Page 1

Kuntoutussäätiö

Kuntoutus 4 | 2012 | 35. vuosikerta | ISSN 0357-2390

4

Sosiaalisen kuntoutuksen teemanumero Kuntoutuksen käytännöt Paltamon työllisyyskokeilussa Sosiaalinen kuntoutus ja sosiaalihuollon uudistuksen suunta  Tilaa  Kuntoutus-lehti  Pidä itsesi ajan tasalla kuntoutuksesta – saat työsi ja opintojesi kannalta tärkeää tietoa!

Tilauksen voit tehdä osoitteessa www.kuntoutussaatio.fi/kuntoutuslehti Voit tilata lehden myös sähköpostitse: pirjo.kuoppala@kuntoutussaatio.fi tai puhelimitse: 040 823 0058 / Pirjo Kuoppala Hinnat: Kestotilaus 49 euroa Vuosikerta (4 nroa) 53 euroa Opiskelijat (4 nroa) 22 euroa Lehteä voi tilata myös irtonumerona, á 12 euroa + postituskulut

Keitä ovat vaikeasti työllistyvät ja tarvitsevatko he sosiaalista kuntoutusta?


Kuntoutussäätiö

Sisältö

Kuntoutus-lehti vuonna 2013

PÄÄKIRJOITUS

Marketta Rajavaara ja Vappu Karjalainen Sosiaalinen kuntoutus lakisääteiseksi – mikä muuttuu?

3

tieteellinen artikkeli

Peppi Saikku ja Riitta-Liisa Kokko Kuntoutuksen käytännöt Paltamon työllisyyskokeilussa: Toimijuuden tukeminen ammatillisessa ja sosiaalisessa kuntoutuksessa Anne Kuvaja Työnhakumotivaation dynamiikkaa: Näkökohtia motivaatiokysymysten käsittelystä sosiaalisessa kuntoutuksessa

Kuntoutus-lehti ilmestyy ensi vuonna tuttuun tapaan neljästi. Tilaamalla lehden seuraat alan tutkimusta ja ajankohtaisuuksia sekä saat työsi ja opintojesi kannalta tärkeää tietoa. 5

17

Elina Palola Sosiaalinen kuntoutus uudessa sosiaalihuoltolaissa

30

puheenvuoro Aulikki Kananoja

Sosiaalinen kuntoutus ja sosiaalihuollon uudistuksen suunta 35

KATSAUS Tea Haimi ja Jaana Kahilainen Sosiaalisen kuntoutuksen käsitteen historiaa Suomessa

41

Vappu Karjalainen ja Katri Hannikainen-Ingman Sosiaalityön nuoret toimeentulotuen asiakkaat – kuntoutuksellisesti syrjässä?

47

Jaakko Harkko, Mika Ala-Kauhaluoma ja Tuula Lehikoinen Keitä ovat vaikeasti työllistyvät ja tarvitsevatko he sosiaalista kuntoutusta? 54

Elsa Keskitalo Pitkäaikaistyöttömien työhön aktivointi ja kuntouttaminen kuntien tehtäväksi

Minna Mattila-Aalto Järjestöt ja sosiaalinen kuntoutus: Järjestöjen ja julkisen sektorin yhteistyö työikäisten kuntoutuksessa

Kestotilaus 49 euroa Vuositilaus 53 euroa Opiskelijat 22 euroa

Nro Ilmestyy 1 viikko 11 2 viikko 25 3 viikko 41 4 viikko 51

Ilmoitusaineistot viikko 6 viikko 20 viikko 36 viikko 46

Tilaukset ja osoitteenmuutokset

Tilaushinnat vuonna 2013

Ilmestysmisaikataulu

KATSAUS

Toimitus kiittää lämpimästi tilaajia ja kirjoittajia kuluneesta vuodesta. Rauhallista Joulua ja Menestystä Tulevalle Vuodelle!

61

71

Aikakauslehtien Liiton jäsen Kuntoutus on kuntoutusalan tieteellis-ammatillinen lehti, joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Lehti välittää ajankohtaista tietoa kuntoutuksen tutkimuksesta, menetelmistä ja innovaatioista sekä seuraa alan yhteis­kunnallista keskustelua. Toimitusneuvosto Timo Pohjolainen, KuntoutusOrton, Raija Gould, Eläketurvakeskus, Patrik Kuusinen, työ- ja elinkeinoministeriö, Marketta Rajavaara, Kela, Kristiina Härkäpää, Lapin yliopisto, Eeva Leino, Tampereen yliopistollinen keskussairaala, Vappu Karjalainen, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos Toimitus Veijo Notkola, päätoimittaja, Timo Korpela, toimitussihteeri, Erja Poutiainen, Mika Ala-Kauhaluoma, Matti Tuusa Toimituksen yhteystiedot PL 39, 00411 Helsinki, puhelin 044 781 3128, timo.korpela@kuntoutussaatio.fi www-sivut www.kuntoutussaatio.fi/kuntoutuslehti Tilaushinnat Kestotilaus 49 euroa | Vuosikerta 53 euroa | Opiskelijat 22 euroa | Irtonumero á 12 € + postituskulut Julkaisija Kuntoutussäätiö | 35. vuosikerta | ISSN 0357-2390 Kannen suunnittelu Päivi Talonpoika-Ukkonen Paino Forssa Print Kuntoutussäätiö on kuntoutuksen tutkija, kehittäjä, arvioija, kouluttaja ja tiedottaja. Erityisiä osaamisalueita ovat kuntoutusjärjestelmän toimivuuteen, kuntoutustarpeeseen, toimintakykyyn, työhyvinvointiin sekä osallisuuteen ja syrjäytymiseen liittyvät kysymykset. Työ rakentuu vahvoille kumppanuuksille alan toimijoiden kanssa.

www.kuntoutussaatio.fi/kuntoutuslehti pirjo.kuoppala@kuntoutussaatio.fi | p. 040 823 0058

Kuntoutusportti.fi Kuntoutusportti on kuntoutuksen ja siihen liittyvän tutkimus- ja kehittämistiedon verkkopalvelu. Palvelu tarjoaa tietoa kuntoutusalan toimijoista, hankkeista, lainsäädännöstä, koulutuksesta sekä uusimmasta tutkimuksesta. Kuntoutusportin avulla voit helposti seurata, mitä alalla tapahtuu. Sivusto toimii myös tiedotus- ja keskustelufoorumina alan ammattilaisille.

 Ilmoita  Kuntoutus-lehdessä  Haetko lisänäkyvyyttä toiminnallesi? Ilmoita lehdessämme! Kaikki hinnat koskevat väri-ilmoituksia: 1/1 sivu (176×250 mm): 200 euroa ½ sivua, (88 x 125 mm): 120 euroa ¼ sivua (44 x 62 mm): 100 euroa Lisätietoja: timo.korpela@kuntoutussaatio.fi / p. 044 781 3128


Sosiaalinen kuntoutus lakisääteiseksi – mikä muuttuu? Pääkirjoitus Vappu Karjalainen Marketta Rajavaara

Sosiaalinen kuntoutus on käsitepari, johon sisältyvää kahta käsitettä on määritelty yhdessä ja erikseen lukuisissa yhteyksissä. Kuntoutuksen määrittely ei ole helppoa, ja siitä tulee entistä monimutkaisempaa, kun käsitteen eteen liitetään sana sosiaalinen. Ikuisesti kestävää, sosiaalisen kuntoutuksen peruspiirteet kiteyttävää reaalimääritelmää olisikin turhaa tavoitella. Kuntoutus on ajallisesti muuttuvaa, ja sen määrittely on sopimuksellista. Sosiaalisesta kuntoutuksesta on puhuttu Suomessa puoli vuosisataa. Tämä kuntoutuksen alue on tullut nyt uudella tavalla näkyväksi, kun uuteen sosiaalihuoltolakiin esitetään sosiaalista kuntoutusta koskevaa pykälää. Kuntoutusjärjestelmää tunteva voisi sanoa, että oli jo aikakin. Toinen ihmettelisi, että mitä tällä ratkaistaan, miksi juuri nyt ja millaisin perusteluin sosiaalista kuntoutusta määritellään. Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamistyöryhmän loppuraportissa (2012) sosiaalisen kuntoutuksen tuomista sosiaalihuoltolakiin perustellaan järjestelmälähtöisesti. Siinä painotetaan kuntoutusjärjestelmän monitahoisuutta, ja sosiaalista kuntoutusta ehdotetaan lakiin sen aseman selkeyttämiseksi osana kuntoutuskokonaisuutta. Lain 31 §:n mukaan sosiaalista kuntoutusta järjestettäisiin toimintakykyyn, syrjäytymisen torjumiseen, lähisuhde- ja perheväkivaltaan sekä äkillisiin kriisitilanteisiin liittyvissä tuen tarpeissa. Sen tavoitteeksi nähdään sosiaalisen toimintakyvyn, vuorovaikutuksen sekä yhteiskunnallisen osallisuuden vahvistaminen. Henkilön toimintamahdollisuuksien edistämisen keinoina mainitaan sosiaalityö, monialainen asiantuntija-apu sekä muut sosiaalihuollon ohjaus-, neuvonta- ja tukitoimet. Lisäksi tuodaan esille yhteisössä toimimisen ja sosiaalisten vuorovaikutussuhteiden tukeminen päivä-, ryhmä-, tukihenkilö- tai tukiperhetoiminnan tai muun toiminnan avulla. Sosiaalisen kuntoutuksen otaksutaan siten vastaavan monenlaisiin tilanteisiin, kriisiavusta pitkällisen tuen tarpeisiin. Sen tavoitteet voisivat laajuudessaan koskea muitakin sosiaalipalveluja. Teksti on laveaa tarvittavan asiantuntemuksen suhteen. Sosiaalisen kuntoutuksen ajatellaan kohdentuvan lähinnä työikäisille, mutta sen suhde työelämäosallisuutta tukeviin palveluihin (30 §) jää epäselväksi. Lakiesityksen mukaan kunnan sosiaalihuollon tulee huolehtia siitä, että asianomaiselle annetaan tarvittaessa tietoa muista kuntoutumismahdollisuuksista ja hänet ohjataan muiden kuntoutusta järjestävien tahojen piiriin. Sosiaalihuollon tehtäväksi määritellään sosiaalisen kuntoutuksen suunnittelu, ja sitä toteuttaessaan sen on toimittava yhteistyössä terveydenhuollon, työ- ja elinkeinohallinnon, opetustoimen,

 Kuntoutus 4 | 2012 

3


asuntoviranomaisten ja muiden tahojen kanssa. Pelisäännöt ovat tuttuja eivätkä ne tuo mitään ratkaisevan uutta kuntoutuksen yhteistyöhön. Tässä teemanumerossa paneudutaan sosiaalisen kuntoutuksen käsitteeseen ja käytäntöihin. Artikkelit, puheenvuorot ja katsaukset kuvaavat sitä, millaisissa kansalaisten ja asiakkaiden elämäntilanteissa sosiaalisen kuntoutuksen tuki voi ajankohtaistua ja millä tavalla. Niiden mukaan sosiaalisen kuntoutuksen kohde on usein työikäinen aikuinen, jolla on toiminta- ja työkykyyn sekä vaikeaan työttömyyteen ja syrjäytymiseen liittyviä pulmia. Artikkeleissa ei käsitellä sosiaalista kuntoutusta lasten tai vanhusten elämäntilanteissa. Rajaus ei tarkoita näiden kohderyhmien pitämistä vähemmän merkittävinä sosiaalista kuntoutusta kehitettäessä. Painotukset vain suosivat tänä päivänä työikäisiä. Sosiaalinen kuntoutus on ajankohtaista, sillä kansalaisten osallistumisen, selviytymisen sekä toiminta- ja työkyvyn kysymykset ovat entistä monisyisempiä. Yksilöllistyneessä, nopean muutoksen ja taloudellisen niukkuuden yhteiskunnassa ihmiset ovat alttiita koventuvan kilpailun tuomille pettymyksille ja vuorovaikutussuhteista putoamisille. Yhteiskunnan marginaaliin voi joutua niin lapsi, nuori kuin työikäinen ja ikääntynyt aikuinenkin. Lähiyhteisöjen murentuessa voi sosiaalisen kuntoutuksen tuki olla tarpeen. Sosiaalinen kuntoutuminen avaa mahdollisuuksia henkilön heikentyneen toiminta- ja työkyvyn, katkenneiden vuorovaikutussuhteiden ja vaikeiden tilanteiden uudelleen rakentamiseen. Sosiaalisen kuntoutuksen asiantuntijat asettuvat asiakkaittensa kanssa verkostosuhteisiin ja monien toimijoiden leikkauspisteisiin. Sosiaalinen kuntoutus edellyttää dialogisuutta, yhteyksien rakentamista ja useiden näkökulmien tilannekohtaista yhteensovittamista. Keskustelu sosiaalisesta kuntoutuksesta on ollut laimeaa sosiaalihuoltolain uudistamisprosessin aikana. Uudistus on jäänyt sekavana vellovan kuntauudistuksen sekä sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisproblematiikan varjoon. Nähtäväksi jää, muuttaako sosiaalisen kuntoutuksen lakisääteistäminen toimintakäytäntöjä. Kuntarakenteen ja sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistusten edetessä avautuu sosiaalisen kuntoutuksen toimintamuotojen ja menetelmien kehittämiselle konkretisoinnin ja innovoinnin paikkoja. Toivomme tämän teemanumeron innostavan ja vauhdittavan tätä työtä. VTT Marketta Rajavaara, professori, Helsingin yliopisto johtava tutkija, Kelan tutkimusosasto YTT, dosentti Vappu Karjalainen, erikoistutkija, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

4  Kuntoutus 4 | 2012


Tieteellinen artikkeli

Peppi Saikku Riitta-Liisa KOKKO

Kuntoutuksen käytännöt Paltamon työllisyyskokeilussa Toimijuuden tukeminen ammatillisessa ja sosiaalisessa kuntoutuksessa

Johdanto

Työikäisten kuntoutus määrittyy vahvasti suhteessa työelämään; työllistymiseen, työhön palaamiseen ja työssä pysymiseen. Kuntoutuksen yksilöllisenä tavoitteena on edistää työ- ja toimintakykyä ja työssä selviytymistä. Yhteiskunnalliset tavoitteet liittyvät muun muassa osaavan työvoiman turvaamiseen ja työurien pidentämiseen (Rajavaara 2009,11). Työttömien työikäisten suhde kuntoutukseen on monimutkaisempi. Erityisesti pitkäaikaistyöttömien kohdalla suhde työelämään on etäinen, mikä vaikeuttaa työkyvyn ja kuntoutustarpeen arviointia ja työllistymistavoitteen asettamista. Työttömien tilanteet ja palvelutarpeet eivät näytä asettuvan nykyiseen kuntoutusjärjestelmään, ja seurauksena on usein jääminen kuntoutuksen ulkopuolelle (Karjalainen 2011; Suikkanen ym. 2005; Kokko 2003). Nähtävissä on kuitenkin niin sanottujen non-institutionaalisten kuntoutusmuotojen kehittämistä tälle kohderyhmälle (Mäkitalo ym. 2008; Karjalainen mt.). Erilaisissa projekteissa ja hankkeissa on voitu ylittää perinteisiä raja-aitoja kuntoutustoimenpiteiden yksilöllisessä toteuttamisessa. Paltamon täystyöllisyyskokeilu on vuosina 2009–2013 toteutuva hanke, jossa kaikki

paikkakunnan työttömät työnhakijat pyritään työllistämään joko avoimille työmarkkinoille tai Paltamon työvoimayhdistykseen ja sen ylläpitämään Työvoimataloon. Hankkeen peruslähtökohtana on yhdistää eri sosiaaliturvaetuudet (työttömyyspäiväraha, työmarkkinatuki, toimeentulotuki, asumistuki) palkaksi sekä ylläpitää työttömien työ- ja toimintakykyä ja ehkäistä syrjäytymistä erilaisten työllistymistä tukevien toimintojen avulla (Laurikainen & Huotari 2010). Olennaista kokeilussa on, että vasta työttömäksi jääneet sekä pitkään työttömänä olleet kuuluvat kaikki toiminnan piiriin. Työllisyyskokeilun suunnittelussa on ollut selkeä kuntoutuksellinen lähtökohta (Huotari 2008; Ilvonen ym. 2008). Hankkeen tavoitteeksi on nähty yksilöllisten polkujen löytyminen avoimille työmarkkinoille koulutuksen ja kuntoutuksen kautta sekä syrjäytymisen ehkäiseminen riittävän pitkän työ- ja kuntoutussuhteen avulla. Tässä artikkelissa tarkastellaan kuntoutuksen käytäntöjä Paltamon työllisyyskokeilussa ammattilaisten näkökulmasta. Lähtökohtana on näkemys kuntoutuksen tehtävästä tukea yksilön toimijuutta, ja siten myös lisätä hänen todellisia toimintamahdollisuuksiaan (ks. Lindh & Suikkanen 2011; Björklund & SarlioSiintola 2010; Sen 1993). Työllisyyskokeilun

 Kuntoutus 4 | 2012 

5


kontekstissa kiinnostus kohdistuu etenkin siihen, miten ammatillinen ja sosiaalinen kuntoutus toteutuvat, ja miten niiden nähdään tukevan yksilöiden toimijuutta ja toimintamahdollisuuksia. Paltamon työllisyyskokeilun toteutus

Paltamon työllisyyskokeilussa työtön työnhakija ohjataan ensin Työnhakuklubille, jossa hänelle tarjotaan työnhakuvalmennusta. Tämän jälkeen henkilölle tehdään työtarjous työvoimayhdistykseen, mikäli hän ei siirry suoraan avoimille työmarkkinoille tai koulutukseen. Työvoimayhdistykseen työllistetyt henkilöt voivat työskennellä yhdistyksen Työvoimatalolla erilaisissa tehtävissä, kuten työpajoilla, tuotteiden myyntipisteissä tai alihankintatöissä. Heidät voidaan myös edelleensijoittaa Työvoimatalon ulkopuolelle kunnan, yritysten ja yhdistysten työtehtäviin. Toukokuussa 2012 työvoimayhdistyksellä oli työsopimus 253 henkilön kanssa, joista 187 työskenteli Työvoimatalon tehtävissä ja 66 työskenteli edelleensijoitettuna talon ulkopuolella. Työvoimayhdistykseen työllistetyt henkilöt ovat palkkatyösuhteessa, joten heillä on oikeus lakisääteiseen työterveyshuoltoon. Työvoimatalossa työskentelee oma terveydenhoitaja, minkä lisäksi ostopalveluna hankitaan työterveyslääkäripalvelut. Perussairaudenhoidon osalta (esimerkiksi flunssat) asiakkaat ohjataan terveyskeskukseen. Periaatteena on, että kaikki taloon työllistetyt käyvät terveydenhoitajan työhöntulotarkastuksessa, jonka jälkeen heidät voidaan tarvittaessa ohjata työterveyslääkärille. Myöhemmin työterveyslääkärille voidaan ohjautua myös kuntoutusohjaajan, työhön valmentajan tai pajaohjaajan kautta. Kesäkuussa 2012 Työvoimatalossa työskenteli kokopäiväisesti terveydenhoitaja, kaksi kuntoutusohjaajaa, viisi pajaohjaajaa, työhön valmentaja ja työnetsijä sekä hallintoja toimistohenkilökuntaa. Kaksi työterveyslääkäriä piti vuorotellen vastaanottoa talolla yhdestä kahteen kertaa viikossa. Paltamon työllisyyskokeilun toteutumista arvioidaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen koordinoimassa laajassa tutkimusko-

6  Kuntoutus 4 | 2012

konaisuudessa vuosina 2009–2013 (Kokko & Kotiranta 2010). Työllisyyskokeilun terveys- ja hyvinvointivaikutusten lähtötason tilannetta kuvaavassa raportissa on verrattu Paltamon työttömien, Sonkajärven työttömien ja Paltamon työllisten tilanteita (Nenonen ym. 2011). Paltamon työttömien keskuudessa oli vertailuryhmiä enemmän muun muassa koettua heikkoa terveyttä, psyykkistä kuormittuneisuutta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, kokemusta koulu- ja oppimisvaikeuksista, alkoholin liikakäyttöä ja itsensä yksinäiseksi tuntemista. Vastaavasti aktiivisesti osallistuvien ja elämänlaatunsa keskimääräistä paremmaksi kokevien osuudet olivat Paltamon työttömissä vertailuryhmiä pienemmät. Paltamon työttömistä yli 80 % oli tutkimusta edeltävänä viitenä vuotena ollut yhteensä yli vuoden työttömänä. (Mt.) Täystyöllisyyskokeilu on laaja-alainen aktivointihanke, johon osallistuu varsin heterogeeninen joukko ihmisiä. Kuntoutus koskettaa erityisesti henkilöitä, joilla on pitkäaikaistyöttömyyttä, vajaatyökykyisyyttä tai elämäntilanne on muutoin hankala. Heidät työllistetään Työvoimatalolle, jossa kuntoutumista ja avoimille työmarkkinoille työllistymistä pyritään tukemaan eri tavoin. Työvoimatalo muodostaa niin sanotut välityömarkkinat eli tuetut työmarkkinat työttömyyden ja avointen työmarkkinoiden väliin (ks. esim. Suikkanen 2008). Kuntoutuksen rajapinnat

Työttömyys, ja etenkin pitkäaikaistyöttömyys, kytkeytyy kuntoutukseen monin tavoin. Työttömät voivat keskimäärin huonommin ja ovat sairaampia kuin työlliset, ja erityisesti päihdeja mielenterveysongelmat nousevat esiin pitkittyneen työttömyyden yhteydessä (ks. esim. Heponiemi ym. 2008). Myös ammatilliset valmiudet ja taidot tuodaan toistuvasti esille työllistymistä vaikeuttavana asiana (ks. esim. Aho & Mäkiaho 2012). Pitkäaikaistyöttömien tilanteissa ammatillisen osaamisen, arjessa selviytymisen ja terveydellisten rajoitteiden kysymykset kietoutuvat usein yhteen (ks. Rajavaara 2000; Suikkanen ym. 2005; Kortteinen


& Tuomikoski 1998). Kyse on siten monitahoisesta huono-osaisuuden ja syrjäytymisen problematiikasta. Vaikka kuntoutuksen yhtenä julkilausuttuna tavoitteena on torjua sosiaalista syrjäytymistä, kuntoutusjärjestelmä tunnistaa ja tunnustaa edelleen heikosti tällaisia monimutkaisia tilanteita. Sosiaalivakuutusjärjestelmässä kuntoutustoimenpiteisiin pääsy edellyttää lääketieteellistä arviota työkyvyn heikkenemisestä vian, vamman tai sairauden takia. Pitkäaikaistyöttömien kohdalla jo lääketieteelliseen arvioon pääsy asettaa yhden kynnyksen kuntoutuksen toteutumiselle (Saikku 2011). Syrjäytymisen ehkäisy ei konkretisoidu myöskään kuntoutuksen tavoitteissa; työllistymistavoitteen ensisijaisuus rajaa pitkäaikaistyöttömiä ja vaikeasti työllistyviä ulos ammatillisesta kuntoutuksesta. Työttömien sosiaalinen kuntoutus toteutuu paljolti virallisen kuntoutusjärjestelmän ulkopuolella, esimerkiksi osana aikuissosiaalityötä tai kuntouttavassa työtoiminnassa. (Karjalainen 2011.) Kuntoutusjärjestelmän näkökulmasta pitkittynyt työttömyys ja syrjäytymisen uhka asettavat haasteita etenkin ammatillisen ja sosiaalisen kuntoutuksen suuntaan. Paltamon työllisyyskokeilu näyttäytyy mielenkiintoisena mahdollisuutena ylittää ammatillisen ja sosiaalisen kuntoutuksen rajapintoja. Kokeilun saama valtionrahoitus sisältää työ- ja elinkeinohallinnon järjestämän ammatillisen kuntoutuksen. Näin ollen kokeilussa voidaan myös itse määritellä ja kehitellä ammatillisen kuntoutuksen toimintamuotoja. Yhtymäkohtia voidaan löytää esimerkiksi vajaakuntoisten tuetun työllistymisen ja työhönvalmennuksen toimintamalleista, joissa lähtökohtana on tuen tuominen työpaikalle ja työtehtäviin (ks. esim. Ala-Kauhaluoma & Kokko 2001). Muun kuntoutuksen osalta työllisyyskokeiluun työllistetyt ovat normaalin kuntoutusjärjestelmän piirissä. Heille voidaan hakea Kansaneläkelaitoksen, työeläkelaitosten tai kunnan järjestämiä kuntoutustoimenpiteitä. Työterveyshuollon palvelut voivat osaltaan edistää työllistettyjen kuntoutukseen ohjautumista. Työvoimatalo yhteisenä työ- ja toimintapaikkana tarjoaa ammattihenkilöstölle myös mahdolli-

7  Kuntoutus 3 | 2012

suuksia kehittää sosiaalisen kuntoutuksen toimintamuotoja. Näkökulma toimijuuteen ja toiminnan mahdollisuuksiin

Kuntoutuksessa on viime vuosikymmeninä siirrytty yksilön ja hänen vajaavuuksiensa tarkastelusta kohti voimavaroja ja yksilön ja ympäristön vuorovaikutussuhdetta korostavaa näkökulmaa (ks. esim. Järvikoski 1994; Karjalainen 2004). Keskeisenä näyttäytyvät kuntoutujan oma kokemus, vaikutusmahdollisuudet ja osallisuus niissä tilanteissa ja olosuhteissa, joissa hän elää. Kuntoutuminen rakentuu yksilön ja toimintaympäristön vuorovaikutuksessa. (Järvikoski & Härkäpää 2004, 53.) Samansuuntaista näkökulmaa voidaan nähdä ns. inhimillisten toimintavalmiuksien teoriassa (capability approach), jonka mukaan yksilöiden todelliset toimintamahdollisuudet muotoutuvat yksilöllisten ja yhteiskunnallisten tekijöiden vuorovaikutuksessa (Sen 1993; Robeyns 2005; Björklund & Sarlio-Siintola 2010). Hyvinvoinnin ja sen oikeudenmukaiseen jakautumiseen liittyvänä kehikkona toimintavalmiuksien teoria on kuntoutuksen viitekehystä laajempi. Kuntoutuksen näkökulmasta keskeisiä ovat teoriassa korostuvat toimijuuden, valinnanvapauden ja todellisten mahdollisuuksien periaatteet (ks. Lindh & Suikkanen 2011, 130). Toimintavalmiuksien teorian keskeisiä kysymyksiä on, miten institutionaaliset rakenteet tukevat yksilön todellisia mahdollisuuksia toimia itselleen merkityksellä tavalla (Björklund & Sarlio-Siintola 2010, 37). Tämä voidaan ymmärtää myös kuntoutukseen kohdistuvaksi odotukseksi; miten kuntoutus osaltaan tukee yksilön toimijuutta ja siten lisää hänen todellisia toimintamahdollisuuksiaan yhteiskunnassa. Tässä artikkelissa kiinnostus kohdistuu siihen, millaisin kuntoutuksen käytännöin Paltamon työllisyyskokeilussa pyritään ja pystytään tukemaan Työvoimatalolle työllistettyjen toimijuutta ja toimintamahdollisuuksia. Jyrki Jyrkämä (2004, 157–159; 2008) on kehitellyt viitekehystä toimijuuden tarkasteluun. Toimi-

  Kuntoutus 4 | 2012 

7


juus nähdään suhteessa niihin tilanteisiin ja ympäristöihin, joissa yksilö toimii. Kehikossa toimijuus rakentuu sisältäpäin tarkasteltuna kuuden ulottuvuuden – osata, kyetä, haluta, täytyä, voida ja tuntea – keskinäisestä dynamiikasta. ”Osata”-ulottuvuus tarkoittaa laajasti erilaisia tietoja ja taitoja. ”Kyetä”-ulottuvuudessa on kyse ensisijaisesti psyykkisistä ja fyysisistä kyvyistä. ”Haluta” liittyy motivaatioon ja motivoituneisuuteen ja ”täytyä” fyysisiin ja sosiaalisiin esteisiin. ”Voida” tarkoittaa tilanteen luomia mahdollisuuksia ja ”tuntea” liittyy ihmisen perusominaisuuteen liittää kohtaamiinsa asioihin ja tilanteisiin tunteitaan. (Jyrkämä 2008, 194–196.) Artikkelissa sovelletaan Jyrkämän viitekehystä (kuva 1) kuvaamaan Työvoimataloon työllistettyjen toimijuuden ulottuvuuksia ja Työvoimatalon kuntoutuksen käytäntöjä. Viitekehystä voidaan käyttää niin yksilöiden toimijuuden kuin toimintakäytäntöjen tarkasteluun (Jyrkämä 2008, 197–198). Kehikosta on jätetty pois tuntemisen ulottuvuus, koska näemme, ettei sitä voi avata ammattilaisten haastatteluista koostuvasta aineistosta. Artikkelissa tarkastellaan millaisia asioita osaamiseen, toimintakykyyn, motivaatioon, pakkoihin ja mahdollisuuksiin liittyy, ja miten niihin pyritään tai pystytään vaikuttamaan Työvoimatalon toiminnassa, kuntoutuksen keinoin ja suhteessa työmarkkinoihin. Erityisen kiinnostuksen kohteena on, miten ammatillinen ja sosiaalinen kuntoutus näyttäytyvät Työvoimatalon käytännöissä ja toimijuuden tukemisessa. Tutkimusaineisto ja analyysin eteneminen

Artikkeli on osa laajempaa Paltamon työllisyyskokeilun kuntoutusvaikutusten arviointitutkimusta (Kokko & Saikku 2010). Se on luonteeltaan tapaustutkimus, jossa tutkimuskohteena ovat työllisyyskokeilussa toteutuvat kuntoutuksen käytännöt (ks. Yin 1994, 13– 15). Artikkelin tutkimusaineisto muodostuu Paltamon Työvoimatalon toimihenkilöiden teemahaastatteluista. Ammattihenkilöstöllä on merkittävä rooli kuntoutuksen portinvar-

8  Kuntoutus 4 | 2012

Osata Tiedot, taidot Kyetä Fyysinen, psyykkinen, ”Ruumiillinen toimintakyky” Haluta Motivaatio, tavoitteellisuus Täytyä Pakot, rajoitteet Voida Mahdollisuudet, vaihtoehdot

Kuva 1. Toimijuuden ulottuvuudet (mukailtu Jyrkämä 2004, 158; 2008, 195)

tijoina ja kuntoutuskäytäntöjen toteuttajina (Järvikoski & Härkäpää 2004, 162–164). Työvoimatalolla kuntoutus liittyy työterveyslääkärien, terveydenhoitajan, kuntoutusohjaajien, työhön valmennuksen esimiehen, työnetsijän ja pajaohjaajien toimenkuviin. Teemahaastattelut toteutettiin yksilöhaastatteluina syksyllä 2011 ja ryhmähaastatteluina kesällä 2012. Yksilöhaastatteluissa haastateltiin kahta terveydenhoitajaa ja kuntoutusohjaajaa. Ryhmähaastatteluissa ryhmät muodostettiin ammatti-/toimenkuvaryhmittäin: 1) kaksi kuntoutusohjaajaa ja terveydenhoitaja, 2) esimiehet: neljä pajaohjaajaa, työhön valmennuksen esimies ja työnetsijä ja 3) kaksi työterveyslääkäriä. Haastatteluihin osallistui kaikkiaan 13 eri henkilöä. Terveydenhoitajat siirtyivät talolta muualle töihin, ja taloon palkattiin uusi terveydenhoitaja ja toinen kuntoutusohjaaja. Yksi pajaohjaajista ei päässyt osallistumaan ryhmähaastatteluun. Haastattelujen teemat rakentuivat kuntoutuksen ympärille: oma toimenkuva/ työtehtävä, kuntoutustarpeet, kuntoutukseen ohjaus, kuntoutusprosessit, yhteistyö ja kuntoutuskäytännöt. Yksilöhaastattelut toteutettiin puhelinhaastatteluina ja niistä kirjoitettiin muistiinpanot. Ryhmähaastattelut äänitettiin ja nauhoitteet litte-


roitiin. Tekstiä muodostui kaikkiaan 116 sivua. Haastatteluaineiston analyysin kehikkona on ollut osaamisen, kykenemisen, haluamisen, täytymisen ja voimisen ulottuvuudet Jyrkämän (2004; 2008) viitekehystä soveltaen (ks. kuva 1). Analyysissä on nostettu esiin näiden teemojen ilmentymistä asiantuntijoiden puheessa heidän puhuessaan malliin työllistettyjen toimintakyvystä, kuntoutustarpeista, kuntoutumisesta ja työllistymisestä sekä kuntoutuksen käytännöistä Työvoimatalolla. Analyysirunko muodostettiin toimijuuden ulottuvuuksista ja sisällönanalyysi on siten ollut teorialähtöistä (ks. Tuomi & Sarajärvi 2004, 116–117). Molemmat tutkijat kävivät läpi kaikki haastattelut luokitellen sisältöä mainittujen viiden ulottuvuuden alle sekä nostaen esille niitä asioita, jotka eivät suoraan istuneet kehikkoon. Tämän jälkeen tutkijat kävivät yhdessä läpi tehdyt luokitukset, keskustelivat esiinnousseista teemoista ja niiden luokittelusta. Useamman tutkijan suorittama analyysi lisää tulosten luotettavuutta (Patton 1990, 468). Tulosten esittelyssä päätimme pitäytyä pidempien suorien puhe-/tekstinäytteiden esittämisestä, koska haastateltavat ovat tunnistettavissa. Pyrimme kuitenkin tuomaan esille haastateltujen omia ilmaisuja, jotka on erotettu lainausmerkein. Haastattelut tukivat toisiaan ja toivat esille samoja asioita. Työterveyslääkärit puhuivat eniten kyetä-teemasta, kuntoutusohjaajat, terveydenhoitajat ja esimiehet osata ja haluta -teemoista. Kaikki ulottuvuudet tulivat kuitenkin esille kaikissa ryhmähaastatteluissa. Osata

Toimihenkilöiden haastatteluissa ”osata” jäsentyi kolmeen alueeseen; ammatilliseen koulutukseen ja ammattitaitoon, työssä oppimiseen ja ammattitaidon ylläpitämiseen sekä elämänhallintaan. Monilla työllistetyillä nähtiin puutteita ammattitaidossa, osaaminen on vanhentunutta tai ammatillinen tutkinto puuttuu. Nuorilla saattaa olla ammatillinen koulutus, mutta ei vielä riittävää osaamista työkokemuksen kautta. Toisaalta erityisesti

iäkkäämmistä monella koettiin olevan vankkaa kokemuksen tuomaa ammattitaitoa. Talolla on siten ”monenkirjavaa joukkoa, monen alan osaajia, ja sitten paljon niitä, joilla ei ole sitä osaamista.” Ammattitaidon ja koulutuksen tärkeyden nähtiin korostuvan työmarkkinoiden vaatimuksissa; työntekijöiltä edellytetään alan koulutusta, vahvaa ammatillista osaamista ja tuoretta työkokemusta, koska ”yrityksissä haetaan sitä terävintä ja valmista, jota ei tarvitse kouluttaa.” Vähäisempiä työtaitoja vaativia ”apumiesten” töitä ei enää ole työmarkkinoilla tarjolla. Työssä oppimisen ja ammattitaidon ylläpitämisen teema liittyi Työvoimatalon käytäntöihin. Työvoimatalossa edistetään ihmisten ammatillista osaamista työssä oppimisen ja sitä kautta vähitellen selkiytyvien ammatillisten suunnitelmien kautta. Työpajoilla ja alihankintatöissä ihmisille pyritään löytämään ”sitä oman alan tekemistä, että ne pääsee tekemään ja ylläpitämään sitä taitoa.” Toisaalta haastatteluissa nousi esille, ettei ammatillisen osaamisen kehittämisen näkökulmaa ole vielä riittävästi huomioitu työtehtävien suunnittelussa vaan työllistetyt voivat jumiutua samoihin tehtäviin tai toiminta on ”talolähtöistä” eli heidän työtehtävänsä määräytyvät ulkopuolisten tilaustöiden kautta. Erityisesti nuorten kannalta esitettiin myös huolta siitä, millaista kuvaa työelämästä ja sen vaatimasta osaamisesta Työvoimatalolla saadaan, kun työtahti on leppoinen ja talolla työskentelee hyvin erilaisessa työkunnossa olevia ihmisiä. Ammatillinen kuntoutus näkyi haastateltavien puheessa monitahoisena; yhtäältä Työvoimatalo toteuttaa toiminnassaan ”ammatillista kehittymistä lisäävää kuntoutusta”, toisaalta työterveyshuolto on ohjannut joitakin työllistettyjä Kelan ja työeläkelaitoksen ammatilliseen kuntoutukseen. Haastatteluissa nousi esille, että kaikki eivät ole vielä ”tarpeeksi hyviä Kelan kuntoutukseen”, osan koettiin tarvitsevan tukea ja toimenpiteitä Työvoimatalolla ennen Kelan kuntoutukseen hakemista. Erityisesti nuorten kohdalla vaatimus vajaakuntoisuudesta - ”pitää olla diagnoosi”nähtiin ammatilliseen kuntoutukseen hakeutumisen esteenä.

  Kuntoutus 4 | 2012 

9


Elämänhallinnan puutteita nähtiin erityisesti nuorilla. Esille tuotiin arkielämän taitojen oppimista, kuten raha-asioista ja omasta kodista huolehtimista. Talolla on ”jonkin verran ihmisiä, joilla menee rahat ensin muuhun, laskuja ei aukaista, ja pinot vaan kertyy”. Myös taitoa ajatella tulevaisuutta pidemmällä tähtäimellä kuvattiin oppimista vaativaksi asiaksi, joka tulee ”hoksata”. Työvoimatalolla nuorten elämänhallinnan taitoja pyritään edistämään muun muassa kuntoutusohjaajan keskustelujen ja kurssitoiminnan, kuten itsenäisen asumisen valmennuksen, kautta. Kyetä

Teema ”kyetä” sisälsi lähtökohtaisesti fyysistä ja psyykkistä toimintakykyä koskevia asioita. Ammattilaisten puheessa kykeneminen liittyi vahvasti myös sosiaaliseen toimintakykyyn, jonka nähtiin lomittuvan monella tavalla työllistettyjen fyysisiin ja psyykkisiin rajoitteisiin. Haastatteluissa kykeneminen tuli esiin puheena työkykyisyydestä tai vastaavasti työja toimintakyvyn rajoitteista. Suurella osalla työllistetyistä työkyky nähtiin jollakin tavoin alentuneeksi. Haastatellut kokivat, että työkyvyn fyysiset rajoitteet tulevat yleensä hyvin esille työtehtävien kautta, esimerkiksi rakennustöissä nähdään nopeasti ”onko sitä alenemaa vai ei, että mihin pystyy ja mihin ei”. Sitä vastoin psyykkiset, sosiaaliset ja kognitiivisten taitojen ongelmat vaikuttavat taustalla ja rajoittavat yhtä lailla työ- ja toimintakykyä. Tällaisina rajoitteina mainittiin muun muassa oppimiskyky, sosiaalisten tilanteiden pelko, estyneisyys ja ”hankala perhetilanne”. Erityisesti päihteiden ongelmakäyttö ja mielenterveysongelmat korostuvat työ- ja toimintakyvyn rajoitteina. Päihdeongelmaan vastaaminen koetaan vaikeaksi, koska täystyöllisyyskokeiluun voivat osallistua myös päihde- ja huumeriippuvaiset. Ammattilaisten mukaan Työvoimatalossa työkykyä joudutaan katsomaan monesti läpi sormien eikä käsitys työkyvystä siten vastaa normaalin työelämän vaatimuksia:”Se käytännön työkykyisyys, meidän pitää astua askel sivuun, se ei toteudu tässä talossa.” Osalla

10  Kuntoutus 4 | 2012

esiintyy toistuvasti rokulipäiviä, jolloin he eivät kykene tulemaan työpaikalle tai tultuaan paikalle eivät kykene työhön. Työkykyisyyden edellytyksenä nähtiin siten myös kyky säännölliseen päivärytmiin, työyhteisön sääntöjen noudattamiseen ja uusiin tehtäviin tarttumiseen. Tilanne herätti ristiriitaisia tuntemuksia ammattilaisissa; toisaalta nähtiin, että päihdeja mielenterveysongelmaisten mahdollisuus tulla työpaikalle ja ”olla kansalaisten kirjoilla” on hyväksi heidän psyykkiselle ja sosiaaliselle toimintakyvylleen. Toisaalta koettiin, että selkeästi työ- ja toimintakyvyttömien läsnäolo työpaikalla aiheuttaa työturvallisuusriskin ja on epäoikeudenmukaista muita työllistettyjä kohtaan. Päihdetilanteisiin puututaan työpaikalta poistamisella ja palkan pidättämisellä. Haastateltujen mukaan tämä ei kuitenkaan ole ratkaisu ongelmaan vaan saattaa jopa edesauttaa ongelman syvenemistä. Tällä alueella nähtiinkin tarvetta uusille työkäytännöille. Työvoimatalon työterveyshuollossa työkyvyttömyys voidaan tarvittaessa todentaa, ja ohjata ihmisiä sairaus- tai työkyvyttömyysetuuksille. Vaikeat päihdeongelmat tuottavat tilanteita, joissa henkilö on käytännössä työkyvytön, mutta ”ei riippuvuusdiagnoosin perusteella ole oikeutettu sairauspäivärahaan tai kuntoutusetuuksiin.” Haastateltujen mukaan läheskään kaikki työkyvyttömiksi todetut eivät kuitenkaan halua tai pysty siirtymään sairaus- tai eläke-etuuksille, koska heidän tulonsa laskisivat. Palkan lisäksi syynä nähtiin Työvoimatalon työkulttuuri; talolle voi tulla myös sairaana eikä työsuorituksia edellytetä. Odotuksena oli, että hankkeen lähestyessä loppuaan sairauspäivärahalle ja työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyvien osuus tulee kasvamaan, kun vaihtoehtona on työttömyys. Haluta

Ammattilaisten puheessa ”haluta” liittyi ensinnäkin työhaluun tai -haluttomuuteen. Työllistetyillä koettiin useimmiten olevan hyvä motivaatio työskennellä Työvoimatalolla. Työvoimatalon osa-aikatyö ja siihen suhteutettu palkka tarjoaa työttömyysaikaan nähden paremmat edut ”sekä yhteisöllisesti että ra-


hallisesti”. Työpisteisiin muodostuu sosiaalisia yhteisöjä, joissa työllistetyt viihtyvät. Työvoimatalo koetaan ”hyväksi ja turvalliseksi olla, kun on tutut ihmiset”. Työhaluttomuus liittyy haastateltujen mukaan toisaalta siihen, ettei talolla ole aina riittävästi tai riittävän mielekkäitä työtehtäviä tarjolla. Toisaalta työhaluttomuuden taustalla nähdään joidenkin vaikea kokonaiselämäntilanne, esimerkiksi päihdeja mielenterveysongelmat tai työn ja perheen yhteensovittamisen vaikeus. Talolla on ”reserviporukka, joka ei ole hirveän innokas minnekään päin lähtemään.” Työhalua merkittävämpänä asiana haastatteluissa näyttäytyi työllistymishaluttomuus eli haluttomuus siirtyä talosta avointen työmarkkinoiden suuntaan. Monilla työllistetyillä ei koettu olevan halua hakeutua eteenpäin talon ulkopuolisiin töihin. Työllistymishaluja vähentävät ne asiat, jotka saavat heidät viihtymään Työvoimatalossa; palkkaus, hyvät työolosuhteet ja turvallinen työyhteisö. Siirtymistä kohti avoimia työmarkkinoita pyritään tukemaan esimerkiksi tarjoamalla niin sanottua työnantajapakettia, jossa työllistetylle tarjotaan kymmenen euron päivittäistä lisäpalkkaa hänen työskennellessään talon ulkopuolella. Kuitenkin vain harva on halunnut tarttua tilaisuuteen. ”Haluta” liittyikin haastatteluissa työllistettyjen tavoitteellisuuteen, joka näkyy haluna tai haluttomuutena mennä elämässä eteenpäin. Osalla on rohkeutta ja halua hakeutua töihin tai koulutukseen Työvoimatalon ulkopuolelle, osa on pääosin tyytyväinen olotilaansa eikä halua muutosta tilanteeseensa. Työllistymishalua pyritään tukemaan lisäämällä tavoitteellisuutta:”Ihmisen kanssa katsotaan, mitä ne työtehtävät on, ja sitten toisaalta arvioidaan myös sitä kuinka hän on onnistunut niissä tehtävissä, missä olisi kehittymistä.” Talolla on otettu käyttöön esimies-alaiskeskustelut ja kuntoutussuunnitelmat, joiden avulla hahmotellaan yksilöllisiä polkuja kohti työelämää. Haastatteluissa tavoitteellisuuden puutteen nähtiin liittyvän työttömyyden ja huono-osaisuuden kokemukseen; ihmisillä puuttuu uskoa omiin kykyihinsä ja mahdollisuuk-

siinsa, kokemusta siitä, että he voisivat oikeasti vaikuttaa tulevaisuuteensa. Elämää eletään lyhyellä aikajänteellä, ”aatellaan vaan tätä päivää, eikä sitä jatkoa”. Käytännössä tämä näyttäytyy esimerkiksi siten, että elämäntapa on sopeutettu pieniin tuloihin eikä elintason nostamista koeta tavoitteeksi. Haastatellut korostivat kannustamista ja tukemista keskeisenä osana työskentelyään, jotta työllistetyt näkisivät omat vahvuutensa, kokisivat onnistumisen kokemuksia ja rohkaistuisivat siten hakeutumaan eteenpäin elämässään, ”miettimään sitä, mitä minä haluaisin oikeasti elämältä”. Täytyä

