__MAIN_TEXT__

Page 1

PENTTI KEJONEN

Suomalainen lastenelokuva


Pentti Kejonen (s. 1946) on kirjoittanut elokuvasta lukioajoista alkaen. Hän oli perustamassa Oulun Elokuvakeskusta vuonna 1973. Työnsä kautta hän tutustui lastenelokuvaan 1980–luvulta lähtien. Oulun kansainvälisen lastenelokuvien festivaalin johtajana Kejonen toimi vuosina 1982-2006. Kejonen on saanut useita huomionosoituksia työstään lastenelokuvan parissa. Eläkkeellä hän on jatkanut työtään elokuvakriitikkona ja löytänyt toisen intohimon vanhan tavaran ja designin keräilijänä.

Teksti Pentti Kejonen 2011 Kuvat Kansallinen av-arkisto KAVA Taitto Ilpo Koskela , GST Graafinen Studio, Oulu Julkaisija Oulun elokuvakeskus, Hallituskatu 7, 90100 OULU www.oulunelokuvakeskus.fi Kirjapaino Oulun kaupungin painatuskeskus, 2011 ISBN 978-951-95703-5-8

Kannen kuva: Jack Witikka, Pikku Pietarin piha 1961.


Armand Lohikoski, Pekka ja Pätkä puistotäteinä 1955.

Saatteeksi Lastenelokuvien katsominen ja niistä kirjoittaminen oli ammattini 30 vuotta. Aluksi katsoin ja esitin niitä oululaisille lapsille. Sitten näin elokuvia ympäri maailmaa eri festivaaleilla tuomarina tai vieraana, kun oltiin perustamassa Oulun kansainvälistä lastenelokuvien festivaalia. Lapsuuteni suuriin elokuvaelämyksiin kuuluu elokuvan Pekka ja Pätkä puistotäteinä kohtaus, jossa Justiina antaa makaronilaatikkoa orpopojalle. Justiina seuraa lempein silmin nälkäisen pojan syömistä. Muistaakseni Pekka ja Pätkä ovat mukana kohtauksessa. Vuonna 1980 kirjoitin luettelon Elokuvia lapsille. Sen esipuheessa kerron kokemuksiani Puupää-elokuvien esitystilanteista. Lapset eivät jaksa katsoa elokuvia loppuun, rakkauskohtausten ja laulujaksojen aikana telmitään kavereiden kanssa. Lopetin siihen Puupäitten näyttämisen omissa esityksissä, eikä elokuvasarja ole juurikaan mukana tässä katsauksessa. Lukija voi ihmetellä muidenkin niin sanottujen koko perheen elokuvien poissaoloa. Olen rajannut aluetta myös jättämällä lyhytelokuvat syrjään. 3


Lastenelokuvan määrittely ei minulta onnistu, vaikka näin niitä ehkä tuhansia. Clint Eastwood kertoo eräässä haastattelussa, että tärkeintä hänelle on aloittaa kuvauspaikkojen etsimisestä. Sitten tulevat tarina ja näyttelijät. Ruotsalaiset lastenelokuvien tekijät ymmärsivät tämän jo 1950-luvulla. Yksi suosikeistani maailman lastenelokuvassa on saksalainen Gerhard Lamprechtin ohjaama Pojat salapoliiseina vuodelta 1931. Se perustuu Erich Kästnerin romaaniin, ja käsikirjoittajiin kuului nuori Billy Wilder. Elokuvassa on klassinen rakenne, joka toistuu saduissa ja lastenromaaneissa. Turvallisessa ympäristössä äitinsä kanssa asuva poika lähetetään suurkaupungin vaaroihin. Lapset ovat elokuvan keskeisissä rooleissa, toimivat itsenäisesti ja ovat toisilleen solidaarisia. Muuta ei tarvita, ehkä kuitenkin roisto. Anni Swan tiesi asian kirjoittaessaan Ollin oppivuodet. Teuvo Puro teki elokuvaversion, joka edelleen kuuluu suomalaisen lastenelokuvan eliittiin. Pentti Kejonen

Ollin oppivuodet Suomalainen lastenelokuva ei olisi voinut saada komeampaa aloitusta kuin Teuvo Puron Ollin oppivuodet vuonna 1920. Vieläkin elokuva yllättää herkkyydellään, intiimiydellään ja tavassaan kuvata kahden yksinäisen pojan ystävyyttä. Pehtorin poika Olli karkaa kotoaan uskoessaan loukanneensa tappelussa pahasti vuodin poikaa. Hänet tavoittaa serkkumies, joka telkeää pojan kotiinsa. Kuultuaan että Olli on hänen sijastaan saamassa pehtorin perinnön, serkku lähettää pojan Ruotsiin. Olli tapaa Ruotsissa köyhän Ränni-Pelleksi kutsutun pojan. Heistä tulee ystävykset. Monien vaiheiden jälkeen kaverukset palaavat yhdessä Suomeen. Erikoisesti yksi kohtaus osoittaa Teuvo Puron tarkkanäköisyyden suhteessa lapsiin. Olli on teljetty yöksi suutarin varastoon, jotta ei pääsisi pakoon. Ränni-Pelle vapauttaa pojan, joka ennen kiipeämistä korkean aidan yli pysähtyy pumppaamaan juomavettä kaverinsa kiirehtimisestä välittämättä. Yö kellarissa ilman vettä kuivaa suuta. Henkilöihinsä välinpitämättömästi suhtautuva ohjaaja olisi jättänyt moisen yksityiskohdan huomiotta. 4


Teuvo Puro, Ollin oppivuodet 1920.

