Issuu on Google+

Juhani Koivisto

Luterilaisina maailmanlähetyksessä

Viime vuosikymmenen alussa eteläafrikkalainen missiologi David J. Bosch kirjoitti

laajan teoksensa, jossa hän jakoi lähetystyön eri aikakausiin. Teoksessaan hän tiivisti erilaiset kaudet mm. toteamalla, että varhaiskirkon lähetystyön tunnusjae oli Joh. 3:16, keskiajan roomalaiskatolisen Luuk. 14:23 ja uskonpuhdistuksen Room. 1:16-17.

"Sillä minä en häpeä evankeliumia; sillä se on Jumalan voima, itsekullekin uskovalle pelastukseksi, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaiselle.

Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niinkuin kirjoitettu on: "Vanhurskas on elävä uskosta." Uskonpuhdistuksen ydin ja löytö tiivistyy tässä raamatunkohdassa, joka muistuttaa

uskonvanhurskauden aarteesta. Sen sijaan paljon vähemmän huomiota on kiinnitetty siihen, että Paavali samassa kohdassa Roomalaiskirjeen alkuluvussa yhdistää toisiinsa evankeliumin ja lähetyksen, vanhurskauttamisen ja lähetyksen, juutalaiset ja

pakanakansat, evankeliumin häpeämisen ja sen julistamisen. Koska Jeesuksen

sovituskuolema koski kaikkia kansoja, Paavali koki olevansa velassa. Sanoma tuli julistaa kaikille kansoille. Paavalin opetuksessa evankeliumi ja kaikki kansat liittyvät läheisesti yhteen. Esimerkkeinä tästä voisi olla 2 Kor. 5, jonka lopussa apostoli opettaa Jeesuksen sovitustyön koko maailmaa koskevaa laajuutta ja liittää siihen sovituksen sanansaattajien julistuksen:

"antakaa sovittaa itsenne". Tässä raamatunkohdassa Jumalan koko maailmaan kohdistuva rakkaus avautuu ristiltä, jossa Vapahtaja tehtiin meidän tähtemme synniksi. Ristiltä avautuu myös lähetyksen näköala.

Paljon on keskusteltu siitä, ovatko luterilaiset unohtaneet osan Paavalin sanomasta. Pohdintaan on johtanut havainto, että kokonaisuutena luterilaiset kirkot eivät historian eri vaiheissa ole olleet lähetystyön eturintamassa. Mikä tähän on ollut syynä? Mikä on

luterilaisen lähetystyön identiteetti? Voidaanko puhua luterilaisesta lähetysteologiasta


kolmannella vuosituhannella? Amerikkalainen luterilainen lähetysteologi professori James A. Scherer on kirjoissaan pohtinut tätä kysymystä. Kirjassaan "...that the Gospel may be sincerely preached throughout the world" (1982) hän kiteytti arviointinsa: Luterilaiset ovat vahvoilla analysoidessaan teologisesti maailman tilanteita.

Heillä on myös itsekritiikkiä. Luterilaisuus näkee kuitenkin lähetystehtävän liiaksi organisaatioiden ja byrokratian näkökulmasta. Ja ennen kaikkea

luterilaisilta näyttää puuttuvan pakottava syy evankeliumin julistamiseen toisille. (Scherer 1982, 250-251)

Schererin kysymys ei ole jättänyt luterilaisia rauhaan. Sen selittäminen ei ole ollut helppoa ja vaatinee lyhyen läpileikkauksen luterilaisen lähetysajattelun vaiheisiin.

Martti Luther ja lähetystyö Uskonpuhdistuksen aika oli löytöretkien aikaa. Löytöretket avasivat meritien Aasiaan. Kiertämällä Afrikka kyettiin ohittamaan vaarat, jotka kohtasivat kulkijaa islamin maailmassa vaikeakulkuisilla maareiteillä.

Aikaisemmin oli vallalla käsitys, että uskonpuhdistaja miltei ohitti lähetystyön. Jokin aika sitten Ingemar Öberg kirjoitti tutkimuksen, jossa hän osoitti Lutherin liittävän

lähetysajattelun raamattuopetukseen. Vaikka Luther ei puhunut lähetystyöstä nykyisessä merkityksessä tai kehottanut erityisen lähetysseuran perustamiseen omana aikanaan, opetuksissaan hän piti esillä lähetystyön maailmanlaajaa ulottuvuutta.(Öberg 1991)

Yksi esimerkki tästä löytyy Galatalaiskirjeen selityksestä, jossa hän selittää suhdettaan Apostolien tekoihin (Gal. 3:2).

"Koko Apostolien tekojen kirjassa ei siis, lyhyesti puhuen, muuta käsitelläkään kuin sitä, että niin juutalaisten kuin pakanoidenkin, niin

hurskaiden kuin syntistenkin pitää tulla vanhurskaiksi yksinomaan uskon kautta Jeesukseen Kristukseen, ilman lakia ja tekoja. Sen todistavat sekä


apostoli Pietarin, Paavalin, Stefanuksen, Filippuksen ynnä muiden saarnat että erikoisesti pakanoiden ja juutalaisten esimerkit. Niinkuin Jumala näet

evankeliumin välityksellä antoi Pyhän Hengen ilman lakia eläville pakanoille, niin hän antoi Pyhän Hengen juutalaisillekin: ei lain määräämän

jumalanpalveluksen ja sen määräämien uhrien, vaan yksinomaan uskon saarnan välityksellä."