”Täytyä” ei noussut ammattilaisten puheessa kovin voimakkaasti esille. Selkeimmin teema esiintyi kun puhuttiin avoimille työmarkkinoille työllistymisestä. Tähän nähtiin sisältyvän monenlaisia ehtoja ja pakkoja; henkilöllä täytyy olla ammattitaitoa, osaamista, kykyä ja halua tehdä töitä sekä valmiutta lähteä töihin omaa kotipaikkakuntaa kauemmas. Etenkin nuorille nähtiin tarpeelliseksi asettaa lisää velvoitteita Työvoimatalolla, jotta työ- ja työllistymishalu kasvaisivat. Tämä tarkoitti käytännössä esimerkiksi sitä, että työllistetyillä olisi velvoite toimia työyhteisön sääntöjen mukaisesti, ja velvoite tehdä myös ei-mieleisiä työtehtäviä:”Pitäis olla sitä fyysistä työtä, varsinkin näillä junnuilla, että ne tajuais sen koulutuksen merkityksen.” Velvoitteiden toivottiin edistävän halukkuutta siirtyä Työvoimatalosta eteenpäin avoimille työmarkkinoille tai ammatilliseen koulutukseen sekä antavan työllistetyille realistisempaa kuvaa työelämästä. Työvoimatalon ja ”normaalin” työpaikan toimintakulttuurit ja säännöt koettiin toisistaan poikkeaviksi: normaalissa työpaikassa täytyy kyetä töihin, työstä kieltäytymisiä ei sallita ja sitä työtä täytyy tehdä mitä on. Haastatellut kokivat, että Paltamon työllisyyskokeiluun työllistettyjen velvoitteet ovat pääosin määrittelemättä. Täytyminen liittyi haastatteluissa myös työllistettyjen henkilökohtaiseen kasvuun ja oppimiseen. Heidän täytyy murtaa työttömän

  Kuntoutus 4 | 2012 

11


identiteettinsä niin omassa mielessään kuin suhteessa lähiympäristöön. Kokemus oli, että pienellä paikkakunnalla ihmiset helposti kategorisoidaan tietynlaisiksi, ”ihminen on määritelty jo jostakin käsin”. Elämässä eteenpäin pääseminen edellyttää näiden mielikuvien hylkäämistä. Minäkuvan muutos nähtiin osana kasvun prosessia, jonka avulla työllistetyt voivat hahmottaa tulevaisuuden tavoitteitaan omista toiveistaan käsin. Voida

”Voida” sekä mahdollisuudet ja vaihtoehdot esiintyivät ilmaisuina harvoin haastatteluissa. Ajatuksellisesti ”voida” näyttäytyi kuitenkin kokoavana teemana, jossa yhdistyivät osaamisen, kykenemisen, haluamisen ja täytymisen ulottuvuudet. Tämä jäsentyi kahteen asiasisältöön: Työvoimatalon tuottamiin mahdollisuuksiin ja työllistymisen mahdollisuuksiin. Ammattilaisten näkökulmasta työllisyyskokeilu mahdollistaa muun muassa riittävän toimeentulon, sosiaalisen yhteisön ja osallistumisen areenoja, konkreettisia työtehtäviä sekä työterveyshuollon ja kuntoutusohjauksen yksilöllisiä palveluja. Näiden avulla työllistetyt voivat löytää suuntaa elämälleen, ylläpitää ja kehittää työ- ja toimintakykyään sekä ammattitaitoaan, saada tukea ja ohjautua eteenpäin tarvittaviin palveluihin ja kuntoutukseen, ja jopa työllistyä avoimille työmarkkinoille. Täystyöllisyyskokeilun luonne, palkkatyösuhde ja asetettujen velvoitteiden vähyys näyttävät myös antavan työllistetyille harkintavaltaa siihen, millaisiin työtehtäviin tai suunnitelmiin he sitoutuvat. Haastatteluissa painottui työllistettyjen sosiaalinen vahvistaminen Työvoimatalon käytännöissä. Sosiaalisen vahvistumisen myötä he voivat nähdä omat voimavaransa ja vaikutusmahdollisuutensa elämässään. Ihmiset saadaan huomaamaan, että ”heissä on paljon hyviä asioita ja heissä on paljon voimavaroja.” Talolla pyritään kuntoutukseen, joka pureutuu ” osallisuuteen ja oman ittensä arvostamiseen, että minä oon ihan samanlainen yhteiskunnan jäsen kuin muutkin, ja mullakin saattais olla mahdollisuuksia vielä tehdä.” Tämä on edel-

12  Kuntoutus 4 | 2012

lytys ammatilliselle vahvistumiselle ja avoimille työmarkkinoille suuntautumiselle. Työvoimatalo kokonaisvaltaisena työ- ja toimintapaikkana luo tällaiseen toimintaan hyvät edellytykset. Työllistymisen mahdollisuuksia tarkasteltaessa haastatteluissa nähtiin tarvetta kehittää Työvoimatalon käytäntöjä suunnitelmallisemmaksi ja velvoittavammaksi. Talolla on muun muassa lisätty kuntoutusohjauksen resurssia sekä kehitetty esimiestyöskentelyä. Täystyöllisyyskokeilun luonne näyttäytyy avoimille työmarkkinoille työllistymisen näkökulmasta ristiriitaisena, koska talolla työskentelee hyvin erikuntoisia ihmisiä yhteisissä tiloissa ja osittain myös samoissa työtehtävissä. Haastatteluissa pohdittiin millaista ammattitaitoa, työelämätaitoja ja motivaatiota talolla voidaan näissä olosuhteissa saavuttaa, jos työllistetyillä ei esimerkiksi ole ”sitä oman työn arvostusta ja siihen vaikuttaa isosti, jos omaa työtä ja työpaikkaa ei pidetä minään, se on isompi asia kuin äkkiä ajatteleekaan.” Toisaalta haastatellut näkivät tilanteen antavan heikommassa työkunnossa oleville mahdollisuuksia etenkin sosiaaliseen, mutta myös ammatilliseen vahvistumiseen. Suurimpana työllistymisen esteenä näyttäytyivät työmarkkinoiden rakenteet ja käytännöt:”Vaikka kaikki nämä työntekijät olisi pystyviä avoimille markkinoille, niin kaikille kun ei oo töitä avoimilla markkinoilla.” Työpaikkojen keskittyminen kaupunkiseuduille, vähäistä ammattitaitoa vaativien töiden puuttuminen, työnantajien haluttomuus työllistää osatyökykyisiä ja täysitehoisen työn vaatimukset luovat esteitä avoimille työmarkkinoille työllistymiselle. Haastatteluissa toistui näkemys, että noin kolmannes Työvoimatalolle työllistetyistä voisi siirtyä avoimille työmarkkinoille miltei ilman tukea, noin kolmannes tarvitsee paljon tukea työmarkkinoille päästääkseen ja noin kolmannes ei tule työskentelemään avoimilla työmarkkinoilla. Työllistettyjen mahdollisuuksien kenttä näyttääkin rajoittuvan monien osalta välityömarkkinoilla, kuten Työvoimatalolla, työskentelyyn.


Toimijuuden näkökulma ammatilliseen ja sosiaaliseen kuntoutukseen

Paltamon työllisyyskokeilun toimihenkilöiden haastattelut osoittavat, miten moninaisesta kokonaisuudesta vaikeasti työllistyvien ja pitkäaikaistyöttömien kuntoutuksessa on kyse. Kaikissa tarkasteluissa ulottuvuuksissa, osata, kyetä, haluta, täytyä ja voida, oli tunnistettavissa niin ammatilliseen kuin sosiaaliseen kuntoutukseen kuuluvia asioita. Työvoimatalon käytännöissä kuntoutuksen elementit sekoittuvat monella tapaa, mutta niitä on myös mahdollista eritellä. Kuvaan 2 on jäsennetty sosiaalisen ja ammatillisen kuntoutuksen elementtejä vaikeasti työllistyvien kuntoutuksessa toimijuuden näkökulmasta. Osaamisen näkökulmasta keskeiseksi nousevat niin elämänhallinnan ja arkielämän taitojen kuin ammatillisen osaamisen ja työssä oppimisen tukeminen. Sosiaalisen ja ammatillisen kuntoutuksen välinen suhde näyttäytyy porrasteisena: henkilöllä tulee olla riittävää elämänhallintaa ja arkielämän taitoja, jotta ammatillinen koulutus ja työssä oppiminen olisi mahdollista. Kykenemisessä painottuvat psykososiaaliset ja kognitiiviset kyvyt; kyky toimia sosiaalisissa yhteisöissä ja oppia uutta. Ammatillisessa kuntoutuksessa painopiste on työkyvyn ja oppimisen tukemisessa. Tämä

edellyttää henkilöltä riittävää fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista toimintakykyä, kykyä säännölliseen päivärytmiin sekä työyhteisön sääntöjen noudattamiseen. Haluamisessa korostuu sosiaalisen kuntoutuksen osalta osallistumisen halun vahvistaminen. Ammatillisessa kuntoutuksessa tämä fokusoituu kohti työelämää: tuetaan halua tehdä töitä ja työskennellä työmarkkinoilla. Samansuuntaisesti halu mennä elämässä eteenpäin tarkentuu ammatillisiksi tavoitteiksi. Täytyminen näyttäytyy ensinnäkin työttömän roolista irrottautumisena, jota voidaan tukea sosiaalisen kuntoutuksen keinoin. Ammatillisessa kuntoutuksessa yksilön täytyy omaksua työelämän säännöt ja vaatimukset. Voimisen ja mahdollisuuksien näkökulmasta sosiaalisen kuntoutuksen voidaan nähdä tukevan ihmisten sosiaalista toimijuutta; mahdollisuutta toimia sosiaalisissa suhteissaan ja yhteisöissä. Ammatillinen kuntoutus luo taas mahdollisuuksia ammatilliseen vahvistumiseen; ammattitaidon ja työelämäosaamisen kehittymiseen. Johtopäätökset

Paltamon täystyöllisyyskokeilu on aktivointihanke, jonka julkilausuttuna tavoitteena on

Sosiaalinen kuntoutus

Ammatillinen kuntoutus

Osata

Elämänhallinta

Ammatillinen osaaminen ja koulutus

Arkielämän taidot

Työssä oppiminen

Kyetä

Toimintakyky Työkyky

(Työ)yhteisöön sopeutuminen

Kyky oppia uutta

Haluta

Osallistumishalu

Työhalu, ”työllistymishalu”

Tulevaisuuteen suuntautuminen

Tavoitteellisuus

Täytyä

Työttömän roolista irrottautuminen

Työelämän säännöt ja vaatimukset

Voida

Sosiaalinen vahvistuminen

Ammatillinen vahvistuminen

Kuva 2. Sosiaalisen ja ammatillisen kuntoutuksen elementtejä vaikeasti työllistyvien kuntoutuksessa toimijuuden näkökulmasta

  Kuntoutus 4 | 2012 

13


sekä edesauttaa ihmisten työllistymistä avoimille työmarkkinoille että lisätä heidän hyvinvointiaan ja sosiaalista osallisuuttaan. Tämä on harvinaista, sillä aktivoinnissa tavoitteet ja tulokset määrittyvät usein pikemmin työllisyys- kuin sosiaalipoliittisista lähtökohdista käsin (ks. Dean 2003; Karjalainen ym. 2008). Kuntoutuksen näkökulmasta työllisyyskokeilu, kuten välityömarkkinat laajemminkin, asettuu ammatillisen ja sosiaalisen kuntoutuksen rajapinnoille. Ammatillinen ja sosiaalinen kuntoutus lomittuvat monella tapaa vaikeasti työllistyvien ja pitkäaikaistyöttömien kuntoutuksessa. Tietyt sosiaalisen kuntoutuksen elementit ovat edellytyksiä ammatillisen kuntoutuksen toteuttamiselle. Usein sosiaalinen ja ammatillinen kuntoutus näyttävät kuitenkin sekoittuvan ja toteutuvan rinnakkain, toisiaan tukien. Tämä asettaa haasteita kuntoutusjärjestelmää kohtaan, jossa sosiaalinen ja ammatillinen kuntoutus toteutuvat usein erillään ja eri tahojen toimesta. Esiin nousee myös sellaisia ammatillisen kuntoutuksen elementtejä, jotka toistaiseksi näkyvät heikosti etenkin pitkäaikaistyöttömien kuntoutuksessa. Tarvetta on vahvistaa muun muassa työssä oppimista, työtaitojen ylläpitoa ja työelämälähtöisyyttä. (Ks. myös Suikkanen & Lindh 2010; Karjalainen 2011.) Paltamon työllisyyskokeilussa on pystytty yhdistämään ammatillisen ja sosiaalisen kuntoutuksen elementtejä työllistettyjen toimijuuden tukemisessa. Työ itsessään ei kuntouta, ellei siihen tarvittaessa liitetä yksilöllisiä kuntouttavia elementtejä. Työvoimatalon kuntoutuksen käytännöt painottuvat sosiaaliseen vahvistamiseen sekä tukeen työympäristössä ja konkreettisissa työtehtävissä. Osittain tämä johtuu täystyöllisyyskokeilun luonteesta: mukana on myös niitä ihmisiä, joita ei normaalisti edes aktivoida. Osittain kyse on siitä, että ammatillisen vahvistamisen työmenetelmät ovat vasta muotoutumassa talon käytännöissä. Vaikeasti työllistyvien ja pitkäaikaistyöttömien todelliset toimintamahdollisuudet näyttäytyvät niin Paltamon työllisyyskokeilussa kuin koko yhteiskunnassa varsin rajallisina. Kuntoutuksella voidaan tu-

14  Kuntoutus 4 | 2012

kea työttömien toimijuutta (osata, kyetä, haluta, täytyä, voida), mutta todelliset mahdollisuudet, valinnanvapaudet ja työllistymisen ehdot muodostuvat suhteessa olemassa oleviin yhteiskunnallisiin rakenteisiin (ks. Sen 1993). Kyse on laajemmasta yhteiskuntapoliittisesta linjauksesta: haluammeko todella luoda kaikille yhtäläiset mahdollisuudet työllistymiseen ja työelämään? Työmarkkinoiden rakenteeseen ja kysynnän lisäämiseen voidaan kuntoutuksen keinoin vaikuttaa vain vähän. Tiiviimpi yhteistyö kuntoutuksen ja työelämän välillä myös työttömien tilanteissa olisi tärkeää. Kyse on lisäksi siitä, millaisia arvoja ja määreitä työntekoon liitämme (ks. Björklund 2008, 363; Dean ym. 2005). Onko palkkatyö ainoa tavoite vai voiko mahdollisuus omanlaiseensa hyvään elämään ja toimeliaisuuteen olla myös arvokasta ja tavoiteltavaa? Miten tällaista näkökulmaa voisi vahvistaa kuntoutuksessa esimerkiksi silloin, kun työllistymiseen ei ole realistisia mahdollisuuksia? Tiivistelmä

Artikkelissa tarkastellaan ammatillisen ja sosiaalisen kuntoutuksen käytäntöjä Paltamon täystyöllisyyskokeilussa. Työllisyyskokeilussa paikkakunnan työttömät työnhakijat työllistetään Työvoimataloon, mikäli he eivät työllisty avoimille työmarkkinoille. Työvoimatalon tavoitteena on löytää yksilöllisiä polkuja avoimille työmarkkinoille sekä ehkäistä syrjäytymistä. Artikkelissa kuntoutuksen tehtäväksi nähdään ihmisen toimijuuden ja toimintamahdollisuuksien tukeminen toimintavalmiuksien teorian viitekehyksestä. Tutkimusaineiston muodostavat Työvoimatalon ammattilaisten teemahaastattelut. Tutkimusmetodina on teorialähtöinen sisällönanalyysi. Toimijuutta analysoidaan ”osata, kyetä, haluta, täytyä ja voida” -ulottuvuuksien avulla. Tulosten mukaan Työvoimatalon käytännöissä on voitu yhdistää ammatillisen ja sosiaalisen kuntoutuksen elementtejä työllistet-


tyjen toimijuuden tukemisessa. Painopiste on ollut sosiaalisessa vahvistamisessa, joka samalla luo edellytyksiä ammatilliseen kuntoutukseen. Työllistymismahdollisuudet rajoittuvat usein välityömarkkinoille avointen työmarkkinoiden rakenteista johtuen. Abstract

The article examines practices of vocational and social rehabilitation in the Paltamo Full-Employment Experiment. In the experiment all jobseekers at Paltamo are employed to the Labour House if they don’t find employment from the open labour market. The goal is to find individual paths to the open labour market, as well as to prevent social exclusion. The article is based on the capability approach. Rehabilitation should support human agency and individual capabilities. The research material consists of professionals’ focusgroup interviews. The research method is theory-driven content analysis. The concept of agency is opened up with five dimensions. According to the results, elements of both vocational and social rehabilitation are used to support the agency of the people at the Labour House. The focus has been on the strengthening of social agency. This enables also vocational rehabilitation. The employment possibilities are often limited to the intermediate labour market due to the structures of the open labour market. VTM Peppi Saikku, tutkija, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos VTT Riitta-Liisa Kokko, erikoistutkija, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

Lähteet Aho S, Mäkiaho A (2012) Pitkään työttömänä olleiden työnhakijoiden työllistymisen esteet ja julkisiin työvoimapalveluihin osallistuminen. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 15/2012. Helsinki: Työ- ja elinkeinoministeriö.

Ala-Kauhaluoma M, Kokko RL (2001) Tuettu työllistyminen väylänä avoimille työmarkkinoille – kokemuksia kehittämisprojekteista. Työpoliittinen Aikakauskirja, 44, 2, 39-45. Björklund L (2008) Kannustaminen ja moraali. Kannustamisen idea suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa 1990-luvulta alkaen. Helsinki. Björklund L, Sarlio-Siintola S (2010) Inhimilliset toimintavalmiudet suomalaisessa hyvinvointipolitiikassa. Teoksessa Hiilamo H, Saari J (toim.) Hyvinvoinnin uusi politiikka – johdatus sosiaalisiin mahdollisuuksiin. A tutkimuksia 27. Tampere: Diakonia ammattikorkeakoulu. 37-70. Dean H (2003) Re-conceptualising Welfare-to-Work for People with Multiple Problems and Needs. Journal of Social Policy, 32, 3,441-459. Dean H, Bonvin JM, Vielle P, Farvaque N (2005) Developing capabilities and rights in welfare-to-work policies. European Societies, 7, 1, 3-26. Heponiemi T, Wahlström M, Elovainio M, Sinervo T, Aalto AM, Keskimäki I (2008) Katsaus työttömyyden ja terveyden välisiin yhteyksiin. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja, Työ ja yrittäjyys, 14/2008. Helsinki: Työ- ja elinkeinoministeriö. Huotari A (2008) Paltamon Työtä Kaikille -hanke 31.12. 2008 Toiminimi Anne Huotarin selvitystyön loppuraportti. http://www.paltamo.fi/projektit/tyollisyys/Loppuraportti_Anne_Huotari.pdf, poimittu 19.9.2012 Ilvonen S, Matinmikko J, Palmu M, Romppainen R (2008) Paltamon Työtä Kaikille -jatkoselvitys. Raportti toiminnasta 1.9.-31.12.2008. Jyrkämä J (2004) Ikääntyminen ja ikääntyvien kuntoutus. Teoksessa Karjalainen V, Vilkkumaa I (toim.) Kuntoutus kanssamme. Ihmisen toimijuuden tukeminen. Saarijärvi: Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus. 153-160. Jyrkämä J (2008) Toimijuus, ikääntyminen ja arkielämä- hahmottelua teoreettis- metodologiseksi viitekehykseksi. Gerontologia 22, 4, 190–201. Järvikoski A (1994) Vajaakuntoisuudesta elämänhallintaan? Kuntoutuksen viitekehysten ja toimintamallien tarkastelu. Tutkimuksia 46/1994. Helsinki: Kuntoutussäätiö. Järvikoski A, Härkäpää K (2004) Kuntoutuksen perusteet. Helsinki: WSOY. Karjalainen V (2004) Yksilöllistymiskehitys muuttaa kuntoutusta – mutta miten? Teoksessa Karjalainen V, Vilkkumaa I (toim.) Kuntoutus kanssamme. Ihmisen toimijuuden tukeminen. Saarijärvi: Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus. 11-26. Karjalainen V (2011)Työttömien ammatillisen kuntou-

  Kuntoutus 4 | 2012 

15


tuksen kysymys. Teoksessa Järvikoski A, Lindh J, Suikkanen A (toim.) Kuntoutus muutoksessa. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus. 89-101. Karjalainen V, Saikku P, Pasuri A, Seppälä A (2008) Mitä on aktiivinen sosiaalipolitiikka kunnassa? Näköalapaikkana työvoiman palvelukeskukset. Raportteja 20. Helsinki: Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus. Kokko RL (2003) Asiakas kuntoutuksen yhteistyöryhmässä. Institutionaalisen kohtaamisen jännitteitä. Tutkimuksia 72/2003. Helsinki: Kuntoutussäätiö. Kokko RL, Kotiranta PL (toim.) (2010) Työllisyys, terveys ja hyvinvointi. Paltamon työllistämismallin arviointitutkimus 2009 – 2013. I osaraportti 2.6.2010. Avauksia 17/2010. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Kokko RL, Saikku P (2010) Paltamon työllistämismallin kuntoutusvaikutusten arviointi. Teoksessa Kokko RL, Kotiranta PL (toim.) Työllisyys, terveys ja hyvinvointi. Paltamon työllistämismallin arviointitutkimus 2009 – 2013. I osaraportti 2.6.2010. Avauksia 17/2010. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. 69-72. Kortteinen M, Tuomikoski H (1998) Työtön. Tutkimus pitkäaikaistyöttömien selviytymisestä. Hämeenlinna: Hanki ja jää. Laurikainen A, Huotari A (2010) Työllistämismallin historia. Teoksessa Kokko RL, Kotiranta PL (toim.) Työllisyys, terveys ja hyvinvointi. Paltamon työllistämismallin arviointitutkimus 2009 – 2013. I osaraportti 2.6.2010. Avauksia 17/2010. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. 30-34. Lindh J, Suikkanen A (2011) Vammaisuuden teoriat ja kuntoutuksen problematiikka. Teoksessa Järvikoski A, Lindh J, Suikkanen A (toim.) Kuntoutus muutoksessa. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus. 121-134. Mäkitalo J, Suikkanen A, Ylisassi H, Linnankangas R (2008) Kuntoutus ja työelämä. Teoksessa: Rissanen P, Kallanranta T, Suikkanen A (toim.) Kuntoutus. 2.painos. Keuruu: Duodecim. 522-546. Nenonen T, Leeman L, Härkänen T, Tyyni U, Kaikkonen R, Koskinen S, Kokko RL, Kotiranta PL, Linnanmäki E (2011) Terveys- ja hyvinvointivaikutukset – lähtötason tilanne 2009 – 2010. Työllisyys, terveys ja hyvinvointi. Paltamon työllistämismallin arviointitutkimus 2009 - 2013. Raportti 22/2011. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Patton MQ (1990) Qualitative Evaluation and Research Methods. Newbury Park: Sage. Rajavaara M (toim.) (2000) Yksilölliset palvelut ja ikääntyneiden pitkäaikaistyöttömyys. Ikääntyneiden pitkäaikaistyöttömien palvelutarveselvityk-

16  Kuntoutus 4 | 2012

sen seurantatutkimuksen loppuraportti. Sosiaalija terveysturvan tutkimuksia 54. Helsinki: Kela. Rajavaara M (2009) Johdanto: Kuntoutuksen kehittäminen työelämän muutospaineissa. Teoksessa Rajavaara M, Aalto L, Hinkka K (toim.) Kehittämisideoista työikäisten kuntoutuksen käytännöiksi. Kelan työhönkuntoutuksen kehittämishankkeen lähtökohdat. Kela, nettityöpapereita 7/2009. 7-13. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/14785/Nettityopapereita7.pdf, poimittu 19.9.2012 Robeyns I (2005) The capability approach: a theoretical survey. Journal of Human Development, 6, 1, 93-114. Saikku P (2011) Pitkäaikaistyöttömien terveyspalvelut ja kuntoutus – tarkastelua siirtymätyömarkkinoiden kehikossa. Yhteiskuntapolitiikka, 76, 1, 55-64. Sen A(1993) Capability and Well-being. Teoksessa Nussbaum M, Sen A (eds.) The Quality of Life. Oxford: Clarendon Press. 30-53. Suikkanen A (2008) Selvitystyö välityömarkkinoista. 13.10.2008. Päivitetty 4.5.2009. http://www.stm.fi/c/document_library/get_file?f olderId=41254&name=DLFE-4806.pdf, poimittu 6.11.2012. Suikkanen A, Lindh J (2010) Työmarkkinakansalaisuus ja ammatillisen kuntoutuksen luova tuho. Kuntoutus, 33, 2, 53-62. Suikkanen A, Linnakangas R, Harjajärvi M, Martin M (2005) Kokeilusta KIPINÄÄ. Keski-ikäisten pitkäaikaistyöttömien kuntoutuskokeilun arviointi. Selvityksiä 2005:8. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö. Tuomi J, Sarajärvi A (2004) Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. 1.-3.painos. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi. Yin RK (1994) Case study research. Design and methods. 2nd edition. Thousand Oaks: Sage Publications.


Tieteellinen artikkeli

Anne Kuvaja

Työnhakumotivaation dynamiikkaa Näkökohtia motivaatiokysymysten käsittelystä sosiaalisessa kuntoutuksessa

Johdanto

Työ- ja elinkeinoministeriön vuonna 2009 tekemässä selvityksessä pitkäaikaistyöttömien työllistymisen esteinä nousivat esille vajaakuntoisuus, päihde- ja mielenterveysongelmat ja motivaation puute (Pitkäaikaistyöttömien työllistyminen 2011, 53). Motivaation puutteen on katsottu usein kytkeytyvän muuhun elämänhallinnan problematiikkaan. Työvoiman palvelukeskusten internetsivuilla asiakkaan hyvä motivaatio mainitaan usein yhtenä asiakkuuteen pääsemisen kriteerinä. Työ- ja elinkeinotoimistojen vaikeasti työllistyvien asiakkaiden tilanteesta ja palveluista tehdyssä tutkimuksessa osa työttömistä katsoi oman motivaation puutteen ja työnhakukäyttäytymisen olevan suurin syy työttömyyden pitkittymiselle (Terävä, Virtanen, Uusikylä & Köppä 2011, 38). Sosiaalisen kuntoutuksen työmuodoissa osallistujien motivaation ja sitoutumisen puute näyttäytyy yhtenä interventioiden keskeyttämisten taustatekijänä (Hinkka, Koivisto & Haverinen 2006, 27–28). Motivaatio on vaikeasti haltuun otettava ilmiö sekä käsitteellisesti että käytännön työssä. Motivaatiota pidetään hypoteettisena ilmiönä, jota ei voida suoraan havaita eikä mitata (Peltonen & Ruohotie 1992, 18). Tekemässäni tutkimuksessa, jossa sosiaalitoimen työvalmentajilta kysyttiin käsityksiä motivaatiosta, ilmiötä luonnehdittiin attribuuteilla ”tyhjä”, ”määrittelemätön” ja ”kapea”. Toi-

saalta motivaatiolle annettiin ilmiön laajuutta ja kirjoa kuvaavat määreet ”motivaatioavaruus” ja ”motivaatiospektri”. Työvalmentajat eivät arkityössään käyttäneet termiä motivaatio. (Kuvaja 2011, 72.) Työvoimaviranomaisten mielestä vaikeasti työllistyvien henkilöiden motivaation selvittäminen on haasteellista (Terävä ym. 2011, 74). Sama haaste on havaittu työttömien aikuisten ja opiskelevien nuorten ennakoivissa ohjauspalveluissa eri puolilla Eurooppaa. Esimerkiksi koulutukseen hakijan soveltuvuus alalle on helpompaa selvittää kuin motivaatio. (Kuhmonen 2005, 8, 32–33.). Vajaakuntoisten työ- ja elinkeinotoimistojen asiakkaiden motivaation vaihtelevuus vaikeuttaa kuntoutussuunnitelmien laatimista (Vedenkannas, Koskela, Tuusa, Jalava, Harju, Särkelä & Notkola 2011, 34). TE-toimistoissa järjestetään motivoivan palvelun ja asiakasohjauksen koulutuksia työvoimavirkailijoille ja psykologeille, jotka työskentelevät vaikeasti työllistyvien tai oppimisvaikeuksista kärsivien asiakkaiden parissa (ks. Salmia koulutus- ja kehittämiskeskus). TE-toimistojen asiakkaille osoitetaan työvoimakoulutuksena työllistymisvalmiuksien ja -mahdollisuuksien kartoituksia, joissa yhtenä osa-alueena arvioidaan osallistujan motivaatiota (esimerkiksi Tampereen Aikuiskoulutuskeskus). Työttömien motivaation edistäminen on osa kunnissa tehtävää aikuissosiaalityötä ja

 Kuntoutus 4 | 2012 

17


sosiaalista kuntoutusta, jonka merkitys on kasvanut tuettaessa syrjäytymisvaarassa olevien tai syrjäytyneiden henkilöiden sosiaalista osallisuutta. Uuteen sosiaalihuoltolakiin ehdotetaan otettavaksi sosiaalista kuntoutusta koskeva pykälä sen aseman selkeyttämiseksi osana kuntoutuskokonaisuutta. Sosiaalisella kuntoutuksella tarkoitetaan yleensä sosiaalihuollon asiakkaiden työmarkkinavalmiuksien ja elämänhallinnan lisäämistä tai avoimien työmarkkinoiden ulkopuolella olevien henkilöiden toimintakyvyn ja elämänhallinnan ylläpitoa. Tuen tarpeessa olevia henkilöitä tulee tukea omien voimavarojen hyödyntämisessä ja itsenäisessä suoriutumisessa sosiaalityön, monialaisen asiantuntija-avun sekä muiden sosiaalihuollon tukitoimien avulla. Sosiaalitoimen tulee antaa tarvittaessa asiakkaalle tietoja kuntoutusmahdollisuuksista, ja hänet on ohjattava tarpeen mukaan muiden toimijoiden järjestämän kuntoutuksen piiriin. (Sosiaalihuoltolain uudistamistyöryhmän loppuraportti 2012, 38, 141–142.) Tarkastelen artikkelissa kolmen käyttäytymistieteellisen teorian sekä sosiaalitoimen työvalmennusyksikössä tekemäni tutkimuksen pohjalta työttömien työnhakumotivaatiota. Artikkelissa etsitään vastauksia seuraaviin kysymyksiin: 1) 2)

Millaisia psykososiaalisia ja muita yksilön taustatekijöitä liittyy työttömän työnhakumotivaatioon? Miten työttömän työnhakumotivaatiota voidaan jäsentää?

Työvalmennusyksiköstä saadut tulokset ovat osa Helsingin yliopistossa 2011 tarkastettua hyvinvointipalvelujen erikoisalan ammatillista lisensiaatintutkimusta Työttömien työnhakumotivaatio ja motivointi: sosiaalitoimen työvalmentajien näkökulmia. Esitän lopuksi käsitellyn aineiston pohjalta johtopäätöksiä työnhakumotivaatiota määrittelevistä tekijöistä sekä motivaatiokysymysten käsittelystä sosiaalisessa kuntoutuksessa.

18  Kuntoutus 4 | 2012

Kolme teoriaa työnhakumotivaatiosta

Motivaation eli toiminnan käynnistävien ja toimintaa suuntaavien tekijöiden tarkasteluun on liitetty lukuisia käyttäytymistieteellisiä teorioita. Niitä on sovellettu työnhakukäyttäytymisen ja -motivaation tutkimuksessa, jolloin kysymys on lähinnä työttömyyden psykologisesta tutkimuksesta (ks. Vansteenkiste, Lens, De Witte & Feather 2005, 270). Työnhakukäyttäytymistä ja -motivaatiota on tarkasteltu muun muassa itsemääräämisteorian, opitun avuttomuuden teorian ja odotusarvoteorian valossa. Näiden teorioiden keskeisinä käsitteinä ja toimintamotivaatiota selittävinä tekijöinä ovat eri painotuksin yksilön toiminnan autonomisuus sekä toimintaa koskevat odotukset ja arvot. (Kuvio 1.) Itsemääräämisteoria

Itsemääräämisteorian (Deci & Ryan 1985, 2000) mukaan osaa ihmisistä motivoi sisäiset arvot, kuten henkilökohtainen kasvu, terveys ja yhteisöllisyys, kun taas toisten elämän päämääränä on saavuttaa ulkoisia arvoja kuvastavia tavoitteita: taloudellista menestystä, valtaa ja asemaa (Van den Broeck, Vansteenkiste, Lens & De Witte 2010, 297, 301). Motivaation voimakkuus tai intensiteetti vaihtelee sen mukaan, missä määrin jokin toiminta tai tavoite on henkilön arvojen mukainen ja sisäistämä ja missä määrin se on ulkoa päin ohjautuva. Teoriaan sisältyvät kolme orientaatiota ovat sisäinen motivaatio, ulkoinen motivaatio ja amotivaatio. (Ryan & Deci 2004, 16.) Sisäisesti motivoituneelle henkilölle toiminta on itsessään tyydyttävää, kun taas ulkoisen motivaation lähteenä on jonkinasteinen pakko tai palkkion toive. Amotivaation tilassa oleva ihminen ei toimi, koska hän ei usko toimintansa tuottavan tulosta tai ei näe toiminnalla olevan arvoa. (Emt., 15–18; (Vansteenkiste, Lens, S. De Witte, H. De Witte & Deci 2004, 346–347.) Itsemääräämisteorian pohjalta tehty tutkimus Belgian valtion hyvinvointiohjelmaan velvoitettujen työttömien työnhakumotivaatiosta (Vansteenkiste ym. 2004) osoitti työnhakumotivaation olevan yhteydessä työttö-


Kuvio 1. Yksilön käyttäytymistä ja motivaatiota selittäviä tekijöitä itsemääräämisteorian, opitun avuttomuuden teorian ja odotusarvoteorian mukaan

Autonomia

Arvot

Odotukset

Itsemääräämisteoria

Opitun avuttomuuden teoria

Odotusarvoteoria

Yksilö kokee toiminnan itsessään tyydyttäväksi ja arvokkaaksi ●

Sisäinen motivaatio

Yksilö uskoo toiminnan seurausten olevan ennakoimattomia tai oman hallintansa ulkopuolella

Yksilö uskoo tai ei usko suoriutuvansa toiminnasta

Kokemus avuttomuudesta

Yksilö uskoo tai ei usko toiminnan johtavan odotettuun tulokseen

Yksilö kokee toiminnan ulkoa päin ohjautuvaksi

● ●

Ulkoinen motivaatio

Depressiivisyys

Yksilö ei usko toiminnalla olevan arvoa tai merkitystä ●

Amotivaatio

män itsemääräämisoikeuteen, hyvinvointiin ja työttömyystilanteen tulkintaan. Työnhakumotivaation ollessa itsenäinen (autonomous job-search motivation) työtön oli työsidonnainen, työnhaussaan aktiivinen ja optimistinen, kärsi jossain määrin työttömyydestään ja oli jonkin verran tyytymätön elämäntilanteeseensa. Kontrolloitu työnhakumotivaatio (controlled job-search motivation) ohjautui jostakin ulkoisesta pakosta ja työnhaku keskeytettiin helposti. Työtön oli kuitenkin työsidonnainen, koki työttömyytensä kielteisenä tilana sekä oli elämäänsä ja terveydentilaansa tyytymätön. Henkilö, jolla oli itsenäinen motivaatio olla hakematta työtä (autonomous motivation not-to-search), ei ollut työsidonnainen, oli elämäänsä tyytyväinen ja koki työttömyytensä myönteisenä tilanteena. Kontrolloitu motivaatio olla hakematta työtä (controlled motivation not-to-search) viittaa tilaan, jossa henkilö koki olevansa pakotettu pysymään työttömyydessä esimerkiksi omai-

Pystyvyysodotus

Tulosodotus

Yksilö kohdistaa toimintaan myönteisiä tai kielteisiä arvoja ● Toiminta on houkuttelevaa tai vältettävää

sen hoitovastuun vuoksi. Henkilö piti työttömyyttään kielteisenä tilanteena ja hänellä oli kokemus arvottomuudesta ja tarkoituksettomuudesta. Amotivaation (amotivation) tilassa oleva henkilö ei hakenut työtä tai haki hyvin rajoitetulla tavalla. Amotivaatio liittyi työttömyyden kielteisten puolien kokemiseen, heikkoon arvioon omasta terveydentilasta ja elämään tyytymättömyyteen. Opitun avuttomuuden teoria

Opitun avuttomuuden teorian (Seligman 1975, Abramson, Seligman & Teasdale 1978) luomisen yhtenä lähtökohtana oli mallintaa depressiota. Opitun avuttomuuden tila muistuttaakin masennusta. Opittu avuttomuus syntyy, kun henkilö kokee, että oman toiminnan tulokset ovat ennakoimattomia ja oman hallinnan ulkopuolella. Kohdatessaan mielestään vastaavanlaisen tilanteen henkilö edelleen ylläpitää opittua käsitystä avuttomuudestaan. Yk-

  Kuntoutus 4 | 2012 

19


silö selittää käyttäytymistään ja sen seurausten ennakoimattomuutta kolmen attribuutioprosessin kautta. Nämä kaksisuuntaiset tulkintaprosessit mahdollistavat koetun avuttomuuden syyn (external-internal), vakauden (stable-unstable) ja laajuuden (global-spesific) vaihtoehtoiset selitykset. Jos hallinnan puute tulkitaan ulkopuolisista tekijöistä aiheutuvaksi, henkilö kokee universaalia avuttomuutta, kun taas omiin ominaisuuksiin, kuten kyvyttömyyteen, sijoitettu avuttomuuden syy tuottaa kokemuksen henkilökohtaisesta avuttomuudesta. Jos käyttäytymisen seurausten ennakoimattomuuden syyt katsotaan johtuvan vakiintuneista tekijöistä, henkilö ei usko voivansa vaikuttaa toimintansa tuloksiin tulevaisuudessakaan. Henkilö määrittelee myös kontrollinsa menetyksen yleispätevyyttä vertailemalla alkuperäistä oman hallinnan ulkopuolella ollutta tilannetta uuteen tilanteeseen. Hän voi yleistää kokemansa epämiellyttävän tilanteen koskemaan kaikkia mielestään samanlaisia tilanteita, vaikka ne eivät tosiasiallisesti muistuttaisi toisiaan. (Rodriguez 1997, 325–326, 330.) Yolanda Rodriguez (1997, 322, 325–327) kutsuu opitun avuttomuuden teorian pohjalta ”häviäjiksi” työttömiä, jotka ovat menettäneet työpaikkansa eivätkä ole löytäneet uutta. Opitun avuttomuuden tila saattaa syntyä työttömälle silloin, kun hän kokee, että toimenpiteet tilanteen ratkaisemiseksi eivät johda tuloksiin. Kun henkilö on oman hallintansa ulottumattomissa olevassa tilanteessa, hänellä on motivationaalisia, kognitiivisia ja emotionaalisia vajeita. Motivaation puute merkitsee tilanteen ratkaisemista mahdollisesti auttavien toimintojen vähenemistä. Kognitiivinen vaje estää uusien vaihtoehtojen oppimista ja emotionaalinen vaje aiheuttaa depressiivisiä tunteita. Rodriguezin mielestä nuoret työttömät pitävät avuttomuutensa syynä yhteiskuntaa, kun taas aikuiset työttömät syyttävät tilanteesta itseään. Odotusarvoteoria

Odotusarvoteorian (Vruum 1964, mm. Feather 1982, 1990) mukaan henkilön arvot jo-

20  Kuntoutus 3 | 2012

takin toimintaa kohtaan sekä käsitykset ja odotukset toiminnasta suoriutumisesta, lopputuloksesta ja seurauksista selittävät yksilön käyttäytymistä ja suorituskykyä. Henkilön arvomaailmassa toiminnan kohde, tulos ja seuraukset voivat näyttäytyä houkuttelevina tai vältettävinä. Samaan toimintakokonaisuuteen saattaa liittyä sekä myönteisiä että kielteisiä arvoja. Esimerkiksi tietty työpaikka voi tuntua hyvältä, mutta pitkä työmatka ei kiinnosta. Odotukset kohdistuvat omaan pystyvyyteen ja toiminnan tuloksiin. Odotus työhaastattelun sujumisesta ilmentää pystyvyysodotusta, kun taas odotus työnhakijan valinnasta kertoo tulosodotuksesta. (Feather 1992, 316–317; Vansteenkiste ym. 2005, 270– 271). Arvot ja odotukset määrittelevät yhdessä henkilön motivaation suunnan, joka voi kilpailevien motiivien vaikutuksesta kohdentua myös vaihtoehtoisiin toimintoihin. Työnhakumotivaatioon vaikuttaa työn houkuttelevuus ja henkilön käsitys työn saamisen todennäköisyydestä. Nämä tekijät voivat selittää tilannetta, jossa työtön jää kotiinsa seuraamaan kiinnostavaa TVohjelmaa sen sijaan, että menisi sovittuun työhaastatteluun. (Feather 1992, 318.) Työttömien työarvot ja työhön sitoutuminen ovat saaneet ehkä eniten huomiota odotusarvoteorian viitekehyksessä tehdyissä työnhakukäyttäytymisen tutkimuksissa. Työsidonnaiset työttömät toteuttavat tarvittaessa useita erilaisia käyttäytymismalleja työllistyäkseen ja panostavat työnhakuunsa psyykkistä ja fyysistä energiaa. (Van den Broek ym. 2010, 300.) Featherin ja O’Brienin (1987) tutkimus australialaisten nuorten työttömien työnhausta osoitti työnhaun liittyvän työllistymisen houkuttelevuuteen ja työarvoihin (Feather 1992, 323). Rodriguezin (1997) mukaan työnhakijat, jotka eivät ole aiemmin olleet työttömiä, ovat työsidonnaisia ja motivoituneita. Näiden työnetsijöiden itseluottamus on hyvä ja työllistymisodotukset korkeat. Kuitenkin, jos aktiivinen työnhaku osoittautuu tuloksettomaksi, työnhakijan psyykkinen hyvinvointi heikkenee. Mielialan lasku on sitä suurempi, mitä korkeammalla odotukset olivat. (Rodriguez 1997, 322–324,


ks. myös Vuori & Tervahartiala 1995, 7-10, 12, 47.) Odotusarvoteorian lähtökohtia on täydennetty tuomalla esiin työttömyyden keston ja kokemisen sekä elämänhallinnan merkitystä työnhakukäyttäytymisessä ja -motivaatiossa. Featherin ja O’Brienin (1987) tutkimuksessa nuorten aktiivista työnhakua määritteli työllistymisen halun ja työarvojen lisäksi työttömyyden kokeminen kielteisenä tilana. Pitkään työttöminä olleiden käsitykset elämänhallinnastaan, jolla tarkoitettiin muun muassa työttömyystilanteessa koettua avuttomuutta, olivat kielteisempiä kuin muilla nuorilla. Pitkäaikaistyöttömät nuoret olivat työnhaussaan passiivisia. (Feather & O’Brien 1987; Feather 1992, 322–324.)

si, lukkiutuneeksi ja hajanaiseksi motivaatio-orientaatioksi ja jäsentänyt ne nelikentäksi kuvioon 2. Nelinkentän vaaka-akseli kuvaa työttömän elämänhallintaa ja pystyakseli työttömän työnhakumotivaatiota, sitä, millainen on tavanomaiseen, työttömille aktivoinnin kontekstissa tarjolla olevaan palkkatyöhön kohdistuvien vaikuttimien houkuttelevuusaste. Nelikentän lohkojen sisällä voidaan olettaa olevan motivaatio-orientaation erilaisia voimakkuuksia ja asteita: mitä kauemmaksi motivaatiotila sijoittuu kunkin lohkon sisällä akseleiden risteyskohdasta, sitä voimakkaampi on kentässä kuvattu orientaatio ja sitä vähemmän henkilö tarvitsee aktivointitoimenpiteitä. Joustava työnhakumotivaatio

Tutkimus työnhakumotivaation orientaatioista

Työttömien työnhakumotivaatiota koskevan tutkimukseni pääaineistona oli kuuden työvalmentajan puolistrukturoidut teemahaastattelut. Kysyin työvalmentajilta sitä, millaisia käsityksiä heillä on työttömien työnhakumotivaatiosta ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Lisäksi hyödynsin kolmen asiakkaan ja kolmen haastatellun työvalmentajan havainnoituja keskusteluja sekä tapaamisten jälkeen käymiäni palautekeskusteluja työvalmentajien kanssa. Työvalmentajat työskentelivät kunnallisessa sosiaalitoimen yksikössä pääkaupunkiseudulla. Työttömät asiakkaat ohjautuivat haastatelluille työvalmentajille asianomaisen kunnan sosiaalitoimistosta, työ- ja elinkeinotoimistosta tai muun viranomaisen lähettäminä. Nauhoitetun ja sananmukaisesti litteroidun aineiston (173 sivua) analysoin pääosin teema-analyysia käyttäen. Kokosin aineistosta eri teemojen alle (esimerkiksi ”persoonallisuus ja käyttäytyminen”, ”pitkäaikaistyöttömyys” ja ”äskettäin työttömiksi jääneet”) motivaatioon liitettäviä sanoja, lauseita ja pitempiä tekstiosioita. (Kuvaja 2011, 62–64, 67–69, 188–189.) Aineistosta hahmottui kuva neljästä työnhakuun kohdistuvasta orientaatiosta. Olen nimennyt nämä joustavaksi, riippumattomak-

Tähän ryhmään kuuluvien työttömien elämänhallinta ja työmarkkinavalmiudet ovat yleensä hyvät. Asenne työnhakua kohtaan on yleensä innostunut ja myönteinen, ja henkilöllä itsellään on omia toteuttamiskelpoisia suunnitelmia. Näillä työttömillä on yleensä hyvä koulutus ja he voivat olla äskettäin valmistuneita nuoria, jotka ovat ehkä ensimmäistä kertaa hakeutumassa pitempiaikaiseen työhön. Työttömyyttä ei haluta pitkittää ja omista toiveista ollaan tarvittaessa valmiita tinkimään. Mua on pyydetty yhteen [työpaikkaan]. Sinne on pyydetty mua vuoden verran töihin. Mä oon sanonu ei ei ei ei ei. Et mä en haluu. Koska en ihan oikeesti henkisesti jaksa siellä. (…) Mä oon nyt ajatellu, et jos käy niin, et mä en saa sitä [työpaikkaa, jonka haluan], ni mä ikävä kyllä joudun menee [tekemään] sitä työtä, josta mä en todellakaan tykkää. (Noin 30-vuotias nainen) Haastateltujen työvalmentajien mielestä työttömällä olevaa psykologista pääomaa ilmentävät tekijät, kuten itsearvostus, positiivisuus, tosiasioiden hyväksyminen, utelias elämänasenne, tulevaisuudenusko ja sinnikkyys, edistävät työllistymistä. Asiakkaan myöntei-

  Kuntoutus 4 | 2012 

21


Kuvio 2. Työnhakumotivaation neljä orientaatiota aktivoinnin kontekstissa Palkkatyöhön liittyvät vaikuttimet tärkeitä

Joustava motivaatioorientaatio

Vahva elämänhallinta

Lukkiutunut motivaatioorientaatio

- Myönteinen asenne työhön ja työnhakuun - Omia realistisia suunnitelmia - Hyvät työmarkkinavalmiudet - Itsearvostus, sitkeys - Tulevaisuudenusko - Työttömyys kielteisenä tilanteena

- Työnhaun esteitä - Joustamaton asenne - Työmarkkinavalmiuksissa puutteita - Epärealistiset toiveet - Elämään tyytymättömyys - Suhde työttömyyteen kielteinen tai ambivalenttinen

Riippumaton motivaatioorientaatio

Hajanainen motivaatioorientaatio

- Työnsaanti ei houkuttele - Vapauden ja omaehtoisen toiminnan arvostus - Elämään tyytyväisyys - Työttömyys myönteisenä tilanteena

Elämänhalllinnallisia vaikeuksia

- Työ- ja toimintakyvyn ongelmat - Pitkäaikaistyöttömyys - Päihde- ja mielenterveysongelmat - Työstä poispäin suuntautuneet elämänstrategiat - Uusien tilanteiden pelko - Itsearvostuksen puute

Muut kuin palkkatyöhön liittyvät vaikuttimet tärkeitä

sen asenteen nähtiin inspiroivan ja motivoivan työvalmentajaa, millä puolestaan katsottiin olevan vastavuoroista vaikutusta asiakkaan motivoitumisessa. Asiakkaan hyvät sosiaaliset taidot voivat tehdä vaikutuksen työvalmentajaan ja työnantajaan ja edistää näin hänen työllistymistään. Joustavan motivaatio-orientaation omaava työtön osoittaa työnhaussaan aktiivisuutta, joskin puutteelliset työnhakutaidot voivat olla esteenä työmarkkinoille pääsylle. Eija Savajan (2000) tutkimuksessa työnhaun intensiivisyys vaihteli henkilön työmarkkina-aseman ja taustatekijöiden mukaan. Työssä olevat ja korkeasti koulutetut hakivat aktiivisemmin töitä kuin muut. Vajaakuntoisten TE-toimistojen asiakkaiden parissa työskentelevät työvoima-

22  Kuntoutus 4 | 2012

virkailijat katsoivat työnhakijan olevan erittäin motivoitunut työnhakuun työttömyyden alkuvaiheessa, mutta työttömyyden edetessä työnhakumotivaatio laskee tasaisesti (Terävä ym. 2011, 57–58). Joustava työnhakumotivaatio muistuttaa Vansteenkisten ym. (2004) löytämää itsenäistä työnhakumotivaatiota sekä odotusarvoteoriaan pohjautuvaa Rodriguezin (1997) tutkimusta ensimmäistä kertaa työttömiksi jääneistä työnetsijöistä. Ryhmään kuuluvat pääasiassa nuoret työttömät arvostavat työtä ja haluavat päästä pois työttömyystilanteestaan. Aktiivinen, mutta tulokseton työnhaku voi kuitenkin muodostua opitun avuttomuuden tilan käynnistäväksi tekijäksi.


