Page 1

2018 nro 45 Hinta 5e

L A P I N K I R J A L L I S U U S S E U R A R Y.


Lehden kuvataiteilija

LASSE PEURANIEMI Lapillisen tämän numeron kuvataiteilija, Lapin Satumaa -kirjan kuvittaja, Lasse Peuraniemi luonnehtii itseään seuraavasti: “Olen monessa mielessä vanhanaikainen kuvataiteilija. Kuvaan perinteisillä tekniikoilla perinteisiä aiheita kaksiulotteiselle pinnalle: ihmisiä, ihmisten kasvoja, hahmoja ja tilanteita pääasiassa vesiväreillä ja tusseilla. Sarjakuvalla taas tyydytän tarinankerrontaa vaativia impulsseja. Viime vuosina olen poikennut myös akryylimaalauksen, kollaasin ja digitaalisen värittämisen parissa, mutta edelleen samoilla kuva-aiheilla. Suurempiin poikkeamiin ei ole syntynyt tarvetta; kädenjälki paperilla pitää sisällään luontaisen viehätyksen, joka herää jo lapsena”. Peuraniemi opiskelee kuvataidekasvatusta Lapin yliopistossa. Nuoren taiteilijan tuotantoa on ollut esillä vastikään Rovaniemellä Lapin Yliopiston gallerioissa sekä Café Serendipityssä Karjaalla. Lapin satumaa -kirjan lisäksi hänen kuvitustaan ja sarjakuviaan on julkaistu mm.: Rovaniemen seurakunnan, Lapin Yliopiston ja Uuden Rovaniemen kustantamana. Erkki Kaila

Lasse Peruraniemi, Omakuva, 2017

UUSIA ALKUJA N A M L I A A M Ö T S KIINTEI AVULLA . ijat t n u t n ia s a n e Rovaniem i. palveluksessas


Lehden tiedot Julkaisija:

Lapin Kirjallisuusseura ry www.lapinkirjallisuusseura.fi

Lapillinen

Jäsenlehden nimi on johdettu sanasta lapilli, laavasta jähmettynyt siru.

Sisältö

Ilmestymiskerrat:kaksi kertaa vuodessa,

Pääkirjoitus............................................................................2

seuraava numero, kaksoisnumero 46 ilmestyy marraskuussa 2018, aineiston jättöpäivä 5.10.2018.

Tilaushinnat:

Lapillisen vuosikerta sisältyy Lapin Kirjallisuusseuran jäsenmaksuun. Jäseneksi voi liittyä verkkosivuilla lapinkirjallisuusseura.fi Irtonumero 5 € (ei ALV rek.) Lehteä voi myös tilata. Vuosikerta 15 €. Tilaukset: lapinkirjallisuusseura@gmail.com

Päätoimittaja: Erkki Kaila

Rovaniemi, 040 362 6155 Toimitussihteeri: Tapani Tavi Kittilä, 040 846 3036

Ilmoitusmyynti ja laskutus:

Eija Nissinen, Saija, 050 331 4539

Vakituiset avustajat:

Raili Ilola, Tornio Anna Kyrö, Keminmaa Irene Piippola, Rovaniemi Pälvi Rantala, Rovaniemi Arja Vasama, Rovaniemi

Toimituksen sähköposti: lapillinen@gmail.com Postiosoite: Kiveliöntie 2 B, 96500 Rovaniemi Painopaikka: Pohjolan Palvelut Oy, Rovaniemi ISSN 2342-9550 (Painettu) ISSN 2342-9569 (Verkkojulkaisu) Lehden verkkoversio: issuu.com/lapinkirjallisuusseura

Kulttuurilehtien liiton Kultti ry:n jäsenlehti Taiteen keskustoimikunta Taike on myöntänyt Lapilliselle kulttuurilehtitukea.

Kannen kuva: Lapin Satumaa-kirjan kuvitusta s. 104, Lasse Peuraniemi, 2017

Lapin Satumaa -extrat Tunturilaulu..................................................................................... 3 Staalo................................................................................................ 7 Ahneen ongelma............................................................................ 8 Jeesus seisoo Ruottin puolella................................................... 10 Kirjailijakynä OIva Arvola.................................................................................... 12 Hänestä joka ei kuulu tarinaan....................................... 16 Omintakeisia runoilijaääniä: Kortelainen, Poikela ja Seppänen............................................. 17 Pysymättömyyden välttämättömyys Asiaproosaa Läskikapinan vaiheista....................................... 18 Vaikka 120 vuoden takaa, kunhan kohtaamme jälleen..... 18 Perinteellistä ja outokummaa lastenrunoa........................... 18 Pieni sarvipää kasvaa ihmiseksi...................................... 19 Runoja Aino Aatsinki-Rannanpää.......................................................... 20 Kerstin Tuomaslarsson................................................................ 20 Leena Pyhäluoto........................................................................... 20 Elsa Partala.................................................................................... 20 Rauni Magga-Lukkari / Kaija Anttonen.................................. 20 Pedar Jalvi – saamelaiskirjallisuuden uranuurtaja..... 21 Seuratoiminnan tapahtumia Tekijöitä ja satuja Torniossa....................................................... 23 Kexi - Meän kirjailiat -yhdistys................................................... 23 Kirjailijayhdistysten verkosto..................................................... 23 Tarinaa iskettiin taas Torniossa................................................ 24 Hyvässä Seurassa: Kirjallisuusyhdistykset aikaperspektiivissä Mirjam Kälkäjä.............................................................................. 24 Pentti Harjumaa........................................................................... 25 Tapahtumia Sodankylän kirjoittajakurssi 2018............................................ 26 Runopuulaakia Rovaniemellä................................................... 26 Rovaniemen Wanhat Markkinat ja Runoköngäs................. 26 Kirjallisuusmenoa heinäkuussa................................................ 26 Kirjoittajaryhmä Rinki................................................................. 27 Tekijöiden päivä ja vuosikokous Kittilässä............................. 27 Kirjasammon kotimaiset kirjailijat........................................... 27 Nukketeatterimuistoja?.............................................................. 27 Lapin Kirjallisuusseuran arviointipalvelu..................... 28

1


Pääkirjoitus Tarua vai totta?

S

uomen kielessä sana kertoa merkinnee alunperin säikeen lisäämistä lankaan. Nyttemmin siitä on tullut monimerkityksinen. Kertoja tarinoi toisille, kertomus on virallisen luottamuksen arvoinen selitys tapahtumille. Luvut voidaan kertoa keskenään. Kertolaskun tuottama tulo saadaan kertomalla tulon tekijät toisillaan. Kertomalla saatu tulos on matemaattisesti yhtälailla absoluuttisen tosi, kuin tulon tekijät alunperin. Kerrottaessa on kyse asioiden toistamisesta ja viestien monistamisesta. Aina silloin tällöin kertomuksen totuudellisuus voidaan asettaa epäilyn alaiseksi. Kuullut kokkapuheet voidaan leimata joutaviksi toteamalla kertojalle: Nytpä kerrot satuja. Kotimaisten kielten keskus määritteleekin satu-sanan mieltä kiehtovaksi, usein lapsille tarkoitetuksi kertomukseksi, jonka ei oletetakaan olevan totta. Hyvä satu muistetaan helposti ja se on tarkoitettu edelleen kerrottavaksi. Sen merkitys suusanallisen perinteen muodostumisessa on keskeinen hyvän muistettavuutensa ansiosta. Sadut ja juorut ovat osaltaan kommunikaation perustaa. Kerrottujen tarinoiden historia on kirjoitettuja pitempi. Tietoverkkojen viestinnän ansiosta nopein tapa välittää tietoa on edelleenkin suullinen kertominen. Tarinat vaikuttavat arjessamme uskomusten ja arvojen muokkaajana. Satuja kerrotaan ihmisten mielten valloittamiseksi, kun politiikkaa muotoillaan suusanalliseen asuun. Vaikka “mustaa valkoisella” on pidetty

totuuden vakaana mittarina, puhutun merkitystä korostetaan edelleen leimaamalla sanomalehtiin painetut uutiset kyseenalaisiksi “valeuutisiksi”. Totuuden jälkeisessä maailmassamme seikkailevat uudet satuhahmot. Tarinoiden trolleista on tullut jokapäiväisen elämämme todellisia toimijoita. Totuutta tietoisesti kiertäviä harhaanjohtajia, joiden seuraamisesta ei hyvää koidu, on noussut maailman ihmeellisimpien valtioiden johtajia. Huomaamattamme teemme päivittäin päätöksiä sadun kaltaisin perustein. On tärkeää tunnistaa kertomusten tarkoitus, ettei niiden luotettavuutta arvioitaisi kohtalokkaasti väärin. Lapillisen tämän numeron teema on satu. Se esittelee Lapin Satumaa -kirjoituskilpailun satoa. Julkaisemme neljä tarinaa, jotka ilmeisistä ansioistaan huolimatta eivät tulleet valituksi Lapin Satumaa -kirjaan. Päätökseen vaikutti olettama, että satukirjat kuuluvat lasten lukemistoon ja sukupolvien väliseen viestintään. Tähän lehteen valitut kertomukset kuulunevat aikuisten lukemistoon, vaikka satujen kiinnostavuus yleisesti ei määräydy kuulijan tai lukijan iän mukaan. Lehti aloittaa Kirjailijakynä-sarjan artikkelilla Porvarin Saaga. Se on arkaaista kerronnan perinnettä jatkava tarina, jonka tyylilajin mestari Oiva Arvola nyt ensimmäistä kertaa julkaisee. Satua sivutaan myös kirja-arvioissamme. Viron satuperinteessä keskeistä roolia pitävän Oskar Lutsin viime syksynä Anna Kyrön suomentaman teoksen Pieni Sarvipää -peikkohahmoa voitanee pitää sekä Pessin että Illusian serkkupoikana. Erkki Kaila

2


Lapin Satumaa -extrat Hurja, kiehtova satujen Lappi Seuraavilla sivuilla on neljä satua, jotka Lapin Satumaa -kilpailun raadin mielestä olivat ansiokkaita, mutta jotka tyyliltään sopivat paremmin käsillä olevassa Lapillisessa julkaistavaksi kuin kaikenikäisille lukijoille suunnattuun Lapin Satumaa -kirjaan. Antoisia lukuhetkiä satujen parissa! Pälvi Rantala

Tunturilaulu

R

evontulista ja poroista, niistä sinä odotat minun kertovan. Jonkin kauniin tarinan, valmiiksi pureskellun kuvan, joka on helppo nielaista. Sellaisia olet tottunut kuulemaan, erilaisia variaatioita yöttömistä öistä ja hyttysistä. Niissä ei ole mitään ihmeellistä, ei mitään kertomisen arvoista. Miten niin ei ole, kysyt nyt mustelmansävyisellä äänellä, olet loukkaantunut, ymmärrän sen – kaikkia ei voi miellyttää ja kitukasvuiset oksat nousevat lumesta tänäkin vuonna, vaikka säätiedotuksessa sanotaan, että yö on kylmä ja kokonainen. Haluat tietää miksi olen tätä mieltä, kuinka kehtaan ja kehtaanhan minä, kerron kaiken sen mitä ei pitäisi. Sillä vain sellaisilla tarinoilla on merkitystä, ne paljastuvat lumen alta kuin kielletyt koiranpaskat. Eikä rieskan syömisellä ole enää painoarvoa. Jos olisin saanut valita, olisin syntynyt, minne tahansa muualle kuin Kemijärvelle. Täällä ei ole mitään. Jos Milliä ei lasketa. Enkä minä laske. Sitä kuinka suutelemme nokkosten vuoraamalla maalla tai sitä, kuinka kosketamme toisiamme ja ryöpsähtelemme kuin hanasta paineella purkautuva vesi, aamuisin hän lojuu vieressäni kuin lukematon kirja, joka on valittu houkuttelevan kannen perusteella. Tämä kaupunki on syyllisyydestä ja pimeistä ajatuksista raskas, ihmisten pullonpohjista karanneet katseet kääntyvät sisäänpäin eivätkä aukea, eivät minulle, eivät tänään, kun kävelen keskustassa ja en missään, kun ympärilläni olijat haluavat määrittää minut joksikin toiseksi. Sanotaan, että saamen kieli on katoamassa, mutta entä minun kieleni, joka kulkee Millin vartaloa pitkin niin kuin porovaljakot kulkevat, piiskaten ja kysymättä lupaa,

kuin aamun viaton katse järven halkeilevalla pinnalla. Joutsenten älämölöä, sitä me olemme, kun painaudumme kiinni toisiamme, niin että häpyluumme koskettavat. Kuin tunturilaulu värähtelisi sisällämme, kuullostamme samaan aikaan korkealta ja kolkolta. Milli kiltti, auta minua unohtamaan mie ja sie ja vittulanjänkä, se surkea elokuva, jonka katsoimme nimen takia, kaikki jonkun takia ja minä sinun takiasi. Eikä mikään tapahdu ilman syytä, siitä olen varma – sattumaa ei ole olemassa. Siksi mekin olemme tässä, purskahdamme nauruun kuin variksenmarjat, sinun ihollasi luomia kuin leipäjuustossa, narskut samalla tavalla hampaiden välissä, kun näykin nännejäsi, jotka ovat nousseet pystyyn kuin huutavat ajatukset. Ja jossain kauempana kasvaa klitoriksen muotoista kurjenkanervaa, vaaleanpunaisen hupun alla sinun herkin kohtasi, kuin kutittaisin sinua kymmenillä riekon sulilla. Näetkö, kaikki nuo kasvojaan kurtistavat kaksijalkaiset, kun minä pidän sinua kädestä, he katsovat ohi tai pitkään, kummassakin on jotain ilkeää kuin lapsissa, jotka eivät ota mukaan pihaleikkeihin, joudun taas hyppynarun pyörittäjäksi ja toivon, että he kompastuvat kahteen väriin, mustaan ja valkoiseen. Sillä välin me kaivamme esiin väriliitumme ja piirrämme maahan omat kuvamme, juuri sen kokoisiksi kuin haluamme. Olet lasiaissumentuma silmässäni, ilmestyit tyhjästä enkä saa sinua mielestäni, keinut edessäni ja kun yritän saada sinut kiinni ilmasta kuin lattialle lentävän korvakorun taustan otat aina muutaman askeleen kauemmaksi, juuri niin, etten ehdi tarttua. Siksi pelkään, että kadotan sinutkin. Vain nainen voi tietää kuinka kosket3