Luther selitti Apostolien tekojen kymmenennen luvun kohtaa, jossa Pietarille kirkastui

lähetys (Apt. 10: 40-43). Evankeliumi kuului kaikille ihmisille ja kaikille kansoille. Pyhän Henki synnytti uskon niissä jotka kuulivat evankeliumin. Usko syntyy evankeliumin

kuulemisesta, ei lain teoista. Uskonpuhdistaja tarkasteli tässä evankeliumin julistamista lain ja evankeliumin näkökulmasta, minkä hän näki Apostolien tekojen tulkinnan avaimeksi.

Uskonpuhdistaja Martti Luther itse piti lähetystyötä esillä raamatunselityksissään. Hän korosti erityisesti Jumalaa luojana ja evankeliumia kaikille ihmisille kuuluvana sanomana. Korostaessaan Raamatun sanaa ja jokaisen oikeutta lukea Raamattua omalla

äidinkielellään hän laski perustan raamatunkäännöstyölle, jota toteutettiin 1500-luvulla useilla Euroopan kielillä. Luther ei korostanut lähetystyöntekijöiden lähettämistä tai

erityisen lähetysseuran perustamista. Hänen aikanaan Euroopassa eli ei-kristittyinä

juutalaisia ja muslimeja. Tässä tilanteessa Luther muistutti kristittyjen velvollisuudesta julistaa evankeliumia ja valvoa omaa elämäänsä, ettei se olisi pahennukseksi. (Öberg 1991)

Luterilainen puhdasoppisuus ja lähetys

Lutherin kuolemaa seuranneena puhdasoppisuuden aikana erityisesti 1600-luvulla

ajateltiin, että lähetystyö koski vain apostolien aikaa tai että evankeliumi oli jo saarnattu kaikkialla. Puhdasoppisuuden aikana eli ajatus Jumalan lähetyksestä, jonka mukaan

Jumala itse herättelee kansoja ja suorittaa työnsä. Tämän vuoksi lähetystyöntekijöiden lähettämiseen ei ollut motivaatiota. Lähetys oli ennen muuta Jumalan toimintaa, joka sulki


pois seurakunnan tai ihmisen osuuden. Luterilaisten kirkkojen identiteetin perustaa luonut jakso Lutherin kuolemasta 1600-luvun lopulle muovautui lähetystyötä torjuvassa opillisessa ilmapiirissä. Samaan aikaan

esimerkiksi roomalais-katolinen lähetystyö ulotti toimintansa aina Kauko-itään saakka. Vaikka uskonpuhdistaja itse suhtautui myönteisesti evankeliumin todistamiseen ei-

kristityille, puhdasoppisuuden aika jätti jälkeensä testamentin, jossa lähetystyölle ei ollut sijaa. (Taipale 1970)

Luterilaisen puhdasoppisuuden ajan vaikutus luterilaisten kirkkojen itseymmärrykseen on ollut suuri ja osin tutkimaton alue. Se synnytti lähetystyön vastaisen pohjavireen, joka jälkivaikutuksineen kaipaisi laajempaa selvittelyä. Luterilainen pietismi tienraivaajana Muutos puhdasoppisuuden ajan käytäntöön tuli pietismin myötä. Luterilainen pietismi korosti 1600-luvun lopulta alkaen lähetystyötä Raamattuun vedoten. Puhdasoppisuuden ajan edustajille pietistit vastasivat, että Raamattu itse kehotti

lähetystyöhön. Tähän tuli käytännön mahdollisuus 1700-luvun alussa, jolloin Tanskan kuningas etsi työntekijöitä Intiaan Trankebariin. Hallessa koulutuksen saaneet

Bartholomeus Ziegenbalg ja Heinrich Plütschau lähtivät Intiaan tanskalais-hallelaisina lähetteinä.

Tanskalais-hallelaisesta lähetyksestä on sanottu, että sen pää oli Kööpenhaminassa ja sydän Hallessa. Se aloitti uuden protestanttisen lähetystyön ajanjakson yli 80 vuotta

ennen William Careyn saapumista Intiaan. Tässä mielessä luterilaiset olivat protestanttisen lähetystyön tienraivaajina Intiassa. Pietistisen lähetystyön perintöä oli muistutus

lähetystyön hengellisistä juurista. Lähetystyö avautui Raamatusta, rukouksesta ja seurakunnan yhteydestä. Hengellisten juurien näkökulmasta pietistisen lähetystyön

tuntomerkkinä on pidetty yksilön korostamista, yksityisen sielun voittamista Kristukselle. Tämän lähetysvaiheen lähtökohtana oli aikakaudelle ominainen esivallan kutsu tehtävään. Vaikka Ziegenbalg ja Plütschau lähtivät lähetystyöhön vailla erityistä lähetyskoulutusta, he laskivat käytännön työlle suuntaviivat, joista perustavin oli kansankielen käyttö,

kansankielisen kirjallisuuden julkaiseminen, raamatunkäännöstyö sekä pyrkimys kansankielisen seurakunnan syntyyn. (Taipale 1970)


