nyt ovat hyvin vakiintuneita teattereita. Työtapa oli silloin demokraattinen ammattiteatteri, jossa jokainen oli yhtä tärkeä osa prosessia. ”Kaikki ovat viisaita. Se oli 70- luvun motto”, Kaisa sanoo. Kaisa muistelee Teakissa järjestettyä jatkokou lutusta ja erityisesti kurssia teatterin valaisijoille. Silloin ei ollut valaistuskoulutusta, valoista vastasivat valaistusmestarit. Kurssille tuli kokeneita valomiehiä ja valaistusmestareita. Otettiin hyvä näytelmä, analysoitiin ja tutkittiin se yhdessä. Mitä kukin siinä näki, pitikö vai eikö pitänyt. He olivat kauhean viisaita kaikki ja erilaisia, sitten kun kehtasivat jotain sanoa. Kukaan ei ollut ennen kysynyt heiltä. Riittää että sanot jotain, miten koet, ei ole mitään yhtä totuutta. Henkilökohtaisuus on tärkeää. Miten sinä sen ymmärrät ja mitä sillä ha luat kertoa. Yksi nuori valomies tuli Kaisan luokse kurssin päätteeksi ja sanoi: ”Ensimmäisen kerran tunsin olevani ihminen.” Kysymys on itsetunnosta, mutta myös tuesta, siitä että tulee nähdyksi. Tuollaisesta lausahduksesta on syntynyt ehkä se, että nykyään valosuunnittelijat ovat arvostettuja taiteilijoita ja että alalla on oma koulutus, Marjo miettii.
S
iirrytään puhumaan kielestä. Aloitetaan Kaisan tavasta lukea näytelmää ja kohtauksia ilman repliikkejä niin, että kunkin kohtauksen nimi antaa sille värin ja luonteen, asettaa sen paikalleen suhteessa kokonaisuuteen. Siitä siirrytään simultaanisuuteen, jota Marjo muistaa käyttäneensä ensimmäisen kerran tehdessään esitystä Salka Valka. Simultaanisuus ja Kaisan lukutapa ovat tehneet Marjoon vaikutuksen. Ne ovat olleet välineet hänelle oman tanssiteatterillisen kielen syntymiseen. Kaisalle ne ovat teatterin tekemisen perusta, lisäksi hän mainitsee brechtiläisyyden ja etäännyttämisen. Nykyään suomalaiset näyttelijät etäännyttävät
26 meteli 4/2016
Kysyn mikä Minna Canthissa heitä viehättää. Kaisa vastaa oikopäätä, elinvoima. Marjoa kiehtoo se, kuinka Minna kamp pailee oman moraalinsa kanssa. luonnostaan. Ei ehkä puhuta sillä termillä, mutta se on tullut jotenkin luonnostaan. Samaan aikaan heillä on sekä rooli että he ovat oma itsensä. Kaisa muistaa, että kun hän ensimmäisen kerran Berliinissä näki brechtiläisiä näyttelijöitä, hän oli ihan häkeltynyt. He olivat niin suuria ja kommunikoivat suoraan yleisön kanssa. Marjolle suuri ja hieno hetki oli Tanssiteatteri Raatikossa erään taistelukohtauksen tekeminen. ”Joku oli juuri kuollut ja sitten viimeisellä musiikin iskulla sain tanssijat katsomaan suoraan yleisön silmiin. Väki ihmetteli. Miten tommoista voi tehdä, rikotte sen kohtauksen! Mutta kaikki tanssijat sanoivat, että siinä oli niin hieno olla. Viimeinen isku ei ollutkaan mikään kauhea lyönti vaan katse. Vieläkin minulle tulee kylmät väreet. Nykytanssissa hienointa tänä päivänä on juuri suora ja avonainen yleisösuhde.” Kaisa muistaa toisen tapauksen Berliinistä, Bertolt Brechtin Mutter Courage und ihre Kinder, Äiti pe loton ja hänen lapsensa. Berliner Ensemble sen teki ja Bertol Brechtin vaimo Helene Weigel esitti äitiä. ”Äiti kulkee perheineen sotatantereella ja myy kaikkea. Sillä tavalla hän myy myös tyttärensä ja on siis moraaliltaan hirviö, mutta rohkea ihminen. Esityksen traagisimmalla hetkellä, kun tytär kuoli, kaikki katsomovalot laitettiin päälle ja loppu näyteltiin katsomovaloissa. Voi herranjumala, pyhäinhäväistys! Ei voi noin tehdä! Se oli ensireaktioni. Sillä lailla kaikki on nähtävissä. Katsojana olet yhtä lailla nähtävissä kuin näyttelijä. Herää kysymys siitä kuka on tekijä ja kuka on kokija.” www.teme.fi