Page 1

2017 nro 44 Hinta 5e

L A P I N K I R J A L L I S U U S S E U R A R Y.


Lehden kuvataiteilija

OUTI PIESKI

Palkittu Outi Pieski, Kuva: Katja Haarla

Kuvataiteilija Outi Pieskin (s.1973) teoksissa yhdistyvät usein perinteet ja moderni, luonto ja kulttuuri, monokromaattisuus ja värikylläisyys tavalla, jonka kaikki voivat helposti hyväksyä omakseen. Lappilaisessa katsannossa kokonaisuus hahmottuu osaksi pohjoista, mutta Pieskin taiteen yleiset merkitykset ovat

selvästi laajemmat. Ilmansuunnasta irrotettuna niiden aitoutta ja alkuperäisyyttä korostavat kulttuuriarvot merkitsevät enemmän. Pieskin suurissa tilateoksissa on käsintehdyn tuntua. Materiaalit ja muoto vetävät puoleensa, katsomaan yksityiskohtia tarkemmin, aistimaan vapaasti ripustettuja teoksia kaikin aistein, hakemaan vastauksia kysymyksiin, jotka teosta tarkastellessa vasta muotoutuvat katsojan mielessä. Taiteilija elää ja asuu, tuottaa ja työskentelee hyvin erilaisissa maailmoissa. Hänen tuotantoaan on esillä Suomen ja Saamen maan eri taidelaitoksissa, lukuissa julkisissa ja yksityisissä kokoelmissa. Kansainvälisesti hän vaikuttaa Norjassa, Saksassa, Kanadassa, Ruotsissa ja Englannissa. Parhaillaan hänen suurikokoinen tilataideteoksensa on koko vuoden (vuoden 2017 loppuun) Lontoossa Southbank Centerissä. Taiteilija Outi Pieski on palkittu kuvataideakatemiasta valmistuttuaan (2000) mm. Mäntän kuvataideviikon pääpalkinnolla 2001 ja nyt 2017 Suomen Taideakatemian palkinnolla. Erkki Kaila


Lehden tiedot Julkaisija:

Lapin Kirjallisuusseura ry www.lapinkirjallisuusseura.fi

Sisältö

Lapillinen

Pääkirjoitus Suomi sata - runous kuusituhatta.............................................. 2

Jäsenlehden nimi on johdettu sanasta lapilli, laavasta jähmettynyt siru.

Ilmestymiskerrat: kaksi kertaa vuodessa,

seuraava numero 45 toukokuussa 2018, aineiston jättöpäivä 5.4.2018. Syksyn kaksoisnumero ilmestyy marraskuussa.

Tilaushinnat:

Lapillisen vuosikerta sisältyy Lapin Kirjallisuusseuran jäsenmaksuun. Jäseneksi voi liittyä verkkosivuilla lapinkirjallisuusseura.fi Irtonumero 5 € (ei ALV rek.) Lehteä voi myös tilata. Vuosikerta 15 €. Tilaukset: lapinkirjallisuusseura@gmail.com

Päätoimittaja: Erkki Kaila

Rovaniemi, 040 362 6155 Toimitussihteeri: Tapani Tavi Kittilä, 040 846 3036

Juhlavuoden kirjoituskilpailu Elämysmatkalla Lapin Satumaassa.......................................... 4 Kittilässä kirjoitetaan avoimena Tepaston Runopolulla aloitettiin................................................ 6 Sanan mahti................................................................................... 8 Kirja-arvioita Lakkasissa asuu satu – napasatu............................................. 10 Kemiläisiä runoilijoita................................................................. 11 Lapin unohdetut kirjat ja kirjailijat Asla Kangasniemi – Inarin MacLean....................................... 12 Martta Haatanen – ”aihekin kannatti vaivan”...................... 16 Kirja-arvioita Sanataiturin suorapuheinen esikoisrunoteos....................... 17 ”Yhen yön kestävä Työväenopiston alkeiskurssi”................. 18 Nelikko ajaa runoja vaahtopäillä............................................. 19 Oh-show-tah hoi-ne-ne.............................................................. 19 Runoja Rauni Magga-Lukkarin runoja suomeksi............................... 21

Ilmoitusmyynti ja laskutus:

Kirja-arvioita Eeppinen matka kauas ja takaisin........................................... 22

Vakituiset avustajat:

Proosaa Tammukan kalastuksesta ja vähän muustakin.................... 23 Lebensraum; Tosipohjainen, tosi pohjoinen kuvitelma...... 24

Eija Nissinen, Saija, 050 331 4539 Raili Ilola, Tornio Anna Kyrö, Keminmaa Irene Piippola, Rovaniemi Pälvi Rantala, Rovaniemi
 Arja Vasama, Rovaniemi

Toimituksen sähköposti: lapillinen@gmail.com Postiosoite: Ounasjoentie 5 A 8, 96200 Rovaniemi Painopaikka: Pohjolan Palvelut Oy, Rovaniemi ISSN 2342-9550 (Painettu) ISSN 2342-9569 (Verkkojulkaisu) Lehden verkkoversio: issuu.com/lapinkirjallisuusseura

Kulttuurilehtien liiton Kultti ry:n jäsenlehti Opetus- ja kulttuuriministeriö on myöntänyt Lapilliselle kulttuurilehtitukea.

Kannen kuva: Outi Pieski, Goddess Juksáhkká at Liŋkin Marsh 2014. Kuva Outi Pieski.

Kirja-arvioita Selviytymistarinoita korpimailta.............................................. 26 Elävää itälappilaista kerrontaa................................................ 27 Draamaa Aamu............................................................................................... 28 Sodankylän uimahallissa 6.6.2016.......................................... 29 Kirja-arvioita Banaanitalosta jäi muistot........................................................ 30 Energisen rennosti laiskanlinnan uumenista........................ 31 KIRJALAARI - uutuuksia 2017................................................ 32 Sanataiteessa tapahtuu Rovaniemen Wanhat Markkinat; Sanataiteen uutuuksia Jätkänlavalta..................................... 34 RunoRajaton 2017 – säkeitä 100-vuotiaassa Suomessa.... 35 Maalatut runot............................................................................. 35 Seuratoiminnan tapahtumia Runon vuoro – open mic Rovaniemellä.................................. 36 Keskiyön kirjoittajakurssien lumo säilyy................................. 36 Hyvässä Seurassa: Sodankylän kävijät................................... 37 Tekijöiden päivä ja seuran syysvuosikokous Torniossa 2.12.2017..................................................................... 38 Kirjailijayhdistysten talvipäivät................................................ 38 Sodankylän kirjoittajakurssi 2018............................................ 38 Tapahtumat kesällä 2018........................................................... 38 Lapin Kirjallisuusseuran arviointipalvelu........................ 40

1


Pääkirjoitus Suomi sata - runous kuusituhatta

M

aamme valtiollinen olemassaolo, sen itsenäinen taival kansakuntien joukossa saavuttaa pian merkittävän etapin. Sataa vuotta on näihin asti pidetty ihmisiän jonkinmoisena maksimina, mutta vakaan valtiollisen olemassaolon kannalta se on vain perusmitta. Sataan vuoteen liittyvät poliittiset tapahtumat, väestöjä ja kansanryhmiä koskettaneet vaiheet mullistuksineen muistetaan yksityiskohdissaan. Erityisesti ne hetket, jolloin itse on päässyt vaikuttamaan, ovat rekisteröityneet tarkkaan. Vielä on niitä, jotka olivat silloin läsnä, kun ratkaisevat historialliset tapahtumat tulivat ajankohtaisiksi. Moni muistaa omakohtaisesti, missä olimme ja mitä teimme, kun tilanteet maailmassa muuttuivat. Inhimillinen muisti on massiivinen tietopankki jopa yksilön tasolla. Kun puhumme yhteiseen käyttöön dokumentoiduista asiasisällöistä, tiedon määrä ylittää kertaluokilla ymmärryksemme, mutta me hallitsemme silti sitä. Kuinka poimia kaikesta vain tärkein, muodostuu ongelmaksi. Kaikelle on ominaista, että asiat muuttuvat. Yksilön henkilökohtainen muisti tyhjenee elämän päättyessä. Kaikki tietovälineet vaihtuvat ja vanhenevat nopeasti. Pysyäkseen yli ihmisiän muisti edellyttää asiantuntevaa virkistämistä. Sisältöjä siirretään uusille alustoille tietotarpeiden ja käytettävissä olevien tekniikoiden uudistuessa. Niin käy myös kaikelle kaunokirjallisuudelle. Savitauluista papyrukselle, papyrukselta pergamentille, pergamentilta paperille, paperilta disketille, disketeiltä pilveen ja pilvestä pian epäilemättä vielä suurempia volyymeja kattavaan, nopeammin ja helpommin selattavaan muotoon. Uudistusten yhteydessä aina jotakin katoaa tai muuttuu. Vain tärkein arkistoidaan vuosisadoiksi. Varmaa on, että jatkossakin me merkitsemme asioita muistiin. Meillä on sanottavaa ja tuotamme sitä aina lisää. Meitä abstraktiin ajatteluun pystyviä kirjoitustaitoisia yksilöitä on joka päivä enemmän kuin eilen. Jokaisella meistä on kyky kasvattaa kokonaisuutta. Jotkut meistä onnistuvat tekemään kokonaisuuteen muista erottuvia parannuksia.

2

Mutta mikä on kokonaisuus? Mitä on ja pysyy kasvun ja muutosten ytimessä? Voidaanko sille antaa yksiselitteinen nimi? Miten ja mistä se rakentuu? Jokainen meistä on oman elämämme ytimessä oppiva ja luova. Käytämme ja tuotamme luettavia sisältöjä päivittäin. Jo lapsena me ilmaisemme itseämme miettein ja tarinoin sekä peilaamme ympäristöämme loruin, lauluin ja kertomuksin, jotka syntyvät kerratessamme toisilta kuulemaamme. Vastaus edellisiin kysymyksiin on tavassamme ilmaista ajatuksia ja kommunikaatiossa. Meillä on myötäsyntyinen kyky puristaa mietteet tiiviiksi sanottavaksi ja antaa sanoille voima, joka muuttaa tekoina maailmaa. Jo ääneen lausuttu ajatus tai muistiin merkitty miete ovat tekoja. Niiden tulkinta ja siihen perustuva toiminta niin ikään. Kaikki tehty jää heti historiaan eikä sitä enää saa tekemättömäksi. Onneksemme historiaa kerrataan kertomuksin ja tekemistämme ohjaavat niistä omaksutut arvot. Vaikka kaikki tekninen tiedon tallennus lopetettaisiin me edelleen toimisimme luovuuteen ja kommunikaatioon perustuvan muistimme varassa. Oman muistimme tueksi riimittelisimme runoja ja arjen tarpeisiin juontaisimme joikuja. Niin on ennenkin keksitty keinot ja muistettu neuvot joilla selviytyä. Runous kaiken ytimessä, täällä meissä itsessämme, on pysynyt ja uudistunut aina kantasaamen sekä uralilaisten, balttilaisten ja germaanisten kantakielten sanoin lauletuista lauluistamme lähtien. Siitä suomikin on syntynyt. Erkki Kaila puheenjohtaja, päätoimittaja

Outi Pieski, Goddess Uksáhkká at Liŋkin Marsh
2014. Kuva Outi Pieski.


3


Juhlavuoden kirjoituskilpailu Elämysmatkalla Lapin Satumaassa

L

apin Kirjallisuusseuran ja Suomen Kulttuurirahaston Lapin maakuntarahaston järjestämän Lapin Satumaa -kilpailun satusaalis oli mittava: määräaikaan eli juhannukseen mennessä kilpailuun oli saapunut 159 satua. Elokuussa raadin jäsenet, sanataideohjaaja Virpi Peitso, tietokirjailijatutkija Pälvi Rantala, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Tuula Saraniemi ja kirjailija-runoilija Tapani Tavi (raadin pj) kokoontuivat jännittyneen innokkaina ruotimaan tuloksia. Kilpailuteksteissä sadun käsite oli ymmärretty ilahduttavankin laajasti. Mukana oli niin perinteisiä satuja, kertomuksia Lapin matkoista kuin huikeita fantasiaseikkailujakin. Myös lappilainen arki näkyi kertomuksissa. Teksteissä näkyivät vanhat uskomukset ja hahmot, mutta mukana oli myös uusia, raikkaita satujen sankareita. Lappi on mielentila. Se on satujen ja tarinoiden maa, joka herättää kiinnostusta sekä paikallisissa että muualta tulevissa. Teksteissä näkyykin niin eksoottinen pohjoinen revontulineen ja poroineen kuin arkinen Lappi, jossa moottorikelkka on luonteva kulkuväline. Tekstien mukana raatilaiset saivat matkustaa ympäri Lappia ja kokea huikeita seikkailuja.

Voittajasta raatilaiset olivat yksimielisiä. Valinnassa korostuivat paitsi kaunis kieli ja ehjä tarina, myös tuoreus sekä tuntuma Lapin kertomusperinteeseen. Muutenkin valinnoissa nousivat esiin juuri tuore ote tai näkökulma, kertomisen taito, kyky mennä suoraan keskelle tapahtumia sekä kiinnostavat hahmot. Raati totesi yksimielisesti, että hyvä idea ei riitä, vaan myös kielellä ja kerronnallisilla ratkaisuilla on merkitystä. Valitettavan moni hyvä idea kariutuu hiomattomaan kieleen. Lukijan pitää jaksaa lukea satu uudemmankin kerran, jotta se kantaa. Lapin Satumaa -kirjan toimittaa kirjailija Tittamari Marttinen. Kirjaan pääsee yhteensä 28 tekstiä. Lisäksi jokainen tuomari antaa kunniamaininnan yhdelle tekstille. Kirjan julkaisutilaisuudessa Torniossa 2.12. klo 15.00 palkitaan voittajat ja jaetaan kunniamaininnat. Raati totesi, että monissa kertomuksissa näkyy oma halu ja tarve kirjoittaa, ja se on sinällään jo arvokasta. Tarinoiden kirjo kertoo sen, että myös Lapin tarinoille on halukkuutta, ja niille voisi olla oma fooruminsa. Lapilliseen otetaankin jatkossa tekstejä, jotka jäivät kirjan ulkopuolelle erilaisen genrensä vuoksi.   Lämmin kiitos kaikille kirjoittajille huikeasta elämysmatkasta! Pälvi Rantala ja Lapin Satumaa -kilpailun raati

4


SUOMEN KULTTUURIRAHASTON Lap in r ah as t on

A P U R A H AT 2018 H A E T TAV I N A 10.1.–9.2.2018

Suomen Kulttuurirahaston Lapin rahaston apurahojen hakuaika on 10.1.–9.2.2018. Haku tapahtuu verkkopalvelussa osoitteessa www.skr.fi/apurahanhakija. Apurahoja on jaossa 543 000 euroa ja jakovuorossa olevat nimikkorahastot ovat: Mikko ja Sirkka Jokelan rahasto, Suoma ja Veijo Kärjen rahasto, Lapin tutkimusrahasto, Längmanin Yrittäjärahasto I, Martti Miettusen rahasto ja Aino Yliruokasen rahasto. Tieteisiin ja taiteisiin on mahdollista hakea kokovuotista apurahaa, jonka suuruus on 24 000 euroa. Laajoihin, maakunnallisesti merkittäviin ja tavanomaista suurempaa rahoitusta vaativiin kärkihankkeisiin voidaan myöntää 40 000 euroa yhtenä tai kahtena apurahana. Visuaalisiin taiteisiin myönnetään ainakin yksi kokovuotinen 24 000 euron työskentelyapuraha. A.E. Nordenskiöldin -stipendin tarkoituksena on edistää arktisen alueen tutkimusta, ja sitä voivat hakea kaikkien tieteen alojen tutkijat. Stipendi on 24 000 euroa, ja se myönnetään yhdelle henkilölle tai työryhmälle. M.S. Elomaan rahastosta jaetaan 12 000 euroa saamelaisopiskelijoiden tukemiseksi. Lasten ja nuorten kulttuuritoimintaan myönnetään vähintään 20 000 euroa. Apurahoja voivat hakea mm. opettajat tai lapsi-, koululais- ja nuorisoryhmien vetäjät. Lasten kulttuuritoiminnassa tärkeänä pidetään lasten osallistumista. Pienin myönnettävä apuraha on 2 000 euroa. Käsiteltäväksi otetaan hakemukset, jotka on toimitettu hakuohjeen mukaisesti Lapin rahastoon verkkopalvelussa 9.2.2018 klo 16.00 mennessä. Lisätietoja osoitteesta www.skr.fi/mkr/la. Tiedustelut: asiamies Marjut Kuusisto, marjut.kuusisto@skr.fi, puh. 050 385 7609 sihteeri Tittamari Marttinen, tittamari.marttinen.@skr.fi, puh. 050 321 1784.

www.skr.fi/la

5


JÄSENTOIMINTAA

Kittilässä kirjoitetaan avoimena Tepaston Runopolulla aloitettiin Kittilässä on kasvanut laminoituja lehtiä petäjiin Jokainen polun kirjoittaja saa tekstinsä laminoidussa ruudussa puuhun, laavun seinään, kannon konkkareihin tai esimerkiksi rotkolla kallion kylkeen. Tekstin tarkoitus on haastaa kulkija keskustelemaan kanssaan luonnossa, kuin vuorovaikutukseen sisällä luonnon taideteoksessa. Runopolun tekstejä ei koristella vaan maisema eri vuodenaikoineen maalaa sävynsä runosäkeisiin ja tarinoihin. Ensimmäisenä täkyyn tarttui keväällä 2016 Tepaston maa- ja kotitalousseura, joka ylläpitää luontopolkua kylän osuvan moton mukaan tunturien tuntumassa. Tepaston Runopolun reitti kulkee entiseltä kyläkoululta Isovuoman ja harjun ylittäen Perhejärvelle. Polun päissä ovat kodat nuotiotarpeineen ja välillä yksi laavu. Neljän kilometrin matkalle saatiin runoja ja tarinoita monelta puolelta Suomea.

Särestön Runopolku käy Ounasjoen rannalla. Kuva Maarit Niskanen.

6

Ounasjoensalmen Runopuut ripustettiin kirkonkylälle paljolti kulttuuri- ja sosiaalitoimen vaikutuksesta kirjoittajina ja kertojina myös vanhainkodin asukkaita ja eläkeläisten päivätoiminnan asiakkaita. Kittilän kolmas runopolku avattiin Suomen luonnon päivänä 26.8. Särestöniemen museoalueelle. Itseoikeutetusti Reidar Särestöniemi on yksi Särestön Runopolun kirjoittajista. Lapin kirjallisuusseura osallistui kirjoittajien hakuun ja seuran runoilijoita onkin esillä Särestön Runopolulla. Syksyn mittaan avataan vielä Kaukosen Runopolku, jossa polun tarinan juontaa paikallinen kyläkoulu ja Puurokaukonen-kyläyhdistys. Kannustajina Kittilän Runopolku-projektissa on ollut Suomi 100 vuotta 2017 ja Kittilä 150 vuotta 2018 -teemat. Ja syystä runopolkuja rakennellaan Kittilän alueelle koko vuosi 2018.


25.8.1972 Ikävöin edelleen sinua sydänvenäjän harmaapartainen mies. Ja yhä enämpi hirvittää talventulo –

Ennenvanhanenrakkaus Niimmonta käpyä, etton tarpheksi lehmiä ja lamphaja.

Olisimmehan voineet syksyllä kaivautua lumeen tai tehdä pesän muurasmäthäshen – nukahtaa kaulatusten kevään häikäisevään valoon saakka.

Haka ja pihalta niitettävä niity.

Ja varhaiskevään ensimmäinen taulunostaja olisi varovasti poistanut lumen ja tarjonnut konjakkipaukut.

Ja sie taivaltasit aina takasin, kuukausien matkan kaulailemhan roukon alle tai heinälathon.

Rappusissa vinkuu jo syystuuli mätänevät sienet muistuttavat kuinka kaikki tapahtuu ajallaan mennäkseen ohi. Ikävöin sinua Venäjän harmaaparta.

