Page 1

KOTISEUTU Jo vuodesta 1909

101.

VUOSIKERTA

2014


Paikkarin torpan sein채채. Kuva: Liisa Lohtander.


KOTISEUTU


Turku. Kuva: Suomen Kotiseutuliitto.

2


KOTISEUTU Jo vuodesta 1909

101.

VUOSIKERTA

2014 Kotiseututyön uudet ja vanhat muodot Riitta Vanhatalo Päätoimittaja Toimituskunta

Anna-Maija Halme Liisa Lohtander Pia Puntanen Harri Turunen


Tampere. Kuva: Pauli Reuhkala.

Jo vuodesta 1909

KOTISEUTU

2014

101.

VUOSIKERTA

© Suomen Kotiseutuliitto, © kirjoittajat, © valokuvaajat Suomen Kotiseutuliiton julkaisuja A:28 (painettu), A 29 (nettijulkaisu) Päätoimittaja Riitta Vanhatalo Graafinen suunnittelu ja taitto Nalle Ritvola, Osakeyhtiö Nallellaan, Tampere Paino Bookwell Oy, 2014. Kotipaikka Porvoo. ISSN 2323-9271 (painettu) ISSN 2323-928X (verkkojulkaisu) Kannessa kotiseututapahtuma Helsingin Arabianrannassa, kuva: Outi Maaria Neuvonen.

Kalevankatu 13 A, 00100 Helsinki Puhelin (09) 612 6320, faksi (09) 6126 3250 toimisto@kotiseutuliitto.fi www.kotiseutuliitto.fi

4


2014

Sisällys Lukijalle, toimituskunta

6

Rakkaudesta kotiseutuun, Kirsi Moisander

8

Esko Aaltonen – uudistuvan kotiseututyön isä, Lassi Saressalo

14

Kansallisromantiikasta kohti yhteiskunnallista osallistumista – kotiseudun rakentamista ja kotiseututyön perintöä Tammelan Saaren kansanpuistossa, Marketta Havola

22

”Yks raitti, kaks kyllää” – Perinteenkeruu Tammelan Hykkilän ja Lunkaan kylissä, Jenna Kostet

28

ArtovaMalli, Janne Kareinen

34

Uuden ajan kaupunginosatoimintaa Helsingissä. 50 vuotta helsinkiläisten kaupunginosayhdistysten yhteistyötä, Pirjo Tulikukka

42

Tarinankerääjänä Kainuussa – tapaus Korpimuseo, Satumaarit Myllyniemi

46

Aatetta ja ahkeria käsiä, Päivi Kultalahti

50

Kotiseutuelokuvaa suurkaupungissa, Mirja Metsola ja Arja Salmi

56

Pohjalaistalon comeback Seinäjoen Kitinojan kylässä. Katoava omaleimaisuus – valtakunnallinen ongelma, Taina Hautamäki

58

Seurantalojen valot ja varjot, Leni Pakkala, kuvat Tuomas Uusheimo

66

Poeettinen polku saunaan, Laura Puromies

78

Tutkimuskohteena pääkaupunkiseudun vanha keskus, Riina Koivisto, Karoliina Junno-Huikari, Andreas Koivisto

86

Kun seinät alkoivat puhua – Futuristic History -hanke ja yhdistetyn todellisuuden mahdollisuudet, Lauri Viinikkala

96

Metallinilmaisin, harrastajat ja kulttuuriperintö – kärjistyksistä yleiskuvaan, Visa Immonen ja Joonas Kinnunen

106

Oulujärven talvikalastuksen juurilla, Jouni Kauhanen

114

Hailuodon kylät, rakennukset ja pihapiirit, Marjut Paulaharju

120

Kadonnutta kotiseutua etsimässä, Sari Alajoki

130

Elämänvoimaa kotiseudun rakentamisesta. Paluumuuttajat Kannaksella kotiseutua jälleenrakentamassa vuosina 1941–1944, Anneli Ilonen

134

Muistot talteen, Outi Lähteenlahti Tällaista elämä oli – veteraaniväen tarinoita kansissa, näyttelyssä ja äänikirjana, Hanne Rokkonen ja Orvokki Vääriskoski

Leppävaaran kansalaismuisti, Arja Salmi

140 144 145

”Tykätyt” paikat, jaetut muistot. Facebookin Vintage Kuopio -sivusto kotiseutuyhteisönä, Lauri Julkunen

146

Kerää kiinnostavia lehtileikkeitä! Uusi joukkoistamishanke keskittyy vanhoihin lehti-ilmoituksiin, -artikkeleihin ja -kuviin, Majlis Bremer-Laamanen

154

Perinnekasvit kotiseututyönä, Sirkku Pihlman

160

5


Kansallisarkisto. Kuva: Anna-Maija Halme.

6


LUKIJALLE

K

Vuosikirjaan voitiin valita 25 kirjoittajan tai kirjoittajatiimin artikkelit. Niistä osa on lyhyitä tekstejä, jotka täydentävät isompaa teemaa. Vaikka Kotiseutu 2014 -vuosikirja ei voikaan kattaa koko kotiseututyön laajaa toimintakenttää, sen asiantuntevat ja kiinnostavasti kirjoitetut artikkelit avaavat tuoreita näkymiä ja samalla monipuolistavat perinteistä kuvaa kotiseututyöstä.   Toimituskunta kiittää lämpimästi kaikkia Kotiseutu-vuosikirjan kirjoittajia.  

ädessäsi on Kotiseutu 2014 -vuosikirja. Toimituskunta valitsi tässä muodossa nyt toisen kerran ilmestyvän vuosikirjan teemaksi Kotiseututyön uudet ja vanhat muodot. Avoin artikkelikutsu ja teeman esittely julkaistiin joulukuussa 2013. Teema sopii aikaan, jolloin monet kotiseutu- ja kaupunginosayhdistykset ovat uudistamassa toimintaansa ja pohtimassa uusia toimintatapoja. Toimintaympäristön jatkuva muutos asettaa koko kotiseutuliikkeelle uusia haasteita ja tehtäviä. Teema sopii myös vuoteen, jona järjestäytyneen kotiseututyön käynnistymisestä tulee kuluneeksi 120 vuotta. Lisäksi Suomen Kotiseutuliitto täyttää 65 vuotta. On tapana sanoa, että juhlitaan työn merkeissä, kun ei järjestetä isoa juhlaa. Kotiseutu 2014 -vuosikirja on maan kotiseutuväen yhteisen juhlavuoden kohokohta. Vuosikirja alkaa artikkeleilla, jotka tuovat esiin kotiseutuliikkeen historiaa.   Artikkeliehdotuksia tuli kaikkiaan 43. Se osoitti, että kotiseutuaiheista tutkimusta tehdään paljon ja tarvetta julkaisufoorumille on.  Tutkimuspohjaisten tekstien lisäksi vuosikirjaan otettiin mukaan artikkeleita käytännön kotiseututyöstä.

Toivotamme lukijoille antoisia lukuhetkiä! Helsingissä 8.9.2014 Päätoimittaja Riitta Vanhatalo, FM Suomen Kotiseutuliiton toiminnanjohtaja   Toimituskunta Anna-Maija Halme, YTM Suomen Kotiseutuliiton viestintäpäällikkö Liisa Lohtander, FM Suomen Kotiseutuliiton järjestöpäällikkö Pia Puntanen, FM, historiantutkija Harri Turunen, FM, tietokirjailija 7


8

Outi Maaria Neuvonen


RAKKAUDESTA KOTISEUTUUN Kirsi Moisander

S

Suomen Kotiseutuliiton hallituksen puheenjohtaja, tuntee kotiseuturakkautta asuinpaikkakuntiinsa Jyväskylään ja Leppävirtaan sekä lapsuuden kotiseutuunsa Varkauteen.

uomalainen kotiseutuliike on laajuudeltaan ja merkitykseltään samaan aikaan ainutlaatuinen ja yleiseurooppalainen. Vietämme tänä vuonna suomalaisen kotiseutuliikkeen 120. ja Suomen Kotiseutuliiton 65. toimintavuotta. Kotiseutuliike ei syntynyt yhdessä hetkessä eikä yhden henkilön ajatuksista. Liike syntyi sekä pitkän kansallisen kehityksen tuloksena että kansainvälisten aatevirtausten vaikutteesta. Kansallisen kulttuurin tunnistaminen ja oman identiteetin etsintä vahvistuivat 1800-luvun lopun kansallisromantiikan ajan Euroopassa. Suomessa suuntausta vahvistivat sortokausi ja venäläistämisen paineet.

Kotiseutua ja suomalaisten historiaa tutkittiin aktiivisesti. Koska Suomessa ei tunnettu kansan yhteisiä vaiheita, sen historiaa, eikä alueella ollut historiallisia muistomerkkejä, ne jouduttiin luomaan ja tekemään tunnetuiksi 1800-luvun loppupuolella. Vasta tämän jälkeen maassamme alkoi kansalaistietoisuuden herääminen laajemmissa kansanjoukoissa.

Järjestäytyneen suomalaisen kotiseutuliikkeen katsotaan syntyneen maaliskuussa 1894 Lohjalla, jossa perustettiin Lohjan Kotiseutututkimuksen Ystävät. Yhdistyksen aktiivisena alkuunpanijana toimi FL Robert Boldt, kansainvälisesti liikkunut ja useisiin Euroopan maihin tutustunut oppikoulun opettaja. KäynnisPiia Stenfors kuvaa teoksessa Suomalainen tyneen yhdistyksen toiminta tuki kansallista kotiseutuliike 1894–1944 seikkoja, jotka vai- tavoitetta paikallisen tiedon lisäämisestä ja paikuttivat liikkeen syntyyn. Suomalaisen kan- kallistietoisuuden jakamisesta. san käsite syntyi 1800-luvun alussa. Kansa oli suomen kieltä puhuva maan enemmistö, jonka Yhdistyksen perustamisen yhteydessä käynjuuria ja muinaishistoriaa hahmotettiin. Histo- nistyi uudenlainen järjestäytynyt kansalaistoiriasta, kansanrunoudesta ja kielestä tuli kansan minta, jonka tuloksena eri puolille Suomea alkoi syntyä kotiseutu- ja paikallisyhdistyksiä. määrittelemisen välineitä. 9


Kaksiosainen historiateos Suomalainen Kotiseutuliike nosti kotiseututyön kentän ihmisten tietoisuuteen. Suomen Kotiseutuliiton historiatoimikunnan puheenjohtaja Päiviö Tommila ja Piia Stenfors vuosia 1894–1944 käsittelevän osan julkistamistilaisuudessa vuonna 2007. Kuva: Anna-Maija Halme.

Kotiseutuliikkeen syntyvaiheen tavoitteet ja toimintamuodot ovat seuranneet liikkeen kehitystä nykypäiviin asti. Harri Turunen kuvaa kotiseutuliikkeen historiateoksen toisessa osassa, Suomalainen kotiseutuliike 1945–2000, liikkeen kehitystä ja kasvua. Esille nousee muun muassa se, kuinka Suomen Kotiseutuliiton perustamisen jälkeen erityisesti Esko Aaltonen ja Kustaa Vilkuna alkoivat viedä eteenpäin uutta laaja-alaisempaa toimintamallia, jossa huomioitiin aiempaa paremmin luontoon, ympäristöön ja yhdyskuntasuunnitteluun liittyvät asiat ja samaan aikaan vaadittiin kunnilta ja maakuntaliitoilta aktiivisempaa roolia kotiseutu- ja kulttuurikysymyksissä.

Toiminnan laajentuessa todettiin tarve yhteiselle keskusjärjestölle ja niin vuonna 1949 Suomen Kotiseutuliitto perustettiin kotiseututyön keskusjärjestöksi ja valtakunnalliseksi edunajajaksi. Teoksessaan Piia Stenfors kirjoittaa, kuinka syntyneessä kotiseutuliikkeessä ei ehkä ole kysymyksessä sanan täydessä merkityksessä kansanliike, vaan pikemminkin voimakas kansallisen kulttuuritahdon ilmaiseminen. Tämä pätee toiminnan luonteessa edelleen ja on vaikuttanut Kotiseutuliiton toiminnan linjojen muotoutumiseen. 10


kautta saatiin uutta tietoa ja koottiin olemassa olevaa, ja näin koko kotiseututyön kenttä ja siinä toimivat tahot pystyttiin nostamaan entistä Suomen Kotiseutuliitto on kehittynyt jäsenten- laajemmin omaan ja yleiseen tietoisuuteen. sä: yhdistysten, kuntien ja maakuntaliittojen Vaikuttavuuden parantamiseksi Kotiseutumuutosten myötä. Kotiseutuliitto, sen jäsenyhteisöt ja sitä kautta liiton hallitus ja valtuu- liitto on kehittänyt internetsivujaan, uudistatetut tuovat koko Suomen yhteiseen pöytään, nut viestintäänsä sekä kuluvana vuonna uudisjossa jaetaan kokemuksia ja näkemyksiä maan tanut strategiansa vuosille 2014–2025. Strateeri osien haasteista ja ilon hetkistä. Kotiseutu- giatyöhön liittyi liiton kotisivuilla ollut kysely, jen muutos, kaupunkien kasvu, maaseudun jonka kautta saimme lukea jäsenkentän näketyhjeneminen, maassamuutto, maasta muutto myksiä toiminnan suuntaamisesta ja tärkeäkja maahanmuutto vaikuttavat siihen, millais- si koetuista painopisteistä. Hallitus työsti strata kotiseututyötä eri puolilla Suomea tehdään. tegiaa vuoden ajan ja keskusteli tavoitteista ja Kaupunkien kotiseututyö vahvistuu ja kehittyy, linjauksista valtuuston kanssa sen kokousten syrjäisellä maaseudulla mietitään, miten tämän yhteydessä. Huhtikuussa 2014 strategia, Rakpäivän haasteisiin pystytään vastaamaan ihmis- kaudesta kotiseutuun, hyväksyttiin ja päätettiin käynnistää toimenpideohjelman valmistelu. ten ja palveluiden kadotessa. Muodot muuttuvat – yhdessä tekemisen tarve säilyy

Suomen Kotiseutuliiton uudessa strategiassa määritellään liiton arvoiksi avoimuus, osallisuus, paikallisuus, yhteenkuuluvuus ja kotiseuturakkaus. Liiton toiminnan painopisteissä mennään toiminnan ytimeen tavoitteina parantaa jäsenkentän toimintaedellytyksiä, tuoda entistä paremmin yleiseen tietoisuuteen kotiseutuihin ja paikallisuuteen liittyviä kysymyksiä sekä edistää kansalaisten mahdollisuuksia paikalliseen vaikuttamiseen.

Kotiseutuyhdistykset ovat rakentuneet erilaisista tarpeista. Siksi myös Kotiseutuliiton jäsenyhteisöjen odotukset ovat erilaisia. On yhdistyksiä, jotka ylläpitävät tai hoitavat seurantaloja, kotiseutumuseoita ja niiden kokoelmia tai vaikkapa paikallislehteä. Toiset puolestaan ylläpitävät radiota, nettisivuja, auttavat vanhuksia, järjestävät yhteisiä tapaamisia tai paikallisia kotiseutujuhlia. Jotkut järjestöt toimivat lausunnonantajana ja aktiivisena tutkimusyhteisönä, toiset taas kehittävät aluetta ja elinkeinotoimintaa, osallistuvat kaavoituskeskusteluun, ottavat kantaa kansalaisten osallistumismahdollisuuksiin ja tuovat innolla esiin uusia kehittämisajatuksia. Kun otamme mukaan vielä aluejärjestöt ja Kotiseutuklubin jäsenkentän, voitaneen sanoa, että kotiseutuyhdistykset edustavat kansalaisia hyvin laajasti eri sosiaaliryhmistä ja eri alueilta. Näitä kaikkia Suomen Kotiseutuliitto haluaa edustaa ja tarjota niille erinomaisia palveluita.

Liisa Lohtander

Vastatakseen ajan haasteisiin Kotiseutuliitto on pyrkinyt aktiivisesti selvittämään liiton jäsenkentän tilannetta ja toimintaedellytyksiä. Kotiseutuliiton suurhankkeen, kaksiosaisen historiateoksen (ilmestyneet 2004 ja 2007) 11


Yksi strategian merkittävimmistä linjauksista on kotiseutusäätiön perustamisen valmistelu ja varojen keräyksen käynnistäminen. Kotiseutuliiton hallitus on viemässä säätiötä strategian linjausten mukaisesti eteenpäin. Säätiön tavoitteena on tukea suomalaista moniarvoista kotiseututyötä, paikallisen identiteetin vahvistamista sekä kokeiluhankkeita paikallistoiminnan kehittämiseksi. Tavoitteena on, että säätiön alkupääoma olisi koossa Suomen itsenäisyyden juhlavuonna 2017, jolloin ensimmäiset apurahat voitaisiin myöntää.

Kotiseutuliitto määritteleekin itsensä ensisijaisesti jäsenistönsä ja kotiseututyön edunvalvojaksi ja keskusjärjestöksi. Strategiassa painotetaan liiton toiminnan edelleen kehittämistä entistä paremmin tehtäväänsä toteuttavaksi, minkä vuoksi toiminnan strategisiksi painopisteiksi valittiin seuraavat viisi keskeistä aluetta.

1. Järjestökentän toiminnan tukeminen 2. Toiminnan sisällön kehittäminen

Jotta säätiön alkupääoma saadaan kerättyä, liiton hallitus haastaa kaikkia paikallisuudesta ja historiasta kiinnostuneita sekä kotiseuturakkautta tuntevia ihmisiä ja yhteisöjä mukaan vaikka pienelläkin summalla. Se miten varainkeruu käytännössä suoritetaan, tullaan määrittelemään syksyllä 2014, jolloin myös säätiön säädekirjan valmistelu käynnistyy.

3. Kansalaiset osallisina yhteiskunnassa 4. Talouden turvaaminen 5. Tehokas viestintä

Kotiseututyön muodot muuttuvat, mutta yhteisöllisyyden ja yhdessä tekemisen tarpeet eivät ole muuttuneet. Edelleen ihmiset saavat iloa siitä, että voivat tehdä työtä yhteiseksi hyväksi, oman kotiseudun kehittämiseksi ja asumisviihtyisyyden parantamiseksi. Edelleen perinteen ja omien juurien tunteminen on tärkeää ja voimaannuttavaa. Kansainvälistyvässä maailmassa on entistäkin tärkeämpää tietää, mistä tulee ja mihin on menossa. Mitkä asiat vaikuttavat omaan ja yhteistyökumppanin ajattelutapaan? Suomea ja sen alueita kehitettäessä kotiseututyöllä on paikkansa. Satakaksikymmenvuotinen toiminta vahvistuu, uudistuu ja löytää yhä uudet sukupolvet rakentamaan maamme kotiseutujen tulevaisuutta. Uudet toimijat tuovat omat arvonsa ja asenteensa, aivan kuten edellisetkin sukupolvet. Moniarvoinen kotiseututyö on avointa ja osallistavaa työtä, jossa meidän jokaisen on ilo olla mukana. Sellaista jonka kautta voimme tuntea entistä syvempää rakkautta sydäntemme kotiseutuihin.

Isokarin majakkasaari. Kuva: Liisa Lohtander.

12


Tämä Kotiseutu-vuosikirja on Kotiseutuliiton ja kotiseutuliikkeen juhlanumero, jonka kautta lukijoilla on mahdollisuus lukea siitä, miten kotiseututyötä tehdään tämän päivän Suomessa, ja siitä, millaisin ajatuksin se aikoinaan käynnistyi. Vuosikirja kuvaa kaikkea sitä,

mikä tuottaa ja on tuottanut iloa sekä antanut voimaa tekijöilleen. Tutustukaa ja kommentoikaa. Lämmin kiitos toimituskunnalle ja kirjoittajille kiinnostavista artikkeleista, satavuotinen julkaisuperinne jatkaa voimallisena eteenpäin. Fiskarsin ruukki. Kuva: Liisa Lohtander.

13


Lounais-Hämeen Pirtin säätiön perustava kokous kansanpuistossa ennen Pirtin vihkiäistilaisuutta toukokuussa 1948. Etupenkissä vasemmalla Erik von Frenckell, hänen vieressään Esko Aaltonen. Marketta Havola kirjoittaa artikkelissaan ”Kansallisromantiikasta kohti yhteiskunnallista osallistumista” myös Aaltosesta, ja lisäksi Frenckellistä ja Lounais-Hämeen Pirtistä. Aaltosesta kertoo niin ikään Jenna Kostet artikkelissaan ”Yks raitti, kaks kyllää”. Kuva: Esko Aaltosen arkisto 5252, Forssan museo.

14


ESKO AALTONEN

ESKO AALTONEN – uudistuvan kotiseutuliikkeen isä Lassi Saressalo

dosentti, tietokirjailija. Turku. Forssalainen Esko Aaltonen (1893–1966) oli aktiivinen kotiseutuvaikuttaja, Suomen Kotiseutuliiton perustajia, puheenjohtaja, yhteiskunnallinen toimija, lehtimies, kustantaja ja tiedemies.