Riippumaton työnhakumotivaatio

Riippumattoman työnhakumotivaatio-orientaation voi katsoa olevan työttömillä, joille on tärkeää oman vapauden säilyttäminen ja omaehtoinen tekeminen. Tarjolla olevista työpaikoista tai aktivointitoimenpiteistä ollaan kiinnostuneita vain silloin, kun ne vastaavat omia motiiveja ja päämääriä. Riippumattoman työnhakumotivaatio-orientaation omaavan henkilön vaikuttimia saattaa olla vaikea selvittää aktivoinnin kontekstissa. Henkilön työnhakumotivaatioon on usein vaikea vaikuttaa, koska työnhakijan strategiana voi olla etäisyyden ottaminen viranomaiseen. Osa ihan tarkotuksenhakusesti pyrkii pitämään tietyn etäisyyden viranomaisiin ett ne säilyttäis tietyn vapauden ja riippumattomuuden ja pystyy toteuttamaan sitä omaa missiota, joka on tuntematon. (Työvalmentaja T2) Ryhmään kuuluvat työttömät voivat olla taiteilijoita, tutkijoita, aktiivisia kansalaisia, pitkäaikaistyöttömiä tai pimeän työn tekijöitä. Elämänhallinnalliset kysymykset eivät sinänsä ole työllistymisen esteenä, vaan oma orientaatio ja esimerkiksi taiteilijoilla koulutusta vastaavien työpaikkojen puute. Taiteilijan tai tutkijan identiteetin omaava työtön katsottiin haasteelliseksi motivoitavaksi, koska luovan työn tekijään saattaa olla vaikea saada tarvittavaa kontaktia. Kaikkein vaikein (…) on kaikki kuvataiteilijat plus taiteenmaisterit. Ja sitten osa tutkijoista. (…) Ja heidän motivointisakin on sitten. (…) Ku täytyy se yhteinen kieli löytää jostain. (Työvalmentaja T6) Mull on nyt just (…) hiljanen (…) taiteenmaisteri, jolle sitten näitä jatkopolkuja katotaan. (…) Siihen on vaikee saada kontaktia. (Työvalmentaja T5) Osa riippumattomista työttömistä on elämäänsä tyytyväisiä pitkäaikaistyöttömiä.

Noin 50-vuotias toistuvaistyötön mies, jonka työvalmennustilannetta olin havainnoimassa, kertoi arvostavansa vapautta. Hän ei halunnut olla ”välikappale”, jonka avulla joku tekee rahaa eikä halunnut juosta ”oravanpyörässä”. Työvalmentaja kertoi työvalmennustilanteen jälkeen pitävänsä asiakastaan elämäntaiteilijana, jonka elämänstrategia on ristiriidassa yhteiskunnan aktivointipyrkimysten kanssa. Justiin tää tapa elää, ja sopeuttaa se oma elämä, tulot kaikki (…) siihen hänen omaan juttuunsa. Hän elää sen päivän kerrallaan, hän ei ota murheita huomisesta. (…) Hän on vaan luonut itselleen oman tavan elää. (…) Jotain [hän] ehkä vois tehdä, jotta sais vähän pysyvämpää työtä. Että hänestäkin tulis sitten normaali veronmaksaja. (Työvalmentaja T6) Riippumattomalla työnhakumotivaatiolla on yhtäläisyyksiä Vansteenkisten ym. (2004) löytämän itsenäisen motivaation kanssa olla hakematta työtä. Työttömän sitoutuminen tavanomaiseen palkkatyöhön on kielteinen. Työttömyys koetaan myönteisenä sekä oman vapauden ja omaehtoisen tekemisen mahdollistavana tilanteena ainakin silloin, kun taloudellinen toimeentulo on turvattu. Lukkiutunut työnhakumotivaatio

Lukkiutuneeseen työnhakumotivaatio-orientaatioon sisältyy laaja kirjo työnhaun esteitä ja hidasteita. Tällaisella orientaatiolla työmarkkinoita katselevat työttömät ovat lukossa itsensä tai elämäntilanteensa suhteen eivätkä ole vapaita suuntaamaan välittömästi energiaansa työnhakuun. Tämän ryhmän työttömät haluavat aidosti työllistyä, mutta se ei ole mahdollista ennen kuin jokin elämänhallintaa sitova este on purettu. Lukkiutunutta työnhakumotivaatiota voi osoittaa työnhakijan negatiiviset asenteet, syyttely, katkeruus, sulkeutuneisuus, oman erinomaisuuden korostaminen, näköalattomuus, toivottomuus, epärealistiset toiveet, omanarvontunteen puute ja voimakkaat huolen ilmaukset. Lukkiutuminen johonkin tiettyyn ammattialaan kuuluu tämän mo-

  Kuntoutus 4 | 2012 

23


tivaatio-orientaation piiriin: ”Mä haluan keittiöapulaiseksi enkä mikskään muuks enkä mä aio kouluttautua yhtään mihinkään.” (Työvalmentaja T2) Esteellistä motivaatiota heijastelee myös mahdollisesti omaksuttu uhrin rooli: Onhan olemassa niitä jotka (…) herkästi ajattelee negatiivisesti, on semmonen uhrin roolin jää[nyt] päälle, et ne heti ilmottaa tilanteensa. Et mä oon sit se Koulukiusattu. Ja mä on ollu sit se Avioero ja on sit se. (Työvalmentaja T4) Lukkiutuneen orientaation taustalla voi työvalmentajien mielestä olla pienten lasten äitiys tai pitkään työmarkkinoiden ulkopuolella oleminen. Myös omaisen hoitaminen voi muodostaa vapaaehtoisen tai olosuhteiden pakosta syntyneen työnhaun esteen. On ne vanhemmat peräkammarinpojat tai nuoremmat peräkammarinpojat, jotka elää sitten äidin kanssa tai isän kanssa ja hoitavat heitä. Että kerta kaikkiaan siinä on sellanen suhde: isä on sokea tai äiti on liikuntakyvytön. Ja heitä sitten pitäis viedä töihin väkisin. (T2) Ylivelkaantuminen ilman velkajärjestelyyn pääsyä muodostaa selkeän työnhaun työn esteen. Traumaattiseksi koetut elämäntapahtumat, esimerkiksi työstä irtisanominen, riitainen avioero tai oikeudenkäyntiprosessit, voivat estää työnhakuun keskittymisen. Traumaattisiksi koettujen elämäntapahtumien yhteys työnhakumotivaatioon saa tukea Jaana Vastamäen väitöskirjatutkimuksesta (2009), jossa osoitetaan vahvan koherenssin tunteen vaikuttavan myönteisesti työttömän tulevaan työmarkkina-asemaan. Hoivavelvollisuuksien ja ylivelkaantumisen vaikutusta työnhakumotivaatioon on tuotu esille useissa tutkimuksissa (mm. Parpo 2007; Terävä 2011). Työttömälle edelleen merkityksellinen, mutta vanhentuneeseen ammattitaitoon tai aiempaan arvostettuun asemaan nojautuva identiteetti voi rajoittaa työnhakua ja aktivointipoliittisen toimenpiteen vastaanottamista. Esimerkkinä kerrottiin tilanne, jossa

24  Kuntoutus 4 | 2012

ulkomailla pitkään asunut työvalmentajan asiakas suostui vasta usean tapaamisen jälkeen puhumaan äidinkieltään suomea englannin tai ruotsin sijasta. Asiakas halusi ylläpitää omaksumaansa identiteettiä puhumalla vierasta kieltä. Lukkiutuneen työnhakumotivaation nähtiin voivan syntyä myös taitamattoman, väärinajoitetun aktivointitoimenpiteen seurauksena. Työnhakua vauhdittavana elämäntilanteena mainittiin kotona pitkään olleiden erityisesti yksinhuoltajaäitien elämänvaihe, jossa lapset tulevat teini-ikään. Tällöin lasten kulutusvaatimukset voivat kasvaa siinä määrin, että niitä on vaikea toteuttaa työttömän tuloilla. Nämä äidit ovat motivoituneita palaamaan työelämään: lasten tarpeiden tyydyttäminen edellyttäisi nopeaa työllistymistä, mikä ei useinkaan ole realistista työnhakijan vanhentuneen osaamisen vuoksi. Tämä tosiasia voi herättää työnhakijassa katkeruutta. Lukkiutuneessa työnhakumotivaatioorientaatiossa on samankaltaisuuksia Vansteenkisten ym. (2004) tutkimustuloksiin kontrolloidusta motivaatiosta hakea työtä. Lisäksi orientaatiolla voi mahdollisesti olla yhtäläisyyksiä kontrolloituun motivaatioon olla työnhaun ulkopuolella. Näille kolmelle työnhakumotivaation tilalle on yhteistä työttömyyden kokeminen kielteisenä tilana ja elämään tyytymättömyys. Henkilöt, joilla Vansteenkiste ym. katsoi olevan kontrolloidun motivaation olla hakematta työtä, olivat tavalla tai toisella pakotettuja pysymään työttömyydessä esimerkiksi omaisen hoitovastuun vuoksi. Hajanainen työnhakumotivaatio

Osa työnhakijoista on niin kaukana työmarkkinoista, että heidän työnhakumotivaatioorientaatiotaan voidaan kutsua hajanaiseksi. Nämä henkilöt ovat usein pitkäaikaistyöttömiä, joilla saattaa olla elämänhallinnallisia ja syrjäytymistä heijastelevia vaikeuksia, kuten vaikeita päihde- ja mielenterveysongelmia. Työttömillä ei ole työelämässä tarvittavia ammatillisia ja muita valmiuksia eikä välttämättä mitään suunnitelmaa tai toivetta työelä-


män suhteen. Ihminen on ikään kuin psyykkisesti luopunut toivosta työllistyä ja hänen omanarvontuntonsa työnhakijana on laskenut pitkittyneen työttömyyden myötä. Työttömyyden ja alentuneen psyykkisen toimintakyvyn välinen yhteys on tuotu esille useissa tutkimuksissa (esim. Parpo 2007). Pitkäaikaistyöttömälle on saattanut ajan myötä kertyä kielteisiä tunnetihentymiä, pettymyksiä ja pelkoja, jotka vaikuttavat kielteisesti työnhakumotivaatioon. Henkilöllä voi olla ikäviä kokemuksia työnhausta, viranomaisista ja epäonnistumisista. Työnhaun välttämisen taustalla saattaa olla halu suojella itseä uusilta odotettavissa olevilta epäonnistumisilta. Työttömyys voidaan kokea turvallisena tilana, jota ei haluta lähteä muuttamaan. ”Uuden oppimisen pelko tulee varmasti mitä pitemmäksi se työttömyys venyy.” (Työvalmentaja T1) Työmarkkinoista poispäin suuntautuva orientaatio saattaa olla vaikeasti työllistyvälle henkilölle ainoa realistinen selviytymisstrategia. Tämän elämänstrategian yksioikoinen ymmärtäminen työn vieroksunnaksi ja motivoitumattomuudeksi ei tee oikeutta työttömän kokemuksille. Mitä pidempään se työttömyys ja toimettomuus ja osattomuus jatkuu, sitä [vaikeampi] (…) ehkä on saada asiakasta sitten (…) orientoitumaan työmarkkinoille tai (…) koulutukseen tai muualle. Asiakkaat kehittää muita selviytymisstrategioita sitten, muita päivän sisältöjä. Elämänrytmi muuttuu, viikkorytmi muuttuu. (Työvalmentaja T2) Elämänrytmin muuttumisen lisäksi yhtenä pitkäaikaistyöttömyyden toisinaan mukanaan ilmiönä voi olla henkilön habituksen muuttuminen. Pitkäaikaistyöttömällä ei ole varaa esimerkiksi uusiin vaatteisiin eikä hiustenleikkuuseen. Vaikeasti työllistyvien tilannetta kartoittavassa tutkimuksessa (Terävä ym. 2011, 36) tuotiin esille työllistymistä estävinä rajoitteina siisteyteen liittyvät tekijät ja epäsäännöllinen vuorokausirytmi. Pitkäaikaistyötön ja toimintakyvyttömäksi katsottu henkilökin voi motivoitua työhön.

Asiakkaan motivoituminen ja elämänhallinnan viriäminen voi yllättää työntekijän ja jäädä hänelle mysteeriksi. Työvalmentaja kertoo työkyvyttömästä asiakkaasta, joka etsi raitistumisensa tueksi mielekästä tekemistä ja osallisuutta työyhteisössä. Ykskin asiakas kerta kaikkiaan se sinnikkäästi soitti. Hän oli juonu aivonsa siihen kuntoon aivan että ei enää pystyny näkemään eikä katsomaan TV:ta eikä kävelemään kunnolla eikä muuta. Hän soitti sinnikkäästi mulle, että järkkää mulle töitä, hän ei kestä, baarin ovet vetää hänet muuten sisäänsä uudestaan. Ja se soitti varmaan viis seittemän kertaa. No sit, mä annoin ymmärtää, ett sä, tuntuu että sä et, [Työvoiman palvelukeskuksenkaan] kautta, sut todettiin työkyvyttömäksi (…) Mä kekkasin, että (…) suojatyö ja (…) tää kaveri pääty (…) [suojatyöhön] ja oli ikionnellinen, et se tekee sitä mekaanista työtä, mutta et sillä on se, mihin se menee ja se heittää siellä läppää kahvitunnilla ja muuta. (Työvalmentaja T2) Hajanainen työnhakumotivaatio-orientaatio muistuttaa joiltakin osin Vansteenkisten ym. (2004) näkemystä amotivaatiosta. Työllistymisodotuksissaan kaikkein pessimistisimmät työttömät eivät hae työtä tai tekevät sitä hyvin rajoitetulla tavalla. Vansteenkisten ym. tutkimukseen osallistuneet amotivoituneet työttömät eivät uskoneet saavansa työtä lähitulevaisuudessa eikä heillä ollut työnhakuun liittyvää optimismia. Amotivaatio oli yhteydessä työttömyyden kielteisten puolien kokemiseen, huonoon itse raportoituun terveydentilaan ja elämään tyytymättömyyteen. Hajanaisen orientaation omaksuneet henkilöiden työsidonnaisuutta sekä odotuksia työnhaun ja työstä suoriutumisen onnistumisesta voidaan pitää heikkoina. Tässä mielessä orientaatiolla saattaa olla yhtäläisyyksiä odotusarvoteorian kanssa. Lisäksi työnhakuorientaatiolla voi mahdollisesti olla liittymäkohtia Rodriguezin (1997) analyysiin työttömän opitun avuttomuuden tilasta. Työttömän mahdollisesti alentunut itsetunto ja uuden oppimisen pelko,

  Kuntoutus 4 | 2012 

25


Taulukko 1. Työttömän työnhakumotivaation osatekijöitä Työttömän hyvä työnhakumotivaatio ● Työnhakutaidot Valmiudet ● Työnhaun psyykkiset valmiudet (esim. sinnikkyys, kognitiiviset kyvyt) ● Työmarkkinakelpoisuus (esim. koulutus, työkyky)

Arvot ja asenteet Odotukset Autonomia Minäkäsitys ja identiteetti Työttömyys

Työn arvostus ja työsidonnaisuus Joustava asenne ottaa vastaan omista toiveista poikkeava työ

● ●

Odotus työnhaun tuloksellisuudesta Tulevaisuuden usko ● Realistiset suunnitelmat ● ●

Kokemus työnhaun autonomiasta

Itsearvostus Pystyvyyden tunne ● Onnistunut identiteettityö ● ●

Työttömyyden alkuvaihe Työttömyyden kokeminen kielteisenä tilanteena ● Oikea-aikaiset työvoimapoliittiset toimenpiteet ● ●

● Vaikeat elämäntapahtumat eivät ole työnhaun esteinä Sisäinen elämänhallinta ● Henkilö ei ohjaudu työnhakuun ja työllistymiseen kielteisesti vaikuttavien motiivien mukaisesti

Elämäntilanne

Työllistyminen on taloudellisesti kannustavaa Ei hoito- tai hoivavelvoitteita

● ●

mitä haastatellut työvalmentajat painottivat, on voinut syntyä pitkäaikaisen työttömyyden myötä ja aiempien ikävien työnhaku- tai työelämäkokemusten pohjalta. Johtopäätökset

Tarkastellun aineiston valossa työttömän toimintamotivaatio näyttäytyy mielestäni ymmärrettävältä sekä työttömän henkilökohtaisten ominaisuuksien, kokemusten, voimavarojen ja elämäntilanteen valossa myös rationaaliselta. Työnhakumotivaatiossa on osa-alueita, jotka liittyvät työttömän valmiuksiin, arvoihin ja asenteisiin, odotuksiin, autonomiaan, minäkäsitykseen ja identiteettiin, työttömyyteen, sisäiseen elämänhallintaan ja elämäntilanteeseen. Parhaassa mahdollisessa tilanteessa työnhakijalla, joka on työttömyytensä alkuvaiheessa, on hyvät työnhakuvalmiudet ja –taidot ja hän on täysin työmarkkinakelpoinen ja työsidonnainen. Työnhakija uskoo

26  Kuntoutus 4 | 2012

työnhakunsa johtavan työnsaantiin ja työnhaku on autonomista. Tuolloin työnhakija arvostaa itseään ja kokee itsensä pystyväksi. Elämänhallinta on hyvä ja työllistyminen koetaan taloudellisesti kannustavaksi. Taulukossa 1 on yhteenvetoa työnhakumotivaation osatekijöistä, joiden voi katsoa sisältyvän itsemääräämisteoriaan, opitun avuttomuuden teoriaan ja odotusarvoteoriaan sekä tutkimukseeni työvalmennusyksiköstä. Taulukosta puuttuu sosiaalisen tuen vaikutus työnhakumotivaatioon, koska sen merkitys ei tullut kovin hyvin esille käyttämästäni aineistosta. Kannustavan sosiaalisen tuen merkitystä on painotettu eri tutkimuksissa (esim. Parpo 2007, 55). Sosiaalisen tuen ja sosiaalisten velvoitteiden vaikutus työnhakuun näyttäisi olevan monimutkainen ilmiö, johon ovat yhteydessä muun muassa työnhakijan työnsaantitoiveet ja sinnikkyys (Slebarska, Moser & Gunnesch-Luca 2009, 159). Myös taloudellisen toimeentulon tarkastelu


on puutteellista aineiston rajoitteiden vuoksi. Haastatteluaineistosta tuli esille työnhakumotivaatiota alentavana tekijänä ylivelkaantuminen ilman velkajärjestelyyn pääsyä. Erityisesti yksinhuoltajaäitien työnhakua nähtiin edistävän elämänvaihe, jossa teini-ikään tulleiden lasten kulutusvaatimukset kasvavat. (Kuvaja 2011, 78–79.) Jukka Vuoren (2009) mukaan työnhakumotivaatio kuvastaa henkilön valmiuksia ja kykyjä suorittaa työnhakuun liittyviä toimintoja. Vuori puhuu työttömän työnhakuvalmistuneisuudesta (job-search preparedness), joka koostuu työnhakupystyvyydestä, toimintaa koskevasta tiedollisesta valmiudesta ja motivaatiosta. Myös työttömän itseluottamuksella ja itsearvostuksella on osoitettu olevan merkitystä työnhaun onnistumisessa (Leon & Matthews 2010). Työnhakijan asenteilla ja työarvoilla on merkitystä siinä, missä määrin henkilö osoittaa joustavuutta ottaa vastaan koulutuksestaan, työkokemuksestaan ja omista toiveistaan poikkeava työtarjous (Van den Broeck ym. 2010). Sosiaalisessa kuntoutuksessa tapahtuvasta motivoinnista ja muista interventioista hyötyisivät mielestäni työttömät, joilla on tutkimukseni termein lukkiutuneeseen tai hajanaiseen työnhakumotivaatioon viittaavia ominaisuuksia sekä ongelmallinen elämäntilanne. Sosiaalisen kuntoutuksen avulla tulisi pyrkiä vaikuttamaan myönteisesti henkilön asenteisiin, odotuksiin ja elämäntilanteeseen vahvistamalla asiakkaan itsearvostusta, työnhaku- ja työmarkkinavalmiuksia sekä elämänhallintaa. Henkilön autonomian huomioon ottaminen on tärkeää. Työnhaussaan esteellisen työttömän käyttäytyminen heijastelee kielteisiä tunteita tai epärealistisia asenteita. Työnhaun ja työllistymisen tiellä on esteitä ja kilpailevia vaikuttimia, joiden vuoksi työnhaku ei etene. Työskentely painottuu työllistymisen esteiden käsittelyyn ja purkamiseen. Este voi olla objektiivisesti todennettavissa tai yksinomaan subjektiivisesti koettu. Havaittavissa tai todennettavissa olevia esteitä ovat esimerkiksi työnhakijan velkojen määrä, pitkäaikaissairaudet sekä omaisen tai lapsen hoitovastuu. Subjek-

tiivisesti koettuja esteitä voivat erilaiset traumaattiset tapahtumat, kuten työstä irtisanotuksi joutuminen sekä koettu sairaus. Asiakas tarvitsee työnhakunsa ja työllistymisensä tueksi esimerkiksi työvalmennusta, sosiaalityöntekijän tai sosiaaliohjaajan tukea tai ammatinvalinnan psykologin palveluja. Lisäksi voi olla tarpeen hyödyntää muiden asiantuntijoiden palveluja esimerkiksi velkajärjestelykysymyksissä. Työskentelyksi sosiaalisessa kuntoutuksessa voi riittää muutama tapaaminen sosiaalityöntekijän vastaanotolla. Joissakin tapauksissa työllistymisen esteen purkaminen voi viedä vuosikausia ja tarvitsee tuekseen moniammatillisen verkoston. Psyykkisen esteen kanssa työskenneltäessä henkilö tulisi kohdata tunnetasolla, jotta päästäisiin käsittelemään työnhaun esteenä olevaa traumaattista tilannetta tai lukkiutunutta ajattelumallia. Työskentelyn pahin virhe olisi asiakkaan kokemusten torjuminen. Työssä voidaan hyödyntää voimavara- ja ratkaisukeskeistä työotetta, jonka avulla asiakkaan voimavarat pyritään valjastamaan työnhaun tueksi. Hajanaisen työnhakumotivaation piirteitä omaavaa syrjäytynyttä työtöntä palvellaan mielestäni parhaiten asettamalla ensisijaiseksi tavoitteeksi elämänhallinnan paraneminen: itseluottamuksen kohentumisen, vastuunoton omasta elämästä, sosiaalisten suhteiden lisääntymisen ja päivärytmin löytymisen (Pitkäaikaistyöttömien työllistyminen 2011, 46). Työskentelyssä painottuu henkilön identiteetin uudelleen rakentuminen vielä syvällisemmin kuin niin sanotun lukkiutuneen orientaation omaavan työttömän kanssa työskenneltäessä. Henkilö tarvitsee yleensä kuntouttavia interventioita, kuten kuntouttavaa työtoimintaa tai päihdehoitoa. Tuen tarve jatkuu intervention aikana ja yleensä sen jälkeenkin. Työskentelyn suurimpana haasteena on asiakkaan sitoutuminen pitkään prosessiin. Työskentelyn pahimpana virheenä olisi asettaa asiakkaalle liian suuria vaatimuksia.

  Kuntoutus 4 | 2012 

27


Tiivistelmä

Artikkelissa tarkastellaan työttömän työnhakumotivaatiota ja siihen liittyviä psykososiaalisia tekijöitä kolmen käyttäytymistieteellisen teorian sekä sosiaalitoimen työvalmennusyksikössä tehdyn tutkimuksen valossa. Itsemääräämisteoria, opitun avuttomuuden teoria ja odotusarvoteoria tuovat eri painotuksin esille työttömän työarvojen, onnistumisodotusten, pystyvyyden ja hallinnan merkitystä työnhakumotivaatiolle. Työvalmennusyksikössä tehdyssä tutkimuksessa selvitettiin haastatteluin kuuden työvalmentajan käsityksiä työttömien työnhakumotivaatiosta sekä havainnoitiin kolmea työvalmennustilannetta. Aineistosta hahmottui neljä työhakumotivaatioorientaatiota, jotka nimettiin joustavaksi, riippumattomaksi, lukkiutuneeksi ja hajanaiseksi orientaatioksi. Orientaatioita jäsentävät palkkatyöhön liittyvien motiivien henkilökohtainen merkitys ja työttömän elämänhallinnan luonne. Motivoinnista ja muista interventioista sosiaalisessa kuntoutuksessa hyötyisivät parhaiten työttömät, joilla on lukkiutuneeseen tai hajanaiseen työnhakumotivaation orientaatioon viittaavia työnhaun ja työllistymisen esteitä. Abstract

This article examines the job search motivation of unemployed people and related psychosocial factors in the light of three theories within the behavioural sciences and a study carried out at the job-coaching unit of a community social services department. The significance of the unemployed person’s work values, expectations of success, competence, and mastery for his or her job search motivation is highlighted, with different emphases, by the Self-determination Theory, the Theory of Learned Helplessness, and the Expectancy-value Theory. In the study at the job-coaching unit, the impressions of six job coaches about

28  Kuntoutus 4 | 2012

the job search motivation of unemployed people were elucidated by means of interviews, and three job-coaching encounters were observed. The data brought out four identifiable motivational states, or orientations, towards job searching. They were labelled as flexible, independent, blocked, and fragmented motivational orientation. Orientations are structured by the personal meaning assigned to work-related motives and by the nature of the unemployed person’s control over life. Motivation building and other social rehabilitation interventions would benefit those unemployed people who have barriers to job searching and employment suggesting a blocked or fragmented motivational orientation. VTL Anne Kuvaja, kehittämiskonsultti, Helsingin kaupungin sosiaalivirasto

Lähteet Van den Broeck, A, Vansteenkiste, M, Lens W & De Witte, H (2010) Unemployed individuals’ work values and job flexibility: An explanation from expectancy-value theory and self-determination theory. Applied Psychology: An International Review, 2010, 59 (2), 296–317. Feather, N. T & O’Brien, G.E (1987) Looking for employment: An expectancy–valence analysis of jobseeking behaviour among young people. British J of Psychology, 1987, 78 (2), 251–272. Feather, N. T (1992) Expectancy-value theory and unemployment effects. J of Occupational and Organizational Psychology, 1992, 65, 315-330. Hinkka, T, Koivisto, J & Haverinen, R (2006) Kartoittava kirjallisuuskatsaus sosiaalisen kuntoutuksen työmuodoista ja niiden vaikutuksista. Stakes, Raportteja 12/2006. Helsinki. Kuhmonen, P (2005) (toim.) Oppijalähtöinen ohjausmalli. Henkilökohtaiset oppimis- ja urapolut ammatillisessa koulutuksessa. Turun Aikuiskoulutuskeskus. http://www.secondchance.utu.fi/empowering_report_suomi.pdf Poimittu 16.8.2012 Kuvaja, A (2011) Työttömien työnhakumotivaatio ja motivointi: sosiaalitoimen työvalmentajien näkökulmia. Helsingin yliopisto. Valtiotieteellinen tiedekunta. Ammatillinen lisensiaatintutkimus. Leon, L C & Matthews, L R (2010) Self-esteem theories: possible explanations for poor interview per-


formance for people experience unemployment. J Rehabilitation 76 (1), 41–50. Parpo, A (2007) Työllistymisen esteet. Stakes, raportteja 11/2007. Helsinki. Peltonen, M & Ruohotie, P (1992) Oppimismotivaatio. Teoriaa, tutkimuksia ja esimerkkejä oppimishalukkuudesta. Aavaranta-sarja n:o 29. Keuruu: Otava. Pitkäaikaistyöttömien työllistyminen ja syrjäytymisen ehkäisy. Tuloksellisuustarkastuskertomus (229/2011). Valtiontalouden tarkastusviraston tarkastuskertomus 7/2011. http://www.vtv.fi/files/2650/2292011_Pitkaaikaistyottomien_tyollistyminen_netti.PDF Poimittu 19.8.2012 Rodriquetz, Y. G (1997) Learned helplessness or expectancy-value? A psychological model of describing the experiences of different categories of unemployed people. J of Adolescence 20, 321–332. Ryan, R M & Deci, Edward L (2004) An overview of self-determination theory: An organismic-dialectical perspective. Teoksessa Deci, E. L. & Ryan, R. M. (toim.) Handbook of Self-Determination Theory. The University of Rochester Press, 3-33. Salmia koulutus- ja kehittämiskeskus (2012) Koulutukset 2012 syksy. http://salmia.info/trainingbank. php?program=32 Poimittu 19.8.2012. Savaja, E (2000) Työttömien ja työvoimapoliittisissa toimenpiteissä olevien työnhakukäyttäytyminen. Elinkeinoelämän Tutkimuslaitos, sarja B 169. Helsinki: Taloustieto Oy. Slebarska, K, Moser, K & Gunnesch-Luca, G (2009) Unemployment, social support, individual resources, and job search behavior. J of Employment Counseling, 46 (4), 159–170. Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistaminen. Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamistyöryhmän loppuraportti 16.8.2012. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2012:21. http://www.stm.fi/c/document_library/get_file?fold erId=5065240&name=DLFE-22206.pdf Poimittu 12.11.2012 Tampereen Aikuiskoulutuskeskus. Sähköalan ammattitaidon ja työllistymismahdollisuuksien kartoitus. http://www.takk.fi/?id=myos_valikoimissa&sivu= yleis&luokka=234&esite=1167 Poimittu 19.8.2012 Terävä, E, Virtanen, P, Uusikylä, P & Köppä, L (2011) Vaikeasti työllistyvien tilannetta ja palveluita selvittävä tutkimus. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja Työ- ja yrittäjyys 23/2011. Edita Publishing Oy. Vansteenkiste, M, Lens, W, De Witte, S, De Witte, H & Deci, E L (2004) The “why” and “why not” of job search behaviour: Their relation to searching,

unemployment experience, and well-being. European J Social Psychology 34, 345-363. Vansteenkiste, M, Lens, W, De Witte, H & Feather, N T. (2005) Understanding unemployed people’s job search behaviour, unemployment experience and wellbeing: A comparison of expectancy-value theory and self-determination theory. British J Social Psychology 44 (2), 269–287. Vastamäki, J (2009) Sense of Coherence and Unemployment. Friedrich-AlexanderUniversität Erlangen-Nürnberg, University of Kuopio, Kuopio. Vedenkannas, E, Koskela, T, Tuusa, M, Jalava, J, Harju, H, Särkelä, M & Notkola, V (2011) Vajaakuntoinen TE-toimiston asiakkaana. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja Työ- ja yrittäjyys 31/2011. Edita Publishing Oy. Vuori, J & Tervahartiala, T (1995) Työttömien työnhakuaktiivisuus ja koettu terveys. Työpoliittinen tutkimus, nro 91. Helsinki: Työministeriö. Vuori, J (2009) Persoonallisuuteen liittyvien voimavarojen vahvistaminen. Teoksessa Metsäpelto, R-L. & Feldt, T (toim.) Meitä on moneksi. Persoonallisuuden psykologiset perusteet. Jyväskylä: PSkustannus, 247–263.

  Kuntoutus 4 | 2012 

29


KATSAUS

Elina Palola

Sosiaalinen kuntoutus uudessa sosiaalihuoltolaissa Lähtökohtana ihmisten tarpeet Sosiaali- ja terveysministeriö asetti keväällä 2009 työryhmän valmistelemaan sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamista. Laaja työryhmä painotti heti työtä aloittaessaan, ettei sosiaalihuolto ole vain palveluja, vaan kokonaisvaltaisen hyvinvointipolitiikan toteuttamista. Eikä hyvinvoinnin edistäminen voi koskaan olla yksin sosiaalihuollon tehtävä, vaan edellyttää toteutuakseen joustavaa yhteistyötä eri hallinnonalojen kesken. Työn loppuraportti (STM:n raportteja ja muistioita 2012:21), joka sisältää hallituksen esityksen muotoon kirjoitetun luonnoksen uudeksi sosiaalihuoltolaiksi, luovutettiin valtiosihteeri Sinikka Näätsaarelle 4.9.2012. Sosiaalihuoltolain uudistamisen ytimessä ovat yksilö ja perhe omine tarpeineen; sosiaalipalvelujen ja muiden sosiaalihuollon tukitoimien on tuettava ihmisten arjen sujumista ja taattava heille edellytykset toimia yhteiskunnan täysivaltaisina jäseninä. Tämän tulokulman vahvistamiseksi lakia lähdettiin kirjoittamaan juuri ihmisten tarpeista käsin, sen sijaan, että olisi perinteiseen tapaan ryhdytty listaamaan palveluja, joita kunnan on järjestettävä. Lakiluonnoksessa nimetään tuen tarpeet, joihin kunnan on vastattava ja painotetaan yksilöllisen tuen tarpeen arvioinnin ja siihen vastaamisen merkitystä. Tarkoituksena on mahdollistaa kulloiseenkin tilanteeseen parhaiten soveltuvien sosiaalipalvelujen ja muiden sosiaalihuollon tukitoimien valinta, joten säännökset on muotoiltu nykyistä joustavam-

30  Kuntoutus 4 | 2012

min. Vastapainona tälle paikallisten ratkaisujen joustavuudelle painotetaan avoimuutta ja suunnitelmallisuutta. Niinpä luonnoksen 24 §:ssä säädetään kunnan velvollisuudesta laatia ja julkaista väestön saavutettavissa ja ymmärrettävissä olevalla tavalla tiedot siitä, miten se vastaa tuen tarpeisiin, sekä perusteet siitä, millä edellytyksillä henkilöillä on oikeus laissa tarkoitettuihin sosiaalipalveluihin ja muihin sosiaalihuollon tukitoimiin. Perusteiden laadinnassa on otettava huomioon valtakunnallinen ohjaus. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jokaisen kunnan olisi sosiaalisen kuntoutuksenkin osalta pohdittava ja julkaistava sen järjestämistavat ja saamisen kriteerit. On ilmeistä, että näiden linjausten tueksi tarvitaan myös uudenlaista valtakunnallista ohjausta. Uudistamisen kehykset

Sosiaalihuollon uudistamisen taustalla ovat paitsi nopeat ja mittavat muutokset sen sääntely- ja toimintaympäristössä, myös asiakkuuksissa sekä yksilön ja yhteiskunnan välisissä suhteissa laajemminkin. Ihmisten arjen ongelmat ovat usein entistä monimutkaisempia ja voivat pahimmillaan siirtyä sukupolvelta toiselle. Kun sosiaalihuollon asiakkuudet vielä ovat yhä useammin moniasiakkuuksia, auttamisen kokonaisuus ja vastuunotto hajaantuvat helposti. Palvelujen ja professioiden erikoistuminen tuottaa paitsi parempaa osaamista, myös asiakkuuksien sirpaloitumis-


ta. Samaan aikaan ihmisten omatoimisuuteen luotetaan yhä enemmän – joskus liikaakin – eivätkä kaikki halukkaat pääse lainkaan palvelujen piiriin, kun palveluja kohdennetaan yhä tarkemmin. Tällaisissa toimintapuitteissa ihmisten sosiaalisella toimintakyvyllä ja sen vahvistamisella on erityisen suuri merkitys. Sosiaalisella kuntoutuksella tarkoitetaan laajasti ymmärrettynä juuri niitä erilaisia toimintoja, jotka tukevat ihmisten sosiaalista toimintakykyä; heidän kykyään selvitä arkipäivän tilanteista vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Sosiaalisen kuntoutuksen sisältöä tai järjestämisvelvollisuutta ei ole nykyisellään lainsäädännössä määritelty, ja niinpä sen rahoituskin on kuntien harkinnan varassa. Sosiaalisen kuntoutuksen tarpeellisuutta ei kuitenkaan kiistäne kukaan. Esimerkiksi Sosiaalityö hyvinvointipolitiikan välineenä 2015 -toimenpideohjelmassa todettiin (jo viime vuosikymmenen puolivälissä) kuntouttavan sosiaalityön ilmeinen kehittämistarve. Ohjelmassa painotettiin ”sosiaalityön kuntouttavan orientaation” toteuttavan yhtä hyvinvointiin tähtäävää politiikkaa sen sijaan, että se konsultoisi erikseen sosiaaliturvapolitiikkaa, työpolitiikkaa, koulutuspolitiikkaa ja niin edelleen. Sosiaalinen ulottuvuus on kuntoutuksessa hiljalleen vahvistunut samaan aikaan kuntouttavan sosiaalityön vahvistumisen kanssa, mutta nämä toiminnot eivät ole vielä saavuttaneet selkeää, vakiintunutta asemaa palvelujärjestelmässä. Viime aikoina sosiaalisen kuntoutuksen kehittämisen tarpeellisuus on tuotu esiin erityisesti syrjäytymisvaarassa olevien nuorten auttamisessa. Taustalla on ymmärrys pitkäjänteisen ja kokonaisvaltaisen työskentelyn välttämättömyydestä erityisesti silloin, kun ongelmat ovat kasautuneet ja pitkittyneet. Oma lakipykälä sosiaaliselle kuntoutukselle

Nykyisellään suomalainen hyvinvointipalvelujärjestelmä on kovin sektoroitunut ja pirstaloitunut, ja tämä koskee mitä suurimmassa määrin myös kuntoutuksen kenttää. Kuntoutuksen pirstaleisuutta lisää sen sijoittuminen

sosiaali-, terveys-, työvoima-, koulutus- ja sosiaaliturvapolitiikkojen rajapintaan. Sosiaalivakuutukseen perustuvasta lakisääteisestä kuntoutuksesta vastaavat Kela, Tela sekä tapaturma- ja liikennevakuutuslaitokset. Lisäksi kuntoutusta järjestävät kunnat (esimerkiksi lääkinnällinen kuntoutus ja kuntouttava työtoiminta), työhallinto ja ammatilliset oppilaitokset (ammatillinen kuntoutus). Vammaisten lääkinnällisen kuntoutuksen järjestämisestä vastaavat terveyskeskukset ja sairaalat. Nämä vakiintuneet kuntoutusjärjestelmät eivät riittävästi tavoita ensisijaisesti sosiaalisen kuntoutuksen tarpeessa olevia asiakasryhmiä, kuten juuri syrjäytymisvaarassa olevat nuoret sekä vajaakuntoiset henkilöt, joiden mahdollisuudet palata takaisin työelämään ovat heikot. Toisaalta voi kysyä, onko sosiaalinen kuntoutus ylipäänsä erotettavissa kuntoutuksen kokonaisuudesta? Sosiaalisen kuntoutuksen paikka kuntoutusjärjestelmän kokonaisuudessa on kaiken kaikkiaan määrittelemätön, ja siksi määritelmän saamista uuteen sosiaalihuoltolakiin on pidetty tärkeänä. Säätelyn toivotaan antavan koko sosiaalisen kuntoutuksen sisällön kehittämiselle uutta vauhtia. Sosiaali- ja terveysministeriö on nimennyt lähivuosien haasteeksi kuntoutuksen lainsäädännön ja toimintojen selkeyttämisen kokonaisuutena, ja ilmeistä on, että sosiaalisen kuntoutuksen asemaa tässä kokonaisuudessa halutaan kirkastaa ja vahvistaa. Tässä tarkoituksessa uuteen sosiaalihuoltolakiin ehdotetaan erillistä pykälää sosiaalisesta kuntoutuksesta. Lakiluonnoksen 31 §:n mukaan kunnan on huolehdittava toimintakykyyn, sosiaaliseen syrjäytymisen torjumiseen, lähisuhde- ja perheväkivaltaan tai äkillisiin kriisitilanteisiin liittyvän tuen tarpeessa olevien henkilöiden sosiaalisen toimintakyvyn, vuorovaikutuksen sekä yhteiskunnallisen osallisuuden vahvistamiseksi sosiaalisesta kuntoutuksesta järjestämällä 1) tukea henkilön toimintamahdollisuuksien edistämiseen ja omien voimavarojen hyödyntämiseen sosiaalityön, monialaisen asiantuntija-avun sekä muiden sosiaalihuollon ohjaus-, neuvonta- ja tukitoimien avulla sekä 2) tukea yhteisössä toimimiseen ja sosiaalisiin vuorovaikutussuh-

 Kuntoutus 4 | 2012 

31


teisiin päivä-, ryhmä-, tukihenkilö- tai tukiperhetoiminnan taikka muun vastaavan vahvistavan toiminnan avulla. Kunnan sosiaalihuollon olisi suunniteltava sosiaalinen kuntoutus ja sitä toteuttaessaan toimittava yhteistyössä terveydenhuollon, työ- ja elinkeinohallinnon, opetustoimen, asuntoviranomaisten ja muiden mahdollisten asiakkaiden tuen tarpeisiin vastaavien toimijoiden kanssa siten, että eri toimijoiden järjestämät palvelut ja muut toimet muodostavat toimivan kokonaisuuden.

sosiaalista kuntoutusta toteutettaisiin sosiaalipalvelujen yhteydessä, kuten suoriutumista ja osallistumista tukevissa palveluissa sekä yksilö- ja perhekohtaisessa sosiaalityössä. Momentin 2 kohdassa pääpaino on puolestaan ryhmässä toimimisessa: sosiaalisella kuntoutuksella tuetaan ja ohjataan toimimista yhteisössä. Tähän tähtäävä kuntoutus voitaisiin toteuttaa esimerkiksi työ- tai päivätoimintana, vertaisryhmä-, ryhmä-, tukihenkilö- tai tukiperhetoimintana tai harrastus-, kerho- ja lomatoimintana.