Pyrita

Mie kokuaisin talvela poronpapanoja kevhäksi ruusupuskan alle

Vaara vai.. tai tunturi (Avoin kirjoittajaryhmä, 2017)

Reidar Särestöniemen runomuotoisia päiväkirjamerkintöjä, Särestöniemi-museon arkisto.

Avoin kirjoittajaryhmä Kittilässä kuvataiteilijoita Reidarin lisäksi piisaa myös herran vuonna 2017 aivan Avoimeen kirjoittajaryhmään asti. Ryhmän yhdeksästä jäsenestä joka toinen harjoittaa myös kuvan tekemistä niinpä odottaa saattaa metaforaa teksteistä löytyvän. Avoin kirjoittajaryhmä tekee Tunturi-Lapissa runokeikkaa, ryhmäläisiä toimii pohjakirjoittajina kullakin runopolulla ja ryhmässä on ajateltu painattaa aina uusi antologia vuosittain 2020 saakka.

Avoin kirjoittajaryhmä on kokoontunut viime marraskuusta lähtien Kittilän kirjastolla runoilija-kirjailija Tapani Tavin toimiessa talven kunnan kulttuuritoimella kirjakuraattorina. Avoin kirjoittajaryhmä on kaikille avoin. Tulla ja mennä ja on maksuton. Kittilän Avoimen kirjoittajaryhmän antologia Vaara vai.. tai tunturi ilmestyi lokakuussa 2017 ja se tehtiin yhdessä pohjoiskarjalaisen Koillinen Pielisjoen kirjoittajatehdas -ryhmän kanssa. Tapani Tavi Runoilija-kirjailija

7


Sanan mahti

S

anoissa oli muinoin, sanokaamme 3000 vuotta sitten voimaa. Jokainen sana oli voimasana; se ei ollut vain kohdetta ilmaiseva, äänteistä muodostettu merkki, vaan sillä uskottiin olevan konkreettinen, kouriintuntuva ja todellisuutta rakentava yhteys tarkoittamaansa ilmiöön. Sana oli kohteen näkymätön olemus. Saamelaisten joikujen lyriikoissa oli ja säilyi pitkään täsmälleen tämä latinki. Musiikilliset ja kielelliset keinot rakentavat maagisen suhteen joiun (livde, leu’dd, luvv’d, luohti, vuolle) kohteeseen. Joiku ei kerro kohteestaan kuten laulu, vaan kohde omistaa oman joikunsa. Yliluonnollisia otuksia ja ilmiöitä koskevissa sanoissa oli näiden toispuoleisten kummajaisten voimaa eli väkeä. Tarinan kertominen, runon laulaminen, oli riitti, joka pani punttiin vipinää ja uusinsi myytin. Syntyloitsut olivat muinaissuomalaisten erikoisosaamisen alaa. Vastaavia loitsutyyppejä ei löydy muista kulttuureista. Ne ovat alkuperäismyyttejä, jotka toimivat sen ajatuksen voimalla, että ilmiön salaisen alkuperän selvittäjä pystyy myös hallitsemaan kyseistä ilmiötä. Lauletut runot esittelivät myyttejä pohdittaviksi, mutta loitsut aktivoivat myytistä välineen, latasivat sanat väellä, jolloin uskottiin voitavan vaikuttaa todellisuuteen. Sen minkä myytti sanoo, loitsu toimeenpanee. Manaus on loitsun primitiivisin laji; loitsut ovat käskyjen ja kieltojen metafyysisiä laajennuksia. Itämerensuomen ja saamen esivaihetta edustava suomalais-ugrilainen kieli eli uralilainen kantakieli rantautui Itämeren ääreen alle 4000 vuotta sitten. Volgan mutkasta ei marssinut Väinämöinen sauva kädessään ja napiseva Suomen kansa peesissään kohti Karjalan laulumaita ja Pohjanlahtea, vaan kyse oli vuosituhantisesta pienten ryhmien tihkumisesta ja hakeutumisesta kauppareittiä pitkin pohjoisen suuntaan, jatkuvasta vuorovaikutuksesta ja kielijärjestelmän kehityksestä. Vanhan kielen kuolemisesta ja uuden omaksumisesta. Sekä sattumasta että vääjäämättömyydestä. Jos suomen kielestä otetaan pois viimeisten 6000 vuoden aikana tulleet lainasanat, jäljelle jää kyy, pyy ja nato, joista viimeksi mainittu ei ole sotilasliitto vaan naimakaupan kautta syntynyt sukulaissuhde: aviomiehen sisar. Suomen kieli on siten syvällä nykyisen Venäjän alueella syntynyttä tuontitavaraa Suomenniemelle. Samoin on Suomenlahden eteläpuolella syntynyt suomensukuisten kielten kohotettu, nelipolvinen runomitta, jonka perusrakenne saatiin balttinaapureilta ja joka kypsyi Virossa ja meillä notkeaksi kalevalamitaksi ajanlaskun alun vaiheilla. On erittäin mahdollista, että 8

tämä suomen kielen luova ulottuvuus ja sen taidokkaat varhaisrautakau-den käyttäjät antoivat suomen kielelle sen lisäarvon, jonka avulla se kukisti kielikilpailijansa täällä vuoden nolla jälkeen. Suomenniemelle vakiintui asumaan läntistä kansaa, joka ryhtyi puhumaan itäistä kieltä. Vähän karkeistaen määriteltynä: olemme suomea puhuvia ruotsalaisia. Kalevalamitta toi suomen kieleen uniikin ja seksikkään, kilpailevista indoeurooppalaisista kielistä (muinaisruotsi, muinaisgermaani, gootti) puuttuvan viihdearvon! Nykykäsityksen mukaan niemellämme on puhuttu suomea noin vuodesta nolla alkaen. Suomen murteet ja niiden pohjalta myöhemmin rakentunut suomen kieli kehittyivät omaksi itämerensuomalaiseksi variantikseen vasta ajanlaskumme alun jälkeen. Se oli rannikkoseutujen kieli. Monikulttuurinen meininki kuitenkin vallitsi. Piikkiöstä Laitilaan ulottuvalla ”germaanivyöhykkeellä” näkyvät vahvat skandinaaviset vaikutteet, ja kielen käyttö alueella oli sen mukaista. Myös balttilaiskielillä oli puhujia etelä-rannikolla. Saamen kieli polveutui kantasaamesta noin vuosina 300-500 ja levisi etelästä pohjoiseen niille alueille, joilla sitä nykyään puhutaan. Nykyinen Saamenmaa käsittää Keski-Skandinaviasta Kuolan niemimaan päähän jatkuvan alueen, joka myötäilee Jäämeren rannikkoa, mutta kurottaa myös pitkälle sisämaihin. Laaja alue on versonut kymmenen saamen kielihaaraa. Etelästä saamen kieli hävisi vasta toista tuhatta vuotta jälkeen ajanlaskumme alun lukuun ottamatta paikannimiä. Poroa ja Lappia vilisee nykyisillä Etelä-Suomen kartoilla. Termit ovat voineet vääntyä vähän. Lapua (Lappo) on yhtä kuin lappi, ja Lohtaja tulee saamen sanasta luohta eli lahti. Kehäkolmosen kyljestä alkava Nuuksion kansallispuisto juontaa nimensä saamen sanasta nuuksa, joka tarkoittaa joutsenta. Näitä kauniita lintuja soutelee tämän hienon ja kallioisen järviylängön vesissä nykyisinkin. Saamelaisten levinneisyys oli kaikkein laajimmillaan ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen aikana, jolloin saamelaisia kierteli Laatokalta Jäämerelle ja Vienanmereltä Atlantin rannikolle. Vain Suomenniemen lounais- ja eteläkaistat olivat ruotsin- ja suomenkielisen viljelijäväestön hallussa. Laajoilla alueilla partioivien pienten saamelaisten pyyntiporukoiden verkosto kattoi kaikki merkittävät vesistöalueet. Parempi olisi ehkä puhua lappalaisista, joilla tarkoitetaan maata viljelemättömiä eränkävijöitä. Nimitys on peräisin syrjäseutua merkitsevästä sanasta lappi tai lape. Nämä lappalaiset eivät olleet yksi heimo. Osa lappalaisista puhui saamea, mutta suomenkielisiä löytyi myös


Kirjailija, teatterimies Juha Hurme on tehnyt yhteistyötä Lapin Kirjallisuusseuran kanssa 20 vuotta. Lähes joka kesä hänen vetämänsä draamakurssi Sodankylän Sompion koululla on täyttynyt innokkaista opiskelijoista. Yhtä odotettu on ollut myös Juhan aamuluento Paarmannin salissa. Monet niistä ovat ennakoineet teatterimiehen tänä syksynä julkaisemaa romaania Niemi (Teos). Kirja kertoo tarinaamme alkuräjähdyksestä Ruotsin vallan päättymiseen 1809.

runsaasti. Liikkuva elämäntapa, kalastus ja metsästys olivat lappalaisia ryhmiä yhdistävät tekijät. Poronhoitohommiin päästiin vasta paljon myöhemmin. Suomenkielisen runolaulun varhaisin kausi ulottuu 4000 vuoden päähän, sieltä jostain periytyvät alkumyyttien, karhunpeijaisrunojen ja loitsujen aiheet. Runomitta alkaa kehkeytyä Suomenlahden tuntumassa pari kolme tuhatta vuotta sitten. Näihin aikoihin suomenkieliset lainasivat balttiserkuilta kanteleen (sekä soittimen että sen nimen) ja virren (yleisnimitys lauletuille runoille) sekä sadat hienot tarinat runoihinsa. Lopulliseen muotoonsa kahdeksantavuinen, nelipolvinen runomitta kypsyi suomenkielisen asutuksen piirissä ajanlaskun alussa, jolloin alettiin laulaa myös sankareista, niistä samoista, joista Elias Lönnrot teki maailmankirjallisuutta 1800 vuotta myöhemmin. Sampo-tarinan juuret ulottuvat suomalais-ugrilaisten ja indoeurooppalaisten kansojen vuorovaikutukseen vuosina 4000-2000 ennen ajanlaskumme alkua. Saimme tuolloin arjalaisilta eli indoiranilaisilta naapureilta sellaisia varsin tarpeellisia ja järeitä sanoja kuin jumala, taivas, mana, marras, syntyä ja sammas. Myyttisen sammas- eli sampopylvään huippu osuu Pohjantähden merkitsemään taivaan (tähtien kirjoma kansi, kirjokansi) keskukseen, jonka ympäri taivas näyttää pyörivän kuin jauhava mylly. Sampo on kosminen elementti, joka jauhaa hyvyyttä. Sen perustat ovat kuitenkin syvällä maassa eli alisessa maailmassa. Sammon valmistamista kuvataan mahdottomuussäkeillä: se on tehty mitättömästä roskasta, jota ei varmuuden vuoksi ole olemassakaan. Ei sitä niin vaan sampoa tehdä! Kansanrunoudessamme lähes kaikki on lainaa. Pitkät tiiviin kanssakäymisen kaudet, jotka toivat suomen kieleen indoiranilaisten, balttilaisten, muinaisgermaanisten, slaavilaisten ja ruotsalaisten lainasanojen kerrostumat, ovat väkevällä kouralla muotoilleet suomalaisten runoutta. Mitä syvemmälle kalevalamitassa kahlataan, sitä kiinteämmin suomalainen perinne punoutuu virolaiseen. Läntiset itämerensuomalaiset: virolaiset, vatjalaiset, inkeroiset, suomalaiset ja karjalaiset lauloivat. Kaikki lauloivat! Runolauluna vedeltiin maailmaa hahmottavat myytit ja ajankohtaiset asiat, itkettiin kuolleet ja juhlittiin häät, peijattiin karhut ja loitsittiin vaivat. Laulukulttuurin läpäisevästä voimasta kertoo se tosiasia, että säkeitä saatiin talteen käsittämättömät määrät vielä 1800-luvulla, kun keruuseen älyttiin ruveta 300 vuotta myöhemmin kuin olisi pitänyt! (Suomen kielestä tuli

Juha Hurme Sodankylän kirjoittajakurssilla 10.6.2017.

Toimitus

Agricolan ja kumppaneiden voimin kirjakieli 1500-luvulla.) Kuinka valtavat määrät näitä runoja onkaan vuosisatojen ja -tuhansien aikana syntynyt – ja kadonnut. Miten outoa ja erilaista tämä laulun kulttuuri – ja muu elämän meno – oli meidän vinkkelistämme katsottuna! Laulu oli ja eli piskuisissa porukoissa mökeissä, kyläpahasissa ja suvuissa. Tämä tarkoittaa sitä, että toisilleen laulavat inehmot tunsivat toisensa koko elämänsä ajan. Laulut kulkivat pelkän muistin varassa, ihmisyksilön välityksellä sen minkä kulkivat, ajasta aikaan, polvesta polveen, kylästä kylään ja suvusta sukuun. Miten hiljainen tämä maailma olikaan ja miten pimeä näillä leveyksillä syksystä kevääseen. Arktinen pimeys oli samanismin ja runouden kasvualusta. Puolet vuodesta oli niin pimeää, että vain kipinöivät metaforat näkyivät! Laulu oli ainoa lääke kaamosmasennukseen, elämänlanka. Joku lauloi, muisteli, improvisoi, toiset kuuntelivat, tapailivat säveltä, painoivat mieleen, treenasivat. Sitten vuoroa vaihdettiin. Kaikki lauloivat, mutta ihmisiä oli vielä vähän, ajanlaskun alussa kymmenen tai kaksikymmentä tuhatta ja sydänkeskiajallakin vain jotakin sadantuhannen pintaan. Kalevalakielen käyttöala levisi yhteisön kaikkeen toimintaan. Se oli epiikan, lyriikan, magiikan, häiden, karhunpeijaisten ja vuotuispippaloiden hallitseva kieli. Ei ole sattumaa, että soittaminen ja juttu ovat ikivanhoja suomalais-volgalaisia sanoja, kulttuurikäsitteitä. Ne olivat selviytymiskamppailun kovaa teknologiaa, niiden avulla pysyteltiin hengissä ja säilyttiin ihmisinä. Ne ovat sitä yhä. Juha Hurme

9


KIRJA-ARVIO

Lakkasissa asuu satu – napasatu Henny Utsi Åhlin: Lakkaslapset. Suomentanut Carl Åhlin. Barents Publisher 2017. Alkuteos Lakkasbarnen 1981.

P

ohjoiskalotilla ovat ihmiset aina liikkuneet ja muuttaneet valtakunnan rajojen yli kuka mistäkin syystä. Mukanaan ihminen tietämättään vie mennessään kielensä, tapansa ja kulttuurinsa, myös uskontonsa ja arvomaailmansa. Norrbottenin läänin Mertajärvellä lähellä Suomen Kaaresuvantoa syntyneen suomea äidinkielenään puhuneen Henny Utsi Åhlinin esikoisteos Lakkasbarnen on vuodelta 1981. Kirjan hän kirjoitti pienille ottotyttärilleen kertoakseen kotikylästään Pohjois-Ruotsissa. Jokaisessa kodissa puhuttiin suomea. Lapset oppivat ruotsin vasta kansakoulussa. Teos oli ilmestyessään menestys. Nyt hänen lapsenlapsensa Carl Åhlin on suomentanut Lakkasbarnenin. Lakkaslapset on lämminhenkinen, sanoisin jopa nostalginen teos lapsista ja kylästä, jossa yhteisyys oli itsestään selvää. Muutama sana kielellisesti lahjakkaasta kääntäjästä on paikallaan. 11-vuotiaana Carl halusi opiskella suomea. Hänelle ostettiin CD ja suomenkielinen kirja. Kielitaito karttui ilman opetusta ja isoäitinsä toivomuksesta Carl suomensi Lakkasbarnen.

Kylä pohjoisessa Lakkaslapset kertoo 1930-luvun Vaaran pitäjän kylästä Lakkas (Mertajärvi), joka on kylä Ruotsin Tornionlaakson pohjoisessa kolkassa. Tunturin laelta nähtynä kylä sijaitsee kahden suuren järven syleilyssä. Asumukset ovat kuin tarjottimella: on kauppapuoti, posti ja koulu sekä muutama talo. Ihmiset saavat elantonsa maataloudesta. Navetassa on lehmiä, lampaita ja sikoja. Kylältä kuuluu talvisena pakkaspäivänä kirveeniskuja, kaivon vintin kitinää, koiran haukuntaa ja lasten ääniä. Talvisin Lakkasissa majailee saamelaisia, koska heidän talvisijansa on pystytetty muutaman kilometrin päähän kylästä.

Lakkaskylän lapset koulussa Kylän keskellä seisoo kolmentoista lapsen kyläkoulu ‒ koko kylän kokoontumispaikka. Siellä äänestetään ja pidetään suomenkielisiä seuroja ja kyläkokouksia sekä tansseja nuorisolle lauantai-iltaisin. Koulussa on ruotsinkielinen opettaja, joka opettaa kolmea luokkaa yhtä aikaa. Hän viihtyy kylässä. ”Akatkin sanovat, että Iris Repa on hyvä. Kaikki on hyvässä järjestyksessä ja hän pitää lapset kurissa.” Koulussa on suomen puhuminen kielletty. Kouluhallituksen päätöksestä pitää opettaja tiukasti kiinni. Lapset käyttävät suomea silloin, kun viesti ei ole tarkoitettu opettajan korville. Kyläkoulussa ei kuitenkaan sorreta suomenkielisiä.

Sormus lehmänpaskassa Alli on piikomassa yhdessä kylän taloista ja kihloissa Hjalmarin kanssa. Sormukset hankittiin postimyyntiluettelosta. Tosin Allin sormus on aavistuksen verran väljä. Ja arvaahan sen, miten siinä käy ‒ sormus katoaa. Navetassa Hjalmar kuvailee heidän tulevaa elämäänsä ämpärillä istuen. Morsiantaan hän ei kuitenkaan auta, koska lypsäminen on naisten hommaa. Alli huomaa muutaman päivän päästä kihlasormuksensa kadonneen. Lasten kanssa tuumailtuaan hän tulee siihen tulokseen, että lehmä on syönyt sormuksen. Olalle ja Miinalle Alli lupaa pankkikruunun, jos sormus löytyy. Ja tuumasta toimeen. Paskakasat tongitaan perusteellisesti ennen ulosheittoa. Ei löydy Allin sormusta lannan seasta, vaan kreivi Ferdinand von Stjernstrålenin kultainen kantasormus. Lakkaslapset on kertomus menneestä ajasta Suomen länsirajan tuntumassa. Meistä kukaan ei kaipaa lannanluontia, kulkutauteja eikä niukkuutta. Mutta yhdessä tekemistä, talkoohenkeä ja toisesta välittämistä me kaipaamme. Raili Ilola

10


KIRJA-ARVIO

Kemiläisiä runoilijoita Maija-Liisa Huovinen: Ilo nousee syvistä vesistä. Mediapinta 2017. Heli Luokkala-Nevalainen: Painava nainen. Mediapinta 2017. Elsa Partala ja Piia Toppila: Sisäänkirjoitettua. Mediapinta 2017.

K

emistä löytyy paljon kirjallisuuden eri lajien taitajia, niin ensikertalaisia kuin aikaisemmin julkaisseita kirjoittajia.