K

Filmi Oy:n tallentamaan suomalaista talonpoikaiskulttuuria ja sen eri muotoja. Tämän kulttuuriosakeyhtiön ideoijana toimi muuan forssalainen Esko Aaltonen. Sen piirissä toimivat myös mm. Martti Haavio ja Kustaa Vilkuna. Ajatus uuden keskusorganisaation muodostamisesta keskusvaliokunnan tilalle tai rinnalle oli syntynyt Haavion ja Aaltosen keskustelussa syyskuussa vuonna 1937, tarkemmin sanottuna 22.9.1937, jolloin kyseisen filmiyhtiön kokoukseen menossa olleet Aaltonen ja Haavio miettivät filmiyhtiön toimikenttää ja totesivat, ettei siihen oikein mahtunut varsinainen julkaisutoiminta. Silloin huudahti Martti Haavio: Perustetaan uusi säätiö! Näin olivat Talonpoikaiskulttuurisäätiön syntysanat lausuttu, muutamaa minuuttia vaille iltapäivä kuuden raitiovaunussa, joka oli juuri kulkenut Siltasaaren Elannon ohi. (Snellman 2008)

un suomalaisen kotiseututyön ja -tutkimuksen koordinoijaksi vuonna 1908 perustettu Suomen kotiseutututkimuksen keskusvaliokunta kolmikymmenvuotisen toimintansa jälkeen päätettiin lähinnä taloudellisista syistä lakkauttaa (Stenfors 2007, 201–213) jäi kotiseututyö vaille keskusorganisaatiota. Valiokunta oli tehnyt hyvää työtä innostaessaan kotiseutututkimuksen ja kotiseututyön laajentamista yli koko maan ja saanut siinä mukaansa myös muut kansallista sivistystyötä tehneet organisaatiot museomaailmasta nuorisoseura­ liikkeeseen. Keskusvaliokunnan lakkauttamisen myötä jäi myös vuonna 1909 julkaisemisensa aloittanut Kotiseutu-lehti ilman taustavoimia. Aivan tyhjän päälle ei kuitenkaan jääty. Uuden alun nosti esiin joukko kansallismielisiä ja kansankulttuurin tutkijoita, jotka olivat muodostaneet vuonna 1936 Kansatieteellinen 15


Sotavuodet veivät toki suurimman innon kehittää kotiseututyötä, mutta välittömästi sodan jälkeen alkoi voimakas kotiseutuyhdistysten perustamisen kausi. Kuten mm. Harri Turunen korostaa, rauhanehtojen myötä kiellettyihin järjestöihin mm. suojeluskuntiin, Lotta-Svärdiin ja Aseveljien Liittoon sitoutunut järjestökapasiteetti jäi ilman toimintakenttää. Tästä potentiaalista saivat osansa työväenliike, urheilu- ja nuorisoseurat, reserviläistoiminta ja muut kansalaisjärjestöt ja myös kotiseutuliike. Talonpoikaissäätiön puheenjohtaja Esko Aaltonen ja tohtori Kustaa Vilkuna huomasivat mahdollisuuden, joka sopi hyvin uuden isänmaallisuuden aatemaailmaan. Isänmaallisuus oli sidoksissa kotiseuturakkauteen ja liikkeen voimakas nousu perustui samaan ajatusmaailmaan kuin koko liikkeen synty 1800-luvun lopulla. Ryhdyttiin aktiivisesti perustamaan uusia kotiseutuyhdistyksiä, joita syntyikin reilut kaksisataa kymmenessä vuodessa. Vilkunan mukaan innokkaimpana toimijana tässä nousussa oli Esko Aaltonen. (Turunen 2004, 17.)

Kotiseutuvaikuttaja Aaltonen Talonpoikaiskulttuurisäätiön perustajana oli joukko miehiä ja kaksi naista, joiden nimet olivat kietoutuneet ja jatkossakin kietoutuivat kansallisen kulttuurin tallentamiseen, tutkimiseen, edistämiseen ja välittämiseen uusille sukupolville. Nämä olivat nuoria keskipolven tutkijoita, jotka sittemmin nousivat tieteenalojensa huipulle. He olivat maisteri Esko Aaltonen, tohtori Elsa Enäjärvi-Haavio, tohtori Martti Haavio, tohtori Lauri Hakulinen, tohtori Toivo Itkonen, maisteri Eino Mäkinen, maisteri Aulis Oja, maisteri Aulis Rytkönen, maisteri Lauri Posti, maisteri Tyyni Vahter ja tohtori Kustaa Vilkuna.

Esko Aaltonen korosti ensimmäisessä linjapuheessaan nimenomaan uuden kulttuurin kehittämistä vanhan talonpoikaiskulttuurin pohjalta.

Talonpoikaissäätiö ei kuitenkaan ollut omiaan koordinoimaan voimakkaasti kehittyvää kotiseutuliikettä. Muutaman haparoivan yrityksen jälkeen Aaltonen organisoi Talonpoikaiskulttuurisäätiön puheenjohtajana vuonna 1949 kokouksen Tammelaan, jossa tehtiin päätös perustaa kotiseututyötä koordinoimaan Kotiseutuliitto ry. Koko hankkeen eteenpäinviejäksi Turunen toteaa tohtori Esko Aaltosen, ”joka monista vastustuksista huolimatta jaksoi pitää kotiseututyön organisoimiskysymystä esillä vuodesta toiseen niin Kotiseudun sivuilla kuin Talonpoikaissäätiön hallinnossakin”. (Turunen 2004, 63.)

Säätiön puheenjohtajaksi nostettiin maisteri Esko Aaltonen. Hän korosti ensimmäisessä linjapuheessaan tammikuussa vuonna 1939 nimenomaan uuden kulttuurin kehittämistä vanhan talonpoikaiskulttuurin pohjalta. Jossain mielessä talonpoikaisuuden korostaminen uuden kansallisen kulttuurin arvopohjana oli suunnattu nopeaa kaupunkilaistumista vastaan, joka tuntui uhkaavan perinteistä maailmankuvaa ja -katsomusta (Stenfors 2007, 215). Tämä näkökulma oli varsin luonnollinen, kun katsotaan perustajoukon kulttuuripoliittisia taustoja ja erityisen mielenkiintoinen, kun seurataan Aaltosen elämänuran ja ajattelun myöhempiä vaiheita.

Esko Aaltonen valittiin Kotiseutuliiton hallitukseen vuonna 1950, varapuheenjohtajaksi 1951 ja puheenjohtajaksi vuonna 1961. Menehtyminen vuonna 1966 Kotiseutuliiton kokousmatkalla päätti kotiseutumiehen vaikuttavan uran. 16


ESKO AALTONEN

Kotiseutupäivien pääjuhla Naantalissa vuonna 1962. Etualalla Esko Aaltonen ja Sylvi Kekkonen. Kuva: Suomen Kotiseutuliiton arkisto.

Aika kului ja kotiseutuliike sen mukana. Perinteiset työmuodot jatkuivat, kotiseutumuseoita perustettiin, vietettiin kalendaarijuhlia, mutta vaikutti siltä, että aika ajaisi perinteisten toimintamuotojen ohi. Yhteiskunta kaupungistui, kansainvälistyi, maaseutuväestön suhteellinen osuus väestöstä väheni. Samalla yleiskulttuuri muuttui ja maaseutukulttuuri oli murroksessa teknisen kehityksen ja yhä lisääntyvän informaatiotulvan paineessa. Kotiseutupäivillä Joensuussa vuonna 1963 liiton puheenjohtaja Esko Aaltonen linjasi kotiseututyön tulevaisuutta: ”Toisaalta kansamme elämänmuoto ja koko kulttuuri on entistä laajemmalla pohjalla nopeasti siirtymässä olomuotoon, jota teollistuminen ja kaupunkilaistuminen vallitsevat. Kotiseututyölle tämä muutos merkitsee sitä, että sen toiminnan painopiste on ratkaisevasti siirrettävä sosiaalipoliittisille linjoille, jota kotiseudunhuolto kaikessa ominaisuudessaan tarkoittaa.” (Turunen 2004, 131.) Oltiin siirtymässä siihen kotiseututyöhön, jota Kotiseutuliiton pitkäaikainen toiminnanjohtaja (1966–2008) Markku Tanner luonnehti ”kokonaisvaltaiseksi kotiseututyöksi” ja joka ohjasi liikkeen kehitystä seuraavat vuosikymmenet. Esko Aaltosen linjauksessa näkyi selkeästi sosiologian professorin näkökulma!

Kansatieteilijä Aaltonen Aaltosen vanhemmat olivat kaukaa viisaita ja huolehtivat pojan kouluttamisesta, ja Esko kirjoittikin ylioppilaaksi vuonna 1913. Hän jatkoi opintojaan Helsingin yliopistossa pääaineinaan Suomen ja Skandinavian historia sekä suomalainen ja vertaileva kansanrunoudentutkimus. Ainevalinta näkyy selvästi hänen maailmankuvansa muodostumisessa. Valmistuttuaan filosofian kandidaatiksi vuonna 1917 Aaltonen palasi opettajaksi synnyinseuduilleen Forssaan. Hän suuntasi aktiviteettiaan myös kulttuurisektorille, oli perustamassa useita paikkakunnan kulttuurielämää elävöittäviä seuroja ja yhdistyksiä, joista tärkein oli Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistys. Aaltonen toimi vuonna 1923 perustetun yhdistyksen sihteerinä ja sittemmin puheenjohtajana. Kansanperinteeseen Aaltonen oli perehtynyt paitsi opintojensa kautta myös osallistumalla tuolloin kovinkin suosittuihin osakuntien maakuntaretkiin, joiden yhteydessä kerättiin sekä muistitietoa että kansatieteellistä esineistöä. Forssan museon pitkäaikainen johtaja Lauri Pohjakallio tietää kertoa, että Aaltonen Hämäläis-Osakunnan maakuntakeruun yhteydessä keräsi vuonna 1914 noin 1000 ru17


valonkäyttönä etenkin interiöörikuvissa ja kasvotutkielmissa.

noa ja loitsua, mikä oli kolmannes koko osakunnan keruusta. Osakunnan julkaisemassa Monumenta Tavastica -sarjassa Hämeen vanhaa runoutta Aaltosen osuus oli viidennes kaikesta siihen asti taltioidusta runoperinteestä. Myöhempinä vuosinaan Aaltonen jatkoi keruuharrastustaan ja julkaisi vuonna 1930 tutkielmansa Lounais-Hämeen kansanomainen myllylaitos, jolla voitti ensimmäisen palkinnon Hämeen heimoliiton järjestämässä Hämeen vanhan kansanelämän kuvausten kilpailussa. Siitä kehkeytyi sittemmin hänen väitöskirjansa Länsi-suomen yhteismyllyt – yhteiskuntahistoriallinen tutkimus (1944). (Pohjakallio 2003, 36.)

Pääosin Aaltosen tuhatlukuinen valokuva-aineisto löytyy Forssan museosta, mutta sitä on tallennettu myös Museoviraston kuva-arkistoon ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkiston kuvakokoelmiin. Aineisto on osin selkeää kansatieteellistä dokumentointia, työkuvia, poseerattuja henkilökuvia, maisemaja miljöökuvia, ihmisiä toreilla, kaupoissa, uutisluonteisia kuvia, joita varmaan on julkaistu myös Forssan lehdessä, kurkistuksia ihmisten asuintiloihin, pääasiallisesti siis tarkkaa dokumentointia. Lapset ovat olleet varhaisten dokumentoijien mielikohteita, niin Aaltosenkin. Mukana on myös kylien yhteisiä rientoja, pyhäpäivien leikkejä ja kilpailuja. Kaiken kaikkiaan kyseessä on kuva-aarteisto entisestä elämästä ja menneestä maailmasta.

Aaltonen keräsi myös forssalaista kansanperinnettä, joka julkaistiin vuonna 1932 teoksessa Vanhan Forssan elämää. Kun Aaltonen samalla oli mukana niin Museoliiton kuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran työssä, olivat hänen mahdollisuutensa vaikuttaa paikalliseen ja valtakunnalliseen kotiseututyöhön hyvät. Hän edisti kotiseutuliikettä myös mm. julkaisemalla Kotiseututyön oppaan vuonna 1948. Siitä otettiin uudistetut painokset vuosina 1953 ja 1963. (Pohjakallio 2003, 36.) Nämä elämänvaiheet näkyvät myös Aaltosen yliopistouralla, kun hän toimi aktiivisesti kansatieteen saamiseksi oppiaineeksi Turun yliopistoon.

Henna Aaltonen, Eskon pojanpojan tytär, valokuvaaja, taiteen maisteri, on koonnut 87 kuvaa Aaltosen tuhansia kuvia ja negatiiveja käsittävästä valokuva-aarteistosta ja julkaissut ne teoksessaan Torppari, suutari, apteekkari, pyykkäri. Esko Aaltosen valokuvia.(Aaltonen 2013, Saressalo 2014.) Lehtimies, journalisti Aaltonen

Valokuvataiteilija, dokumentoija Aaltonen Huomattava, joskin jossain määrin taustalle jäänyt, on Aaltosen toiminta kansatieteellisenä valokuvaajana. Valokuvaus oli Aaltosen harrastus ja sittemmin osa hänen työtään. Kuvadokumentointi oli vuosisadan vaihteessa ottanut aimo harppauksen eteenpäin, ei vähiten I. K. Inhan ansiosta. Hänen työssään yhdistyivät karelianismi, kultakauden kuvataide ja kehittyvä valokuvaustekniikka. Kohteena hänellä, kuten sitten Aaltosellakin, oli talonpoikainen elämä ja sen arkiaskareet – ja ajalle ominaisesti jossain määrin romanttisessa valossa. Nimenomaan valossa, joka näkyy otosten harkittuna 18

Varsinaisen ensimmäisen työuransa Aaltonen aloitti perustamalla Forssan Lehden vuonna 1917 ja kolmen vuoden jälkeen Forssan Kirjapaino Oy:n. Hän toimi lehden päätoimittajana ja samalla kirjapainon toimitusjohtajana. Forssassa Aaltonen oli merkittävä vaikuttaja niin kunnallispoliittisen uransa, mutta ennen kaikkea lehtensä kautta. Hän ajoi mm. Forssan muuttamista kauppalaksi, mikä toteutuikin vuonna 1923. Aaltonen valittiin valtuustoon ja kauppalan hallitukseen. Forssan Lehti ajoi selkeästi Aaltosen aatteellista sanomaa. Sen Aaltonen valjasti oman kotiseutunsa menneisyyden tunnetuksi tekemiseen ja lehti palveli menes-


ESKO AALTONEN tyksellä Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistyksen tavoitteita. Toinen merkittävä journalistinen kanava Aaltoselle oli Suomalainen Suomi, aikakauslehti, jonka toimitussihteerinä hän toimi vuodesta 1942 ja päätoimittajana vuodesta 1946 vuoteen 1966, kuolemaansa asti. Kotiseudun päätoimittajana Aaltonen toimi 1947–1949. (Pohjakallio 2003, 36.)

ja tiedemiehiä. Työhuoneessa vallitsi perin epäsuomalainen ilmapiiri. Ehkä merkittävin huipennus Aaltosen Gummerus-uralla oli Yrjö Kivimiehen koostama pamfletti ja keskustelukirja Pidot Tornissa, josta tuli 1930-luvun kulttuurielämän symboli. Vuoden 1937 kevättalvella Hotelli Tornin kabinettiin kokoontui Aaltosen kutsusta vaikuttava joukko sen ajan johtavia ajattelijoita keskustelemaan suomalaisesta kulttuurielämästä. Kirjassa nämä esiintyvät peitenimillä, mutta mukana olivat ainakin Martti Haavio, Matti Kurjensaari, Yrjö Kivimies, Olavi Paavolainen, Tatu Vaaskivi, Kaarlo Marjanen, Lauri Viljanen, Esko Aaltonen, Elsa Enäjärvi-Haavio, Kustaa Vilkuna, Jussi Teljo, Helvi Hämäläinen, Niilo Mäki, Lauri Hakulinen, Urho Kekkonen ja Sakari Pälsi. (Kivimies 1937.)

Esko Aaltosen työhuoneesta tuli älyllisen keskustelun tukikohta, jonne poikkesi kirjailijoiden lisäksi taiteilijoita ja tiedemiehiä.

Vuonna 1939 Esko Aaltonen palasi Gummeruksen omistusjärjestelyiden ja sodan alkamisen vuoksi perustamansa Forssan Kirjapainon johtoon. (Aaltonen 2008, www.lounakirjailijat.)

Kustantaja Aaltonen Vuonna 1934 maisteri Aaltonen kutsuttiin Gummerus Oy:n kirjalliseksi johtajaksi. Muutto Jyväskylään oli edessä. Vuotta myöhemmin hän joutui ottamaan vastuulleen myös yhtiön toimitusjohtajan tehtävät. K. J. Gummerus Oy oli 1930-luvun uuden polven kirjailijoiden kustantaja. Kustantamon kirjailijoihin kuuluivat monen tuon ajan prosaistit ja lyyrikot. Ensimmäisenä muiden joukossa oli Olavi Paavolainen. Muita Esko Aaltosen kirjalliseen talliin kuuluneita kirjailijoita olivat Helvi Hämäläinen, Hella Wuolijoki, Ilmari Pimiä, Pentti Haanpää, Elvi Sinervo ja Viljo Kajava. Kaikki kirjailijoita, jotka halusivat uudistaa vanhan kirjallisen kulttuurin ja sen kaanonit. Aaltonen oli selkeästi tämän uuden kirjailijasukupolven sparraaja, joka halusi, osasi ja pystyi kannustamaan ja innostamaan nousevaa kirjailijajoukkoaan uusille urille. Esko Aaltosen työhuoneesta tuli älyllisen keskustelun tukikohta, jonne poikkesi kirjailijoiden lisäksi taiteilijoita

Professori Aaltonen Turun Yliopiston Humanistiseen tiedekuntaan perustettiin sosiologian professuuri vuonna 1926 ja sitä hoitamaan ryhtyi uskontotieteilijä Uno Harva. Oppituoli oli maamme ensimmäinen. Harvan kausi jatkui vuoteen 1949. Varsinaista muuta henkilökuntaa sen enempää kuin omia tilojakaan ei ollut. Professori hoiti kaiken. Vuonna 1951 sosiologian professoriksi valittiin tohtori Esko Aaltonen, meriitteinään kansatieteilijän status ja yhteiskunnallisen journalismin ja vaikuttamisen taito. Hän edusti oppituolissaan perinteistä kulttuuriantropologista ja etnografista suuntausta. Kun Suomeenkin saapui 1950-luvulla uusi sosiologinen teorianmuodostus lähinnä amerikkalaisen kirjallisuuden myötä, alkoivat Aal19


20


ESKO AALTONEN tosen edustamat näkökulmat eriytyä uudesta sosiologiasta ja niille rakennettiin omat oppiainekokonaisuutensa. Aaltonen oli keskeisessä asemassa, kun Turun Yliopistoon perustettiin vuonna 1959 kansatieteen oppiaine ja myöhemmin kansatieteen laitos, nykyisen etnologian alkuvaihe. Hänen aikanaan perustettiin mm. laaja vastaajaverkosto, jolle lähetettiin säännöllisin välein erilaisia kyselyitä – lähinnä kansatieteellis-sosiologisia. Vähitellen verkosto siirtyi pääasiallisesti kansatieteilijöiden keruukäyttöön. (Talve 2004, 284–285.) Aaltonen ohjasi etnografialinjaansa kaupunki- ja työväenkulttuurisosiologian suuntaan. Tämä vaikutus vahvistui, kun kansatiede erotettiin omaksi oppiaineekseen ja sitä ryhtyi johtamaan professori Ilmar Talve.

Aaltonen jäi eläkkeelle vuonna 1963. Hänen aikanaan valmistui kahdeksan tohtoria, joista myöhemmin professoritasolle ylsi kolme, dosentiksi neljä ja tasavallan presidentiksi yksi. (Turun yliopisto-oppiaineet.)

Aaltonen ei itse ollut juurikaan innostunut uusista suuntauksista ja kerrotaankin, että hän mm. luetutti opiskelijoilla suomalaisia kansatieteellisiä, historiatieteellisiä ja jopa kaunokirjallisia tekstejä ja käännätti niitä sitten sosiologian kielelle. Ystävät ja tuttavat muuttuivat sisäryhmiksi ja ulkoryhmiksi, enää ei istuskeltu ja työskennelty vaan käyttäydyttiin expressiivisesti tai instrumentaalisesti!

Aaltonen, Henna (toim.) 2013: Torppari, suutari, apteekkari, pyykkäri. Esko Aaltosen valokuvia. Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistys. Aaltonen, Ilppo 2008: Lounais-Hämeen Joulu. Kivimies, Yrjö 1937: Pidot Tornissa. Gummerus. Lounakirjailijat: http://www.lounakirjailijat.net/kirjailijat/?authorid=91. luettu 12.5.2014 Pohjakallio, Lauri 2003: Aaltonen, Esko. Suomen kansallisbiografia 1. SKS. myös http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/8324/ Luettu 10.5.2014 Saressalo, Lassi 2014: http://www.kotiseutuliitto.fi/esko-aaltosen-valokuvia. Luettu 25.2.2014 Snellman Hanna 2008: https://helda.helsinki.fi/ bitstream/handle/10224/4565/www_talonpoikaiskulttuurisaatio_perustajajasenet.pdf?sequence=1. Luettu 10.5.2014 Stenfors, Piia 2007: Suomalainen kotiseutuliike 1894– 1944. SKS. Talve, Ilmar 2004: Kolme kotimaata. Kirja-Aurora. Turun yliopisto – oppiaineet: http://www.utu.fi/fi/yksikot/soc/yksikot/sosiologia/oppiaine/historia/Sivut/home. aspx. Luettu 10.5.2014 Turunen, Harri 2004: Suomalainen kotiseutuliike 1945–2000. SKS.

Esko Aaltonen voi muotokuvastaan tyytyväisesti myhäillen katsella Suomen Kotiseutuliiton työntekijöiden ja päättäjien toimintaa heidän jatkaessaan ja kehittäessään hänen viitoittamaansa merkittävää kansallista ja myös kansainvälistä kotiseututyötä. Ilman Aaltosen voimakasta linjausta, ei oltaisi siinä yhteiskunnallisen vaikuttamisen keskiössä, missä kotiseututyö tänään on. Kirjallisuus

Varsinainen sosiologian laitos Turun Yliopistoon perustettiin pitkälti Aaltosen sitkeän vaikuttamisen tuloksena vuonna 1955. Uusi laitos sai omat kaksi huonettaan ja seminaarikirjaston uudesta päärakennuksesta Ryssänmäeltä – siis nykyiseltä Yliopistonmäeltä. Vuosien myötä laitoksen henkilöstön määräkin kasvoi.

Tammelalaisen graafikko ja taidemaalari Pentti Hammarbergin näkemys Esko Aaltosesta Kotiseutuliiton neuvotteluhuoneen seinällä. Kuva: Anna-Maija Halme.

21


Kaukolanharjun vuonna 1926 rakennettu näkÜtorni. Kuva: Esko Aaltosen arkisto 423, Forssan museo.

22


ESKO AALTONEN

KANSALLISROMANTIIKASTA KOHTI YHTEISKUNNALLISTA OSALLISTUMISTA – KOTISEUDUN RAKENTAMISTA JA KOTISEUTUTYÖN PERINTÖÄ TAMMELAN SAAREN KANSANPUISTOSSA Marketta Havola

on länsisuomalainen filosofian maisteri (kulttuurihistoria), jolle useista kotiseuduista Tammela on tullut elämänmittaisen kesäasumisen myötä tunnetasolla merkittävimmäksi. Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistys perustettiin syyskuussa 1923 samana vuonna Tammelasta kauppalaksi itsenäistyneessä Forssassa. Alusta lähtien yhdistyksen innokkain puuhamies oli maisteri Esko Aaltonen, joka oli jo kouluvuosinaan ilmaissut vahvan kotiseuturakkautensa: ”Olen koettanut laulaa laulua kotiseudulleni, jota niin rakastan . . .”, hän kirjoitti romanttisesti päiväkirjaansa. (Aaltosesta, ks. Havola 2013, 41.) Tehtaalaiskodin poika oli perheensä kahdeksasta lapsesta ainoa, joka hakeutui paikkakunnan oppikouluun ja sen jälkeen yliopistoon. Valmistuttuaan filosofian kandidaatiksi vuonna 1917 hän palasi Forssaan ja perusti sinne pian sekä sanomalehden että kirjapainon. Ne antoivat hyvät työvälineet Aaltosen käyttöön, kun hän vastaperustetun yhdistyksen sihteerinä aloitti määrätietoisen toiminnan kotiseutunsa hyväksi.