Tavoitteena osallisuuden vahvistaminen

Kohti kokonaisvaltaisuutta

Sosiaalisella kuntoutuksella halutaan paitsi parantaa kuntoutuvan henkilön kykyä selviytyä arkipäivän toiminnoista ja vuorovaikutussuhteista, myös vahvistaa hänen yhteiskunnallista osallisuuttaan. Tähän pyritään luomalla edellytyksiä sosiaaliseen osallistumiseen ja sosiaalisten verkostojen toimivuuteen, tukemalla taloudellista turvallisuutta sekä helpottamaan asumista ja liikkumista. Pykälän perustelutekstin mukaan sosiaalisen kuntoutuksen avulla asiakkaalle tarjotaan mahdollisuuksia toimia uudella tavalla uudessa toimintaympäristössä ja muuttaa entisiä toimintatapoja, jotka ovat voineet olla jopa vahingoittavia. Sosiaalisella kuntoutuksella tarkoitettaisiin uudessa laissa osin itsenäistä ja osin muihin sosiaalipalveluihin tarvittaessa sisältyvää toimintaa. Pykälän 1 momentin 1 kohdassa painopiste on yksilössä ja yksilöllisessä tuessa: sosiaalisena kuntoutuksena järjestettäisiin tukea henkilön toimintamahdollisuuksien edistämiseen ja hänen omien voimavarojensa hyödyntämiseen sosiaalityön, monialaisen asiantuntija-avun sekä muiden tarvittavien tukitoimien avulla. Kyse voisi olla elämänhallinnan tukemisesta esimerkiksi terapia- ja työtoiminnan avulla. Muita toteutusmuotoja voisivat olla esimerkiksi sopeutumisvalmennus tai päihde- tai mielenterveyskuntoutus sekä sairaalasta kotiutuvien iäkkäiden tai muiden toimintakyvyltään heikentyneiden henkilöiden tarvitsemat intervallijaksot. Osittain

32  Kuntoutus 4 | 2012

Onnistumisen kannalta olennaista on juuri se, ettei palveluja ja tukea järjestetä organisaation, vaan asiakkaan omista tarpeista lähtien mahdollisimman toimivaksi kokonaisuudeksi. Tämä edellyttää asiakkaan osallistumista jo kuntoutuksensa suunnitteluun yhdessä palveluntarjoajien kanssa. Kaikessa sosiaalihuollossa – ja aivan erityisesti juuri sosiaalisessa kuntoutuksessa – on olennaista kiinnittää jatkuvasti huomiota asiakkaan ja hänen perheensä kokonaistilanteeseen ja sen muutoksiin, eri osa-alueineen. Tämä edellyttää paitsi suunnitelmallisuutta, myös mahdollisuutta poiketa suunnitelmista tarvittaessa nopeastikin ja toimia joustavasti yli sektorirajojen. Lakiluonnoksen perustelujen mukaan sekä itse kuntoutuksen toteuttaminen että palvelujen yhteensovittaminen muiden kuntoutusta tai muuta asiakkaan tarvitsemaa palvelua tai tukea antavien tahojen kanssa tulisi määritellä jo asiakassuunnitelmassa. Esityksessä ehdotetaan palvelusuunnitelman nimeämistä asiakassuunnitelmaksi ja sen merkityksen vahvistamista. Lisäksi ehdotetaan heikoimpien asiakkaiden aseman edistämiseksi erityistä vastuutyöntekijää. Näillä säännöksillä voi toteutuessaan olla olennainen merkitys sosiaalisen kuntoutuksen toimivuudelle. Käytännön työssä hyvinkin merkittäväksi voi osoittautua myös lakiluonnoksen 42 §. Siinä säädetään, että jos asiakaan tarpeisiin ei voida vastata yksin sosiaalihuollon toimin, on hänen tuen tarpeen selvittämisestään vastaavan sosiaalihuollon ammattihenkilön tai vas-


tuutyöntekijän (asiakkaan antaessa suostumuksensa) otettava yhteys siihen viranomaiseen, jonka vastuulle tarvittavien toimien järjestäminen ensisijaisesti kuuluu. Ilmoituksen vastaanottaneen viranomaisen tulee sitten ilmoittaa yhteyttä ottaneelle viranomaiselle ilman aiheetonta viivytystä, mihin toimiin se on ilmoituksen johdosta ryhtynyt. Tavoitteena on näin torjua ihmisten putoamista byrokratian kankeiden rattaiden väliin. Kuntouttavan orientaation halutaan näkyvän läpi lain

Sosiaalisen kuntoutuksen ja ylipäänsä kuntouttavan toimintatavan tärkeys heijastuu kautta koko sosiaalihuollon uudistamista pohtineen työryhmän raportin. Luonnoksessa uudeksi sosiaalihuoltolaiksi lähelle – ja osin päällekkäinkin – sosiaalisen kuntoutuksen kanssa tulevat erityisesti pykälät 29 (yksilö- ja perhekohtainen sosiaalityö) ja 30 (työelämäosallisuutta tukeva toiminta). Kaikissa kolmessa pykälässä on kyse sosiaalisen kuntoutuksen tärkeistä tavoitteista ja keinoista. 29 §:n mukaan kunnan on järjestettävä sosiaalisten ongelmien ja vaikeiden elämäntilanteiden selvittämiseksi sekä ratkaisujen etsimiseksi yksilö- ja perhekohtaista sosiaalityötä. Perustelutekstissä todetaan, että kuntouttavan sosiaalityön työorientaatiolla voidaan vastata erityisesti aikuis- ja nuorisososiaalityön kehittämishaasteisiin. Kuntouttavaa sosiaalityötä todetaan tarvittavan elämäntilanteissa, joissa ihmisten täysivaltainen toiminta on vaikeutunut tai vaikeutumassa. Esimerkkeinä elämänhallintaa kohentavista palveluista mainitaan matalan kynnyksen palvelut kuten päiväkeskukset, jalkautuvat palvelut ja vertaistuki. Työryhmäraportin mukaan sosiaalityön tavoitteena tulisi olla yhä selvemmin asiakkaan toimintamahdollisuuksien varmistaminen, sosiaalisen kuntoutuksen tukeminen. Tässäkin kohtaa korostetaan jälleen kerran, että tilanteiden ollessa mutkikkaita niiden ratkaisemiseksi olisi olennaista käynnistää nopeasti sektorirajat ylittävä, joustava yhteistyö. Sosiaaliseen kuntoutukseen myös hyvin tiiviisti limittyvän 30 §:n mukaan kunnan

on huolehdittava siitä, että toimintakykyyn tai syrjäytymisen torjumiseen liittyvän tuen tarpeessa olevalle henkilölle, jonka kohdalla työ- ja elinkeinohallinnon palvelut eivät ole riittäviä tai tarkoituksenmukaisia, järjestetään työelämäosallisuutta tukevaa toimintaa. Sillä tarkoitetaan henkilön työelämävalmiuksien, työ- ja toimintakyvyn sekä muun elämänhallinnan parantamista ja ylläpitoa. Työelämäosallisuutta tukevaa toimintaa järjestettäessä ensisijaisia ovat sellaiset kuntoutuspalvelut ja tukitoimet, joilla edistetään hänen valmiuksiaan sijoittua työhön, työ- ja elinkeinohallinnon palveluihin tai koulutukseen. Kun lakiluonnosta lähdetään työstämään eteenpäin, on varmasti paikallaan vielä pohtia kriittisesti ”työelämäosallisuuden” käsitettä ja kysyä, mikä lopultakin on sen suhde ”työelämään osallistumiseen” ja sen myötä työ- ja elinkeinohallinnon palveluihin. Ehdotetussa pykälässä työelämäosallisuutta tukevan toiminnan tavoitteet ja keinot määriteltäisiin joka tapauksessa vasta hyvin yleisellä tasolla, sillä niiden tarkempi sääntely on annettu erillisen työryhmän valmisteltavaksi. Työelämäosallisuutta tukevalla toiminnalla tarkoitettaisiin sosiaalihuoltolaissa sekä henkilöiden työllistymisedellytysten tukemista että toimintakyvyn parantumista ja ylläpitoa sellaisille henkilöille, joilla ei ole edellytyksiä työllistyä avoimille työmarkkinoille. Pykälä sisältäisi näin ollen sekä työhön, työ- ja elinkeinohallinnon palveluihin tai koulutukseen sijoittumista edistävän toiminnan (työja toimintakyvyn parantaminen, työhön kuntoutus) että työ- ja päivätoiminnan (toimintakykyä ylläpitävä toiminta). 29 ja 30 §:ien rajanveto 31 §:n sosiaaliseen kuntoutukseen on veteen piirretty viiva, joka vaatii vielä pohtimista ja tarkempia määrittelyjä. Käytännön toimeenpano ratkaisee

Sosiaalihuollon lainsäädännön kokonaisuudistuksella tavoitellaan kautta linjan painopisteen siirtämistä korjaavasta ennaltaehkäisevään työhön ja varhaiseen tukeen sekä ihmisten osallisuuden vahvistamista niin omassa asiassaan kuin koko yhteiskunnassa. Ta-

 Kuntoutus 4 | 2012 

33


voitteet ovat siis lopultakin hyvin samanlaiset kuin jo nyt voimassa olevaa sosiaalihuoltolakia laadittaessa. Suuri kysymys kuuluukin, että jos ja kun laki tulee voimaan, miten se saadaan käytännössä toimimaan tarkoitetulla tavalla. Lakiluonnos on tässä suhteessa paikoin varsin ongelmallinen, sillä lukijan on vaikea nähdä selkeästi, mitä oikeuksia laki antaa asiakkaalle, ja mitä velvollisuuksia se lopulta asettaa kunnalle. Pykälien ja perustelujen selvennysten, tarkennusten ja täsmennysten lisäksi lain käyttöönotto vaatiikin vahvaa valtakunnallista ohjausta ja valvontaa sekä sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstön kouluttamista. Sosiaalihuollon näkökulmasta keskeisimmät yhteiskunnalliset ongelmat liittyvät syrjäytymisen uhkiin, työttömyyteen ja toimeentulo-ongelmiin, lapsiperheiden sosiaalisiin ongelmiin sekä mielenterveys- ja päihdeongelmiin. Tehtäväkenttää riittää, sillä hyvinvointi jakautuu Suomessa yhä eriarvoisemmin, ja eriarvoisuus ilmenee sosioekonomisten ryhmien välillä lähes kaikilla hyvinvoinnin ulottuvuuksilla. Onkin erityisen tärkeää huolehtia siitä, että sosiaalinen kuntoutus todella on myös kaikkein vaikeimmassa asemassa olevien ulottuvilla. Hyväksi ohjenuoraksi tähän käy työryhmän väliraportissaan omaksuma eettinen prinsiippi: mitä perustavammanlaatuiset inhimilliset tarpeet ovat uhattuina ja mitä heikommat ovat yksilön omat voimavarat selvitä, sitä vahvemmat ovat yksilön oikeudet ja sitä selkeämpi on julkisen vallan velvollisuus antaa apuaan. VTT Elina Palola, erikoistutkija, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

34  Kuntoutus 4 | 2012

Lähteet Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistaminen. Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamistyöryhmän loppuraportti. (STM:n raportteja ja muistioita 2012:21). Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamistyöryhmän väliraportti (STM:n selvityksiä 2010:19). Karjalainen, Pekka & Sarvimäki, Pirjo (toim.) Sosiaalityö hyvinvointipolitiikan välineenä 2015 –toimenpideohjelma. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2005:13. Helsinki 2005.


Puheenvuoro

Aulikki Kananoja

Sosiaalinen kuntoutus ja sosiaalihuollon uudistuksen suunta Taustaa

Sosiaalisen kuntoutuksen käsite ei ole Suomessa ensi kertaa pohdinnan kohteena. 1970ja 1980-luvuilla Rehabilitation International (RI) -järjestön sosiaalisen kuntoutuksen komitean puheenjohtajana toimi kuntoutusjohtaja Veikko Niemi. Hän organisoi aktiivisesti suomalaisia asiantuntijoita käymään keskustelua sosiaalisen kuntoutuksen käsitteestä ja toiminnallisesta sisällöstä. Teemasta järjestettiin 1980-luvulla suppea kotimainen työseminaari sekä kansainvälinen sosiaalisen kuntoutuksen seminaari yhdessä Tampereen yliopiston kanssa. Näistä julkaistut raportit eivät kuitenkaan käynnistäneet meillä laajempaa sosiaalisen kuntoutuksen pohdintaa. (Rehabilitation International Finnish National Committee 1982; Rissanen 1983.) Käsitettä pyrittiin konkretisoimaan erilaisista lähtökohdista. Yhden viitekehyksen antoi RI:n kuntoutustoiminnan jäsentely: lääkinnällinen, kasvatuksellinen, ammatillinen ja sosiaalinen. Tästä näkökulmasta sosiaalisen kuntoutuksen sisältö määräytyi kärjistäen ilmaistuna muilta kuntoutuksen osa-alueilta ”vapaaksi jääneeksi” alueeksi. Keskustelussa ei muistini mukaan haettu sosiaalisen kuntoutuksen sisältöä ensi sijassa sosiaalinen-käsitteen teoreettisesta analyysistä. Lähestymistapa oli käytännöllinen. Toisen viitekehyksen tarjosikin olemassa oleva palveluarsenaali: sellaiset sosiaalihuollon muodot ja sosiaalipalvelut, jotka olivat tarpeellisia vammaisille tai sairaille henkilöille. Sosiaalista kuntoutusta tarkasteltiin silloisen vammaislainsäädännön piiriin kuuluvien henkilöiden näkökulmasta.

Kansainvälisen vammaisten vuoden 1981 Suomen komitea teki tärkeän käsitteellisen eron kuntoutuksen ja vammaisten henkilöiden tarvitsemien palvelujen ja tukitoimien välillä. Kuntoutukseksi ei katsottu niitä toimenpiteitä, joita pysyvästi vammainen henkilö tarvitsee – yleisten palvelujen lisäksi – jokapäiväisen toiminnan mahdollistamiseksi, kuten vammaisuuteen mukautettuja asumisjärjestelyjä, liikkumista mahdollistavia kuljetuspalveluja ja tulkkipalvelua. Nämä nimettiin yleisiä sosiaali- ja muita palveluja täydentäviksi palveluiksi. Monet muutkaan esteettömyyttä toteuttavat järjestelyt eivät komitean omaksuman määrittelyn mukaan olleet käsitteellisesti kuntoutusta, vaan vammaisuudesta aiheutuvia rajoituksia kompensoivia ja tavanmukaista elämää ja toimintaa pysyvästi mahdollistavia toimenpiteitä. Kuntoutus-käsitteen komitea liitti nimenomaan tiettyyn muutostyöskentelyyn, jonka tavoitteena oli vahvistaa sairaan tai vammaisen henkilön omaa toimintakykyä. Sosiaalisen kuntoutuksen käsitettä ei komitean mietinnössä esiinny. Myöskään tässä kirjoituksessa en käsittele kuntoutuksena elin- ja toimintaympäristön esteettömyyteen liittyviä järjestelyjä, vaikka niillä on merkittäviä toimintaedellytyksiä parantavia vaikutuksia. Mitä on sosiaalinen?

Sosiaalisen kuntoutuksen sisältöä voidaan lähestyä myös käsiteanalyysin kautta. Tällöin kysytään, mitä oikeastaan on sosiaalinen. Suomalaisen sosiaalipolitiikan varhainen teoreetikko, sosiaalipolitiikan Grand Old Man

 Kuntoutus 4 | 2012 

35


professori Eino Kuusi (1931) lähestyi kysymystä käsitteen etymologiasta käsin. Ottaen lähtökodiksi latinankieliset sanat socius ja societas hän totesi, että socius tarkoittaa kumppania, toveria ja societas puolestaan ihmisten elämistä toisiinsa liittyneinä yhdyskuntina. Kuusi liitti käsitteeseen vahvasti myös ”siveellisen sävyn” eli yhteisen vastuun heikoimmista. Sosiaalisen sisältö liittyy siten ihmisen yhteisösuhteisiin ja yhteiseen vastuuseen. Jyväskyläläisten tutkijoiden hiljattain julkaisemassa kokoomateoksessa Sosiaalisen toiminnan perusta (Kotiranta ym. 2011) kansainvälisesti tunnettu filosofi Raimo Tuomela ja tutkija Pekka Mäkelä määrittelevät sosiaalisen ihmiselle lajityypilliseksi piirteeksi. Heidän mukaansa ihmisellä on ”luontainen tarve ja taipumus haluta elää järjestyneissä ryhmissä, jotka lisäävät heidän hyvinvointiaan”. Eläminen ja toiminta ryhmissä ja yhteisöissä on sosiaalisen ydintä, joka selittää myös ihmislajin ”menestystarinaa”. (Tuomela & Mäkelä 2011, 8889.) Sosiaalinen kuntoutus tai sen tarve liittyy näistä lähtökohdista tilanteisiin, joissa sosiaalinen ”lajityypillisenä ominaisuutena” on jostakin syystä vaurioitunut, estynyt tai alun pitäen heikosti kehittynyt. Taustatilanteesta riippuen voidaan erottaa erilaisia sosiaalisen kuntoutuksen tarpeessa olevia ryhmiä: ne joille sosiaalinen kuntoutus on tarpeen sairauden tai vammaisuuden sosiaalisten seurausten vuoksi, ja ne, joiden vaurio ja siitä aiheutuva haitta ovat alun pitäen sosiaalisella ulottuvuudella, esimerkiksi rangaistavaan tekoon syyllistyneet, päihdeongelmaiset, sosiaalisesti avuttomat tai oppimisrajoitteiset ihmiset sekä osittain myös mielenterveyskuntoutujat. Esimerkiksi Wikipedian kuvaus sosiaalisesta kuntoutuksesta viittaa jälkimmäiseen ryhmään. Sen mukaan ”sosiaalinen kuntoutus on yhtäällä kaikkia kuntoutuksen muotoja kattava yleiskäsite, mutta toisaalta sanaa käytetään myös pyrittäessä eri tavoin tukemaan vaikeasti syrjäytyneiden henkilöiden (esimerkiksi päihde- ja huumeongelmaiset henkilöt, vankilasta vapautuvat, syvää masennusta potevat ja äärimmäisestä yksinäisyydestä kärsi-

36  Kuntoutus 4 | 2012

vät henkilöt) paluuta yhteiskunnalliseen osallisuuteen ja tyydyttävään elämän laatuun”. (fi.wikipedia.org/wiki/Sosiaalinen_kuntoutus, luettu 9.9.2012.) Tavoite vai keino?

Käsitteen sisältöä jäsentävässä keskustelussa on erotettavissa kaksi erilaista tulkintaa. Lähestyttäessä sosiaalisen kuntoutuksen käsitettä vammaisuuden tai sairauden näkökulmasta, se ymmärretään kuntoutuksen keinoksi tai toimenpiteiksi, joita tarvitaan sairaan tai vammaisen henkilön toimintaedellytysten kaikinpuolisessa vahvistamisessa. Tällaisia olivat esimerkiksi sopeutumisvalmennus, kuntoutusohjaus, tiettyjen jokapäiväisten taitojen opettelu sekä arkipäivää helpottavat apuvälineet. Silloin kun sosiaalisen kuntoutuksen pääpaino on sanalla ”sosiaalinen”, se ymmärretään usein toiminnan tavoitteena. Parempi ilmaus olisikin tällöin sosiaalinen kuntoutuminen. Sosiaalisen kuntoutuksen yhteydessä esiintyy sosiaalisen toimintakyvyn tavoite, jota voidaan vahvistaa hyvin erilaisin tavoin. Monet näistä keinoista ovat tavanomaisia sosiaali- tai muita palveluja, joita ei perinteisesti pidetä kuntoutuksena. Niillä voi kuitenkin olla merkittäviä kuntoutumista edistäviä vaikutuksia. Määrittely tavoitteen kautta on sittemmin laajentunut myös sellaisiin tilanteisiin, joissa kuntoutusta edellyttävä ”haitta” oli luonteeltaan sosiaalinen tai psykososiaalinen ongelma (vrt. Wikipedian kuvaus). Sosiaalista kuntoutusta on tällöin tukeminen yhteiskunnan pelisääntöjen noudattamisessa, riippuvuuksien hallinnassa, vuorovaikutustaitojen oppimisessa tai ohjaaminen arkielämän taidoissa ja yhteiskunnan eri palvelujen käytössä. Tämä kuntoutusta tarvitsevien ryhmä näkyy myös Wikipedian referoimassa sosiaalista kuntoutusta koskevassa kirjallisuuskatsauksessa (Hinkka ym. 2006). Sen perusteella sosiaalisen kuntoutuksen keskeisiä kohderyhmiä ovat syrjäytymisuhan alla olevat 15–17-vuotiaat nuoret, 17–24-vuotiaat nuoret aikuiset, mielenterveyskuntoutujat, maahanmuuttajat, kehitysvammaiset ihmiset, päihteidenkäyttäjät sekä pitkäaikaistyöttämät. Mielenkiintoista on, että kohderyhmiin ei kat-


sauksen mukaan kuulu lainkaan ”perinteisiä” sairauden tai vammaisuuden perusteella kuntoutusta tarvitsevia ryhmiä. Viralliseen sanastoon sosiaalinen kuntoutus on tullut kunnallisten organisaatioiden nimikkeissä. Helsingin sosiaalivirastossa päihdeongelmaisia palvelevan organisaatioyksikön nimi on sosiaalisen kuntoutuksen yksikkö. Sosiaali- ja terveysvirastojen yhdistyessä vuonna 2013 yksiköiden nimikkeet saattavat muuttua. Ehdotus sosiaalihuoltolaiksi

Sosiaali- ja terveysministeriön asettama työryhmä jätti esityksensä uudeksi sosiaalihuoltolaiksi 4.9.2012 (Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamistyöryhmän loppuraportti 2012). Lakiehdotus määrittelee lain tarkoitukseksi väestön hyvinvoinnin edistämisen ja ylläpitämisen sekä eriarvoisuuden ja syrjäytymisen torjumisen ja vähentämisen. Lisäksi lain tarkoituksena on turvata riittävien ja laadukkaiden palvelujen ja tukimuotojen saatavuutta, vahvistaa asiakaslähtöisyyttä sekä vahvistaa sosiaalihuollon toimintaedellytyksiä ja parantaa sosiaalihuollon ja kunnan muiden toimialojen sekä muiden toimijoiden yhteistyötä hyvinvoinnin edistämisessä. Keskityn tässä yhteydessä pääosin lain ihmisiä koskeviin tarkoituksiin, en niinkään järjestelmän toimintaa koskeviin tarkoituksiin. Lakiehdotus määrittelee myös sosiaalisen kuntoutuksen kannalta tärkeitä tuen tarpeita. Ehdotuksen 16 § määrittelee toimintakykyyn liittyvää tuen tarvetta seuraavasti: ”Toimintakykyyn liittyvällä tuen tarpeella tarkoitetaan tilannetta, jossa henkilö ei fyysisen, psyykkisen, kognitiivisen tai sosiaalisen syyn vuoksi suoriudu tavanomaisista elämän toiminnoista.” Tuen tarve sosiaalisen syrjäytymisen torjumiseksi on määritelty ehdotuksen 17 §:ssä seuraavasti: ”Tuen tarpeella sosiaalisen syrjäytymisen torjumiseksi tarkoitetaan tilanteita, joissa henkilö on vaarassa joutua tai joutunut

osin tai kokonaan työelämän, koulutuksen tai muun sosiaalista vuorovaikutusta tukevan toiminnan tai sosiaalisten suhteiden ulkopuolelle.” Ehdotuksessa määritellään lisäksi lapsen hyvinvoinnin ja yksilöllisen kasvun ja kehityksen edellyttämää, lähisuhde- ja perheväkivallasta aiheutuvaa sekä äkillisiin kriisitilanteisiin liittyvää tuen tarvetta, taloudellisen tuen tarvetta, tuen tarvetta asumisen järjestämisessä sekä omaisen ja läheisen tuen tarvetta. Vammaisuuteen ja pitkäaikaissairauteen voi liittyä myös näitä muita tuen tarpeita, mutta tässä yhteydessä käsittelen pääosin toimintakykyyn ja sosiaaliseen syrjäytymiseen sekä sen torjumiseen liittyviä kysymyksiä. Sosiaalisesta kuntoutuksesta lakiehdotus toteaa 31 §:ssä seuraavaa: ”Kunnan on, sen lisäksi mitä edellä tässä laissa tai muualla säädetään, huolehdittava toimintakykyyn, sosiaalisen syrjäytymisen torjumiseen, lähisuhde- ja perheväkivaltaan tai äkillisiin kriisitilanteisiin liittyvän tuen tarpeessa olevien henkilöiden sosiaalisen toimintakyvyn, vuorovaikutuksen sekä yhteiskunnallisen osallisuuden vahvistamiseksi sosiaalisesta kuntoutuksesta järjestämällä: 1) 2)

tukea henkilön toimintamahdollisuuksien edistämiseen ja omien voimavarojen hyödyntämiseen sosiaalityön, monialaisen asiantuntija-avun sekä muiden sosiaalihuollon ohjaus-, neuvonta- ja tukitoimien avulla; ja tukea yhteisössä toimimiseen ja sosiaalisiin vuorovaikutussuhteisiin päivä-, ryhmä-, tukihenkilö- tai tukiperhetoi- minnan avulla taikka muun vahvistavan toiminnan avulla.”

Samassa pykälässä säädetään myös muunlaisen kuntoutuksen tarpeessa olevien ohjaamisesta muiden kuntoutusmahdollisuuksien piiriin sekä sosiaalihuollon yhteistyöstä terveydenhuollon, työ- ja elinkeinohallinnon, opetustoimen, asuntoviranomaisten sekä asi-

 Kuntoutus 4 | 2012 

37


akkaiden tuen tarpeisiin vastaavien muiden toimijoiden kanssa. Olennaista sosiaalisen kuntoutuksen toteuttamisen näkökulmasta on hyvinvoinnin konkretisointi kunkin palveluja tarvitsevan ihmisen kohdalla asiakaslähtöisesti eli hänen yksilölliseen tilanteeseensa sovittaen. Sama koskee myös eriarvoisuuden ja syrjäytymisen torjumista ja vähentämistä. On kartoitettava ja arvioitava, millä tavalla sairaus tai vammaisuus vaikuttaa ihmisen edellytyksiin ja kykyyn toimia keskeisissä rooleissaan esimerkiksi perheessä tai työssä, miten ne vaikuttavat muihin ihmis- ja yhteisösuhteisiin, aikaisempiin harrastuksiin ja osallistumiseen sekä mahdollisuuksiin vaikuttaa oman elämänsä suuntaan ja sitä koskeviin ratkaisuihin. Lakiehdotuksen pohdintaa

Lähtökohtana on syytä pitää mielessä, että voimassa ovat vielä sekä vammaispalvelulaki, kehitysvammaisten erityishuollosta annettu laki että päihdehuoltolaki. Niiden uudistaminen tullee ajankohtaiseksi sosiaalihuoltolain jälkeen. Sosiaalisen kuntoutukseen liittyviä säännöksiä on myös vankeusrangaistusta koskevassa lainsäädännössä. Myös eräät lastensuojelulain säännökset, esimerkiksi jälkihuoltoa koskevat, voidaan tulkita sosiaaliseksi kuntoutukseksi, koska niidenkin perimmäisenä tavoitteena on sosiaalisen syrjäytymisen torjunta. Sosiaalihuoltolakiehdotus ei lähde liikkeelle vain sairauden tai vammaisuuden vuoksi tarvittavista sosiaalisen kuntoutuksen toimista, vaan käsittelee laajempaa kohdealuetta. Lakiehdotuksessa korostuu kuntoutuksen tavoitteesta lähtevä toimintaorientaatio. Vaikka ehdotuksessa mainitaan joitakin käytännön toimenpiteitä, ei lakiteksti sellaisenaan riitä käytännön toiminnan sisältöjen yksityiskohtaiseen määrittelyyn. Yksilölliset ja asiakaskohtaiset sisällöt syntyvät palveluja tarvitsevan ihmisen ja ammattilaisen yhteisen pohdinnan tuloksena. Usein ja etenkin silloin, kun kysymyksessä on lapsi, tarvitaan työskentelyyn mukaan koko perhe ja/tai muut läheiset. Olennaista on myös se, minkälainen yhteistyö ja vuorovaikutussuhde asiakkaan ja ammatti-

38  Kuntoutus 4 | 2012

laisen yhteistyössä muodostuu. Siinä syntyvät kokemukset voivat joko edistää tai vaikeuttaa kuntoutumista. Ammattilainen ei koskaan voi aikaan saada kuntoutumista ilman asiakkaan tahtoa ja sitoutumista muutokseen. Kun kuntoutuksessa yleensä ja etenkin sosiaalisessa kuntoutuksessa on mukana useita toimijoita, on myös eri toimijoiden välisellä yhteistyöllä – asiakaslähtöisyydellä ja eheydellä – keskeinen merkitys kuntoutuksen etenemisessä ja sen tavoitteiden toteutumisessa. Sosiaalinen kuntoutus on perimmäiseltä luonteeltaan asiakkaan oman kuntoutumisen tukemista ja asiakkaan omien voimien vahvistamista. Edellä sanotusta seuraa, että aina on tarpeen lähteä liikkeelle yhdessä asiakkaan kanssa tapahtuvasta elämäntilanteen kartoittamisesta, kuntoutumisen suuntaa koskevasta pohdinnasta ja sen toteutumiseen tarvittavien toimenpiteiden suunnittelusta. Kuntoutumisen prosessiluontoisuuden vuoksi yksityiskohtaista tavoitetta ei aina ole mahdollista asettaa prosessin alkuvaiheessa, mutta suunta on tarpeen olla selvillä. Silloin kun kuntoutus lähtee liikkeelle sairaudesta tai vammasta, on olennaista saada prosessiin mukaan mahdollisimman varhain sosiaalityöntekijä tai muu sosiaalialan ammattilainen. Sosiaalinen elämäntilannearvio ja asiantunteva ohjaus monisektorisessa kuntoutusmaailmassa ovat välttämättömiä instrumentteja kuntoutumisen tukemisessa ja sosiaalisen kuntoutuksen tavoitteiden toteuttamisessa. Lakiehdotuksen muotoilu viittaa myös siihen, että sosiaalista kuntoutusta ei määritellä niinkään olemassa olevan palveluarsenaalin avulla, vaan tavoitteen ”sosiaalisuuden” kautta. Sosiaalinen toimintakyky, osallisuus, vuorovaikutus ja syrjäytymisen ehkäisy ovat kaikki käsitteitä, jotka liittyvät ihmisen yhteisösuhteisiin. Perhe, koulutus, työelämä, yhteisöt ja yhteiskunta ovat sosiaalisia areenoita, joissa yhteisösuhteet toteutuvat, tai niiden vauriot näkyvät. Etenkin vaikeiden vammojen ja pitkäaikaisten toimintakykyä rajoittavien sairauksien kohdalla perhe on keskeinen kuntoutuskumppani ja perhekohtainen sosiaalityö tärkeä sosiaalisen kuntoutuksen muoto. Vertaisryhmät ovat osoittautuneet vah-


vaksi sosiaalisen kuntoutuksen instrumentiksi. Kuntoutuskurssit ja -ryhmät, niiden aikana syntyneet yhteiset kokemukset ja ihmissuhteet ovat käytännön kokemuksen perusteella osoittautuneet tärkeäksi tueksi niin uuden identiteetin rakentumisessa kuin uusien ihmissuhteiden solmimisessa. Ne toimivat aidosti sosiaalisella ulottuvuudella. Vertaisryhmistä on hyvää kokemusta monien kuntoutujaryhmien kohdalla. Vammaisten lasten vanhemmat, pieniin sairaus- ja vammaisryhmiin kuuluvat, mielenterveyskuntoutujat, päihdeongelmaiset ja monet muut kertovat saavansa merkittävää tukea ja yhteenkuuluvuutta juuri samanlaisten kysymysten kanssa kamppailevilta vertaisilta. Järjestöjen kautta avautuu monille mahdollisuus laajempaan osallisuuteen ja vaikuttamiseen. Ryhmien voima on vielä niukasti hyödynnetty julkisen palvelusektorin piirissä, vaikka yhteistyötä järjestöjen kanssa toki tehdään.

Lopuksi

Sosiaalinen on myös ihmisen sisällä

Sosiaalisen kuntoutuksen keinoarsenaali edellä kuvattuihin tarpeisiin vastaamiseksi muodostuu osuvasti ajoitetuista kuntoutuskursseista ja vertaisryhmistä, sopeutumisvalmennuksesta, yksilö- ja ryhmäkohtaisesta sosiaalityöstä ja kuntoutusohjauksesta, yksilöllisesti määräytyvistä osallisuuden areenoista ja rohkaisemisesta toimintaan näillä areenoilla, tukihenkilöistä, tarvittaessa asiantuntevasta terapiasta sekä yhteisölliseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen valmentavista kokemuksista. Sosiaalisen kuntoutuksen sisältö muotoutuu yksilöllisesti. Sen vuoksi on tarpeen, että kuntoutuksen pohjana on yksilöllinen elämäntilanteen kartoitus ja tuen tarpeiden arviointi yhdessä kuntoutujan kanssa. Näin muodostuu kuva siitä, mitä muutoksia sairaus tai vammautuminen on tuonut elämäntilanteeseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Silloin kun sosiaalinen kuntoutus ei lähde liikkeelle sairaudesta tai vammasta vaan sosiaalisesta ongelmasta, on tärkeä tuntea ihmisen sosiaaliset vahvuudet ja rajoitukset. Näin syntyy yhteinen näkemys siitä, miten vahvuuksia voidaan hyödyntää ja miten rajoituksia voidaan kom-

Sosiaalista kuntoutusta koskevassa keskustelussa on vähemmälle huomiolle jäänyt ihmisen sisällä oleva ”sosiaalinen”. Vaikea vamma tai sairaus vaikuttaa usein ihmisen sosiaalisiin rooleihin: minkälainen hänen paikkansa on koulutuksessa, työmarkkinoilla, harrastusten piirissä, parisuhteiden muodostumisen areenoilla tai yhteiskunnallisessa toiminnassa. Vammautunut ihminen joutuu tarkistamaan aikaisempaa käsitystään vammaisuudesta tai erilaisten toimintarajoitusten merkityksestä, kun vammaisuus on tullut osaksi omaa elämää. Sosiaaliset odotukset ja olettamukset niiden muuttumisesta vammautumisen tai sairauden vuoksi siirtyvät ihmisen sisälle uuden identiteetin rakennusaineksiksi. Uuden piirteen integroiminen omaan identiteettiin voi olla keskeinen osa sosiaalista kuntoutusta, jolloin on tärkeää, että vamma tai sairaus ei leviä koko ihmistä leimaavaksi ominaisuudeksi. Uuden identiteetin vahvistuminen edellyttää kaikkien kuntouttajien yhteensovittamaa sosiaalisen kuntoutuksen kokonaisuutta, jotta samaan suuntaan kulkeva tuki saa aikaan myönteisesti kasautuvaa vaikutusta.

Yhteenvetona sosiaalisen kuntoutuksen tarpeet voidaan sijoittaa seuraaville alueille: - identiteetin ja roolien muutoksiin liitty vät tarpeet - ihmissuhteisiin, muun muassa perhe suhteisiin ja niiden muutoksiin liittyvät tarpeet - keskeisiin harrastuksiin, ryhmäjäse nyyksiin, sitoutumisiin ja niiden muu toksiin liittyvät tarpeet - sosiaaliseen toimintakykyyn, arkielä män taitoihin, yhteiskunnan pelisääntö jen tuntemiseen ja noudattamiseen liittyvät tarpeet - osallisuuteen, liittymishaluun ja -mah dollisuuksiin sekä vaikutusmahdolli suuksiin liittyvät tarpeet - syrjäytymisriskeihin tai syrjäytymisen vähentämiseen/poistamiseen liittyvät tarpeet.

 Kuntoutus 4 | 2012 

39


pensoida. Tämä on kaiken kuntoutuksen keskeinen periaate. YTM, MSS Aulikki Kananoja, ylisosiaalineuvos, kuntouttamisneuvoja ja kuntoutuspäällikkö Vakuutusalan Kuntouttamiskeskuksessa (nykyisin Vakuutuskuntoutus) 1965–1982

Lähteet Kansainvälisen vammaisten vuoden 1981 Suomen komitean mietintö (1982) Komiteanmietintö 35. Helsinki. Kotiranta T, Niemi P, Haaki R (2011) (toim.) Sosiaalisen toiminnan perusta. Gaudeamus, Helsinki. Kuusi E (1931) Sosiaalipolitiikan käsite, sen tarkoitus, olemus ja vaikuttimet. Teoksessa Eräsaari R, Rahkonen K (1975) (toim.) Työväenkysymyksestä sosiaalipolitiikkaan. Oy Gaudeamus Ab, Helsinki. 238250. Rehabilitation International Finnish Committee (1982)

Sosiaalinen kuntoutus. Kevätkautena 1982 pidettyjen neuvottelukokousten aineisto. RI Social Commission (1983) Definition of Social Rehabilitation. Teoksessa Rissanen P. (ed.) Social Functioning Ability. Report of the International Seminar on Social Rehabilitation held at the University of Tampere, June 6 - 9, 1983. Tampereen Yliopisto: Sosiaalipolitiikan laitos, Working Papers no. 5.1983, 227 - 228. Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistaminen. Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamistyöryhmän loppuraportti (2012) Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 21. Sosiaali- ja terveysministeriö, Helsinki. Tuomela R, Mäkelä P (2011) Sosiaalinen toiminta. Teoksessa Kotiranta T, Niemi P, Haaki R (toim.) Sosiaalisen toiminnan perusta. Gaudeamus, Helsinki. 87112. Wikipedia: Sosiaalinen kuntoutus. http://fi.wikipedia. org/wiki/Sosiaalinen_kuntoutus. Luettu 9.9.2011.

