Page 1

Jatta Juhola (toim.)

Draamalabra teatteri työssä


Toimittanut Jatta Juhola

Draamalabra teatteri tyÜssä


Esipuhe Teatterin osaamiskeskus -hankkeen tavoitteena on vakiinnuttaa Mikkeliin valtakunnallinen, verkostomainen Teatterin osaamiskeskus, joka kehittäisi esittävien taiteiden harrastusedellytyksiä tarjoamalla koulutusta ja palveluja niin teatteritoiminnan järjestäjille kuin harrastajillekin. Tämä artikkelikokoelma on yksi osa hanketta. Kokoelman kirjoittajiksi kutsuttiin laaja joukko oman alansa asiantuntijoita ja kokeneita tekijöitä eri puolilta Suomea. Oppikirjaa emme lähteneet tekemään, sillä itse draamatyöskentelystä on jo olemassa lukuisia erinomaisia julkaisuja. Hankkeen lähtökohdan mukaisesti tavoitteena oli tarjoilla napakasti yksissä kansissa konkreettisia työkaluja teatteriharrastuksen kehittämiseen ja taustoittaa laajemmin kulttuuristen menetelmien merkityksiä ryhmätoiminnassa. Nämä kannet on tarkoitettu kulumaan käsissä. Julkaisu on suunnattu ennen kaikkea teatterin harrastajille ja ohjaajille, mutta myös kaikille muille kasvatus- ja ohjausalalla toimiville. Vaikka kulttuurialalla toimivia harvoin tarvitsee vakuuttaa toimialansa erinomaisuudesta, hengennostatuspuhettakin tarvitaan. Toivon, että tämä julkaisu toimii innostavana puheenvuorona draamatyöskentelyn merkityksellisyydestä ja mahdollisuuksista tarjoten samalla työkaluja taiteesta ammentavan toiminnan kehittämiseen.

Jatta Juhola Projektipäällikkö, Teatterin osaamiskeskus -hanke

Teatterin osaamiskeskus -hanketta rahoittaa Etelä-Savon maakuntaliitto EU:n aluekehitysrahastotuella ja sen toteuttaa Suomen Nuoriso-opisto kumppaneinaan Suomen Nuorisoseurat ja Mikkelin kaupunki.

DRAAMALABRA - TEATTERI TYÖSSÄ TOIMITUS: Jatta Juhola JULKAISIJA: Suomen Nuoriso-opisto, Teatterin osaamiskeskus -hanke

ISBN 978-952-93-3193-2 (nid.) ISBN 978-952-93-3194-9 (EPUB)

GRAAFINEN SUUNNITTELU JA TAITTO: Mainostoimisto Groteski

© Tekijät, Teatterin osaamiskeskus -hanke ja Suomen Nuoriso-opisto 2013

KANNEN KUVA: Mikko Korkiakoski. Kuvassa Timo Karvonen teoksessa Ketjureaktio (2012), ohjaus Raisa Foster. PAINO: Kopijyvä Oy, Mikkeli 2013

4


Sisältö Johdanto Mäenpää Panu: Kulttuurinen nuorisotyö - mitä se on?.....................................................................6 Foster Raisa: Tunnustuksen pedagogia teatterikasvatuksessa...........................................................11 Hakala Katja: Lajityypeillä leipomaan! Draaman genret esityksen tekemisen apuna..................................................................................21 Haapanen Sinikka: "Kuinka ihmisarvoa kohdellaan?" Teatris loi nuorille mahdollisuuden puhua arjen läpi jostain suuremmasta......................................................................................................................31 Koponen Pia: Se on kone! Jaksaminen ja hyvinvointi osana ohjaajuutta..........................................................................................................................41 Ojala Teemu: Näkökulmia tuottamisesta ja rahoitusmahdollisuuksista harrastajateatterista ammattiteatteriin...................................................55 Ikola Johanna: Harrastajateatterin benchmarking -pilotti – Teatteriyhdistys Kulissi ja Teatteri Lapua yhteisvoimin toimintaansa parantamassa............................................................................................................63 Olkkonen Satu: Taiteellinen toiminta yleissivistyksenä.....................................................................69

5


Johdanto KULTTUURINEN NUORISOTYÖ – MITÄ SE ON? Taidetta. Hörhöilyä. Taidehörhöilyä. Sitähän se on, kulttuurinen nuorisotyö. Siinä huovutetuissa hatuissa hilluvat taiteilijat huutavat luovuuden perään ja haluavat, että kaikki vain halaavat koko maailmaan ryhmäytymisleikeissä. Sitäkö se on? Ei todellakaan. Taide on kulttuurisessa nuorisotyössä sekä väline että lopputulos. Tärkeintä on kuitenkin nuorisotyön subjekti ja objekti; nuori taiteilija. Kulttuurisen nuorisotyön kentän on aika poistaa mielistä kuluneet käsitykset taidekasvatuksen heppoisuudesta ja iskeä keskusteluun tiukkaa faktaa siitä, miten aktiivinen kansalaisuus ja vahva itsetuntemus kasvavat harrastuksessa, taiteen ollessa mieluinen sivutuote prosessista. Tätä artikkelikokoelmaa ryhdyttiin työstämään, jotta kulttuurinen nuorisotyö saisi lihaa luittensa päälle. Suomen Nuoriso-opistossa on Teatterin osaamiskeskus -hankkeen puitteissa lähdetty työstämään teoreettisia viitekehyksiä työlle, jota on tehty jo maailman sivu, mutta tehty kuitenkin sellaisella innolla, että aikaa ei ole jäänyt tehdyn analysoimiseen ja työstämiseen. Hanke on mahdollistanut kentän osaamisen kartoittamisen ja kokoamisen. Nuori Kulttuuri -säätiössä olemme vuodesta 2012 määritelleet kulttuurisen nuorisotyön oheisen kaavion mukaisesti.

6


Kulttuurinen nuorisotyö on väline, jonka avulla nuori pystyy rakentavasti tutkiskelemaan itseään, ympäröivää yhteiskuntaa ja taidetta. Kulttuurisen nuorisotyön ja taideharrastuksen avulla on mahdollista muuntaa todellisuutta erilaisiin, helpommin käsiteltäviin kokonaisuuksiin. Niitä osia uudelleen asettelemalla erilaisiin muotoihin voi löytyy jotain uutta itsestään, taiteesta ja yhteiskunnasta. Säätiössä olemme jakaneet kulttuurisen harrastuksen kolmeen ulottuvuuteen: yhteiskunnalliseen, henkilökohtaiseen ja taiteelliseen.

YHTEISKUNNALLINEN ULOTTUVUUS Kulttuurisen nuorisotyön kautta nuori taiteilija voi aktivoitua yhteisönsä aktiiviseksi tarkkailijaksi ja taltioida omaa näkemystään siitä omiin töihinsä. Vastavuoroisesti taitelija voi sitten luoda uutta näkökulmaa yhteiskunnasta meille, taiteen kokijoille, kun varmistamme vain sen, että taide pääsee näkyviin. Aktiivinen kansalaisuus on itsestään selviö, ja sisäänkirjoitettuna, kun toimija ottaa ympäriltään sen, minkä kokee ja näkee ja tekee siitä oman luomuksensa. Osallisuutta ei tarvitse varmistaa ja valvoa, se on olemassa ensi hetkestä lähtien. Kulttuurisen nuorisotyön tehtävä on tarjota niille ajatuksille konkreettinen ulostulon väline taiteessa ja varmistaa näkyvyys taiteen esilletuomisessa. HENKILÖKOHTAINEN ULOTTUVUUS Kulttuurisessa nuorisotyössä tavoitteena on aina vahvistaa nuoren taiteentekijän henkilökohtaista kasvua, enemmän kuin taiteellista kehittymistä. Nämä kaksi eivät sulje toisiaan pois, eivätkä kilpaile, mutta painopisteen tulee aina olla kuitenkin nuoren oman itsetunnon ja -tuntemuksen vahvistamisessa. Taiteen tarjoaman suojan ja suodattimen kautta voidaan, turvallisessa ympäristössä, kokeilla erilaisia rooleja, ajatuksia, malleja, ideoita, jotka muuten voisivat jäädä muhimaan sisälle. Näissä vierailuissa tutun ja tuntemattoman minän välillä on kulttuurisen nuorisotyön tehtävä nähdä ja tukea nuorta taiteilijaa, tässä tapauksessa nimenomaan nuorena, vaikka se kasvatuksen ja ohjauksen ammattilaisen käsissä näyttäytyisikin ”vain” taidetoimintana, niin yksittäiselle nuorelle kuin koko ryhmällekin.

TAITEELLINEN ULOTTUVUUS Kulttuurinen nuorisotyö ottaa taiteen sekä välineeksi että lopputavoitteeksi. Taidetta käytetään yllämainitusti niin suojana kuin suodattimena itsen ja ympäröivän maailman kokemisessa. Taide on kuitenkin itsessään niin vahva, että se vie myös mukanaan, emmekä mekään sitä voi kahlita vain välineeksi. Luovuuden ruokkimisessa olemme vapauttamassa suurin mahdollista voimaa: mielikuvitusta. Taide sanana voi itsessään tuntua ensi liian isolta palalta haukattavaksi ja siksi siihen tarvitaan ohjausta. Taidehan on siinäkin mielessä kätevä, että se sopii kaikille, kaikille mielille ja kehoille.

7


ETEENPÄIN JA SITTEN TAKAISINPÄIN Kaikessa tässä edellä mainitussa parasta on se, että se ei etene vain yhteen suuntaan: taide tekijään tai tekijä taiteeseen. Se etenee näiden kahden suunnan lisäksi vielä muuallekin: aktiiviseksi kansalaiseksi vahvistettu ihminen antaa itsestään takaisin yhteiskunnalle, vahvistetun henkilökohtaisen kasvun kautta hän ruokkii jatkuvasti itseään ja ympäristöään ja taiteen kokijana ja tekijänä hän antaa vahvistusta myös taiteelle. Tuskinpa kukaan taiteentekijä haluaa kahlita tai kyseenalaista taidetta. Ellei sitten luodakseen uutta taidetta. Suoja ja suodatin tarkoittaa sitä, että kulttuurista nuorisotyötä voidaan käyttää leikkelijänä (ja välineenä), jossa kaikesta voidaan ottaa pala kerrallaan sisään tai sitten kaikki palat kerrallaan, tarjoten mahdollisuus uudelleen asetteluun, jotta taasen tarjoutuisi mahdollisuus kehittämiseen ja kehitykseen ja isompaan ymmärrykseen. Nuolten taasen on tarkoitus olla kaksisuuntaisia, eli kaikki ruokkii toisiaan, esim. yhteiskunta nuorta taiteilijaa osallistumisen ja havainnoinnin kohteena ja taiteilija taasen yhteiskuntaa tuomalla oman ymmärryksensä ja merkityksensä olemassa olevasta ja mahdollisesti visiointinsa tulevasta. Nuoren taiteilijan ollessa osallisena ympäröivään yhteiskuntaan, omaan kasvuun ja taiteen tekemiseen luo hän paitsi uutta tulkintaa ja todellisuutta kaikesta kokemastaan, tekee hän myös muutoksen siihen entiseen ja näin antaa takaisin kaikkeen kolmeen. Tässä kirjassa olevat artikkelit valottavat kulttuurisen nuorisotyön kenttää niin sen parissa työskenteleville kuin sitä ulkopuolelta tarkkailevillekin. Toimikoon tämä opus lähtöpisteenä keskusteluille ja ohjausryhmän puolesta toivomme, että tästä viriää vahvoja keskusteluita, joissa ollaan myös eri mieltä, kuin mitä kirjoittajat ovat tässä esittäneet. Nuorten taiteilijoiden tavoin meidän tulee myös ottaa palikat käyttöön ja asetella ne välillä uusiin muotoihin. Työskennellessämme luovuuden ja minuuden mailla, jokainen päivä on palikkatesti. Vantaalla 4.11.2013 Panu Mäenpää Nuori Kulttuuri -säätiön toiminnanjohtaja Teatterin osaamiskeskus -hankkeen ohjausryhmän puheenjohtaja

8


9

Auringon lapset, Narrin näyttämö/ Helsinki


Kuva: Jukka-Petteri Juhala

Raisa Foster (FT) on tutkija-tanssitaiteilijakouluttaja. Hän on väitellyt filosofian tohtoriksi aiheenaan tunnustuksen pedagogia. Hän on kehittänyt sosiaalipedagogisen ja taiteellisen Tanssi-innostaminen®-menetelmän, jonka tarkoituksena on elähdyttää sekä yksilöitä että yhteisöjä kehollisten harjoitteiden avulla.

10 Kuva: Eeva Ruokolainen


RAISA FOSTER

Tunnustuksen pedagogia teatterikasvatuksessa Esitys sisälsi viiden nuoren miehen huikean kannanoton nykyajan miesihanteeseen. Jotkut kohtaukset olivat vain yksinkertaisesti niin kauniita ja koskettavia, että olin täysin haltioitunut. Teoksella on maailmalle varsin selkeä viesti, se tahtoo murtaa nykyajan mieskuvan sisältämät typerät ennakkoluulot. Teos vaatii ihmisiltä ymmärrystä niitä miehiä kohtaan, jotka laulavat, tanssivat, kirjoittavat runoja tai harrastavat jotain muuta “ei-miehistä”. Tälle kannanotolle on kysyntää tässä maailmassa, joka usein lyö lyttyyn miesten haaveet harrastaa jotain edellämainituista. Teos tahtoo häivyttää turhia sukupuolisia ennakkoluuloja ja rajoja. Viesti tuodaan ilmi varsin kierolla tavalla, teoksen mittaan pojat laulavat lavalla irvokasta laulua, joka toistaa erilaisia miesstereotypioita. Kannanoton tyyli on mielestäni huikean nerokas, asioiden lähestyminen vastakohtien kautta kun yleensä tuntuu tulevan ihmisille tehokkain tapa tunnistaa oma hölmöytensä. Näin kirjoitti 17-vuotias lukiolaispoika Aimo Laitamo nähtyään Katiska-teoksen yhdessä luokkatoveriensa kanssa Tampereella Hällä-näyttämöllä toukokuussa 2008. Kutsuin yhdessä säveltäjä Maija Koskenalustan kanssa kesällä 2007 viisi nuorta miestä mukaan projektiin, jossa tarkoituksena oli improvisoida liikkeen ja äänen keinoin aiheita poikien omasta elämästä. Vuoden mittaisessa prosessissa syntyi monitaiteellinen näyttämöteos, Katiska. Teosta on esitetty vuosien varrella Tampereen lisäksi myös Helsingissä, Espoossa, Salossa, Kuopiossa ja Joensuussa sekä Tanskassa, Itävallassa, Saksassa ja Alankomaissa. Usein yleisönämme ovat olleet koulu- ja oppilaistosryhmät. Katiska-projektista syntyi myös kasvatustieteen väitöskirjani, jossa muotoilen uudenlaisen kasvatusajattelun mallin, tunnustuksen pedagogian. Tässä artikkelissa esittelen tunnustuksen pedagogian mahdollisuuksia teatterikasvatuksessa. Koska tunnustuksen pedagogia on muotoiltu taiteellisen projektin pohjalta, on se helpoiten miellettävissä juuri taidekasvatuksen kontekstissa toteutettavaksi pedagogiaksi. Toisaalta tunnustuksen pedagogiassa kyse on arvoista, jotka voidaan omaksua minkä tahansa kasvatuksellisen toiminnan pohjaksi. Lisäksi on huomautettava, että mikä tahansa taidekasvatus ei automaattisesti toteuta tunnustuksen pedagogiaa. Esimerkiksi draaman tai tanssin lisääminen koulujen opetusuunnitelmiin ei vielä sinällään takaa laadukkaampaa ja arvopohjaltaan kestävämpää kasvatusta. Tunnustuksen pedagogiassa se, mitä opetetaan, ei ole yhtä oleellista kuin se, miten opetetaan. Tunnustuksen saaminen toisilta, mutta myös itseltämme, on ihmisyyden eteenpäin ajava voima niin politiikan kuin henkilökohtaisen elämänkin suhteen. Kautta historian, mutta myös nykypäivänä, kamppailemme jatkuvasti saadaksemme tunnustusta. Erilaiset etniset ryhmät sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt taistelevat ihmisoikeuksistaan eli siitä, että heidät tunnustettaisiin tasavertaisina kaikkien ihmisten kanssa. Tunnustuksen käsite on yhteydessä oikeudenmukaisuuteen. Tunnustuksessa

11


on kyse myös kunnioittamisesta, rakastamisesta ja arvostamisesta – suhteessa toiseen ihmiseen, mutta myös itseen. Kamppailua tunnustuksen saamisesta ovat historian saatossa käyneet aina myös nuoremmat ja vanhemmat sukupolvet suhteessa toisiinsa. Hyväksytyksi tuleminen on aina ollut ihmisten tavoitteena, eli tunnustus voidaankin nähdä yhtenä keskeisimpänä ihmisoikeutena. Olen muotoillut tunnustuksen pedagogian kolmetasoisen mallin ranskalaisen filosofin Paul Ricoeurin reconnaissance-käsitteen analyysin pohjalta. Suomen kielessä ranskankielinen reconnaissance ja englanninkielinen recognition täytyy kääntää kolmella sanalla ’tunnistaminen’, ’tunteminen’ ja ’tunnustaminen’. Myös suomen kielessä nämä sanat ovat taustaltaan ja merkitykseltään kiinteästi yhteydessä toisiinsa: tunnistaa- ja tunnustaa-verbit on muodostettu tuntea-verbin pohjalta. Näiden kolmen merkityksen kautta muodostin tunnustuksen pedagogian: 1) Tunnistaminen: suorittamisesta improvisointiin 2) Tunteminen: itsetunnosta itsetuntemukseen 3) Tunnustaminen: suvaitsevaisuudesta vastavuoroisuuteen

HYPPY TUNTEMATTOMAAN Olen opiskellut Australiassa tanssi-innostajaksi (eng. dance animateur) eli olen yhteisötaiteilija, jonka tehtävänä on innostaa ja kannustaa ihmisiä paitsi vastaanottamaan myös tekemään itse taidetta. On oleellista huomata, että tanssi-innostamisessa ei ole kyse minkään tietyn tanssitekniikan opettelusta tai tanssilajin hallinnasta, vaan kehotietoisuuden laajentamisesta ja oman ilmaisun löytämisestä liikeimprovisaatioharjoitusten avulla. Tanssi-innostamisen avulla tutkitaan myös omaa minuutta sekä minän suhdetta toiseen ja ympäröivään maailmaan. Tanssi-innostamisen lähtökohtana on holistinen ihmiskäsitys: se on paluuta kokonaiseen ihmisyyteen, mielen ja kehon yhteyteen. Siihen kuuluu olennaisesti jokaisen ihmisen oman kehon ja liikkeen kunnioittaminen – sellaisena kuin se on. Valmistaessani tanssiteatteriesitystä haluan esiintyjän olevan teokseni keskiössä. En halua käyttää häntä vain omien taiteellisten ideoitteni välineenä ja esittäjänä, vaan teoksen subjektina, todellisena toimijana. Kutsun esiintyjän mukaan kokeilemaan erilaisia tapoja ilmaista itseään ja leikittelemään erilaisilla teemoilla. Aluksi tehtäväni on ennen kaikkea innostaa ja kannustaa rohkeisiin kokeiluihin. Kun materiaalia alkaa syntyä myös esitystä ajatellen, on tehtäväni kirjata ylös harjoituksissa syntyneitä aihioita. Näistä aihioista muodostamme yhdessä lopullisen teoksen. Improvisaatioprosesseissa syntyneet teokseni ovat usein hankalasti lokeroitavissa yksinomaan tanssiksi. Käytän esityksissäni pääosin liikettä, mutta myös puhetta, laulua ja erilaisia visuaalisia keinoja. Juonettomissa, montaasimaisissa esityksissäni ei pyritä yhteen tulkintaan, vaan jokainen katsoja muodostaa oman käsityksensä teoksen sisällöstä. Tällaisen teoksen katsominen saattaakin olla haaste katsojille, sillä osa yleisöstä ei ole tottunut katsomaan teosta, jossa ei ole selkeää juonta tai punaista lankaa. Tanssitaide on edelleen marginaalissa – varmasti siksi, että se koetaan ”vaikeaksi”. Outouden ja vaikeuden tunne taas syntyy siitä, jos katsoja yrittää analysoida teosta modernin taidekäsityksen mukaan. Hän etsii sitä, minkä kuvittelee taiteilijan intentioksi: jotakin yhtenäistä, loogista kokonaisuutta ja sanomaa. Kuulin Jorma Uotisen sanovan kerran televisiohaastattelussa, että hän haluaa vapauttaa ihmiset ”ymmärtämisen taakasta”. Taiteen vastaanottaminen vaatii rohkeutta ja uskallusta heittäytyä tuntemattomaan. Myös Katiskan jälkeen olen jatkanut nuoren miehen identiteetin käsittelyä yhteisötaiteellisissa projekteissani. Ohjaamani Ketjureaktio-sooloteoksen esiintyjä Timo Karvonen kuvaa kokemustaan taiteellisesta työskentelyprosessista:

12


Liikeimprovisaatio oli minulle epämukavuusalueelle hyppäämistä ja siitä mukavuusalueelta ja totutusta poistumista. Ja se syy, miksi se oli niin voimakas kokemus mulle, että tosiaan ei tiennyt, mitä tulee tapahtumaan. Ketjureaktiossa emme ainakaan tietoisesti hakeneet mitään tiettyä muotoa tai ilmaisua joillekin ”sisäisille pyrkimyksille”. Hyppäsimme tuntemattomaan. Tekstit, kuvat, esineet ja tila tarjosivat impulsseja. Syntyneessä liikkeessä tuntui olevan ”jotakin”. Kohtaukset herättivät tunteita, vaikka emme niitä olleet tietoisesti hakeneetkaan. Emme oikein tienneet mitä, mutta jotakin niissä tuntui olevan. Tähän tunteeseen oli vain luotettava. Toki siinä vaiheessa, kun kirjoittaa teoksesta kuvausta käsiohjelmaan tai kiertuerahoitushakemuksiin, on määriteltävä myös sanallisesti, mistä teoksessa on kysymys. Mutta teoksen valmistusprosessissa pyrin pysymään mahdollisimman pitkälle avoimena kaikille niille ehdotuksille, jota yhteistyö esiintyjän, mutta myös valosuunnittelijan tai esimerkiksi säveltäjän, kanssa tarjoaa. On vaikea sanoa, onko Katiskassa, Ketjureaktiossa tai muissa projekteissani ensisijaisesti kyse taiteen tekemisestä, tutkimuksesta vai kasvatuksesta. En osaa erotella näitä aktiviteetteja selkeästi toisistaan. Niin tutkijana, taiteilijana kuin kasvattajanakin haluan oppia ymmärtämään itseäni, toista ihmistä ja koko maailmaa aina vähän enemmän. Tutkin taiteen avulla. Toisaalta erilaiset teoriat ohjaavat myös taiteellista toimintaani. Taiteellisissa kohtaamisissa haluan kasvaa yhdessä niin esiintyjieni kuin yleisönkin kanssa. Haluan heittäytyä taiteellispedagogiseen prosessiin kuin lapsi maailmaa ihmetellen, ensi kertaa siihen astuen – aistit avoinna ja valmiina vastaanottamaan ilmiöt sellaisenaan kuin ne kokemuksessani ilmenevät. Tällaisen asenteen haluan välittää myös muille. Tunnustuksen pedagogian ensimmäisessä askeleessa on siis kyse astumisesta avoimena maailmaan, antautumisesta elämän kuljetettavaksi. Kutsun omaa taiteellispedagogista toimintaani innostamiseksi (eng. animateuring). ”Devised theatre” on menetelmänä hyvin samanlainen kuin omat innostamisen projektini. Molemmissa on kyse yhteisöllisestä teatterintekemisen tavasta. Ryhmä tuottaa esityksen ilman ennalta laadittua käsikirjoitusta tai koreografiaa. Teoksen rakenne, ideat, konsepti, rajaus ja teemat rakentuvat yhdessä tehden. Ilmaisun lähtökohtana voidaan käyttää musiikkia, tekstejä, esineitä, kuvia tai kehon tarjoamia impulsseja. Molemmissa metodeissa hyödynnetään esiintyjien omaa luovaa potentiaalia: jokaisen yksilön omat kokemukset vaikuttavat teoksen materiaalin keräämiseen ja valikointiin. Intuition, spontaaniuden ja avoimuuden salliminen synnyttää luomisen iloa. Tärkeintä on arvostaa ryhmän yhdessä esiin nostamia välähdyksiä erilaisista identiteeteistä ja ilmiöistä. Innostamisen luova prosessi heijastelee niitä moninaisia ääniä, jotka nousevat esiin yksilöllisistä kokemuksista ja joita yhdessä tulkitaan ja kehitetään jälleen eteenpäin. Kun osallistujat tutkivat, rakentavat ja yhdistelevät henkilökohtaisia kokemuksiaan, ajatuksiaan ja unelmiaan improvisaatioissa, heidän ymmärryksensä itsestään osana kulttuurista ja sosiaalista kontekstia vahvistuu. Innostaminen ja devising-menetelmä ovat yhdessä ajattelua, luomista ja kuvittelua sekä ideoiden kehittelyä ja organisointia. Taiteellinen tekeminen vastaa sosiopoliittisiin ja kulttuurisiin muutoksiin heijastelemalla niitä esityksen teemassa, sisällössä ja muodossa. Yhteisötaiteen avulla voidaan käsitellä mitä tahansa ihmisyyteen ja maailmaan liittyviä kysymyksiä. Hedelmällisintä on kuitenkin käsitellä niitä asioita, jotka osallistujat itse kokevat tärkeiksi. Faktan ja fiktion sekoittaminen voi vapauttaa osallistujat kohtaamaan omia kokemuksiaan ja tunteitaan taiteellisessa prosessissa. Marjatta Bardyn mielestä taiteen leikillisyys voi vähentää ihmisten pelkoja, mikä taas lisää heidän iloaan ja mikä edelleen lisää heidän rohkeuttaan, mutta myös kriittisyyttään. Innostamisessa ei käytetä valmista tekstiä tai annettuja askelia. Ohjaaja ei näytä esiintyjille, miten heidän tulisi puhua tai liikkua saavuttaakseen tietyn tunnetilan tai miten heidän ylipäätään tulisi näytellä jokin tietty kohtaus. Improvisaatioon perustuva teatterintekeminen on kutsu tuntemattomaan.