taa naista, naalia pakenevassa yössä, karvapeitteen alla kohoilevaa sykettä, joka säteilee kaikkialle kehoon kuin soutajille kumartava oranssinhehkuinen valkokangas, joka on vedetty alas taivaan eteen. Vain minä tiedän, sinun syvimmät kohtasi, ne joista kiljaisu aukeaa, joista lähtevät kapteenia vailla olevat laivat, silloin kun sinun silmissäsi on tunturipöllön siivet, höyhenpukusi alla mustat kynnet, ne samat jotka pureutuvat ihoni alle kuin pakkanen, pysyvänä ja lähtemättömänä, vaikka yritän pyristellä irti. Mitään ei ole tehtävissä. Mitä Korouoman rotkolaaksosta tai Suomen suurimmista jääputouksista, mitä mistään sellaisesta mikä on kiinnittynyt kallioon, valuttanut steariinimassaa paljaalle pinnalle, kielekkeelle, johon ei saa laittaa kieltä, koska se jää kiinni, niin kuin kaikki lämmin ja kylmä aina, kiltti ja ilkeä, vastakohtien ikuisuusvalssi, jokin itseä vieroksuttava mutta puoleensa vetävä piirre, jonka takia pidän sinua yhä kädestä kuin viimeistä ajatusta. Nokkahuilulla tanssivin sormin minä taiteilen reisiesi sisäpinnoilla, uhanalaisia ovat nämä pehmeät hetket joihin upotan käteni kuin lapsi muovailuvahaan ja jos olisi elokuu täällä kasvaisi myyränporras, liuskamainen, teräväkärkinen ja alta karvainen. Ylitän lossilla rinnoistasi alaspäin laskeutuvan hikipisarareitin, se on rakennettu kahden päätepisteen varaan, joista toinen on g, älä huoli, allamme oleva vaijeri on meistä kaareutuva ja kesän mittainen. Tunnen piikikkäät toiveet ihossani kuin joku pyörittäisi ompelutyynystä löytämäänsä neulaa selkäytimessäni, olen väärä ja kummallinen, putoan tunturirotkoon eikä kukaan tule, vaikka huudan. Millin jäkäläsilmät loistavat ja tarttuvat minuun, nousen hänen katsettaan pitkin ylös ja kasvan jälleen kokonaiseksi kuin uivelo – minäkin nousen lentoon ja hukutan vesipisarapallomereen kaikki ne, joille tämä ei ole totta. Piirrän kepillä ympyrän, jonka sisään minä ja Milli jäämme, se on meidän suojamuurimme, kun hankikantokevät lakkaa kantamasta, kun keskiyön aurinko nousee ja paljastaa saunasta järveen syöksyvät kehomme, höyryämme purppuraisen liljataivaan alla – kiukaasta noussut ajatus, yhtä sihisevä ja polttava, kuin kaulaan unohtunut hopeariipus. Sykäyksittäin mekin kuumenemme, toisiamme vasten, kun hehkuva taivas roikottaa rykelmittäin kasvaneita pilviään, kuin uunissa paisuneita pullia, sillä tavoin mekin kohoamme ja tartumme kiinni toistemme kylkiin. Missä punk ja kantaaottavuus, rauhanmarssissa soivat peltirummut, niitä minä paukutan ja komennan kaikki syyttävät katseet nevaan, köytän jaloista tupasvillaan kuin tamponin naruun – ja vedän. Kerron Millille, että jalkojen sitominen on saanut alkunsa Kiinasta, jossa nuorten naisten varpaat taivutettiin jalkapöydän alle piiloon, sillä noihin aikoihin uskottiin, että mitä pie-

4

nemmät jalat naisella oli, sitä kauniimpi hän oli. Milli pyöräyttää silmiään eikä voi uskoa kertomaani, sanon, että rakastan hänen suuria, grahamsämpylän muotoisia jalkojaan, etten ole viemässä hänen varpaitaan minnekään, ne saavat heilua tuulessa kuin valkoyökönlehdet, yhtä kauniit varpaat ne ovat. Tiedätkö, valkoyökönlehti seisoo maassa nielu avoinna kohti taivaalta satavaa vettä, taas minä kysyn ja Milli nauraa ilkikurisesti ymmärtäen, sipaisee sitten leukaani toiveikkaana ja me kumpikin tiedämme. Kaadan hänet keskelle en mitään, sillä sellaista täällä on - autiota ja ujutan kielenkärkeni hänen syvimpään kohtaansa, hän vääntelehtii edessäni kuin verkkoon eksynyt nieriä, kouristuksenomaisesti ja nytkähdellen enkä ole aikeissa lopettaa, vaikka tunnen äidin painavan käden olkapäälläni, joka sanoo, että minä olen sairas. Muutetaan Helsinkiin, siellä kaikki on paremmin, vaihdetaan revontulet raitiovaunuihin, hyttysenpuremat iltoihin, jotka saavat jalat kutiamaan, niin että on pakko tanssia – muistatko sen paukaman oikean puoleisessa pakarassasi, sivelit siihen kortisonivoidetta, sellaista illanviettoa minä tarkoitan, joka jättää jälkiä seuraavaan aamuun, sinipunertavia mustelmia kaulalle ja rintoihin kuin polttomerkkejä karjan kupeisiin. Näytät siltä kuin joku olisi pahoinpidellyt sinut, en osaa hillitä itseäni, väreilen kauttaaltaan ja laukean, kuin riekonmarjan punainen veriaalto pyyhkäisisi ylitseni ja minä huojun jonnekin toiseen hetkeen, missä kaikki tämä on sallittua niin kuin Amsterdamissa kannabis, lähdetäänkö jo, muutetaan pois täältä ja sinä kohautat olkiasi, rakastelun jälkeen sinulla ei ole enää mielipiteitä, olet nihkeä ja limainen enkä osaa olla ilman sinua. Jos me emme olisi syntyneet tänne, jos emme olisi ikinä tavanneet toisiamme, jos olisimme huomaamattomia ja helppoja lapsia, jos rakastaisimme oikealla tavalla oikeita ihmisiä, jos – sitten painat sormen huulieni päälle, se on kielto – vaikenen kuin äänensä menettänyt järripeippo, tuo on todella typerää, sanot tyytymätön ryppy kulmissasi, olet meikannut ne kuparinpunaisiin hiuksiisi sopiviksi ja tiedän sinun olevan oikeassa. Olen aina halunnut asua Kalliossa, se kuulostaa jännittävältä, paikalta jossa ei ole koskaan tylsää, jossa illat ovat valkoviinin huuruisia ja aamut voicroissantin tuoksuisia, jossa kerrostalojen huoneet ovat korkeita ja avaria, ikkunat aukeavat aina merelle päin, vaikka meri olisi kaukana mutkittelevien ja kulmikkaiden talojen takana. Sinne minä haluan, taiteilijoiden keskelle, jossa on normaalia kulkea päässään kilopäin metrilakujen värisiä rastoja tai puhua itsekseen, kukaan ei käänny katsomaan, saati sitten pysähdy kysymään onko kaikki hyvin, toista on täällä, kaikki tuntevat toisensa ja seisovat väkipakolla pakkasessa vain kuullakseen uusimmat juorut, arvostellakseen ihmisiä niiden pohjalta. Sillä


muuta aktiviteettia täällä ei ole, tämä on poronpaskakylä, täynnä kieroon kasvaneita koivuja. Me juoksemme keskustaan, Milliä hengästyttää ja pysähdymme jonnekin nurkkaan hihittämään, tämä kuva mielessäni kellahdan kapeaan sänkyyni, kuin sekin olisi tarkoituksella sellainen, jossa juuri ja juuri mahtuu kääntämään kylkeään, näen äidin kauhistuksesta vääntyneet kasvot, kun hän on huonekaluliikkeessä havahtunut siihen, että viereeni saattaa keskiyön tunteina hiipiä joku hänelle täysin tuntematon ihminen, siksi he ovat päätyneet kapeaan malliin, jossa on masentavat puujalat, täysin tietämättömänä siitä, että kaikki tuo voisi tapahtua rivossa päivänvalossa, äidin ja isän aviovuoteessa, sillä sinne minä Millin olen jo kerran vienyt. Riisunut hänet kokonaan ja antanut tapahtua kaiken sen, mitä he ovat kaikki nämä vuodet yrittäneet estää. En sulje sälekaihtimia. Niiden raoista laskeutuva valo raidoittaa alastomat vartalomme, kuin seeprojen juovaiset kyljet, mekin hirnumme jälleennäkemisen riemusta, siitä että Milli on tullut takaisin, tivaan häneltä, millaista Kreikassa on, ovatko talot värikkäitä, välkehtiikö turkoosi meri, onko jylhää ja kivikkoista ja Milli nyökkää aina. Hyväilyjeni myötä hän on muuttunut rennommaksi versioksi itsestään, painan korvani kiinni hänen vaaleanpunaista nännipihaansa vasten ja kuuntelen hänen sydäntään, se pamahtelee tasaisesti pienten rintojen välissä, on kallellaan korvaani kohti, kuin koukeroinen simpukka, jonka Milli on minulle tuonut – täälläkin kohisee. Eikä mene aikaakaan, kun pakkaan tavaroitani, otan mukaani kaiken, paitsi Millin ja sanon etten tule koskaan takaisin. Äiti on tyrmistynyt, tyttökulta, heitä jo tommonen houruaminen pois ko et sie mikkään lammas ole, enkä sano enää mitään, olen menossa jo, roikotan matkalaukkua perässäni, sen leukojen välistä pursuaa sukka, minulla on kaikki mitä tarvitsen – lippu seuraavaan junaan, puristan sitä kädessäni ja kuljen keskustan läpi, ne jotka tuntevat katsovat perään. Ja voi kuinka nautinkaan siitä, suoristan selkäni ja jätän taakseni tuon kaiken ahtaan ja pimeän, teen sen mitä he eivät ikinä uskaltaisi ja nousen junaan, joka vie minut pois täältä. Helsinki – kadut täynnä ihmisiä ja melua, avonaisista vaateliikkeistä jalkakäytävälle kantautuvaa nopeatempoista musiikkia, joku soittaa kadullakin – kellopeliä, jonka eteen on asetettu hattu ylösalaisin, johon hyväsydämiset ohikulkijat voivat heittää muutaman kolikon. Olen yksi heistä, kaivan kolikoita taskustani ja tiputan hattuun, soittaja kumartaa suurieleisesti ja hymyilee, Kaivokadulla sama toistuu, törmään kultaiseen miimikkoon, hän seisoo kuin patsas, vaikka lapset kirkuvat, pomppivat ja taputtavat käsiään – mikään hänessä ei liikahda, annan hänellekin muutaman kolikon, ne ovat viimeiseni ja samalla hetkellä, kun kolikko

tippuu hattuun, miimikko kohottaa jalkaansa ja alkaa tanssia, lapset osoittavat häntä sormillaan ja aukovat suutaan hämmennyksestä. Tässä kaupungissa on jotakin satumaista, kuin mikään ei olisi totta, mutta on kuitenkin ja talot kohoavat edessäni korkeina, ne huokuvat jotakin vanhaa, mennyttä aikaa. Tuulellakin on suuntansa, se luikkii Mannerheimintietä pitkin eteenpäin, seuraan sitä aukeavaan yöhön räikeän punaisissa korkokengissäni, kun olen purkanut tavarat tyhjään asuntooni, oloni on kuin lapsella, joka on karannut kotoa ja tilaan gin tonicin, johon on upotettu limetin viipaleita. Täällä kaikki on toisenlaista. Baari on pelkkää kiiltävää pintaa ja bilemekon kimallusta, keikutan lantiotani tanssilattialla Antti Tuiskun tahtiin, perkele hänkin on kotoisin pohjoisesta, Rovaniemeltäpä hyvinkin. Näen, kuinka vieressäni kaksi naista suutelee toisiaan, he ovat kiihkeässä nousuhumalassa, näykkivät toisiltaan korvalehtiä irti. Ajattelen Milliä ja minua huimaa, ravistelen hänet mielestäni ja pyydän sinitukkaista tyttöä jatkamaan iltaa yksiööni, jonka seinät ovat vinossa, juomme halpaa viiniä suoraan pullosta ja kuuntelemme jotakin huonoa musiikkia, joka soi taustalla vain siltä varalta, että puhe taukoaa, kerron hänelle kaiken Kemijärvestä ja tunturimyrskyistä, että Lappi on niin kaukana kaikesta, että siellä asuvat ihmiset ovat ahdasmielisiä ja rajoittuneita, että joidenkin tunturien päältä lumi ei sula koskaan, että yöt ovat muumilaakson mörön ja minipossun värisiä, aurinkomurskaa alusta loppuun ja sitten hän tarttuu minuun kuin mielessä käyneeseen ajatukseen, me kaadumme huohottaen huoneen keskellä olevalle patjalle kuin pelastusveneeseen. Hän tekee käsistään kupit rintojeni ympärille, hautoo niitä kuin sinisuohaukka poikasiaan enkä minä tunne mitään, ympärillämme pelkkää korvakäytäväkohinaa ja tyhjyyttä, tajuan, kuinka yksin olen. Hän repii paitaa pois yltäni, vaatien ja raivoisasti, annan hänelle periksi ja myötäilen hänen jokaista liikettään, kuvittelen sen auttavan, mutta Milli keikkuu mielessäni, kuin lapsi tuolilla, jota on kielletty keikkumasta, kohta sattuu – sanotaan. Aamulla irtoripset ovat liimautuneet kiinni toisiinsa, muuranneet silmät umpeen, repäisen ne irti kuin laastarin – mahdollisimman nopeasti, ikkunoiden takana kohoaa päivä ja sinitukkatyttö on hakenut meille kahvia ja croissanteja. Hän etsii vaatteitaan lattialta kuin keräisi ajatuksiaan viime yön jäljiltä, Milli on yrittänyt soittaa minulle, kymmenen kertaa, croissantin murut takertuvat kiinni kuiviin huuliini, joissa on vielä hailakkaa punaa, joka oli alun perin tummemman sävyistä, mutta pyyhkiytynyt yön aikana valkoiseen tyynyliinaan raskausarpien näköisiksi viiruiksi ja viirussa ovat sinitukkatytön silmät, kun hän katsoo minua ja kallistaa päätään, kuin koira, joka yrittää kuulla parem-

5


min. Menen parvekkeelle tupakalle, pelkissä rintaliiveissä ja pikkuhousuissa, täällä saa olla vähän boheemi. Kännykkäni piippaa, ruudulle ilmestyy teksti: Lähdin tulemaan sinne…”, avaan viestin nähdäkseni sen kokonaan, ”Nähdään pian. Rakastan sinua.” Nieleskelen hetken ja sytytän toisen tupakan, savu nousee ilmaan kuin taitoluistelijan piruetti, kun palaan takaisin olohuoneeseen, sinitukkatyttö on lähtenyt, pöydällä on lappu, jossa hän sanoo yrittävänsä ehtiä vielä kirjallisuuden luennolle, kulmaan hän on kirjoittanut numeronsa. Ryttään lapun ja heitän sen avonaisesta ikkunasta alas kadulle, missä ihmiset tallovat sen päälle, sillä tavoin toivon kaiken muuttuvan vähemmän todelliseksi, mutta kun Milli saapuu ja laskee painavan urheilukassinsa eteeni kertoen tulleensa toisiin ajatuksiin, muuttavansa tänne, minä tiedän, että niin ei tapahdu. Halaan häntä enkä osaa sanoa mitään. Milli puristaa kättäni, en voi viedä häntä luokseni, siellä haisee homehtuneelle orgasmille, ehdotan, että katselisimme hieman ympärillemme, nousemme raitiovaunuun, jonka nivelet narisevat, se kuljettaa meidät Ruoholahteen, polvemme kolisevat toisiaan vasten, vaikka yritän hivuttautua kiinni ikkunan puoleiseen laitaan, mahdollisimman kauas hänestä, kaikesta tästä. Milli ei näe minussa mitään poikkeavaa, katsoo vain niin kuin on katsonut tuhat kertaa aiemminkin, yritän kohdistaa oman katseeni jonnekin toisaalle, lattianrajassa olevaan liiskattuun purukumiin, edessä istuvan naisen takinkaulukseen, jonka pesulapuissa on pikimustat kirjaimet H&M, Milli painaa päänsä olkapäälleni, ajelehtii kanssani eteenpäin, kuin järveen pudonnut pajupuun lehti. Kuinka kauan pitää roikkua pää alaspäin ennen kuin kuolee? Puoli tuntia? Ja jossain läpinäkyvän lasin takana pyöräilijä kaatuu, mies pyyhkii multaa polvistaan ja nostaa nurmikolle tupsahtaneen vispipuuronvärisen Jopon ylös, kohottaa ruskeasankaisia lasejaan, jotka ovat valahtaneet nenälle ja jatkaa matkaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sillä tavoin minäkin teen, päätän, etten ole koskaan asunut Kemijärvellä tai rakastellut sinitukkatyttöä. Milli keinahtelee raitiovaunun nytkähdysten mukaan pakaralta toiselle, kellahtaa sitten kylkeäni vasten kuin hylje veden liukastamalle kalliolle – minäkin pakenen alta ja väistän sivuun. Olen kuin Kotajoki, virtaan molempiin suuntiin ja pysyn sulana vesilinnuille. Eniten pelkään itseäni. Laura Finska Lapin Satumaa-kirjan kuvitusta, kansikuva, Lasse Peuraniemi, 2017.

