__MAIN_TEXT__
feature-image

Page 1

L ap i ll in e n 2020 nro 49

Hinta 10 €

LAPIN KIRJALLISUUSSEUR A RY

TEEMA: Kirja 2020 Virtuaalinen draamaryhmä Uula-Antin tekohampaat Lapin puikuloita


��Y����A����S�A ��I��N�����N

Kirjoita tuoreesti Taustaa ja tärpit

Haiku, tanka ja limerikki Taustaa ja tärpit

Sinun vuorosi

Sinun vuorosi

Runon rytmit Taustaa ja tärpit

Lataa vielä nämä

Sinun vuorosi

Valjasta aistit Taustaa ja tärpit Mistä runo syntyy Taustaa ja tärpit

Tervetuloa Johdanto Bonukset Mikä on runo

Sinun vuorosi

Sinun vuorosi

Sinun vuorosi

Näkökulma, kuka puhuu Taustaa ja tärpit

Sinun vuorosi

K��j�it� p���m��� TM

www.kirjoitaparemmin.fi

Onneksi myös etänä voi Kirjoittaa Paremmin! Katso kaikki alkavat verkkokurssit www.kirjoitaparemmin.fi

AJATUKSESI YKSIIN KANSIIN! Runot, muistelmat, historiikit

PAINAMME SUURELLA SYDÄMELLÄ MYÖS PIENET PAINOKSET Tarjoamme sinulle kaikki kirjapainopalvelut kustannustehokkaasti, paikallisesti, monipuolisesti ja nopeasti. Suurella sydämellä ja parhailla painokoneilla. Ota rohkeasti yhteyttä ja suunnitellaan sinulle sopivin palvelukokonaisuus. – kirjan painatus Granossa kannattaa! Kansankatu 8 96100 Rovaniemi P. +358 207 809 500 www.grano.fi


Kirja 2020 Lehden tiedot

Sisältö

Julkaisija: Lapin Kirjallisuusseura ry www.lapinkirjallisuusseura.fi

TEEMA: Kirja 2020

Lapillinen Jäsenlehden nimi on johdettu sanasta lapilli, laavasta jähmettynyt siru.

Kirjallisuusseuran arviointipalvelut..................................... 2

Ilmestymiskerrat: Kaksi kertaa vuodessa, Seuraava numero 50 ilmestyy marraskuussa, aineiston jättöpäivä 5.10.2020. Lehden teema on ILMASTO. Tilaushinnat: Lapillisen vuosikerta sisältyy Lapin Kirjallisuusseuran jäsenmaksuun. Jäseneksi voi liittyä verkkosivuilla lapinkirjallisuusseura.fi Irtonumero 10 € (ei ALV rek.) Lehteä voi myös tilata. Vuosikerta 30 €. Tilaukset: lapillinen@gmail.com Päätoimittaja: Tapani Tavi, Kittilä, 040 846 3036 Taitto ja ilmoitusmyynti: Minna Kurttila, Rovaniemi, 040 554 4472 Laskutus: Eija Nissinen, Saija, 050 331 4539 Vakituiset avustajat: Raili Ilola, Tornio Erkki Kaila, Rovaniemi Anna Kyrö, Keminmaa Maria Paldanius, Rovaniemi Irene Piippola, Rovaniemi Arja Vasama, Rovaniemi Toimituksen sähköposti: lapillinen@gmail.com Postiosoite: Valtatie 44, 99100 Kittilä Painopaikka: Grano, Rovaniemi ISSN 2342-9550 (Painettu) ISSN 2342-9569 (Verkkojulkaisu) Lehden verkkoversio: issuu.com/lapinkirjallisuusseura Kulttuurilehtien liiton Kultti ry:n jäsenlehti Kannen kuva: What is Freedom? 2019, puupiirros, 32,5 x 45 cm, Laura Tahvanainen

Lehden tiedot ja sisältö............................................................. 1

Pääkirjoitus Kehitysmaavolyymilla................................................................... 3 Draamarepeämä läpi Suomen................................................ 4 Ilonpilaaja, Matti Urho.................................................................. 5 Pulma, Leena Pyhähuhta............................................................. 5 Suomi kaipaa uusia saamenkielisten lastenkirjojen kirjoittajia ja kääntäjiä ................................................... 6 Kirjailija-kustantajat 20-luvulla ............................................. 8 Koillisten tähtien alla .............................................................. 10 Kirja-arviot Joen ja tuulen kaupunkilaisia ................................................... 11 Riimittelijän elämäntuntoja ..................................................... 11 Hetken ilosta pitkä häpeä .......................................................... 12 Kalatehdas imee tulijan sisäänsä ............................................ 13 Lehden kuvataiteilija Laura Tahvanainen...................................................................... 13 Proosaa Matka kotiin, Aili Eriksen............................................................. 14 Lapin puikuloita, Eija Suomela................................................. 16 Vanhuuven tuulet, Olli Kaihua.................................................. 17 Runoja Ari Mikkilä, Jyri Ollilla.................................................................. 18 Tiina Qvist, Kirsi Karhu, Elsa Partala........................................ 19 Jäsentoimintaa Hyvässä seurassa.......................................................................... 20 Kirjailija Sulo Saukkoriipin muistoseminaari........................ 21 Sipsiä nutturasta – Suomen parhaat limerikit...................... 21 Metsä meidän jälkeemme palkittiin ....................................... 22 Tekijöiden päivä 2019 Kemissä................................................. 22 Verkkojulkaisu Naisten ääni ..................................................... 22 Tule mukaan ................................................................................ 23 Dialogin kirjoittaminen -kurssi...................................... 23 Annikki Kariniemi -kirjallisuusseuran tapahtumat... 23 Lyyriset räkkäolympialaiset............................................ 23 Poetry Slam 2020 ............................................................. 23 Runoköngäs 2020 ............................................................ 23 Lapin kirjallisuusseuran strategia ...................................... 24 Laura Tahvanaisen teosten tiedot: s. 3: s. 6: s. 7: s. 15: s. 16: s. 18:

It is time to walk with my own feet, 2019, litografia, 24,5 x 39,5 cm Reindeer, 2019, monotypia, 20 x 27 cm Poika ja jänis, 2019, litografia, 27,5 x 41,5 cm I am listening too much my feelings, 2019, litografia, 28 x 31,5 cm I mostly dream about people, 2019, litografia, 29 x 19,5 cm Peace and disappointment, 2019, litografia, 26,5 x 32,5 cm

L ap il l in e n

1


Lapin kirjallissuusseuran

ARVIOINTIPALVELU Lapin Kirjallisuusseuran välityksellä voi kuka tahansa maakunnan kirjoittaja saada tekstistään henkilökohtaisen arvion. Valitse listasta itsellesi sopiva arvioija ja sovi hänen kanssaan arvioinnista. Arviointipalvelun hinta on 20 euroa korkeintaan 30 liuskalta, jäsenille – 25 % eli 15 euroa/30 liuskaa. Suorita maksu ennen arviointia Lapin Kirjallisuusseura ry:n tilille Nordea FI28 2226 1800 0213 80, BIC NDEAFIHH. Mainitse maksun yhteydessä arvioijan nimi.

Jorma Koski, kirjailija, Kemi 0400 696 429, jorma.koski@pp1.inet.fi Lyhytproosa, erätarinat, ei runoja Mirjam Kälkäjä, kirjailija, Tornio 0400 395 611, mirjam.kalkaja@pp.inet.fi Yleisarvioija, ei runoja Sinikka Lappeteläinen, kirjailija, kirjoittajaryhmän ohjaaja, Tornio 040 559 0728, lapp.sini.etelainen62@gmail.com Runot, lyhytproosa Irene Piippola, kirjastonhoitaja, Rovaniemi 040 748 2908, irene.piippola@pp5.inet.fi Runot, novellit, lyhytproosa

Yli 30 liuskan arvioinnin hinnasta on sovittava arvioijan kanssa. Maksu lisäliuskoista suoritetaan suoraan hänelle (esim. 130 liuskaa tekstiä = 100 liuskaa maksetaan arvioijalle, 30 liuskaa Lapin Kirjallisuusseuralle).

Maaria Rousu, FM, (projektisuunnittelu- ja tiedotustyö, toimittaja), Oulu 050 414 2952, maaria.rousu@gmail.com Erityisesti lasten- ja nuortenkirjallisuus, proosa

Lisätietoja saat yhdyshenkilöltämme Eija Nissiseltä, puh. 050 3314 539, eijamnissinen@gmail.com.

Tuula Saraniemi, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori, Rovaniemi 040 736 2610,tuula.saraniemi@gmail.com Yleisarvioija

Tilaa Lapillinen kotiin, kouluun tai työpaikalle osoitteesta lapinkirjallisuusseura@gmail.com Vuosikerta 30 €

2

ARVIOIJAT

L a p il l ine n

Seppo Saraspää, kirjailija, Ivalo 0400 290 267, seppo.saraspaa@gmail.com Lyhytproosa, erätarinat, ei runoja Virpi Yliraudanjoki, kasvatustieteen tohtori, tietokirjailija ja kirjoittajakouluttaja, Helsinki 040 756 9093, yliraudanjoki@gmail.com Erityisesti runot, aforismit sekä tietokirjat


Kirja 2020

Pääkirjoitus Kehitysmaavolyymilla Toimitus etsi Lapin kirjallisella kentällä iskua, joka kuvaisi juuri tätä päivää ja muutamaa seuraavaa vuotta. Olisi kerrontaa tästä ajasta. Ei liene yllätys, että runokirjoista voi ennakoida 2020-lukua: Pälvi Puro, Kompromissinkestävä (Väyläkirjat 2019) ja Uni Ojuva, Asentopuu (Kulttuurivihkot 2018) ja muutama muu. Niin ikään pienet kustantamot, nousevat yksinyrittäjän pajat, sinkauttavat hienosti valon iloa pitkään talveen, tästä yhtenä esimerkkinä eniten saamelaiskirjallisuutta suomeksi julkaiseva Kieletär Inari. Muisteloissa lienee ja on oma arvonsa, mutta kun sen osuus Lapissa liikkuu julkaistavien kirjojen määrässä kehitysmaavolyymilla, herää kysymys, miksi tämän päivän kirjallinen takoja ei herää? Aiheita on vaikka tunturit tulvillaan ja virikkeitä kierretään täältä pohjoisesta hakemassa maailman ääristä saakka. Ei se vain lukijan syy ole, että muun murtaen tuo lähimenneen tarina kiinnostaa. Että me kehtaamme, me emme kehtaa kertoa tänään tästä!

Yleisesti Kirja lähtee vuonna 2020 enemmän ihmisestä kuin koskaan muistihistoriassa. Vaikka maailmalla kaikki globalisoituu, tekniikan avuin välimatkat lyhenevät, voiko olla, että kunkin yksittäisen kirjan lähde tulee yhä syvemmältä ja erityisesti yksilöstä, kuin taivaanrannan takaa?

Novelli on vahva, se jatkaa hiljaista tasokasta käyntiään kuin muilta suojassa, mutta luetaanko niitä, suojautuvatko ne yhä myös lukijoilta? Vieläkö Jouko Tyyrin (1929-2001) lanseeraama sanomalehtikirjailijuus jyllää mammutin lailla 2020-luvulla? Ja lopulta, vahvistuuko romaanissa ja runokirjassa taiteellisen ilmaisun asema? En löydä mistään sellaista vapautta ja valtaa, kun on valta kirjoittamalla. Jokainen voi käydä hetken olemassa kirjailija. Jokainen pystyy tekemään just ainutlaatuisen taiteensa tuona hetkenä ja se on ylittämätön ja täyttä taivasta juuri hänen teoksenaan. Turha sen oikeudesta on muiden kalistella ja kakistella. Se on.

Voima tällaisina aikoina Koronaviruspandemia on viime viikkoina vaarantanut terveyden jokaiselta kaikkialla maailmassa. Suuri osa ihmisistä on sairastunut ja on karanteenissa omassa kodissaan. Normaaliin elämään on tullut monilta tahoilta epävarmuutta. Kirjallisuuden ja kirjoittamisen voima toivon ja virkistyksen tuojina kasvaa aina tällaisina aikoina. Tapani Tavi

It is time to walk with my own feet, 2019, Laura Tahvanainen

L ap il l in e n

3


Draamarepeämä läpi Suomen eli kuinka virtuaalinen kirjoittajapiiri innostaa ja ylläpitää luovaa otetta näytelmäkirjoitustyöhön. Lapin kirjallisuusseuran jäsenet kirjoittavat tahoillaan harrastuksekseen tai työkseen. Jokainen teksti tarkoituksesta riippumatta ansaitsisi syntyprosessinsa aikana kertaalleen tulla luetuksi. Kirjoituksia puurtavan kuuluisi saada ainakin ajoittain hyvin pohdittua rakentavaa palautetta työlleen. Itsenäiseen työskentelyyn uppoutuneelle kirjoittajalle ovat kirjoittajatreffit ja -kurssit toimineet oivallisena palautekanavana vertaistuen saamiseksi. Myös kirjallisuusseuran järjestämä arviointipalvelu on auttanut monia viimeistelemään teoksensa painovalmiiksi. Uudenlaisiakin kokeiluja on menestyksekkäästi tehty. Sodankylän kirjoittajakurssilla runsaat neljä vuotta sitten tehtiin rohkea aloite virtuaalisten kirjoittajapiirien muodostamiseksi. Ajatuksena oli hyödyntää internetiä ja ryhtyä systemaattisesti sekä kirjoittamaan että arvioimaan kanssakirjoittavien näytelmäkohtauksia. Kun tuumasta siirryttiin toimeen, työ alkoi sujua yllättävän hyvin. Määrämuotoinen palautteen saaminen houkutteli jokaisen osallistujan haastamaan itsensä niin draamakirjailijana kuin kriitikkonakin. Anna-Maria Vainionpää Konttajärveltä on osaltaan vaalinut ryhmätyön jatkuvuutta draamapiirin toiminnan alusta saakka. Hän toteaa siitä seuraavasti: ”Ryhmän erinomainen ja kannustava henki innostaa kirjoittamaan tavoitteellisemmin kuin yksinään puurtaen innostaisi. Etukäteen sovittu yhteinen deadline pitää homman

Erkki Kaila: Kätteni kautta armaani. Omakustanne 2018.