13


Innostamisen projekti vaatii kaaoksensietokykyä sekä osallistujilta että ohjaajalta. Vaikka ohjaaja onkin työskentelyn organisoija ja näin vastuussa koko prosessista, on lopputulos aina myös mysteeri hänelle. Prosessin etenemistä on mahdoton ennustaa etukäteen. Tunnustuksen pedagogian ensimmäinen askel on tietämistä tuottavasta pedagogiasta tunnistamisen pedagogiaan. Ohjaajan tehtävänä ei siis ole opettaa ohjattavilleen ”oikeaoppisia” tietoja tai taitoja. Näyttelijäntyö ei ole ohjaajan monologisen vision suorittamista. Teatterintekeminen improvisoiden on yhteinen, dialoginen oppimisprosessi, jossa sekä ohjaaja että muu työryhmä tunnistavat aina jotakin uutta itsestään ja toisistaan. Heittäytymällä yhdessä improvisaation kontrolloimattomaan maailmaan voimme synnyttää uudenlaista ymmärrystä, sen sijaan että toistaisimme jotakin sellaista, jonka tiedämme jo olevan olemassa. Jotakin tulee muuttumaan – se on varma. Täytyy mennä niin helvetin kauas omalta mukavuusalueeltaan, sen, tämän tai tuon suhteen. Jotakin tulee muuttumaan – se on varma. (Ketjureaktio 2012)

KUKA MINÄ OLEN? Kaikki peilit paljastavat, kuka minä olen. Minkä niistä valitsisin? Tai ehkä tiedät senkin – lopulta. Mikä niistä on minun kuvani? (Ketjureaktio 2012) Katri Schadewitzin runon pohjalta syntynyt kohtaus Ketjureaktio-teoksessa herättää ajatuksia nykyihmisen identiteettikamppailusta. Rakennamme itsestämme tarinaa toisten kautta. Se, joksi koen itseni, määrittyy usein muiden kertomusten mukaan. Kuka minä olen suhteessa muihin? Omat kokemukset syntyvät kontekstissa, suhteessa toiseen. Toinen on kuin peili, jonka kuvajaisesta näen itseni. Samalla olen peili toiselle. Minuus syntyy lukemattomien edestakaisten ja päällekkäisten heijastumien kautta. Samalla olen itselleni vieras. Juuri kun olen saamassa otteen minuudesta, se karkaa luotani. Usein positioin itseni ikään kuin toiseuteen voidakseni tarkastella minuuttani. Minä on jatkuvassa liikkeessä, eikä siitä sen vuoksi saa selkeää kuvaa. Kun kosketan virtaa, se mikä oli äsken, onkin jo lipunut sormieni lomitse, enkä voi sitä enää tavoittaa. Voin kuvata kokemuksistani ja minuudestani vain väläyksiä – jos niitäkään. Toinen ei voi tavoittaa minuuttani ja identiteettiäni, koska en siitä voi itsekään puhua. Tehdessämme teatteria ihmisen identiteeteistä voimme vain arvailla ja toivoa, että teemme oikeutta ihmisen kauneudelle, minälle, joka kelluu virrassa kanssamme, mutta on samalla jatkuvasti kuin askeleen edellä havaintomme. Teatteri on narratiivisen ja performatiivisen luonteensa takia erinomainen paikka tarkastella ihmisten identiteettejä. Teemu Mäki toteaa, että yhteisötaiteen yksi päämäärä onkin ”auttaa osanottajia ja katsojia tiedostamaan, kuinka keinotekoinen ja rakennettu on paitsi visuaalinen kulttuurimme, myös identiteettimme. Persoona on aina tehty, ei myötäsyntyinen.” Narratiivisen identiteettikäsityksen mukaan ihminen rakentaa jatkuvasti omaa ja toisten identiteettiä. Myös performatiivinen identiteettikäsitys nojaa kontekstuaalisuuteen; identiteetti on esitys, joka syntyy suhteessa tilanteeseen, aikaan ja paikkaan.

14


15 Kuva: Mikko Korkiakoski


Tunnustuksen pedagogia asettaa

tunnustuksen antamisen ja saamisen kasvatuksen tärkeimmäksi päämääräksi. Kasvattajan ja kasvatettavan molemminpuolinen kunnioitus on samalla myös onnistuneen oppimistapahtuman edellytys. Tunnustuksen pedagogia ehdottaa siirtymistä suvaitsevaisuudesta erilaisuuden sietämisenä kohti tunnustuksen antamista ja vastaanottamista eli minän ja toisen aitoa vastavuoroisuutta, jossa ilmiöiden sekä identiteettien moninaisuus ymmärretään

rikkautena.

16 Kuva: Mikko Korkiakoski


Mies ei tanssi. Mies ei laula. Mies ei itke. Mies ei jäädy. (Katiska 2008) Tunnustuksen pedagogia pohjaa ajatukseen identiteetistä narratiivisena ja performatiivisena: hahmotamme itsemme kertomusten kautta ja erilaisissa rooleissa. Identiteetti on aina kytköksissä historiaan, kulttuuriin ja politiikkaan. Mika Hannulan mukaan taide on mahdollisuus yrittää tulla toimeen todellisuuden kanssa, joka on täynnä epävarmuutta. Hannula puhuu asenteesta, ”joka kohtaa ja käsittelee tärkeitä kysymyksiä, kuten keitä me olemme ja miten me olemme. Tavoitteena on muodostaa, muokata ja pitää yllä koherenttia tarinaa omasta itsestä, itseymmärryksestä.” Taiteen avulla voimme luopua tiedon, totuuden ja identiteettien pysyvän ja kontrolloitavissa olevan luonteen virheellisestä illuusiosta. Hannulan mukaan vasta tämä mahdollista toisten ihmisten, ja myös itsen, aidon kohtaamisen. Teatterikasvatuksen ei pidä olla narsistiseen itsekeskeisyyteen pyrkivää itsetunnon nostatusta. ”Itsen ja oman toiminnan äärelle pysähtyminen edellyttää oikeastaan paradoksaalista prosessia. Samalla kun ihminen tai yleisö kiinnostuu itsestään ja omasta toiminnastaan, siis menee itseään kohti, itseensä, on myös osattava katsoa itseään etäänpää ja osana laajempaa sosiaalista ja yhteiskunnallista kokonaisuutta”, Inkeri Sava kirjoittaa. Tunnustuksen pedagogian toinen vaihe pyrkiikin auttamaan kasvatettavan itsetuntemuksen kehittymistä eikä ainoastaan itsetunnon vahvistamista. Teatterin avulla ihminen voi hahmottaa paremmin, kuka hän on, mistä hän on tullut ja mihin hän kuuluu – ja myös hyväksyä itsensä ja muut sellaisenaan. Maailmassa, joka jatkuvasti asettaa meille paineita olla jotakin, mitä emme ole, ei kai mikään tunnu niin hyvältä kuin hyväksynnän ja tunnustuksen saaminen juuri sellaisena kuin olemme. Paitsi Katiskan ja Ketjureaktion myötä, myös työssäni opettajana eri kouluasteilla peruskoulusta ammattikorkeakouluun, olen oppinut ymmärtämään tunnustuksen merkityksen hyvinvoinnille. Pedagoginen tunnustus syntyy yhdessä tekemisestä ja siitä tunteesta, että minua kuunnellaan ja että minä myös olen tärkeä.

ERILAISET YHDESSÄ Innostaa ei voi, jos ei itse ole innostunut. Kun aloitin improvisaatiosessiot Katiska-poikien kanssa, minulle oli tärkeintä, että pojat saisivat näyttää, keitä he todella ovat. Halusin poikien arvostavan itseään sellaisina kuin he ovat; toisaalta halusin heidän tulevan tietoisiksi omista kyvyistään. Teatterikasvatus on usein luonteeltaan intensiivistä ja intiimiäkin. Ohjaajan on oltava erityisen varovainen, ettei hän manipuloi osallistujia mukautumaan omiin itsekkäisiin tarpeisiinsa. Innostamisella ei pyritä muuttamaan ihmisiä tietyn mallin mukaisiksi, vaan tarjoamaan osallistujille uusia aktiviteetteja ja sitä kautta avaamaan heille myös uudenlaisia perspektiivejä maailmaan. Teatterikasvatus voi parhaimmillaan tarjota välineitä havaintokyvyn herkistämiseen ja kriittisen ajattelun kehittämiseen. Tärkeintä on tukea ihmisen kokonaisvaltaista kasvua, niin yksilöllisessä, sosiaalisessa kuin kulttuurisessakin kehyksessä. Tunnustuksen pedagogian kolmannessa vaiheessa on kyse vastavuoroisesta arvostuksesta. Oikeastaan koko tunnustuksen pedagogialle tärkeintä on maailman epämääräisyyden ja ihmisten erilaisuuden ymmärtäminen rikkautena. Improvisaatioon pohjaavan teatterikasvatuksen lähtökohtana on pyrkimys aitoon toiseuden ymmärtämiseen. Innostaja ei pyri monologisesti toteuttamaan omia ideoitaan, vaan teokset ovat dialogisesti toteutettuja montaaseja. Teoksen merkitykset syntyvät toisaalta työryhmän moninaisista äänistä, mutta myös katsojien tulkinnoissa. Työryhmä ei siis pyri välittämään myöskään katsojille jotakin yhtä oikeata tulkintaa, vaan teos rakennetaan siten, että se mahdollistaa

17


erilaiset, jopa vastakkaiset, tulkinnat samasta teoksesta. Katiska ja Ketjureaktio ovat tarjonneet paitsi esiintyjilleen myös yleisöilleen mahdollisuuden reflektoida omaa paikkaansa maailmassa. Taide voi avata kokemuksen horisonttia, näkemään maailma eri suunnista. Sekä esiintyjät että katsojat voivat havahtua ymmärtämään, että oma perspektiivi onkin vain yksi monien joukossa. Näkökulmia on niin monta kuin on ihmisiäkin. Vaikka jaamme saman katsomiskokemuksen ja vaikka meitä yhdistäisikin samantapaiset aiemmat kulttuuriset kokemukset, ajatukset ja uskomukset, on jokaisen tulkinta teoksesta, kuten yleensäkin elämän ilmiöistä ja identiteeteistä, aina yksilöllinen. Teatteri on parhaimmillaan vahva ja samalla myös turvallinen tapa synnyttää dialogia. Teatteriesitys voi vahvistaa katsojan käsitystä tämän omasta identiteetistä – joskus tuntuu siltä, kuin esitys kertoisi itsestä. Toisaalta teos saattaa suhteuttaa oman minuuden toisiin ihmisiin aivan uudella tavalla. Olemme niin tottuneita länsimaiseen maailmankuvaamme ja ihmiskäsitykseemme, että ajattelemme ne ainoina oikeina totuuksina. Taide voi opettaa kriittistä ajattelua ja rohkeutta kohdata myös vierautta. Sekä Katiskan että Ketjureaktion esitysten myötä olen huomannut, että myös yhteisötaide voi hämmentää ja jopa ärsyttää katsojia. Uutta ei voi syntyä, ellei vanha ensin rikkoudu. Tunnustuksen pedagogia haluaa juhlistaa maailman moninaisuutta. Hyväksymällä erilaisia näkemyksiä voimme siirtyä suvaitsevaisuudesta kohti vastavuoroista tunnustusta ja erilaisten ihmisten rauhanomaista elämistä yhdessä toinen toistensa kanssa. Katiska- ja Ketjureaktio-projekteissa keskusteluilla oli tärkeä sijansa sekä työryhmän työskentelyprosessissa että esitysten jälkeen yleisön kanssa. Suurin osa teosten yleisöistä on ollut koulu- ja oppilaitosryhmiä. Teokset ovat tuoneet esitystaiteen sellaistenkin katsojien ulottuville, jotka eivät aiemmin olleet nähneet teatteria tai tanssia. Teokset ovat keskustelleet nuorten kanssa, nuorten äänillä. Projektit ovat nostaneet esiin ääniä, jotka usein vaiennetaan. Nuorten kanssa toteutettavat yhteisötaideprojektit eivät toimi, jos aikuiset yrittävät sovittaa nuoret omaan maailmaansa: äänen täytyy kuulua aidosti nuorten omasta suusta. Teatteriesitys on samanaikaisesti sekä yksityinen että yhteinen kokemus. Samassa paikassa, samaan aikaan ihmiset kokevat jotakin yhdessä, mutta kuitenkin jokainen aivan omalla yksilöllisellä tavallaan. Katsomiskokemuksen jälkeen teos kadottaa itsensä sellaisena kuin se oli. Vaikka yleisö on jakanut kokemuksen samasta esityksestä, ei kokemusta voi koskaan rakentaa täsmällisesti sellaisena kuin se juuri hetkeä aiemmin avautui. Kehollinen kokemus, fysiologiset ja psykologiset reaktiot, ajatukset, tunteet ja muistot, joita teos herätti, ovat aina hetkellisiä ja uniikkeja. Esitys oli mielenkiintoinen kokemuksenkin kannalta. Minä ja ystävämme liikutuimme miltei kyyneliin joissakin kohtauksissa – mutta emme kuitenkaan kohtauksen takia vaan ajatusten ja muistojen takia, mitä se herätti. Se oli aika jännä juttu. (lukiolaistyttö Katiska-esityksestä 2008)

TÄRKEINTÄ ON TUNNUSTUS Kasvatuksen suurin haaste on kasvattaa ihmisiä maailmaan, jonka tulevaisuudesta meillä ei ole tietoa. Kuten Tero Autio huomauttaa, elämme keskellä yhä moniarvoistuvampaa maailmaa, joka on täynnä erilaisuutta ja uhkia – mutta myös lukemattomia mahdollisuuksia. Järjestystä ja järkeä korostavassa maailmassa ihminen tuottaa sitä, minkä tietää jo olevan olemassa. Luomista, luovuutta ja ymmärrystä maailman moninaisuudesta sen sijaan tarvitsisimme, jotta näkisimme erilaisuuden sijaan samuutta

18


ja uhkien tilalla mahdollisuuksia, joita maailmassamme avautuu. Tunnustuksen pedagogia vahvistaa ihmisten luonnollista tapaa tunnistaa ilmiöitä, tutkia ja ymmärtää maailmaa sekä synnyttää myös uusia oivalluksia. Ihmisen identiteetillä ei ole luumunkiven kaltaista pysyvää ydintä, vaan ihminen on kuin sipuli, joka kerrostuu useista identiteetin kertomuksista ja esityksistä, kuvaa Teemu Mäki. Nämä kerrokset muodostuvat aina suhteessa muihin ihmisiin. Oppiminen on minän muutosta. Sen sijaan että yrittäisimme muokata ihmistä jonkin tietyn mallin mukaiseksi, voimme antautua dialogiin yhteisen tekemisen kautta. Teatteri tarjoaa luontevan tilan erilaisten identiteettien ja ilmiöiden tarkastelulle. Yhdessä tekeminen auttaa myös hahmottamaan omaa minuutta suhteessa toisiin ihmisiin. Tunnustuksen pedagogia asettaa tunnustuksen antamisen ja saamisen kasvatuksen tärkeimmäksi päämääräksi. Kasvattajan ja kasvatettavan molemminpuolinen kunnioitus on samalla myös onnistuneen oppimistapahtuman edellytys. Tunnustuksen pedagogia ehdottaa siirtymistä suvaitsevaisuudesta erilaisuuden sietämisenä kohti tunnustuksen antamista ja vastaanottamista eli minän ja toisen aitoa vastavuoroisuutta, jossa ilmiöiden sekä identiteettien moninaisuus ymmärretään rikkautena. Pedagogiselle tunnustukselle on ominaista kehämäinen luonne: taitava pedagogia ruokkii ihmisten arvostusta, toisaalta onnistunut pedagogia myös edellyttää ihmisten kunnioittavaa suhtautumista toisiinsa. Suvaitsevaisuus on jonkun toisen, erilaisen ja usein alempiarvoisena pidetyn, sietämistä. Dialoginen kasvatussuhde on vastavuoroinen – opettaminen ei siis ole yhdensuuntaista monologia. Tunnustuksen pedagogian sisäistänyt kasvattaja ei halua opettaa muille ylhäältä päin annettuja totuuksia, vaan oppia ja kasvaa myös itse yhdessä toisten kanssa – ja samalla myös innostaa muita kysymään ja kriittisesti tarkastelemaan ympärillä olevia ilmiöitä. Yhdessä moninaisen maailman ihmettelyn, kokemisen ja eläytymisen kautta teatterikasvatuksesta tulee tunnustuksen pedagogiaa.

LÄHTEET Autio, T. (2010): Curriculum, opetussuunnitelma ja opettajankoulutus. Teoksessa Gygnaeuksen viitoittamalla tiellä. 90 vuotta opettajankoulutusta Hämeenlinnassa. (Toim. Lindfors, E. & Pullinen, J.) Juhlajulkaisu. Hämeenlinna: Tampereen yliopiston opettajankoulutuslaitos. Bardy, M. (2007): Taiteen paluu arkeen. Teoksessa Taide keskellä elämää. (Toim. Bardy, M., Haapalainen, R., Isotalo, M. & Korhonen, P.) Nykytaiteen museo Kiasman julkaisuja 106 / 2007. Helsinki: Like. Foster, R. (2012): The Pedagogy of Recognition. Dancing Identity and Mutuality. Väitöskirja. Tampere: Tampere Univeristy Press. Hannula, M. (1998): Ei enää lisää kitarasankareita, kiitos. Teoksessa Nykytaiteen tulkintaa. (Toim. Ketonen, H.) Helsinki: Valtion taidemuseo. Mäki, T. 2007. Yhteisötaide – tapausesimerkki Be Your Enemy. Teoksessa Taide keskellä elämää. (Toim. Bardy, M., Haapalainen, R., Isotalo, M. & Korhonen, P.) Nykytaiteen museo Kiasman julkaisuja 106 / 2007. Helsinki: Like. Ricoeur, P. (2005): The Course of Recognition. (Engl. Pellauer, D.) Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press. Sava, I. (2007): Katsomme – näemmekö? Luovuudesta, taiteesta ja visuaalisesta kulttuurista. Jyväskylä: PS-kustannus.

TEOKSET Katiska (2008) http://www.raisafoster.com/taide/katiska/ Ketjureaktio (2012) http://www.raisafoster.com/ketjureaktio/

19


Katja Hakala on halsualainen äidinkielen, taideaineiden (musiikki, kuvataide, draama) ja uskonnon opettaja sekä harrastajateatteriryhmien ohjaaja. Teatteri Pystymehtän lisäksi Katjan ohjauksessa on neljä muuta ryhmää; yksi lasten, kaksi nuorten ja kaksi aikuisten ryhmää. Opetus- ja ohjaustyönsä ohella Katja toimii draamamenetelmien, puhetaidon, luovan kirjoittamisen ja musiikillisen ilmaisun kouluttajana eri oppilaitoksissa ja tilaisuuksissa.

20

Kuvat: Kirsi Puumala

Pystymehtä on nyt neljättä vuottaan toimiva keskipohjalainen teatteriryhmä. Siihen kuuluu myös lasten Taimikko -ryhmä. Pystymehtän jäsenet ovat tällä hetkellä 11 - 73 -vuotiaita. Ryhmä harjoittelee kerran viikossa, esitysten alla tiheämmin. Pystymehtällä on jatkuva valmius tarinateatteriesityksiin. Ryhmä järjestää esitysten lisäksi myös teatterimatkoja ja sen sisällä toimii draamakirjallisuuden opintopiiri.


KATJA HAKALA

Lajityypeillä leipomaan! Draaman genret esityksen tekemisen apuna - Vitsi, mä olin ihan liekeissä tuolla katsomossa, hehkutti 18-vuotias nuorimies esityksen päätyttyä. Hän oli juuri nähnyt ullavalaisen teatteriryhmä Pystymehtän näytelmän Tarina kulissien takaa. Liekeissä on hyvä olla, ajattelin. Se tarkoittaa intohimoa. Palava intohimo; sen vuoksi teen teatteria. Intohimo pitää liekeissä. Kaiken roihuamisen lisäksi ohjaajan on osattava työnsä ja tunnettava roppakaupalla tekniikoita, jotta saadaan aikaiseksi esityksiä, joiden katsojat voivat kokea olevansa liekeissä. - Miten te teette tuon? Ja jo toisen kerran? kysyi toinen katsoja. Hän viittasi myös aikaisempaan näytelmäämme Sukset Ristisä? - Aivan uskomatonta ja niin erilaista! Pystymehtä oli toistamiseen onnistunut hämmentämään maakunnan teatterikeskustelua oikein kunnolla. Esitysten välissä nähtyä tarinateatteriesitystäkin kummasteltiin, laji kun oli tuolloin aivan outo täälläpäin. Ullavalaisten puuroryyneihin ei kuitenkaan ole lisätty mitään ylimääräistä. Joku muu syy uskomattomuuteen ja erilaisuuteen täytyy olla. Omasta näkökulmastani katsoen esitykset eivät ole mitenkään erilaisia. Hienoja ne kyllä ovat. Olen jo kolmekymmentä vuotta ohjannut monenlaisilla tavoillani. Esitysten tekoprosessi vain on sellainen, että se sitouttaa, innostuttaa, rohkaisee ja ruokkii aina uusilla ideoilla. Myös Halsualla nuorten esitykset ovat saaneet ”liekehtivää” palautetta. Toimin siellä samoilla metodeilla sekä teatteriryhmissäni että oppitunneilla. Menestyksiin vaikuttaa myös se, että minulla on loistavat ryhmät. Tämä on lähtöoletus jokaisen ryhmän kanssa. Ajattelen, että tapa, jolla ohjaaja tai opettaja suhtautuu ryhmäänsä, määrittää lopulta sen, millainen ryhmä on. Omissa ryhmissäni jokainen on kekseliäs, luova, pystyvä, yhteistyöhaluinen ja taitava, omalla tavallaan, omana itsenään. Lähtökohta työlleni on palava intohimo ja ehdoton usko ryhmäläisiin. Ryhmältä voi vaatia isoja asioita. He osaavat kyllä. Toteutamme yhdessä unelmia. Käytän ohjatessani paljon draaman eri genrejen tekniikoita. Lisäksi olen saanut lukuisia ideoita musiikkikasvatuksesta, kirjallisuuden käsittelytavoista ja kuvien tulkinnasta ja kaikenlaisen taiteen seuraamisesta. Toimivia juttuja on syntynyt myös ihan vain ajatuksia ilmaan heitellen. Ryhmä haluaa sitten kokeilla ja joudun miettimään, miten toimin. Tekemällä oppii tälläkin alalla; siten, että itse kouluttautuu ja on mukana tekemässä sekä siten, että tekee ryhmien kanssa ja kehittää toimintatapojaan. Tämän artikkelin tarkoituksena on esitellä, miten draaman eri genrejen tekniikoita voi hyödyntää teatteriesitystä tehtäessä. En ole ensimmäinen enkä ainoa, joka näin tekee, mutta jos joku teatterintekijä saa tästä itselleen jotain evästä, on tekstini paikallaan. Esimerkiksi Hannu Heikkinen (2005, 205214) esittelee koko joukon työtapoja, joita voi käyttää kaikissa draaman genreissä, siis myös esittä-

21


vässä draamassa. Tekniikoiden käyttöä valaistakseni käytän esimerkkinä Pystymehtän Tarinaa kulissien takaa ja sen työstöprosessia. Hyviä esimerkkejä saisi myös oppitunneilta, mutta aiheen huomioiden pitäydyn nyt teatterin tekemisessä. Pystymehtän mainitut esitykset on tehty ns. liimalapputekniikalla (likipitäen sama kuin devising) eli käsikirjoitus on tullut mukaan vasta hyvin myöhään. Tämä tieto voi auttaa jonkin harjoituksen mielekkyyden ymmärtämistä.

RYHMIEN ARKEA Kun toiminta syksyisin käynnistyy, aloitamme joka ryhmän kanssa aina perusharjoituksista. Keskittymistä, yhteistyötaitoja ja reagointia hiovia leikkejä ja harjoituksia ei hylätä koskaan. Niihin on olemassa niin paljon variaatioita, että kyllästymisestä ei ole pelkoa. Ja aina voi keksiä itse tai keksityttää ryhmällään lisää. Suurin osa harjoituksista on pienten tarinoiden tekemistä eri metodein. Tarinoistahan sekä teatterissa että draamassa on kyse. Käytän myös kaikkia mahdollisia tekstejä; näyttelijöiden kokemuksista kuviin ja musiikkeihin. Joskus improvisoidaan, joskus saa suunnitella vähän. Tarinoiden avulla tehdään tutuksi draaman kaarta, käännekohtia, huippua, etäännyttämistä, teatteritaiteen historiaa ja näytelmäkirjallisuutta. Tutustumme joka ryhmän kanssa muutamaan soveltavan ja osallistavan draaman genreen. Kaikki ryhmäni myös katsovat teatteriesityksiä ja lukevat näytelmäkirjallisuutta. Näin toiminta kiinnittyy teatteriin taidemuotona ja lisää kaikkinaista ymmärrystä teatteriin ja sen vaiheisiin ja muotoihin. Ryhmillä on yleensä tavoitteena tehdä esitys. Kun tiedetään, mitä aiotaan tehdä, harjoitteet muuttuvat tavoitetta tukeviksi myös sisällöltään.

DRAAMAN GENRET KÄYTÖSSÄ Teatteri jaetaan yleensä esittävään, osallistavaan ja soveltavaan teatteriin. Omien ryhmieni kanssa ammennamme näistä kaikista. En esittele mainitsemiani draaman genrejä juuri nimiä pidemmälle; lopussa olevan suppean kirjallisuuslistan avulla on mahdollista tutustua genreihin, niiden luojiin, kehittäjiin ja tekniikoihin tarkemmin. Olen lihavoinut tekniikkojen nimet. Näin ne on helppo poimia tekstistä lähemmin tarkasteltavaksi. Netistä löytyy myös helposti selkeää ja tiivistä tietoa haulla draaman genret. Genrejä luokitellaan hiukan eri tavoin eri lähteissä ja käsitteetkin saattavat vaihdella. Osallistavaa draamaa nimitetään myös osallistuvaksi. Käytän itse ensin mainittua termiä, koska tulkitsen niin, että draama osallistaa tekijänsä, draama ei osallistu, vaikka sen tekijä toki osallistuu. Osallistujien draamasta toki voidaan puhua. Genrejen jako osallistaviin ja soveltaviin ei myöskään ole ihan selkeää; samoja genrejä löytyy molemmista luokista, lähteestä riippuen. Rajat ovat kuitenkin luokittelua, tekniikat toimintaa varten.

IMPROVISAATIO Improvisaation hienous on sen tuoreudessa ja hetkellisyydessä. Se toimii myös kohtausten tekemisen pohjana esitystäkin varten, kunhan kohtaus jätetään niin avoimeksi, että tuoreus voi säilyä myös esityksessä. Tarinaa kulissien takaa tehtäessä kohtauksia läpikäytiin tietysti useita kertoja harjoitteluprosessin aikana, mutta näyttelijät vaihdettiin aina, kun kohtausta katsottiin uudelleen. Näin varmistettiin tuoreet näkökulmat. Kuka tahansa teki kenen tahansa roolit. Lapset näyttelivät aikuisia ja miehet

22


naisia. Lopullisessa esityksessä päädyimme pitämään selkeyden vuoksi sukupuolet ja iät kuten ne tarinassa ovat. Tätä puolsi sekin, että lapsuudesta vanhuuteen etenevää tarinaa oli helpompi seurata, kun henkilöiden näki ”kasvavan” ja muuttuvan myös fyysisesti. Tarinassa kulissien takaa oli yhteensä 25 näyttelijää ja 129 roolia, joten selkeytys oli tarpeen. Esimerkki kohtauksesta, joka jäi pysyvästi improvisaatioksi, on tilanne, jossa maalaistaloon saadaan kesävieras ja isäntä ja emäntä lähtevät näyttämään tälle tiluksia. Tästä kohtauksesta on sovittu vain tämä sisältö ja kohtauksella on tietty kestonsa; katsomon kiertäminen. Kaikki muu tapahtuu siten kuin tapahtuu. Vastaavia kohtauksia oli myös Sukset Ristisä? –näytelmässä. Improvisaation tärkein anti teatteriesityksen tekemiselle on heittäytymisen ja tilanteessa olemisen harjoittelu. Jokaiseen esitykseen lähdettäessä näyttelijällä tulisi olla samalla tavalla tyhjä pää kuin improja tehtäessä. Vaikka esitykseen on olemassa käsikirjoitus, on silti lähdettävä liikkeelle, kuin sitä ei olisi. Koskaan kun ei tiedä, mitä voi tapahtua. Kuunteleminen ja reagointi on aivan yhtä tärkeää opeteltujen vuorosanojen kanssa. Voihan olla, että puheen sävy, fyysiset tarjoukset tai joku muu asia on vastanäyttelijän kohdalla tässä esityksessä eri tavalla. Esitystä on koko ajan kuunneltava. Improvisaatiotaidoilla ja –asenteella varustettu näyttelijä toimii esityksissä samalla tavalla kuin improissa; hyväksyy tarjoukset ja auttaa kaveria. Saimme muistutuksen hetkessä olemisen tärkeydestä kun takana oli jo monia esityskertoja. Esityksessämme on kohtaus, jossa tapahtuma kuuluu vain puheena. Lavalla olevat henkilöt kuulevat keskustelun ja reagoivat siihen. Näyttelijät tietenkin tietävät, kuinka keskustelu etenee. Eräässä näytöksessä havaitsin näyttelijöiden reagoivan repliikkeihin etuajassa. Nolostunut ilme tuli ennen nolostumista aiheuttavaa repliikkiä. Keskustelimme tästä esityksen jälkeen ja huomasimme hetkessä olemisen vaativuuden. Näyttelijät kysyivät, miten voi estää itseään tietämästä, mitä tapahtuu, kun kuitenkin tietää. Kuunteleminen oli ainoa järkevä neuvoni. Teimme esitysten välillä harjoituksena kohtauksista siten, että oletettu teksti muuttui pieneltä osin toiseksi ja siihen piti reagoida. Harjoituksista oli apua ja ennakointi loppui.