Evankeliumi ja kansat: luterilainen lähetysajattelu 1800-luvulla Napoleonin sotien aikana ja sen jälkeen 1800-luvun alkupuolella Euroopassa syntyi monia lähetysseuroja. Vaikka tanskalais-hallelainen lähetystyö kohtasi Saksassa valistuksen ajan

takatalven, Englannissa nousi voimakas lähetysliike. Myös luterilaisten kirkkojen piiristä tuli uusia voimia, jotka ottivat haltuunsa Trankebarin työn perinnön. Luterilaiset tekivät lähetystyötä sekä yhteistyössä toisten tunnustuskuntien kristittyjen kanssa että

perustamalla omia tunnustuksellisia lähetysseuroja. Viimeksimainitusta esimerkkinä oli

saksalainen Dresdenin/Leipzigin lähetysseura. Seuran johtajaksi nousi 1840-luvulla Karl Graul (1814-64). Karl Graul herätteli luterilaisia lähetystyöhön myös Pohjoismaissa 1800luvun puolivälissä. Hän halusi perustaa yleisluterilaisen lähetysseuran, jonka pää olisi Leipzigissä ja muut osat eri puolella Pohjois-Eurooppaa. Suomessa hän vieraili

syyskuussa 1856, jolloin hän tapasi vähän myöhemmin Suomen Lähetysseuran puuhamiehinä toimineet F.L. Schaumanin ja K.J.G. Sireliuksen sekä toisessa yhteydessä myös Fredrik Gabriel Hedbergin.

Karl Graulin missionaariselle ajattelulle oli käänteentekevä hänen matkansa Intiaan. Graul oli ensimmäinen luterilainen lähetysjohtaja, jolle avautui mahdollisuus tutustua

lähetystyöhön paikan päällä lähetysalueella. Vuosina 1849-53 tekemältään matkalta hän julkaisi laajan teoksen, jolla hän pätevöityi Intian olojen ja erityisesti Kaakkois-Intian

dravidakulttuurin asiantuntijaksi. Dravidakieliin kuuluu mm. tamilikieli, jota lähetystyössä

käytettiin. Karl Graul kehitteli lähetysajattelua, jossa evankeliumin julistus liittyi läheisesti kansan luonnolliseen olemukseen (Volkstum), rakenteisiin ja kulttuurisiin kehyksiin. Hän pyrki ottamaan vakavasti Jumalan yleisen ilmoituksen. Tähän ajatteluun häntä johtivat romantiikan kauden korostus, jossa kansaa tarkasteltiin kielen ja kulttuurin

kokonaisuutena. Jokaisella kansalla nähtiin oma ominaislaatunsa. Näin lähetystyön painopiste muuttui ja laajeni. Lähetystyön tavoitteeksi tuli kansojen voittaminen

evankeliumille, sen ominaisluonteen (Volkstumin) kristillistäminen. Karl Graulia on pidetty leimallisesti luterilaisena lähetysajattelijana, vaikka mitään yhtenäistä luterilaista

lähetysteologiaa hän ei ehtinyt luoda. Graulin viitoittamalle perustalle rakentui paljolti 1800-luvun loppupuolen luterilainen lähetysajattelu. Tällä lähetysajattelulla oli edustajansa vielä 1900-luvullakin mm. Itä-Afrikassa Bruno Guttmann (k.1966) ja Uudessa-Guineassa Christian Keysser (k.1962) Luterilaisen lähetystyön viriäminen toteutui myös muita teitä ja toisin painotuksin. Graulin


korostaessa kirkkoa ja tunnustusta, Hermannsburgin lähetysseuran perustaja Ludvig Harms painotti maallikkojen asemaa lähetystehtävässä. Kirkko-opista ja uskon perusteista käsin luterilaisen missiologiaan herätteitä toi Wilhelm Löhe. Löhen antamista herätteistä syntyi Neuendettelsaun lähetysseura, joka lähetti työntekijöitä mm. nykyisen Papua-Uuden-

Guinean alueelle. Wilhelm Löhen vaikutus ulottui myös Pohjois-Amerikan luterilaisuuteen.

Varsinaisesti systemaattisen luterilaisen missiologian perustajaksi tuli Gustav Warneck (1834-1910). Hän toimi suhteellisen lyhyen ajan missiologian professorina Hallessa, mutta perusti jo aikaisemmin lähetysteologisia kysymyksiä käsitelleen lehden Allgemeine

Missions-Zeitschrift. Warneckilainen missiologia antoi vuosisadan vaihteessa herätteitä yli kirkkokuntarajojen. Gustav Warneck ei itse ollut lähetystyössä, mutta hän rakensi

missiologiaa sen materiaalin varaan, jota hän sai yleensä saksalaisten lähetysseurojen kokemuksesta ja aikansa lähetyskirjallisuudesta. Hänen

poikansa Johannes Warneck oli

Sumatran lähetystyön asiantuntija. Warneckilaisen missiologian perusajatuksena oli

luonnon ja armon suhde, jossa tähtäyspisteenä oli kansan kristillistäminen. Warneck ammensi Württembergin pietismin perinnöstä, joka Euroopan mantereella antoi muutenkin paljon herätteitä lähetysajattelulle.

1800-luvun lähetysajattelu jätti perinnöksi kysymyksen lähetyksen ja kirkon välisestä suhteesta. Tavallisesti luterilainen lähetystyö kanavoitui lähetysseurojen kautta. Tätä mallia toteutti Karl Graulkin korostaen tunnustuksellisuutta lähetystyön luterilaisen identiteetin

takeena. Ruotsissa valittiin kirkkolähetysmalli, joka poikkesi pohjoismaisesta käytännöstä. Norjassa tätä ajattelua oli edustanut H.P. Schreuder (s.1818). Käsitys kansan

kristillistämisestä merkitsi lähetystyön voimakasta etenemistä laajalla rintamalla tietyillä alueilla. Toisaalta lähetystyötä tehtiin siirtomaissa, joissa ei aina ollut helppoa varjella lähetystyön omaleimaisuutta.