Ollin oppivuodessa on kaikki hyvän lastenelokuvan ominaisuudet. Sen lapsinäyttelijät on valittu huolella, miljööt vaihtuvat melkein antropologisella tarkkuudella, ja Anni Swanin tarina on perinteitä kunnioittava. Ollin oppivuodet oli ensimmäinen kotimainen pitkä näytelmäelokuva. Ensi-illassa oli läsnä presidentti K.J. Ståhlberg.

Suomisen perheen sotavuodet Seuraavaa lastenelokuvaa saatiin odottaa 20 vuotta. Orvo Saarikivi ohjasi Anni Swanin toisen romaanin pohjalta Tottisalmen perillisen vuonna 1940. Siitä puuttuu Puron elokuvan tuoreus ja näkemyksellisyys. Siinä, missä Ollin oppivuodet lähti keskushenkilöiden välisestä suhteesta, Saarikiven näkemys on mustavalkoisen opettavainen ja moralisoiva. Tässäkin pojat ovat keskushenkilöinä, mutta näyttelemisestä puuttuu luontevuus. Miljööt pysyvät tiukasti sisätiloissa, mikä johtunee vaikeista tuotanto-olosuhteista sodan aikana. 5


Toivo Särkkä aloitti ensimmäisen suomalaisen elokuvasarjan Suomisen perhe vuonna 1940. Sen pohjana oli samanniminen radiokuunnelmasarja, jota Yleisradio oli esittänyt vuosia. Sen esikuvana olivat puolestaan tanskalainen Familjen Hansen ja ruotsalainen Familjen Björk. Suomisen perheen elokuvalliset ansiot ovat niukat. Se on tauotonta puhetta. Ohjaaja Toivo Särkkä on luottanut alkuperäistekstin ja henkilöiden tuttuuteen. Perhe-elokuvan nimike tuntuu elokuvan yhteydessä liioiteltulta. Keskushenkilönä on perheen isä, jonka amerikkalaistunut liikemies houkuttelee turvallisesta kotielämästä pörssikauppojen maailmaan. Opetuksena on, että kunniallisuus ja rakkaus ovat hyvän elämän perusta. Elokuvan lapset, Olli ja Pipsa, jäävät perhedraaman sivuhenkilöiksi, äiti uhrautuvaksi mammaksi ja kotiapulainen Hilda koomiseksi kansan edustajaksi. Ylioppilaaksi valmistuva Elina on sydänsuruja poteva tytär. Orvo Saarikivi jatkoi Suomisen perheen tarinaa 1940–luvulla neljässä jatko-osassa. Toivo Särkkä palasi aiheeseen vielä vuonna 1959. Ohjaaja Edvin Laine löysi tamperelaisen Veli-Matti Kaitalan lehti-ilmoituksella elokuvaansa Nokea ja kultaa (1945). Hän teki Veli-Pekan kanssa perhe-elokuvat Pikku-Matti maailmalla (1947) ja Onnen Pekka. Edellinen on raittiusmiehenä tunnetun ohjaajan viinan kirouksista kertova elokuva äitiään etsivästä pojasta. Aikalaiskritiikki ohitti molemmat elokuvat Laineen välitöinä.

Edvin Laineen Prinsessa Ruusunen Edvin Laineen uran hienoimpiin teoksiin kuuluva Prinsessa Ruusunen (1949) vertautuu tuotannoltaan moniin elokuvan historiaan jääneisiin onnellisiin sattumiin. Ajattelen esimerkiksi Michael Curtizin Casablancaa, Marcel Carnen Paratiisin lapsia tai William Dieterlen Kesäyön unelmaa. Lavastajina olivat ensikertalainen, oloissamme harvinaisen omaperäinen ja aikaansa edellä oleva Leo Lehto apunaan SF-tuotantoyhtiön ammattilainen Karl Fager. Musiikin sävelsi Erkki Melartin, sovittajana Heikki Aaltoila. Kuvaajana oli Kalle Peronkoski apulaisenaan Osmo Harkimo. Tuottaja T.J. Särkkä antoi Leo Lehdolle ilmeisesti vapaat kädet luoda studioon tyylitelty unimaailma. Lavastus tuo mieleen Robert Wienen Caligarin kabinetin ja Jean Cocteaun elokuvan Kaunotar ja hirviö. Kun torvet ensi kertaa nousevat sumusta, olemme suomalaisittain oudossa maailmassa. Siellä ihmiset eivät vanhene, vaikka ajasta on koko ajan kysymys. Grimmin veljesten alkuperäinen satu olisi antanut mahdollisuudet kauhuelokuvaan asti, kuten Walt Disney oli osoittanut piirroselokuvissaan. Kaikki tapahtuu unen logiikalla. Ihmiset nukahtavat seisaalleen. Usva peittää maiseman. Juonen dramaattisimmat kohtaukset on toteutettu runollisesti, ja Erkki Melartinin hillitty musiikki luo niihin oudon levollisen tunnelman. Ulkoisen realismin välttäminen lavastuksen ohella näyttelijätyössä tekevät Laineen elokuvasta aikaa torjuvan teok-

6


Edvin Laine, Prinsessa Ruusunen 1949.

7


sen. Neidon kättä pyydetään silmää räpäyttämättä ensikosketuksen jälkeen. Tällaista tapahtuu vain unessa ja sadussa.