Maija-Liisa Huovisen ensimmäiset julkaistut runot antoivat nimen Kirjoittajaryhmä Ringin antologialle Ikkunalla keltainen kukka kaksi vuotta sitten. Nyt Huovinen on koonnut ensimmäisen oman kokoelmansa, Ilo nousee syvistä vesistä, joka seuraa ihmisen matkaa ”tunteiden kipeällä sillalla”. Katse kohdistuu erityisesti matkan alku- ja lopputaipaleeseen, lapsuuteen ja vanhuuteen. Välittöminä kohtaamisina tai lämpiminä muistoina ne koskettavat toisiaan: ”Vasen jalka lattialla / oikea pituudeltaan vuoteen reunalla ‒ / se oli äidille hyvä asento / veisata iltavirtensä: // ´… sä nukkuissamme suojaa / majamme matala…´.” Elämä tarjoaa herkälle ihmiselle iloa ja kauneutta, mutta myös huolta ja ikävää. Runo toisensa jälkeen vakuuttaa teoksen nimen lailla: ”Ilo on pohjalla // Se nousee syvistä vesistä.” Heli Luokkala-Nevalainen jatkaa kolmannessa kokoelmassaan, Painava nainen, naisen elämän eri puolien ruotimista. Suurin osa runoista on osoitettu sinälle. Ettei asemoisi itseään liian ahtaaseen poteroon, lukijan kannattaa huomata, että runojen minä puhuu monen ihmisen nimissä monelle sinälle, myös itselleen. Puhuttelua käytetään tehokeinona varsinkin uskonnollisessa ja aatteellisessa sekä rakkausrunoudessa. Tässä kokoelmassa puhuttelu tuntuu kertovan siitä, että runot ovat syntyneet vauhdilla ja voimalla, pakottavasta tarpeesta purkautua ja löytää kuulijansa. Synonyymit, toistot ja luettelot vahvistavat vaikutelmaa, että sanat pumppaavat toisilleen painetta päästäkseen ilmoille:

”Ja kun joku vihdoin sulattaa häikäisee tekee ihmeen / kuu kalmansa kourissa korisee, kansa silmät suu ammollaan / tuskissaan ojentaa reikäisiä sydämiään, polttaa näppinsä sieluissaan / huutaa itkee nauraa kauhuissaan, tilkitsee valoa /sammuttaa pelottavaa paloa.” Runo on ylipäätäänkin henkilökohtaista puhetta, mutta puhuttelu suorastaan vetää lukijan osalliseksi runoon, niin että tämä kokee itsensä joko puhujana tai puhuteltavana; kysymässä, odotetaanko minulta jotakin ja jos niin mitä. Sisäänkirjoitettua on Elsa Partalan ja Piia Toppilan yhteisteos. Kokoelma alkaa Partalan runolla runojen synnystä ja päättyy Toppilan runoon runon vastaanotosta. Väli täyttyy teksteistä, joiden aiheina ovat ihmiset, luonto, tuuli, varjot ja ennen kaikkea rakkaus. Naisten maisema on yhteinen, minkä ansiosta teos on ehyt kokonaisuus, mutta yhteistä maisemaa katsovat kahdet itsenäiset silmät. Näytteitä saman aiheen erilaisesta käsittelystä ovat esimerkiksi runot keväästä (Partalan Kevätruno ja Toppilan Valon tuoja) ja rannasta (Partalan Lähtö ja Toppilan Vastarakkautta). Partala on pohjoisessa Suomessa tuttu kirjoittaja. Kokoelman jäsentely kertookin kokemuksesta. Toppila on uusi tuttavuus, jolla on kyky nähdä runon hetki, ihmisen tuntoja peilaava konkreettinen kuva tai tilanne, ja katsoa sitä toisin. Syntyy yllätys, joka joskus hymyilyttää, mutta usein myös järkyttää. Pidän erityisesti Toppilan selkeästä kielestä sekä taidosta yhdistää kiteytynyt ajattelu ja pakoton kerronta. Runoja ei ole kahlittu samaan muotoon, vaan sisältö on saanut valita ilmaisunsa. Runojen koskettavasta pohjavireestä kertovat esimerkiksi Mene matkoihisi -otsikon alla olevat säkeet: ”Tuuli on nostanut lumpeen mustuneen lehden pystyyn. / Se liekkuu veden pinnalla kuin sanoen ‘Mene matkoihisi. / Mitä siinä tuijotat hajoamistilaani’.” Anna Kyrö 11


Lapin unohdetut kirjat ja kirjailijat ARTIKKELISARJA ALKAA

A

rtikkelissaan “Juho Koskimaa - lahjakkaan Lapin kirjailijan tragedia” Veli-Pekka Lehtola kirjoittaa: “Omana aikanaan hyljeksityt taiteilijat nousevat arvossa, suositut kirjailijat unohtuvat - sehän on tavallinen ilmiö taiteen historiassa”. Juho Koskimaata ei löydy tietosanakirjoista, ei Rafael Koskimiehen “Elävä kirjallisuushistoria” -teoksesta, eikä hänen teoksiaan ole julkaistu 1980-luvulla toimitetussa Lapin-sarjassa, jossa tuotiin esiin lappilaisia kirjallisuuden klassikoita. Unohdettu - kenen unohtama sitten on unohdettu kirjailija? Lukijoiden, kirjallisuusväen, tutkijoiden? Onko kirjailija unohdettu, jos niin sanottu suuri yleisö ei muista häntä, vai riittääkö unohdetun määritelmäksi se, että on pudonnut pois kirjallisuuden kaanonista? Onko etelässä tunnettu kirjailija unohdettu, jos häntä ei enää tunneta pohjoisessa - tai päinvastoin? Tässä juttusarjassa esittelemme unohdettuja Lapin kirjailijoita ja niitä kirjoja, jotka löytyvät kirjastojen varastohyllyiltä, joista ei ole otettu uusintapainoksia, jot-

ka vain ahkerimmat lukijat usein sattumalta tai vaivan takaa löytävät. Kirjoja ja kirjailijoita, joita ilman kuva Lapin elämästä ja elinkeinoista, sen ihmisistä ja heidän kohtaloistaan jää kapeaksi, aukkoiseksi ja historiattomaksi. Sarjan aloittaa kaksi kirjoitusta: Veli-Pekka Lehtolan mainio muistelma ja analyysi Asla Kangasniemestä ja Anita Myllykosken kirjoitus Martta Haatasesta eli Mukan Sohvista. Irene Piippola ja Pälvi Rantala

Lähde: Lehtola, Veli-Pekka: Juho Koskimaa - lahjakkaan Lapin kirjailijan tragedia. Teoksessa Taidetta ja tarinoita antiikista pohjan perille. Kunnianosoitus taidehistorian professori Tuija Hautala-Hirviojalle hänen täyttäessään 60 vuotta. Lapland University Press, Rovaniemi, 2017.

Asla Kangasniemi – Inarin MacLean ”Siihen aikaan kun Alistair MacLean oli eniten myyty kirjailija Suomessa, markkinoille ilmaantui kotimaisen Asla Kangasniemen jännäreitä. Ne olivat hyviä, ihan MacLeanin veroisia ja paljon parempia kuin esim remekset. - - Kuka tietää Aslasta? Kirjojen kustantaja oli WSOY. Miksei mies kirjoita? Onko enää tässä maailmassa vai mistä on kyse? Luulen että lukijoita riittäisi.” Näin kyseli nimimerkki Hyviä opuksia lokakuussa 2012 Suomi24 -nettipalstalla. Viiden vuoden jälkeen kysymykseen oli tullut vain yksi vastaus: ”Hän on kuollut 1992.” Siinä nimimerkki Sologdin viittasi Kirjasampo-nettisivun tietoihin. Kysyjä kiteytti hyvin inarilaisen Asla Kangasniemen (1946-1992) tähdenlennon suomalaisen jännityskirjallisuuden taivaalla. Kangasniemi julkaisi kaksi kirjaa ja katosi. Kymmenen vuotta nuorempana Inarin kylän poikana olin aitiopaikalla seuraamassa Asla-ilmiötä. Asla Kangasniemi, WSOY

12


Kovaksikeitettyä jännitystä Erityisen aitiopaikastani teki se, että olin kylän sivukirjaston hoitajan poika. Kirjastoon tulevat lehdet ja kirjaluettelot kiersivät aina ensin Lehtolan Teuvon pöydän kautta. Parhaassa maclean-iässä olevana keskikoululaisena tutkin aina halukkaasti WSOY:n uutuusluettelot, joista pääsin näkemään johtavien jännityskirjailijoiden uusimmat vaiheet ja teokset. Ajan johtavia tekijöitä olivat brittikirjailijat Alistair MacLean ja Desmong Bagley, joiden kovaksikeitetyissä tarinoissa sekoittuivat suurpolitiikan intressit ja kansainvälinen rikollisuus. Niissä myös liikuttiin James Bondin tyyliin maasta toiseen pitkin maailmaa. Jo teosten nimet, kuten MacLeanin Takaa-ajo Vaccarésiin tai Bagleyn Vivero ja Islannin peli veivät inarilaispoikaa maailmalle. Kussakin maassa kirjailijat kehittelivät kansallisia tapoja murhata ihmisiä. Mieleeni jäi MacLeanin romaanin Kahlenukke kohtaus, jossa Hollannin maaseudulla sankari yritettiin murhata heinähangoilla. MacLeanin romaaneissa minä-muodossa kertova kyyninen sankari selvitti kansainvälisiä rikoksia. Usein hän johti armottoman luonnon keskellä miesryhmää, joka alkoi harveta salamurhien takia ja jossa paljastui yllättäviä petoksia, mutta myös päähenkilön motiivit saattoivat osoittautua toisiksi kuin aluksi luultiin. Suomen suurin kustantaja WSOY oli ottanut paikkansa kovimman luokan kansainvälisen jännityskirjallisuuden julkaisijana. Se kehitti MacLeanin ja Bagleyn teoksille jopa oman kirjatyyppinsä ja typografiansa alleviivaamaan kovaksikeitettyä jännitystä, jota kirjojen otsikot vielä täsmensivät: Pelko on aseeni, Kun kello lyö... tai Kotkat kuuntelevat. Inarilainen Kangasniemi sopi ja sovitettiin tähän samaan formattiin

Jäiset jäähyväiset ”Lumimyrsky alkoi näyttää todellista voimaansa jo aamulla kahdeksan aikoihin. Tällöin kaikki tiet, vuonon rantaa kulkevaa päätietä lukuun ottamatta, oli suljettava liikenteeltä. Myrsky tuli Pohjois-Atlantilta ja pyyhkäisi Finnmarksviddan yli jatkaen matkaansa Neuvostoliiton pohjoisrannikkoa Novaja Zemljalle, missä se alkoi menettää voimaansa. - - Puolenkymmentä liinavenettä heittelehti poijuihin ankkuroituna Nordbankilla koko myrskyn ajan. Tuulen rajuutta osoitti se, että yksi veneistä menetti takilansa. Isomasto kaatui ruorihytin päälle murskaten sen. Mesaanimasto häipyi paikaltaan ja mursi reelingin ylimmän lankun.”

Näin dramaattisesti alkaa Asla Kangasniemen esikoisteos Jäiset jäähyväiset (1972), joka kertoo Jäämeren pienestä kalastajayhteisöstä ja sinne vähitellen ilmaantuvista, toinen toistaan arvaamattomammista vieraista. Kirjan ilmestyessä Kangasniemi oli 26-vuotias nuorimies, joka oli ehtinyt olla TVL:n töissä, laturina, porarina, vahtimestarina, kalastajana ja toimitusharjoittelijana. Kalastuskokemukset Jäämerellä tekivät Kangasniemestä kirjailijan, sillä esikoisteoksensa puitteet hän hahmotteli juuri troolikalastajien maailmasta. Romaani kuvaa minä-muodossa suomalaista toimittajaa, sisäisesti ristiriitaista etsijää, joka saapuu Finnsøyn kalastajakylään miettimään elämänsä merkitystä. Hän on ollut täällä kalastajana ja jättänyt lähtiessään myös rakastettunsa. Jännitys latautuu vähitellen, kun paikallisen kirkkoherran johtama hanke toisen maailmansodan aikana hukkuneiden saksalaissotilaiden nostamiseksi alkaa saada epäilyttäviä piirteitä. Pappi on alkujaan saksalainen, ja päähenkilölle kalastajatovereineen paljastuu, että kyseessä onkin sodan aikana kätketyn natsiaarteen metsästys. Yön kähmässä liikkuu jos

13


jonkinlaista hiiviskelijää, saksalaisista roistoista NATOn tiedustelijoihin ja kansalliseen Sikkerhetspolitiin. Uusi käänne paljastaa, että kyse ei ole vain aarteenetsinnästä, vaan myös huumeiden salakuljetuksesta pohjoisen avoimien rajojen kautta Norjaan, Ruotsiin ja Suomeen. Päähenkilö löytää nyt oman sisäisen ristiretkeläisensä, joka haluaa todistaa olevansa ”järjestäytyneeseen yhteiskuntaan sopiva ja soveltuva ihminen”. Arvosteluissa Kangasniemen kirja vertautui monessa suhteessa MacLeaniin, johon kustantamon typografiakin tietoisesti viittasi. Jäiset jäähyväiset sijoittui kansainvälisen politiikan ja rikollisuuden risteyskohtaan. Samoin yhdistävänä tekijänä oli väkivaltaisten tapahtumien sijoittuminen raakaan luonnonympäristöön, keskitalven hyiselle merelle. Kangasniemi käytti monia MacLeanin keinoja yllätysmomentin luomiseksi, mutta hänellä oli myös omia tyylillisiä ratkaisuja, kuten tajunnanvirtatekniikka kohtauksessa, jossa huumattua päähenkilöä yritetään lavastaa pakkasessa jäätyneeksi. Jäisten jäähyväisten kerronta on verkkaisempaa kuin MacLeanillä, mikä antaa mahdollisuuden kuvata rauhallisemmin kalastajakylän arkea. Kirjailija luo realistisen tunnelman vankalla asiantuntemuksella ja yksityiskohtaisella kuvauksella. Erityiseksi teoksen tekee troolikalastuksen arkipäivän ja pohjois-norjalaisen kalastajakaupungin tyylitelty, mutta osuva kuvaus.

Teoksen suomalaisin kohtaus on tietysti se, kun sankari menee hotellissaan saunaan, jossa hänet tainnutetaan lukitsemalla ovi ja heittämällä runsaasti vettä kiukaalle. Sankari joutuu KGB:n kidutukseen, mutta onnistuu karkaamaan ja ryntää hotellin aulaan poliisia huutaen, verhonaan vain käsiraudat ja automaattipistooli. Bagleyn romaanin roistona on perisuomalainen Hannu Merikken, jonka Neuvostoliitolle suunnittelema röntgensädelaser on uhka koko ihmiskunnalle. Brittien tiedustelupalvelu ja CIA haluavat tehdä salaisen retken Neuvostoliiton rajan yli Ensoon varastamaan Merikkenin suunnitelman. Päähenkilö suuntaa matkansa Lappiin – kuten myöhemmin selviää – harhautuksen vuoksi. ”Ivalon läpi ajaessaan he kohtasivat ensimmäiset harvat koreavaatteiset lappalaiset.” Lapin kansallispuistoissa kansainväliset tiedustelupalvelut vainoavat toisiaan ja sankaria. Kevon kanjonissa käydään tulitaistelu CIA:n, KGB:n ja tšekkitiedustelun välillä. Bagleyn inarilainen fanikin ymmärsi, että uusin kirja oli surkea sepustus, rimanalitus. Oli vaikea kuvitella, että kirjailija oli koskaan edes käynyt Lapissa. Bagleyn uskottavuus romahti kerralla nuoren miehen silmissä. Epäluulo heräsi aiempiakin kirjoja kohtaan: miltähän Meksikon tai Islannin kuvaukset mahtoivat näyttää sikäläisten asukkaiden silmissä?

Suomalainen nuoralta putoaminen

Varjojen yössä

Kangasniemen romaani tuli kuin tilattuna osaksi WSOY:n markkinoimaa kansainvälisen jännitysromaanin boomia. Arvosteluissakin kehuttiin, että Jäiset jäähyväiset oli kansainväliset mitat täyttävä teos. Jatkossa kirja tosin käännettiin vain slovakiaksi nimellä Ledové sbohem (1988). Lähes muotina 1970-luvun alussa oli, että erityisesti brittikirjailijat vierailivat kansallisten kustantajiensa luona, minkä myötä seuraava romaani, kuinka ollakaan, sijoittui kyseiseen maahan. Samana vuonna kuin Kangasniemi julkaisi romaaninsa, itse Desmond Bagley saapui Suomeen. Olin hänen suuri ihailijansa, jonka teoksista Meksikoon sijoittuva Vivero (1979) ja pohjoinen Islannin peli (1972) tekivät minuun erityisen vaikutuksen. Tuloksena vierailusta oli romaani Suomalainen nuorallatanssi (1973). Sen alku on tyypillistä bagleytä: mies herää Tukholman hotellissa muistamatta, miten on sinne joutunut. Peiliin katsoessaan hän näkee täysin vieraat kasvot. Sankari on muuttunut eri mieheksi, jota kansainväliset roistot ja tiedustelupalvelut kilvan metsästävät.

Ehkä silmien avautumiseen oli johtanut myös Jäiset jäähyväiset, joka oli opettanut, miten pohjoista voi kuvata. Kangasniemen toiselle kirjalle oli siis suuria odotuksia. Pettymys odotti sielläkin. Siinä, missä esikoisteos oli huolellisesti, luultavasti monen vuoden aikana valmisteltu kokonaisuus, toinen romaani Pakkasvarjojen yö (1974) oli hätäisesti huitaistu, viimeistelemätön sekundatyö. Sekin sijoittuu pohjoisen talveen, tällä kertaa Inarin erämaihin, jossa sijaitseva loistohuvila ja sinne matkustajia kuljettava lentäjä joutuvat kansainvälisen vakoilun leikkauspisteeseen. Kangasniemi luo onnistuneesti vastakkaisuuden turistikrääsän ja luonnon lähellä elävän ihmisen välille. Huvilan amerikkalais-suomalainen liikemiesryhmä esitetään huvittavassa valossa tiettömässä erämaassa. Sen sijaan huolellisuus niin kuvauksen kuin juonenkin rakentelun suhteen oli kadonnut. Henkilökuvauksen ohuus, joka oli toki ominaista jo esikoisteokselle, kävi nyt silmiinpistäväksi. Jäljelle jäivät pseudo-macleanmäiset hurjastelut lentokoneella, helikopterilla tai moottorikelkalla, kauniit naiset ja kuuma ammuskelu Lapin kylmässä yössä.

14


Vaikka toinen teos oli monien arvostelijoiden (eikä ainoastaan esikoisteosta ihailevan inarilaispojan) mielestä floppi, se tavallaan annettiin anteeksi: hänen kolmannesta jännityskirjastaan odotettiin jopa kansainvälistä läpimurtoa. Sitä kirjaa ei kuitenkaan koskaan tullut. Siitä jäivät jäljelle vain epämääräiset huhut. Joidenkin mukaan teos oli jo valmis, ja WSOY-kustantamo taisi jopa rummuttaa sitä syksyn kirjojen ennakkomainoksessa. Sen kuiskuteltiin kuitenkin ”kadonneen”, jotkut kertoivat kirjailijan polttaneen sen – ehkä siksi, että kustantaja vaati tekemään käsikirjoitukseen muutoksia. Kangasniemi, joka oli muuttanut Pudasjärvelle, vaikeni kirjailijana. Hänen tiedetään jatkaneen kirjoittamista, mutta henkilökohtainen alamäki ja niin sanotusti epämääräiset elämäntavat eivät olleet omiaan edistämään kirjoittamistyötä.

kuvitusta??