Kaukolanharjun näkötorni

A

lbert Edelfeltin maalausta Kaukolanharju auringonlaskun aikaan (1889) pidetään usein merkittävimpänä hänen sisämaata kuvaavista teoksistaan, ja siitä on tullut myös yksi kansallisen maisemakuvaston tunnetuimmista ja tyypillisimmistä korkealta nähdyistä järvi- ja harjunäkymistä. Tammelaan taiteilijan toi hänen vaimonsa Ellan de la Chapelle, jonka perhe omisti Kaukolanharjun lähellä sijaitsevan Saaren kartanon. Kaukolanharjulta avautuva maisema antoi 1920-luvulla myös alkusysäyksen harvinaiselle ja vahvalle kotiseututyölle, jonka tuloksena syntyi Saaren kansanpuisto näkötorneineen ja kotiseututaloineen. Kansanpuiston kokonaisuus kuuluu nykyään Tammelan kunnan matkailukohteisiin, se on myös suosittu ulkoilu- ja virkistysalue. 23


Kaukolanharjun näkötornista avautuva maisema, joka edelleen on hyvin samanlainen kuin Edelfeltin maalauksessa vuodelta 1889. Kuva: Esko Aaltosen arkisto 6112, Forssan museo.

Lounais-Häme katsottiin tuolloin yhtenäiseksi alueeksi – puhuttiin maakunnasta – maakuntahengen luominen oli yleensäkin korostettua 1920- ja 1930-luvuilla. Tätä yhtenäisyyttä tuotettiin myös uuden kotiseutuyhdistyksen toiminnassa, sen alueeseen kuului yhdeksän pitäjää: Tammela, Jokioinen, Ypäjä, Humppila, Urjala, Koijärvi, Somero, Somerniemi ja Forssan kauppalakunta. Yhdistyksen ensimmäinen toimintavuosi oli vuosi 1924. Suunnitelman mukaan tavoitteina olivat tavanomainen esineistön, muistitiedon ja perinteen kerääminen sekä kotiseututunteen vahvistaminen. Alusta lähtien yhdistyksen pyrkimys oli oman museon perustaminen ja myös luonnonsuojelun edistäminen merkittiin toimintasuunnitelmaan.

set. Tilaisuus oli kotiseutuhenkinen ja isänmaallinen, Topeliuksen Maamme kirjan kaiku kuului juhlapuheissa. Yhdistyksen puheenjohtaja Antto Laiho toivoi vihkiäissanoissaan tornin myös vahvistavan kahtia jakaantuneen kansan yhtenäisyyttä, jota haettiin kansallishenkisestä suomalaisuudesta. Kotiseututyö haki esikuvia kansallishenkisyydestä mutta myös esi-isien työstä. Kansallinen maisemamaalaus puolestaan esitti aiheensa usein koskemattomana erämaana, Edelfelt rajasi kohteensa siten, että Forssan kasvava teollisuustaajama jäi sen ulkopuolelle. Maalauksessa ei näy lähiseutujen peltoaukeamia ja Tammelan kirkonkylä on häivytetty horisonttiin, todellinen Kaukolanharjun laelta avautuva näkymä oli kuitenkin varsin toisenlainen. Jo 1800-luvun lopulla oltiin keskellä toimeliaan maaseudun kyliä ja viljelyksiä, metsähakkuiden jäljet olivat nähtävissä ja vesistö oli osa Poriin asti johtavaa uittoväylää. Kotiseututoiminnassa tällaiset ihmisen läsnäolosta kertovat jäljet olivat 1900-luvun alkuvuosikymmeninä arvostettuja; talonpoikainen rakentaminen, viljely ja sukupolvien ketju merkitsivät kotiseutua.

Vuoden 1924 lopulla Esko Aaltonen esitti kotiseutuyhdistyksen johtokunnan kokouksessa Suomen Matkailijayhdistyksen asiamiestensä kautta tekemän ehdotuksen, jonka mukaan kotiseutu- ym. yhdistysten tulisi ryhtyä hommaamaan näkötorneja luonnonkauniille seuduille. Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistyksessä tähän ehdotukseen tartuttiin, ja kun asiasta oli sovittu alueen omistajan vapaaherra de la Chapellen kanssa, aloitettiin keväällä 1926 näkötornin pystyttäminen KaukolanharKotiseututyöllä ja matkailulla oli jo varhain julle järjestämällä talonpoikaiseen tapaan hirsi- yhteisiä tavoitteita. Vierailijoita johdatettiin talkoot. Työ eteni ripeästi ja heinäkuun alussa näköalapaikoille, mutta kotiseututyön kautvoitiin pitää 21 metriä korkean tornin vihkiäi- ta haluttiin vähitellen myös perehdyttää heitä 24


ESKO AALTONEN syvemmin matkan kohteena olevaan seutuun. Kaukolanharjun näkötorni lisäsi huomattavasti harjulta avautuvan maiseman ihailijoita, jopa niin paljon, että Esko Aaltonen kaksi vuotta tornin pystyttämisen jälkeen kirjoitti olevansa huolissaan luonnonrauhan säilymisestä alueella. (Aaltonen 1928.) Nykyisin torni on vanhin vielä käytössä oleva puurakenteinen näkötorni ja sen omistaa Tammelan kunta.

liittyivät yleiseen puistokehitykseen, mutta erosivat kaupunkipuistoista luonnonläheisyytensä ja käyttäytymis- sekä pukeutumiskoodinsa kautta. Saaren kansanpuisto oli luonteeltaan varsin lähellä ruotsalaisia kansanpuistoja, joiden välityksellä haluttiin aatteellisestikin ajaa työväestön asiaa. Saaressa kyse oli kuitenkin lounaishämäläisen kotiseudun hyväksi tehdystä työstä ja kotiseutuaatteen voimistamisesta. Esko Aaltonen korosti erityisesti, että kotiseutu oli yhteinen, kotiseututyö oli niin taloudellisesSaaren kansanpuisto ti kuin poliittisestikin sitoutumatonta ja tarkoiLounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistys tettu kaikille kansanosille. (Aaltosesta, ks. Hatoimi maakunnallisen kokonaisuuden edustaja- vola 2013, 74–75.) na myös siten, että se aloitti maakuntajuhlien järjestämisen jo näkötornin valmistumiskesänä. Maakuntajuhlien kulta-aikaa oli 1930-luku, Juhlia pidettiin aluksi eri pitäjissä, mutta vuon- jolloin kansanpuiston tilaisuudet houkuttelivat na 1930 juhlapaikaksi valikoitui Saaren karta- tuhatmäärin katsojia. Ohjelmassa oli musiikkia noon kuuluva Kuivajärven ja Suujärven välinen ja puheita, mutta myös historiallisia kuvaelmia metsää kasvava kannas noin kilometrin päässä ja näytelmiä, joiden kautta pystyttiin eläytyKaukolanharjun näkötornista. Saaren kartano mään menneisyyteen. Aaltosen näkemys oli, isäntä oli tuolloin dipl.ins. Erik von Frenckell, että näin saatiin luotua mielikuvia kotiseudun joka tulevina vuosina vaikutti monin tavoin entisistä ajoista, samalla toteutettiin sukupolkotiseutuyhdistyksen toiminnan edellytyksiin. vien ketjun esiin tuomista kotiseutuun kiinJuhlat pidettiin Kuivajärven rannalla kolmesti, nittävänä asiana. Poliittinen vastakkainasettelu mutta koska paikka oli ahdas ja näkyvyys kat- 1930-luvulla ilmeni kotiseutujuhlien yhteydessomosta huono, siirryttiin harjun toiselle puo- säkin, niinpä IKL:n kaappaama Hämeen Sanolelle Suujärven rantaan. Siellä harjun rinteeseen mat tuomitsi vuonna 1931 sekä Aaltosen että pengerrettiin turpeilla toistensa yläpuolelle ko- kotiseutujuhlat marxilaisiksi. Vuodesta 1934 hoavat istuinrivit katsomoksi ja alas tasoitettiin lähtien Saaren kansanpuistossa vietettiin myös näyttämökedot. Tämä arkkitehti Veikko Kyan- juhannusjuhlia, tämä traditio jatkui sotavuosia derin suunnitelman mukaan vuonna 1933 ra- lukuun ottamatta vuoteen 2010 saakka. Vuokennettu ulkoilmateatteri toimii edelleen juh- sikymmenien aikana puistossa on järjestetty lien ja esitysten tapahtumapaikkana, istuinpen- myös muita tilaisuuksia tukkilaiskisoista heikit ovat kuitenkin puuta ja ne on tuettu beto- mojuhliin ja kilpailtu niin veneilyssä kuin järnirakentein. visählyssäkin. Kansanpuistot eivät meillä levinneet laajaksi ilmiöksi kuten Ruotsissa, jossa ne liittyivät työväenliikkeeseen ja lisääntyneeseen vapaa-aikaan. Joitakin kansanpuistoja perustettiin 1800-luvun lopulla, kuten Helsingin Seurasaari, Korkeasaari ja Mustikkamaa, hiukan myöhemmin Turun Ruissalo. Puistot sijaitsivat usein kaupungin laidalla, ja ne oli tarkoitettu lähinnä työväestön virkistäytymistä varten. Ne

Saaren juhannuksesta tuli käsite, joka yhdisti eri sukupolvet ja niiden kokemukset lähes kahdeksankymmenen vuoden ajan. Vaikka osa juhlijoista tulikin muilta seuduilta, oli Saaren juhannusjuhla erityisesti tammelalaisten oma kotiseutukokemus, myös sellaisten, jotka seurasivat sitä hiukan kauempaa. Juhlien musiikkiohjelma kaikui kesäyössä kauas, ja monet näkivät omilta rannoiltaan tai veneistään kansanpuis25


toa rajaavalla Kuivajärvellä palavan juhannuskokon. Sulevi Riukulehdon mukaan kotiseutu syntyy kokemuksista tietyllä paikalla, niissä muisto kohtaa maiseman. (Riukulehto 2013, 23–24). Näin kävi myös Saaren kansanpuiston kohdalla. Juhannusjuhla oli tapahtuma, joka antoi paikalle erityisen merkityksen, siitä tuli arvokasta ja yhteistä kotiseutua yhteisen kokemuksen kautta. Tämä merkitys näkyy vahvasti yhä, kun muutaman vuoden tauon jälkeen Saaren juhannusjuhla ohjelmineen ja kokkoineen toteutuu jälleen kesällä 2014, perinne ei nytkään pääse katkeamaan.

Lounais-Hämeen Pirtti Talvisodan syttyminen toi Esko Aaltosen takaisin Forssaan huolehtimaan lehdestään ja kirjapainostaan, vuonna 1943 hänen valittiin Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistyksen puheenjohtajaksi. Hänen intonsa kotiseututyötä kohtaan oli voimistunut entisestään, ja nyt sen yhteiskunnallinen ote alkoi toteutua yhä konkreettisemmin. Yhdistyksen perustamisesta lähtien pyrkimyksenä oli ollut oman museon aikaansaaminen. Museokokoelmia oli kartutettu jatkuvasti, ja ne olivat olleet esillä eri paikoissa, mutta sotavuodet kokonaan varastoituina. Vuonna 1945 saatiin uudet tilat lakkautetun suojeluskuntajärjestön rakennuksesta, ja niissä museo toimi 1970-luvulle saakka. Aaltosella oli kuitenkin vahva visio lounaishämäläisiä yhdistävästä talosta, joka tarjoaisi mahdollisuuden monenlaiseen kulttuuritoimintaan. Tätä varten päätettiin vuonna 1946 aloittaa vanhaa hämäläistyyliä mukailevan kotiseututalon rakentaminen Saaren kansanpuiston Eräniemeen. Taloa nimitettiin alusta lähtien Lounais-Hämeen Pirtiksi, eikä sen tullut olla museo vaan toiminnallinen kotiseutu- ja kulttuurityön keskus. Tämä Aaltosen ajatus toteutuu edelleen; Pirtti on matkailukohde, siellä järjestetään kokouksia ja kulttuuritilaisuuksia, se on myös suosittu perhe- ja muiden juhlien järjestämispaikka.

Aaltonen siirtyi vuonna 1934 kustannusyhtiö Gummeruksen palvelukseen eikä ollut vuosikymmenen loppupuolella aktiivisesti mukana lounaishämäläisessä kotiseututyössä. Sen sijaan hän suuntasi toimintaansa muiden kansallisia tieteitä edustavien vaikuttajien kanssa talonpoikaiskulttuurin tallentamiseen ja vaalimiseen. Tätä varten perustettiin Kansatieteellinen Filmi Oy vuonna 1936 ja kaksi vuotta myöhemmin Talonpoikaiskulttuurisäätiö, josta tuli Suomen Kotiseutututkimuksen Keskusvaliokunnan lakkauttamisen jälkeen myös kotiseututyötä kokoava järjestö yli kymmenen vuoden ajaksi. Kansanpuiston toiminnan katkaisivat sotavuodet lähes kokonaan, näkötorni otettiin ilmavalvontakäyttöön ja juhlien järjestäminen vaikeutui sekä aineellisten että muiden resurssien puutteen takia.

Pirtin piirustukset tilattiin arkkitehti Veikko Kyanderilta, rakennustarvikkeita alettiin kerätä talkoilla ja perustustöihin ryhdyttiin marraskuussa 1946. Jo seuraavana keväänä havaittiin, että rakentaminen oli taloudellisesti ylivoimainen tehtävä kotiseutuyhdistykselle. Pirttiä varten päätettiin perustaa säätiö ja näin rakentaminen saatiin vauhtiin huolimatta kymmenien prosenttien inflaatiosta, säännöstelystä ja materiaalipulasta. Esko Aaltonen luonnehti Lounais-Hämeen Pirttiä ensimmäiseksi uudenaikaiseksi maakunnalliseksi kotiseututaloksi, sen vihkiäisiä vietettiin toukokuussa 1948. Tuohon Pirtin terassi alkuperäisessä asussaan, nykyisin se on katettu aikaan kotiseututaloja oli Suomessa vain muuja varustettu lasiseinin. Kuva: Arkistonumero 3336, tamia, niistä useimmat sijaitsivat ruotsinkieliForssan museo.

26


ESKO AALTONEN man sekä vahvemman isänmaan merkitykseen. Myös Saaren kansanpuistossa ja Lounais-Hämeen Pirtillä tätä työtä tehtiin seuraavien vuosikymmenien aikana.

sillä alueilla. Tässä näkyi ruotsalainen vaikutus, joka antoi leimansa myös Aaltosen ajatuksille. Hän korosti naapurimaan kotiseututyön edistyksellisyyttä, sen kotiseututaloja, naisten osallistumista kotiseututyöhön ja työn yhteiskunnallista luonnetta. Kyse oli kotiseudun viihtyisyyden ja sosiaalisen merkityksen lisäämisestä, kotiseudunhoidosta tai -huollosta kuten hän suomensi käsitteen hembygdsvård. Ei ollut tarkoitus vain vaalia kotiseudun kulttuuriperintöä, kehitystä tuli edistää ja ohjata siten, että otettiin huomioon myös tulevaisuus. Kotiseutu oli Aaltosen mukaan tulos aikaisempien sukupolvien ja nykypolven työstä, sen tuli olla kulttuuria, vastuuta ja vaikutusta. (Aaltonen 1948, 4, 99–100, 119–127.)

Kansanpuiston maa-ala on nykyisin lähes 50 hehtaaria, sen omistavat yhdessä Tammelan kunta ja Forssan kaupunki. Esko Aaltosen ajaman sosiaalisen ja yhteisöllisen kotiseudun keskeisenä paikkana kansanpuisto toimii edelleen. Aaltonen käytti käsitettä kulttuuriperintö lähinnä talonpoikaiskulttuurin ilmenemismuodoista, nykyisin termin käyttö on laajempaa. Tutkija Anna Sivulan mukaan kulttuuriperintö on jatkuvasti uudelleen määriteltävä prosessi, jota pitää yllä menneisyyden jälkiä todisteiksi muuttava, historioiva, voima. (Sivula 2010, 33.) Saaren kansanpuiston kohdalla sekä sen syntyyn ja käyttöön liittynyt kotiseututyö että nykyinen toiminta ovat tällaisia kulttuuriperinnön ylläpitäjiä. Kotiseudun määritykset ovat muuttuneet vuosikymmenien aikana, mutta kansanpuiston merkitys on säilynyt. Kotiseututyön perintönä ja jatkuvasti elävänä, kotiseutua merkitsevänä kohteena Saaren kansanpuisto toimii edelleen.

Esko Aaltonen toimi Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistyksen ohella aktiivisesti Talonpoikaiskulttuurisäätiössä ja oli 1940-luvun lopulla myös Kotiseutu-lehden päätoimittaja. Hän työskenteli vuosien ajan kotiseututyön keskusorganisaation aikaansaamiseksi esittäen eri vaihtoehtoja. Lopulta Talonpoikaiskulttuurisäätiö kutsui kotiseututyötä tekevät järjestöt ja yhteisöt toukokuussa 1949 kotiseutupäiville Lounais-Hämeen Pirtille. Siellä tehtiin päätös Suomen Kotiseutuliiton perustamisesta, varsinainen perustava kokous pidettiin saman vuoden syksyllä. Kotiseutupäiviltä lähetettiin sähke pohjanmaalaiselle Jalo Lahdensuolle, jota pidettiin perustamisen isänä, mutta Harri Turunen katsoo, että liiton perustamiseksi tehdyn käytännön työn varsinainen puurtaja oli Esko Aaltonen. (Turusesta, ks. Havola 2013, 126.)

Lähteet Aaltonen, Esko: Kotiseututyön opas. Suomen Nuorison Liitto, Helsinki 1948. Aaltonen, Esko: Kaukolanharjun ylistelyjä. Mennen ajan kuvauksia ja mainintoja. Julkaisussa Kotiseutukuvauksia Lounais-Hämeestä VI. Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistys, Forssa 1928. Havola, Marketta: Kansallisromanttisesta kotiseudusta kohti yhteiskunnallista kotiseututyötä Lounais-Hämeessä. Saaren kansanpuiston ja kotiseutuaatteen kehitys 1920-luvulta 1940-luvun lopulle. Julkaisussa Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistys, vuosikirja 82-2013. Toim. Ilppo Aaltonen ja Asta Suominen. Forssa 2013. Riukulehto, Sulevi: Muisto kohtaa maiseman. Kotiseutu syntyy kokemuksista. Julkaisussa Kotiseutu 2013. Toim. Lassi Saressalo. Suomen Kotiseutuliiton julkaisuja A:25, Helsinki 2013. Sivula, Anna: Menetetyn järven jäljillä. Historia osana paikallista kulttuuriperintöprosessia. Teoksessa Medeiasta pronssisoturiin. Kuka tekee menneestä historiaa? Toim. Pertti Grönholm ja Anna Sivula. Turun Historiallinen Yhdistys ry, Turku 2010.

Saaren kansanpuistosta, joka sai alkunsa kansallisromanttiseen aikaan palautuvasta näkötornista, rakentui 1940-luvun loppuun mennessä ainutlaatuinen kotiseututyön tulos ja toimintakenttä, se myös ilmentää vuosikymmenien aikana muuttuneen kotiseutuaatteen sisältöjä. Kotiseutuliiton perustaminen antoi valmiuksia sodanjälkeiselle kotiseututyölle, jota tarvittiin luomaan valtakunnallisesti uutta uskoa kotiseudun ja sitä kautta entistä parem27


Tanssijoita nuorisoseuran vuosijuhlilla 1978. Kuva: Seuran kuva-arkisto.

28


ESKO AALTONEN

”YKS RAITTI, KAKS KYLLÄÄ” – PERINTEENKERUU TAMMELAN HYKKILÄN JA LUNKAAN KYLISSÄ Jenna Kostet, FM kirjoittajan kotiseutu on Varsinais-Suomen lisäksi lounaisessa Hämeessä, järvien rannalla

L

ounais-Hämeen Tammelassa keskellä järvien, peltojen ja metsien kirjomaa maisemaa sijaitsevat Hykkilän ja Lunkaan kylät. Kylillä on pitkä historia ja vahva kulttuuritausta: merkkejä esihistoriallisen ajan elämästä on vähän, mutta alueelta tunnetaan joitakin rautakauden esinelöytöjä ja kiinteitä muinaisjäännöksiä1. Tammelan alueella arkeologisia inventointeja on tehty muun muassa vuonna 2006. Alueella sijaitsevat kiinteät esihistorialliset muinaisjäännökset ovat kivikautisia asuinpaikkoja, rautakautisia hautoja, kuppikiviä, pyyntikuoppia ja erilaisia röykkiöitä. Tammelasta on näiden lisäksi löytynyt suuri määrä, noin 70, irtolöytöä. Vanhimmat esinelöydöt ovat mesoliittiselta kivikaudelta, noin ajalta 8000–5000 eKr2.

neet Kuivajärven ja Pehkijärven välille. Kylistä Lunkaa lienee alueen kantakylä, Hykkilä tytärkylä3. Kylien asuttaminen alkoi 1400-luvun lopulla ja se tiivistyi 1500- ja erityisesti 1600-luvulla. Hykkilän kylän kantatiloja ovat Jussila, Könnö ja Sipilä, jotka kaikki ovat olleet myös ratsutiloja. Myöhemmin Jussilasta on muodostettu Mikkolan ja Erkkilän tilat. Lunkaan kylästä tunnetaan Mattilan ja Pietilän tilat vanhimpana asutuksena4.

Kylien ikiaikainen elinkeino on maatalous ja karjanhoito, mikä antaa edelleen leimansa kyläasutukselle. Kyliin on sijoittunut myös ns. mäkitupalaisasutusta hieman maatiloista erilleen. Asutusta on niin ikään kylien välisellä alueella, mutta kyliin verrattuna väljemmin. Tälle alueelle on myöhemmin sijoittunut myös kaupHykkilä ja Lunkaa ovat muodostaneet yhte- pa sekä kylien yhteinen koulu. Kylien nuorisonäiset jakokunnat, joiden tilukset ovat sijoittu- seurantalo sijaitsee Hykkilässä, ja saman kylä1 Esim. Muinaismuistojäännösten hankerekisteri, KM 11027:1 Olkavarsik. sekä KM 38158 Asuinpaikkalöytöjä. 2 http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/portti/default.aspx?sovellus=mjhanke&taulu=T_HANKE&tunnus=7421. 3 Alanen 2004, 170. 4 Esim. http://www.hamewiki.fi/wiki/Hykkilä-Lunkaa ja Alanen 2004, 170–173.