Luterilainen lähetystyö sotien jaloissa Viime vuosisata, 1900-luku, oli suurten lähetyskokousten aikaa. Vaikka kokouksia oli pidetty aiemminkin, tärkeä lähtökohta uudelle vuosisadalle oli Edinburghin lähetyskokous


vuonna 1910. Lähetyskokouksiin, joita järjesti myöhemmin perustettu Kansainvälinen lähetysneuvosto, osallistui kristittyjä useista tunnustuskunnista. Näissä kokouksissa tunnustuskuntien rajat hälvenivät, mikä vaikeutti erityisen "luterilaisen lähetystyön"

painottamista. Luterilainen lähetystyö kärsi myös maailmansodista. Erityisesti saksalainen lähetystyö kohtasi takaiskuja. Sotien jälkeen purkautui sidos, joka oli ollut 1800-luvun

lähetystyön taustalla. Siirtomaat vapautuivat ja pyrkivät itsenäisiksi. Myös näiden alueiden kirkot halusivat ottaa etäisyyttä äitikirkkoihin. Lähetysteologisesti merkittävää oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen noussut

teologinen suuntaus, dialektinen teologia, joka korosti luonnon ja armon jyrkkää eroa. Luterilainen teologia oli painottanut Jumalan yleistä ilmoitusta (Room 1.), johon perustui ajatus evankeliumin liittymisestä luomisen rakenteisiin: kansaan, kieleen, heimoon.

Dialektinen teologia löi railoa luomisen ja lunastuksen väliin. Sen kritiikki suuntautui erityisesti liberaaliin kulttuuriprotestantismiin, joka näki kristillisen uskon osana uskontojen maailmaa. Kritiikistä sai osansa kaikki teologia, joka pyrki muistuttamaan Jumalan yleisestä ilmoituksesta.

Luterilaisten suhde dialektisen teologian taustalta nousseeseen missiologiaan oli tietyssä mielessä ambivalentti, koska tämä reformoidulta taholta noussut suuntaus puolusti

voimakkaasti Kristuksen ja evankeliumin ainutlaatuisuutta sitä suhteellistuttanutta liberaalia kulttuuriprotestantismia tai kristinuskon eettiseksi ohjelmaksi luonnostellutta Social Gospelliikettä vastaan. Näin esimerkiksi 1920-luvun lopulla saksalaiset teologit Karl Heim ja

Martin Schlunk olivat toisaalta samassa rintamassa dialektisen teologian edustajien kanssa ja toisaalta luterilaisina eri mieltä heidän kanssaan. Suomen Lähetysseuran johtaja Matti Tarkkanen oli samassa rintamassa Jerusalemissa vuonna 1928 korostamassa "vanhaa lähetysnäkyä".

Myöhemmin ongelmaa kärjisti Saksassa noussut kansallissosialismi, jossa osittain käytettiin yleistä ilmoitusta ja siitä johdettua ajattelua ideologisiin tarkoitusperiin. Toisen maailmansodan jälkeen reformoidut missiologit J.C. Hoekendijk etunenässä arvostelivat ankarasti luterilaisia lähetysteologisista perusteista, joiden juuret johtivat romantiikan kauteen. Kritiikin ydin oli siinä, että luonnon ja armon yhdistäessään luterilainen

missiologia (esim. Graul-Warneck-Guttmann) oli liittänyt evankeliumin rakenteisiin, joihin

se ei Hoekendijkin mukaan kuulunut. Hän syytti luterilaisia evankeliumin ja kansallisuuden väärästä yhdistämisestä. Vaikka tässä kritiikissä oli polemiikkia, joka nousi reformoidulta


taustalta sekä hollantilaisten arvostelua saksalaisia kohtaan, joutui saksalainen lähetysperinne toisen maailmansodan jälkeen arvostelun kohteeksi. "Missio Dei" ja lähetystyön kriisi Toisen maailmansodan jälkeen Kansainvälinen lähetysneuvosto piti kokouksen Willingenissä vuonna 1952. Willingenin kokouksessa saksalaiset (mm. Karl Hartenstein) tarjosivat käyttöön käsitteen Missio Dei, Jumalan lähetys. Alkuperäisessä yhteydessään

sillä haluttiin korostaa, että lähetyksen alkuperä on Jumalassa itsessään. Lähetys ei ole ihmisten, eikä kristillisen kirkon, vaan sen lähtökohta on Jumalassa. Lähetys haluttiin

nostaa kansallisten ongelmien ja kirkkojen yläpuolelle ja mennä suoraan alkulähteelle.

