon merkitään lapsen tämänpäiväinen paino ja käsivarren ympärys. Kaikki kortit, jotka ehdin katsoa, osoittavat, että paino on noussut. Uusille tulokkaille tehdään kortit ja perusmerkinnät.


Täällä jaetaan kaksi lisäravintoainetta: Plumpynut’ia ja UNIMIXia. Plympynut’ia he saavat 21 pakkausta, sillä lapsen pitää saada annos kolme kertaa päivässä. UNIMIX jaetaan esisekoitettuna öljyyn, joten kotona naisten tarvitsee vain lisätä vesi. He saavat yhdeksän kiloa per lapsi joka toinen viikko. Tänään on UNIMIX-maanantai. Ensi viikon maanantaina lapset saavat viikon annoksen Plumpynut’ia, ja sen lisäksi tiimin mukana matkustaa terveyspuolen työntekijä, joka rokottaa lapsia. Nuori äiti Owlia istuu muovimatolla ja odottaa lapsensa Plumpynut -annosta. Muita naisia seisoo ympärillä, ja demonstraationa Abdow pyytää ensin Owliaa pesemään kätensä. Sitten hän saa annospakkauksen. Se revitään yhdestä kulmasta auki ja sisältö pursutetaan ulos, suoraan lapseen suuhun. Lapsi on kuin pieni linnunpoika, availee suutaan ahnaasti, ja kitisee, jos tulee liian pitkä tauko. Tämäkään lapsi ei kuole nälkään.

Owlia pursottaa Plumpynutia suoraan lapsen suuhun: Nam!

Myöhemmin saan seurata Owliaa hänen majaansa. Hän näyttää, miten hän säilyttää Plumpyn lukitussa laatikossa, ja UNIMIXin korkealla, lähes katon rajassa, jotta se säilyy kuivana, eikä siihen kömmi ötököitä. Owlialla on kaksi lasta ja mies. Karja on kuollut. Perhe elää kokonaan ruoka-avun varassa. Apatiaa vastaan! Keskustelua, pohdintaa, pakkaamista, pyykin pesua, ennen aamuista lähtöä Garissaan. Golicha filosofoi Wajirin tulevaisuutta. Lyhyellä aikavälillä kaikkein tärkeintä on sade. Jos sadetta tule, loppukin karja kuolee ja ihmiset jatkavat elämää ulkopuolisen avun varassa. Jos sadetta ei tule ihmiset köyhtyvät entisestään, ja


esimerkiksi prostituutio lisääntyy. Tyttöjen mahdollisuudet päästä kouluun kapenevat entisestään. Ainoa ratkaisu, joka toimii, on asuntolamallinen koulu. Pitkällä aikavälillä alueella tulisi rehabilitoida eläintalouden moninaisuus. Ennen ihmiset käyttivät eläinten turkit ja nahan tehdäkseen sandaaleja ja vöitä, villoista kudottiin mattoja. Tämä taito on unohtunut. Lisäksi alueella pitäisi elävöittää karjamarkkinat. Tällä hetkellä karjan saa myydyksi vain Nairobissa. Jos pohjoisen ja koillisen isoissa kaupungeissa olisi säännölliset karjamarkkinat, se lisäisi ihmisten ansiomahdollisuuksia merkittävästi. Golichan mielipiteet vahvistavat omaa käsitystäni; pitkäkestoisia ratkaisuja täytyy löytyä. Ihmiset ovat jo nyt apaattisia, he eivät jaksa yrittää. Avun jakaminen tuntuu jotenkin nöyryyttävältä ja toivottomalta niin antajalle kuin saajallekin. Tiistai 26.9. Köröttelemme Wajirista Garissaan – 7 tuntia! Ajamme läpi maiseman joka on kuin atomipommin jälkeen. Tyhjä, autio, kaikki harmaan pölyn peitossa. Ajoreittien varsille on syntynyt uusi kulttuuri. Ihmiset kerääntyvät tien varteen – ohi ajavat heittelevät heille vesipulloja. Niin mekin teemme. Annamme pois kaikki Nairobista ostetut hyvää Keringet vettä sisältävät pullot. Aina ryhmille, joille meillä on antaa jokaiselle pullo. Kamelikaravaaneja vaeltaa kaukana horisontissa. Vedenottopaikalle tai sieltä kotiinpäin. Matkat ovat pitkiä, päivä suuntaansa. Saavumme Garissaan. Home away from home. Jacob menee edeltä pesettämään autoa “beechille”, eli krokoterassile. Hän hakee minut ja sanoo: -Tänäänkään ei yhtään hippoa, vain yksi pieni krokotiili! Aikaisin nukkumaan. Keskiviikko 27.9. Ramadanista huolimatta hotelli tarjoaa vieraille aamiaista. Juon kahvin ja pari paahtoleipää ja menen jalan UNICEFin toimistoon. Jacob on ihmeissään. Yleensä UNICEF-ihmisiä kuljetetaan autolla AINA paikasta toiseen. Matkaa on muutama sata metriä, ja alan todella kaivata liikkumista jalan, joten en anna periksi. Haluan kävellä. Hoitelen spostin toimistossa Haliman kanssa jutellen. Golicha haluaa lähteä Dertuun, ja se sopii minulle, sillä haluan tarkistaa Dertun koulun, joka on potentiaalinen kohde ensi viikon ohjelmaan, Jyrkin kouluinserttiin Nelosen keräysohjelmaan joulukuussa. Koulu ei sovi tarkoitukseen, mutta Dertussa on muuten mukava käydä. He muistavat minut viime vuoden vierailusta, ja näyttävät, mitä me kaikki silloin kirjoitimme vieraskirjaan. Dertussa on siistiä. He olivat mm keränneet kaikki janoon ja nälkään kuolleiden eläinten raadot ja haudannet ja polttaneet ne. Dertu on valittu Millennium Villageksi, ja ensi viikolla itse Jeffrey Sachs on tulossa kylään. Kamelikaravaanit tulevat matkojen päästä hakemaan vettä Dertun porakaivosta. Ne odottelevat vuoroaan vuohilaumojen kanssa. Vedestä on maksettava, muuten pumppuun ei saada ostetuksi polttoainetta. Vesikomitea on identifioinut 60 perhettä, joiden koko karja on kuollut. He saavat ottaa vettä ilmaiseksi. Jos perheellä on karjaa, täytyy maksaa. Dertun koulu saa myös ilmaiset UNIMIXit lapsille, yksi ateria päivässä. Täällä sama ilmiö kuin muissakin kouluissa: ilmainen ateria varmistaa, että lapset tulevat kouluun.