Kuntoutussäätiö

41. Valtakunnalliset kuntoutuspäivät 10.–11.4.2013 Marina Congress Center, Helsinki Ihminen ensin – tukea, apua ja ratkaisuja www.kuntoutussaatio.fi/kuntoutuspaivat

40  Kuntoutus 4 | 2012


KATSAUS

Tea Haimi Jaana Kahilainen

Sosiaalisen kuntoutuksen käsitteen historiaa Suomessa Johdanto

Sosiaalisen kuntoutuksen käsitteellä on Suomessa reilun viiden vuosikymmenen mittainen värikäs historia, jonka aikana itse käsite ja sen sisältö ovat muuttuneet. Käsitettä on vuosien mittaan yritetty määritellä monissa eri yhteyksissä ja monin eri tavoin. Määrittely on kuitenkin osoittautunut ongelmalliseksi, ja käsitteen tarpeellisuus on sen historian aikana jopa asetettu kyseenalaiseksi (ks. esim. Hiltunen 1980, 6; Kananoja toim. 1975). Olemme tutkineet vuonna 2007 valmistuneessa pro gradu -tutkielmassamme sosiaalisen kuntoutuksen käsitettä ja sen määrittelyissä tapahtuneita muutoksia 1950-luvulta vuoteen 2005 saakka. Tässä katsauksessa avaamme tutkimuksessamme esille nousseita sosiaalisen kuntoutuksen käsitteen historiassa tapahtuneita muutoksia. Katsaus pohjautuu pro gradu -tutkielmaamme ”Sosiaalisen kuntoutuksen käsite 1950-luvulta nykypäivään. Käsitehistoriallinen tarkastelu sosiaalisen kuntoutuksen käsitteestä” (Haimi & Hurme 2007). Tutkimuksen toteuttaminen

Lähestyimme tutkimusaihetta käsitehistoriallista tutkimusperspektiiviä apuna käyttäen. Käsitehistoria on laaja tutkimussuuntaus, joka antaa tutkijoille hyvin vapaat kädet tutkimuksen toteuttamiseen. Yhteisenä piirteenä käsitehistoriallisessa tutkimuksessa voidaan kuitenkin nähdä kiinnostus kieleen ja käsitteiden

muutoksiin. (Pulkkinen 2003, 215–216.) Käsitehistoriallinen tutkimus on kiinnostunut siitä, miten käsitteitä on historian aikana luotu, kuinka niiden merkitykset ovat syntyneet ja muokkautuneet, ja millaisia kamppailuja käsitteiden hallinnasta ja oikeasta käyttötavasta on käyty (Ahokas 2005, 193). Käsitehistoriassa on kaksi vallitsevaa suuntausta, saksalainen Begriffsgeschichte sekä Cambridgen koulukunta, joilla molemmilla on omat tunnuspiirteensä. Näistä tutkimuksemme oli lähempänä saksalaista suuntausta, jonka edustajat ovat kiinnostuneita historian kulussa tapahtuvista jatkuvuuksista, siirtymistä ja katkoksista keskeisissä poliittisissa ja yhteiskunnallisissa käsitteissä (Tiikkainen 2006, 5–6). Keräsimme pro gradu -tutkielmamme aineiston olemassa olevasta kirjallisuudesta yliopistokirjastojen tietokantoja sekä lumipallomenetelmää apuna käyttäen. Lumipallomenetelmällä tarkoitetaan menetelmää, jossa yhdestä lähteestä löytyy jotain aiheen kannalta tärkeää, ja sitä kautta löydetään tie muille lähteille. Käytimme hakusanoja ”sosiaalinen kuntoutus” sekä ”sosiaalinen kuntouttaminen”, joilla teimme sekä sana- että asiasanahakuja. Hakuja tehdessämme huomioimme myös yleisen suomalaisen asiasanaston luokittelemat sosiaalisen kuntoutuksen rinnakkaistermit, joita olivat sopeutumisvalmennus ja kuntouttava työtoiminta. Aineistoon valikoitui 23 teosta, 29 artikkelia, Kuntoutuskomitean mietintö, sosiaalisen kuntoutuksen

 Kuntoutus 4 | 2012 

41


seminaarien muistiot, sosiaalista kuntoutusta koskevien neuvottelukuntien aineisto sekä sosiaaliturvan sanastot. Aineistoa analysoimme kielen diakronista ja synkronista analyysiä sekä semanttista kenttää apuna käyttäen. Diakronisessa analyysissa käsitettä tutkitaan historiallisesti valitun ajankohdan välillä ja kontekstista irrotettuna. Tavoitteena on selvittää, miten käsite ja käsitteen määrittely ovat tietyn ajanjakson aikana muuttuneet. Synkronisessa analyysissa sen sijaan tutkitaan käsitteen merkitystä suhteessa muihin käsitteisiin. Käsitettä tarkastellaan ikään kuin historiattomasti, tiettynä ajankohtana. Synkronisessa analyysissä pyritään tekemään käsitteestä eräänlainen poikittaisleikkaus, kun taas diakronisessa analyysissa tehdään pitkittäisleikkaus. (Richter 1995, 45–46; Koselleck 1985 & 1972 & 1998; Kurunmäki 2001, 149–150.) Semanttisella kentällä puolestaan tutkitaan käsitteiden yhteyksiä toisiinsa (Richter 1995, 48–50). Tutkimuksen lähtöpiste

Käsite sosiaalinen kuntoutus muodostuu sanoista sosiaalinen ja kuntoutus. Sana sosiaalinen on Suomessa otettu käyttöön 1800-luvun lopulla. Sosiaalinen merkitsee yhteisöllistä tai yhteiskunnallista, ja se on johdos ruotsalaisperäisestä lainavartalosta sosiaali-. (Häkkinen 2004, 1188–1189.) Sana kuntoutus on puolestaan käännös englannin kielen sanasta ”rehabilitation” (Puumalainen & Vilkkumaa 2001, 17). Sanan rehabilitation etuliite re- viittaa uudelleenkuntoutukseen tai entiselle tasolle palauttamiseen (Ranta-Knuuttila 1967, 10). Ensimmäinen tehtävä tutkimuksessamme oli selvittää milloin ja missä yhteydessä edellä mainitut sanat ovat esiintyneet Suomessa ensimmäisen kerran yhdessä, muodostaen käsitteen sosiaalinen kuntoutus. Aineistomme varhaisin teksti, jossa puhutaan sosiaalisen kuntoutuksen käsitteestä, löytyi Duodecimlehdestä vuodelta 1956. Emme kuitenkaan voi olla täysin varmoja, että onnistuimme löytämään sosiaalisen kuntoutuksen käsitteen varhaisimman yhteyden. Tämä kohta määritteli kuitenkin tutkimuksemme lähtöpisteen. Leh-

42  Kuntoutus 4 | 2012

den artikkelissa käytetään käsitteestä sosiaalinen kuntoutus muotoa sosiaalinen rehabilitaatio. Langenskiöld ja Pylkkänen (1956, 225) kirjoittavat artikkelissaan, että rehabilitaation käsite voidaan laajentaa sosiaaliseksi rehabilitaatioksi, jolla tarkoitetaan ”invalidien lopullista työhön sijoittamista sekä tarvittaessa hänen tukemistaan työvälineiden hankkimisessa lainojen tms. avulla”. Sosiaalisen kuntoutuksen käsitteessä ja sen määrittelyssä tapahtuneet muutokset

Sosiaalisen kuntoutuksen suhdetta muuhun kuntoutusjärjestelmään on pohdittu sekä käsitteen että käytännön tasolla. Kun kuntoutuksen jaottelu otettiin käyttöön, jaettiin kuntoutuksen kenttä lääkinnälliseen ja ammatilliseen eli työhön kuntoutukseen. 1960-luvulla alettiin jälkimmäisen rinnalla käyttää sosiaalisen kuntoutuksen käsitettä. (Niemi 1974, 12.) Lääkinnällisen ja ammatillisen kuntoutuksen kahtiajaon ohella on kirjallisuudessa käytetty myös kuntoutuksen jakoa lääkinnälliseen ja sosiaaliseen. Tämän rinnakkain asettelun taustalla voidaan nähdä ammatillisen ja sosiaalisen kuntoutuksen käsitteiden osittainen päällekkäisyys. (ks. esim. Niemi 1975a, 5.) Käsite sosiaalinen kuntoutus on historiansa aikana kokenut käsitteellisiä muutoksia. 1950- ja 1960-lukujen taitteessa käsite sosiaalinen kuntouttaminen syrjäytti käsitteen sosiaalinen rehabilitaatio. Tämän käsitteellisen muutoksen taustalla on nähtävissä sanan rehabilitation suomennoksen vakiintuminen. Käsite sosiaalinen kuntouttaminen vakiintui Suomessa 1960-luvulla. Sen painopiste oli kuntoutettavan yksilön auttamisessa joka suhteessa mahdollisimman normaaliin elämään. (Noro & Niemi 1962, 10.) Vuoden 1966 Kuntoutuskomitean mietinnössä (Komiteanmietintö 1966, 34–43) sosiaalisen kuntouttamisen käsitteestä alettiin käyttää muotoa sosiaalinen kuntoutus. Tämän muutoksen taustalla on havaittavissa laajempi käsitteellinen muutos, sillä kuntoutuksen kentällä siirryttiin käsitteestä kuntouttaminen käsitteeseen kuntoutus. 1960-luvulla sosiaalisen kuntoutuksen


katsottiin kohdistuvan nimenomaan vammaisiin ja vammautuneisiin henkilöihin (Niemi 1962, 271–274). 1970-luvulla yleistynyt kuntoutuksen nelijako ryhmitteli kuntoutuksen osa-alueet lääkinnälliseen, ammatilliseen, kasvatukselliseen ja sosiaaliseen. Kuntoutuksen nelijaon kolme ensimmäistä lohkoa olivat jo tuolloin käsitteidensä, menetelmiensä ja sisältönsä puolesta melko vakiintuneita. (Niemi 1975a, 6.) Sosiaalisen kuntoutuksen lohko on sen sijaan etsinyt omaa paikkaansa eniten, ja tämä näkyy kirjavana puheena kuntoutusjärjestelmän ympärillä käydyissä keskusteluissa. Sosiaalisen kuntoutuksen käsitettä on pidetty muun muassa koko kuntoutusjärjestelmän kattokäsitteenä, kuntoutustoimintaa läpäisevänä periaatteena ja ”jätemaana”, johon voitiin kaataa kaikki se, mikä ei kuulunut muuhun kuntoutukseen (ks. esim. Räihä 1982, 42; Rissanen 1983, 2; Niemi 1983, 1). Aineistomme perusteella 1970-luvulla sosiaalisesta kuntoutuksesta alettiin puhua enemmän. Tähän on käsittääksemme vaikuttanut kuntoutuksen nelijaon rantautuminen Suomeen, jolloin sosiaalinen kuntoutus sai oman paikkansa kuntoutusjärjestelmässä. Sosiaalisen kuntoutuksen käsite alkoi laajentua, kun ymmärrettiin, että pelkkä työhön kuntouttaminen ei riitä. Messilässä järjestettiin vuonna 1973 seminaari, jonka ensisijaisena tarkoituksena oli pohtia sosiaalisen kuntoutuksen käsitettä ja sen toiminnallista sisältöä suomalaisia olosuhteita ajatellen. Sosiaalihallitus järjesti seminaarin, koska ISRD (International Society for Rehabilitation of the Disabled) loi Suomelle paineita sosiaalisen kuntoutuksen käsitteen määrittelyyn (Kananoja toim. 1975). Seminaarissa todettiin, että sosiaalisen kuntoutuksen käsitettä on mahdollista määritellä ulkoa- tai sisältäpäin. Ulkopuolelta katsottuna sosiaalinen kuntoutus voisi kattaa kaiken sen, mikä ei kuulu lääkinnälliseen, kasvatukselliseen tai ammatilliseen kuntoutukseen. Sisältäpäin lähtevässä tarkastelussa keskeisiä ovat ympäristökysymykset, joissa pohditaan toisaalta sitä, miten yksilöä voidaan auttaa sopeutumaan ympäristöönsä, ja toisaalta sitä, miten ympä-

ristöä voidaan muuttaa vammaiselle sopivammaksi. (Niemi 1975a, 6–7.) Seminaarissa käyty keskustelu sosiaalisen kuntoutuksen suhteesta sosiaali- ja vammaishuoltoon herätti pohdintoja sosiaalisen kuntoutuksen käsitteen tarpeellisuudesta. Pohdittiin, tarvitaanko käsitettä lainkaan vai voidaanko samat tarpeet täyttää yhdistämällä toisaalta vammaishuollon ja toisaalta yleisen sosiaalisen huollon palveluja. (Niemi 1975b, 10–11.) 1970-luvulla yleistyi ajatus, jossa sosiaalisen kuntoutuksen kohteena ei nähty vain kuntoutujaa, vaan koko yhteiskunta ja sen instituutiot. Tuolloin nähtiin, että sosiaalisen kuntoutuksen toimenpiteet kohdistuivat sekä yksilöön että siihen ympäristöön, jossa yksilö elää. Sosiaalinen kuntoutus ei edellyttänyt invaliditeettia tai vammaa, eikä sosiaalisen kuntoutuksen määrittämistä tietyistä kohderyhmistä käsin pidetty mielekkäänä. (Kananoja toim. 1975, 24;Valtee 1977, 95, 109.) 1980-luvun alkupuolella käytiin uudelleen keskustelua sosiaalisen kuntoutuksen käsitteen tarpeellisuudesta. Koska sosiaalisen kuntoutuksen käsite ei ollut kehittynyt odotusten mukaisesti, mietittiin, onko se mahdollisesti merkki siitä, että kyseistä käsitettä ei tarvita lainkaan, vai siitä, että ”aika ei ollut kypsä” tämän käsitteen perusteellisemmalle pohdinnalle. (Niemi 1982, 3.) Veikko Niemi (1982, 3) piti kuitenkin sosiaalisen kuntoutuksen käsitettä tarpeellisena, sillä käytännöllisten kokemusten pohjalta hän näki, että kolme kuntoutuksen muuta peruslohkoa eivät yksin anna kuntoutukselle riittävää käytännöllistä sisältöä tai teoriakehikkoa. Vuonna 1982 järjestettiin Rehabilitation International Finnish National Committeen toimesta sosiaalisen kuntoutuksen käsitettä koskevia neuvottelukokouksia, joiden puitteissa työskenteli erilaisia työryhmiä. Näiden työn tuloksena muodostui seuraavanlainen kuva sosiaalisesta kuntoutuksesta: ”Sosiaalinen kuntoutus on ympäristösidonnainen prosessi, jonka tavoitteena on sosiaalinen toimintakyky. Prosessin aikana pyritään minimoimaan ne toimintaesteet, joita esiintyy interaktiossa vammaisen ja hänen ympäristönsä välillä.

 Kuntoutus 4 | 2012 

43


Toisin sanoen yksilön kyky ja mahdollisuudet käyttää tai hyödyntää ympäristöä ja sen palveluja optimoituu ja yksilö kasvaa integroidusti yhteisönsä tasavertaiseksi jäseneksi.” (Kiviniemi 1982, 4.) Neuvottelukokouksissa käytyjen keskusteluiden perusteella esitettiin, että sosiaalinen kuntoutus on eräänlainen yläkäsite kuntoutuksessa. Tästä yläkäsitteellisyydestä huolimatta sosiaalinen kuntoutus nähtiin myös muiden kuntoutusmuotojen kanssa rinnakkaisena ja vuoroittaisena (Kiviniemi 1982, 5–6). Tampereella pidettiin vuonna 1983 kansainvälinen sosiaalisen kuntoutuksen seminaari. Seminaarissa kehitettiin sosiaalisen kuntoutuksen määritelmä, joka on seuraavanlainen: ”Social rehabilitation is a process the aim of which is to attain social functioning ability. This ability means the capacity of a person to function in various social situation towards the satisfaction of his needs and the right to achieve maximum richness in his participation in society.” (RI Social Comission 1983, 227.) Vapaasti käännettynä edellä mainitussa määritelmässä sosiaalinen kuntoutus nähdään prosessina, jonka tavoitteena on sosiaalisen toimintakyvyn saavuttaminen. Tällä tarkoitetaan henkilön kykyä suoriutua erilaisista sosiaalisista tilanteista tarpeittensa tyydyttämiseksi ja oikeutta saavuttaa mahdollisimman hyvä osallistuminen yhteiskuntaan. Tampereen seminaarin määritelmän mukaan sosiaalisen kuntoutuksen käsite on kolmiportainen, joista ensimmäisen portaan muodostavat hyvät elinolosuhteet, toiselle portaalle kuuluvat yksilön suoriutumiskykyä parantavat kuntouttamistoimet ja kolmas porras sisältää sosiaalisen kuntoutuksen erityistoimenpiteet (Niemi 1983, 2). Tampereen seminaarissa kehitettyä kansainvälistä sosiaalisen kuntoutuksen määritelmää on käytetty Suomessa useissa eri yhteyksissä 1980-luvulla (Ks. esim. Lind 1987; Helenius 1988; Havas 1989). Vuonna 1984 Hämeenlinnassa järjestettiin seminaari, jossa sosiaalisen kuntoutuksen käsiteselvittelyä jatkettiin. Hämeenlinnan pelkistetty sosiaalisen kuntoutuksen määritelmä kuuluu: ”Sosiaalinen kuntoutus muodostuu prosessista, jonka tavoitteena on sosiaalisen

44  Kuntoutus 4 | 2012

toimintakyvyn parantaminen, ja jossa yksilö tilanteen edellyttämässä määrässä käyttää hyväksi yhteiskunnan yleisiä palveluja sekä erilaisia kuntoutuksen toimenpiteitä.” Erona Tampereen määritelmään oli, että toimenpiteitä ei enää pidetty porrasteisina. (Laaksovirta 1985, 7.) 1980-luvulla sosiaalisen kuntoutuksen kohderyhminä nähtiin muun muassa kehitysvammaiset, vammaiset, vajaakuntoiset henkilöt sekä psykiatriset potilaat. Tuolloin ei ollut tarkkaa seulaa siitä, kuka sosiaalisen kuntoutuksen piiriin pääsi, mutta palveluita saadakseen oli kuntoutujan osoitettava hyötyvänsä kyseisistä palveluista. Hyväksynnät tehtiin yksilöllisesti eikä esimerkiksi vammaisuus merkinnyt automaattisesti sosiaalisen kuntoutuksen tarvetta. (Matinvesi 1982, 23.) Aineistomme perusteella 1990- ja 2000-luvuilla sosiaalisen kuntoutuksen käsitettä ei enää yritetty selventää, vaan sosiaalista kuntoutusta määriteltiin järjestelmällisesti sen käytännön kautta. Toisin sanoen enää ei puhuttu siitä, mitä sosiaalisen kuntoutuksen käsitteellä tarkoitettiin, vaan siitä, mitä sosiaalinen kuntoutus käytännössä oli. Keskustelut sosiaalisen kuntoutuksen käsitteestä ja sen tarpeellisuudesta jäivät kokonaan pois. Näillä vuosikymmenillä kontekstit, joissa sosiaalisesta kuntoutuksesta puhuttiin, laajenivat huomattavasti. Tämän myötä myös kohderyhmät ja menetelmät muuttuivat kirjaviksi. Näin ollen voisi olla aiheellista kysyä, miksi käsitteen määritteleminen unohdettiin ja sen alle alettiin vain ”tunkea” kaikkea mahdollista? Ilmiö ei sinänsä ollut uusi (vrt. esim. Niemi 1983, 1), erona oli vain se, että aikaisemmin tämä ongelma tiedostettiin ja sosiaalisen kuntoutuksen käsitettä yritettiin selventää (esimerkiksi Tampereen seminaari vuonna 1983). Lopuksi

Tässä katsauksessa olemme kuvanneet pro gradu -tutkielmassamme esille nousseita sosiaalisen kuntoutuksen käsitteen historiassa tapahtuneita muutoksia 1950-luvulta vuoteen 2005 saakka. Sosiaalisen kuntoutuksen käsitteen tutkimisesta teki vaikeaa käsitteen kak-


sitasoisuus. Sosiaalisesta kuntoutuksesta puhutaan sekä käsitteen teoreettisella että käytännön tasolla, jonka vuoksi tutkimusaineistostamme oli vaikea erottaa, milloin puhutaan itse käsitteestä ja milloin sen käytännöstä. Sosiaalisen kuntoutuksen käsite ei ole yksiselitteinen. Aineistomme perusteella käsitteen epämääräisyys on kuitenkin yleisesti tiedostettu, ja sitä on työstetty eri tahoilla. Sosiaalisen kuntoutuksen käsitteeseen liittyvät määrittelypyrkimykset lähtivät maassamme liikkeelle kansainvälisen ”painostuksen” takia. Käsitteen määrittelemättömyys nähtiin maailmalla ongelmana, ja se toi myös Suomeen tarpeen selventää käsitettä. 1970-luvulta 1980-luvun puoliväliin saakka sosiaalisen kuntoutuksen käsite oli erityisen mielenkiinnon kohteena. Tuolloin käsitteen epämääräisyyttä ei ohitettu, vaan sitä yritettiin selkeyttää. 1980-luvun loppupuolella innostus sosiaalisen kuntoutuksen käsitteen määrittelyä kohtaan alkoi Suomessa hiipua, ja käsitettä alettiin käyttää ilman sen syvällisempää pohdintaa käsitteen sisällöstä. Vielä 2000-luvun alussa sosiaalinen kuntoutus miellettiin toisinaan koko kuntoutustoiminnan kattokäsitteeksi. Voidaanko ajatella, että kyseisen käsitteen mieltäminen yläkäsitteeksi on helppo tapa ohittaa sosiaalisen kuntoutuksen käsitteen epämääräisyys ja rajaamattomuus? Onko helpompi nähdä sosiaalisen kuntoutuksen käsite kuntoutustoiminnan yläkäsitteenä kuin yrittää määritellä kyseistä käsitettä? Sosiaalinen kuntoutus ei ole sidottu vain yhteen tiettyyn tieteenalaan. Tämä tieteiden moninaisuus näkyy kyseisen käsitteen erilaisissa käyttötavoissa. Sosiaalisesta kuntoutuksesta ovat keskustelleet useat eri henkilöt eri ammattialoilta, ja he määrittelevät usein sosiaalisen kuntoutuksen omiin tarpeisiinsa sopivalla tavalla. Tämä ei ole voinut olla vaikuttamatta siihen, että sosiaalisen kuntoutuksen käsitteestä ja käytännöstä on tullut kirjava. Sosiaalisen kuntoutuksen epämääräisyys sekä käsitteen että käytännön tasolla ei ole voinut olla haittaamatta käytännön toiminnan kehitystä, ja lisäksi sillä lienee ollut vaikutusta myös sosiaalisen kuntoutuksen arvostukseen tai pikemminkin sen puutteeseen (Niemi 1983,

1). Sosiaalisen kuntoutuksen kenttä on laajaalainen ja se tekee sosiaalisen kuntoutuksen käsitteestä ja käytännöstä ongelmallisen. YTM Tea Haimi, sosiaalityöntekijä YTM Jaana Kahilainen (os. Hurme), sosiaalityöntekijä

Lähteet Ahokas M (2005) Johdatus käsitehistoriaan. Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 2005, 192194. Haimi T, Hurme J (2007) Sosiaalisen kuntoutuksen käsite 1950-luvulta nykypäivään. Käsitehistoriallinen tarkastelu sosiaalisen kuntoutuksen käsitteestä. Jyväskylän yliopisto: Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos, pro gradu -tutkielma. Havas P (1989) Sosiaalinen kuntoutus käsitteenä – sosiaalisen kuntoutuksen käsite suhteessa kuntoutukseen ja WHO:n taudinseurausten luokitteluun. Tampereen yliopisto: Sosiaalipolitiikan laitos, pro gradu -tutkielma. Helenius H (1988) Sosiaalinen integraatio. Luentokooste toimintaterapeutti Riitta Lahti. Toimintaterapeutti 3/1988, 4-5. Hiltunen R (1980) Kuntoutuslaitosasiakkaitten valintaperusteista. Kuntoutus 2/1980, 2-6. Häkkinen K (2004) Nykysuomen etymologinen sanakirja. Helsinki: WSOY. Kananoja A (1975) (toim.) Sosiaalisen kuntoutuksen seminaari 17-18.4.1973, Messilä, Lahti. Mänttä: ICSW:n Suomen neuvottelukunnan raporttisarja 8/1975. Kiviniemi P (1982) Muistio sosiaalisesta kuntoutuksesta, 12.8.1982. Teoksessa Rehabilitation International Finnish National Committee. Sosiaalinen kuntoutus. Kevätkautena 1982 pidettyjen neuvottelukokousten aineisto, 1-8. Komiteanmietintö (1966) Kuntoutuskomitean mietintö A: 8. Helsinki. Kurunmäki J (2001) Käsitehistoria. Näkökulma historian poliittisuuteen ja poliittisen kielen historiallisuuteen. Politiikka 43:2, 142-155. Laaksovirta S (1985) Kuntoutuksen käsitesisältö ja keskeiset periaatteet. CP-lehti 4/1985, 4-7. Langenskiöld F, Pylkkänen P (1956) Kuntouttamisesta. Duodecim 4/1956, 219-226. Lind J (1987) Sosiaalinen toimintakyky. Sosiaalivakuutus 1/1987, 8-11. Matinvesi S (1982) Kuntouttavaksi toimenpiteeksi hyväksymisestä. Kuntoutus 1/1982, 21-23. Niemi V (1962) Yleiskatsaus sosiaaliseen kuntouttami-

 Kuntoutus 4 | 2012 

45


seen. Teoksessa Noro L, Niemi V, Rinne H, Tamminen A (toim.) Kuntouttaminen. Terveydenhuollon kolmas tehtävä. Helsinki: WSOY, 271-276. Niemi V (1974) Johdanto. Teoksessa Niemi V, Rinne H, Tamminen A, Kananoja A, Suonio K (toim.) Kuntoutus. Helsinki: WSOY, 7-22. Niemi V (1975a) Seminaarin tausta ja valmistelu. Seminaariraportissa Kananoja A (toim.) Sosiaalisen kuntoutuksen seminaari 17-18.4.1973, Messilä, Lahti. Mänttä: ICSW:n Suomen neuvottelukunnan raporttisarja 8/1975. Niemi V (1975b) Muistio kysymyksen asettelusta sosiaalisen kuntoutuksen ideaseminaaria varten 12.4.1973. Seminaariraportissa Kananoja A (toim.) Sosiaalisen kuntoutuksen seminaari 17-18.4.1973, Messilä, Lahti. Mänttä: ICSW:n Suomen neuvottelukunnan raporttisarja 8/1975. Niemi V (1982) Johdatusta. Teoksessa Rehabilitation International Finnish National Committee. Sosiaalinen kuntoutus. Kevätkautena 1982 pidettyjen neuvottelukokousten aineisto. Niemi V (1983) Sosiaalinen toimintakyky ja sosiaalinen kuntoutus. Kuntoutus 3/1983, 1-2. Noro L, Niemi V (1962) Johdanto. Teoksessa Noro L, Niemi V, Rinne H, Tamminen A (toim.) Kuntouttaminen. Terveydenhuollon kolmas tehtävä. Helsinki: WSOY, 3-18. Pulkkinen T (2003) Valtio. Teoksessa Hyvärinen M, Kurunmäki J, Palonen K, Pulkkinen T, Stenius H (toim.) Käsitteet liikkeessä. Suomen poliittisen kulttuurin käsitehistoria. Tampere: Vastapaino, 213-255. Puumalainen J, Vilkkumaa I (2001) Kuntoutuksen historia, nykypäivä ja tulevaisuus. Teoksessa Kallanranta T, Rissanen P, Vilkkumaa I (toim.) Kuntoutus. Helsinki: Duodecim, 16-29. Ranta-Knuuttila J (1967) Sotavammaisten huolto Suomessa. Porvoo: WSOY. Richter M (1995) The History of Political and Social Concepts. A critical introduction. New York: Oxford University Press, Inc. RI Social Comission (1983) Definition of Social Rehabilitation. Teoksessa Rissanen P (ed.) Social Functioning Ability. Report of the International Seminar on Social Rehabilitation held at the University of Tampere, June 6-9, 1983. Tampereen yliopisto: Sosiaalipolitiikan laitos, Working papers no 5. 1983, 227-228. Rissanen P (1983) Johdanto. Teoksessa Rissanen P (ed.) Social Functioning Ability. Report of the International Seminar on Social Rehabilitation held at the University of Tampere, June 6-9, 1983. Tampereen yliopisto: sosiaalipolitiikan laitos, Working Papers

46  Kuntoutus 4 | 2012

no 5. 1983, 1-19. Räihä J (1982) Sosiaalinen kuntoutus käsitteenä ja käytännössä. Tampereen yliopisto: Sosiaalipolitiikan laitos, pro gradu -tutkielma. Tiikkainen P (2006) Konteksti käsitehistoriassa. R. Koselleckin ja Q. Skinnerin teorioiden kontekstinäkemysten vertailu. Tampereen yliopisto: Politiikan tutkimuksen laitos, valtio-oppi, pro gradu -tutkielma. Valtee P (1977) Sosiaalisen kuntoutuksen käsitteen määrittelyä. Sosiaalisen kuntoutuksen käsite erään viitekehyksen valossa. Tampereen yliopisto: Sosiaalipolitiikan, sosiaalihuollon linjan pro gradu -tutkielma.


Vappu Karjalainen Katri HannikainenIngman

KATSAUS

Sosiaalityön nuoret toimeentulotuen asiakkaat – kuntoutuksellisesti syrjässä? Johdanto

Nuoret ovat resurssi, jonka varaan yhteiskunnan jatkuvuus ja toimivuus rakentuvat. Nuorten hankaluudet oman paikkansa löytämisessä tarkoittavat yhteiskunnallista uhkaa, ja sen ehkäisemiseen pyritään vakavissaan kehittyneissä hyvinvointivaltioissa. Useissa Euroopan maissa on meneillään nuorten työmarkkinakansalaisuutta vahvistamaan pyrkiviä toimia, sillä taloudellinen lama alkaa aina ensin näkyä juuri nuorten työttömyytenä. Nuorisotyöttömyys oli EU:n alueella keskimäärin 22,5 prosenttia heinäkuussa 2012 (EU Youth Report 2012). Työttömiä ja koulutusta vailla olevia nuoria pidetään yhteiskunnallisessa diskurssissa syrjäytyneinä tai syrjäytyvinä (ks. mm. Myrskylä 2011). Jyrki Kataisen hallitusohjelan yhteiskuntatakuu pyrkiikin nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen (Nuorten yhteiskuntatakuu 2013). Sen mukaan niin alle 25-vuotiaille kuin myös alle 30-vuotiaille nuorille tarjotaan tehostetusti työtä, harjoittelua, opiskelupaikkoja, työpaja- tai kuntoutuspaikkoja viimeistään kolmen kuukauden kuluessa työttömäksi joutumisesta (mt.,7). Kyse on mittavasta yhteiskunnan interventiosta nuorten elämään. Pyrkimyksenä on kannustaa nuoria osallistumaan koulutukseen tai vastaanottamaan työtä – sekä kuntoutumaan. Työttömien kannustuksen kääntöpuolena on velvoittaminen, aktivointi, jota on yleisesti sovellettu maassamme noin 20 vuoden ajan

pitkäaikaistyöttömien tilanteissa. Yhteiskunta ei vain tue ja kannusta nuoria kansalaisiaan, vaan se voi myös taloudellisten pakotteiden uhalla velvoittaa heitä. Niin sanotun aktivointipolitiikan tavoitteena on vähentää sosiaaliturvan varassa elämistä ja saada kansalaisia (takaisin) palkkatyöhön tai koulutukseen. Tämän politiikan yhtenä ilmentymänä voidaan pitää niin sanottua Lex Soininvaaraa (toimeentulotuesta annetun lain 1412/1997 10 § muutos), joka tuli voimaan vuoden 2011 alusta. Sen mukaan sosiaalitoimen 18–24-vuotiaiden toimeentulotukiasiakkaiden perusosaa voidaan alentaa koulutuksesta kieltäytymisen tai sen keskeyttämisen vuoksi. Näinhän on menetelty jo aiemmin työstä kieltäytymisen suhteen. Uudistuksen ajatuksena oli, että taloudellisen uhkan avulla saadaan nuoria koulutukseen ja sitä kautta työhön. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa on tehty uudistuksen toteutusta käsittelevä tapaustutkimus yhteistyössä Helsingin kaupungin sosiaaliviraston kanssa (Palola & Hannikainen-Ingman & Karjalainen 2012). Keskeinen tulos oli, että sosiaalityöntekijät toteuttivat nuorten toimeentulotuen leikkausta koulutuksesta kieltäytymisen tai sen keskeyttämisen vuoksi hyvin harvoin ja huolella harkiten. Jos perusosaa alennettiin, syynä oli enemmänkin työstä kieltäytyminen kuin koulutuksen laiminlyönti. Kaikkiaan nuorten toimeentulotuen alennus koski Helsingin kaupungissa noin yhtä prosenttia kaikista nuorista toimeentu-

 Kuntoutus 4 | 2012 

47


lotuen asiakkaista. Taloudellisten pakotteiden lisääminen toimeentulotuen nuorille asiakkaille osoittautui siten epätarkoituksenmukaiseksi uudistukseksi. Tämä katsaus pohjautuu kyseisen tutkimuksen jatkopohdiskeluihin ja erityisesti sen arvioimiseen, millainen tehtävä kuntoutuksella voisi olla nuorten sosiaalitoimen toimeentulotukiasiakkaiden tilanteissa. Yhteiskuntatakuussahan kuntoutus nähdään yhtenä nuoria kannustavana tekijänä. Katsauksen tarkastelunäkökulmaa fokusoituu työn ja koulutuksen suhteen vaikeimmassa tilanteessa oleviin 18–24-vuotiaisiin nuoriin. Viimesijaisen perusturvan eli toimeentulotuen varassa olevilla nuorilla on aina vähintäänkin talouteen liittyviä pulmia. Tutkimuksemme (mt.) mukaan nuorten elämäntilanteiden taustalla on muun muassa perheolosuhteista johtuvaa näköalattomuutta, koulunkäyntivaikeuksia, työttömyyttä ja asumisongelmia. Usein taustalla ovat myös terveydelliset syyt (kuten fyysiset sairaudet, mielenterveyden ongelmat, oppimisvaikeudet). Samanlaisia pulmia on myös nuorilla työmarkkinatuen saajilla. Kun on tutkittu heidän ammatilliseen koulutukseen hakeutumattomuutta, syinä ovat olleet terveydelliset syyt, oppimisvaikeudet, koulukiusaaminen, maahanmuuttajataustaisuus sekä vaikeus löytää itselleen sopivaa ammattialaa (Aho ym. 2012, 264). Tässä katsauksessa tulokset herättävät kysymään, miten nuoret saavat terveyspalveluja tai pääsevät työkyvyn arviointiin ja kuntoutukseen. Katsaus fokusoituu taloudellisen ja terveydellisen leikkauspisteeseen: millainen mahdollisuus kuntoutus on talouden ja työkyvyn osalta heikossa asemassa oleville toimeentulotuen nuorille. Katsaus on luonteeltaan pohdiskeleva ja jatkotutkimuksen aiheita esille nostava. Syrjäytymisen käsite – yhteys kuntoutukseen

Puhe syrjäytyneistä tai syrjäytyvistä nuorista on yleistynyt. Yksilöllistävä puhe fokusoi syrjäytymisen tarkastelun nuoren ihmisen ominaisuuksiin ja pitää häntä tavalla tai toisella vajaana tai epäonnistuneena yhteiskunnan toimija-

48  Kuntoutus 4 | 2012

na. Tämä on kuitenkin ontuva selitys sille, miksi suuri määrä nuoria on työn ja koulutuksen ulkopuolella. Tarkasteluun on otettava myös nuorten ympäristöt: taloudelliset, kulttuuriset ja sosiaaliset olosuhteet, joissa he elävät. Nuorten yhteiskunnallinen asema ja toimijuus ovat riippuvaisia asumisen, koulutuksen, työn ja muiden elinehtojen paikallisista rakenteista: esimerkiksi onko koulutuspaikkoja ja työpaikkoja riittävästi, onko nuorille asuntoja tai ovatko terveys- ja kuntoutuspalvelut riittäviä. Rakenteet voivat olla syrjäyttäviä. Esimerkiksi koulutusjärjestelmä voi olla samanaikaisesti toisia nuoria yhteiskuntaan integroiva mutta toisia syrjäyttävä (liian vähän aloituspaikkoja, liian korkeat sisäänpääsyehdot). Itse asiassa syrjäytyminen on varsin kiistanalainen käsite, ja Tuula Helneen (2002) tapaan onkin huolella kiinnitettävä huomiota siihen, miten ja milloin puhumme syrjäytymisestä. Yhteiskunnalliset diskurssit ja mekanismit tuottavat toistuvasti syrjäytymisen puhetta ja siten myös toistuvasti (uudelleen) määrittelevät sen sisältöä. Tarvitaan syvempää tietoa diskurssien taustalla olevista syrjäytymistä ylläpitävistä rakenteista ja niiden toimintamekanismeista eri ikäluokkien kohdalla. Eräissä Euroopan maissa tehdyissä nuorten syrjäytymistä arvioivissa tutkimuksissa (mm. Fahmy 2008; Mac Donald 2008; Bonvin & Moachon 2008) on toistuvasti päädytty samansuuntaisiin rakenteellisiin loppupäätelmiin: kyse on suurissa muutoksissa olevasta yhteiskunnasta, jossa nuorten on aiempaa vaikeampaa löytää omaa työmarkkinakansalaisuuttaan. Tukitoimien tulokset jäävät vaatimattomiksi ja ennen kaikkea lyhytaikaisiksi. Taustalla on yhteiskunnallisia trendejä, jotka liittyvät työn ja työpaikkojen muutokseen, makroekonomistisiin kansallisiin tavoitteisiin sekä harjoitettuun sosiaalipolitiikkaan. Talouselämän kilpailulliset rakenteet vaikeuttavat heikosti selviytyvän nuoren sijoittumista työelämään (Fahmy 2008). Hän joutuu herkästi huonosti palkattuihin ja lyhytkestoisiin työsuhteisiin, koulutus epäonnistuu, on turvauduttava sosiaali- ja työttömyysturvaan, ja niin nuori vähitellen ajautuu yhteiskunnan marginaaliin. Tutkijat (mm. Mac Donald 2008) toteavatkin,


että olisi oikeampaa puhua taloudellisesta syrjäytymisestä (economic marginalisation) ja sen mukanaan tuomista nuoren elämää rajoittavista tekijöistä kuin syrjäytyneestä nuoresta. Taloudelliseen syrjäytymiseen kytkeytyy yleensä muitakin pulmia. Britanniassa on todettu, että taloudellisesti syrjässä olevilla nuorilla on usein vajaakuntoisuutta ja sairauksia. Työllistymisohjelmien ”tekniset” toimenpiteet eivät silloin ole riittäviä vaan tarvitaan laajaalaisempia, nuoren työkykyä tukevia toimenpiteitä. (mm. Finn 2003.) Rakenteellisten kokonaisratkaisujen ohella kuntoutus voi olla yksi tukimuoto; sen avulla arvioidaan ja tuetaan nuoren työ- ja toimintakykyä ja tuodaan selkeyttä epäselviin työllistymistilanteisiin. Suomessa 16–24-vuotias nuori voi työ- ja toimintakyvyn alenemisen vuoksi päästä Kelan ammatilliseen kuntoutukseen, jolloin hänelle maksetaan myös kuntoutusrahaa (Laki Kansaneläkelaitoksen kuntoutuksesta 566/2005). Jos nuorella on työnteon historiaa, myös työeläkelain mukainen kuntoutus ja kuntoutusraha voivat tulla kysymykseen, mutta käytännössä tämä vaihtoehto tulee harvoin kysymykseen (Koskenvuo ym. 2010, 35). Lain mukaan nuoren ohjaaminen ammatilliseen kuntoutukseen tulee olla ensisijaista työkyvyttömyyseläkkeeseen nähden. Ammatillisena kuntoutuksena nuori voi saada muun muassa ammattikoulutusta, työ- ja koulutuskokeiluja, kuntoutustutkimuksia. Seuraavassa tarkastelemme käytettävissä olevien tilastotietojen, Kela/THL-yhteisrekisterin1 ja tutkimusten avulla, miltä 18–24-vuotiaiden taloudellisessa marginaalissa olevien nuorten tilanne näyttää kuntoutusrahan ja kuntoutuksen suhteen sekä mitä tiedetään nuorten ammatillisen kuntoutuksen toteutumisesta.

Nuoret toimeentulotuen tai/ja kuntoutusrahan saajina

Perus- ja vähimmäisturvan2 saanti on nuorilla aikuisilla muita ikäryhmiä yleisempää. Vaikka tarkastelun ulkopuolelle jätetään vahvasti ikään sidoksissa olevat opintotuki ja perheetuudet, perusturvaetuuksia saavat eniten alle 30-vuotiaat miehet ja naiset (Hannikainen-Ingman ym. 2012). Ensisijaisen perusturvan riittämättömyyden takia nuoret aikuiset joutuvat turvautumaan viimesijaiseen toimeentuloturvaan, toimeentulotukeen, muuta väestöä useammin (kuvio 1). Ikäluokan kokoon suhteutettuna 18–19-vuotiaista 12,4 prosenttia (16 857 henkilöä) ja 20–24-vuotiaista 15,4 prosenttia (50 308 henkilöä) sai toimeentulotukea vuoden 2010 lopussa. Koko väestöstä osuus oli 7 prosenttia. Tarkasteltaessa viimeistä 20 vuotta havaitaan, että 1990-luvun laman seurauksena syntyi piikki toimeentulotuen saajien määrässä. Sittemmin tuen saajien määrä lähti laskuun ja noin vuodesta 2005 tukea saaneiden määrät ovat pysytelleet suunnilleen samalla tasolla. Koko 20 vuoden ajan nuorilla aikuisilla on tuen saanti ollut ikäryhmän kokoon suhteutettuna vanhempia ikäryhmiä yleisempää. Toimeentulotuen saajien tuloköyhyyttä tutkittaessa on myös havaittu, että se on yleistynyt eniten juuri nuorimmissa ikäryhmissä. Vuonna 2010 tuloköyhäksi määrittyi yli 70 prosenttia toimeentulotukea saaneista alle 25-vuotiaista nuorista. 1990-luvun alussa osuus oli noin 30 prosenttia (Kuivalainen & Sallila 2012, tulossa). Nuori voi saada kuntoutusrahaa ja kuntoutusta silloin, kun hänen työkykynsä on sairauden tai vamman vuoksi heikentynyt. Kelan kuntoutustilaston mukaan Suomessa oli 7389 kuntoutusrahaa saavaa alle 25-vuotaista nuorta vuonna 2011. Osa tarkastelemiam-

Kela/THL-yhteisrekisteri tarkoittaa Kelan etuustietojen ja THL:n toimeentulotukirekisterin tietojen yhdistämistä marraskuun viimeisen päivän tilanteen mukaan. Viimeinen tällainen yhdistelty aineisto on vuodelta 2009.

1

Perus- ja vähimmäisturvan käsitteiden välinen ero on jonkin verran häilyvä ja niitä käytetään monesti toistensa synonyymeina. Ehkä yleisimmin perusturvan määrittelyn perusteena on käytetty perustuslain 19 §:n 2 momentissa lueteltuja sosiaalisia riskejä, joiden osalta yhteiskunnan on taattava perustoimeentulon turva. Näin olleen perusturvaetuuksiin luettaisiin ainakin kansaneläke, yleinen perhe-eläke, työttömien peruspäiväraha ja työmarkkinatuki sekä sairausvakuutuksen ja vanhempainrahan vähimmäispäivärahat. Vähimmäisturvaan kuuluviksi etuuksiksi luetaan sen sijaan yleensä perustuslain 19 §:n 1 momentin viimesijaiset, perhekohtaiset ja tarveharkintaiset toimeentulotuki ja asumistuki.

2

 Kuntoutus 4 | 2012 

49


35 30 25 20 % 15 10 5 0

1990 1995 2000 2005 2009 2010 18-19-vuotiaat

20-24-vuotiaat

Koko väestö

Kuvio 1. Toimeentulotukea saaneet nuoret aikuisetjajakoko kokoväestö väestö1990–2010 1990–2010(% (% ikäryhmästä) Kuvio 1. Toimeentulotukea saaneet nuoret aikuiset (Tilastoraportti 43/2011, THL)

ikäryhmästä) (Tilastoraportti 43/2011, THL) (voitteko poistaa kuvan sisältä Kuvio 1… tekstin, en saa itse tehtyä poistoa?)

Yli kolmasosa (409 henkilöä) tämän ikäisistä me nuoria toimeentulotuen asiakkaita siirtyy oli saanut toimeentulotukea ainakin yhtenä kuntoutusrahan saajiksi. Tutkittua tietoa näistä siirtymistä ei ole. Sen sijaan käytettävis- kuukautena vuoden aikana. 18–19-vuotiaista kuntoutusrahan saajista toimeentulotukea oli sä on poikkileikkaustietoa niistä 18–24-vuokuuluviksi etuuksiksi luetaan jotka sen sijaan yleensä kuntoutusrahaa perustuslain 19 §:n 1 momentin viimesijaiset, perhekohtaiset ja tarveharkintaiset saanut kaikkiaan 15 prosenttia (238 henkilöä), tiaista nuorista, saivat toimeentulotuki ja asumistuki. mutta ainoastaan kaksi prosenttia (38 henkija sekä toimeentulotukea että kuntoutusrahaa löä) heistä oli saanut sitä vähintään 10 kuuvuonna 2009. Kela/THL -yhteisrekisterin mukautta vuoden aikana. 25 vuotta täyttäneisiin kaan vuoden 2009 marraskuun lopussa Suokuntoutusrahan saajiin verrattuna molemmismessa oli kaikkiaan 2775 kuntoutusrahaa saasa nuorten ikäryhmissä toimeentulotuen saanti vaa 18–24-vuotiasta nuorta. Miehiä heistä oli oli yleisempää, mutta 25 vuotta täyttäneissä oli 55 ja naisia 45 prosenttia. Kyseiseen ikäluoksuhteellisesti hieman enemmän pitkäkestoiseskaan kuuluvista nuorista kuntoutusrahan saati tukea saaneita kuin alle 20-vuotiaissa. jista noin 56 prosenttia (1564 henkilöä) oli alle Taloudellisesti tarkasteltuna kuntoutusra20-vuotiaita. ha ei siis takaa kaikille nuorille riittävää toiKuntoutusrahalla olevien nuorten taloumeentuloa vaan heillä on tarvetta jopa pitdellista pärjäämistä voidaan arvioida tarkastekäkestoiseen toimeentulotukeen. Tilapäiseen lemalla heidän tarvettaan toimeentulotukeen. toimeentulotukeen joudutaan turvautumaan Kuntoutusrahaa vuoden 2009 marraskuun tätäkin useammin. lopussa saaneista 18–24-vuotiaista nuorista Oletettavasti vain pieni määrä nuorista toi315 eli 11,4 prosenttia sai samana ajankohtameentulotuen saajista pääsee kuntoutukseen na myös toimeentulotukea. (vrt. nuorten toimeentulotuen saajien kokoKuntoutusrahaa saaneilla nuorilla toimeentulotuen kesto liittyy nuoren ikään (kuvio naismäärä). Kaikilla nuorilla toimeentulotuen saajilla ei ole kuntoutuksen tarvettakaan, mut2). 20–24-vuotiaista kuntoutusrahan saajista ta ilmeisesti viimesijaisen tuen varassa olevien noin kymmenen prosenttia (123 henkilöä) sai nuorten kohdalla kuntoutusasia tulee harvoin toimeentulotukea vuonna 2009 pitkäaikaisesedes keskusteluun. Tutkittua tietoa tästä ei ole. ti eli vähintään 10 kuukautta vuoden aikana.

50  Kuntoutus 4 | 2012


25-

20-24

18-19

0 10 20 30 40 50 60 70 80 90 100 %

Ei toimeentulotukea

1-5 kk

6-9 kk

10-12 kk

Kuvio 2. Toimeentulon saannin kesto kuntousrahaa saaneilla iän mukaan 2009 (%) (Kela/THL-yhteisrekisteri 2009) Kuvio 2. Toimeentulon saannin kesto kuntousrahaa saaneilla iän mukaan

2009 (%)

(Kela/THL-yhteisrekisteri 2009) (voitteko poistaa kuvan sisältä Kuvio 2… tekstin, en saa itse tehtyä poistoa?)

