Page 1

E

LUK

YT UNÄ

2


Myllylahti Oy Espoo 3


www.myllylahti.fi

© Minna Roininen ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-948-5 (Sidottu) ISBN 978-952-202-969-0  (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2018 4


Ja minkä mä taidan, jos elämä tää vain mulle on suuri runo, mihin saimme me Luojalta langat vaan ja Luojalta käskyn: puno! Me punomme kehdosta hautahan, me punomme, puramme jälleen, kunnes laulumme kuolema katkaisee ja sen viemme me virittäjälleen. Eino Leino - Laulajan laulu

5


6


OSA 1 SEA WORLD

7


1 Kaksikymmentäviisi vuotta – sitä vanhemmaksi suomalainen pop-ikoni Heda ei jatkanut musiikkiuraansa, ja saman ikäisenä Noel Pihlaja sai kuulla, että hänen omat laulunsa oli nyt laulettu. Eilen oli ollut Tamaran syntymäpäivä, jonka kunniaksi he olivat kiskoneet monta lasia viiniä Sonettibaarissa Sörnäisissä. Noelin olo oli hutera, kun hän aamupäivällä matkusti bussilla sairaalaan kuulemaan tutkimustulokset. Bussi myöhästyi muutaman minuutin, ja Noel joutui juoksemaan loppumatkan, joten oli vielä hengästynyt ja hikinen tutun lääkärin kutsuessa hänet sisään. Lääkäri, jonka nimi oli Annu Saimaa, oli vastannut Noelin hoidosta ensimmäisestä syöpädiagnoosista lähtien. Nainen piti pitkää tukkaansa vuorotellen saparoilla ja poninhännällä, ja vaikka Noel ei ollut ikinä nähnyt hänen syövän purukumia, hän tuoksui aina sellaiselta, makealta piparmintulta. Tohtori vaikutti pitävän Barbapapoista, koska Noel vuosien mittaa oli nähnyt noita värikkäitä ja pyöreitä hahmoja riippumassa avaimenperissä ja printteinä valkotakin alta vilkkuvissa t-paidoissa. Ensimmäisten hoitojen aikaan Annu Saimaalla oli ollut 8


vihkisormus, nykyään ei enää. Noel ei tiennyt lääkäristään muuta eikä ollut koskaan kehdannut kysyä. Se olisi tuntunut tungettelulta, vaikka Noel piti hänestä paljon. Tarkemmin ajateltuna juuri siksi se olisi tuntunut tungettelulta. Lääkäri painoi oven perässään kiinni ja kävi sulkemassa myös ikkunan, vaikka verhojen välistä sisään pyrkivä lämmin kesäilma olisi tuntunut käsivarsissa tervetulleelta. Sisällä sairaalassa tuuletus kävi aina niin vietävän kovalla. Noel oli pukeutunut samoihin shortseihin ja ruutukuvioiseen kauluspaitaan kuin eilisillä treffeillä, ja paita oli rypyssä ja shortseissa kahvitahroja. Nolotti, ettei hän tullut vaihtaneeksi vaatteita vaan oli napannut kylpyhuoneesta ensimmäiset, jotka edessä lojuivat. Sukkiakaan hänellä ei ollut, ei edes kunnon kenkiä: pelkät sandaalit, jotka olisivat sopineet paremmin rannalle kuin sairaalan pitkille, ilottomille käytäville. ”No niin, Noel”, lääkäri sanoi, kun oli istuttanut Noelin tuttuun, oranssiin muovituoliin ja siirtänyt omaansa niin, että he istuivat vastatusten eikä väliin jäänyt pöydän ja paperipinojen byrokratiaa. Ei se pelkästään lääkärin äänensävystä johtunut, että Noel äkkiä aavisti, mistä oli kyse. Se oli koko se rituaali. Poliklinikan käytävillä pauhasi radio vastameluna seinien lävitse kantautuville yksityisille keskusteluille. Kun Noel vastaanotolta lähdettyään pysähtyi kaatamaan mukillisen laihaa vadelmamehua muovikannusta, hän 9