Missio Dei jäi kuitenkin avoimeksi erilaisille tulkinnoille, koska ei kyetty täsmentämään, mikä oli Jumalan lähetystä ja mikä Jumalan työssä ei ollut lähetystä. 1960-luvulle tultaessa maailmanlähetys joutui kriisiin. Toiset korostivat lähetystä

perinteisesti: Kolmiyhteinen Jumala lähetti Jeesuksen maailmaan, taivaaseen astumisen jälkeen Jeesus lähetti Pyhän Hengen. Kristillinen kirkko on lähetetty maailmaan

julistamaan evankeliumia kunnes Kristus palaa takaisin. Lähetystyön tehtävä oli julistaa Kristusta. Lähetys liittyi toiseen uskonkappaleeseen ja pelastuskysymykseen. Tämän rinnalle hahmottui katsomus, jossa Jumalan lähetys (Missio Dei) tulkittiin Jumalan maailmaan suuntautuvaksi rakkaudeksi. Jumalan lähetys merkitsi Jumalan ja maailman

suoraa kohtaamista. Tässä merkityksessä lähetystyö evankeliumin julistamisena menetti

merkityksensä, koska Jumala kohtasi maailman suoraan ilman kirkon lähetystehtävääkin. Olennaista oli kuitenkin, että tässä Missio Dein tulkinnassa lähetys liitettiin ensimmäiseen uskonkappaleeseen, luomisen kategoriaan.

Lähetystyöstä käytävä keskustelu oli niin voimakkaassa käymistilassa, että maailmanlähetyksen rintamat jakaantuivat. Toiset edustivat lähetystyötä ekumeenisen

liikkeen viitoittamalla tiellä, toiset liittyivät mm. Lausannen liikkeeseen, joka järjestäytyi vuonna 1974. Molemmat tahot ovat sittemmin pitäneet kokouksiaan eri puolilla maailmaa. Sekä ekumeenisen liikkeen piirissä että Lausannen liikkeessä erityinen luterilaisen

lähetysteologian pohtiminen ja kehittäminen jäi taka-alalle. Luterilaiset lähetysteologit työskentelivät tahoillaan, mutta heidän työskentelynsä suuntautui moniin erilaisiin aiheisiin. Luterilaiselta taustalta lähteneistä missiologeista ehkä näkyvimmin ja julkisesti


kuumenneeseen missiologiseen keskusteluun osallistui erityisesti 1960-luvulla ja 1970luvulla saksalainen professori Peter Beyerhaus. Hän suuntasi kritiikkinsä uuteen Missio Dein tulkintaan, jossa hän näki lähetystyön ja pelastushistorian sulautuvan

maailmanhistoriaan ja lähetystyön muuttuvan humanisaatioksi (KMN, Upsala 1968). Tietyssä mielessä 1960-luku on nähty rinnakkaisilmiönä 1920-luvun painotuksille. Näin esimerkiksi Peter Beyerhaus halusi kritiikillään korostaa samoja painotuksia, joista Karl

Heim ja Martin Schlunk olivat muistuttaneet Jerusalemin kokouksen teemoista vuosisadan alussa. Lähetyksen tehtävä ei ollut viime kädessä tämänpuoleinen. Lähetyksen tehtävänä oli julistaa evankeliumia ja muistuttaa ihmisen ikuisesta hädästä Jumalan edessä. Vaikka muutkin luterilaiset osallistuivat keskusteluun, kokonaisuutena ottaen luterilaisten ääni jäi yrityksistä huolimatta suhteellisen vaimeaksi.

1960-luvun kuuman missiologisen keskustelun laineet nostivat kysymyksiä ja umpisolmuja, joihin ei näyttänyt löytyvän ratkaisua. Luterilaisen missiologian tarpeeseen kiinnitettiin

huomiota 1980-luvulla. Ilman omista perusteistaan lähtevää lähetysteologiaa luterilainen lähetystyö joutuu helposti eri suuntausten väliin tuuliajolle ja vaille teologisen identiteetin tuomaa sisäistä jäntevyyttä. Monet missiologiset ongelmat olivat sellaisia, joihin

luterilaisten tulisi antaa merkittävämmin oma äänensä, sekä oman itsensä vuoksi että niiden vuoksi, jotka evankeliumin kuulevat.

Lain ja evankeliumin ero luterilaisen missiologian avaimena Kahden viime vuosikymmenen aikana on puhuttu kolmiyhteisen Jumalan lähetyksestä. Tällä on haluttu korostaa Jumalaa itseään lähetystyön lähtökohtana. Kun Luterilainen

Maailmanliitto julkaisi vuonna 1988 lähetysasiakirjansa "Together in God's Mission", tämä näkökohta oli painotetusti esillä. Trinitaarisesta lähtökohdasta voidaan kuitenkin tulkita

lähetystä eri tavoin. Lähetys voidaan nähdä sillä tavoin Jumalan luomistyössä tapahtuvaksi Missio Deiksi, että kristologia ja evankeliumi menettävät sanomansa tai jäävät sivuun. Näinhän kävi 1960-luvun apostolaatin teologiassa.

Siksi keskeinen painotus, joka on historiallisista syistä erityisesti Pohjoismaiden luterilaisten harteilla, on Lutherin oman teologian sydänääni: lain ja evankeliumin oikea

erottaminen ja soveltaminen. Trinitaarinen missiologia on tuonut keskusteluun holistisen (kokonaisvaltaisen) lähetysajattelun, jossa tätä jakoa tulisi erityisesti käyttää. Kysymys on siitä, että tehdään ero Jumalan salatun työn ja hänen ilmoituksensa välillä,


luomisen ja lunastuksen välillä sekä lain ja evankeliumin välillä. Ilman tätä jakoa sekaannuksen vaara on ilmeinen.