Matti Urho: Enkeleitä, onko heitä? Omakustanne 2019.

Kaksinäytökseinen romanttinen rikosnäytelmä poromiehen kuolemasta, kuoleman syyn tutkinnasta ja siitä seuranneista tapahtumista.

Elämän tarkoitusta ja arvoja haastava näytelmä maan päälle lähetetyistä enkeleistä. Päähenkilönä äkkiä poismennyt turkulaismies Otto.

Kirjaa saa tekijältä: eokaila@gmail.com

Kirjaa saa tekijältä: matti.urho@partisan.fi

Kirjojen ulkoasu ja taitto: Minna Kurttila, www. tammikuu.net

4

liikkeessä ja tavoitteellisena. Ryhmä on opettanut palautteen antamiseen ja vastaanottamiseen.” Kirjoittajia on osallistunut virtuaaliryhmään Turusta, Muoniosta, Konttajärveltä, Pyhäjoelta ja Rovaniemeltä. Nyt, kun neljäs työskentelytalvi päättyy, työryhmä on pitänyt Skypen tuella runsaat 30 palauteiltaa ja käsitellyt yli 160 originaalia näytelmäkohtausta. Yhteisten lukuharjoitusten lisäksi ryhmän jäsenet ovat saaneet esittää kirjoittamiaan sisältöjä erilaisissa tilaisuuksissa. Onpa kaksi kokoillan näytelmääkin, Erkki Kailan Kätteni kautta armaani (2018) ja Matti Urhon Enkeleitä onko heitä (2019) jo painettu kansiin ja kolmas, Anna-Maria Vainionpään näytelmä Eemeli – kertomus rohkeudesta ja pelkuruudesta, näkemisestä ja sokeudesta, aatteesta ja oikeudenmukaisuudesta (2019), on myös esitysvalmis. Lisääkin on lupaavasti tuloillaan. Lapin Kirjallisuusseuran kevätvuosikokouksen yhteyteen (25.4.2020, siirretty myöhemmäksi koronaviruksen vuoksi, toim. huom.) on suunniteltu pidettäväksi pienimuotoisia työpajoja kirjoittamistyön tukemiseksi. Siinä yhteydessä virtuaalisesta kirjoittajapiiristä kiinnostuneet saavat esityksen draamaryhmän muodostamisesta, työskentelytavasta ja keinoista, miten vastaavanlainen ryhmä voi aloittaa toimintansa.

L a p il l ine n

Erkki Kaila


Kirja 2020

Seuraavassa kaksi lyhyttä esimerkkiä ryhmälle esitetyistä näytelmäkohtauksista. Viime syksyn ensimmäisessä kirjoitussessiossa erityistehtävänä oli rajata repliikit sataan sanaan.

Ilonpilaaja

Pulma

Nainen ja mies istuvat mökin terassilla saunan jälkeen ilta-auringon laskiessa yli järven. Molemmat vielä saunan höyryävinä pyyhkeeseen kietoutuneena Koffin kolmoset kädessä, katsovat järvelle.

Vanhuuden nuoruudessa olevat, pyöräilyä harrastavat M ja E istuvat Tenojoen rannalla, savusaunan terassilla, saksalaista tummaa olutta tuopeissaan.

Pitkä hiljaisuus. Nainen:​Mitä mietit? Mies: ​ Eipä mitään. Hiljaisuus. Nainen: ​ Jotain kuitenkin?

M: Oot jotenki ollu mietteliäs tännään. Painaako joku asia, kerro kaverille, se helepottaa. E: Niii….. yks juttu on mielen päälä ollu. M: Anna tulla, kuuntelen. E: Katoku …..Ludmila on alakanu valittaan ettei mulla ennää….kunnola…..että sois lyntäsä…..Oon aatellu semmosta vekotinta…..tuone….juunou. Mutta siinon yks juttu …mitä se tekkee ku pyöräilee? Hiljaisuus……

Hiljaisuus. Mies: ​Ei mainittavaa. Komea auringon silta. Nainen:​ 47 avioliittovuoden jälkeen tiedän, että mietit, tuo ilme! Hiljaisuus Mies: ​ Noh…………..elettyä elämää. Nainen: ​ Tiesinpäs. Vai elettyä elämää. Kadutko jotain? Mies (puristaa päätään): En kadu mitään. Nainen: ​ Kadut kuitenkin. Mies: Enkä kadu. Nainen: Kadut sitä. Mies katsoo naista kysyvästi. Mies: ​ En kadu mitään. Mitä tarkoitat? Nainen: Kadut, että et ottanut Ylitalon Helenaa vaimoksi. Mies: No ei tullut mieleenikään. Nainen: Miksi jätit Helenan, vaikka kävit hänen luonaan vielä kun seurusteltiin? Mies (alkaa hermostua): En käynyt, enkä kadu. Nainen: Kadut kumminkin. Nyt Ylitalon isäntä on kuollut ja Helena on vapaa nainen. Mies: Ei kiinnosta, en miettinyt Helenaa. Nainen: Sen näkee korviesi asennosta, että Helena siellä taas on. Senkin ilonpilaaja, ryhtyä lauantailtana miettimään entisen tyttöystävänsä perään.

M: Niii…..että mitä tekkee ku pyöräilee? E: Kato ku siihen tullee se käynnistysnappi tuone nivusiin…..juunou….nii pomppiiko mulla ylös alas siinä pyöräillesä……perkeleen kalliski son….että jos pittää pyöräily jättää, nii sillo en vekotinta laita. M: Niii….ei pyöräilyä voi jättää, kuntoha sillo pettää. E: Näison…. kunnostaan pittää huolehtia täsä iäsä……juunou. M: Niison. Ottavat pitkät ryypyt, pyyhkäisevät suupieliään ja katselevat laskevaa aurinkoa hiljaisuuden vallitessa. Leena Pyhäluoto

Matti Urho

L ap il l in e n

5


Suomi kaipaa uusia saamenkielisten lastenkirjojen kirjoittajia ja kääntäjiä Saamenkielinen lasten- ja nuortenkirjallisuus on ollut viimeisten vuosikymmenten aikana kasvussa. Kirjoja kirjoitetaan ja käännetään aiempaa enemmän. Valtaisaa ”buumia” ei kuitenkaan ole vielä nähty. Haasteita riittää ja uusia tekijöitä kaivataan. Näitä haasteita pyritään aktiivisesti taklaamaan niin saamelaiskirjailijoiden ja -kääntäjien, saamelaiskäräjien kuin Lapin kirjastojenkin toimesta. Paljon on muuttunut sitten vuoden 1980, jolloin utsjokelaiskirjailija Kirste Paltto julkaisi ensimmäisen lastenkirjansa, pohjoissaamenkielisen teoksen nimeltään Vilges geađgi (suom. Valkoinen kivi, kääntänyt Irene Piippola). Siinä missä vielä neljäkymmentä vuotta sitten saamenkielinen lasten- ja nuortenkirjallisuus oli kiven alla, ellei jopa suoranainen ihmetyksen aihe, on kuhina kentällä tänä päivänä jo aktiivisempaa. – Paljon uusia kirjoittajia on ilmaantunut ja uusia saamenkielisiä lasten- ja nuortenkirjoja on alkanut ilmestyä kaikissa pohjoismaissa. Nykyään saamenkielisiä kirjoja myös käännetään monipuolisemmin niin suomesta, norjasta kuin ruotsistakin. Ja filmejä ja animaatioitakin on saatavilla, Paltto iloitsee. Myös Rovaniemen kaupunginkirjaston saamelaiskirjastossa yli 20-vuotisen uran tehnyt Irene Piippola on saa-

nut todistaa saamenkielisen lastenkirjallisuuden, samoin kuin nuorimman saamenkielisen kirjallisuudenlajin eli nuortenkirjallisuuden, kasvupyrähdystä. Julkaisumäärät ovat kasvaneet eritoten kahden pienemmän saamen kieliryhmän, inarin- ja koltansaamen, kohdalla. Isoimman kieliryhmän pohjoissaamen osalta julkaiseminen on puolestaan jo aavistuksen vakiintuneempaa. – Vähemmistön vähemmistöt ovat aktivoituneet ja heidän kielilleen käännetään ja kirjoitetaan kirjallisuutta yhä enemmän. On mahtavaa, että kaikkien kolmen saamenkieliryhmän lapsille käännetään enenevässä määrin sitä, mitä muillekin, esimerkiksi Kirsi Kunnasta, Viiru-kissaa ja Tatua ja Patua, Piippola sanoo.

Kysyntää kaikille saamenkielille Vaikka saamenkielisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kehityssuunta on ollut vahvasti nousujohteinen, mistään valtavirrasta tai ”buumista” ei kuitenkaan voida vielä yhdenkään saamenkieliryhmän osalta puhua. Saamenkielisille lapsille on yhä niukasti luettavaa ja uusia tekijöitä, eli kirjoittajia ja kääntäjiä kaivataan. Sen tietää myös Rovaniemen kaupunginkirjaston saamelaiskirjaston erikoiskirjastonhoitaja Tiina Mäntylä. – Saamenkielisiä lasten- ja nuortenkirjoja julkaistaan aika vähän, eikä kunnon buumia ole nähty. Esimerkiksi Norjassa saamenkielistä kirjallisuutta julkaistaan kaikkinensa enemmän kuin Suomessa. Monet lastenkirjat ilmestyvätkin vain Norjassa ja

Reindeer, 2019, Laura Tahvanainen

6

L a p il l ine n


niiden hankkiminen Suomen kirjastoihin on usein hankalaa, Mäntylä suree. Yhtä lailla hankalaa on määritellä, onko tilanne kriittisin inarin- ja koltansaamen vai pohjoissaamen osalta. Kahden ensiksi mainitun kohdalla potentiaalisia kirjoittajia ja kääntäjiä samoin kuin lukijoita on verrattain vähän. Pohjoissaamenkielisiä tekijöitä taas on eniten, mutta myös tarve eli lukijakunta on suurin. Lisähaastetta tuo osaltaan myös se, että saame on tunnustettu viralliseksi kieliksi niin Suomessa, Norjassa kuin Ruotsissakin. Sitä myötä saamenkielisen kirjallisuuden tarve ulottuu aina oppikirjoihin asti. – Lapset oppivat nykyisin lukemaan saamea kouluissa, minkä seurauksena tarve paitsi saamenkielisille lastenkirjoille ja nuortenkirjoille myös oppikirjoille on kasvanut aivan valtavasti, Paltto toteaa. Tähän tarpeeseen on pyritty vastamaan saamelaiskäräjien oppimateriaalitoimiston ja Rovaniemen kaupunginkirjaston saamelaisen erikoiskirjaston toimesta. Uusia oppikirjoja julkaistaan ja käännös- ja uusintapainosehdotuksia esitetään tarpeen mukaan. Omalla äidinkielellä julkaistujen oppikirjojen syvällinen ymmärtäminen edellyttää kuitenkin, että lukemisharrastuksen siemen on idätetty jo varhaisessa vaiheessa. – Äidinkieli on väline, joka kuljettaa lapsen omaan yhteisöönsä ja kulttuuriinsa, ja jonka avulla lapsi oppii ilmaisemaan itseään. Siksi on tärkeää, että saamenkielisiä lastenkirjoja kirjoitetaan ja käännetään, ja että lapsille voidaan lukea kirjoja heidän omalla äidinkielellään. Pelkät oppikirjat eivät riitä, Mäntylä korostaa.