6

Tunturilaulu sai Lapin Satumaa-kilpailun kunniamaininnan.


Staalo, Lasse Peuraniemi, 2017

Staalo

K

auan sitten, kun saamelaiset vielä jutasivat poroineen tuntureilla, heräsi muuan lapinkylä eräänä yönä hyytävään huutoon. Saamelaiset kömpivät ulos kodistaan ja näkivät yhden leirin miehistä makaavan kuolleena hangessa. He kerääntyivät hiljaa verisen vainajan ympärille. Niila, pieni poromies, puristi isänsä kättä ja kysyi arasti, että mitä tapahtui? Isä kuiskasi: ”Staalo.” Staalo! Nimi syöpyi Niilan mieleen, eikä jättänyt häntä rauhaan. Niila uteli ukiltaan, että mikä staalo oikein on? Ukki sanoi, että staalo on puoliksi mies ja puoliksi piru, ja se vihaa ihmisiä. Joskus staalo tulee tunturista haastamaan isännän puukkotappeluun, ja jos staalo voittaa, niin se syö vaimon ja lapset. Niila pelästyi pahemman kerran, mutta ukki rauhoitteli häntä sanoen, että jos ihminen on ovela, niin hän voi jymäyttää staaloa. Mutta kuinka se tehdään, sitä ukki ei kertonut. Jouluaattona Niilan äiti korjasi huolella kodan ympäriltä kaikki risut ja oksat, ettei staalon ajokki juuttuisi niihin. Äiti nimittäin tiesi, että staalo tapasi ajella aattoöisin ympäriinsä. Äiti myös laittoi pataan raikasta vettä, että staalo voisi sammuttaa janonsa eikä joisi heidän vertaan, jos sattuisi tulemaan kotaan. Perhe istui kodassa ääntäkään päästämättä. Niila kuunteli jännittyneenä jokaista ulkoa kantautuvaa ääntä ja rasahdusta. Hän kysyi kuiskaten äidiltään, että miltä staalo näyttää? ”Ihmiseltä”, sanoi äiti, ”mutta staalo on tyhmä, iso ja kömpelö, ja saa usein raivokohtauksia.” Niila kuvitteli staaloa mielessään, kunnes nukahti rauhattomaan uneen. Vuosien vieriessä Niila kyseli ja kuuli paljon staalosta, mutta koskaan hän ei sellaista omin silmin näh-

nyt. Vähitellen tytöt alkoivat kiinnostaa Niilaa staaloa enemmän, ja hän iski silmänsä yhteen Unnaan, jota päätti pyytää vaimokseen. Mutta Unnaan oli mieltynyt myös itäisen heimon poromies Riigu, joka yhtä lailla kosiskeli tyttöä. Unna oli jo ottamassa pitkän ja komean Riigun, mutta hänen äitinsä meni väliin sanoen, että älä ota vierasta miestä - tiedä vaikka olisi staalo! Joten Unna meni naimisiin Niilan kanssa, ja heille syntyi poika, Ailu. Elämä hymyili Niilalle, joka hoiti pientä porotokkaansa. Monien saamelaisten tavoin Niila kävi kauppaa lantalaisten kanssa, joiden kauppa-asemalla hän vaihtoi porontaljoja kahviin ja elintarvikkeisiin. Siellä Niila tutustui ensi kertaa väkijuomiin, ja kapakasta löytyi aina kiinnostavaa juttuseuraa. Monet päivät ja yöt Niila nosti kuppia poromiesten kanssa, jotka kertoivat kiehtovia tarinoita staalosta, sen hopeisesta puukosta ja kätketystä aarteesta. Viina otti Niilasta niskalenkin. Porot jäivät hoitamatta, ja Unna nalkutti, että olisi sittenkin pitänyt ottaa Riigu. Ja sekös Niilaa suututti - etenkin, kun Riigun tokka vain kasvoi kasvamistaan. Kapakan kantakasvot juorusivat, että Riigu olisi tappanut staalon ja saanut sen omaisuuden, mikä nostatti Niilan vihaa entuudestaan - vaikkei hän ollutkaan enää varma, että uskoiko staaloihin. Niilan juotua rahansa hänet heitettiin ulos kapakasta. ”’Tyhjätaskuille ei täällä tarjoilla”, huusi kapakanpitäjä vielä perään. Niila heristi nyrkkiään ja uhosi, että kyllä hänellä rahaa riittää. Niila horjui tokalleen ja teurasti porojaan, kunnes sammui hankeen puukko kourassaan. Seuraavana päivänä Niila heräsi poronruhojen keskeltä. Katuen hän katsoi kättensä työtä - hän oli juovuspäissään lahdannut kaikki poronsa. Niila vajosi epätoivoon, mutta sitten hänen mieleensä juolahti ajatus. Hän tiesi kyllä, kellä oli poroja liikaakin. Niila lähti kuunvalossa öiselle ryöstöretkelle. Hän otti poroja Riigun suuresta tokasta, mutta Riigu huomasi varkauden ja hiihti hänen peräänsä. Riigu sai Niilan kiinni, ja miehet alkoivat painia. Niilan veitsi välähti hopeisena kuunvalossa, ja kuin huomaamattaan hän iski puukolla Riigua, joka päästi huudon ja kaatui kinokseen. Niila perääntyi typertyneenä ja pudotti puukon kädestään. Huudon herättämät saamelaiset kömpivät ulos kodistaan ja näkivät Riigun makaavan kuolleena hangessa. He kerääntyivät hiljaa verisen vainajan ympärille. Ailu, Niilan poika, puristi isänsä kättä ja kysyi arasti, että mitä tapahtui? Silloin Niila ymmärsi, että kaikki, mitä hän oli kuullut, oli totta. Hän kuiskasi: ”Staalo.” Juhana Lumme

7


Ahneen ongelma

T

ämä kaikki tapahtui talvella 1387 Ounasjoen mutkassa kaukana merestä. Lunta oli satanut jo useamman kerran ja sitä oli alkanut kertyä routaantuneen maan päälle. Juuri kun kotakylän ihmiset huokasivat, että ei tulleet Tornion pirut kesän aikana, niin se toteutui. Kylän rantaan sauvottiin peräti viisi venettä, jotka olivat jo täynnä ryöstösaalista. Tornion pirkkamiehet ymmärsivät, että heidän olisi pitänyt kääntyä merta kohti jo monta koskea aikaisemmin, mutta ahneus oli ajanut heitä yhä eteenpäin. Entistä arvokkaamman verosaaliin kiilto silmissä he olivat sauvoneet, kiskoneet köysillä ja kantaneet veneensä aina uusien koskien päälle. Tämä kylä oli viimeinen ja he päättivät toimia nopeasti ja määrätietoisesti, sillä merelle oli ehdittävä ennen joen jäätymistä. Yksi tulijoista puhui sen verran kylän kieltä, että asia selvisi. Hän kertoi kuninkaasta, joka halusi kansalta veron, jotta kaikilla olisi hyvä olla. Miehen selitys herätti vain pelokkaan ja uhmakkaan hengen asukkaisiin. Kotakylän päällikkö Jarri otti omat miehensä koolle vieraiden takia. He päättivät viivyttää näiden lähtöä hitaalla verotavaran annolla ja tekoystävällisillä eleillä niin pitkäksi aikaa, että joki jäätyisi ja kinokset nousisivat. Myös pirkkamiehet aistivat talven hengen ja yrittivät ottaa omin päin kotakylän tavarat veneisiinsä, mutta eivät löytäneet kylän ulkopuolisia kätköjä. Kierot kyläläiset selittivät nahoista, joita oli riittävästi, mutta ne olivat päivämatkojen päässä kesäkylässä. Pirkkamiehet epäilivät juonia ja ottivat kaksi kylän tyttöä panttivangiksi, kunnes veronahkojen hakijat palaisivat. Veronkerääjät valtasivat itselleen yhden kodan, jossa oli hyvät makuutaljat ja kivillä vuorattu nuotiopaikka. Sinne he raahasivat myös panttivankitytöt. Lupaa kysymättä veromiehet söivät kylän liha- ja kalavaroista parhaat palat joka päivä. Tunnelma oli puolin ja toisin hermostunut. Kyläläiset pelkäsivät veronkerääjiä ja verottajat talven tuloa. Onneksi kotakylällä oli hyvä ja voimakas jumala, joka pakotti joen jäähän yhtenä kirkkaana yönä. Pirkkamiehet kauhistelivat, mutta kylän miehet selittivät sujuvasti, että taivaan merkit kertoivat kohta tulevista suvipäivistä ja vedet virtaisivat taas vapaasti. Se rauhoitti verottajat. Veronahkojen hakijat viipyivät ja kyläläisiä huolestutti vankityttöjen kohtelu. Siihen päätti puuttua itsekin kovia kokenut nainen, Linne. Hän yllätti verottajien päällikön puhumalla sujuvasti heidän kieltään. Se sai kaikki varuilleen. Linne pyysi päästä katsomaan panttivankeja, mutta päällikkö kieltäytyi. Neuvottelu ei ollut neuvottelu 8

vaan Linnen oli käytettävä uhkailua, sillä hänen kielitaitonsa sai kaikki epäluuloisiksi. Lopulta nainen sanoi suorat sanat. - Jos en pääse tyttöjen luokse niin voi olla, että jollekin teistä tapahtuu vahinko. Ruoka-aitan terävä puukko voi lipsahtaa, kun käytte varastamassa savupeuraa. Tai puukasan kirves voi osua polveen. Sitkeys palkittiin ja Linne pääsi katsomaan tyttöjä. Tytöt makasivat taljojen alla pelokkaina, janoisina ja nälkäisinä. Linne tarkasti heti, olivatko miehet raiskanneet. Tytöt kuiskivat kieltäviä sanoja, mutta miehet olivat kosketelleet heitä ja sitten nauraneet yhdessä. Pahimman pelon hälvettyä Linne haki tytöille kuumaa yrttijuomaa ja paljon syksyn rasvaista savukalaa. Hän ei saanut vapautettua tyttöjä, mutta lupasi valvoa, ettei mitään kauheaa tapahtuisi. Veromiehille hän saneli uusia uhkauksia. - Jos koskette tyttöjen jalkojen väliin millä tahansa, niin kylän miehet koskevat puukolla teidän jalkojenne väliin. Taakseen katsomatta hän lähti. Kotakylän jumala oli taas asujiensa puolella. Hän puhalsi pilvet taivaalta ja toi tilalle taivaan tulet. Ne loimottivat niin voimallisesti, että pirkkamiehet arvelivat maailman lopun olevan lähellä. Taivaan tulet myös jäähdyttivät maan. Päivästä toiseen oli niin kylmää, että verottajat tuskin uskalsivat hakea puita kodan lämmitykseen. Kylmyys salpasi heidän hengityksensä. Kotakylän väki hymyili tyytyväisenä ja kiitti talven haltiaa. Pakkasten myötä saapuivat veronahkojen hakijat kesäkylästä. Heillä oli valtavat taakat kuivia nahkoja. Pirullisesti hymyillen he valittivat retken pituutta. Veronkerääjät kaivoivat veneensä lumesta ja piilottivat kiihtelyksen toisensa perään hylkeennahkasuojan alle. He olivat tyytyväisiä, mutta myös huolissaan. Verottajat odottivat yhä kylän miesten lupaamia suvipäiviä. Taivas vetäytyi pilveen ja päivällä pimeys kohtasi pimeyden. Pirkkamiehet jaksoivat uskoa, että pilvien myötä ilma lämpenisi ja joki avautuisi edes sen verran, että veroveneet lipuisivat vauhdilla kohti avointa merta ja Tornionjokea. Kyläläisten jumala oli kuullut vilpittömät rukoukset ja hän auttoi asujiaan. Pilvet olivat täynnä lunta. Satoi päivän ja sen päälle vielä yönkin. Ensimmäisenä aamukevennykselle lähtenyt veronkerääjä raotti kotaa ja huomasi, että lunta oli niin paljon, että hänen kevennyskalunsa oli juuri lumen pinnan tasalla. Kyläläiset olivat riemuissaan lumisesta talvesta. Kylän kokous näki tilaisuutensa tulleen, sillä talvi oli ottanut maan otteeseensa ja uusi aurinko olisi korkealla