29


Hykkilän–Lunkaan nuorisoseuran talo Ahjo on kyläläisten kohtauspaikka. Kuva: Jenna Kostet.

alueen pohjoislaidalla on ollut yhteinen työväentalo. Kylien ranta-alueille on vuosien aikana muodostunut kesäasutusta, joka näkyy myös elinkeinona alueella. Maatalouden murroksen seurauksena tiloille on syntynyt myös muita elinkeinomuotoja, esim. matkailua tukevaa majoitustoimintaa.

Aaltonen vietti Hykkilässä ja Lunkaassa runsaasti aikaa. Nuorena ylioppilaana hän rakensi ystävineen lautamökin Oksjärvelle. Hykkilään ja kyläyhteisöön hän tutustui varsinaisesti vuonna 1919, jolloin hänen perheensä vietti suvipäiviä Sipilän rantapytingissä. Aaltonen tutustui Hykkilän ja Lunkaan taloihin ja kyläläisiin ja tallensi runsaan määrän paikallisten kertomuksia. Hänen luonaan Hykkilän huvilalla vieraili usein myös Sakari Pälsi, jonka piilopirtti sijaitsi Hykkilässä Kelhunlammen rannalla5. Turun yliopistossa sosiologian professorina toiminut Aaltonen suuntautui tutkimuksissaan voimakkaasti kansatieteeseen. Kotiseutuaate oli jo nuoruudessa lähellä hänen sydäntään, ja hän korosti työssään kulttuuri-identiteetin ja kotiseuturakkauden merkitystä. Hän oli ohjaamassa jo vuonna 1928 Helsingin yliopiston Hämäläis-Osakunnan Hykkilän ja Lunkaan kyliin kotiseutututkimusretkelle. Myös Kansatieteellinen Filmi Oy ja Talonpoikaiskulttuurisäätiö toteuttivat hankkeitaan näissä kylissä Aaltosen aloitteesta. Hän oli niin ikään perustamassa Lounais-Hämeen Museo- ja Kotiseutuyhdistystä, ja myös Forssan museota6.

Hykkilän-Lunkaan väkiluku on nykyisin noin 300. Ikärakenteeltaan se on muuttunut viimeisten vuosikymmenien aikana merkittävästi. Vanhoja, koko ikänsä Hykkilässä tai Lunkaassa asuneita on vielä jäljellä muutamia. Nuoren polven elinkeinona on edelleen osittain myös maatalous, nykyisin viljanviljelyyn painottuneena. Kylällä on enää vain yksi pääasiallisesti karjanhoitoon keskittynyt maatila. Kylillä on värikäs kulttuurihistoria ja kyläyhteisössä on asunut monia kulttuuripersoonia, jotka ovat jättäneet jälkensä kylän historiaan ja kulttuuriperintöön. Ehkä merkittävin kyläläinen oli professori Esko Aaltonen, jonka merkitys alueen kulttuurielämän kehittäjänä tunnetaan laajemminkin. Vuonna 1893 syntynyt 5 Aaltonen 1993: 36–41. 6 Esim. Havola 2013.

30


ESKO AALTONEN

L

ounais-Hämeen museo ja Hykkilä-Lunkaan nuoriseura Ahjo ry. ovat käynnistämässä perimätiedon keruu- ja digitointihanketta ”Yks raitti, kaks kyllää”. Hanke koskee Tammelan Hykkilän ja Lunkaan kylien kansanperinteen keräämistä ja digitointia. Hykkilän ja Lunkaan kylien alueella on vahva tarve kerätä ja tallettaa paikallista suullista perinnettä ja alueen kerrottua historiaa. Perimmäisenä tavoitteena on kirjoittaa kylähistoria, joka perustuu luotettavaan lähdemateriaaliin, mutta on kansanomainen ja kertova. Tutkimushankkeen ensimmäisessä vaiheessa perinteenkeruun keskeisimpänä osa-alueena on suullisen aineiston keruu, eli haastattelujen tekeminen. Kylän vanhoista asukkaista on vielä elossa useita eri sosiaaliryhmiä edustavia ihmisiä, maanviljelijöitä, pientilallisia ja seppä. Kylän vanhin on 95-vuotias, mutta kylällä on muitakin 85–90-vuotiaita alkuperäisiä asukkaita, joiden muistitiedon talteen saaminen on ensiarvoisen tärkeää. Osana projektiin kuuluu muun aineiston keruu. Tällaista aineistoa ovat kirjalliset dokumentit, erilaiset arkistot, valokuvat ja esineistö (esineiden/ paikkojen valokuvaus). Hankkeen keruukohteina ovat ainakin seuraavat arkistokokonaisuudet:

Hykkilä-Lunkaan Nuorisoseura Ahjo ry:n arkisto, Hykkilä-Lunkaan työväenyhdistyksen arkisto, Professori Esko Aaltosen arkisto, sekä yksityiset kokoelmat ja Forssan museon arkistossa olevat valokuvat ja muu aineisto. Hankkeen alkuvaiheeseen liittyy lisäksi aikaisemman tutkimuksen ja kirjallisuuden, myös kaunokirjallisuuden kerääminen. Aikaisemmasta tutkimuksesta ja kirjallisuudesta laaditaan Hykkilän-Lunkaan kyläbibliografia. Hankkeen tavoitteena on kerätä useita kulttuuri- ja kansanperinteeseen liittyviä aineistokokonaisuuksia, saattaa ne digitoituun muotoon ja saataville erilaisten järjestelmien kautta. Keskeinen tavoite on saada aineisto käyttöön Finnan ja Forssan museon omien järjestelmien kautta, sekä tietysti tallentaa arvokasta kansanperinnettä, joka on muodostunut vahvaksi identiteettitaustaksi nykypäivänkin kyläläisille. Hankkeen periaatteissa kiteytyykin Aaltosen ajatus, jonka mukaan kulttuuria ei ole ainoastaan kirjallisuus, taide, tiede ja kansansivistys, vaan myös tapa elää, ajatella ja käyttäytyä7. Hykkilän-Lunkaan kylissä ajatus näkyy vahvana arjessa, sillä perinteet ja niiden vaaliminen koetaan tärkeäksi osaksi kylää ja sen arkipäiväistä elämää.• 7 Lahtonen 1993, 128.

Pieniä tanssijoita nuorisoseuran vuosijuhlilla 1978. Kuva: Seuran kuva-arkisto.

31


Hykkilä-Lunkaa on edelleen kulttuurivaikuttajien kohtaamispaikka. Oopperamusiikin professori Petteri Salomaalla on kesäasunto Hykkilässä; myös hänen isänsä, niin ikään oopperamusiikin professorina toiminut Pekka Salomaa on osallistunut kylän toimintaan. Viihdetaiteilija Erkki Liikanen on vaikuttanut ja värittänyt kylän elämää 1980-luvulta alkaen. Viihdetaiteilijana tunnettu opettaja Mika Mali asettui asumaan Hykkilän-Lunkaan lakkautetulle kansakoululle 1990-luvulla. Muusikko Timo Tervomaa on asunut Lunkaan kylän puolella. Hykkilästä kotoisin oleva Eine Sipilä-Keskitalo on kuvannut kymmenissä maalauksissaan kotikylänsä katoavia tai katoamassa olevia näkymiä. Kesäasukkaista mainittakoon Helsingin yliopiston yleisen historian professori emeritus Hykkilän kylän puolella sijaitsevassa ruuttahuoneessa oli Pekka Suvanto, jonka kesävieraina kävi monia sijoitettuna kylän palokalusto. Kuva: Jenna Kostet. kulttuurivaikuttajia, muun muassa akateemikse on sitonut myös kesäasukkaat kyläelämään ko Eino Jutikkala. esimerkiksi yhteisten kesäjuhlien avulla. KeKyläläiset perustivat heti Suomen itsenäis- säasukkaat olivat usein myös nuorisoseuran tymisen jälkeen kylien yhteisen nuorisoseuran, jäseniä, ja kylässä jatkunut kesäjuhlaperinne joka sai nimekseen Hykkilä-Lunkaan Nuoriso- oli alkujaan kesäasukkaiden alkuunpanema. seura Ahjo ry. Seura on toiminut vaihtelevan 1960-luvulla aktivoitunut kesäasukastoiminta aktiivisesti, mutta sillä on ollut keskeinen mer- mahdollisti sen, että entistä useampi osallistui kitys kyläläisiä yhdistävänä tekijänä. Samalla kylän yhteiseen toimintaan8. Kylän vanha työväentalo on jäänyt autioituneena metsän keskelle. Kuva: Jenna Kostet.

32


ESKO AALTONEN Nuorisoseura täyttää 100 vuotta vuonna 2018. Tarve kylien kulttuuriperinnön tallentamiseen on herännyt ennen muuta ikärakenteen voimakkaasta muutoksesta, kulttuuriperinnön katkeamisesta ja nuorempien kyläläisten halusta rakentaa tulevaisuutta kyläidentiteetin perustalle. Hykkilän-Lunkaan alueella on aikanaan vaalittu myös omaperäisiä vuotuisperinteitä, kuten jouluna ovelta ovelle hevosen asussa kulkenut Jouluvalko, joka on vahvasti Lounais-Hämeen alueelle kytkeytynyt jouluperinne. Perinteiden herätteleminen uudelleen ja toisaalta tallentaminen jälkipolville on koettu tärkeäksi osaksi omaa paikallista identiteettiä.

Lähteet Arkistolähteet Muinaisjäännösten hankintarekisteri, Museovirasto

Internetlähteet http://www.hamewiki.fi/wiki/Hykkilä-Lunkaa http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/portti/default.aspx?sovellus=mjhanke&taulu=T_HANKE&tunnus=7421

Kirjallisuus Aaltonen Matti 1993: Esko Aaltosen elämänvaiheita. Teoksessa Kotiseutu koko elämä, Esko Aaltosen neljä elämäntyötä. Forssan kirjapaino Oy. Forssa 1993. Aaltonen Matti 1978: Hykkilän-Lunkaan Nuorisoseura Ahjo 1918-1978. Alanen Timo 2004: Someron ja Tammelan vanhin asutusnimistö. Amanita. Jyväskylä 2004. Havola Marketta 2013: Kansallisromanttisesta kotiseudusta kohti yhteiskunnallista kotiseututyötä Lounais-Hämeessä. Teoksessa Lounais-Hämeen kotiseutu- ja museoyhdistys – Vuosikirja 82–2013. Lahtonen Hannu 1993: Esko Aaltosen aatteellinen toiminta. Teoksessa Kotiseutu koko elämä, Esko Aaltosen neljä elämäntyötä. Forssan kirjapaino Oy. Forssa 1993.

33


Kaikki ovat tervetulleita toimintaan. Arabian Katufestivaali on riemua. Kuva: Outi Maaria Neuvonen.

34


ARTOVAMALLI Janne Kareinen

kaupunkikulttuuriaktivisti Kotiseudulleni mahtuvat kaikenlaiset ihmiset rotuun tai ajatuksiin katsomatta. Helsingissä saa olla sellainen kuin haluaa ja silti löytää ihmisiä ympärilleen.

A

toimintaryhmiä oli vajaat kaksikymmentä. Artovan toimintaa tukivat esimerkiksi Helsingin kulttuurikeskus, Sosiaali- ja terveysvirasto, Suomen kulttuurirahasto, Taiteen edistämiskeskus ja WDC Helsinki 2012 säätiö.

rtova – eli koko nimeltään Arabianranta-Toukola-Vanhakaupunki -kulttuuri- ja kaupunginosayhdistys ry – keikautti kaupunginosayhdistystoiminnan nurin, muutti katkeruuden ja uupumuksen nautinnoksi ja loi siitä toimintamallin. Tässä artikkelissa kuvataan kuinka tällainen muutos on mahdollista sekä avataan Artovan toimintamalli.

Lähtötilanne vuonna 2007 ei ollut siis erityisen ruusuinen. Oli käynyt niin kuin usein yhdistyksissä käy. Aluksi on joukko innokkaita tekijöitä, jotka tekevät ja paneutuvat asioihin. Vuosia myöhemmin samat tekijät ovat uupuneita ja alkavat katkeroitua, kun kukaan ei tule mukaan tekemään heidän tärkeäksi kokemiaan asioita. He kokevat, etteivät myöskään itse voi jäädä pois, koska kukaan ei työtä sitten enää tekisi ja toiminta loppuisi. Vuoden 2008 alussa Artovalla ei oikeastaan ollut minkäänlaisia resursseja toimintaan. Sen sijaan oli viisi innokasta uutta hallituslaista, joilla oli halu aktivoida nukkumalähiönä uinuva alue ja saada kaavaan jo vuonna 1998 yhteiskerhotilaksi kaavoitettu Bokvillanin huvila yhteiseen käyttöön. Ensimmäiseksi päätettiin

Vuonna 2007 Artovan toiminta oli lähes kokonaan loppunut: ei ollut tekijöitä, kumppaneita eikä muita resursseja. Hallitukseen liittyi viisi uutta jäsentä, jotka aloittivat järjestelmällisen toimintatapojen ja ideologian uudistamisen. Viisi vuotta myöhemmin pelkästään Artovan World Design Capital Helsinki 2012 viralliseen ohjelmaan kuuluneen hankkeen kolmessa projektissa ja kolmessa tapahtumassa oli keskeisissä tehtävissä 107 pääasiassa vapaaehtoista ja toteuttamassa kaiken kaikkiaan reilut 350 henkilöä. Yhteistyökumppaneita yksin näissä oli 89 – yrityksiä, yhdistyksiä, verkostoja, viranomaisia ja oppilaitoksia. Eri teemaisia 35


Artovassa toiminnan on tarkoitus tuottaa nautintoa tekijöille. Kuva: Outi Maaria Neuvonen.

järjestää pieniä, näkyviä tapahtumia ympäri vuoden ja kutsua alueen ihmisiä ja toimijoita mukaan. Päätettiin myös, ettei kukaan tekisi mitään yksin, vaan pyrittäisiin kokoamaan aina ryhmä toteuttamaan asiat. Onnistuakseen tässä päätettiin tiedottaa mahdollisimman hyvin ja läpinäkyvästi. Lisäksi tehtiin valtava yhteistyökumppanikierros, jossa alueen toimijoita pyydettiin mukaan tekemään ja kertomaan omasta toiminnastaan alueella. Tiedotukseen perustettiin kotisivut ja postituslista, ja ryhdyttiin tiedottamaan kaikilla käytössä olevilla keinoilla. Keskeistä oli saada ihmiset ja alueen toimijat mukaan ja aktivoida alue yhdessä. Toiminta käynnistyikin vauhdilla, ja keväällä järjestettyyn kierrätystapahtumaan osallistui lukuisia taloyhtiöitä, toistakymmentä vapaaehtoista ja useita alueellisia toimijoita.

ja kehitysehdotuksen kera. Varsin poikkeavaa oli myös yritys jakaa mahdollisimman paljon valtaa kaikille sitä haluaville ja yrittää tiedottaa kaikesta toiminnasta mahdollisimman läpinäkyvästi. Kevään aikana myös kaupunginosayhdistykseen kohdistuneet valitukset muuttuivat kehitysehdotuksiksi, kun pyysimme jokaista yhteyttä ottanutta henkilöä tulemaan mukaan toimintaan ja viemään kanssamme ehdottamaansa asiaa eteenpäin. Kaikille yhteyden ottaneille lupasimme taustatukea, apua ryhmän muodostamisessa ja tiedotuksessa. Samanaikaisesti tutustuttiin myös muiden toimijoiden hyviin ja huonoihin kokemuksiin ja pyrittiin oppiman niistä. Jo vuonna 2009 hallitus ryhtyi miettimään, kuinka saisi selville, miksi toiminta oli ryöpsähtänyt käyntiin niin voimallisesti. Osan aktiivisuudesta selitti uusien asuinalueiden luontainen aktiivisuus, mutta verrattuna muihin vastaaviin uusiin alueisiin, Artova oli onnistunut aktivoimaan merkittävästi suuremman joukon ihmisiä, toimijoita ja viranomaisia kuin keski-

Luultavasti suurin ero perinteiseen asukasyhdistystoimintaan oli päätös olla kategorisesti valittamatta mistään. Jos jokin asia olisi mielestämme huonosti, prosessoisimme sitä vähän pidemmälle ja lähestyisimme sitten oikeita taho36


määrin tapahtuu. Artova oli onnistunut hyvin lyhyessä ajassa kehittämään aitoon alueelliseen yhteistyöhön perustuvan toimintatavan, jonka seurauksena alueen toimijat – asukkaat, työntekijä, oppilaat, yhdistykset, yritykset, oppilaitokset – olivat kehittyneet aktiivisiksi tekijöiksi ja toteuttajiksi. Artovan alueelle oli onnistuttu synnyttämään tunne siitä, että tämä on alueen toimijoiden kaupunginosa ja on heistä itsestään kiinni, mitä alueelle tapahtuu nyt ja tulevaisuudessa.

kaikki sen kohdat rakentavat luottamusta sekä yksittäisten ihmisten että ryhmien välille.

Uudenlainen yhdistystoiminta

Mahdollisuus Artovan toimintamallin analysoimiseen ja kuvantamiseen muodostui, kun World Design Capital Helsinki 2012 hyväksyi Artovan Henki -hankkeen viralliseen ohjelmaansa. Hankkeessa kuvattiin reaaliaikaisesti Artovan kehittämä omaehtoisuuteen ja itseohjautuvuuteen perustuva toiminta. Kuvaus tapahtui seuraamalla kuuden eri työryhmän projektien ja tapahtumien etenemistä.

Toimintamallia tekemässä

Artova on tällä hetkellä Arabian eli Arabianrannan, Toukolan ja Vanhankaupungin alueen ihmisten ja muiden toimijoiden sekä alueesta kiinnostuneiden yhteisö, joka kehittää kaupunkia, järjestää taide- ja kulttuuritapahtumia ja pilotoi uudenlaisia toimintamalleja ja käytäntöjä. Toiminnan tavoite on antaa alueen ihmisille valta päättää oman alueensa asioista. Perustoimintaa ja projekteja tehdään toimintaryhmissä. Jokainen ryhmä toimii omaehtoisesti ja itseohjautuvasti, ja Artova toimii pääasiassa koordinoijana, mentorina ja vastuunkantajana. Artovasta on kuudessa vuodessa kehittynyt pääkaupunkiseudun aktiivisin kulttuuri- ja kaupunginosayhdistys. ArtovaMalliin pohjautuen uuden yhdistystoiminnan voi ajatella pitävän sisällään vastuunkantoa mahdollistavan rekisteröityneen yhdistyksen, joka luo jatkuvuutta ja on valmis jakamaan valtaa kaikille sitä haluaville sekä kaupunginosaliikkeiden kaltaisen projekiluontoisen, lähtökohdiltaan päättyvän ja kevyen toiminnan, johon ihmiset sitoutuvat projektikohtaisesti kiinnostuksensa mukaan. Kun toiminta on solumaista ja valta on hajautettu, on se myös aiempaa pitkäjänteisempää ja kestävämpää, eikä enää muutamien harvojen harteilla tai dominoitavissa. Tälläinen toiminta mahdollistaa helpommin henkilöiden vaihtuvuuden. Se on myös kirjoitettu sisään ArtovaMalliin. Malli pohjautuu keskinäiselle luottamukselle ja lähes

Logo:Tero Juuti.

Yhteistyö voi olla monenlaista. Hedelmäpuukummit konseptoitiin yhdessä Dodon, Rakennusviraston ja Hyötykasviyhdistyksen kanssa. Konkreettisemmin ei voisi istuttaa juuriaan alueelle. Kuva: Janne Kareinen.

37


Seniorit maalavat graffiteja Arabian Katufestivaleilla. Kuva: Outi Maaria Neuvonen.

kikulttuuria yhdistäessään kierrätyksen ja katutaiteen. 2) Artova Film Festival AFF – alueellinen elokuvafestari, jossa törmäytetään toisiinsa alueen audiovisuaalisten oppilaitosten opiskelijat, työntekijät ja alan ammattilaiset sekä yleisö alueelta että muualta. 3) Artova Kino – loi uudelleen alueellisen elokuvakerhotoiminnan ja törmäytti toisiinsa elokuvan tulevat ja nykyiset ammattilaiset, harrastajat ja elokuvista kiinnostuneet.

Seuratut projektit olivat: 1) Minun taloni Arabianranta -tapahtumasarja, jossa talon suunnitellut arkkitehti, talon taiteilija ja talon asukas/asukkaat paljastivat esitystensä ja tarinoiden keinoin Arabianrannan talojen taustoja, syntysyitä ja erikoislaatuisuuksia – suunnittelun, rakentamisen, muotoilun ja asumisen näkökulmista. 2) Syötävä Arabianranta – asukkaiden viljelemä ympäristötaideteos, jonka Aalto-yliopiston Taideteollisen korkeakoulun maisteriopiskelijat suunnittelivat.

Kaikista tapahtumista luotiin samalla konseptit, joiden avulla ne ovat toteutettavissa muuallakin kuin Arabiassa.

3) Design koirapuisto, jossa seurattiin itäisen kantakaupungin design-henkeä vahvistavan ja kansainvälistä huomiota herättävän koirapuiston suunnittelua ja kaavoitusprosessia.

Hankkeen raportointi ja viestintä tapahtui netissä, reaaliaikaisesti ja kommunikoivasti. Kunkin projektin osapuolen – työryhmän, virastojen, kaupunginosayhdistysten ja muiden yhteistyökumppaneiden – oli tarkoitus kommentoida toimintaa säännöllisesti prosessin edetessä. Raporttien, kommentointien sekä keskustelun avulla tiedonsiirto ja jako kaikkien osapuolten välillä oli avointa ja reaaliaikaisesti hanketta sekä projektien toimintaa tukevaa. Ta-

Seuratut tapahtumat olivat: 1) Arabian Katufestivaali – Suomen suurin alueellinen katutaide- ja kierrätystapahtuma, joka luo uudenlaista kaupun38


voitteena oli myös, että pilottiprojektit oppivat kumulatiivisesti toinen toisiltaan. Jo hankkeen suunnitteluvaiheessa huomioitiin, että tuloksia on tarkoitus käyttää Arabian alueesta poikkeavilla alueilla ja hyvin monenlaisissa ryhmissä Suomessa ja todennäköisesti muissa Pohjoismaissa. Ryhmät tuottivat vuoden 2012 aikana 168 blogipäivitystä ja valtavan määrän muuta materiaalia kunkin ryhmän sisäiseen intranetiin. Analysoijat ja visualisoinnin tekijä tekivät ryhmille ja muille Artovan aktiiveille yhteensä 28 haastattelua ja analysoivat kaiken materiaalin. Kaikesta tästä koostettin selkeä ja helppokäyttöinen vuorovaikutteinen visualisoitu ja kaikille avoin toimintamalli nettiin.