Olen muuten mokannut kerta kerran jälkeen, ojentanut kättä muslimimiehille, tarjonnut juotavaa paastoaville naisille, sen sellaista. Dertussa eräässä majassa oli uskomattoman luunlaiha pikku kili, jonka äiti oli kuollut nälkään. Minä lausumaan: -Miksi ette anna sille maitoa? Esirippu! Viimeiset viikot: Linnankiven linnut Torstai 28.9. Taas köröteltiin Garissasta Nairobiin. En mennyt toimistoon, kun en ollut kuullut Pamelasta mitään. Yritän saada seuraavaksi päiväksi tapaamisen videokuvaajan kanssa, jotta voisimme etukäteen sopia, miten insertti tehdään. Garissassa tapaamani imaami oli soittanut Jacobille, ja tiedustellut koska olen Nairobissa. Ehkä vielä nähdään! Perjantai 29.9. UNICEFIn toimistossa. Kuulen, että Golicha sittenkin on vain maanantain kanssamme, ja lähtee sitten Manderaan alueen tilan kriisikokoukseen. Isäntänämme, eli emäntänämme toimii Halima. Se on ehkä hyväkin, vaikka ensin meinasin pikkuisen hermostua. Videokuvaaja Chris tulee tiistai-iltana, en tavannut häntä, mutta Sara vakuutti, että hän on ammattimies. Joyce on poissa, joten kentälle Jyrkiä vastaan lähtee Charles Wambui. Meillä menee hyvin Charlesin kanssa, joten olen iloinen tästä sijaisuudesta. Kuljettajaksi ensi vaiheessa on määrätty Mawria – hyvin pärjäämme hänenkin kanssaan. Mawria osoittautuu myöhemmin aarteeksi – hän osaa kaiken eläimistä, päästää hassuja äännähdyksiä kun hän kutsuu niitä luokseen. Hän vie meidät oudoille poluille, missä saamme nähdä kirahvien vaeltavan joelle juomaan. Hän osoittaa meille tuoreen norsunkakan, ja sanoo: -Siitä ei ole pitkää aikaa, kun se kulki tästä. Perjantairuuhka on kova, ehdimme nippa nappa Jyrkiä vastaan, sillä kone on aivan ajoissa. Ja sieltähän se Jyrki tulee, -Oh it’s the guy who looks like Michael Jackson!, sanoo Charles. Vanha kaava toistuu, ajamme Fairviewhun ja istumme iltaa poolbaarissa. Käymme läpi tulevan viikon ohjelmaa, ja vetäydymme nukkumaan puolen yön aikoihin. Lauantai 30.9. Viime töiksemme perjantai-iltana saimme sovituksi Boneen avulla käynnin Kiberaslummissa. Jyrkillä on siellä kavereita viime vuodelta. He tulivat kaikki tapaamaan, ja olivat otettuja siitä, että joku kerrankin oikeasti tulee takaisin, eikä vaan lupaa. Kovasti siinä vaihdettiin kuulumisia, ja jotain suunnitelmia on jatkollekin. Sitten piipahdus Nakumattiin ja vielä pikavisiitti Karen Blixenin talolle. Sitten altaan reunalle, ja illalla taas kentälle Tuttaa ja Pekkaa vastaan. Sunnuntai 1.10.


Aamupäivällä Sara ja Pamela tulivat hotelliin briiffamaan. Pikkuisen köykäistä – aika monta kertaa olen ajatellut lämmöllä ja kaipauksella perusteellista ja täsmällistä työtä jota meillä tehdään Perttulantiellä. Yritän sopeutua. Ajoimme Garissaan ja pysähtelimme monta kertaa. Seurueeseemme on liittynyt Mary, joka on komennettu Garissaan hoitelemaan Haliman tehtäviä tämän emännöidessä meitä. Bush-stop, eli pissatauko pidettiin monta kertaa. Perillä ehdimme krokoterassille juuri ennen auringonlaskua. Hotellin ravintolassa papumössöä, ranskalaisia ja Tuskeria – sitten yöpuulle. Ikkunan alla, suuren puun latvassa marabut kalisuttavat nokkiaan. Niitä oli ”many, many, many”, niin kuin Mawria sanoo. Maanantai 2.10. Ensimmäiseksi menimme UNICEFin toimistoon ja tapasimme Golichan ja Haliman. Golichalla ja Jyrkillä oli lämmin jälleennäkeminen. Ensimmäinen ohjelmakohta oli kohteliaisuusvierailu District Commissionerin luona. Herra Imbuaga olikin yllättäen oikein positiivinen tuttavuus, ensimmäinen tapaamani kunnanjohtaja, joka tuntui jotenkin olevan kiinnostunut alueensa tilanteesta. Kuulimme myös, että viime vuonna tapaamamme DC oli saanut potkut korruption vuoksi. Seuraavaksi menimme aluesairaalaan tapaamaan Khadijaa, Jyrkin ”sister of charity”. Sairaala kehittyy ja kukoistaa. Siellä on tehty paljon uudistustöitä, siellä on siistiä ja kaikki toimii erinomaisesti. Khadidja valitteli, että sairaalaan ei ollut toimitettu lasten ARV-lääkkeitä, joten soitimme heti Chrisille Nairobiin. Lääkkeitähän on, ja ne ovat ilmaisia. Oma kokemukseni oli mielenkiintoinen. Sain käydä läpi istunnon hiv-aids –neuvojan kanssa. Leikimme roolileikkiä: minä olin riskikäyttäytyvä nainen ja neuvoja Sahara piti minulle vastaanoton. Ensin hän tietenkin varovaisin, hienotunteisin kysymyksin määritteli minut riskikäyttäytyjäksi. Miten hienosti ja viisaasti hän osasi esittää asian minulle. Kaikki oli ajateltu läpi viimeistä piirtoa myöten: jopa niin, että istuimme samanlaisissa tuoleissa jotta olisimme tasa-arvoisia. Hän kertoi minulle taudista, miten pärjäisin sen kanssa, ja mistä saisin apua, jos minut todettaisiin positiiviseksi. Hän kertoi nimensä, minun ei tarvinnut kertoa omaani. Hänellä oli myös koulutus havaita, jos mahdollisesti olisin potilas, joka menee shokkiin kuultuaan positiivisesta tuloksesta. Hänellä on valtuudet keskeyttää istunto, jos potilas hänen mielestään ei ole valmis kuulemaan testin tulosta. Minut ”testattiin” , olin positiivinen, ja minut ohjattiin lääkärin luokse, joka antaisi minulle lääkkeet sekä Opaha –järjestön luokse. Opaha on vertaistukiryhmä, jossa voisin vapaasti puhua taudista ja joka auttaisi minua pärjäämään arkipäivässä. Opahassa jutellaan yhteisistä ongelmista Seuraava kohde olikin sitten Opaha. Tutta ja minä keskustelimme tulkkien avulla äitien ja lasten kanssa. He puhuivat hyvin avoimesti sairaudestaan ja arjen ongelmista. Opahan asiakkaat on rekisteröity ja punnittu. He saavat lähtiessään säkillisen UNIMIXiä. Määrä lasketaan painon mukaan. Yhä voimakkaammin minua alkaa huolestuttaa, että niin lukuisat perheet ovat täysin UNIMIXin varassa. Päällä on tietenkin hätätilanne kuivuuden vuoksi, siis UNIMIXin jakelu on ihan säännön mukaista. Mutta riippuvuus vain kasvaa, jossain vaiheessa jakelu loppuu, ja miten ihmeessä nämä ihmiset sitten tulevat toimeen? Pääsin juttelemaan nuoren äidin Rael Mwarin kanssa. Hän on itse positiivinen, mies kuollut aidsiin. Mielenkiintoista, että Opahassa sanotaan ihan suoraan ”kuoli aidsiin”.