ennen kuin koski seuraavan kerran kohisisi. Se sai kaikki kevyemmälle mielelle. Nyt verottajat olivat vankina ja heidän tulevaisuutensa oli kyläläisten käsissä. Linne kömpi lupaa kysymättä veromiesten kotaan ja määräsi, että tytöt oli vapautettava, koska he olivat hyväksyneet verot. Päällikön mielestä nahat olivat surkeita ja oman turvallisuutensa takia he pitäisivät vangit, kunnes joki avautuisi. Linne valaisi heille tulevaisuuden näkymiä ja kertoi karun tosiasian, että nyt oli talvi, joka loppui kun uusi aurinko sulatti maan. Veneet olivat jäätyneet rantaan kiinni ja jäiden lähtö sitten joskus veisi ne saaliineen ilman miehiä. Linne ehdotti kävelyä Tornioon ja totesi perään karun totuuden, että miehet kuolisivat muutamassa päivässä kylmyyteen ja nälkään. Vaihtoehtona nainen lupaili, että tyttöjen vapautus voisi antaa vähän enemmän syötävää ja sen myötä mahdollisuuden selvitä talvesta. Linne vihjasi vaihtuneesta vallasta ja otti sitten tytöt käsipuoleensa kenenkään vastustamatta. Ankarana pakkasaamuna kohahti kylässä, kun pirkkamiesten päällikkö löntysti kyykistymispaikalle ja polulla oli kaatuneena yksi hänen miehensä. Mies oli kylmä. He nostivat metelin kotakyläläisiä vastaan ja uhkailivat uusilla otteilla, joilla heidän turvallisuutensa taattaisiin. Jäätynyttä miestä tutkittiin, mutta kukaan ei löytänyt hänestä vammaa. Kun kuoleman syytä ei keksitty niin kyläläiset ilmoittivat, että heitä on turha ärsyttää moisella tapahtumalla. Syyttely nostaisi turhaa vihaa ja silloin ei voisi taata mitä tapahtuisi muille veromiehille kaamoksen pimeydessä. Sitten tuli kysymys hautapaikasta. Kotakylän väki oli niin myötämielistä, että he suostuivat viemään vieraan saivon takaiseen rotkoon, josta oli suora yhteys Tuonelaan. Sieltä mies saisi vaeltaa kylän vainajien viitoittamaa polkua uuteen maailmaan. Pimeys jatkui ja toi koko kotakylään oudon tunnelman, vaikka pimeät päivät ja revontuliyöt olivat kotoisia hetkiä asukkaille. Vieraiden hermostunut liikehdintä sai ilmapiiriin jotain ennen kokematonta. Kylän miehet tiesivät, että verottajat olivat heidän armoillaan, mutta silti tilanne kiristyi yö yöltä. He pienensivät verottajien ruoka-annoksia, jotta miehet ymmärtäisivät tilansa. Pirkkamiesten päällikkö ei kuitenkaan halunnut tunnustaa tilannettaan vaan vaati milloin mitäkin palveluksia. Sitten mies yritti viedä yhden kylän neitosen kotaansa ja silloin kylän miesten mitta oli täysi. Tyttö vapautettiin, mutta veropäällikön röyhkeys jäi kostamatta. Tilanne rauhoittui päällisin puolin, mutta kaikki olivat varuillaan. Kyräily huipentui pimeään aamuun, jolloin kieltä osaava kömpi päällikkö Jarrin kotaan. Hätäisesti mies vähillä sanoillaan selitti veropäällikön hävinneen. Jarri ei edes noussut taljaltaan vaan siinä makuulla ihmetteli miehen häviämistä ja epäili tämän kyllästyneen kylän pimeyteen ja lähteneen Tornioon. Ehkä toistenkin kannattaisi lähteä samoja jälkiä kohti merta.

Veromiehet haeskelivat päällikkönsä jälkiä päivän hämäryydessä, mutta mitään uutta jälkiriviä ei vyötäröön asti ylettyvässä lumessa näkynyt. Kyläpäälliköltä tingattiin yhä uudelleen keinoja kadonneen löytymiseksi. Kylän miehet eivät tehneet mitään kadonneen pelastamiseksi. Verottajien hätääntyneisiin pyyntöihin he vaikenivat ja loivat toisiinsa tyytyväisiä katseita. Niin hiipuivat kyselyt ja tilanne hyväksyttiin. Veromiesten toistuvia yrityksiä lähennellä kylän naisia katsottiin pahalla. Reippaana ja kaiken kokeneena naisena Linne meni selvittämään tilannetta miesten kotaan. - Ihmettelette, että puhun kieltänne, Linne aloitti istuen oviaukon eteen ja pakotti näin miehet kuuntelemaan. Hän sai vastaukseksi vain murahtelua ja jatkoi lupaa kysymättä yksinpuheluaan. - Kauan sitten te ryöstitte minut. Köytitte ja heititte veneen pohjalle. Viruin siinä matkan ajan janon ja nälän heikentämällä. Te ette pitänyt minua ihmisenä Torniossa. Otitte minut orjaksi. Helppoahan se, kun kaikki olitte minua keskenkasvuista vastaan. Orjan työt olisin kestänyt, mutta te laumana raiskasitte minua. Te räkäpartaiset äijät rääkkäsitte minua, nuorta tyttöä. Suurella joukolla touhusitte, nauroitte ja kiusasitte. Pahimmillaan kaksi ukkoa kerralla, toinen edestä ja toinen takaa. Rääkkäsitte, kunnes pyörryin kivusta ja inhosta. Kun verentulo loppui, niin te ryntäsitte uudelleen. Nyt te maksatte. Monta vuodenkiertoa olin orjananne. Opin kielen, opin tavat. Orjana kuuntelin ryöstöretkiänne ja opin reitin kotijoelle. Karkasin, kun lumi oli sulanut ja koko kesän harhailin kotiin. Nyt te korvaatte tai yksikään ei palaa merelle. Tyhjennätte kaikki ryöstösaaliinne veneistä kylän varastoihin. - Jos ei, niin… Linne huokasi ja lähti. Talvi eteni kohti kevättä ja aurinko alkoi viipyä yhä pitempään taivaalla. Linne ja kylän miehet pakottivat veronkerääjät kantamaan saaliinsa vähän kerrallaan kylän aukiolle, josta ne pimeässä siirtyivät veromiesten näkymättömiin. Tuli yö, jona jäät raivosivat ukkosta kovemmalla metelillä ja veivät pirkkamiesten veneet yhtä lukuun ottamatta. Kotakylän väki katseli innolla tätä luonnonnäytelmää, joka tarkoitti uuden elämän alkua. Jäät hävisivät, mutta vettä tulvi uoman täydeltä. Silloin kylän väki kokoontui veromiesten kodalle. Vaihtoehtoja antamatta Linne määräsi miehet ulos ja rantaan. Kyläläisten keihäät ja nuijat olivat sanoja selvempiä lähdön kiirehtijöitä. Veronkerääjät pakotettiin veneeseensä ja sitten kylän miehet työnsivät sen joen vietäväksi. Hetkessä vene hävisi kevätkiihkeässä virrassa mutkan taakse. Jorma Aaltonen

9


Jeesus seisoo Ruottin puolella o nyt sie sen sitte tehit. Verilammikot eivät enää laajentuneet äidin ympärillä. Yksi vilkaisu riitti, onnistunut yritys. Pertun käsistä katosi tunto ja tupakkatopat tipahtivat käsistä. Hän otti hataria askeleita kohti ruumista. Äidin pysähtyneet silmät tuijottivat katonrajaan. Perttu etsi turhaan pulssia. Kynnen alle livahti verta. – Ei net ota sinua taihvaasseen nyt. Perttu silitti äidin vanhoja hiuksia, suuteli otsan kuolleita uurteita. Veri tuoksui raudalta. – Sie et pääse Jeesuksen tykö. Niin net on sanonu, jos ittesä tappaa. Itku oli sotkuista, sanat kyyneleistä märkiä. Perttu katsoi ulos olohuoneen ikkunasta. Lasin takana aukesi laaja valkoinen maisema, jäätynyt joki, vastarannalla toisen valtion lumikärkiset kuuset. Perttu oli ylittänyt rajan useasti. Talvella hankea pitkin kävellen, kesällä veneellä soutaen. Pertun silmät kirkastuivat. Hän katsoi äitiä. – Jeesus seisoo Ruottin puolela, Perttu kuiskasi. Hän nosti äidin käsivarsilleen. Siroluinen äiti, kuolleena raskas kantaa. Ulko-ovi aukesi valittaen, kylmät portaat narisivat askelten alla. Perttu vilkaisi tupakkatoppia lattialla. Ne olisi pitänyt toimittaa tänään rajan yli. Hetken Perttu tuijotti lastia. – Äiti, mie vien sinut Jeesuksen tykö, hän sanoi.

N

Mikko kiskoi edellisestä ulkoilusta viileät lämpövaatteet ylleen. Viima maistui kuparilta, korviketta pahemmalta.

* Mikko oli juuri tullut ulkoa takaisin rajakoppiin. Silmälasit olivat edelleen huurussa, kasvot pakkasen raapimat. Päivä oli ollut hiljainen. Pari viiman vaimentamaa tervehdystä ja rajapassin selailua kohmeisilla sormilla. Ei ainuttakaan takavarikkoa, ei kahvia, viinaa, korviketta, makeisia tai tupakkaa. Kaikki arvokas tosin kuskattiin rajan yli vasta pimeällä ja tänä iltana Mikon työt jatkuisivat vielä virka-ajan jälkeen. Sitä varten oli karvalakki ja villahousut. Hän oli saanut vinkin salakuljetuksesta. Jos joppaaja narahtaisi, olisi leipä tuhdimpaa ainakin hetken aikaa. Mikko katseli ulos kopin ikkunasta. Hämärä kuroi maisemaa umpeen. Vielä muutama tunti virallista vuoroa jäljellä. Mikko otti hörpyn kahvikupista. Korvike maistui pahalta. Maisemaan ilmestyi häiriö. Vankka mies potki ankarasti potkukelkallaan jäätä pitkin, istuimella reporanka kyytiläinen. Mikko valpastui, kupista roiskunut kahvi oli tahrannut lattian ja sarkahousujen pinnan. Nytkö se jo tapahtui? Näin röyhkeästi? Ei edes kovin pimeää vielä.

* Kyllä Mikko Pertun tunnisti. Täällä ihmiset tunnistavat toisensa jo kaukaa, usein pelkkä askeleen rytmi riittää siihen. – Mihis son nuin kiire, Mikko kysyi. Pertun kädet puristivat potkukelkan kädensijaa. – Päästä yli. – Ettei vain olis äitis palttoon alla jotaki ylimäärästä? – Ei ole. Päästä nyt. – Näyttäkää passit. – Kyllä sie meät tunnet. – Se häätyy silti vilkasta. – Unehtu siinä kiihreessä, päästäsit vain. – Mihis son kiire? Pertun silmät keräsivät kosteutta. Aseen pamaus riekkui edelleen korvissa. – Jeesuksen tykö. Mikon kasvoille levisi hymy, joka ei ollut hymyä lainkaan. – No kyllä on sulla korkea-arvoset asiakhaat. – Ei ole naurun paikka.

10

* Potkukelkka suhisi kovaa hankea vasten, viima pakkautui kasvojen uurteisiin. Perttu oli sitonut äidin ruumiin kelkkaan kiinni. Pukenut lämpimästi ja laittanut pipon syvälle päähän, valkoiset hiukset laskeutuivat niskaan villan alta. Joen syvin kohta oli rajaksi merkitty. Se oli ylitettävä. Viiman tukahduttamat huudot läpäisivät karvalakin paksun vuoren. – Pysähy, hei, pysähy! Perttu vilkaisi olkansa yli, mutta ei vielä lopettanut potkuja. – Rajavartion nimissä, seis! Perttu manasi mielessään; Mikko perhana hoksasi, rajakyylä, tullihurtta, niin virkaintoinen, niin noheva, helvetin rajakoira. – Lain nimessä seis! Ulvo hölmö rakki, räksytä ja ärise nälkäästi isännän mieliksi ja uneksi rasvaisesta jopparin luusta, en pysähy! Perttu potki vauhtia. Ase laukesi jäällä harvoin. Ääni oli vieras ja kova, toisen maailman ääni. Perttu hiljensi vauhtia. Hengästyneet keuhkot puskivat höyryä. Ase savusi rajavartijan kädessä.


ja kun Perttu tajusi mitä, hän alkoi hihkua: ”Jeesus seisoo Ruottin puolella”. Opettaja huvittui, lapset nauroivat. Mikko ei sietänyt jos joukolla yhtä solvattiin. Hän nousi seisomaan ja puolusti. ”Jos soon kuvassa Jeesus Pertun mielestä Ruottin puolela, niin sitte soon Jeesus sielä, eikä sitä tartte kenheen tyhjäksi tehä”. Mikko oli iso mies jo pienenä poikana, miehen sanat ja miehen ääni. Opettaja tuijotti hetken ja sulki kirjan.

Jeesus seisoo Ruottinpuolella, Lasse Peuraniemi, 2017

– Kuule Martta, tuo sinun poika hourii. – Ei äiti sinua kuule. – Miten niin ei kuule? Mikko asteli potkukelkan eteen. Pertun sydän takoi kiivaasti rintaa vasten. Mikon silmät taipuivat viiruun. Naisen suusta oli valunut verta. Mikko säikähti. – Ruumis perhana! Perttu näki miten tullimiehen ylähuuli nyki, miten hampaat paljastuivat. Rakki alkoi murista. Rajahurtan katse kapeni. – Hittoako sie kuolutta kärräät? –Tappo ittensä. – Et kuiten itte tappanu ja nyt piihloon kuskaat? – Ommaa äitiä kukhaan tapa! Ruottin Jeesus ei tiä, että se teki ittemurhan. – Sama saatanan Jeesus se on Ruottissaki ko Suomesaki. Mikko katsoi Perttua silmiin. Hän muisti. * Se oli lapsuutta, alakoulun ensimmäisiä vuosia, kun koulukirjat olivat ainoita kirjoja joita kotoa löytyi Raamatun lisäksi. Kirjat kiersivät vanhoilta oppilailta uusille. Etukannen sisäpuoli oli täynnä aikaisempien oppilaiden ylipyyhittyjä nimiä. Uskonnontunnilla opettaja kertoi viisaasta, kauniisti puhuvasta miehestä, jolla oli komea parta, taito parantaa ihmisiä ja antaa syntejä anteeksi. Vanhassa uskonnonkirjassa oli kuva Jeesuksesta seisomassa vastarannalla, joki välissään. Kuva kiinnosti Perttua enemmän kuin opetus. Sen lumo häivytti opettajan sanat ympäriltä. Kuvassa oli jotain hyvin tuttua

* Mikko tiesi Pertun kuljettaneen tavaraa joen yli puolin ja toisin. Konstit olivat monet, ja vähemmän Perttu oli kärynnyt ja enemmän onnistunut. Nyt Pertulla oli sama katse kuin silloin koulussa, eksynyt, mutta samalla itsevarma. Mikko hengähti syvään. – Ethän sie kuitenkhaan voi Ruothiin ruumista kärrätä. – Jos tämän annat mennä, mie en ennää joppaa. – Meinaakko? – Meinaan mie. – Se on sulla verissä. Et sie ossaa heittää pois, mutta kyllä mie sinut rajan yli päästän. Pakkohan son tässä tilantheessa. Pertun silmiin karkasivat uudet kyyneleet. Kuolleen äidin suu oli avoin kuin harras pyyntö. – Kiitos, äiti pääsee Jeesuksen tykö. – Päästän sillä ehola, että mie saan tulla auttamhaan kaivuuhommissa. – Kyllä jokhainen omansa hautaa. – Mie haen lapion kopista. Siinä ei mene kauon. Älä lähe mihinkhään. Perttu yritti sanoa vielä vastaan, mutta Mikko asteli jo kohti koppia. Perttu tuijotti hänen peräänsä, välillä Mikko vilkuilu taakseen. Hanki jään yllä narisi askelten alla. Jos lähet karkhuun, sillon mie ammun, Mikko ajatteli, aivan sama vaikka olis useampi Jeesus toisela puolela. * Pimeä lipui jäälle. Vastaranta keräsi tähdet taivaalle. Jää kantoi kahden miehen askeleet ja kuolleen äidin painon. Saappaiden ja potkukelkan jäljet painuivat lumeen. Mikko ja Perttu juttelivat niitä näitä, lapiot olalla, ehkä jo vieraan valtion rajan ylittäneinä. Äidin pää nytkähti kuin olisi kuullut miesten puheet. Akseli Heikkilä

Novelli on saanut inspiraation valokuvaaja Jaakko Heikkilän lausahduksesta ”Jeesus seisoo Ruottin puolella”, jota hän on itse käyttänyt sekä valokuvanäyttelyn nimenä että Silent Talks -kuvateoksen (Kehrer, 2011) Torniojokilaaksoa kuvaavan osion otsikkona.