Haasteita, onnistumisia ja unelmia Tärkein juurisyy sille, että saamenkielistä lasten- ja nuortenkirjallisuutta julkaistaan edelleen vähänlaisesti, näyttää olevan rahoitus. Sen on saanut tuta myös kaksi uutta lastenkirjaa kahden vuoden aikana julkaissut ja paraikaa muutamia kustantamojen käännöksiä koskevia päätöksiä odotteleva Paltto. – Se on se iänikuinen rahapula. Suomen saamelaiskäräjille myönnetyt rahat eivät riitä kuin muutaman kirjan julkaisemiseen vuodessa. Kirjailija- ja käännöspalkkiot ovat minimitasoa. Eniten rahaa sekä saamenkielisten lastenkirjojen että käännöskirjojen julkaisuun on Norjan saamelaiskäräjillä, Paltto kertoo. – Ehkä yksi ratkaisu voisi olla jonkinlainen yhteispohjoismainen rahasto, jonka tehtävänä olisi pitää huolta siitä, että saatavilla on tarpeeksi monentasoisia ja moniaiheisia saamenkielisiä lastenkirjoja, hän esittää. Pienemmässä mittakaavassa samaan tavoitteeseen on tähdätty myös Lapin kirjastoissa sekä Rovaniemen

kaupunginkirjaston saamelaisessa erikoiskirjastossa, jonka saamelaiskokoelmaan hankitaan kaikki Suomen saamenkieliset ja Norjassa ja Ruotsissa ilmestyneet pohjoissaamenkieliset lastenkirjat, ja joka pyrkii myös jakamaan tietoutta saamelaiskulttuurista ja saamenkielistä yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa. – Yhteistyö Rovaniemen saamenkielisen kielipesän ja päiväkodin kanssa on hyvällä tolalla. Olemme olleet järjestämässä esimerkiksi saamenkielisen päiväkodin satutunteja Kirste Palton toimiessa satumummona. Vastaavaa toimintaa on myös esimerkiksi Inarin ja Utsjoen kirjastoissa, Mäntylä kertoo. Rovaniemen erikoiskirjaston erikoisuus ovat myös valtakunnalliset verkkopalvelut, kuten kirjasampo.fi ja Lapin perusopetukseen ja päiväkoteihin suunnatut saamenkieliset lukudiplomit. Taustalla on ajatus siitä, että erikoiskirjaston tehtävä on palvella saamenkielistä väestöä paitsi paikallisesti, myös valtakunnallisesti. – Valtaosa saamelaislapsista asuu nykyisin varsinaisen saamelaisalueen ulkopuolella, Mäntylä tähdentää. Samoin kuin iso, valtakunnallinen kuva, myös erikoiskirjaston nykytilanne ja tulevaisuus pohdituttavat: Lappi-osastolla ei ole omaa lasten tilaa, vaan saamenkieliset lastenkirjat sijaitsevat saamelaiskokoelman kanssa samassa tilassa. Piippola ja Mäntylä ovat yhtä mieltä siitä, ettei osasto ole lapsille tarpeeksi kutsuva. – Tulevaisuuden visiona olen esittänyt, että kirjaston pihalle rakennettaisiin Lapin lasten kotakirjasto. Se olisi lasten ikioma tila, joka kannustaisi lukuharrastuksen pariin ja antaisi samalla myös imagon kohotuksen kaupungille. Siellä voisi saamelainen lastenkirjallisuuskin kukkia aivan uudella tavalla, Piippola visioi.

Poika ja jänis, 2019, Laura Tahvanainen

Kirja 2020

Maria Paldanius

L ap il l in e n

7


Kirjailija-kustantajat 20-luvulla Entäpä jos 20-luvulla lakattaisiin jakamasta kirjailijoita kahteen kastiin: omakustannekirjailijoiksi ja oikeiksi kirjailijoiksi, ja puhuttaisiin vain kirjailijoista? Vuosina 2017-2019 ilmestyi 246 Lapissa kustannettua tai Lappiin kirjan kirjottajan kautta liittyvää teosta, joista omakustanteita tai niihin verrattavia oli puolet (ks. taulukko). Määrällisiä tilastoja omakustanteista ei valtakunnallisesti ole saatavilla. Kansalliskirjasto tilastoi saamansa aineiston, mutta aina kun kirjailijalla on palveluntuottajan hankkima ISBN-tunnus, kirja tilastoidaan kustantamonimikkeeksi. Myöskään hybridikirjailijoista (kirjailijat jotka julkaisevat sekä kustantamojen kautta että omakustanteina) ei ole olemassa tilastoa. Omakustantaminen lisääntyy ja uusien nimekkeiden määrä Books on Demandilla kasvaa vuosi vuodelta. ”Vuonna 2018 kasvua oli yli 10 % edellisvuoteen verrattuna ja vuonna 2019 kasvua edelliseen oli noin viisi prosenttia” kertoo Saara Golombek BoD:lta. ”Edellä mainitut prosenttiluvut koskevat kirjailija-asiakkaiden nimikkeitä, eli omakustanteita. Yhteensä BoD:n palvelimella on tällä hetkellä reilusti yli 6000 saatavilla olevaa suomalaista nimikettä, e-kirjoja on noin 2700”.

Haluatko kirjailijaksi? Kirjoittajakoulutus kehittyy yhä ammattimaisempaan suuntaan, eivätkä tulevaisuuden kirjailijat enää ole vain itseoppineita harrastajia, vaan ammattilaisten ohjaamissa kirjoittajaryhmissä pitkään taitojaan hionut joukko. Osa on suorittanut kirjoittamisen perusopinnot avoimissa korkeakouluissa ja osa kouluttautunut kesäyliopistojen kirjoittajaryhmissä. ”Lapin kesäyliopistossa Rovaniemellä on vuodesta 2011 voinut suorittaa luovan kirjoittamisen yliopisto-opintoja Turun yliopiston opintovaatimusten mukaan. Arvosanaopintojen oheen on ilmestynyt useita lyhytkestoisempia kursseja. Uusimpana niistä on kirjallisuusterapia”, kertoo koulutussuunnittelija Liisa Sirviö. Hänen mukaansa myös opiskelijoiden ikäjakauma on vuosien mittaan muuttunut. ”Nykyisin se on nuorista ylioppilaista liki 80 vuotiaisiin ja se näkyy erityisesti arvosanapuolella, mutta nuoria on myös lyhytkursseilla.” Monet itse kustannetut kirjat syntyvät tarpeesta kertoa omaa lähihistoriaa ja kuvata 1950–60-lukujen lapsuutta ja nuoruutta. Osalle kirjoittajista omien muistojen 8

L a p il l ine n

kirjoittamisesta on tullut myös osa sukututkimusta. Liisa Sirviön mukaan proosan kirjoittamiseen liittyvät kurssit ovat suosituimpia kuin myös niihin liittyvät matalan kynnyksen Luulen, ettei ole toista niin intiilyhytkurssit, esimerkiksi miä ja tehokasta tapaa päästä Anne Lukkarilan Sukella sisälle toisen ihmisen kokemuspäähenkilöösi -kurssi. maailmaan kuin kaunokirjal”Pidempikestoiset, tavoit- linen fiktio. Se tulee pitämään teellisemmat ammatil- pintansa tavalla tai toisella. liset kurssit näyttävät Jukka Valtonen, Taideyliopiston nyt lisääntyvän ja muun kirjoittamisen maisteriohjelman muassa sanataideohjaaprofessori, psykologian tohtori ja jan ja kirjallisuusterapian kirjailija. koulutukset vetävät väkeä.” Sirviön mukaan osallistujat ovat myös aktiivisesti vaikuttamassa kurssien syntymiseen, ideointiin ja toteutumiseen. Some-porukoita on syntynyt ja Lapin Kirjallisuusseura on tärkeä yhteistyökumppani kesäyliopistolle. Kirjoittajakoulutus on alkanut näkyä myös omakustanteissa. Tekstien taso on noussut ja kirjojen aihepiirit monipuolistuneet. Kirjailijat ovat myös vierailleet kirjastoissa ja tulleet sitä kautta lukijoille tutuiksi. Lapin kirjallisuusseuran vuotuinen Tekijöiden päivä esittelee uutuuksia ja antaa kirjailijoille mahdollisuuden kertoa työstään.

Entäpä kustantajaksi? ”Indiekirjailijan on oltava renesanssitaiteilija, jolta vaaditaan monenlaisia taitoja, mutta samalla ura mahdollistaa vapauden, jonkalaista ei muulla kirja-alalla ole tarjota”, kertoo kirjailija Inna Airola blogissaan Kirjailijan elämää. Perinteisissä kustantamoissa voi kulua käsikirOmakustantajat ovat alkaneet joituksen lähettämisestä toimia yhä ammattimaisemmin kirjan ilmestymiseen ja käyttävät kirjojensa toteujopa kaksi vuotta. Se on tukseen myös ammattiapua esipitkä aika odottaa. Omamerkiksi kannen suunnittelussa, kustanteen aikataulusta sisuksen taitossa ja kielenhuolvoi päättää itse, samoin lossa. kirjan ulkoasusta, fonttikoosta ja taitosta. PalSaara Golombek, BoD veluntuottajilta voi ostaa tueksi julkaisupaketteja, joihin sisältyy muun muassa ISBN-numeron hankkiminen, vapaakappaleet Kansalliskirjastoon ja kirjan tietojen


Kirja 2020 toimittaminen Kirjavälityksen ja Kirjastopalvelun sivuille ja verkkokauppoihin. Kun mainosbudjetti on olematon, kirjan markkinointi on haastavaa ja indiekirjailijan onkin oltava yhtä sinnikäs kuin entisajan pölynimurikauppias. Painotekniikka onneksi mahdollistaa sen, että kirjoja voi tilata pieniäkin määriä. Hankintahinnat kirjaa kohden ovat toki silloin suuremmat, mutta kalliiksi käy sekin, jos kirjoja jää myymättä.

Taulukon tiedot on kerätty Lapin kirjallisuuspalkintoa varten vuosittain tehdystä luettelosta.

2017 2018 2019

Runot Proosa Runot Proosa Runot Proosa

OK KUST 43 7 6 37 24 5 21 5 16 10 13 40 123 123

YHT 50 43 29 26 26 53 246

Taidetta luettavaksi! Tapani Tavi: Pohjoinen kiva. Heimo Lujan neljä päivää. Runohuone 2019. Yksinäisyys on karun kaunis yhteisö. Yötuuli soittaa. Runoja. 59 sivua. Kirjan saa tekijältä tapani.tavi@gmail.com p. 040 8463036, tai osoitteesta Runohuone, Valtatie 44, 99100 Kittilä. Hinta 17e/kpl (sis. postituksen).

Tule kirjoittamaan Simojärvelle! • Sanoista voimaa – luovan kirjoittamisen työpajat kirjallisuusterapian menetelmin • Lukuretriitit • Japanilaisen kirjallisuuden lukupiiri • Vaihtuvia näyttelyjä • Laaja Japani-aiheinen kirjasto • Residenssijaksoja varattavissa www.japanitalo.fi

puh. 044 579 0483

Kirja elää. Kirja, kirjoittaminen ja kieli eivät katoa, jos vain haluamme kirjailijoina uida valtavirtaa vastaan, emmekä pelkästään pyri vastaamaan ajan huutoon. Perinteisiä tarinoita ja niiden kertojia tarvitaan edelleen, nykyään jopa enemmän kuin ennen. Kaiken kohinan keskellä ihmisen on hyvä pysähtyä ja tarttua kirjaan, sulkea mielensä kiireeltä ja ajautua toisiin maailmoihin; ihmisten, asioiden ja tapahtumien keskelle ei kenenkään maahan, riippumatta siitä, kuka kirjan on kustantanut. Anna Tiitta Anna Tiitta Lappilaislähtöinen kirjailija, juuret syvällä Tornionjoen rantatörmässä. Koti: Kemissä ja Riihimäellä. Tärkeät ihmiset: Lähiperhe ja lastenlapset. Arkiaskareet: Teen tekstejä, taitan ne kirjoiksi ja toteutan kannet, kustannan ja markkinoin. Vapaa-aika kuluu Kittilässä Sirkan kylässä, toisinaan käyn Pallastuntureilla ja Saanalla. Kirjat: Ei niin pientä pahaa (2015), Älä jätä minua (2018), Marian luut (2019). www.annatiitta.com

Markku Knuuti: Taivas ja kylä. Mediapinta 2020. Kirja kertoo pienen kuntakeskuksen ihmeellisistä tapahtumista 70-luvun kylmän sodan aikana. Nuori urheilijalupaus Lauri Kares ei ihmeellisten sairauksien vuoksi voinut koskaan tuntea ja nähdä pienen Töyrän kylän sisäisiä ristiriitoja, joiden keskellä fysioterapeutin kuolema osoittautui murhaksi. Kirjaa saa Mediapinnan kirjakaupasta, kaikista verkkokirjakaupoista sekä kirjailijalta (0400 696 764). Limerikkiantologia Sipsiä nutturasta. Tammikuu 2020. Toim. Sannimaria Kurttila Kokoelma Suomen parhaita limerikkejä. Runot kerättiin kirjoituskilpailulla syksyllä 2019, johon lähetettiin yhteensä n. 1300 runoa. Niistä parhaat parisataa löytyvät tästä kirjasta. Alennuskoodilla ”Lapillinen” hintaan 15 € + postik. verkkokaupasta: www.tammikuu.net tai minna@tammikuu.net

L ap il l in e n

9


KIRJA-ARVIO

Koillisten tähtien alla Koillismaakunnan Kirjoittajat ry syntyi keväällä 2019, juuri silloin, kun Pariisissa paloi Notre Dame. Näiden tähtien alla kevät vaihtui kesäksi ja yhdistyksen rekisteröintipäiväkin oli ikimuistoinen! Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden! Kirjoittajat olivat kokoontuneet useamman vuoden Kemijärven kansalaisopiston järjestämässä ja Pirjo Maunun vetämässä kirjoittajapiirissä saamassa innoitusta ja ohjausta kirjoittamisen saloihin. Pirjo Maunun mukaan olimme kuin mullikkalauma keväisellä laitumella! Perustettava yhdistys oli luonnollisesti vailla kirjan julkaisuun vaadittavaa pääomaa ja niinpä turvauduimme Koillismaakunnan Historiallisen Kirjallisuuden Tukisäätiön puoleen. Jätimme avustushakemuksen säätiölle ja riemuksemme saimme sen! Viime hetket olivat oikolukua, korjauksia ja ankaria pohdintoja kirjoittajien tutkaillessa tekstejään.