Pekan ja Pätkän aika Pekka ja Pätkä –elokuvat ottivat lastenelokuvamarkkinat haltuunsa 1950–luvulla. Ne pitivät pintansa teattereiden päivänäytäntöjen vakio-ohjelmistona pitkään. Vuosina 1970-1973 suomalaisia lastenelokuvia oli levityksessä 16, joista 13 Pekka Puupää –elokuvia. Sarjan aloitti Ville Salmisen ohjaama ja Reino Helismaan kirjoittama Pekka Puupää vuonna 1953. Ola Fogelbergin luoma sarjakuva siirrettiin valkokankaalle aivan toisenlaisena kuin minä piirtäjä oli sen hahmotellut. Pekan, Pätkän ja Justiinan oheen kirjoitettiin tavanomainen rakastava pari. Salmisen jälkeen sarjan ohjaajaksi siirtyi pysyvästi Armand Lohikoski. Reino Helismaa jatkoi kirjoittajana. Päärooleissa olivat Esa Pakarinen, Masa Niemi ja Siiri Angerkoski. Pekka Pätkä –elokuvien merkitystä ei voi väheksyä. Ne tarjosivat lapsiyleisölle moniksi vuosiksi lähes ainoan kosketuksen suomalaiseen perhe-elokuvaan, vielä senkin jälkeen, kun niiden tuotanto lopetettiin. Jack Witikka ohjasi vuonna 1961 yhden suomalaisen elokuvan lapsikuvausten helmistä. Aapelin romaani Pikku Pietarin piha kääntyi hänen käsissään realistiseksi ja herkkävireiseksi kuvaukseksi 1920–luvun Suomesta pienen pojan näkökulmasta. Kansalaissodan ristiriidat on häivytetty pihan ulkopuolelle. Vaappuvien puutalojen pieneläjät kituuttavat vähäisen toimentulon varassa. Aapelin kertomuksessa on klassisten lastenkirjojen aineksia. Pietari on menettänyt äitinsä. Hän tekee surutyötään keskustelemalla Jumalan kanssa. Sitten isä tuo kotiin Karoliinan, joka ei olekaan aivan tavallinen nainen. Jumala on Pietarin salattu ystävä: teema, joka myöhemmin toistuu monessa kotimaisessa lastenelokuvassa. Teatteriohjaajana Jack Witikka ymmärsi lapsinäyttelijöiden tärkeyden. Tuukka Tanner on Pietarina tasavertainen ammattinäyttelijöiden työtoverina.

Herra Huu Jaakko Talaskivi ohjasi 1970–luvun ainoan lastenelokuvan Herra Huu – Jestapa Jepulis, penikat sipuliks. Se tuotettiin vaikeissa taloudellisissa olosuhteissa. Käsikirjoitus jäi keskeneräiseksi, näyttelijäohjausta ei ole lainkaan, rakenne on olematon. Herra Huu on kaikesta huolimatta mielenkiintoinen lastenelokuva. Se tehtiin hyvin pitkälle lasten leikkien varaan. Lapset leikkivät kotia, kauppaa ja rakentavat mökkiä. Myöhemmissä lastenelokuvissa voi nähdä Herra Huun osoittaman suunnan: yrityksen tavoittaa lapsen maailman moniselitteisyys. Ruotsissa Kjell Grede ohjasi hieman aiemmin elokuvan Hugo ja Josefin, jossa irtauduttiin juonikeskeisestä lastenelokuvasta ja pyrittiin pääsemään lapsen sisäiseen maailmaan. Kaija Juurikkala teki saman ensimmäisissä töissään.

8


Liisa Helminen - Päivi Hartzell , Kuningas, jolla ei ollut sydäntä 1982.

Kuningas jolla ei ollut sydäntä Käännekohta kotimaisessa lastenelokuvassa on Liisa Helmisen ja Päivi Hartzellin satu Kuningas, jolla ei ollut sydäntä. Se perustuu Mika Waltarin tarinaan, josta ohjaajat yhdessä kirjailija Daniel Katzin kanssa muokkasivat elokuvaversion. Waltarin kertomuksessa on kysymys tunteiden kuolettamisesta. Kuningatar kuolee ja surun murtama kuningas määrää sydämensä poistettavaksi. Onnellinen valtakunta muuttuu harmaaksi. Kuningas, jolla ei ollut sydäntä on perinteinen satu, jossa hyvä ja paha kamppailevat vallasta. Vehkeilijä on valtakunnan pääministeri, joka yrittää estää kätketyn sydämen löytämisen. Sankari on nuorukainen, joka rakastuu prinsessaan. Hän saa avukseen klassisen sadun konventioiden mukaisesti kolme veijaria. Yksi on ovela, toinen vihainen ja kolmas väkevä. Elokuvan visuaalinen hahmo tukee teemaa. Onnellisessa valtakunnassa on kirkkaat värit ja pyöreät muodot. Sydämettömässä taas kaikki on kulmikasta. 1980–luvulla suomalaiseen lastenelokuvaan tuli uusi tekijäsukupolvi, joka oli aidosti kiinnostunut lajityypistä. Liisa Helminen oli tehnyt lyhyitä lastenelokuvia ja hän on jatkanut uraansa lyhyiden ja pitkien lastenelokuvien ohjaajana. 9