TARINATEATTERI Tarinateatterin apuja esityksen tekemiseen ovat sen tarkkaan määritellyt tekniikat. Nämä rituaalimaiset tekniikat auttavat toiminnan synnyttämisessä. Valitettavan moni teatteriesitys on keskustelua pöydän ääressä ilman, että mitään tapahtuu. Keskustelu voi edetä vaikka kuinka kiehtovin sanakääntein, mutta draamaa, toimintaa ei synny. Improharjoituksissa varoitetaan usein vetkuttelusta; siitä, ettei näyttelijä synnytä toimintaa. Tarinateatterin tekniikat tekevät sitä melkein luonnostaan. Useassa tekniikassa musiikin loppuessa kuuluu toiminnan alkaa ja silloin ei auta muuta kuin toimia. Tekniikka ikään kuin pakottaa tekemään. Näitä harjoituksia käyttämällä opitaan välttämään vetkuttelua. Kohtaamistekniikka on oiva tapa rakennella henkilöiden kohtaamisia näytelmässä. Kohtaaminen tarinateatteritekniikkana tarkoittaa sitä, että kaksi paria asettuu auraan yleisöstä nähden. Takimmainen pari aloittaa. Mukana on alku- ja loppumusiikit. Ensin liikkeelle lähtevä ilmaisee selkeästi, kumpi kohtaamisen osapuoli hän on. Kohtaaminen tapahtuu, kohtaajat jäävät stilliin ja tulee välimusiikki. Sitten katsotaan toinen kohtaaminen. Näin saadaan näkyväksi kaksi näkemystä kohtaamisesta. Esitystä tehtäessä voi kohtaamisia alkaa lihottamaan. Lisätään kohtaamiseen tiettyjä ehtoja henkilöille tai tilanteisiin. Uusissa kohtaamisissa voi havaita selvästi tilanteen muuttumiset. Jos tämä on näin, tai on ensin tapahtunut näin, mitä se vaikuttaa itse kohtaamiseen? Tietenkin tällaista voi harjoitella muutenkin, mutta kun muoto on tuttu, voidaan vapaammin keskittyä sisältöön. Samankaltaisen avun tarjoaa tekniikka nimeltä Parit. Siinä on kaksi paria, joista toinen esittää

23


keskustelunsa ensin. Väliin (kuten alkuun ja loppuunkin) tulee musiikkia ja sitten vuoron saa toinen pari. Parin toinen jäsen argumentoi ensin jonkin asian puolesta tai vastaan ja toinen ottaa sitten hänelle jääneen asenteen. Tämä tekniikka tuo loistavasti esiin eri näkökulmia. Käytimme pari –tekniikkaa etsiessämme näytelmämme päähenkilölle Margitille ratkaisuja hänen elämänsä käännekohtiin. Ketju -tekniikka toimii juoni- tai kohtausluettelon tavoin. Kun tehdään pitkää näytelmää ilman käsikirjoitusta, on hyvä aika ajoin katsoa, millainen kokonaisuus on syntymässä. Ketjun ideana on, että näyttelijä poimii yhden asian kuullusta tarinasta ja esittää sitä. Kun seuraava näyttelijä aloittaa oman osuutensa, edellinen jää stilliin. Näin jatketaan niin kauan kuin näytettävää riittää. Näytelmän tekemisessä ryhmä pyrkii yleensä esityksen kronologiaan, mutta se ei ole välttämätöntä. Kohtaukset voivat saada jopa uuden järjestyksen ketju -harjoituksen avulla. Hiukan samantapainen tekniikka on Lause. Siinä leikitellään tarinankertojan lauseen yhdellä sanalla. Tätä tekniikkaa voi käyttää, jos jokin repliikki kaipaa uutta pontevuutta. Mikäli ryhmälle tulee eteen tilanne, jolloin mikään ei tunnu sujuvan, usko loppuu tai ilmenee jotain muuta energiaa vievää, on syytä kutsua paikalle Viisas Olento (tunnetaan myös oraakkelina). Se muodostuu neljästä näyttelijästä, jotka neliapilana yhdestä suusta tuottavat vastauksen muun ryhmän kysymykseen. Joskus vastaus voi olla: ”Menkää keittämään kahvit”. Viisasta Olentoa on syytä totella. Itse olennon tekninen toteuttaminen kirvoittaa usein uusia ajatuksia. Jos näytelmä tai yksittäinen roolihenkilö alkaa tulla niin lähelle, ettei siihen saada enää etäisyyttä uuden luomiseksi, voidaan käyttää Aura -tekniikkaa. Siinä viisi ihmistä asettuu auran muotoon. Kärkenä oleva on kertoja. Kertoja kertoo tarinan tai kohtauksen hän-muodossa päähenkilön näkökulmasta ja siipinä olevat tuottavat kertomuksen mukaisia ”efektejä”. Siivet voivat antaa myös uusia impulsseja. Aura -tekniikka antaa kokonaiskuvaa tehdyistä kohtauksista ja hän-muotoisena etäännyttää jo tehdystä. Auralla voi tehdä myös mainion trailerin näytelmästä. Olen yhä vuosien jälkeen valtavan ihastunut tarinateatteritekniikkaan nimeltä Union Jack. Siinä lattiaan teipataan Englannin lipun ristikuvio ääriviivoineen. Tämä kuvio muodostaa liikkuma-alustan. Kuviossa viivoja pitkin liikkuessaan saa tehdä seitsemää asiaa; kävellä, juosta, hyppiä, kaatua, kääntyä, huutaa ja nauraa. Alkuun tämä voi tuntua kahlitsevalta, mutta tässä on kaikki tarpeellinen. Jokaisella kuviossa liikkuvalla on oma repliikki, jota hän voi toistella. Tarinateatterissa tämän repliikin antaa tarinan kertoja, joku yleisöstä. Kun työstämme asioita Union Jackilla, näyttelijä valitsee yleensä repliikin itse. Lisäksi jokaisella on ns. hätärepliikki, lyhyt, selkeä ja erityisen merkityksellinen ilmaisu, jota saa käyttää vain kerran. Union Jack on tarkoitettu suhdekuvajaiseksi. Se sopii asioihin, jossa tarkastellaan henkilöiden välisiä suhteita. Union Jackista voi olla apua myös asemointiin ja näytelmän koreografioiden tekoon. Ja sen avulla voi kertoa vaikka draaman juonen pääpiirteittäin. Osa pystymehtäläisistä käy opintopiirissä, jossa luetaan näytelmätekstejä. Piiri kokoontuu ennen harjoituksia. Yksi viime vuonna luetuista draamoista oli Ibsenin Nukkekoti. Ne, jotka eivät olleet opintopiirissä, halusivat tietää, mitä opintopiiri on lukenut. Nukkekoti päätettiin kertoa Union Jackin avulla. Keskeiset henkilöt asettuivat kuvioon. Ryhmän kanssa tarkasteltiin, mitä asettuminen kertoo. Saatiin käsitys siitä, kuka on päähenkilö ja millaiset ovat henkilöiden suhteet. Sitten opintopiiriläiset alkoivat liikkua kuviossa sääntöjen mukaan toistelleen valittuja repliikkejään. Kun kuviossa oltiin mielestäni otollisessa tilanteessa, pysäytin liikkumisen ja katsoimme, mitä on tapahtunut. Toiminta jatkui, kunnes päähenkilö Nora joutui kasvokkain Torvald -miehensä kanssa ja parahti hätärepliikkinsä: ”Nukkekoti!” Yleisö tulkitsi repliikin vaistomaisesti näkemänsä perusteella: ”Tämä liitto on pelkkä kulissi, en halua leikkiä tätä enää! Toiminta loppui tähän hätärepliikkiin ja ryhmäläiset arvasivat heti, miten draama päättyi. Joku voi nyt kysyä, miten näyttelijä osaa valita sopivat repliikit, mistä tietää, miten liikkua ja meneekö kaikki oikein. Taide on siitä hieno juttu, että se menee meidän tietoisuutemme ohi ja vaikuttaa

24


Tapa, jolla ohjaaja tai opettaja suhtautuu ryhmäänsä, määrittää

lopulta sen, millainen ryhmä on. Omissa ryhmissäni jokainen on kekseliäs, luova, pystyvä, yhteistyöhaluinen ja taitava, omalla tavallaan, omana itsenään. Lähtökohta työlleni on palava intohimo ja ehdoton usko ryhmäläisiin. Ryhmältä

25

Kuvat: Kirsi Puumala

voi vaatia isoja asioita. He osaavat kyllä. Toteutamme yhdessä unelmia.


meissä. Repliikit osuvat kohdalle näyttelijän niille antaman merkityksen avulla ja kun kuviossa liikutaan improvisaation sääntöjen mukaan, juttu sujuu. Hätärepliikki sanotaan nimensä mukaisesti silloin, kun tulee hätä, kun ei muuta voida. Kyse on aina kuviossa kulkevan omakohtaisesta kokemisesta ja kokemus on kokijalleen aina oikein ja tosi. Katsojalla on oikeus omiin tulkintoihinsa, mutta yleensä näyttelijän toiminta ja katsojan tulkinta käyvät yksiin. Union Jack -tekniikka osoittaa, että tiukat säännöt ovat joskus suorastaan avuksi ja itse asiassa vapauttavat tekemiseen. Tästä esimerkkeinä käyvät myös japanilaisten tanka- ja haikurunot, joissa on tiukat säännöt. Ne tuntuvat ensin kahleilta, mutta niukkuus yllyttää lopulta tuottamaan tehokasta ja ilmaisuvoimaista tekstiä; määrällisesti niukkaa mutta sisällöltään suurta. Ohjaajan on tietenkin Union Jackin kanssa oltava valpas ja perillä käyttämästään metodista. Hänellä on myös oltava psykologista pelisilmää ja hänen täytyy nähdä, milloin kuviolla näkyy käännekohdan tilanne. Loppu on sitten ryhmäläisten kuuntelua ja keskustelua. Ohjaajan pitää koko ajan kuunnella, mitä ryhmäläiset sanovat ja tekevät ja oltava itse myös improasenteella mukana. Tämä pätee toki kaikkiin tekniikoihin. Yksi tarinateatterin anneista on ollut musiikin tekeminen. Pystymehtä ilmoitti minulle ensimmäistä näytelmää tehtäessä, että he eivät sitten ole musikaalisia. Esityksessä toki luotiin melodinen äänimaisema, räpättiin ja laulettiinkin, eikä siinä käynyt kuinkaan. Ryhmän käsitystä vasten oli kuitenkin ymmärrettävää, että tarinateatterin musiikkiosuus loi hiet näyttelijöiden otsille. Kun aloitimme tarinateatterin musiikkiharjoitukset, totesin vain, että ryhmäläiset eivät ehkä vielä tiedä olevansa musikaalisia. Sitten tutustuimme soittimiin tavalla, joka madalsi soittimeen tarttumisen ja soittamisen kynnystä. Soitimme adjektiiveja, tunnelmia ja tapahtumia. Mitään yhtä oikeaa tapaa ei ollut. Harjoitus vakuutti ryhmäläiset siitä, että henki ei mene, vaikka ottaa soittimen käsiinsä. Jatkoimme tarinateatterin tekniikoiden harjoittelua niin, että musiikki tuli mukaan. Ei tarvinnut osata soittaa, piti vain luoda tarinaan sopivaa äänimaailmaa. Ryhmä huomasi, kuinka paljon äänimaailma tuo väriä ja tehoa esitykseen. Toissakesän tarinateatteriesityksissä kuultiin mainiota musiikkia ja muusikon rooliin löytyi aina tekijä. Yksi ilmaisun este oli murtunut. Kun Tarinaa kulissien takaa tehtiin, kävi välttämättömäksi liittää mukaan lauluja. Joissain kohdin oli tarve syventää kerrottua, jossain etäännyttää. Koska esitys päättyy, kuten ihmisten tarinat yleensäkin, loppuunkin tarvittiin laulu, joka mahdollistaa katsojan kotiinlähdön loppuratkaisun jälkeen. Toukokuussa tein laulut. Eräs näyttelijä kysyi laulunivaskan käteen saatuaan uskonko todella, että he oppivat nämä kaikki. Vastasin, että uskon. Kun ensi-ilta kesäkuun lopulla koitti, ei-musikaalisesta ryhmästä ei ollut tietoakaan. Loppulaulusta saatiin palaute, että siitä välittyi niin hurja palo ja usko esityksen sanomaan, että katsoja ei voi olla vakuuttumatta. Eräs itsekin teatteria harrastava nainen kertoi, että loppulaulu oli vaikuttavinta, mitä hän oli koskaan nähnyt. Hänen mielestään teatterin piti olla juuri sellaista. Olin oikeassa ryhmäni suhteen; se vain ei tiennyt olevansa musikaalinen.

PROSESSIDRAAMA Osallistavan teatterin genreistä myös prosessidraamalla on esityksen tekemiseen paljon annettavaa. Tavallaan koko esityksen synnyttäminen on prosessidraamaa ja korostankin aina ryhmilleni, että valmis esitys on vain osa prosessia. Koko tekeminen on tärkeää, ei pelkkä päämäärä, tuotos. Tämä ajatus oli helppo ajaa läpi Tarinaa kulissien takaa tehtäessä. Kukapa ei elämää ajatellessaan ymmärtäisi, että matkalla olo on vähintään yhtä tärkeää kuin päämäärä. Prosessidraamassa on tarkoituksena tarkastella ja ymmärtää jotain ilmiötä fiktiossa toimimalla. Ohjaajalla on pohjateksti, jonka tarinassa toimitaan. Näyttelijät työskentelevät tarinan kanssa vuoroin

26


rooleissa, vuoroin omina itsenään. Tarinasta kulissien takaa muotoutui prosessidraama; valmiissa esityksessä toimittiin samoin: Näyttelijät olivat välillä rooleissa, välillä omina itsenään. Myös yleisö sai olla epävarma siitä, onko se nyt yleisönä vai näyttelijänä, kummalla puolen esirippua ollaan ja onko menossa esitys vai oikea elämä. Tarina kulissien takaa sai alkunsa yhdestä harjoituksesta. Ryhmän piti luoda hahmo, jonka tarinaa kerromme. Yhdessä piti sopia myös joitain asioita luodusta henkilöstä. Näin syntyi Margit, jo ikääntynyt helsinkiläisnainen, eronnut kuuden lapsen äiti. Margit on ammatiltaan hammaslääkäri. Hän rakastaa näyttelemistä ja kissoja. Tämä henkilönluontiharjoitus oli tavallaan prosessidraaman pohjateksti. Minulla ei ollut valmista tarinaa, vaan se tehtiin yhdessä. Kun Margit luotiin, saatiin esitykselle tärkeät kuka, mitä, missä -positiot selville. Saimme raamit, joissa toimitaan. Prosessidraamasta käytän usein Hetken merkitsemistä, jolla tarkoitetaan sen hetken huomioimista ja käsittelyä, joka osoittautui prosessin aikana tärkeimmäksi ja merkittävämmäksi. Liitän hetken merkitsemisen myös tarinan käännekohtaan. Sekä hetkiä että käännekohtia on kätevää merkitä still -kuvalla, patsaalla. Patsas on tuttu tarinateatterista ja monen tekniikan jälkeen jäädään myös liikkumattomiksi, stilliin. Patsaan, still -kuvan avulla on käännekohdasta helppo keskustella ja myös muokata sitä. Still -kuvien yhteydessä on mahdollisuus käyttää ns. Ajatuspuhetta. Kuva on paikallaan ja siinä olevat henkilöt kertovat vuorotellen, mitä ajattelevat. Jos patsas kuvaa yhtä henkilöä, kaikki voivat esittää Pään ääniä, saman henkilön ajatuksia. Stilliin jääminen on myös mainio tehokeino itse esityksessä. Tarinassa kulissien takaa Margit ja professori ovat juuri avioituneet ja hääsuudelma päättyy professorin voimakkaaseen otteeseen ja repliikkiin: ”Nyt sinä olet minun!” Tähän näyttelijät jäävät stilliin. Liikkumattomuuden keskeltä tulee muutamaa vuotta vanhempi Margit, joka ottaa hunnun morsian-Margitin päästä ja alkaa luutuamaan sillä lattiaa. Stillkuva purkautuu nopeasti. Vaikutelma on selvä; arki on alkanut, eikä siitä tullut niin ruusuista, kuin Margit oli kuvitellut. Kyseisen kohtauksen huntu kuvaa Margitin avioliittoa. Idean sain prosessidraaman Merkeistä. Prosessidraamoissa on mukana esineitä, jotka ovat sopimuksia jostain. Ne toimivat sekä koukkuina että tapahtuman tai roolin merkkeinä. Tarinassa kulissien takaa Margitilla oli hiuspanta läpi koko näytelmän. Näin yleisö tunnisti Margitin aina, vaikka näyttelijä Margitin kasvaessa vaihtui. Myös Margitin nuoruudenrakkaudella Markuksella oli oma merkkinsä; liivi. Pystymehtän esityksessä käytettiin myös kissaa merkkinä. Kissat olivat Margitin ainoita täydellisiä ymmärtäjiä. Kissan vaihtuminen kertoi Margitin uudesta elämänvaiheesta. Useassa kohtauksessa kissa tulikin ensimmäisenä näyttämölle. Esityksen väliajallekin mentiin kissan komennossa. Prosessidraaman merkki on istunut hyvin siihen, mitä olen ohjaajanurani alusta lähtien ajatellut lavastuksesta ja rekvisiitasta. Harrastajateatteriryhmät ovat harvoin kovin rahakkaita. Teatteriryhmien vähävaraisuus on pakottanut kekseliäisyyteen. Kun vein Halsualta käsin ensimmäisen yläasteen teatterikerhon esityksen Kauhavalle Nuorison Taidetapahtumaan, siellä tuomarina toiminut Kalevi Haapoja sanoi esitykseni näyttämöllepanosta ja ohjauksesta: ”Tyttö, sinä olet ymmärtänyt aivan oikein; ihminen on aina tärkein.” Nuo sanat painuivat poltinraudalla takaraivooni ja siitä lähtien näyttelijä on tehnyt esityksissäni kaiken, minkä ihminen voi tehdä. Tämän ajattelutavan riemukkaimmat hedelmät ovat Sukset Ristisä? esityksen kyntävä traktori ja pellolla pyörivät paskakikkareet sekä Ullavan muinainen suksivaakuna. Ryhmieni esityksissä on näytelty myös puita, kirkon peruskiviä, sieniä, kukkia, huonekaluja, kalliota, rakennuksia ja reistailevaa bussinovea. Uskottavuuden kanssa ei ole ollut ongelmia. Prosessidraamassa käytetään myös Kuumaa tuolia. Siinä roolihenkilöltä voidaan kysellä asioita. Kysymyksiin vastaamalla näyttelijä saa lisämateriaalia roolityölleen. Kuuma tuoli on myös ohjaajalle hyvä tapa jakaa tietoa, silloin kun sellainen on tarpeen. Tällainen nopeasti tarvittava tieto voi olla vaikkapa tietoa juutalaista pappia koskevista säädöksistä silloin kun mietitään, miksi pappi käveli

27


ryöstetyn miehen ohi Laupias Samarialainen –kertomuksessa. Esimerkki on omalta uskontotunniltani, jossa käytän usein bibliodraamaa. Se on luonteeltaan prosessidraamaa, mutta tarinana on Raamatun kertomus.

FORUM -TEATTERI Augusto Boalin kehittämän forum -teatterin ideana on esittää lyhyt näytelmä tilanteesta, jossa esiintyy sortoa. Esitys katsotaan uudelleen ja katsoja voi keskeyttää sen haluamassaan kohdassa ja mennä tekemään roolin itse ja esittää jokin toinen toimintatapa näytelmän tilanteeseen. Forum -teatterin anti esityksen työstämisessä on juuri tuo toisto ja asioiden uudelleen katsominen. Kohtausta käydään läpi ja kun löytyy kohta, joka ei toimi, kuka tahansa ryhmästä voi keskeyttää sen ja mennä tekemään kohtauksen toisin. Vaihtoehdoista keskustellaan. Forum -teatterin perusidea sopii yleensäkin ongelmanratkaisuun. Toimii myös esim. koulussa ristiriitatilanteissa. Forum –teatterissa on jokeri, joka ohjaa katsojien osallistumista. Jokeri on mainio hahmo myös esityksiin. Etäännyttäjäksi tai vaikka esityksen alkuun kertomaan ”sulkekaa matkapuhelimet ja esityksessä-ei-kuvata -asiat”. Näin tapahtui Tarinassa kulissien takaa, runomuotoisesti.

PERFORMANSSI Performanssi on soveltavaa draamaa, jossa sekoittuu esittävä ja osallistava teatteri. Performanssissa yhdistetään eri ilmaisu- ja taidemuotoja. Se sisältää sekä suunniteltuja osia että improvisaatiota. Performanssissa tavoitellaan visuaalista ja ajatuksellista kokonaisuutta, joka tuottaa katsojalle vahvoja ja vaikuttavia elämyksiä. Performanssi voi myös pyrkiä shokeeraamaan, vaikka se ei sen päätarkoitus olekaan. Performanssin keinoin voi luoda kokonaisia kohtauksia ja taidemuotona se antaa hyvät mahdollisuudet ravistelulle. Pystymehtän näytelmässä Margitin näkemä valveuni sekä loppukohtaus saivat paljon vaikutteita performanssista. Tässä kohdin viimeistään harmittelen sitä, että kirjoitetussa artikkelissa ei voi näyttää esitystä samalla. Kohtausten näkeminen olisi aivan olennaista esimerkkieni ymmärtämiselle. Yksi upeimmista metodeista on merkitysten antaminen. Tämä ei varsinaisesti liity mitenkään performanssiin, mutta voi näyttämöllä toteutettuna tyylillisesti olla sitä. En edes tiedä, onko tämä mikään varsinainen metodi, mutta on se mitä hyvänsä, se tuottaa upeita merkityksiä, sisältöjä ja tulkintoja. Merkityksiä haetaan myös prosessidraamassa. Muistan draamaopintojeni eräästä vaiheesta Kalevalan kohtausten symboloinnin. Se oli vavahduttava kokemus. Ryhmieni kanssa olen käyttänyt materiaalina usein lasten hippalaskuloruja. Tarkoitus on antaa symbolisia merkityksiä esim. ”auto ajoi kilparataa…” tapaisille loruille. Eli autot eivät ajakaan kilparataa konkreettisesti, vaan kyse on jostain muusta, jota voi kuvata noilla sanoilla. Mistä on kyse, sen päättävät näyttelijät. Yksi vaikuttavimpia näyttelijöideni tekemiä tulkintoja tuosta lorusta oli kertomus työuupumuksesta. Erityisen antoisia merkityksen antamiselle ovat päällisin puolin mitään tarkoittamattomat lorut, esim. ”entten tentten teelika mentten”. Tämä loru sai Pystymehtässä suorastaan hyytävän tulkinnan. Näyttämöllä oli aikuinen kalassa lapsen kanssa, kotiäiti askareissaan, nuori tietokoneella, nuori nainen jumpassa. ”Hissun kissun” -kohdassa tuli lavalle viikatemies. Kaikki lukivat lorua omaan tahtiinsa. ”Nyt mä lähden tästä pelistä pois” -kohdassa viikatemies vei jumppaavan nuoren naisen. Näyttelijät tunsivat hetken kylmyyttä, mutta loru ja toiminta jatkuivat. Näinhän se menee, yksi otetaan, toinen jätetään. Vuoroaan ei tiedä kukaan. Saman lorun olen ryhmissäni nähnyt myös mm. erilaisten oppi-

28


lastyyppien kuvajaisena ja varkaiden rötöstelymatkana. Menetelmät ja tekniikat ovat apuvälineitä, eivät itsetarkoituksia. Draama- ja teatteriohjaajan on kuitenkin tarpeellista tutustua draaman genreihin ja niiden tekniikoihin. Toimintatutkimuksen isänä pidetty Kurt Lewin on sanonut: ”Ei mikään ole niin käytännöllistä kuin hyvä teoria”. Draaman genreistä tekniikoineen on sekä teoriaksi että käytännöksi. Ryhmäläiseni kysyvät minulta usein: ”Et sitten yhtään hankalampaa harjoitusta keksinyt”. Vastaan yleensä: en vielä. Palaan tässä taas tuohon uskoon omaan ryhmään. Kun uskoo porukkansa tekemiseen, he tekevät aivan mitä vaan. Ja mitä olisi toiminta ilman haasteita? Harrastamiseen kuuluu myös kehittyminen harrastuksessaan. Viihtyminen ja rentoutuminen on tärkeää, mutta miksi tehdä mitään, ellei se vie eteenpäin? Tämä kehittymisen halu on tullut Pystymehtässä keskeiseksi. Pullaa on maailma pullollaan. Pystymehtässä halutaan ruisleipää. Minun tehtäväni ohjaajana on tuoda heille leipäjauhoja. Leipomisen saavat hoitaa itse. Paistetaan sitten yhdessä ja herkutellaan. Toivon tämän artikkelin lukijan saaneen jauhoja vakkaansa, itselleen ja mahdolliselle ryhmälleen.

KIRJALLISUUTTA Bowell, P. & Heep, B.S. (2008): Prosessidraama – polkuja oppimiseen ja opettamiseen, Draamatyö. Suom. Raija Airaksinen, Pekka Korhonen, Pietari Korhonen (Alkuteos Planning Prosess Drama 2001) Heikkinen, H. (2005): Draamakasvatus – opetusta, taidetta ja tutkimista! Jyväskylä; Minerva Kustannus. Johnstone, K. (1996): Impro; improvisoinnista iloa elämään ja esiintymiseen. Suom. Simo Routarinne.Yliopistopaino. Hki Koponen, P. (2004): Improkirja. Like Kustannus Oy Koskenniemi, P. (2007): Osallistava teatteri. Devising ja muita merkillisyyksiä. Opintokeskus Kansalaisfoorumi. Lehtonen, J. & Lintunen, J. (toim.). Draama. Elämys. Kokemus. Kirjoituksia ilmaisukasvatuksen alalta II. Jyväskylän yliopiston täydennyskoulutuskeskus ja opettajankoulutuslaitos. Jyväskylä. Owens, A & Barber, K. (1998): Draama toimii. JB-kustannus, Helsinki (alkuteos Drama works 1997) Repo, M. (2002): Työnohjausta tarinateatterin menetelmin. Tarinateatteriohjaajakoulutuksen lopputyö. Routarinne, S. (2004): Improvisoi! Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki. Suhonen, T.; Sinkkonen, K.; Pekkarinen, M. (toim.) (1999): Tarinateatteri, Playback Theatre.Tarinateatteri Mielikuva. Helsinki. Tummavuoren kirjapaino Oy. Östern, A. (2000): Draamapedagogiikan genret pohjoismaisten opetussuunnitelmien valossa. Teoksessa Teerijoki, P. (toim.): Draaman tiet – suomalaisia näkökulmiä. Jyväskylän Yliopisto, Jyväskylä. (Artikkeli löytyy netistä haulla ”draaman genret”.)

29


Sinikka Haapanen on aktiivinen kansalainen. Hän toimii kulttuurisuunnittelijana Helsingin Nuorisotoimessa. Tehtävässään hän on tahtonut luoda nuorisotyöhön kulttuurista näkökulmaa, toimipaikkoja, pedagogiikkaa, sisältöjä, tuotekehittelyjä yhdessä nuorten ja kollegojen kanssa. Edessään hän näkee tulevaisuuden, jossa nuoret puhuttelevat ja vaikuttavat yhteiskunnassa taiteen ja kulttuurin keinoin.

