Page 1

MITEN TULIN TEOSOFIKSI?


2


MITEN TULIN TEOSOFIKSI? KIRJOITTANUT JOHANNES KOTIPELTO

"Sillä mitä hyötyä on ihmiselle, vaikka hän voittaisikin itsellensä koko maailman mutta saisi vahingon sielullensa." M a t te u s.

TOINEN PAINOS ( E n s i m m ä i n e n p a i n o s i l m e s t yi 1 9 3 8 )

TAMPEREELLA 1952 P. E:N KANNATUSLIITTO


RAKKAALLE TEOFILUKSELLE. Oikein sanot, rakas Teofilus. Monia on vuosia vierähtänyt sen jälkeen kun yhdessä työskentelimme ritarikuntamme Ristin ja Ruusun vainioilla. Tärkeitä olivat neuvottelumme. Useasti tutkistelimme kysymystä: kumpi oli ensin, Risti vaiko Ruusu? Ja ovatko ne mahdollisesti vaihettaneet paikkaansa? Ja jos ovat, niin mikä sen on aiheuttanut? Jne. Ah, olipa ne aikoja! Vieläpä isä Ahasverus joskus noin vain, yhtäkkiä, ilmestyi neuvotteluihimme. Silloin oli ilon hetki. – Muistathan? Niinkuin varmaan muistatkin. Muutoin vain kysäisin. Päästäkseni puheen alkuun. – Isä Ahasverus? Niin, Hänen läsnäolonsa antoi asioille syvää valaistusta. Siksipä en ollenkaan ihmettele että sinä, veli Teofilus, kaipailet entisiä yhdessäolon hetkiä. Niin teen minäkin. Voi, rakkaita ovat nuo hetket muistoissani. Unohtumattomia. Useasti huomaan eläväni niissä. Mutta eteenpäin on elävän mieli. Sen huomaan sinunkin kirjeestäsi. Ja usko pois – niinkuin kyllä uskotkin – suuresti minä kirjeestäsi ilostuin. Kysyt: olenko minä tavannut isä Ahasverusta? No, sen sinä kysyt muutoin vain, päästäksesi sopivasti puheen alkuun. Ja sehän on sallittu. Sitä temppuahan minäkin juuri edellä käytin. Mutta apropo, varmaan sinulla itselläsi on kiintoisaa kerrottavaa kohtauksestasi isä Ahasveruksen kanssa? Olen jo intoa täynnä saadakseni kuulla kertomuksesi. Mutta, saattaakseni asian nopeasti ja viivyttelemättä oikealle tolalleen – kuin myös antaakseni asiallisen tunnustuksen sinun erinomaiselle aloitteellesi – ryhdyn nyt suoraa päätä selostamaan matkojani ja seikkailujani isä Ahasveruksen – aurassa, olin vähällä sanoa. Niinkuin kyllä sanonkin. Sillä ymmärräthän – niinkuin kyllä ymmärrätkin – isä Ahasverus on kaiken aikaa pitänyt sormea pystyssä. Sormi näyttää vavahtavan heti, elleivät muistini ja arvioimiskykyni toimi aivan tarkkaan. Muuten, rakas veli Teofilus – vaikka ymmärräthän tämän muutenkin – minua sanomattomasti innoitti sinun palavuutesi saadaksesi kuulla ja tietää kaikista näistä asioista. Sekä sinä, veli Teofilus, että isä Ahasverus, olette syypäitä, anteeksi, olette yhdessä saaneet aikaan, että minä nyt olen tarkoin kaiken kertonut, punniten ja harkiten paperille pannut. Niin, ja tässä tämän nyt sinulle lähetän. Hehkun jo intoa tietäessäni, että sinä vuorostasi yhtä tarkkaan kerrot kohtauksistasi isä Ahasveruksen kanssa. Odottaessani vastaustasi täyttyvät yksinäiset hetkeni ilolla. Sinua sydämellisesti tervehtien veljesi Johannes

4


Tampereella 1952 Tampereen Paperinjalostustehdas ja Kivipaino Oy.


I. On joskus sanottu, että Jumala ei ole luonut kiirettä. Kiire on tullut jostain muualta. Kuitenkin allekirjoittanut on eräänä ikäkautenaan havitellut kiirettä. Olin ensimmäisillä Pekka Ervastin johtamilla teosofisilla kesäkursseilla Kiteellä v. 1912. Ensimmäistä päivää vietettiin "rauhoittumispäivänä". Samana päivänä, kesäk. 26:tena, oli kuitenkin yleinen valmistava kokous. Pekka Ervast puhui ensin kesäkurssien merkityksestä ja mitä hän niistä toivoo. Hän mm. sanoi, että näillä kesäkursseilla tulee olemaan historiallinen merkitys. Sitten Pekka Ervast asetti seuraavan kysymyksen: "Mitä varten olet kursseille tullut ja mitä niiltä toivot?" Jokainen vastasi vuorollaan omakohtaisesti. Allekirjoittanut puolestaan vastasi jotenkin tähän tapaan: Katsellessani ihmisten elämää teen sen huomion, että yleensä ihmisillä näyttää olevan kova kiire. Tärkeän näköisinä ja päämäärästään tietoisina he rientävät eteenpäin. Heillä näyttää olevan sellainen kiire, niinkuin eivät ennättäisi sivulleen vilkaista, vaan kiiruhtavat juoksujalkaa jossain hyvin tärkeässä asiassa. Tuota kiirettä katsellessani saatan itsekseni ajatella: miksi noilla ihmisillä on tuollainen hoppu ja minulla taas ei sellaista ole? Tässä täytyy olla jotain vinossa. Samalla kyllä tajusin, että kaikki se, mihin nuo ihmiset noin riensivät, ei minua kiinnostanut. Tosin minullakin oli työni, ehkä monen mielestä tärkeä ja suuritöinenkin. – Olin suuremman osuusmeijerin hoitajana. – Mutta itse en ollut tästä vakuutettu. Kahdestakin syystä. Ensiksi: työni ei ollut niin erikoisesti minua varten, etteikö sitä joku toinenkin olisi voinut suorittaa. Toiseksi: toimi ei kysynyt läheskään kaikkia minun voimiani. Päinvastoin sitä tointa minun oli helppo hoitaa. Näinollen toimeni ei luonnollisesti voinut vetää esille minussa mahdollisesti piileviä voimia ja taitoja. Siksi olin joutunut kesäkursseille. Kenties sieltä löytäisin jotain sellaista, joka sekä antaisi minullekin kiirettä että vaatisi kaikki minun kykyni ja voimani, niin hyvin jo ilmenneet kuin piilevätkin. Tämä näin lausumani toivomus sitten kyllä toteutuikin. Se alkoi toteutua pian kesäkurssien jälkeen. Jouduin työhön, jossa sain panna kaiken voimani ja taitoni liikkeelle. Ihan äärimmilleen. Vieläpä se otti lujillekin, etenkin noina murrosaikoina, valmistuessani ja siirtyessäni teosofiseen työhön. Etenkin tästä murroskaudesta, jos vähän muustakin, nyt aion kertoa. Aikomukseni ei ole ladella asioita vain sellaisinaan, vaan koettaa nähdä ne oikeassa syysuhteessa. Tietysti en voi olla katsomatta asioita sen kokemuksen valossa, minkä pyrkimyksissäni olen saavuttanut. Lähdemme siis siitä ajatuksesta, että kaikella täytyy olla syynsä ja seurauksensa, että kaiken takana on jumalallinen johto, maailman järki, Jumala. Elämän johtava lakiperäisyys vallitsee myöskin ihmisten kohtaloissa, jälleensyntymisen sarjoissa. Olettakaamme aluksi, että näin on. Olettakaamme, että ihminen syntyy jälleen ja jälleen maan päälle, ja että karma johtaa ihmisen kulkua hänen tekojensa ja ansioittensa mukaan. Jos näin on, silloin on tietysti eri asia katsella ihmistä nuorena tai katsella häntä vanhana. Nuorena ihminen luonnollisesti on kuin täyteen ladattu patteri. Häneen on ladattu koko se karmallinen entisyyden voima, mikä hänessä maallisen elämän aikana tulee purkautumaan. Lapsessa on mahdollisuutena sekä hänen esteensä, heikkoutensa ja rajoituksensa, että myöskin hänen uudistuvat jumalalliset mahdollisuutensa. Siksi hän ajattelevana olentona on kuin elävä kysymysmerkki. Voimat sysäävät häntä liikkeelle, mutta itse hän ihmetellen kysyy: mihin ja miksi? Näin on nuoren ihmisen laita. Toinen on tila vanhan ihmisen. Hänen latauksensa on purkautunut. Mutta miten se on purkautunut? Mitä muuta siinä on tapahtunut? Vai onko tapahtunut mitään muuta? Onko lataus tyhjentynyt vain kuin vesi hiekkaan? Onko hänen elämänsä pyörinyt vain kuin pallo, joka vierii pinnalla ja aina alaspäin. Kunnes on pyörinyt alimpaan kohtaan ja itsestään pysähtyy siihen. Hän tuijottaa kuin tyhjyyteen. Pallo pysähtyi, ja ihmisellä ei ole voimia eikä taitoa pyöriä ylöspäin. Kaikki on tyhjää. Väsymystä. Kuolemaa. Hän on kuin palvelija, jonka talentti on maassa, ja nyt se otettiin pois. 6