Näin on tehtävä monestakin eri syystä: (a) Evankeliumin puhtauden tähden, jotta lakia ei sekoitettaisi evankeliumiin eikä evankeliumia lakiin. (b) Kirkollisen vallan ja maallisen vallan alueiden varjeleminen: lähetystyön varjeleminen politisoitumiselta.

(c) Jumalan luomistyön ja sen seurausten näkeminen teologiassa ja käytännön elämässä: Jumalan luomistyöhön liittyville asioille (kulttuuri, etiikka) on osoitettava niille kuuluva

teologinen paikka. Vanhastaan luterilainen käsitys on tarkastellut näitä luomisen ja lain piirissä. (d) Lain piiriin kuuluu oikeudenmukaisuudesta muistuttaminen. Tälle alueelle kuuluvat

oikeudenmukaisuuskysymykset, kärsivän seurakunnan vainottujen puolustaminen ja muut tämänkaltaiset asiat. Tavallaan on kysymys lain ensimmäisen ja yhteiskunnallisen käytön näkökulmasta,

laajentamisesta ja sovellutuksesta. Laajennus on välttämätön siksi, että lähetystyössä on otettava ensin huomioon Jumalan luomistyö ja luomisen todellisuus. Jumala on koko maailman luoja. Laki perustuu syvimmältään Jumalan luomistyöhön. Jumalan laki

muistuttaa meitä rakastamaan lähimmäistämme. Tämän piiriin kuuluvat ne lähetystyön

muodot, jotka eivät ole suoranaisesti evankeliumin julistamista (esim. terveydenhoitotyö). Jos luomisen ja lain piiriin liittyviä asioita ei tarkastella ensimmäisen uskonkappaleen yhteydessä, ne helposti siirtyvät toiseen tai kolmanteen uskonkappaleeseen. Esimerkkinä

tästä on evankeliumin julistamisen ja palvelun välisen suhteen teologinen perusteleminen. Tämä ongelma on osoittautunut vaikeaksi ratkaista. Toiset ovat lähetystyössä korostaneet pelkästään evankeliumin julistamista. Toiset taas, erityisesti Latinalaisen-Amerikan

edustajat, ovat saattaneet korostaa evankeliumia yhteiskuntia uudistavana voimana.

Edellisessä näkemyksessä voi unohtua Jeesuksen opetus lähimmäisenrakkaudesta tai Jaakobin kirjeen muistutus lähimmäisen hädästä. Jälkimmäisessä evankeliumi muuttuu

poliittiseksi tai yhteiskunnalliseksi asiaksi ja evankeliumin puhtaus vaarantuu. Taustalla ovat tietenkin syvemmät teologiset kysymykset kuten käsitys synnin ja pahan olemuksesta


sekä Jumalan valtakunnan luonteesta nykyajassa.

Luterilaisen missiologian näkökulmasta yksi ongelmallinen ilmaisu on näissä keskusteluissa käytetty vanha käsite "whole gospel" koko evankeliumi, jossa "koko"

sanaan on kätketty yhteiskunnallinen uudistus, auttaminen ja tähän piiriin liittyvät asiat. Tässä laki sotkeutuu evankeliumiin, jonka perusmerkitys on Jeesuksen sovitustyö ihmisen pelastukseksi (1 Kor. 1-2). Kaikenlaisia kokonaisvaltaisia ratkaisuja tulisi evankeliumin puhtauden tähden arvioida lain ja evankeliumin näkökulmasta. Muitakin lähetysteologian osa-alueita voidaan mainita.

Lain ja evankeliumin teologian näkökulmasta uskonnot on jaettu kahteen ryhmään: evankeliumin uskontoon (kristinusko) ja lain uskontoihin. Edellisessä pelastus saadaan

yksin uskosta Jeesukseen, jälkimmäiset perustuvat ihmisen omiin suorituksiin. Uskontojen olemassaolo perustuu ihmisen jumala-etsintään, joka liittyy sekin luomiseen. Ilman lain ja evankeliumin oikeaa erottamista lain uskontoon ajautuminen on lähellä ketä tahansa.

Aikamme missiologiassa puhutaan kontekstualisoimisesta. Tällä tarkoitetaan kirkon

rakentamista ja evankeliumin julistamista tavalla, jonka kuulijat eri kulttuureissa kokevat kotoiseksi. Laajasti ymmärrettynä kontekstualisoiminen toteutunee luomisen piiriin liittyvissä asioissa: kulttuuri, musiikki, arkkitehtuuri jne. Luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan ei ole tarpeen, että kaikkialla ovat samat jumalanpalvelustavat (CA 7). Sen sijaan Raamattu ja usko Kristukseen ovat kaikkialla samat. Ei ole erikseen uskoa ja oppia eri kulttuureille.

Luterilaisen lähetystyön tulisi varjella kristillisen opin juuria ja yhtenäisyyttä. Tähän liittyy uskon vanhatestamentillisista juurista opettaminen ja muistuttaminen. Lähetystyö on alkanut Jerusalemista (Apt. 1:8).

