Page 1

Vesa Ollilainen Kansanlähetysopiston vararehtori, teol.tri. Kommenttipuheenvuoro kirkon ulkoasiain osaston ihmisoikeusseminaarissa 20.11.2012 Hyvät ihmisoikeusseminaarin osallistujat, Kiitän järjestäjiä kutsusta seminaariin. Kiitos myös professori Jaana Hallamaalle antoisasta esitelmästä. Kommenttipuheenvuorossani tartun tässä yhteydessä tärkeäksi näkemiini asioihin, joita nousi mieleen lukiessani Hallamaan alustuksen kirjallista versiota. Ensiksi haluan sanoa jotain Jumalasta. Keskustelu ihmisoikeuksista perustuu käsitykseemme oikeasta ja väärästä. Elämme sen mukaan, että ulkopuolellamme on oikean ja väärän universaali mitta. Vetoamme siihen, kun vääryys kohdistuu meihin. Vain ihmisen ulkopuolisen mitan kanssa voimme puhua ihmisoikeuksista maailmanlaajuisina oikeuksina. Samaan aikaan on yhtä totta, että oikean ja väärän universaali mitta on mahdollinen vain ja ainoastaan, jos Jumala on olemassa. Jos siirrämme Jumalan ihmisoikeuskeskustelun ulkopuolelle, olemme pian vaikeuksissa. Sekularisoitunut ja arvoliberaali länsimaalainen voi rakentaa kertomuksen ihmisoikeuden kehittymisestä ja luoda mielikuvan siitä, kuinka tietyt arvot väistämättä seuraavat tuota kehitystä meidän aikanamme. Ihmisoikeuksien kehityshistoriallinen luonnehdinta perustuu uskoon jatkuvaan, luonnolliseen ja väistämättömään kehitykseen. Tämän uskon mukaan ihmiskunta saavuttaa täydellisyyden riittävän ajan kanssa. Ihminen edistyy kohti lopullista ihanneyhteiskuntaa ilman Jumalaa ja yksin ihmiskunnan omilla voimilla. Näin ihminen askel askeleelta pelastaa itsensä pahuudelta ja yhä vähenevältä alkukantaisuuksien muodoilta, joihin klassinen kristinusko luetaan. Tämän myytin mukaisesti kehityksen suunta ratkaisee, mikä on oikeaa ja väärää. Uudempi on aina mennyttä parempaa. 2000luku on valoisaa, keskiaika pimeää. Kaavasta poikkeavat ovat taantumuksellisia edistyksen vastustajia. Raamattuun vetoaminen nähdään välttämättä väistyvänä tapana argumentoida. Niinpä arvokeskusteluissa vastustajiksi mielletyillä on todistustaakka, sillä uuden paremmuus on annettu lähtökohta. Todellisuudessa meillä ei ole takeita jatkuvasta moraalisesta kehityksestä. Kuten hyvin tiedämme, 1900-luku oli jumalakielteisten ideologioiden ja samalla ihmiskunnan verisin vuosisata. Ihmiskauppa elää ja voi hyvin tänäänkin. Koskaan aikaisemmin ei kristittyjä ole kuollut uskonsa tähden niin suurissa määrin kuin tänä päivänä. Viime vuosikymmeninä miljoonien syntymättömien lasten ihmisoikeudet ovat jääneet toteutumatta. Näyttääkin siltä, että kehitysmyytti perustuu valikoivaan historian lukemiseen.