jäi hetkeksi kuuntelemaan radion soittamaa kappaletta ja tunnisti sen. Se oli Hedan ‘Not All of the Drowned Lads Are Dead’. Vuonna 2011 Noel oli kuullut kappaleen ensiesityksen Hedan Helsingin-konsertissa, joka oli ollut artistin siihenastisista suurin. Hän oli seisonut eturivissä ja kirkunut ja pomppinut muiden fanien mukana. Vielä silloin kukaan yleisössä ei arvannut, että kappaleesta tulisi kaikkien aikojen myydyin suomalainen pop-biisi maailmalla: se kipuaisi syksyllä jokaisen kuviteltavissa olevan listan kärkeen ja viipyisi siellä viikkoja. Laulun nimi oli viittaus Eino Leinon runoon ’Ei ne kaikki kuollehia’ vuoden 1902 Kangastuksia-kokoelmasta. Se kuului myös sanoituksiltaan synkimpien Hedan biisien joukkoon, vaikka tietenkin samalla mustan humoristisella tavalla kuin kaikki hänen kirjoittamansa lyriikat. Todennäköisesti joka ikinen suomalainen oli ainakin kuullut kappaleen, vaikka ei olisikaan ollut Hedan ja hänen yhtyeensä musiikin ylimpiä ystäviä. Vuoden 2011 syksyllä olisi ollut melkein mahdotonta mennä minnekään kuulematta sitä. Se soi kaikilla radioasemilla, pauhasi kaiuttimissa kuntosaleista supermarketteihin, ja siitä esitettiin versioita koulujen bändikatselmuksissa ja karaokebaareissa ja tosi-tv -ohjelmien lavoilla coverversioina, joista niistäkin tuli hittejä, mutta ei tietenkään ikinä yhtä suuria kuin Hedan alkuperäinen single. Noel oli fanittanut Hedaa koko artistin uran ajan omista teinivuosistaan lähtien. Hän osasi ulkoa kaikki Hedan biisit, osasi soittaa niistä useimmat kitaralla ja 10


omisti kaikki albumit deluxe-versioita ja konserttien live-taltiointeja myöten. Hedan kappaleista juuri ’Not All of the Drowned Lads Are Dead’ ei ollut ensiesitystään lukuun ottamatta herättänyt Noelissa erityisiä tunteita. Kaiken listasoiton jälkeen siitä oli tullut hänen korvissaan ylikulutettu rallatus, josta jokaisella oli olevinaan mielipide. Tamara, niin kuin aina, ripustautui omaan, luontaiseen toiveikkuuteensa, kun Noel hetkeä myöhemmin soitti hänelle sairaalan pihasta. ”Ei anneta pöhkön soluryppään vaivata meitä. Potkitaan syöpää ahteriin niin kuin on aina ennenkin tehty…” Mutta tällä kertaa Tamara ei ollut kuullut lopullisuutta lääkärin äänessä. Annu Saimaa oli kertonut, että jos oli jotakin, mistä Noel oli aina unelmoinut, se kannattaisi toteuttaa nyt – Noel oli onnekas, hän oli toipunut hyvin edellisten solumyrkkyhoitojen rasituksista ja oli vielä kohtalaisessa kunnossa. Syöpään saattoi kuolla niin monella tavalla. Noel oli saanut melkein kuin lottovoiton. Käänteisenä, ainoastaan. Melkoinen potti kai sekin. Lääkäri oli halunnut keskustella hänen kanssaan palliatiivisen hoidon aloittamisesta.