Vai onko ihminen, vanha ihminen, tyhjä toisella tavalla? Onko hän tyhjä karmallisista veloistaan ja täyttynyt viisaudella? Onko hän matkansa varrella yrittänyt pystyttää joitakin majapaikkoja, merkkitulia, jotka viitoittaisivat tietä jäljessä tulijoille? Jotta jäljessä tulevat osaisivat nähdä, että siinä on ennen heitä kulkenut joku järkiolento. Sellainen olento, joka on yksityiskohtaisesti tutkinut reitin, merkinnyt sen, jotta jäljessä tulevien on sekä hauskempi että turvallisempi kulkea. Ja onko hän kukaties kaiken lisäksi ladannut voimapattereita kulkemansa reitin varrelle? Siinä on silloin sekä valo- että voimapattereita. Sensijaan, että hän olisi antanut voimansa vuotaa kaikkiin tuuliin, hän onkin sitä varastoinut reitin varrelle, jäljessätulevien varalle. Sekä väsyneiden että uurastavien varalle. Jos hän näin on tehnyt, silloin hän kuoltuaan syntyy suuremmalla latauksella lapseksi maan päälle. Eikä hänen vanhuutensa ole tyhjä pallo. Siinä on sisäistä viisautta, nuorekkuutta, lapseutta. Ei hän tarvitse ajatella kuolemaa tyhjäksi. Vanhuudessaan hän saattaa jo aavistellen suunnitella uutta ruumistusta maan päälle. Ja seuraavassa ruumistuksessa ilmenee jo lapsuudessa vanhan viisautta. ––– Siis katsellessamme ihmiselämää niiden kahden päätepisteen kannalta, joita sanomme syntymäksi ja kuolemaksi voimme huomata, että nämä kaksi päätepistettä lähenevät toisiaan, ja ehkä ne jollain sisäisellä tavalla lopulta yhtyvätkin. Syntymän pisteeseen tulee yhä enemmän kuoleman juhlallista vakavuutta ja viisautta. Samoin kuoleman pisteeseen tulee enemmän syntymän ja lapsen viattomuutta ja aloitteellisuutta. Ei ole mitenkään järjetöntä ajatella, että kuolema ja syntymä täten yhtyvät; ja niin saavutetaan ikuisuus, kuolemattomuus, pakollisen jälleensyntymisen kiertokulusta vapautuminen. Edelleen voimme matkan varrella ja kokemuksen koulussa tarkastella niitä käsityksiä ja oppeja, joita meille on opetettu. Mitä järkeä ja perää on esim. ikuisen piinan ja kadotuksen opissa? Mitä merkitsee kirkkojen sijaissovitusoppi? Mitä järkeä on buddhalaisten opeissa nirvaanasta ja maailmanjärjestä eli Laista? Ovatko teosofiset opit jälleensyntymisestä ja karmasta tosia? Ja jos ne tosia ovat, niin mitenkä ne toimivat? Ajatellaanpa esim. jälleensyntymistä ja karmaa. Sillä jos ne tosia ovat, niin me odottaisimme niiltä jotakin. Me odottaisimme, että jälleensyntymä ja karma jotenkin osoittaisivat olemassaolonsa ja auttavaisuutensa. Kyllähän meille sanotaan, että karma on puolueeton, ja että se itsessään on hyvä. Mutta me odottaisimme, että karma näyttäisi itsensä, että se käytännössä osoittaisi ei vain puolueettomuutensa, vaan nimenomaan myöskin hyvyytensä. Kyllä meille myöskin sanotaan, että karman takana toimii dharma, olkoonpa vaikka kaitselmus, joka tarjoutuu jonkinlaisena kutsumuksena, elämäntehtävänä. Mutta me sanoisimme, ystävällisesti ja luottavaisesti: näyttäytyköön tuo dharma, tuo kutsumus, tuo elämäntehtävä! Näinollen me odottaisimme karmalta ja dharmalta muutamia suosionosoituksia. l:siksi, että karma ja dharma jotenkin asettaisi esteitä ja sulkuja kaikille niille poluille, jotka tarjouksillaan ja tehtävillään ja "kutsumuksillaan" houkuttelevat ihmistä pois siltä tieltä, mikä parhaiten vastaisi hänen henkisiä mahdollisuuksiaan. 2:ksi: karman ja kaitselmuksen olisi jollain tavalla huomautettava ja pidettävä tarjolla sitä työtä, mikä ihmiselle olisi mahdollinen kaikkein henkisimmässä ja velvoittavimmassa mielessä, ja mikä parhaimmalla ja osuvimmalla tavalla vaatisi kaikkia hänen syvimpiä kykyjään ja taitojaan. 3:ksi: jos ihminen on henkiolento, jonka pitäisi muuttua yhä henkisemmäksi tässä käytännön ja työn maailmassa, niin toivoisi kaitselmuksen yrittävän ohjailla niin, että ihminen joutuisi siihen dharmaan eli tehtävään, mikä on kaikkein lähinnä hänen Korkeampaa Minäänsä, hänen henkistä itseyttään. 4:ksi odottaisimme, että jos karma ja dharma todella tarkoittaa ihmisen hyvää, niin sen pitäisi osata jollain tavalla v a r o i t t a a ja jollain tavalla r o h k a i s t a. Jos nim. ihminen olisi vaarassa astua sellaiselle tielle, sellaiseen tehtävään, joka ei ole paras, joka ei hänelle kuulu, niin luulisi karman rientävän jollain tavalla varoittamaan. Tai jos ihminen kaikesta huolimatta olisi jo joutunut harhapolulle, olisi tullut houkutelluksi tai painostetuksi hänelle kuulumattomaan uhriin ja tehtävään, niin luulisi, että hyväntahtoinen karma rientäisi antamaan ihmiselle voimakkaan, vaikkapa täräyksen luontoisen huomautuksen. Silloin ihminen ainakin voisi pysähtyä miettimään tilaansa ja mahdollisesti järjestämään asioita oikealle tolalle. 5:ksi: karman tai dharman pitäisi osata jollain tavalla huomauttaa silloinkin, kun ihminen on tehnyt oikean valinnan, on hyvin ja huolella suorittanut tehtävänsä. Huomautus tässä tapauksessa voisi tulla esim. siten, että


ihminen tuntisi voimakkaan hyväksymisen, ilon, rauhan tai siunauksen, millä nimellä sitä tahdomme sanoa. Silloin ihminen ymmärtäisi, että tämä valinta, tämä ratkaisu, tämä suoritus oli oikea. Hän saisi rohkeutta jatkaa edelleen siihen suuntaan. ––– Mielestäni tällaiset, asialliset ja kohtuulliset toivomukset pitäisi voida asettaa karmalle ja dharmalle, kohtalolle ja kaitselmukselle. Ja sitten voimme ryhtyä tarkastelemaan, ainakin vanhemmalla ijällämme, ovatko nämä meidän toivomuksemme otettu huomioon. Katsellessamme ihmisten ja kansojen ja etenkin omaa elämäämme voimme itseltämme kysyä: olemmeko kohtalomme ja elämämme kulussa ja työmme yhteydessä voineet mitään tuollaista huomata? Voimmeko todentaa, etenkin vanhemmalla ijällämme, että olemme "sattuneet" löytämään oman dharmamme, tehtävämme, kutsumuksemme? Ja olemmeko ja minkä verran, kuinka hyvin tai kuinka huonosti osanneet ja kyenneet kutsumuksemme toteuttamaan, suorittamaan? Sillä onhan tässäkin vielä kaksi puolta: onko löytänyt todella oman työnsä ja onko osannut siinä uskollisesti pysyä? Vai täytynemmekö häpeillen, katuen, allapäin ja pahoilla mielin ajatella, että turhaan on aika kulunut, hukkaan voimat vuotaneet. Ehkä minun täytyy pyytää anteeksi, että tämä esitykseni tästä eteenpäin muodostuu hyvin henkilökohtaiseksi. Mutta lupaan olla mahdollisimman lyhytsanainen, totuudenmukainen ja suorasukainen. Asia on nim. siten, että allekirjoittanut on löytänyt itsensä sillä tavoin, että hän on joutunut teosofiseen työhön. Olen siinä ollut jo noin neljännesvuosisadan. Tutustuin teosofiaan v. 1907. Ensimmäisillä Pekka Ervastin johtamilla kesäkursseilla olin v. 1912, jolloin myös liityin esoteeriseen osastoon. Silloin alkoi vakava henkinen työni. Vuonna 1915 jätin kaiken muun työn ja antauduin kokonaan teosofiseen työhön. Kesäkursseilla Kanneljärvellä v. 1926 pidin seitsemän esitelmää, jotka esitelmät ovat tämän esitykseni runkona. Miten siis nyt on? Mitä olen huomannut karman suhteesta itseeni ja tehtävääni? Näin voin kysyä itseltäni, ja näin voi joku toinenkin minulta kysyä. Ensiksi siis tehtäväni? Voimmehan olla yksimielisiä siitä, että minulla olisi ollut mahdollisuus ryhtyä johonkin muuhun tehtävään. Tai pysyä syrjässä kaikesta. Olihan ainakin jonkunlainen, sanoisinko näennäinen mahdollisuus, että olisin joutunut maanviljelijäksi. Sillä olenhan maanviljelijän poika. (Sulkumerkkien sisällä sanottuna olen syntynyt 1873 joulukuun 8 p:nä Pukkilan pitäjässä Porvoonjoen varrella). Tai olinhan suuren meijeri-osuuskunnan isännöitsijänä yhdeksän vuotta, ja koska siinä sekä omasta että liikkeen puolesta hyvin viihdyin, niin olihan ainakin näennäisesti se mahdollisuus, että olisin edelleen jatkanut samassa toimessa. Kun nyt kuitenkin olen teosofisessa työssä niin voidaan kysyä: voinko huomata karman ja kaitselmuksen minua jotenkin tähän työhön ohjailleen? Ja toiseksi: olenko huomannut karman ja kaitselmuksen antaneen joitain merkkejä, viitteitä tai vihjauksia siihen suuntaan, että todella olisin oikean työni löytänyt, oikeaan tehtävääni osunut?

8


II. Nyt siis pari sanaa lapsuudessani ja nuoruudessani ilmenneistä karmallisista esteistä, suluista ja vihjeistä. Ajatellessani omaa lapsuuttani oli se todella kuin elävä kysymysmerkki. Se oli kysymysmerkki monella tavoin, mutta ennenkaikkea siksi, että elin alinomaisissa mietiskelyissä, pohtien elämän syvimpiä kysymyksiä. Ikuisen helvetin oppi oli kauhistuttava. Se oppi oli kauhistuttava itsessään, loputtomine piinaamisineen, mutta yhtä kammottava myös siksi, että sen olemassaoloa ei voinut millään asiallisella tai järjellisellä syyllä puolustaa. Ikuinen kadotus soti kaikkea sitä vastaan, mikä oli inhimillistä, asiallista, kaunista ja ylevää. Ikuisen helvetin oppi oli ja pysyi kaiken järjellisyyden ulkopuolella. Tämän rinnalla minulla oli toinen ajatus: mikä on minun tehtäväni? Mihin on minun ryhdyttävä? Mitä minusta tulee? Tämä kysymys oli alituiseen mielessäni. Enkä minä saanut siihenkään kysymykseen minkäänlaista vastausta. Joskus ajattelin kuin unelmoiden: jokohan minä kymmenen vuoden kuluttua olen selvillä? En siis saanut mitään selvää tietoa tehtävästäni. Mutta näin jälkeenpäin voi kysyä: saattaako nuoruudessani huomata jotain karmallista johtoa, karmallisia esteitä ja sulkuja? Eräs sulku ilmeni selvästi. Minussa heräsi eriskummallisen voimakas vastenmielisyys sellaista ajatustakin vastaan, että minä ryhtyisin jatkamaan isäni ammattia, että minusta tulisi maanviljelijä. Itsekin ihmettelin tätä voimakasta vastenmielisyyttä. Etenkin kun minussa ei ollut mitään vastenmielisyyttä siihen, että lapsuuteni kodissa osallistuin maataloustöihin. Jopa osasin tehdä parannusehdotuksiakin, jotka otettiinkin huomioon, ja joiden seuraaminen teki talouden kannattavammaksi. Mutta että itse ryhtyisin maanviljelijäksi, se oli kerrassaan mahdoton ajatus. Olen myöhemmin ajatellut tätä asiaa ja myöntänyt, että tässä selvästi tuntui kohtalon asettama, tekisi mieli sanoa, ylipääsemätön sulku. Vanhin veljeni oli tässä suhteessa suora vastakohta. Ajatellessani häntä nyt jälkeenpäin täytyy myöntää, että hän oli karmansa puolesta kuin määrätty maanviljelijäksi. Ja maanviljelijä hänestä tulikin. Hänestä tuli, tekisi mieleni sanoa, erittäin kunnollinen maanviljelijä. Työllään ja tarmollaan hän järjesti erään maatilan hyvään ja kannattavaan kuntoon. Oli suorastaan nautinto joskus myöhemmin pistäytyä hänen luonaan. Sanoinkin kerran hänelle: "Kyllä Sinä olet kuin luotu maanviljelijäksi". Tähän hän vastasi: "Niin, työtä tekemään". Mutta minä? Saatoin kyllä ihailla maanviljelystä – toisen tekemänä. Mutta ryhtyä itse siihen toimeen, siitä ei tullut mitään. Koko minun luontoni nousi sitä ajatusta vastaan. Esim. ajatus, että minä menisin sellaiseen hyödylliseen laitokseen kuin maanviljelyskouluun, oli minulle niin vastenmielinen, että ihan vakavissani sanoin: mieluummin istuisin vankilassa, kuin olisin maanviljelyskoulussa. Siis selvästi ohjailevan karman asettama sulku. Mutta toinen kumma – sellainen ajatus kuin meijerikoulu, ei herättänyt vastenmielisyyttä. Päinvastoin siinä ajatuksessa oli jonkinlaista viehkeyttä. Kuitenkaan minä en varsinaiseen meijerikouluunkaan joutunut. Entä suhteeni opilliseen sivistykseen? Sitä kohtaan tunsin erittäin suurta kunnioitusta. Joskus pikkupoikahaaveissani ajattelin: jos minun annettaisi valita sen välillä, että saisin joko hyvin suuren rahasumman, satoja tuhansia markkoja, tai että minä jollain taikakeinolla tulisin oppineeksi, tiedoissa taitavaksi, niin minä arvelematta valitsisin jälkimmäisen. Mutta tässä tulee jälleen kumma paikka: kansakoulun käyntikin jäi kesken, muusta puhumattakaan. Myöhemmin, ollessani jo teosofisessa työssä, selvisi minulle, että tässäkin oli ohjailevan karman asettama sulku. Mutta siitä myöhemmin.