Sitten se askel oli vain otettava ja käsikirjoitus lähti Atrain&Nordin hoiviin Jännittyneinä avasimme painosta tulleita kirjalaatikoita! Siinä se oli! Hetken ajan olo tuntui kuin olisi ollut maailman huipulla! Koillisessa enimmäkseen poutaa julkaistiin Kemijärven kotiseutumuseolla heinäkuun viidentenä. Antologian teeman mukaisesti sää oli puolipilvinen ja poutainen. Paikallisen musiikin ja laulun

kera saimme nauttia kesäisen päivän juhlahetkestä. Kirjan myynnin aloitimme kuluttamalla takamuksiamme paikallisissa kaupoissa ja lähialueen kesätapahtumissa. Ihmiset olivat kiinnostuneita tarinoista, jotka kertoivat seutukunnan elämänmenosta eri vuosikymmenillä. Valituksia emme kirjasta saaneet ja kirjan ulkoasua kiiteltiin. Olihan kansikuvamme ansioituneen kemijärveläistaiteilija Pirkko Mäkelä-Haapalinnan käsialaa. Alkusyksystä yhdistys käynnisti Itä-Lapin ja Koillismaan kouluille suunnatun nuorten kirjoituskilpailun. Valitettavasti osanotto jäi niin pieneksi, että jouduimme luopumaan kilpailusta. Samoihin aikoihin aloitimme kuukausittaiset kaikille avoimet kirjoittajaillat ja kirjailijaja asiantuntijavierailut, jotka sisälsivät oppia kirjoittamisesta. Kirjailijat kertoivat tarinoidensa syntyprosesseista ja tarinoiden rakentamisen metodeista. Saimme vinkkejä, opastusta ja uusia näkökulmia kirjoittamiseen. Näitä tilaisuuksia järjestimme myös kuluvan vuoden tammija helmikuussa. Sitten maailman valtasi koronavirus ja vastuullisesti peruimme kevääksi järjestetyt tilaisuutemme. Yhdistyksen Facebook-sivuston kautta tiedottaminen ja uusien jäsenien saaminen ovat olleet toiminnan kehittymisen kannalta tärkeitä. Sivustomme Koillismaakunnan Kirjoittajat ry:n tykkääjiä on 70 henkilöä ja yhdistyksen jäsenmäärä jatkaa kasvuaan. Marraskuussa tekijöiden päivillä Kemissä saimme tutustua muihin lappilaisiin kirjoittajiin. Mukavaa yhteistyötä haluamme laajentaa! Tätä kirjoittaessa yhdistyksen hallitus ja jäsenet ovat vetäytyneet koronapoteroihinsa, toivottavasti kirjoittamaan! Tuula Luiro

Koillisesta enimmäkseen poutaa -kirjan julkistamistilaisuus 5.7.2019. Kuva Heikki Kiilakoski.

10

L a p il l ine n


Kirja 2020

Joen ja tuulen kaupunkilaisia Koillisessa enimmäkseen poutaa. Toim. Pirjo Maunu. Koillismaakunnan kirjoittajat 2019 Takakansi kertoo Koillismaan kirjoittajien ensimmäisen teoksen olevan räiskyvä. Jos räiskyykin, niin yhdentoista kirjoittajan Koillisessa enimmäkseen poutaa ei ainakaan hajoa repaleiseksi vaan luontuu välillä lukiessa kuin tarinaa tulisi yhdeltä kertojalta. Yhteisen rakkaan asian äärellä on onnistuttu ja elämä maistuu kirjan sivuilla luontevasti koko kerrotun sadan vuoden jänteellä. Kullakin vuosikymmenellä on makunsa ja käsin kosketeltava arki.

Sirpa Kaipainen, Tepa Luojukoski, Tuula Luiro, Seppo Meriläinen, Martti Mikkola, Pekka Mustonen, Eero Perunka, Pentti Virtala, Toini Virtala, Kari Väyrynen ja Elli Ämmälä ovat saaneet yhdessä sopuisan mutta mielenkiintoisen teoksen Kemijärven seudulta katsottuna. Pirjo Maunun toimittaman teoksen, ”jossa kaikki on fiktiota, vai onko?”. Tapani Tavi

Riimittelijän elämäntuntoja Runokirja. Valittuja runoja. Mirjam Kälkäjä. Atrain & Nord 2019 käperryn kerälle kieppiin / talvi tolvaa yli / puut kättelevät toisiaan, hakkaavat hartioille / riemukkaasti lentää tuuli / lumiharsoja sakeanaan ilma

kirjoittaa Mirjam Kälkäjä talvesta uudessa runokirjassaan. Kirjailija on kastanut sulkakynänsä sinimusteeseen ja kirjoittanut runsaan runokirjan. Runot kertovat eri ikäkausista, vanhenemisesta, kaipuusta, yksinäisyydestä ja luonnosta. Luonto on virittäjä. Se on myös suoja ja armelias kumppani. Ja mitä kevät tekee talvelle, jos ei sulata talven suojaavaa peitettä: pakkasen koura avautuu / ensimmäinen jäähiutale liukenee talven kämmenelle // itkulla kevät alkaa

Osaston Ajan kulku lisäksi kirja jakautuu osastoihin Tulisiko tuluskukkaro ja Elämä kädessä kukkii. Tuluskukkaro sisältää runoja kirjoittamisesta, sanasta joka auttaa vaikeankin yli: alakulon päivänä / punaiset marjat paiskautuvat maahan / auringon valo on viisto // jos tämän voisin kertoa

ja

auringon kipunat iskevät päälakeen muistien pilvien / raosta / työntävät verhot syrjään // olen onnellinen sinisen hattuni alla

Kälkäjän runoissa on vahva tunnelataus. Ne välittävät lukijalle syvästi koettuja hetkiä, joihin on helppo samaistua. Lukijan muisti virkistyy, ja hän muistaa sellaista minkä luuli unohtaneensa. Kirjailija on julkaissut aikaisemmin yhden runoteoksen ja 11 romaania, joista useat käsittelevät naisen elämää, moni sijoittuu Petsamoon ja petsamolaisten naisten kohtaloihin: Petsamolaisia, Maan ja joen poikki, Tulijoki, Pilvenpitelijät. Lisäksi hän on kirjoittanut tietokirjoja, toiminut vuosia Petsamo-seuran vuosikirjan päätoimittajana ja kirjoittanut koko joukon näytelmiä Mikin vintti -teatterille. Runoteos Lähtölaulu (1975) on Kälkäjän esikoisteos. Pöytälaatikkoon on kerääntynyt runotekstejä sen jälkeenkin, ja niistä tekijä on nyt koonnut kaksi runoteosta: tässä esitellyn Runokirjan ja myöhemmin tänä vuonna ilmestyvän Petsamon jäljet, yhteensä lähes 300 sivua runoja. Petsamon jäljet sisältää nimensä mukaisesti Petsamoaiheisia runoja. Mutta mikä onkaan se Runokirjan runo, jonka runoilija on kirjoittanut 12-vuotiaana? Irene Piippola

L ap il l in e n

11


KIRJA-ARVIO

Hetken ilosta pitkä häpeä, primaalihuudosta paratiisin lapsiin Bengt Pohjanen: Korpelanliike. Meänmaan kohtaloita ja seikkailuja, osa 4. Barents 2019.

”Ajan henki oli kuin pyy. Oli mahdotonta ampua se alas oksalta, jolle se oli asettunut kaikkien nähtäväksi. Eikä ollut selvä sekään missä puussa itse Piru kyyhötti”, aloittaa Bengt Pohjanen dokumentaarisfiktiivisen kirjansa 1930-luvun hurmoksellisesta Korpelanliikkeestä ylisessä Tornionlaaksossa. Pohjanen on kirjoittanut useita teoksia uskonnollis-hurmoksellisista tapahtumista kotiseudullaan Tornionlaaksossa. 30-luvun jokilaakso oli aineellisesti köyhää aluetta, mutta kieli oli rikasta ja tarinoista tiheää. Väkeä piisasi maan alle ja sen päälle: etiäiset, maahiset ja muut ihmisenkaltaiset oliot, verenseisauttajat, syylien sylkijät, juopot totiset veisaajat ja ankarat saarnaajat. Näistähän monet löysivät tiensä myös herättäjä Laestadiuksen saarnoihin. Uusin Korpela-teos on tiivistetty kuvaus arkin odotuksesta, hurmoksesta ja hurmoksen jälkeisestä häpeästä ja vaikenemisesta. Se koostuu kolmesta osastosta: fiktiivisluonteinen aikalaistodiste, dokumentaarinen Toivo Korpelan henkilökuva ja Paratiisin lapsi -jakso, jossa Pohjanen asettaa korpelalaisuuden aatehistoriallisiin yhteyksiinsä. Lähtökohtana on pyrkimys avata syvempää ymmärtämystä liikkeestä ja siinä mukana toimineista ja olleista ihmisistä. Teoreettislähtöinen Paratiisi lapsi -osasto on kirjan mielenkiintoisin osuus. Se luotaa liikettä feministisenä, seksuaaliliberalistisena ja gnostilaisesti värittyneenä ilmiönä, joka ei rajoittunut pelkästään Tornion-Muonionjokivarteen. Naisten keskeinen asema ja ryhmän omaperäinen näkemys seksuaalisen halun tyydyttämisestä olivat keskeisiä, varsinkin liikkeen myöhempiä aikoja määritteleviä piirteitä.

12

L a p il l ine n

Kirjailija jakaa Korpelanliikkeen kehityskaaren neljään vaiheeseen: Korpelan aika 1932–34, arkin odottamisen aika 1934–35, vapauden aika 1935–37 ja häpeän aika vuodesta 1937 eteenpäin. Liikkeessä syntyneet laulut ja veisut (Oholiba, virret) ja huudot (”Baabelin portot helvettiin”), tömistelyt, ruumiin iloöljy ja monet ”houkat” teot saavat kirjassa paikallishistorialliset selityksensä. Bengt Pohjanen on kehittänyt käsitteen ”rajan kolmas huone” (vrt. samanniminen romaani 2011), joka viittaa tuhatvuotiseen monikulttuurisuuden olotilaan Meänmaassa Tornion-Muonionjokilaaksossa. Tässä kulttuurimiljöössä uskonnollisilla utopioilla on ollut tärkeä asema. Pohjanen lisää alueen henkisen pääoman määrittelyihin myös matkakuumeen: Sehän se liikutti väkeä 30-luvullakin, tai pikemminkin matkalle lähdön odotus. Pohjasen teos on tärkeä ja erinomainen lähde tornionjokivartiseen kulttuurihistoriaan ja sen henkiseen maisemaan. Tekijä esittää myös aikalaisaineistoja monilta haastattelumatkoiltaan alueella. Hänen mielestään liikkeestä olisi parhaimmillaan voinut kehittyä lestadiolaisen liikkeen vasemmisto, mikäli uskovaiset eivät olisi alkaneet juoda viinaa ja käyttää muita huumeita. Jos olet aiheesta kiinnostunut, suosittelen tutustumaan myös Pirkko Puoskarin vuonna 2016 Oulun yliopistossa kirjoittamaan tutkielmaan ”Me olemme maan sontaa ja siksi vapaita”. Puoskari tutkii arktista hysteriaa ja korpelalaisuutta paikallisuuden näkökulmasta aineistonaan Pohjasen Korpela-trilogia. Irene Piippola