Raelilla on mukanaan poikansa, kuusivuotias Kevin. Kevin ei puhu eikä kävele, eikä juurikaan kommunikoi. Rael kertoo, että se johtuu ”viruksesta”. Kevinin positiivinen status on vasta todettu, mutta lääkitystä ei ole vielä päästy aloittamaan. Se johtuu siitä, että pojalla on tuberkuloosi, jota lääkitään. ARV:t ja tuberkuloosilääkitys eivät sovi yhteen, joten Kevin joutuu vielä odottamaan kaksi kuukautta ennen kuin ARV aloitetaan. Tuberkuloosin vastainen lääkekuuri kestää kuusi kuukautta. Kysyn, onko poika syönyt mitään, ja Rael kertoo, että hänellä oli aamulla vain teetä, jota oli pikkuisen antanut pojalle. Nyt, tällä reissulla Opahaan, hän saisi UNIMIXin, joten illalla Kevin saisi syödä. Kevin katseli suurilla surullisilla silmillään, ja minulta petti pokka. Pyysin Raelia pikkuisen sivummalle, hain autosta pullon vettä ja paketin keksejä. Sillä aikaa Rael ja Kevin olivat siirtyneet konsultaatiohuoneeseen, etteivät muut näkisi, että he saavat vettä ja keksejä. Kun tulin takaisin, Kevinin poskia pitkin vieri suuria, kimaltavia kyyneleitä. Hätäännyin kovasti, mutta minulle selitettiin, että Kevin itki siksi, että tässä huoneessa, suljettujen ovien takana, hänelle oli ennen annettu pistoksia. Nyt hän pelkäsi, että taas pistetään! Kastoimme keksiä veteen, ja Kevin mussutti pikkuisen keksimössöä. Rael uskoo, että Kevinin tila kohenee, kun hän saa aidslääkket. Kaikki lääkkeet ovat Kevinille ilmaisia. Lopuksi jaetaan UNIMIX säkkeihin, jotka asiakkaat kantavat selässään kotiin. Jyrki on mukana jakamassa ja Pekka saa hyviä kuvia. Illalla käymme vielä sanomassa hyvää yötä krokoille. Uni maistuu. Hyttyset eivät kiusaa. Marabuiden nokat kopisevat. Ihan kuin pienet rumpalipojat kiertäisivät taloa. Tiistai 3.10. Aaamulla kävimme Simaho –järjestön vastaanotolla. Sielläkin jaetaan UNIMIXia, mutta toiminta painottuu hiv-aids – positiivisten äitien ja lasten terveydenhoitoon. Simahoa pitää 18 sairaanhoitajakoulutuksen saanutta naista. Somalinaiset tulevat tänne mielellään, sillä he vierastavat pikkuisen esimerkiksi Khadidjan sairaalaa, koska siellä ei voi olla aivan satavarma, että saa asioida naisen kanssa. Täällä lapset punnitaan ja äidit saavat ravitsemusvalistusta. Lapset myös rokotetaan. Painokäyrän mukaan lapsille ja äideille mitataan UNIMIX-annos. Simaho myös kouluttaa lapsenpäästäjiä – tosin Keviniltä pääsi itku: Taasko pistetään?

muutama nainen kerrallaan voi synnyttää myös Simahon tiloissa. Jälleen myönteinen kokemus – jälleen kehitystä viime vuodesta. Täällähän kaikki olisi hyvin, ellei olisi tuota pahuksen kuivuutta. Tytöt auttavat toisiaan


Iltapäivällä tapasimme Tetun ala-asteen tyttöjen peer-to-peer –ryhmän. Ryhmä keskustelee vaikeista asioista, muut tytöt voivat kertoa heille ongelmistaan ja ryhmä neuvoo ja tukee. Ongelmat liittyvät kuukautisiin, väkivaltaan kotona, raiskauksiin. Siis kovia juttuja, joista tytöt eivät tässä kulttuurissa voi puhua äitiensä kanssa. Muutamasta tyttöjen lauseesta saan aavistuksen, että esimerkiksi väkivallasta olisi paljon puhuttavaa. Mieleen tunkee Suomen asiat ja väkivaltaraportti. Mutta tilanne ei ole sellainen, että voisi jatkaa syvemmälle. Yksi tytöistä on melkein koko ajan äänessä, kyselee ja kertoo. Nyt heltyy puolestaan Tutta. Hänelle tulee paha mieli kun ilmenee, että tyttöjen suurin huolen aihe on miten saada rahat koulunkäyntiin, kun ilmainen alakoulu päättyy kahdeksannen luokan jälkeen. Halima kertoo, että UNICEF jakaa muutaman stipendin lahjakkaille tytöille jatkoa varten, ja taustalla istuskeleva rehtori (mies) lupaa huolehtia, että tytön saavat tiedon milloin stipendit ovat haettavissa. Näillä tytöillä ei ole paljoakaan toivoa, että perheet rahoittaisivat heidän koulunkäyntinsä. Rahaa ei ole, ja jos on, se käytetään poikien koulutukseen. Aivan oma lukunsa tuntuu näitten jo isojen tyttöjen parissa olevan kuukautisten alkaminen. Vessassa ei pääse käymään ilman, että pojat huomaisivat mistä on kyse. Pojat ilkkuvat ja kiusaavat. Monille tytöille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin jäädä kuukautisten ajaksi kotiin. Opettaja vahvistaa, että koulussa on yleistä, että tytöt ovat poissa viikon joka kuukausi kuukautisten vuoksi. Siitä tulee lukukaudessa paljon! Terveyssiteisiin ei perheillä ole varaa, joten hygienian ylläpito on hankalaa. Tosin tämä peer-to-peer luokka on opetellut, miten terveysside tehdään kankaasta. He opettavat muillekin. Ongelmana ja esteenä on, ettei heillä ole tarpeeksi kangasta, mistä valmistaa siteitä.

Isoäidin luona putoamme kärryiltä Lopuksi vielä käynti erään orvoista lapsenlapsista huolehtivan isoäidin kotona – mutta tilanne oli niin sekava, että emme millään päässeet perille miten monesta lapsesta hän loppujen lopuksi huolehtii ja miten häntä autetaan. Tämä oli ohjelman heikoin kohta – emme taida päästä tapaamaan taloutta, joka selkeästi olisi lapsen tai isoäidin varassa. Tämä jäi harmittamaan. Olisin halunnut vielä kerran selvittää, miten toimii UNICEFin ohjelma, jossa lapsen vastuulla oleva talous saa rahallista tukea. Olen edelleenkin vähän ymmälläni tästä, että miten se voi toimia. Tällä hetkellä taloudet saavat 500 KES kuukaudessa, siis noin viitisen euroa. Tarkoitus on nostaa summaa –