Nyt tulemmekin tärkeään kysymykseen: eikö minulla siis ollut mitään karmallista aukkoa, mistä olisin toimeeni pujahtanut? Olin tulemassa täysikäiseksi, eikä mitään ulospääsyä lapsuuteni kodista? Pitikö minun jäätyä paikalleni, jäädä siihen jotenkin "oleilemaan"? Sellainen oli taas suorastaan vihoviimeistä. Jotenkin täytyi murtautua ulos. Ja nyt tulemme omituiseen asiaan. Niihin aikoihin Venäjän itsevaltias tsaari oli autonomisen Suomen Suuriruhtinas. Ja meillä oli pakollinen asevelvollisuus. Katselin tavallaan syrjästä näitä asioita. Kun esim. luin ihailevia ja kunnioittavia kirjoituksia Kustaa II Aadolfin sankarikuolemasta, niin ainoa tunne mikä minussa heräsi, oli surumielisyys. Mutta isäni oli toista maata. Sotilaallisuus innoitti häntä. Keskustellessaan jonkun kanssa, joka oli ollut Turkin sodassa, hän suorastaan hehkui intoa. Itse hän ei ollut missään sodassa eikä edes sotaväessä ollut. Myöskään niihin aikoihin ei ollut mitään rauhanliikettä. Näinollen minä pysyin jokseenkin syrjässä kaikelle mikä koski sotaa. Mutta minäkin lähestyin asevelvollisuusikää. Ja minussa heräsi kumma ajatus: ehkä tässä onkin se portti, josta minun on astuttava ulos maailmaan? Sotilaallisuutta ja sen merkitystä en ajatellut juuri ollenkaan. Se kaikki oli minulle samantekevää. Mutta portti, portti ulos elämään! Näinollen oli kohtalon näytettävä, oliko siinä portti. Tarjokkaana en halunnut mennä. Mutta arpa! Arpahan on kohtalon kädessä. Asia kiinnosti minua siihen määrään, etten osannut pysyä aivan puolueettomana. Aloin toivoa, että arpa ratkaisisi niin, että joutuisin vakinaiseen väkeen. Olin ruumiiltani siksi terve, ettei mitään "raakiksi" joutumista voinut ajatella. Arpa ratkaisisi vain, tulisinko vakinaiseen väkeen vaiko reserviin. Ja koska pitäjästämme otettiin vain yksi mies vakinaiseen väkeen, niin minun oli saatava arpa n:o 1. Tuli sitten arvannosto keväällä 1895. Olin lähinnä viimeisenä miehenä arpaa nostamassa. Purkissa oli enää vain kaksi arpaa. N:o 1 oli vielä jäljellä. Astuessani arpaa nostamaan oli minulle vaistomaisesti aivan selvää, kumpi arpa oli n:o 1. Ajattelin itsekseni: tuon jälessäni tulevan miehen kohtalo riippuu minusta. Minulla on tässä tilaisuus ja valta ratkaista, onko hänen mentävä vakinaiseen väkeen vaiko reserviin. Samalla jatkoin ajatuksissani: mutta sellaiseen vehkeilyyn minä en ryhdy. Olen toivonut numero yhtä, ja sen minä myös otan. Ja niin teinkin. Ja niin astelin 1 p:nä marraskuuta 1895 kolmivuotiseen sotapalvelukseen Uudenmaan pataljoonassa Helsingissä. Poistuin sieltä aliupseerina kolme vuotta myöhemmin, syyskuun alussa 1898. Näin olin päässyt ulos lapsuuteni kodista. Olin ajatellut, että kenties sitten selviää, mihin on ryhdyttävä. Omasta puolestani en tuona kolmen vuoden aikana ollut mihinkään ryhtynyt. Olin odottavalla kannalla. Niinpä päästyäni ulos kasarmista ei minulla ollut mitään suunnitelmaa. Menin vieraskotiin yöksi. Vasta vieraskodissa kysyin itseltäni: mitäs nyt? Tiesin, että oli olemassa ns. Hedengrenin kauppaopisto. Mitähän jos yrittäisin sinne? Minulla oli isänperintöä noin puolitoistatuhatta markkaa silloista rahaa. Ja niin siinä miettiessäni tulin tulokseen, että huomen aamulla käyn kuulostamassa. Tultuani tähän päätökseen tunsin kuin jonkunlaisen hyväksymisen. Oli kuin se tunne olisi kuiskannut: juuri niin. Tässä luulen näkeväni kohtalon viitteen. Luottavaisesti lähdin aamulla rehtorin puheille. Ja minut hyväksyttiin valmistavalle luokalle; jossa yleensä yhdessä vuodessa yritettiin suorittaa viisiluokkaisen keskikoulun kurssi. Tulin kouluun 11 päivää myöhästyneenä. Tein sen huomion, että minä kyllä läksyissä pärjäsin. Etenkin matematiikassa. Kävin koulua sen syyslukukauden. Sellaisenaan se oli minulle elämys. Jouluna pistäydyin vanhan isäni luona syntymäkodissa. Ja sitten jälleen Helsinkiin kouluun. Mutta sitten tuli kumma paikka: karmallinen sulku oli jälleen vastassa. Se tuli eteeni ehkä noin parin viikon kuluttua. Minut valtasi sisäinen, ylivoimainen tunnelma: mahdoton. Esteenä ei ollut mikään ulkonainen seikka. Mahdottomuus nousi sisästä päin. Oli kerrassaan mahdotonta enää jatkaa.

10


Nousi jälleen kysymys: mihin nyt? Tällöin tein omastakin mielestäni merkillisen kokeen. En tiedä mistä johtui – ehkä se jotenkin johtui kotipolton ajoilta – mutta minun nuoruudessani ja minun läheisessä ympäristössäni vallitsi suorastaan vastenmielisyys silloista poliisia kohtaan. Ukkojen puheesta uhosi tuollainen huomattava vastenmielisyys. Ja jollain atavistisella tavalla se tarttui minuunkin. Nyt koulusta poistuessani tuli poliisilaitos mieleeni. Minä hymyilin. Tosiaan. Jospa minä nyt nöyryytän – niin, suorastaan nolaan itseni? Enkä minä siinä kauan aprikoinut. Sanoin, ikäänkuin itseäni nöyryyttäen: hyvästi ihmiskunta! Menin tarkastajakapteenin puheille. Hän ensin vähän ihmetteli, että olin jättänyt kauppaopiston. Kai hän näki lukukausitodistuksessani melko hyviä arvosanoja. Mutta sitten hän huomautti: "Tietysti teidät otetaan". Tai jotain sellaista. Vieläpä hän minulle ennusti hyvää tulevaisuuttakin. Ensimmäisiä huomioita tämän jälkeen oli, että minä en ollutkaan päässyt irti ihmiskunnasta. Päinvastoin tein sen huomion, että ihmiset suhtautuivat minuun ystävällisesti sekä poliisilaitoksessa että sen ulkopuolella. Ja peräti tarpeellinen laitoshan se poliisilaitos on. Mutta pian tuli tenä eteen. Ja se tuli taas minusta itsestäni. Ennen pitkää huomasin: mahdotonta! Tämä ei kuulu eikä sovi minulle. Karmallinen tai ehkä paremminkin dharmallinen sulku oli taas jyrkkänä edessäni. Mutta olihan opiksi – ehkä vastaisuudenkin varalle – että näin olin saanut katsella elämän kasvoja eräästä erikoisesta tirkistysreijästä. Minussa heräsi voimakkaana ajatus, että ihmisellä täytyy olla sellainen toimi, jossa hän saa työskennellä koko voimallaan. Mitä enemmän hän ponnistaa ja saa aikaan, sitä parempi hänelle itselleen ja muille ihmisille. Tällöin kesällä 1899 näin Uudessa Suomettaressa ilmoituksen, jossa Långsjön karjanhoitokoulu Somerolla ilmoitti, että otetaan vielä muutamia oppilaita karjanhoitokouluun. Arvelin, että tämä samalla on jonkinlainen meijerikoulu. Kirjoitin hakemuksen ja sain kutsun. Saatuani kutsun karjanhoitokouluun näin merkillisen unen. Olin kuollut ja ruumiini oli haudattu johonkin kalliohautaan. Olin tietoinen siitä, että katselin omaa ruumistani. Jostain syystä arvelin, että tämä uni tiesi hyvää. Ja kyllä asia niin olikin. Saanhan olla hiukan lapsellinen? Sitten kerron. Kun matkustin Somerolle ja saavuin sen aukeaman reunaan, jossa mainittu Långsjö sijaitsee, alkoi samassa kartanon ruokakello soida. Ja minut yllätti merkillinen tunnelma: tuo soitto oli juhlallinen ja kunnioittava tervetulon toivotus minulle! Tunnelma oli eloisa ja tajusin tämän hyväksi enteeksi. Myöhemmin tulin huomaamaan, että niin asia olikin. Olin nyt johdatettu siihen ympäristöön, niiden ihmisten keskuuteen, jossa sain tilaisuuden sekä toimia että vastaanottaa suosiollista karmaani. Siinä ympäristössä olinkin sitten noin 15 vuotta. Siinä ympäristössä myös vähitellen kypsyin teosofiseen työhöni. Ainakin minulle itselleni etenkin näin jälkeenpäin ajatellen on suoraa ja selvää, että edellä kerrotuissa seikkailuissani on näkymätön johto, karma voimakkaalla kädellä ohjaillut kulkuani. Kielteisetkin puolet olen vuosien vieriessä oppinut ymmärtämään. Niinpä kun yhteen aikaan ajattelin ja ihmettelin sitä, etten ollut tullut osalliseksi varsinaisesta koulusivistyksestä, vaikka minua odotti henkinen työ, niin sain sisäisen vastauksen: "Sinusta olisi tullut kirjatoukka". Myöhemmin ajattelin sitäkin, että miksi en ole oppinut tai opetellut kieliä? Ja vastaus oli: "Täytyi suojella". Kohtalon täytyi huolehtia siitäkin, etten saanut oppia kieliä. Tuntuupa tosiaan "kohtalokkaalta". Nähtävästi oli se vaara, että kielitaidon vuoksi olisin ajautunut joihinkin tehtäviin ja jäänyt sinne, joten varsinainen elämäntyöni, teosofinen työni, olisi jäänyt suorittamatta. ––– Edellä kerrotun yhteydessä herää kuin itsestään kysymys: oliko minulla lapsuudessani tai nuoruudessani mitään suoranaista ilmestystä näkymättömän maailman puolelta? Lapsuudessani sattui tapaus, joka on erikoista laatua. Kerron sen. Mutta ensin on huomautettava, että vaikka lapsuudessani olin miltei yhtämittaisissa uskonnollis-filosofisissa mietiskelyissä, niin en ollut astraalisesti