KIRJAILIJAKYNÄ

OIVA ARVOLA Kirjailija Oiva Arvola on tunnetuin sagaistimme. Kuva Ilkka Koskinen.

PORVARIN SAAGA Knooplokki s´oli Saksanmaalta. Norhjaan ensin tullu ja sitte tänne. S´oli hoksanu, että hänpä pärjää sillä että myypi viinaa lappalaisile. Väkevänä osti, tynnyrikaupala. Ku tässä oli hyä kaivo, se lantras vettä viihnaan. Sehän ei maksanu mithän! Ja s´oli friskimpi ottaa, ei polttanu sisuskaluja. Oppimattomilta.

2. Se alko kuiten vaivaahmaan sitä. Sille ei ennää maistunu uni. Se marsiskeli vyökau´et ja hunteeras. Se tuli herkäle luonole. S´oli omatunto, joka syytti sitä, ku s´oli tehny väärin! Sese tuli uskhon. Se rakenutti tuone törmän laithan semmosen pikkupirtin ja asettu sinne. Se alko päntiöhnään lukhen Raamattua.

Se lantras sitä, niin että välistä oli enämpi kun puolet vettä. Sitä se myi sitte litterikaupala. ”Jo vain, lappalaisile luottaa, hyh! Saapi kelvata! Sati että haiju on!” se sano. Menihän se tieten päähän, ku litterikaupala kurmitti. Se myi sitä aikansa ja vöyristy, niin ettei meinannu ennää puserossa pysyä.

12

3. Ja niin se tuli siihen pithon, että se halus päästä poijes koko kauppaliikheestä. Se tuli isän tykö. Isähän oli Knoolopin tuttu. Se tarjosi isäle sitä: ”Osta sie multa poijes koko laitos! Ala sie kauppamieheksi!”


”No, miksi?” isä kysy ja hölmisty. ”Mie en halvaa kaupata ennää viinaa, enkä mithän! Mie olen alkanu taihvaalisia krappuihleen! Mie olen löytäny Jiesuksen ja lähteny sen kelkhan!” Isä kysy hintaa. Se sano sen. Isä piti tyyhriinä: Kuinkas mie, köyhä mies, tohtisin ottaa pääleni semmosen velan?” Se Knooloppi sano siihen: ”Ei suinkhan s´ole tyyris! Yhen vuo´en viinakaupala sie saat omasti takasin! S´on niin hy´ävetinen kaivo, kuhan lantraat vain!”

Isä syönty kärttähmän. S´oli sen verran ittepäinen ja tottunu saahmaan. Se vokotti ja hunteeras: ”Mikä on tuomonen vaimoihminen, jok´ei hy´än pääle käsitä mithän?” Isä lynkäs kimphun ku hörhöläinen ja ennen ku äitiriepu arvaskhan, s´oli annonpaikala ja pani parasthan! No, mihis siittä ennää menit? S´oli jäänti hällä ja niin net nait ja aloit pehnata yhteistä pahnaa.

Isä pani vasthan, mutt´ei Knooloppi antanu myö´en. Se muuta ku traijas meilä myöthäänsä, niin ku rapatautinen! S´oli kohtapa maanvaivana. Se tuntu siltä, että s´oli pakko ostaa se.

Sitä se äitiriepu tuskitteli, että ku isä oli niin paljon reisussa, haki tavaraa ja kampetta minkä tartti, komusi markkinoita poroila ja hevosilla. Otti aina vain sen verran, minkä myyvä meni.

Ja niin se sai lopulta puhuttua isän ympäri. Isä kyllästy siihen, otti pankosta velkaa ja niin se maksethin koko paska.

N´olit isot tukkihommat vielä niihin aikhoin. Täyspitkiä sahathin ja lauttathin ja paljon kulki muitaki työmiehiä.

4. Isä neuvotti sitte väkeä ympäri maakuntaa. Se lähätti sannaa kulkijoitten matkassa, että tulla hälle töihin, että hään maksaa rohki hyän palkan. Se kuuli äitiki siittä ja sese lähti kattomhan. Ei muuta ku käyhmään, ei hällä ollu muuta mielessä. Isä ku näki äitin, sese lykkäs härkimys pääle! Se alko suovuttamhan äitiä aivan tosishan. Äiti pisti kamphoin, se piti aivan mahottomana, että hään jäis tänne, tämmöshen paikhan! Se sano isälekki heti suohraan, että: ”Mie en ala värkkäähmään sinun kanss! Mie en halvaa jääjä tänne, en milhän!” Äitiä pisti koti-ikävä: ”Ei sunkhan täältä pääse Taihvaasseenkhan? Niin ouvot ouvvat kaikki paikat! Niin ouvot ouvvat kaikki ihmiset! Niin ouvot ouvvat kaikki…”

Tarttit kaikenlaista neuvoa ja kampetta ja viinanpersoja tieten, kulkumiehetki! Se meni kauppa lailansa. Isä pääsi äkkiä sen homman pääle. Saapi sanoa, että kohtapa hyästi pärjäs.

5. Siinä si´ussa alethin laithan lehmiäki. Isä oli maahenkinen, maataki pruukathin. Karkeitakin oli aina tuone mäkhen asti, niin ylös ku silmä saatto kattoa se näky peltoa. Kasus viljaa, oli heinämaita. Tämä oli ylön hy´ä paikka siihen aikhan, aurinkonen törmä ja lihavat, piinaamattomat maat. Eikä ollu pakkasen arka.

6. Sese kuiten meni tämä homma. Kukostuksen ja loiston jälessä asteli kurjuus! Isä luotti liikaa ihmissiin, vaikka oli nähny kaikenkarvasta.

13


Sese tuli tähän yks mies, oikein nokkava ja praatikas. Katto suohraan silhmiin ja oli niin ko itte tottuus! Ja eipä aikaakhan, ku se keinotteli isältä takkaukset omhaan homhaansa… Hyh! Täys lyhväri! Sese käytti issää pukila, niin että kaikki joutu pakkomyynthin ja sese meni tämä paikka Forströmile. Se osti pilkkahinnala kaupat ja karjat, maat ja mannut, kalut ja kaikki. Ja niin met jo´uimma tähän torphan. Mutta ei se ollu onneksi sillekhän! Ei vain! Ei ainaskhan!

7. Alkhun tieten oli hy´ä, ku olit kaikki valhmiina, muuta ku hyö´yntää menheen. Forströmi laittoki varsin paljon renkeiä ja piikoja. Suomestahan n´olit siihen aikhan, jokka töitä tehit täälä.

Kaikki viskothin menheen, ja poltethin rutoläjässä, muuta otettu talthen, ku vanhat friimärkit.

9. Forströmmi sai ilmasta rahhaa, ku seki tieten käytti sitä kaivoa, niin ku itte vanhoila päivin tunnusti: ”Jos mie olisin oikein rehelinen, mie tehettäsin tuohon kaihvoon kullasta kehän! On se niin paljon auttanu tallousta ethen käsin!” Vaikka hään sai ilmasta rahhaa, niin konkursi siittä kuiten tuli. Pojat kerkisit kupata enämpi, ku yks mies tienata, ku n´olit aivan niilä töilänsä, ja elit ku kuninkhan pojat.

10. Ja olihan siinä tieten muutaki.

8. Forströmilä oli kaks vaimoa.

Konjakkia alko tulla muitaki teitä ja ku sitä päästhin maistamhan, se hoksathin, ettei Porvarin viina olekhan yhtä hyy´ää, ettei s´olekhan hintansa väärti!

Yks oli Muonion papin tyär. Se sai lapsia.

Ja lappalaisliike ku loppu tykkänhän, se vei paljon ostajia.

Uskovainen ko oli, lähti liika hopusti kirkhon, kahen viikon päästä synnytyksestä. Siihen aikhan olit kylmät kirkot, ei lämmitystä, eikä mithän.

11. Pojat katos sitte vähän minekki: Kaihnuusseen ja Haaparanthan ja Vanhaasseen Kaupunkhin.

Sese vilustu hään sielä, keuhkokuume tuli ja sese otti ja kuoli siihen horkhan. Se sano Forströmi – äiti sitä muisteli – että hään olis antanu maat ja mannut, talot ja tavarat, ennen ku sen frou´an, se tykkäs siittä niin mahottomasti. Ja se toinen vaimo, s´oli Kaihnuusta, mutta s´ei ollu niin miehleinen. S´oli eri historiaa he´än elämänsä, humuitten historiaa! Hullua vain, että kukhan ei ollu kiinnostunu niistä preivistä…

14

Kystä s´oli viiminen, joka asu tässä kentässä. Ja se ku lähti, sese net jaoit ja jaoit. Tavaroista net ei paljon perustanhet, ei net nähneet niilä mithän arvoa. Saapi sanoa, ko katto sitä touhua, että s´oli koko Porvarin paikka, niin ku stoormin jäljiltä! Huiskin haiskin! Rahat vain kelpasit, netnet veit. Plompuukhin net panit koko huushollinsa. Uuruokhon jätit talon, ei ees kattoa korjanhet, ei mithän, ei veikkosten!


Isävaina se freistas paikata sitä ensittäin alkhun, vaikka ei hällä tieten ollu mithän ossa siihen. Se tykkäs, ku oli itte laittanu, että saishan se säilyäkki – vaikkapa muinaismuistona. ”Joutava ku mikä, että nuin annethan mennä!” Sitte se väsy häänki siihen. ”Olkhoon niin ku oon! Sunkhan mie ole havilinen hoithan, ku perikunta on nuin toimeton!” Sinne net hajos taihvaan tuuhliin.

12. Se yks poikahan se yritti olla vallesmanninaki tuola Yliperälä, mutta eihän siittäkhän mithän tullu. Ei tyytyny elhän ihmisten laila ja niin hän siinä kävi niin ku käviki. Mikä kirrous se siinäki? Sanoit, että sillä oli viraapelina joku kassahommaki hoitaa? Ei päässy oikein sujoksi niitten varrain kanss. Oli tärväny enämpi ku oli sallittu, unheuttannu omhan plakkarhin! Jäi siittä kiipelhin ja ku ei ollu oikein kethän, joka olis käyny takkuumieheksi, se koski niin herhmon, että ampu ittensä. Tuonehan s´on akamelhan hau´attukki, sanovat, että pyssyihneen on hau´attukki, pantu pistooli matkhan, arkhun.

13. Joo, niin se vain on. Porvarin paikassa oli paljon ja komeaa, mutta loppuin lopuksi: kethän ei onni rosinu! S´on niin ku on sanottu, että mikä konnuu´ela koothan, siit´on siunaus poissa! Oiva Arvola

Lapin Satumaa-kirjan kuvitusta, s. 173, Lasse Peuraniemi, 2017.

15


KIRJA-ARVIO

Hänestä joka ei kuulu tarinaan

R

Tuula Väisänen: Ida. Nordbooks 2017.

uija pallaa,  sanoivat  vanhat  ihmiset  Tornionjokivarressa  kun  revontulet  loimusivat.  Rutja,  ruija, punainen ja voimallinen taivaaneläjä. Ruijaan, Finnmarkkiin, Jäämeren rannalle on Lapista ja eritoten Länsi-Lapista lähdetty nälkää  pakoon, ja  paremman  elintason  perässä lähdetään edelleen. Vuonojen rannoille asettuneille on oma nimi, kveenit. Uhanalainen, mutta sinnikäs kveenin kieli on saanut virallisen vähemmistökielen aseman Norjassa.

Kveenin kielellä on instituuttinsa (Kainun institutti) Ruijan kaiku -lehti ja edesmenneen kirjailija Alf Nilsen-Börskogin laaja kveeninkielinen tuotanto. Tietokirjallisuuden ohella suomalaisten tai suomalaislähtöisten kirjoittamaa kveeniaiheista kaunokirjallisuutta on ilmestynyt melko vähän. Tulkoon mainituiksi 2017 ilmestynyt Kirsi-Klaudia Kankaan Punainen myssy ja Solveig Torvikin romaanin Äitien verenperintö, suomennos vuodelta 2008. Rovaniemeläinen käsikirjoittaja ja teatteriohjaaja Tuula Väisänen on sijoittanut esikoisromaaninsa tapahtumat kveenien maalle Varanginvuonon maisemiin. Hän on jo aikaisemmin käsikirjoittanut ja ohjannut aiheesta näytelmän Rovaniemen kaupunginteatteriin. Ida on kertomus tytöstä, joka joutuu Vesisaareen Jäämeren rannalle, pieneen norjalais-suomalaiseen kylään jo vauvana. Ida on eräänlainen epätarina. Se kertoo ihmisestä, joka ei koskaan ehtinyt kuulua mihinkään eikä hänestä jäänyt kerrottavaa kenenkään tarinaan. Eletään suurten nälkävuosien aikaa, aikaa josta Aki Ollikainen kirjoitti Finlandia-palkitun esikoisteoksensa Nälkävuosi. Väisäsen teoksen nimihenkilö tuodaan Jäämeren rannalle pienen pienenä ruipelovauvana. Norjalaiskodeissa hän säilyy hengissä eikä koe ruoan puutetta, mutta lyhyen elämänsä varrella hän saa tuta sitäkin enemmän rakkauden, turvan ja huolenpidon puutetta. Norjalaiskauppias kuljettaa tytön Vesisaareen kauppamatkaltaan Suomesta. Lapsettomassa perheessä Ida saa rakastavan kodin, mutta adoptioäiti sairastuu pian ja kuolee. Kauppias etsii itselleen uuden vaimon, joka pitää Idaa uhkana ja kohtelee tyttöä piikaorjanaan. Muutaman vuoden kuluttua perhe antaakin Idan pois. Uudessa kodissa elämä on entistä ankarampaa. Tyttö saa pettyä moneen ihmiseen, elää yksin ja turvattoma-

na, lohtunaan vain mielikuvitus ja epämääräiset esineet menneisyydestä. Idan alkuperä salataan molemmissa perheissä. Idaa vaivaa erilaisuuden tunne ja varttuessaan häntä alkavat vetää puoleensa suomalaiset, kaivoskylä ja kalastajat. Hänen ainoa oma asia, piirustustaito leimataan sekin itsekorostuksen synniksi. Ennen karun elämänsä loppua hän ehtii kokea rakkauden täyttymyksen, mutta se kaikki otetaan häneltä tylysti pois.