Syötävä Arabianranta on viljeltävä ympäristötaideteos. Kuva: Janne Kareinen

Omaehtoisessa kaupunkikulttuurissa on tällä hetkellä hieno noste, ja toimintatavat ja ihmisten osallistuminen ovat murroksessa. Näihin kohtiin malli osuu erityisen hyvin. ArtovaMalli pyrkii tekemään paikallista aktiivisuutta ja sen toimintatapoja entistä näkyvämmäksi ja Tulevaisuus näyttää nautinnolliselta näin toivottavasti avaa keskustelua monipuoliArtovaMalli ei suoraan tarjoa ratkaisuja, vaan sesta omaehtoisesta ja itseohjautuvasta toiminohjaa miettimään kunkin oman toiminnan kes- nasta. keisiä piirteitä ja näin johdattaa tekijät oman Erilaiset tahot ja toimijat ovat saaneet Artoimintansa keskeisiin kysymyksiin. Malli ei julista yhden toimintatavan olevan ainoa oikea, tovaMallin toimimaan hyvin, ja se on otettu vaan korostaa ryhmien ja alueiden erilaisuut- onnistuneesti käyttöön erilaisilla alueilla, kuten ta ja nostaa esiin yhdistävät ja jatkuvuutta sekä Jyväskylän Huhtasuolla, Helsingin Herttoniemessä sekä Tallinnassa. nautintoa luovat tekijät.

Fasilitoidut työpajat ovat keskeinen osa toimintaa. Kuva: Janne Kareinen

39


A RT O VA

Artovan menestyksen resepti M al li

hjautuvaa tu kaikenlaisille omaehtoista ja itseo ille ja siinä on toimintaa tekeville ryhmille ja taho stä rtovaMalli koostuu analysoinnin tiivii yleistetkiinnitetty erityistä huomiota tulosten tä, tuloksista, itsereflektointikysymyksis tää hyvin tävyyteen, niin että mallia voivat käyt sekä projektikuvauksista aikajanoineen n Artovaerilaiset toimijat. Keskeisiltä ideoiltaa va Hengen arkistosta, josta löytyvät kaikki Arto omaehMalli on vallan ja vastuun jakamista, intranetprojektiryhmien blogipäivitykset ja äkyvyyttä toisuutta ja itseohjautuvuutta, läpin insa niin, poiminnat. Sisältö on yhdistetty toisi istyötä ja tiedotusta, henkilöiden kiertoa, yhte käyttäjilettä se luo erilaisia kosketuspintoja istä semuiden toimijoiden kanssa, kehittäm ksuttaviksi le ja järjestää sisällön helposti oma oistoiminnan tekijöille. at viiteen kä nautintoa vapaaeht paloiksi. Analysoidut tulokset jakautuv kiinteäksi Kokonaisuus on koottu selkeäksi ja alaotsikoipääotsikkoon, joista kukin jakautuu nettisivustoksi. tavoitteet, hin. Pääotsikot ovat ryhmä, visio ja vamalli.fi kumppanit • suomeksi www.arto henkilökohtaiset resurssit, yhteistyö vamodel.fi .arto www ksi • englanni tarkoitetja ulkoinen viestintä. ArtovaMallia on

A

A

Ryhmä

rtovaMallissa ryhmät omistavat projektit. Ryhmällä on valta, vastuu ja vapaus muokata projekti sellaiseksi kuin haluaa ja työskennellä parhaaksi katsomallaan tavalla. Tämän seurauksena Artovan ryhmillä on erilaisia tapoja ryhmän muodostamiseen, päätöksentekoon ja sisäiseen sekä ulkoiseen viestintään. Tukeakseen ryhmien toimintaa Artova on kehittänyt toimintatapoja, tekniikoita ja työkaluja, jotka

näyttävät auttavan ryhmiä toimimaan tehokkaasti ja nautinnollisesti. Näitä eri tapoja ja käytäntöjä eritellään ryhmän alaosioissa: ryhmän muodostaminen, päätöksenteko ja vastuunjako, ajanhallinta ja sisäinen viestintä.

Visio ja tavoitteet

Y

ksi keskeisistä periaatteista ArtovaMallissa on ryhmän yhteinen ja jaettu visio. Visiolla tarkoitetaan tässä laajempaa tavoitetta, joka määrittelee projektin. Artovassa projektit käsittelevät yleensä paljon laajempia kokonaisuuksia kuin pelkästään varsinaista lopputulosta tai tapahtuman toteuttamista. Tapa, jolla ryhmät määrittelevät vison ja tavoitteet, vaihtelee paljon riippuen projektista. Minun taloni Arabianrannan ohjelmassa kukin talo esittäytyi tavallaan. Kuva: Tero Juuti.

40


Tavoitteet saattavat muuttua, mutta visio pysyy yleensä samana, sillä visio yleensä määrittelee, miksi ryhmä ylipäätään haluaa toteuttaa kyseisen projektin. Esimerkiksi Design-koirapuistossa tarkoitus ei ole ainostaan toteuttaa alueelle koirapuisto, vaan visiona on, että projekti muodostaisi samalla ”uusia malleja viranomaisten, asukkaiden ja jopa yritysten välille”. Konkreettisia tavoitteita, jotka on määritelty projektin käynnistyessä, muutetaan ja hallinnoidaan muuttuvien olosuhteiden seurauksena, ja ne saattavat muuttua projektin kuluessa. Vision ja tavoitteiden alta löytyvät alaosioina: vision ja tavoitteiden määrittely, vision toteuttaminen ja vision hallinta.

Henkilökohtaiset resurssit

A

rtovaMallissa korostetaan, että innostus merkitsee eniten – halukkuus osallistua on keskiössä. Aina voi kysyä niitä asioita, joita ei valmiiksi tiedä ja oppia tekemällä prosessin aikana. Vapaaehtoisprojektit muotoutuvat niitä toteuttavien yksilöiden myötä. Yksilöt eivät vaikuta vain visiota luodessa, vaan myös mukanaan tuomiensa käytännön taitojen, asiantuntijuuden ja verkostojen kautta. Läpi koko projektin tekijöiden joustavuus on kuitenkin yksi keskeisimmistä seikoista – kyky sopeutua tehtävämäärien muutoksiin ja joustava suhtautuminen takaiskuihin ja epävarmuuteen. Henkilökohtaisia resursseja on eritelty enemmän alaosioissa, jotka ovat joustavuus ja henkilökohtaiset taidot.

ArtovaMallin logon on suunnitellut Tero Juuti.

Yhteistyökumppanit

Y

hteistyökumppaneina voidaan pitää kaikkia yksittäisiä henkilöitä, yhdistyksiä, yrityksiä, kaupunkia jne., joita ryhmä lähestyy projektin aikana. Yhteistyökumppanit ovat tärkeitä, koska ne voivat tuoda projektiin resursseja, asiantuntemusta ja jopa legitimiteettiä, esimerkiksi kaupungin ollessa kumppanina. Pitkäaikaisten, harkittujen ja molemminpuolisten kumppanuuksien rakentaminen on yksi keskeisistä ominaisuuksista onnistuneissa projekteissa ArtovaMallissa. Keskittyminen kumppanuuksiin projektin alussa maksaa itsensä takaisin moninkertaisesti myöhemmin. Yhteistyökumppanuuteen liittyen alaosioissa on eritelty enemmän kumppanuusstrategiaa ja kaupunkia kumppanina.

Ulkoinen viestintä

K

oska Artovan projektit enimmäkseen käsittelevät aiheita, jotka koskettavat muitakin kuin vain toteuttavaa ryhmää, on tiedottaminen tärkeää. Tekijät saavat motivoivaa ja tärkeää näkyvyyttä projektilleen ja varsinkin tapahtumissa onnistunut viestintä on yksi keskeisimmistä asioista. Artovan projekteissa onnistunut ulkoinen viestintä perustuu neljään eri elementtiin: mediasuhteet, projektin verkkosivut, some-viestintä ja visuaalinen identiteetti. Riippuen projektin luonteesta näitä painotetaan eri tavalla muodostettaessa tehokkainta tapaa viestiä suurelle yleisölle. Ulkoisesta viestinnästä erityiseen tarkasteluun aliosioissa on nostettu visuaalinen identiteetti ja mediasuhteet.

41


Parkkiruutu haltuun. Kuva: Pirjo Tulikukka.

42


UUDEN AJAN KAUPUNGINOSATOIMINTAA HELSINGISSÄ 50 vuotta helsinkiläisten kaupunginosayhdistysten yhteistyötä Pirjo Tulikukka

toiminnanjohtaja, Helsingin kaupunginosayhdistykset ry Helka Kotiseutuni on Helsinki ja sen eri kaupunginosat, eri elämänvaiheissa. Helsingissä olen syntynyt ja elänyt tähän saakka – se on minulle rakas, merellisen raikas ihmisen kokoinen metropoli.

H

Kaupunginosatoiminta on aiempina vuosikymmeninä ollut pitkälti edunvalvontaa ja asukasiltojen järjestämistä. Kaupungin suunnitteluun ja päätöksentekoon on aina pyritty vaikuttamaan, vaihtelevalla menestyksellä. Viihtyisyys, lähipalvelujen säilyminen sekä kulttuuritoiminta motivoivat ihmisiä osallistumaan vuodesta toiseen. Viime vuosina paikallinen verkostoituminen on noussut yhä keskeisempään asemaan ja kaupunginosayhdistykset ovat laajentaneet toimintansa sisältöjä. OsallistumiTänään Helka toimii ennen kaikkea välit- sen muodot ja painotukset ovat muutoksessa. täjänä ja kehittäjänä sekä asukkaiden ja hallinnon dialogin mahdollistajana. Osallistumisen Aikaamme muokkaavat valtavat muutosja vaikuttamisen mahdollisuuksia ja työkaluja voimat: digitaalinen vallankumous, globaali kehitetään projektitoiminnan kautta. Pitkäjän- talouskriisi ja ilmastonmuutos. Elämänrytmi teisenä palveluna Helka on ylläpitänyt ja ke- kiihtyy. Helsingin kaltaisessa suuressa kaupunhittänyt vuodesta 1997 lähtien sähköistä pai- gissa elämäntapa, jossa koti perustettiin yhteen kallisviestinnän alustaa, ”Kotikatua” www.kau- paikkaan, on menneisyyttä. Pitkäjänteiseen kaupunginosatyöhön ei haluta sitoutua. Uusille punginosa.net. ideoille on suuri tilaus ja niitä on syntynytkin. elsingin kaupunginosayhdistykset ry Helka täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Se syntyi aikanaan välittämään arjen näkökulmaa Helsingin kaupungin suunnitteluun ja päätöksentekoon. Tehtävä on edelleen ajankohtainen. Aloittaessani Helkan toiminnanjohtajana vuoden 2003 marraskuussa, oli jäsenyhdistyksiä 62. Nyt lukumäärä on jo 80. Helkassa on siis riittänyt imua.

43


tai muutama aktiivi käynnistää liikehdinnän, ja onnistuneet tapahtumat houkuttelevat yhä uusia osallistujia. Naapuruston elävöittämisen Muutamassa vuodessa Helsingissä on syntynyt lisäksi halutaan ennen kaikkea nauttia iloisesta runsaasti uudennäköisiä omaehtoisia aktiviteet- tekemisestä ja yhdessäolosta. teja, joihin kuka tahansa voi osallistua. Ravintolapäivä on levinnyt maassamme ja maailmanKaupunginosatoiminnan ikärakenteet laajuisesti. Pop-up -tapahtumat kukkivat; on ovat muuttumassa ja uusia, vielä kokeSiivouspäivää, Illallista Helsingin taivaan alla, mattomia toimijoita astuu kaupunginGalleriakeskiviikkoa. Kiinnostus kaupunkivilosatoimintaan. Keskeisessä roolissa onkin jelyyn voimistuu sekä lähiöissä että keskustassa. sopeutuminen kaupunginosatoiminnan Myös kaupunginosien omat kulttuuritapahtusukupolvimurrokseen eli uusien ja jo komat ja juhlat ovat saaneet uutta kävijäkuntaa ja markkinoinnin vetoapua yleisen tapahtumapökeneempien kaupunginosa-aktiivien tehinän siivellä. kemisten, kiinnostusten ja toimintakulttuurien sovittaminen yhteen. Erilaisten Uutta kaupunkiaktivismia syntyy vakiintukaupunginosatoimijoiden tavoitteissa on neiden rakenteiden ohi vapaamuotoisissa verpaljon yhteistä, mutta välineissä ja toikostoissa erityisesti sosiaalisen median, kuten minnan periaatteissa on eroja. Facebookin, kautta. Uuden median näkyväksi (Satu Onnela 2013 .) tekemää aktivismia on alettu kutsua myös kaupunkiliikkeiksi tai tekemisen demokratiaksi. Yksi Helsingin kaupunginosatoiminta uudistuu

Paikallinen työpaja. Kuva: Pirjo Tulikukka.

44


Parhaimmillaan kaupunginosayhdistykset ovat vastanneet haasteeseen uudistamalla toimintatapojaan kaupunkiliikkeiden viitoittamaan suuntaan, kuitenkin yhdistysmuodon säilyttäen. Toiminnan uudistamisen voi aloittaa kevyestikin, vaikkapa siirtymällä sähköisiin kokouksissa kirjattaviin muistioihin, järjestämällä työpajatyöskentelyä tai jakamalla itsenäistä suunnittelu- ja toimivaltaa yhdistyksen Kesämarkkinat Pohjois-Haagassa. Kuva: Pirjo Tulikukka. jaostoille. Viestinnän käytäntöjen päivittäminen, mm. sosiaalisen median käyttäminen, on rän, perustamiseen. Kehrät kootaan paikallisisjo lähes välttämätöntä. ta yhdistystoimijoista, yrittäjistä ja kaupungin viranhaltijoista, Leader-toiminnan kolmikanViitosvaihdetta paikalliseen taperiaatteen tapaan. Kaupunginosayhdistykkehittämiseen kaupungissa siä toivotaan vahvasti mukaan. Hallinnon, rahoituksen ja fasilitoinnin tukipalveluja Kehrille Osa kaupunginosien kehittämisestä on perintarjotaan tarkoitusta varten perustettavan välitteisesti järjestäytynyttä, osa uusia nopeatemtäjäorganisaation, Sukkulan, kautta. poisia ”liikkeitä”. Kehittäjähankkeita puuhaavat toimivat edelleen hieman erillään ja oman Paikalliskehittäminen on inspiroivaa ja tuleosaamisensa varassa. Tämä turhauttaa ja hukvaisuuteen suuntautuvaa. Helsingissä Paikallikaa sekä kehittäjien että viranhaltijoiden voisen kehittämispolun rakenne on mietitty jousmavaroja. tavaksi, läpinäkyväksi ja toimintaan innostavaksi. Sillä pyritään vahvistamaan kaupunginosien Kesällä 2012 Helka käynnisti uudentyypuutta yhteisöllisyyttä, elinvoimaa ja työtä sekä pisen paikalliskehittämisen toimintamallin vertaispalvelujen tuottamisen edellytyksiä. Keskokoamisen Helsingissä. Laajan sidosryhmän keinen rooli tulee olemaan kohtaamispaikoilla avulla koostettiin ehdotus ja kuvaus ”Paikalli(asukastiloilla), avoimilla joukkoistavilla työpasesta kehittämispolusta” Helsinkiin. Työssä hyöjoilla ja foorumeilla sekä yhteisellä sähköiseldynnettiin maaseudun Leader-toimintamallia lä viestinnän alustalla. Kunhan toimintamallin ja sen kokemuksia. Korvamerkityn rahoituksen osaset saadaan paikoilleen ja koeponnistus onsaaminen – maaseudun tapaan – myös kaupunnistuu, saadaan kaikki kaupunginosien kehitgin omaehtoisille paikalliskehittäjille, ei vielä tämisestä kiinnostuneet varmasti mukaan. Kuvuosien 2014 - 2020 EU-kaudelle onnistunut koistavan kaupungin tekevät paikkojen ihmiset Helkan käymästä laajasta neuvottelukierroksesja toimijat – yhteistuumin ja yhteisvoimin. ta huolimatta. Kehittämisintoa osoittaen siihen voi kuitenkin olla hyvä mahdollisuus jo seuraaLähteet: valla kaudella. Toimintamallin kautta voidaan kanavoida jatkossa muutakin kuin EU-rahoi- Satu Onnelan 2013 koostama raportti kaupungintusta: säätiörahoitusta tai jopa kaupungin pai- osatoimijoiden verkostoitumisesta (Metropolian, Helkan kallisbudjetointia. ja Hub Helsingin yhteisessä Vyyhti-projektissa tuotettu) http://vyyhti.metropolia.fi/tuloksia/selvitys-kaupunginosatoimijoiden-verkostoitumisesta/

Joulukuussa 2013 pidetyssä Helsingin Paikallisen kehittämispolun avajaisseminaarissa Helka ry:n Paikallinen kehittämispolku Helsingissä peräti kuusi Helsingin aluetta ilmaisi kiinnos- -projektissa toimivan projektipäällikkö Eeva Kuuluvaituksensa paikallisen kehittämisryhmän, Keh- sen blogi: http://stadinkehittamispolku.blogspot.fi/ 45


Kuvat: Sari Hiltusen kuvituksia Korpimuseo Wildwood Tales – Matka Ylä-Kainuun maagisiin maisemiin -teoksessa.

46


TARINANKERÄÄJÄNÄ KAINUUSSA – TAPAUS KORPIMUSEO Satumaarit Myllyniemi

K

kulttuuriantropologi, FM Mäntsälässä asuva, sukujuuriltaan kainuulainen

ymmenisen vuotta sitten aloitin perinteenkeruutyön Hyrynsalmella, sukuni juurilla. Löysin ihmeellisiä tarinoita vaarojen ja korpisoiden asukkaista, syrjäkylien pettuleivän syöjistä, tervanruukaajista, lappalaisista, rappareista ja laukkuryssistä.

Kun Suomen tarinaperinnettä tarkastelee kerääjän silmin, itäinen tarinaperinne näyttäytyy hyvin elävänä ja yksilöllisenä. Vaarakylät sijaitsevat etäällä toisistaan, ja kun harvoin tavataan, kuuluu sanonnoilla leikittely asiaan. Ihmiset solahtavat helposti juttelemaan paroista, piruista, rumista hengistä, keijukaisista, ja kaikista niistä henkiolennoista, jotka ovat olleet yhtä tosia kuin piiat, rengit, isännät ja emännät. Taikausko ei ole kadonnut, se on vain muuttanut muotoaan. Kansanuskosta erityisen elinvoimaisena on säilynyt enteiden lukeminen.

Uskomusperinteestä innostuin, kun tapaamani vanhus alkoi kesken arkisen puheen jutella tyhjösistä, jotka kesähelteellä sytyttelevät pellon reunamia, nakkelevat esineitä uunin päältä ja tökkivät nukkuvia. Mietin olisiko näitä tarinoita edelleen kerättävissä, olisiko vielä kerTutkimusmatkani Kainuussa saivat jatkoa tojia? muutamaan otteeseen, ja aina uusi kipinä houkutteli keräämään tarinoita keskelle uinuvia Kainuu on historiallisesti merkillisen paikan vaaramaisemia ja hiljaisia erämaita. Muutama maineessa. Kansallisromantikot uskoivat, että vuosi sitten kypsyi ajatus Ylä-Kainuuta koskemitä syvemmällä korvessa oli asumus, sitä suu- vasta maagisen tarinaperinteen keruusta, taiderempi oli ihmisen kansanrunouden taito, ja että teoksesta, kartastosta ja roolipelistä. luonnon koskematon hiljaisuus ja erämaamiljöö kirvoittivat ihmisen henkiset voimavarat. Mainiot tekijät löytyivät. Sari Hiltunen piirTuo syrjästä katsomisen kyky on edelleen läs- si ja maalasi vaikuttavan taideteoskokonaisuunä, ja monilla ihmisillä on herkkä luontosuhde. den Ylä-Kainuun tunnelmista, Eero Tuovinen Hiljaisuudessa syntyy syviä tarinoita. kirjoitti seikkailuun inspiroivan roolipelin ja 47


Työni alkoi tutustumalla kuntien arkistoaineistoihin ja kotiseutukokoelmiin ja keruutyöhön kansallisissa arkistoissa. Sitten luin kyläkirjat ja kävin läpi maisemat. Näin saatoin haastatteluissa lähteä suoraan tunnettujen tarinoiden ja tuttujen maisemien sisältä, ja informantti sai Kiersin 2007–2012 nauhurin kanssa Ris- otteen siitä, millaisista asioista olen kiinnostutijärvellä, Hyrynsalmella, Suomussalmella ja nut. Puolangalla. Haastattelin Korpimuseo-teosta Maisemakohteisiin tutustumiseen sain usein varten 81 ihmistä. Yhteensä olen haastattelut mukaani myös paikallisoppaan. Pyykkölänvaakolmisensataa ihmistä. ralla katselimme huikaisevia näköaloja Mikko Tarinat ovat kulkeneet sukupolvelta toiselle Juntusen johdolla. Juhani Oikarinen käytti mija sijoittuvat ajallisesti isostavihasta 1950-luvun nua veneellä kirkkosaaressa ja kierrätti pitkin alkuun. Moni tarina on arkistolöytö, ja mm. Lylykylää. Piispajärven kuninkaan paikkoihin Paulaharjuun, Meriläiseen, Jouhkiin, Ala-Kön- tutustutti Aarne Moilanen, ja Hiltusenvaaralla niin, Räisäseen ja Claudeliniin on viitattu tari- Kyllöset ottivat lämpimästi vastaan ja esittelivät noiden yhteydessä. Ilman Lönnrotia ei teosta Hiltusenvaaran ukon pirujen kylvetyssaunan ja kansantallin puitteet. olisikaan. mieheni Sami Myllyniemi piirsi Perinnesarjakuvan kenttätyökokemuksistani. Mikko Alapuro käänsi teoksen englanniksi – maaginen historiankirjoitus haastoi hänet myös luomaan uutta sanastoa.