Raili Rusto Kotimainen lastenelokuva uudistui täysin 1960- ja 1970 –lukujen laman jälkeen. Raili Rusto teki puolipitkiä näytelmäelokuvia televisiolle, joka oli monelle uudelle ohjaajalle ainoa foorumi saada työnsä esille. Rusto on omaperäisimpiä tekijöitämme. Häntä voi pitää ”auteurina”, jolla on tunnistettava tyyli. Rusto teki yhteistyötä kirjailijoiden kanssa, mutta näkökulma maailmaan pysyi samana. Arjen rutiinit saavat hänen teoksissaan kyytiä. Tutut asetelmat kääntyvät päälaelleen. Perheessä lapsi on järkevä ja looginen, kun taas äiti leijuu arjen ulottumattomissa. Elokuvien nimet kertovat paljon: Aikapoika ja mono, Villahousupakko. Raili Rusto käsitteli elokuvissaan myös vakavia aiheita. Kalpeat naamat kertoo koulukiusaamisesta, ja elokuva palkittiin eri festivaaleilla. Raili Ruston elokuvista teatterilevitykseen pääsi vain Elina Karjalaisen Uppo-Nalle -televisiosarjasta tehty kooste.

Heikki Partasen Pessi ja Illusia Heikki Partasen ohjaama Yrjön Kokon romaanin filmatisointi Pessi ja Illusia (1984) oli ensimmäinen lastenelokuva ja oikeastaan ensimmäinen suomalainen elokuva, joka herätti kansainvälistä kiinnostusta. Se palkittiin useilla elokuvajuhlilla, Frankfurtin lastenelokuvien festivaaleilla pääpalkinnolla. Pessi ja Illusia viehätti erityisesti aikuisyleisöä pasifisminsa vuoksi. Partasen rohkea valinta käyttää näyttelijöitä eläinten esittäjinä ei myöskään tuottanut katsojille vaikeuksia. Hahmojen tyylittely tuo elokuvaan sadunomaisen tunnelman. Siinä se muistuttaa Laineen Prinsessa Ruususta. Elokuvaa moitittiin aikanaan sotateeman lomittamisesta satuun. Sitä pidettiin keinotekoisena ja pelottavana lapsikatsojille. Sodan ulkoinen realismi ja samojen näyttelijöiden käyttäminen eläiminä ja sotilaina oli Partaselta rohkea ratkaisu. Elokuvan teeman kannalta se on kuitenkin viisas. Sadun tasossa pysyminen olisi myös merkinnyt Yrjö Kokon teoksen tärkeän tason hylkäämistä. 1970- ja 1980 –lukujen suomalaisessa lyhyessä lastenelokuvassa rohjettiin käsitellä arkoja aiheita. Sodanvastaisuus, yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus, ympäristön saastuminen, erilaisuuden hyväksyminen toistuivat lyhyissä animaatioissa. Pessi ja Illusia oli siinä mielessä uutta, että näitä teemoja tuotiin suurelle valkokankaalle. Olle Hellbomin ohjaama Astrid Lindgren –filmatisointi Veljeni Leijonamieli oli vakavan lastenelokuvan edelläkävijä. Se herätti keskustelua kuolema-aiheensa vuoksi Ruotsissa, ja meillä elokuvaa rankaistiin K11 -ikärajalla.

10


Satujen uudelleenarviointi Keskustelu klassisten, kuten Grimmin veljesten ja H.C. Andersenin satujen pelottavuudesta johti Suomessa niin kirjallisuudessa kuin elokuvassa arvojen uudelleenkäsittelyyn. Satukirjat muuttuivat opettavaisiksi, pasifistisiksi, ekologisiksi ja vasemmistolaisen ideologian läpitunkemiksi. Satujen uudelleenarvioinnin aloitti psykoanalyytikko Bruno Bettelheim, jonka teos Satujen lumous herätti meillä suurta huomiota. Oululaiset nuorisopsykiatriaan erikoistuneet psykoanalyytikot Tor-Björn ja Vilja Hägglud tutkivat suomalaisia kansansatuja uudesta näkökulmasta. Ne nähtiin lapsen sisäisen kasvun ja eheytymisen kannalta tärkeinä. Päivi Hartzellin kunnianhimoisen ja oloissamme harvinaisen suurisuuntaisen lastenelokuvan Lumikuningatar (1987) lähtökohtana oli Bettelheimin Satujen lumous. Andersenin satuun vapaasti pohjautuvassa elokuvassa lapset Kai ja Kerttu leikkivät mittaamattomalla hiekka-aavikolla, kuin luomistapahtuman alkukodissa, poika miekalla ja tyttö nukella. Lumikuningatar houkuttelee Kain matkaansa. Vain ihmislapsi voi toteuttaa hänen suunnitelmansa maailman pimentämisestä. Lumikuningatar kertoo Kertun matkasta Lumikuningattaren valtakuntaan vaarojen poikki. Hartzell luottaa katsojan kykyyn täyttää mielikuvituksessaan tarinan siirtymävaiheet, unipuutarhasta lapsikuninkaan ja –kuningattaren linnaan, rosvojen linnaan ja Lapin noidan kotaan. Uhkarohkea dramaturgia, lapsinäyttelijöiden lähes repliikitön läsnäolo ja lavastuksen värimaailman uhkeus ovat vaativia jopa aikuiskatsojalle. Se, miksi Lumikuningatar sieppasi Kain, selviää vasta lopussa Lapin akan kertomuksesta. Siihen asti katsoja jätetään epätietoiseksi siitä, mistä tarinassa on kysymys. Lapsille tehtiin pienellä tuotannolla sympaattisia elokuvia, jotka löysivät kohdeyleisönsä ei-kaupallisessa levityksessä. Suomalainen lastenelokuva eli television ulkopuolella 1970-luvulta aina 1990–luvun alkuun ei-kaupallisessa 16 mm levityksessä. Elokuvia esitettiin päiväkodeissa, kouluissa ja kerhoissa. Kotimainen lyhytelokuvatuotanto tarjosi kiitettävästi materiaalia. Anssi Mänttäri teki onnistuneen lasten musikaalin Anni tahtoo äidin (1989), jossa on samaa henkeä kuin Raili Ruston töissä. Siinä on epäkäytännöllinen yksinhuoltajaisä, jolla on toimelias tytär. Saadakseen kokonaisen perheen Anni ryhtyy etsimään uutta äitiä. Hän hankkii isälleen neljä ehdokasta. Mänttärin viehättävässä ja hauskassa komediassa sekoittuvat arki ja fantasia. Laulut ovat onnistuneesti osa kokonaisuutta eivätkä irrallisia esityksiä. Mänttärin elokuvan apulaisohjaaja Marjo Valve teki myös oman puolipitkän ohjauksensa Avuton Anna (1993) Raili Ruston elokuvien hengessä. Anna kyllästyy vanhempiinsa ja muuttaa naapuriin kaverinsa luokse. Marjut Komulainen ohjasi sympaattisen lastenelokuvan Koiravarkaat (1994). Lapset pelastavat kuumaan autoon jätetyn koiran ja kätkevät sen kerrostalonsa vintille.