tavoitteena jossain vaiheessa 1000 KES/kk. UNICEFin seurannan mukaan systeemi toimii, perheiden määrää on tarkoitus lisätä ja järjestelmän toivotaan muodostavan pohjan joskus tulevaisuudessa valtion sosiaalitukijärjestelmälle. Mutta ei se helppoa tule olemaan. Jos tuettava perhe saa 1000 KES/kk on se enemmän kuin millä moni eituettu perhe joutuu selviytymään. Silti yhteisöjen odotetaan nimeävän mitkä perheet ovat oikeutettuja tukeen. Jo viime vuonna tuli tunne, että yhteisöille tällainen tehtävä on liian haastava. Eli valmennusta tullaan tarvitsemaan paljon. Myöhemmin Nairobissa minulle tarjotaan mahdollisuutta vierailla toisen ryhmän mukana Kiberassa asuvassa perheessä, jolle annetaan tämä kuukausiraha. En mene. Ryhmä on iso, kuusi henkilöä, ja tiedän kokemuksesta, että nämä massavierailut slummihökkelissä ovat turhauttavia niin kohteelle kuin vierailijoillekin. Ennen krokoterassilla käyntiä Jyrki vielä allekirjoitti edellisenä iltana kirjoittamansa lahjoittajakirjeet, Mary oli päivän aikana asetellut kirjeen kauniisti logopaperille ja Mary ja Mawria auttoivat kuorien täyttämisessä. Huomenna, kun me muut lähdemme Sakaan, Mary postittaa kirjeet, joten saamme niihin Garissan leiman. Olen kovasti kiitollinen Marylle, että saamme asian hoidetuksi. Onkohan se niin, että jokaisessa UNICEF-toimistossa on tällainen ”Mary”, joka ystävällisesti hymyillen hoitaa asiat ja osaa mitä vaan. Meillä taitaa olla niitä Perttulantielläkin useita. Keskiviikko 4.10 Lähdemme (aika) varhain köröttelemään Sakaa kohti. Siellähän minä olin käynyt jo edellisellä visiitillä, ja mielestäni se oli hyvin edustava koulu, joten päädyimme siihen useasta vaihtoehdosta. Täällä on tarkoitus kuvata materiaalia Nelosen tv-ohjelman inserttiä varten sekä Jyrkin pitämä oppitunti Suomesta. Kahdella autolla mennään, mukana ovat myös Halima, Nairobista saapunut videokuvaaja Chris, alueen koulutoimen edustaja, sekä Handicap –järjestön edustaja. Myös ranskalaisperäinen Handicap –järjestö tekee Garissassa hiv-aids –työtä. Matkalla näimme paljon eläimiä, ei kuitenkaan norsua – tuoreen norsunkakan kuitenkin. Eli eivät ne kaukana olleet. Sanoi Mawria, joka tietää nämä asiat. Puolessatoista tunnissa taittuu 75 kilometrin matka. Kun saavumme koululle, siellä odottaa jo vanha tuttu, rehtori Gabow Hassan Aden. Koulua on varoitettu etukäteen tulostamme, ja kerrottu minkälaisia suunnitelmia ja toiveita meillä on. Kaikki odottavat. Meitä jännittää, kun emme oikein tiedä, miten on tarkoitus edetä ja meidän on pakko saada purkkiin käyttökelpoista videomateriaalia. Jyrki on varustautunut kartoin, julistein, kuvin – valmiina kertomaan Suomesta. Ei syytä huoleen. Rehtori Aden on järjestänyt kaiken mallikkaasti. Ensin saamme seurata pienempien oppituntia hiv-aidsista. Ensin opettaja somaliksi – sitten rehtori englanniksi. Tämä kaikki on nauhalla, eli saamme oivaa materiaalia hiv-aids – tiedotukseemme. Opetusmenetelmää on lähes mahdoton sanoin kuvata: onneksi tunti on nauhalla. Se menee jotenkin niin, että opettaja ensin kertoo ja kyselee erilaisista taudeista: common cold (! = hengtysteiden infektio?), malaria, tuberkuloosi ja viimeksi aids. Hän kyselee oireet, lääkkeet, taudin keston. Ja lapset tietävät ja vastaavat. Aidsin kohdalla kysellään, onko kellään tuttavapiirissään ketään joka on sairastunut tähän tautiin. Muutama epäröivä käsi nousee. Opettajan viesti on lohdullinen ja selkeä: aids ei parane, mutta siihen on lääkkeet ja sen kanssa voi elää ihan niin kuin muutkin.


Jyrki opettaa Siirrymme kasiluokkalaisten luokse ja Jyrki saa puheenvuoron. Hän kiinnittää Suomen kartan seinälle, ja alkaa kertoa ja vertailla Suomea ja Keniaa. Oppilaat kuuntelevat herkeämättä. Kyselevätkin jotain – lumesta ja koulusta. Rehtori on läsnä ja alkaa kysellä oppilailta: kuinka moni on orpo? Johtuuko aidsista? Avoimuus on yllättävää. Oppilaiden joukosta erottuu Muhamed. Vaihdamme katseita – tässä spottiimme toinen päähenkilö. Toiseksi saamme iloisesti hymyilevän tytön, Aschan. Sitten ulos. Chris kuvaa, kun Jyrki, Muhamed ja Ascha kävelevät joelle (siis Tana). Kuvaus jatkuu joen rannalla – he keskustelevat, vetoavat, puhutaan ristiin rastiin suomea ja englantia. Materiaalia tulee paljon. Muhamed ja Ascha esittävät vetoomuksen: ryhdy UNICEFlahjoittajaksi. Olemme kovin tyytyväisiä. Sillä aikaa kun kuvaamme, Tutta haastattelee rehtoria. Iik – meille tarjotaan ruokaa! Vaikka olin sanonut rehtorille, että on aivan turhaa, että meille valmistetaan lounas, kun kaikki muut paastoavat, hän ilmoitti, että ruoka on valmis. Epäröin vähän, mutta rehtorin vakuuttelut olivat vahvat. Niinpä istuimme matolle odottelemaan lounasta. Meille tuotiin, teetä, chapatia (paikallinen litteä leipä) ja vuohenlihaklönttejä. Isäntämme istuivat ympärillämme, ja olin jo päättänyt, että nyt tämä kasvissyöjä syö vuohenlihaa, kun he poistuivat. Epäilen, että paastoava muslimi ei saa paaston aikana edes katsoa, kun muut syövät. Teessä oli varmaan kilo vähemmän sokeria kuin edellisellä kerralla, silti se oli äklön makeaa, enkä saanut sitä millään alas. Tunnustan: tein ruman tempun ja kaadoin sen pois kun kukaan ei nähnyt. Vaatteet vai ilman? Kiiteltyämme pakkauduimme takaisin autoihin – yritimme salaa roudata kokista kylmäboksista. Se epäonnistui ja Jyrki oli pahoillaan, kun lapset näkivät pullomme, eikä heille riittänyt. Kenian kävijät ovat Rainerin ja Anjan johdolla perustaneet ”idioottikerhon”. Siihen kuuluvat kaikki jotka möläyttävät tyhmyyksiä ja ilmiselvyyksiä. Minusta taisi tulla kunniajäsen, kun olimme lähdössä Sakasta. Muhamed oli tullut portille hyvästelemään. En ollut tuntea häntä, kun hän oli riisunut koulupukunsa ja oli ihan tavallisissa vaatteissa. Kun en heti tunnistanut häntä, halusin selittää, että se johtui vaatteista. Joten sanoin: I didn’t recognise you with your clothes on! Pekka sai hysteriakohtauksen ja kertoi jälkeenpäin, että hän pidätteli henkeään kun aloin puhua: Is she going to say it? … she’s saying it! Yeess! She did it! Terveisiä vaan Rainerille ja Anjalle ja muille idioottikerhon jäsenille. Voitte luottaa minuun. Kirsti pitää kerhon lippua korkealla. Illalla väsytti kovasti. Torstai 5.10. Torstai oli ohjelmassamme jätetty avoimeksi. Halusimme, että Tutalla olisi mahdollisuus palata, jos jotain oli jäänyt avoimeksi, saada lisätietoa, jos jotain puuttui. Chris halusi vielä kuvata Jyrkiä kaupungilla … kaikkea sellaista paikkaamista. Aamiaisella saimme kuitenkin puhelun Halimalta, joka kertoi, että sheikki Hussein Mahad tulisi tapaamaan meitä UNICEFin toimistoon kello yhdeksän. Sheikki on kunnianimi, jonka imaamit antavat erityisesti kunnioittamalleen kolleegalle. Olimme tavanneet hänet edellisellä keikalla viime vuonna, ja Jyrki oli kovin innokas juttelemaan hänen kanssaan toistamiseen. Muut kiirehtivät toimistoon, minä jäin antamaan puhelinhaastattelua Radio Vegalle. Olinhan tavannut sheikin jo FGM-