30

Mikkelin Poikateatterin esitys Likinäkökulma. Kuva: Joonas Veijanen


S I N I K K A H A A PA N E N

"Kuinka ihmisarvoa kohdellaan?" Teatris loi nuorille mahdollisuuden puhua arjen läpi jostain suuremmasta Teatteri tarkoittaa sitä, kun joukko ihmisiä kokoontuu yhteen tuodakseen näkyväksi jotain, joka kuiskii, huutaa ajassa ja ihmisen sisällä tarvettaan tulla esiin saadakseen kuuluvan äänen näkyvän muodon. Teatterin tekeminen luo mahdollisuuden hiljentyä sen äärelle, mikä meille on tärkeää ja miten kerromme meille tärkeistä asioista toisille. Valtakunnallinen nuorten teatteritapahtuma Teatris käynnistyi näistä ajattelun hetkistä nuorten teatteriryhmissä synnyttäen mittavan kirjon esityksiä. MITEN KULTTUURINEN NUORISOTYÖ EDISTÄÄ MERKITYKSELLISTÄ AJATTELUA JA TOIMINTAA? Nuoret tulevat toimintaan omista lähtökohdistaan ja elämäntilanteistaan käsin. He määrittelevät itse, mihin tarpeeseen toiminta vastaa. Nuoret motivoituvat toimintaan, jossa he kokevat olevansa subjekteja, jonka toimintaan he kokevat voivansa vaikuttaa ja jossa he tuntevat olevansa hyväksyttyjä ja arvostettuja - jossa heidät on otettu todesta. Kysymys ei ole pelkästään oppimisesta, vaan syvemmästä merkityksestä, kasvamaan kasvamisesta. Kysymys on ihmisen kasvusta täyteen mittaansa. Monille nuorille lähtökohtana on tarve löytää yhteisö, johon tuntea kuuluvansa. Ihmisen identiteetti rakentuu sisältä käsin, sitä ei anneta valmiina. Identiteetin rakennusaineiksi muodostuvat myös kulttuurisessa nuorisotyössä saadut kokemukset. Nuoret motivoituvat oppimisprosessiin, kun siinä työskennellään aidosti minuuden, yhteisön, ympäristön tai yhteiskunnan kanssa eli niiden merkitysten kanssa, jotka vaikuttavat nuoren elämänvaiheessa ja elinympäristössä. Toiminnan jännitteeksi nousee tarve nostaa esiin jotain kulttuurisesti tärkeää. Taiteessa oppiminen on merkityksellistä, sillä taide luo tilan, jossa ei anneta valmiita vastauksia tai määritellä asioita ulkoapäin. Taide käynnistää ihmisessä niin sisäisen kuin ulkoisen prosessin. Kuinka kulttuurinen nuorisotyö, joka sisältää nuorisokulttuurien, taiteen ja luovan ilmaisun monipuoliset sekä nopeasti uudistuvat genret, voimaannuttaa ja vapauttaa nuoren etsimään ja löytämään

31


ne merkitykset ja sen ajatusmaailman, johon hän tunnistaa kuuluvansa? Ihmisen vapautumiskehityksessä ajattelun vapautumisen kausi on merkittävä. Jotta nuori ei jäisi itsensä vangiksi, hän tarvitsee myös esikuvia. Näiden avulla hän voi löytää syvempää suuntaa, eettisempää minuuttaan.

TAIDETTA ON JUTTU, JOSTA SINÄ VÄLITÄT, JOSTA SINÄ INNOSTUT Teatriksessa saimme kokea, kuinka nuori luo elämyssuhteen johonkin itselleen kulttuurisesti merkittävään ja samalla jäsentää sitä ajatuksillaan. Nuorten esityksistä merkitysten areenoiksi nousivat muun muassa • aika, jossa elämme • elämänvaiheet, nuoruus, aikuisuus, naiseus, miehisyys • tulevaisuus • yhteiskunta, koulu, perhe, laitokset, valta • tunteet, vieraus, yksinäisyys, rakkaus, rohkeus, hyvyys, pahuus, ikävä • luonto. Kokemuksen etsinnässä nuorille oli olennaista vapaus. Nuoret eivät totelleet konventioita. He taistelivat itselleen vapauden, riippumattomuuden ja ihanteellisuuden mahdollisuuksia. Nuorten omista aiheista ja sisällöistä syntyneitä tekstejä oli paljon. Omilla jutuilla kerrotaan jotain itsestä, mutta niitä kertomalla muututaan myös itse ja muutetaan maailmaa. Omilla jutuilla liitytään joukkoon tai erotutaan massasta. Niiden vuoksi voidaan myös joutua yhteisön ulkopuolelle. Eräs ryhmä totesi "Ei me tultu tänne tähteilemään, ei näyttelemään, vaan elävien ihmisten rohkeudella kokemaan. Kun uskaltaa heittäytyä kokemukseen, tavoittaa myös toisen. Siinä on eroa, esitänkö sitä sammakkoa vai olenko se sammakko. Tuntuu hyvältä ajatella, että olen tässä lavalla, olen samalla areenalla katsojien kanssa."

"TEATTERIHARRASTUS ON JUURI MUN JUTTU, SE ON OSA ELÄMÄNTARINAANI VIELÄ AIKUISENAKIN." Teatriksessa saimme nähdä esityksiä, jotka kertoivat nuorten sisäisiä tarinoita, joista muodostui yhteisön tarina. Teatris oli nuorten yhteisöjen ja ryhmien synnyttämää, mutta samalla se loi yhteisöllistä elämää. Teatterin erityislaatu piilee siinä, mitä tapahtuu sanojen ja repliikkien välissä sanattomasti. Katsoja oli vahvasti myös kokija, joka oivalsi kokonaisvaltaisesti, mistä nuoret puhuivat. Emme nähneet vain teatteri- ja draamaesityksiä, vaan niiden kautta välittyi kertomuksia nuorista ja nuorten yhteisöjen arvoista. Nämä teatterin esittämät rituaalit tekevät siten näkymättömän näkyväksi ja hiljaisen kuuluvaksi. Taiteen avulla kerrottu on samanaikaisesti totta ja tarua, silloin liikutaan yhtä aikaa sekä todellisessa että draaman maisemassa. Draaman avulla nuoret voivat tutkia jotain todellisesta elämästä. Se vapauttaa ja luo tietoisesti uusia todellisuuksia, joissa voi olla hetken villi ja vapaa, sukeltaa uuteen kokemukseen, mutta palata sieltä tietoisesti takaisin todelliselle elämänareenalle. Katsojassa se saa aikaan kokemuksen, joka on joko perinteisen kaunis ja herkistävä tai raskaasti järkyttävä tuntuen myös kehossa. Se, miltä se tuntuu, kertoo uudeksi myös katsojan tarinaa.

32


Sankarit, Nuorten Toimintakeskus Happi/Helsinki

Nuoret rikkoivat railakkaasti myös stereotypioita nuorista. He eivät olleet

hukassa, vaan he menivät suoraan asiaan, uskollisena omille ajatuksilleen ja olemukselleen. He eivät piiloutuneet, vaan tulivat esiin. Nuoret toimivat yhteiskunnallisesti, mutta he eivät eläneet rakenteissa. He eivät puhuneet yhteiskunnan

päättäjille, vaan ihmisille.

33


KUINKA RYHMÄSSÄ TYÖSTETTIIN NUORTEN AJATUKSISTA SISÄLTÖÄ ESITYKSEEN Miten nuorten esitykseen syntyy merkitys, joka on aito ja ajankohtainen? Lähtökohtana on kiinteä, noin vuoden yhdessä toiminut ryhmä, joka halusi löytää ryhmää ja sen jokaista jäsentä kiinnostavan ja motivoivan sisällön. Nuoret ilmaisivat halunsa saada tehdä haastavaa aihetta, ei vain hauskaa tai "hypeä". Ohjaaja Laura valitsi voimavarakeskeisen työotteen. Hän vahvisti eri harjoittein nuorten läsnäoloa, itsensä kuuntelemista, sallivuutta ja kiireettömyyttä. Hän vahvisti kykyä kuunnella itseään, niitä asioita, joita kunkin nuoren mielestä nousee. Laura valmisteli ennakkoon kysymyksiä, jotka ohjaavat nuoria omaan elämäänsä, sen liikkuvuuteen ja merkityksellisyyteen. 1.

Henkilökohtainen taso - reflektointia: Mieti asioita, jotka sinun mielestäsi ovat maailmassa väärin? Mieti, mitkä ovat sinulle tärkeitä henkilökohtaisia esineitä, asioita, arvoja, oman elämäsi teemoja ja tilanteita. Mieti, mikä on sinulle haastavaa ja todellista tänä päivänä ja aikana. Millainen on tulevaisuus, mitä kaipaat?

Näistä kysymyksistä voi myös laatia mielikuvamatkan, joka johdattaa nuoren aiheen äärelle.

2. Dialogia / jakamista ryhmässä toisten kanssa. Jokainen kertoo ja perustelee niitä aiheita ja teemoja, jotka nousivat mieleen ja jotka ovat henkilökohtaisesti tärkeitä. 3. Yhteinen keskustelu kaikista teemoista, joita nousi esiin. Eri harjoittein poistetaan vähiten kiinnostavat teemat. 4. Päätetään yhdessä, mikä teema valitaan ja perustellaan se yhdessä. Lauralla on tässä prosessissa voimaannuttajan rooli. Hänen tulee arvostaa ja kutsua esiin eri tavoin nuorten ääntä. Hän kannustaa, virittää ja motivoi. Hän vahvistaa nuorissa luottamusta omaan ääneen ja uskottavuuteen. Hän vahvistaa nuorten kokemusta omasta arvostaan nuorena ihmisenä ja osaajana. Nuorilla on aidosti vapaus ja tila puhua omalla äänellään ja tavallaan. Tästä lähtee sisällön luomisen prosessi nuorten kanssa. Esityksen arvo ei liity raatien palautteeseen. Merkitys liittyy siihen kokemukseen, joka nuorelle ja ryhmälle syntyy, kun he luovat sisällön yhdessä, ovat sanojensa takana ja elävät ne todeksi.

MITÄ TARKOITTAA " METSÄSTÄÄ MERKITYKSIÄ"? Aihe "merkitysten metsästäjät " syntyi Panu Mäenpään ja Sinikka Haapasen keskustelusta erään seminaarin yhteydessä. Onko IDEA "metsästää merkityksiä" mahdollista toteuttaa, onko tehtävä liian käsitteellinen tai tilannesidonnainen? Syntyi halu kokeilla yhdessä nuorten kanssa, mitä siitä syntyy! Idea toteutettiin niin, että Helsingistä kutsuttiin mukaan nuoria, jotka eivät itse olleet mukana esiintyjinä. Nuorilla oli kiinnostusta tehtävään, ja melko helposti saatiin kokoon 26 nuorta, jotka muo-

34


dostivat 13 paria. He saivat nimekseen "merkitysten metsästäjät". Nuoret seurasivat pareittain 4-5 esitystä havainnoiden niiden sisältöjä ja kuunnellen niitä "pointteja", joita esitykset sisälsivät. Aktivoivana näkökulmana oli muun muassa ajatus "mikä sinuun kolahti, mitä ryhmä halusi esityksellään viestiä?" Samalla nuoret kirjoittivat omia kommenttejaan ryhmille, jotka saivat ne raatipalautteiden mukana. Viestit eivät olleet arvioivaa palautetta vaan nuorten viestejä, kommentteja ja havaintoja näkemästään toisille nuorille. Tapahtuman päätyttyä nuoret kokoontuivat yhteen, jolloin käytiin keskustelua nähdystä ja koetusta.

NUORET EIVÄT PUHU OMENASTA, HE PURAISEVAT OMENAA! Nuoret olivat yllättyneitä esitysten korkeasta tasosta. Taso muodostui heidän mukaansa nuorten heittäytymisestä, sisältöjen rehellisyydestä, ohjauksesta, aiheiden raikkaudesta, kehollisuudesta ja visuaalisuudesta. Esitykset olivat kuin taideteoksia, joissa oli taiteidenvälisyys, musiikki, tanssi ja visuaalisuus mukana. Heidän mielestään nuorten suhde siihen, mitä he tekevät, oli tosi. Nuoret eivät esittäneet, he olivat totta, sitä, mitä he ovat! Sisällöistä nousi esiin sylin ja rakkauden kaipaus sekä kuuntelemisen ja empatian merkitys. Vieraus, erillisyys ja toiseus ovat nuoruudelle ominaista, korostuiko se nyt enemmän kuin ennen? Teemoina nousivat esiin muun muassa yhteiskunnan eriarvoisuus, vieraantuneisuus ja ihmissuhteet. Nuoret kiinnittivät huomion tunteiden laajaan skaalaan, nuoret eivät vain pohtineet, vaan elivät asiat läpi. Joku nuorista sanoi liittyen Äänekosken Varjolasten esitykseen L-ego: "Kaikki tietävät asiat, mutta nuoret ovat ja elävät itse niitä, avaavat ne itsensä kautta. He eivät puhu omenasta, vaan puraisevat sitä." Ahdistus syntyy siitä, että ei sovi yleiseen muotiin. Nuorilla on selviytymisen haaste, arkielämä vaatii paljon, ja aikuistumiseen liittyy pelkoja. "Nyt kun mä kelpaan mun vanhemmille, mä en kelpaa itselleni." Uskallanko uskoa unelmiini? Nuoret hakevat hyvyyttä pahuuden alta. Ensin tulee nähdä, kohdata ja poistaa se paha, joka sitoo hyvyyden. He hakevat toivoa, johon voi kiinnittyä. Oli paljon esityksiä, joissa tunteet tulivat iholle. Oli tulkintaa, jossa ihmisen keho oli instrumentti. Teatteri tuli ihmisen luo, osaksi arkielämää, subjektiivisena kokemuksena, mutta myös hoitavana välineenä. Teatris oli kaikille kuuluva ja yhteisöllisesti jaettu kokemus. Anna ja Marika, jotka havainnoivat Haapajärveltä olevan Kopolan harrastajateatterin esitystä Tirlittan, olivat ihmeissään siitä, että näyttämöllä oli eri-ikäisiä ihmisiä. Sieltä löytyi aito vauva, aito mummo ja ikämies poliisi nuorten lisäksi. Se oli havainnoijista todella koskettavaa ja yllättävää. Nuoret vaikuttuivat myös esityksen välittämästä lämmöstä, turvallisuudesta ja aidosta huolenpidosta. Teatteri on näille ihmisille yhteinen koti, se on mahtavaa! Mikkelin Poikateatterin Likinäkökulmassa pojat kysyivät "kuinka ihmisarvoa kohdellaan?" Samalla kun kohdellaan ihmistä, samalla kohdellaan sitä arvoa, joka ihmisellä on. He kysyivät, millaisena pojat näkevät maailman, millaista on kasvaa mieheksi, kun isä ei ole valmis antamaan mallia. "Kukaan ei kuuntele toisia, yhteiskunta iskee paskaa niskaan, todellisuus iskee lattiaan. Oot tavallinen rotta! ", pojat julistivat. Nuoret, jotka seurasivat esitystä, vaikuttuivat poikien rohkeudesta heittäytyä kokonaisvaltaisesti tilanteisiin, he vaikuttuivat myös ilmaisun kehollisuudesta sekä sisällön ajankohtaisuudesta ja haavoittavuudesta. Kirjoittajana vaihdoin väliajalla muutaman ajatuksen Helsingin nuorisotoimenjohtaja Tommi Laition kanssa. Hän totesi Mikkelin poikateatterin viestivän siitä, että tarvitaan lisää liikkumatilaa poikana olemiseen, tilaa sallia pojille erilaisia malleja ja rooleja. Hän haastoi aikuiset ja virkamiehet aitoon

35


Lauluyhtye Madetojan Mammanpojat. Kuva: Peter Wester

36


dialogiin nuorten kanssa - keskusteluissa tulisi löytää vertaisuus ja yhteys. Teatteritoiminnan merkityksestä hän totesi, että teatterin harrastaminen on käsityöläisyyttä. Merkityksellisyys liittyy myös siihen, kuinka teatteritoiminta antaa nuorelle eri kasvun vaiheissa mahdollisuuksia laajentaa omia roolejaan sekä tunnistaa tunteita ja tunnetiloja ryhmässä. Taiteilijan ammattiin tulee harjoitella taitoja. Hän arvosti Mikkelin poikateatterin rohkeutta lähteä tälle polulle. Otteita räpistä "Pitää olla mies" (Likinäkökulma) San. Atte Hänninen ja Eemeli Pöntinen "Oon täynnä raivoo, tiedän etten ainoo Jätä tunteet sikseen, mies ei saa itkee Älä oo kakara, pitää olla sitkee. Ei saa avautua, omat tunteet pitää kätkee Miks se on näi, mä vaan haluun tietää Ei kukaan näitä asioita voi ymmärtää Unohdan tuskan, hajoitan sen palasiksi Kaikki kysyy, miksen voi olla normaalisti Nosta nyrkki ilmaan, iske se toisen naamaan Ainoo oppitunti, jota elämässä saadaan. Ei olla itsejämme, vedetään roolii Jos oot nössö voit vittuun suksiin. Pitää olla mies, oikee suomalainen raavas, riuska, ei yhtään erilainen Elämä on näytelmä, pitää olla rohkee Oma valinta on, jos jää erilleen"

NUORET TAJUSIVAT, MITÄ MAAILMA HEILTÄ EDELLYTTÄÄ, MUTTA HE EIVÄT SUOSTUNEET SIIHEN MUOTTIIN. Nuoret rikkoivat railakkaasti myös stereotypioita nuorista. He eivät olleet hukassa, vaan he menivät suoraan asiaan, uskollisena omille ajatuksilleen ja olemukselleen. He eivät piiloutuneet, vaan tulivat esiin. Nuoret toimivat yhteiskunnallisesti, mutta he eivät eläneet rakenteissa. He eivät puhuneet yhteiskunnan päättäjille, vaan ihmisille. Ovatko nuoret luomassa tulevaisuutta uudella tavalla, joka edellyttää kykyä lukea aikaa ja nuorten signaaleja toisin? Juha Siltala puhuu mainettaan paremmasta nuorisosta, jolloin hän puhuu myös nuorten rohkeudesta olla omien merkitystensä ja arvojensa takana. Tuntematon nuori totesi eräässä Nykytaiteen museo Kiasman järjestämässä seminaarissa: " me olemme tekemässä vallankumousta, vallankumous mitä me teemme, tapahtuu sisäisesti." Oliko Teatriksen maailmassa elävien nuorten viesti se, että suuria kertomuksia kaihtava postmoderni aika on vaihtumassa transmoderniksi ajaksi, jolloin uudenlaiset humanistiset arvot nousevat esiin? Viestivätkö nuoret siitä, että he tahtovat kokea elämänsä merkitykselliseksi, kokonaisvaltaiseksi? Siihen tarvitaan uudistuvaa työtä nuorten kanssa myös nuorisotoimessa. Työssä ei kiinnitytä niinkään muotoon, jonka kautta nuorisotyötä tehdään, vaan merkitykseen, joka toiminnalla on nuorelle.

37


Useat nuoret sanoivat työskentelyn merkityksen metsästäjinä Teatriksessa olleen inspiroivaa ja kehittävää, ja kokemuksia saattoi hyödyntää omassa teatteriharrastuksessaan. Nuoret innostuivat työskentelystä, vaikka päivistä tuli pitkiä ja tehtäviä oli paljon. He sitoutuivat tehtäväänsä, koska he olivat motivoituneita. Heidän mielestään vastaavaa työskentelyä tulee jatkaa seuraavissa Nuori Kulttuuri -tapahtumissa kaikilla tasoilla.

HERÄTYS! MILLOIN SYTTYY SISÄINEN VALO VALKEALLE POROLLE? Teatris-tapahtuma antoi nuorisotyölle tuoreuteen, ajankohtaisuuteen ja rohkeuteen liittyvän haasteen tehdä työtä nuorten kanssa. Roolimallit ja työn muodot murenevat, sisällöt ja merkitykset korostuvat. Nuorisotyössä ei minkään inhimillisen tule olla vierasta, kunhan työn etiikka ja arvopohja on vahva. Nuorten elämäntilanteet huutavat ihmisiä yhteyteen keskenään, dialogiin, kuuntelemiseen, voimaannuttamiseen, luomiseen. Tärkeämpää kuin työnmuodot ovat toimintaa ohjaavat tunteet, arvot ja merkitykset. Ohjaajuuden ydin on kiinnostusta ja rakkautta niin nuoria kuin heidän toimintaansa kohtaan. Ohjaajan tulee löytää itsestään aito kutsumus siihen tehtävään, jota hän toteuttaa! Silloin ohjaaja ei koe työtään tarkoituksettomaksi, vaan hän on jatkuvasti myös itseään uutta luovan työskentelyn äärellä. Laadullinen ohjaajuus tarkoittaa kykyä arvostaa omassa ja toisen persoonassa ilmenevää henkistä ainutlaatuisuutta. Taitoa kunnioittavaan, rakastavaan läsnäoloon ja toimintaan. Olennaista on ohjaajan ja nuoren/yhteisön välille syntyvä luova jännite, joka sisältää välittömyyttä, turvallisuutta, dynamiikkaa, rohkeutta, välittämistä, arvostamista ja luottamusta. Nuorten yhteisö muodostuu jännitteiden ja yhteyksien kentästä. Oppimistapahtumassa nuori työstää suhteessa ohjaajaan ja ryhmään omia tunteitaan ja sisäisiä prosessejaan. Nuori on autonominen, itseään konstruoiva subjekti. On olemassa sisäinen ja ulkoinen oppimisympäristö. Sisäinen yhteys, dialogi ja reflektointi muodostuvat arvojen ja merkitysten pohjalle. Sisäinen oppimisympäristö on virittymistä toisen mukaan. Ulkoinen oppimisympäristö muodostuu turvallisuudesta, jossa voidaan ilmaista tunteita, heittäytyä, ihmetellä, erehtyä, mokata ja pettyä. Nuoren on turvallista ja sallittua kohdata itsestä nousevia tunteita ja purkauksia, sillä ne voi ilmaista taiteen ja toiminnan kautta. Nuorten ja ohjaajan välillä on aina reflektoiva ja dialoginen vuorovaikutus ja molemminpuolinen kasvusuhde, jossa ohjaajan tulee ottaa vastuu vaikuttavuudestaan ryhmässä. Hänen tulee olla tietoinen siitä, millainen ihmiskäsitys hänellä on. Tietojensa ja taitojensa lisäksi hän käyttää persoonaansa työvälineenä. Hänen tulee tiedostaa "mitä tuli paikalle kun hän tuli paikalle, mitä tuli paikalle kun nuori (Ville) tuli paikalle? ". Jokainen tuo mukanaan oman elinvoiman kenttänsä. Ohjaajan tulee olla sensitiivinen tunnistamaan näitä tekijöitä. Kulttuurisessa nuorisotyössä toimitaan näkyvän, aineellisen, toiminnallisen ja yhteiskunnallisen maailman haltuun ottamisen oppaana sekä nuoren sisäisen psyykkishenkisen maailman ymmärtämisen ja jäsentämisen oppaana. Näimme rovaniemeläisen Kasukka ryhmän esityksen naiseksi kasvamisesta. Kun nuorelle tapahtui oivallus liittyen siihen, kuka minä olen omassa laadussani, mihin kuulun ja miten toimin, syttyi poron kehossa valo… Työn haasteiksi nousevat taidot, joilla ihmiset kohdataan, joilla luodaan luovia oppimisprosesseja, joissa nuori syttyy parhaimpaansa. Luovuus on kykyä luoda yhteyksiä ihmisten välille sekä herättää intohimoa ja kaipausta yhteiseen tekemiseen. Ei ole suurempaa eettistä vastuuta kuin kohdata toinen ihminen. Emil Diktonius sanoo runossaan " heikot pakenevat elämää taiteeseen, rohkeat astuvat taide mukanaan kohden elämää!"

38


KIRJALLISUUTTA

Kiertotähti, Narrin näyttämön teatteriryhmä/Helsinki.

Ojanen, S. (2001): Ohjauksesta oivallukseen - ohjausteorian kehittelyä. Helsingin yliopiston Tutkimus- ja koulutuskeskus Palmenia. Palmenia-kustannus, oppimateriaaleja 99, Saarijärven Offset OY, Saarijärvi. Skinnari, S. (2007): Pedagoginen rakkaus. PS-kustannus/ opetus 2000, WS Bookwell OY, Juva. Koskinen, T.; Mustonen, P.; Sariola, R. (toim.) (2010): Taidekasvatuksen Helsinki. Helsingin kaupungin tietokeskus, Multiprint Espoo. Haapanen, S.; Sava, I.; Vesanen-Laukkanen, V. (2006): Voimatarina nuorisotyössä. Helsingin kaupunki, Nuorisoasiankeskus. Art Print, Helsinki.

39


Kuva: Petra Tiihonen/Alias Studiot Oy

Pia Koponen on moniosaaja, jolle ovat tuttuja teatteri-ilmaisun opettaminen, näyttelijöiden ja ohjaajien kouluttaminen ja työnohjauksellinen valmentaminen, tanssin ohjaaminen, improvisaation ja improvisaatioteatterin tekemisen äärelle johdattaminen, yritysten asiakaspalvelu- ja viestintäkoulutusten vetäminen ja kaikenlaisen luovan työskentelyn ruokkiminen. Työvälineinään hän käyttää muiden muassa improvisaatiota, NLP:tä ja muita toiminnallisia menetelmiä. Koponen on opiskellut mm. teatterin ja draaman tutkimusta, neurolingvististä prosessointia (NPL) sekä työnohjausta.

40 Kuva: Petra Tiihonen/Alias Studiot Oy


PIA KOPONEN

Se on kone! Jaksaminen ja hyvinvointi osana ohjaajan työtä We don’t see things as they are, we see them as we are. – Talmud Kesken tämän artikkelin kirjoittamisen tietokoneeni ruutuun ilmestyi ilmoitus: ”Ohjelman päivitys käynnissä.” Hetken päästä ruutuun ilmestyi laatikko, jossa luki: ”Alustus ja valmistelu”. Pian tämän jälkeen kone ilmoitti, että nyt ”poistetaan vanhaa ja sen ajureita”. Muutamien minuuttien jälkeen näytölle tuli teksti: ”Uusi ohjelma ja sen ajurit asennetaan” ja lopuksi: ”varmistetaan, että uudet ajurit ovat asentuneet oikein.” Tajusin, että sama kaava täytyy käydä läpi silloin, kun päivitetään ihmisen omaa, päänsisäistä kovalevyä. Uudelle ei ole tilaa, ellei vanhasta ole luovuttu ja ellei ihmistä ole ”alustettu” ja ”valmisteltu” muutokseen. Sama kaava toistuu kärjistettynä useissa NLP-harjoitteissa1 ja näytelmän harjoitusprosesseissa. Mutta missä ovat kaupunkikohtaiset huoltamot, joissa teatteriohjaaja voisi tankata itsensä, ladata akkunsa ja päivittää kovalevynsä? Ohjaajuus vaatii kunnianhimoa, loputonta kehittymisen halua ja omien rajojen venyttämistä. Se saattaa olla välillä uuvuttavaa, varsinkin jos tuntee olevansa kaiken keskellä yksin. Uupumisen hetkellä emme enää ole tasapainossa, emmekä tee valintojamme resurssitilasta käsin. Energiamme virtaa ainoastaan ohjaustyöhön liittyvien asioiden pohtimiseen ja ratkomiseen. Lopulta sitä ei enää riitä asioihin, joista muissa olosuhteissa ehkä saisimme lisää voimia. Lisäksi nipistämme muutaman tunnin yöunista ja syömme pikaisen mikroaterian kylmänä samalla kun luotsaamme työryhmää kohtauksesta toiseen. Näkyvä lopputulos vastaa harvoin sen eteen käytettyjä työtunteja. Koska ihminen on aina suhteessa sekä fyysiseen (toimintaympäristo) että henkiseen (arvot, normit) todellisuuteen2, päätin valita tähän artikkeliin kaksi rinnakkaista polkua: ajatusten polku ja tekojen polku. Avaan omaa tarinaani ja tulen samalla tarkastelleeksi ohjaajuutta yleisesti. Määrittelen, millaista hyvinvointia kohti olen sinua johdattamassa. Lisäksi pohdin, miksi ohjaajan hyvinvointi on tärkeää ja kuinka yksittäinen ohjaaja voi parantaa omaa jaksamistaan.