11


Raimo O. Niemi, Poika ja Ilves 1998.

Poika ja Ilves Raimo O. Niemi (s. 1948) ohjasi vuonna 1998 kotimaisen lastenelokuvan siihenastisen suurimman menestyksen Poika ja ilves. Sitä ennen hän oli tehnyt Jorma Kurvisen Susikoira Roi –kirjojen pohjalta tv-sarjan. Niemen ja Ville Suhosen elokuva Poika ja ilves oli suurin käännekohta suomalaisen lastenelokuvan historiassa. Se avasi tekijöilleen tien kansainvälisille markkinoille. Elokuvan tuotantovaiheessa kansainvälisyys otettiin huomioon. Siitä valmistui englanninkielinen versio, mikä oli aivan uutta Suomessa. Elokuva myytiin yli 20 maahan ja se palkittiin useilla kansainvälisillä lastenelokuvien festivaaleilla. Poika ja ilves oli suuri kotimainen menestys ja avasi tuottajien silmät lastenelokuvan kaupallisille mahdollisuuksille. Uusi levityskanava dvd tarjosi tuottajille tilaisuuden myydä elokuvaa kotimaassa senkin jälkeen, kun sen kierros teattereissa 12


oli hiipunut. Elokuvan elinikä pidentyi hetkessä, ja lastenelokuvassa tuo merkitys oli erityisen tärkeä. Poika ja ilves kuvattiin Kuusamossa, jonka maisemat olivat osa sen dramaturgiaa. Pääkaupunkiseutua ei nähty sen jälkeen ainoana mahdollisena miljöönä. Samaan aikaan eri puolille Suomea alkoi syntyä alueellista elokuvatuotantoa ruotsalaisen mallin mukaan. Niemen seuraava lastenelokuva Suden arvoitus (2006) oli jälleen pororajalle sijoittuva kuvaus. Heikki Vuennon käsikirjoituksessa on yhteneviä teemoja ohjaajan Poika ja ilves –teoksen kanssa. Päähenkilö on nyt tyttö, joka pelastaa salametsästäjien kynsistä kaksi sudenpentua. Sen rinnalla kulkee vakavampi, tytön ja kotiseudulleen sairaalahoidosta palanneen äidin suhde. Niemen molemmat elokuvat liittyvät Ruotsissa ja Norjassa samoihin aikoihin tuotettuihin villieläinten suojelua lapsen näkökulmasta käsitteleviin elokuviin. Yhteistä on tapahtumien sijoittaminen pohjoisen luontoon, ja lapsipäähenkilön varhaisessa lapsuudessa kokema trauma, joka heijastuu hänen suhteessaan uhanalaiseen eläimeen.

Uusi suomalainen lastenelokuva Jälkeenpäin tarkasteltuna uuden suomalaisen lastenelokuvan alku voidaan ajoittaa vuoteen 1993, jolloin Kaija Juurikkala (s. 1959) ohjasi työn Rosa Was Here. Siinä ääni annetaan yksinomaan lapsille ja varhaisnuorille rajaamalla aikuiset kokonaan pois tarinasta. Elokuva kuvaa maailmaa, jossa ei ole lainkaan yli 13-vuotiaita. Lapset joutuvat päättämään ilman vanhempiaan elämästään. Jotkut ottavat aikuisen roolin, toiset eivät pidättele tukahdutettua vihaansa. Kaija Juurikkalan tuotannossa kuvitellun ja todellisuuden raja häivytetään. Kyytiä Moosekselle (2001) kirjoitettiin ja improvisoitiin nuorten kertomusten pohjalta. Elokuvan kymmenen episodia pohjautuvat Mooseksen käskyihin, joita käsitellään nuorten omista lähtökohdista ja kokemuksista. Kuva vanhemmista on useasti katkera. Elokuvassa Valo (2005) Juurikkala on ottanut aiheensa tositarinasta. Tapahtumat on sijoitettu Suomen sortovuosiin 1900-luvun alkuun. Keskushenkilöt ovat syrjäkylän lapsia, joihin ajan vainot ulottuvat konkreettisesti. Päähenkilöinä ovat kaksi poikaa ja tyttö, jotka organisoivat kielletyn koulun kylään. Vallanpitäjät näkevät sen yllytyksenä kapinaan. Juurikkala toi suomalaiseen lastenelokuvaan uusperheet, maahanmuuttajat, katulapset, kiusaamisen, vihan ja kuoleman. Hän haluaa sanoa kohdeyleisönsä äänellä, että elämä on arvokas asia. Juurikkala osoitti elokuvillaan, kuinka tärkeää onnistumisen kannalta on lapsinäyttelijöiden valinta ja ohjaus. Pitkän uran lastenelokuvan parissa tehnyt Liisa Helminen (s. 1950) ohjasi Leena Krohnin kirjaan Ihmisen vaatteissa (1974) vapaasti pohjautuvan fantasian Pelikaanimies (2004). Siinä ohjaaja muuntelee läpi tuotantonsa käsittelemiään teemoja ystä-