Kuntoutusraha – nuorten kuntoutus

taustalla on useimmiten synnynnäisiä vamKuntoutusrahakauden aikana nuorelle järjes- moja mutta yhä useammin myös nuorten mietetään tehostettuja toimia työkyvyn arvioimi- lenterveyteen liittyvät syyt selittävät eläkkeelKuntoutusrahaa saaneilla nuorilla toimeentulotuen kesto liittyy nuoren ikään (kuvio 2). 20– le siirtymistä. Ammatillisen kuntoutuksen ja seksi ja työhön siirtymisen mahdollistamiseksi. Miten kuntoutusrahalla ja kuntoutuksessa koulutuksen tukitoimet kuntoutusrahakauden 24-vuotiaista kuntoutusrahan saajista noin kymmenen prosenttia (123 henkilöä) sai olleille nuorille käy? Siirtyvätkö nuoret työ- aikana eivät siten johda lain tarkoituksen mutyömarkkinoille ja palkkatyöelämän suuntaan vaivuonna onko suuntana enem- kaisesti toimeentulotukea 2009 pitkäaikaisesti elinuoria vähintään 10 kuukautta vuoden aikana. Y hön. Tutkijat toteavat (Koskenvuo ym. 2011), mänkin työkyvyttömyyden varmistuminen? kolmasosa henkilöä) tämän oli saanut toimeentulotukea yhtenä sairauden tai vamman luonneainakin selvästikin Kelassa on(409 tutkittu (Koskenvuo ym.ikäisistä 2011) että nuorten (16–25-vuotiaat) kuntoutusrahan vaikuttaa siihen, siirtyykö nuori kuntoutusrakuukautena 18–19-vuotiaista kuntoutusrahan saajista toimeentulotukea oli hakauden jälkeen työkyvyttömyyseläkkeelle saantia ja senvuoden jälkeistä aikana. työkyvyttömyyseläkvai ei.mutta Tutkimustietoa ei ole siitä,prosenttia missä mää-(38 keelle viiden vuoden (2005–2009) saanutsiirtymistä kaikkiaan 15 prosenttia (238 henkilöä), ainoastaan kaksi seurantajakson ajan. Tulosten mukaan suurin rin työpaikkojen niukalla tarjonnalla, työelämän vaatimuksilla, työyhteisöjen taitäyttäneisi osa nuoristaheistä kuntoutusrahaa siirtyi 10 henkilöä) oli saanutsaaneista sitä vähintään kuukautta vuoden aikana. asenteilla 25 vuotta seurannassa työkyvyttömyyseläkkeelle (51,6 muilla riittämättömillä tukitoimilla on vaikukuntoutusrahan verrattuna molemmissa nuorten ikäryhmissä toimeentulotuen saanti nuorten siirtymiseen työelämän %) tai työttömäksisaajiin työnhakijaksi (42,7 %). tusta näiden Eläketurvakeskuksen ja Kelan yhteistilastoi- ulkopuolelle. oli yleisempää, mutta 25 vuotta täyttäneissä oli suhteellisesti hieman enemmän Iän myötä yhä suurempi osa nuorista ja hin perustuen on todettu, että vuonna 2009 nuorista aikuisista tulee työkyvyttömäksi matyökyvyttömyyseläkkeelle siirtyi 1778 pitkäkestoisesti tukea saaneita kuin alle alle 20-vuotiaissa. 25-vuotiasta nuorta. Suurin piirtein saman sennuksen ja sen seurannaisvaikutusten vuokverran siirtyi eläkkeelle myös 26–34-vuotiai- si. Nuorimmassa ikäluokassa (16–24-vuotiaat) ta. Kaikkiaan vuoden 2009 lopussa työkyvyt- masennus on työkyvyttömyyden diagnoosiTaloudellisestisaitarkasteltuna kuntoutusraha siiskahdeksannella takaa kaikillenuorella, nuorille25–29-vuoriittävää tömyyseläkettä 20 190 ikäryhmään 16–34 naeijoka kuuluvaa henkilöä, mikä tarkoittaa 1,6 pro- tiaista jo useammalla kuin joka kolmanneltoimeentuloa vaan heillä on tarvetta jopa pitkäkestoiseen toimeentulotukeen. Tilapäiseen senttia kyseisen ikäryhmän väestöstä. (Gould la ja 30 vuotta täyttäneistä useammalla kuin joka toisella. Luvut herättävät monia kysy& Nyman 2010.) toimeentulotukeen joudutaan turvautumaan tätäkin useammin. Työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen myksiä liittyen niin nuorten osatyökykyisten

Oletettavasti vain pieni määrä nuorista toimeentulotuen saajista pääsee kuntoutukseen (vrt.  Kuntoutus 4 | 2012 

51

nuorten toimeentulotuen saajien kokonaismäärä). Kaikilla nuorilla toimeentulotuen saajilla


asemaan työmarkkinoilla kuin mielenterveyspalveluihinkin. On esitetty, että nuorten mielenterveyspalveluissa hoitojen aloitus on viivästynyt, hoidot ovat jääneet liian lyhyiksi tai nuorten tuki ja ohjaus ovat jääneet riittämättömiksi. (Raitasalo & Maaniemi, 2011, 9.) Työ-, koulutus- ja talouselämän kilpailullisten rakenteiden koveneminen ja sen tuottamien ”tulevaisuuspaineiden” vaikutuksia nuorten mielenterveyteen voidaan vain arvailla. Entä millaista kuntoutusta nuoret saavat kuntoutusrahakauden aikana? Kelan kuntoutustilaston (2012, 54) mukaan vuonna 2011 nuoria (16–24-vuotiaat) vajaakuntoisia ammatillisen kuntoutuksen asiakkaita oli koko maassa 5064. Näistä valtaosa sai ammatillisena kuntoutuksena ammattikoulutusta (3830); muita toimenpiteitä olivat korkeakouluopiskelu (286), ammatilliset kuntoutuskurssit (264), työ- ja koulutuskokeilut (250), vaikeavammaisten apuvälineet (213), työhönvalmennus (179) ja kuntoutustutkimus (175). Niin sanottuja kuntoutustarveselvityksiä tehtiin hyvin vähän (23) kyseessä olevan ikäluokan nuorille. Nuorten psykoterapiaa sai 2813 nuorta. Työja elinkeinohallinnon ammatillisen kuntoutuksen osalta ei ole vastaavia tietoja saatavilla. Monin eri tavoin oirehtivan nuoren pääsy Kelan ammatilliseen kuntoutukseen on käytännössä mahdotonta, ellei taustalla ole diagnosoitua sairautta, vajaakuntoisuutta tai vammaa. Psykososiaaliset ja sosiaaliset vaikeudet ovat kuntoutukseen valikoitumisessa riittämättömiä perusteita, vaikka oirehtivan nuoren myöhempi tulevaisuus rakentuu paljolti sosiaaliseen selviytymisen varaan. Yhtenä ratkaisuyrityksenä nuorten työkyvyn tukemisessa voidaan pitää Kelan järjestämän nuorten psykoterapian lisäämistä. Tarvetta olisi selvästi myös ammatillisen kuntoutuksen eri toimenpiteiden runsaammalle käytölle: esimerkiksi kuntoutustarveselvitykset, kuntoutustutkimukset tai työkokeilut ovat sittenkin aika harvinaisia interventioita nuorten tilanteissa. Kuitenkin esimerkiksi ammattikoulutus nuorten ammatillisena kuntoutuksena voi lisätä nuoren myöhempää kuulumista työvoimaan ja siirtymät työelämän ulkopuolelta takaisin työvoimaan ovat sen myötä

52  Kuntoutus 4 | 2012

mahdollisia (Lind, 2010). Siirtymien onnistuneisuutta selittää osaltaan kulloinkin vallitseva työllisyystilanne ja työn tarjonta. Nuorten kuntoutuminen – heidän opiskelunsa ja työkykynsä palautuminen – on kuitenkin aina pitkällä aikavälillä merkittävää vaikka ammatillisen kuntoutuksen välittömät vaikutukset jäisivätkin pieniksi (ks. myös Lind & Aaltonen 2009). Nuoren toiminta- ja työkykyä arvioivaa ja vahvistavaa kuntoutuksellista orientaatiota tarvitaan syrjäytymisen varhaisissa vastatoimissa. Jos kuntoutus auttaa nuorta alentuneen työkyvyn tilanteissa kiinnittymään työn ja koulutuksen yhteisöihin, toimii kuntoutus merkityksellisenä työelämään siirtymisen väylänä niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta. Ammatillisen kuntoutuksen kohdentumista, interventioita ja niiden vaikutuksia olisi tarpeen tutkia monissa vaikeuksissa olevien nuorten näkökulmasta. Jo viitisen vuotta sitten on esitetty esimerkiksi kuntoutustutkimusten laajempaa soveltamista tärkeiden siirtymien – kuten peruskoulusta ammatillisiin opintoihin tai ammatillisesta koulutuksesta työelämään – yhteydessä silloin, kun nuorella on näissä kriittisissä vaiheissa toimintakyvystä aiheutuvia vaikeuksia. On myös esitetty, että nuoren sosiaaliseen toimintakykyyn liittyvät vaikeudet tulisi nykyistä selkeämmin hyväksyä kuntoutuksen perusteeksi. (Syrjäytymisvaarassa olevien …2007, 69.) Yhteiskuntatakuun myötä tämä peruste tulee oletettavasti yhä ajankohtaisemmaksi. Nuorten toimijuuden pohdintaa

Nuorten työmarkkinakansalaisuus on suhdanneherkkää ja tämä ilmenee heidän työllisyystilanteensa epävakautena erityisesti laman olosuhteissa. Yhä tukalammaksi tulee niiden nuorten tilanne, joilla on työhön tai koulutukseen liittyvien vaikeuksien taustalla alentunut työ- ja toimintakyky. Nuorten taloudelliset ja terveydelliset selviytymisongelmat näkyvät nuorten toimijuuden eriarvona yhteiskunnassa. Sosiologisesti toimijuus on tietoista osallistumista ja mukaan menemistä. Lisäksi se on tietoisuutta omasta asemasta ja


siihen liittyvistä vapauksista ja velvollisuuksista yhteiskunnassa (Sulkunen 2012; Törrönen 2001). Toimijuuden eriarvon siemeniä on niissä sosiaalisissa rakenteissa, joissa nuori kasvaa ja elää. Tukea ja vastaantuloa tarvitaan varsinkin rakenteellisella tasolla (kuten koulutus, toimeentulo, työmarkkinat) mutta myös yksilön arjessa. Kuntoutus voisi olla, yhteiskuntatakuun hengessä, nykyistä paljon pontevampi ja keskeisempi tuki taloudellisesti ja terveydellisesti eriarvoistuville nuorille. Kuntoutuksen vaikutukset ovat aina rajallisia, mutta ne voivat olla niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta merkityksellisiä. Työ- ja toimintakyky on nuoren toimijuuden yksilöllistä pääomaa, ja siihen voidaan vaikuttaa myös kuntoutuksella. Tarvitaan jatkotutkimusta muun muassa seuraavista teemoista: kuntoutusjärjestelmän toimivuus työn ja koulutuksen ulkopuolella olevien nuorten tilanteissa, nuorten ammatillinen/sosiaalinen kuntoutus ja yhteiskuntatakuu, sekä kuntoutuksen kannusteet ja nuoren toimeentulo. Olisi myös syytä arvioida maamme kuntoutuspolitiikkaa: onko meillä sellaista – ja miten se ottaa huomioon terveydellisesti, taloudellisesti ja työmarkkinallisesti syrjässä olevaa nuorta sukupolvea? YTT, dosentti Vappu Karjalainen, erikoistutkija, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos VTM Katri Hannikainen-Ingman, tutkija, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

Lähteet Aho S, Pitkänen S, Vanttaja M (2012) Nuorten työmarkkinatukioikeus ja koulutukseen hakeutuminen. Työmarkkinatuen saamisen edellytyksenä olevan kouluttautumisvelvoitteen arviointitutkimus. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja, Työ ja yrittäjyys 3/2012. Bonvin J-M, Moachon E (2008) Social integration policies for young marginalized: a capability approach. Social Work & Society, Volume 6, Issue 2, 2008: 296-305. Fahmy E (2008) Tackling youth exclusion in the UK: challenges for current policy and practice. Social Work & Society, Volume 6, Issue 2, 2008:279-288. Finn D (2003) The “employment-first” welfare state:

lessons from the New Deal for young people. Social Policy & Administration Vol. 37, No. 7, December 2003: 709-724 Gould R & Nyman H (2010) Nuorene työkyvyttömyyseläkkeelle. Työeläke 5/2010: 14-15 Hannikainen-Ingman K, Hiilamo H, Honkanen P, Kuivalainen S, Moisio P (2012) Perus- ja vähimmäisturvan yleisyys ja päällekkäisyys 2000–2009. Kelan tutkimusosasto, Nettityöpapereita 33/2012. Kela/THL-yhteisrekisteri 2009. Kelan kuntoutustilasto 2011. Suomen virallinen tilasto. Sosiaaliturva 2012. Kela. Koskenvuo K, Hytti H, Autti-Rämö I (2011) Seurantatutkimus nuorten kuntoutusrahasta ja työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisestä. Kuntoutus 3/2011: 22–30. Kuivalainen S, Sallila S (2012) Toimeentulotuen saajien köyhyys ja toimeentulotuen köyhyyttä vähentävä vaikutus 1990–2010. Tulossa. Laki Kansaneläkelaitoksen kuntoutuksesta 566/2005 Laki toimeentulotuesta 1412/1997 Lind J (2010) Ammattikoulutusta Kelan kuntoutuksena vuonna 2003 saaneiden työ- ja eläketilanteen rekisteriseuranta vuosina 2003–2006. Kelan tutkimusosasto, Nettityöpapereita 17/2010. Lind J & Aaltonen T (2009) Nuorilla opiskelu- ja työkyky paranevat ka masennuslääkitys vähenee psykoterapiakuntoutuksen jälkeen. Kelan tutkimusosasto, Nettiartikkeleita 3/2009. Mac Donald R( 2008) Disconnected youth? Social exclusion, the ”underclass”& economic marginality. Social Work & Society, Volume 6, Issue 2, 2008: 236–248 Myrskylä P (2011) Nuoret työmarkkinoiden ja opiskelun ulkopuolella. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja, Työ ja yrittäjyys 12/2011. Nuorten yhteiskuntatakuu 2013. TEM- raportteja 8/2012. Palola E, Hannikainen-Ingman K, Karjalainen V (2012) Nuoret koulutuspudokkaat sosiaalityön asiakkaina. Tapaustutkimus Helsingistä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Raportti 29/2012. Raitasalo R, Maaniemi, K (2011) Nuorten mielenterveyden häiriöiden aiheuttamat sairauspoissaolot ja työkyvyttömyys vuosina 2004–2009. Kelan tutkimusosasto, Nettityöpapereita 23/2011. Syrjäytymisvaarassa olevien vajaakuntoisten nuorten kuntoutustarpeen arviointi. Sosiaali- ja terveysturvan katsauksia73/2007. Toimeentulotuki 2010. Tilastoraportti 43/2011. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

 Kuntoutus 4 | 2012 

53


KATSAUS

Jaakko Harkko Mika Ala-Kauhaluoma Tuula Lehikoinen

Keitä ovat vaikeasti Työllistyvät ja tarvitsevatko he sosiaalista kuntoutusta? Johdanto

Avoimien työmarkkinoiden ulkopuolelle jääneillä on kohonnut riski jäädä pysyvästi työmarkkinoiden marginaaliin tai ulkopuolelle ja sen kautta pysyvään tuloköyhyyteen muun muassa sosiaalisten ongelmien, sairauden tai vajaakuntoisuuden vuoksi. Pitkään kestänyt työttömyys vaikeuttaa osaltaan ammattitaidon ylläpitämistä ja uuden ammattitiedon oppimista, mikä puolestaan edelleen vaikeuttaa työttömän työllistymistä. Olennaista työttömyyden ja syrjäytymisen kytköksessä on työttömyyden kesto. Osa pitkään työttömänä olleista palaa työhön. Kolme vuotta tai pidempään työttömänä olleista yli puolella työttömyyskausi päättyi työllisyyteen, tosin mahdollisesti vasta pitkän ajan jälkeen (Aho & Koponen 2008). Ammatillista kuntoutusta tarkastellut Karjalainen (2011) toteaa, että pitkään työttömänä olleiden kuntoutustarpeen osalta liikutaan ammatillisen ja sosiaalisen kuntoutuksen välimaastossa. Pitkään työttömänä olleilla ongelmat saattavat liittyä niin toimeentuloon, terveyteen kuin sosiaaliseen selviytymiseen. Kuntoutujat ovat eri järjestelmien välissä: kuntoutusjärjestelmä tunnistaa heidät huonosti ja kuntoutusjärjestelmän prosessit eivät tue onnistuneiden kuntoutusväylien syntymistä. Vuoden 2006 työmarkkinatuen uudistuksen yksi painopiste oli kuntien saaminen tehokkaammin mukaan pitkäaikaistyöttömien työllistämiseen ja aktivointiin. Käytännössä

54  Kuntoutus 4 | 2012

tämä tarkoitti sitä, että yli 500 päivää työmarkkinatukea saaneiden passiivisen työttömyysajan tuen rahoittajiksi tulivat valtio ja kunta puoliksi. Tässä katsauksessa esiteltävän tutkimuksen kohderyhmänä on kunnan osarahoittamaa työmarkkinatukea saavat helsinkiläiset, joita kutsutaan myös ”vaikeasti työllistyviksi” (laki julkisista työvoimapalveluista 1295/2002). Kunta rahoittaa osan vaikeasti työllistyvien työmarkkinatuesta työttömyysturvalain perusteella. Määrittely vaikeasti työllistyväksi jatkuu siihen asti, kun henkilö täyttää työssäoloehdon. Tämän jälkeen henkilö voi palata uudelleen vaikeasti työllistyväksi vasta uuden täyden peruspäivärahakauden ja valtion rahoittaman 500 työmarkkinatukipäivän jälkeen. Katsauksessa esitetään tuloksia rekisteripohjaisesta poikkileikkaustutkimuksesta, jonka kohteena ovat kunnan osarahoittamaa työmarkkinatukea saavat eli vaikeasti työllistyvät helsinkiläiset. Tutkimushankkeen taustalla on Helsingin kaupungin työllistämistoimikunnan aloite selvittää helsinkiläisten vaikeasti työllistyvien työmarkkina-asemaa rekisteritietojen avulla ja käyttää saatuja tuloksia kaupungin työllisyyspolitiikan kehittämistyön tukena. Hanke on raportoitu kokonaisuudessaan Helsingin kaupungin tietokeskuksen sarjassa (Harkko, Lehikoinen & Ala-Kauhaluoma 2012). Katsaus keskittyy vaikeasti työllistyvien henkilöiden taustatekijöiden selvittämiseen, erityisesti kohderyhmän osatyökykyisyyden


ja kuntoutukseen osallistumisen näkökulmista. Katsauksen peruskysymys kuuluu: keitä ovat ne henkilöt, jotka kaikista yhteiskunnan toimista huolimatta ovat pitkittyneesti työttömänä? Katsauksen lopuksi pohditaan, onko kohderyhmä lähtökohdiltaan keskeinen osa sosiaalisen kuntoutuksen ”perusjoukkoa”. Tutkimuksen toteutus

Tutkimuksen kohderyhmän muodostivat helsinkiläiset, jotka saivat kunnan osarahoittamaa työmarkkinatukea lokakuussa 2010. Perusjoukko poimittiin Kelan rekisteritietojen avulla. Aineiston perusjoukon koko oli 5267 henkilöä ja aineisto kerättiin koko perusjoukosta. Aineisto koostuu Helsingin kaupungin sosiaalitoimen, Kelan, työ- ja elinkeinohallinnon sekä Tilastokeskuksen rekisterien tiedoista: henkilöiden sosiodemografisista taustoista, työllisyys- ja työttömyyshistoriasta, vajaakuntoisuudesta ja pitkäaikaissairastavuudesta sekä toimeentulosta. Aineiston kokoajana toimi Tilastokeskus. Tilastokeskuksen rekistereistä poimittiin taustatietoja kuten syntymävuosi, sukupuoli, koulutus, äidinkieli sekä vuositietoja pääasiallisesta toiminnasta ajanjaksolta 1990–2010. Pääasiallisella toiminnalla viitataan henkilön työllisyystilanteeseen vuoden viimeisellä viikolla. Palveluhistoriaa kuvaavat tiedot rajattiin pääosin ajanjaksolle 1.1.2006–31.12.2010. Työnhakuun liittyvinä tietoina olivat työllistämispäätökset ja työvoimakoulutukset, työttömyyden vuosittainen kertymä sekä mahdollinen merkintä vajaakuntoisuudesta. Kelan rekisteristä aineistoon sisällytettiin tietoja etuuksista: kuntoutus- ja eläkehakemukset sekä tietoja pitkäaikaissairauksista (erityiskorvattavat lääkkeet). Helsingin sosiaalitoimen tiedoista oli mukana sosiaalitoimen ja päihdekuntoutuksen asiakkuustietoja. Aineiston vahvuutena on mahdollisuus tarkastella työttömyyden ja työmarkkinasiirtymiä tukevien palveluiden kokonaisuutta suhteellisen laaja-alaisesti, kun työhallinnon työmarkkinatoimenpiteitä tarkastellaan yh-

dessä Kelan ja sosiaalitoimen asiakkuuksien ja kuntouttavien toimenpiteiden kanssa. Tämä tuo hallinnonalakohtaiseen tarkasteluun verrattuna merkittävää lisäinformaatiota. Lisäksi aineiston avulla on mahdollista tutkia toimenpidehistorioiden sekä henkilöiden vajaakuntoisuuden, pitkäaikaissairastavuuden ja taustatekijöiden yhteyksiä sekä arvioida kohderyhmän toimeentuloa. Tulokset

Valtakunnallisesti kuntasektori maksoi vuonna 2010 työmarkkinatukea 144 miljoonaa euroa, mistä Helsingin osuus kyseisenä vuonna oli 17 miljoonaa euroa. Koko maassa oli vuonna 2010 yhteensä 70 000 vaikeasti työllistyvää, joista Helsingissä asui kahdeksan tuhatta (Kelasto 2012). Viimeisten vuosien aikana vaikeasti työllistyvien määrät ovat olleet Helsingissä lievästi laskusuunnassa. Osa-rahoitteisesti korvattuja päiviä oli kyseisenä vuonna keskimäärin 159 päivää työtöntä kohden. Aktivointitoimien toteutusta kuvaa tieto, että lokakuussa 2010 kaikista 500 päivää tai yli työmarkkinatukea saaneista henkilöistä 25 prosenttia oli kyseisellä hetkellä aktiivitoimenpiteessä eli väliaikaisesti vaikeasti työllistyvien ryhmän ulkopuolella (emt.). Helsingin vaikeasti työllistyvistä työttömistä 57 prosenttia oli miehiä. Koko kaupungin 20–65-vuotiaista asukkaista 48 prosenttia oli miehiä (Taulukko 1). Vaikeasti työllistyvät olivat keskimäärin vanhempia kuin kunnan väestö: 14 prosenttia heistä oli alle 35-vuotiaita, kun taas 39 prosenttia helsinkiläisistä työikäisistä oli alle 35-vuotiaita. Vaikeasti työllistyvistä yli 50-vuotiaita oli kymmenen prosenttiyksikköä enemmän kuin koko helsinkiläisten työttömien ryhmässä. Helsingissä asuvat vaikeasti työllistyvät olivat keskimäärin muualla Suomessa asuvia vaikeasti työllistyviä vanhempia. Tämä näkyi erityisesti nuorten vaikeasti työllistyvien matalampana osuutena (ks. Kelasto 2012). Valtaosalla vaikeasti työllistyvistä helsinkiläisistä (63 %) äidinkieli oli suomi ja 34 prosentilla muu kuin suomi tai ruotsi. Kohderyhmän kotimaan- ja vieraskieliset erottuivat

 Kuntoutus 4 | 2012 

55


Taulukko 1. Helsinkiläisten 20–64-vuotiaiden ja vaikeasti työllistyvien sosiodemografiset tiedot; lukumäärä (N) ja %-osuus

Helsinkiläiset 20–64-v. N %

Vaikeasti työllistyvät N (5267) %

Sukupuoli * Mies 186730 48,0

3023 57,4

Nainen

2244 42,6

201987 52,0

Ikä * 20–34

153006 39,4

727 13,8

35–49

122050 31,4

2225 42,2

50–64

113661 29,2

2315 44,0

Äidinkieli * Suomi

322928 82,7

Ruotsi

20212 5,2

Muu

47220 12,1

3331 63,2 153 2,9 1783 33,9

Koulutusaste ** Korkeintaan perusaste

117 609

28,0

2156

40,9

Keskiaste, yo

149 882

35,7

2020

38,4

Korkea-aste

151855 36,2

1091 20,7

* Helsingin 20–64-vuotias väestö 2010. Lähde: Aluesarjat (2012) ** Helsingin 15–64-vuotias väestö 2010 Lähde: Aluesarjat (2012)

toisistaan selkeästi sukupuolen mukaan: kotimaankielisistä 38 prosenttia oli naisia, kun vieraskielisistä 52 prosenttia oli naisia. Kotimaankieliset olivat myös vieraskielisiä vanhempia. Kotimaankielisistä 20 prosentilla oli tieto alaikäisistä lapsista ja vieraskielisistä 54 prosentilla. Kuviossa 1 on esitetty vuosien 1990–2010 työllisten ja työttömien osuudet niistä vaikeasti työllistyvistä, joilla on tieto pääasiallisesta toiminnasta kyseisenä vuonna ja jotka olivat kyseisenä vuonna työikäisiä. Kuvio havainnollistaa työllisten osuuden laskua yli 60 prosentista alle 10 prosenttiin vuosien 1990 ja 2010 välillä. Vastaavasti näkyy työttömien osuuden kasvu alle 10 prosentista yli 75 prosenttiin. Lähes kaikista kotimaankielisistä oli tieto pääasiallisesta toiminnasta vuodesta 1990 alkaen. Vieraskielisten ryhmä näyttäisi koostuvan pääosin vuoden 1990 jälkeen maahan muuttaneista. Vain viidellä prosentilla vieraskielisistä oli tieto pääasiallisesta toi-

56  Kuntoutus 4 | 2012

minnasta vuonna 1990. Tieto pääasiallisesta toiminnasta oli 45 prosentilla vuonna 1995, 71 prosentilla vuonna 2000 ja 95 prosentilla vuonna 2005. Työttömyyden pitkittymistä tarkasteltiin myös luokittelemalla tietoa pääasiallisesta toiminnasta. Henkilöiksi, joiden työttömyys on pitkittynyt, määriteltiin ne työnhakijat, joilla oli työttömyys pääasiallisena toimintana vähintään kolmena vuotena vuosina 2005–2009. Kyseinen ryhmä muodosti kaksi kolmannesta kohdejoukosta (67 %). Sosiodemografiset muuttujat olivat suhteellisen voimakkaasti yhteydessä työttömyyden pitkittymiseen (Kuvio 2). Iäkkäämmillä henkilöillä oli nuorempia useammin pitkittynyttä työttömyyttä ja miehillä naisia useammin. Vieraskielisillä oli kotimaankielisiä harvemmin pitkittyneen työttömyyden historiaa. Keskiasteen tai korkeamman tutkinnon suorittaneilla oli korkeintaan perusasteen suorittaneisiin verrattuna harvemmin pitkittynyttä työttömyyttä.


vuonna 1990. Tieto pääasiallisesta toiminnasta oli 45 prosentilla vuonna 1995, 71 prosentilla vuonna 2000 ja 95 prosentilla vuonna 2005. 90% 90%

80% 80% 70% 70% 60% 60% 50% 50% Työll.osuus % % Työll.osuus

40% 40%

Tyött. osuus %% Tyött. osuus

30% 30% 20% 20% 10% 10%

2009 2009 2010 2010

2007 2007 2008 2008

2005 2005 2006 2006

2003 2003 2004 2004

2001 2001 2002 2002

1999 1999 2000 2000

1997 1997 1998 1998

1995 1995 1996 1996

1994 1994

1993 1993

1992 1992

1990 1990 1991 1991

0% 0%

Kuvio 1. Kunnan osarahoittamaa työmarkkinatukea lokakuussa 2010 Kuvio 1. Kunnan osarahoittamaa työmarkkinatukea lokakuussa 2010saaneiden saaneidentyöllisten työllisten ja ja työttömien osuudet % -osuus työttömien osuudetvuosina vuosina1990–2010; 1990‒2010; %-osuus

Myös perheasema vaikutti: avio- tai avoliitto ja terveyteen liittyviä rekisteritietoja. Laissa Työttömyyden pitkittymistä myös luokittelemalla tietoa pääasiallisestavajaakuntoiseltoiminnasta. suhteessa naimattomiin sekätarkasteltiin alle 18-vuotiaat julkisesta työvoimapalvelusta lapset suhteessa niihin, joilla ei ollut lapsia, la työnhakijalla tarkoitetaan henkilöasiakasHenkilöiksi, joiden työttömyys on pitkittynyt, määriteltiin ne työnhakijat, joilla oli työttömyys toimi työttömyyden pitkittymistä ehkäisevä- ta, jonka mahdollisuudet saada sopivaa työtoimintana vähintään kolmena vuotena vuosina 2005‒2009. Kyseinen ryhmä näpääasiallisena tekijänä. tä, säilyttää työ tai edetä työssä ovat huomatTaulukossa 2 kuvataan vajaakuntoisuuteen tavasti vähentyneetmuuttujat asianmukaisesti todetun muodosti kaksi kolmannesta kohdejoukosta (67 %). Sosiodemografiset olivat suhteellisen voimakkaasti yhteydessä työttömyyden pitkittymiseen (Kuvio 2). Iäkkäämmillä henkilöillä oli 85%

nuorempia useammin pitkittynyttä työttömyyttä ja miehillä naisia useammin. Vieraskielisillä oli 79,3%

80% kotimaankielisiä harvemmin pitkittyneen työttömyyden historiaa. Keskiasteen tai korkeamman

tutkinnon suorittaneilla oli korkeintaan perusasteen suorittaneisiin verrattuna harvemmin 75%

71,3%

69,8% vaikutti: aviopitkittynyttä työttömyyttä. Myös tai avoliitto68,7% suhteessa naimattomiin 69,6%perheasema 68,9% 70%

sekä alle 18-vuotiaat lapset suhteessa niihin, joilla ei65,6% ollut lapsia, toimi työttömyyden pitkittymistä 65%

ehkäisevänä tekijänä. 63,1% 60%

61,0%

62,2%

57,1%

53,8%

55% 50% Ikä (50-64) (50-64) Ikä

Sukupuoli Sukupuoli (nainen) (nainen)

Äidinkieli (suomi Äidinkieli (suomi Koulutus Koulutus /ruotsi (vähintään / ruotsi) (vähintään keskiaste) keskiaste)

Kuuluu pylvään otsikon mukaiseen Kuuluu pylvään otsikon mukaiseenryhmään ryhmään

Siviilisääty v.lapsia lapsia Siviilisääty Alle Alle 18 18 v. (naimisissa) (naimisissa) Muut Muut

Kuvio 2. Vuosina 2005–2009 työttömänä vähintään kolmena vuonna olleiden %-osuudet työttömyyden pitkittymistä ennustavien tekijöiden luokittelujen mukaan

 Kuntoutus 4 | 2012 

57


Taulukko 2. Vajaakuntoisuus ja muita terveyteen liittyviä rekisteritietoja; eri tekijöiden esiintyvyys iän mukaan. %-osuus.

20–34 35–49 50–64 Yhteensä

Vajaakuntoisuus

14,9 23,5 28,5 24,5

Sairauslomalta työnhakuun 2009–2010

3,7

4,4

3,0

3,7

Päihdekuntoutuksen asiakkuus

10,5

9,6

10,3

10,0

Erityiskorvattavat lääkkeet*

10,5

13,6

21,3

16,6

Vähintään yksi indikaattori

32,2

38,8

47,9

41,9

*) ilman sisäeritystautien korvaushoitoja, joista yleisin on kilpirauhasen vajaatoiminta.

vamman, sairauden tai vajavuuden takia. Vajaakuntoisuudella on lainsäädännöllistä vaikutusta muun muassa työeläkevakuutuksen työnantajakustannuksiin, joita ei näiden henkilöiden osalta tule työnantajille. Vajaakuntoiseksi työnhakijaksi oli lokakuussa 2010 merkitty neljännes (24 %) vaikeasti työllistyvistä helsinkiläisistä. Vajaakuntoisuutta oli vaikeasti työllistyvillä keskimäärin enemmän kuin koko työnhakijoiden ryhmällä. Vuonna 2008 Suomessa oli tilastojen mukaan 11 prosenttia vajaakuntoisia työnhakijoita (Vedenkannas ym. 2011). Toisen tavan arvioida henkilön osatyökykyisyyttä tarjoaa tieto työnhaun alkamista edeltäneistä sairauslomista. Sairauslomat muodostavat keskeisen reitin työttömyydestä Taulukko 3. Kuntoutuspäätöksen saaneet ja myönteisten päätösten etuuden perusteet; lukumäärä (N) ja %-osuus

N %

Kuntoutuspäätöksen tyyppi Hylkäys

176 3,3

Myöntö

202 3,8

Yhteensä

324 6,2

Myönteiset päätökset: etuuden peruste 75

1,4

Harkinnanvarainen kuntoutus

Ammatillinen kuntoutus

145

2,8

Yhteensä

202 3,8

N

58  Kuntoutus 4 | 2012

5267 100

työvoiman ulkopuolelle. Sairauslomalta työnhakijaksi oli vuosien 2009–2010 aikana palannut neljä prosenttia vaikeasti työllistyvistä helsinkiläisistä. Sairauslomakausista oli tässä tutkimuksessa tietoa ainoastaan työnhaun alkamista edeltävistä sairauslomista. Vuosina 2008–2010 oli päihdekuntoutuksen asiakkaana ollut 10 prosenttia tutkimuksen kohdejoukosta. Päihdehuollon laitoshoitotai palveluasumispalveluita oli noin 4,5 prosentilla kohdejoukosta. Pitkä työttömyyshistoria ei ollut yhteydessä päihdekuntoutukseen osallistumiseen. Vuonna 2010 päihdekuntoutuksen asiakkaiden työllisyys – kun työllisyyttä tarkastellaan rekisterimerkintöjen avulla tuntematta työsuhteen kestoa tai tyyppiä – ei poikennut muun kohdejoukon työllisyydestä. Taulukosta 3 huomataan että vaikeasti työllistyvistä helsinkiläisistä kuusi prosenttia oli hakenut kuntoutusta ajanjaksolla 2006– 2010. Annetuista kuntoutuspäätöksistä 53 prosenttia oli myönteisiä. Myönteisistä kuntoutuspäätöksistä 36 prosenttia kohdistui ammatilliseen kuntoutukseen ja 63 prosenttia oli eri sairausryhmille kohdennettua harkinnan varaista kuntoutusta. Myönteisistä päätöksistä 41 prosenttia koski sopeutumisvalmennuksia, 16 prosenttia psykoterapioita ja 13 prosenttia työkokeiluja tai -valmennuksia. Kuntoutushakemukset ja myönteiset kuntoutuspäätökset olivat hieman yleisempiä niillä henkilöillä, joilla oli vähintään yksi merkintä työvoiman ulkopuolisuudesta vuosina 2006–2010. Vähintään yhtenä vuotena työvoiman ulkopuolella olleista kuntoutukseen oli hakenut kahdeksan


prosenttia (muut = 4 %) ja myönteisen kuntoutuspäätöksen oli saanut viisi prosenttia niistä, joilla oli vähintään yhtenä vuotena työvoiman ulkopuolisuutta (muut = 3 %). Kelan työkyvyttömyyseläkettä oli hakenut vuosien 2005–2010 välisenä aikana kahdeksan prosenttia vaikeasti työllistyvistä. Eläkehakemuksia oli siis kuntoutushakemuksia yleisemmin. Valtaosa päätöksistä oli hylkääviä: kaksi prosenttia kohdejoukosta oli saanut myöntäviä eläkepäätöksiä. Valtaosa myönteisistä päätöksistä kohdistui kuntoutustukeen, joita oli naisilla (2,3 %) miehiä (1,4 %) selvästi useammin. Neljänneksellä (23 %) vajaakuntoisista työnhakijoista oli eläkehakemuksia (vrt. muut 3 %). Tutkimuksen yhteenveto

Katsauksessa tarkasteltiin eri rekisteritietojen avulla vaikeasti työllistyvien helsinkiläisten taustatekijöitä, erityisesti osatyökykyisyyden ja kuntoutukseen osallistumisen näkökulmista. Koko maassa oli vuonna 2010 yhteensä 70 000 vaikeasti työllistyvää, joista Helsingissä asui kahdeksan tuhatta. Vaikeasti työllistyvien helsinkiläisten tilannetta kuvaavan tutkimuksen (ks. tarkemmin Harkko, Lehikoinen & Ala-Kauhaluoma 2012) tulosten perusteella vaikeasti työllistyvät voidaan ryhmitellä työmarkkinoille kiinnittymisen näkökulmasta seuraavalla tavalla: • Työmarkkinoiden liepeillä olevat. Tähän ryhmään kuuluvat ne, joilla oli ollut väli aikaisia tai muita työsuhteita avoimilla työ markkinoilla. Ryhmään kuuluvat esimer kiksi henkilöt (31%), joilla oli jokin rekis teritietomerkintä työssäolosta vuosina 2009–2010 tai joiden työttömyyskausi oli keskimääräistä lyhyempi. Työllisinä oli keskimääräistä useammin nuoria, vieras kielisiä sekä henkilöitä, joilla oli viimeai kaista työllisyyshistoriaa. Lisäksi työllisi nä oli keskimääräistä useammin työvoima toimenpiteisiin osallistuneita ja ei-vajaa kuntoisia. Toimenpiteet kohdentuivat vai keasti työllistyvien ryhmän sisällä keski määräistä useammin juuri työmarkkinoi den liepeillä oleviin.

• Työmarkkinoiden ulkopuoliset. Vaikeasti työllistyvistä 42 prosentilla tuorein työlli syystietomerkintä oli vähintään viiden vuoden takaa ja työttömyys oli kestänyt vähintään viisi vuotta. Niistä, joilla ei ollut lainkaan työssäoloa edeltäneen viiden vuo den aikana, yhdelläkään ei ollut työlli syystietomerkintää vuonna 2010. Iäkkääm mät henkilöt olivat olleet nuorempia use ammin pitkään työttömänä. Pitkittynee seen työttömyyteen oli iän lisäksi yhtey dessä sukupuoli (miehet), kotimaankieli syys, matala koulutus, siviilisääty (naima ton tai eronnut) sekä merkintä vajaakun toisuudesta. Ovatko vaikeasti työllistyvät sosiaalisen kuntoutuksen ”perusjoukkoa”?

Vaikeasti työllistyvien voidaan katsoa ylipäätään muodostavan kuntoutuksen keskeisen kohderyhmän - ei siis vain sosiaalisen kuntoutuksen osalta. Yksittäisen vaikeasti työllistyvän henkilön prosessiin tulisi tarpeen mukaan ja tapauskohtaisin painotuksin sisältyä elementtejä kaikista kuntoutuksen osa-aluista. Lähtökohdiltaan vaikeasti työllistyvien kuntoutustarpeet sijoittuvat kuitenkin ammatillisen ja sosiaalisen kuntoutuksen välimaastoon. Koska kohdejoukkoa kuvaa pitkittynyt työttömyys ja pienituloisuus, on ensisijaista huomioida marginalisaation ja sosiaalisen syrjäytymisen kysymykset. Katsauksessa osoitettiin, ettei pitkä työttömyyshistoria ollut yhteydessä päihdekuntoutukseen osallistumiseen. Tulos on tärkeä, koska sellaisia työ- ja toimintakyvyn rajoitteita, jotka eivät täytä lääketieteellistä tunnusmerkistöä tai jotka jäävät muutoin havaitsematta, pidetään vaikeasti työllistyvillä suhteellisen yleisinä. Esimerkiksi mielenterveyteen liittyvät ongelmat on nostettu esille piilevinä: työ- ja elinkeinotoimiston työntekijät ovat huomanneet, että asiakkailla on vaikeuksia ongelmien esille tuomisessa ja tätä käsitystä tukevat myös työttömien terveystarkastuksiin liittyvät kokemukset (Terävä ym. 2011; Karjalainen & Kerätär 2010).

 Kuntoutus 4 | 2012 

59


Työmarkkinoiden ulkopuolella oleville ryhmille ei työelämä ole aina realistinen ja välitön tavoite. Siksi on edelleen kehitettävä keinoja, jotka tukevat yksilön sosiaalista osallisuutta, jotta yksilö ei syrjäytyisi täysin yhteiskunnasta. Tältä osin tavoitteita ovat muun muassa mukanaolon sekä elämänhallinnan edistäminen, sosiaalisten verkostojen vahvistaminen, hyvinvointia edistävien elämäntapojen sekä vaikuttamismahdollisuuksien edistäminen. Tämänkaltainen sosiaalinen ulottuvuus onkin vahvistunut kuntoutuksessa erityisesti 1990-luvun lamavuosista lähtien. Tässä työssä on järjestöillä ja muilla kolmannen sektorin toimijoilla ollut erittäin ratkaiseva rooli. Saarisen ym. (2012) selvityksen mukaan Suomessa on parhaimmillaankin vähintään 300 kolmannen sektorin toimipaikkaa, jotka toteuttavat työikäisten kuntoutustoimintoja. Toiminnoista valta-osa sijoittuu juuri sosiaalisen ja ammatillisen kuntoutuksen kentille. Kysymys kuuluukin, osaako julkinen sektori hyödyntää tätä potentiaalia riittävästi - ja onko sektoreitten välinen yhteistyö saumatonta? Myös työmarkkinoiden liepeillä olevien palveluihin tulee kiinnittää huomiota. Tarvitaan siis avoimille työmarkkinoille suuntaavia palveluja, erilaisia välityömarkkinaratkaisuja sekä työkyvyttömyyttä ehkäiseviä ja sosiaalista osallisuutta tukevia palveluita. Keskeinen kehittämistoiminnan periaate onkin edellä mainittujen palvelustrategioiden ja palveluista käytettävän terminologian selkeämpi eriyttäminen. Terminologian ja palveluiden tulisi nykyistä johdonmukaisemmin vastata toisiaan ja palveluiden ja palveluketjujen rakentua asiakkaiden tarpeista käsin. Tätä kautta palvelut ja niiden toiminnalliset tavoitteet jäsentyvät entistä konkreettisemmin sekä niitä käyttäville että niistä vastaaville.

Lähteet

YTM Jaakko Harkko, tutkija, Kuntoutussäätiö

Säädöskokoelma

VTT Mika Ala-Kauhaluoma, tutkimus- ja kehittämispäällikkö, Kuntoutussäätiö FM Tuula Lehikoinen, erikoissuunnittelija, Kuntoutussäätiö

60  Kuntoutus 4 | 2012

Aho, S. & Koponen, H. (2008). Työvoimapoliittisten toimenpiteiden kohdistaminen. Työttömänä olleiden pitkän aikavälin seurantaan perustuva tutkimus. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja. Työ ja yrittäjyys 24/2008. Harkko, J., Lehikoinen, T. & Ala-Kauhaluoma M. (2012). Vaikeasti työllistyvät helsinkiläiset. Rekisteritutkimus kunnan osarahoittamaa työmarkkinatukea saaneista helsinkiläisistä. Helsingin kaupungin tietokeskus. Tutkimuksia 2012:4. Karjalainen, V. (2011). Työttömien ammatillisen kuntoutuksen kysymys. Teoksessa A. Järvikoski, J. Lindh & A. Suikkanen (toim.) Kuntoutus muutoksessa. Lapin yliopistokustannus, Rovaniemi. ss. 89–01. Karjalainen, V. & Kerätär, R. (2010). Pitkäaikaistyöttömillä on runsaasti hoitamattomia mielenterveyshäiriöitä. Suomen Lääkärilehti 65 (45). ss. 3683– 3690. Terävä, E., Virtanen, P., Uusikylä, P. & Köppä, L. (2011). Vaikeasti työllistyvien tilannetta ja palveluita selvittävä tutkimus. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja. Työ ja yrittäjyys 23/2011. Saarinen, T., Henriksson, M. & Ala-Kauhaluoma, M. (2012). Kuntoutus ja kolmas sektori. Selvitys järjestöjen, yhdistysten ja säätiöiden työikäisille kohdennetuista kuntoutustoiminnoista. Kuntoutus 3/2012. ss.21–28. Vedenkannas, E., Koskela, T., Tuusa, M., Jalava, J., Harju, H., Särkelä, M. & Notkola, V. (2011). Vajaakuntoinen TE-toimiston asiakkaana. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja. Työ ja yrittäjyys 31/2011.