Monien Kainuun hiljaisimpien maisemien ohi rientää herkästi niitä huomaamatta, ja moneen viattoman oloiseen paikkaan liittyy kammottava muisto. Samoilin ruohikkoisissa koivikkometsissä ja somerikkoisilla kuivilla kangasmailla. Näin harvaa petäjikköä ja hopeaista jäkälikköä, lumoavia niittyjä, putouksia, jokia ja järviä. Törmäsin korpiin ja soihin, näin petojen jälkiä, poroja ja metsälintuja, kipusin korkeille vaaroille, tutustuin asuttuihin kyliin

Keruuni tuotti tukun ennestään muistiin kirjaamattomia maagisia tarinoita ja pieniä absurdeja paikallistarinoita höystettyinä erikoisilla kyläoriginelleilla. Iskin kysymyksellä suoraan myös tunnettujen tarinoiden sisuksiin ja keräsin lisää lihaa vanhojen tarinaluiden ympärille. Törmänmäen Pikariniemen Villen katse kääntyi sisäänpäin, hän sulki silmänsä, nojautui taaksepäin ja vaelsi edesmenneiden luo. Pois ovat ennat eksyneet, muinaiset mukertuneet. 48


ja autiotaloihin. Moni talo oli jo menneitten Joskus pienet ja näkymättömät tarinapaikat maja, joku kivi jäljellä jalassa. yllättivät minutkin ja jouduin kohtaamaan pelkoni. Mistä Kainuun ominaislaatu johtuu? Kainuun maantieteellinen sijainti on syrjäinen, ja Korpimuseon myötä toivotan arvoitukselliskulkuyhteydet aina olleet heikot. Valtakunnan ta matkaa vanhaan runomaahan. Kulje varoen, raja on lähellä. Ihmiset ovat asuneet laajojen syvällisesti elämää ja luontoa kunnioittaen, ja erämaiden ja petojen ympäröiminä. Kainuussa varaa kinttuihisi voimaa! ovat myös Suomen eteläisimmät poropaliskunnat. Korpimuseo Wildwood Tales

Kainuu tunnetaan köyhyydestä. Vuosisatoja ihmiset ovat katsoneet köyhyyttä silmästä silmään ja ryömineet nälkäkuolemaa ja luontoa vastaan. Työvoiman ja luonnonvarojen vuosisatainen riisto tervaporvareiden ja metsäyhtiöiden taholta on synnyttänyt herravihaa, ja moni tarina pohjautuu kansanihmisen oveluuteen.

Matka Ylä-Kainuun maagisiin maisemiin (On the trail of the magical tradition of Upper Kainuu) on toteutettu Hyrynsalmen kunnan 2009–2013 hallinnoimana Manner-Suomen maaseudun yleisenä kehittämishankkeena ”Ylä-Kainuun Tarinakartasto”. Yhteistyössä ovat mukana Suomussalmi, Puolanka ja Ristijärvi.

Kuolemanpelko, sota, sairaudet ja inhimillinen hätä ovat pakottaneet keksimään selitysmalleja ja ratkaisukeinoja. Onneksi jokaisessa kylässä oli tietäjä ja parantaja, joskus jopa useita. Tietoilu ei perustunut kirjatietoon, vaan kokemusperäiseen oppiin. Ihminen oli luonnonmerkkien hienovarainen tulkitsija.

Koonnut Satumaarit Myllyniemi Julkaisu ja internetkartta: www.tarinakartasto.fi

49


Pr채nnin polun paikoitusalueelle nousee jo kota, jolta l채htee 20 kilometrin vaellusreitti laavuineen Palaneenkallion jylhiin maastoihin. Kuva: P채ivi Kultalahti.

50


AATETTA JA AHKERIA KÄSIÄ Leader luo uutta kotiseututyötä Päivi Kultalahti

Leader-ryhmä Aisaparin tiedottaja ja hankekoordinaattori, ekonomi. Asuu synnyinpitäjässään Evijärvellä ja tahtoo rakentaa vetovoimaista kotiseutua yhteisöllisyydellä ja yhteistyöllä

Suomessa on 56 Leader-ryhmää eli alueellista kehittämisyhdistystä, joilta paikalliset toimijat voivat hakea hankerahoitusta kehittämiseen ja investointeihin. Vaikka kysymys on rahoittajasta, on Leader-toiminta kaikkea muuta kuin byrokratiaa. Leader-ryhmät ovat itsenäisiä yhdistyksiä, joiden päätehtävä on oman toimialueensa kehittäminen kaikin tavoin.

L

eader-ryhmien hallinto perustuu kolmikantaan, eli yhdistysten hallituksesta kolmannes on paikallisten yritysten ja yhteisöjen edustajia, kolmannes edustaa kuntia ja kolmannes paikallisia asukkaita. Julkisesta hankerahoituksesta 45 prosenttia tulee EU:lta, 35 prosenttia valtiolta ja 20 prosenttia alueen kunnilta. Hankehakijan omarahoitusosuus riippuu hanketyypistä, ja yleishyödylliset yhdistykset voivat kattaa osan rahoituksesta talkootyöllä. Yliluomassa tahdotaan patikoida. Kauko Korpi (oik.) ja

Leader toteuttaa Manner-Suomen maaseu- Ossi Talkkari esittelivät Prännin polun reittiä Aisaparin dun kehittämisohjelmaa, ja tällä hetkellä on toimistolla. Kuva: Päivi Kultalahti. 51


n L e a d e r p ä h k in ä

k u o re s s a

Hankkeilla kehitetään alueen hyvinvointia ja vetovoimaisuutta, vaalitaan perinteitä, kehitetään uusia palvelumuotoja ja rakennetaan verkostoja – mitä ideoita kentältä vain kohoaakin!

ydin on paiintatapa, jonka eader on toim tiivinen toikaiden oma ak kallinen ja asuk si. Alunun kehittämisek minta maaseud aloiteohroopan yhteisön Eu i ol er ad Le perin nut nimensä sittemmin anta jelma, joka on n Suomen täydentää hyvi Se . lle va ta ta in toim toimintaa. perinteistä kylä nne, joka on alkujaan lyhe ER AD LE s ity im N noista ”Liason kankielisistä sa ns ra uu st do muo t l’Economie Developpemen de ns tio Ac e Entr ä kuuluu ”yhennoksena täm om Su ”. le ra Ru kehittämiseen udun talouden se aa m et ite dyss ien välillä”. tähtäävien toim Lisätiedot: ersuomi.fi u.fi, www.lead www.maaseut

L

Esimerkkinä artikkelissä käytetään Aisapari ry:n toimintaa. Aisapari on yksi Etelä-Pohjanmaan neljästä Leader-ryhmästä ja sen toimialueeseen kuuluvat Lapua, Kauhava, Alajärvi, Evijärvi, Lappajärvi ja Vimpeli. Aisapari on palvellut toimialuettaan viidentoista vuoden ajan ja hankkeita on toteutettu noin 400. Kotiseututyön kehykset

meneillään kauden vaihdos: uusia strategioita hiotaan vastaamaan tulevaisuuden haasteita. Tavoitteena on Eurooppa 2020 -strategian mukaisesti luoda älykästä, osallistavaa ja kestävää kasvua maaseudulle.

Kotiseutuyhdistykset, kyläseurat ja muut yleishyödylliset yhdistykset nuorisoseuroista vanhempainyhdistyksiin ovat Aisaparille tuttuja yhteistyökumppaneita. Tavallisimmin hanketta haetaan yhdistyksen omistaman kiinteistön remonttiin tai uuden rakentamiseen, tai sitten tahdotaan hankkia välineistöä toiminnan helpottamiseksi ja lisäämiseksi.

Leader-rahoitus taipuu hyvin kehittämiseen, uuden toiminnan kokeilemiseen ja yhteistyön rakentamiseen. Hankerahoitusta voivat hakea kaikki yhteisöt kunnista ja kaupungeista yhdistyksiin ja pienimpiin toimijoihin saakka. Kehittämishankkeisiin voi hakea kumppaneita myös alueen ja maan rajojen ulkopuolelta.

Aisapari on toteuttanut lisäksi seitsemän koordinointihanketta, joissa kootaan yhteen pieniä hanketoimijoita. Näin yhä useampi pääsee hanketuen piiriin ja pystytään toteuttamaan hankintoja, joiden rahallinen kustannus on pieni, mutta paikallinen vaikuttavuus voi olla hyvinkin suuri: esimerkiksi kotiseututalon keittiö-

Tavoitteena on Eurooppa 2020 -strategian mukaisesti luoda älykästä, osallistavaa ja kestävää kasvua maaseudulle. Ylihärmän Kankaan kyläkirjastossa opeteltiin yhdessä jätteiden kierrätystä. Kuva: Päivi Kultalahti.

52


Kylätori pystytetään yhteistuumin kesämarkkinoille. Kuva: Päivi Kultalahti.

varustuksen uusimisella on ratkaiseva merkitys talon käyttömukavuuteen ja -mahdollisuuksiin. Suomen ensimmäinen koordinointihanke oli Aisaparin Pikkolo vuosina 2009–2011.

kuvauksiin tallennetaan paikallista perinnetietoa ja historiaa. Kätköily on nykyajan aarteenetsintää, joka innostaa tutustumaan kotiseutuun, liikkumaan luonnossa ja samalla opitaan

Uusia toimintamuotoja

Mitä on geokätköily?

Paikallinen identiteetti, juuret ja perinteet kumpuavat uutta intoa kotiseututyöhön. Uusia toimintamuotoja on taloudellisestikin helpompi kokeilla, jos alkusysäys paketoidaan hankkeeksi. Aisaparin alueella on rakennettu esimerkiksi digitaalisia paikallishistorian tietopankkeja, kartoitettu körttiläisyysperinnettä ja käsityön perinnetaitoja sekä viritetty vanhoja kulkuteitä vaellusreiteiksi. Eteläpohjalaiset virret on taltioitu ja sovitettu uudelleen ja hääperinne on koottu kirjaksi. Kruunuhäistä on järjestetty näytöksiä ja tutustutettu uudetkin sukupolvet perinteisiin taitoihin. Jääkärien ja vuorenpeikkojen tarinat elävät Ekolan Kirkkopakalla, ja Leipätietä vaeltavat nykyään hyväosaisemmat kulkijat omaksi terveydekseen.

G

eokätköily on maailmanlaajuinen harrastus, jossa käytetään hyväksi satelliittipaikannusta. GPS-laite on suositeltava, mutta kätköjä voi etsiä myös älypuhelinten ja pelkkien karttojenkin avulla. Geokätköilyä voi harrastaa jokainen. Geokätköily on monipuolista: voit etsiä kätköjä yksin tai ystävien kanssa, jokainen kätkö on omanlaisensa ja voit piilottaa myös itse uusia geokätköjä. Geokätköily on myös oiva liikuntamuoto ja voit itse valita liikkumisen määrän. Kätköjä sijaitsee niin kaupungissa kuin maaseudulla. Geokätköilijä piilottaa rasian, jossa on lokikirja, kätkötiedote, kynä ja mahdollisesti jotain mukavaa vaihtotavaraa. Hän määrittää piilon sijainnin satelliittipaikantimella, julkaisee internetissä kätkön koordinaatit ja kertoo kätkökuvauksessa, miksi juuri tämä paikka on tutustumisen arvoinen kohde. Kätköjen kuvaukset ovat geokätköilyn kansainvälisellä sivulla www.geocaching.com. Koko maailman kätköt ovat yhteisen sivuston kautta kaikkien lajin harrastajien etsittävissä. Lisätiedot: www.geocache.fi

Paikallishistoria purkitetaan geokätköihin Kotiseudun vetovoimaiset kohteet voi myös purkittaa: geokätköily on kasvava harrastus, jota kiinnostaa kaikenikäisiä. Aisaparin Geokätköily harrastukseksi -hankkeessa rakennetaan kätköjä mielenkiintoisiin kohteisiin ja kätkö53


Geokätkö kertoo paikallisen luonto- tai kulttuurikohteen tarinan. Leena Tyynismaa löysi kätkön pirunpellon reunasta. Kuva: Päivi Kultalahti.

54


paikannuksen perustaidot – mikä ei suinkaan Elokuvakaupunki-hankkeen tavoitteena on ole vähäpätöisin asia turvallisuuden kannalta. saada myös nuoret kertomaan kotiseudustaan liikkuvan kuvan keinoin. Nuorille järjestetään Lähimatkailun lisäksi koukuttavat kätköt työpajoja, tehdään opintomatkoja ja osallistutuovat turisteja: Suomessakin on jo yli 10 000 taan joukolla esimerkiksi Uneton48-teematakätköilijää ja maailmanlaajuisesti heitä on vii- pahtumaan. Nuorilla on tekniikka hallussa, joten kynnys elokuvan tekoon on matalalla. tisen miljoonaa. Elokuva kertoo kylästä

Koska Kauhavalla ja Härmänmaalla on kuvattu paljon elokuvia Pohjalaisista Härmä-elokuvaan ja Rölliin saakka, on hankkeen tavoitteena myös kartoittaa sekä entiset että tulevat elokuvatekoon sopivat aiheet ja kohteet alueelta.

Alajärven Luoma-ahon kylä käynnisti viime syksynä uuden toimintamuodon: kylän nuorisoseuralla pidettiin valtakunnallinen kyläelokuvafestivaali. Kylähenkipuhujaksi saatiin elokuvaohjaaja Markku Pölönen ja festivaalia edeltäneeseen lyhytelokuvakilpailuun tuli ennätys- Yhteisöllisyyttä ja mäiset 26 elokuvaa eri puolilta Suomea. yhteistyötä Festivaali onnistui hyvin ja saa jatkoa vuonna 2014 lokakuun 25. päivänä. Lyhytelokuvakilpailuun on toivottu viidentoista minuutin mittaisia kyläelokuvia. Elokuvien tekijöille annetaan jälleen vapaat kädet; elämää kylissä ja maaseudulla voi ilmentää haluamallaan tavalla videokuvan lisäksi vaikkapa animaationa tai musiikkivideona. Viime vuonna voiton vei draamallinen elokuva ”Lykky putos”, jonka oli valmistanut Eskolan kylä Kannuksesta.

Aisapari ry sai nimensä vuonna 1999 kahdesta seutukunnasta: Härmänmaa ja Järviseutu. Vaikka seutukuntajaotus on jo menettänyt merkityksensä hallinnollisten kuvioiden muuttumisen myötä, ovat härmäläisyys ja järviseutulaisuus edelleen alueen kaksi aisaparia, jotka yhteinen yhdistys saa vetämään samaan suuntaan. Kulttuuri on rikkaus: Järviseudun savolaiskiila tuo omanlaisensa ajattelutavan härmäläiseen pohjalaisuuteen. Rajoja rikkova toiminta synnyttää aina uutta. Luonnekkaimmin yhteistyötä syntyy kylien välillä. Meillä on yhteisenä tavoitteena pitää kylät ja maaseutu asuttuina, palvelujen piirissä, viihtyisinä, vetovoimaisina ja turvallisina asuinpaikkoina. Uusista toimintamuodosta syntyy uusia palveluja, ja hyviä käytäntöjä jakamalla ideat kehittyvät edelleen koko kotiseudun parhaaksi. Aisaparin hankkeista ja toiminnasta lisätietoa: www.aisapari.net www.intolinkki.fi www.kylaelokuva.fi

Aisaparin tarinateltassa taltioidaan mielipiteitä maaseudulla asumisesta. Tämä kuva on Kyläelokuvafestivaaleilta ja kerrontavuorossa on Martti Niemelä Lapuan Alanurmon kylästä. Kuva: Päivi Kultalahti.

55


KOTISEUTUELOKUVAA SUURKAUPUNGISSA Arja Salmi

diplomi-insinööri Leppävaara-seura ry:n pitkäaikainen pj, kotiseutuneuvos

Mirja Metsola

HuK, VTM, antropologi ja dokumentaristi. Muutti Helsingin Punavuoresta Leppävaaraan 1987 ja lumoutui paikasta, jossa oli historian havinaa, stadilaisen rento meininki ja suvaitsevainen ilmapiiri.

Kotiseutuelokuva on Espoon Leppävaarassa otettu nykyaikaisen kotiseututyön käyttöön. Leppävaara-seuran tuottama Albergasta Leppävaaraan -DVD täydentää aiemmin julkaistua suosittua ja samannimistä historiakirjaa. Elokuvan kesto bonusraitoineen on 80 minuuttia. Elokuvan traileri on osoitteessa www.lepuski.fi. Historia tuntuu ja näkyy

L

eppävaarassa on asuttu keskiajalta lähtien. Vanhimman asutuksen jäänteitä on pyritty suojelemaan. Vaikka vanhat 1900-luvun alussa rakennetut puiset huvilat ehtivät pahasti rappeutua, on niitä jonkin verran pystytty pelastamaan. Leppävaara on ollut viimeisten vuosikymmenien ajan Suomen suurin kaupunkirakennusprojekti. Muutos on ollut mittava. Leppävaaran kaupunkikuvassa on sekaisin vanhan ja uuden rakennuskannan helmiä, viehkeyttä ja rujoutta. Elokuva valottaa asumisen yllättävän laajaa kirjoa, persoonallisia asuinpaikkoja ja kiintymystä omaan lähiympäristöön. Leppävaaran luonto ja kulttuurihistoria kertovat vuosisatojen asutuksesta ja syvistä juurista. Monet elokuvan haastatellut ovat nämä tunnistaneet ja ihmisten vuorovaikutuksessakin näkyy vanhaa suvaitsevaista monikulttuurisuutta. 56


Leppävaara-seuran tuottama ja Mirja Metsolan ohjaama ja kuvaama videoelokuva dokumentoi Leppävaaran rakennetun ympäristön muutosta ja nostaa esiin sen historiallisen kerrostuneisuuden tärkeyden myös ihmisten henkiselle hyvinvoinnille. Elokuvassa pääsevät ääneen eri-ikäiset, erilaisia asumismuotoja edustavat asukkaat, niin vanhat kuin uudet leppävaaralaiset, jotka esittelevät lempipaikkojaan. Erityisen painavia puheenvuoroja elokuvassa käyttävät virkeät ja sanavalmiit nuoret ja lapset, joihin ohjaaja törmäsi kuvausretkillään.

Elokuvalla on käyttöä

F

ilmin ensi-illassa Espoo-päivänä 2013 kaksi täyttä sellosalillista yleisöä otti tyytyväisenä filmin vastaan. Kotiseutuelokuvalla on mahdollisuus toimia monin eri tavoin perinteen ja rakennuskulttuurin tallentajana ja säilyttäjänä. Kotoutumisen välineenä se on mainio, ja se on ollut myös alueen kouluissa ahkerassa käytössä. Elokuvaa on myyty aktiivisesti ja alueen yritykset ovat tukeneet DVD:n valmistusta ja hankkineet elokuvan liikelahjakseen.

➔ Katso sivu 145.

Albergasta Leppävaaraan -DVD:n levypinnan on suunnitellut Tapio Lipasti Leppävaara-seurasta.

57


Pitkään varastossa olleet hirret saavat Kitinojan perinnekylässä uuden elämän. Kuva: Elina Widgren 2014.

58


POHJALAISTALON COMEBACK SEINÄJOEN KITINOJAN KYLÄSSÄ Taina Hautamäki

Ylistarolainen maaseutukehittäjä. Ylistaro sijaitsee Kyrönjoen varressa Etelä-Pohjanmaalla ja on nykyään yksi Seinäjoen kaupunginosakeskuksista. suunnittelun yhdenmukaisuus ja talotehtaissa tuotetut mallistot, joita myydään kaikkiin Suomen maakuntiin. Maisema tasapäistyy, maakuntien ilme yhtenäistyy, ja kulttuurinen omaleimaisuus on jäänyt kaikkein vanhimman jäljellä olevan rakennuskannan varaan. Sitä on Suomessa vähemmän kuin missään muussa Euroopan maassa.

Katoava omaleimaisuus – valtakunnallinen ongelma

E

teläpohjalaisessa maisemassa näkyvin kulttuuripiirre on perinteinen pohjalaistalo. Sillä on suuri merkitys paikalliselle identiteetille. Vanha talonpoikainen rakennuskanta on muuta maata vanhempaa ja kulttuurihistoriallisesti erittäin arvokasta. Kulttuuriympäristöjä voidaan vielä pitää monimuotoisina, mutta kymmenittäin rakennushistoriallisesti arvokkaita taloja häviää täälläkin joka vuosi kenenkään voimatta estää. Maakunnassa onkin jo kauan murehdittu omaleimaisen rakennusperinteen katoamista ja vähenevän kulttuurimaiseman arvoja. Juhlapuheita on pidetty ja museoverkostosta on vuosikymmenten kuluessa kasvanut mittava. Puheet ja museoiminen eivät kuitenkaan ratkaise itse ongelmaa, joka koskee koko maata.

Suojeltujen rakennusten määrä on hyvin pieni. Suojelu on äärimmäisen tärkeää, mutta sillä ei pystytä pelastamaan mainittavaa osaa jäljellä olevista rakennuksista. Rakennusten vaatimiin kunnostuksiin ei voida osoittaa riittävää taloudellista tukea, yksityisiä omistajia ei voida pakottaa vaalimaan yhteiseksi arvoksi miellettyä asiaa omalla kustannuksellaan. Samaan aikaan museoita suljetaan voimavarojen puutteessa. Kuntakohtaista kaavoitusta ja päätöksentekoa tukevat kulttuuriympäristöohjelmat ovat harvassa. Kattavat rakennusinventoinnit Kulttuuriset ominaispiirteet ovat hävinneet puuttuvat. Suunnitelmallinen rakennusperinsuomalaisesta uudisrakentamisesta viimeis- nön hoito on tietojen vähäisyyden takia ongelten vuosikymmenten aikana. Tilalle on tullut mallista. Keskittävä politiikka pakottaa poten59


tiaaliset uudet asukkaat lähemmäksi kaupunkeihin siirrettyjä palveluita. Kuntien rakennusvalvonnassa vanhojen rakennusten korjaamiseen liittyvä osaaminen vaihtelee laidasta laitaan samalla, kun alan ammattilaisia tuottavaa rakennuskonservoinnin ja restauroinnin koulutusta karsitaan rajusti. Uusien energiamääräysten sokea noudattaminen tuo uuden akuutin uhan vanhalle rakennuskannalle, joka on suurimmaksi osaksi suojelematonta. Remonteissa vaihdetaan nyt ikkunoita, lisätään eristeitä ja tekniikkaa, ja tehdään korvaamattomia virheitä energiansäästön ja tehokkuuden nimissä. Suojelupäätös mielletään rajoittavaksi, ei vapauttavaksi. Kun puhutaan ympäristöön soveltuvasta täydentävästä uudisrakentamisesta, se tarkoittaa modernia rakentamista, jossa uuden katsotaan istuvan hyvin vanhan joukkoon toisinaan jo sillä perusteella, että katon kaltevuus ja julkisivun väritys muistuttavat toisiaan. Kerroksellisuus on hyväksyttävää, mutta samalla voi todeta, että suunnittelijat yksi toisensa jälkeen kaihtavat uuden rakentamista samannäköiseksi kuin ympäröivä vanha rakennuskanta. Vanhan kopioiminen ei saa Suomessa hyväksyntää – päinvastoin. Uudesta rakennuksesta on voitava nähdä vuosikymmen, jona se on rakennettu – ja jokainen vuosikymmen tuo joukon uusia muotisuuntauksia. Vanhan kopioimista pidetään mauttomana tai vähintään hedelmättömänä, ja siihen liitetään paheksuvin äänenpainoin sana ”uusvanha”. Tiukka modernistinen asenne on mielenkiintoinen ilmiö, kun tiedetään klassisen rakentamistyylin olevan yhä arvossa monissa muissa Euroopan maissa, joissa perinteiseen rakentamistapaan ei sotien jälkeen tullut samanlaista katkosta kuin meillä.