Ihmisoikeudet voidaan myös yrittää ankkuroida valtioon. Valtio tai valtioiden sopimukset takaavat ihmisoikeudet. Ja on tietysti totta, että valtiolla on roolinsa suhteessa ihmisoikeuksiin. Valtioilla on jatkuva taipumus käyttää valtaansa väärin ja mielivaltaisesti. Toisaalta valtio voi pitää huolen siitä, että ihmisoikeudet toteutuvat. Mutta jos ihmisoikeuksien sisältö on kiinni valtiosta, niin että valtio tai valtiot keskenään ovat ihmisoikeuksien perusta, me joudumme hylkäämään vaikkapa toista maailmansotaa seuranneiden sotaoikeudenkäyntien oikeutuksen. Ranskan vallankumouksen iskusanat ”Vapaus”, ”veljeys” ja ”tasa-arvo” olivat kyllä hienoja, mutta hyvät periaatteet johtivatkin hirmutekoihin. Jumalaa ei ollut, eikä ollut rajoja vallan käytölle. Meidän on tiedostettava saman vaaran olemassaolo. Jos meillä ei ole Jumalaa, olemme tuuliajolla ihmisarvojen suhteen. Kristinusko sen klassisessa muodossa antaa ainutlaatuisen ja kestävän ihmiskuvan: ihminen on luotu, langennut ja lunastettu. Edelleen ihminen on itsessään arvokas vaikka hän syyllistyy moneen väärään. Ihmisarvo ei voi olla sidoksissa ihmiselämään valintoineen ja ratkaisuineen. Siksi osana keskustelua ihmisarvosta tai ihmisoikeuksista on oltava keskustelu Jumalasta. Ateistinen lähtökohta ei mielestäni anna meille edellytyksiä perustellusti puhua ihmisoikeuksista, vastuusta tai vapaudesta. Toiseksi haluan sanoa jotain Raamatusta. Kun käymme keskustelua ihmisoikeuksista, kirkon tunnustuspykälät sekä mahdollistavat että velvoittavat katsomaan asiaa Raamatunkin valossa. Jos tästä keskustelusta halutaan sulkea pois Jumala tai Raamattu, se ratkaisu pitäisi perustella. Pitäisi esimerkiksi pyrkiä osoittamaan todeksi ainakin yksi seuraavista väitteistä: (1) Jumala ei ole olemassa, (2) Jumala on mykkä, (3) Jumala ei puhu Raamatussa. Vasta sitten voidaan hyllyttää Jumala ja Raamattu. Mitään sellaisia argumentteja emme ole kuulleet. Onkin yleistä, että ensimmäinen vaihtoehto otetaan tai annetaan itsestään selvyytenä. Raamatun käyttöä ei voida ohittaa vetoamalla siihen, että sen käyttö johtaa jonkinlaiseen kielteiseen dogmaattisuuteen tai että vakaumus sen nojalla on uskonnollinen. Miksi kristityn pitäisi hyväksyä vain uskon varassa sekularistin arvot ja ei-kristillinen, suorastaan ateistinen, maailmankatsomus annetuksi lähtökohdaksi, pelikentäksi, jolla käymme keskustelua ihmisoikeuksista? Miksi Raamatun torjuva saa määritellä, mistä lähtökohdista käsin käymme keskustelua vaikkapa ihmisoikeuksista? Ajallemme on tyypillistä ottaa ei-uskonnollinen lähtökohta itsestään selvänä ja neutraalina lähtökohtana. Mutta näin ei ole. Jumalan ja Raamatun sulkeminen keskustelun ulkopuolelle ovat maailmankatsomuksellisia kannanottoja. Jos emme perustele niitä, sorrumme eräänlaiseen sekulaariin dogmaattisuuteen. Jos Raamatun käyttö tai uskonnollinen kieli tuottavat keskustelun osapuolelle hankaluuksia, ei ratkaisu ole argumenttien ohittaminen vaan niiden merkityksen avaaminen ja perusteleminen. Sillä esimerkiksi ihmisoikeuskysymys on sidoksissa maailmankatsomuksellisiin ratkaisuihin. Siksi niistäkin on uskallettava keskustella. Kun Jumala opastaa erilaisissa moraalisissa kysymyksissä, luotuisuutemme tiedostavina otamme ne ilolla vastaan. Luoja tietää, mikä on luodulle parhaaksi. Jos siis Jumala on ja hän osaa puhua ja