11


2 Noelin viidentenätoista syntymäpäivänä he menivät isän kanssa syömään kiinalaiseen ravintolaan. He asuivat siihen aikaan kerrostalossa Turun Itäharjussa. Bussissa matkalla keskustaan isä kertoi, että hänellä oli Noelille yllätys. Noel ei osannut arvata, mitä se oli, mutta toivoi lahjakorttia, koska isä ei ollut kummoinen ostamaan lahjoja. Heidän perheessään ne oli aina hankkinut Noelin äiti. ”Ota kerrankin kuulokkeet pois korvista, kun puhun sinulle”, isä pyysi. Noel pudotti toisen kuulokkeen. ”Molemmat”, isä sanoi. Noel ei reagoinut siihen mitenkään ja isäkin tajusi antaa olla. Oikeaan korvaan jääneestä kuulokkeesta soi Sophie Ellis-Bextorin muutaman vuoden takainen hitti ’Murder on the Dancefloor’. Noel antoi sen huuhtoutua lävitseen ja katseli ikkunan takana ohi kiitäviä maisemia. Oli kesäkuu, nurmikot rehottivat monin paikoin voikukkamerenä. Kun he ajoivat teollisuusalueen läpi ja ylittivät junanraiteet, Noel ummisti silmänsä. Ulkona oli melkein kaksikymmentäviisi astetta lämmintä, ja bussin ilmastointi toimi huonosti, joten 12


Noel alkoi nopeasti hikoilla hienoissa vaatteissa, jotka isä oli pakottanut hänet laittamaan päälle. Isä itse oli laittanut pikkutakin ja raidallisen solmion. Tuntui oudolta pukeutua sillä tavoin kiinalaiseen ravintolaan, jopa syntymäpäivänä. Vaatteisiin tarttui sellaisista paikoista ruuan ja mausteiden käry. Silti Noel ei valittanut ääneen, he eivät isän kanssa koskaan syöneet ulkona. Ravintolassa heidät ohjattiin istumaan neljän hengen pöytään ikkunan viereen. Tuolit olivat koristeellisia ja niin raskaita, että Noel hädin tuskin sai siirrettyä omaansa. Ennen kuin koki kasvupyrähdyksen 17-vuotiaana, Noel oli pieni ja ruipelo, ja koulun liikuntatunneilla hänet valittiin aina joukkueeseen viimeisenä. Hän ei vielä osannut kuvitella itseään kookkaana ja pitkänä kuten isänsä. Noel hypisteli listaa edessään, sen sivut olivat muovitettuja, ja kaikista ruokalajeista oli kuva. Isä yritti jujuttaa, että oli tilannut molemmille etukäteen ruuaksi kalmaria ja sitten nauraa hohotti ääneen Noelin kauhistuneelle ilmeelle. ”Tietysti saat valita itse”, isä sanoi. ”Olethan päivänsankari.” Noel otti härkää mustapapukastikkeessa ja isä leveitä nuudeleita, jotka tarjoiltiin paistetun kananmunan kanssa. Isä tilasi itselleen myös olutta ja Noelille CocaColaa. ”Jäillä”, isä lisäsi, ja heti tarjoilijan mentyä selitti, että Kiinassa juomat juotiin aina huoneenlämpiminä. Noel ei ollut varma, pitikö se paikkansa, vai keksikö isä koko jutun omasta päästään. Isä ei ollut ikinä käynyt Kiinassa. 13


Toisesta korvasta kuului ravintolan kaiuttimista soivaa rauhallista viulumusiikkia. Toiseen korvaan pauhasi muovisesta korvanapista radion listapoppia, tällä kertaa kesän uusi hittirenkutus, josta Noel ei vielä osannut päättää, inhosiko vai rakastiko sitä. Outo sekasotku perinteistä ja uutta. Ennen kuin ruuat tulivat pöytään, isä otti taskustaan esille kirjekuoren ja työnsi sen pöydän yli Noelille. Onnea 15-vuotiaalle sen päällä luki kultatussilla, kirjaimet olivat isän isoja ja korkeita. Noel avasi kuoren varautuen pettymään sisältöön. Yllätys oli suuri, kun sieltä tosiaan paljastui lahjakortti – ja vielä siihen keskustan parhaaseen levykauppaan, jossa Noel usein maleksi koulun jälkeen haaveilemassa. Mistä isä oli saanut siihen rahaa, ja ravintolaan? Noel änkytti kiitoksensa. Isä vastasi hymyllä ja raapi päätään. Noel ei muistanut isän hymyilleen niin leveästi sen koommin, kun äiti sairastui, vaikka ennen äidin kuolemaa isä oli aina ollut perheen pelle ja vitsinvuolija. ”Minulla on toinenkin yllätys”, isä sanoi, kun tarjoilija laski höyryävän riisikulhon heidän väliinsä pöydälle. Ravintolan ovikello kilahti. Isä kääntyi ja vilkutti jollekulle. Noelkin kääntyi ja näki naisen, jota ei ollut tavannut koskaan aikaisemmin. Nainen oli isän ikäinen ja pukeutunut ornamenttikuvioiseen, nilkoissa liehuvaan kesämekkoon. Hänellä oli punaiset hiukset, jotka oli leikattu polkkamalliin leuan yläpuolelle, ja ne jättivät näkyviin isot kultarenkaat, jotka riippuivat hänen kor14