13


vyydestä ja erilaisuuden hyväksymisestä. Päähenkilö on kaupunkiin maalta muuttava Emil, jonka vanhemmat ovat juuri eronneet. Pojan salaiseksi ystäväksi tulee pelikaani, joka on ottanut nuoren miehen ilmiasun. Emil on ainoa, joka tunnistaa miehen linnuksi. Pelikaanimies käsittelee näkemistä ja uskomista, ja kuten usein saduissa ja tarinoissa, lapsi näkee enemmän kuin aikuinen. Pelikaanimies on filosofinen ja kirjallinen elokuva. Sen omaksumista auttaa kirjan lukeminen. Lapsikatsoja poimii siitä fantasia-aineksen.

Nousevan polven kiinnostus Uusi ohjaajasukupolvi kiinnostui lastenelokuvasta 2000–luvun alussa. Syynä saattoivat olla myös kaupalliset tekijät. Lastenelokuvat nousivat vuoden kymmenen tuottoisimman elokuvan kärkisijoille, ja niiden myynti-ikä kasvoi roimasti dvd-markkinoiden myötä. Kotimainen kokoillan animaatio oli lähes luonnollinen seuraus kansainvälisestä kehityksestä. Johanna Vuoksenmaan (s. 1965) ohjaama, Johanna Hartikaisen kirjoittama ja Liisa Akimoffin (s. 1962) tuottama Otto von Sopanen (2006) on lastenelokuvassamme harvinainen ilmestys. Se on arkikomedia, jossa ydinperhe ei ole hajonnut, ja lopussa se saa vielä uuden jäsenen. Lapset ovat lapsia eikä aikuisillakaan ole traumoja. Koulu on kuin toinen koti. Vanhemmat pidetään sen verran syrjässä, eikä heitä ole karrikoitu, joten lapset saavat tilaa. Johanna Hartikaisen dialogi on irtonaista ja kuin lasten suusta poimittua. Tekijät ovat samaa ikäluokkaa. Omakohtaisuus paistaa suloisesti läpi. Miehet on kirjoitettu vähän huvittaviksi, mutta rakastettaviksi, aina ammattikoulua käyvää nuorukaista myöten. Onni von Sopanen osoittaa, mihin suuntaan kotimaista lastenelokuvaa voi laajentaa. Juonessa on käänteitä kuin vuoristoradassa, mutta vauhti on kohdeyleisölle sopiva. Klaus Härön ensimmäinen kokoillan elokuva Näkymätön Elina (2007) oli heti kansainvälinen läpimurto. Se palkittiin useilla festivaaleilla, ja Ingmar Bergman valitsi sen vuoden parhaaksi ruotsalaiseksi elokuvaksi. Suomalaisuutta Näkymättömässä Elinassa on aihe, ohjaaja ja osatuottaja. Jussi-ehdokkaaksi elokuvaa ei kuitenkaan hyväksytty. Härön elokuvassa on yllättäen sama lähtökohta kuin Aapelin Pikku Pietarin pihassa. Tapahtumat sijoittuvat Ruotsin meänkieliselle seudulle 1950-luvulla. Elinan isä on kuollut, ja tyttö käy haudalla puhumassa isälleen tuntemuksistaan. Kylän asukkaiden oma kieli on viranomaisten pannassa. Opettaja yrittää uhkaamalla ja rangaistuksilla saada luokkaa kuriin. Kun yksi Elinan luokkatovereista jää ilman ruoka-annostaan, tyttö nousee kapinaan opettajaansa vastaan. Voimakkaasti lapsen oikeudenmukaisuuden tunteeseen vetoava Näkymätön Elina on herkkävireinen teos. Lapsinäyttelijät ovat aikuisten ammattilaisten veroisia. Vaikeista aiheista huolimatta Härö päättää elokuvansa toivoon. 14


Nanna Huolman, Aavan meren tällä puolen 2007.