Elektroniset lähteet Aluesarjat (2012). Helsingin seudun aluesarjat tilastokanta ja Tilastokeskus. Viitattu 1.6.2012. [www. aluesarjat.fi] Kelasto (2012). Työmarkkinatukiseuranta: Kunnan osarahoittama työmarkkinatuki. Viitattu 1.6.2012. [http://raportit.kela.fi/ibi_apps/WFServlet?IBIF_ ex=NIT089AL]

Laki julkisista työvoimapalveluista 1295/2002


KATSAUS

Elsa Keskitalo

Pitkäaikaistyöttömien työhön aktivointi ja kuntouttaminen kuntien tehtäväksi Johdanto

Pohjoismaisen hyvinvointijärjestelmän ominaispiirteitä ovat kattavat sosiaaliset oikeudet, universaalit etuudet ja kaikille asuinpaikasta riippumatta tarjolla olevat sosiaali- ja terveyspalvelut. Usein korostetaan näitä järjestelmän ominaispiirteitä, eikä lakien toteutumista. Implisiittisenä oletuksena on, että lait toimeenpannaan siten, kun ne on kirjoitettu. Myös pohjoismainen hyvinvointitutkimus on perinteellisesti painottanut järjestelmätason tutkimusta eikä niinkään sitä toimiiko järjestelmä lupaustensa mukaisesti (esim. Kautto ym. 1999, 2001, Kosonen 1998). Toisaalta pohjoismaissa valtion ja autonimisten kuntien suhde on arvioitu suotuisammaksi uudistusten toimeenpanolle kuin muualla (Kangas & Palme 2005). Analysoin katsauksessa sosiaalipoliittisten uudistusten toteutumista käytännössä ja toteutumiseen vaikuttavia tekijöitä. Esimerkkinä ovat työhön aktivoivat uudistukset, joita on tehty 1990-luvun puolivälistä alkaen. Fokusoin tarkasteluni uudistuksiin, joilla on säädelty valtion ja kuntien työnjakoa. Näiden lisäksi on tehty lukuisia työttömyys- ja toimeentuloturvaan liittyviä aktivoivia uudistuksia, muun muassa vuoden 2009 uudistus, jolla kuntouttava työtoiminta tuli velvoittavaksi myös yli 25-vuotiaille (ks. Karjalainen & Karjalainen 2010) ja vuoden 2011 toimeentulotukilain nuoria koulupudokkaiden aktivointia koskeva lakimuutos (ks. Palola & Karjalainen 2012). Usein

näillä on tiukennettu tai tarkennettu aikaisemmin tehtyjä uudistuksia, ei varsinaisesti muutettu institutionaalista rakennetta. Suhde työmarkkinoihin määrittää sekä työhön aktivointia että ammatillista kuntoutusta. Molempien tavoitteena on työllistymisen edistäminen, mutta kohderyhmä ja palvelujärjestelmä ovat erilaiset. Kun työhön aktivointi kohdistuu työmarkkinoiden marginaalissa oleviin pitkäaikaistyöttömiin, ammatillisen kuntoutus kohdistuu ’työmarkkinakansalaisiin’, joiden työllistymistä tuetaan kuntoutusjärjestelmän avulla. Vastaavasti pitkäaikaistyöttömät eivät yleensä ole oikeutettuja ammatilliseen kuntoutukseen. (Karjalainen 2011a, Suikkanen & Lindh 2010.) Pitkäaikaistyöttömille on sen sijaan kehitetty sosiaalisen kuntoutuksen tyyppisiä toimintamalleja projekteissa (niin sanottu Kipinä-hanke, Suikkanen ym. 2005), kuntouttavassa työtoiminnassa (Ala-Kauhaluoma ym. 2004) ja työvoiman palvelukeskusten yhteydessä (Arnkil ym. 2008). Kuntoutuksen näkökulmasta katsaus painottuu lähinnä tähän niin sanottuun non-institutionaaliseen kuntoutukseen (ks. Karjalainen 2011a, 95). Analyysi alkaa vuonna 2001 voimaantulleesta laista kuntouttavasta työtoiminnasta. Lailla luotiin uusi kuntien tarjoama sosiaalipalvelu, kuntouttava työtoiminta, joka integroi työllistämisen ja kuntouttamisen tavoitteita, mutta joka poikkeaa kuntoutuksen perinteellisestä diskurssista (Karjalainen 2011a, 95–96). Laki oli myös sikäli poikkeuksellinen tavan-

 Kuntoutus 4 | 2012 

61


omaiseen sosiaalilainsäädäntöön verrattuna, että se määritteli melko tarkkaan kuntien ja myös palvelujen saajien velvollisuudet. Siten, voisi olettaa, että toimeenpano ja kansalaisten saama palvelu olisi yleistä sosiaalilainsäädäntöä yhtenäisempää – että politiikan matka käytännöksi olisi ennustettavissa. Näin ei välttämättä kuitenkaan tapahdu, mikä on ymmärrettävä politiikka-analyysin ja implementaatiotutkimuksen teorian valossa, ja myös kun ottaa huomioon suomalaisen hyvinvointijärjestelmän kehityksen 1990-luvun alusta lähtien. Yksi keskeinen tekijä on valtion ja kuntien työnjako sosiaaliturvan ja palveluiden alueella – ja tämän työnjaon ristiriidat. Aluksi kuvaan työhön aktivoivan politiikan taustaa ja ominaispiirteitä. Tämän jälkeen esittelen politiikka-analyysin ja toimeenpanotutkimuksen lähtökohdat, joita käytän empiirisen analyysin tulkintakehyksenä. Sen jälkeen kuvaan, millaisia työhön aktivoivia uudistuksia on valtakunnan tasolla otettu käyttöön ja miten nämä ovat toteutuneet paikallistasolla. Tämän jälkeen pohdin, mitkä tekijät näyttävät selittävän uudistusten toteutumista ja miten valtion ja kuntien työnjako on muuttunut pitkäaikaistyöttömyyden hoidossa. Empiirinen analyysi perustuu kuntouttava työtoiminta-lakiuudistuksen toimeenpanoa koskeviin tutkimuksiin (Ala-Kauhaluoma ym. 2004, Keskitalo 2008) ja muiden 2000-luvun uudistusten arviointitutkimuksiin (Arnkil ym. 2008, Hämäläinen ym. 2009, Ylikännö 2011). Työhön aktivoivan politiikan keskeiset ominaispiirteet

Kahden viimeisen vuosikymmenen aikana hyvinvointijärjestelmää koskeva kansainvälisen keskustelun suunta on muuttunut (mm. Schmidt 2002). Kun toisen maailmansodan jälkeen painopiste oli sosiaalisten oikeuksien laajentamisessa, nyt korostetaan velvollisuuksia ja yksilön omaa vastuuta hyvinvoinnista oikeuksien rinnalla. Muutosta on tulkittu paradigmaattisena muutoksena, joka on merkinnyt hyvinvointijärjestelmän tavoitteiden ja keinojen muutosta. (Hall 1993, Jessop 2000, Deacon 2002, Taylor-Gooby 2005.) Työhön aktivoiva

62  Kuntoutus 4 | 2012

politiikka ja velvollisuuksien ja vastikkeellisuuden lisääminen sosiaaliturvajärjestelmään ovat esimerkkejä muutoksesta. Muutoksen taustalla arvioidaan olevan monia yhtäaikaisia tekijöitä. Yksi syy muutokseen on laaja ja usein pitkäaikainen työttömyys, joka on lisännyt riippuvuutta sosiaaliturvasta. (Pierson 2001, Bonoli ym.2000, Taylor-Gooby 2008.) Työhön aktivoivia uudistuksia on otettu käyttöön useimmissa hyvinvointivaltioissa 1990-luvun alusta alkaen. (van Berkel & Hørnemann Møller 2002, Barbier 2006). Työhön aktivoivassa politiikassa voidaan erottaa ensisijaisesti työhön tähtäävä (work first) yhdysvaltalainen malli ja laajemmin työllistymisedellytysten parantamiseen (human capital development) tähtäävä eurooppalainen malli (Theodore & Peck 2001, ks. Keskitalo 2008, 38–43). Työhön aktivoivan politiikassa on kuitenkin merkittäviä yhtäläisyyksiä eri maissa, minkä on arvioitu viittaavan ideoiden siirtymiseen maasta toiseen politiikan oppimisen kautta (mm. Taylor-Gooby 2005). Politiikan oppimista katsotaan tapahtuneen, kun politiikka muuttuu ideoiden vaikutuksesta. Hyvinvointipoliittinen keskustelu, tavoitteet ja keinot heijastavat kansainvälistä reformikeskustelua, jossa korostetaan työn ensisijaisuutta toimeentulon lähteenä ja parhaana keinona yhteiskunnalliseen osallisuuteen ja nähdään toimeentuloturva passiivisena etuutena, joka tulee aktivoida (mm. Serrano Pascual 2007). Suomessa työhön aktivoivia ja kannustava politiikkamuutoksia on tehty erityisesti 1990-luvun puolivälin jälkeen (Julkunen 2006, Keskitalo 2008, Karjalainen 2011b, van Aerschot 2011). Uudistukset ovat koskeneet sekä työttömyys- ja toimeentuloturvan ehtoja että työttömille suunnattuja palveluja kansainvälisten mallien mukaan (van Berkel 2010). Lainsäädäntöön on systemaattisesti tehty pieniä muutoksia, joilla on lisätty työnhakijoiden velvollisuuksia, jotka on kytketty työttömyys- ja sosiaaliturvan ehtoihin. Uudistusten kohteena ovat olleet erityisesti työmarkkinatuki ja toimeentulotuki, toimeentuloturvan muodot, jotka kohdistuvat työmarkkinoiden marginaaliin, toisin sanoen työttömiin, joiden työllistymismahdollisuudet ovat jo lähtötilanteessa huo-


nommat kuin ansiosidonnaista työttömyysturvaa saavien. Ansiosidonnaiseen päivärahaan ei ole koskettu 1990-luvun yleislakkouhkaan päättyneen yrityksen jälkeen. (ks. Timonen 2003, van Gerven 2008.) Työhön aktivoivat uudistukset ovat tarkoittaneet velvollisuuksien ja vastikkeellisuuden lisäämistä pitkäaikaistyöttömien ja nuorten työttömien työttömyys- ja toimeentuloturvaan. Sanktioita ovat esimerkiksi jo vuonna 1996 voimaantulleet työmarkkinatuen määräaikainen menettäminen ilman koulutusta olevilta nuorilta ja toimeentulotuen määräaikainen alentaminen, jos toimeentulotuen saaja ei ota vastaan tarjottua työtä tai koulutusta. Uudistuksiin on liittynyt myös työttömien tuensaajien sitouttaminen työllistymisen edistämiseen edellyttämällä, että he osallistuvat suunnitelmien tekemiseen yhteistyössä viranomaisten kanssa. Tästä esimerkkejä ovat vuonna 1998 käyttöön otettu työnhakusuunnitelma ja vuonna 2001 käyttöönotettu aktivointisuunnitelma. Suunnitteluvelvoite merkitsee sitä, että aktivoiva politiikka ei kosketa vain etuuksia, vaan myös palvelujärjestelmää, työvoimapalvelujen lisäksi myös kuntien sosiaalityötä. (Keskitalo 2007). Uudistukset eivät siten merkitse hyvinvointivaltion palvelujen vähentämistä, vaan myös niiden tehostamista ja aktivointia – enemmän palvelua (Mead 1997). Työhön aktivoiva politiikan yksi keskeinen piirre on, että se hämärtää työllisyys- ja sosiaalipolitiikan rajaa (Clasen & van Oorshot 2002). Työllistymisen edistämisestä on tullut myös sosiaalipolitiikan keskeinen tavoite; työllistyminen nähdään parhaana keinona ehkäistä syrjäytymistä. Työllisyys on parasta sosiaalipolitiikkaa, kuten todettiin Lipposen I hallituksen ohjelmassa jo vuonna 1995. Aktivointi kytkee yhteen perinteellisen työllisyys- ja sosiaalipolitiikan tavoitteet. Kun työllisyys- ja sosiaalipolitiikan tavoitteet ovat lähentyneet toisiaan ja limittyvät toisiinsa, tämä on johtanut myös palvelujärjestelmän uudelleen tarkasteluun. Käytännössä seurauksena ovat olleet integroidut hallinnolliset ratkaisut. Näistä esimerkkinä ovat yhteiset asiakassuunnitelmat ja yhteispalvelupisteet (one-stop-shops). (Keskitalo 2007, Karjalainen 2011b.) Työllisyys- ja

sosiaalipolitiikan integroiminen on tarkoittanut myös valtion ja kuntien yhteistyötä ja uudenlaista työnjakoa – käytännössä kuntien kasvavaa roolia vaikeimmin työllistyvien pitkäaikaistyöttömien työhön aktivoinnissa. Politiikkaprosessi ja politiikan toimeenpano

Hyvinvointivaltion kehitys on ollut niin sanottua pienten askelten politiikkaa, jossa avainkäsitteenä on polku-riippuvuus (path-dependency). Polkuriippuvuudella tarkoitetaan yhteiskunnallisten instituutioiden ja intressiryhmien uudistuksia rajoittavaa tai hidastavaa vaikutusta. Aikaisemmin tehdyt ratkaisut ohjaavat myöhemmin tehtyjä ratkaisuja ja poikkeaminen valitulta polulta on riskialtista poliittisille päätöksentekijöille. (Pierson 2001, ks. Julkunen 2006.) Myös tutkimuksellinen kiinnostus on kohdistunut hyvinvointivaltiota muokkaaviin institutionaalisiin prosesseihin (Rothstein & Steinmo 2002) ja institutionaalistuneiden ideoihin vaikutukseen muutosten selittämisessä (Beland & Cox 2011). Myös meillä on viime aikoina analysoitu politiikkaprosessien etenemistä ja siihen vaikuttavia tekijöitä (Niemelä & Saari 2011). Tutkimusintressi on tällöin kohdistunut poliittisten uudistusten (esimerkiksi lakiuudistukset) valmistelu- ja päätöksentekoprosessin vaiheisiin (Saari 2011). Samanaikaisesti on virinnyt kiinnostusta tutkia myös hyvinvointivaltioiden muuttuvia hallinto- ja hallintamekanismeja, desentralisaatiota ja hyvinvoinnin paikallistumista. Kehitys on kompleksinen: paikallisuudella (subsidiariteetillä) pyritään toisaalta lisääntyvään tehokkuuteen, toisaalta osapuolten valtaistumiseen. (mm. Kazepov 2010, 35–39.) Työhön aktivoivat uudistukset ovat merkittävästi vaikuttaneet sosiaalipolitiikan suuntaan useissa Euroopan maissa (mm. Lødemel & Trickey 2001, van Berkel & Hørnemann Møller 2002). Uudistuksilla on lisätty palveluntuottajien ja asiakkaiden vastuuta ja vähennetty valtion taloudellista vastuuta, toisaalta ne rakentuvat ajatukselle paikallistason toimijoiden mobilisoinnista ja yksilöllisestä panoksesta. Uudistuksissa on elementtejä sekä ylhäältä - alaspäin

 Kuntoutus 4 | 2012 

63


että alhaalta - ylöspäin tendensseistä. (Kazepov 2010, 40–47.) Perinteinen politiikka-analyysi on lähtenyt suoraviivaisesta oletuksesta, että politiikka toteutuu asteittaisen prosessin tuloksena, kuten lainsäätäjä on tarkoittanut. Uudempi analyysi lähtee kuitenkin havainnosta, että politiikka ei ole täysimääräisesti olemassa, ennen kuin se on toteutunut. Toimeenpano ei ole suoraviivainen prosessi, vaan sitä voidaan tarkastella politiikan tekemisenä sinänsä. (Elmore 1997, Hill 1997.) Sosiaalipolitiikalle on lisäksi tyypillistä, että ratkaisemattomat ristiriidat siirtyvät keskushallinnosta toimeenpanotasolle paikallisen harkintavallan muodossa, mikä entisestään korostaa toimeenpanon poliittista luonnetta (Brodkin 1990). Uudistusten ristiriidat voivat jatkua toimeenpanovaiheessa (Winter 1990). Toimeenpano ei ole suoraviivainen prosessi, vaan pitää sisällään monia veto-pisteitä. Mitä useampia toteuttajatahoja, sen monimutkaisempi on toimeenpanoprosessi. (Pressman & Wildavsky 1973.) Toimeenpano voidaan nähdä myös oppimisprosessina, joka vie enemmän aikaa kuin oletetaan. Keskushallinto voi määritellä politiikan tavoitteet ja yleisen rakenteen, mutta ei sen toteutumista. Toimeenpanossa sosiaalipalveluiden henkilöstöllä on välittävä rooli politiikan käytäntöön siirtämisessä. (Barrett & Fudge 1981.) Politiikkaanalyysin mukaan yksi keskeinen uudistuksen toteutumisen kriteeri on toimeenpanoviranomaisten tuki: politiikan vastustus tai hyväksyntä (Hogwood & Gunn 1984, Sabatier 1986). Pohjoismailla on yhteinen historiallinen perinne ja hallintorakenne, jonka tärkeä osa on valtion kyky toimeenpanna uudistuksia. Tämä kyky pitää sisällään hallinnollisen rakenteen ja byrokraattisen kyvyn hallinnoida ja toimeenpanna uudistuksia. Keskitetyn hallintorakenteen ja paikallisen toimivan demokratian yhdistelmä on pohjoismaille tyypillinen. Vertailevien tutkimusten mukaan keskusjohtoiset hallitukset ovat tehokkaampia uudistusten toteuttamisessa kuin liittovaltiot. Pohjoismaissa vahva valtionhallinnon suunnittelu yhdessä paikallisen päätäntävallan kanssa on muodostanut suotuisan kehän, jossa valtio on ymmärretty ”ystävänä”, ei vihollisena, kuten monissa

64  Kuntoutus 4 | 2012

muissa maissa. (Kangas & Palme 2005, 1-19, Hill 1997.) Tarkastelen seuraavassa työhön aktivoivan politiikan muotoutumista ja toimeenpanoa tässä institutionaalisessa kontekstissa. Valtion ja kuntatoimijoiden suhde aktivointiuudistuksissa

Suomessa työllisyyspolitiikka ja työllisyyspalvelut ovat perinteisesti olleet valtion toiminta-aluetta, jota hoitavat työvoimaviranomaiset ja paikalliset työvoimatoimistot. Lakiuudistusten tasolla kunnat ovat tulleet vähitellen yhä enemmän mukaan pitkäaikaistyöttömien ja nuorten, ”syrjäytymisvaarassa” olevien ryhmien työllistymisen edistämisen ja kuntoutumisen hoitoon. Valtion ja kuntien vastuiden uudelleenjako työhön aktivoivassa politiikassa on jatkunut 2000-luvun mittaan. Kun työllisyys ja sosiaalipolitiikan tavoitteet ja keinot ovat lähentyneet, myös kuntien vastuu ja velvollisuudet työllistymisen edistämisessä ovat lisääntyneet johdonmukaisesti 2000-luvun alusta alkaen. Empiirisinä esimerkkeinä ovat vuoden 2001 ja vuoden 2006 aktivointiuudistukset. Suunta jatkuu myös vuonna 2012 kuntakokeiluna. Vuonna 2001 voimaantullut laki kuntouttavasta työtoiminnasta oli osa Paavo Lipposen II hallituksen (1999–2003) työhön aktivoivia ja kannustavia uudistuksia. Laki kuntouttavasta työtoiminnasta (189/2001) velvoitti työvoimaviranomaiset ja sosiaaliviranomaiset tekemään yhteistyössä pitkään työttömänä olleiden ja nuorten työttömien kanssa tietyn työttömyysajan jälkeen yhteisen aktivointisuunnitelman, jossa sovittiin työllistymistä edistävistä toimenpiteistä. Lakiuudistus velvoitti myös kunnat järjestämään ”viimesijaista” työllistävää (kuntouttavaa työ)toimintaa niille työttömille, jotka eivät työllisty työvoimaviranomaisten toimenpitein tai kykene osallistumaan muihin työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin (esimerkiksi tuettu työllistäminen, työvoimakoulutus). (Ala-Kauhaluoma ym. 2004.) Kuntouttavasta työtoiminnasta tuli lakimuutoksella yksi sosiaalihuoltolain mukaisista sosiaalipalveluista. Kunnat saivat lisäresursseja kohdennetun valtionosuuden


muodossa, mutta Kuntaliitto (kunnat) vastustivat uudistusta vedoten valtion tehtävien siirtämiseen kunnille ilman riittäviä resursseja (Aktiivinen sosiaalipolitikka -työryhmä 1999). Seuraava vaihe työhön aktivoivan politiikan organisoinnissa olivat yhteiset palvelupisteet, työvoiman palvelukeskukset, joita on perustettu suurimpiin kuntiin kokeiluna vuonna 2002 (Arnkil ym. 2008). Vuoden 2003 jälkeen työvoimaviranomaisten ja sosiaaliviranomaisten tehostettu yhteistyö suurimmissa kunnissa on tapahtunut vakinaistetuissa työvoiman palvelukeskuksissa (TYP). Työvoiman palvelukeskukset ovat valtion ja kuntien väliin syntynyt uusi organisaatiomuoto, erityispalvelu, joka keskittyy pitkäaikaistyöttömien palveluun. Työvoiman palvelukeskukset ovat työvoimahallinnon alaisia palvelupisteitä, joiden toimintaan kunnat ja myös Kela osallistuvat ja joiden tavoitteena on työvoima- ja sosiaalipalveluiden aikaisempaa tehokkaampi integroiminen paikallistasolla. Valtio ohjasi keskusten toimintaa lisäresursseja työvoimahallinnon kautta. Kunnat suhtautuivat uudistukseen myönteisesti, vaikka kuntien osuuteen ei lisäresursseja tullutkaan. Vuoden 2006 työmarkkinatukiuudistuksella lisättiin työmarkkinatuen vastikkeellisuutta ja tiukennettiin saantiehtoja. Myös kuntien vastuuta työttömyyden hoidossa lisättiin siirtämällä niille osa työmarkkinatuen rahoituksesta. (Ylikännö 2011, 207.) Uudistus perustui pääministeri Matti Vanhasen I hallituksen (2003–2007) ohjelmaan, jossa tavoitteeksi oli asetettu työllisyysasteen nostaminen 75 prosenttiin. Hallitusohjelman mukaan tavoite saavutetaan ”tehostamalla, selkeyttämällä ja aktivoimalla julkisen sektorin tukitoimia työllistymisen edistämiseksi”. (Ylikännö 2011, 208.) Aikaisemmin työmarkkinatuki oli ollut täysin valtion maksama, uudistuksella työmarkkinatuen rahoitusvastuu jaettiin valtion ja kuntien kesken (Hämäläinen ym. 2009). Kuten vuoden 2001 uudistusta, Kuntaliitto vastusti myös tätä uudistusta. Sen arvioitiin lisäävän kuntien kustannuksia ilman, että kunnilla olisi todellisia mahdollisuuksia pitkäaikaistyöttömien työllistämiseen

(Ylikännö 2011, 213–214). Pääministeri Jyrki Kataisen hallitusohjelmassa (2011–2015) päätettiin käynnistää pitkäaikaistyöttömyyden vähentämiseksi kuntakokeilu ja nuorten yhteiskuntatakuu. Tavoite on toteuttaa nuorten yhteiskuntatakuu niin, että jokaiselle alle 25-vuotiaalle nuorelle ja alle 30-vuotiaalle vastavalmistuneelle tarjotaan työ-, harjoittelu-, opiskelu-, työpajatai kuntoutuspaikka viimeistään kolmen kuukauden kuluessa työttömäksi joutumisesta. Pitkäaikaistyöttömyyden vähentämiseksi on vuoden 2012 syksyllä käynnistetty hallituskauden kestävä määräaikainen kuntakokeilu, jossa viimeistään 12 kuukauden työttömyyden jälkeen työllisyyden hoidon päävastuu siirretään kunnalle tai kunnille yhteisvastuullisesti. Kokeilukunnissa kunta koordinoi pitkään työttömänä olleiden palvelujen järjestämistä. Kuntakokeilun avulla pyritään kehittämään kunnan, TE-toimiston ja muiden viranomaisten sekä muiden toimijoiden yhteistyöhön perustuvia toimintamalleja. ​Kuntakokeilun kohderyhmänä ovat ne työnhakijat, jotka ovat saaneet työttömyyden perusteella työttömyysetuutta vähintään 500 päivää ja ne vähintään 12 kuukautta yhtäjaksoisesti työttömänä olleet, joilla on riski syrjäytyä työmarkkinoilta. (Työ- ja elinkeinoministeriö). Kokeilu on kiinnostanut kuntia, sillä työ- ja elinkeinoministeriö sai keväällä yhteensä 61 hankehakemusta, joissa oli mukana kaikkiaan 127 kuntaa. Kokeiluun valittiin 23 hankehakemusta, joissa on mukana 61 kuntaa. Toimeenpanoanalyysin näkökulmasta on kiinnostavaa katsoa, ovatko uudistukset toteutuneet lainsäätäjän toivomalla tavalla. Onko valtio kyennyt kontrolloimaan toimeenpanoa sen käytössä olevilla keinoilla, vai ovatko paikalliset viranomaiset ”kyenneet” vastustamaan politiikkaa ja sen kunnille antamia velvollisuuksia? Miten valtion ja kuntien työnjako on muuttunut työhön aktivoivien uudistusten seurauksena? Tarkastelen seuraavassa uudistusten toimeenpanoa tutkimustulosten perusteella.

 Kuntoutus 4 | 2012 

65


Kunnat mukaan pitkäaikaistyöttömyyden hoitoon

Kuntouttava työtoiminta -lakiuudistuksessa (189/2001) pitkäaikaistyöttömyyden ja nuorten työttömyyden ehkäisystä tuli työvoimahallinnon lisäksi myös kuntien vastuulla olevaa toimintaa. Lakiuudistuksen arviointitutkimuksen yhteydessä (Ala-Kauhaluoma ym. 2004) uudistuksen lain vaikuttavuutta ja toteutumista tutkittiin eri näkökulmista Stakesin ja Kuntoutussäätiön tutkijaryhmän toimesta. Olen väitöskirjassani (Keskitalo 2008) tutkinut lakiuudistuksen toteutumista kuntien ja katutason byrokratiaorganisaatioiden näkökulmasta. Aineistona olivat edellä mainitun arviointitutkimuksen tutkimuksen yhteydessä kerätyt kuntien edustajien ja sosiaalityöntekijöiden haastattelut ja havainnoinnit. Tutkimustulosten mukaan uudistuksen matka käytännöksi oli pitkä ja vaihteleva. Lakiuudistuksen, joka astui voimaan 1.9.2001, käynnistyi viiveellä ja toimeenpanossa oli suuria paikkakuntien välisiä eroja. Toimeenpanoprosessin ymmärtämistä selittävät uudistuksen valmisteluun liittyvät eriävät näkemykset. Lakiuudistus oli kiistanalainen jo valmisteluvaiheessa. Aktiivinen sosiaalipolitiikka-työryhmän esitykseen jätettiin useita eriäviä mielipiteitä, muun muassa suurimman ammattiliiton edustaja ja kuntaliiton edustaja esittivät eriävän mielipiteensä (Aktiivinen sosiaalipolitiikka-työryhmä 1999). Yksityisen työttömän aktivointi nähtiin ristiriitaisena tavoitteena korkean työttömyyden oloissa, samoin lain toimeenpanon resursseja pidettiin riittämättöminä. Politiikan konfliktit ja ristiriidat jatkuivat uudistuksen toimeenpanossa. Käytännössä konfliktit näkyivät toimeenpanovajeessa ja paikkakuntien toimeenpanon suurena vaihteluna. (Keskitalo 2008, 110–116.) Alusta lähtien kunnat olivat tyytymättömiä kuntouttava työtoiminta -lain tarjoamiin resursseihin. Hallitakseen ristiriitaa riittämättömien keinojen ja suuren työmäärän välillä, kuntien oli kehitettävä selviytymisstrategioita. (Keskitalo 2008, 120–125.) Tässä tilanteessa katutason byrokratiaorganisaatioille (Lipsky 1980) tyypilliset piirteet alkoivat ohjata uudistuksen toteutumista. Katutason byrokra-

66  Kuntoutus 4 | 2012

tiaorganisaatioiksi kutsutaan palveluorganisaatioita, joilla on suora yhteys palveluiden käyttäjiin ja joiden toiminnassa harkinta on oleellinen osa (Lipsky 1980, 3). Katutason byrokratiateoria korostaa byrokraattisten organisatoristen prosessien roolia julkisen politiikan toimeenpanossa. Lipskyn (1980) mukaan, tässä tilanteessa, työntekijöiden kehittävät selviytymismekanismeja virallista politiikkaa vastaan. He kykenevät vastustamaan omilla resursseillaan organisaation virallista politiikkaa. He kehittävät rutiineja, joilla selvitä työn monimutkaisuudesta. Lipskyn mukaan nämä rutiinit ja päätöksentekokategoriat itse asiassa määrittävät toimiston toimintatavat (politiikan). Tässä mielessä, katutason byrokraatit, esim. sosiaalityöntekijät, tekevät politiikkaa. Näin käytännön toiminnasta tehdyistä päätöksistä ja rutiineista tulee ”poliittista”, jonka seurauksena toiset saavat palvelua, toiset eivät. (Lipsky 1980, 81–84.) Vaikka kunnat eivät saaneet lisäresursseja työvoima palvelukeskus-uudistuksen toimeenpanoon (työvoimatoimistot saivat), uudistuksen tulkittiin tuovan kunnille lisäresursseja ja se sai myönteisen vastaanoton (Arnkil ym. 2008). Sen sijaan kuntouttava työtoiminta lakiuudistus, vaikka kunnat saivat sen toimeenpanoon ylimääräistä valtionapua, tulkittiin aliresurssoiduksi ja se sai kielteisemmän vastaanoton. Tilannetta voi tulkita valtion ja kuntien vastuukiistojen kautta. Kunnat tulkitsivat valtion ottaneen vastuuta pitkäaikaistyöttömyyden hoidosta työvoiman palvelukeskusuudistuksen yhteydessä, sen sijaan kuntouttava työtoiminta lakiuudistuksen tulkittiin sälyttävän työttömyyden hoitoa muutenkin rasitettujen kuntien harteille. (Keskitalo 2008, 113–115.) Myöhemmin kuntouttava työtoiminta -lain toimeenpano liitettiin osaksi työvoiman palvelukeskuksia ja valtion ja kuntien välinen vastuukonflikti työttömyyden hoidossa osittain ratkaistiin. Virallisesti päävastuu jäi työvoimahallinnolle (valtiolle) työvoiman palvelukeskusten kautta, joissa tosin kunnat olivat osallisina. Työvoiman palvelukeskukset keskittyivät kokonaisvaltaiseen, moniammatilli-


seen pitkäaikaistyöttömien palveluun. Kysymystä työhön aktivoivan politiikan velvoittavuudesta ei ole pidetty esillä, vaikka kuntouttava työtoiminta-lain työvelvollisuudet olivat voimassaolevaa lainsäädäntöä. (Arnkil et al 2008.) Kunnat työllisyyspolitiikan rahoittajiksi

Vuoden 2006 työmarkkinatuen aktivointiuudistuksen yksi painopiste oli kuntien saaminen aktiivisemmin mukaan pitkäaikaistyöttömien työllistämiseen ja aktivointiin. Minna Ylikännö (2011) on analysoinut vuoden 2006 työmarkkinauudistuksen syntyprosessia valtakunnallisella tasolla. Painopiste oli vuoden 2001 aktivointiuudistusta (laki kuntouttavasta työtoiminnasta) selvemmin palvelujärjestelmän aktivoinnissa. Uudistuksen tavoitteena oli arvioida julkisen työvoimapalvelun palveluprosessia ja olemassa olevia aktivointitoimia ja aktivoida työmarkkinatuen saajia. Tavoite oli myös valmistella kuntien ja valtion välisen rahoitusmallin muutosta työmarkkinatukeen liittyen ja arvioida toimeentulotukijärjestelmän uudistamistarve. (Ylikännö 2011, 212.) Uudistus valmisteltiin nopeasti, noin puolessa vuodessa, ja se tuli voimaan 1.1.2006. Uudistukseen esitettiin eriäviä mielipiteitä, mutta hallituksen esitys hyväksyttiin eduskunnassa lain sisällöksi (HE 164/2005). Keskeinen uudistus oli työmarkkinatuen lakkauttaminen ilman määräaikaa, jos pitkään työttömänä ollut henkilö ilman syytä kieltäytyy, eroaa tai joutuu erotetuksi työstä tai työvoimapoliittisesta toimenpiteestä. Toinen keskeinen uudistus koski pitkäaikaistyöttömien työmarkkinatuen rahoitusta. Uudistuksen jälkeen yli 500 päivää työmarkkinatukea saaneiden passiivisen työttömyysajan tuen rahoittaisivat valtio ja kunta puoliksi. Lisäksi työvoimatoimistoissa tuli ottaa käyttöön aikaisempaa tarkempi profilointi. (Ylikännö 2011, 213.) Käytännössä uudistusten tarkoitus oli lisätä ja kannustaa kuntien aktiivisempaa panosta pitkäaikaistyöttömyyden hoidossa. Työmarkkinatuelta putoami-

sen jälkeen pitkäaikaistyöttömät olisivat entistä suuremmassa määrin toimeentulotuen asiakkaita, samoin jaettu rahoitusvastuu lisäisi kuntien menoja. Vuoden 2006 työmarkkinatukiuudistuksen arviointitutkimuksessa haastateltiin työvoimatoimistojen ja kuntien sosiaalitoimen edustajia viidellä paikkakunnalla. Työmarkkinatukiuudistuksesta ei koettu olleen paljoa hyötyä. Hyvänä puolena nähtiin se, että kunnat velvoitettiin uudistuksen myötä ottamaan osaa pitkäaikaistyöttömyyden hoitoon. Tutkijat arvioivat, että oli pitkälti kunnasta kiinni, löytyikö tahtoa luoda toimivia yhteistyömalleja ja panostaa pitkäaikaistyöttömien aktivointiin. (Hämäläinen 2009, 41.) Yhdessä viidestä kunnasta resursseja oli kohdennettu aikaisempaa enemmän pitkäaikaistyöttömiin. Myös muissa tutkimuskaupungeissa pitkäaikaistyöttömyyteen oli pyritty löytämään ratkaisuja, mutta vaikutelma oli tutkijoiden mukaan selvästi vaisumpi kuin yllä mainitussa kaupungissa. Eroja kaupunkien välillä oli esimerkiksi siinä, millaisia toimenpiteitä työttömille tarjottiin ja kuinka paljon kaupungilla oli tarjota kuntouttavan työtoiminnan paikkoja. Lisäksi eroja on siinä, miten usein pitkäaikaistyöttömiä tavataan. (Hämäläinen ym. 2009, 53–54.) Tutkijat arvioivat, että uudistukseen sisällytetystä rahoitusvastuun jakamisesta oli ollut hyötyä. Kunnat ovat ainakin jossain määrin aktivoituneet yrittäessään vähentää passiivisella työmarkkinatuella olevien määrää. (Hämäläinen ym. 2009, 52.) Tutkimuksen kvalitatiivinen osuus antaa tukea ajatuksille, joiden mukaan ” katutason byrokraateilla” on merkittävä rooli pitkäaikaistyöttömän kannustamiseksi ja motivoimiseksi takaisin työmarkkinoille. Tärkeää oli, miten uudistus otettiin vastaan paikallistasolla. Siten, myös tämän uudistuksen yhteydessä tutkijat analysoivat uudistukset toteutumiseen liittyviä pulmia katutason byrokratiaorganisaatiolle (Lipsky 1980) tyypillisten piirteiden kautta.

 Kuntoutus 4 | 2012 

67


Pitkäaikaistyöttömyyden hoito kuntien vastuulle

Vuoden 2012 kuntakokeilussa työllisyyden hoidon päävastuu siirretään kunnalle tai kunnille yhteisvastuullisesti niiden henkilöiden osalta, joiden työttömyys on kestänyt vuoden. Syksyllä 2012 käynnistyneeseen pitkäaikaistyöttömien kuntakokeiluun valittiin kuntia, joissa työttömyysaste ja pitkäaikaistyöttömien osuus työttömistä on keskimääräistä korkeampi. Kokeiluun valituissa kunnissa asuu noin puolet koko maan pitkäaikaistyöttömistä. Kokeilussa mukana olevat hankkeet ovat erilaisia: joillakin alueilla tehostetaan erityisesti pitkään työmarkkinoilta poissa olleiden työja toimintakykyä lisäävien palvelujen saatavuuteen, toisaalla panostetaan entistä enemmän yhteistyöhön avointen työmarkkinoiden kanssa. Vuoden 2015 loppuun kestävän kokeilun tavoitteena on kehittää alueellisesti toimivia ratkaisuja pitkäaikaistyöttömyyden hoidossa. Kokeilun tulosten pohjalta on tarkoitus tehdä päätökset kuntien ja valtion välisestä työnjaosta työllisyyden edistämisessä. Kokeilusta saatavia kokemuksia käytetään myös hyväksi työvoiman palvelukeskusmallin valtakunnallistamisessa vuonna 2014. (Kuntaliitto) Vuoden 2012 syksyllä käynnistynyt kuntakokeilu on lähtenyt liikkeelle valitsemalla kokeiluun motivoituneet kunnat. Lähtökohta on siis erilainen kuin edellä kuvatuissa koko maata koskevissa uudistuksissa. Nyt haetaan pilotoinneilla paikkakuntakohtaisesti toimivia ratkaisuja, joissa lähtökohtana on kunnan vastuu toiminnasta. Nähtäväksi jää, mitkä ovat kokeilun tulokset. Myös kuntakohtainen Paltamon työllistämiskokeilu, jonka arviointi on parhaillaan käynnissä, perustuu paikallisten toimivien mallien kehittämiseen. Johtopäätökset

Työhön aktivointi on ollut työllisyys- ja sosiaalipolitiikkaa yhdistävä tavoite 1990-luvun puolivälistä alkaen. Aktivoivia uudistuksia on otettu käyttöön asteittain hallituskoalitioista riippumatta. Lakiuudistukset ovat merkinneet myös sitä, että pitkäaikaistyöttömyyden hoi-

68  Kuntoutus 4 | 2012

dosta on tullut osa kuntien tehtäviä. Kunnat ovat suhtautuneet vastahakoisesti niille annettuihin työllisyyspoliittisiin tehtäviin. Kunnat ovat vastustaneet velvoitteita vetoamalla puutteellisiin resursseihin ja työllistymismahdollisuuksien vähäisyyteen. Käytettävissä olevien tutkimustulosten perusteella on ilmeistä, että uudistusten vastustus on näkynyt hitaana ja vaihtelevana uudistusten toteutumisena. Lakiuudistusten matka käytännöksi on ollut pitkä kuntien puutteelliseen ja viivästyneen toimeenpanon vuoksi ja kuntapalveluluille tyypillisten katutason byrokratiaorganisaation piirteiden, ennen kaikkea työmäärään nähden puutteellisten resurssien vuoksi. Valtio on tarjonnut ratkaisuksi sekä pakkoa ja kannustamista. Vuoden 2006 työmarkkinatukiuudistus tähtäsi kuntien aktivoimiseen pitkäaikaistyöttömyyden hoitoon pakottavilla keinoilla. Valtio on houkutellut kuntia mukaan myös tarjoamalla lisärahoitusta, johon kunnat ovat vastanneet myönteisesti. Esimerkkejä tästä ovat vuonna 2003 voimaantullut työvoiman palvelukeskusuudistus ja 2012 käynnistetty pitkäaikaistyöttömien kuntakokeilu. 1990-luvun lopulta alkanut kehitys, jossa kunnat ovat valtion ohella vastuussa pitkäaikaistyöttömyyden hoidosta, on vakiintumassa. Vuoden 2012 kuntakokeilussa 123 kuntaa oli halukas ottamaan pitkäaikaistyöttömyyden hoidon kunnan tehtäväksi tarjotun lisärahoituksen kannustamana. Näyttääkin siltä, että kuntien vastuu pitkäaikaistyöttömyyden hoidossa on vahvistunut niiden pitkään jatkuneesta vastustuksesta huolimatta. Samalla pitkäaikaisyöttömien, työmarkkinoiden marginaalin, sosiaalinen kuntoutus on siirretty kuntien toiminnaksi, vaikka kuntoutus muuten on sitä vain vähäisessä määrin. Sen sijaan, potentiaalisten työmarkkinakansalaisten ammatillinen kuntoutus hoidetaan valtion institutionaalisten toimijoiden, Kelan ja työ- ja elinkeinohallinnon kautta. Tämä sosiaalisen kuntoutusjärjestelmän toimintamalli on pulmallinen palvelun tarvitsijoiden näkökulmasta ja on omiaan syventämään palvelujärjestelmän eriarvoistumista. Työllistymisen näkökulmasta on kiinnostavaa, että työvoimahallinnon toimenpitei-


den arviointeja pitkään tehneet tutkijat (Arnkil ym. 2012) suosittavat kv. esimerkkien pohjalta työvoimapolitiikan ja sosiaalipolitiikan tavoitteiden ja toimenpiteiden integrointia ja toisaalta toimenpiteiden suuntaamista mahdollisimman nopeasti normaaliin työelämään kuntoutumisajattelun sijaan. Keinona he esittävät valtion ja kuntien työnjaon kehittämistä ja kuntien roolin korostamista jo toteutettujen mallien pohjalta: työvoiman palvelukeskusten ulottamista koko maahan ja kuntien pitkäaikaistyöttömyyskokeilua. Tavoitteita ja keinoja voi arvioida ristiriitaisiksi. Yleensä on katsottu, että työhallinnolla on parhaat mahdollisuudet normaaleille työmarkkinoille työllistämiseen. VTT Elsa Keskitalo, yliopettaja, Diak

Lähteet Aktiivinen sosiaalipolitiikka-työryhmä (1999). Työryhmämuistioita 1999:20. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö. Ala-Kauhaluoma, M., Keskitalo, E., Lindqvist, T., Parpo, A. (2004). Työttömien aktivointi. Kuntouttava työtoiminta -lain sisältö ja vaikuttavuus. Tutkimuksia 144. Helsinki: Stakes. Arnkil, R., Karjalainen, V., Saikku, P., Spangar, T. and Pitkänen, S. (2008). Kohti työelämälähtöisiä integroivia palveluja. Työvoimatoimistojen ja työvoiman palvelukeskusten arviointitutkimus. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 18/2008. Helsinki: Työministeriö. Arnkil, R., Spangar, T., Jokinen, E. (2012) Kansainvälisen kartoituksen sanomaa Suomen työ- ja työllisyyspolitiikalle ja palveluille heikossa työmarkkina-asemassa olevien suhteen. Työpoliittinen aikakauskirja 3/2012, 20-30. Barbier, J-C. (2006). Has the European Social Model a distinctive activation touch? In Jepsen, M, and Serrano Pasqual, A (toim.) Unwrapping the European Social Model. Bristol, The Policy Press,123-144. Barrett, S. and Fudge, C. (toim.) 1981. Policy and Action. London: Methuen. Beland, D., Cox, R.H. (toim.). Ideas and Politics in Social Science Research. Oxford: Oxford University Press. Bonoli, G., Cic, G., Taylor-Gooby, P. (2000). European Welfare Futures. Towards a Theory of Retrenchment. Cambridge: Polity Press. Brodkin, E.Z. (1990). Implementation as Policy Politics. Teoksessa Palumbo, D.J. & Calista, D.J. (toim.). Implementation and the Policy Process. Opening up the Black Box. New York: Greenwood Press, 107-118. Clasen, J. and W. van Oorshot (2003). Work, welfa-

re and citizenship: diversity and variation within European (un)employment policy. Europe’s New State of Welfare. J. G. Andersen, J. Clasen, W. van Oorshot and K. Halvorsen. Bristol, The Policy Press: 233-245. Deacon, A. (2002). Perspectives on Welfare. Ideas, ideologies and political debates. Buckingham: Open University Press. Elmore, R.E. (1997). Organisational models of social program implementation. In Hill, M. (ed) (1997b). The Policy Process. A Reader. 2nd edition. Prentice Hall: Harvester Wheatsheaf, 241-271. Hall, P. (1993). Policy paradigm, social learning and the state. Comparative Politics 25(3): 275-296. HE 164/2005. Hallituksen esitys laiksi julkisesta työvoimapalvelusta annetun lain muuttamisesta ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi. Hill, M. (1997). The Policy Process in the Modern State. 3rd edition. Prentice Hall: Harvester Wheatsheaf. Hogwood, B.W.& Gunn, L. (1984). Policy Analysis for the Real World. London: Oxford University Press. Hvinden, B. and Johansson, H. (toim.). 2007. Conclusions. Remaking social citizenship in the Nordic welfare states. In Citizenship in Nordic Welfare States. Dynamics of choice, duties and participation in a changing Europe. London: Routledge, 216-225. Hämäläinen, K., Tuomala, J., Ylikännö, M. (2009). Työmarkkinatuen aktivoinnin vaikutukset. Helsinki: Työ- ja elinkeinoministeriö. Julkaisuja 7. Jessop. B. (2000) From the KWNS to the SWPR. In Lewis, G., Gewirtz, S., Clarke, J. (toim.) Rethinking Social Policy. Sage: London, 171-184. Julkunen, R. (2006). Kuka vastaa? Hyvinvointivaltion rajat ja julkinen vastuu . Helsinki. STAKES. Kangas, O., Palme, J. (2005) Coming Late - Catching Up: Formation of a ’Nordic Model’ . Teoksessa Kangas, O., Palme, J. (toim.). 2005. Social Policy and Economic Development in the Nordic Countries. Houndmills: Palgrave, 17-59. Karjalainen, J., Karjalainen, V. (2010). Kuntouttava työtoiminta – aktiivista sosiaalipolitiikkaa vai työllisyyspolitiikkaa. Empiirinen tutkimus pääkaupunkiseudulta. Raportti 38/2010. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos Karjalainen, V. (2011a). Työttömien ammatillisen kuntoutuksen kysymys. Teoksessa Järvikoski, A., Lindh, J., Suikkanen, A. (toim.) Kuntoutus muutoksessa. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus, 89-101. Karjalainen, V. (2011b). Aktiivisen sosiaalipolitiikan ristiriitainen tehtävä. Teoksessa Palola, E., & Karjalainen, V. (toim.). Sosiaalipolitiikka. Hukassa vai uuden jäljillä? Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, 227- 248. Kautto, M. Heikkilä, M., Hvinden, B., Marklund, S. and Ploug, N. (toim.) (1999) Introduction: the Nordic welfare states in the 1990s. Tepksessa Kautto, M. Heikkilä, M., Hvinden, B., Marklund, S. and Ploug, N. (eds.) Nordic Social Policy. Changing Welfare States. London: Routledge, 1-18. Kautto, M., Fritzell, J., Hvinden, B., Kvist, J. and Uu-

 Kuntoutus 4 | 2012 

69


sitalo, H.(2001). Introduction: How Distinct are the Nordic Welfare States? Teoksessa Kautto, M., Fritzell, J., Hvinden, B., Kvist, J. and Uusitalo, H. (eds). Nordic Welfare States in the European Context. London: Routledge, 1-17. Kazepov, Y. (2010) Rescaling Social Policies: towards Multilevel Governance in Europe: Some Reflections on Processes at State and Actors Involved. Teoksessa Kazepov, Y. (toim.) Rescaling Social Policies: Towards Multilevel Governance in Europe. European Centre, Vienna: Ashgate, 35-72. Keskitalo, E. (2007). Individualising welfare provision: the integrated approach of the Finnish activation reform. Teoksessa Hvinden, B., Johansson, H. (toim.). Citizenship in Nordic welfare states. Dynamics of choice, duties and participation in a changing Europe. London: Routledge, 67-79. Keskitalo, E. (2008). Balancing Social Citizenship and New Paternalism. Finnish activation polivy and street-level practice in a comparative perspective. Tutkimuksia 177. Stakes. 2008. Helsinki. Kosonen, P. (1998). Pohjoismaiset mallit murroksessa. Tampere: Vastapaino. Laki kuntouttavasta työtoiminnasta. 189/2001. Lispky, M. (1980) The Street-level Bureaucracy. New York: Russell Sage Foundation. Lødemel, I, Trickey, H. (toim.). 2001. ’An offer you can’t refuse’. Workfare in international perspective. Bristol: The Policy Press. Mead, L.M. (1997). Welfare Employment. Teoksessa Mead, L.M.(toim.) The New Paternalism. Supervisory Approaches to Poverty. Washington DC: Brookings Institute. 39-88. Osborne, D., Gaebler, T. (1992). Reinventing Government. How the Entrepreneurial Spirit is Transforming the Public Sector. Reading. MA: Addison-Wesley. Palola, E., Hannikainen, K., Karjalainen, V. (2012). Nuoret koulutuspudokkaat sosiaalityön asiakkaina. Raportti 29/2012. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Pierson, P. (2001). Coping with Permanent Austerity: Welfare State Restructuring in Affluent Democracies. In Pierson, P. (toim.) The New Politics of the Welfare State. Oxford: Oxford University Press, 410-456. Pressman, J. and Wldavsky, A. (1973). Implementation. How Great Expectations in Washington are Dashed in Oakland. University of California Press: Berkeley. Rothstein, B. , Steinmo, S. (toim.). 2002. Restructuring the Welfare State: political institutions and policy change. New York: Palgrave/Macmillan. Saari, J.(2011). Pienten askelten politiikka ja hyvinvointivaltion muutos. Teoksessa Niemelä, M., Saari, J. (toim.) Politiikan polut ja hyvinvointivaltion muutos. Helsinki: Kelan tutkimusosasto, 7- 24. Sakslin, M., & Keskitalo, E. (2005). Contractualism in Finnish Activation Policy. Teoksessa Sol, E., Westerveld, M. (toim.). 2005. Contractualism in Employment Services. A New Forms of Welfare State Governance. The Hague: Kluwer Law Internatio-

70  Kuntoutus 4 | 2012

nal, 359-382. Sabatier, P. (1986) Top-down and bottom-up approaches to implementation research. Journal of Public Policy 6(1), 21-48. Schmidt, V. A. (2002). The Futures of European Capitalism. Oxford University Press Oxford. Serrano Pascual, A. (2007) Reshaping Welfare States: Activation Regimes in Europe. In Serrano Pascual, A. and Magnusson, L. (toim.) Reshaping Welfare States and Activation Regimes in Europe. Brussels. P.I.E. PETER LANG S.A., 11-34. Sol, E., Westerveld, M. (toim.). 2005. Contractualism in Employment Services. A New Forms of Welfare State Governance. The Hague: Kluwer Law International. Suikkanen, A., Lindh, J. (2010). Työmarkkinakansalaisuus ammatillisen kuntoutuksen luova tuho. Kuntoutus 2, 53-62. Suikkanen, A., Linnakangas, R., Harajärvi, M., Martin, M. (2005). Kokeilusta Kipinää. Keski-ikäisten pitkäaikaistyöttömien kuntoutuskokeilun arviointi. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2005.8. Taylor-Gooby, P. (2005). Ideas and Policy Change. TeoksessaTaylor-Gooby.P. (toim.) Ideas and Welfare State Reform in Western Europe. Hampshire: Palgrave, 1-11. Taylor-Gooby, P. (2008). The New Welfare State Settlement in Europe. European Societies 10(1) 2008:324. Theodore, N. and J. Peck (2001). Searching for best practice in welfare-to-work: The Means, the method and the message. Policy & Politics 29(1): 8194. Timonen, V. (2003). Restructuring the Welfare State. Globalization and Social Policy reform in Finland and Sweden. Cheltenham: Edward Elgar. Van Aerschot, P. (2011). Activation Policies and Protection of Individual Rights. A Critical Assessment of the situation in Denmark, Finland and Sweden. Wey Court East: Ashgate Van Berkel, R. (2010). The Provision of Income Protection and Activation Services for the Unemployed in Active Welfare States. An international Comparison. Journal of Social Policy 39/01, 17-34. Van Berkel, R. and Hørnemann Møller, I. (toim.) (2002). Active Social Policies in the EU. Inclusion through Participation. Bristol: The Policy Press. Van Gerven, M. (2008).The Broad Tracks of Path Dependent Benefit Reforms. A longitudinal study of social benefit reform in three European countries 1980-2006.Helsinki: KELA. Winter,S.(1990) Integrating Implementation Research. Palumbo, D.J. and Calista D.J (toim.) Implementation and the Policy Process. Opening up the Black Box. New York. Greenwood Press. Ylikännö, M (2011), Vuoden 2006 työmarkkinauudistus – aktivointia Arkadianmäellä. Teoksessa Niemelä, M., Saari, J. (toim.) Politiikan polut ja hyvinvointivaltion muutos. Helsinki: Kelan tutkimusosasto, 206, 231.