Koto Kitinojan tontit ilmakuvassa lounaasta havainnekuvana. Kuva: Aarno Isomäki.

antamalla paloharjoitusten kohteiksi. Jos rakennusperinne tästä huolimatta voidaan katsoa niin pyhäksi ja koskemattomaksi muinaisjäänteeksi, ettei sitä tule uudisrakentamisessa jäljitellä, se rakastetaan hitaasti kuoliaaksi. Entisaikojen muistosta edelläkäyväksi innovaatioksi

Asumisen megatrendeissä näkyy arvomaailman muuttuminen. Asumisella halutaan yhä enemmän ilmentää elämäntapaa ja identiteettiä. Ekologisuus, esteettiset ja kulttuuriset arvot sekä perinteet painottuvat. Globalisaation myötä paikallisuuden arvo kasvaa. Lukuisat asiakastutkimukset osoittavat, että potentiaaliset maallemuuttajat haluaisivat persoonallisia vanhoja taloja valmiissa pihapiireissä. Paikallisuutta henkivät ympäristöt tukevat asukkaiden viihtymistä ja hyvinvointia, vahvistavat yhteishenkeä, sekä antavat juuria ja aineksia henkiselle ja taloudelliselle luovuudelle. MatkailueTalot palavat, niitä ylikorjataan, niitä jää linkeinossa ja kulttuuri- ja hyvinvointiyrittätyhjilleen ränsistymään kunnes seinät sortuvat, jyydessä paikallisuuden ja kulttuuriympäristön ja niitä hävitetään purkamalla polttopuiksi tai arvo on kiistaton. Merkitys tunnistetaan, mut60


nostaa esiin uudenlaisen kulutuskriteerin: aitouden. Uusi urbanismi -liike alkoi USA:ssa 1980-luvulla. Se tavoittelee tiivistä, kylämäistä kaupunkirakennetta ja perustuu Yhdysvalloissa lähinnä 1900-luvun alun amerikkalaiseen arkkitehtuuriin. Nyt USA:ssa on jo yli 200 uusurbanistiseen tapaan rakennettua asuinaluetta, ja liike on levinnyt ympäri maailmaa murtaen modernismin valtaa. Council for European Urbanism C.E.U. on uutta urbanismia edistävä neuvosto Euroopassa. Ideologia on lyönyt itsensä läpi erityisesti Englannissa, Hollannissa, Tanskassa ja Ruotsissa. Mitä tämä ajattelu merkitsisi eteläpohjalaisessa kylämaisemassa, jossa voidaan hyödyntää oman olemassa olevan rakennusperinnön mallia ilman tarvetta hakea vieraita esikuvia muualta? Se merkitsisi oman perinteisen paikallisen rakentamistavan jatkamista 70 vuoden tauon jälkeen. Esimerkiksi siten, että luotaisiin uudelleen tiivistä perinteistä ryhmäkylää. Tällaisia Etelä-Pohjanmaan kylät olivat ennen isojakoa.

ta päätöksenteossa se ei vielä sanottavasti näy. Suomen Kuntaliitto päivitti ohjeitaan kuntien rakennusjärjestyksen laatimiseen paikallista rakentamistapaa suosien jo vuonna 2005, mutta vain ani harva kunta on tarttunut mahdollisuuksiinsa vaikuttaa. Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin tutkimuksessa ”Asukasmarkkinoinnin mahdollisuudet ja kehittämisen kohteet Etelä-Pohjanmaalla” (Korpimäki, Zimmerbauer, 2005) todettiin seuraavaa: brändit ja imago ovat siirtymässä yritysmaailmasta kuntien ja kaupunkien kehittämiseen. Asukkaiden tarpeet nousevat tässä kilpailussa etusijalle. Erottua voi omilla erityispiirteillään ja uusilla asumisratkaisuilla. Etelä-Pohjanmaalla kulttuurihistoriallisten tekijöiden merkittävyys on ilmeinen.

Kaikki kirjoitettu on toiminut taustatekijänä, kun Seinäjoen Kitinojan kylässä lähdettiin keväällä 2011 toteuttamaan ideaa perinteisen paikallisen rakentamistavan jatkamisesta. Vuotta myöhemmin aluetieteen professori, VTT Hannu Katajamäki kutsui Kitinojan alkavaa perinnerakentamisprosessia asumisen megatrendeihin perustuvaksi edelläkävijämeiningiksi ja kysyi, olisiko se mahdollista konseptoida hyödynnettäväksi muuallakin Suomessa. Kun Katajamäki oli tuolloin myös maa- ja metsätalousministeriön maaseutuasumisen teemaryhmän puheenjohtaja, kommentti on tulkittava kannusteeksi tehdä niin.

Sitran trendianalyysissä ”Maaseutu tulevaisuuden merkitysyhteiskunnassa” (Hienonen, 2011) todetaan, että kuluttajakäyttäytyminen on muuttumassa. Edelläkävijäkuluttajien vahvoja toiveita ovat paikallisuuden vahvistaminen, rakennusperinteen hoitaminen ja kulttuuriympäristöistä huolehtiminen asumisviihtyvyyden ja maaseudun kilpailukyvyn parantamiseksi. Merkitysyhteiskuntaan siirtyminen 61


Elina Widgren

nus lähtee, menettää ominaispiirteitään ja köyhtyy. Rakennus, joka siirtyy, menettää väistämättä tärkeitä osia historiastaan. Niinpä siirtämistä voi suositella ainoastaan sellaisten rakennusten kohdalla, jotka ovat kiistatta uhattuja nykyisellä paikallaan – asenteilla, keskittämisellä, suojelun ja erityisesti määrärahojen puuttumisella on tässä painava merkityksensä. Paras keino saada vanha rakennus säilymään, on käyttää sitä. Asumistarkoitukseen rakennetun talon paras pelastus on, että siinä asuminen jatkuu. Lisäksi rakennusten siirtämisellä uuteen paikkaan on Pohjanmaalla pitkät perinteet. Niitä on paitsi laajennettu leveys- ja korkeussuunnassa, myös katkaistu perinnönjaossa tai viety kokonaiseKitinojan perinnerakentamisen na muualle kautta aikojen. Monet maisemassa prosessi kohoavat talot ja niiden ulkorakennukset ovat toisella, kolmannella tai peräti neljännellä raKitinojan kyläseura sai pilottihankkeelleen kennuspaikallaan. Jos rakennuksen säilyminen ”Koto eteläpohjalaiseen kulttuurimaisemaan” edellyttää siirtämistä, se on perusteltua. rahoituksen Seinäjoen seudun kehittämisyhdistys Liiveri ry:ltä Euroopan maaseuturahastosKoska perinteinen paikallinen rakentamistata. Seinäjoen kaupunkisuunnittelun ja kaavoipa poikkeaa merkittävästi nykyrakentamisesta, tuksen sekä rakennustarkastuksen viranomaiset sille on oltava määritelmä. Kitinojan perinneovat olleet mukana yhteistyössä alusta saakka. kylän rakennustapaohjeisto käy läpi piirteitä, Mustasaaren Sulvan Stundars, jossa on asuinjotka tekevät pohjalaistalosta pohjalaistalon. käytössä useita paikalle siirrettyjä vanhoja pohRakentaja voi myös hakea esikuvia kaavailejalaistaloja sekä merkittävää perinnerakentamimansa talonpaikan lähiympäristöstä, jolloin sen osaamista, toimi esikuvana ja tarjosi asianpaikalliset erityispiirteet astuvat mukaan kutuntijuutta. Kylän omaehtoisella maankäytön vaan. Ohjeiston esimerkkikuvat antavat pesuunnittelulla ja erityisellä kaavaan sidottavalla rusmalleja 1800-luvun loppupuolen esikuvien rakentamistapaohjeistuksella luotiin Kitinojalmukaisina, mutta lähiympäristö tarjoaa runsain le vaihtoehtoisen asumisen paikka valtavirrasta määrin vihjeitä pohjalaisen talon monimuotoipoikkeavin ratkaisuin. suudesta. Pohjalaistalo ei ole yhden kaavan mukainen, vaan siitä on runsaasti variaatioita. Kitinojan perinnekylässä aidosti pohjalaismalliset uudisrakennukset tekevät paluun maiJos lähdettäisiin tekemään kompromissesemaan. Kylään on luotu 12 tonttia perinneraja, alueesta ei tulisi perinnerakentamisen alue, kentajille, jotka voivat paitsi siirtää sinne vanvaan se lähestyisi tavanomaista rakentamista. hoja rakennuksia muualta, myös rakentaa uusia Siksi Kitinojan perinnekylän rakentamissäänvanhan esikuvan mukaan. Uudisrakentamista nöt ovat samat sekä vanhoille hirsikehikoille etvarten on luotu erityinen, 48-sivuinen rakentä uudisrakentamiselle. Esimerkiksi: nustapaohje yhteistyössä Arkkitehtitoimisto Gunilla Lång-Kivilinna Oy:n kanssa. • runkoon massiivinen, päästä kapeneva hirsi sekä mielellään ulkoseinän rimalauVanhan rakennuksen siirtäminen on aina doitus harkintaa vaativa asia. Ympäristö, josta raken62


• betonia anturaan ja taakse, kivijalka lohkokivestä lähelle seinän ulkopintaa • perinteiset mittasuhteet ja aukotus • luonnonmukaiset eristeet ja materiaalit • saumapeltikate, kolmiorimahuopa • ruutujakoiset puuikkunat lähelle seinän ulkopintaa • perinnevärit ja perinnemaalit • puolitoista- tai kaksifooninkisena (-kerroksisena) • ei esim. lamellihirttä, muovipinnoitettuja paneeleita tai profiilipeltejä, akrylaattimaaleja, alumiini-ikkunoita, irtoristikoita, elintasosiipiä, autokatoksia, korkealle nostettuja terassirakennelmia tms.

totallin, verstaan ja muita työtiloja, lämpökeskuksen, varastoja, vierasmajoitustilaa yms. Saunan rakentamista suositellaan sisätilojen sijasta pihapiiriin. Koska tontit ovat sopivan suuria,­ 4 000–5 400 neliömetriä, tilaa jää muun muassa hyötypuutarhoille ja eläinten – esimerkiksi hevosten – pitämiselle. Lämmitysmuodoksi suositellaan uusiutuvia energiamuotoja. Kitinojan perinnetontit on tarkoitettu maaseutuasumisesta kiinnostuneille edelläkävijöille, jotka etsivät aitoutta, kauneutta ja kestävyyttä, kierrätettävyyttä, hengittäviä ja terveellisiä materiaaleja, pitkäikäisiä ja luonnonmukaisia ratkaisuja, mahdollisuutta kotitarveviljelyyn, paikallisuutta, juuria ja sukupolvien jatkumoa ym. sellaisia arvoja, joita on vaikea löytää nykypäivän rakentamisen valtakulttuurista. Ne ovat vaihtoehto niille, jotka haluavat rakentaa oman kotonsa vanhan, aikaa kestävän mallin mukaan. Investointi säilyttää arvonsa, kun myös naapuri rakentaa samalla tavalla ja koko ympäristö pysyy jatkossakin perinteisenä.

Perinteinen talo voi sisäpuoleltaan olla kaikki nykyajan mukavuusvaatimukset täyttävä, viihtyisä koti. Päärakennuksen lisäksi tontille on tehtävä vähintään kaksi muuta rakennusta pihapiirin muodostamiseksi. Perinteisten ulkorakennusten käyttötarkoitus voi olla moderni. Ulkorakennuksiin voi sijoittaa esimerkiksi au-

Kitinojan Kyläseura ry:n jäseniä katselemassa havainnekuvia. Kuva: Maaseutuverkosto, Jarkko Laaksonen.

63


rinnekylästä, vaan myös osaamisen uudesta kertymisestä, sen säilymisestä ja jakamisesta myös jatkossa.

Esteettis-ekologisen kulttuurirakentamisen malli Kitinojan pohjalaistaloperintöön perustuva prosessi on tuonut paljon myönteistä huomiota pohjalaiselle talolle. ”Koto eteläpohjalaiseen kulttuurimaisemaan” -projekti palkittiin maaseutuverkoston valtakunnallisessa ”Parhaat käytännöt 2012” -kilpailussa finalistina kunniakirjalla. Projektilla oli niin ikään oma merkityksensä Kitinojan valinnalle vuoden 2012 valtakunnalliseksi kyläksi. Prosessi on synnyttänyt myös uusia toimenpiteitä: vanhan Vaasan läänin alueelle on perustettu kaksikielinen Pohjalainen Rakennusperintö ry, joka kokoaa yhteen rakennusperinteen toimijoita alueella. Seinäjoen Asuntomessuilla vuonna 2016 yhtenä teemana ovat pohjalainen kirvesmiestaito ja pohjalainen talo. Talonpoikaiskulttuurisäätiön ”Kylä 2020” -hanke tutkii mm. mahdollisuuksia toteuttaa paikallisen perinteisen rakentamistavan jatkamista muualla Suomessa. ”Koto eteläpohjalaiseen kulttuurimaisemaan” -hankkeen tutustumiskäynnistä Ruotsin Hälsinglandiin syntyi Helsingin yliopiston Ruralia-insituutin ja Seinäjoen Ammattikorkeakoulun ”Potra Pohjalaistaloverkosto” -hanke, joka tähtää sekä tutkimukseen että uusiin kehittämistoimenpiteisiin pohjalaistaloon liittyen. Kitinoja on mukana tässä verkostossa.

Kitinojalla luodaan valtakunnan mittakaavassa ainutlaatuista esteettis-ekologisen kulttuurirakentamisen mallia. Perinnekylän rakentamistapaohjeet ovat internetissä vapaasti tulostettavissa. Ensimmäinen niitä hyödyntänyt rakennus ehtikin nousta Laihialle ja toinen Alajärvelle. Paikallisen rakentamistavan jatkaminen sisältää kuitenkin myös moraalisen näkökulman: olisiko pohjalaistalo oikeassa paikassa keskellä Vantaata tai vaikka Kuusamossa? Kullakin maakunnalla on oma rakennushistoriansa, josta ammentamalla on mahdollista palauttaa jo kadonnutta paikallista omaleimaisuutta eri puolilla maata.

Lisäksi perinnekyläprosessin myötä Kitinojalle tulee keskittymään runsaasti kokemusperäistä osaamista vanhojen pohjalaistalojen oikeasta kunnostamisesta ja siirtämisestä sekä perinteisen rakennustavan jatkamisesta uudisrakentamisella. Tieto tulee olemaan tarpeen etenkin, kun Suomen ainoa korkeakoulutasoinen rakennuskonservoinnin koulutusohjelma lopetetaan Seinäjoelta vuonna 2016. Kyse ei ole enää pelkästään Kitinojan pe64


Lähteet: Korpimäki, Ulla & Zimmerbauer, Kaj (2005), Uusia asukkaita?: Asukasmarkkinoinnin mahdollisuudet ja kehittämisen kohteet Etelä-Pohjanmaalla. Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti: Seinäjoki. Hienonen, Kati (2011), Maaseutu tulevaisuuden merkitysyhteiskunnassa. Trendianalyysi. Sitran selvityksiä 52: Helsinki. Internet-linkit 28.4.2014: https://www.dropbox.com/s/zrx7ar7hjtjta1p/ Kitinoja%20julkaisuLOW.pdf http://www.youtube.com/watch?v=_TjA34KPWy0 www.koskenrannalta.blogspot.com www.valokaista.fi

Koto Kitinojan havainnekuva.

65


Hyvinkäänkylän Työväentalo, Hyvinkää.

Klemetskog Ungdomsförening Solbacken, Tuusula.

66


SEURANTALOJEN VALOT JA VARJOT Leni Pakkala

rakennustutkija, arkkitehti. Paljasjalkainen helsinkiläinen. Kuvat

Tuomas Uusheimo

A

valokuvaaja, arkkitehti Minulle kotiseutu on muistoni lähdöistä sekä paluista: Hyvinkäälle, Helsinkiin tai Shanghaihin.

atteelliset yhdistykset ovat rakentaneet Suomeen 1880-luvulta lähtien tuhansia seurantaloja. Nuorisoseurat, työväenyhdistykset, raittiusseurat, vapaapalokunnat, maamiesseurat, urheiluseurat, suojeluskunnat, marttayhdistykset ja kotiseutuyhdistykset ovat yhteisvoimin rakentaneet kodin toiminnalleen. Seurantalojen vaiheet liittyvät ainutlaatuisella tavalla koko maan ja kunkin paikkakunnan historiaan. Seurantaloja on jäljellä arviolta noin 2 500. Paitsi että talot palvelevat tänä päivänä monipuolisen toiminnan tyyssijana, ne kantavat mukanaan elettyä elämää ja kertovat tarinaansa koko olemuksellaan ”seiniin kirjoitettuna”.

Kotiseutuliitossa on hoidettu kolmenkymmenen vuoden ajan seurantalojen korjausavustuksia sekä niihin liittyvää neuvontaa ja tutkimusta. Valtionavustusta on saanut noin 1 900 seurantaloa. Osana seurantalotyötä liittoon on kertynyt noin 30 000 valokuvaa taloista. Niitä ollaan parhaillaan kokoamassa ja digitoimassa kuva-arkistoksi, joka voisi palvella kaikkia taloista kiinnostuneita, myös tutkijoita. Tähän projektiin liittyen liitossa aloitettiin yhteistyö valokuvaaja/arkkitehti Tuomas Uusheimon kanssa ja vuonna 2013 häneltä tilattiin kuuden seurantalon valokuvaustyö. Tarkoitus oli saada julkaisukelpoisia kuvia ja dokumentoida taloja laajemminkin rakennuksina, ei niinkään toiminnan kannalta. 67


Hyvinkäänkylän Työväentalo, Hyvinkää.

68


Veitsiluodon Työväentalo, Kemi.

69


Uusheimo on yksi maamme harvoista arkkitehtuurivalokuvaajista ja on kuvannut suuren osan suomalaisen nykyarkkitehtuurin merkkiteoksista arkkitehtitoimistoille ja -julkaisuihin.

josta hän otti ensimmäiset seurantalokuvansa. Hyvinkäänkylän työväentalo oli ollut itse asiassa hänelle tuttu paikka jo lapsuudesta, sillä hän oli kulkenut sen ohi kouluun ensimmäisestä luokasta lähtien.

Valokuvaajana sekä arkkitehtina Uusheimo on kertonut olevansa kiinnostunut rakennetusta ympäristöstä, sen suhteesta ympäröivään kulttuuriin sekä niissä tapahtuvien muutosten synnyttämistä tarinoista ja niiden keskinäisistä ristiriidoista. Hän on todennut, että suomalai-

Uusheimo näkee valokuvissaan laajemmat viitekehykset, ei vain yksittäisiä kuvia. Vaikka valokuvalla on dokumentaarinen tehtävä, hän haluaa että kuvalla on muitakin merkityksiä kuin olemassa olevan tallentaminen.

Oulaisten nuorisoseurantalo Soihtula.

set seurantalot lähimiljöineen sekä niihin liitHänestä arkkitehtuurikuvissakin pitää oltyvä kansalaistoiminta, muutokset, ristiriidat la tasoja, konteksteja, joihin kuvan voi liitja aikakerrostumat tarjoavat erinomaisen nä- tää. Historiallinen konteksti näyttää miten kökulman näiden ilmiöiden tutkimiseen. talot ovat eläneet. Niitä käyttäneet yhteisöt ovat muuttaneet muotoaan, niiden rakentajiUusheimo löysi tiensä seurantalojen pariin en aatteetkin ovat saattaneet kuolla ja rakennähtyään ruotsalaisen kollegansa ottamia kuvia tamisen tekniikka muuttunut. Toinen taso on sikäläisistä Folkets hus -taloista. Samoihin ai- rakennuksen liittyminen ympäristöön ja maisekoihin eteen tuli Hyvinkäänkylän työväentalo, maan. Se korostuu erityisesti uusissa rakennuk70


Veitsiluodon Työväentalo, Kemi.

Hailuodon Nuorisoseurantalo.

sissa, joissa historiallista tasoa ei vielä juurikaan ole. Kolmas taso on toiminnallinen ympäristö ja tässä ihminen on eräs kerronnallinen väline, joskaan ei itsetarkoitus.

paitsi taloja arvostava arkkitehtuurinäkemys, myös rosoisten elämän jälkien tallentaminen. Lukija ja katsoja voi tehdä omat päätelmänsä Uusheimon seurantalokuvista kootusta kimarasta.

Uusheimon kuvissa seurantalojen kanssa työskennellyttä rakennustutkijaa ilahduttaa 71


Hailuodon Nuorisoseurantalo.

72


Veitsiluodon Työväentalo, Kemi.

73


Oulaisten nuorisoseurantalo Soihtula.

74


75


Veitsiluodon Työväentalo, Kemi.

76


Oulaisten nuorisoseurantalo Soihtula.

Hyvinkäänkylän Työväentalo, Hyvinkää.

77


Punainen hirsisauna on maaseudulla perinteinen piharakennus. Kuvan punainen sauna sijaitsee Hartolassa 1940-luvulla valmistuneen maatilan pihapiiriss채. Kuva: Liisa Lohtander.

78


POEETTINEN POLKU SAUNAAN Laura Puromies, FM on valmistunut folkloristiikan oppiaineesta Helsingin yliopistosta ja kirjoittaa sauna-aiheista väitöskirjaa maisemantutkimuksen oppiaineeseen Turun yliopiston Porin yksikössä.