Härö palasi Ruotsin puolelle elokuvassaan Äideistä parhain, joka pohjautuu vapaasti Heikki Hietaniemen romaaniin. Siinä yhdeksänvuotias Eero lähetetään kymmenien tuhansien suomalaislasten tavoin Ruotsiin sen jälkeen, kun rintamalta tulee tieto isän kaatumisesta. Uudessa maassa kieltä osaamaton poika joutuu lapsettoman pariskunnan hoitoon. Avioparin sisäiset jännitteet heijastetaan tulokkaaseen. Kasvattiäidin roolin omaksuminen käy tuskallisten vaiheiden kautta. Hylätyksi tulemisen tunne vaihtuu molemminpuoliseksi kiintymykseksi. Sodan päätyttyä vastentahtoinen lapsi joutuu palaamaan Suomeen. Äideistä parhain kuvaa äitiyden tuskaa ja iloa poikkeusolosuhteissa, ja lapsen kärsimystä ja elinikäistä katkeruutta. Nanna Huolmanin (s. 1970) ohjaamassa elokuvassa Aavan meren tällä puolen (2007) päähenkilö on 12-vuotias Kirsi. Hän asuu yksinhuoltajaäitinsä kanssa Ruotsissa. Äiti ei osaa ruotsia, ja murrosiän kynnyksellä omaa identiteettiään ja seksuaalisuuttaan etsivä Kirsi kapinoi rajusti. Kesäloma äidin siskon ja tämän 13–vuotiaan pojan Jamppen kanssa muodostuu tytön elämän käännekohdaksi. 15


Huolmanin kirjoittamassa ilmeisen omakohtaisen draamassa on pohjoismaiselle lapsikuvaukselle tunnusomaisesti tummia sävyjä. Isän poissaolo, naiseuden ensikohtaaminen omassa kehossa, riittämättömyyden tunne kovan ulkokuoren alla ovat draaman aineksia. Mia Saarinen Kirsin roolissa on elokuvan dynamo.

Suomalainen animaatio Suomalaisen lyhyen lastenanimaation tuotanto on 2000–luvulle tultaessa tyrehtynyt. Kulta-aika ulottui 1970–luvulta 1990–luvulle. Sen tunnetuimmat taiteilijat ovat Heikki Prepula, Camilla Mickwitz, Liisa Helminen ja Katariina Lillqvist. Pala- ja nukkeanimaatiotekniikka kehittyi heidän teoksissaan kansainvälisesti kiitetylle tasolle. He käsittelivät teemoja, jotka ovat nykylastenelokuvan pysyvää perustaa. Pekka Lehtosaari (s. 1963) oli hankkinut kokemuksensa Walt Disneyn piirroselokuvien suomenkielisten versioiden ohjaajana ja Pahat pojat sekä Vares –elokuvien käsikirjoittajana. Kotimaiset resurssit eivät kuitenkaan riittäneet täyspitkään animaatioon. Tuottajilla oli jo kansainvälisistä yhteistyötuotannoista kokemuksia. Lehtosaaren Röllin sydämen (2007) tekijälista on lähes kokonaan venäläinen. Allan Tuppuraisen alkuperäishahmo on kirjoitettu ja ohjattu kansainväliseen levitykseen sopivaksi. Tarinassa on yhtymäkohtia Olli Saarelan aiempaan elokuvaan Rölli ja metsän henki. Rölli kavereineen lähetetään etsimään sydäntä, joka voi pelastaa röllimaailman. Joukkoon liittyy jousta taitavasti käyttävä menninkäistyttö Milli. Vaaroja sisältävän matkan kuvauksena Lehtosaaren elokuva on perinteinen lasten satu. Tuppuraista juonessa on pelottavien hahmojen poissaolo ja puheliaisuus. Kari Juusosen (s. 1967) ja Michael Hegnerin (s.1966) Niko – lentäjän poika (2008) lienee kansainvälisesti tuottoisin suomalaisin voimin tehty animaatio. Sen katsojamäärä on yli kolme miljoonaa. Juusonen oli tehnyt ennen Nikoa lyhytelokuvia, joista Pizza Passionata voitti useita kansanvälisiä palkintoja. Nikon ohjaajapartneriksi hän sai pitkän animaation tekijänä kokeneen tanskalaisen Hegnerin. Tuloksena on suurten piirroselokuvastudioitten kuten Pixarin aikaansaannosten veroinen elokuva. Juonen ja digitaalitekniikan tasolla Nikon voi nähdä tuttujen menestyselokuvien kuten Ice Agen jalanjäljillä. Niko on poronvasa, joka uskoo isänsä kuuluvan joulupukin lentäjäporoihin. Se karkaa kotilaumastaan isää etsimään ja lopulta varoittamaan susien salakavalasta juonesta. Mukaan sarvikyytiin lähtee liito-orava Julius ja matkan varrelta lumikko Wilma. Niko – lentäjän poika on pelottavuudessaan varttuneiden lasten elokuva. Susien uhka tuodaan mukaan heti alussa, ja kysymys on alusta alkaen hengestä. Susille eivät riitä porot, vaan vadille halutaan myös joulupukki. Nikon viaton lapsenusko riittää loppuun asti, ja Julius ja Wilma tuovat tarinaan vapauttavaa huumoria. Joulupukin porojen kapakka on elokuvan suomalaiseksi tunnistettavaa huumoria.

16


Kari Juusonen - Michael Hegner, Niko – lentäjän poika 2008.

Aiheet kirjallisuudesta Uusi suomalainen lastenelokuva ottaa aiheensa usein kirjallisuudesta. Kaisa Rastimo ohjasi Sinikka ja Tiina Nopolan kirjojen pohjalta elokuvan Heinähattu ja Vilttitossu. Siinä hän kuvaa kaksilapsista perhettä, jossa vanhemmat ovat hukanneet vanhemmuutensa ja siihen kuuluvan vastuun lapsista. Samaan teemaan Rastimo palasi Myrskyssä, jonka hän kirjoitti yhdessä Marko Rauhalan kanssa. Heinähattu on seitsenvuotias tyttö, joka on kotona ottanut vanhempien roolin. Hän huolehtii pikkusiskostaan Vilttitossusta, joka on uhmaiässä eikä suostu olemaan kiltti. Äiti ja isä ovat uusavuttomia. Äiti ei osaa keittiössä mitään. Isän intohimona on perunan tutkiminen.