Kirja 2020

Kalatehdas imee tulijan sisäänsä Tuula Väisänen: Uula-Antin tekohampaat. Atrain&Nord 2019. ”Kaiken tämän sai aikaan jääkylmässä meressä uiskenteleva turska. Valkoinen maukas turskan liha, jonka laiskan lötkeässä vartalossa kiilteli raha.” (Uula-Antin tekohampaat, s.130.) Kajaanilaissyntyisen, Sinetässä asuvan Tuula ”Väiski” Väisäsen esikoisteos Ida (Nordbooks, 2017) sijoittui 1800-luvun lopulle, Ruijan rannoille. Kirjailijan uutukainen, Uula-Antin tekohampaat vie lukijan niin ikään Jäämeren rannoille, mutta eri aikaan ja täysin erilaiseen miljööseen: Pohjois-Norjan kalatehtaille. Turska elättää niin islantilaisia, venäläisiä kuin tamileitakin – mutta tehtaiden suomalaiset muodostavat oman, pienen ja tiiviin yhteisönsä. Kajaanilainen Lenne saapuu kalatehtaalle ensimmäisen kerran 1980-luvun puolivälissä, mutta tehdas vetää puoleensa vielä siinäkin vaiheessa, kun Suomessa olisi koulutusta vastaavaa työtä. Kalatehtaalla itsekin työskennellyt Väisänen tuntee ympäristön ja ihmiset, joista kirjoittaa. Kuvaus on paikoitellen jopa inhorealistisen elävää: lukija saa kokea, miltä kalanhajuiset, niljaiset vaatteet tuntuvat päällä, miten kohmeiset kädet leikkaavat fileen toisensa jälkeen, millaiselta väsymys tuntuu kehossa. Kulkureitit

ja maisemat tulevat piinallisen tutuksi. Kalan tuntu ja haju tarttuvat. Kirjan lukemisen jälkeen ei juuri tee mieli syödä kalapuikkoja. Näkökulma on pääosin Lennen, ja katse tarkentuu kalatehdasyhteisöön. Muuta maailmaa ei ole olemassakaan, elämä käpristyy pieneksi. Ratkaisu on tiivis ja harkittu. Vain parissa keskeisessä kohdassa kertoja vaihtuu ja lukijalle tarjotaan uudenlainen tulokulma. Väisäsen kieli on rikasta, ja ympäristön ja ihmisten kuvaus tarkkaa. Yhteisön hierarkia on armoton, kilpailua käydään parhaista kaloista, leikkuupaikasta ja asemasta baarin pöydässä. Hahmogalleria on runsas ja rehevä: Käärmemies, Malla, islantilaiset tytöt ja Pauliina ovat osa Lennen elämää kalatehdaskesien ajan. Sitten on tietysti itse Uula-Antti, jonka aina hukassa olevat tekohampaat tuntuvat symboloivan ihmisten epäsopivuutta ympäristöön ja elämään, joka ei tarjoa juuri muuta kuin loputonta työtä ja sen vastapainona rankkaa juhlintaa. Ja silti, yhden päähenkilön sanoin: ”Voi pojat, kyllä elämä oli mukava juttu. En vaihtaisi sitä mihinkään.” Pälvi Rantala

LEHDEN KUVATAITEILIJA Laura Tahvanainen ammentaa aiheita runoudesta, ihmissuhteista ja luonnon monimuotoisuudesta Lapin yliopistossa taidekasvatusta viidettä vuotta opiskeleva Laura Tahvanainen on erittäin tuottelias kuvataiteilija. Vuosien 2018 ja 2019 aikana hän on järjestänyt kaksi näyttelyä omissa nimissään ja osallistunut kahdeksaan yhteisnäyttelyyn. Kansainvälisellä tasolla hän on osallistunut taidefestivaaliin Norjan Kirkkoniemessä ja syventänyt taiteilijuuttaan Tomi Cityn taiteilijaresidenssissä Japanissa. Tahvanainen ilmaisee itseään grafiikan menetelmiä monipuolisesti soveltaen ja rohkeasti kokeiluja tehden. Hänen teostensa teemat liittyvät ympäröivään elämään ja ihmissuhteisiin ja ne ovat luontolähtöisiä ja samalla pelkistetyn käsitteellisiä. Teoksista välittyvät muun muassa ystävyyden ilmentymät, elämän iloisuus ja monimuotoisuuden havaitseminen. Usein niitä kehystävät sanalliset

viestit ikään kuin kuva-aiheista kiteytyvinä aforismeina. Matissen, Chagallin ja Picasson teoksista tuttu muotokieli näyttää tukevan taiteilijan abstraktia ilmaisua. Tänä vuonna Laura Tahvanaisen teoksia on esillä elokuussa Joensuun taiteilijaseuran Galleria Kohinassa ja Lapin yliopiston Galleria Loviisassa joulukuussa. Erkki Kaila

L ap il l in e n

13


PROOSAA

Matka kotiin ”Pendolino 60 saapuu raiteelle kolme”, naisääni ilmoitti meille kolmella kielellä kaiuttimesta. Vilkaisin lippua hetken ajan ja menin oman vaunun suuntaan. Tultuani oikeaan paikkaan kävi ilmi, että ikkunapaikalla istui jo nuori nainen. Pian konduktööri ilmestyi. ”Metsälästä?” hän kysyi ammattimaisesti. Nyökkäsin ja näytin hänelle lippuni. Hymy huulilla hän kysyi seuraavalta makustajalta samaa. ”Sä et kai ole suomalainen?” matkatoverini kysyi ja heitti minulle uteliaan katseen. ”Kuulitko sen?” kysyin katsoen heti alas. ”En, mutta kaikki infot sun lipussa on ruottiksi.” ”Mä en ole Ruotsista, vaan Norjasta!” sanoin heti, koska olin jo kauan sitten oppinut, että oli huono asia, jos joku suomalainen luuli minua ruotsalaiseksi. ”Hyvin sä puhut suomea kuitenkin. Mistäpäin Norjaa sä oot?” hän jatkoi diplomaattisesti. ”Ihan pohjoisesta”, vastasin. Olin keskustellut tästä jo monen suomalaisen kanssa, ja osasin kaikki vastaukset ulkoa. Oikeasti olin kyllästynyt tähän aiheeseen, mutta toisaalta se oli turvallinen puheaihe. ”Miten voi saada norjalaisen kiinnostumaan just suomen kielestä?” nainen taas kysyi. En vastannut vaan katsoin ikkunasta ulos ja huomasin, miten mäntymetsä pikkuhiljaa meni näkymättömiin pimeyteen. Oli niin pimeä, että pystyin näkemään peilikuvani ikkunaruudusta. Näin 9-vuotiaan tytön, joka kerran oli minä. ”Arvaatko mitä? Isona haluaisin olla suomalainen,” hän totesi lapsenomaisella äänellä ja oli ilmeisesti liian nuori ymmärtämään oman lausahduksen todellista tarkoitusta. Lapsi kasvoi ja kohta teini-ikäinen nuori seisoi edessäni. Minun äänelläni hän kertoi: ”Viime vuonna muutin Etelä-Suomeen talven keskellä. Olin vasta täyttänyt kaksikymmentä ja ensimmäistä kertaa sain mahdollisuuden selvitä yksin Norjan naapurimaassa. Ensimmäisenä päivänä Metsälässä olin muiden vaihtareiden kanssa suuressa salissa. Me saimme kaikki tärkeimmät tiedot englanniksi. ”Don’t worry. We don’t have ice bears in Finland, and even though it’s cold and dark now, we have other seasons as well”, hymyilevä nainen sanoi. Jääkarhut? Pimeys ja kylmyys? ”Remember to put on warm clothes so that you won’t freeze to death”, hän sanoi ja hymyili edelleen. Nauroin itsekseni ja otin pois paksun villatakkini, koska huoneessa oli liian kuuma. Myöhemmin istuin kahvilassa tehdäkseni ensimmäistä kotitehtävää suomen kielen rektioista sekä lukeakseni

14

L a p il l ine n

Helsingin Sanomien kulttuurisivuja rauhassa. Yhtäkkiä toinen vaihto-opiskelija tuli istumaan viereeni. ”Hey, what do Finnish people do in their spare time?” Varmasti hän teki jonkinlaista haastattelua kurssia varten. ”I don’t know. You see, I’m from Norway”, kerroin rehellisesti. ”Sorry, I thought you were Finnish”, hän sanoi amerikkalaisella korostuksella. Sen jälkeen hän puhui minulle jostakin valaiden metsästyksestä ja Oslosta. Kesti vähän aikaa ennen kuin pääsin eroon puheliaasta vaihto-opiskelijasta. Sen jälkeen menin Anttilaan etsimään Chisun uusinta CD-levyä. Monesti vaihtarit kertoivat minulle siitä, mitä mieltä he olivat Oslosta; ihan kuin olisin sen paikan edustaja. Lopuksi en viitsinyt mainita, että tulin Norjan toiselta puolelta ja että olin vain ollut pääkaupungin lentokentällä. Miksi kaikki olettivat, että tuntisin Oslon niin kuin paikallinen? Teini-ikäisenä olin miettinyt paljon sitä, mitä kansallinen identiteetti tarkoittaa. Norjalaisesta kulttuurista olin oppinut, että kansallispäivä ja lippu olivat tärkeitä. Mutta mitä jos ihmisellä ei ole tällaisia ulkoisia symboleita todisteina omasta identiteetistään? Pitäisikö kaikilla sellaisia olla ja miksi? ”Hei, aiotko sä ostaa tuon CD-levyn vai et?” Myyjän kysymys herätti minut omista ajatuksistani. ”Joo, saisinko varasta sen huomiseksi?” kysyin huomamatta sitä, että olin sekoittanut kaksi eri verbiä. Myyjän silmät suurenivat ja hänen kasvonsa vääntyivät irvistykseen. ”Anteeksi, tarkoitin ”varata”, korjasin itseäni ja nauroin. Myyjän ilme kertoi minulle suoraan, että hän ajatteli: ”Voi ulkomaalainen raukka...” Taas olin tehnyt tyhmän virheen, sillä sain joka päivä muistutuksen siitä, että olin ulkomaalainen. Muut olivat jostain syystä aina valmiita antamaan minulle identiteettejä. Usein he kommentoivat, että puhuin suomea niin kuin ruotsalainen tai virolainen. Ärsyttävin asia oli, että muut ulkomaalaiset luulivat minua monesti suomalaiseksi. Päätin mennä taidemuseoon, jotta ajatella jotain muuta ja saada piristystä. Mentyäni sisälle huomasin äkkiä, että kaikki vitriinit olivat poistettu, ja niiden sijasta oli erityyppisiä hautakiviä. Taustamusiikkina oli kirkonkelloja. ”Tän viikon teemana on hautajaiset”, sanoi opas minulle vähän myöhemmin. ”Muuten”, hän lisäsi. Joo, nyt hän varmasti alkaa kysellä tarkemmin siitä, mistä olen kotoisin tai kommentoida aksenttini ... ajattelin väsyneesti. Luulin jo tietäväni sen, miten keskustelu etenesi.”Tota, onko sulla


I am listening too much my feelings, 2019, Laura Tahvanainen

Kirja 2020

sukulaisia Lapissa?” Täh? Miksi hän kysyy näin? ”Miten niin?” sanoin ääneen. ”Mulla on tuttuja siellä, ja sie olet jotenkin samannäköinen kuin he. Se johtuu varmasti sun kasvonpiirteistä.” En tiennyt mitä minun pitäisi vastata, joten annoin asia olla. Kaverini soitti seuraavana päivänä. ”Tuletko sä mukaan museoon? Tänään on uus näyttely siellä, joka sattais olla kiinnostava sulle”, hän sanoi. Epäröin vähäsen, koska muistin vielä eilisen näyttelyn, mutta päätin mennä kuitenkin. Näyttelyssä oli jonkun suomalaisen tutkijan ottamia kuvia 1800-luvulta. Kuvien alta luin ”Ruija vuonna 1850”. Löysin kaikenlaisia kuvia kotipaikastani ennen toista maailmansotaa. Muistin isoäitini kertoneen siitä, miten kaikki poltettiin ja miten hän pakeni vuorelle. ”Sä oot ruijansuomalainen, eli kveeni, eikös näin?” kaverini sanoi hiljaisella äänellä. ”Joo, olen...” Itkin, koska tajusin, ettei minun tarvinnut tulla suomalaiseksi. Olin vihdoin löytänyt oma historiani, ja olin niin iloinen... Lapsena olin alussa ylpeä identiteetistäni ja olin todella kiinnostunut kveenin kielestä. Koulu oli ehkä valinnut suomen kielen puolestani, mutta omin päin aloin kysellä kveenin sanoista; koulussa sekä kotona. Ajan myötä aloin ihmetellä sitä, miksi ihmiset eivät puhuneet heidän äidinkieltään minulle. Kerran olin katsonut kveeninkielistä opettajaa suoraan silmiin ja kysynyt norjaksi: ”Mikset

puhu kveenin kieltä kanssani?” Opettaja oli heittänyt minulle hieman yllättyneen katseen. ”Koska sinä et ymmärrä kveenin kieltä”, hän oli vastannut kääntäen katseensa nopeasti pois. En ollut itkenyt, koska opettaja oli oikeassa kielitaidostani, mutta sen jälkeen aloin vähitellen hyväksyä, että lähin vaihtoehto minulle oli oppia suomea. Kaikki puhuivat siitä, miten tärkeä kveenin kieli on heidän identiteetissään, mutta samalla vaikutti siltä, että kukaan ei halunnut jakaa sitä kanssani. Lapsena olin ymmärtänyt tapahtuman niin, että en kelvannut minun omalle kulttuurilleni. Vihdoin, naapurimaassa, joku oli tunnistanut minua kveeniksi. Yllättävä asia oli, että kaikki sujui paremmin, kun en pyrkinyt olemaan suomalainen, vaan hyväksyin, että kyllä olen tarpeeksi hyvä kulttuurilleni. Enkä enää ollut lapsi, joka passiivisesti odottaa, että joku siirtää kielitaitonsa minulle, vaan halusin itse tehdä jotain. ”Hei kuule, ymmärsitkö sä mun kysymystä? Mä kysyin sitä, mikä voi saada norjalaisen kiinnostumaan suomen kielestä?” Matkatoverini ääni sai minut takaisin nykyaikaan. ”Kuka tietää?” vastasin salaperäisesti. Ymmärsin, ettei minun tarvitse selittää kaikille kuka olen. Talven keskellä muutin pois samalla tavalla kuin tulin. Palaan ehkä joskus, mutta nyt on tekemistä kotona... mietin katsoen, miten satumaiselta maisema näytti lumen peitossa. Nyt olin menossa kotiin. Aili Eriksen