Jännityskirjallisuuden heavy Myös inarilaisen maclean-fanin elämässä tapahtui muutoksia. Paitsi, että Bagley putosi lukulistalta, myös MacLeanin veto alkoi olla poissa viimeistään teoksissa Katkuinen kuoleman tie (1973) ja Särkyneen sydämen sola (1974). Näiden tason laskulle vetivät vertoja vain MacLeanin irrallisia ideoita myöhemmin senttailleet John Denis ja Alastair MacNeill (!) 1980-luvulla. Sen jälkeen seurasin lähinnä lievästi huvittuneena esimerkiksi James Bondin seikkailuja Suomessa. Senkin kirjoittaja John Gardner kävi WSOY:n vieraana Lapissa asti. Vaikka Tehtävä Suomessa, James Bond (1983) oli valovuoden edellä Bagleyn sepustusta, se ei oikein jaksanut kiinnostaa – etenkään, kun sen edellä oli vielä valovuosi Kangasniemen esikoiskirjaan. Asla Kangasniemi kuoli Pudasjärvellä juhannuksen korvilla 1992 täytettyään muutamaa viikkoa aiemmin 46 vuotta. Hänen lyhyt uransa jäi unohduksiin – ja kysymys sen loppumisesta. Tuliko Jäisten jäähyväisten aiheuttama menestys nuorelle miehelle liian äkkinäisenä, jolloin ehkä rima nousi liian ylös, tai ensin romahti Pakkasvarjojen yön myötä? Vai oliko Kangasniemi jo alun alkaen ”yhden kirjan mies”, jollaisia Suomen kirjallisuushistoriasta löytyy runsaasti? Kangasniemi toi kuitenkin silloiseen suomalaiseen jännityskirjallisuuteen harvinaisen kansainvälisen tuulahduksen. Jos dekkarimainen murhamysteeri jo 1970-luvulla edusti kirjallisuuden rock´n´rollia, Kangasniemen teos oli jännityskirjallisuuden heavyä – sitä, jota esimerkiksi Ilkka Remes on myöhemmin edustanut sukelluksillaan kansainväliseen rikollisuuteen. Kangasniemi tunsi hyvin Pohjoiskalotin miljöön, joka oli eräs kansainvälisen politiikan polttopiste rautaesiripun arktisessa varjossa. Hänen jalanjäljilleen ei kuitenkaan ollut tunkua, vaikka aiheita olisi riittänyt, värittihän pohjoista Lappia Murmanskin miljoonakaupungin läheisyys, ydinasevaltion naapuruus, mafiarikollisuuden kasvu ja huumeiden salakuljetus niin idästä kuin lännestäkin. Veli-Pekka Lehtola

Muisti on vainukoira, joka nuuskii menneitä. MUISTISTA VIIS, Sinikka Lappeteläinen 2017

Outi Pieski, yksityiskohta teoksesta Ruossalas bálgát / Risteävät polut 
2014. Kuva Outi Pieski.

15


Martta Haatanen – ”aihekin kannatti vaivan” Kirjailija Martta Haatanen (1904–1977) oli 1930-luvulta 1950-luvulle valtakunnallisestikin luettu romaanikirjailija, joka toi Suomen kirjallisuuteen radanrakentajien elämän ja vaikutuksen paikoilleen juuttuneeseen kyläyhteisöön sekä Peräpohjolan vahvat naiset. Leivän lisää Haatanen hankki kirjoittamalla sormiharjoituksiksi nimittämiään novelleja ja jatkokertomuksia eri viikkolehtiin. Esimerkiksi salanimellä Laine Vuento hän kirjoitti Kylän Lehdelle (Kemi) ja Kyllikille (Oulu). Iltatarinat-lehdessä (Lahti) Hilja Koivukummun kertomukset olivat hyvin suosittuja. Toimittajana Haatanen kirjoitti pakinoita nimimerkillä Mukan Sohvi, jonka teräväsanainen Amali otti kantaa maailmanmenoon ja antoi lukijoille jutunjuurta. Pakinoita luettiin Pohjolan Sanomien palstoilta vuodesta 1940 vielä senkin jälkeen, kun Haatanen oli jäänyt sairaseläkkeelle lehden Tornion toimistonhoitajan työstä vuonna 1968.

Martta Haatanen. WSOY.

Tukena E. J. Ellilä

Vastuunkantajia

Nuoren Voiman Liitto oli Martta Haatasen väylä kirjailijan uralle. Pohjoisessa kollegoita ja kannustajia oli harvassa, niinpä tärkein kirjallinen ystävä ja tuki löytyi E. J. Ellilästä. Ellilä toimi aktiivisesti NVL:ssa, oli maankuulu bibliofiili ja WSOY:n kustannusvirkailijana tiesi kustannuskiemurat ja oikeat kontaktit. ”Kun kirjeenne tänä iltana saapui, puhuin tästä mieheni kanssa ja hänkin sanoi, ettei minulla ole ketään Teitä uskollisempaa”, Haatanen kirjoitti 10.10.1945. Kirjeenvaihto Haatasen ja Ellilän välillä kertoo niin molempien arjesta ongelmineen kuin kirjoittamisesta. Ellilä kannusti mutta samalla varoitti viikkolehtityylin vaaroista ja liiallisesta tuotteliaisuudesta laadun kustannuksella. Yhteydenpito oli myös Ellilälle tärkeä, kuten voi havaita kirjeestä 29.4.1943: --”maailmassa on paljon kaunista ja tuntemani ihmiset miltei sataprosenttisesti hyviä ihmisiä. Kuinka paljon köyhempi minun elämäkertani olisikaan, ellei sen yhteydessä esiintyisi myöskin Teidän nimenne.” Martta Haatanen, o. s. Sandström, kulki vanhempiensa mukana ratatyömaalta toiselle, viimein Tornionlaaksoon, josta hän löysi itselleen pysyvän kotiseudun avioliiton myötä. Perhe asui parikymmentä vuotta Karungin Korpikylässä ja muutti sotien jälkeen Tornioon. Rautatieaiheesta syntyi usean vuoden hiomisen tuloksena esikoisteos Rautaiset siteet (Gummerus 1936), joka kuvaa radanrakentajien elämää sosiaalisine vastakohtaisuuksineen.

Sotavuosina Martta Haatanen siirtyi WSOY:n kirjailijaksi Gummeruksen lopettaessa kustannustoimintansa joksikin aikaa. Kotirintamaromaani Kulta tulessa kirkastuu (WSOY 1941) käännettiin ruotsiksi Elden renar guldet (till svenska av Brita Hiort af Ornäs, Lars Hökerbergs Bokförlag 1942). Se käsittelee vastakohtapareja, kuten pohjoinen ja etelä, maaseutu ja kaupunki sekä kahta erilaista uskon käsitystä . Tunnetuin Haatasen teoksista lienee nykyään Kirkastettu sydän (Gummerus 1943) eikä vähiten elokuvan ansiosta. Ilmari Unho ohjasi sen Suomi-Filmin 25-vuotisjuhlaelokuvaksi. Teoksesta oli tarkoitus ilmestyä käännökset saksaksi ja ranskaksi. Äitiyden ihannointi istui hyvin ajan henkeen. Haatasen tärkein talonpoikaisromaani Karu kaunis maa (WSOY 1943) kuvaa peräpohjalaisen anopin ja miniän ristiriitaista suhdetta ja elämänkäsitystä. Vaikeuksien kautta miniä löytää saman yhteyden maahan kuin anoppinsa. Sodan päätyttyä monet arjen velvollisuudet ja luottamustoimet alkoivat häiritä kirjallista työtä. Kirjallisuuden ja kustannustoiminnan muutosvaatimukset vaikuttivat osaltaan Martta Haatasen unohtumiseen marginaalisena kirjailijana, jolla kuitenkin on ajan ja erityisesti naisten kuvaajana oma arvonsa.

16

Anita Myllykoski


KIRJA-ARVIO (Julkaistu Suomi 100 runokirjaa kirjasarjassa)

Sanataiturin suorapuheinen esikoisrunoteos Kari Välimäki: Kanisia säkeniä. Mediapinta 2017.

T

aitavasta sanailustaan tunnetun proosakirjailija Kari Välimäen runoteos ”Kanisia säkeitä” on tekijälleen tyypillinen monipuolinen kokonaisuus. Mediapinnan tarjoamaan tilaisuuteen tarttunut satiiristen tarinoiden kertoja debytoi nyt runoilijana. Runokirjasta saa vaikutelman, että sen sisältö on syntynyt monivuotisen kirjoitusprosessin aikana. Teoksessa on moneen eri runomittaan sovitettuja teemoja sekä sanan käytön mahdollisuuksista innoituksensa saaneita anekdootteja ja tarinoita. Huomionarvoista on Välimäen useissa yhteyksissä viljelemä sanojen merkityksillä, sanajärjestyksillä ja kirjoitusasuilla leikittely. ”minun elämäni / yhteenkieroutuneena / sinun elämääsi”. Teos yllättää suorapuheisuudellaan. ”Kanisien säkeiden” ensimmäinen sikermä ”Sinä ja minä, me” aloittaa erotiikkaa tihkuvan erotarinan. Ensimmäinen runoista ”Yksin” penetroituu kirjaimellisesti suoraan sen ytimeen. Japanilaiseen runomittaan kirjoitettu eroottinen kohtaus virittää tunnelman, joka heti ennakoi parisuhteen päättymistä. Siitä lähtien koko tarinan voi tulkita miehen kokemukseksi pitkästä ihmissuhteesta, jossa enää vain syvä seksi on yhteistä hyvää ja menneen muistot pitävät uskoa yllä. Kielen tasolla ihmissuhdeasiat etenevät riitaisasti, mutta tarkkaan punnituin sanakääntein. Runossa ”Ristiriemu” samainen pari käy keskinäisen, ongelmien syitä luotaavan keskustelun haiku- ja tankarepliikein. Toisen sikermän ”Sinä” viimeisessä runossa ”Kumppani” eron lopullisuus käy lukijalle selväksi, mutta runojen minä ei ota asiaa vieläkään uskoakseen. Alkavaa sikermää ”Minä” hallitsee tyhjyys. ”Avaimeni rasahtaa kotiovessa. / Muistan: ei ketään.”

Se että mitään ei enää ole onkin kaikki mitä on. Yksinäisyys konkretisoituu eron kipeydestä, jota uudet pinnalliseksi jäävät ihmissuhteet tuntuvat vain syventävän. Erotiikka ei tuota enää iloa. Ihon lempeän kosketuksen kaipuu jää menneen yhteiselämän viimeiseksi tuntemukseksi ja muistoksi. Kirjan jälkipuolisko on kokonaan toista, huomattavasti kevempää tarinaa. Riemastuttavien peikkojuttujen ja faabeleiden kautta teemat pirstoutuvat yksittäisiksi arjen runoiksi. Sikermässä ”Elämä” palataan kuitenkin vielä hetkittäin alun hedonismiin ja kaipuuseen. Kriittinen lukija huomaa helposti kirjan kokonaisuudessa kahden erillisen teoksen mahdollisuuden. Parisuhteesta kertovaa alkuosaa olisi voinut jatkaa täyteen mittaan vain poimimalla samaan teemaan sopivia viimeisen sikermän runoja. Yhtä kaikki, runokokonaisuus on kiinnostava. Runsaasta sisällöstä voi löytää moniin elämän tilanteisiin soveltuvia sananparsia, ajatelmia, runoja, haikuja, tankoja ja loruja. Useat runoista voi ymmärtää vain aikuinen, mutta kaikenikäisille luettavaa sisältöäkin on runsaasti. Toisinaan ajatukset kiteytyvät aforismeiksi tai vain muutaman sanan mittaisiin, mutta silti hallitusti runon muotoon viritettyihin ja kokonaisuutta yhteensitoviin, mietteisiin. Tyylit vaihtelevat niukkasanaisesta japanilaisesta ilmaisusta kalevalaisen runsaaseen runomittaan. Pidemmät runot ovat soinukkaasti lausuttuna yleisölle esitettäviä satuja tai loruja. Kari Välimäen runoteos ”Kanisia säkeniä” päättyy mielenkiintoisella tavalla hauskaan dialogiin. Tekijä itse astuu ulos runoistaan ja käy keskustelua tuotannostaan kriitikkonsa kanssa. 

 “- Onks vähä?”. Erkki Kaila

17


KIRJA-ARVIO

”Yhen yön kestävä Työväenopiston alkeiskurssi” Tapani Hyvönen: Punainen asema. Nordbooks 2017.

P

unainen asema on kerronnaltaan historiallista kirjallisuutta, mutta lähenee vahvasti dokumenttia. Tekstin paikka-, työ- ja aikakuvaukset ovat niin tarkkoja, että lukija kykenee kulkemaan päähenkilön mukana ajallisesti ja paikallisesti. Työnkuvauksen yksilöllisyys toimisi jopa työhön opastuksena. Kemin Veitsiluoto Oy on ollut monen maalta tulleen nuoren ensimmäinen työpaikka. Punainen asema sijoittuu ajallisesti kuusikymmentäluvulle. Silloin tehdas oli ”meidän yhtiö” eli valtio omisti sen. Töitä löytyi 3500 henkilölle ja työpaikkaa pidettiin varmana kun pääsi tehtaan kirjoihin. Nykyisin yhtiö on Stora Enso ja työntekijöitä on vain n. 800 henkilöä. Tapani Hyvönen kuvaa nuoren maalta tulevan Ramin kasvutarinaa ja ensikokemuksia kaupungista, työstä ja rakkaudesta. Kaikki on uutta ja kiinnostavaa, hieman pelottavaa. Asuminen sukulaisen luona luo kuitenkin turvallisuuden tunnetta. Matemaattisesti lahjakas Rami saa kesäksi paikan betonilaboranttina rakennuspuolen osastolta. Rakennusmiesten puhetapa on ronskia, mutta joissakin kohdin olisin kirjoittajana jättänyt muutamat paljon käytetyt vitsit kertomatta. Yleisen tavan mukaan miehiä kutsutaan sukunimillä, vain sukulaismies on tuttavallisesti Arvo. Naiset sen sijaan ovat vain lähettityttö-Mervi ja Paula on Paula, samoin Inkeristä käytetään etunimeä. Yksi miehistä nousee tekstistä erilaisena pelottavana henkilönä, rakennusosaston päällikkö yli-insinööri Linna. Hän saa ronskeimmatkin miehet hiljaisiksi. Teoksen henkilöistä voisi sanoa, että Linnalle löytyy vastine kyseiseltä ajalta. Muutkin henkilöt piirtyvät esikuviensa mukaan. Erityisesti mieleen jää työnjohtaja Surakka, miestä kirjailija kuvaa huolehtivaiseksi, asialliseksi ja myötämieliseksi Ramia kohtaan.

18

Punainen asema antaa tietoa Rytikarin seitsenkerroksisen talojen rakentamisesta, tehtaan sisäisistä uudistuksista ja tutut nimet Urheilutalo ja Reimari. Jopa tutun rahastajan kasvot nousevat eläviksi kirjaa lukiessa. Miesten yleisenä puheenaiheena ovat naiset, väliin heitä vähätellään ja pilkataan, mutta kuitenkin lopulta todetaan tarpeellisiksi. Nuori Rami saa opettavaisen kokemuksen niin naisista kuin alkoholistakin erehtyessään väärään seuraan. Rami pohtii raskaassa työssään tulevaisuuttaan ja näkee jatko-opiskelun tärkeyden. Kesän jälkeen hän heittääkin kaverilleen käyneensä jo ”Yhen yön kestävän työväenopiston alkeiskurssin”. Hauskasti kuvataan ruokailua, maalaispojan maitopotut vaihtuvat lenkkimakkaraan ja perunamuusiin. Kala on maivaa eikä sisävesien haukea. Myös sen aikainen asumisen vaatimattomuus tulee hyvin esiin. Hyvönen kirjoittaa sujuvaa kieltä ja käyttää huumoria lämminhenkisesti mausteena. Teoksen nimi Punainen asema viittaa ilmeisesti työläiskuvaukseen ja siihen henkeen mikä heidän keskuudessaan vallitsee. Luottamusmiehen tärkeys tulee vahvasti esiin yhteisiä asioita ajettaessa. Kirjan sivuilta palaa mieleen monta isoa asiaa jotka vaikuttivat aikanaan työntekijän asemaan. Yhteishenki vallitsi ja palkka oli kohtuullinen. Eikä lopputilistä ollut pelkoa sillä töitä riitti kaikille. Jos hyvin kävi, sai myös vuokra-asunnon tehtaan omistamista taloista. Herrojen aitaus oli erikseen, mutta siitä ei napistu ja kauppoja oli Veitsiluodossa peräti neljä: Valoin kauppa, K-kauppa, Keminseutu ja Osuuskauppa. Tapani Hyvösen Punainen asema antaa mukavan lukukokemuksen Kemin ja Veitsiluoto Oy:n historiasta kiinnostuneille. Se on myös yleisenä ajankuvana mielenkiintoista luettavaa. Elsa Partala


KIRJA-ARVIO

Nelikko ajaa runoja vaahtopäillä Raili Ilola, Sanni Liiti, Anita Myllykoski ja Ritva-Elina Pylväs: Väylän vaahtopäillä. Mediapinta 2017.

V

aikka jokainen osaisi kirjoittaa tykönään, porukan kirjan kokoamisessa on vaaransa ja kuoppansa. Kun tekijöiden määrä on laskettavissa yhden käden sormilla, joutuu jokainen kirjoittaja verratuksi ryhmäkirjan toisiin kirjoittajiin. Eikä tämä ole pahasta vaan iloisen rohkea asia. Ainakin Tornionlaakson yhdistämän nelikon teoksessa Väylän vaahtopäillä. Sanni Liiti kirjoittaa ikääntymisestä niin että ”kelon rinnassa läikähtää” ja jatkaa runossa “Vuodenajat minussa: “… ilot ja surut, mitä / kesässäni hain. / Täysinä tähkäpäinä / ne kaikki kokea sain.” Ja aika siirtyy talveen: ”Huurretta hiukset / vilun valkea vaippa / kätkee elon eilisen.” Raili Ilola avaa kirjan lukumaailmaa aina osasto kerrallaan. Kirjoittaa kirjoittamisesta ja parhaillaan tarjoilee konjakkia runossa ”Ja kupponen konjakkia”. Se lämmittää.

Sarjassa “Haikuja” Anita Myllykosken kaari on kuulas ja ehjä: ”Tie jäästä liukas / ystävän saapuessa / syklaami kukkii.” Ritva-Elina Pylväs värittää onnistuneesti murteella runomuotoisia tarinoitaan ja ajaa itkussa ja naurussa mies/vaimo -asialla. ”Kaukaa viisas mies” lähtee ja vie: ”Soon meän vaimo semmonen, / että jos se ei heti saa / hellanpeshään valkeata syttyhmään, / soon pahala kiirilä.” Ehkä ehjän kokonaisuuden tavoittelun vuoksi osa Väylän vaahtopäillä -kirjan runoista jää toteamiseksi eivätkä haasta lukijaa sisäänsä. Kirjan nimestä: Jos runoilijat ovat otsikon vaahtopäitä, olkoon niin. Jos kirjassa mentäisiin jonkin vaahtopäillä, sitä minä en lukenut sivuilta. Ehkä se onkin juuri se Väylän erilaisuus, mitä jokainen tuon taivainen itäsuomalainen ei heti ymmärrä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne Harmaasusi: Voittamattoman auringon päivä. Mediapinta 2017. Mikko Gromov: Enkeli pyyhkii runojen päältä pölyt. Mediapinta 2017. ” Sateen jälkeen alkaa satamaan ilmestyä sumua/.. ” Runosta Pari mottia s. 65. Harri ”Harmaasusi” Markoff kirjoittaa joka päivä nettirunokirjaansa. Voittamattoman auringon päivä -teokseen on sieltä lohkaistu peräkkäiset runot, numerot 2956-3035 tuoreesti tältä vuodelta ajalla 1.1.‒21.3.2017. Monitaiteilija Harmaasusi, cheyenneksi Ohshow-tah hoi-ne-ne, on myös ansioitunut valokuvaaja. Runot tulevat lämpiminä kuvina esiin välillä vanhaa kieltä haastellen ja monesti humoristikin löytyy koirunkakatusmatkalla. Väkevästi tuon tuosta sijansa ja kunniansa saavat mm aasintuntijajoukot ja elämä kulkee verkkaisesti Varanginvuonon pohjoisella rannalla kotona Kibergissä:

” Aikaa lopulliseen vastaukseen on ‒ / tietenkin paikasta riippuen ‒, / … se lisää reippaasti hölynpölyä //” Runosta: Vasta huomenna, s. 25. Toisessa jykevässä niinikään 96-sivuisessa runokirjassa Enkeli pyyhkii runojen päältä pölyt runoilija ja performanssitaiteilija Mikko Gromov antaa jokaisen aikuisen ymmärrettäväksi kirjan kokoisen konkreettisen sadun. Tummassa maailmassa minä ja nokkeluus ovat painokkaasti läsnä ja enkeli halaa nopeasti. ”Sammunut etelä / Himmentynyt itä / Syöty lounas / ja kaikki siltä väliltä / Lännestä tuulee / Ja kaikki siltä väliltä / tyyntä minulle / Loude! //” Runosta Pohjoisen tähti s. 76. Tapani Tavi Runoilija-kirjailija

19


20


RUNOJA

24 Kuninkaani kultaiset vaatteet ovat väkevät kuin tervan tuoksu eltaantuneen rasvan haju. Saan niistä voimaa venyttää poronnahka ja piinaani

29 Kuninkaani vaatteet kimmeltävät kuin kulta. Tähtiä taivaalla ja vyössä leuan alla selän koristeissa. Johan minun kelpaa perässä kulkea. Ja lepuuttaa silmiä kätteni saavutuksissa

Rovaniemen Wanhoilla Markkinoilla esiintynyt runoilija Rauni Magga-Lukkari luki Kaija Anttosen suomentamia runoja. Kyseessä oli suomennosten ensiesitys.