17


Vilttihousun kapina ja Heinähatun syksyllä alkava koulu ovat sytykkeinä perhekuvaukselle, joka hetkittäin saa aikuiskatsojan vakavaksi. Äidin alistuminen miehensä tahtoon ja siitä irtautuminen on Rastimon elokuvan pohjavire. Lapset eivät voi muuttaa vanhempiaan puhelakollaan, vaan isän ja äidin on tajuttava tilanteensa. Myrskyssä isä on taiteilija ja yhtä lailla ulkona perhe-elämästä kuin tiedemiesisä. Hän tuo Berliinistä hylätyn koiranpennun, jonka emo on koulutettu tappamaan muurin yli pakenevia. Myrskyn tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1991. Perheen nuorin Muru on kuin Vilttihousu muutama vuosi vanhempana. Hän jopa puhuu samalla nuotilla. Myrskyksi ristitystä koirasta tulee tytön suojelija ja koiran kasvaessa ennalta arvaamattomiin mittoihin, myös perheen turvallisuuden uhka. Lopulta vanhemmat joutuvat rakentamaan kotitalonsa ympärille yhdenlaisen Berliinin muurin. Rastimon elokuvassa toistuu vanhempien kyvyttömyys hallita poikkeustilannetta. Hän näyttää jälleen luovan työn tekijän todellisuustajun puutteen järkyttävän perheyhteisön tasapainoa. Mari Rantasilan ohjaamat Risto Räppääjä –elokuvat ovat kotimaisen lastenelokuvan menestystarinoita. Sinikka ja Tiina Nopolan kirjat ovat kuuluneet lasten suosikkeihin. Rantasilan esikoinen Risto Räppääjä (2008) rakentuu itsenäisistä kohtauksista, jolloin juoni on toissijainen. Värimaailma, lavastus, puvustus ja miljööt on tyylitelty reippaasti yliampuen. Aikuiset ovat tyyppejä. Kaikki puhuvat kirjakieltä, mikä vahvistaa tekijöiden halua irrottautua realistisesta esitystavasta. Risto ja Nelli osoittavat laulut suoraan katsojille rikkoen elokuvan illuusion. Risto Räppääjä ja polkupyörävaras (2010) kirjoitettiin suoraan elokuvaksi. Näin juoni saatiin elokuvan dramaturgialle paremmin sopivaksi. Tekijät vähensivät laulujen osuutta, mikä osaltaan vahvisti tarinankulkua. Perinteisen lastenromaanin ja –elokuvan tapaan Risto ja Nelli kuljetetaan pois turvallisesta kotimiljööstä, kun pojan pyörä varastetaan. Tapahtumat etevät verkkaisesti eivätkä lapset joudu todelliseen vaaraan. Rantasila ja Nopola luottavat hahmojen tuttuuden viehätykseen ja hyväntahtoiseen tunnelmaan.

Joulutarinan menestys Menestystarina on myös Juha Wuolijoen (s. 1969) Joulutarina (2007). Sen aiheena on orpopojan kasvu joulupukiksi muutaman savun lappilaisessa kylässä joskus 1800–luvulla. Yhdysvalloissa oppinsa hankkineen Wuolijoen satuelokuva on oloissamme harvinaisen hallittu kokonaisuus. Siinä pääosassa ei ole vain tarina, vaan Suomen Lappi, lavastus, valaistus ja puvustus. On kuin Charles Dickensin maailmaan tunkeutuisi Astrid Lindgrenin ja Carl Larssonin lämpö. Dickensiltä Wuolijoki ja toinen kirjoittaja Marko Leino ovat lainanneet Kari Väänäsen näyttelemän puusepän, äkkiväärän, kyläläisten vieroksuman ihmisvihaajan, joka ottaa huutolaispojan pajaansa orjaksi. Nikolas-pojan hyvyys sulattaa ukon sydämen. 18


Juha Wuolijoki, Joulutarina 2007.

Joulutarinassa kaikki elementit palvelevat sadunomaista tunnelmaa. Kyläläisten köyhyys ja elämän kovuus eivät ulotu esitystapaan. Ihmiset pirteissään ovat kuin vanhoista joulupostikorteista. Wuolijoen näyttelijäohjaus on hillittyä ja harrasta. Joulupukin syntytarinassa on pakotonta raamatullisuutta.

Tulevaisuudesta Suomalaisen lastenelokuvan asema on vahva. Se on sisällöltään monimuotoista, kansainvälisesti kiinnostavaa ja taiteellisesti korkeatasoista ja kilpailukykyistä. Vielä kymmenkunta vuotta sitten meillä vaadittiin Suomen elokuvasäätiöltä kiintiötä lastenelokuvalle. Sellaisia ääniä ei ole enää kuultu. Lastenelokuva tulee toimeen omillaan ja se kilpailee tasapäisesti aikuisten elokuvien kanssa katsojamääristä. 19


978-951-95703-5-8

9

789519 570358

ISBN 978-951-95703-5-8

Profile for Oulun Lasten- ja nuortenelokuvien festivaali

Suomalainen lastenelokuva  

Suomalainen lastenelokuva  

Advertisement