vissaan. Noelin ensimmäinen ajatus oli, ettei nainen ollut erityisen kaunis, mutta hän näytti kotoisalta. Toinen ajatus oli, että hän muistutti häkellyttävän paljon Noelin äitiä. He olisivat voineet olla sisaruksia tai serkuksia. Mutta Noelin äidillä ei ollut sisaruksia eikä naispuolisia serkkuja. Nainen vilkutti takaisin ja kävi tekemänsä tilauksensa tiskillä. Tilausnumeron saatuaan hän purjehti Noelin ja isän pöytään ja istui muitta mutkitta isän viereiseen tuoliin, joka oli Noelia vastapäätä. Noelin sieraimiin tulvahti voimakas laventelin tuoksu. Nainen laski kätensä isän kädelle, joka lepäsi pöydällä ruokaliinan ja syömäpuikkojen vieressä. ”Veera, tässä on poikani Noel”, isä esitteli. ”Hyvää syntymäpäivää, Noel”, Veera sanoi äänellä, joka oli venyvä ja pehmeä kuin viili. Vasta nyt Noelille alkoi valjeta, että pöytään istunut nainen ja isä mitä ilmeisimmin tapailivat toisiaan. Miten pitkään he olivat tapailleet toisiaan? Mieli teki haastaa isää kysymyksillä, mutta nälkä oli jo ehtinyt kasvaa valtavaksi, ja kun tarjoilija asetti annoksen kuumaa ruokaa Noelin eteen, kävi hän siihen saman tien käsiksi. Hetken Veera katseli myötätuntoisesti hotkivaa teiniä, ennen kuin hän ja isä alkoivat puhua kilpaa. Isä selitti, kuinka he olivat tavanneet raveissa viime kuussa – hän vakuutteli kovasti vain menneensä katsomaan ajoja, eikä missään tapauksessa lyönyt enää vetoa itse. Veera puolestaan kertoi työskentelevänsä vanhusten kotisiivoojana. Hän oli ollut naimisissa kerran, mutta hänellä ei ollut lapsia. Veera kiirehti sanomaan, että 15


piti lapsista kovasti, ja tähän väliin isä paljasti, että lahjakortti levykauppaan oli ollut Veeran ajatus. Veera oli myös osallistunut lahjakustannuksiin. Noel tajusi sen tarkoittavan, että Veera oli ostanut levylahjakortin. Hän kiitti ja sai vastaansa lempeän hymyn, joka muodosti pienen hymykuopan naisen vasempaan poskeen. Ihan kuin äidillä oli ollut, oikeassa poskessa vain.

16


3 Huoltoasema oli niin kuin useimmat huoltoasemat, joilla Noel oli elämänsä aikana käynyt. Sama ruokalista, samat oranssit ja vihreät penkit, muovitarjottimet ja liian kirkas valaistus. Hän marssi tiskille ja tilasi listan kalleimman pihviaterian, joka maksoi melkein kolmekymmentä euroa. Ennen kuin Noelin äiti kuoli, hänen perheensä oli tehnyt loma-aikoina pitkiä automatkoja ympäri Suomea. Ulkomailla he eivät ikinä käyneet, lukuun ottamatta yhtä erityisen pitkää takapenkkimaratonia Tornion kautta Ruotsiin ja sieltä juuri käyttöön otetun Juutinrauman sillan ylitse Kööpenhaminaan. Nopea vilkaisu kuuluisaan pronssipatsaaseen ja pari kuvaa, paluulautta lähti Tukholmasta Turkuun jo samana iltana. Kaikki tuo tapahtui tietysti aikana ennen autojen navigaattoreita, kun painetut tiekartat olivat aina jäljessä todellisuudesta, ja he juuttuivat tietyömaiden vuoksi tunneiksi autojonoihin tai joutuivat muuttamaan reittiä ja eksyivät. Juuri muuta Noel ei niistä matkoista muistanutkaan, paitsi toisiaan muistuttavat huoltoasemat ja armottoman kusihädän. Hänellä oli kyllä epämääräinen