Varsinainen lain julistus liittyy tietenkin lain toisen käyttöön, joka valmistaa tietä evankeliumille. Laki osoittaa ihmisen synnin syvyyden. Luonnostamme emme käsitä

perisynnin syvyyttä. Lain julistus on välttämätöntä lähetystyössä. Kaikenlainen antinomismi, lain hylkääminen, on vaarallista. Antinomismi vääristää evankeliumin ja luo pohjaa

turmiollisille eettisille kriiseille. Lain julistuksen lähtökohtana on Jumalan luomistyössä ihmisen omaantuntoon piirtämä luonnollinen laki. Koska ihmisen taju tästä laista on synnin


vuoksi himmentynyt, tarvitaan lain julistusta. Vanhastaan luterilaisessa lähetystyössä lakiin liittyvää perusopetusta toteutettiin opettamalla Lutherin Vähää katekismusta, jossa käskyt ovat ensimmäisenä. Lutherin Vähä katekismus onkin kaikkia luterilaisia yhdistävä laajimmin vaikuttanut perusteos.

Ainutlaatuinen Kristus, ainutlaatuinen evankeliumi

Ajallemme lienee tunnusomaista rakentaa toimintaa ja teologiaa kapeiden näkökulmien varaan. Luterilainen lähetysteologia joutuu kamppailemaan siinä, millä tavalla se tulkitsee uskon kokonaisuutta, jossa pelastushistoria, oppi Kristuksesta sekä lain ja evankeliumin teologia ovat elimellisessä yhteydessä triniteettiin eikä siitä irrallaan. Lähetystyön varsinainen sanoma on Room. 1:16:n mukaan evankeliumi. Paavali sanoi,

ettei hän häpeä evankeliumia. Kiusausta tähän olisi ollut. Evankeliumin taustalla on oppi Kristuksesta. Kristologia ja evankeliumi ovat erottamattomasti yhteydessä toisiinsa. Paavalin lähetysjulistuksen taustalla oli usko Jeesuksen jumaluuteen (Kol. 1),

sovituskuolemaan (2 Kor. 5) ja ylösnousemukseen (1 Kor. 15). Jumala oli ainutkertaisella tavalla ilmoittanut itsensä Jeesuksessa, jota apostolit julistivat.

Meidän aikanamme tämä ilmoitusteologinen lähtökohta ei ole itsestään selvä asia. Jos oppi Kristuksesta ainoana pelastajana hämärtyy, lähetys menettää suuntansa. Samalla hämärtyy myös evankeliumi ja kysymys ihmisen pelastuksesta. Se mitä Jeesuksesta opetetaan on uskomme ydin ja lähetystyön motiivin keskus. Tässä joudutaan rajankäyntiin erilaisia trinitaarisen missiologian suuntauksia vastaan. Mikäli Jumalan ilmoitus nähdään painotetusti luomiseen liittyvänä asiana, tästä

ilmoituksesta kaikki ihmiset ovat jo osallisia. Luterilaisessa teologiassa perinteisesti tunnustetaan yleinen ilmoitus, mutta

painotetaan sen rajallisuutta synnin vuoksi. Vaikka Jumala on maailman luoja, emme

löydä häntä luomakunnasta, historiasta, kulttuurista tai uskonnoista. Jumalan pelastava ilmoitus ei kohtaa meitä uskonnoissa. Ensimmäisen uskonkappaleen alueella Jumala on salattu.

Tätä on syytä painottaa, koska ajassamme, jossa uskontojen alueet lähenevät toisiaan, on kiusaus etsiä niiden taustalla olevaa yhteistä perustaa syntikysymys ohittamalla. Kristuksen ainutlaatuisuus on ajallemme - joka kantaa monia valistuksen ajan tuntomerkkejä -

kompastuskivi, koska se sulkee pois muut aatteet ja uskonnot: "Minä olen ovi; jos joku


minun kauttani menee sisälle, niin hän pelastuu, ja hän on käyvä sisälle ja käyvä ulos ja löytävä laitumen" (Joh 10:9).

Eurooppaan ja viime aikoina meille Suomeen on syntynyt ei-kristillinen vähemmistö, joka tunnustaa islamia tai jotakin muuta uskontoa. Kirkossamme pohditaan samanaikaisesti

lähetysteologiaa sekä maamme rajojen ulkopuolella tehtävään työhön että oman maamme muuttuviin kysymyksiin. Pohdinta liittyy yhtä hyvin evankeliumin todistukseen muslimeille kuin seurakunnallisten tilojen käyttöön tai lähetyksen ja diakonian yhteyteen. Lain ja evankeliumin teologian näkökulmasta mielestäni yksi asia on polttopisteessä.

Vaikka lakia ja evankeliumia ei saa sekoittaa, niitä ei tule erottaa toisistaan. Ne liittyvät myös yhteen. Siellä missä lähimmäistä autetaan (rakkaus, lain alue) tulee olla myös

evankeliumi läsnä. Katsomus, jossa laki ja evankeliumi teologisin perustein erotettaisiin keskittymällä pelkästään auttamiseen, "lain lähetykseen", on kristillisen ja luterilaisen

uskon kannalta ongelmallista lähetystyössä tai kristillisessä seurakunnassa. Lähetyksen ja diakonian olemukseen kuuluu, että lähimmäistä autetaan evankeliumia häpeämättä (Room 1:16). Meidät on kutsuttu olemaan rohkeasti Kristuksen todistajia Suomesta maan ääriin saakka. JUHANI KOIVISTO

Käytettyä kirjallisuutta:

Berneburg, Erhard 1997

Das Verhältnis von Verkündigung und sozialer Aktion in der evangelikalen Missionstheorie - unter besonderer Berücksichtigung der Lausanner Bewegung für Weltevangelisation (1974-1989). Wuppertal.