kokouksen aikana Garissassa, joten en pitänyt kiirettä, vaan juttelin ummet lammet Vegan toimittajalle, jolla varmaan oli kova homma kasata juttu. Keskustelu sheikin kanssa oli antoisaa, kuten olen jo aikaisemmin todennut, että keskustelu näiden hengen miesten kanssa on. Kävimme läpi ajankohtaisia asioita: politiikkaa, korruptiota, ympärileikkausta, hiv-aidsia, Bob Geldofia (Jyrki!) jne. Mahad aikoo asettua ehdolle seuraavissa parlamenttivaaleissa, sillä hän haluaa puuttua korruptioon, edustajien korkeisiin palkkoihin ja etuihin ja muutenkin rehottavaan moraalittomuuteen. Lykkyä tykö! Toivottavasti pitää sanansa. Sen voin kyllä sanoa, että kotiin palattua katson meikäläisiä somaleja uusin silmin. Shekin kanssa keskustellessa oivalsin, miten vahva ja yhteen hiottu tämä kansa on. Hän mm. pyysi kertomaan UNICEFille, että jos heillä edelleen on vaikeuksia päästä tekemään työtään Mogadishussa, hänellä on kontaktit sinne. Vain sana ja UNICEF pääsee tekemään työtään häiriöttä. Hmm! Toivottavasti tapaan vielä Marjatan, että voin kertoa terveiset. Niin muuten sitten kerroinkin – Marjatta ei ollut kovin innostunut. Kävimme vielä Handicapin toimistossa kuulemassa heidän työstään. Sitten kuvausta kadulla, hotellin katolla – minä taas sähköpostin kimpussa. Illansuussa vielä kuvauksia krokoterassilla – Jyrki vetosi suomeksi ja på svenska rannalla ja sillalla. Apinat hyppelivät puissa, krokot loikoilivat joen riutoilla ja marabut kalistelivat puissa. Tosi on. Illalla Ummul Kheirin johtaja Sophia istui kanssamme hetken – sitten nukkumaan, ja aikainen lähtö Nairobiin. Perjantai 6.10. Tiukkaa ajoa Nairobiin – poolille – ja Kiberaan. Kiberan nuubialaisbändi halusi esiintyä Jyrkille. Paikalla tv-kamera. Me tanssimme kaikki. Minulla oli paha mieli vaikka olin iloinen Jyrkin puolesta. Tutta ja Pekka saivat hyvää materiaalia juttuunsa. Minä vaan en pääse irti epätoivosta, joka aina valtaa slummissa. Tämä on pääteasema. Toivoa ei oikeasti ole. Peitin tunteeni ja tanssin muiden kanssa.

Vielä pikkuisen aurinkoa poolilla, sitten Heimon luokse illallisille. Mama matkanjohtaja oli tässä vaiheessa aivan kypsä, hyvä etten nukahtanut Heimon sohvalle. Vielä viimeiset GT’t huoneessani, ja sitten pehkuihin. Kello lähenteli kahta. Lauantai 7.10. Nousin vilkuttamaan Tutan, Pekan ja Jyrkin matkaan ja vaivuin koomaan. En muista koska olisin viimeksi ollut niin väsynyt. Kuukausi reissaamista edestakaisin – järjestelyä – vänkäämistä – kokemuksia – ihania ihmisiä Suomesta ja Keniasta. Mitta oli täysi. Nukuin läpi koko lauantain. Sunnuntai 8.10 Pakko tunnustaa – vietin koko päivän altaan reunalla – poltin nahkani – luin – join Tuskeria. Odottelin viestejä, että matkaajilla kaikki hyvin. Puoli kahdeltatoista yöllä kaikki olivat ilmoittaneet laskeutuneensa kotiin. Luulen, että olivat hyvin tyytyväisiä.