17


mielikuva sellaisestakin taukopaikasta, jonka eteisessä oli täytetty jääkarhu. Hän arveli ainoastaan kuvitelleensa sen, koska Suomessa ei tietenkään ollut mitään jääkarhuja. Lähimmät elelivät varmaankin jossain Venäjällä tai ehkä Huippuvuorilla. Noel söi pihvin Coca-Colan kanssa ja katseli, miten rekkakuskit lastasivat buffetista rekkamiesannoksiaan ja pelasivat hedelmäpelejä, ja stressaantuneet lapsiperheet tulivat ja häipyivät käytyään wc:ssä. Lääkäriltä kuulemiensa huonojen uutisten jälkeen hän oli viettänyt viikon vuokramökillä parin tunnin ajomatkan päässä Helsingistä itään, melkein Venäjän rajalla asti. Saman järven rannalla oli muitakin asumuksia, mutta Noelin valitsema sijaitsi pienen niemen nokassa metsän ympäröimänä, joten vaaraa naapureihin törmäämisestä ei ollut, jollei heidän seuraansa päättänyt tarkoituksella hakeutua. Lähin asutuskeskus oli Punkaharju, jonne oli matkaa vähän vajaat kymmenen kilometriä. Kauppaan pääsi jalan puolessa tunnissa. Ranta siellä ei ollut kummoinen, eikä sillä voinut lekotella saamatta uimahousuihinsa neulasia ja muurahaisia. Mutta ponttooneilla kelluva laituri sentään kantoi Noelin painon, kun hän asteli sen päästä päähän. Noel ei ollut mikään kevyt keijukainen: hän painoi yli 85 kiloa ja oli lisäksi tarpeeksi pitkä, jotta löi jo ensimmäisenä iltana päänsä hobiteille rakennettuihin ovenkarmeihin. Mökin ainoa laverisänky näytti tulitikkulaatikolta, joten hän päätyi suosiolla nukkumaan makuupussissa parvella. Nämä olivat elokuun viimeisiä lämpimiä öitä, joi18


den pehmeä kosteus kietoutui yön pimeyteen ja kaikki näytti heijastavan kiiltävää, levotonta valoa aivan toisin kuin keskikesällä, jolloin aurinko hädin tuskin ehti painua horisontin taakse ennen kuin paljasti kasvonsa uudelleen. Noel ei ollut vuokrannut mökkiä siksi, että sellainen olisi kuulunut hänen perinteisiin kesänviettotottumuksiinsa. Hän oli viettänyt viikon siellä paossa siksi, että ei juuri silloin sietänyt ajatusta niistä keskusteluista, joita joutuisi kotona käymään. Vähän aikaa Noel halusi teeskennellä kaiken olevan niin kuin ennen – paitsi ettei sellaista aikaa kuin ennen ollut kai olemassa, se oli vain pajunköyttä, jota jokainen itselleen sepitti, jotta elämä ei tuntuisi ajelehtimiselta. Annu Saimaa oli kehottanut Noelia tekemään toivomiaan asioita nyt, kun se vielä oli mahdollista. Mökillä vietetyn viikon aikana Noel oli onnistunut tekemään kaksi päätöstä loppuelämänsä suhteen, eikä kumpikaan tuntunut erityisen hääppöiseltä. Hän oli kuitenkin vakaasti päättänyt noudattaa niitä, eihän hänellä muutakaan ollut, mihin tarttua. Ensiksikin hän oli päättänyt lopettaa lihan syömisen. Huoltoasemaravintolan läpikypsänä pöytään kannettu pakastepihvi sai luvan olla hänen viimeisensä. Siksi toisekseen Noel oli päättänyt saada jostakin käsiinsä Hedan singlen, jonka laulaja ehti esittää viimeisessä konsertissaan vain osittain ennen kuin koko konsertti jouduttiin keskeyttämään. Hedan kadonnut sinkku oli alkanut piinata Noelia mökillä, kun hän ensin oli moneen kertaan kuunnellut 19