KATSAUS

Minna Mattila-Aalto

Järjestöt ja sosiaalinen kuntoutus Järjestöjen ja julkisen sektorin yhteistyö työikäisten kuntoutuksessa Sosiaalinen kuntoutus on moniselitteinen asia, jossa korostuvat sekä kuntoutujan ja ympäristön että järjestelmien ja toimenpiteiden välinen vuorovaikutus ja yhteensopivuus. Yhtäältä sosiaaliseen kuntoutukseen liitetään kuntoutujan mahdollisuuksien lisääminen erilaisissa vuorovaikutus-, kommunikaatio- ja ymmärryssuhteissa. Toisaalta kuntoutuksen toimenpiteistä pyritään muodostamaan sosiaalista kuntoutumista tukeva palveluketju, jossa kuntoutuksen eri toimenpiteet seuraavat toisiaan loogisesti ja katkeamatta. (Karjalainen 2004, 20–21; Järvikoski & Härkäpää 2008, 19–20; Vilkkumaa 2004, 29.) Yhteistyörakenteet ja yhdessä toimiminen näyttäytyvätkin seikkoina, joiden ympärille sosiaalisen kuntoutuksen käsite ja ilmiö kietoutuvat (Hinkka ym. 2006, 37). Tässä katsauksessa sosiaalista kuntoutusta käsitellään sosiaali- ja terveysalan järjestöjen ja julkisen sektorin yhteistoiminnassa syntyvänä asiana. Tarkastelu tapahtuu järjestöjen näkökulmasta ja kohdistuu työikäisten kuntoutukseen. Aloitan katsauksen tarkastelemalla sitä, mihin kaikkeen sosiaalisella kuntoutuksella viitataan. Pyrin tällä keinoin paikantamaan sitä, minkälaista näkökulmaa sosiaaliseen kuntoutukseen organisaatioiden välisen yhteistyön tarkasteleminen edustaa. Sen jälkeen

siirryn tarkastelemaan järjestöjen ja julkisen sektorin kuntoutusyhteistyötä, sen osapuolia, osa-alueita ja rakenteita sekä niihin liittyviä haasteita. Sosiaalinen kuntoutus perusolemuksena, järjestelmän osana, yhteistyönä ja työmuotona

Käsitteellä ”kuntoutus” viitataan ainakin kolmeen asiaan: kuntoutustoimenpiteiden muodostamaan kokonaisuuteen, kuntoutusprosessiin tai yhteiskunnallisten sopimusten ja säädösten määrittelemään kuntoutusjärjestelmään (Järvikoski & Härkäpää 2008, 17–20). Sosiaalisesta kuntoutuksesta puhutaan, kun halutaan korostaa kaikkien kuntoutuksen elementtien sosiaalista perusluonnetta (Vilkkumaa 2004). Toisaalta sosiaalista kuntoutusta voidaan tarkastella yhtenä kuntoutusjärjestelmän neljästä osa-alueesta, ja näin asettaa sosiaalinen kuntoutus kolmen muun – lääkinnällisen, ammatillisen ja kasvatuksellisen1 – kuntoutuksen rinnalle. (Vilkkumaa 2004, 28; WHO 1969; Suikkanen ym. 1995, 73–75). Kun sosiaalisesta kuntoutuksesta puhutaan osaprosessina, viitataan niihin asioihin, joilla pyritään erityisesti parantamaan yksilön sosiaalista toimintakykyä, toisin sanoen edistämään kun-

Joskus edellä mainittujen osa-alueiden oheen nimetään opinnollinen kuntoutus (Kuusipalo 2006). Käsitepari opinnollinen kuntoutus ei kuitenkaan ole vakiintunut kuntoutusjärjestelmää kuvaavaan kieleen.

1

 Kuntoutus 4 | 2012 

71


toutujan selviytymistä erilaisista sosiaalisista tilanteista ja hänen mahdollisuuksiaan yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Myös kuntoutumista tukevat sosiaaliset ja taloudelliset seikat2 luetaan kuuluvaksi sosiaaliseen kuntoutukseen. (Niemi 1983; Moos & Holahan 2007; Järvikoski & Härkäpää 2011.) Käytännössä sosiaalisen kuntoutuksen piiriin luetaan monenlaisia asioita kuntouttavasta sosiaalityöstä ja suojatöistä aina konkreettiseen rakentamiseen ja kulttuurielämän ratkaisuihin. Sosiaalisena kuntoutuksena pidetään kaikkia niitä asioita, joiden arvioidaan tukevan toimintakyvyltään alentuneiden kansalaisten asumis-, osallistumis- ja liikkumismahdollisuuksia. (Suikkanen & Piirainen 1995, 75; Hinkka ym. 2006, 23.) Terhi Hinkka, Juha Koivisto ja Riitta Haverinen (2006) ovat selvittäneet kirjallisuuskatsauksen avulla sitä, millaisia työmuotoja sosiaalisessa kuntoutuksessa käytetään ja millaisten yhteistyörakenteiden varassa. Kirjallisuuskatsaus koostuu 20:sta sosiaalityön ja sosiaalisen kuntoutuksen työmuotoja sekä niiden vaikutuksia käsittelevästä, lähinnä laadullisesta kehittämisprojektista ja arviointiraportista. Tällä perusteella sosiaalisen kuntoutuksen määritellään olevan työmuoto, joka koostuu suunnitelmallisesta työskentelymallista, psykososiaalisesta työstä, yhteistyöstä ja työllistämisen tukitoimista. Työmuoto kohdistuu 15–17-vuotiaisiin syrjäytymisuhanalaisiin nuoriin, 17–24-vuotiaisiin nuoriin aikuisiin, mielenterveyskuntoutujiin, maahanmuuttajiin, kehitysvammaisiin, päihteidenkäyttäjiin sekä niihin aikuissosiaalityön asiakkaisiin ja pitkäaikaistyöttömiin, jotka jäävät muiden projektien ulkopuolelle. Yhteistyöllä viitataan moniammatilliseen yhteistyöhön, verkostoyhteistyöhön ja asiakkaan läheisten kanssa tehtävään yhteistyöhön. Sen kuvataan tapahtuvan sosiaali- ja terveystoimen, työvoimahallinnon, oppilaitosten, kolmannen sektorin toimijoiden, tutkimus- ja kehittämisorganisaatioiden, yritysten ja Kansaneläkelaitoksen (Kela)

kanssa. (Hinkka ym. 2006, 17–37.) SOSTE Suomen sosiaali- ja terveys ry:n julkaisemassa sosiaalibarometrissä 2012 sosiaalisen kuntoutuksen määritellään olevan vaikeasti syrjäytyneille henkilöille suunnattua kuntoutusta. Syrjäytyneisiin luetaan kuuluvan muun muassa mielenterveyskuntoutujat, maahanmuuttajat, kehitysvammaiset, päihteiden ongelmakäyttäjät, pitkäaikaistyöttömät sekä syrjäytymisuhan alla olevat nuoret ja nuoret aikuiset. Sosiaalisen kuntoutuksen työmuotoihin luetaan kuuluvan asiakkaan elämäntilanteen kartoittaminen, kuntoutusja palvelusuunnitelman laatiminen asiakkaan kanssa, kuntoutustavoitteiden tarkistaminen, yksilöön kohdennettu ja ryhmämuotoinen psykososiaalinen työ sekä sopeutumisvalmennus. (Hakkarainen ym. 2012, 105.) Edellä esitetyn valossa sosiaalinen kuntoutus on työmuoto, jonka ensisijaisen kohderyhmän muodostavat niin kutsutut syrjäytyneet tai syrjäytymisuhanalaiset väestöryhmät. Hinkan ja kumppaneiden mukaan (2006) sosiaalisen kuntoutuksen toimialaan luetaan kuuluvan myös hankkeiden ulkopuolelle jäävien (syrjäytymisuhanalaisten) väestöryhmien tarpeisiin vastaaminen. Sosiaali- ja terveysalalla ”kehittämishankkeista” onkin muodostunut vallitseva tapa tuottaa toimintaa erilaisten ryhmien palvelutarpeisiin (ks. Palola ym. 2010, 62). Tässä tilanteessa sosiaaliseksi kuntoutukseksi näytetään lukevan myös toiminta, jonka avulla huolehditaan hanke(turva)verkosta pudonneista ihmisistä. Sosiaalinen kuntoutus järjestöjen ja julkisen sektorin yhteistoimintana

Kuntoutusta on perinteisesti tuotettu sekä järjestöjen että julkisen sektorin kuntoutuspalveluna. Kuntoutuksen niin kutsuttuja järjestämisvastuullisia tahoja ovat Kansaneläkelaitos, työeläkelaitokset, työ- ja elinkeinohallinto, vakuutusyhtiöt sekä kunnallinen sosiaali- ja terveydenhuolto (ks. Vilkkumaa 2011).

Nykyisin sosiaalisen ja taloudellisen ulottuvuudet sulautetaan hyvinvoinnin käsitteen avulla niin, että niitä tuskin erottaa toisistaan (Palola ym. 2010, 62).

2

72  Kuntoutus 4 | 2012


Järjestöillä on perinteisesti ollut erityinen tehtävä ja rooli kuntoutuspalvelujen tuottajina ja kehittäjinä. Ne tuottavat noin 20 % sosiaalialan palveluista ja 4 % terveyspalveluista. (Lehto 2011.) Yksi sosiaalisen kuntoutuksen keskeisistä kysymyksistä koskee sitä, miten kyetään tuottamaan sellaisia saumattomia kuntoutuspalveluketjuja, jotka edistävät kansalaisten monipuolista osallistumista yhteiskunnalliseen toimintaan (ks. esim. Vilkkumaa 2004, 28–29; Järvikoski & Härkäpää 2008, 19–20). Katkeamattoman kuntoutuspalveluketjun luominen edellyttää toimivaa yhteistyötä sekä kuntoutusta järjestävien että tuottavien tahojen kesken. Kuntoutussäätiössä käynnissä olevassa KoJu-hankkeessa tutkitaan ja kehitetään kolmannen3 ja julkisen sektorin palveluyhteistyötä työikäisille suunnatussa kuntoutuksessa. KoJu-hankkeessa tarkastelu kohdistuu sosiaali- ja terveysjärjestöjen tekemään yhteistyöhön. Koska hankkeessa tutkitaan sitä, keiden kanssa järjestöt toimivat kuntoutuspalveluja tuottaessaan, julkinen sektori määrittyy sen mukaan, keiden kanssa järjestöt kuvaavat tekevänsä yhteistyötä työikäisille suunnatun kuntoutuksen käytännöissä. Vuonna 2011 hankkeessa toteutettiin sosiaali- ja terveysjärjestöjen ja julkisen sektorin yhteistyötä kartoittava valtakunnallinen kysely (n=900). Kyselyyn vastasi 300 kuntoutusta tuottavaa järjestöä, jotka toteuttavat avotai laitoskuntoutusta, päivä- tai työtoimintaa, asumispalveluja, työvalmennusta, klubitalotoimintaa tai muuta kuntoutukseksi luokiteltua toimintaa, kuten kuntoutukseen liittyvää tutkimus- ja kehittämistoimintaa tai edustamansa kohderyhmän edunvalvontaa kuntoutusjärjestelmässä. Kyselyn perusteella järjestöjen yhteistyötahoja julkisella sektorilla ovat kunnat ja erilaiset niiden muodostamat yhtymät, sairaanhoidon erityisvastuualueet (sairaanhoitopii-

rit), Kela, työvoimahallinto ja Raha-automaattiyhdistys (RAY), joka rahoittaa kansalaisjärjestötoimintaa julkisin varoin. Useimmiten tärkeimmäksi julkiseksi yhteistyötahoksi järjestöjen edustajat mainitsivat kunnan. Paikallisille järjestötoimijoille kunta edustaa kyselyn mukaan tärkeintä kuntoutusyhteistyön tahoa, kun taas valtakunnallisille järjestöille tärkeimpänä yhteistyötahona näyttäytyy Kela. Alueelliset järjestötoimijat mainitsivat kunnan ja Kelan lisäksi sairaanhoitopiirin olevan tärkeimpiä yhteistyötahoja työikäisten kuntoutuksessa. Suurin osa kyselyyn vastanneista järjestöistä ilmoitti tuottavansa kuntoutusta kunnan tai RAY:n rahoittamana. Muina työikäisten kuntoutuksen rahoittajina mainittiin Kela, työ- ja elinkeinokeskus (TE-keskus, jonka tehtävät ovat siirtyneet ELY-keskuksille), sairaanhoitopiiri tai seurakunta. Järjestöt arvioivat julkisen rahoituksen riittävän huonosti kuntoutuksen toteuttamiseen. (Saarinen ym. 2012.) Kun sosiaalista kuntoutusta tarkastellaan kuntoutusta tuottavien julkisten toimijoiden ja järjestöjen yhteistyösuhteina, erityisen tärkeään rooliin näyttää nousevan järjestöjen ja kuntien yhteistyö. Kuntoutuksen rahoitukseen liittyvässä yhteistyössä korostuu järjestöjen yhteistoiminta kuntien ja RAY:n kanssa. Sosiaalinen kuntoutus järjestöyhteistyön ulottuvuuksina ja rakenteina

KoJu-hankkeessa haastateltiin 13 sosiaalija terveysjärjestöjen edustajaa koskien sitä, minkälaista yhteistyötä heidän edustamansa järjestöt tekevät julkisen sektorin toimijoiden kanssa työikäisten kuntoutuksessa. Yhteistyön erityispiirteitä jäsennettiin kerättyjä haastatteluja analysoimalla sekä perehtymällä lukuisiin kolmannen ja julkisen sektorin yhteistyötä koskeviin ja sivuaviin selvityksiin ja raportteihin.

Kolmannella sektorilla viitataan ei-voittoa tavoittelevaan, järjestäytyneeseen ja itsehallinnolliseen kansalaistoimintaan (Möttönen & Niemelä 2005; Helander & Sundback 1998).

3

 Kuntoutus 4 | 2012 

73


Selvitystyön perusteella järjestöjen ja julkisen sektorin yhteistyö jäsentyy neljään ulottuvuuteen: 1) kuntoutuspalvelujen tuottamiseen liittyvään ostopalveluyhteistyöhön 2) asiakasprosesseihin liittyvään yhteistyöhön 3) palvelujen ja kansalaistoiminnan kehittämisyhteistyöhön sekä 4) kansalaistoiminta-avustuksiin liittyvään yhteistyöhön. Ostopalveluyhteistyöhön liittyen järjestö ja julkisen taho voivat sopia esimerkiksi palvelujen tuottamisesta maksullisena ostopalveluna tai puitesopimuksen nojalla. Asiakkaisiin liittyvä yhteistyö kohdistuu esimerkiksi neuvotteluihin asiakkaan palvelujen rahoittamisesta tai palvelupolkujen rakentamiseen yksilöasiakkaille ja asiakasryhmille. Hankeyhteistyötä tehdään palvelujen ja kansalaistoiminnan kehittämiseksi. Kansalaistoiminta-avustuksiin liittyvää yhteistyötä tehdään muun muassa rahoitettaessa vapaaehtoistoimijoiden kulukorvauksia ja vapaaehtoistyön toimitiloja. Järjestöjen ja julkisen sektorin yhteistyön rakenteita voidaan puolestaan hahmotella seuraavan viiden kategorian avulla: 1) lainsäädäntöön nojaavat toimielimet ja menettelytavat 2) yhteistyön osapuolten laatimat keskinäiset sopimukset 3) kehittyneet yhteistyökäytännöt 4) kehittämishankkeet sekä 5) toimitilat, joissa yhteistyö käytännössä tapahtuu. Lainsäädännöstä nousevaa rakennetta edustaa esimerkiksi hankintamenettelylain ostopalvelujen järjestämisessä edellyttämät menettelyt ja asiakasyhteistyöryhmät. Erityyppiset kumppanuussopimukset edustavat yhteistyötahojen laatimia keskinäisiä sopimuksia, joilla jäsennetään järjestön ja julkisen toimijan rooleja ja vastuita kuntoutuspalvelujen toteuttamisessa. Palveluseteli toimii esimerkkinä

74  Kuntoutus 4 | 2012

rakenteesta, joka edustaa tapaa rahoittaa kuntoutuksen asiakaspalveluostot. Järjestön vertaistoiminnassa tuotetut lähipalvelut edustavat rakennetta, jossa vapaaehtoistoimijat tuottavat palvelun ja julkinen rahoittaa sitä kulukorvauksin. Jotta kuntoutuksen ”sosiaalinen” toteutuisi kuntoutuspalveluja tuottavien organisaatioiden yhteistyön eri tasoilla, tarvitaan yhteistyötä ostopalvelujen tuottamisen, asiakasprosessien hallinnan, kehittämishankkeiden rahoittamisen ja hallinnoinnin sekä vapaaehtoisen kansalaistoiminnan rahoittamisen osalta. Sen lisäksi tarvitaan yhteistyön mahdollistavat rakenteet. KoJu-hankkeessa haastatellut järjestötoimijat olivat huolissaan kansalaistoimintaan kohdistuvien resurssien riittävyydestä. Heidän mukaansa erityisesti paikallista yhteistyötä tukevia, toimivia rakenteita tulisi kehittää. Siitä, miten kuntoutuksen (osto)palvelutoiminnassa ja vapaaehtoistyössä tuotettu kuntoutus niveltyvät toisiinsa, ei syntynyt selkeää kuvaa. Järjestöjen ja julkisen sektorin kuntoutusyhteistyön haasteista

Järjestöiltä odotetaan panosta palvelujen tuottamiseen yhteistyössä julkisen sektorin kanssa (mm. STM 2011). Työikäisten kuntoutuspalvelujen tuottaminen perustuukin merkittävältä osin järjestöjen ja julkisen sektorin (kunnat, RAY, Kela ja TE-keskukset) tekemään yhteistyöhön, jota tehdään monella ulottuvuudella. Yhteistyössä vaikuttaa kuitenkin olevan runsaasti kehittämisen varaa. Vajaa puolet KoJu-hankkeen kyselyyn vastanneista järjestötoimijoista arvioi kolmannen ja julkisen sektorin kuntoutusyhteistyön toimivan hyvin. Järjestötoimijoiden mukaan työikäisten kuntoutuspalveluyhteistyö on järjestelmälähtöistä. Järjestöjen edustajat ilmaisivat kuntoutusta tuotettavan liiaksi virallisen kuntoutusjärjestelmän ehdoilla. Palvelutuotantoa ohjaavat standardit ja kuntoutuspalvelujen laadun arviointi eivät järjestötoimijoiden mukaan tunnista ja tunnusta järjestökuntoutuksen erityispiirteitä ja sen erityistä arvoa.


Järjestötoiminnan odotetaan lisäävän kansalaisten aktiivista osallistumista palvelujen tuottamiseen (STM 2011). KoJu-hankkeen selvitystyön perusteella kansalaistoiminnan niuk(kenev)at resurssit eivät tue vapaaehtoistoiminnassa toteutuvaa kuntoutusta. Kun järjestöjen resurssit eivät riitä kansalaistoiminnan koordinoimiseen, kansalaisaktiivisuus järjestöissä ei lisää kansalaisaktiivista palvelutuotantoakaan. Kuntoutuksen kentässä ei vaikuta olevan selvää käsitystä siitä, miten kansalaistoimintana tuotetut kuntoutuspalvelut, kuten vertaistoiminta, niveltyvät ostopalveluina tuotettuun kuntoutukseen (ks. Kittilä 2004). Vapaaehtoistoiminnassa tuotetun kuntoutuksen niveltäminen maksulliseen kuntoutuspalvelutuotantoon näyttääkin olevan järjestöjen ja julkisen sektorin yhteistyön eräs keskeinen haaste. Kolmannen ja julkisen sektorin yhteistyönä toteutetuista hankkeista ja projekteista on julkaistu lukuisia raportteja, selvityksiä ja arviointeja. Siitä huolimatta järjestöjen ja julkisen sektorin yhteistyötä ei ole niissä juuri jäsennetty (vrt. Laamanen ym. 2002), vaan huomio kohdistuu hankkeessa tai projektissa tuotetun toimintamallin tai ”hyvän käytännön” kuvaamiseen. Toimijoiden välinen yhteistyö muodostaa kuitenkin myös kehitetyn mallin tai käytännön kivijalan. Yhteistoiminnan elementtejä pitäisikin jäsentää ja kuvata entistä paremmin. Se edistäisi kehitettyjen mallien ja käytäntöjen jalkauttamista ja juurruttamista. Jotta sosiaaliselle kuntoutukselle asetetut tavoitteet saavutettaisiin, tulisi selvittää, mistä kaikista toimenpiteistä sosiaalinen kuntoutus koostuu ottaen huomioon myös järjestöjen tuottaman kuntoutuksen erityispiirteet ja kansalaistoimintana toteutuva kuntoutus. Lisäksi pitäisi rakentaa konsensus sen suhteen, mitä sosiaalisen kuntoutuksen toimenpiteitä tuotetaan maksullisena palvelutuotantona ja mitä kansalaistoimintana sekä miten varmistetaan sosiaalisena kuntoutuksena toteutetun toiminnan rahoituksen riittävyys. VTT, KM Minna Mattila-Aalto, erikoistutkija, Kuntoutussäätiö

Lähteet Hakkarainen, Tyyne, Londén, Pia, Luhtanen, Marjukka, Peltosalmi, Juha , Siltaniemi, Aki & Särkelä, Riitta (2012) Sosiaalibarometri 2012: ajankohtainen arvio palveluista, palvelujärjestelmän muutoksesta ja kansalaisten hyvinvoinnista. Helsinki: SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry. Helander, Voitto & Sundback, Susan (1998) Defining the Nonprofit Sector: Finland. Working Papers of John Hopkins Comparative Nonprofit Sector Project. Institute of Public Administration Åbo Academy. Hinkka, Terhi, Koivisto, Juha & Haverinen, Riitta (2006) Kartoittava kirjallisuuskatsaus sosiaalisen kuntoutuksen työmuodoista ja niiden vaikutuksista. Raportteja 12/2006. Helsinki: Stakes. Järvikoski, Aila & Härkäpää, Kristiina (2008) Kuntoutuksen perusteet. Helsinki: WSOY. Järvikoski, Aila & Härkäpää, Kristiina (2011) Kuntoutuksen perusteet. Helsinki: WSOYpro. Karjalainen, Vappu (2004) Yksilöllistymiskehitys muuttaa kuntoutusta – mutta miten? Teoksessa Karjalainen, Vappu & Vilkkumaa, Ilpo (2004) Kuntoutus kanssamme. Ihmisen toimijuuden tukeminen. Helsinki: Stakes, 22–25. Kittilä, Riitta (2004) Vapaaehtoistoiminta, vertaistuki ja kilpailuttaminen. Vapaaehtoistoiminta, vertaistuki ja kilpailuttaminen -työryhmä. Helsinki: Sosiaali- ja terveysjärjestöjen yhteistyöyhdistys YTY ry. Kuntoutuksen tutkimuksen kehittämisohjelma 2004. Sosiaali- ja terveysministeriö, Kuntoutusasiain neuvottelukunta. Internet-osoitteessa pre20090115.stm.fi/pr1076939223163/passthru. pdf. Poimittu 19.8.2012. Kuusipalo, Paula (2006) Päihdekuntoutuja kansanopiston opiskelijana. Aikuiskasvatus 1/2006, 59–62. Laamanen, Elina, Ala-Kauhaluoma, Mika & NoukoJuvonen, Susanna (2002) Kuntien ja kolmannen sektorin projektiyhteistyö sosiaali- ja terveydenhuollossa. Helsinki: Kuntaliitto. Lehto, Markku (2011) Kaikki mukaan! Osatyökykyiset markkinoilla. Selvityshenkilön raportti. Sosiaalija terveysministeriön julkaisuja 2011:5. Metteri, Anna & Haukka-Wacklin, Tuula (2004) Sosiaalinen tuki kuntoutuksen ytimessä. Teoksessa Karjalainen, Vappu & Vilkkumaa, Ilpo (2004) Kuntoutus kanssamme. Ihmisen toimijuuden tukeminen. Helsinki: Stakes, 53–69. Moos, Rudolf H. & Holahan, Charles J. (2007) Adaptive tasks and methods of coping with illness and disability. Teoksessa Martz, Erin & Livneh, Hanoh (toim.) Coping with chrocinc illness and disability.

 Kuntoutus 4 | 2012 

75


New York: Springer, 107–128. Möttönen, Sakari & Niemelä, Jorma (2005) Kunta ja kolmas sektori. Yhteistyön uudet muodot. Jyväskylä: PS-kustannus. Niemi,Veikko (1983) Sosiaalinen toimintakyky ja sosiaalinen kuntoutus. Kuntoutus 3/1983, 1–2. Palola, Elina, Rintala, Taina & Savio, Annikki (2010) Elämää kumppanuusvaltiossa. Teoksessa Hänninen, Sakari, Palola, Elina & Kaivonurmi, Taina (toim. (2010) Mikä meitä jakaa? Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, 53–82. Peltosalmi, Juha, Vuorinen, Marja & Särkelä, Riitta (2010) Järjestöbarometri 2010. Ajankohtaiskuva sosiaali- ja terveysjärjestöistä. Helsinki: Sosiaalija terveysturvan keskusliitto. Saarinen, Timo, Henriksson, Mikko & Ala-Kauhaluoma, Mika (2012) Kuntoutus ja kolmas sektori - selvitys järjestöjen, yhdistysten ja säätiöiden työikäisille kohdennetuista kuntoutustoiminnoista. Kuntoutus 3/2012, 21–28. Sosiaali- ja terveysministeriö (2011) Sosiaali- ja terveysalan järjestöt sosiaali- ja terveysministeriön kumppaneina. Sosiaali- ja terveysministeriön järjestöpoliittiset linjaukset. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2011:5. Suikkanen, Asko & Lindh, Jari (2003) Kuntoutus kehossa – keho kuntoutuksessa. Teoksessa Kallanranta, Tapani, Rissanen, Paavo & Vilkkumaa, Ilpo (2003) Kuntoutus. Helsinki: Duodecim, 42–54. Suikkanen, Asko & Piirainen, Keijo (1995) Kuntoutus modernin palkkatyöyhteiskunnan muutoksessa. Teoksessa Suikkanen, Asko, Härkäpää, Kristiina, Järvikoski, Aila, Kallanranta, Tapani, Piirainen, Keijo, Repo, Marjatta & Wikström, Juhani (toim.) (1995) Kuntoutuksen ulottuvuudet. Helsinki: WSOY, 29–48. Vilkkumaa, Ilpo (2004) Kolme tapaa nähdä sosiaalinen kuntoutuksessa. Teoksessa Karjalainen, Vappu & Vilkkumaa, Ilpo (2004) Kuntoutus kanssamme. Ihmisen toimijuuden tukeminen. Helsinki: Stakes, 27–40. Vilkkumaa, Ilpo (2011) Kuntoutuksen järjestämisvastuu. KuntoutusNyt-blogi. Internet-sivulla http:// kuntoutusnyt.blogspot.fi/2011/03/kuntoutuksenjarjestamisvastuu.html. Poimittu 27.8.2012. WHO (1969) WHO Expert Committee on Medical Rehabilition. Technical Report Series 419. World Health Organization. Geneva: WHO.

76  Kuntoutus 4 | 2012


LYHYET

Kuntakokeilu haastaa yrityksiä palkkaamaan pitkäaikaistyöttömiä

Syksyllä käynnistyneen kuntakokeilun tavoitteena on löytää uusia keinoja, joilla pitkäaikaistyöttömät saataisiin palautettua työmarkkinoille. Monissa kunnissa on asiantuntemusta ja hyviä käytäntöjä työllisyyden tukemiseksi, mutta tieto eri toimijoiden välillä voisi kulkea paremminkin. Näin ajattelee kuntakokeilun pääsihteeri Erja Lindberg. Kuntoutus ja työelämä lähemmäksi toisiaan

Työ- ja elinkeinoministeriön ja Kuntaliiton kuntakokeilussa on 26 hanketta, joissa on yhteensä 65 kuntaa kaikkien ely-keskusten alueilta. Kokeiluun valituissa kunnissa asuu yli puolet koko maan pitkäaikaistyöttömistä. Syksyn aikana kokeilukunnissa arvioidaan, minkälaisia tarpeita alueen pitkäaikaistyöttömillä on ja minkälaista yhteistyötä eri toimijat heidän työllistymisen edistämisekseen voisivat tehdä. Kuntakokeilun piiriin kuuluvat ensisijaisesti pitkäaikaistyöttömät eli työttömyyden perusteella vähintään 500 päivää työttömyysetuutta saaneet. Monet heistä ovat työllistymisen edellytyksiä parantavien palveluiden, kuten kuntouttavan työtoiminnan, tarpeessa. Erja Lindbergin mukaan kuntoutusta tulisi tarjota työnteon tueksi. - Kuntoutus ja työelämä ovat nykyisellään liian kaukana toisistaan. Työelämään pitäisi saada lisää joustoja, jotta paluu työelämään sujuisi pitkänkin työttömyysjakson jälkeen. Kuntoutujallakin on oltava mahdollisuus päästä palkkatyöhön, vaikka vain osatyökykyisenä, Lindberg sanoo. Hänen mukaansa monissa kunnissa työttömät jäävät välityömarkkinoiden ikeen alle, vaikka asiantuntemusta ja hyviä käytäntöjä

työllisyyden tukemiseksi olisi. Kuntakokeilun yhtenä tavoitteena onkin välittää tietoa työllistämisen keinoista toimijalta toiselle, jotta esimerkiksi päällekkäiseltä työltä vältyttäisiin. Kuntoutujan kannalta toiveena voisi olla vaikkapa se, että yhteistyö työvoimahallinnon, sosiaalitoimen ja terveystoimen kesken olisi nykyistä sujuvampaa. Yhteistyöhön houkutellaan etenkin yrityksiä. - Paikallisia yrityksiä tulee nyt haastaa mukaan luomaan työmahdollisuuksia, Erja Lindberg painottaa. Kunnille valtaa työllisyyspolkujen rakentamiseen

Kuntakokeilussa työllisyyden hoidon päävastuu vaikeasti työllistyvien osalta siirretään kunnille. Kunnilla on tähän asti ollut lakisääteinen velvollisuus järjestää kuntouttavaa työtoimintaa, nyt niille annetaan enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa työllisyyspolkujen rakentamiseen. Kokeilun jälkeen mietitään, onko valtion ja kuntien työnjakoa työllisyysasioissa syytä muuttaa. Hallitusohjelman mukaiseen kuntakokeiluun on varattu yhteensä 65 miljoonaa euroa. Lisäksi pääkaupunkiseudun kuntien rahoituksesta on sovittu erikseen. Kokeilu jatkuu vuoden 2015 loppuun asti. Lisätietoja Kuntaliiton verkkosivuilta osoitteesta kunnat.net Saija Kivimäki Verkkotoimittaja Kuntoutusportti.fi

 Kuntoutus 4 | 2012 

77


Kuntoutus Kuntoutus on tieteellis-ammatillinen lehti, joka sisältää kirjoituksia kuntoutuksesta ja sitä sivuavista tieteenaloista. Kirjoitukset voivat olla esimerkiksi vertaisarvioituja tieteellisiä artikkeleja, katsauksia, puheenvuoroja, hanke-esittelyitä tai kirja-arvioita. Kuntoutus-lehteä julkaisee Kuntoutussäätiö. Lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa.

Taulukot ja kuvat

Yleistä

Kieliasu

Tieteellisen artikkelin suositeltava enimmäispituus on välilyönnit mukaan laskien 40 000 merkkiä, muun kirjoituksen 20 0000 merkkiä. Kirjoituksissa käytetään 1,5 pisteen riviväliä ja 12 pisteen kirjasinkokoa. Kappaleiden väliin jätetään tyhjä rivi. Tekstiä ei lihavoida, kursivoida, tasata, alleviivata tai tavuteta. Teksti lähetetään sähköpostitse (mieluiten Word-tiedostona) toimitussihteerille: timo.korpela@kuntoutussaatio.fi. Jos tiedosto on liian iso sähköpostitse lähetettäväksi, voi käyttää myös muistitikkua tai cd-rom -leyvä. Lähetteessä mainitaan, onko lehteen tarjottava käsikirjoitus tieteellinen artikkeli vai muu kirjoitus. Lähetteessä mainitaan kirjoittajan nimen lisäksi yhteystiedot ja kirjoittajan oppiarvo(t) sekä toimipaikka.

Kirjoituksen on oltava sujuvaa suomen kieltä. Lyhenteiden ja alaviitteiden käyttöä on vältettävä. Tekstissä saa käyttää vain väliotsikoita ja niiden alaotsikoita.

Tieteellinen artikkeli Artikkelikäsikirjoituksen tulee noudattaa rakenteeltaan tavanomaista tieteellisen artikkelin jäsennystä. Kuntoutus-lehden toimitus päättää soveltuvuudesta vertaisarviointiin. Toimitussihteeri lähettää käsikirjoituksen arvioijille nimettömänä. Lausunto artikkelista toimitetaan kirjoittajalle mahdollisia korjauksia varten. Artikkelin julkaisemisesta päättää päätoimittaja. Tieteelliseen artikkeliin tulee liittää myös suomen- ja englanninkieliset tiivistelmät, joiden pituus on välilyönnit mukaan laskien enintään 1500 merkkiä. Tiivistelmässä kiteytetään tavoitteet, keskeiset menetelmät, aineisto ja tulokset sekä niiden perusteella tehtävät johtopäätökset.

78  Kuntoutus 4 | 2012

Grafiikat liitetään kirjoituksen oheen omina tiedostoinaan. Niiden paikka merkitään tekstiin. Taulukoiden ja kuvien otsikoiden on kerrottava mahdollisimman osuvasti olennainen sisältö. Mikäli tiedot on lainattuja, on lähde mainittava. Taulukot ja kuvat tulee tehdä mieluiten Excelillä.

Lähteet Käsikirjoituksen loppuun liitetään kirjallisuusluettelo, jossa viitteet ovat aakkosjärjestyksessä tekijän sukunimen mukaan. Saman kirjoittajan lähteet mainitaan aikajärjestyksessä, vanhimmat ensin. Luettelossa tulee mainita vain tekstissä esiintyvät lähteet. Viitteiden määrän on pysyttävä kohtuullisena. Kirjoittaja vastaa viitteiden paikkansapitävyydestä ja täsmällisyydestä. Lähdeluettelo toimitetaan seuraavan mallin mukaisesti: Elo AL, Leppänen A (1999) Efforts of health promotion teams to improve the psychosocial work environment. J Occup Health Psychology 4, 2, 87–94. Heikkilä M (1999) A brief introduction to the topic. Teoksessa European foundation for the improvement of living and working conditions. Linking welfare to work. Luxembourg: Office of Official Publications of the European Communities. 5–12. Järvikoski A, Härkäpää K, Nouko-Juvonen S (2001) (toim.) Monia teitä kuntoutuksen arviointiin. Kuntoutussäätiön tutkimuksia 69, Helsinki. Työministeriö (2002) www.mol.fi, poimittu 16.10.2002.


Kuntoutussäätiö

Sisältö

Kuntoutus-lehti vuonna 2013

PÄÄKIRJOITUS

Marketta Rajavaara ja Vappu Karjalainen Sosiaalinen kuntoutus lakisääteiseksi – mikä muuttuu?

3

tieteellinen artikkeli

Peppi Saikku ja Riitta-Liisa Kokko Kuntoutuksen käytännöt Paltamon työllisyyskokeilussa: Toimijuuden tukeminen ammatillisessa ja sosiaalisessa kuntoutuksessa Anne Kuvaja Työnhakumotivaation dynamiikkaa: Näkökohtia motivaatiokysymysten käsittelystä sosiaalisessa kuntoutuksessa

Kuntoutus-lehti ilmestyy ensi vuonna tuttuun tapaan neljästi. Tilaamalla lehden seuraat alan tutkimusta ja ajankohtaisuuksia sekä saat työsi ja opintojesi kannalta tärkeää tietoa. 5

17

Elina Palola Sosiaalinen kuntoutus uudessa sosiaalihuoltolaissa

30

puheenvuoro Aulikki Kananoja

Sosiaalinen kuntoutus ja sosiaalihuollon uudistuksen suunta 35

KATSAUS Tea Haimi ja Jaana Kahilainen Sosiaalisen kuntoutuksen käsitteen historiaa Suomessa

41

Vappu Karjalainen ja Katri Hannikainen-Ingman Sosiaalityön nuoret toimeentulotuen asiakkaat – kuntoutuksellisesti syrjässä?

47

Jaakko Harkko, Mika Ala-Kauhaluoma ja Tuula Lehikoinen Keitä ovat vaikeasti työllistyvät ja tarvitsevatko he sosiaalista kuntoutusta? 54

Elsa Keskitalo Pitkäaikaistyöttömien työhön aktivointi ja kuntouttaminen kuntien tehtäväksi

Minna Mattila-Aalto Järjestöt ja sosiaalinen kuntoutus: Järjestöjen ja julkisen sektorin yhteistyö työikäisten kuntoutuksessa

Kestotilaus 49 euroa Vuositilaus 53 euroa Opiskelijat 22 euroa

Nro Ilmestyy 1 viikko 11 2 viikko 25 3 viikko 41 4 viikko 51

Ilmoitusaineistot viikko 6 viikko 20 viikko 36 viikko 46

Tilaukset ja osoitteenmuutokset

Tilaushinnat vuonna 2013

Ilmestysmisaikataulu

KATSAUS

Toimitus kiittää lämpimästi tilaajia ja kirjoittajia kuluneesta vuodesta. Rauhallista Joulua ja Menestystä Tulevalle Vuodelle!

61

71

Aikakauslehtien Liiton jäsen Kuntoutus on kuntoutusalan tieteellis-ammatillinen lehti, joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Lehti välittää ajankohtaista tietoa kuntoutuksen tutkimuksesta, menetelmistä ja innovaatioista sekä seuraa alan yhteis­kunnallista keskustelua. Toimitusneuvosto Timo Pohjolainen, KuntoutusOrton, Raija Gould, Eläketurvakeskus, Patrik Kuusinen, työ- ja elinkeinoministeriö, Marketta Rajavaara, Kela, Kristiina Härkäpää, Lapin yliopisto, Eeva Leino, Tampereen yliopistollinen keskussairaala, Vappu Karjalainen, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos Toimitus Veijo Notkola, päätoimittaja, Timo Korpela, toimitussihteeri, Erja Poutiainen, Mika Ala-Kauhaluoma, Matti Tuusa Toimituksen yhteystiedot PL 39, 00411 Helsinki, puhelin 044 781 3128, timo.korpela@kuntoutussaatio.fi www-sivut www.kuntoutussaatio.fi/kuntoutuslehti Tilaushinnat Kestotilaus 49 euroa | Vuosikerta 53 euroa | Opiskelijat 22 euroa | Irtonumero á 12 € + postituskulut Julkaisija Kuntoutussäätiö | 35. vuosikerta | ISSN 0357-2390 Kannen suunnittelu Päivi Talonpoika-Ukkonen Paino Forssa Print Kuntoutussäätiö on kuntoutuksen tutkija, kehittäjä, arvioija, kouluttaja ja tiedottaja. Erityisiä osaamisalueita ovat kuntoutusjärjestelmän toimivuuteen, kuntoutustarpeeseen, toimintakykyyn, työhyvinvointiin sekä osallisuuteen ja syrjäytymiseen liittyvät kysymykset. Työ rakentuu vahvoille kumppanuuksille alan toimijoiden kanssa.

www.kuntoutussaatio.fi/kuntoutuslehti pirjo.kuoppala@kuntoutussaatio.fi | p. 040 823 0058

Kuntoutusportti.fi Kuntoutusportti on kuntoutuksen ja siihen liittyvän tutkimus- ja kehittämistiedon verkkopalvelu. Palvelu tarjoaa tietoa kuntoutusalan toimijoista, hankkeista, lainsäädännöstä, koulutuksesta sekä uusimmasta tutkimuksesta. Kuntoutusportin avulla voit helposti seurata, mitä alalla tapahtuu. Sivusto toimii myös tiedotus- ja keskustelufoorumina alan ammattilaisille.

 Ilmoita  Kuntoutus-lehdessä  Haetko lisänäkyvyyttä toiminnallesi? Ilmoita lehdessämme! Kaikki hinnat koskevat väri-ilmoituksia: 1/1 sivu (176×250 mm): 200 euroa ½ sivua, (88 x 125 mm): 120 euroa ¼ sivua (44 x 62 mm): 100 euroa Lisätietoja: timo.korpela@kuntoutussaatio.fi / p. 044 781 3128


Kuntoutussäätiö

Kuntoutus 4 | 2012 | 35. vuosikerta | ISSN 0357-2390

4

Sosiaalisen kuntoutuksen teemanumero Kuntoutuksen käytännöt Paltamon työllisyyskokeilussa Sosiaalinen kuntoutus ja sosiaalihuollon uudistuksen suunta  Tilaa  Kuntoutus-lehti  Pidä itsesi ajan tasalla kuntoutuksesta – saat työsi ja opintojesi kannalta tärkeää tietoa!

Tilauksen voit tehdä osoitteessa www.kuntoutussaatio.fi/kuntoutuslehti Voit tilata lehden myös sähköpostitse: pirjo.kuoppala@kuntoutussaatio.fi tai puhelimitse: 040 823 0058 / Pirjo Kuoppala Hinnat: Kestotilaus 49 euroa Vuosikerta (4 nroa) 53 euroa Opiskelijat (4 nroa) 22 euroa Lehteä voi tilata myös irtonumerona, á 12 euroa + postituskulut

Keitä ovat vaikeasti työllistyvät ja tarvitsevatko he sosiaalista kuntoutusta?

Kuntoutus-lehti 4/2012  

Kuntoutus, tutkimus, tieteellis-ammatillinen