30 Vai olisiko pitänyt koristella toista sukua. Pönkittää toista miestä. Minun joka olen taitava käsistäni

31 Mitä siitä jos hartialinja putoaa ryhti katoaa hopea ja kulta pitää kyllä kuninkaani pystyssä Rauni Magga Lukkari

Suomentanut Kaija Anttonen

RWM Runokönkään kansainvälinen vieras. Toimitus

Outi Pieski, Gámasvárri 
2014. Kuva Outi Pieski. 21


KIRJA-ARVIO

Eeppinen matka kauas ja takaisin Jorma Laitinen: Matkoilla kaiken aikaa. Väyläkirjat 2017.

J

orma Laitisen neljäs runoteos Matkoilla kaiken aikaa julkistettiin kirjasyksyn alkajaisiksi. Teos sisältää syvämietteisiä pohdintoja ja hengenelämää valottavia, pääasiassa vapaaseen mittaan kirjoitettuja runoja. Tosin lyyriseen riimittelyyn tarjoutunut mahdollisuuskin tulee kerran osaavasti käytettyä hyväksi. Vertauskuvallinen ”Matka” sopii hyvin runsaasti metaforia sisältävän teoksen kokoavaksi teemaksi. Runoilijalle yksittäiset runot ovat matkakertomuksia kaukaisille seuduille tehdyistä matkoista. Matkaan on lähdettävä, jotta paluu tulisi mahdolliseksi. Lukijaa kuljetetaan paratiisillisesta onnen “Satumaasta” reaalitodellisuuteen ja takaisin. Paluumatkaa koskevista reunamerkinnöistä voi päätellä, että runojen subjekti joutuu kohtaamaan nykymaailman raadollisuuden ja kamppaillen kilvoittelemaan itsensä takaisin onnen tilaan. Jorma Laitisen runot ohjaavat arkipäiväisiin ilmiöihin ja elämän ihmettelyyn henkilökohtaisesta näkökulmasta. Hengellisyys ja suora suhde Jumalaan on osa inhimillisyyttä läpi kirjan. Se muodostaa viitekehikon, jonka tuella runoilija hakee vastauksia elämän arvoituksiin. Runokirjan mottona on kuitenkin, lainaus Ludvig Wittgensteinilta: ”Mystistä ei ole se, millainen maailma on vaan se, että maailma on”. Empiirisen analyysin lähtökohtana sekin osaltaan ohjaa runoilijan pohdintoja. Olemisen mysteeri on erilaisten tarkastelutapojen yhteinen nimittäjä. Kirjan rakenne on yksinkertainen, runot on ryhmitelty kahden pääotsikon alle. Matka kauas juurilta ja paluu lähtökohtaan on selkeä jako kahteen kokonaisuuteen, joissa runot on temaattisesti ryhmitelty nimeämättömiin sikermiin.

22

Lähtökohtana Satumaa on kuin raamatullinen paratiisi, joka tarjoaa kaikille onnellisen ympäristön elää. Eloa häiritsevät henget synnyttävät kateutta ja ylpeyttä. Maailmasta muodostuu tyly ja yksinäinen paikka. Se jähmettää ihmisen hymyn hengettömäksi “emmekä me ole enää sitä miltä näytämme”. Pahan olemus meissä kasvaa. Kilpailusta ja kilpailukyvystä tulee uusi epäjumala. Lopulta kehitys johtaa pettymykseen. Ahneus ja kiire estävät ihmistä kuulemasta, että Kuolemallakin olisi meille sanottavaa. Jorma Laitisen ajattelussa armon elementtejä ovat valo, lämpö ja rakkaus. Ne ovat instrumentteina yksilöä eheyttävässä prosessissa. Paluu onnentilaan on mahdollinen, mutta sille tielle on ymmärrettävä itse kääntyä. Kun toivoa on ja keinot tunnetaan, paluukin on mahdollinen. Jorma Laitiselle Jumala on luottamusta Olevaan. Inhimillisyys saa muotonsa lapsen yksinkertaisessa maailmassa. Kirjan sanomaksi muodostuu, että kun itsekeskeisyydestä luovutaan, niin edellä mainitut saadaan kohtaamaan. ”Matkoilla kaiken aikaa” runokokoelma on eeppistä luettavaa. Runoilija peilaa nykypäivän ilmiöitä tuhansia vuosia vanhaan käsitteistöön paikoin psalmeja lainaten. Henkilökohtaiset havainnot omista mielenliikkeistä kohti tasapainotilaa ovat toteavia. Ne eivät saarnaa oikeasta uskosta eivätkä opasta ketään kääntymään oikealle tielle. Alun ja lopun ylen auvoisa tunnelma johtaa ajatukseen todellisuuden syklisestä rakenteesta. Kirjan loppu on uusi alku. Erkki Kaila


PROOSAA

Tammukan kalastuksesta ja vähän muustakin

V

eden pinta välkehteli aamuauringon paistaessa keskitaivaan korkeudelta viistoon joen toisen puolen punaruskearunkoisten mäntyjen yläpuolelta. Olin kahlannut sinimustat kumisaappaat jalassa joen matalaa hiekkapohjaa pitkin yhä syvemmälle ja seurannut hiekkasärkän kulkua nuotiopaikalta kohti toista rantaa tarkkaillen samalla peilikirkkaan veden läpi pohjan muotoja ja etsien kaloja, jotakin liikkuvaa. Tuuli kävi heikkona. Se nosti joen pintaan pienen väreilyn. Vesi solisi rannalla tuskin kuultavasti ja keskivirrassa hieman kumeampana. Alkukesän tulvien jäljeltä kylmä vesi kipristeli jo kahluun jälkeen varpaita villasukkien karhean kerroksen läpi. Ilma väreili kuultavana, pilven harsoja oli siellä täällä taivaalla, lehdet olivat jo puhjenneet koivuihin vaaleanvihreinä alkuina. Ei ollut enää kevät, mutta ei vielä kesäkään. Venematkan aikana peippojen ääniä oli kuulunut ja västäräkit olivat keikkuneet joenrannalla. Isältä olin saanut mato-ongen ja pujottanut madon varovasti keskikokoisen raskaahkon ongenkoukun läpi niin, että alkuun ja loppuun matoa jäi vielä sätkivä ja vääntelehtivä osa. Isä oli niin minulle neuvonut joka kerta yhtä kärsivällisesti. Hyvin pienenä poikana olin hieman arastellut madon pujottamista, mutta nyt se kävi helposti. Matoa piti aina seurata ja vaihtaa uusi, jos siitä ei ollut tarpeeksi jäljellä. Vapa oli minulle ehkä liian pitkä – isä piti kuusimetrisestä vavasta, jolla saattoi heittää kauas joen toista rantaa kohti. Mitään ei liikkunut pinnan alla. Pohja syveni niin paljon, että en voinut jatkaa enää syvemmälle. Virta oli kovempi joen keskiosassa eikä pohjaa näkynyt kunnolla. Heitin ongen virran keskiosaan. Kala kävi heti kiinni. Luulin ensin, että ongenkoukku oli tarttunut pohjaan ja yritin varovasti vedellä sitä, jotta siima ei katkeaisi. Lopulta tajusin, että siellähän on kala ja todella iso kala. Huusin rantaan päin: ”Minulla on kala ja iso.” Kaikki havahtuivat ja tulivat katsomaan. Vetelin kalaa rantaa kohti yrittämättäkään nostaa sitä ylös. Arvelin jo siinä vaiheessa, että kala on iso tammukka ja siima katkeaisi varmasti, jos nostaisin. Rannalta alkoi kuulua ohjeita: ”Älä nosta kalaa, siima katkeaa.” Sain Naruska-joelta noin kymmenen ikäisenä koko retken suurimman tammukan aivan leiripaikkamme

vierestä matalasta virrasta, jonne saatoin kahlata saappaillani ja heittää ongella vähän syvempään keskivirtaan. Olimme veneellä liikkeellä, emme varsinaisesti kalaretkellä vaan jonkinlaisella huviretkellä tai marjastusmatkalla. Vene oli lainattu joltakin paikalliselta ja seurueessa oli miehiä ja naisia. Isäni oli mukana, äitinikin, myös Kotimäet, Antti ja Aila. Muita lapsia ei ollut mukana. Moottorivenettä oli ehkä ohjaamassa sen omistaja. En enää muista tarkasti yksityiskohtia. Kaikki peittyi kalan saamisen tuomaan usvaan mielessäni. Aikuiset leirinuotiolla naureskelivat jo alusta lähtien minulle ja huutelivat: ”Tule jo pois, ei siitä nyt mitään saa. Vesi on liian matalaa. Ja tulvakaan ei ole vielä loppunut.” Ajattelin jo silloin, että nuo olivat aika ristiriitaisia ohjeita. Tiesin itsekin, että ei tammukkaa yleensä tällaisesta paikasta saa ja tähän aikaan vielä kesäkuun puolivälissä, mutta siellähän se kiinni oli. Ujuttelin kalaa kohti rantaa varovasti. Lopulta sain kalan niin vähään veteen, että sen saattoi ottaa kiinni. Miehet tulivat tietenkin apuun. Nostin tammukan ylös rintaani vasten ja kahlasin takaisin kohti rantaa voitonriemuisena. Vapa siimoineen tuli perässäni vielä kiinni kalassa ja miehet irrottivat ongen hellävaroen. Tammukka oli kylmä, viileä, märkä ja voimakas. Puristin kalaa rintaani vasten. Paitani kastui kokonaan. Sydämeni hakkasi. Tunsin kalan voiman rinnassani ja katsoin samalla kalan aivan uskomattoman näköistä puna-viher-sini-sateenkaaritäplitystä. En tiedä, kuinka iso tammukka lopulta oli, varmaankin yli kiloinen ja lähes viisikymmentä senttinen. Ei ihan Tuntsan kojamon kokoinen, mutta minulle iso. ”Olen saanut isompiakin, mutta en monta”, isä sanoi. Se oli minulle kaikkein suurin kohteliaisuus ja kunnianosoitus. Tuolla hetkellä rakastuin lopullisesti ja peruuttamattomasti tammukan kalastukseen. Kovasti onnitteluja sain muiltakin ja ajattelin itseäni aivan oikeaksi kalamieheksi. Kahdenkymmenenviiden vuoden ja kesän ja lukemattomien kalaretkien jälkeen aloin lopultakin saada samoja kalansaaliita kuin isäni samoista kalavesistä ja samoilla pyyntivälineillä. Jouni Similä

23


Lebensraum; Tosipohjainen, tosi pohjoinen kuvitelma

S

aksalainen paikalliskomendantti sulki raskaasti huokaisten puhelimen ja silmäili synkkänä kahta viimeistä suomalaisviranomaista, jotka Suomen valtiovalta oli määrännyt jäämään Ranualle muun väestön lähdettyä evakkomatkalle Ruotsiin. Eivät nämä kaksi alemman rotunsa valioyksilöiltä näyttäneet. Nimismies Valli, lyhyehkö, tanakahko mies, oli juuri nimitetty uuteen virkaansa ja oli vasta edellisenä päivänä saapunut Rovaniemeltä lääninhallituksen lähettämänä paikalle. Ei tuo toinenkaan, maalaiskonstaapeli Mällinen, minkään rodun ihannemittoja täyttänyt. Viina sille kyllä maistui, toisin kuin nimismiehelle, joka tuntui olevan raittiusmies. Tämä oman arjalaisen rotunsa ylemmyydestä ylpeä komendantti oli juuri puhelimitse kuullut, kuinka suomalaiset, äskeiset aseveljet, ovat raukkamaisesti ja yllättäen aloittaneet vihollisuudet niin Torniossa kuin Pudasjärvelläkin, jossa jälkijoukkojen 70 saksalaispioneeria oli äsken yllätetty, vangittu ja entiselle yhteiselle veriviholliselle luovutettu. Viha kuohahti pintaan! Kun konstaapeli Mällinen suuta maiskuttaen halusi lisää konjakkia, sitä ei enää tippunut. Komendantti antoi tylyn käskyn: Vartiosotilaan pitää heti sulkea tämä ahne ali-ihminen kellariputkaan! Jos mies pullikoi vastaan, hänelle saa huoleti antaa kunnon potkut vauhtia antamaan. Pari päivää myöhemmin näitä kahta vangittua suomalaista oltiin kuorma-autolla viemässä Rovaniemelle. Ylimaan kohdalla suomalainen pommikone pääsi yllättämään saksalaissaattueen. Pommien jo räjähdellessä Valli ja Mällinen syöksyivät auton lavalta muiden mukana maantien ojaan suojaan. Nimismies suri ojan pohjalla ääneen, että mitenhän se Marketta kotona pärjää, kun hän nyt kuolee. Mällinen lohdutti: “Älä sure, kyllä minä leskestä huolen pidän!” Rovaniemellä vangit suljettiin lääninhallituksen rakennukseen, johon oli tuotu jo kaikki muutkin Lapin läänin nimismiehet poliiseineen. Vangittuna oli myös koko lääninhallituksen henkilökunta. Saksalainen sodanjohto uhkasi nyt teloittaa yksitellen nämä arvokkaat panttivankinsa, ellei vangittuja saksalaisia heti päästetä vapaiksi. Ei niitä päästetty. Tottapa ajateltiin, että kyllä meillä täällä Suomessa aina taval-

24

lisia mällisiä riittää, mutta juuri nyt valvontakomissio vaatii lisää sotavankeja, ja ilman niitä Neuvostoliitto uhkaa miehittää koko Suomen. Vain Kolmannen valtakunnan jo varmalta näyttävä häviö ja odotettavissa oleva sotasyyllisyysoikeudenkäynti saivat saksalaiset luopumaan uhkauksestaan. Salaa kaikessa hiljaisuudessa vangitut vietiin ja lukittiin keskelle sen hetkistä rintamalinjaa suomalaisen tykistön maalitauluksi erääseen autiotaloon, josta heidät onneksi ajoissa löydettiin ja saatettiin turvaan. Vuosi vaihtui ja väestö hiljalleen palaili Ranualle, mutta pula-aika jatkui. Lapin lääninhallitus antoi kesäkuussa 1945 nimismies Vallille kiireellisen käskyn tarkistaa Ylimaan taistelumaasto, josta miinoja etsivät pioneerit olivat kertoneet jo löytäneensä mätänemistilassa olevia saksalaisia alppijääkäreitä, juuri niitä samoja persuuksille potkijoita, jotka olivat aikoneet teloittaa heidät. Ne sai haudata löytöpaikoilleen maastoon väliaikaisesti, etteivät haaskaeläimet ehdi käydä niiden kimppuun. Hautapaikat pitää huolellisesti merkitä ruumiiden myöhempää siirtoa varten. Valli siirsi tehtävän Mällisen hoidettavaksi. Tämä sai itse hankkia sopivan lapiomiehen suorittamaan likaisen työn. Riitti, kun poliisi näköetäisyydeltä valvoi, että työ tulee kunnolla tehdyksi. Mällisellä oli pitkä kuiva kausi takanaan, sillä saksalainen ”nix-konjakki” oli jo kauan sitten loppunut. Rovaniemen Alko oli kaukana kelirikon takana ja siellä tikkuviina oli tiukan säännöstelyn alaista. Ranualla apteekissa olisi myytävänä puhdasta spriitä, mutta sitä sai vain ostoluvalla. Mällinen keksi asettaa tämän vastenmielisen työnsä ehdoksi, että hänen ja lapiomiehen pitää saada itselleen desinfiointiin riittävästi apteekin spriitä. Valli lupasi järjestää asian. Siitä tuli sitten Mälliselle unohtumaton kesä. Kiirettä ei pidetty. Yksi vainaja päivässä haudattiin, yksi nautinnollinen spriihumala kerrallaan nautittiin ja Vallin hämmästykseksi spriitä kului ällistyttäviä määriä. Ei sitä lapiomiehelle paljon liiennyt. Riuskan työmiehen Mällinen oli kyllä löytänyt. Hän oli ahkera, hiljainen ja sopivan yksinkertainen, mutta onneksi myös raitis. Mälliselle puolestaan riitti, kun hautakuopista tuli mahdollisimman syviä, niin syviä, että sieltä arjalaista ei enää koskaan löydettäisi. Mitään ristiä ei haudoille pys-


tytetty. Päinvastoin Mällinen naamioi paikat huolella, ettei kukaan koskaan niitä hautapaikoiksi luulisi. Nyt hänelle oli viimeinkin tullut oiva keino maksaa potut pottuina näille potkiville arjalaisille. Koskaan heitä ei enää siirrettäisi täältä mihinkään siunattuun maahan, eikä ainakaan sankarihautaan. Täälläpä saavat syysöisin kuunnella ketun ulvontaa. Kettu ainoana haistaa, missä arjalainen piileksii. Kyllä kosto on aina suloinen! Kului seitsemän vuotta ja tuli uusi määräys vainajien siirrosta Ranuan hautausmaan yhteyteen. Mällinen etsi, mutta voi, voi, hautoja ei enää löytynyt! Valli joutui sepittämään lääninhallitukselle raportin, jonka mukaan hän oli ollut Mällisen kanssa turhaan kadonneita etsimässä. Ei niitä enää löytynyt, ei edes Mällisen laati-

maa karttapiirrosta haudoista. Myhäillen Mällinen runoili raporttiin, että se ja se vainaja löytyy muka siitä ja siitä kilometritolpasta mitattuna muka siihen ja siihen suuntaan niin ja niin monen kilometrin päästä. Rovaniemellä raportti suljettiin kiireesti ja vähin äänin arkiston ö-mappiin. Eivät nämä lääninhallituksen entiset panttivankikaverit Vallin raportista kohua nostaneet, sillä kyllähän siihen aikaan pohjoisen maan poveen yllin ja kyllin arjalaisia iäksi katosi. Lebensraumia, elintilaa he olivat täältä tulleet etsimään ja omiksi tarpeikseen löytäneet. Heikki Kaakinen

Lottelávlunmuorra | Linnunlaulupuu 2008, poron kallo, saamenpuvun huivi, luu ja piirustus. Kuva Outi Pieski.

25


KIRJA-ARVIO

Selviytymistarinoita korpimailta Jorma Koski: Korpimaan kutsu. Karisto Oy 2017.