AJATUSTEN POLKU – SUUNTA KOHTI KOKONAISVALTAISTA HYVINVOINTIA If you want to learn something, read about it. If you want to understand something, write about it. If you want to master something, teach it. -Yogi Bhajan

41


TARINOISTA TIETOISEKSI Ohjaaja tuo ryhmään näkemyksen siitä, millainen ohjaajan pitää olla, millaista teatterin kuuluu olla ja miten ryhmäprosessin tulee edetä. Se kuuluu puheessa, ohjaa valintoja ja huomiota ja tuottaa näin tietynlaista ohjaajuutta ryhmässä. Kun ohjaaja pitää kipeitä tarinoita yllä elämässään, hän siirtää ne läheisilleen. Jos ohjaaja ei ole kunnossa, ei ryhmäkään voi hyvin. Hän on esimerkki ohjattavilleen ja osoittaa omilla valinnoillaan, miten itsestä huolehtimiseen tulisi asennoitua3. Olin 16-vuotias, kun aloitin teatteriryhmän ohjaamisen. Olin olemassa vain suoritusteni kautta, ja minulle teatterin tekemisen päätarkoitus oli valmiin ja mahdollisimman täydellisen esityksen tuottaminen. Tein paperinmakuisia harjoitussuunnitelmia, jotka kaatuivat omaan mahdottomuuteensa kerta toisensa jälkeen. 20-vuotiaana suoritin draamapedagogiikan perusopinnot tullakseni ainakin paperilla pätevämmäksi. Ryhmä oli välttämätön paha, jonka piti olla, jotta saatoin toteuttaa omat visioni. Rakensin ohjaajan roolia ulkoa sisäänpäin. Yritin jopa aloittaa tupakan polttamisen, koska se kuului mielestäni oikeiden teatteriohjaajien imagoon – ja sellainenhan minä mielestäni olin. En kohdannut ihmisiä. Kuinka olisin voinutkaan, sillä en ollut vielä kohdannut itseänikään. Kannamme mukanamme muistoja erilaisista kokemuksista ja niistä muodostetuista tulkinnoista. Aikojen kuluessa tulkinnat ovat muuttuneet uskomuksiksi, jotka ohjaavat arkisia havaintojamme4 ja luovat ihmiselle illuusion siitä, että tila on hänelle turvallinen toimia (kuva 1). Vaikka keho uusiutuu tutkimusten mukaan seitsemän vuoden välein, tunnemme tarvetta toistaa tarinoita, jotka eivät enää kannusta eteenpäin. Mutta mihin tarvitsemme esimerkiksi äidin toteamusta, että ”pohkeesi ovat liian paksut”? Miten se lisää hyvinvointiasi ja jaksamistasi tässä hetkessä? Vaikka tällainen tarina ei tulisikaan esille puheessa ja käyttäytymisessä, se saattaa tarkoittaa loppumatonta pään sisäistä kommenttiraitaa, joka siivittää tiskausta, autolla ajamista ja lasten iltasadun lukemista. Ohjaajan roolin vaativuus ja kokonaisvaltaisuus haastavat yksilön kyvyn tiedostaa omat tarpeensa ja rajansa5. Kun tietoisuus omista rajoista ja toimintatavoista hämärtyy, osa tekemisestä siirtyy niin

KUVA 1. Roolin rakentuminen, hallinnan ympyrä ja mukavuusalueet.

42


sanotulle automaattiohjaukselle. Tällöin ihminen ei kyseenalaista toimiaan, ja rooliin yhdistetyt uskomus- ja toimintastrategiat ohjailevat valintoja. Hän toistaa samoja toimintatapoja yhä uusien ryhmien kanssa, ennakoi ja oikoo ryhmäprosessiin kuuluvia vaiheita päästäkseen mieleiseensä lopputulokseen. Näin muodostuu ihmisen oma mukavuusalue (kuva 1), joka sisältää kaiken sen, jonka hän jo mielestään hallitsee ja osaa. Samat mallit toimivat myös syinä olla tekemättä jotain esimerkiksi oman hyvinvointinsa eteen tässä hetkessä. Jokainen tarina on meille totta niin kauan, kunnes elämä osoittaa toisin. Kun laiminlyömme kehomme vihjeet muutoksen tarpeesta, päädymme tilanteeseen, jossa tarina ei enää kanna ja seisomme kasvot seinää päin. Viimeistään silloin tietää, että tarina, johon takerruimme, on mennyt vanhaksi. Minun kohdallani suorittaja-perfektionistin tarina päättyi, kun poltin itseni loppuun. Se on lähes parasta, mitä minulle on tapahtunut. Oivalsin monia asioita sekä itsestäni että ihmisistä yleensä. Aloin rakentaa ”roolejani” sisältä ulospäin. Kaikissa elämämme kohtaamisissa luomme oman temenoksemme. Toisin sanoen teemme tilan turvalliseksi itsellemme erilaisten tarinoiden avulla. Tarkoitan tarinoilla kantamiamme rooleja, uskomuksia ja asenteita, jotka näkyvät käyttäytymisessämme. Kun temenos on luotu, olemme valmiimpia joustamaan ja siirtymään epämukavuusalueellemme. Se näyttäytyy kuviossa (kuva 1) vaaleanharmaina, ulkonevina kehinä. Mukavuusalueesta seuraava kehä kuvaa epävarmuusaluetta, johon sijoittuvat asiat, joista ihminen ei voi päättää, mutta joihin hän voi vaikuttaa. Tällaisia ovat esimerkiksi toisten asenteet, konfliktin ratkaiseminen tai toisen laatima harjoitusaikataulu. Kehän keskellä olevassa valkoisessa tilassa ovat kaikki ne asiat, joista ihminen voi itse päättää ja joihin hän voi vaikuttaa. Sellaisia ovat esimerkiksi sanat, joita käytämme vuorovaikutustilanteessa, tapa, jolla puhumme itsellemme pään sisällä (sisäinen puhe/kommenttiraita) tai se, miten asennoidumme hankaliin tilanteisiin. Kaiken keskellä sijaitsee resurssitila. Tarkoitan sillä sellaista läsnäolon tilaa, jossa ihmisellä ovat käytössään kaikki mahdolliset voimavarat. Hän on tasapainoinen, hyvinvoiva ja tietoinen mahdollisuuksistaan. Hän kykenee arvostavaan kohtaamiseen toisten ihmisten kanssa, eikä koe mitään ulkopuolista uhkana itselleen. Omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta huolehtiminen sijoittuu samaan kuvioon resurssitilan mahdollistavana voimana, johon palaan uudelleen hieman myöhemmin tässä artikkelissa (kuva 3). Omalta mukavuusalueelta lähteminen vaatii rohkeutta, rajojen rikkomista ja itsensä ylittämistä. Se kuitenkin kannattaa, sillä vain siten on mahdollista oppia uusia puolia itsestään. Mukavuusaluettaan on mahdollista laajentaa tietoisella toiminnalla, pienin askelin kerrallaan.6 Keskeisintä kehittymisen näkökulmasta onkin, kuinka valmis ohjaaja on irrottautumaan omasta tarinastaan ja tavastaan katsoa maailmaa, ja jopa vaihtamaan tarvittaessa käyttämäänsä sanastoa. Kuinka monesti sinä olet käynyt tietoisesti läpi mukana kantamaasi tarinaa ja kysynyt itseltäsi, haluatko elää sen mukaisesti?

MIELEN TILAA LUOMASSA The mind is everything. What you think you become. – Buddha On aika tehdä ajatustemme ennakko-ohjelmointi määrittelemällä hyvän ja hyvinvoivan ohjaajan ominaisuuksia, jotta tiedämme, mitä kohti olemme menossa. Jos haluat tehdä oman ohjelmointisi ilman ulkoisia ärsykkeitä, suosittelen, että lasket kirjan hetkeksi käsistäsi ja pohdit seuraavia asioita:

43


• Millainen ohjaaja haluan olla? Mitä haluan työltäni ja elämältäni? (Toiveen suuntainen minä) • Kuinka toimin nyt? Mitkä ovat omat vahvuuteni ja omat kehityshaasteeni/heikkouteni? (Todellinen minä) Tutkimuksissa on todettu, että aikaisemmassa tilanteessa kohdattu tapahtuma vaikuttaa aina seuraavan tapahtuman tulkintaan8. Itse olen tottunut puhumaan vertauskuvallisesti kovalevyn ennakko-ohjelmoinnista. Taustalla on muistin toimintaperiaatteiden ja sitä kautta esimerkiksi assosiaatioiden synnyn ymmärtäminen. Tämä on pystytty todentamaan myös aivosolujen tasolla: mitä enemmän kahta aivosolua käytetään peräkkäin, sitä vahvemmaksi niiden välinen yhteys muodostuu9. Kontrolli estää nopeat assosiaatiot10. Toisin sanoen, mitä tiukemmin olemme kehittämämme tarinan ja säännöstön orjana, sitä vähemmän uudet ja luovat assosiaatiot saavat tilaa syntyä. Kovalevyn ennakko-ohjelmointi vaikuttaa tapaamme havainnoida ympäristöämme. Tietoisuuteemme saakka saapuvat ajatukset on esikäsitelty useaan kertaan. Sitä ennen otamme vastaan noin 11 miljoonaa bittiä informaatiota kaikilla aistikanavillamme yhdessä sekunnissa. Tutkimuksissa on arvioitu, että tietoinen tiedonkäsittelykapasiteetti on 10–60 bittiä sekunnissa. Määrä vaihtelee sen mukaan, minkä toiminnan äärellä ihminen milloinkin on.11 Erään toisen tietolähteen mukaan määrät on kiteytetty seuraavasti (kuva 2):

KUVA 2. Informaation suodattuminen ympäristöstä tietoiseen mieleen. Aivomme kehittävät jatkuvasti uusia hermostollisia yhteyksiä. Ne yhteydet, joita käytämme eniten, toimivat luonnollisesti parhaiten.12 Samalla aivot tekevät meille palveluksen: ne suodattavat pois kaiken, mikä ei tue sisäistä tarinaamme. Toisin sanoen, olet aina oikeassa – oletpa sitten mitä mieltä tahansa. Se, miten suhtaudut itseesi, ihmiseen ja elämään, näkyy ja kuuluu, sillä jokainen valinta

44


vahvistaa tarinaa, joka on sinulle totta. Jos sisäinen kommenttiraitasi kailottaa suureen ääneen asioita, joita mielesi pitää tärkeänä, et ehdi täysin huomaamaan, mitä ympärilläsi tapahtuu13. Myös tunteet vaikuttavat saamamme tiedon määrään ja laatuun. Vetoankin ohjaajan valtaan ja sen tuomaan vastuuseen. Millaisen maailman sinä haluat luoda? Sillä sitä sinä teet koko ajan – alkaen siitä, miten puhut itsellesi juuri nyt. Valintasi vahvistavat omaa mukavuusaluettasi, (kuva 1), tilaa ja tarinaa, joka on sinulle ennestään tuttu ja turvallinen. Kun tunnet ja tiedät itsesi ja sen, mitä sisimmässäsi tapahtuu, sinulla on rajattomat varastot, joista ammentaa ideoita ja voimavaroja omaan ohjaajuuteesi14. Ohjauksessasi on helppoa ja turvallista olla. Tämä ei tarkoita sitä, että olisit valmis ja täydellinen. Me olemme keskeneräisiä läpi elämämme. Jos vaadimme itseltämme täydellisyyttä, usutamme myös ohjattavamme tavoittelemaan jotakin, mitä ei ole olemassa. Aktivoimme suorittamisen, ja eväämme alun perin ilmaisusta innostuneelta ihmiseltä mahdollisuuden oivaltaa oman kokemuksensa kautta. Loppujen lopuksi on olemassa vain tämä hetki, juuri tällaisena kuin sen havaitsemme. Niin kuin pyörä kiertää napaansa, niin sinun elämäsi pitäisi kiertää sitä, mistä saat hyvää oloa. – Sanna Ehdin Mutta mitä hyvinvointi merkitsee? Harju & Kallasvuo määrittelevät sen toteamalla, että kun energiat eri osa-alueiden välillä virtaavat vapaasti ja tukevat toisiaan, ihminen voi hyvin15. Toisaalta asiaa voi lähestyä aivojen kautta ja todeta, että niiden venymiskyky ei ole ääretön. Niistä on pidettävä huolta monella tavalla.16 Itse ymmärrän tämän kaiken tasapainon kehän avulla (kuva 3).

KUVA 3. Tasapainon kehä ja inhimillinen pääoma (mukaillen Andrew Mayon mukaan). 17

45


Yksi tapa ymmärtää tasapainoisuutta on käsitellä sitä toiminnan ja palautumisen välisenä suhteena. Elämässä on aika työn tekemiselle, ihmissuhteiden vaalimiselle, levolle ja itselle18. Näiden tasapuolisen käytön avulla on mahdollista vaalia myös neljää älykkyyden osa-aluetta ja voimavaraa: fyysistä energiaa, tunne-energiaa, järkienergiaa ja henkistä energiaa19. Voidaan myös puhua sosiaalisesta pääomasta, tietopääomasta, suhdepääomasta ja tunnepääomasta. Kehä on jatkuvassa liikkeessä. Ajatus tuottaa sanoja, sanat tuottavat tarinoita, tarinat synnyttävät tunteita, tunteet johtavat tekoihin (kuva 3). Tasapaino luo energisyyttä. Energisyys lisää voimia toteuttaa omaa hyvinvointia ylläpitäviä asioita. Hyvinvointi edesauttaa työssä jaksamista. Tasapainon kehä nivoutuu yhteen läsnäolon taidon kanssa. Kun tarkkailemme, kuuntelemme ja kuulemme täydesti, mukana ovat keho, mieli, sydän ja sielu.20 Keho havainnoi ja kerää tietoa. Mieli erittelee ja arvioi tiedon. Sydän edustaa tunteiden tunnistamista, tiedostamista ja niiden hyödyntämistä osana päätösten tekoa. Sielu puolestaan on hautomo uusille ideoille ja oivalluksille.21 Näet selvemmin ohjattaviesi tarpeet ja kehityshaasteet, tekeillä olevan näytelmän mahdollisuudet ja ratkaisut ongelmiin. On kyse älykkyydestä, joka on kykyä käyttää olemassa olevia ominaisuuksia22.

TEKOJEN POLKU – MITEN VOIDA HYVIN? Me huollamme automme muutamia kertoja vuodessa, rasvaamme ja pesemme polkupyörämme, eikä hiihtoladuille lähdetä ilman kunnollista voitelua. Mutta miten kohtelemme omaa ”ajopeliämme”, jonka kanssa huristelemme hautaan saakka? Ohjaajan tärkein työkaveri ja energialähde on oma itse: keho, tunteet, järki ja luovuus. Ohjaaja ei kuitenkaan välttämättä huomaa pysähtyä tutkimaan fyysisiä, tunneperäisiä tai henkisiä tuntemuksiaan niin, että ne johtaisivat korjaaviin ja jaksamista ylläpitäviin toimenpiteisiin.23 Lisäksi on todettava, että yksilön kehitystä tukeva reflektointi on mahdollista ainoastaan toisen ihmisen avulla. Vain siten tavoitetaan tiedostamattomia, toimintaan vaikuttavia asioita ja mahdollistetaan irtipäästäminen automaattiohjauksesta24. Työnohjauksellinen lähestymistapa opettaa käsittelemään ongelmallisia tilanteita uusista näkökulmista, mahdollistaa luopumisen rutiinimaisesta toiminnasta ja lisää luottamusta

KUVA 4. Tasapainon kehä ja omien akkujen lataaminen. (Yhteenveto Koposen silmin).25

46


omaan asiantuntijuuteen. Kuitenkin harvalla ohjaajalla on mahdollisuutta hakeutua työnohjaukseen tai ”Ohjaajien olohuoneisiin” reflektoimaan ja huollattamaan itseään. Onneksi on paljon asioita, joita jokainen voi tehdä itse vaikka saman tien parantaakseen omaa hyvinvointiaan (kuva 4). Roolien rakentamisen eri metodeja on esitelty osana näyttelijäntyötä jo vuosisatojen ajan. Kuten teatterissa, ihminen siirtyy elämänsä aikana lähes jatkuvasti roolista toiseen. Yksikään teos ei kuitenkaan pureudu siihen, miten rakennetun roolin voi purkaa. Roolin vaihtamisen hetkellä keskeisintä vaikuttaisi olevan se, mihin kulloinkin suuntaamme huomiomme ja energiamme. Terhi Vedenkivi muistuttaa osuvasti, että keho on tila, joka kantaa kaikki roolit. Hän jatkaa, että vastuunkantajilla on lähes poikkeuksetta niskat ja selkä jumissa, ja muistuttaa, ettei ole sellaista hierontaa tai hoitoa, joka auttaisi näihin oireisiin pidemmän päälle. Ainoa keino on oppia lukemaan oman kehonsa viestejä ja vapauttaa itseään ylimääräisestä taakasta.26 Voimavarojen viisas käyttäminen on niin sanottua elämisen ekologiaa. Se on taitoa ottaa voimavarat käyttöön silloin, kun niitä tarvitaan ja antaa niiden myös uusiutua säännöllisin väliajoin.27 Kuva 4. kokoaa yhteen neljä avainta, joiden kautta sekä itsensä tasapainottaminen että omien voimavarojen aktivointi on mahdollista: lataa, keskity, ole ok ja innostu.

PYSÄHDY JA LATAA Milloin oikeasti pysähdyit kohtaamasi haasteen äärelle? Huomasitko silloin saaneesi lahjan, mahdollisuuden oivaltaa jotain uutta esimerkiksi omasta ohjaajuudestasi, teatterin tekemisestä tai ihmisestä? Vai oliko sinulla kiire pysyä aikataulussa, saada valmista ja mennä eteenpäin? Aivotutkijat puoltavat taukojen pitämistä: oppiminen ja muistaminen paranevat kun työtä ja taukoja on sopivassa suhteessa. Jo viiden minuutin mittainen tauko riittää aivojen pikaelvytykseen. Raija Kivinen muistuttaa, että tauko ei tarkoita kännykkään puhumista tai netissä surffaamista. Sopivaa toimintaa on esimerkiksi venyttely, happihyppely, haaveilu positiivisista asioista ja meditointi.28 • Itsensä voi pysäyttää esimerkiksi yksinkertaisella ”STOP”-harjoituksella, jonka itse opin Tapio Maliselta eräällä kurssilla. Idea on pysäyttää tietoisesti oma toiminta, hengittää syvään sisään ja ulos, tarkkailla hengitystä ja sen aiheuttamia muutoksia kehossa sekä jatkaa sen jälkeen suoraan siitä, mihin jäi harjoituksen alkaessa:

S = Stop; lopeta se, mitä olit tekemässä (esim. tiskaaminen) T = Take a breath; hengitä tietoisesti sisään ja ulos muutama kerta O = Observe; tarkkaile hengitystäsi ja sitä, kuinka se liikuttaa kehoasi. Voit myös keskittyä aistimaan, että nenästä sisään menevä ilma tuntuu viileämmältä kuin uloshengitetty ilma. P = Proceed; jatka toimintaa siitä mihin jäit

Harjoitus hiljentää kommenttiraitasi, tasapainottaa kehoasi ja kuljettaa sinut lähemmäksi resurssitilaa. Voit tehostaa harjoitusta niin, että ankkuroit siihen resurssitilan jo etukäteen. Näin sinun on mahdollista palauttaa itsesi nopeasti ja tehokkaasti toimintavalmiuteen. Keskeistä on valita tarkkaavaisuutesi kohde ja tulla siitä tietoiseksi29. • Hyvinvoinnin ylläpitämisen näkökulmasta on hyvä välillä pysähtyä esimerkiksi tarkistamaan, ovatko muihin ja itseesi käytetty aika keskenään tasapainossa (kuva 3)? Entä käytätkö

47


tasapuolisesti ja sopivassa suhteessa aikaa töiden tekemiseen ja niistä palautumiseen? Hyödynnätkö työssäsi sekä tunnetta että järkeilyä? Oletko itsesi keskellä, voimavarojesi lähteellä?

KESKITY, HENGITÄ JA OLE LÄSNÄ When you talk, you are only repeating what you already know. But if you listen, you might learn something new. - J. P. McEvoy Sanaan ’meditaatio’ voi liittyä paljon erilaisia mielikuvia, jotka saavat sen tuntumaan vieraalta. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin vain mielen hiljentämisestä, rentoutumisesta ja hyväksyvästä tietoisesta läsnäolosta omassa kehossa.30 Se on vapaa ja rauhallinen, mutta äärimmäisen aktiivinen tila. Yksinkertaista ja samalla haastavaa. Päässä risteilee ajatuksia, ja mieli karkaa jatkuvasti pois itsen ääreltä. Avain on antaa sen tapahtua. Kun huomaat kommenttiraitasi päässeen vauhtiin, palauta mieli lempeästi takaisin esimerkiksi hengityksen rytmin tai kehon tuntemusten seuraamiseen. Kuten Kimmo Takanen kiteyttää: läsnäolo on asenne, jonka kautta suhtaudut nykyhetkeen31. Meditointi ei vaadi sitä, että istut lootusasennossa kynttilöiden keskellä tuntitolkulla. Se voi olla osa iltalenkkiäsi, saunomista tai tuokio ennen uneen vaipumista. Aloita minuutin mittaisella meditaatiolla ja pidennä kestoa pikkuhiljaa. Tee siitä itsellesi ihana rutiini. Jos meditoit 15 minuuttia joka päivä, alat huomata sen voimauttavan vaikutuksen jo ensimmäisen viikon jälkeen. Hyväksyvän tietoisen läsnäolon harjoittaminen laajentaa mukavuusaluettasi. Sen myötä laajenevat myös ne alueet, joilla tunnet olevasi vahvoilla32. Taito ottaa asiat asioina auttaa kestämään ja sietämään sitä kaikkea, jonka täytyy syntyä ennen yhteiseen maaliin pääsyä. Jos sohit tietoisesti muurahaispesään, tiedät, että pikkuveijarit ampaisevat kimppuusi ja käyttävät heille ominaisia puolustustapoja välttääkseen ehdottamasi muutoksen. Silloin ei pitäisi olla myöskään yllätys, että teatteri-ilmaisun parissa töitä tekevät saavat joskus päälleen kiukuttelua ja solvauksia (niin eskarilaisilta, teineiltä kuin keski-ikäisiltä harrastajiltakin). Se kuuluu toimenkuvaan. Ihminen ei suostu helpolla haastamaan itseään varsinkaan silloin, kun se edellyttää loikkaamista johonkin tuntemattomaan. Kuten Marita Paunonen-Ilmonen muistuttaa, muutoksen täytyy olla omaehtoista, jotta ihminen on valmis luopumaan tilanteen synnyttämästä vastarinnasta33. Esimerkiksi huumorirooleja tekemään tottunut henkilö saattaa oireilla, jos ohjaaja yhtäkkiä haastaa hänet tekemään vakavan roolin. Harrastajanäyttelijä saa palkkansa niin moninaisista asioista, että huumoriroolin vaihtumisen vuoksi menetetty katsojan nauru saattaa vastata kuvainnollisesti tuhansia euroja. Tilanne nostattaa näyttelijän pintaan kysymyksiä omasta osaamisesta, riittämisestä ja maneerien uudelleen muovaamisesta. Kehittyminen ja muutos ovat pelottavia asioita. Sinä ohjaajana olet aitiopaikalla tyrkkimässä ihmisiä näiden ilmiöiden äärelle. Ja kuten kaikki työtä tehneet tietävät, se kannattaa, vaikka välillä mennäänkin vereslihalle ja vielä sentti sen alle samalla, kun ohjattava viskoo avoimiin haavoihin suolaa. On hyväksyttävä, että tajunnalliset muutokset tapahtuvat hitaasti ja vaikutukset näkyvät vasta pitkän ajan päästä34. • ”Kerro lisää itsestäsi” on toimiva mantra, kun joku purkaa kiukkuaan sinuun. Se, ettei lähde omalla sydänverellään mukaan jokaiseen tunnekuohuun ja puolutusmekanismien pintaan nostattamaan myllerrykseen, helpottaa omaa jaksamista. Ojanen haastaa pohtimaan esimerkiksi, miten ohjaaja reagoi hiljaisuuteen. Jos ohjaaja toimii defensiivisesti, hän alkaa itse täyttää tilaa puheellaan sen sijaan, että antaisi hiljaisten hetkien luoda uutta tietoa35.

48


OLE OK JA PÄÄSTÄ IRTI Luomistyö on kokonaisvaltaista, mutta luovuus ei virtaa, ellei väline ole kunnossa. Siksi tartun roolin purkamiseen, tai oikeammin: energian uudelleen suuntaamiseen. Sen sijaan, että antaisimme mielen ja kehon työstää vain yhtä elämämme osa-aluetta, ohjaamme ne meille sopivalla keinolla myös muiden asioiden pariin. Kyse on tasapainon luomisesta ja sen säilyttämisestä irti päästämisen avulla. Kun opiskelin työnohjausta, sain sieltä mukaani erään ohjaajuuteen liittyvän, hyvin oleellisen muistutuksen: yksilön suurin kehitys tapahtuu tapaamiskertojen välissä. Toisin sanoen yksilön kasvu ei synny pelkästään ulkoisen vaikutuksen alaisena. Kunpa olisin tiennyt tämän jo 16-vuotiaana. Viime vuodet ovatkin opettaneet isolla kädellä, kuinka tärkeitä ohjaajalle ovat irtipäästämisen taito ja keskeneräisyyden sietokyky. Ohjaajalla on valta päättää, missä mielentilassa ja millä energialla ryhmän jäsenet lähtevät harjoituksista kotiin. Jos pitkän purkuharjoituksen tekeminen ei tunnu luontevalta tai omalle kohderyhmällesi sopivalta, kannustan tekemään harjoitusten lopuksi jonkun muun yhteisen asian, joka kokoaa porukan ja auttaa energian uudelleen suuntaamisessa. Kehitin omiin tarpeisiini roolin purkamiseen liittyvän tekniikan, jota kokeilin hyvin tuloksin yhdessä Lempäälän Nuorisoseuran näyttelijöiden kanssa talvikaudella 2012–2013. Ideana oli yhdistää eri tavat suunnata huomiota ja energiaa niin, että ihminen kykeni kotiin lähtiessään jättämään valtaosan harjoituksissa pintaan nousseista ajatuksista ja tunteista teatterille. Purkaminen tapahtui viiteen kirjaimeen liitetyn muistisäännön ja -askeleen avulla: V = Voimalause: minä olen… A = Ankkuri P = Päästä irti A = Anna itsellesi ja muille kannustavaa palautetta mielessäsi, ja kiitä heitä jostakin asiasta A = Auki arkeen Menetelmän käyttäminen edellyttää muutamia asioita. Ensinnäkin täytyy tietää, mihin mielentilaan haluaa palata. Ensimmäinen niin sanottu voimalause kiteyttää asian. Mikä rooli on minulle keskeisin, johon samastun ja joka edustaa minua? Pelkkä oman nimen sanominen saattaa riittää. Itse päädyin käyttämään ainoastaan lausetta ”minä olen”, jolloin vältyin kaikilta määreiltä ja niiden tuomilta tarinoilta, uskomuksilta ja toimintastrategioilta. Ankkurilla tarkoitetaan NLP:stä36 tuttua käsitettä, joka tarkoittaa kehoon tai mieleen luotua ankkuria. Sen avulla henkilö voi nopeasti palauttaa pintaan halutun lopputuloksen tuottavat voimavarat. Kyseessä voi olla niin sanottu voimapaikka, todellinen tai kuviteltu, joka antaa energiaa ja ruokkii myönteistä ajattelua. Ankkurit luodaan yhdessä asiaan perehtyneen ohjaajan kanssa kahden kesken. Niitä voimistetaan säännöllisillä toistoilla. Irti päästämisen yhteydessä käytin lyömäsoitinta, jonka englanninkielinen nimi on Energy Chime. Olin aiemmin opettanut ryhmän jäsenet tekemään ”STOP”-harjoituksen joka kerta, kun he kuulivat kyseisen äänen. Siksi oli luonnollista yhdistää ääni irti päästämisen kohtaan, jolloin ajatusten tuominen omaan kehoon voimistui. Käytin soitinta myös seuraavien kahden A-kirjaimen kohdalla. Kehotuksena oli, että kun ääni oli tullut kolmannen kerran, olimme valmiita niin sanotusti avaamaan itsemme arkeen ja riisumaan loputkin roolin tuomat jännitteet kehostamme. Vaikka näyttelijät totesivat V-A-P-A-A-menetelmän toimineen, havaitsin, että joudun tekemään roolini purkamisen ja irtipäästämisen vielä itselleni erikseen. Kävin samat vaiheet läpi autossa istuessa, teatterirakennuksen edessä, ennen kotiin palaamista. Tehokasta oli myös pitää radio kiinni kotimatkan

49


ajan ja antaa hiljaisuuden laskeutua kehoon ja mieleen. Kimmo Takanen toteaa osuvasti, että jos aiot työstää puuta, et voi tehdä sitä vain ajattelemalla puuta. On tartuttava työkaluun ja alettava töihin. Etsi oma tapasi purkaa ohjaajuus kehostasi sopivin väliajoin. Kirjoita, piirrä, maalaa, huuda, juokse, istu hiljaa, tunnista tunteesi, löydä tarpeesi.37 Päästä irti pääsi vallasta, kuuntele kehoasi ja anna aikaa itsellesi. • Listaa asioita, jotka antavat sinulle energiaa, tuottavat sinulle iloa ja ovat sinulle totta. Inspiraatiota tähän tehtävään voit ammentaa esimerkiksi seuraavista lauseista: Aloita jälkiruoasta. Seuraa sydämen iloa! Ulvo kuulle! Pidä erivärisiä sukkia. Anna itsellesi lahjoja. Aja taksilla yksi korttelinväli. Luota elämään. Nautiskele hitaasti. Yllätä itsesi. Pukeudu aamiaiselle. Puhu kukille ja odota vastausta. Mene töihin yöpaidassa. Syleile puita. Lähetä rakkauskirjeitä itsellesi. Kokeile. Pyydä sitä mitä haluat. Istu takkatulen loimussa ja kerro tarinoita. Juttele ventovieraiden kanssa. Anna anteeksi itsellesi ja muille. Viskaa repustasi kivet pois. Juttele itseksesi. Ota vastaan. Leiki. Pidä omin lupinesi vapaapäivä. Laula töissä. Rakastele heinäsuovassa. Heitä tekemättömien töiden luettelo menemään. Pidä puseroa väärinpäin. Älä luovuta, vaan vaadi kaikkea. Telttaile pihalla. Arvosta kehoasi. Juo auringonpaistetta. Uskalla jotain uutta. Ajattele, että sinulla on joka päivä lomaa ja käyt työssä vain huviksesi. Seiso myrskyssä meren rannalla. Riko rutiineja. Älä pyydä lupaa. Tee jotain mikä on mahdollista. Tulevaisuudessa on toivoa. Maailmankaikkeus on mukava paikka. 38 • Toisin sanoen vahvista tarinaa, jonka haluat elää todeksi, ja päästä irti siitä, mitä et enää tarvitse tai mikä estää sinua kasvamasta itsesi kokoiseksi.