Ida on voimakas lukukokemus Se on kunnianhimoisesti kirjoitettu teos, josta näkee että kirjoittaja tuntee kuvaamansa seudun, sen ihmiset ja heidän kielensä. Luontokuvaukset tukevat Idan henkilöä ja alueen elämänehtoja, sen kauneutta ja ankaruutta. Teoksen henkilögalleria luo elävän kuvan Ruijasta, niin norjalaisista kuin suomalaisten nälkäpakolaisten elinkeinoista ja elämisen ehdoista. Henkilöt on kuvattu inhimillisen ristiriitaisina, usein viheliäisen heikkoina omanedun tavoittelijoina. Idan rinnalla yhteisössä elää muitakin erilaisia, mutta he sulkevat itsensä tiukasti tapatunkkaisiin koteihinsa. Kirjoittaja on sijoittanut historialliset johdantotekstit varsinaisen fiktion alkuun ja sen lomaan. Tämä rakenteellinen ratkaisu häiritsi lukemistani siitäkin huolimatta että faktaosiot on ajatuksella juoneen juotettu. Tuntuu kuin kirjoittaja ei luottaisi lukijan taitoon etsiä itse faktat. Kaunokirjallisuutena teokselle olisi eduksi antaa ajan ja paikan rakentua jokaisen lukijan omassa päässä. Sen sijaan Väisäsen vahva draaman taju palvelee erinomaisesti romaanin rakennetta. Elämän pienet asiat, sen syväjännitteet ja heikotkin signaalit saavat arvonsa ja nousevat merkittäviksi ihmisten elämässä. Traaginen tarina solahtaa luettavaksi teoksen puhuttelevaa ulkomuotoa myöten.

Kirjassa on omistuskirjoitus äidille Karjalan evakolle ja huutolaistytölle. Äidin kohtalo on synnyttänyt intensiivisen romaanin, jossa henkilöt ja meri saavat taidokkaan kuvauksen. Kirjan voisi hyvin omistaa myös tämän päivän pakolaisille, kaikille joiden tarina jää kesken tai tyssää alkuunsa, suurelle nimettömiksi jäävien joukolle. Monessa maailmankolkassa eletään edelleen ”1800-luvulla”, nälässä ja janossa, ja siellä missä on hyvinvointia, asenteet ovat kylmiä ja torjuvia. Idassa on ainesta paljoon, luennassa kuin luennassa. Irene Piippola

16


KIRJA-ARVIO

Omintakeisia runoilijaääniä: Kortelainen, Poikela ja Seppänen Teija Kortelainen: Syntymätön poika. Mediapinta 2017. Lea Poikela: Sinikukkaiset. Mediapinta 2017. Tanja Seppänen: Kiinnijääneet. Nordbooks 2017.

M

ediapinnan Suomi 100 runokirjaa tuotti useita kymmeniä runoteoksia Rovaniemen kaupunginkirjaston Lappi-osaston kokoelmiin. Monessa tapauksessa ensimmäisen tai toisen runoteoksen tekijältään. Sato on runsas ja kirjava. Mediapinta aktivoi myös Kaarina-palkitut Teija Kortelaisen ja Lea Poikelan julkaisemaan toisen runoteoksensa. Rovaniemelle muuttanut J.H.Erkko-palkittu Tanja Seppänen julkaisi esikoisteoksensa Nordbooks-kustantamon kautta. Tanja Seppänen porukan nuorimmaisena kommentoi meidän supermaailman superelämän ilmiöitä ja vaateita usein huumorin keinoin. Me olemme kuka mihinkin ja mitenkin kiinnijääneitä, kuka Takahikiälle, kuka joogaan, kuka häpeään, jotkut ovat ” Intiaanit maitaan vailla: Kartalta pois karsitut, / murhautetut. / Lipuilla ja lapuilla lytätyt, / nyrjäytetyt ”. Seppäsen teoksen rakenne on kolmesta tekijästä pisimmälle mietitty. Osastojen nimet Takahikiä, Väkitihiä, Häpeäpölyä ja Nyrjäytymisvaara nostavat hymyn huulille. Tanjalla on myös oivaltavaa yhteiskunnallista ajattelua, kuten Tautiaita-runossa ” Likataakkamme hygieniasäästöjä / Pesetetään velkapyykit kuivilla mailla ”. Teija Kortelainen on Pelkosenniemeltä lähtöisin, nykyisin Helsingissä asuva kirjoittaja. Hän, samoin kuin Lea Poikela, oli mukana jo Ryhmä Ritinän runoantologiassa vuodelta 1997. Esikoisteos Elä katto taakses ilmestyi 2003. Syntymätön poika jatkaa aikaisempia (tyttö)rakkauden teemoja. Teksti on säilyttänyt rai(la)kkaan ja satuttavan terävyytensä ” sinä yönä sielut syötiin käsin // edellisessä elämässä / et ollut ainakaan susi // niin

hennosti / niin hennosti sydäntäni satutit ”. Kieli ja keli ovat pohjoista menoa: ” panivat pakkasen päälle / minä vasta riepotin kesää kohti / pelkässä laamapaidassa ”. Lea Poikela, leiväntekijä, ITE-taiteilija ja runoilija ilahduttaa meitä vihdoin toisella runoteoksellaan. Esikoinen Ovia ja avaimia (2005) on hallittu teos vanhuudesta, omaishoitajuudesta ja vanhempien ja lasten suhteesta. Sinikukkaiset aiheet nousevat samoista maisemista. Kirjoittajaminä palaa lapsuuteen ja kirjoittaa muistojaan eläviksi: ” Sinä kesänä isä unohtui seisomaan joen rantaan / ja äiti laittoi ikkunaan verhot / sinikukkaiset verhot / katosta lattiaan”. Lean kieli on hyvämielistä, arkipäiväistä, lempeää: ” Minä menin rannassa isonkiven juureen / muurahainen soitti kissankelloa / eikä ollut muuta huolta / kuin sataako huomenna / ja minä kysyin etanalta ”. Hän kirjoittaa tunnelmia ja mieleenjuolahduksia, viittaa hauskasti kliseiseen ja populaarikulttuurin kieleen: ” Ei onnistu tämä kliseeruno. // Taivaalla on kuu / ja sinulla hunajainen suu. / Rakastan sinua kuin sika limppua. / Kyyneleet tippuvat kun puristan tätä vihkikimppua ”. Parisuhderunot osastossa Sinä siinä ja minä tässä ovat otsikkonsa henkeen hauskan ”inventoivia” toteamuksia. Kolme teosta, kolme omintakeista kirjoittajan ääntä. Nämä runot avautuvat nautittaviksi niillekin, jotka eivät runoja päntiönään lue. Niin ovat kelpo tekijöitä ja kokoelmia, että olisivat ansainneet kustannustoimittajan kirjoittajalahjojensa rinnalle tekstien ja teoskokonaisuuksien kirittäjäksi ja kommentoijaksi. Irene Piippola

17


KIRJA-ARVIO

Pysymättömyyden välttämättömyys Lauri Akola: Vienan kuohut. Nordbooks 2017. Asiaproosaa Läskikapinan vaiheista Lauri Akolan kolmannen historiallisen romaanin nimi viittaa poliittiseen kuohuntaan Vienassa tsaarin kaaduttua ja kommunistisen valtion ottaessa ensiaskeleita itsenäinen Suomi rinnallaan. Kansojen ja kieliryhmien lomittuminen maailmansodan melskeessä johtaa tapahtumiin ja Läskikapinaan, joiden jälkimainingit velloivat Suomessa vielä toisenkin maailmansodan jälkeen. Maantieteellisesti ja historiallisesti tarkkaan tutkitut yksityiskohdat ja elävästi kuvatut juonenkäänteet vievät

tarinaa eteenpäin Vienan Karjalasta ja Muurmannin ankarista oloista rajan yli takaisin Suomeen. Todellisten henkilöiden persoonat tulevat tutuiksi, niin tutuksi, että kaunokirjallisen fiktion ja historian raja hämärtyy. Tapahtumat ja tapahtumapaikat on taustoitettu tarkasti. Aina silloin tällöin käteen sattuu kirja, joka tempaa mukaansa toiseen aikaan, paikkaan ja tapahtumiin eikä päästä otteestaan ennen kuin kirja on luettu. Näin käy Lauri Akolan Vienan kuohut -teoksen kanssa. Kirjailijan rikas, ilmaisuvoimainen ja oivaltava kielen hallinta tekee toivioretkestä Vienaan itsekoetun tuntuisen. Erkki Kaila

Kati Kanto: Suomalais-italialainen rapsodia. Omakustanne 2017. Vaikka 120 vuoden takaa, kunhan kohtaamme jälleen Kuvataiteen kansallisromantiikan ajalta monelle varjoon jääneen suomalaistaiteilija Elin Danielson-Gambogin 1861-1919 elämä peilautuu sykäyksittäin Kati Kannon vuosiin 2014-16 painottuvassa romanttisessa taiteilijatarinassa. Juonne jostain niin kaukaa, kuitenkin läheisesti ilman kommervenkkejä ja ihmeellisiä selvittämisiä. Kaksi aikaa on yhdessä tässä. Suomi, Italia, peruskoulun kuvaamataidon opettaja, mennyt kollega, poro, tahtova mies ja minä itse taiteilija pohjoisen Välimeren suomalaisena kertojana.

Suomalais-italialainen rapsodia sisältää viileän Suomen ja näyttää Italian kautta sen kiusan, kiivauden ja kiukkuuden, mikä on meissä itsessämme ja estää kuviteltua vapauttamme. Missä on suomalainen mies? Sisällä! Kirjaa lukiessa yhtä lailla kirjan kertoja Aura Sammalena ja Elin Danielson-Gambogina minä näin italianmatkaajina sekä kirjailija Joel Lehtosen 1910-luvulla että runoilija Uuno Kailaan 1930-luvun taitteessa. Mutta vasta naisen jälkeen. Tapani Tavi, Runoilija-kirjailija

Ritva Kokkola: Limonaatia ja silliä. Runoja lapsille. Kuvittanut Hannele Harald. Nordbooks 2017. Perinteellistä ja outokummaa lastenrunoa Ritva Kokkolan kirjallinen tuotanto on saanut uuden lisän lastenrunojen kokoelmasta Limonaatia ja silliä, jonka runoja tukee Hannele Haraldin tummasävyinen kuvitus. Harmittavasti kuvittajan nimi löytyy vain pienen pienellä kirjan takakannesta. Taitto on onnistunut ja tekstikoko on lapsiystävällinen. Riimittelyä, loruttelua, leikittelyä sanojen merkityksillä ja silloin tällöin mukana on ripaus outokummaa: ”Tullaan tullaan! / Kumman kamman lainaan sulta. / Unenpörröön, hiustörröön. / Harjan piikit kiinni tarttuu! / Aijaijaiaijaijai!”. Eipä arvaisi, että kukkaniityllä syttyy melkein sota, 18

kun koiranputki alkoi hutkia ilmaa. Onneksi rauha saadaan aikaan: ”Tuomarina kultapiisku. / Hihat käärii kielo, kirjurina häärii. / Järkeä kun osaa käyttää, toran tyhmyydeksi näyttää.” Ripaus mukaan opetustakin. Pururata, pikitie ja meri – tämän lähemmäksi ei päästä kaupunkia. Ensimmäisissä runoissa ollaan aivan lähellä lapsen elinpiiriä, kotia, kunnes runot laajenevat luontoon, sen antimiin ja eläimiin. Maalaismaisemassa avautuu piha ja kasvimaa, josta kerätään monet herkut. Letut maistuvat ja savukala käärittynä krepin sisään. ”Mutta Sasha syödä tahtoo / mätiä, smetanaa ja bliniä.” Anita Myllykoski


KIRJA-ARVIO

Pieni sarvipää kasvaa ihmiseksi Oskar Luts: Pieni sarvipää. Suomentanut Anna Kyrö. Kuvittanut Piret Pirrus Mildeberg. Atrain Kustannus 2017. Alkuteos: Nukitsamees, 1920.

Nüüd oli kindel, et kaks väikest inimest suurde metsa oli eksinud: juba teist korda tulid Kusti ja Iti suure sammaldunud kivi juurde tagasi.” ”Nyt on varmaa, että kaksi pientä ihmistä on eksynyt suureen metsään: Kusti ja Iti tulevat jo toisen kerran saman suuren sammaloituneen kiven luo.” Näin alkaa Oskar Lutsin (1887–1953) satuklassikko Nukitsamees (1920), jossa lapset eksyvät metsään, tapaavat siellä eukon ja joutuvat vankeuteen mörköjen maailmaan. Itin tehtävänä on hoitaa pientä sarvipäätä, joka kiintyy hoitajaansa ja haluaa lasten mukaan, kun nämä pääsevät viimein pakenemaan vankeudestaan. Tarinan loppupuolella siirrytään fantasiasta toden maailmaan, jossa mörköpoika kasvaa ihmiseksi viimeistään saatuaan kristillisen kasteen. Viro 100 -juhlavuoden kynnyksellä julkistettiin Martin markkinoilla Anna Kyrön suomentama Oskar Lutsin Pieni sarvipää. Lutsin klassikkosadusta tämä on yllättäen ensimmäinen suomennos, ja se todettiinkin Helsingissä kulttuuriteoksi. Kirjan lopussa Kyrö kertoo aikuislukijoille niin kirjailijasta kuin sadun taustoista,

mikä syventää lukukokemusta ja saa pohtimaan sadun merkitystä ja syntyajankohtaa. Virolaisille nykylapsille Nukitsamees on tullut tutuksi myös elokuvan ja teatterin välittämänä. Kyrön suomennoksessa kieli elää vivahteikkaana ja selkeänä ja on uskollinen Lutsin ilmaisulle. Neuvosto-Viron aikana sadusta sensuroitiin ideologialle sopimattomia asioita, esimerkiksi kirjoittamisajankohtaan liittyvä sotsien (sosiaalidemokraattien) työaikavaatimus, johon Kusti yrittää vedota raataessaan aamusta iltamyöhään. Virolaisen Piret Pirrus Mildebergin kuvitus on modernia vailla romantisointia. Anna Kyrö on vuosien ajan opiskellut tavoitteellisesti viron kieltä verkkokurssien avulla ja kesäisin kielikursseilla Tartossa. Hän on suomentanut Eda Ahin runoja virolaisen nykykirjallisuuden antologiaan Nippernaati 3 (Viro-instituutti 2017). Syksyllä 2018 ilmestyy hänen käännöksiään Lydia Koidula -käännösvalikoimassa. Anita Myllykoski

Lapin Satumaa-kirjan kuvitusta, s. 144-145, Lasse Peuraniemi, 2017.

19


RUNOJA

Lumihiutale kidekaavio katsoo oksalta valon vähyyttä Talven tyttönen tykkyhameinen kampaa hiuksia kuurakammalla

Helmikuussa pakkasukko voimiensa tunnossaan tanssi ja ilakoi kukaan ei minulle mitään voi. Vaivihkaa kevätneito pitkine hameineen hulmuavine hiuksineen auringonsäteillä kiisi hameen helma hankea viilsi.

Korppi nokinen nuokkuu nälässä jaksaa huomiseen raadontoivossa

Pikkuhiljaa pakkasukko tunsi nahoissaan kuinka sen voimat väheni kun kevätneito läheni söi pakkasukon mahdin löi jääpuikollaan tahdin.