V

Kemiläinen kirjailija Jorma Koski on kirjoittanut lukuisan määrän eräkirjoja. Teosten runsaudesta sekä tarinoiden todentuntuisuudesta voi päätellä hänen olevan intohimoinen luonnossa kulkija ja aito erämies. Koski kirjoittaa luonnosta mestarillisesti, mutta hän tallentaa luonnon ihmeellisyyksiä myös kameraa käyttäen. Metsästys, kalastus, marjastaminen, sekä nuotion sytyttäminen sujuvat henkilöiltä kuin leikiten. Yhtä helposti selvitään myös makkaran paistamisesta ja kahvin keittämisestä erätulilla. Jorma Kosken uudessa teoksessa, Korpimaan kutsu, on neljätoista novellia. Jokainen niistä kertoo pohjoisen syrjäkylien ihmisten kohtaloista ja tapahtumista vuosikymmenten saatossa. Toimeentulo on kylissä niukkaa ja siellä eletään vuorovaikutuksessa luonnon kanssa. Kuitukaapelin vetäminen aiheuttaa seudun asukkaissa hämmennystä ja kysymyksiä: Mitä merkitystä mokomilla kaapeleilla heille on; oppivatko he ikinä edes käyttämään vekottimia, joita heille tullaan pian tyrkyttämään? Korpi otti naiseni on kirjan ensimmäinen novelli. Jamppa-niminen mies äimistyy, kun hänen metsälle tuomansa herttainen heila muuttuu metsäkämpän uu-

menissa määräileväksi ja karskiotteiseksi hirvinaiseksi. Jamppa komennetaan potunkeittoon ja nainen painelee itse koiransa kanssa hirvijahtiin. Tyrmistys on suuri, kun jahti tuottaakin tulosta. Hirvi kellistyy ja naisen pikku kätöset sujauttavat vielä puukon eläimen kurkkuun, jotta veri valuu oikeaoppisesti ulos. Eräretket eivät aina mene kuten pitää. Onnettomuudet ja vahingot ovat tarjolla joka hetki. Tämän on hoivakotiin joutunut Väinö kokenut rankalla tavalla. Vahingonlaukaus vei jahtikaverin iäksi ja häneltä itseltään puhumisen halut pitkäksi aikaa. Kirjan jahtihommat eivät rajoitu pelkästään riistaan, vaan yhtä hanakasti ollaan Löytösuon pässin perässä. On myös kettupoika, joka kiertää paistin toivossa kanatarhaa. Pian se kuitenkin on itse saalistuslistalla ja köpelöstihän siinä lopuksi kanavarkaalle käy. Täytyy sanoa, että mitä enemmän näitä erämiesten kuvaavia kertomuksia lukee, sitä suurempi hinku niihin tulee. Niissä kohtaa aina jotain uutta, jota ei itse ole luonnossa huomannut ja oppii myös käyttäytymään luonnon olosuhteiden mukaisesti. Terttu Rousu

Muistilokeroiden tuuletus estää niiden ummehtumisen. Jos et käytä muistiasi, se sanoo lopulta yhteistyösopimuksensa irti.

Parhaiten muistat sen, minkä haluaisit unohtaa. MUISTISTA VIIS, Sinikka Lappeteläinen 2017

26


KIRJA-ARVIO

Elävää itälappilaista kerrontaa

S

Marjatta Pulska: Kuivalihamarkkinat. Tarinoita ja muisteluja Kemin-Sompiosta. Nordbooks 2017.

avukoskelainen Marjatta Pulska tunnetaan erityisesti harrastajateatteri Rösölänperän Ruppanoiden perustajana ja pitkäaikaisena puheenjohtajana, dramaturgina ja ohjaajana. Vuosien mittaan hän kirjoitti ryhmälle näytelmän jos toisenkin ja tuli suurelle yleisölle tutuksi viimeistään Rovaniemen ja Espoon ammattiteattereissa esitetyn hienon Katvealue-näytelmän myötä. Näytelmäkirjallisuutta seurasi esikoisromaani Taivaan laijalta vuonna 2013 ja nyt uusi tarina- ja muisteluskokoelma Kuivalihamarkkinat. Niin näytelmissä kuin kirjoissa elää savukoskinen perinne, kieli ja elämäntapa. Kuivalihamarkkinat sisältää 31 tarinaa Kemin-Sompion kairoista ja lisäksi yhdeksän lyhyttä veteraanimuistelmaa. Kirjan ensimmäinen tarina ei oikeastaan ole tarina, vaan niiden ainoiden oikeiden kuivalihamarkkinoiden esittely ja samalla johdattelu siihen maailmaan, josta tarinat kumpuavat. Ei jää epäselväksi mitä mieltä kirjoittaja on siitä, että kaukana tehdään päätöksiä paikallisista olosuhteista välittämättä, esimerkkinä poron kuivaliha, jonka valmistamista ja myyntiä direktiivit hankaloittavat. Oleellinen osa Kuivalihamarkkinoiden viehätystä on kieli, itälappilainen puhetapa ja murre, jota Pulska osaa ja uskaltaa käyttää koko rekisterin laajuudelta. Rumaa sanaa unohtamatta. Jutuista ja niiden henkilöistä puuttuu kaikkinainen sievistely. Savukosken kairoissa eivät sievistelijät pärjää. Kirjailija ei selittele eikä pyytele anteeksi henkilöidensä käyttäytymistä vaan kuvaa niin kuin asia on. Tekstissä on nopeita leikkauksia tunnetilasta toiseen, mikä saa lukijankin tunteet liikkeelle, kuten esimerkiksi tarinassa Hillareissu. Miehensä kuoleman jälkeen apatiaan vaipunut vanhus pääsee vielä kerran hillajängälle ja aiheuttaa katoamisellaan suurta huolta. Monissa tarinoissa on hienoa ajankuvaa, näin Kohtalonvalssissakin, jossa itse Kekkonen vierailee iltamissa

juhlapuhujana. Toisissa taas käsitellään kulttuurien yhteentörmäyksiä. Ei ole Eräopas-tarinan päähenkilöllä helppoa, mutta turistien mielestä homma taisikin mennä nappiin. Vahingonlaukaus esittelee dramaattisesti päättyneen metsästysretken tapahtumia, mutta myös elämäntapaa ja perinteitä ja niiden katoamista. Lukija saa päätellä itse, minkä verran jutuissa on faktaa, minkä verran fiktiota. Osa tarinoista lienee kirjailijan omaelämäkerrallisia tekstejä ja kirjan loppuun liitetyt veteraanimuistelukset ovat varmasti tosipohjaisia, vaikkei sitä aina ehkä uskoisi. Pulska on tehnyt kulttuurityön, kun hän on tallettanut näitä tarinoita niin kauan kuin niiden kertojat ovat vielä olleet niitä kertomassa. Kirjan alaotsikko on Tarinoita ja muisteluja KeminSompiosta, ja kirja onkin koottu hyvin erilaisista ja eri aikoihin kirjoitetuista teksteistä, sekatavaraa siis kuin markkinoilla ainakin. Kokoelman parhaat tarinat ovat kerta kaikkiaan mainioita. Mieleen jäävät monet persoonat, joiden elämästä lukisi mielellään enemmänkin. Esimerkiksi Murhapoltto oli aika hurjaa tekstiä. Jokaisella kylällä lienee omat Kolttosensa ja Minkkinsä, mutta kaikkialla näiden sankareiden toilailuja ei ole talletettu kirjan kansiin näin ansiokkaasti. Valitettavasti kaikki tarinat eivät yllä samalle tasolle. Ensimmäisen jutun olisi voinut huoletta jättää pois, se tuntuu vähän päälle liimatulta ja eroaa tyyliltään niin paljon muista, että antaa lukijalle väärän kuvan kirjan sisällöstä. Kirjan kieliasu olisi hyötynyt tiukemmasta kustannustoimittamisesta, seikka johon nykyisin törmää sangen usein. Ei kannata takertua kirjoitusasuun vaan antaa tarinoiden viedä mukanaan. Arja Vasama

27


DRAAMAA

Aamu Vanha aviopari herää varhain aamusta hevosten laukatessa paniikinomaisesti tarhassaan. Vaimo on aamulla lähdössä päivän reissuun. Mies jää kotiin hoitamaan pariskunnan lemmikkejä. Esillä vain vaimon repliikit. −− Mitä, onko porot taasen pihasa! −− Eksie kuule, ko hevoset laukot? Solet kuuro sieki. −− Mie nousen kattomaan, mikä sielä on. Kissat halvaa kans sisäle. −− Kollit, kiskis, tulkaa sisäle! Kylmä son teiläki. −− Kato tota taivasta! Tota valua! −− Paras mahollinen keli. Joo. −− Mummu tullee, mummu tullee! Yksinkö te laukotta kylmässä maailmasa, mummun Uunilinnut! Porojako te? −− Mummu tullee turvaksi, ei tartte pölätä. Rauhasa, rauhasa vain. Kuulepas Harakanpoika, mummu antaa heinää. Parempi mieli. Oleksie ihan vauhkona, pikkunen? −− Mitäs kahvia tämä on? Jotaki tummapaahtosta, ko niin sakiaa? Se on se klopalisaatio tämmöstä just. Kelpaa kunnon kahvi kellekään ennää, ko halvat muka fiinimpää. −− Tämä sinun tekemä ruisleipä on parasta. Mie ymmärrä kaiken mailman emulkointiaineita, mitä lie muovia joka paikhaan. −− Sitte sinun pittää mennä uuestaan maate. Kato, pois päältä nuot sarkahousut ja puukko kansa. Kunnola pethiin, koirat ja kissat poies ja verhot kiinni. Niin. −− Sinun pittää huolehtia itestäs. Niin.

−− Joo, ihan paras keli. −− Päästäsiksie hevoset tarhaan puol yks? Heinät on valhmiina. Lämmintä vettä voipi antaa. −− Niin, lämmintä, ei kylmää. Kato ähkyriski. Siekään kylmää kahvia. −− Laitoiksie koirale maton hangele? Olis sillä kivempi. −− No joo, niin vain. Tihiä turkki, ei taia matto kelvata. −− Puoli viieltä voipi antaa seuraavat heinät. Ei ennen. −− Ei, ko mie sanon, että puoli viieltä. Kuukletapa hevosen metapoolinen oireyhtymä. Tiät sieki. −− Tehet ristisanoja? Joo, sehän se on parasta muistijumppaa. Paljon parempi, ko notkua netisä. −− Muista pittää itestäs huolta. Nyt on sinun vappaapäivä. −− No niin on soman lämmin pirtti. Tartte siitäkkään murehtia. −− Mie tästä. Tuleksie pihale? Kato noita koivunoksia. Jokku sanoit, että Suomesa timantit on talvela ilmasia. Tähellisesti sanottu. −− Laitaksie viestiä, jos kaupasta jotaki? −− Hyvä ajatus. Menemmä saunhaan, ko tulen. −− Muista heinät puol viis. Ei ennen vaikka tytöt sanos mitä. Kato tamman vyötärönympärystä! −− Vietä hyä päivä, ko mie ole räpättämäsä. −− Niin sieki. Solet rakas. −− Du o jag. Niin justiin. Anna-Maria Vainionpää

Anna-Maria Vainionpää on 54-vuotias Pellon Konttajärvellä asuva lyhyiden tarinoiden, novellien ja näytelmien kirjoittaja. “Kirjoittaminen merkitsee minulle mahdollisuutta päästä toisiin maailmoihin, hypätä sisään kuvitteellisten, mutta tosien ihmisten kokemuksiin, leikitellä heidän kohtaloillaan ja samaistua niihin”. Oheinen draamapätkä on kokeellinen, akvarellinomainen tunnelmakuvaus yhden avioparin keskinäisestä suhteesta sekä suhteesta heidän lemmikkieläimiin. 28


Sodankylän uimahallissa 6.6.2016. Tapahtuu vesijuoksualtaassa vesijuosten. Henkilöt: NAINEN, MIES 1, MIES 2 MIES 2 Yksi akka sanoi telkkarissa, että naisen kannattaa kokeilla naista rakastajana, nainen on parempi rakastaja kuin mies. NAINEN Vai niin sanoi. MIES 2 Sanoi. On ne humuja. NAINEN Kyllä minun mielestä saa nykyään rakastaa ketä haluaa. Se on oma asia. MIES 1 Niin se kai on. On ne humuja. Tää on tätä atomiaikaa. NAINEN Monet homomiehet on tosi komeita. Jari Sillanpää! MIES 1 On ne sheikkejä. Tää on tätä atomiaikaa. On ne humuja. Juha Hurme

29


KIRJA-ARVIO

Banaanitalosta jäi muistot Leo Ylitalo: Banaanitalo. Nordbooks 2017.

H

än loikkaa syntymäpäivänään Banaanitalon kymmenennen kerroksen ikkunasta. Asvaltilla lojuu verinen ruumis. Lauria jää kaipaamaan muutama suklaatehtaan työläinen. Leo Ylitalon ystävän traaginen kohtalo neljäkymmentä vuotta sitten ei jättänyt rauhaan. Syntyi Banaanitalo. Tapahtumat ja ympäristö ovat faktaa, kirjan ihmiset fiktiota. Göteborgissa asuvan Leo Ylitalon esikoisromaani Sururisti vuodelta 2016 voitti tänä vuonna ruotsinsuomalaisten Kaisa Vilhuinen -kirjallisuuspalkinnon. Kuivaniemellä syntynyt ja Oulussa varttunut Leo Ylitalo lähti 22-vuotiaana Ruotsiin.

Siirtolaisnuorten juurettomuus Lauri on yksi 1960- ja 1970-luvun Pohjois- ja Itä-Suomesta Ruotsiin muuttaneista nuorista siirtolaisista. Julman isän kohtelemaan poikaan oli jäänyt vamma, jonka kanssa ei voinut elää. Banaanitalon päähenkilö Raimo tietää Laurin salaisuuden. Tukholman kupeessa Sundbybergin keskustassa on valkoinen betonitalo, joka muistuttaa rakenteeltaan banaania. Talossa on pitkät käytävät, pieniä kalustettuja työsuhdeyksiöitä, satoja vuokralaisia kymmenistä eri maista. Valtaosa on Suomesta. Banaanitalossa asuva Raimo on poikkeus suomalaisten tehdastyöläisten joukossa. Hän osaa ruotsia, on opiskellut venäjää Göteborgissa ja psykologiaa Tukholman yliopistossa. Päämäärätön kohellus on jäämässä taakse ja opiskelu Mölndalenin opettajakorkeakoulussa on varmistettu. Raimo on tavannut Pentti Saarikosken ja pitää hallussaan Ilmari Kiannon lähettämiä postikortteja. Mielenkiintoista! Maraboulla Raimon lähimmät työkaverit valssaamossa ovat sähköinsinöörin koulutuksen saanut santiagolainen nainen Yolanda, jonka tyttöystävä Carina toimii meklarina. Shiiamuslimi Taleb ja sunnimuslimi Mohammed eivät siedä toisiaan, mutta työtä tehdään yhdessä ennakkoluuloista ja riidoista huolimatta. Väliaikaisuus ja juurettomuus yhdistää eri puolelta Suomea tullutta värikästä kaveriporukkaa, jonka jä-

30

senet ovat vuorotöissä Maraboulla. Raskas työ vaatii raskaat huvit. Sekoilua, päämäärätöntä levottomuutta, irtosuhteita. ”Suureksi osaksi maalta muuttanut ihmislauma, joka on täysin eksyksissä suurkaupunkien asvalteilla”, filosofoi sotaveteraani Laukkanen, jota ei koskaan ole kutsuttu finnjäveliksi.

Vain Banaanitalo on jäljellä ”Kun hän astelee kohti läheistä Sundbybergin asemaa, Banaanitalo tarkkailee hänen hahmonsa etääntymistä. Talo ajattelee apeana, että jälleen kerran yksi lapsi poistuu sen siipien suojista.” Itse asuin 70-luvulla juuri tuossa talossa kolmisen vuotta. Olin Maraboulla yötyössä, päivät nukuin ja illat opiskelin. Banaanitalosta on hyviä muistoja. Ylitalon tarkka ympäristön kuvaus ja levottomuuden välittäminen ovat kirjan parasta antia. ”Jokainen meistä kantaa menneisyyttä mukanaan joko painavana taakkana tai kantavina siipinä.” Raili Ilola

Osa lähti, osa jäi Euroopan miljoonilla pakolaisilla ja siirtotyöläisillä on yksi yhteinen tekijä. He ovat joutuneet jättämään kotiseutunsa olosuhteiden vuoksi. Suurin osa ei palaa koskaan kotimaahansa. Suomesta muutti vuosina 1968–1970 Ruotsiin siirtolaisiksi yli 120 000 ihmistä. Oma kotimaa ei tarjonnut opiskelupaikkoja eikä työtä. Terveet ja työhaluiset nuoret rakensivat tulevaisuutensa maassa, joka takasi riittävän toimeentulon. Maraboun suklaatehdas jatkaa olemassaoloaan Upplands Väsbyssä, nuoret ovat muuttaneet kuka minnekin. Peruskorjattu Banaanitalo on enää jäljellä. Siinä on hotelli ja vanhusten asuntola, jossa on suomenkielinen dementiaosasto.


KIRJA-ARVIO

Energisen rennosti laiskanlinnan uumenista Tittamari Marttinen: Linnean laiskanlinna. Karisto 2017.

K

uusitoistavuotias Linnea on tavallisen epätavallinen tyttö, jolla on paras ystävä Sini, ympäri maailmaa suihkiva lentoemäntä-äiti ja työhön hautautuva hotellinjohtajaisä sekä on-off -ihastus kiinnostavaan Jalmariin. Linnealla on myös paikallislehdessä oma palsta, Linnean laiskanlinna. Siellä hän vastaa lukijoiden kysymyksiin kaikesta, mikä näitä askarruttaa: parisuhteesta, seksistä, sukupuolen merkityksestä, tukan väristä, omasta tyylistä, maailman menosta yleensä… . Linnea ei väitä olevansa kaikkien alojen erityisasiantuntija. Hän vastaa kysymyksiin omalla tyylillään ja kertoo samalla omasta arkisesta ja juuri siksi niin kiinnostavasta elämästään. Turun Kirjamessujen haastattelussa otsikolla Tyttöenergiaa! kirjailija Tittamari Marttinen kertoi, että hänestä huumori voi olla tulokulma vaikeisiinkin aiheisiin. Asioita voi käsitellä hauskasti ja kevyestikin, ja ikään kuin sivutuotteena kirja voi herättää ajatuksia ja pohdintoja. Linnean laiskanlinna ei olekaan synkistelyä: Päähenkilön asenne elämään on rento ja itseironinen, teksti kulkee ja kirjan luvut ovat kärsimättömällekin lukijalle sopivan mittaisia. Nuorelle lukijalle kirja voi olla peili johon verrata omaa kuvaansa; keski-ikäinenkin lukija taas löysi siitä samastumiskohteita, kuten lentopelon. Linnean ohjeet turbulenssin sietämiseen todella helpottivat, ja totesinkin kirjan olevan loistava reissukirja!