INNOSTU - OLET JO PERILLÄ Ohjaajuus ja ohjaajan työssä jaksaminen ovat itsestä kiinni. Sinä valitset, haluatko ryhtyä ohjaajaksi. Sen jälkeen sinä valitset, miten haluat ohjata ryhmääsi. Sen jälkeen sinä valitset, miten pidät huolta omasta hyvinvoinnista ja jaksamisestasi. • Päätä ja nimeä jo tänään yksi asia, jokin konkreettinen teko, joka mahdollistaa entistä paremmin työssäjaksamisesi. Se voi olla nukkumaan meno puoli tuntia aikaisemmin, kuudennen kahvikupin jättäminen juomatta tai ennen aamiaista vietetty hetki metsäpolulla. Sinä tunnet itsesi parhaiten. Tunnista omat tarpeesi ja vastaa niihin. • Palkitse itseäsi säännöllisesti tekemästäsi työstä. Valitse sellainen palkinto, joka ei kerrytä vuosirenkaita tai väsytä kehoasi entisestään. • Käy illalla läpi päivän aikana eteen tulleita asioita, joista olet kiitollinen, ja sano hiljaa mielessäsi: ”kiitos”. Kaikki tarvittava löytyy sinusta. Sinulla on olemassa kaikki ne voimavarat, joita tarvitset juuri nyt ja joita tarvitset ohjaajana toimiessasi. On kyse vain siitä, että tulet niistä tietoiseksi ja otat ne käyttöösi joka päivä. Eräs tamperelainen opettaja kirjoitti luokkansa liitutaululle: ”Sinä riität ja jää vähän ylikin.” Se sopii huoneentauluksi itse kullekin.

50


VIITTEET 1 NPL = neurolingvistinen prosessointi.

Se on malli, jolla voi tutkia ja kehittää inhimillistä kommunikaatiota sekä tutkia ja tarvittaessa muuttaa reaktioita, ajattelua, taitoja, tunteita jne. NLP on tutkimus- suuntaus, joka selvittää, miten toimimme silloin, kun saamme systemaattisesti aikaan jonkun tietyn tuloksen. NLP ei ole maailmanselitys, ideologia tms. joka kertoisi, kuinka asioiden pitää olla. Laajasti ottaen NLP kuuluu kognitiivisen psykologian perheeseen. Kognitiivisessa psykologiassa tutkitaan sitä, kuinka ihmiset rakentavat kokemuksensa ja sisäisen maailmansa. NLP on väline hiljaisen tiedon tutkimiseen ja löytämiseen. (Toivonen & Asikainen 2001, 165)

2 Punkanen 2009, 16 3 Harju & Kallasvuo 2007, 18 4 Dilts 1997, 12 5 Vedenkivi 2012, 10 6 Punkanen 2009, 114–115

7 Richard Boyatzisin itsejohdettujen tunnetaitojen oppimisen mallia mukaillen;

Saarinen & Aalto-Setälä 2009, 145

8 Ilmiöllä on myös nimi: 9 Martikainen 2012, 45

pohjustusvaikutus; Martikainen 2012, 44

10 Paunonen-Ilmonen 2001, 109 11 Martikainen 2012, 42–43 12 Erkinjuntti & co 2010, 24 13 Takanen 2013, 16

14 Chopra 2011, 25 15 Harju & Kallasvuo 2007, 30 16 Erkinjuntti & co 2010, 102 17 Jabe 2010, 200 18 Harju & Kallasvuo 2007, 15 19 Harju & Kallasvuo 2007, 11

20 Jos vierastat sanaa ’sielu’, voit käyttää tässä yhteydessä sen sijasta esimerkiksi käsitteitä alitajunta

tai ’todellinen minä’.

21 Chopra 2011, 23 22 Saarinen & Aalto-Setälä 2009, 37 23 Harju & Kallasvuo 2007, 9

24 Ojanen 2012, 81 25 Jabe 2010, 56; Harju & Kallasvuo 2007 26 Vedenkivi 2012, 10 27 Harju & Kallasvuo 2007, 7 28 Kivinen 2010, 16 29 Takanen 2013, 21 30 Manninen 2010, 197 31 Takanen 2013, 11 32 Chopra 2011, 76

33 Paunonen-Ilmonen 2011, 109 34 Punkanen 2009, 16

35 Ojanen 2012, 69 36 NPL = neurolingvistinen prosessointi. Katso tarkempi käsitteen avaus viitekohdasta 1. 37 Takanen 2013, 23 38 Positiivareiden Ajatusten aamiainen 17.9.2013; Bronsberg & Vestlund 1999

51


LÄHTEET Bronsberg, B. & Vestlund, N. (1999): Kuuntele itseäsi - vältä uupumus. WSOY Chopra, D. (2011): Sielukas johtaminen. Seitsemän askelta menestykseen. Basam Books Dilts, R. (1997): Muuttavat ajatukset. Uskomusjärjestelmien muuttaminen NLP:llä. Gummerus Erkinjuntti, T.; Hietanen, M.; Kivipelto, M.; Strandberg, T. & Huovinen, M. (2010): Pidä aivosi kunnossa. WSOY Harju, K. & Kallasvuo, A. (2007): Esimiehen huoltokirja. Edita Jabe, M. (2010): Voitko hyvin työssäsi? Opas alaiselle ja esimiehelle. Yrityskirjat Kivinen, R.; Keränen, K. & Ruuti, M. (2010): Parasta aivoillesi. Ohjeita aivojen hyvinvointiin. Otava Kivinen, R. (2010): Aivot ahdingossa. Kirjassa Kivinen, R.; Keränen, K. & Ruuti, M. (2010): Parasta aivoillesi. Ohjeita aivojen hyvinvointiin. Otava Manninen, K. (2010): Minä onnistun. Kuuntele kehoasi, tunne itsesi. Gummerus Martikainen, J. (2013): Älä usko kaikkea mitä ajattelet. Miten, miksi ja milloin aivosi johtavat sinua harhaan. Talouspsykologia JKM Oy Ojanen, S. (2012): Ohjauksesta oivallukseen. Ohjausteorian käsittelyä. Palmenia Paunonen-Ilmonen, M. (2001): Työnohjaus toiminnan laadunhallinnan varmistaja. WSOY Punkanen, T. (2009): Työnohjaus muutoksen moottorina. Tammi Saarinen, M. & Aalto-Setälä, P. (2009): Perkele! Tunneosaamisen oppikirja esimiehille. Kirjapaja Takanen, K. (2013): Päästä irti. Vapaudu läsnäoloon. Kirjapaja Toivonen, V-M. & Asikainen, R. (2001): Usko tai älä. NLP ajattelukirja 1. Ai-Ai. Gummerus Vedenkivi, T. (2012): Taidot saavissa vai roolit niskassa? Mieli-lehti/kesä 2012, s. 5-11

KIRJALLISUUTTA Birath, B. (1999): Aivojumppa. Oppimista parantavia liikeharjoituksia. Basam Books Bogart, A.: Ohjaaja valmistautuu. LIKE Burgoon, J.K. & Buller, D.B. & Woodall, G.W. (1996): Nonverbal Communication. The Unspoken Dialogue. McGraw-Hill, New York Covey, S.R. (2008): Tie menestykseen. 7 toimintatapaa henkilökohtaiseen kasvuun ja muutokseen. Gummerus Dunderfelt, T. (2008): Intuitio. Sisäinen viisaus. Kirjapaja Gladwell, M. (2006): Blink. The Power of Thinking without Thinking. Penguin Books Haarakangas, K. (2011): Voimistava läsnäolo. Mielen tiet lapsuudesta vanhuuteen. PS-kustannus Hotinen, J-P. (2002): Tekstuaalista häirintää. Kirjoituksia teatterista, esitystaiteesta. LIKE Haarakangas, K. (2008): Parantava puhe. Dialogisuus ihmissuhteissa, mielenterveystyössä ja psykiatrisessa hoidossa. Magentum Johnstone, K. (1996): Impro. Improsta iloa elämään ja esiintymiseen. Yliopistopaino Koponen, P. (2004): Improkirja. Mitä yhteistä on filosofialla, pullopersesialla ja vapaalla pudotuksella? Like Kåver, A. & Nilsonne, Å. (2008): Toimiva yhteys. Myötätunto ja hyväksyntä ihmissuhteissa. Edita Weston, J. (1999): Näyttelijän ohjaaminen. Nemo/TAIK

52


53 Kuva: Petra Tiihonen/Alias Studiot Oy


Kuva: Panu Raipia

Sen tyyppinen tuottajan työ, jota pidän itse kaikkein

hedelmällisimpänä, ei nimittäin perustu tiettyjen toiminta-

tapojen orjalliseen suorittamiseen. Se perustuu iloon olla osa työryhmiä, niin teknisiä, taiteellisia kuin taloudellis-hallinnollisiakin taustavoimia. Kulttuuritapahtuman tuottaminen on sosiaalinen, luovan alan luova työ. 54 Kuva: Teemu Ojala

Teemu Ojala työskentelee nykyisin Tampereen Komediateatterin tuottajana. Aiemmin hän toimi Suomen Harrastajateatteriliiton tuottajana. Tämän työn yhteydessä hän tuotti Seinäjoen Harrastajateatterikesää ja SPOTTI – Lasten teatteripäiviä sekä vaikutti muun muassa Ramppikuume – valtakunnallisten nuorisoteatteripäivien ja Harrastajateatterifestivaali Teatterilaivan taustajoukoissa. Ojala toimi myös kansainvälisen harrastajateatteriliiton (AITA/IATA) Suomen keskuksen sihteerinä. Ojala on työskennellyt myös Pyynikin kesäteatterin tiedottajana, Seinäjoen ammattikorkeakoulun dramaturgian opettajana ja Teatterikasvatuksen ohjaajakoulutus -hankkeen kouluttajana. Lisäksi hän on työskennellyt freelancer-ohjaajana, toimittajana ja teatterikriitikkona. Harrastajateatteritoimintaan Ojala tutustui liki 20 vuotta sitten. Hän on ollut tamperelaisen Tukkateatterin puheenjohtaja, Tampereen Ylioppilasteatterin jäsen ja NääsPeksin kunniajäsen.


TEEMU OJALA

Näkökulmia tuottamisesta ja rahoitusmahdollisuuksista harrastajateatterista ammattiteatteriin Teatteritapahtuman toteuttamisesta kiinnostuneet puoliammattimaiset kulttuurityöläiset tai innokkaat harrastajat, jotka haluavat jämäköittää toimintaansa toivovat avuksensa ”teatterituottajan muistilistaa” tai suuntaviivoja teatteritoiminnan rahoitusmahdollisuuksista. Nämä halut ja toiveet ovat ymmärrettäviä ja tarpeet olemassa. Vaikka en olekaan listojen tekemisestä innostuva ihminen, koetan tässä artikkelissani vastata tällaiseenkin tiedonhaluun. Teen sen osittain rivien välissä, kuten kunnon kulttuurissa kuuluukin. Kannettu vesi ei kuitenkaan kauaa kaivossa pysy. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että seikkaperäinen listaus olemassa olevista kulttuurin rahoittajatahoista vanhenee ennen kuin tämä artikkelikokoelma on painossa. Tai siitä, että luettelo tuottajan työssä hoidettavista asioista sisältäisi lukemattomia eri kohtia, jotka vaihtuvat jopa olennaisilta osiltaan aina uudentyyppisen produktion edessä, tuottajan roolien vaihdellessa enemmän kuin näyttelijällä urallaan. Enemmänkin ajattelen, että kyseessä on väärinkäsitys. Sen tyyppinen tuottajan työ, jota pidän itse kaikkein hedelmällisimpänä, ei nimittäin perustu tiettyjen toimintatapojen orjalliseen suorittamiseen. Se perustuu iloon olla osa työryhmiä, niin teknisiä, taiteellisia kuin taloudellis-hallinnollisiakin taustavoimia. Kulttuuritapahtuman tuottaminen on sosiaalinen, luovan alan luova työ, ja jos sitä ei osaa sellaisena ottaa, sitä ei kauaa jaksa. Käyn läpi toimintatapoja ja tuottajan työn yleisiä periaatteita, mutta taloushallinnon ulkopuolelta tuottajan töihin etsiytyneenä humanistina haluan ensin tutkailla tuottajan töihin ajautunutta ihmistä. Katsoa, miten hänen kävi niin kuin kävi.

LÄHTÖLAUKAUS TUOTTAJAN TÖIHIN Jos tuottajat olisivat taitavia rahantekijöitä, he ymmärtäisivät pysyä kaukana teatterista. Tuottamista tehdään rakkaudesta lajiin, kuten muutakin teatterityötä. Mielellään haihattelevien teatterintekijöiden joukossa on aina tarvetta ”jalat maassa”-henkisille, keskivertoa teatterintekijää edes hieman käytännönläheisemmille ihmisille, jos toiminnasta halutaan saada pysyvämpää, näkyvämpää tai kannattavampaa. Monen ammattiteatterin ensimmäinen palkkaa saava henkilö on ollut teatterisihteeri. Tämä nimike on nyttemmin usein vaihtunut ”tuottajaksi”. Tarvitaan joku, joka suostuu pitämään lankoja käsissään, hoitamaan laskut maksuun ja suunnitelmat toteutetuiksi, koskevatpa ne sitten henkisempiä asioita, markkinointia, organisaatiota, tekniikkaa, yhteydenottoja päättäjiin tai vaikka valuvaa miestenvessan pisuaaria.

55


Vaikka pieni harrastajateatteri kykenisikin, esimerkiksi yhdistyksen vastuualueita hallitukselleen jakamalla saada yleiset asiansa hallintaan, on yleensä jokaiselle produktiolle erikseen nimetty tuottaja. Hän yrittää pitää tulossa olevan ensi-illan budjetissa ja koettaa neuvotella ohjaajan kanssa, jos tämä heittäytyy innostuneessa hybriksessään vaatimaan budjetin ylityksiä. Tuottaja voi pohtia, että ”yksinäisyyttä voisi kenties kuvata muullakin tavalla kuin sijoittamalla päähenkilö avaruusasemalle”. Jotta tällaisesta, arasti taiteen tekemisen sisältöihin puuttuvasta aiheesta voisi rakentavasti ohjaajan kanssa keskustella, täytyy tuottajan ymmärtää riittävästi teatterin kielioppia ja pyrkiä olemaan osa työryhmää. Tämä pyrkimys on aiempaa akuutimpi, sillä tämän päivän tuottajat eivät enää nouse pelkästään teatteriyhteisöistä, vaan saapuvat entistä useammin ”talojen” ulkopuolelta. Muualta tullessaan he usein tuovat raikkaita tuulahduksia teattereiden pölyisiin nurkkiin, mutta koska esimerkiksi kulttuurituottajia koulutetaan monenlaisiin tarpeisiin, täytyy yhteisen kielen löytämisessä olla aiempaa tarkempi. Olen koulukuntaa, joka ajattelee, että tuottajalle on avuksi, jos hän ymmärtää liki kaikkia teatterin tekemisen osa-alueita. Itse olen toiminut muun muassa lipunmyyjänä, lavastemiehenä, markkinoijana, mainosmyyjänä, valoteknikkona, näyttelijänä, ohjaajana, apulaisohjaajana, muusikkona, musiikintekijänä, järjestäjänä, tarpeistonhoitajana, teatterikurssien vetäjänä, tiedottajana, kriitikkona ja kulttuuritoimittajana, käsikirjoittajana ja dramaturgisena apuna. Yhtenä en ole kuitenkaan koskaan toiminut, nimittäin teatterin muun henkilökunnan ovimattona. Tuottaja ei saa olla se, joka ainoana kantaa huolta yhteisistä asioista, kirjoittelee lappuja pesemättömistä tiskeistä, jää siivoamaan tilan muiden lähdettyä tai ottaa vastaan mitä tahansa purkauksia teatterin taiteelliselta työryhmältä. Harmillisen moni hyvä tuottaja on kokenut loppuun palamisen heti uransa alkumetreillä otettuaan vastaan paikan pienessä ammattiteatterissa tai ammattijohtoisessa harrastajateatterissa. Asetelma saattaa olla seuraava: Paine teatterin kannattamaan saamiselle on kova ja se sälytetään tuottajan vastuulle, ”kun hän saa palkkaakin”. Syy on hänen kykenemättömyydessään markkinoida ja tiedottaa tai verkostoitua rahoittajien kanssa. Samaan aikaan taiteellinen johtaja ei taiteen nimissä tingi yhtään hankalaksi tai väsyneeksi luonnehditusta ohjelmistostaan tai sen tyylistä. Ei myöskään teatterin vakiintuneista, ”hyväksi havaituista” käytännöistä. Edellinen siis varoituksen sanana surmanloukuista, joihin itse en ole urallani joutunut. Tuottajan työ hyvän työryhmän parissa on antoisaa ja palkitsevaa, kannattaa vain muistaa, että kaikki ei ole kultaa, mikä kiiltää eikä ensimmäiseen vastaan tulevaan pienipalkkatyöhön kannata aina miettimättä rynnätä.

TUOTTAJAN ERI ROOLEISTA Jukka Hytti nimeää kirjassaan Teatterituottajan opas (2005) tuottajalle seuraavia pääasiallisia rooleja: Tuottajan tulee olla tilanteesta riippuen yleisorganisaattori, aikatauluttaja, projektiveturi, teatterintuntija ja mahdollisesti myös yrittäjä, vaikka olen sitä mieltä, että varsinkaan aloittelevan tuottajan ei koskaan pidä sitoa tuotantoihin omia henkilökohtaisia säästöjään. Tuottajan voi olla tarpeellista olla myös mediaa hereillä pitävä tiedottaja, sponsoreita hankkiva markkinointipäällikkö tai suhdeverkostoissa luoviva kulttuuripoliitikko. Tällä hetkellä teatterin moniottelija Jukka ”Hyde” Hytti toimii Teatterin tiedotuskeskuksessa kansainvälisten asioiden päällikkönä. Pidin kansainvälisen harrastajateatteriliiton kongressissa esitelmän Teatterituottamisen kansainvälisestä verkkokurssista, jonka pohjamateriaalia Hytti oli suunnitellut. Kansainvälisissä yhteyksissä tuottajan rooli laventui lisää; joissakin maissa tuottaja on vain henkilö, joka hankkii, kokoaa ja tarjoaa työryhmälle rahoituksen, entisaikojen mesenaattien tyyliin, mutta toisissa kulttuureissa tuottaja astuu voimakkaasti esiin, jos produktio ei ole kehittymässä toivottuun suuntaan.

56


Suomessa näytelmän ohjaajaa kunnioitetaan ja hänen asemansa on edelleen vahva, vaikka työryhmälähtöinen työskentely on yleistymässä varsinkin pienempien teatteriryhmien kesken. Näin ollen tuottaja hyvin harvoin puuttuu taiteelliseen lopputulokseen ilman, että on saanut tähän produktion ohjaajan suostumuksen. Silti tuottajan päätökset, pienetkin, lopulta vaikuttavat myös omalta osaltaan taiteelliseen lopputulokseen.

TUOTANNON ALUKSI Ennen kuin tuotanto on edes kunnolla alkanut, tuottajan on syytä pohtia tekijänoikeus- ja lupa-asioita. Ei pelkästään siksi, että ne ovat menoeriä siinä missä muutkin. Tekstin oikeuksien varmistamiseksi täytyy ottaa ajoissa yhteyttä Näytelmäkirjailijaliittoon tai Näytelmäkulmaan, johon pitää lähettää esityslupapyyntö nettilomakkeella. Mikäli esitykseen tarvitaan jo olemassa olevaa musiikkia, täytyy olla yhteydessä Gramexiin tai Teostoon, riittävän ajoissa varsinkin silloin, jos jokin tietty musiikki on esityksessä merkittävässä roolissa. Entistä useammin teatteriesitys on jossakin erikoisessa tilassa, vaikkapa ulkosalla, ratapihalla tai teollisuushallissa. Silloin tarvitaan monta lupaa, joita ei heti tulisi mieleenkään. Tärkeintä on aina pyrkiä huolehtimaan katsojien ja esiintyjien hyvinvoinnista ja turvallisuudesta. Erikoiseen tilaan on syytä laatia pelastussuunnitelma, vaikka kävijöitä odoteltaisiin alle 200 henkeä kerrallaan, varsinkin jos tilassa käytetään avotulta. Oma aktiivisuus tekee hyvän vaikutuksen valvoviin viranomaisiin. Kattava listaus tapahtuman järjestämiseen liittyvästä pykäläviidakosta, luvista ja ilmoitusvelvollisuuksista löytyy muun muassa Tampereen tapahtumatoimiston esitteestä Tapahtumajärjestäjän opas. Se löytyy sähköisenä Tapahtumatoimiston kotisivuilta www.tapahtumatoimisto. com ja on helposti sovellettavissa minkä vain kunnan tarpeisiin. Muiltakin kaupungeilta vastaavia tietopaketteja löytyy kuntien ulkopuolisten tuottajatahojen aktiivisuuden lisäännyttyä. Muun muassa melurajoista kannattaa pitää kiinni, jos ei halua, että tapahtuma tai esitys päättyy ennen aikojaan. Tuotannon valmisteluvaiheessa päästyään ohjaajan ja muun työryhmän kanssa yhteisymmärrykseen produktion sisällöistä, tuottajan on helpompi hankkia sille rahoitusta. Pelkkä mahdollisten rahoituslähteiden luetteloiden hyödyntäminen johtaa hakemusten ja yhteydenottopyyntöjen sylkemiseen ympäriinsä. Jotta aikaa ei menisi haaskuuseen, hakuja kannattaa tehdä ”tositarkoituksella” pienen itsetutkiskelun jälkeen. Ensin täytyy kysellä itseltään: Mikä oli ensivaikutelma, kun kuulit tulevasta esityksestä? Miksi näytelmä on siinä maineessa kuin on ja mitkä rahoittajatahot voisivat tuota mainetta hyödyntää? Minkä vastakkainasettelun tai perustilanteen ympärille näytelmän juoni kiertyy? Löytyykö näistä tilanteista kumpuaviin kysymyksiin uusia näkökulmia, joita voisi markkinoinnissa hyödyntää? Kuinka isoja, yhteiskunnassa yleisesti havaittavia asioita näytelmän aihepiirissä käsitellään? Kun olet tutustunut tekstiin ja tekijäryhmän tavoitteisiin, voit lähteä suunnittelemaan jatkoa esimerkiksi seuraavilla tavoilla.

PIENEMMÄSTÄ KOHTI SUUREMPAA Ajattelen olevani tuottajana kuvitteellisessa, mutta kunnianhimoisessa harrastajateatterissa. Tuottaja on pestattu tuottamaan yksi vuoden kolmesta, isommasta ensi-illasta. Teatteri tekee kevätensi-illan helmikuulle, kesäteatteria kesäkuun alkuun ja syksyn ensi-illan syyskuun alkuun ja lisäksi vaikkapa pikkujoulukauteen pienimuotoisemman esityksen. Projektin ennakkosuunnittelu saattaa olla harrastajateatterissa tai sieltä täältä kootussa ammattiporukassa jopa tärkeämpää kuin suuremmassa ammattiteatterissa: Tuotantosuunnitelma, budjetti eli tulo- ja menoarvio, markkinointisuunnitelma ja

57


tiedotussuunnitelma ovat tärkeässä roolissa, jos teatterin toiminta ei ole vakiintunutta. Jos tuottaja käy nämä läpi työryhmän kanssa ennen harjoituskauden alkua, ne tuovat harjoituskaudelle rakennetta. Yhdessä ohjaajan kanssa tuottaja käy läpi harjoitusaikataulut. Tuotantosuunnitelma aikataulutetaan suhteessa siihen. Tuottajan kannattaa käyttää pelisilmää siinä, käydäänkö kaikki suunnitelmat läpi kaikkien kanssa. Toiset näyttelijät haluavat vain näytellä. Taiteellisen työryhmän työrauhan kannalta ja päätöksenteon helpottamiseksi voi joskus olla parempi, että kaikkia ongelmia ei puntaroida koko porukalla. Toisaalta demokratia on teatteriväen kesken arvossaan. Mistä sitten rahoitusta? Tässä vaiheessa ongelmanratkaisijoiden suuri määrä ei useinkaan ole ongelma. Ensimmäisenä tulee mieleen hakea ideoita järjestöiltä, joiden jäsen kyseinen teatteri on, mutta tämä asia on yllättävän huonosti teatterilaisten tiedossa. Rahastonhoitaja saattaa tietää, mille järjestöille teatteri maksaa vuosittain. Sillä pääsee alkuun. Silti järjestö voi olla esimerkiksi kolmeen kertaan Suomen Harrastajateatteriliiton (SHT) jäsen. Kerran suoraan, toisen kerran Suomen Nuorisoseurojen kautta ja kolmannen kerran vaikkapa Ylioppilasteatteriliitto Sytyn kautta. Vaikka teatteri ei kokisikaan olevansa perinteinen nuorisoseura, se on saattanut jäsenyydellään paikallisessa nuorisoseuraliikkeessä löytää keinon hankkia vuokra-avustusta ja Sivistysliitto Kansalaisfoorumilta myötämielisemmin kurssiavustuksia. Näyttämötyön tai näyttämötekniikan kurssin voisi perustaa myös tämän kuvitteellisen ensi-illan toteutumista tukemaan. Sivistysliittoja ja niiden opintokeskuksia kannattaa muutenkin hyödyntää. Vaikka niiden taustalla poliittista historiaa olisikin, toimintaa määrittää laki vapaasta sivistystyöstä ja niiden toiminta on kaikkien kansalaisten saatavilla. Tavallista on, että vakavasti toimiva harrastajateatteri on kahden Suomen suurimman harrastajateatterijärjestön eli Suomen Harrastajateatteriliiton ja Työväen Näyttämöiden Liiton (TNL) jäsen. Yleinen harhaluulo nimittäin on, että jäsenyyttä vaadittaisiin näiden järjestöjen suurimmille festivaaleille, kuten Seinäjoen Harrastajateatterikesään tai Mikkelin Työväen Näyttämöpäiville hakemiseen. Todellisuudessa festivaaleille voi hakea mikä ryhmä vain, mutta jos teatteri hakee näiltä järjestöiltä tukea ensi-iltaansa varten, esimerkiksi SHT:n koulutus- ja tuotantoavustuksia tai TNL:n projektiavustuksia, jäsenyyttä toki tarvitaan. Ulkomaiden festivaaleille hakiessakin jäsenyyksistä on hyötyä. Festivaalit sinänsä ovat tuottajalle mainioita paikkoja verkostoitua. Teatterilaiset eivät kuitenkaan ole kovin luovia tai viitseliäitä sukkuloimaan järjestökentässä. Nuoret aikuiset teatterintekijät eivät välttämättä hoksaa, että voisivat yhä ollessaan alle 29-vuotiaita hakea Nuori Kulttuuri -säätiöltä matka-avustuksia ulkomaille. Yhteistyö suomenruotsalaisten järjestöjen ja säätiöiden kanssa ei myöskään käy Sisä-Suomen teatterien mielessä, vaikka Finlands Svenska Ungdomsförbund voisi olla kiinnostava kumppani ensi-iltaan. Teatteri on yleensä osannut pommittaa markkinointimielessä lähitienootaan. Lähistön putiikeista on yleensä pyydetty mainoksia käsiohjelmaan. Kuppiloiden, joissa tekijät käyvät ja kenties potentiaalinen yleisökin käy, seinille on kiikutettu julisteita. Ripustusluvan saamiseksi auttaa, että juliste näyttää ulkopuolisistakin hyvältä ja koostuu yhdestä kappaleesta. Astetta pidemmälle vietyä ajattelua on pohtia, hyödyttääkö teatteri välitöntä aluetta, kylää tai kaupunginosaa, jossa se sijaitsee. Hieman liioiteltu omanarvontunto ja ylpeys omasta kaupunginosasta voi olla hyvä lähtökohta, kun ottaa yhteyttä kunnan tai kaupungin päättäjien suuntaan. Ensin kannattaa selvittää, saako teatteri yleisavustusta kaupungilta. Usein kaupungit ovat konservatiivisia rahanjaossaan ja tapaavat jakaa sitä vuoden alussa niille teattereille, joille rahaa on aiemminkin jaettu ja jotka ovat toimineet jo vuosia. Ei auta, jos teatteriryhmä juuri tällä kertaa on ryhmän mielestä saavuttamassa jotakin erikoislaatuista. Yleensä kaupungeilla on rahaa varattuna myös satunnaisiin projektiavustuksiin, jotka sopivat poikkeuksellisiin ideoihin. Niitä saattaa olla mahdollista hakea jopa kuukausittain. Tuottajan on hyvä tietää ennakolta rahastojen ja säätiöiden hakuaikoja: Suomen Kulttuurirahas-

58


Periaatteessa teatterin tekeminen on samanlaista kaikkialla

silloin, kun ihmiset pyrkivät saamaan aikaan mahdollisimman hyvää teatteritaidetta. Niinpä rahoitustapojen erot hämmentävät.