selvänäköinen. Mutta sitten tämä tapaus. Olin pikkupoika-ijässä. Makasin yöllä vuoteellani hereillä. Samalla katselin, kuinka kuu paistoi huoneen seinälle. Silloin minulle puhui näkymätön olento. Hän puhui kauan aikaa, ja se oli jotain sekä rohkaisevaa että opettavaa. Olin merkillisen rauhallinen, tuntien oloni turvalliseksi. Mitä kaikkea tuo ylevä ja mahtava olento puhui – sillä Hän puhui kauan aikaa – sitä en tullut muistiin kirjoittaneeksi; josko silloin vielä edes osasin kirjoittaa. Pysyväisesti jäi mieleeni pari lausetta. Ensiksi: "Älä pelkää mitään, sillä minä olen niin vahva, että voitan Saatanankin". Toinen muistiini jäänyt lause oli näin: "Älä mene ulos, etteivät koirat sinua purisi". Tästä tapauksesta jäi merkillinen jälkivaikutus. Nim. aina kun tämä tapaus tuli mieleeni ja ajattelin noita lauseita, kävi värinä selkärankani lävitse. Siinä oli samalla jotain pyhää ja korkeata. Ja tätä kesti vuosikymmeniä. Sitä kesti siihen asti, kunnes löysin ja liityin teosofiaan. Tai lähemmin sanoen kesti sitä siihen asti, kunnes tapasin Pekka Ervastin ja liityin häneen. Myöhemmin olenkin ymmärtänyt, että tämä vuosikymmeniä jatkunut vaikutus oli minulle todellinen Betlehemin tähti, joka silloin tällöin välähti, muistutti tiestä ja johdatti Kristuksen luo. Tietysti olen myöskin, etenkin teosofiseen työhön ryhdyttyäni, miettinyt noiden kuulemieni lauseiden merkitystä. Ja olen ne jollain tavalla ymmärtänytkin. Ensiksikin, että olin kosketuksissa sellaisen suuren, pyhän ja mahtavan Olennon, Opettajan eli Mestarin kanssa, joka voittaa Saatanan, maapalloamme hallitsevan enkelin. Ja toiseksi: onhan meidän jokaisen kohdaltamme voitettava itsessämme Saatana, oma persoonallisuutemme. Tämä Saatanan voittaminen taas on mahdollinen siten, että kuuntelemme ja seuraamme sisäisen Jumalan ääntä ja julkisen Mestarin neuvoa. Vain siten ihminen voi toteuttaa tuon toisen neuvon: '"Älä mene ulos, etteivät koirat sinua purisi". Älä mene ulos siitä piiristä, jonka sinun karmasi ja kaitselmuksesi on sinulle viitoittanut.

12


III. Edellä kerrotusta lienee jo ilman muuta käynyt selville, että minulla tuskin oli mahdollisuutta painua materialistiseen elämänkäsitykseen. Kirkollinen elämänkäsitys, kauhistuttavine ikuisen kadotuksen oppeineen, sitävastoin askarrutti mieltäni. Mutta siihen – ennen kaikkea kadotusoppiin ja siihen läheisesti liittyvään sijaissovitusoppiin – en mitenkään löytänyt asiallista, johdonmukaista syytä. Teosofiasta taas en tiennyt. Kaikki nämä seikat yhdessä vaikuttivat, että minulle vähitellen muodostui omakohtainen uskonnollinen elämänkäsitys, jota sopivasti voinee nimittää vaikkapa omantunnon uskonnoksi. Ehkä lyhyesti kerron muutamia seikkoja tähän suuntaan tapahtuneen kehityksen valaisemiseksi. Ensiksi suhteeni materiaan, aineelliseen rikkauteen. Lapsesta pitäen minussa ilmeni erikoinen tarkkuus, huolellisuus ja säästäväisyys. Pienenä poikasena minä jo olin ansiotyössä. Asia järjestyi niin, että pienensin hakoja tarhassa, josta isäni maksoi 5 penniä kahdesta kuormasta. Kun innostuksella päivän puuhasin, niin kaksi kuormaa olivat pieninä ja 5 penniä ansaittu. Tunsin oikein voittajan iloa. Näin saadut rahat olivat minulle arvokkaita. En niitä turhaan tuhlannut. Jo joitakin vuosia ennen sotaväkeen joutumistani minulla oli tarkka kirjanpito tuloista ja menoista. Tätä yksityiskirjanpitoa jatkoin huolellisesti siihen asti, kunnes sitten luovuin kaikesta. Mutta tähän liittyi aina ja alunperin siveellinen momentti: rehellisyys. Minun olisi ollut mahdotonta merkitä tuloihini ja pitää aarteenani sellaista rikkautta, mikä olisi saatu vilpillisellä tavalla. Sanottakoon mitä hyvänsä, mutta tämä ei sovi yhteen materialismin kanssa. Jos ihminen olisi vain "ainetta", silloin hänessä ilmenisi vain aineen mittapuu. Mutta minussapa lapsesta pitäen ilmeni toinen, henkinen mittapuu, joka hallitsi aineen mittapuuta. Johtopäätös: ajattelevana olentona en ollut ainetta, vaan olin aineeseen ruumistunut henkiolento. Sitten suhteeni kirkon oppeihin. Niinkuin jo olen sanonut, olin lapsesta pitäen uskonnollinen mietiskelijä. Jos nyt olisi niin, että kirkon oppi olisi ollut Jumalasta ja minä, kirkon opin mukaan, myös olin Jumalasta, niin, molemmat ollen samasta alkulähteestä, meidän, minun ja kirkonopin, olisi pitänyt tuntea samankaltaisuutta, läheistä yhteenkuuluvaisuutta. Mutta minä, lapsesta pitäen, en mitenkään voinut tuntea kirkon oppia oikeaksi sisarekseni. Tähän voitaisiin kirkollisen helvettiopin taholta huomauttaa, että minä, ainakin perisynnin kautta olin langennut pois Jumalasta. Mutta yhtä asiallista on sanoa, että kirkkojemme opit ovat, oppi-isiensä tottelemattomuuden kautta suhteessaan Mestarin vuorisaarnan siveysoppiin, langenneet pois Jumalasta. Täydentääkseni tätä ajatusta kerron vielä, kuinka tuon mainitsemani omantunnon uskonnon sensijaan saatoin todella tuntea sisarekseni, lähteneeksi samasta Isästä kuin minäkin. Siksi kerron jonkun tämänsuuntaisen tapahtuman. Varhaisessa nuoruudessani olin kerran heinäniityllä. Alkoi sataa keskellä päivää, jolloin menimme latoon lepäämään. Siinä maatessani tunsin tarpeelliseksi järjestää asiani senkin varalta, että nukkuessani sattuisin vaikkapa kuolemaan. Mutta tässä järjestelyssä unohtuivat kaikki kuulemani opetukset sijaissovituksesta, veriuhrista ja muista sellaisista opeista. Tärkeätä oli vain se, että tunsin olevani sovinnossa kaiken kanssa. Ja asia järjestyi luontevasti ja yksinkertaisesti siten, että minä mielessäni ja sydämessäni annoin anteeksi kaikille. Minulla ei saanut olla mitään vaatimusta ketään kohtaan. Kaiken annoin anteeksi. Ja sitten nukahdin rauhallisena ja virkeänä.


Toinen ja toisenluontoinen tapaus sattui vähän sen jälkeen, kun äitini kuoli minun ollessani 13 vuotias. Ajattelin: olisikohan äitini joutunut ikuiseen piinaan? Sitten tapasin äitini unessa. Tavallisella äänellään ja tavalliseen tapaansa äitini sanoi: "Kyllähän minä siellä pahemmassa paikassa olen, mutta ei sielläkään mikään paha ole olla". Tämä unessa tapahtunut kohtaus rauhoitti minut äitini suhteen. Teosofiksi tultuani ymmärsin täydellisesti äitini tilan. Hän, saamansa opetuksen mukaan, ei tiennyt mitään vainajien välitilasta, purgatoriosta, puhdistuksen kiirastulesta. Ja kun eivät mitkään enkelien kuorot tai muut taivaan riemut häntä ympäröineet, niin mitä muuta äitini saattoi ajatella, kuin että hän nyt oli siellä pahemmassa paikassa. Mutta mitkään helvetin kauhut eivät häntä liioin ympäröineet. Siksi hän sanoi, ettei sielläkään mikään paha ollut olla. Ehkä lisään tähän, että vuosien kuluessa unessa useasti seurasin äitiä hänen kiirastulimatkallaan. Hän oli jotenkin kuin eksynyt, ja minä etsin häntä. Joskus löysinkin hänet, mutta hän eli niin omissa oloissaan, että tuskin sain läsnäoloani huomatuksi. Mutta vihdoin tapahtui muutos. Tapasin äitini heränneenä, vapautuneena, kauniina. Ja sen jälkeen en enää äidistäni unta nähnytkään. Näiden kertomieni asioiden valossa ei ole vaikea ymmärtää, että minulle oli muodostunut omantunnon uskonto. Kun vielä myöhemmin jouduin kanssakäymiseen sivistyneiden, avaramielisten ja asiallisesti ajattelevien ihmisten kanssa, jotka osasivat Jeesuksestakin puhua kunnioittaen ja asiallisesti, niinkuin viisaimmasta ihmisestä, veljestä ja ystävästä, niin vähitellen vapauduin kirkon vaikutusvallasta. Elin omaa henkistä elämääni, omaa omantunnon uskontoani. Tämä tapahtui ennenkuin vielä tiesin mitään teosofiasta. Teosofiaan tutustuin vasta 33 vuotiaana. Ennenkuin ryhdyn tästä kertomaan, puhun vielä eräästä asiasta. Se koskee suhdettani nuorempaan veljeeni, joka jo noin 30 vuotta sitten siirtyi Kanadaan ja häipyi sille tielleen. Voi olla, että meillä on ollut voimakkaita karmallisia suhteita muinaisuudessa. Hän oli sisäänpäin kääntynyt luonne. Olimme paljon yhdessä. Ainakin minä olin syvällisellä veljellisellä tunteella häneen kiintynyt. Ikäänkuin jotain aavistaen ajattelin joskus: mutta jos hänelle sattuisi käymään onnettomasti ... Sitten kävikin niin – oltuamme jo useita vuosia kaukana toisistamme – että hän oli jotenkin saanut hermostonsa epäkuntoon. Hermostuneessa tilassa hän oli matkustanut vanhemman veljeni luo. Kun vanhin veljeni tästä kirjoitti, oli se minulle kuin sähkötäräys. Kävin kalman kalpeaksi. Minä jollain tavalla vanhenin tuossa tuokiossa. En osannut syödä enkä nukkua. Helpotusta tuotti vain se ajatus, että ensitilassa matkustan hänen luokseen. Ja niin teinkin. Ja sain taas uuden kokemuksen. Sain nähdä, mikä vaikutus on voimakkaalla osanotolla ja hillityllä kielenkäytöllä. Veljeni hermot järjestyivät muutamassa päivässä. Minuun tämä tapaus vaikutti syvällisesti, kasvattavasti. Tulin kovin varovaiseksi kaikkia kovaosaisia ja erikoisesti hermostuneita kohtaan. En olisi tahtonut ketään loukata varomattomilla sanoilla. Jos toisetkin sen tekivät minun läsnäollessani, oli minun tukala olla. Näin oli kohtalo minua johdatellut lähestyäkseni vähitellen sitä hetkeä, jolloin sain tutustua teosofiseen kirjallisuuteen. Niinkuin jo sanoin, olin silloin noin 33 vuotias. Alkusysäyksen antoi ilmoitus Uudessa Suomettaressa. Ilmoitus herätti mielenkiintoni ja sanoin itselleni: "Tuo täytyy tilata". Niin tutustuin "Omatunto" nimiseen julkaisuun vuoden 1907 alussa. Se antoi kerrassaan uuden valaistuksen elämälle. Moraaliselta sisällöltään teosofia oli täydellisessä sopusoinnussa minun omantunnon uskontoni kanssa. Eikä liioin teosofian metafysiikka, opit jälleensyntymisestä ja karmasta, olleet mitenkään ymmärrykseni ulkopuolella. Luin kaiken iloiten ja sulattaen. Ymmärsin mitä luin. Etenkin jälleensyntymisoppi – josta minulla ihme kyllä ei ollut edes aavistustakaan – ja siihen läheisesti liittyvä karmaoppi antoivat koko ihmiselämälle asiallisen, järjellisesti ymmärrettävän ratkaisun. Teosofia, niinkuin aina totuus, esiintyi vapauttavana sanomana. Se kutsui ihmistä valoon, järjelliseen yhteistyöhön kanssaan. Ihmiselle avautui elämän rajattomat kehitysmahdollisuudet. Löysinkö myöskin kokeellisesti jälleensyntyvän itseni? Olkoon tässä heti mainittu, että vasta joittenkin vuosien kuluttua, vaikeittenkin kamppailujen jälkeen, löysin jälleensyntyvän minäni aluksi siinä mielessä, että tunsin jollain 14


sisäisellä tavalla longahtaneeni sille raiteelle ja sille kohdalle, mihin olin edellisissä ruumistuksissani tullut. Minulla oli aivan se tunne, niinkun on, kun talvella reessä istuen ajaa sivutieltä valtatielle, ja sitten reki longahtaa sivutieltä valtatien raiteisiin. Samalla kaikui hiljainen ääni, joka sanoi: "Nyt olet siinä, missä olet jo ennen ollut". Itsekseni saatoin lisätä: Nyt saat jatkaa. Ja riippuu itsestäsi, tahdotko jatkaa. Tämä ei merkitse, että tällöin vielä olisin tullut tietoiseksi siitä, missä ja minkä nimisenä henkilönä olin ennen elänyt. Mutta sellainen ei tässä vielä ollutkaan tärkeätä. Tärkeätä oli kokemusperäinen, sisäinen huomio siitä, että ihminen on jälleensyntyvä olento, ja että nyt olin yhtynyt siihen sielulliseen tilaan, missä olin ennenkin ollut.