Leikki tulinen ketunhäntien laskee mäkeä linnunradalla

Joutui pakkasukko väistymään kevätneidolle tietä antamaan. Neitonen helmojaan nosteli ylväänä maaliskuuhun asteli.

Aino Aatsinki-Rannanpää

Jäi pakkasukosta jäljelle pienet kiteet niitä neitonen hangelle heitteli ne auringonsäteiden kanssa kisaili.

Muistot minua rakentava ja höyläävä Valkeat ja mustat pilvet jättävä aihvooni jälkiä Koen vain katoais helpheishiin

Leena Pyhäluoto

Kerstin Tuomas Larsson

24

Kuninkaani kultaiset vaatteet ovat väkevät kuin tervan tuoksu eltaantuneen rasvan haju. Saan niistä voimaa venyttää poronnahkaa ja piinaani Rauni Magga-Lukkari / Kaija Anttonen (Julkaisemme runon käännöksen painovirheen johdosta uudelleen. Toimitus.)

Muddusjärvellä

On toukokuu. Minä olen vaami. Rauhattomuus kiertää kupeitani. Tokka roukuu autton reunassa. Sieppaan luppoa hampaisiini, miten vähän sitä enää on. Iso kone jyrää tievalla, mitä se aikoo? Kultaako vai tuulta, ehkä timantteja? Vaiko rautaisen tien? Tämä on minun ikiaikainen kotini! Polttaa, on aika. Korppi syöksyy märkää kohti. Minä puolustan syntynyttä, ajan siipijän pois, kohti nuortia. Lumen kieli vaikenee. Etiäiset varoittavat vaarasta. Elsa Partala

20


Pedar Jalvi – saamelaiskirjallisuuden uranuurtaja

U

tsjokinen Piera Klemetinpoika Helander, LemehašBiehtár eli Pedar Jalvi (1888–1916), on ensimmäinen Suomen saamelainen kirjailija. Hänen ainoaksi jäänyt kaunokirjallinen teos Muottačalmit (Lumihiutaleita) ilmestyi keväällä 1915 omakustanteena. Se on saamelaisen kirjallisuuden klassikko, sillä se on ensimmäisiä saamelaisten itsensä saameksi kirjoittamia kaunokirjallisia teoksia. Piera sai nelivuotisen kansakoulun päästötodistuksen vuonna 1901 ja hän aloitti Jyväskylän opettajaseminaarin 1911. Seminaariaikana hän tutustui suomalaiseen kansallisuusaatteeseen ja samalla kiinnostus ”Saami-kansan” menneisyyteen heräsi. Ajan tavan mukaan hän vaihtoi ensimmäisenä lukuvuotena Helander-sukunimensä Pohjansäteeksi ja etunimeksi tuli Pekka. Nimenmuutokset eivät jääneet tähän, vaan keväällä 1914 julkaistussa lehtiartikkelissa hän astui julkisuuteen Pedar Jalvi -nimellä. Muottačalmit ei ollut Jalvin ensimmäinen julkaisu, vaan jo aiemmin hänen kirjoittamiaan lyhyitä juttuja oli ilmestynyt muun muassa Jyväskylän paikallislehdessä. Ensimmäinen painettu kertomus ilmestyi 1912 Lasten Joulu -kirjassa. Vuodet 1914–1915 olivat hänelle tuotteliasta aikaa. Keski-Suomi-lehdessä ilmestyi kevättalvella 1914 kolmiosainen juttusarja ”Pieniä pakinoita Lapista” ja samana vuonna lehti julkaisi myös kirjoituksen ”Sananen lappalaisista joiuista”. Tammikuussa 1915 lehdessä ilmestyi ”Lappalaisten joulunviettotavoista” ja myöhemmin Kotiseutu-lehdessä julkaistiin artikkeli ”Lappalaisten laulurunoudesta”, joka oli pidennetty versio vuoden 1914 kirjoituksesta. Kaksi Muottačalmit-kokoelman kertomusta ilmestyi keväällä 1914 ”Pieniä pakinoita Lapista” -juttusarjassa nimillä ”Uudenvuoden aamu 1852” ja ”Laestadiolaisen liikkeen synty Lapissa”. Kesällä 1915 Keski-Suomi-lehdessä ilmestynyt ”Staurum-Juoksa” oli Jalvin oma suomennos Muottačalmit-kokoelman

”Uccabardni”-kertomuksesta. Vuosien 1914–1915 opintojensa ohella Jalvi myös kirjoitti puhtaaksi ja suomensi kesälomiensa aikana Saamenmaalle tehtyjen keruumatkojensa tuloksia sekä työsti Muottačalmit-kirjaansa. Jalvi valmistui opettajaksi Jyväskylän seminaarista keväällä 1915. Hän joutui ottamaan sijaisuusviran Savitaipaleen kunnasta, missä hän sairastui tuberkuloosiin. Kesällä 1916 hän lähti kotimatkalle ja saapui Inarin kirkolle. Siellä hänen voimansa ehtyivät ja hän kuoli 8. elokuuta 1916.

Lumihiutaleita ja pieniä pakinoita -teoksen sisällöstä Vaikka saamelaiskirjallisuuden uranuurtajan teos on kooltaan vähäinen, sen merkitys on kirjan kokoa suurempi: Olihan se ensimmäinen Suomessa julkaistu saamenkielinen kaunokirjallinen alkuperäisteos, joka loi saamelaisen kirjallisuuden perustan. Kirjassa on viisi runoa ja seitsemän kertomusta, joista yksi on Jalvin saamennos Suonion kertomuksesta ”Kymmenes ilta” (teoksesta Kuun tarinoita, 1911). Merkittävyydestään huolimatta Muottačalmit-teosta ei ole julkaistu suomennettuna laitoksena ennen vuotta 2017. Olemme Kaija Anttosen kanssa suomentaneet ja toimittaneet Jalvin seminaariaikaisen tuotannon kokoomateokseksi Lumihiutaleita ja pieniä pakinoita (Kieletär Inari). Mukana on myös Jalvin kesällä 1913 suomeksi kirjoittama runo ”Lappalaiselle, joka on julkaistu Tuomo Itkosen kirjassa Veljeni Jussi Itkonen (1979). Kaikki nämä kirjoitukset syventävät lukijan tietoa Pedar Jalvista kirjailijana. Vaikka Jalvin elämä jäi lyhyeksi, hänellä on ollut merkittävä vaikutus saamelaiskirjallisuuteen – se on vain vahvistunut kuluneen sadan vuoden aikana. Vuokko Hirvonen

21


Lapin Satumaa-kirjan kuvitusta, s. 141, Lasse Peuraniemi, 2017.

22


SEURATOIMINNAN TAPAHTUMIA TEKIJÖITÄ JA SATUJA TORNIOSSA Tekijöiden päivää 2017 vietettiin Torniossa joulukuun toisena päivänä juhlavissa merkeissä. Kirjaston salissa teoksiaan esitteli kolmetoista kirjailijaa ja kaksi kääntäjää. Tiiviin kaksituntisen aikana kuultiin lukemattomia tarinoita, ihmiskohtaloita ja kertomuksia siitä, miten kirjat ovat syntyneet. Esillä oli laaja kattaus teoksia lasten- ja nuortenkirjoista runoihin, proosaan ja elämäkertoihin. Iltapäivällä, Lapin Kirjallisuusseuran vuosikokouksen ja Suomen Kulttuurirahaston kannatusyhdistyksen tilaisuuden jälkeen, pitkä odotus palkittiin. Lapin Satumaa -kirjoituskilpailun voittajat sekä kaunis, 28 satua sisältävä kirja julkaistiin Aineen taidemuseon salissa. Kilpailun voitti Päivi Miettisen satu Čáhkalakkiksen aarre. Toisen sijan jakoivat Suvi Roosin Sisu ja revontuli ja Anna Järvisen Utu-Maaria ja valkoisen poron laulu, ja kolmanneksi tuli Kaarle Raekallion satu Korton mahti ja löytynyt tyttö. Kirjan toimitti Tittamari Marttinen ja kuvitti ja taittoi Lasse Peuraniemi. Lämpimät kiitokset Tekijöiden päivän järjestäjille sekä Lapin rahastolle, erityisesti Marjut Kuusistolle ja Tittamari Marttiselle, onnistuneesta, tunteikkaasta ja juhlavasta päivästä sekä sujuvasta yhteistyöstä! Isot kiitokset myös Aineen taidemuseolle ja Tornion kirjastolle sekä kaikille mukana olleille. Pälvi Rantala

KEXI - MEÄN KIRJAILIAT -YHDISTYS PERUSTETTIIN MEÄNKIELEN PÄIVÄNÄ Pohjoiskalotin uusi kirjailijayhdistys Kexi – Meän kirjailiat perustettiin Pajalassa Meänkielen päivänä 27.2.2018. Yhdistyksen tarkoituksena on toimia meänkielisten kirjailijoiden ja kääntäjien tukena ja myös olla avoin henkilöille, jotka haluavat olla mukana vahvistamassa vähemmistökirjallisuutta. Yhdistyksellä on mahdollisuus mm. ehdottaa Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaa ja edustaa meänkielisiä kirjailijoita eri kulttuuritapahtumissa. Kirjailija- ja kääntäjäkeskuksen perustaminen on kauaskantoisena tavoitteena. Raili Ilola

KIRJAILIJAYHDISTYSTEN VERKOSTON TYÖRYHMÄ 2018–2019 Kirjailijayhdistysten verkoston vuositapaaminen pidettiin Talvipäivien yhteydessä Hyvinkäällä 10.3.2018. Verkoston työryhmään kaudelle 2018– 2019 valittiin Mari Pyy (Espoon Kirjailijat), Erkki Kaila (Lapin Kirjallisuusseura), Niina Räsänen (Vestäjät ry), Lauri Vanhala (varajäsen, Uudenmaan Kirjoittajat ry), Tuija Välipakka (Pirkkalaiskirjailijat), Kyösti Partanen (Martva), Pilvi Pääkkönen (Helsingin Kirjailijat) ja Mirja Kananen (varajäsen, Kainuun Kirjailijat). Ensi vuonna tapaamme Tampereella – tuolloin tapahtuman järjestävät Pirkkalaiskirjailijat ry. Kirjailijayhdistysten Talvipäiviä kaavaillaan pidettäväksi Lapissa 2022.

Valokuvaaja Anna Chydenius

23


SEURATOIMINNAN TAPAHTUMIA TARINAA ISKETTIIN TAAS TORNIOSSA Pellolainen Tuomo Waara voitti Lapin Kirjallisuusseuran järjestämän Lapin tarinaniskennän aluemestaruuskilpailut Torniossa 7.4. tarinallaan 2.5.1966. Hän oli myös yleisön suosikki. Tuomo Waara esittää saman esityksen tarinaniskennän Suomen mestaruuskilpailussa heinäkuussa Kärsämäellä. Toiselle sijalle tuli haaparantalainen Aune Aho, jonka tarina oli jännittävä Niin tavallisen näköinen mies. Arpelalainen Antero Peltonen tuli kolmanneksi. Kokemuksistaan kunnallispolitiikan kiemuroissa hän kertoi tarinassaan Minulle tehtiin vennamot. Kilpailun tuomareina toimivat draamakouluttaja Anna-Maija Lauri, äidinkielen opettaja Anita Myllykoski ja ohjaaja Anne Angeria. Raili Ilola

HYVÄSSÄ SEURASSA: KIRJALLISUUSYHDISTYKSET AIKAPERSPEKTIIVISSÄ MIRJAM KÄLKÄJÄ

Kuva Jorma Rauwala

Toimit aikoinaan jo Pohjoiset kirjailijat -yhdistyksessä. Mitä nämä kaksi lappilaista järjestöä ovat merkinneet Sinulle kirjailijuuttasi ajatellen? Pohjoiset Kirjailijat oli vahva ja kovaääninen yhteisö. Olin tuolloin nuori ja ujo korven kasvatti; katselin ja kuuntelin sielu auki ”oikeita” kirjailijoita. Vaikutuksen he tekivät – he puhuivat ristiin rastiin ja intohimoisesti ihan mistä tahansa. Lapin Kirjallisuusseurassa toimin myös yhdistyksen hallituksessa. Toiminta oli tärkeää yhteydenpitoa laajassa maakunnassa, jossa kollegoja on harvassa. Nykyisin arvioin harrastajien tekstejä. Lapillinen on aina odotettu viesti Lapin Kirjallisuusseurasta. Mikä toiminta / tapahtuma on erityisesti jäänyt mieleen tai ollut vaikuttavaa Sinulle järjestöjen toiminnassa? Monia mahtavia kirjailijakokouksia ja -kiertueita on koettu. Kittilän kokouksessa Erno Paasilinnan pöytäkunnan iltariemu pääsi Ilta-Lehden sivuille saakka. Eksoottisin muisto jäi Pohjoisten Kirjailijoiden kesäöisestä kokoontumisesta Inarissa Ukonjärven kämpällä. Tuon kynttiläntuoksuisen kulttuuriyön tunnelmat pääsivät (yöuinteineen) australialaisen kirjailijavieraan teokseen. Timo K Mukka täräytti Torniossa: hän luki sanottavansa paperista hiljaisella äänellä – mutina ei kantautunut penkkiriveille saakka. Hän oli nuori nero, jolta oli jo ilmestynyt huimia kirjoja, vaikka ikää ei ollut paljon yli 20. En arvannut, että myöhemmin tulisin syvästi paneutumaan hänen elämäänsä ja kirjoittamaan hänestä. Samoin kuin rehevästä Annikki Kariniemestä. Kiertueet ovat kaikki omanlaisiaan matkaseurasta ja yleisöstä riippuen. Esimerkiksi 1998 viisi kirjailijaa jutasi ikimuistoisen viikon Itä-Kairaa Gunnar Kierin pikkuruiseen autoon pakkautuneina. Kohtaamiset lukijoiden kanssa ovat kirjailijalle äärimmäisen merkityksellistä. Mitä terveisiä haluat lehden kautta lähettää lukeville ja kirjoittaville lappilaisille nuorille? Kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla, sanoi Erno. Ja lukemalla, lisään. Lue paljon ja mieti, mitä olet lukenut, mitä sait lukemastasi vai holahtiko se yli kuin vesi, jälkiä jättämättä. Kirjoita niin kuin sinusta tuntuu, niin kuin tarkoitat. Utsjokelaisen kirjailijan mukaan ”Täällä Lapissa pittää kirjottaa niin, että jokhainen sana painaa tonnin. Eikä piä pölätä.”