Haluaisinkin, että harrastajateatterit omaksuisivat joitakin ammattiteatterien käytänteitä ja ammattiteatterit löytäisivät jotakin rikastuttavaa

harrastajateattereista ja järjestökentältä.

59

Kuva: Teemu Ojala


ton maakuntarahastot, Alfred Kordelinin säätiö, Jenny ja Antti Wihurin rahasto, Svenska Kulturfonden ja niin edelleen. En silti aikatauluttaisi ensi-iltaa avustuspäätöksien päivämäärien mukaan, sillä ne ovat vähintäänkin epävarma tulonlähde, vaan lähtisin siitä, että esitys pärjää tarvittaessa myös ilman näitä avustuksia. Jonkinlainen pesämuna teatterilla pitää aina olla, sillä useimmiten avustukset tulevat teatterin tilille vasta projektin raportoinnin jälkeen. Ensi-illan jälkeen alkavat vasta virrata myös lipputulot. Osassa rahastoista vaaditaan, että hakijat ovat ammattilaisia. Aina joku työryhmästä sen verran ammattilainen on ollut, että se ei ole hakemista haitannut. Jos hakemuksia avustusjärjestöille ei tee ajatuksella, niillä ei ikinä heltiä avustusta. Voi tuntua epäreilulta, että se, mitä sanamuotoja hakemuksessa käyttää, vaikuttaa vahvasti avustuksen saamiseen. Tekijät saattavat aiheellisesti miettiä, kuinka tulossa olevan ensi-illan ilmiselvä laadukkuus ei välity vähemmällä avustuksen jakajille. Tuulimyllyjä vastaan on silti turha taistella. Hakemuksia tehdessä kannattaa tutkiskella, mihin tarkoituksiin rahasto tai säätiö yleensä myöntää rahaa ja miettiä, löytyisikö produktion sisällöstä säätiön tukitoiminnassa esiin nostettuja teemoja. Nämä teemat ovat yleensä näkyvästi esillä järjestön kotisivuilla. Kannattaa myös silmäillä edellisvuonna avustusta saaneiden listaa. On tiettyjä muoti-ilmaisuja, joilla avustusta tuntuu helpommin irtoavan. Näinä aikoina niitä ovat muun muassa ”taiteidenvälisyys”, ”raja-aitojen ylittäminen”, ”yhteisöllisyys”, ”työryhmälähtöisyys”, ”liminaalisuus”, ”devising”, ”yhteiskunnallisuus”, ”sukupuolisensitiivisyys ja sukupuoliroolit”, ”kansainvälinen yhteistyö”, voimaannuttaminen” ja ”sosiaalinen media”. Jotkut toiset muotisanat, kuten ”performatiivinen”, ”nuorisotoiminta” tai ”tanssillinen” saattavat olla aavistuksen riskaabeleja, sillä jotkut järjestöt ovat hämmästyttävän mustavalkoisia sen suhteen, mitkä taiteet tai elämänalueet kuuluvat heidän avustusvastuunsa piiriin. Kyynikko voisi ajatella, että kun tekee bingon yllämainituista sanoista, avustushakemus on valmis. Totta puhuen ilmaisuja yhdistää ulospäin suuntautuneisuus. Teatterin toivotaan käyvän vuoropuhelua ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Selvä häviäjä tämän päivän avustushauissa on niin sanottu perusteatteri, tuttavallisemmin ”pertsa”. Avustuksia ei tunnu draamalle irtoavan, vaikka työn alla olisivat kaikkein arvostetuimmat klassikkotekstit.

SUUREMMASTA KOHTI PIENEMPÄÄ Katsahdus ammattiteatteripuolelle. Tampereen Komediateatteri, jossa vakituisesti tuottajana työskentelen, on valtionosuusteatteri. Pohjimmiltaan sen takana on Raipian teatteriperhe. Niinpä politiikka ei pyöri teatterin taustavoimana yhtä merkittävästi kuin keskisuuren kaupungin omistamassa teatterissa. Katsojia on enemmän kuin monessa kaupunginteatterissa, mutta henkilökuntaa vähemmän. Työnkuvat ovat laajat. Silti ammattiteatterissa pelisäännöt ovat harrastajapuolta selkeämmät. Teatterin käytäntöjen tuntemusta on henkilökunnalla enemmän, joten tuottajan ei yleensä tarvitse olla kovin huolissaan produktioiden kehittymisen vaiheista. Viikkopalavereja kuitenkin pidetään, jotta kaikki tietävät, mitä talossa tapahtuu. Tietysti paineet saada katsojia ovat harrastajapuolta suuremmat. Niinpä ohjelmiston suunnittelussa pyritään toisinaan ajattelemaan mahdollisimman suuresti ja sen jälkeen kaivamaan realiteetit pöytään. Yhteistyökumppanien suhteen ajattelu on täysin toisenlaista kuin harrastajateatteripuolella. Harrastajapuolta ympäröivästä järjestöpolitiikasta ei ole tietoakaan, kun rahoitusmahdollisuuksia pohditaan. Sen sijaan sponsoroinnin mahdollisuuksia käsitellään yhtenään. Monenlainen yritysyhteistyö, joka harrastajateatteri- ja järjestöpuolella on lastenkengissään, on jokapäiväistä.

60


SYNTEESI En ole koskaan ollut kovin innoissani ammatti- ja harrastajapuolen välisistä raja-aidoista. Periaatteessa teatterin tekeminen on samanlaista kaikkialla silloin, kun ihmiset pyrkivät saamaan aikaan mahdollisimman hyvää teatteritaidetta. Niinpä rahoitustapojen erot hämmentävät. Haluaisinkin, että harrastajateatterit omaksuisivat joitakin ammattiteatterien käytänteitä ja ammattiteatterit löytäisivät jotakin rikastuttavaa harrastajateattereista ja järjestökentältä. Otan pari esimerkkiä rajojen ylityksistä. Pahoittelen jo etukäteen tamperelaista näkökulmaa. Ensin isottelevista harrastajateattereista, jotka eivät ole halunneet tyytyä liian pieniin kuvioihin: Tamperelainen NääsPeksi, joka katsojamäärällä mitattuna on Tampereen suurin harrastajateatteri, on ottanut sponsoroituja mainoksia lavalle jo vuosia. NääsPeksi on tehnyt sen korostetusti ja nöyristelemättä, jopa mainostajia ivaillen. Tapa sopii interaktiivisten musiikkinäytelmien remeltävään henkeen. Produktion takana ovat tamperelaiset korkeakouluopiskelijat, etupäässä teekkarit. Marraskuussa 2013 NääsPeksin uusin produktio sai ensi-iltansa Tampere-Talon isossa salissa, johon mahtuu 1835 katsojaa, kuukautta ennen kuin Tasavallan Presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotto valtasi sen. En ole kuullut, että mikään muu harrastajateatteri olisi edes ajatellut salin vuokraamista. Tamperelainen Tukkateatteri, harrastajateatteri, jossa on jäseninä kulttuuritöissä muualla olevia ihmisiä, ei aina ole tyytynyt tarjolla oleviin valmiisiin teksteihin. Sen lisäksi, että tekstejä on kirjoitettu ja dramatisoitu itse, niiden oikeuksia on hankittu suoraan ulkomailta, ohi kotimaisten agentuurien ja käännetty itse. Näin tehtiin muun muassa Terry Pratchettin fantasianäytelmässä Totuus, joka valmistettiin yhteistyössä Tampereen Ylioppilasteatterin kanssa vuonna 2004 ja jonka tekijänoikeusrahat ohjattiin orankien suojeluun. Myös Neil Gaimanin novelleihin perustuva aikuisten satunäytelmä Sadun kääntöpuoli (dramatisointi Emmi Itäranta) sai ensi-iltansa vuonna 2006 samaan tyyliin, kunhan Neil Gaimanin kanssa oli saatu paperit allekirjoitettua. Päinvastaisen pyrkimyksen esimerkkejä löytyy Tampereen Komediateatterista: Syksyllä 2012 sai Komediateatterissa ensi-iltansa Lapintien Las Vegas -revyy. Siinä koetettiin saada Tampellan Juhlatalon ravintolateatteriin välitön tunnelma, tuoda revyy ja sirkus lähelle ihmistä korostamalla, että kyseessä on nyt Vegasin lapintieläinen painos. Syksyllä 2013 sai ensi-iltansa Tirkistelyä-parisuhdekomedia, jonka pääosissa oikean elämän aviopari Anu ja Panu Raipia käsittelevät ihmissuhteita. Molemmissa tapauksissa pyrkimys on ollut karistaa osa ammattiteatterin turhasta etäisyydestä, madaltaa kynnystä astua sisään. Harrastajateatterit voisivat siis tarpeen tullen ajatella tuotantojaan myös pienemmästä mittakaavasta kohti suurempaa ja ammattiteatterit suuremmasta pienempään. Tuottaja voi auttaa yleisöä astumaan sisään teatterin maailmaan ja tekijöitä nauttimaan siellä olosta. Suomessa tehdään hyvää teatteria. Tehdään siitä yhteistyöllä vielä vähän parempaa.

LÄHTEET Hytti, J. (2005): Teatterituottajan opas, Helsinki: Hakapaino Oy Paavola, S. (toim.) (2012): Tapahtumajärjestäjän opas, Tampereen kaupungin tapahtumatoimisto, Tampere: Offset Ulonen Oy (www.tapahtumatoimisto.com)

61


Johanna Ikola on teatterin rakastaja, näyttelijä, Teatteri Lapuan tuottaja ja taloudenhoitaja, toiminut aiemmin myös 7 vuotta teatterin puheenjohtajana. Päivätyökseen Ikola opettaa ammattikorkeakoulussa viestintää ja tapahtumatuottamista kulttuurituotannon opiskelijoille. Kuva: Riku Suonio

62 Kuva: Johanna Ikola


JOHANNA IKOLA

Harrastajateatterin benchmarking-pilotti Teatteriyhdistys Kulissi ja Teatteri Lapua yhteisvoimin toimintaansa parantamassa Taiteilijat ovat, ainakin stereotypian mukaan, kateellista ja kyräilevää porukkaa ja omia hyviä ideoita ei vahingossakaan jaeta. Teatterintekijät kuulemma sortuvat tähän syntiin jopa muita taiteenaloja useammin. Tämän artikkelin kirjoittajakin tunnistaa tämän ajattelumallin ja tunnustaa aika ajoin jopa kärsineensä tästä omahyväisyydestä ja itseriittoisuudesta itsekin. Oli siis onnekas sattuma, että keväällä 2012 Nuorisoseurajärjestön teatteritoimikunnan kokouksen innostavassa ilmapiirissä nousi esille ajatus siitä, että olisi mielenkiintoista kokeilla yritysmaailmassa toiminnan kehittämisessä yhtenä välineenä käytettävää benchmarking-vertaisarviointityövälinettä myös harrastajateatterin kehittämiseen.

KÄSITTEEN MÄÄRITTELYÄ JA PYÖRITTELYÄ Benchmarking on toiminnan kehittämisen väline ja vertailevan arvioinnin menetelmä, jota käytetään melko yleisesti oppilaitoksissa ja yrityselämässä. Benchmarking on suomennettu vertailevaksi arvioinniksi, parhaiden käytänteiden etsimiseksi, esikuva-arvioinniksi ja parastamiseksi. Timo Tervo avaa käsitettä kuvaamalla sitä vertautuvaksi arvioinniksi, uteliaaksi arvioinniksi, vierailuarvioinniksi tai kumppanuusarvioinniksi. Vaikka benchmarkkaus onkin alun perin tarkoittanut yleisen mittapuun asettamista, se ei tarkoita pelkästään matkimista vaan parhaiden käytäntöjen etsimistä ja soveltamista oman organisaation kehittämistyössä. Toimivia käytänteitä voidaan etsiä paitsi muista oman alan ihmisistä tai organisaatioista, myös eri alan toimijoista ja oman organisaation eri osista. Benchmarkkausprosessi voidaan jakaa viiteen vaiheeseen, jotka ovat seuraavat: 1. itsearviointi (oma kehittämisprosessi), 2. vertailukumppanin haku (jossa ao. prosessi toimii), 3. vertailu (vierailukäynnit), 4. tulosten tulkinta, kriittinen ja luova tutkiminen ja 5. soveltaminen ja siirtäminen omaan toimintaan.

63


KUMPPANIEN VALINTAPERUSTEET Jyväskylässä toimiva Teatteriyhdistys Kulissi ja lapualainen Teatteri Lapua valikoituivat pilottiin useammastakin eri syystä. Molemmat teatterit ovat toimineet jo useamman vuosikymmenen (Kulissi perustettu 1982 ja Lapuan Harrastajanäyttelijät 1978), molemmilla on vankka jalansija omalla alueellaan, vakiintunutta ja organisoitua toimintaa sekä suurin piirtein samansuuruinen liikevaihto. Toisaalta teattereiden toiminnassa on sellaisia toisistaan eroavia piirteitä, jotka kiinnostivat kumppania, esimerkiksi Kulissin erittäin vahva lasten ja nuorten teatteritoiminta ja lapualaisten suuri ensi-iltojen määrä vuodessa. Tärkeää benchmarkkaus-kumppanien valinnassa oli se, että teatterit sijaitsevat tarpeeksi etäällä toisistaan, että kilpailuasetelmaa ei ole. Jos benchmarkkauksesta haluaa kaiken hyödyn irti, on kumppanin valinta tehtävä huolellisesti. Kumppanin on oltava tarpeeksi samankaltainen, että vertailu olisi mahdollista, mutta myös tarpeeksi erilainen, että uudet avaukset ja toiminnan kehittämisideat olisivat mahdollisia.

VERTAISARVIOINTIPROSESSI VAUHDILLA KÄYNTIIN Kulissin ja Teatteri Lapuan vertaisarviointi lähti liikkeelle toukokuussa 2013 tapaamisella, johon osallistui yksi edustaja molemmista teattereista sekä Kansalaisfoorumin työntekijöitä. Tapaamisessa kartoitettiin lyhyesti molempien teattereiden toimintaa sekä luotiin yhdessä nykyanalyysityökalu, jonka avulla molempien teattereiden oli määrä tarkastella toimintansa vahvuuksia ja kehittämiskohteita sekä miettiä toiminnan tavoitteita. Analyysin kohteiksi valittiin yhdessä seuraavat asiat: produktiot (ohjelmistopolitiikka, markkinointi, myynti, ohjaajakysymys), talous, jäsenistö, yhteistyö/verkottuminen, ajankohtaiset asiat sekä toimintaa ohjaavat olemassa olevat ohjeet ja määräykset. Kesän 2013 aikana Kulissin johtokunta ja Teatteri Lapuan hallitus kumpikin tahoillaan kokoontui tekemään työkalun avulla analyysiä toiminnastaan. Valmiit analyysit lähetettiin sen jälkeen toiselle teatterille tutustuttavaksi. Jo tämä oman toiminnan analyysi selkeytti ajatuksia ja auttoi molempia teattereita sanoittamaan oman toiminnan kipupisteet mutta myös ne vahvuudet, joiden avulla toiminta pysyy vireänä ja kehittyvänä. Loppukesällä 2013 palaveerattiin samalla kokoonpanolla kuin toukokuussa ja keskusteltiin nykytila-analyysin pohjalta siitä, mitkä asiat toisen teatterin toiminnassa olivat kiinnittäneet huomiota ja mistä asioista haluttaisiin keskustella tarkemmin. Kaikki edellä kerrottu taustatyö tähtäsi teattereiden hallitusten yhteiseen viikonlopputapaamiseen, jonka aikana oli tarkoitus esitellä teattereiden toimintaa, keskustella ongelmista ja niiden ratkaisuista sekä löytää toisen teatterin toiminnasta elementtejä, joita voisi soveltaa omaan toimintaan. Oman teatterin toiminnan kehityskohteitten pohdinnalle varattiin myös aikaa viikonlopun ohjelmassa. Teattereiden hallitukset sekä Tuula Hyystinmäki, Timo Tervo ja Kauko Salonen Kansalaisfoorumista tapasivat lokakuun alussa Ähtärissä. Viikonlopun väljiksi teemoiksi oli sovittu teattereiden yleisesittelyjen lisäksi yritysyhteistyö, talous sekä toimintaa ohjaavat työkalut. Koska molemmat teatterit olivat ilmaisseet kaipaavansa vinkkejä yritysyhteistyöhön, viikonlopun aluksi kuultiin alustus yritysyhteistyön mahdollisuuksista. Työskentely jatkui teattereiden toiminnan esittelyllä. Toisena päivänä vilkasta keskustelua jatkettiin. Lisäksi teatterit joutuivat miettimään oman nykytila-analyysinsä pohjalta muutaman kehittämiskohteen. Kaksipäiväisen tapaamisen lopuksi sovittiin benchmarkkauksen seuraavista vaiheista, joita ovat vierailukäynnit kesän 2014 aikana esityskaudella sekä syksyllä 2014 seurantatapaaminen, jossa tarkoituksena on esitellä kehittämiskohteiden eteenpäinmenoa.

64


MITÄ JÄI KÄTEEN PUOLIMATKAN KROUVISSA? Molempien teattereiden edustajat olivat enemmän kuin tyytyväisiä viikonlopputapaamisen antiin. Jos benchmarkkaus-työskentelyn alkuvaihe nykytila-arvioineen olikin saattanut tuntua vähän pakkopullalta, sitä ei yhteinen viikonlopputyöskentely todellakaan ollut. Keskustelu oli koko ajan todella vilkasta ja antoisaa ja tauotonta ja silti tuntui siltä, että aika loppui kesken. Viikonlopun tärkein anti tuntui liittyvän siihen, että kerrankin sai puhua oman teatterin asioista jollekin ulkopuoliselle taholle, jolla oli samanlaisia kokemuksia ja joka ymmärsi puolesta sanasta, mitä tarkoitettiin. Molemmat teatterit saivat toisiltaan kullanarvoisia vinkkejä toiminnan käytännön pyörittämiseen. Teatteri Lapua alkaa selvittää lastenteatteritoiminnan aloittamisen mahdollisuuksia Kulissin esimerkin ja vinkkien rohkaisemana ja Kulissi osaa jatkossa hakea entistä paremmin apurahoja sekä yritysyhteistyökumppaneita lapualaisten kokeilujen ja neuvojen pohjalta. Teatteriyhdistys Kulissin ja Teatteri Lapuan vertaisarviointiyhteistyö on artikkelin kirjoittamishetkellä puolessa välissä. Edessä ovat vielä keskinäiset vierailut sekä vuoden kuluttua seurantaseminaari. Jo nyt on kahden teatterin vertaisarviointi todistanut olevansa todella varteenotettava työkalu harrastajateatterin toiminnan kehittämisessä. Vaikka lopulliset tulokset pilotista saadaan vasta yli vuosi prosessin aloittamisesta, benchmarkkausta rohkenee suositella muillekin harrastajateattereille.

HARRASTAJATEATTEREIDEN VERTAISARVIOINNIN ONNISTUMISEN EDELLYTYKSIÄ Benchmarking -arvioinnista on kirjattu mm. seuraavia luokituksia: - parhaiden käytänteiden omaksuminen: identifioidaan toisten laadukkaita toimintatapoja ja sovelletaan niitä omaan organisaatioon - yhteistyöhakuisuus: pyritään pidempikestoiseen yhteistyöhön kumppanin kanssa - yhteistoiminnallisuus: kootaan useampia yksiköitä arvioinnin kotiryhmäksi - ulkoistaminen: haetaan kumppani tai kohde oman organisaation ulkopuolelta - seikkailullisuus ja kokemuksellisuus: vierailuja ja tutustumiskäyntejä ilman tiukkapipoisuutta ja sementoituja tavoitetta - dialogisuus: pyritään tasavertaiseen tiedonvaihtoon ja keskusteluprosessiin - geneerisyys: etsitään parhaita eri toimialan organisaatioista ja halutaan selvittää synnyn syyt - horisontaalisuus: tietty toimintaprosessi kohteena eri organisaatioissa - funktionaalisuus: etsitään parhaita saman toimialan organisaatioista. Teatteriyhdistys Kulissin ja Teatteri Lapuan benchmarkkauksessa painottuvat parhaiden käytänteiden omaksuminen, ulkoistaminen, seikkailullisuus ja kokemuksellisuus sekä dialogisuus. Yhteisen viikonlopun aikana pyrittiin koko ajan peilaamaan toisen teatterin toimintaa omaan toimintaan ja mietittiin toimintojen sovellettavuutta. Keskustelu oli koko ajan hyvin avointa ja rakentavaa, oma toiminta paljastettiin toiselle teatterille talouden tunnuslukuja myöten. Vaikka tapaamisella oli aikataulu ja tavoitteet, ne olivat sen verran väljät, että aito kohtaaminen ja kiinnostavien aiheiden syvällinen pohtiminen oli mahdollista.

65


Kuva: Riku Suonio

Kerrankin sai puhua oman teatterin asioista jollekin ulkopuoliselle

taholle, jolla oli samanlaisia kokemuksia ja joka ymmärsi puolesta sanasta, mitä tarkoitettiin. Molemmat teatterit saivat toisiltaan

kullanarvoisia vinkkejä toiminnan käytännön pyörittämiseen.

66


Mielestäni harrastajateatterin kehittämisessä vertaisarviointi toimii erittäin hyvin, jos kumppanit • toimivat maantieteellisesti riittävän kaukana toisistaan • ovat riittävän samankaltaisia vertailun mahdollistamiseksi mutta myös riittävän erilaisia, että aivan uudetkin ideat ovat mahdollisia • ovat aidosti kiinnostuneita oman toimintansa kehittämisestä ja suhtautuvat intohimoisesti tekemiseensä • ovat valmiita tekemään töitä kehittymisen eteen. Vertaisarviointiprosessin tulee olla hyvin valmisteltu ja painopistealueet kumppanien yhdessä sopimia. Kun vertaisarviointiin lähdetään ensimmäistä kertaa, on myös tärkeää, että prosessilla on vetäjä, joka mielellään on ulkopuolinen taho. Vaikka Kulissin ja Teatteri Lapuan benchmarkkauspilotin pohjalta saataisiinkiin luotua helposti toteutettava malli harrastajateattereiden kehittämiseen, näkisin kuitenkin ulkopuolisen vetäjän roolin tärkeänä vertaisarviointiprosessissa ainakin alkuvaiheessa.

VERTAISARVIOINNIN LYHYT JA PITKÄ MALLI Mielestäni harrastajateatterin vertaisarviointia voi toteuttaa ainakin kahdella tavalla: lyhyen tai pitkän kaavan mukaan. Lyhyt malli sisältää nykytila-analyysin tekemisen, vertaisarviointikumppanin analyysiin tutustumisen, molempia kiinnostavien aiheiden sopimisen sekä yhden tapaamisen, jonka aikana kumppanin toimintaan tutustutaan sekä pohditaan omalle toiminnalle vähintään yksi kehittämiskohde. Mikäli yhteinen tapaaminen on tarpeeksi pitkä, esimerkiksi viikonloppu, tämäkin saattaa riittää aukaisemaan silmät ja havaitsemaan oman toiminnan kehittämistarpeet. Pitkä malli sisältää lisäksi syvällisemman tutustumisen kumppanin toimintaan (vierailut molempien kotikentällä) sekä seurantatapaamisen, jossa koko prosessi huipentuu teattereiden kehittämistyön tulosten analyysiin. Mikäli sitoutuminen pitkäkestoiseen vertaisarviointityöhön arveluttaa tai tuntuu liian raskaalta, benchmarkkausta voi aivan hyvin kokeilla pienimuotoisemmin soveltamalla lyhyttä mallia. Itse vertaisarviointiprosessin keskellä elävänä ennustan kuitenkin, että nälkä kasvaa syödessä, jos prosessiin ryhtyy.

LÄHTEET Tervo, T. (2012): Ajatuksia benchmarkingista harrastajateatteritoiminnan kehittämisen työvälineenä. Pohjapaperi Teatteri Lapuan ja Teatteriyhdistys Kulissin benchmarking-pilottiin. Julkaisematon Karjalainen, A. (2002): Mitä benchmarking arviointi on? Karlöf - Östblom (1993): Benchmarking. Suomen Laatukeskuksen julkaisemat aineistot (1996, 1998): Benchmarking käsikirja ja Benchmarking työkalu oppivalle organisaatiolle.

67


Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

TeT, FM Satu Olkkonen on draamakasvatuksen opettaja ja kansalaisaktiivi, jonka taiteellinen väitöstutkimus Äänenkäytön erityisyys pedagogiikan ja taiteellisen toiminnan haasteena tarkistettiin Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun esittävien taiteiden tutkimuskeskuksessa syksyllä 2013.

68

Esityskuva yhtenäiskoulumusikaalista Halipula 2008. Kuva: Suomen Kulttuurirahasto/Petteri Kivimäki.