IV. Tulemme nyt eräisiin väitelmiin ja oppeihin, joihin teosofiassa saamme tutustua. Saamme kuulla, että olemme kehittymässä kohti täydellisyyttä. Jos näin on, niin odottaisimme, että elämä, karma ja kaitselmus johdattaisi meitä tähän suuntaan. Edelleen saamme kuulla, että kehitys ei tapahdu automaattisesti, vaan meidän on otettava tietoisesti osaa kehityksen kulkuun. Sanotaan, että olemme jatkuvasti kuin jonkun valinnan edessä, jossa meidän on valittava ja ratkaistava. Tämän jatkuvan valinnan ja ratkaisun ohella joudumme – niin meille sanotaan – silloin tällöin erikoisen perusteellisen valinnan ja ratkaisun eteen. Ja valinnastamme pitäisi riippuman, kulkeeko kehityksemme eteenpäin, vai marssimmeko paikallamme. Jos paikallemme jäämme, alkaa sinne-tänne pohtiminen. Aletaan pohtia elämän tarkoituksesta ja tarkoituksettomuudesta. Tullaan välillä siihen, välillä tuohon tulokseen. Välillä on hyvä niinpäin, välillä näinpäin. Tai ettei ole hyvä niin eikä ole hyvä näin. Mikään ei ole mitään, tai että kaikki on hyvin niinkuin on. Tällä välin elämä menee omaa avutonta menoaan. Varsinainen valinta ja ratkaisu jää suorittamatta. Niin – ja sitten tulee kuolema, joka ratkaisee kaiken omalla tavallaan. Miten kuolema ratkaisee? Pääasiallisesti siten, että saamme luopua kaikesta. – Jääkö sitten tyhjä käteen? Tavallaan, eikä kuitenkaan. Saamme kuulla, että ihminen elää kuoltuaan. Mutta tyhjää on elämä kuoleman jälkeen, jos ei jo eläessään ole valinnut ja ratkaissut. Ja tyhjänpuoleisena syntyy ihminen jälleen maan päälle. Mitä siis valinta ja ratkaisu koskee? Nythän voimme sen jo ymmärtääkin: on ratkaistava ikuisen ja katoavaisen, kuolevaisen ja kuolemattomuuden välillä. On luovuttava jostakin tutunomaisesta, maallisesta; on opittava elämään ilman sitäkin. On osattava totuttautua johonkin kuolemattomaan, opittava siinä elämään ja toimimaan. Nyt käy ymmärrettäväksi, että täten ihminen vähitellen tottuu ja oppii luopumaan kaikesta kuolevaisesta, tottuu elämään ja toimimaan kokonaan kuolemattomassa. Täten on ymmärrettävää, miten kuolema on nielty voitossa. Pakollisesta jälleensyntymisestä on vapauduttu. On opittu elämään kuolemattomuuden vapaaehtoisessa välttämättömyydessä; hiukan paradoksimaisesti sanottuna. Hyvä. Mutta jos asia on näin, niin luulisipa karman ja kaitselmuksen kannustavan ihmistä tällaiseen ratkaisuun? Pitäisihän ihmisen oleman jo syntymässään ladattu tällaiseen ratkaisuun kannustavalla latauksella? Aivan oikein. Sekin on asiallinen toivomus. Onko siis allekirjoittanut elämänsä kuluessa huomannut jotakin erikoista tässä suhteessa? Tarkoitan: onko tällainenkin sisäinen lataus pyrkinyt purkautumaan? Katsotaanpa. Onhan jo edellä puhuttu sellaisesta valinnasta, jonka kautta jouduin – tosin arvan ratkaisemana – sotaväkeen. Samoin siitä valinnasta, jonka kautta jouduin pistäytymään poliisilaitoksessa. Mutta näitä valintoja ei kai voine pitää sellaisina ratkaisuina, joista nyt on kysymys. Nuo ratkaisut kuuluivat pikemminkin niihin kohtalon sallimiin toisintoihin, joissa jo edellisissä elämissä pitäisi olla tutkintonsa suorittanut. Nyt on vain pikaisesti koettava tuo entinen kokemus, jotta se tulisi nykyisenkin päivätajunnan tiedoksi ja täydellistyneeksi voitoksi. Vertauksen vuoksi: olisipa kyllästyttävää nuoren pojan tai tytön istua kiertokoulussa, jos hän jo on kansakoulunsakin suorittanut. Turhaa olisi myös jonkun nuoren professorin mennä jälleen istumaan lyseon luokalle. Samoin on tietenkin laita elämän koulussa. Siirrymme nyt niihin sielullisten latausten purkautumiin, joissa allekirjoittanut on joutunut tekemään valintansa ja ratkaisunsa hengen suuntaan. Yhtenä tällaisena valintana ja ratkaisuna pitäisin sitä, kun aikanaan liityin Teosofiseen Seuraan. Olin lukenut teosofista kirjallisuutta noin pari vuotta. En tavannut ketään teosofia, mutta tiesinhän, että Seura oli, koska siitä puhuttiin aikakauskirjassa. Syynä oli myöskin se, etten pitänyt itseäni kyllin kehittyneenä liittyäkseni niin henkevään seuraan. 16


Mutta sitten tapahtui jotakin. Lukiessani "Tietäjästä" jotain Pekka Ervastin kirjoitusta heräsi minussa ajatus: koska olen teosofialta jo paljon saanut, niin olenhan oikeastaan joutunut kiitollisuuden velkaan. Nyt alkoi sisäisen lataukseni purkautuminen. Kiitollisuudesta teosofiaa kohtaan voin liittyä jäseneksi Teosofiseen Seuraan. Ja niin liityinkin. Syyskuussa 1909. Toinen tällainen sisäisen latauksen purkautuminen tapahtui Teosofisen Seuran vuosikokouksessa 1912. Ja oli se jo paljon voimakkaampi ja velvoittavampi. Tässä kokouksessa esiintyi myöskin Saksan Teosofisen Seuran silloinen ylisihteeri, tohtori Rudolf Steiner. Pekka Ervast oli tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Nyt ihastuin myös tohtori Steineriin. Kokouksen eräällä väliajalla istuin yksinään asunnossani. Ja silloin se tuli. Purkautuma korkeammasta minästäni. Olin tuskaa täynnä. Kysyin hämmästyneenä: mitä nyt? Aloin miettiä. Ymmärsin, että nuo molemmat miehet tekevät työtä ihmiskunnan hyväksi. Miten on minun laitani? Pitäisikö minunkin jotain tehdä? Mihin minä kykenen? Eihän minulla ole mitään erikoisia kykyjä? Nyt välähti ajatus: sinä voisit tukea noiden miesten työtä taloudellisesti. Ahaa! ajattelin. Sen voin todellakin tehdä. Minäpä ryhdynkin lähettämään raha-avustusta säännöllisesti, kuukausittain. Ja mitä tapahtui? Tuska hävisi. Olin jälleen iloinen ja luottavainen. Olin tehnyt valintani. Ja se sai Mestarilta siunauksen. Olin astumassa pienen askeleen katoavasta katoamattomaan. Avustukset postitin kuukausittain aina samana päivänä. Lähetin ne Pekka Ervastille vapaasti käytettäväksi. Mutta hän käytti ne viimeistä penniä myöten Pakinkylän "Päämajan" rakentamiseen. Pian vuosikokouksen jälkeen sain sisäiseltä dharmaltani jälleen uuden kutsun. Jouduin ajattelemaan: mutta minullahan pitäisi olla teosofisia kirjoja, joita voisin joko myydä tai lahjoittaa. Tosiaan. Kumma, etten ole tätä ennen huomannut! Tilasin heti joukon kirjoja ja maksoin käteisellä. Tunsin taas olevani ikäänkuin siunauksen saanut. Samana vuonna, kesällä 1912, jouduin vielä ensimmäisille Pekka Ervastin johtamille teosofisille kesäkursseille. Ne olivat minulle voimakas eläymys. Tuntui kuin Pekka Ervastin okkultisilla tiedoilla ei olisi ollut rajoja. Mutta yhtä tärkeää: häneen saattoi luottaa. Olinhan yhteen aikaan, kauppaopistosta erotessani, kaivannut luotettavaa ystävää. Nyt olin sellaisen löytänyt. Luottamuksessani en milloinkaan pettynyt. Samaan aikaan liityin Teosofisen Seuran esoteeriseen osastoon. Nämä ensimmäiset kesäkurssit, niinkuin jo sanoin, vaikuttivat minuun voimakkaasti. Oikeastaan kohtaloni tuli silloin jo ratkaistuksi. Matkustaessani kesäkursseilta täytti minut ylimaallinen rauha. Samalla kuitenkin aavistin ja hymyillen itselleni sanoin: kyllä tästä vielä tulee toinen ääni kelloon. Olihan Pekka Ervastkin sanonut: "Tuskalla kaikki syntyy. Helvetin tuskien kautta käy tie taivasten valtakuntaan". ––– Pian kesäkursseilta palattuani asettui sisäinen Korkeampi Minäni ja Mestarini jälleen eteeni uusine ehdotuksineen. Eräänä syyskesän päivänä 1912 istuin konttorissa osuuskunnan kirjanpitoa toimittaen. Samalla kuitenkin ajatukseni työskenteli henkisissä asioissa; niinkuin tavallista oli. Silloin se tapahtui. Hengessäni kuulin Mestarin äänen: "Luovu kaikesta". Jatkoin rauhallisesti kirjanpitoani. Elävästi tunsin olevani sen entisen rikkaan nuorukaisen asemassa, jolle Mestari oli nuo sanat lausunut. Kerrotaan, että nuorukainen tuli murheelliseksi ja meni pois. Sillä hänellä oli paljon rikkautta. Rauhallisesti ajattelin: "Täytyisikö tuo sama murhenäytelmä yhä toistua?" Työskentelin tilikirjojen kimpussa ja samalla jatkoin hengessäni: "Miksi ... vitkastella Mestarin ehdotuksen edessä? Kun Mestari itse tällaista ehdottaa, niin luonnollisesti Hän tietää, mitä hän ehdottaa. Näinollen tämän ehdotuksen toteutuminen minun elämässäni täytyy olla mahdollinen. Sillä eihän Mestari muutoin sellaista ehdottaisi. Siis: olkoon menneeksi. Minä luovun". Ja niin oli asia pantu alulle.


