Sienireportaasi

Tarina sienistä ja Lempäälän metsistä

eli reportaasi Legendan toimituskunnan sieniretkestä TUULIA SILLANPÄÄ

Koskipuiston bussipysäkille valuu hiljakseen porukkaa. Keskiviikkoaamu on harmaa ja kolea, mutta mieltä piristää tulevan retken suunta: sienimetsä. Luvassa on Legendan toimituksen järjestämä retki syvälle Lempäälään Hakkarin metsiin. Tarkoituksena on kartoittaa syksyn sienitilannetta, sekä harrastaa kaupunkilaisittain sieniturismia, eli pällistellä kaikkia uusia tuttavuuksia sienikirjan kera. Sillä, ovatko sienet syötäviä, ei ole niin väliä. Kyseessä on enemmänkin tutkimusretki, jossa kaikki sienet poimitaan tavoitteena selvittää niiden laji. Saavumme Lempäälään pitkän, ampiaisen riivaaman bussimatkan tuloksena. Oppaaksi on lupautunut Maiju “mummu” Sillanpää. Lähtöpaikaksi on sovittu jäähallin parkkipaikka. Saapuessa huomataan jo ensimmäinen sieni, kärpässieni! Sitten kokoonnutaan tarkastelemaan alueen karttaa ja päättämään siitä, mihin suuntaan lähdetään. Tänä vuonna sieniä on kuulemma kehnosti. Olemme toiveikkaita tästä huolimatta.

Retkeläiset ovat sonnustautuneet teemaan sopiviin asuihin ja ympärillä vilkkuu värikkäitä anorakkeja ja tuulitakkeja sekä vihreä metsästysliivi. Kaiken kruunaa mummun mukanaan tuoma päreistä tehty sienikori.

Varsinaiselle polulle päästyä ensimmäinen sieni on valekantarelli, eli valevahvero. Mummun mukaan sen tunnistaa sen oikeaa kantarellia kirkkaammasta väristä. Joukosta kuuluu kysymys: “Onks toi syötävä?”. Kuulemma on, mutta “ei se miltään maistu.” Koostumuskin on kuulemma sitkas.

Sienten tunnistamiseen ei aina riitä pelkkä katsominen, minkä huomaamme kun sieniopas ohjaa: “Pulkkosieni on helppo tuntea kosketeltaessa ruskeaksi tahriintuvista heltoistaan.” Seuraa testi, jossa kokeilemme tahriintuvatko pulkkosieneksi epäilemämme sienen

Tarina sienistä ja Lempäälän metsistä

heltat - ja tahriintuvathan ne.

Törmäämme myös valkoiseen, jauhosieneksi tunnistamaamme sieneen, josta sieniopas puolestaan ohjaa huomaamaan sen jauhomaisen hajun. Sientä kierrätetään sitten nuuhkittavana, mutta kukaan ei tunnista hajua erityisen jauhoiseksi. Lopulta todetaan, että se haisee vain sieneltä.

Tuntoaistia käytetään kun retkikunta törmää limanuljaskaan, joka on nimensä ja mummun sanojen mukaan “Limanen, Hyvin limanen.” Sientä kierrätetään jälleen ringissä kaikkien tunnusteltavana. Yleinen mielipide on, että sieni on jopa limaisempi kuin saattaa odottaa. Mummu opettaa meille, miten limanuljaskan limainen kalvo poistetaan, jos sitä halutaan hyödyntää esimerkiksi ruoanlaitossa tai värjäyksessä.

Vaikkakin sieniretkellä keskitytään lähinnä erilaisten sienten löytämiseen ja luokitteluun, innostuu toimituskunta, kun löydämme myös kaikille tuttuja suppilovahveroita. Yhden suppilovahverorykelmän löytymisestä seuraa retkeläisten hajaantuminen haravoimaan läheistä metsäplänttiä suppilovahveroiden toivossa. Metsään laskeutuu tyyni hiljaisuus, kun kaikkien huomio kiinnittyy tiiviiseen metsänpohjan tuijottamiseen. Etsiminen tuottaa tulosta ja suppilovahveroita löytyy useasta paikasta.Tosin koska syksy on vielä

niin varhaisessa vaiheessa, ovat vahverot suurimmaksi osaksi vielä hyvin pieniä. Pienimmät jätetäänkin maahan kasvamaan, mutta jotain makupaloja saadaan kotiinkin vietäväksi.

Suppilovahveroiden löytymisen jälkeen pidetään lyhyt evästauko, jonka jälkeen päätetään suunnata takaisin hieman eri reittiä. Matkalle sattuu ensimmäisenä pururadan reunalla tollottavia sieniä, joiden veikataan olevan kangasrouskuja. “Ajattelisin, että se on kangasrousku, mutta en vanno,” toteaa mummu ja jatkaa kertomalla kangarouskuihin liittyvistä lapsuudenmuistoistaan: “Inhokki, kauheen kirpee ja kitkerä sieni semmonen, se [mummun äiti] tykkäs, se oli karjalainen, siellä syötiin rouskuja.”

Toinen mummun tunnistama sieni on viinihapero, jota retkellä mukana olevasta sienikirjasta ei löydy. Mummun sanaan luotetaan kuitenkin vankasti ja kun mummu sanoo, että sitä voi maistaa ihan raakanakin, pistävät uskaliaimmat toimituskunnan jäsenet toimeksi. Mummu varoittaa sienen happamuudesta ja voimakkaasta mausta. Toimituskunnasta Anni toteaa: “Jännä, siis ihan niinku semmonen mausteisen makunen. En ois aatellu et on näin vahva.” Muut nyökyttelevät mukana.

Intoa herättävät vielä retken lopussa löytyvät “savusienet” eli tuhkelot, joita päästäänkin tallaamaan sekä ihailemaan niistä nousevia tuhkanharmaita itiöpilviä. L Retken aikana bongatut sienet:

Valevahvero Kärpässieni Kangasrousku Karvarousku Jauhosieni Viinihapero Voitatti Limanuljaska Tuhkelo Mustesieni Koivunkantasieni Lakritsirousku Pulkkosieni Nuijamalikka Monivyöseitikki? Orahytykkä?

Lähteet: Korhonen, Jarkko (2014): Suuri suomalainen sienikirja. Readme.fi