SATU OLKKONEN

Taiteellinen toiminta yleissivistyksenä Suomessa puhe- ja kommunikointitaitoja ylläpitää vahva harrastajateatterikulttuuri, laaja puhetaitoja kehittävä ilmaisun ja taiteen perusopetus sekä monipuolinen viestinnän koulutustarjonta. Puhetaidon, väittelyn tai argumentoinnin kasvatus- ja koulukulttuuriamme ei kuitenkaan pidetä kehittyneenä. Puhetaidon voima toisaalta tunnustetaan, mutta perusopetuksen opetussuunnitelmissa ja sen käytänteissä siihen ei panosteta riittävästi. Tämä ei ole peruskoulun ongelma vaan koko kasvatus- ja koulukulttuurimme. Taiteellisessa väitöstutkimuksessani Äänenkäytön erityisyys pedagogiikan ja taiteellisen toiminnan haasteena koettelin pedagogis-taiteellisena haasteena puhetaitojen kehittämisen mahdollisuuksia. Laajemmin yhteiskunnassa heikko puhetaito ja persoonallisuuden piirteiden hyödyntämättömyys ulottuvat niin yksilön elämäntaitoihin kuin poliittiseen päätöksentekoon. Viime vuosina internetin keskustelupalstoilta yleistynyt vihapuhe sananvapautena ei voi olla heijastumatta kommunikointihakuisuuteen ja kommunikointitaitoihin. Hälinöinti koulussa on eräs esimerkki tästä ilmiöstä. ”Tietoyhteiskunta on lähestymässä murrosta, jossa yksilöllisyyden haavekuva on särkymässä. Internet on synnyttämässä uuden, keskiaikaa muistuttavan yhteisöllisyyden. Kansalliset arvot ja kulttuurit törmäävät entistä näkyvämmin”, on internetin tutkija Ilkka Tuomi kuvannut ajan henkeä, kunnioitusvajetta, terveen yhteisöllisyyden kaipuuta ja sen uudelleen löytämisen tarvetta. Kasvatusfilosofi Paolo Freiren elämäntyöstä kirjoittanut Peter McLaren toteaa suuntaa antavasti ja pelottomuuteen kannustaen: ”pedagoginen muutos ei voi tapahtua yksinään, vaan sen on tapahduttava samanaikaisesti opetusta ympäröiviä yhteiskunnallisia ja poliittisia järjestelmiä koskevien merkittävien muutosten kanssa”. Taiteellisen toimijan ei ole siksi syytä pelätä tätä yhteiskuntatietoisuutta, tehtävän poliittisuutta ja sen tuomaa vastuuta. Toivon, että kolmannella sektorilla tapahtuva työ nousisi tulevaisuudessa huomattavasti paremmin esiin ja, että sen onnistuneet sisällölliset laatupiirteet voitaisiin nähdä yleisesti tunnustettuina sosiaalisina innovaatioina. Jos Suomen runsaslukuisella harrastajateatterikentällä tehtävä työ olisi tunnistetumpaa ja tunnustetumpaa teoreettisen tiedon tasolla, jotain sen toiminnan sosiaalisista laatupiirteistä voitaisiin nähdä välttämättömänä toteuttaa myös perusopetuksessa kansalaissivistyksenä. Tällöin myös tekijät itse voisivat tulla tietoisiksi toimintansa yhteiskunnallisista ulottuvuuksista ja mahdollisuuksista sosiaalisen ja kulttuurisen hyvinvoinnin edistäjänä laajemmin kuin vain omassa viitekehyksessään. Yleisemmin tällä tietoisuudella voisi olla merkitystä siihen, miten pedagogisessa ajattelussa kokemuksellisuuteen, tekijän tietoon ja subjektiivisten näkökulmien oikeutukseen lakattaisiin suhtautumasta varovasti ja alistuvasti. Perusongelma yksittäisissä ja usein lyhytkestoisissa hankkeissa on, niin kuin koululaisprojektini ja taidetapahtuma tutkimuksessani osoittavat, että pelkästään vapaa-ajan toimintana ne eivät ratko

69


perusopetuksen ongelmaa, vaikka niillä olisi siihen sisällöllinen mahdollisuus. Samaa voi sanoa myös muista laajamittaisista taidekasvatushankkeista ja projekteista, muun muassa puhe- ja ajattelutaitoja kehittävästä taiteen perusopetuksesta koulutyön ulkopuolella. Kokonaan koulusta ulos ohjattuna niihin valikoituu joukko, joilla on unelmia ja tavoitteita jo valmiiksi sekä mitä todennäköisimmin myös kodin tuki, eivätkä he, jotka kipeimmin kaipaisivat tulla nähdyksi ja kuulluksi. Tämän kaikki kuusi tekemääni koululaishanketta ovat osoittaneet. Jotta päästäisiin kehitysvaiheisiin, molempia oppimiskanavia tarvitaan esimerkiksi joustavan koulupäivän kehyksessä. Jos heikot puhetaidot tulevat esiin vasta ammattikoulutuksessa, ne tulevat koulutusketjussa esiin ehdottomasti liian myöhään. Taiteellisen toimijan kannattaa pyrkiä koulun kylkeen, mutta taiteilijan ei pidä mennä kouluun ja ilmoittaa toimintansa olevan jotain aivan muuta kuin mikä on peruskoulun tehtävä. Taiteilijalle tulevat varmasti vastaan samat pakottamisen ja manipulaation kysymykset taiteellisessa työssä kuin kirjallisen aineen opettajallekin. Kyse ei ole siis vain persoonallisesta tavasta opettaa tai omintakeisista opetustavoista. Tutkimuksen yllättävänä lopputulemana pidän havaintoa perusopetukselle annetun tehtävän erinomaisuudesta, jonka sisäistämistä suosittelen jokaiselle pedagogista työtä tekevälle (lue esim. perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004, 12, perusopetuksen tehtävä). Minkään alan, ainejärjestön tai etujärjestön ei tarvitsisi olla pedagogisesta kehityksestä huolissaan, jos tästä asetuksesta pidettäisiin yhteisesti kiinni. Myös me peruskouluissa toistaiseksi vielä vain harvoin vierailevat taiteilijat. Älkäämme siis itse syrjäyttäkö itseämme tästä tehtävästä. Kasvatuksen ulottuvuus painottui tutkimukseni lopputuloksessa paljon alkuoletusta näkyvämpänä. Aluksi oli ajatus vain äänenkäytön opettamisesta ja sen argumentoinnista, mutta lopulta tutkimukseni näytti antavan aiheen puhua enemmän sellaisista kasvamisen edellytyksistä, jossa kehittyvät kommunikointitaidot, kriittinen ajattelukyky ja yhteisöllisyyden edistäminen. Nämä laatupiirteet kaikki tutkimukseni toimintayhteisöt osoittivat.

ÄÄNESTÄ ÄÄNESTÄMISEEN Tutkimukseni taustalla oli pyrkimys vaikuttaa valmiin opinkappaleen (instrumentaalisen) käsityksiin äänenkäytön alueelta, joihin erityisesti Jyväskylän yliopiston avoimen yliopiston draamakasvatuksen opiskelijoiden aiemmat käsitykset äänenkäytöstä ovat antaneet opetushistoriassani aihetta. Koulutettavani ovat olleet pääsääntöisesti opettajiksi. Näiden opintojaksojen ryhmäkeskusteluista auennut näköala on jäänyt kiertämään perusteiden - eheäksi persoonallisuudeksi kasvamisen mahdollisuuksien ja koulun sivistystehtävän ympärillä. Miten peruskoulussa voitaisiin toteuttaa ja arvioida sitä arvokasta tehtävää, joka sille on annettu sekä kehittää puhetaitoamme? Määrittelen radikaalikasvatuksen, kriittisen kasvatuksen, demokraattisen kasvatuksen, dialogisen ja vapauttavan pedagogiikan suppeasti tässä yhteydessä opetukseksi, jota johtavat demokraattiset arvot. Koulukontekstissa se tarkoittaa subjektiutta, oppijan omat tunteet, kokemukset ja kehollisuuden huomioivaa kokonaisvaltaista oppimista. Mitä autoritaarisemmasta toimintakulttuurista on kysymys, sitä vähemmän omia kokemuksia osataan pitää välttämättömänä oppimiselle. Demokraattisia arvoja toteuttavassa opetuksessa opettaja ei tiedä kaikesta paremmin ja enemmän. Hän on pikemminkin muuttumismahdollisuutta, autonomiaa ja voimavaroja mobilisoiva oppimiskumppani, joka on aktiivisesti oppimisprosessissa läsnä ja käytettävissä olematta nenänvartta pitkin katseleva mystikko. Oppimiskumppanuus tarkoittaa dialogia, konstruktivismia ja oppijan autonomiaa, jossa myös opettaja, ohjaaja tai ryhmän vastuuaikuinen voi altistua, oppia ajattelemaan toisin, olemaan oppija ja kasvatettava. Oppimisprosessiin voi liittyä lisäksi syitä kartoittavaa, suhteita tutkivaa ja korjaavaa ohjaajalähtöisyyttä, vaikka opetus ei painottuisi ohjaajalähtöisyyteen. Tässä

70


opettajuuden nelikentässä (korjaaminen, problematisointi, prosessien tarkastelu, uudet voimavarat ja näkökulmat) liikkumisen taidon ja välttämättömyyden olen oppinut opettamalla draamakasvatusta (opettajuudesta ja jaetusta asiantuntijuudesta muun muassa Vänskä 2012, Kukkonen 2007). Demokraattisia arvoja polkevassa opetuksessa oppija on passiivinen kohde, jonka oma mielenkiinto ei juurikaan vaikuta ohjaukseen. Lisäksi ylimitoitetut sisältövaatimukset ovat omiaan vähentämään oppijan omaa aktiivisuutta ja persoonallista tilaa oppia, mutta myös oppijan tilaa elää, iloita ja harrastaa oppimaansa. Tutkimuksessani avaan kokemusperustaisesti, opetustilanteista, tekijän tietona ja opiskelijoitteni kokemuksista käsin, miten ihmisääntä ja sen opettamista voidaan kuvata, kielellistää ja argumentoida. Sen rinnalla olen kertonut, mitä näistä kokemuksista saaduilla ohjaavilla periaatteilla olen tehnyt tuntitilanteiden ulkopuolella. Näiden kokemusten perusteella päädyin villiin visioon, ketjuun, jota kuvaan uhkarohkeasti spiraalina äänestä äänestämiseen:

Viime vuosina erilaisten nuoriin kohdistuneiden väkivaltatekojen seurauksena tutkimukseen kehittyi varhain äänenkäytön merkitysperspektiivi ja utopia osana perusopetusta ja kansalaistaitoja, joita yllä oleva spiraali kuvaa. Pyrkiessäni tutkimusaiheen rajaukseen, se laajeni monialaiseen taiteelliseen toimintaan ja taiteidenväliseen kulttuuritajuisuuteen. Tutkimuskysymyksiini, mitä tarkoitusta varten äänenkäyttöä opetetaan ja miten, oli tästä syystä perusteltua hakea vastauksia myös akateemisen tuntikontekstin ulkopuolelta. Aluksi tutkimuksessani oli kuvaus yhdestä viimeisen kymmenen vuoden aikana tekemästäni kuudesta koululaishankkeesta, jonka viimeinen esitys oli vain päivä Kauhajoen koulutragedian jälkeen vuonna 2008, lopulta hieman myös toisesta, poikien musikaalista, jonka toiminta kuvaa sitä, mihin tutkimuksessani pääsin. Tutkimuksesta riippumattomat tapahtumat eivät ole voineet olla vaikuttamatta siihen, miten olen tulkinnut ja tulkitsen yhä uudelleen taiteellisen toiminnan merkitysperspektiiviä, joka tekohetkellä on ollut osin tiedostamaton. Lisäksi toiminta

71


monitaiteisen ja vahvasti yhteisölähtöisen taidetapahtuman järjestäjänä on valanut uskoa yhteisölliseen taidekasvatukseen sekä taiteen sosiaalisiin ja kulttuurisiin vaikutusmahdollisuuksiin maailmojen erkaantumisen sijaan. En lopulta pitänyt tutkimuksen laajenemista haitallisena siksi, että humanistisilla aloilla, jota monet meistä edustavat, ei synny automaattisesti ammatillista kontekstia ja kehä voi lähteä kiertymään sisäänpäin, itseensä. Siksi tutkimuksen keinoin tai muutoin on tarpeen pohtia käyttöteoriaa ja koulutuksen tarjoamia ammatillisia mahdollisuuksia. Olen ollut opettaja myös jo niin kauan, että rutiinien ja toistuvien osien tarkastelu tutkimusprosessissa rohkaisi uuteen toimialat ylittävään ajatteluun kulttuurin saralla. Alueellinen yhteistyö, johon Keuruu, Petäjävesi ja Multia ryhtyivät syksyllä 2013, on tarjonnut opettajuudelleni uuden näköalapaikan. Mahdollisuus osallistua kuntien kulttuuriseen kehittämistyöhön jatkaa toimintana niitä kestävän hyvinvoinnin pohdintoja, jotka väitöstutkimus nosti oraalle. Väitöskirjaprosessi laajana horisonttina ja viipyilevänä tapana vahvisti yhteiskuntatietoisuutta tarkoituksena kasvaa jotain, tässä tapauksessa yhteiskunnallista todellisuutta vasten, joka luo alustan niin taiteelliselle toiminnalle kuin sen sisältämille pedagogis-eettisille ratkaisuille. Laajuus rikkoi sen ammatillisen sisäpiirin, jonka suojissa olin etsinyt turhan kapea-alaisia, valmiita ja taiteellisia prosesseja heikosti palvelevia valmiita pakettiratkaisuja.

TEORIA ON KARTTA, JOKA HELPOTTAA REITIN VALINTAA MAASTOSSA Opettajan työssä ja tutkimuksessani pedagogiikka ja didaktiikka ovat luoneet toisiaan. Pedagogiikka ja didaktiikka vastaavat taiteellisessa toiminnassa muotoa ja sisältöä, joiden valuminen toisiinsa näkyy siten, että niitä ei voi katsella ja analysoida erillisinä lohkoina kuten kokemuksellista oppimista on kuvattu. Sama koskee myös minua opettajana. En voi esittää pedagogista ajatteluani tiivistetysti toisaalla tai itsenäisenä. Ja vielä: koska myöskään opetettava asia ei sijaitse missään valmiina, uusien opillisten, menetelmällisten ja käytännöllisten kytkösten luominen on tapahtunut alueella, jossa valmiita lähtökohtia on ollut vähän. Tämä on vaikuttanut eritoten opiskelijoiden käsityksiin äänestä ja äänessä oppimisesta myönteisesti ja moraalisubjektin asemaa vahvistavasti. Toivon ”valuma-alueen” rohkaisevan myös teatterin harrastajia, ohjaajia ja kulttuurisen nuorisotyön toimijoita vastuullisiin esiintuloihin sisällön ja muodon osalta, vaikka esikuvat olisi haettu eklektisesti eri konteksteista. Yhteinen tehtävämmehän on vaatimattomasti pyrkiä uuden kulttuurin luomiseen, ei vain sen siirtämiseen ja toistamiseen. Tutkimuksessa kuvattua taiteellista toimintaa ei ole johdettu auktoriteeteista käsin, vaan auktoriteetit ovat olleet mentoreita, taustavaikuttajia tai ohjaavien periaatteiden antajia siten, että pedagogiikan ja didaktiikan sekoittuessa myös omille keksinnöille on ollut vuorovaikutussuhteessa sijansa. Keskeisten taustavaikuttajien, kuten John Deweyn ja Juho August Hollon ajatuksista olen pyrkinyt luomaan autotelista ja itsetajuista toimintaa kasvatuksellisen näkemisen tueksi yhdessä aikuisopiskelijoiden, musikaalin tai taidetapahtuman tekijöiden kanssa. En ole tehnyt työtäni yksin. Didaktiikka, pedagogiikka ja taiteellinen toiminta, sen muoto ja sisältö ovat ajallistuneen ja paikallistuneen toiminnan tulos, jota ei voi irrottaa oppimisen kohteesta, ja viedä sitä sellaisenaan kuin peruskoulua Kiinaan. Pedagoginen ja taiteellinen toiminta eivät näissä tutkimuskonteksteissa ole ollut monistettavissa, mallinnettavissa tai kopioitavissa, niin kuin kaikelta laadukkaalta ja innovatiiviselta toiminnalta oletetaan. Juuri tässä paikallistumisessa ja ajallistumisessa on sosiaalisen taiteen ja draamakasvatuksen arvo ja ainutlaatuisuus. Juuri tämä ainulaatuisuus on arvokasta, eikä arvottomuuden tai laaduttomuuden osoitus. Tämä tieto voisi viedä pedagogista kehitystä eteenpäin. Valmiin, eksotelisen, opinkappaleen sijaan äänenkäyttö on omalakista, ts. sen tavoitetta ei voi

72


määrätä etukäteen kuten ei leikinkään. Muutoin se olisi propagandaa ja aivopesua. Tutkimukseni toimintaesimerkit osoittavat, miten taiteellinen toiminta on itsetajuista ja moraalisubjektiksi (omiin mittoihin) kasvamisen mahdollisuutta tukevaa vapaata ilmaisua. Näiden vapaiden näkökulmien vähyyteen kohtaamieni akateemisten opiskelijoiden aiemmat käsitykset äänenkäytöstä tutkimuksen tapausesimerkeissä viittaavat. Tästä syystä en kannata opetuksen uutta tuntijakoa, johon on kirjattu toiveikkaasti, mutta taiteen omalakisuuden vastaisesti ”draaman käyttöä opetusmenetelmänä lisätään sekä äidinkielen että yhteiskuntaopin opetuksessa.” (OPM tiedote 2012). En pelkää sanoa, kun ajattelen pitkälle yli kahta sataa koululaismusikaaleihini osallistunutta nuorta, että kysymys on jostain korkeammasta kuin siitä, että taide olisi vain menetelmä jonkun asian opettamiseksi. Sekin käy, mutta sen rinnalla se on ennen kaikkea muuta. Tavoitteet selviävät usein pedagogillekin vasta toiminnan edetessä. Tätä itsetajuisuutta, aistimista ja kokemisen herkkyyttä tarkoittaa lopulta myös sivistys. Tämä ennakoimattomuus tietämykseni rakentavalla tavalla kukisti niin äänenkäytön opetuksen, koululaishankkeiden kuin taidetapahtuman järjestämisen osalta.

PERUSKOULU - MAHDOLLISUUS OSALLISTUVANA KANSALAISENA KEHITTÄÄ DEMOKRAATTISTA YHTEISKUNTAA Omien havaintojen tekemisen oikeus ja totuudellisuus kuuluvat elävän kokemuksen maailmassa kaikille. Ellei koulu voi toteuttaa sivistystehtäväänsä, perusopetuksessa on harkittava oppiaineiden vähentämistä ja yksittäisten erikoisoppien karsimista lisäämisen sijaan. Samansuuntaisiin ajatuksiin tutkimukseni taustavaikuttajista päätyi teoreettisella tasolla suomalainen Juho August Hollo ja käytännöllisiä näkökulmia valaisi yhdysvaltalainen John Dewey, molemmat jo 30-luvulla. Vastakkainasettelu taito- ja taideaineet vastaan kirjalliset aineet on padonnut koko koulusivistyksestä käytävän keskustelun ja uudistumisen mahdollisuudet. Keskustelu polkee paikallaan. Tähän vastakkainasetteluun me taiteen toimijat, muun muassa draaman ja teatteriopetuksen osalta olemme sortuneet itsekin. Tutkimusmatka vahvisti käsitystä olla sektoroimatta taidetta omaan lokeroonsa muiden elämänmuotojen joukosta. Akateeminen kurssityöskentely, koululaishankkeiden ja taidetapahtuman aikaansaannokset sekä niiden reflektointi selvitti itselleni taiteen kokonaistehtävää ja niiden välttämättömyyttä elämän kokonaisuudessa. Ne ovat sellaisen aistivoimaisuuden tukemiseksi, joilla on eettinen ja kestävän hyvinvoinnin ulottuvuus. Yhteiskunnallisella tasolla puhetaitoon liitttyvät taiteen sovellutukset voivat vaikuttaa koko kasvatus- ja koulutuskulttuurin sivistystehtävän uudelleen arviointiin sen mukaan kuin se perusopetuksen opetussuunnitelman perusteisiin on kirjoitettu.

MUODON JA SISÄLLÖN VASTAAVUUS RÄJÄYTTÄÄ AHTAANKIN MIELEN Onnistunut taiteellinen toiminta on toimimalla ajattelua ja tekijälähtöistä sisältäen taiteen tarjoaman muodon suojan. Se vaatii pedagogista tilanne- ja oppilaantuntemustietoa, joka näkyy vuorovaikutuksessa, työtavoissa, tavoitteissa ja vaatimuksissa. Taide sijaitsee usein siellä, missä ei ole sanoja tai missä ne yksin eivät riitä. Sen, mitä ja millä ilmaistaan, on oma kielensä, joka valitulla välineellä parhaiten asettuu vuorovaikutukseen vastaanottajan kanssa. Taiteellinen kokemus niin kuin ihmisäänen laatupiirteiden syvyys pakenee mitattavuutta. Harjoittelu on oma vaativa taiteen taito, jossa haltuunotto, tunnistaminen, oivaltaminen, yhteisöllisyys ja pyrkimys yhteiseen hyvään kehittyvät vähitellen. Havaitseminen, sitoutuminen, keskittyminen, toisen koskemattomuus ja toiseuden kunnioitus voivat olla puhe- ja kansalaistaitoja kehittävän

73


taiteellisen toiminnan taidollinen päätepiste, eivät välttämättä sen itsestään selvä lähtökohta, niin kuin poikien taidekasvatushanke Syyntakkeettomat 2012 osoitti. Lopputulos on tekijöiden omistuksessa, jossa ohjaajan omat taiteen taidot eivät ylikorostu. Ilmaisun pakottomuus ei tarkoita, ettei toiminta voisi olla hyvinkin tarkoin säädeltyä, harjoiteltua ja hiottua. Edellä olevat taiteellisen toiminnan kriteerit eivät voi toteutua, jos taiteen muotoihin kiinnittynyt mieli ohittaa sisällöt tai sisällöt eivät kanna toteutukseen. Puhe- ja ajattelutaitojen kehittyminen taiteellisen toiminnan osana vaatii substanssin ja muodon tasapainon. Siksi esimerkiksi didaktiikkaan panostaminen taiteellisen toiminnan yhteydessä ei ole pedagogisesti mitenkään väheksyttävä tai vanhanaikainen tapa. Taito ja taide syntyvät konkreettisesta vastuksesta, joka syntyy omasta itsestä, harjoittelusta, ryhmästä, teemasta ja esiin tulemisen haasteesta, siitä, että maailma taideteossa jaetaan kokemuksena, ymmärryksenä ja tietona yleisön, katsojan ja kokijan kanssa. Oppilaiden päähän kaadetaan kuitenkin kaiken kiireen keskellä edelleen behavioristista ihmiskäsitystä panostamatta kommunikointi- ja dialogitaitoihin tai sosioaffektiivisten kykyjen kehittymiseen. Näiltä osin tuleva perusopetuksen uusi tuntijako 2016 ei paranna perusopetuksen tarkoituksen toteutumista. Toivon tulevaisuudelta seuraavaan uudistuskierrokseen mennessä, että taiteellisen toiminnan kokonaisvaltainen toteuttaminen olisi mahdollista pelkän aineen opettamisen sijaan. Laajasti ottaen taiteellinen väitöstutkimukseni oli pedagoginen tutkimus, jossa pohdin tiedon, taidon ja toiminnan välistä vuorovaikutusta, ideaalia ja pedagogista ymmärrystä elämän käytäntönä. Taide on inhimillistä kokemusta ja paneutumista sisältöön niin, että se tihentää elämäntuntua. Se on ajallistunutta ja paikallistunutta toimintaa, jota ei ole eriytetty kokemuksen kohteista valmiiksi opinkappaleiksi. Toiminnan sisällön ja muodon yhteenkietoutuneisuus jäsentävät ymmärtämiskokonaisuutta sekä sen uudelleen jäsentämisen mahdollisuuksia. Taidetta ei ole mahdollisuus tehdä ”siwareissuna”, josta tiedetään etukäteen, mitä tuleman pitää ja mitä tullaan saamaan. Se joustonvara olisi löydyttävä tulevaisuuden koulusta pelkästään jo siksi, että eettisten arvojen taso tulisi näkyväksi tekojen tasolla. Tutkimusmatkan aikana suhde kärsimykseen muuttui luomistapahtumaan kuuluvaksi altistumisen, kehkeytymisen ja läpikäymisen osaksi. Kärsimys taiteen toimimattomuudesta, siitä, että sen avulla ei voi edistää kaikkia elämänmuotoja, taide häiritsee ja sekoittaa, on myös taiteen materiaaleissa itsessään. Vastoinkäymiset eivät aina sijaitse ulkopuolella. Käsitys siitä, että taiteen vihollinen on aina jokin ulkopuolinen taidetta ymmärtämätön taho, ei ole relevantti. Taide on inhimillistä kokemusta, joka toteutuakseen vaatii maaperän ja jo siinä substanssin ja muodon kohtaaminen luo jännitteen. Parhaimmillaan ja onnekkaimmillaan se tihentää elämän näkyviä ja ennen kaikkea näkymättömiä osia osaksi taiteellista toimintaa. Elämä itse tarjoaa ne motiivit, jotka vaativat taiteen tekoja.

74


Esityskuva yhtenäiskoulumusikaalista Halipula 2008. Kuva: Suomen Kulttuurirahasto/Petteri Kivimäki

Onnistunut taiteellinen toiminta on toimimalla ajattelua ja tekijä-

lähtöistä sisältäen taiteen tarjoaman muodon suojan. Se vaatii pedagogista tilanne- ja oppilaantuntemustietoa, joka näkyy vuorovaikutuksessa,

työtavoissa, tavoitteissa ja vaatimuksissa. Taide sijaitsee usein siellä, missä ei ole sanoja tai missä ne yksin eivät riitä. Sen, mitä ja millä ilmaistaan, on oma kielensä, joka valitulla välineellä parhaiten asettuu vuorovai-

kutukseen vastaanottajan kanssa.

75


LÄHTEET Kukkonen, H. (2007): Ohjauskeskustelu pelitilana. Erialaisuus ammatillisen opettajaopiskelijan ohjaamisessa. Tampere: Tampereen yliopistopaino. McLaren, P. (2009): Che, Freire ja vallankumouksen pedagogiikka. Suom. T. Ahponen ja L. Poser. Alkuteos Che Guevara, Paolo Freire and the Pedagogy of Revolution 2000. Helsinki: Like. Perusopetuksen opetussuunnitelma perusteet (2004). Vammala: Opetushallitus. Perusopetuksen uusi tuntijako (2012). Opetushallituksen tiedote 27.6.2012. Osoitteessa http://www.minedu.fi/OPM/Tiedotteet/2012/06/tuntijako.html Tuomi, I. (2005): ”Yhteisöllisyyden paluu tietoyhteiskuntaan.” Teoksessa A. Hautamäki, T. Lehtonen, J. Sihvola, I. Tuomi, H. Vaaranen, S. Veijola (toim.) Yhteisöllisyyden paluu. Gaudeamus: Helsinki, 132–162. Vänskä , K. (2012): Ohjauksen osaajat – miten he sen tekevät? Terveysalan ohjaajien käsityksiä ohjausosaamisesta. Jyväskylän ammattikorkeakoulun julkaisuja 132. Tampereen yliopistopaino: Juvenes Print.

KIRJALLISUUTTA Freire, P. (2005): Sorrettujen pedagogiikka. Suom. Joel Kuortti, T. Tomperi (toim.). Alkuteos Pedagogia do oprimido 1968, Pedagogy of the Oppressed 1970. Johdanto ja jälkisanat: T. Tomperi & J. Suoranta. Tampere: Vastapaino. Hollo, J.A. (1918/1932): Mielikuvitus ja sen kasvattaminen I-III. Porvoo: WSOY. Hollo, J.A. (1952): Kasvatuksen maailma. Porvoo: WSOY. Dewey, J. (2010): Taide kokemuksena. Suom. A. Immonen, J.S Tuusvuori. Alkuteos Art as Experiece 1934. Tallinna: Eurooppalaisen filosofian seura ry / niin & näin.

TEOKSET Halipula. 2008. Koululaismusikaali Sinervän koulukeskuksessa Multialla 23.4–26.4.2008. Musikaali oli pilotti Suomen Kulttuurirahaston Myrsky-hankkeelle. Syyntakkeettomat. 2012. Koululaismusikaali Sinervän koulukeskuksessa Multialla 23.4–25.4.2012 sekä 19.7.2012.

76


Esityskuva musikaalista Syyntakkeettomat 2012. Kuva: Anna Kahila.


Artikkelikokoelma avaa taiteellisen toiminnan mahdollisuuksia ja merkityksiä kasvatus-, ohjaus- ja nuorisotyössä - miten teatterin työkaluja voidaan käyttää ja hyödyntää, ja toisaalta, miten teatteri muokkaa tekijäänsä. Kirja tarjoaa myös konkreettisia työkaluja teatteriharrastuksen kehittämiseen ja taustoittaa laajemmin kulttuuristen menetelmien merkityksiä ryhmätoiminnassa. Artikkelit valottavat ansiokkaasti kulttuurisen nuorisotyön kenttää niin sen parissa työskenteleville kuin sitä ulkopuolelta tarkkailevillekin.

Draamalabra – teatteri työssä  
Draamalabra – teatteri työssä  
Advertisement