Maanantai 9. ja tiistai 10.10. Käväisin UNICEFin toimistossa Gigirissä, sain kulkuluvan kahdeksi viikoksi, hoidin postia ja asioita. Sen kyllä voin sanoa näin oman väen kesken, että toiminta täällä on aika OUTOA! Kukkaan ei tunnu tietävän MITTÄÄN ja langat eivät tunnu olevan kenenkään käsissä. Ja silti kaikki toimii! Kun kirjoitan, on tiistai-ilta. Olin tosi epätoivoinen: ensin minulle kerrottiin, että pääsen huomenna Somalian rajalle, Dadaabin pakolaisleirille, jonne virtaa pakolaisia Somaliasta. Sitten sanottiin, että en pääsekään, kun minua ei ollut ilmoitettu alkuperäiseen tiimiin. Tiimi on menossa tutkailemaan, miten UNICEF osallistuu leirin ylläpitoon, josta tähän asti on huolehtinut UNHCR. Olin tosi masentunut ja allapäin. Sitten minulle soitettiin, että saan sittenkin lähteä mukaan, mutta en saa missään tapauksessa paljastaa identiteettiäni. Minä olen UNICEF Kenian tiedotuksen assistentti – Suomesta ei saa pukahtaa sanaakaan. Arvatkaapa, oliko jännittävää! Tiesin, että pääsen koneeseen, mutta Dadaabin porteilla voi tulla stoppi, kun olen extra henkilö. Keskiviikko 11.10. Dadaab, Dadaab, Dadaab! Tiistai-iltana saan puhelun Pamelalta. Hän pyytää minua olemaan valmiina kello kuusi noutoa varten. Dadaabin lennolle on tullut yksi peruutus, ja minun pääsyni mukaan on vahvistunut. Tosin päätös tuli niin myöhään, että minua ei ehditty ilmoittaa leiristä vastaavalle UNHCR:lle, joten jos oikein huonosti käy, he siis eivät todellakaan päästä minua sisään. Otan riskin. Päätän varmuuden vuoksi pakata pähkinöitä ja vettä reppuun. Ties vaikka joutuisin kyyhöttämään laskeutumispaikalla koko päivän. Kello soi viideltä ja samalla hetkellä oveen koputetaan: -Aamiaisenne, madam! Juon kahvin, mutta hedelmälautasen herkut eivät mene alas. On liian varhainen ja jännittää. Olen jo tottunut siihen, että joudun tilanteisiin sen kummemmitta valmennuksitta, joten yritän arvailla minkälaiset olosuhteet odottavat. Miten varustautua? Miten pukeutua? Pakkaan kameran, muistiinpanovälineet, huivin: olemmehan menossa somalimuslimien asuttamalle leirille, sekä vettä ja pähkinöitä. Vessapaperi on vakiovaruste, samoin hyttysmyrkky ja käsipyyhkeet. Puen pitkät leveälahkeiset housut, pitkähihaisen puseron ja lenkkarit. Vielä huppari ylle kolealta aamulta suojaamaan. Toivottavasti olen asiallisesti pukeutunut. Tosin en mitenkään erityisen tyylikkäästi. Alhaalla odottaa taas tutuksi tullut kuljetussotku. Ensin ei tule yhtään autoa, sitten niitä onkin yhtäkkiä kaksi. Minun kuuluu mennä samaan auton, missä on kylmänkalsea ranskalainen Dolores. Siinä nainen joka ei koskaan hymyile. Ravitsemuspuolen ihmisiä. Ajamme pienelle Wilson-lentokentälle. Se on tarkoitettu pienkoneita varten. Kuluu aikaa ennen kuin löydämme paikan, mistä Dadaabin lento lähtee. Vihdoin eräästä ovesta tulee Noreen, myös ravitsemuspuolelta. Irlantilainen Noreen tervehtii iloisesti, ja onnittelee, että pääsin sittenkin mukaan, kaiken soutamisen ja huopaamisen jälkeen.


Sitten meidät rekisteröidään matkustajiksi. Minullahan on nyt YK:n ID, joten vilautan vain sitä, ja numeroni merkitään matkustajalistaan. Sen jälkeen laukun kanssa vaa’alle. Kaikki ok. Meidät ohjataan odotustilaan. Se onkin aika mielenkiintoista, sillä minulla ei ole aavistustakaan, kuinka suuri ryhmämme on, ja keitä siihen kuuluu. Ryhmä koostuu seuraavista henkilöistä Noreenin ja Doloresin lisäksi: Roger Pearson, SPO, Agnetta Mirikau, Child Protection, Patrick Macharia, WES, Grace Miheso, Health sekä Pamela ja minä. Siis kahdeksan henkeä ja kone täynnä! Epäilykseni heräävät. Millä me oikein lennetään?? Pilvessä Aivan oikein: Pienkoneella, jossa on tilaa kahdeksalle matkustajalle. Lentokentän avustaja ohjailee meitä huteria köysitikkaita koneeseen. Ratkaisevaa on, että matkustajien paino koneessa jakautuu tasaisesti. Joudun ainakin satakiloisen Patrickin viereen, käytäväpaikalle. Istumatilaa jää minulle noin neljännes penkistä. Kone on ihan tupaten täynnä, ja kun minut on kiinnitetty monimutkaisilla turvavöillä istuimeen, meinaa tulla pakokauhu. Mutta ei se vielä mitään. Pahempaa seuraa. Pilottimme kyykistyy koneen takaosaan, esittäytyy: hän on Chad. Hän kehottaa meitä olemaan rauhallisia, vaikka hänen laitteistostaan välillä kuuluu piippauksia, ne kuuluvat asiaan. Eikä pidä hermostua sitäkään, että tietyssä korkeudessa hän laittaa kasvoilleen happinaamarin. Sekin kuuluu asiaan. Kun kaikki muut kuuntelevat häntä vain toisella korvalla, ja minäkin yritän ajatella, että ei tässä varmaan mitään. Mutta kun Chad lopuksi lukee rukouksen, jossa hän pyytää Jumalan suojelusta tälle lennolle, minulla ehtii käydä mielessä, että –mitä helvettiä mä täällä teen! Lähes kuuskymppinen isoäiti, jonka pitäisi istua kiikkustuolissa ja kutoa sukkaa lapsenlapselleen. Mutta paluuta ei ole. Itsehän tätä pyysin. Kone kolistelee kiitoradalle ja nousee keikkuen. Olemme ilmassa. Kymmenen minuutin kuluttua henkeä alkaa ahdistaa: paniikki! en pysty hengittämään! Kylmä hiki nousee pintaan. Käytän parasta mielikuvaharjoitustani, että saan itseni rauhoittumaan. En aio paljastaa, että pelkään, nyt kun minut kerran on hyväksytty tiimin jäseneksi. Kuin ihmeen kaupalla saan hengitykseni normaaliksi ja pulssin tasaiseksi. Ei mene kuin toiset kymmenen minuuttia ennen kuin näen erään elämäni kauneimmista näkymistä: vasemmalla puolella, pilvien yläpuolella näkyy Mount Kenyan huippu, ja oikealla pillvistä tunkee Kilimanjaro! Voimme ihailla molempia samanaikaisesti. Kiitollisuus valtaa mieleni: mitäköhän minä olen tehnyt ansaitakseni tämän! Mihin täällä laskeudutaan? Lennämme itään päin. Alla kuivaa hiekka-aavikkoa. Tuollahan minä olen ajanut autollakin! Siellä ei ole mitään. Mihin me oikein laskeudumme? Hiekalleko? Sitten yhtäkkiä alhaalla näkyy pieni pätkä tummaa viivaa – kiitorata keskellä aavikkoa. Apua, miten lyhyt! Mutta nyt olen jo yhtä cool kuin muutkin, eikä hyppelehtivä laskeutuminen tunnu missään. Olemme perillä. Koneesta on noustava yksi kerrallaan, ettei se keikahda. Maassa vastaanottaa UNHCR:n edustaja. Hän toivottaa meidät tervetulleiksi, esittäydyn: Kirsti from Communications in UNICEF Kenya, niin kuin minua on ohjeistettu. Nyt ei saa paljastaa, että olen ulkopuolinen. Jippii! Se onnistuu – I’m in!