Kirjamessujen keskustelussa pohdittiin, mikä tekee tyttökirjan – ja miten poikakirja tai nuortenkirja eroaa tyttökirjasta. Vai eroaako, ja onko sillä loppujen lopuksi väliä? Linnean laiskanlinnassa päähenkilö on tyttö, mutta sukupuolta ja monia muitakin aiheita, kuten monikulttuurisuutta, käsitellään monipuolisesti, luontevasti ja erikseen korostamatta. Välillä kirjaa lukiessa jää mietityttämään, milloin Linnea puhuu itselleen, milloin kirjoittaa vastauksia muiden kysymyksiin. Kirjan rakenne saa kuitenkin selityksensä lopussa. Teos myös kuvaa Linnean tämän päivän nuoren maailmaa: Siinä sekoittuvat yksityinen ja julkinen, ja kirjoittaminen on lähtökohtaisesti vuorovaikutteista. Kirja on sarjan ensimmäinen osa, ja jatkossa lukijat voivat lähettää kysymyksiä, joihin toivovat Linnealta vastausta. Seuraavat osat jatkavat siis tarinaa, mutta entistä enemmän vuorovaikutuksessa lukijoiden kanssa. Onkin jännittävää nähdä, millaisen roolin tulevissa kirjoissa saa salaperäinen Ruska, palaako Jalmari kuvioihin, ja miten Linnea kehittyy kirjoittajana. Linnea on hyvä tyyppi ja häntä on mukava tavata jatkossakin! Pälvi Rantala

Unohduksen halkeama, muistojemme Moolokin kita. MUISTISTA VIIS, Sinikka Lappeteläinen 2017

31


KIRJALAARI - uutuuksia 2017 Aikuisten romaanit, kertomukset, näytelmät: Aho, Valde: Tarinoita keväisiltä soitimilta (CD-äänilevy). Omakustanne Akola, Lauri: Vienan kuohut. Nordbooks Alasalmi, Päivi: Siipirikon kuiskaus. Gummerus Cederlund, Charlotte: Gryningsstjärna. Opal Ekbäck, Cecilia: Midnattssolens timme. Wahlström & Widstrand Ervasti, Pekka. Paska reissu : mutta tulipahan herkuteltua. Otava Franzén, Peter: Särkyneen pyörän karjatila. Kustannusosakeyhtiö Tammi Hauru, Hanna: Jääkansi. Like Havaste, Paula. Lumen armo. Gummerus Hietajärvi, Teuvo: Erämaa elää. Metson matkassa Itälapin kairoissa. Väyläkirjat 2017. Hirttiö, Kalevi: Yöreissu: eränovelleja. Myllylahti Oy Huilaja, Janne. Metsän hyvät. Nordbooks Hyttinen, Veli-Matti: Nussimajänkän jääkärit : Osa 3 / verinen sotaromaani. Omakustanne Hyvönen, Tapani. Punainen asema. Nordbooks Jokinen, Timo: Lohta ja Nilviäisiä. Kustannus HD Kasurinen, Saara: Siniset aamut. Väyläkirjat Kataja, Väinö: Lapin rajoilta. Tiberius kirjat Kettu, Katja: Yöperhonen. WSOY Knuuti, Markku. Enkelisaarnaajan äiti. Mediapinta Koski, Jorma: Korpimaan kutsu. Karisto Koski, Kuutti: Kaira. Like Kummu, Essi: Hyvästi pojat. Tammi Lilja, Erkki: Tunturien yli Jäämerelle. Kertomuksia Lapin teiltä ja vähän vierestäkin. Väyläkirjat 2017. Lindell, Sebastian: Hukutettu mieli. Halti Media Meänmaa. Aikakausavisi. (tekstejä meänkielellä ja suomeksi). Päätoimittaja Bengt Pohjanen. Mäkinen, Veikko. Tanssin jytkettä Mouhijärven yössä. Nordbooks Mällinen, Jarno: Kotirintama. Like Niskanen, A. J.: Pilvilautturit : tieteisromaani. Arion Paasilinna, Mauri: Laki loppuu Repoaavan laitaan. Kustannusosakeyhtiö Bookcover Parkkari, Jukka: Reikäjuusto : romaani sotilaallisesta vakoilusta ja vastavakoilusta Suomessa 2003. Arktinen Banaani Pettersson, Lars: Kaamosmurhat. Minerva Peura, Marja. Tunkeilijat. Teos Pikkumäki, Esa: Tuulinen maa. Kuka surmasi Matti Harmaalan? Väyläkirjat 2017. 32

Pulska, Marjatta. Kuivalihamarkkinat. Nordbooks Pylväs, Ritva-Elina: Alisa, Väylän tytär. Väyläkirjat 2017. Rauanjoki, Katri: Jonain keväänä herään. Atena Ruusuvuori, Juha: Yksi näistä pienimmistä. WSOY Sariola, Mauri: Ivalon pamaus : Mauri Sariolan novelleja. Kirjakenno Similä, Jouni: Jobnook Hachem, Michael Terence Publishing Slunga, Heli: Lapin Lolita. WSOY Väisänen, Tuula. Ida. Nordbooks Ylitalo, Leo: Banaanitalo. Nordbooks Ylitalo, Leo: Sururisti. Nordbooks

Aikuisten runot: Aho, Valde: Runoja Lapin retkiltä. Mediapinta Autio, Hannamaija: Taivaankannella tanssivat revontulet. Mediapinta (Suomi 100) Grönqvist, Jenni: Terminen talvi : nurinperinsuruja, hanaelämänvettä. Books on demand Guynoel, Päivi: Surunsiivet. Omakustanne Haapala, Niina: Rakkaus voi satuttaa. Mediapinta Harjumaa, Pentti: Kuplasta kuplaan. Mieterunoelmia. Revontulet Haavikko, Kristiina: Itse olen kuin susi : 10 vuotta pöytälaatikon uumenissa. Books on demand Holmberg, Niillas: Oaidnaleapmai, Čáhcesiellu. DAT Huovinen, Maija-Liisa: Ilo nousee syvistä vesistä. Mediapinta (Suomi 100) Jaatinen, Pekka: Raahen koordinaatit. Mediapinta Kanto, Kati: Ginestrellehillamekko = The skirt is made of ginestrelle and goldberrys = Vestito di ginestrelle e more. Omakustanne Kappfjell, Gustav: Gaaltije (CD-äänilevy) Kokkola, Markku: Sinimarja, noidannuoli. Mediapinta (Suomi 100) Korte, Anna: Valon maitoa. Mediapinta (Suomi 100) Kortelainen, Teija: Syntymätön poika. Mediapinta (Suomi 100) Kyllönen, Olli: Kevään etsijä : kesäisellä ilmalla uneksin hohtavista hangista. Talven tultua haaveilen kesästä ja runokirjani yllä leijuu ikuinen syksy. Books on demand Laitinen, Jorma: Matkoilla kaiken aikaa : runoja. Väyläkirjat Laukkanen, Anne: Ainokaiselle, armaalleni : kirjoittamatta jäänyt vauvakirja. AK kustannus Lautiainen, Mikko: Vammaisuus tahmauttaa. Mediapinta (Suomi 100)


Luokkala-Nevalainen, Heli: Painava nainen. Mediapinta Lyseonpuiston lukio. Metsän jälki. Metsäkustannus Markoff, Harri: Voittamattoman auringon päivä. Mediapinta (Suomi 100) Mattila, Maaret: Ristitön sydämellä. Mediapinta (Suomi 100) Myllyneva, Anna-Liisa: Aurinko kultaa pilven reunan Niehoff, Kaija: Utupilviä unennäkijän päiväkirjoista. Omakustanne Niemi-Ronkainen, Ritva: Kivilintu. Mediapinta (Suomi 100) Nikkinen, Antti: Yö rakovalkealla : riimejä polun varrelta. Mediapinta Oja-Kotavuopio, Anja-Riitta: Polun varrelta. Mediapinta (Suomi 100) Perttula, Päivi: Elämän makua silkkilakanoilla. Mediapinta (Suomi 100) Rantakokko, Piia: Runoilijan unessa vierailin. Kustannus HD Salminen, Tapani: Lapin kairoilta ja kalavesiltä. Mediapinta (Suomi 100) Seppänen, Tanja: Kiinnijääneet Tolppanen, Elisa: Tämä tuulinen matka. Mediapinta Ulanto, Riikka: Vedelmiä. Kaarinan kaupunki Vaara vai.. tai tunturi. Avoin kirjoittajaryhmä, Kittilä ja Koillinen Pielisjoen kirjoittajatehdas, Eno. Omakustanne Vierelä, Marja-Leena: Lähtevien junien laiturilla. Mediapinta 2017. Virta, Kalervo: Lapin lumo : runoja Lapista ja elämästä. Omakustanne Väylän vaahtopäillä. Mediapinta (Suomi 100) Ylifrantti, Aino: Sydänpilvi. Mediapinta 2017.

Lastenkirjat (sis. kaikki lajit): Aho, Valde: Rantasaunan haltijatonttu. Omakustanne. Backman, Janette: Satu maahispeikosta. Aviador Hivand, Anitta. Korppien kiista. Suom. Kaija Anttonen. Gollegiella Kivinen, Marita: Tonttu. Omakustanne Kokkola, Ritva: Limonaatia ja silliä (lastenrunoja) Lukkari, Pekka: Lohkamušat (lukukirja). Anarâškielâ servi, 2016 Maunu, Pirjo: Hutukat tulevat! Nordbooks Moshnikoff, Satu. Njuämmlaž njoikk : muu vuõssmõs tivtte´rjj (lastenloruja koltasaameksi ja suomeksi). Sää´mte´ğğ Pohjanen, Monika: Meän pikku kirja 4. Barents Pyhäluoto, Leena: Alma ja ystävät. Omakustanne Rodgers, Lee D.: Saammâl já kozzsäplig = Sammeli and the Lemming.

Sääskilahti, Liisa: Mummon ja lasten luontokirja 3 : metsä : suuret ja pienet ihmeet. N-Y-T-NYT Takkinen, Tuula: Miinan ja Eemelin joulumatka maailman ympäri. Omak. Toljamo, Pipsa: Laituripoika ja Keiju : tarinoita Kivijärven rannoilta. Omakustanne Turunen, Anu: Sammelin matka murheisten metsään. Omakustanne Turunen, Anu: Jäämerellä myrskyvaroitus. Omakustanne

Nuortenkirjat: Aalto, Jorma: Tähdentekijä. Osa 1, Ensiaskeleet. Marketiimi Aikio, Inger-Mari: Tropihka rievssat. DAT Aikio, Niilo: Nigá : nooveelčuágáldâh. Sämitigge Aikio, Niilo: Nekk : nove’llnorldõk. Sää’mte’ğğ Aikio, Niilo: Nigá : noveallačoakkáldat. Sámediggi Kauppinen, Hanna: Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut. Myllylahti Koski, Kuutti: Kaira. Like Kökkö, Hanna: Anterin aarre. Mäkelä Ann-Hélén Laestadius, Terkkuja Sopperosta, Kieletät 2017, Suomennos Kaija Anttonen Lukkari, Pekka: Lohkamušat. Sámediggi Pyysaari, Taina: Yhden Een kesä. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys Rasmussen, Torkel: Áigin’s arctic adventures. ČálliidLágádus Stoltz, Lina: Huomenna ei tarvitse pelätä. Barents Stoltz, Lina: Siirto. Barents Publisher Suorsa, Sarianna: Rising moon : omnipotent – kaikkivaltias. Bookcover Tammimaa, Essi: Noaidin tytär : tulva. Otava

Kirjallisuudentutkimus: Ahvenjärvi, Kaisa: Päivitettyä perinnettä : saamelaisen nykyrunouden saamelaiskuvastoja. Jyväskylän yliopisto Čáŋa gillii 2! Saamelainen kirjallisuus ennen ja nyt. Rovaniemi Hietasaari, Marita: Sodan muisti : talvi-, jatkosota ja Lapin sota 2000-luvun historiallisessa romaanissa. Avain

Koottu Rovaniemen kaupunginkirjaston Lappi-osastolla Mikäli kirjasi ei ole luettelossa, otathan yhteyttä kaupunginkirjaston Lappi-osastoon. Lappi-osasto pyrkii hankkimaan kokoelmiinsa kaikki lappilaiset ja saamelaiset julkaisut: kirjasto.lappi-osasto@rovaniemi.fi 33


SANATAITEESSA TAPAHTUU

Rovaniemen Wanhat Markkinat; Sanataiteen uutuuksia Jätkänlavalta Kansainvälistä runo-ohjelmaa Lapin Kirjallisuusseuran järjestämässä sanataidetapahtumassa. Tänä vuonna, jo neljännen kerran Rovaniemen wanhoilla markkinoilla ”Runoköngäs” virtasi vuolaasti uutta luovaa voimaa. Tilaisuuksissa nähtiin kaksi draaman piiriin lukeutuvaa ensiesitystä. Lyriikan osalta tapahtuma ylsi peräti kansainväliseen tasoon. Jätkänlavan kolmen päivän, yhteiskestoltaan kolmituntisessa, tiiviissä ohjelmassa kuultiin kaikkiaan kahdeksan runoilijan tuotantoa. Joukossa oli runsaasti uutta materiaalia ja ensiesityksiä. Ennakkoon valmisteltua sisältöä täydensi yleisön esiintymiset Runokönkään avoimessa osuudessa. Perjantain ohjelmasta vastasivat Lapin Kirjallisuusseuran jäsenistön omat taiteilijat. Lavalle nousivat vuorollaan kolme runoilijaa uusin ja jo jonkin aikaa koetelluinkin runoin. Runoilija Tapani Tavi, ”sienimies” Kittilästä sysäsi ohjelman liikkeelle poiminnoillaan omasta luonnonläheisestä tuotannostaan. Marja Poutanen ”kehtasi” ihmetellä raikkaan eloisasti maailman menoa osin vasta esitystilanteessa lopullisen muotonsa saaneilla säkeillään. Poutanen onnistui pakinoillaan ja juurevalla hahmollaan luomaan entisajan iltamista ja hupailuista tutun muhevan tunnelman. Sellaisen, joka sopii erinomaisesti wanhojen markkinoiden henkeen. Leena Pyhäluoto vakavoitti teeman maalaamalla runoilijan otteella kuulokuvia satavuotiaasta Suomestamme. Vaikka menestystä on ollut, ei maassamme silti kaikki ole hyvin. Hyvinvoinnin luonut, nyt jo vanhuusikään ehtinyt väestönosa, ei hyvinvoi itse vaikka niin luullaan. Vanhuus on ajanut liian monet yksinäisyyteen. Ensimmäisen päivän huipentumana nähtiin runoilijaryhmän rohkea ulostulo. Leena Pyhäluodon pienoisnäytelmän ”Katoamisilmoitus” kantaesitys esiintymisasuja myöten viimeisteltynä näyttelemänä oli Tapaus. Sen sovitus ja ohjaus oli käsikirjoittajan itsensä. Rooleissa Tapani Tavi ja Marja Poutanen. Tunnin mittainen sanataidetapahtuma päätettiin avoimen mikrofonin ”open mic” -osuuteen. Lava avattiin foorumiksi läsnäolevalle yleisölle. Osuuden juontanut Pälvi Rantala sai yllättävän monet nuoret ja konkarirunoilijat käyttämään esiintymismahdollisuuden hyväkseen. Omaehtoisia esityksiä riitti toiselle tunnille asti. Ilmiö toistui kaikkina päivinä.

34

Runokönkään kansainvälinen tähti, runoilija Rauni Magga -Lukkari Vesisaaren Krampenesista esiintyi lauantaina ensimmäisenä, mutta hän ehti tuomaan Saamenmaan runotervehdyksen jo markkinoiden avajaistapahtumaan Vanhallatorilla. Raunin neljä ”silmämittaista runoa” loivat eloisan kuvan saamelaisnaisen vaatevaltaan. Kaija Anttosen pohjoissaamesta suomeksi ansiokkaasti kääntämät runot julkaistaan myös tässä Lapillisen numerossa. Yhdeksän kauden kansanedustaja Esko-Juhani Tennilä esitti omassa osuudessaan ”elämänsä runoja”. Runous on kuin päiväkirjamerkintöinä ollut kokoava osa E-JT:n elämää kaikkina aikoina. Se merkitsee edelleen vaihtoehtoista tapaa tarkastella elinylinympäristöä ja kuvata maailman menoa henkilökohtaisesta näkökulmasta. Runoilija Tennilä on dokumentoinut runoihinsa sekä vakavia yhteiskunnallisia ja maailmanpoliittisia mietteitään että hauskoja henkilökohtaisia sattumuksia. Runoilija Irene Piippolan selkeäsanainen ja persoonallisella tavalla esitetty runokokonaisuus oli kannanotto erilaisuuden puolesta. Onneksi meissä on aina niitä, jotka omista lähtökohdistaan osaavat ja uskaltavat tuoda esiin vaihtoehtoisia suuntia elämälle sekä yksilön että yhteisöjen tasolla. Irenen runot puhuvat suoraan heidän puolestaan.

Markku Köngäs ja Pälvi Rantala. Toimitus


Sunnuntain ohjelma jouduttiin esittämään erittäin haasteellisessa säässä. Siitä huolimatta Pälvi Rantalan väitöskirjaansa kokoamat “Kalkkimaan papin runot” saivat mielenkiintoisen toteutuksen. Markku Köngäs toi tilaisuuteen ammattinäyttelijän keinoin ilmielävän Pietari Herajärven (1830-1885) eli ”Kalkkimaan papin” hahmon, joka aikansa Jätkänpuistossa vaelleltuaan päätyi näyttämölle tohtori Rantalan haastateltavaksi ja esittämään omaperäisiä, pääosin vain kansan suussa vuosisadaksi elämään jääneitä runojaan.

Könkään ja Rantalan yhteistyötä täydensi vielä Irene Piippolan esittämä Kalkkipappi-runo. Herajärven henkilöhistoria oli innoittanut hänet kirjoittamaan nimikkorunon kylähulluna pidetylle, kovaosaiselle Torniojokilaakson runoilijalle. Tapahtuma päättyi jälleen avoimeen runo-osuuteen. Esityksiin lukeutui mm. Kuusi Tuija Pontelan esikoiskokoelman runoa allekirjoittaneen esittämänä. Runoköngäs on Rovaniemen kaupungin tukema kulttuuritapahtuma. Erkki Kaila

RunoRajaton 2017 – säkeitä 100-vuotiaassa Suomessa Elokuun alussa kokoonnuttiin runon pariin Åströmin kartanoon, ja Tornion Kuvataideseuran naiset tarjosivat makoisia leipomuksia Taidekamarilla – saatiin sekä hengen että ruumiin ravintoa. RunoRajaton on viime vuosina jatkanut Runon aurinko ei sammu -tapahtuman perinnettä eri teemoin. Suomen juhlavuosi heijastui ohjelmaan muun muassa muisteluksin ja maakuntalauluin. Runon aiheiden ja muodon moninaisuus näyttäytyi Oulun Seudun Lausujien runokoosteessa ”Ihminen

– maan ja meren kämmenellä” sekä runoilija-kirjailija Tapani Tavin runoissa, jotka välittivät myös kaupunkikuvia ja miesnäkökulmaa parisuhteeseen. Pajalasta oli saapunut vapaalle estradille Kerstin Tuomas Larsson. Hän esitti meänkielisiä runojaan – ja runo oli rajaton. Palkittu Sinikka Lappeteläinen ideoi ja juonsi jo 15. kerran kesäisen runotapahtuman Torniossa. Anita Myllykoski

Ringin runotilaisuudessa. Kuva: Raili Ilola.