Ensimmäisiä toimenpiteitä tämän jälkeen oli, että järjestin raha-asiani uudelle kannalle, käytännöllisemmälle, tekisi mieleni sanoa. Niinkuin jo edellä olen kertonut, olin alunperin huolellinen ja säästäväinen taloudellisissa asioissa. Siksipä minulla v. 1912 olikin jo jonkun verran säästössä, pyörein luvuin ehkä noin 10.000 markkaa. Asiaa mietittyäni järjestin seuraavalla tavalla. Ottaen huomioon mahdollisen vanhuuden heikkouden ja työkyvyttömyyden lunastin kertamaksulla henkivakuutusyhtiö Suomessa, jonka asiamiehenä mm. silloin olin, kohtuulliseksi laskemani elinkoron. Vuotuiseksi elinkoroksi tuli 940 markkaa vuodessa, ja alettaisiin sitä maksaa osaksi 50 ja osaksi 55 vuoden ijässä. Muun osan säästöistäni lähetin – mikäli ne ennen järjestämistäni sijoituksista ennätin haltuuni saada – Pekka Ervastille. Nämäkin rahat, niinkuin kaikki myöhemmätkin lähetykseni, Pekka Ervast puolestaan sijoitti silloisen Tuonenkylän "Päämajan" rakentamiseen. Ja mitä Pekka Ervast tämän johdosta minulle kirjoitti lyhyessä, sähkösanoman luonteisessa kirjeessään, se jääköön sanomatta. Tähän järjestelyyn liittyi vielä eräänlainen jälkiepisodi. Jonkun ajan kuluttua lähestyi minua ns. kiusaaja. Kiusaaja, tietysti näkymätön hänkin, kuiskasi: "Oletkohan tehnyt oikein? Ajattelehan vaan: jos esim. tulisit sairaaksi, vaikkapa pitkäaikaisesti, niin miten silloin?" Ja kiusaaja jatkoi: "Etköhän vaan nyt ole sitonut itseäsi ainaisiin leipähuoliin? Ethän niinollen ole milloinkaan vapaa ryhtymään teosofiseen työhön". Olin hiukan hämmästynyt. Sillä olihan tämäkin, tavallisen filosofian mukaan, viisasta puhetta. Asetin itselleni asiallisen kysymyksen: voisiko tekoni olla väärä? Eräänä aamuna, juuri herätessäni, näin näyn: edessäni seisoi miehen vartalo – päätä en nähnyt – puettuna keltaiseen vaippaan tai mekkoon. Hänen rinnassaan loistivat kultakirjaimin kolme sanaa päällekkäin: U s k o n t o. T o t u u s. T i e t o. Ajattelin: niinpä niin, uskonto täytyy johtaa totuuteen ja totuus täytyy johtaa tietoon. Ja minulle selvisi totuus: en ollut tehnyt väärin. Ja kun en ollut tehnyt väärin, silloin olin tehnyt oikein. Ja kaikki oli sitä myöten hyvin ja järjestyksessä. Tarvinneeko mainita – sillä senhän jokainen tietää – että rahayksikön arvon on niiden päivien jälkeen muuttunut. Nykyinen kymmenmarkkanen vastaa jotakuinkin entistä markkaa.

18


V. Syksyllä 1899 siis siirryin Helsingistä Somerolle karjanhoitokouluun. Kurssi oli yksivuotinen. Jonkunlainen usko kohtaloni tähteen tuli jälleen näkyviin siinä, että omasta puolestani en pannut kortta ristiin toimipaikan hankkimiseksi koulusta päästyäni. Otin ilman muuta sen paikan, mikä koulun puolelta ehdotettiin. Ja niin syksyllä 1900 jouduin karjanhoitajaksi Brödtorpan kartanoon Pohjan pitäjässä. Siis ruotsinkieliseen seutuun. Täällä oltiin minulle ystävällisiä ja huomaavaisia. Mutta asemani siellä muodostui vain eräänlaiseksi ylimenokaudeksi. Kartanon omistajakin oli suunnitellut ryhdyttäväksi rakennustöihin vasta seuraavana kesänä, jolloin myös karjanhoitajakin saisi uuden, ajanmukaisen asunnon. Siksi minun asuntoni oli vain väliaikainen. Huone oli kunnollinen ja muurikin oikein sievä. Mutta huoneeni teki kiintoisaksi ja alkuperäisen runolliseksi se erikoinen seikka, että sauhukanava muurissa oli jotenkin tukkeutunut, joten muuria lämmitettäessä miltei kaikki sauhu tuli huoneeseen. Sauhu oli houkuteltava ovesta ulos. Niinpä karjanhoitajalle valmistuikin asunto seuraavana syksynä. Toimeni oli melko työteliästä. Kaiken keskellä huomasin puhuvani itselleni: seiso suorana paikallasi ja ota huomioon, että vain uutteran työn ja huolellisen velvollisuuden täyttämisen kautta saavutetaan voitto, jolloin mahdollisesti avautuu tie eteenpäin. Ja niin sitten tapahtuikin. Karjanhoitokoulussa olin saavuttanut kartanonomistaja, maanviljelysneuvos Valdemar Sagulinin luottamuksen; joka sitten, sivumennen sanoen, säilyikin hänen kuolemaansa asti. Asia oli niin, että pari vuotta aikaisemmin olivat eräät suurtilalliset Somerolla, Loimaalla, Koskella, Ypäjällä ja Kiikalassa perustaneet Unitas nimisen karjantarkastusyhdistyksen, joka tietääkseni olikin ensimmäinen laatuaan maassamme. Nyt maanviljelysneuvos Sagulin kirjoitti minulle jo heti talvella kysyen: haluaisinko vastaanottaa assistentin toimen Unitaksessa? Ja niin siirryin Unitakseen syksyllä 1901. Tässä toimessa olin viisi vuotta. Tämä aika olikin minulle eräässä suhteessa merkityksellinen. Sillä tällä viiden vuoden ajalla sain erikoisen tilaisuuden tutustua vanhaan, suureksi osaksi ruotsinkieliseen herraskartanosivistykseen. Nähtävästi opasteleva karmani oli jo edeltäkäsin ottanut tämänkin seikan huomioon. Sillä saattoihan sekin koitua jonkunlaiseksi avuksi tulevassa teosofisessa työssäni. Niinpä lausunkin tässä julkisen kiitoksen Kohtalolle: kiitos, Kohtalo! ––– Sitten ryhtyivät somerolaiset rakentamaan suurempaa osuusmeijeriä. Osuuskunnan hallinnon puheenjohtajana oli samainen maanviljelysneuvos Sagulin; jonka kohtalo näytti järjestäneen minun erikoiseksi henkilökohtaiseksi suojelijakseni. Ja niin syksyllä 1906 ryhdyin vastaperustetun osuuskunnan ja meijerin isännöitsijäksi. Siinä toimessa olin yhdeksän vuotta eli siis siihen asti, kunnes syksyllä 1915 siirryin kokonaan teosofiseen työhön. Yhteiskunnalliselta ja persoonalliselta kannalta katsoen tämä aika muodostui erittäin mieluisaksi. Oli kuin kohtalon kasvot olisivat olleet ainaisessa hymyssä. Lähin esimieheni, hallinnon puheenjohtaja, samainen Vald. Sagulin, osoittautui mieheksi, jonka sanaan aina saatoin luottaa. Välillämme vallitsi milloinkaan särkymätön luottamus ja yhteisymmärrys. Yhteiskunnallisessa karmassani hän vastasi sitä, mitä Pekka Ervast sittemmin tuli olemaan henkisessä kohtalossani.


Sanalla sanoen: viihdyin mainiosti Somerolla. Olin huomaavinani, että osuuskunta oli tyytyväinen minuun, ja minä puolestani olin tyytyväinen osuuskuntaan. Sain sen vaikutelman, niinkuin molemmin puolin olisimme yrittäneet parhaintamme. Kuitenkin – yksityiselämäni kannalta katsoen – kaikki tuo oli kuin kotelo, jonka sisällä kasvoi ja kehittyi perhonen. Perhonen oli teosofisesti kasvava sieluni. Tuon ikuisuus-perhosen vaikutuksesta olen jo edellä esittänyt useahkoja seikkoja. Esityksemme etenee limittäin, joten taas esitämme uuden levyn. Tässä levyssä näkyy joitakin piirtoja siitä, kuinka henkilökohtaisia kykyjäni alettiin siirtää teosofiseen työhön. "Tietäjän" toimittaja Pekka Ervast kirjoitti niihin aikoihin, että mielellään sitä näkisi, jos meidän teosofisista kirjoistamme kirjoitettaisiin sanomalehdissä. Hymyilin ja tunsin kuinka perhonen sisässäni liikahti. Yritetään, vastasin ajatuksissani. Kirjoitin Turun Sanomiin, jonka asiamiehenäkin olin, ajatellen, että ehkä he asimiehensä kirjoituksia suopeammin kohtelevat. Ja niin kävikin. Turun Sanomat julkaisi useita teosofisia kirjoituksiani. Porvoolainen Uusimaa julkaisi kokonaisen artikkelisarjan. Muutamissa muissakin lehdissä oli joitakin kyhäyksiäni. Toisena yrityksenä oli teosofisen lukijapiirin hommaaminen. Alustavaan kokoukseen saapui seitsemän henkeä. Lukupiiri muodostui, ja sen toiminta jatkui jonkun aikaa senkin jälkeen, kun olin lähtenyt Somerolta. Syksyllä 1912 saapui luokseni taidemaalari Uuno Kamppuri. Köyhänä taiteilijana hän oli kiertänyt Europassa. Nyt hän oli tutustunut teosofiaan ja hehkui intoa. Hän oli ryhtynyt järjestämään teosofis-kalevalaista juhlaa Kosken Tl. työväentalolle. Ja niin sovittiin, että allekirjoittanut pitäisi teosofisen esitelmän siinä juhlassa. Juhla oli 15 p:nä jouluk. 1912. Kamppuri oli koristanut suuren salin erittäin vaikuttavaksi. Väkeä oli sali täynnä. Tunsin, että juhla oli onnistunut. Luullakseni tämä oli ensimmäinen julkinen teosofinen esitelmäni. Vähän jälkeenpäin yritin järjestää esitelmätilaisuutta eräälle toiselle seuratalolle. Mutta siihen saapui vain muutamia ihmisiä, joten tilaisuus jotensakin kuivui kokoon. ––– Alku oli tehty. Juuri näihin aikoihin aloin olla erikoisessa sielullisessa jännityksessä. Elin lakkaamattomissa tuskallisissa mietiskelyissä. Ehkäpä sieluni perhonen jo alkoi kypsyä ja kaipasi vapauteen. Mutta tätä jännittyneisyyttä lisäsi toinenkin syy: asketismi. Olin lukenut jonkun hathajogin kirjan, "Kaita tie voittoon". Siinä kerrottiin, kuinka paasto on mainio keino sekä terveyden että tiedonkin kartuttamiseksi. Hän itse kertoi paastonneensa 9 vuorokautta, ollen koko ajan työssään, jolloin hänen ruumiinsa, joka oli tumma, muuttui puhtaan valkoiseksi. Minulla taas ei ollut mitään kokemusta tässä asiassa. Siksipä kesäkursseilta palattuani kesällä 1912 päätin kokeilla tätäkin temppua. Paaston ajaksi määräsin 6 vuorokautta Etukäteen merkitsin almanakkaan milloin paasto alkaa ja milloin loppuu. Vain vettä join. Työni suoritin säännöllisesti. Neljäs vuorokausi oli vaikein. Mutta temppu oli suoritettu. Kyllä se puhdisti ruumista. Etenkin vatsan terveydelle se oli mainio lääke. Täten olin kuitenkin ärsyttänyt alemman luonnon ja manannut kimppuuni ties mitä luonnonvoimia. Kun tähän liittyi esoteerinen koulu ja totuuden tiedon kaipuu, niin muodostui sielullinen tilani erittäin tukalaksi. Tekisi mieleni sanoa, että se lähenteli jotain helvetin esimakua. Tunsin joskus selvästi, miten luonnon vastustavilla voimilla oli sormensa pelissä, tehdäkseen tilani sietämättömäksi. Yhdenkin vuorokauden paasto saattoi muodostua kidutukseksi. Pisin yhtämittainen paastoni oli 7 vuorokautta. Tällöin sattui vielä niin, että viidentenä vuorokautena minulla oli teosofinen esitelmä. 20