läpi kaikki Hedan ilmestyneet levyt, sinkut, coverit ja akustiset versiot, jopa joukon muiden artistien tekemiä covereita hänen kappaleistaan. Singleä ’Sea World’ ei ollut tarjolla yhdessäkään musiikin suoratoisto-ohjelmassa. Varsinainen yllätys sen ei olisi pitänyt olla. Biisihän ei ikinä päätynyt edes radiosoittoon. Mutta jopa keikalta kuvatut videot oli poistettu Youtubesta tekijänoikeussyihin nojaten. Vuonna 2015 Heda oli kolmannella maailmankiertueella bändinsä The Bad Thingsin kanssa. Underworld-kiertue alkoi Tokiosta ja päättyi Pohjoismaihin: Kööpenhaminaan, Tukholmaan ja Helsinkiin. Joulukuussa yhtyeellä oli enää viimeinen, kotiyleisölle esitettävä keikka jäljellä, kun Heda ja hänen managerinsa syystä tai toisesta lähtivät ajamaan yöllä vuokra-autolla ja ajoneuvo suistui jäiseltä tieltä mereen. Seuraavan vuoden maaliskuussa Heda ja bändi olivat yrittäneet paluuta keikkalavoille. Konsertista, jota Noel katsoi sairaalahuoneen televisioruudulta tippaletku käsivarressa, tuli surullisenkuuluisa koko pop-musiikin historiassa: lavalla soitettiin vain kaksi kokonaista biisiä. Heti keikan keskeyttämisen jälkeen levy-yhtiö oli antanut virallisen ilmoituksen, että artistin ura oli lopussa. Saman ilmoituksen myötä myös sinkun ’Sea World’ julkaisu peruttiin. Ne fyysiset singlet, jotka ehtivät mennä kaupaksi konserttipäivänä, olivat varmaan tätä nykyä keräilyharvinaisuuksia. Heda itse ei ollut ainoastaan lopettanut laulamista, 20


vaan oli konsertin jälkeen vetäytynyt julkisuudesta tyystin. Aika ajoin joku tylsistynyt toimittajanketale innostui yhä rustailemaan lehtiin otsikoita: MINNE KATOSI VUOSIKYMMENEN POHJOISMAINEN POP-LAULAJA? OLETKO JO HUOMANNUT TÄMÄN YHTEYDEN ARTISTIN KATOAMISEN JA HÄNEN BIISIENSÄ SANOITUSTEN VÄLILLÄ? NÄHTIINKÖ HEDA HUHTIKUUSSA YHDYSVALTOJEN MICHIGANISSA? KATSO LUKIJAN LÄHETTÄMÄT KUVAT! Noel laski haarukan ja veitsen lautasen reunalle ja tajusi juuri syöneensä viimeisen pihvinsä – se oli maistunut kengän pohjalliselta. Hän otti puoliksi juodun, sulaneiden jääpalojen väljähdyttämän Coca-Colan mukaansa ja palasi sateen läpi takaisin autoon.

21

Minna Roininen: Heda / Lukunäyte  

Heda on kertomus musiikin voimasta, unelmista ja niiden tavoittelusta sekä rakkaudesta niin eläviin kuin edesmenneisiinkin. Matka kadonneen...

Minna Roininen: Heda / Lukunäyte  

Heda on kertomus musiikin voimasta, unelmista ja niiden tavoittelusta sekä rakkaudesta niin eläviin kuin edesmenneisiinkin. Matka kadonneen...

Advertisement