Beyerhaus, Peter 1996

Er sandte sein Wort. Theologie der christlichen Mission. Band 1. Die Bibel in der Mission. Heilsgeschichtliche Missionstheologie, Band 1. Wuppertal.


Becker, Dieter/

Feldtkeller Andreas (Hrsg.) 1997

Es begann in Halle.... Missionswissenschaft von Gustav Warneck bis heute. Missionswissenschaftliche Forschungen. Neue Folge Band 5. Erlangen.

Bosch, David. J. 1991

Transforming Mission. Paradigm Shifts in Theology of Mission. American Society of Missiology Series, No. 16. New York.

Forsberg, Juhani 1991

Uudistuvan luterilaisen lähetysteologian perusteet. -Kirkon uudistusten teologia. STKS Julk. 174. STKS Vuosikirja 1991. Toim. Kari Kopperi. Helsinki.

Hoekendijk, Johannes Christian 1967

Kirche und Volk in der deutschen Missionswissenschaft. Bearbeitet und

herausgegeben von Erich-Walter Pollmann. Neudrucke und Berichte aus dem 20. Jahrhundert. Band 35. Mission und Ökumene. Theologische Bücherei. Chr. Kaiser Verlag. München.

Jaeschke, Ernst 1985

Bruno Guttmann. His Life - His Thoughts - and His Work. An Early Attempt at a Theology in an African Context. Makumira Publications 3/4. Erlangen.

-

1996

Bruno Guttmann 1876-1966. Building on Clan, Neighbourhood, and Age Groups. -Mission Legacies. Biographical Studies of the Leaders of the

Modern Missionary Movement. Ed. Gerald H. Anderson, Robert T. Coote, Norman A. Horner et al. Americal Society of Missiology Series, No. 19. Fourth Printing. New York.


Kasdorf, Hans 1996

Gustav Warneck 1834-1910. Founder of the Scholarly Study of Missions. Mission Legacies. Biographical Studies of Leaders of the Modern Missionary

Movement. Ed. Gerald H. Anderson, Robert T.Coote, Horman A. Horner et al. American Society of Missiology Series, No. 19. Fourth Printing. New York. -

1997

Zu Gustav Warnecks Bedeutung für Theologie und Kirche (unter besonderer Berücksichtigung der Missionskonferenzen). -Es begann in Halle....

Missionswissenschaft von Gustav Warneck bis heute. Hrsg. Dieter Becker und Andreas Feldtkeller. Missionswissenschaftliche Forschungen. Neue Folge Band 5. Erlangen. Koko kirkon missio 1998

Koko kirkon missio - kirkon lähetystyön kehittämistoimikunnan mietintö. Suomen ev.lut. kirkon keskushallinto sarja C 1998:1. Helsinki.

Kramm, Thomas 1979

Analyse und Bewährung theologischer Modelle zur Begründung der Mission. Entscheidungskriterien in der aktuellen Auseinandersetzung zwischen einem

heilsgeschichtlich-ekklesiologischen und einem geschichtlich-eschatologischen Missionsverständnis. Diss. Aachen.

Kuberski, Jürgen 1993

Mission und Wissenschaft. Karl Graul und seine Missionstheologie. Diss. Leuven.

Luther, Martti 1957

Pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen selitys. Latinan kielestä suomensi A.E. Koskenniemi. 2.p. Helsinki.

Löhe, Wilhelm 1983

Jumalan puutarha. Kolme kirjaa kirkosta. Suomennos, johdanto ja selitykset Matti Sihvonen. Kristikunnan klassikkoja 3. Helsinki.


Scherer, James A. 1982

...that the Gospel may be sincerely preached throughout the world. A Lutheran Perspective on Mission and Evangelism in the 20th Century. LWF Report Nov 1982 11/12. Stuttgart.

Stott, John (Ed.) 1996

Making Christ Known. Historic Mission Documents from the Lausanne Movement 1974-1989. Suffolk.

Taipale, Pentti 1970

Halle ja Trankebar. Pietismin lähetyskäsityksen syntyvaihe. STKS:n Julk. LXXXIV. Diss. Helsinki.

Teinonen, Seppo A. 1959

Gustav Warneckin varhaisen lähetysteorian teologiset perusteet. The

Theological Basis of Gustav Warneck's Early Theory of Missions. Summary. Diss. STKS Julk. LXVI. Helsinki.

-

1964

Kriisin kirkko. Dialogos-sarja 3. Helsinki.

Together in God's 1988

Mission

Together in God's Mission. An LWF Contribution to the Understanding of Mission. LWF Documentation No. 26 November 1988. Geneva.

Vasko, Timo 1991

Luterilainen lähetyskäsitys. Foundations of Lutheran Mission. Helsinki.

Weber, Christian 1996

Missionstheologie bei Wilhelm Löhe: Aufbruch zur Kirche der Zukunft. Die Lutherische Kirche Geschichte und Gestalten. Band 17. Gütersloh.


Vicedom, Georg F. 1965

The Mission of God. An Introduction to a Theology of Mission. St. Louis.

Öberg, Ingemar 1991

Luther och världsmissionen. Historisk-systematiska studier med särskild hänsyn till bibelutläggningen. Åbo.


http://www.sekl.fi/sites/default/files/sekl/page/attachment/Luterilaisina%20maailmanl%C3%A4hetyksess