hän puhuu Raamatussa – niin kuin kirkon oma tunnustus syystä tunnustaa – silloin teemme vakavan virheen kääntämällä selkämme Luojamme opastukselle kuvitellessamme voivamme tietää ilman häntä, mikä on oikein ja väärin. Kärsimme yhä ensimmäisen yrityksen seurauksista. Siksi tietty varovaisuus on edelleen suotavaa. Samaten ei Raamatun käyttöä voi ohittaa vetoamalla sen monitulkintaisuuteen. On tietysti totta, että Raamattua on tulkittu eri tavoin eri aikoina ja että on olemassa monia tulkintoja. Mutta yhtä lailla on totta, että ihmisoikeuksiakin on tulkittu eri tavoin eri aikoina, ja että niistä on olemassa monia tulkintoja. Jos siirrämme Raamatun syrjään siksi, että sitä tulkitaan niin monin tavoin, meidän on siirrettävä syrjään myös ihmisoikeudet. Voimme tosin vastustaa ihmisoikeuksien mitätöintiä perustellen ratkaisuamme sillä, että on olemassa parempia perusteluja yhdelle tulkinnalle ja huonompia toiselle. Mutta sama päättely koskee Raamattua. Sitäkin voidaan tulkita – ja on tulkittu – kokonaisvaltaisesti, johdonmukaisesti, mielekkäästi kristikunnan historiassa. Raamatun tulkinta ei ole naiivia, yksin uskon varassa tapahtuvaa alistumista jollekin mielivaltaiselle tulkinnalle. Jumala on. Hän herätti Jeesuksen kuolleista. Näistä tosiasioista käsin aukenee niin Raamatun arvovalta kuin tulkinta. Raamatun merkityksen tiedostaminen vaikuttaa myös siihen, millä tavalla tarkastelemme ihmisoikeuksina eri ajankohtaisia kysymyksiä tai kiistoja. Erityisesti kirkollisessa viitekehyksessä ilmoituksen huomioon ottaminen on suorastaan välttämätöntä. Ihmisoikeuskeskustelun keskipisteeseen nostetaan erikoisen helposti juuri esimerkiksi homoseksuaalisuus. Ei ihmiskauppa, ei naisten ympärileikkaukset, ei köyhyys, ei abortit, ei kristittyjen vainot (400 kristittyä päivittäin kuolee uskonsa tähden). Lähetysjärjestöjen työ on kuitenkin mitä parhainta työtä ihmisten, naisten ja lasten oikeuksien puolesta. Heillä on teologia, jonka perusteella parhaiten kohdata syntinen ihminen Jumalan luomana. Itse asiassa Jumala vaatii Sanassaan heiltä enemmän kuin ihmisoikeuksien kunnioittamista. Kristus kutsuu omiaan rakastamaan vihamiehiään ja siunaamaan vainoojiaan. Hän kutsuu omansa kantamaan ristiään eli kärsimään Kristuksen vuoksi ja evankeliumin vuoksi aina kuolemaan asti. Haluan päättää puheenvuoroni lyhyeen kertomukseen. Vajaat neljä vuotta sitten brittiläinen Matthew Parris kirjoitti yhteen kotimaansa johtavaan päivälehteen matkastaan Afrikkaan. Hän oli aikaisemmin asunut Afrikassa ja palattuaan vuosien jälkeen sinne ihasteli Afrikan kehitystä mutta huomasi samalla itseään häiritsevän yksityiskohdan. Hän kirjoittaa (seuraava huono ja lyhennelty suomennos on minun): ”Vakaumuksellisena ateistina olen tullut vakuuttuneeksi kristillisen evankelioinnin valtavasta panoksesta Afrikassa. Työ eroaa selvästi sekulaarien hyväntekeväisyysjärjestöjen työstä, valtiollisista projekteista ja kehitysaputyöstä. Ne yksin eivät riitä. Opetus ja koulutus eivät yksistään riitä. Afrikassa kristinusko muuttaa ihmisten sydämet. Se tuo hengellisen muutoksen. Uudelleensyntyminen on todellista. Muutos on hyvä. Yritin välttää tämän totuuden arvostamalla - - lähetyskirkkojen käytännön työtä Afrikassa. - - Vain avulla, ei uskolla, oli merkitystä. Mutta tämä ei sovi yhteen tosiasioiden kanssa. Usko ei vain tue lähetystyöntekijää. Usko muuttaa lauman. - - Kristinuskon - - opetus suorasta, henkilökohtaisesta ja kahdensuuntaisesta yhteydestä yksilön ja Jumalan välillä, mitä ei välitetä kollektiivin kautta eikä alisteta toiselle ihmiselle, lyö läpi kuvaamani filosofisen/hengellisen viitekehyksen. Se tarjoaa jotain kiinni pidettävää niille, jotka pelkäävät luopua murskaavasta heimokeskeisestä ryhmäajattelusta. - - Kokonainen uskomusjärjestelmä on syrjäytettävä.” Ateistina Harris uskoi, että Afrikka todella tarvitsee Jumalaa. Hän näki, miten kristillinen sanoma nimenomaan sen (sanoisiko) perinteisessä muodossa muuttaa kuulijan ja yhteiskunnan. Syy on yksinkertainen: sanoma on totta. Jeesus todella kuoli ja todella, faktisesti nousi ylös kuolleista rikkomustemme tähden. Siksi armo muuttaa. Siksi apostoli Paavali kirjoitti lähes 2000 vuotta sitten: ”Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima.”

Vesa%20Ollilainen  

http://www.ksuomi.sekl.fi/sites/default/files/sekl/page/attachment/Vesa%20Ollilainen.pdf