Eräs paasto, joka kesti 4 vuorokautta, oli erikoisen kiintoisa, mieluinen ja juhlallinen. En juonut vettäkään, mutta kävin joka päivä saunassa, ottaen kovan löylyn. Janoa tai nälkää en tuntenut lainkaan. Tässä paastossa opin tuntemaan luontoa omassa ruumiissani. Kerronpa erään tapauksen näiltä paaston ajoilta. Luokseni saapui eräs kauppamatkustaja, muistaakseni öljyjä tarjoamaan. Kauppamatkustaja seisoi tuossa, tarjoten öljyjään, ja samalla luonnon näkymättömät hirviöt, ikäänkuin omaksi huvikseen, raivoten hyökkäsivät kimppuuni. Sain ponnistaa voimani äärimmilleen, pysyäkseni rauhallisena. Lienee kauppamatkustaja ihmetellyt harvasanaisuuttani, kun lyhyesti selitin, ettei nyt öljyjä tarvittu. Kaikesta tästä oli se asiallinen hyöty, että opin jonkun verran tuntemaan, hillitsemään ja hallitsemaan omaa ruumistani ja siinä ilmeneviä voimia. Niinpä tämän luontoinen painiskelu, ainakin sillä kertaa, lakkasikin. Mutta samalla mieleni kiintyi Tietäjässä julaistuun Blavatskyn kirjoitukseen okkultismista. Siihen kuului ankara itämainen asketismi. Sitäkin piti yrittää. Järjestin asketismin sellaiseksi, millaisena se jotakuinkin oli mahdollinen minun silloisessa toimessani. Ruokaanikin kuului vain yksi omena, pieni pala leipää ja noin 1 tai 2 lasillista vettä kahdesti päivässä. Tätä asketismia lienee jatkunut kuukausikaupalla. Ruumiinikin kävi niin heikoksi, että miltei hoipuin kävellessäni. Tämä asketismi päättyi kahdenlaiseen tulokseen. Ensimmäinen koski suhdetta ruumiiseeni, toinen suhdetta toisiin ihmisiin. Eräänä yönä oli kuin minulle olisi sanottu: "Syö". Äänessä oli syvää osanottoa ja hyvää tahtoa. Tulin melkein liikutetuksi. Tunsin kiitollisuutta, ja niin nousin syömään. Ja oikeastaan oli jo aikakin. Sillä hiukan myöhemmin ymmärsin, että sillä menolla olisin piakkoin joutunut vuoteen omaksi. Toinen tulos tästä asketismista kaikui sielussani näin: "Ole yhtä arka kaikkia ihmisiä kohtaan". Ja niin opin ymmärtämään, että paasto ja asketismi sellaisenaan ei vielä ole mikään uhri. Mutta mitä se sitten on? Paasto opastaa alemman luonnon tuntemiseen, hillitsemiseen ja hallitsemiseen. Alempi luonto on kuin villikarju, jolla on tavaton voima ja tarmo, kun ihminen oppii sillä ratsastamaan. Tästä villikarjuvoimasta, tai pantterista, ihmisen on opittava tekemään itselleen kuuliainen, nöyrä ja uskollinen palvelija henkisessä työssä. Niinpä minä edelleen noudatin jonkunlaisia paastojärjestelmiä vielä teosofisilla matkoilla ollessani. Kunnes myöhemmin, etenkin sen jälkeen kun Ruusu-Risti syntyi – jolloin minunkin työni muodostui entistä velvoittavammaksi – paastoamiset jäivät, ja kohtuus, luonnollinen ja raikas kohtuus ruoka-asioissa, tuli ainoaksi ojennusnuoraksi. Ojennusnuoraksi tuli, että ruumis on oleva hengen temppeli, mahdollisimman joustava ja työkykyinen. ––– Edellä kerrottu paasto ja askeettinen kamppailu oli vain toinen puoli samaan aikaan tapahtuvasta prosessista. Se oli tekemisissä alemman luonnon kanssa, sen voittamiseksi, hillitsemiseksi ja järjestämiseksi. Toinen oli se puoli, joka samaan aikaan oli tekemisissä ylemmän luonnon kanssa. Noilla taloudellisilla järjestelyillä ja esitelmä-yrityksillä – jos muullakin – olin ei vain tullut vastaanottaneeksi Mestarin kutsun, vaan olin tullut omastakin puolestani pyrkineeksi ja tarjoutuneeksi teosofiseen työhön. Mutta kykeninkö siihen? Siinä oli solmu. Oliko minulla tietoa? Enkö ollut vain lukenut kirjoista? Myönnettävä oli, että todellinen tieto puuttui. Mutta tämäpä tietämättömyyden tila vasta osasi muodostua tukalaksi. Elämä, taasenkin kuin joku sisäinen lataus, tempasi minut mukaansa. Jouduin alinomaiseen mietiskelyyn, yhtämittaiseen tuskaan. Etenkin noiden kahden jo mainitsemieni esitelmätilaisuuksien jälkeen. Siinä vuosien 1912 ja 1913 vaihteessa tuska saavutti huippunsa. Se tuska alkoi käydä ylivoimaiseksi. Ylikuormitettuna vaivuin lopulta maahan ja sanoin itselleni ja huusin elämälle: nyt en jaksa enää, nyt tästä tulee joko loppu tai uusi elämä. Mutta silloin se tapahtui. Se tapahtui minussa ja minun aivoissani. Se tapahtui yhtäkkiä. Hämmästyneenä kysyin: mitä tämä on? Tunsin kuinka aivoni äkkiä avautuivat, kuinka ne hetkessä järjestyivät uudelleen. Nousin ylös kuin toisena, uudelleen järjestyneenä ihmisenä.


Tässä kaikessa ei ollut mitään sentimentaalista, ei mitään hurmioituneisuutta. Se oli järjen ja hengen asia. Olin muuttunut. Nyt ymmärsin. Nyt minussa oli ja eli tietämisen mahdollisuus. Heti paikalla ymmärsin mitä merkitsevät Kristuksen sanat vuorisaarnassa: "En ole tullut kumoamaan Lakia, vaan täyttämään". Se merkitsi: kun Kristus tulee ihmiseen, vasta silloin se ihminen osaakin täyttää Lain. En enää minä – niinkuin Paavalin tavalla sanoisin – en enää vain minä, vaan Kristus minussa ja minä Kristuksessa. Sillä nyt olivat korkeampi ja alempi minuuteni yhtyneet. Olin kokenut henkisen uudestisyntymis-kokemuksen. Nyt sain todella ryhtyä valmistumaan teosofiseen työhön.

22


VI. Perustetussa lukupiirissä työskentelimme talvella 1913-14 siten, että kokoonnuimme minun asunnossani kerran viikossa. Pääsy näihin tilaisuuksiin oli kaikille vapaa. Välillä oli väkeä enemmän, välillä vähemmän. Allekirjoittanutta huolestutti erikoisesti se seikka, ettei milloinkaan ollut varmaa, saapuiko ihmisiä, vaiko ei. Joitakin ihmisiä sentään yleensä tuli. Minä taas kiinteästi joko puhuin tai luin ja selostin jotakin kirjaa. Mutta tuo epävarmuus kiusasi minua suuresti. Sitten tapahtui käänne. Lukupiiriyrityksestä puhkesi uusi vesa. Eräänä kevättalven päivänä 1914 istuin ja mietin tilanteen vaikeutta. Silloin välähti elävästi mielessäni ajatus: "Etsittäköön kujilta ja aitavierustoilta, koska kutsutut eivät olleet mahdolliset". Jäin mietteisiini. Minulle selvisi: aivan oikein. Minähän voin järjestää esitelmätilaisuuksia ympärillä oleviin kyläkuntiin. Eihän minun ole pakko tässä paikalleni kärventyä. Ja minut valtasi ilo, vapautumisen tunne. Siinä oli kuin ylösnousemuksen tuntua. Muuten tämä tapahtuikin vähän ennen pääsiäistä. Tartuin oitis puhelimeen ja soitin eräälle lähikylän maanviljelijälle. Hän suostui. Ja niin oli meillä pääsiäisen pyhinä kaksi esitelmää hänen talossaan. Ja niin se sitten alkoi. Se esitelmöinti, kylästä kylään, pitäjästä pitäjään. Tätä ennen olinkin, työpöytäni ääressä istuessani, kuullut Hiljaisuuden Äänen runoillen laulavan: Se tehty mitä tehty on Ja harjoittelu verraton Nyt sulla eessä on. Ja kyllähän asia niin olikin. Sen opin myöhemmin huomaamaan. Mutta nyt vuosikokoukseen ja kesäkursseille, jotka 1914 vietettiin juhannuksen kahden puolen Tuonenkylän "Päämajalla". Asia järjestyi niin, että minun oli määrä pitää kaksi teosofista esitelmää kesäkursseilla. Sitä ennen, kevätkesällä 1914, en kuitenkaan malttanut pysyä paikoillani, vaan tein uutterasti pyöräilymatkoja ympäristössä, vaikuttaen teosofisen elämänkatsomuksen puolesta. Henkisesti katsoen oli se minullekin kuin kevättä, jolloin lintujen viserrys alkaa kuulua. Eräällä sellaisella pyörämatkalla, sunnuntaiaamuna, istahdin tiepuoleen. Sillä ankara asketismi oli niihin aikoihin heikentänyt ruumiillisia voimiani. Siinä istuskellessani kuulin jälleen Hiljaisuuden Äänen kuiskaavan: "Noin kuusisataa veljeä päätti tehdä työtä Suomessa". Ymmärsin – ja myöhemmin olen ymmärtänyt vieläkin selvemmin – että nuo noin 600 veljeä olivat jo ennen syntymäänsä, henkimaailmassa, lupautuneet auttamaan itsenäistyvää Suomen kansaa tekemällä teosofista työtä sen keskuudessa, pannakseen siten alulle uuden sivistyksen. Ymmärsin myös, että Pekka Ervast oli tämän lupautuneen joukon itseoikeutettu Johtaja, suurin työntekijä ja auttaja. Niinpä, kun yhteen aikaan arveltiin, että uuden sivistyksen alkaja lähtisi Intiasta, Pekka Ervast kirjoittikin Tietäjässä, että Euroopan Intia on Suomi. ––– Niinkuin sanottu, pyöräilin uutterasti kevätkesällä 1914.