Kolme YK-tunnuksin varustettua Toyotaa odottaa. Huomaan yhdessä UNICEFin logon. Ja mitä ihmettä: kuljettaja on Jamal, Garissan toimistosta, joka on komennettu avuksi, sillä autoja ei ole tarpeeksi. Hän on ajanut Garissasta varhain aamulla. Ihanaa nähdä tutut kasvot! Sawa, sawa: kaikki hyvin, mitä Garissaan kuuluu? Ajamme Dadaabin kylän läpi. Pakolaisleiri kostuu kolmesta yksiköstä: Ifon, Dagahaleyn ja Hagaderan leirit. Ne sijaitsevat kymmenisen kilometrin päässä varsinaisesta Dadaabin kylästä. Mutta ensin meidät ohjataan täällä työskentelevien järjestöjen compoundiin, joka sijaitsee kylän laidalla. Meitä odottaa briiffaus – ja yllättäen: aamiainen! Leirit Leirin ylläpidosta vastaavat tällä hetkellä: Kenian hallitus, UNHCR, WFP, CARE, GTZ/BMX (saksalainen järjestö), NCCK (Kenian kirkkojen yhteiselin) sekä Handicap. Vierailumme tarkoitus on selvittää, miten UNICEF lähtee mukaan leirien toimintaan, nyt kun Somaliasta on alkanut virrata pakolaisia kiihtyvällä vauhdilla. Koko oleskeluni ajan Kenian tiedotusvälineet ovat olleet täynnä uutisia Somalian kiristyvästä tilanteesta. Myös kansan suussa kulkee huhuja – uusi sisällissota puhkeaa Somaliassa! Somalia isottelee myös näyttävästi Etiopialle. Kaikki ovat huolissaan. Kenialaiset mieltävät maansa terroristien hiekkalaatikoksi ja 9/11 on jotenkin koko ajan läsnä täällä. Toinen syy pakolaisvirtaan on kuivuus. Eteläisessä Somaliassa lähes puolitoista miljoonaa ihmistä on humanitaarisen avun tarpeessa. Pakolaisia on tullut maahan jo pitkään. Nämä leirit perustettiin vuonna 1991. Saan myöhemmin omin silmin nähdä, että leirit ovat kuin pieniä kaupunkeja, joihin ihmiset ovat asettuneet. Pysyvästi, todennäköisesti, vaikka useimpien mielessä välkkyy pääsy kolmanteen maahan. Haaveena on päästä USAan, yleensä. Mutta ties vaikka jotkut Suomenkin somalialaiset olisivat täältä! Tosin – toivoa pois pääsystä ei juurikaan ole. Dadaab sijaitsee 80 km Kenian ja Somalian rajalta. Leirien yhteinen pinta-ala on yli 50 neliökilometriä. Ympäristö on kuivaa aavikkoa eikä pintavettä ole. Lähes kaikki leirien asukkaat ovat Somaliasta – 97,5 prosenttia. Muut ovat Etiopiasta, Sudanista, Eritreasta, Ugandasta, Kongosta, Ruandasta, Tansaniasta ja Burundista. UNHCR pystyi pyörittämään leirejä niin kauan kuin asukkaiden lukumäärä pysytteli suunnitelman mukaan 60 000:ssa, mutta nyt pakolaisvirta on kasvanut niin, että leireillä on yhteensä 134 000 ja skenaario on, että tulossa saattaa olla vielä ainakin 25 000 pakolaista lisää. Pahimman arvion mukaan leireille pyrkii 80 000 ihmistä ennen vuoden loppua. UNHCR:n edustaja ennustaa, että alueelle täytyy perustaa neljäs leiri. Tämä ei kuitenkaan ole järjestöjen päätettävissä. Päätöksen tekee aluehallinto, jonka on myönnettävä uudelle leirille maata. UNHCR toimii äärirajoilla, heidän varansa eivät riitä uudessa tilanteessa. Pakolaiset ovat kokonaan ulkopuolisen avun varassa, heillä ei ole mitään keinoja kohentaa tilannettaan omin avuin. Mitään ei voi viljellä, karjalle ei ole laidunmaata. WFP, joka vastaa ravitsemuksesta leikkasi lokakuun alussa ruoka-annosten kalorimäärän 2100 kalorista 1900 kaloriin. Ellei apua tule, kalorimäärää on laskettava joulukuussa 1900:n. Tähän asti UNHCR, CARE ja IRC ovat huolehtineet lapsista: leireillä on kouluja, ja yllättäen täällä aloitusaste on 40, kun se muualla Garissassa on alle 20. Myös toisen asteen koulutus on täällä ilmainen (CARE), joten siinä mielessä lasten tilanne on parempi kuin muualla maassa. Yllättäen kuulen, että vain 10 prosenttia jatkaa yläasteelle. Se on jotenkin ristiriitaista, kun tähän mennessä olen tavannut niin paljon kasiluokkalaisia, jotka surevat sitä, ettei vanhemmilla ole varaa kustantaa


heidän jatkokoulutustaan. Koulujen opettajat ovat koulutettuja pakolaisia. CARE on myös parhaansa mukaan antanut lapsille traumahoitoa. IRC huolehtii lasten ja vanhempien yhdistämisestä. Näin se menee Pakolaiset kootaan rajalla kahteen vastaanottokeskukseen. Siellä heidät rekisteröidään kirjallisesti, he saavat ruokaa, ja heidät kuljetetaan leirien yhteiselle alueelle, jossa ”new arrivals” odottavat noin päivän, pari, että heille osoitetaan paikka jossakin kolmesta leiristä. ”New arrivals” on ongelmallinen sikäli, että aikaisempina vuosina rekisteröinti on ollut puutteellista, ja leireillä jo pitkään asuneet ihmiset tulevat takaisin ”uusina”, jotta he saisivat uusien edut. Toinen tilannetta väärentävä ryhmä ovat ne, jotka pyrkivät leireille jonkun toisen henkilöllisyydellä. Nyt asiat ovat kunnossa, sillä leirihallinto toimii yhdessä Kenian hallinnon kanssa. Korkeintaan kolmen kuukauden kuluttua kaikista rekisteröidään elektronisesti sormenjälki, joka verrataan valtion sormenjälkirekisteriin. Huijarit jäävät kiinni. Tulijoista suurin osa on naisia ja lapsia, sanottiin. Heidän suurin huolenaiheensa on ruoka ja turvallisuus. Mutta. Käydessämme ”new arrivals” –alueella ehdin pikaisesti kurkata yhteen maniattaan, ja siellä kyyhötteli seitsemän terveen näköistä nuorta miestä. Paossa taisteluita? Yhteistä kieltä ei meillä ole, joten asia ei selviä. Somaliasta virtaa aseita Keniaan – mitä näillä nuorukaisilla on tuliaisina? Otan itseäni niskasta kiinni. Ei saa spekuloida. Leirien turvallisuudesta huolehtii 170 poliisia. Uudet tulokkaat saavat seipäät ja pressun väliaikaisen maniattan pystyttämiseen. Nyt tosin pressut ovat loppu, joten majat on verhottu millä sattuu. Toivottavasti ne odotetut sateet eivät tule ennen kuin pressuja saadaan lisää. Kun heille on määrätty paikka jollakin kolmesta leiristä, perhekunnat saavat perussatsin keittovälineitä, jerrykannun, saippuaa, makuumatot, huovat ja muuta tarpeellista. Heille tehdään terveystarkastus, lapset rokotetaan tuhkarokkoa ja poliota vastaan ja heille annetaan A-vitamiinilisä. Poliorokotus on tärkeä, sillä Keniassa ei ole todettu poliotapauksia yli 20 vuoteen. Somaliassa niitä sen sijaan on. ”New arrival” Dadaabin leirillä