L ap il l in e n

15


PROOSAA

Lapin puikuloita

16

L a p il l ine n

– Aivan. Sinähän olet – Eerohan se oli – maalaispoika meren ääreltä. Onko sinun suvullasi pitkätkin perinteet maanviljelyksen saralla? Isä hymyilee itsetyytyväisesti sanaleikilleen. Tapa on tyttärelle tuttu. – Mun isä on oikeestaan just nyt metallin opettajana amiksessa. Juu, hänen isänsä oli päätoiminen maajussi. Äiti on kotona ja kasvattelee puutarhaa suoramyyntiin. Eero puhuu reippaasti mutta välttelee isän katsetta. Tytär potkaisee häntä pöydän alla sääreen. Isän haarukka pysähtyy ilmaan ja hän katsoo poikaa kysyvästi. – Voisitko ystävällisesti puhua kovemmalla äänellä. Puheesi jää nyt jostain syystä mutinaksi. Saako olla lisää perunaa? Entä punajuurta? Isä ojentaa posliinikulhoa. Liike on käskevä. Nyt syödään perunaa, lapin puikulaa, kupu täyteen, niin ettei enää koskaan tarvitse tulla sitä tänne syömään. – Iskä. Eero ja minä kävimme eilen lounaalla Börsissä. Nautimme tosi erikoisen keiton, inkivääribataattia. Tyttö on hengästynyt.

I mostly dream about people, 2019, Laura Tahvanainen

– Käydäänpä pöytään, pääsemme nauttimaan peräpohjalaista perinneruokaa. Onko sinulle, Esko, tuttua tämä poronkäristys? Isä työntää tottuneesti jalopuisen istuimen tyttärensä alle ja katsoo tätä ylpeänä. Tytär on tyylikäs, kuten aina. Luunvärinen silkkipusero sointuu vaaleaan polkkatukkaan. Varsinainen kaunotar, äitiinsä tullut. Viimeisin poikaystävä taas vaikuttaa maatiaiselta samettihousuissa ja ruutupaidassa. Ei mikään sopiva vierailuasuste. Ehkäpä tarkoitus on provosoida seurue poliittiseen keskusteluun. Kuka näistä etelän partaradikaaleista tietää? Isä myhäilee ajatuksilleen. Luvassa on mielenkiintoinen lounashetki. – Iskä, Eero on vakkasuomalainen. Heidän perinneruokansa on maitoon keitetty lohikeitto. Vai mitä, Eero? Tytär yrittää peitellä jännitystä äänessään. Poikaystävä on ilmeisesti tullut vastentahtoisesti tälle lounaalle, ensivierailulle. Tuijottaa vaitonaisena tenavalaastarilla paikattua mokkatossuaan, joka pilkistää esiin pöydänjalan varjosta. Jonkin sortin reppana koko mies, tuumii isä. Isä tarkastelee poikaa pitkään kultasankaisten linssiensä takaa, tuuheat kulmakarvat huvittuneessa rypyssä. Hiljaisuus venyy aavistuksen verran liian pitkäksi. Isä punnitsee Eeroa katseellaan. – Vai niin. Meillä Ounasjoella lohi oli aikoinaan roskakalaa. Niin ne ajat muuttuvat. Nykyään keittoihin kelpaavat mitkä kalat tahansa. Anything goes, niinhän se pitää sanoa. Äiti laskee höyryävän padan isän eteen. – Samalla kun nautimme äidin valmistamaa erinomaista ateriaa, voitkin kertoa itsestäsi. Mehän emme ole - jostain syystä - tavanneet aiemmin. Emmehän, Eino? Isä arvioi mielessään Eeron nuhjuista olemusta, partaa olisi pitänyt ohentaa ajat sitten. Taivaanrannanmaalari? Viherpiipertäjä? Tyttären sinisilmäisyydelle pitää saada stoppi. – Iskä, hän on Eero. Meillä on ollut tenttikiireitä, kurssit loppuvat kohta. Tytär on siirtynyt käyttämään kirjakieltä. Mahtaakohan Eero tehdä samoin. Tyttö pyyhkäisee kampauksesta karanneen suortuvan takaisin korvan taakse. – Tarkoitan siis, että proseminaariesitelmät ovat olleet aika laajoja. Eero teki upean työn eteläsuomalaisen kääntöauran kehityksestä. Paljon ansioita, sanoi lehtori. Tyttö tietää, että selvitys kuulostaa teennäiseltä, ennakkoon harjoitellulta, mitä se onkin. Isä kehittää taidepaussin ennen Pelinavausta eli Taistelutorven fanfaaria. Hän pureksii keskittyneesti käristystä ja lataa haarukalle uuden annoksen puolukkaa.


Kirja 2020

Vanhuuven tuulet – Niinpä niin. Onhan se hienoa, mikäli vain on aikaa ja varallisuutta. Kuulehan Einari, millainen visio sinulla on tulevaisuudestasi? Aiotko väitellä Turussa vai suuntaatko Euroopan yliopistoihin? Isä laskee haarukan ja veitsen merkitsevästi kello viiden asentoon. Liike vihjaa, että nyt olisi Eeron monologin vuoro. Isä kallistaa päätään ja jää odottamaan. – No, oikeestaan mua ei kiinnosta toi akateeminen ura. Mä haluaisin tehdä kulttuurisihteerin hommia jollain pienellä paikkakunnalla. Poika kohottaa leukaansa. Parran kärki osoittaa kohti perunavatia. – Niinkö? No, sanovat että vaatimattomuus kaunistaa. Asiasta toiseen, harjoitatko purjehtimista? – Iskä. Eero harrasti nuorena jollapurjehdusta, nykyisin me kalastellaan perämoottorilla. On tosi ihanaa vaan rauhoittua olemaan ja pohtimaan asioita. Eero opiskelee myös filosofiaa. Filosofia on tulenarka keskustelunaihe. Isä tuntee Hegelit ja Heideggerit, kukaan ei voi kilpailla hänen kanssaan tietämyksen ja päättelyn saralla. Äiti tarkkailee poikaa kuin arvioidakseen osaako tämä käyttää veistä ja haarukkaa. – Montakos filosofia vuosittain tarvitaankaan työelämään? Luin jostakin, että puolikas, äiti toteaa huvittuneesti. – Aivan, jatkaa isä. Kaipa ne filosofitkin lopulta löytävät oman tiensä. Lahjakkaimmat kirjoittavat toisille oppikirjoja siitä, miten pitäisi elää oikein. Niitä kirjoja saamme sitten ostaa alennusmyynneistä. A propos, kaunis kiitos äidille taas kerran niin maittavasta ateriasta. Isä nousee pöydästä määrätietoisesti, auttaa tuolin tyttärensä alta, taputtaa ainokaistaan isällisesti silkkiselle olkapäälle ja kääntyy pojan puoleen. – Niinpä niin. Oli hauska tutustua sinuun. Eerohan se oli? Toivotan sinulle nyt levollista kevätaikaa. Ehkäpä tapaamme vielä joskus. Eero kohoaa rauhallisesti pystyyn. Hän näyttää huvittuneelta ja kättelee ensin äidin, sitten isän. Ääni on rauhallinen ja painokas. – Me lähdemme nyt. Lounas oli varsin maittava. Kovasti paljon kiitoksia ja hyvästi. Tyttö heilauttaa päätään. Korvan takaa irtoaa suortuva ja jää peittämään posken punaista täplää. Eero ojentaa liioitellun kohteliaasti käsivartensa ja pariskunta marssii määrätietoisesti päällystakit Eeron käsivarrella ulos vaaleanvihreään kevääseen. Paraatiovesta, ei keittiön kautta.

Mie heräsin tänään aamulla aikasten, ja kävin vetämässä käkikelloon lissää aikaa että päivä taas pyöris. Sitte mie keitin kahavit ja menin oikeen pirttiin ikkunan ääreen kahville. Ulkona tuuli taas edelleen mahottomasti. Tuuli taas humisi viime yönä selevästi vintillä. Mutta se oli kesätuuli, oikia keskikesän lempeä humhaus, eikä kylmä ujellus joka tulee syksyllä. Sitä sen tietää että pimiä aika on tulossa ku kylymä puhuri tulleepi vintille asustamaan. Sillon myös särkee käsiä tai sormet känttyröittee. Se on hyvä että näin vanhoilla päivilä on kehittyny tämmönen vaisto että tuulesta ja nivelvaivoista tietää mitä tapahtuupi. Mulla oli nuorena tyttärenä niin somat kädet. Nykysten nämä kädet on tämmöset ryppyset luisevat kompurat, muistuttavat enemmän kotkan kouria kuin käsiä. Mutta näillä saa paremmin piettyä kiinni ku niillä sievistelysormilla. Mie pietänki semmosen otteen kynsisä että ikinä en päästä mistään irti. Täällä syrjäsä ei pärjää vanhana, jos ei ossaa pinnistää kaikkia voimia ja piettää kiini siitä rippeistä mitä on. Muuten joutuu hautaan. Mie en ollu mikhän keskikesän tuhaustuulen penska. Ku mie synnyin oli tammikuun kylmin puhuri ja tähet loisti pakkasyössä. Pirtin pöydän alla ikkunan puoleisessa vasemmassa päädyssä lukkee ”1.1.1914 Helli synty ku pohjoistuuli ärjy ja oli mahoton pakkanen”. Jotku kylälaiset on nauranu, että sen takia siitä ”semmonen vittumainen akka on tullukki”. Tai niin ne sano sillon ku täällä vielä kyläläisiä oli. Pirtin pöydän alapuolelle on aina kirjotettu tärkeimmät asiat muistiin, se on Karuvaaran suvun almanakka. Heleposti kuluis koko päivä pöydän alla merkintöjä lukiessa kääntöpuolelta. Se oli totista hommaa se pakkasyönä syntyminen, ku siinä voi samassa syssyssä vaikka kuollakki. Kuulemma äiti laitto tulet saunaan että tulis oikeen lämmin. Ku ne oli kätilön kans minut maailmaan vääntäny niin mie olin keskonen, eli hätäsesti tähän maailmaan ennen aikoja pölähtäny. Net pistivät minut pumpulilla ja lumpuilla vuorattuun kenkälaatikkoon, että pyssyisin lämpymänä. Siinä mie pahainen Helli-rääppänä koitin sitte lähtiä elämään, ja helvetin kauan oonki eläny. Olli Kaihua

Eija Suomela

L ap il l in e n

17


Peace and disappointment, 2019, Laura Tahvanainen

RUNOJA

Veden hopeaa Airoista varisee pisaroita veneen perässä pyörteitä Liikun kuin höyhen Siirrän tupulin taaksepäin jo tunnen verkon tutisevan On siellä Heitän siikoja saaviin kuin pieniä lohia Jokunen karkaa, niin aina Irrotan yhtä liinasta toisia kuultaa veden läpi Siika liikkuu Selkään verkot, nostan vasta aamulla Antaa nyt pyytää Kokastan veneen keinottelen saavin rantaan Hopeaa, seassa taimenen pilkkuja Viileä ilta, Juutua kohisee kalojen puhkomista, fileointia Tuttua, mieluista Kädet kohmeessa kannan nelikot hetteeseen Kivet päälle Myhäilyttää, huomenna käytän koiraa metsällä Ari Mikkilä