Ennen juhannusta oli kuitenkin valmistuttava vuosikokoukseen ja kesäkursseille. Mutta matkavalmistuksissa olin merkillisen avuton. Asketismi oli ollut niin ankara, että ruumiini oli miltei sairas. Siksi matkavalmistukset eivät ottanet ensinkään sujuakseen. Tällöin tapahtui ihana yllätys. Joku näkymätön, merkillisen suloinen ja ystävällinen henkiolento liittyi seuraani. Yllätettynä huudahdin ajatuksissani: "No mutta, miksi sinä et ole ennen tullut?" Hän vastasi: "En ole voinut, se ei ole käynyt päinsä". Ja niin olimme sitten useita päiviä yhdessä kuin parhaimmat ystävät. Yksissä tuumin varustimme matkalaukkuni, kävimme ostoksilla ja yleensä kaikki yhdessä järjestimme. Ja yhdessä lähdimme matkalle Helsinkiin. Hän oli se, joka kaikesta huolehti. Kenties tätä lähinnä voisi verrata viisaan ja herttaisen äidin huolenpitoon pojastaan. Helsingin asemalla hän kuiskasi: "Ota tuosta pari omenaa, kun olet sairas". Niin teinkin. Sitten oppaani lisäsi: "Nyt ei enempää tällä kertaa. Hyvää yötä". En tullut edes kysyneeksi, kuka hän oli. Eikä hänkään millään tavalla esittäytynyt. Kenties tässä onkin paikallaan sanoa pari sanaa suhteestamme näkymättömiin henkiolentoihin. On itsestään selvää, että niinkuin ruumiillisia olentoja on montaa eri astetta, niin samoin on henkiolentojakin. Täydellistyneen Mestarin ja huippuunsa kehittyneen paholaisen eli mustan velhon väliin mahtuu monia asteita. Onhan jo edellä ollutkin puhetta ns. kiusaajan esiintymisestä. Näiden erilaisten henkien tuntemiseen ja erottamiseen ei oikeastaan ole muuta keinoa, kuin oppia tuntemaan inspirationsa skala; niinkuin Pekka Ervast joskus sanoi. Tai Uuden Testamentin mukaan: on opittava erottamaan henget. Eikö mitään pätevää ohjetta voi antaa? Voi kyllä. Viettelijän ääni voi olla hyvinkin viisas. Mutta ero alkaa pilkistää erilaisessa siveellisessä sävyssä. Mestarin ääni on aina vilpitön, ei imarteleva. Mestarin hiljaisen äänen seuraaminen on työtä ja uhria kysyvä. Mutta oppiessaan tätä Hiljaisuuden Ääntä kuuntelemaan ja sen mukaan toimimaan, on seuraus aina hyvä. Viettelijän ääni yrittää, ainakin alussa, esiintyä samanlaisena. Pian siinä kuitenkin esiintyy jonkunlaista imartelua. Mutta ennen kaikkea siinä alkaa esiintyä ylevää ja viisasta arvostelua vuorisaarnan siveyssääntöjä vastaan. Määrätyissä tapauksissa vuorisaarnan siveysoppi on joko vanhanaikaista tai ennenaikaista. Niinpä ymmärrämmekin, että kristikunta nimenomaan tällätavoin joutui harhaan. Jesuiitat tyypillisimmin ja kenties vaikuttavimmin omaksuivat ja ilmaisivat vuorisaarnan-vastaisen opin kuuluisassa lauseessaan: "Tarkoitus pyhittää keinot". On ilman muuta selvää, että Kristuksen ääni, Mestarin ääni, on aina sopusoinnussa vuorisaarnan siveyssääntöjen kanssa. Sen tähden vuorisaarnassa onkin paras ja turvallisin apu oppiaksemme erottamaan Mestarin äänen ja kiusaajan äänen. Kokemus tässäkin asiassa opettaa. ––– No niin. Minulla siis oli nuo kaksi esitelmää kesäkursseilla 1914. Tavallaan tulin siten hyväksytyksi teosofiseksi esitelmöitsijäksi. Kesäkursseilta menin suoraa päätä syntymäpitäjääni Pukkilaan. Järjestin siellä esitelmätilaisuuden viiteen eri kylään. Somerolle palattuani en malttanut pysyä paikoillani, vaan ryhdyin järjestämään luentotilaisuuksia lähipitäjiin ja kyliin. Matkalle lähdin lauantai-iltaisin, perille päästyäni järjestin sunnuntaiksi esitelmätilaisuuden. Sitten kuljin talosta taloon, mökistä mökkiin, tarjoillen kirjoja ja ilmoitellen esitelmästä. Tein sen huomion, että menomatka ja paluumatka olivat sielullisesti aivan eri luontoisia. Mennessäni tunsin olevani kuin kuormitettu kameeli. Palatessani sunnuntai-iltaisin tunsin oloni keveäksi. Tällaisia luentomatkoja tein kesällä 1914 useampia kymmeniä. Eräällä tällaisella matkalla heräsi ajatus: mitähän jos nyt jo jättäisin meijerin, jatkaisin esitelmöintiä ja kirjojen myyntiä yhteen menoon? Sain mielestäni erilaisia viitteitäkin tähän suuntaan. Niinpä kerran, palatessani myöhään sunnuntai24


iltana – luullakseni europalainen sota oli silloin jo syttynyt – ja istuessani metsätaipaleella tien viereen, kuulin kun näkymätön laulaja lauloi kauniiseen kalevalaiseen tapaan: "Voisit sinäkin enemmän soittaa kullaista kanneltasi". Kuitenkin, asiaa mietittyäni, tulin siihen johtopäätökseen, että ainakin yhden vuoden vielä jatkan tähän tapaan. Tahdoin kokeilla ja varmentua sekä itsestäni että tehtäväni laillisuudesta – ennenkuin ottaisin ratkaisevan askeleen. Tunsin, että tämä näkökanta sai sisäisen hyväksymisen. Asia ei varmaankaan ollut vielä kypsynyt siihen kohtaan, että lopullinen ratkaisu olisi ollut välttämättömyys. Samana syksynä julaistiin ensimmäinen pieni kirjani: "Vallitseeko ihmiselämässä Laki?" Kirjanen tuli loppuunmyydyksi. Alkoi sitten talvinen työkausi 1914-15. Tämä työkausi muodostuikin sisältörikkaaksi. Edellisenä työkautena olin kärsinyt jonkunlaista järjestymättömyyttä. Nyt aloin uudella tavalla. Järjestin työsuunnitelman. Julkiset esitelmät olivat erittäin ja ryhmätyö erittäin. Esitykset ja esitelmät kumpaankin työhön valmistin järjestelmällisesti. Työhön tuli täten toinen tahti ja teho, kuin edellisenä talvikautena. Tänä työkautena valmistin kaksi uutta kirjaa: "Ryövärinä ristillä" ja "Vaeltajana korvessa". Edellinen valmistui ryhmäesitelmien ja jälkimmäinen julkisten esitelmien perusteella. Kesällä 1915 jatkoin pyöräilymatkoja edelliseen tapaan. Vähitellen tulin henkilökohtaisesti poikenneeksi miltei jokaisessa talossa ja mökissä noin viiden penikulman säteessä Somerolla, Somerniemellä, Kiikalassa, Kuusjoella, Perttelissä, Koskella, Marttilassa, Tarvasjoella, Loimaalla, Ypäjällä, Jokioisilla, Tammelassa ja ehkä vähin erin muissakin pitäjissä. Ympyrä tuli täten yhä suuremmaksi, edestakaiset matkat yhä pitemmiksi. Jo tämäkin seikka pani ajattelemaan: miksi tehdä näitä edestakaisia matkoja teosofisen työmaan ja meijerin välillä? Moninaiset huomiot ja enteet varmensivat myös käsitystäni siitä, että ratkaisu lähenee. Aloin varmistua sekä taloudellisesta kannattavaisuudesta että henkisestäkin mahdollisuudesta, jopa välttämättömyydestä. Minunhan oli taloudellisestikin seistävä omilla jaloillani, työni tuloksilla. Asian taloudellisesta puolesta ja kannattavaisuudesta tulin vähitellen seuraavaan tulokseen: minun ei ole huolehtiminen aineellisista asioista, vaan on kiinnitettävä kaikki huomioni ja voimani henkiseen työhön. Aineellinen puoli järjestyköön siinä ohella, henkisen työn seurauksena. Niinkuin vuorisaarnassa nimenomaan sanotaan: "Älkää siis huolehtiko sanoen: mitä syömme? tai mitä juomme? tai millä vaatetamme itsemme? Sillä kaikkea tätä joukot tavoittelevat. Taivaallinen Isänne kyllä tietää teidän tarvitsevan tätä kaikkea". Vuorisaarnan säännöt ja neuvot alkoivatkin täten osoittautua peräti käytännöllisiksi ja paikkansa pitäviksi. Sain myös muutamia merkkejä tullakseni tästä vakuutetuksi. Kerron tässä vain yhden. Kerran pyörämatkalla ollessani pälkähti päähäni ajatus: tuolla on majatalo, joten siellä kyllä saan asunnon ja ruokaa. Mutta jospa nyt teenkin kokeen: jos tuossa naapuritalossa annetaan asunto ja ruokaa niinkuin luonnollisena asiana, olkoon se merkkinä siitä, että antautumiseni kokonaan teosofiseen työhön tulisi olemaan taloudellisesti mahdollinen. Tuumasta toimeen. Poikkesin taloon. Ja niin kävi, että isäntäväki, tai emäntäväki, kumpikin, antoivat minulle sekä asunnon että ruokaa aivan niinkuin se olisi ollut mitä luonnollisin asia. Vieläpä he kieltäytyivät ottamasta mitään maksuakaan. Tämän luontoisia enteitä ja viitteitä sattui useampiakin. Mutta riittäköön tämä. Sensijaan kerron mielenkiinnon vuoksi pari erikoista seikkaa. Sattui kerran – aikaa en muista – että huomasin erään ukon meijerin halkovajassa laulamassa uskonnollisia lauluja, ruotsinmurteisesti. Ukko teki ylevän, milteipä juhlallisen vaikutuksen. Antauduin juttusille ja sain hiukan tutustua hänen elämäntarinaansa. Hän oli varakkaan talollisen poika ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Isänsäkin oli ollut uskonnollinen, ja heidän talossaan järjestettiin suuriakin uskonnollisia kokouksia. Mutta jollain tavalla isä menetti talonsa. Ja nyt poika vanhana miehenä kulki tuolla tavoin, laulellen uskonnollisia lauluja ihmisten halkovajoissa. Miehen mentyä ajattelin: merkillinen ukko. Hän on kuin ilmestys. Kodittomana vaeltajana hän laulelee ihmisten halkovajoissa, varmaankin rohkaisten ja lohduttaen ihmisiä. En voinut mitään, että tunsin voimakasta kutsua


mennäkseni ja tehdäkseni samoin; vaikkapa pilkkoillakseni puita ihmisten halkovajoissa. Silloin kuului Hiljainen Ääni: "Sellaisia juuri tarvittaisi". Toinen, oikeastaan viimeisin enne oli, että Teosofinen Kirjakauppa, jonka hoitajana Pekka Ervast toimi, oli kirjatilaukseeni merkinnyt sellaisen alennuksen jonka ymmärsin kuuluvan varsinaisille kirjojen myyjille. Tämän huomattuani oivalsin: "Jaaha, minustapa näyttääkin tulleen varsinainen kirjojen myyjä". Pian tämän jälkeen ymmärsinkin, että nyt on asia selvä, selvä lopullisesti ja peruuttamattomasti. Niinpä seuraavassa meijerin hallinnon kokouksessa ilmoitin, että marraskuun alussa tulen eroamaan osuuskunnan palveluksesta. Tämän ratkaisevan askeleen otettuani oli minulla pari erittäin opettavaista unikokemusta. Mutta ne olivat siksi erikoisia, ettei niiden kertominen tässä ole paikallaan. Minulle jäi mieluisa muisto Somerosta. Olin siellä erikoisen hyvin viihtynyt. Näinollen ei ole ihme, vaikkakin sielussani tunsin erikoista kaipuuta ja ikävää nyt, kun minun oli jätettävä kaikki – kaikki nämä ihmiset, joiden keskuudessa olin niin hyvin viihtynyt. Hiljaisuuden Äänikin huomasi tämän ja riensi ilmaisemaan osanottonsa kuiskaamalla: "Tietysti se on ikävää". Ja niin sitten eräänä marraskuun päivänä 1915 poistuin pitkäaikaisesta työpaikastani. Painuin kohti Satakuntaa. Ja sieltä aina eteenpäin. Nythän tästä lopullisestakin ratkaisusta on jo vierähtänyt noin 23 vuotta. Sillä kirjoitan tätä Saarenmaassa Lopella heinäkuussa 1938. Ja työ jatkuu edelleen. ––– Lisäys toiseen painokseen. Joissain suhteissa tämä kertomus jatkuu vuonna 1939 julkaisemassani kirjasessa "Totuudenetsijä".

26

MITEN TULIN TEOSOFIKSI?  

MITEN TULIN TEOSOFIKSI? JOHANNES KOTIPELTO alias J.R. Hannula "Sillä mitä hyötyä on ihmiselle, vaikka hän voittaisikin itsellensä koko maai...

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you