24


PENTTI HARJUMAA Samat kysymykset, kuin Mirjamille, esitettiin myös seuramme “ikijäsenelle” Pentti Harjumaalle. Kiireinen runoilija-kirjailijapienkustantaja vastasi kokoavalla esseellään “Pohjoisten tarinoitten esiinmarssi” seuraavasti: Pohjoisen kirjallisuuden nousuun ja avartavaan sykkeeseen vaikutti omalta osaltaan merkittävästi Pohjoiset Kirjailijat -yhdistyksen perustaminen kuusikymmenluvun alussa. Yhdistyksen ympärille kokoontui kirjallisista tarinoista kiinnostunut ”kapinahenkinen” ärhäkkä joukko, joka aloitti rytinällä vallitsevan yleisen ahtaan ilmapiirin kyseenalaistamisen ja raivaamisen avarammille näkymille sanataiteen keinoin. Pohjoisen kirjallisen porukan toiminta kytkeytyi kuusi- ja seitsemänkymmenen lukujen yhteiskunnan ja kulttuurin murroskauteen. Näillä vuosikymmenillä tapahtui maassamme laajemminkin elämäntavoissa, ajattelussa ja arvomaailmassa tuntuvia muutoksia avarampaan ja moniarvoisempaan suuntaan. Myös maamme kirjallinen ahdas henkinen kenttä alkoi murentua. Kustantajien ja pienen porukan ”portinvartijoiden” määrittely ja vahtiminen ja jako, mikä on hyvää kirjallisuutta ja mikä puolestaan huomion arvotonta roskaa, alkoi rakoilla ja horjua. Niinpä pohjoisten kirjailijoiden pieni ryhmä nousi avoimesti kapinaan tätä ahdasta mustavalkoista ajattelua vastaan ja kyseenalaisti kustannustoiminnan kentän ja ylläpitämän myytin ja harhan. Pohjoiset Kirjailijat -yhdistys aloitti pohjoisten tarinoitten julkistamisen ja esiinmarssin perinteisten ammattikustantajien ohi oma- ja pienkustannustoiminnan avulla. Se tuki avoimesti ja rohkeasti kirjoittajia pelkäämättä mitätöivää ja vähättelevää ilmapiiriä. Yhdistys julkaisi muun muassa lähes neljäkymmentä kirjanimikettä ja toi päivänvaloon kymmeniä uusia huomionarvoisia kirjailijoita. Pyörin mukana intomielisessä Pohjoiset Kirjailijat -yhdistyksen toiminnassa alusta lähtien, ja sillä oli minulle merkittävä vaikutus oman kirjallisen toiminnan aloittamiseksi. Alkuperäisen porukan hiivuttua on yhdistyksen toimintaa sitten menestyksellä jatkanut Lapin Kirjallisuusseura. Sen merkitys luovasta kirjoittamisesta ja sanataiteesta kiinnostuneille yhdyssiteenä on tärkeä ja innoittava. Etenkin aloitteleville kirjoittajille ja nuorille lappilaisille. Pohjoisessa ja tunturien kätköissä sykkivä monimuotoinen elämä on ehtymätön tarinoitten lähde. Irene Piippola ja Arja Vasama

Lapin Satumaa-kirjan kuvitusta, s. 154, Lasse Peuraniemi, 2017.

25


TAPAHTUMIA SODANKYLÄN KIRJOITTAJAKURSSI 2018 Sodankylän kirjoittajakurssi toteutetaan nyt 22. kerran vakiintuneen mallin mukaisesti ja sisällöllisesti osittain uudistettuna. Kurssi pidetään A. Kenan koululla 4.-9.6.2018. Ohjaajina toimivat tunnetut kouluttajat: Dramaturgi Elli Salo (draama), kirjailija, runoilija Riina Katajavuori (lyriikka), kirjailija Ansu Kivekäs (dekkarit), kirjailija Maria Peura (lapsille ja nuorille kirjoittaminen) ja kirjoittajakouluttaja ja kirjailija Taija Tuominen (proosa).

RUNOPUULAAKIA ROVANIEMELLÄ Poetry Slam -kilpailun Lapin aluekarsinta pidetään Rovaniemellä 30.5. klo 19, paikkana ravintola MustaKissa. Aluekarsinnan voittaja pääsee mukaan Helsingissä 15.9. pidettävään SM-finaaliin. Kisassa luetaan omia runoja, ja jokaisella kisaajalla on aikaa kolme minuuttia. Osallistuminen on maksutonta. Lisätietoa karsinnasta löytyy Facebookista ja Lapin Kirjallisuusseuran sivuilta. Tapahtuman järjestävät Lapin Kirjallisuusseura, Rovaniemen teatteri ja Rovaniemen kaupunginkirjasto. Ilmoittautumiset 23.5. mennessä osoitteeseen poetrylapland@gmail.com tai viimeistään puolta tuntia ennen paikan päällä. Tervetuloa mukaan!

ROVANIEMEN WANHAT MARKKINAT JA RUNOKÖNGÄS Lapin Kirjallisuusseuran oma sanataidetapahtuma Runoköngäs järjestetään jälleen, nyt viidennen kerran kolmen päivän sarjana, Wanhalla torilla ja Jätkänpuistossa. Markkinatapahtumat ajoittuvat viikon 33 loppuun eli 17.19.8.2018. Kellonajat tarkentuvat tuonnempana. Kutsumme kaikkia lappilaisia runoilijoita ja erityisesti seuran jäseniä ilmoittautumaan ja varaamaan itselleen lava-aikaa tilaisuuksissa. Yhteydenotot tämän lehden toimitukseen. Mattimyöhäiset pääsevät myös mikrofonin varteen tulemalla tapahtumaan yleisöksi ja ilmoittautumalla open mic -osioon paikan päällä tilaisuuden juontajalle. Tavataanpa taas Wanhoilla Markkinoilla! Erkki Kaila

KIRJALLISUUSMENOA HEINÄKUUSSA Annikin jäljillä -kiertoajelu on Ylitorniolla Annikki Kariniemen syntymäpäivänä 24.7. Matkan aikana kerrotaan Annikista ja kuullaan mukana olevien tarinoita vuosien takaa. Kirja kylässä 2018 pidetään jo 12. kertaa Meltosjärvellä Yrttitarhan teetuvalla la 28.7. klo 12. Teemana Lapin matkailu. Mukana kirjailija Kari Kaulanen ja toimittaja Tapani Niemi. Sunnuntaina 29.7. on Hattujuhla Aavasaksanvaaralla. Lisätietoja Annikki Kariniemi -seuran pj. Marja Tuomiselta, 0400 110006.

26


KIRJOITTAJARYHMÄ RINKI Kirjoittajaryhmä Rinki ry on toiminut merilappilaisten kirjoittajien yhdistyksenä 45 vuotta. Syksyllä Rinki juhlii Kemissä julkistamalla 20. antologiansa. Runsaat puolet yhdistyksen 42 jäsenestä osallistuu teksteillään antologiaan, jonka teemana on jäljet. Ringillä on kotisivut www.kirjoittajarinki.fi ja yhdistys on myös Facebookissa.

Anita Myllykoski

TEKIJÖIDEN PÄIVÄ JA VUOSIKOKOUS KITTILÄSSÄ Perinteinen Tekijöiden päivä, missä kirjailijat esittelevät uutuuksiaan, järjestetään lauantaina marraskuun 24. päivä Kittilässä yhteistyössä Kittilän kulttuuritoimen kanssa. Vuorovuosin eri puolilla Lappia järjestettävään kirjalliseen tapahtumapäivään ovat tervetulleita kaikki kirjallisuuden ystävät ja vuoden sisällä teoksensa julkaisseet seuran jäsenet ja lappilaiset kirjailijat. Muistutetaan kustantajia ja omakustantajia että kokoamme Lapillisen syksyn Kirjalaariin tiedot kaikista uutuusteoksista alueellamme. Ilmoita Lapilliseen teoksesi! Tekijöiden päivän yhteydessä pidetään Lapin kirjallisuusseuran syyskokous. Tervetuloa mukaan!

Hallitus

KIRJASAMMON KOTIMAISET KIRJAILIJAT Kirjasammon kotimaiset kirjailijatiedot koostuvat muun muassa Suomen maakuntakirjastojen tekemien kirjailijasivustojen tiedoista. Uusien kirjailijoiden tietoja Kirjasampo pyrkii täydentämään esimerkiksi kustantajien tarjoamien tietojen perusteella. Omia kirjailijatietoja voi täydentää Kirjasammon sivuilta www.kirjasampo.fi sähköisen lomakkeen kautta. Jos jokin kirjailijaan liittyvä tieto puuttuu tai on virheellistä, palautetta voi lähettää palaute-lomakkeella tai sähköpostitse kirjasampo@kirjastot.fi

NUKKETEATTERIMUISTOJA? Lappilaisen nukketeatterin historiikin kokoaminen alkaa. Onko sinulla omakohtaisia kokemuksia, tarinoita tai mielipiteitä lappilaisesta nukketeatterista? Oletko itse nähnyt tai tehnyt nukketeatteria lapsena, nuorena tai aikuisena? Onko mieleesi jäänyt hauskoja, jännittäviä, pelottavia, tylsiä, innostavia, naurettavia tai itkettäviä nukketeatterielämyksiä? - Kirjoita niistä! Lapin nukketeatteriyhdistys ry ja Suomen Unima ry kokoavat ja toimittavat tämän vuoden loppuun mennessä historiikin, joka kertoo maakuntamme nukketeatteritaiteen vaiheista. Historiikkiin liitetään yleisön omia kokemuksia, muistoja ja kuvia aiheesta. Hanketta tukee Suomen Kulttuurirahaston Lapin rahasto. Suositus kirjoitusten pituudeksi enintään kaksi liuskaa kakkosrivivälillä. Laita kirjoitukseen yhteystietosi. Voit kirjoittaa myös nimimerkillä ja lähettää tekstin postitse 15. elokuuta 2018 mennessä osoitteella: Lapin nukketeatterihistoriikki, c/o Leila Peltonen, Riihitie 12 C 32, 00330 Helsinki tai sähköpostitse nukketeatteri.lappi@gmail.com. Historiiikki julkaistaan Rovaniemellä 11.2.2019 Suomalaisen nukketeatterin päivänä.

27


Lapin Kirjallisuusseuran arviointipalvelu Lapin Kirjallisuusseuran välityksellä voi kuka tahansa maakunnan kirjoittaja saada tekstistään henkilökohtaisen arvion. Valitse listasta itsellesi sopiva arvioija ja sovi hänen kanssaan arvioinnista. Lisätietoja saat yhdyshenkilöltämme Eija Nissiseltä, puh. 050 3314 539, Vaaranlenkki 5, 98950 Saija, eijamnissinen@gmail.com. Arviointipalvelun maksu on 20 euroa korkeintaan 30 liuskalta (jäsenille – 25 % = 15 e/30 liuskaa). Maksu Lapin Kirjallisuusseuran tilille Nordea FI28 2226 1800 0213 80, BIC NDEAFIHH. Maksu tulee suorittaa ennen arviointia. Maksun yhteydessä on samalla mainittava arvioija. Yli 30 liuskan arvioinnin hinnasta on sovittava arvioijan kanssa. Maksu lisäliuskoista suoritetaan suoraan hänelle (esim. 130 liuskaa tekstiä = 100 liuskaa maksetaan arvioijalle, 30 liuskaa Lapin Kirjallisuusseuralle).

Arvioijat Jorma Koski, kirjailija Leenankatu 16, 94700 Kemi puh. 0400 696 429, jorma.koski@pp1.inet.fi (lyhytproosa, erätarinat, ei runoja)

Maaria Rousu, FM (projektisuunnittelu- ja tiedotustyö, toimittaja) Toivoniementie 3 as. 7, 90500 Oulu puh. 050 414 2952, maaria.rousu@gmail.com (erityisesti lasten- ja nuortenkirjallisuus, proosa) Tuula Saraniemi äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Revontultentie 8 B, 96500 Rovaniemi puh. 040 736 2610, tuula.saraniemi@gmail.com (yleisarvioija) Seppo Saraspää, kirjailija Kenkäniementie 481, 99801 Ivalo puh. 0400 290 267, seppo.saraspaa@gmail.com (lyhytproosa, erätarinat, ei runoja) Virpi Yliraudanjoki kasvatustieteen tohtori, tietokirjailija ja kirjoittajakouluttaja Pengerkatu 11 B 50, 00530 Helsinki puh. 040 756 9093, yliraudanjoki@gmail.com (erityisesti runot, aforismit sekä tietokirjat)

Mirjam Kälkäjä, kirjailija Kullervontie 5, 95400 Tornio puh. 0400 395 611, mirjam.kalkaja@pp.inet.fi (yleisarvioija, ei runoja) Sinikka Lappeteläinen kirjailija, kirjoittajaryhmän ohjaaja Jokikuja 5, 95420 Tornio, puh. 040 559 0728 lapp.sini.etelainen62@gmail.com (runot, lyhytproosa) Irene Piippola, kirjastonhoitaja Rajajääkärinkatu 15 B 13, 96100 Rovaniemi puh. 040 748 2908, irene.piippola@pp5.inet.fi (runot, novellit, lyhytproosa) Lapin Satumaa-kirjan kuvitusta, s. 36, Lasse Peuraniemi, 2017. 28


ArcticFinland on ikkuna Suomen arktiseen ESPAÑOL 3 politiikkaan, tutkimukseen ja talouteen

ENONTEKIÖ KITTILÄ SODANKYLÄ

Lapin korkeakoulukirjasto on Lapin korkeakoulujen yhteinen kirjasto.

Oppimisen iloa kaikille!

Kaikille avoin tieteellinen kirjasto

www.revontuliopisto.fi www.facebook.com/revontuliopisto

palvelee korkeakouluväen lisäksi sopimuskumppaneita, alueen elinkeinotoimintaa ja suurta yleisöä. Kirjasto on Lapin yliopiston ja Lapin ammattikorkeakoulun yhteinen kirjasto, jolla on kuusi toimipistettä: kolme Rovaniemellä, kaksi Kemissä ja yksi Torniossa.

www.luc.fi/kirjasto

kirjaksi! Pöytälaatikosta

ta totta, uus tehdä haaveis Erinomainen tilais it, sukukirjat, iik t, romaanit, histor no Ru in. ink do vih liin. sien kansien vä a muistelmat yk esseet tai vaikk ssa: asi toteuttamise autamme unelm ä iss Tartu toimeen, me -er kk sti a edullise tanteellesi, maks • Rahoitus omakus misessa N-tunnuksen hake • Neuvomme ISB valinnassa n lie eiden materiaa ttaa • Opastamme oik ja tarvittaessa tai et nn suunnittelee ka set ali ua • Graafikkomme t sekä muut vis elee tekstin, kuva itt mm so eli i, jas kir vaan muotoon. iintoiseen ja luetta elementit mielenk rromme lisää! yhteyttä, niin ke Ota y

Jopa 10 kk korotonta maksuaikaa kirjallesi!

Oulu

040 749 4449 oulu@popa.fi

Rovaniemi

0400 550 233 i rovaniemi@popa.f

lusta Lisätietoja palve tä, tis ne ös my t dä löy en: se tee oit os aa kk kli .fi ko ik www.poytalaat

Vaasa

040 533 8900 vaasa@popa.fi


Palautusosoite: Lapin Kirjallisuusseura Ounasjoentie 5 A 8 96200 Rovaniemi

Palvelee Sodankylässä, Savukoskella ja Pelkosenniemellä! www.sompionkirjasto.fi

Lapillinen 45, 1/2018  

Lapin Kirjallisuusseuran jäsenlehti nro 45, toukokuu 2018

Lapillinen 45, 1/2018  

Lapin Kirjallisuusseuran jäsenlehti nro 45, toukokuu 2018

Advertisement