Asetin kerran selän huolta-aseman seinää vasten Pelkosenniemellä paikassa, joka juhlistaa vanhaa kunnon Andy McCoyta keksinkö huvittavampaa edes unissani mutta minäkin sillä hetkellä ajassa luulin olevani Bukowski armeijan sillisalaateissa; keksitkö mitään sen misogyynisempää? Toisella kertaa olin naisen himoisena Levillä harhailin baareissa epätoivoisesti jokaista yrittäen kunnes uusivuosi ohittui vanhan poron jonossa ja kerran piirsin tuhkalla viivan asfalttiin Rovakadulla aamuviideltä auringonpaisteessa talvella laitoin luistimet jalkaan ja menin Lapin jokaisen kolkkaan piirtämään jäähän viiltoja sieltä olen tullut, siellä olen kasvanut haalistuneiden puutalojen värittämissä paikoissa syksyn pistävän mullan hajun keskellä, talven terävyydessä ja yhä edelleen elän täällä helvetin sohjon keskellä kerran olin paikassa, jossa he puhuivat kieliä, joita en ymmärrä joka puolella uusia, värikkäitä kieliä, joissa on liian vähän äänteitä kolibreja lentämässä takaperin, bambut kasvavat päivässä 30 senttiä erektiota ei lasketa ihmisenä kasvuksi sinne olen menossa, mennyt rikkoutunut, lasin sirpaleiksi ruokalan lattialle ihastuneiden pikkutyttöjen korteiksi tyhjiksi illoiksi puolikkaissa kuissa nykyisyys sekoittuu tulevaisuudeksi, mennyt rikoksiksi itseäni vastaan menetetyiksi mahdollisuuksiksi hetken epäröinnin vuoksi kaljasta kastuneeksi seläksi suudelmoidessa Savonlinnassa urheilusalin lattialla, vaikka sillä toisella oli jo poikaystävä mitä elämä on, jos ei vaihtuvia paikkakuntia ja epämääräisiä muistoja kaiken muotoisista huulista Jyri Ollila

18

L a p il l ine n


Kirja 2020 1942 hän kuorii perunoita, sata kiloa päivittäin saa työnsä valmiiksi, vilkaisee kulmastaan nopeasti nyt, esiliinaan kääräisty keko ne tulevat unikuviin; sanoja sylkevä sotilas miesten painetut päät, ontot katseet sormenvälien luisevuus, poski joka ottaa vastaan

Wuhanin rumpu Taivaanranta puhkeaa pimeyteen. Jossain kumisee Wuhanin rumpu. Ääni on aluksi hiljainen, mutta ilta illan jälkeen sen rytmi muuttuu. Avaruus kirkuu viestiä, sinkoaa kuvia kuin unessa, outoja, näkymättömiä.

yhä uudestaan ja uudestaan laiva keinuu, pää vierii puolelta toiselle, kohti kasvot liipaisimena, piipunsuuna hänen omansa tai tuon vieraan, sanoiko joku vihollisen miten elämä meidät näännyttää, asettaa ihmisyyden rajat hän kohottaa leukaansa, helmoissaan päätös, avautuva kätkö perunankuoria hamuava käsi, kuiskaus, bolšoje spasibo Tiina Qvist

Tieto virtaa, mutta lähde hiljenee. Terässiipien suhina lakkaa ja maa peittää hengettömät kun kosketus loppuu, vain hiljaisuus on äänekkäin. Wuhanin rumpu kumisee, se pettää kaupungit ja kylät. Suljettujen ovien lukot vartioivat heikoimpia, kriminalisoituja. Rumpu ei valitse polkua, se on kaikkialla. Jossakin on toivontähti, jonka valoon lukot laukeavat. Silloin rumpu rauhoittuu, sen rytmi tuoksuu jälleen aamun kauneutta. Elsa Partala

Pakkasten palattua en vieläkään ollut ratkaissut kaavaa, jonka poronsarvet repsottivat häpeämättömän avoimina, liian moneen suuntaan. Joen jää vyöryi makuuhuoneeni peiliin, hotellihuoneessani Pinta kestää murtumatta yhden, ei toista joten voisitko varoittaa ennen kuin pakkaan reppuni täyteen en ole valmis maksamaan lisähintaa kaikki vuonna sinä

kääntyi siltaan

Joku väitti, ettei kannata tutkia yksityisiä kohtia, jos kohtaan on kiinnittynyt kupla, jonka puhkeaminen saa muiston palaamaan. Haluan kuvitelman kokonaisuudesta, jonka voi liittää onneen. Välillä poika näyttää lähestyvän hänen kättään, kuin olisi kaiku. Saahan sen vielä pelastettua? tunne, joka syntyy, kun kuuma kohtaa veden Kirsi Karhu

L ap il l in e n

19


JÄSENTOIMINTAA

Hyvässä seurassa Monet kirjallisuusseuran jäsenet ovat harrastuksen lisäksi myös työssään tavalla tai toisella tekemisissä kielen kanssa, niin nämäkin kolme, jotka tällä kertaa vastasivat kysymyksiimme. Torniolainen Anita Myllykoski teki pitkän uran äidinkielenopettajana, enontekiöläinen Sinikka Labba opettaa saamen ja suomen kieltä ja kirjallisuutta ja Katja Kärki-Alaluusua opettaa parhaillaan maahanmuuttajille suomen kielen alkeita mutta on toiminut myös ”tavallisena” äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana. Kysyimme heiltä, kuinka he ovat hyödyntäneet kirjallisuutta työssään, kuinka helppoa tai vaikeaa on herättää oppilaissa kiinnostusta opetettavaa ainetta kohtaan ja onko opettajan työllä ja omalla kirjallisuusharrastuksella yhtymäkohtia.

20

Anita Myllykoski

Sinikka Labba

Katja Kärki-Alaluusua

Opetin 25 vuotta äidinkieltä ja historiaa Torniossa. Yläaste, nykyisin yläkoulu, oli minulle juuri sopiva kouluaste: ei kengännauhojen solmimista eikä toisaalta ylioppilaskirjoitusten painolastia, sai höpsötelläkin. Kirjallisuus oli mieluisin äidinkielen osa-alue. Sen opettamiseen saattoi yhdistää niin kieliopin, suullisen ja kirjallisen esityksen, eri mediat ja taiteet. Koulussa oli lukemistoja ja kirjasarjojakin, ei kuitenkaan riittävästi. Onneksi yhteistyö kirjaston kanssa toimi hyvin. Kun opin tuntemaan oppilaita, räätälöin heille luettavaa kirjaston kirjoista. Oppilaat, joille lukeminen ei maittanut, olivat suurin haaste. Tunnen syvää myötätuntoa nykyopettajia kohtaan, joiden pitää kilpailla somemaailman kanssa kirjaa vieroksuvassa ilmapiirissä. Oli mukava kehitellä tehtäviä, joista vielä oppilaatkin innostuivat. Esimerkiksi suunniteltiin exlibriksiä ja kirjankansia takakansiteksteineen, kilpailtiin, kuka muisti parhaiten Ollin pakinasta arvonimen, tehtiin näytelmiä Jukka Parkkisen Osku-kirjoista. Viimeisenä keväänä yhdeksäs luokka kokosi runokirjoista näyttelyn käytävän lasivitriiniin ja toi katseenvangitsijoiksi myös pehmolelunsa, mitä luokanvalvoja oli ihmetellyt. Pojat olivat sanoneet, että pitihän sitä, kun opettaja oli niin innostunut...

Paikalliset aiheet kiinnostavat oppilaitani. Suomen kielen tunneilla on luettu osia Yrjö Kokon ja Rosa Liksomin teoksista. Asko Kaikusalon ja Yrjö Metsälän teos Tarujen Tunturit kiinnostaa heitä erityisesti. Esittelen oppilailleni nykykirjallisuutta ja vanhempia tekstejä. Tavoitteena on, että aito mielenkiinto heräisi. Yläkoulun oppilaat lukevat osan esimerkiksi Inger-Mari Aikion kirjasta Tropihka rievssat. Sen jälkeen he referoivat tekstin, kiinnittävät huomiota oikeinkirjoitukseen ja lisäävät loppuun omat ajatuksensa. Samoin esittelen Johan Turin teoksen Muitalus Sámiid birra, ja katsomme siihen liittyvän elokuvan Guovdageainnu stuimmit. Jotkut entisistä oppilaistani työskentelevät nykyään elokuva-alalla. Ehkä he ovat saaneet kimmokkeen koulustakin, sillä yhteistyötä on tehty muun muassa Yle Sámi Radion kanssa. Unna Junná -ohjelmissa on nähty heidän kirjoittamiaan tarinoita. Itse harrastan runoutta. Lasten ja nuorten ilmaisussa on erityinen aitous ja rytmi, mikä ihastuttaa.

1. Kun oppiaineena on kirjallisuus, kirjallisuuden “hyödyntäminen” on rakennettu sisään opetussuunnitelmaan ja oppimateriaaleihin. Olen lukenut oppilaille ääneen, teettänyt sanataideharjoituksia, vinkannut kirjoja ja vienyt kirjastoon. S2-opiskelijoiden suomen kielen taito on vielä sen verran heikkoa, että opiskeltavat aiheet ovat tuttujen asioiden ja esineiden nimeämistä. 2. Osa oppilaista on jo lähtökohtaisesti kiinnostunut, osa nihkeilee vastaan, vaikka mitä tekisi. Kun kerroin kirjoittamastani romaanista koulussa, kakkosluokkalaiset olivat täpinöissään, ysiluokkalaiset kokivat paineita, että voi ei, meidän opettaja on joku kirjailija. Seiskaluokkalaiset eivät näyttäneet kiinnostuksen merkkejä. S2-opiskelijoilla kiinnostus opetettavaa ainetta kohtaan on “pakon sanelemaa”; suomen kielen oppiminen vaikuttaa välittömästi ja konkreettisemmin heidän elämäänsä ja arjessa selviytymiseen. 3. On. Mielestäni äidinkielen opettajan on hyvä olla kiinnostunut laajasti kirjallisuudesta, etenkin nuortenkirjallisuudesta, jotta tietää, mistä puhutaan.

L a p il l ine n

Arja Vasama


Kirja 2020

Sulo Saukkoriipi v. 2009. Kuva Erkki Kaila

Kirjailija Sulo Saukkoriipin muistoseminaari Kolarin valtuustosalissa 16.1.2020 Ajeltiin keskitalven lyhyessä päivässä lumisia teitä pitkin Rovaniemeltä Kolariin kirjailija Sulo Saukkoriipin muistoseminaarin. Matkaseuranani oli Raija Järvinen, jonka kanssa käytiin monenmoisia ajankohtaisia asia- ja arvokeskusteluja. Päällimmäisenä niistä oli Sulo Saukkoriipin elämä ja tuotanto, jonka Raija perinpohjin tunsi ja hyvin muisti. Tilaisuuden järjestivät yhteistyössä Väyläkirjat-kustantamo, Kolarin kirjasto ja kulttuuritoimi sekä Lapin Kirjallisuusseura. Viisituntisen tapahtuman sisällöksi oli kaavailtu muisteluksia ja musiikkia. Niistä vastasivat Raija Järvinen, Tuomo Korteniemi, Kyösti Satokangas ja Markus Kangas.

Muistelijoiden mietteet veivät kuulijaa Saukkoriipin kotiseuduille ja jokivarren kylille noudatellen Sulon henkilöhistoriallisia tapahtumia. Raija, josta oli kehkeytynyt yhteisten Sodankylän kirjoittajakurssien aikaan Sulon käsikirjoitusten luottolukija ja ensipalautteen antaja, kertoi elävästi yhteistyön vaiheista ja sisällöstä. Musiikkipuolesta vastasi kokonaan Markus, joka näpelöi mandoliinistaan monia muistorikkaita melodioita. Ohjelman esitelmöitsijä Juha Hurme, Sulon opettaja useilta Sodankylän kursseilta, tarkasteli kirjailijan elämäntyötä sisällöllisestä näkökulmasta ja kohotti sen keskeisiltä osiltaan jopa kansallisten kirjavalioiden luokkaan. Juha poimi Sulon tuotannosta lyhyitä näytteitä ja kertoi, miten mestarillisesti kirjailija aiheitaan käsitteli. Hän esitti arvionaan, että Martan ja Aukustin tarina tulee kestämään erinomaisesti aikaa ja haastoi Tuomo Korteniemen harkitsemaan kronologiseen järjestykseen toimitetun uusintapainoksen tuottamista Salojärveläis-trilogiasta. Lämminhenkinen Sulo Saukkoriipin muistoseminaari kokosi Kolarin valtuustosaliin lähes neljäkymmentä kuulijaa. Kommenteista päätellen kirjailija sai ansaitsemaansa huomiota ja hänen tuotantoaan tullaan tästedes lukemaan uusin silmin myös hänen kotiseudullaan. Erkki Kaila

Sipsiä nutturasta – Suomen parhaat limerikit Noin 300 kirjoittajaa ympäri Suomen osallistui 1.300 limerikillä kirjoituskilpailuun, jossa etsittiin Suomen parasta limerikkiä. Kilpailu sai suomalaisten mielikuvituksen valloilleen ja kirjoittamaan arkisista havainnoista tarkkoja ja hauskoja tekstejä limerikin muodossa. Limerikkien parhaimmistosta julkaistiin tammikuussa 2020 antologia Sipsiä nutturasta. – Limerikki on ollut Suomessa suhteellisen vähän harrastettu runouden alalaji. Jos tekisi marketin pihassa runolajien tunnistusgallupin, tankan ja haikun tunnistaisi hyvin moni, mutta harva limerikin, kertoo tuomariston jäsen, kirjailija Niina Hakalahti. Limerikki on yllättävän vaativa: pitää noudattaa riimikaavaa, sijoittaa ensimmäisen säkeen loppuun mielellään jokin paikan nimi, saada viidellä säkeellä kerrotuksi tarina tai rakennettua henkilökuva – ja vielä pitäisi saada runon loppuun tehokas yllätys, käänne tai napautus. – Ehkä juuri tuo rajattu muoto antoi inspiroivan kehyksen tarttua kynään, tuomariston puheenjohtaja Sannimaria Kurttila miettii. – Olen tämän kilpailun myötä päässyt lukemaan limerikkejä kaikista kuviteltavissa olevista aiheista. Monia nauroin ääneen, toiset herättivät syvällisiä ajatuksia.