Myöhemmin luen Nationista, että Dadaabissa on todettu ensimmäinen poliotapaus. Naisille annetaan terveyssiteitä. Pakolaisille tiedotetaan leirien palveluista. Alkaa uusi, kokonaan avusta riippuvainen elämä. Se merkitsee mm., että jokainen saa päivittäin ruoka-annoksen, jonka arvo on noin yksi euro. Leirien 17 porakaivoa toimii äärirajoilla. Vesi ei riitä jos pahin skenaario toteutuu. Toistaiseksi pakolaiset ovat saaneet 20 l/henkilö/päivä. Määrä laskee koko ajan ja ratkaisuksi ehdotetaan jälleen samaa: uusi leiri, johon porataan uudet kaivot. Kuivakäymälöiden tarve kasvaa samaa tahtia kuin puhtaan veden tarve. Tällä hetkellä


kuivakäymälöiden tiheys on yksi per 60 asukasta – tavoite on yksi per 20. Käymme Ifon leirillä, jossa käyn katsomassa ja kuvaamassa käymälöitä. Hämmästyn. Ne näyttävät olevan tiheässä ja ne ovat siistejä. Ei hajuja, ei kärpäsiä. Leiriläiset huolehtivat itse käymälöiden siisteydestä. Ympäristö näyttää muutenkin siistimmältä kuin monessa kaupungissa joissa olen käynyt. Koko Keniaa – ja vissiin koko Afrikkaa – riivaava muovipussiongelma on täällä jotenkuten hallinnassa. Leireillä on yhteinen ”shredding machine”, ja leiriläisille maksetaan pienenpieni korvaus, kun keräävät muovipusseja silputtavaksi. Hauska yksityiskohta: näitä ohuenohuita mustia muovipusseja kutsutaan: plastic paper bags. Leireillä on sairaala – sitä en nähnyt, mutta ymmärsin, että sen kapasiteetti ei läheskään riitä. Synnytysosasto on täysin riittämätön, naiset synnyttävät kotona lapsenpäästäjän avulla. Tilanne ei salli kysellä ympärileikkauksesta. Kait sitä harrastetaan, jos TBA:t ovat pääroolissa. Tilanne ei kuitenkaan oikein selviä minulle, sillä toisaalta kerrotaan, että naisia houkutellaan sairaalaan synnyttämään, sillä siellä lapset rekisteröidään, ja se taas tietää yhtä ruoka-annosta lisää. Vierailun purku Ensin toteamme, että UNICEF on jo edellisenä viikonloppuna toimittanut leireille rekallisen lasten lisäravintoa. Se riittää noin kolmeksi kuukaudeksi. Muilta osin näyttäisi siltä, että UNICEF on lähdössä mukaan vesihuollon, koulutuksen, ja lasten suojelun osalta. Tulossa on Flash Appeal, jonka mukaan UNICEF vastaa lasten lisäravinnosta, rokotuksista, A-vitamiinilisän jakelusta. Jos uusi leiri perustetaan, UNICEF huolehtii porakaivojen rakentamisesta, muilta osin huolehdimme siitä, että vettä kuljetetaan säiliöautoilla tarvitseville. UNICEF ottaa myös huolehtiakseen lasten koulutuksesta ja siitä, että lasten oikeuksia kunnioitetaan leireillä. UNICEF ottaisi myös huolehtiakseen lasten ja vanhempien yhdistämisestä ja traumahoidosta. On mukava kuunnella, kun UNICEFin eri yksiköiden edustajat puhuvat. He ovat asiallisia, rauhallisia, ja heistä hohkaa varmuus, joka syntyy siitä, että osaa hommansa. Näin. Roger kertoo, että rahaa on tarpeeksi toiminnan aloittamiseksi. Kenian UNICEFilla on jokin hätäapureservi, jonka turvin päästään alkuun. Mutta. Kun olemme jo autoissa matkalla koneelle, leirin johtaja saapuu vihdoin tervehtimään. Hän on ollut koko päivän palaverissa aluehallinnon johtajan kanssa. Terveiset ovat nämä: uudelle leirille ei saada lupaa. Sen sijaan johtaja ehdottaa, että eteläisessä Somaliassa laitetaan sana kiertämään, että Dadaabiin ei enää kannata tulla – enempää pakolaisia ei oteta vastaan. Jos haluavat Keniaan, heidät kuljetetaan länteen, Kukuman leirille. Sinne ei kukaan somalialainen halua, sillä olosuhteet ovat aivan erilaiset kuin heillä kotona. Johtaja siis uskoo, että ongelma ratkeaa näin. Siinäpä tehtävä viestinnälle! Ehkä sitä voisi joskus kotonakin kokeilla: laitetaan vaan sana kiertämään. Tapaan torstai-iltana Golichan, joka on asioilla Nairobissa. Häntä pikkuisen huvittaa: jos sisällissota syttyy uudestaan Somaliassa, ihmiset vyöryvät rajan yli joka tapauksessa, vaikka sana kuinka kiertäisi, ettei enempää väkeä mahdu. Dabaab nykyisessä laajuudessaan ei selviydy heistä. Silloin on tiedossa kaaos. Golicha kertoo minulle, että lentoyhtiö, joka lennätti meidät Dadaabiin on kristillisen järjestön ylläpitämä MAF. Lentäjät rukoilevat aina ennen nousua. Loppuaika Nairobissa


Aika kuluu juuri kuten olin arvellutkin. Aika hiljaista. Vietän paljon aikaa hotellissa, kirjoittelen tätä matkakirjaa – jonka olen luvannut kääntää englanniksi Kenian toimiston käyttöön. Siinä sitä hommaa riittääkin. Hotellin ystävällinen henkilökunta naureskelee minulle: -Today you will write on your computer all day again! Tapaan suomalaisen nukketeatteri Sammon edustajan, Ilpo Mikkosen, käyn Marjatan ja Juhanin luona saunomassa (ihan totta: heillä on talonsa takapihalla ihan oikea sauna), kiertelen kaupungilla, shoppailen vähän. Kirjoitan tämän matkakirjan valmiiksi ja käännän sen englanniksi. Asante sana Kun kone kotiinpäin lentää yli pohjoisen Kenian minun ei tarvitse yrittää kurkkia ikkunasta. Suljen vain silmäni ja näen, miten Garissassa Tana-joen pikku krokotiili loikoilee hetken suojaisassa paikassa ennen kuin liukuu veteen. Marabut, nuo kalkattajat, vaan jatkavat ja jatkavat loksutustaan. Kamelit kulkevat horisontissa – kirahvit vaeltavat joelle juomaan. Ystäväni, kaksi västäräkkiä hotellin uima-altaalla, tulevat sinne tänäänkin sirkuttamaan. Näen, miten tytöt kirkkaissa koulupuvuissaan kiirehtävät kouluun, miten pienokaiset ahnaasti hotkivat UNIMIXia. Miten hiv-aids –klinikoilla on jonoa, ja kaikille riittää lääkkeitä ja tukea. Miten kenenkään ei enää tarvitse hävetä tätä sairautta. Näen, miten sade hellii aavikkoa ja kuiva maa alkaa vihertää.

Bill to mama  
Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you