Maalatut runot Tornion Kuvataideseuran yhteistyökumppanina on ollut tänä vuonna merilappilainen Kirjoittajaryhmä Rinki ”Tämän runon haluaisin maalata” -tapahtumassa, joka järjestettiin viidennen kerran Tornioviikolla toukokuussa. Rinkiläiset esittivät runojaan Kuvataideseuran taiteilijoille ja yleisölle Tornion Taidekamarilla.. Taiteilijat valitsivat runot maalaustensa innoittajiksi. Näistä maalauksista ja runoista koottiin näyttely Tornion terveys-

keskuksen näyttelykäytävälle heinä-syyskuuksi. Lokakuuksi näyttely siirtyi Kemin kaupunginkirjastoon. Yleisöllä oli mahdollisuus kuulla tapahtuman runot Ringin runotilaisuudessa Kemin kaupungintalon näköalakahvila Panorama Caféssa sunnuntaina 13.8. Pois ”poteroista” avartavaan ja innostavaan poikkitaiteelliseen yhteistyöhön! Anita Myllykoski

35


SEURATOIMINNAN TAPAHTUMIA

RUNON VUORO – OPEN MIC ROVANIEMELLÄ Rovaniemi-viikon innostamana syyskuussa kuulutimme kaikkia runoja rustaavia lukemaan tuotoksiaan ääneen Kahvila Kodin mukavissa tiloissa. Kutsuun vastasi melkein 20 ihmistä, vanhempia ja nuorempia kirjoittamisen kipinästä tuleen roihahtaneita. Tilaisuus kesti kaksi tuntia ja tunnelma oli runon kuunteluun hyvin latautunut – häiriötekijöitä kuuntelulle ja lukemiselle ei ilmennyt. Olemme innostuneet onnistumisesta ja päättäneet järjestää vastaavia tilaisuuksia jatkossakin. Open mic -tilaisuudet sallivat vapaan ja spontaanin luennan. Ne ovat epämuodollisia, intensiivisiä, avoimia myös yllätyksille, aina tietenkin yleisöä kunnioittaen. Lukijat päättävät mitä itsestään ja kirjoittamisestaan kertovat, pääosassa ovat tekstit. Runon vuorot kutsuvat mukaan kaikkia (maakunnan) kirjoittavia ihmisiä. Lavaruno elää elämäänsä painetun runon rinnalla, sen täyssisarena. Se on oman tiensä itsenäinen kulkija, milloin innoittava, kiehtova, kujeileva, keimaileva, milloin haastava, koskettava ja konstailematon. Lavaruno ei hae julkaisemista, sen täyttymys on sen esittäminen. Olet lämpimästi tervetullut mukaan! Irene Piippola

KESKIYÖN KIRJOITTAJAKURSSIEN LUMO SÄILYY Tämänvuotisista Sodankylän kirjoittajakursseista on kulunut jo puoli vuotta, ja seuraavia joutuu odottamaan vielä saman verran. On sopiva aika muistella, mitä viime kesäkuussa tapahtui ja suunnitella ensi kesää. Sodankylän kirjoittajakurssit ovat säilyttäneet suosionsa. Näin voi päätellä esimerkiksi siitä, kuinka nopeasti paikat taas varattiin. Vanhaan tapaan Taija Tuomisen proosakurssi ja Juha Hurmeen draamaryhmä täyttyivät ensimmäisinä, mutta pitkään ei tarvinnut ensikertalaisten Tittamari Marttisen lapsille ja nuorille kirjoittavien ryhmän tai JP Koskisen dekkariryhmän odottaa ilmoittautumisia. Hannele (Taiska) Kauppisen laululyriikan ryhmään ilmoittautui vain seitsemän kurssilaista. Enempää ei tosin olisi mahtunutkaan, sillä majoitustilat olivat jo täynnä. Ryhmän maksimikoko on periaatteessa 12. Hyväksi koettu päiväohjelma on pysynyt vuosikausia samanlaisena. Aamu- ja iltapäivän tunteja erottaa lounas, joka tänäkin vuonna sai kovasti kiitoksia. Iltapäivällä on kahvitauko ja ryhmät jatkavat oman aikataulunsa mukaan. Joinakin iltoina on yhteistä ohjelmaa, esimerkiksi yleensä yhtenä iltana omia julkaisujaan esittelevät ne, joilla sellaisia on. Saamme samalla vinkkejä siitä, kuinka kustantajia lähestytään tai kuinka tehdään omakustanne ja kaikesta muusta, mitä tulee eteen, kun käsikirjoituksesta työstetään valmista julkaisua. Hyviä ideoita kannattaa jakaa. Jotkut pitävät kurssin ohjelmaa tiukkana. Seuraavaksi päiväksi saadaan tehtäviä, joiden kanssa saattaa kulua aikaa iltamyöhään, vaikka haluaisi ehtiä saunaan ja takkahuoneen illanviettoon. Kurssilla jokainen on tietenkin vapaa tekemään mitä haluaa. Ryhmän paine tosin taitaa vaikuttaa niin, että harva jättää iltatehtävät tekemättä. Kun on maksanut viikosta ja loistavien opettajien ohjauksesta niin tietenkin haluaa saada siitä irti niin paljon kuin mahdollista. Kurssi-ilmoittautumisia aletaan vastaanottaa 1.3.2018. Ilmoittautua voi sekä seuran verkkosivuille ilmestyvällä sähköisellä ilmoittautumislomakkeella, että Revontuli-Opiston verkkosivujen kautta (http://www.revontuliopisto.fi) tai puhelimitse. Edellisvuosilta tiedämme, että varaustilanne elää hyvin paljon kevään aikana. Älä siis masennu, ellet mahdu heti haluamaasi ryhmään, vaan jää varasijalle jonottamaan mahdollisesti vapautuvaa paikkaa. On suuri todennäköisyys, että saat paikan myöhemmin keväällä. Peruutuspaikkoja kannattaa kysellä jo huhtikuun lopulla. Seuraa ilmoittelua seuran facebookissa ja verkkosivuilla (www.lapinkirjallisuusseura.fi). Siellä on kuvia, juttuja ja kurssiantologiat. Arja Vasama

36


HYVÄSSÄ SEURASSA: SODANKYLÄN KÄVIJÄT Usein pohditaan niitä vaikutuksia, mitä Lapin Kirjallisuusseuran toiminnalla on saatu aikaan? Ts. mitä aktiivisesti mukana olleet kirjoittajat ovat saaneet elämäänsä, mitä he ovat julkaisseet ja millaisia kokemuksia heille on kertynyt? Tässä juttusarjassa kerromme kirjoittajien omin sanoin, miten he kokevat kehittyneensä ollessaan mukana seuran toiminnassa. Sodankylän kirjoittajakurssit ovat runsaan kahdenkymmenen vuoden aikana innoittaneet lukuisia kirjoittajia ja raivanneet usein turhia julkaisemiseen liittyviä esteitä luovan kirjoittamisen ja teosten julkaisemisen tieltä. LEENA PYHÄLUOTO Milloin olit Sodankylän kurssilla ensimmäisen kerran ja millä kurssilla? Laskin taaksepäin, että aloitin 2012 Paavo J. Heinosen mielipidekirjoittamisen kurssilla. Aluksi minua jännitti kovasti, mutta niin taisi jännittää Paavoakin. Saatoimme olla molemmat kurssin “keltanokkia”. Käynnistysvaikeuksiin meni kaksi päivää. Sen jälkeen siitä tulikin ihan hyvä kurssi! Sain antaa palautetta kurssista opettajalle itselleen. Sanoin suoraan mitä ajattelin, koska huomasin sen olevan muidenkin kurssilaisten mielipide. Paavohan tykkäsi siitä niin, että pisti minut esittämään kritiikkini iltajuhlassamme. Millaista vaikutusta kursseilla on ollut omaan kirjoittamiseen? Kerro konkreettisia esimerkkejä kuten julkaisut, esiintymiset, toiminta kirjailijana tai kirjoittajana, rohkaistuminen kirjoittamaan jne.. Kursseilla on ollut iso vaikutus! Maippi Tapanaisen lyhytproosakurssin ja opettajalta saamani hyvän palautteen jälkeen uskalsin julkaista esikoisrunoteokseni. Kaikki sen jälkeen on ollut helppoa, kun usko itseen on löytynyt. Olen ollut aina eri kirjallisuuslajin kurssilla. Jokainen opettaja on tehnyt vaikutuksensa. Juha Hurmeen ansiosta innostuin draaman kirjoittamisesta, mitä jatkan edelleen. Viime kesän laululyriikan koin kaikista haastavimpana. Mikä on ikimuistoisin kokemuksesi Sodankylän kirjoittajakursseilta? Ehdottomasti ikimuistoisin hetki oli se, kun Juha Hurme sanoi minulle: “Jos et muuta kirjoitustyyliä, niin väännän sun rillit rullalle, ja heitän sut Taian ryhmään kirjoittamaan proosaa!”. Minä muutin tyylini ja saamani palaute kantoi koko loppuvuoden ja kantaa yhä. Kirjallisuusseuran ansiosta pienoisnäytelmäni “Katoamisilimotus” esitettiin viime kesänä Rovaniemen Wanhoilla Markkinoilla. LEENA PATJAS Milloin olit Sodankylän kurssilla ensimmäisen kerran ja millä kurssilla? Riina Katajavuoren lyriikkakurssilla 2012. Sen jälkeen olen ollut joka vuosi mukana. Tänä vuonna vaihdoin proosaan eli olin Taija Tuomisen kurssilla. Millaista vaikutusta kursseilla on ollut omaan kirjoittamiseen? En ollut koskaan näyttänyt kirjoituksiani kellekään, mutta Riina oli heti sitä mieltä, että ne pitäisi julkaista. Jo seuraavana vuonna 2013 sain julkaistuksi esikoisrunoteokseni “Kuus kossuvissyä Kaamasessa”. Epävarmuuteni omien kirjoittamisten suhteen haihtui, vaikka aluksi luulin, että olin tullut Sodankylään vain munaamaan itseni. Ensimmäisellä Riinan tunnilla jännitti niin, että olin jo lähteä kotiin. Huomasin kuitenkin tulleeni samoin ajattelevien ihmisten seuraan ja jäin kurssille. Sen jälkeen on ollut automaattisesti selvää, että tulen Kanarialta, missä vietän talveni, joka kesä suoraan Sodankylään, vaikka joudun lyhentämään matkaani viikolla tai parilla. Mikä on ikimuistoisin kokemuksesi Sodankylän kurssilta? Sodankylän kokemusten pohjalta olen saanut esiintyä runoineni lukuisia kertoja ja Katri Kittilä Ivalosta on myös säveltänyt runoni “Rukous”. Kurssilta muistan monet takkatuvan illat ja erityisesti sen, että Taija Tuominen halusi ostaa kirjani ja kutsui minut Elämäkertakirjoituskurssilleen. - Olin erittäin otettu. Erkki Kaila, Irene Piippola ja Pälvi Rantala 37


SEURATOIMINNAN TAPAHTUMIA

TEKIJÖIDEN PÄIVÄ 2017 Lapin Kirjallisuusseuran vuosittainen Tekijöiden päivä järjestetään tänä vuonna Torniossa Suomen Kulttuurirahaston Kannatusyhdistyksen kirjallisuustapahtuman yhteydessä lauantaina 2.12.2017 klo 11 - 13 Tornion kirjastossa, Torikatu 2, Tornio. Ks. kutsu s. 39. Vuoden aikana julkaisseista lappilaisista kirjailijoista mukana Kaisa Halmkrona, Heimo Härmä, Markku Knuuti, Anna Kyrö, Anne Laukkanen, Anne Lukkarila, Maarit Niskanen, Elsa Partala, Leena Pyhäluoto, Tuula Takkinen, Tapani Tavi, Kerstin Tuomas Larsson, Tuula Väisänen ja Väylän vaimot (Ilola-Liiti-Myllykoski-Pylväs). Kirjailijat esittelevät uutuusteoksiaan ja kertovat kirjailijan työstä. Kirjoja voi ostaa suoraan tekijöiltä. Tilaisuuteen on vapaa pääsy. Tervetuloa!

KIRJAILIJAYHDISTYSTEN TALVIPÄIVÄT Talvipäivät on kaikille avoin kirjallisuustapahtuma. Talvipäiviä 2018 Hyvinkäällä isännöi Uudenmaan Kirjailijayhdistys. Tapahtumaa valmistelemaan valittiin verkoston yhteinen työryhmä, johon Lapin Kirjallisuusseurakin sai edustajansa. Aiheesta tarkemmin: http://www.kirjailijaliitto.fi/ajankohtaista/kirjailijayhdistysten-talvipaivat-kokosi-kirjailijoita-turkuun/ Lapin Kirjallisuusseuran vuoro toimia tapahtuman järjestäjänä on vuonna 2022.

SODANKYLÄN KIRJOITTAJAKURSSI 2018 Sodankylän kirjoittajakurssi toteutetaan nyt 22. kerran vakiintuneen mallin mukaisesti ja sisällöllisesti osittain uudistettuna. Kurssi pidetään Sodankylän Sompion koululla 4.-9.6.2018. Ohjaajina toimivat tunnetut kouluttajat: Dramaturgi Elli Salo (draama), kirjailija, runoilija Riina Katajavuori (lyriikka) ja kirjailija Ansu Kivekäs (dekkarit), lastenkulttuurin läänintaiteilija, kirjailija Tittamari Marttinen (lapsille ja nuorille kirjoittaminen) sekä kirjoittajakouluttaja ja kirjailija Taija Tuominen (proosa). Kurssien odotetaan täyttyvän nopeasti kokonaisuudessaan. HUOM! Ilmoittautuminen kirjoittajakurssille alkaa 1.3.2018.

TAPAHTUMAT KESÄLLÄ 2018 Ennakkotietoa tapahtumista

Sanataidetapahtuma Runoköngäs toteutetaan viidennen kerran elokuussa Rovaniemen Wanhojen Markkinoiden keväällä 2018 suunniteltavan uuden konseptin mukaisesti. Tilaisuuteen kutsutaan 7-9 runoilijaa ja näyttämötaiteilijaa. Avoimissa osioissa esiintyy parikymmentä harrastajaa ja yleisön edustajaa. Muilla paikkakunnilla järjestettäviä kirjallisuustapahtumia tuetaan aktiivisesti. Suunnitelmissa ovat mm. RunoRajaton ja Tarinan iskennän alueellinen karsinta Torniossa, Runon vuoro- ja maakuntakirjaston kirjailijatapaamiset ja muut tapahtumat Rovaniemellä sekä Kirjoittajakurssin yhteydessä katurunotapahtuma Sodankylässä.

38


Kutsu Tervetuloa Suomen Kulttuurirahaston Kannatusyhdistyksen ja Lapin Kirjallisuusseuran järjestämään kirjallisuustapahtumaan lauantaina 2.12.2017 klo 10.30–16.30 Tornion kirjastoon ja Aineen taidemuseoon Ohjelma 8.45 Bussikuljetus Rovaniemen linja-autoasemalta Tornioon 10.30 Lapin rahaston esittely ja tuleva apurahahaku Asiamies Marjut Kuusisto Kahvi ja pientä suolaista Café Aine 11.00-13.00 Lapin Kirjallisuusseuran Tekijöiden päivä Vuoden aikana kirjan julkaisseet Kirjallisuusseuran jäsenet esittelevät teoksiaan Tornion kirjasto 13.00 Lounas Café Aine 14.00–14.45 Lapin Kirjallisuusseuran vuosikokous (jäsenille) Tornion kirjasto ja samaan aikaan 14.00–14.45 Suomen Kulttuurirahaston Kannatusyhdistyksen tilaisuus Johtokunnan jäsen Liisa Holmberg Keskustelua ja uusia aloitteita Aineen sali Bussikuljetus järjestetään Rovaniemeltä Tornioon ja takaisin Lapin Kirjallisuusseuran ja Suomen Kulttuurirahaston Kannatusyhdistyksen jäsenille sekä Tekijöiden päivään osallistuville. Ilmoittautumiset bussikuljetukseen ja lounaalle perjantaihin 24.11. mennessä * Tittamari Marttiselle, tittamari.marttinen@skr.fi. Lisätietoja Tittamari Marttinen, Lapin rahasto, tittamari.marttinen@skr.fi; 050 321 1784 Pälvi Rantala, Lapin Kirjallisuusseura, pilviranta@gmail.com

14.45 Kahvi Café Aine 15.00 Lapin Satumaa -kirjan ja -kilpailunvoittajien julkistaminen Aineen sali 15.45 Malja voittajille, kuohuviinitarjoilu Café Aine Opastettu kierros Aineen taidemuseossa 16.30 Bussikuljetus Torniosta Rovaniemelle

* Lapillisen lukija: voit kysyä peruutus- tai jälki-ilmoittautumispaikkaa.

39


Lapin Kirjallisuusseuran arviointipalvelu Lapin Kirjallisuusseuran välityksellä voi kuka tahansa maakunnan kirjoittaja saada tekstistään henkilökohtaisen arvion. Valitse listasta itsellesi sopiva arvioija ja sovi hänen kanssaan arvioinnista. Lisätietoja saat yhdyshenkilöltämme Eija Nissiseltä, puh. 050 3314 539, Vaaranlenkki 5, 98950 Saija, eijamnissinen@gmail.com. Arviointipalvelun maksu on 20 euroa korkeintaan 30 liuskalta (jäsenille – 25 % = 15 e/30 liuskaa). Maksu Lapin Kirjallisuusseuran tilille Nordea FI28 2226 1800 0213 80, BIC NDEAFIHH. Maksu tulee suorittaa ennen arviointia. Maksun yhteydessä on samalla mainittava arvioija. Yli 30 liuskan arvioinnin hinnasta on sovittava arvioijan kanssa. Maksu lisäliuskoista suoritetaan suoraan hänelle (esim. 130 liuskaa tekstiä = 100 liuskaa maksetaan arvioijalle, 30 liuskaa Lapin Kirjallisuusseuralle).

Tuula Saraniemi äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Hiukantie 27, 96100 Rovaniemi puh. 040 736 2610, tuula.saraniemi@gmail.com (yleisarvioija) Seppo Saraspää, kirjailija Kenkäniementie 481, 99801 Ivalo puh. 0400 290 267, seppo.saraspaa@gmail.com (lyhytproosa, erätarinat, ei runoja) Virpi Yliraudanjoki kasvatustieteen tohtori, tietokirjailija ja kirjoittajakouluttaja Pengerkatu 11 B 50, 00530 Helsinki puh. 040 756 9093, yliraudanjoki@gmail.com (erityisesti runot, aforismit sekä tietokirjat)

Arvioijat Jorma Koski, kirjailija Leenankatu 16, 94700 Kemi puh. 0400 696 429, jorma.koski@pp1.inet.fi (lyhytproosa, erätarinat, ei runoja) Mirjam Kälkäjä, kirjailija Kullervontie 5, 95400 Tornio puh. 0400 395 611, mirjam.kalkaja@pp.inet.fi (yleisarvioija, ei runoja) Sinikka Lappeteläinen kirjailija, kirjoittajaryhmän ohjaaja Jokikuja 5, 95420 Tornio, puh. 040 559 0728 lapp.sini.etelainen62@gmail.com (runot, lyhytproosa) Irene Piippola, kirjastonhoitaja Rajajääkärinkatu 15 B 13, 96100 Rovaniemi puh. 040 748 2908, irene.piippola@pp5.inet.fi (runot, novellit, lyhytproosa) Maaria Rousu, FM (projektisuunnittelu- ja tiedotustyö, toimittaja) Toivoniementie 3 as. 7, 90500 Oulu puh. 050 414 2952, maaria.rousu@gmail.com (erityisesti lasten- ja nuortenkirjallisuus, proosa)

40

Outi Pieski, yksityiskohta teoksesta Eatnu, eadni, eana / Virta, emo, maa
2012. Julkinen taideteos, Saamelaiskäräjien parlamenttisali, Sajos, Inari. Kuva Marja Helander.


Mediapinnan Suomi 100 runokirjaa -sarja on ollut täydellinen menestys. Sarjassa ilmestyy tänä vuonna yli 700 uutta runoteosta. Kiitos kaikille kirjoittajille, jotka ovat olleet mukana tässä kulttuuriteossa! Yleisön pyynnöstä jatkamme vuonna 2018 runokirjojen julkaisemista hyväksi havaitulla konseptilla. Runokirja.fi -sarja toteuttaa suomalaisten runoilijoiden unelman omasta kirjasta.

Pöytälaatikosta kirjak si! uus tehdä Erinomainen tilais doinkin. vih , ta tot ta eis haav historiikit, Runot, romaanit, tai vaikka et se es , jat sukukir n kansien väliin. muistelmat yksie

autamme unelmasi Tartu toimeen, me : ssa ise tam toteut stanteellesi, maksa • Rahoitus omaku ssä eri kki est edullis ssa unnuksen hakemise • Neuvomme ISBN-t materiaalien en eid oik me • Opastam valinnassa unnittelee kannet ja • Graafi kkomme su mittelee som eli si, irja a k tta tarvittaessa tai muut visuaaliset tekstin, kuvat sekä an iintoiseen ja luettava • elementit mielenk muotoon. kerromme lisää! Ota yhteyttä, niin Oulu

040 749 4449 oulu@popa.fi

Rovaniemi

0400 550 233 rovaniemi@popa.fi

Vaasa

040 533 8900 vaasa@popa.fi

Jopa 10 kk korotonta maksuaikaa kirjallesi!

www.poytalaatikko.fi


Palautusosoite: Lapin Kirjallisuusseura Ounasjoentie 5 A 8 96200 Rovaniemi

Palvelee Sodankylässä, Savukoskella ja Pelkosenniemellä! www.sompionkirjasto.fi

Nils-Aslak Valkeapään työ ja tuotanto laajassa käsittelyssä UUTUUSTEOS

MINÄ SOIN – MUN CUOJAN

Kirjoituksia Nils-Aslak Valkeapään elämäntyöstä Taarna Valtonen ja Leena Valkeapää (toim.)

Lapland University Press PL 8123, 96101 Rovaniemi julkaisu@ulapland.fi | 040 821 4242

www.ulapland.fi/LUP

Lapillinen 44 2017  

Lapin Kirjallisuusseuran lehti numero 44, marraskuu 2017

Advertisement