– Taso oli tasaisen varma, mutta huiput erottuivat selvästi. Parhaissa Pilkunviilaaja, kotinsa Karjaa, runoissa kaikki osa-alueet lähti keräämään metsästä marjaa. menivät kohdalleen, muoto Oli kurainen sää, ja sisältö olivat tasapai- saalis pieneksi jää, nossa, kertoo tuomaris- menee aikaa kun jokaisen harjaa. ton jäsen, kirjailija Anneli Eero Leikola Kanto. ”Sipsiä nutturasta” Limerikki-kilpailun 1. sija on rivi eräästä kilpailulimerikistä ja kuvaa hyvin kokoelman sisältöä. Arkisista asioista on ammennettu tarkkoja ja hauskoja havaintoja. Limerikkiin oleellisesti kuuluva paikannimi myös lennätti kirjoittajia ympäri maapallon Kutturasta Argentiinaan ja Karkusta Napoliin. Kilpailun järjesti Lapin kirjallisuusseuran jäsen Minna Kurttila (Suunnittelutoimisto Tammikuu Oy) yhteistyössä painotalo Granon kanssa.

L ap il l in e n

21


JÄSENTOIMINTAA Metsä meidän jälkeemme sai Tieto-Finlandia 2019 -palkinnon

Verkkojulkaisu Naisten ääneen toivottiin lappilaisten naisten elämäkertoja

Lapin kirjallisuusseura ry onnittelee erityisesti jäsentään Pekka Junttia ja myös muita palkitun teoksen pohjoissuomalaisia nuoren polven journalisteja, onnea!

Valtakunnallinen Naisten ääni -kirjoituskilpailu (6.10.2019–31.3.2020) päättyi maaliskuun lopussa. Kilpailuun osallistuvia pienoiselämäkertoja tuli kaiken kaikkiaan 111 kappaletta, muutama myös Lapista. Kolme parasta elämäkertaa palkitaan 900, 600 ja 300 euron palkinnolla Suomalaisen Naisliiton syysseminaarissa Hämeenlinnassa 4.10.2020. Artikkelit arkistoidaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon muun muassa tutkijoiden käyttöön. Esivalinnan tekee nelihenkinen raati, johon kuuluvat toimituspäällikkö Kirsi Keravuori Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta, yliopistolehtori Marjo-Riitta Antikainen Helsingin yliopistosta sekä toimittajat Kirsti Pohjonen ja Maija Kauppinen Suomalaisesta Naisliitosta. Voittajat valitsee kirjailija Kaari Utrio. Kirjoituksia voi yhä lähettää kilpailun päätyttyäkin. Pääsiäisenä oli sivustolle tallennettuna 876 artikkelia. Osoitteesta www.naistenaani.fi saa ohjeet. Teksti kuvineen tallennetaan lomakkeeseen ja lähetetään toimituskunnalle. Artikkeleita voi lukea osoitteessa: http://www.naistenaani.fi/lue_suomalaisten_naisten_elamakertoja/

Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä. Metsä meidän jälkeemme. Like 2019. Ulkoasu Tommi Tukiainen.

Tekijöiden päivä rakensi yhteyksiä kirjoittajien välille Vuoden 2019 Tekijöiden päivää, lappilaisen kirjallisuuden vuosikatselmusta, vietettiin marraskuun viimeisenä lauantaina Kemissä osana kaupungin 150-vuotisjuhlia. Koko päivän mittainen tapahtuma keräsi mukavasti osallistujia. Runsaan ohjelman ohella koettiinkin erityisen antoisaksi uusien kontaktien syntyminen kirjoittajien välille. Vuoden kirjasatoa esiteltiin haastatteluin, esityksin ja myyntipöytien äärellä, mikä kaikki tarjosi lukuvinkkejä pitkäksi aikaa eteenpäin. Uutuusteoksiaan esitteli yksitoista kirjailijaa ja kaksi kirjoittajaryhmää. Heidän ja kaikkien muidenkin lappilaisten kirjoittajien viime vuonna ilmestyneet teokset löytyvät Lapillisen 48/2019 Kirjalaarista. Ohjelmassa oli lisäksi kustantaja Matti Ylipiessan tietoisku kirjankustannuksesta sekä Kirjoittajaryhmä Ringin emännöimä open mic -tilaisuus. Tilaisuuden yhteydessä pidettiin Lapin Kirjallisuusseuran vuosikokous. Anna Kyrö

22

L a p il l ine n

Raili Ilola

Lapillinen 48 kaksi ja puoli kuukautta myöhässä Lapillisesta 48 otettiin 2. painos ja jäsen- ja kulttuurilehti jaettiin helmikuussa 2020 jäsenille, tilaajille ja yhteistyökumppaneille. Postin jakelussa ollut 1. painos katosi Postia koskeneen lakon aikana marraskuussa 2019. Pahoittelemme tapahtunutta. Kiitämme painotalo Granoa yhteistyöstä tilanteen selviämiseksi. Lapillinen 48 julkaistiin normaalisti marraskuussa 2019 irtonumeroina, kirjastokappaleina ja verkkojulkaisuna issuu.com/lapinkirjallisuusseura.


Kirja 2020

e Tul n! kaa u m

Lyyriset räkkäolympialaiset! PIHARUNO

Dialogin kirjoittaminen -kurssi Kemissä syksyllä Kivalo-opisto järjestää Kirjoittajaryhmä Ringin kanssa kurssin dialogin kirjoittamisesta. Opettajana toimii dramaturgi, ohjaaja, näyttelijä Kimmo Hirvenmäki. Hinta noin 30 € (tarkentuu myöhemmin). Kurssilla tarkastellaan dialogin kirjoittamista – olipa kyseessä dialogi näytelmässä, käsikirjoituksessa, proosassa tai vaikka runoissa. Osallistujat kirjoittavat ennen ensimmäistä tapaamiskertaa enintään kolmen sivun mittaisen dialogin. Päivien aikana tutkimme tekstejä lukemalla, kirjoittamalla ja draaman keinoin. Opetuspäivät ovat 20.9.2020 ja 11.10.2020. Näiden välille annettua jatkotehtävää on mahdollisuus prepata opettajan kanssa. Lisätietoja ja ilmoittautumisohjeet myöhemmin Kivaloopiston ohjelmassa sekä järjestäjien kotisivuilta ja Facebookista. Anna Kyrö

Annikki Kariniemi – kirjallisuusseuran Kirja kylässä ja Hattujuhla

Kirja kylässä pidetään lauantaina 18.7. klo 12 alkaen Meltosjärvellä Teetuvassa. Alustajana toimittaja Pekka Juntti, jota Tapani Niemi haastattelee. Teemana on metsä. Hattujuhla Aavasaksan näyttämöllä su 26.7. klo 13 on kaksiosainen: Aluksi Virpi Peitson monologi Everstinna, sen jälkeen kahvitauko. Ohjelma jatkuu perulaisen José Moncadan intiaaniharpun soitolla, kitaransoitolla ja laululla. Juhlan kirjailijavieras on tänä vuonna Tuula Väisänen. Ja kuten viime vuonna, paras hattu palkitaan!

Lyyriset räkkäolympialaiset! PIHARUNO – omien tekstien esittämiskilpailun finaali järjestetään Kittilässä sunnuntaina 5.7.2020 klo 12–14. Tilaisuus pidetään Runohuoneen sisäpihalla osoitteessa Valtatie 44. PIHARUNO – omien tekstien esittämiskilpailu käydään lukien, lausuen tai laulaen. Tai näitä kaikkia tai kahta yhdessä. Rekvisiitan ja akustisten soittimien käyttö on sallittua. Esiintymisaika enintään 7 minuuttia. Ei äänentoistomahdollisuutta. Ei osallistumismaksua. Esivalinta: Lähetä esityksesi teksti 31.5.2020 mennessä osoitteeseen Tapani Tavi/ Runohuone, Valtatie 44, 99100 Kittilä tai sähköpostilla os. runohuone@gmail.com. Loppukilpailijat julkaistaan 7.6.2020. Tiedustelut p. 040 8463036. Huom! PIHARUNO-finaalin siirtyminen syksylle on mahdollista pandemiatilanteen mukaisesti.

Poetry Slam 2020 Poetry slamin Lapin karsinta 2020 on siirtynyt syksyyn koronaviruksen vuoksi ja tarkemmasta ajankohdasta tiedotetaan sanaseuran Facebookissa: www.facebook. com/sanaseura

Runoköngäs 2020 Rovaniemen Wanhat Markkinat ja sen mukana Runoköngäs järjestetään 21.–23.8 klo 13.00 Jätkänlavalla. Paikalla lappilaisia sanataiteilijoita, runojoogaa, open mic ynnä muuta. Pääesiintyjä ilmoitetaan myöhemmin. Oletko kiinnostunut tulemaan esiintymään? Ota yhteys Makoon marko.pihavainio@gmail.com.

L ap il l in e n

23


JÄSENTOIMINTAA

ty itet

v

Lapin kirjallisuusseuran strategia

Päi

9 201

Toiminta-ajatus Lapin Kirjallisuusseura rohkaisee jäseniään lukemaan, kirjoittamaan ja julkaisemaan. Seura tarjoaa yhdenvertaisuusperiaatteella arviointipalvelua, kirjoittajakoulutuksia ja kirjallisuustapahtumia. Seura tuo esille kirjoittajien tekstejä Lapillinen-lehdessä, omilla verkkosivuilla sekä kirjallisuus- ja sanataidetapahtumissa.

Strateginen valinta Kirjallisuusseura Lapissa kirjallisuuden ystäville.

Arvot Kannustavuus ja lappilaisuus Kannustavuus merkitsee meille sitä, että rohkaisemme jäseniämme luovuuteen ja uuden löytämiseen kirjallisuuden parissa. Tunnistamme lappilaisen kirjallisuuden traditioiden merkityksen. Lappilaisuus merkitsee meille sitä, että tuomme esiin pääosin lappilaista kirjallista tuotantoa kaikessa moninaisuudessaan.

Missio Kirjoita, anna tarinan näkyä

Strategiset päämäärät Tiivis Lapin kirjoittajaväen yhteistyö Teokset näkyvillä! Jäsenistöltään vahva kirjallisuusseura Suomessa

Visio 2023 Lapin Kirjallisuusseura on vuonna 2023 aktiivisesti verkottunut, kansainvälinen ja alueen kulttuurit huomioiva seura. Seura on kokeileva, avoin ja vetovoimainen yhteisö, joka tarjoaa monipuolista toimintaa kirjallisuuden eri lajit ja muodot huomioiden.

Anne Lukkarila

24

L a p il l ine n


KÄSIKIRJOITUS kuntoon! Palveluni kirjailijoille: • kielentarkistus • arviointi • kustannustoimitus

Autan sinua omaa ääntäsi kunnioittaen. Kysy lisää: hellevi.karppinen@kielikeino.fi p. 045 633 5392 www.kielikeino.fi

Tee kirjastasi totta! Kirjailijaksi BoD:n avulla Julkaise oma kirjasi – painettuna ja e-kirjana. Halutessasi kirjasi on kaikkien suomalaisten kirjakauppojen ja kirjastojen saatavilla. Ei painosriskiä, painamme kirjaasi tilauksesta 1 kappaleesta alkaen laadukkaasti, nopeasti ja edullisesti. Omakustantajana sinulla on vapaat kädet kirjasi toteutuksen suhteen. Jos tarvitset apua, autamme sinua matkasi joka vaiheessa. bod.fi

Lahjakorttikoodi: LAPPI2020

Näin se käy: Oheisella koodilla voit julkaista kirjasi maksutta BoD Classic-palvelun kautta. Rekisteröidy kotisivullamme myBoD-käyttäjätilille ja toteuta oma kirjaprojektisi. Koodi on voimassa 31.7.2020 asti. Yksi maksuton julkaisu/asiakas. Etua ei voi vaihtaa rahaksi.


Palautusosoite: Lapin Kirjallisuusseura ry Ounasjoentie 5 A 8 96200 Rovaniemi

Taithen ja kaupan p채iv채

Kittil채ss채 10.10.2020! Paikallinen rikas kulttuuritarjonta raikkaalla otteella kaikkien ulottuville! staalonfestit.fi facebook.com/staalonfestit/

Profile for Lapin Kirjallisuusseura

Lapillinen 49, 1/2020  

Lapin Kirjallisuusseuran jäsenlehti Lapillinen, numero 49, 1/2020

Lapillinen 49, 1/2020  

Lapin Kirjallisuusseuran jäsenlehti Lapillinen, numero 49, 1/2020

Advertisement

Recommendations could not be loaded

Recommendations could not be loaded

Recommendations could not be loaded

Recommendations could not be loaded