S

auna on osa suomalaista maisemaa. Perinteisesti se on osa kodin pihapiirin maisemaa. Sauna on sijainnut rajalla; metsän reunassa ja niityn laidalla ja myöhemmin rannalla kesämökkikulttuurin yleistyttyä ja saunan roolin muututtua monitoimisesta talousrakennuksesta virkistäytymis- ja pesupaikaksi. Saunan maisema on saunan ympäristöä ja luontoa saunan sisällä. Luonnonmaiseman lisäksi saunan maisema voi olla osa kaupunkia. Se voi olla yleisen saunan piha, vilvoittelupenkki tai hissimatka kerrostalon kellarissa sijaitsevaan taloyhtiön saunaan. Konkreettisen fyysisen tilan ja paikan lisäksi saunan maisema on myös mielenmaisemaa. Se on kuva, joka voi piirtyä ajatusten verkkokalvolle luomien umpeuduttua ja löylyn sihahtaessa kiukaalle. Saunan maisema asuu myös muistoissa ja välittää menneisyydestä kumpuavia historiallisia ja kulttuurillisia arvoja. Saunan maisemana voidaan myös pitää saunan sisällä olevia luonnonelementtejä, jotka ovat kulttuurillisesti latautuneita. Näitä ovat mm. vesi, kivi, höyry, tuli ja puu.

Maisema mielletään usein katseltavaksi, joksikin visuaaliseksi ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksessa syntyneeksi osaksi maantieteellistä maata. Katsomisen lisäksi maisemaa eletään ja arvotetaan. Maiseman yhtenä perustana on pidetty ympäristön kuvallista esittämistä ja sen historia Suomessa on suhteellisen nuorta. Maisemakuvaus irrottaa maiseman muista kokemistavoista ja aisteista ja jähmettää sen ympäristöstä irrotetuksi kuvaksi. (Häyrynen 2011, 25) Maiseman kokemista välitetään kuitenkin myös verbaalisesti. Pohdin seuraavassa, miten saunamaisemaa välitetään runollisessa aineistossa ja millaisia aisteja ja tunteita saunan maisemaan liitetään. Kimmokkeeni kulkea tällaista saunapolkua on saanut alkunsa kahdesta havainnosta: saunasta kerätty muistitietoaineisto on hyvin poeettista ja maisemaa on perinteisesti esitetty paljon runoissa ja lauluissa. Saunapolulla tarkoitukseni on lukea runoista aistittua maisemaa ja verrata sen esitystä kansallisempaan laulettuun maisemakuvaan. 79


Liisa Lohtander

seman elementtejä ei vain luetella lakonisesti vaan niitä arvotetaan runsassanaisesti. LauluKansallista isänmaan maisemaa on esitetty jen maisema on suloinen, armas, kaunis, raueri muodoissa jo ennen itsenäisyyden aikaa. haisa, vilpas, kurja, jylhä, synkeä, hyinen, ylväs Mielikuva isänmaasta ja kansallisuudesta ni- ja ihana. menomaan maisemana on syntynyt jo MaamMaakuntalaulut välittävät moniaistista maime-laulun myötä. (Ilmonen 1997, 23) Isänsemaa. Koskien kuohua kuullaan, järven aallot maahan ja kansallisuuteen on tuolloin liimattu kuuluvaksi järvet, sinitaivaat ja kukkulat. Paik- loiskuavat korvissa, mutta ne myös nähdään, kakuntakohtaisesti kansallista maisemaa esi- ikihongat humajavat niin ikään silmille ja kortetään viidessätoista maakuntalaulussa, joiden ville. Maakuntalaulujen maisema on usein laasäveltämisen ja sanoittamisen kulta-aikaa oli ja ja panoramamainen ja näin ollen näköaistin varassa koettu – aihioita on silmänkantamatto1800- ja 1900-lukujen vaihde. miin. Näön lisäksi lauluissa kuullaan paljon esiMaakuntalaulut rakentavat arvomaailmaa ja merkiksi jymyä jylhän hongiston ja laulua lahtien identiteettiä ja ne luovat suhdetta maisemaan. päiden. Muilla aisteilla koettu ja esitetty maise(Similä 2007, 42) Maakuntalauluissa ideaalia ma on maakuntalauluissa harvinaisempi. Lauhmaakunnasta luodaan paljon siihen liittyvän kea tuuli voidaan tuntea samoin halla hyinen ja maiseman avulla. Lauluissa lauletaan tärkeistä jotain voidaan maistaakin, näistä esimerkkeinä ja symbolisiksi koetuista maiseman elementeis- marjaisat kankaat ja rauhan leipä. Mutta laulujen välittämä maisema on täysin hajuton. tä ja lauluissa arvotetaan maisemaa. Isänmaasta kohti kotipihaa

Maakuntalaulut ovat voineet toimia esiMaisemaksi lauletaan maat, kosket, salot, kirmerkkinä runoillulle ja lauletulle maisemalle. jokansi, meret, virrat, lehdot, niityt, korvet, suot, vaarat, metsät ja taivaanranta. Maiseman arvot- Ne luovat kansallisen ja virallisen maisemakutamiselle annetaan lauluissa paljon ääntä. Mai- van, panoraaman, jonka sokkelikoista voi löy80


tää henkilökohtaisen saunapolun. Samoilen seuraavassa runoillun saunaan liittyvän maisemarepresentaation halki ja tarkastelen millaisia teemoja siitä nousee esille lähiluvun menetelmällä. Tuon esille sen, millaisena aistimellisena kokonaisuutena ja arvotettuna maisemana sauna ja sen ympäristö esittäytyvät teksteissä.

jen runsaus. Kansanperinnearkiston keruihin tulee aina jonkin verran runoja. Ehkä syynä on arkiston nimi. Vastaajat saattavat olettaa, että kansanrunousarkisto on kiinnostunut nimenomaan runoista. Sauna-aineisto on kuitenkin erityisen runollinen. Vastauksissa on yhteensä 86 runoa 56 vastaajalta. Vastaajista yli 10 prosenttia on käyttänyt vastauksessaan kokonaan tai osittain runomuotoa.

Runoiltu sauna

Saunarunojen maisema

Saunamaiseman kliseiseen kuvaan kuuluu polun päässä kyyröttävä harmaa mökki, piipusta kohoava savu, ilta-auringon kimmeltämä veden pinta. On kesä, useammin kuin talvi. Saunan talvimaisemaan kuuluu enemmän tuntoaistein koettuja asioita; kirpeä pakkanen, jäätyneet letinpäät, paljaita jalkoja viiltävä luminen polku, mutta myös visuaalista maisemaa; kirkas kuutamo, syvänsininen taivas, saunan ikkunalla keikkuva lyhty.

Valitsin kilpakeruun vastauksista viisitoista runoa lähilukuni kohteeksi. Ensin kaikki runot luettuani pystyin havaitsemaan jonkinlaisia yleispiirteitä runojen tyyleissä. Kalevalamittaa tavoittelevat eeppiset tai kronikkamuotoiset runot ovat suosittuja. Tämä pätee kansanrunousarkistoon saapuviin runomuotoisiin vastauksiin yleisemminkin. (Pöysä 2006, 234) Tällä tyylillä saunasta on aineistossa runoiltu esimerkiksi Näistä saunamaisemista kerrotaan Suoma- seuraavasti: laisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston järjestämässä perinteenkeruukilpailussa ”Inehmoinen itsellensä ”Suomalainen sauna terveyden lähteenä”. Keteki paikan parahisen, ruu järjestettiin vuonna 1992 ja sen lähes 474 ammoin jo aikojen alussa. vastaajaa kirjoittivat 3762 sivua muistojaan, käLöysi löylyt lahjaksensa, saattoi saunan sityksiään, arvojaan ja tietojaan saunasta. (SKS. seisomahan, SAUNA. Suomalainen sauna terveyden lähteepesupaikan pyhäköksi[…]” nä -perinteenkeruukilpailu. 1992.) Aineisto si(SKS, SAUNA 533) sältää paljon kansatieteellistä ja muistitiedollista kuvausta saunasta ja saunomisesta. KansanpaMuita saunarunoista esiinnousseita tyylipiirrannusteeman lisäksi saunasta kerrotaan osana teitä olivat tunnelmalliset maisemakuvaukset, arkielämää. Yhdeksi kerrontatyypiksi nousevat henkilökohtaisia muistoja sisältävät runot, jotelämäkertamuotoiset saunamuistelut. Toisena ka alkavat maisemallisella sijoittelulla sekä naimerkillepantavana kerronnallisena piirteenä vistiset runot, jotka sisältävät onomatopoeettison muistelukerronnan poeettisuus. Se ilmenee ta loruttelua ja riimittelyä: proosamuotoisessa kokemuskerronnassa ja vastauksissa, joiden kirjalliseksi muodoksi on valit”[…]Vaan kohtapa kuuluu sihinä ja säihke tu runo. Poeettinen tyyli tuntuu sopivan paikan ja äkäinen kiukaan kihahdus, omaksi tuntemisen ja siihen kuulumisen kokesukkela vastan läpsytys ja läiske musten kuvaukseen. (Knuuttila 2010, 33) Sauähke puhke ja puuskutus.[…]” naa ja saunomista muistellaan nostalgissävyi(SKS, SAUNA 1271) sesti, kerronta pysähtyy kuvailemaan saunaa ja sen maiseman aistimista. Kolmantena kerronMaisemansijoittelulla ja saunapaikan kuvainallisena piirteenä aineistosta nousevat runo- lulla alkavat runot kuvailevat saunarakennusta 81


ja sen ympäristöä ja monet luovat nostalgisen sepitteisten runojen lisäksi. Tyypillisimmillään tunnelman sijoittamalla kerronnan osaksi elet- runojen saunamaisema on kesään ja lapsuuteen liitetty hiljainen ilta koivikkohaassa savun tuptyä elämää ja muistoja: rutessa piipusta. ”Mä muistan saunan lapsuuden, Saunarunojen maiseman elementtejä ovat tuon tönön harmajan koivun katve, puronvarsi, tuomipuu, ranta, laiRannalla järven sinisen, katveessa pihlajan. neet ja talvisaikaan punatulkut pihlajassa. SauMurennein kattopärein ja seinin lahonnein, naa kuvaillaan vanhaksi ja mustuneeksi, harmanyt hyljättynä nököttää, hiljaisna yksikseen. jaksi tönöksi, saunapolkua tutuksi, osoitteenaan […]” (SKS, SAUNA 73) saunan tuikkuvalo, seinissään suuret honkahirret. Tyypillisimmillään aineiston saunarunot toi- Saunaa arvotetaan matalaksi majaksi, halvaksi vat mieleeni Kaarlo Sarkian runon Maisema, ja aidoksi nautinnoksi, sen lämpöä suloiseksi ja jossa kuvaillaan kesäillan hiljaista tunnelmaa saunatoimitusta pyhäksi vaikka maalliseksi. saunan lämmitessä. On ehtoo hämäräinen, ja saunat sauhuaa. Ruislintu yksinäinen vain jos”[…] Oli savusauna, laidassa koivikkolehdon. sain narahtaa.” (Sarkia, Kaarlo: ”Maisema”, koHarmain hirsiseinin, savusta mustunein. koelmassa Kahlittu, 1929) Jos tämä SarkianIkkunasta pieni katsoi muistojen yöhön, siinä kin esittämä saunamaisema on eräänlainen se uinui, menneitä muistellen, polkua pihan… meemi, saunarunoissa on toinenkin meemi; kansakoulun laulutunneilta monelle päähän Iltaisin luoksesi riensin, jäsenin raukein. iskostunut laulu Saunavihdat: ”Lapsoset ketteSyliisi mustaan tuoksuhun koivuvihtain, rät kotihaasta koivusta oksat taittaa…”. (Konttoivioretken ihana, iltaisin luoksesi tein. […]” tinen 1938) Tätä moni vastaaja siteeraa oma(SKS, SAUNA 696) Kaupungeissa yleisiä saunoja oli runsaasti vielä 1950-luvulla, jolloin sellainen rakennettiin myös Helsingin Maunulaan. Nykyään saunatoiminta Maunulassa on loppunut, mutta Viljo Revellin suunnittelema rakennus kuuluu nykyään Helsingin tunnetuimpiin asukastaloihin. Kuva: Liisa Lohtander

82


Runojen saunamaisema ei liity pelkästään ovat mieluisat lapsuuden kuvat, vihan viilenemimaaseutuun. Myös kaupungin sauna on saa- nen, arkisten huolien sulaminen, lohdutus, sallinut poeettisen esityksensä: mus uupumiseen, herttaisuus, hauskuus, rauha, sielun sininen hetki. ”Onpa kaupungin keskellä, Maisemaa ja tunteita esitetään myös metavarrella vilkkahan väylän, forien avulla tai personoimalla saunaa ja sen talo korkea, tanakka, maisemaa. Saunatönö nököttää hiljaisna yksikiso kivinen kolossi. seen kuin ihminen, kiukaan lämpö on armoton Talossa kuusi kerrosta, henki hirviön, saunoessa ollaan sylissä savuisen alin kerros maan alla. saunan, kupehella kuuman uunin, hiki virtaa Alimmassa – arvasitko – kuin kevätpuronen. Metaforien käyttäminen on siellä on suloinen sauna kaksisuuntaista: saunarakennusta ja sen maisekylpypaikka kelvollinen. maa metaforisoidaan ihmiskehon kautta ja ih(SKS. SAUNA, 2150) miskehoa taas maiseman ja luonnon metaforien Saunan maiseman kuvailussa nousee esille kautta: useita aisteja. Runoissa kuullaan lintujen laulua, veden loisketta ja aistitaan hiljaisuutta sekä ”[…]odotan hikeä kehollein, saunan sisällä vuotavan kiulun ääntä, kiukaan kohtahan sitä jo tuleekin sihahdusta, vastojen läiskettä. Saunamaisemassa se virtaa kuin kevätpuronen nähdään harmaa tönö polun päässä, savukiehkuminun uurteita kehoa pitkin.” ra taivaalla, koivikkolehto saunan takana. Po(SKS. SAUNA, 1049) lulla tunnetaan pehmeä sammal tai kirpeä pakkanen avojaloin lumessa kulkien ja itse saunara- Aistittu maisema kennukseen päästyä tuntoaisti korostuu kerronnassa; savu kirvelee silmissä, lämpö hyväilee ihoa. Maakuntalaulut katsovat maisemaa kauempaa Saunan maisema myös tuoksuu. Se tuoksuu ke- ja esittelevät sitä kansallisena representaationa, säillalta ja koivulta. eräänlaisena jalustalle nostettuna tai hyväksynnän raameihin kehystettynä kuvana, jossa laaksot ja lahdet soivat harmonisena sointuna ”[…] Joku heittää löylyvettä kiukaalle Kivi karjaisten halkeaa kuin vihainen karhu ja symboloivat yhteistä ympäristöä. Maiseman runollisessa esittämisessä maakuntalauluissa ja Lapsi ymmärtää olla hiljaa saunarunoissa on kuitenkin yhteneväisyyksiä, vaikka nämä tekstit ovat lähtökohtaisesti hyvin Jälkilöylyissä hiljaista erilaiset; toiset ovat ammattimaisesti tehtyjä Vuotavan kiulun ääni teoksia ja toiset taas enemmän tai vähemmän Vesitipat noppasee säännöllisin välein. pöytälaatikkokirjailijoiden henkilökohtaisemKuin saunan tiimalasi[…] pia kirjoituksia. Maakuntalaulut luovat suuren kuvan maisemasta, jonka yksityiskohdiksi Talvisaunasta paljain jaloin saunarunojen maisemat solahtavat. Vaarojen ja Lumituisku oli tasoittanut polun silmänkantamattomiin ulottuvien lahtien takaNopeasti punoittavin varpain […] na savuavat harmaat saunamökit, joihin kapea (SKS, SAUNA 1068) sammalpolku johdattaa. Saunarunoista on luettavissa saunan moniaistinen maisema ja ne artikuloivat myös sauRunojen ja laulujen välittämissä aisteissa on naan ja sen maisemaan liitettyjä tunteita, joita jonkin verran eroja. Julkisemmat laulut esittä83


Sauna Päijänteen rannalla. Kuva: Johanna Hakanen.

vät maisemaa pääasiassa näköaistin välityksellä, tosin kuuloaistikin on melko hyvin edustettuna. Tämä voi myös johtua itse teoksen aistimellisesta kontekstista. Lauluihin eksyy paljon kuulemiseen ja musiikkiin liittyviä metaforisellakin tasolla esitettyjä aisteja; kosket kuohuvat lauluina, salot huokuvat säveleitä, korvet kuiskivat.

tunteita. Saunan maisema on osa kansallislaulujen maisemaa ja molemmat paljastuvat näissäkin lähteissä suurelta osin stereotyyppisiksi kansallisiksi representaatioiksi maisemasta.

Olipa maisema sitten kansallinen, maakunnallinen, oman kotiseudun, suvun, perheen, omien muistojen ja oman pihapiirin maisema, kuuluvat siihen kaikki aistit. Nämä aistit ovat Saunarunojen läheisestä ja henkilökohtai- läsnä myös maiseman kirjallisissa esityksissä. sesta maisemasuhteesta kertovat kuulemisen ja Vaarojen takaa nousee räppänästä savu, joka näkemisen lisäksi esitetyt aistit, joita ovat tun- lähempää myös tuoksuu. to- ja hajuaisti. Näköaisti jää kaikista aisteista vähäisemmälle käytölle runojen esitellessä sau- Lähteet nan maisemaa. Jopa saunalle vievä polku tunnetaan pikemminkin kuin nähdään. Itse sau- Painamattomat arkistolähteet SKS. SAUNA. Suomalainen sauna terveydenlähteenä nassa ja sen hämyssä näköaisti luonnollisestikin -perinteenkeruukilpailu. 1992. on alisteinen hajuille, tuntemuksille ja äänille – tai niiden poissaololle. Kirjallisuus Häyrynen, Maunu 2011: Miten Suomi maisemoitui. Teoksessa Tunne maisema. Toimittaneet Seija Hänninen, Pauline von Bonsdorff, Virpi Kaukio. Maahenki, Helsinki. Ilmonen, Mervi 1997: Suomalaisuuden maisemat. Teoksessa Maiseman arvo[s]tus. Toimittaneet Maunu Häyrynen ja Olli Immonen. Kansainvälisen soveltavan estetiikan instituutin raportteja nro 1, Lahti.

Tämä kuriositeettinen samoilu kahden tekstiaineiston välittämän maiseman matkassa on paljastanut kirjallisesti esitetystä maisemasta suuria näköaloja ja niityn laidan harmaan mökin savuisen lämpimän piilopaikan. Teksteistä on luettavissa maisemaan ja siihen kuuluvaan saunarakennukseen liittyviä aistikokemuksia ja 84


Pöysä, Jyrki 2006: Kilpakirjoitukset muistitietotutkimuksessa. Teoksessa Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Toimittaneet Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo ja Ulla-Maija Peltonen. SKS, Helsinki. Sarkia, Kaarlo 1929: Maisema. Runo julkaistu kokoelmassa Kahlittu. WSOY, Helsinki. Similä, Markus 2007: Suomen laulut ja niiden tekijät. Gummerus, Helsinki.

Johanna Hakanen

Knuuttila, Seppo 2010: Tutkimusaineistojen muodostaminen. Teoksessa Vaeltavat metodit. Toimittaneet Jyrki Pöysä, Helmi Järviluoma ja Sinikka Vakimo. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura. Joensuu. Konttinen, Maija 1938: Saunavihdat. Julkaistu ensimmäisen kerran runokokoelmassa Koulutiellä. Julkaistu myös esim. teoksessa Koulun laulukirja. Toimittanut Lauri Parviainen. WSOY, Helsinki, 1945.

85


1900-luvun alussa Helsingin pitäjän Kirkonkylän ympäristö oli täyttä maaseutua. Peltojen takana keskellä kuvaa häämöttää keskiaikainen kivikirkko. Kuva on otettu lännestä, Veromiehenkylästä. Kuva: B. Enroth 1915, Vantaan kaupunginmuseo.

86


TUTKIMUSKOHTEENA PÄÄKAUPUNKISEUDUN VANHA KESKUS Riina Koivisto, FM, Alavus ja Vantaa. Karoliina Junno-Huikari, FM, Pulkkila ja Vantaa. Andreas Koivisto, FM, Vantaa.

V

ilkkaiden liikennevirtojen vierellä, Kehä III:n ja Tuusulanväylän kainalossa on säilynyt pala Helsingin ja Vantaan varhaista historiaa. Seudun vanha keskus, Helsingin pitäjän kirkonkylä, kätkee punamullattujen hirsien ja kivikirkon seinien suojiin tarinoita satojen vuosien ajalta. Vantaan kaupunginmuseon Kirkonkylä-projektissa tutkitaan kylää monitieteellisesti sen asukkaiden toivomuksia kuunnellen. Tässä artikkelissa kuvaamme itse projektia sekä kerromme projektin ensimmäisistä tuloksista.

kylä, tuttavallisemmin Kirkonkylä. Kylä sijaitsee nykyisellä Vantaalla. Vauras kylä oli satoja vuosia sitten kirkkonsa myötä seudun asukkaiden tuntema keskus. Messua saapuivat kuulemaan niin Tölöbyn, Kottbyn kuin Sottungsbyn asukkaat. Helsingin kaupunki perustettiin vuonna 1550 pitäjään kuuluneen Koskelan kylän maille. Helsingin kasvaessa pitäjästä maalaiskunnaksi muuttuneen kunnan maaomaisuus kutistui. Kirkonkylä säilyi tärkeänä kokoontumispaikkana ja keskuksena 1800-luvun loppuun saakka. Rautatien valmistuminen pitäjän itäosiin teki Kirkonkylästä syrjäisen, ja vuonna 1897 Helsingin maalaiskunnan hallinnollinen keskus siirrettiin Malmille. Kylä jatkoi kuitenkin elämäänsä kirkollisena keskuksena ja talonpoikien asuinpaikkana. (Litzen & Vuori 1997, 49.)

Ruotsista tulleet uudisasukkaat perustivat pääkaupunkiseudun alueelle useita kyliä 1200ja 1300-luvuilla. Vesiväylien ja maareittien risteyskohtaan, viljavalle tasangolle kohosivat tapuli ja kirkko. Niiden vierelle levittäytyi maata viljelevien talonpoikien kylä. Tämä kylä sai nimekseen Kyrkoby eli Helsingin pitäjän kirkon87


1900-luvulla pääkaupunkiseudun kasvu ja rakennuspaine ulottuivat rajuin seurauksin kylän maille. Suurimmat muutokset koettiin 1950–1970-luvuilla. Silloin kyläläisten metsiin nousi Helsinki-Vantaan lentokenttä ja maille rakennettiin Kehä III ja Tuusulantie. Muutoksista huolimatta kylän ydinalue on säilynyt. 1700–1800-lukujen asuintalot, kirkolliset rakennukset, vanha koulu, mylly ja lainamakasiinit muodostavat ainutlaatuisen miljöön keskelle pääkaupunkiseudun sykettä.

istoriallisia sekä kansatieteellisiä tutkimuksia. Projektin lopputuotteena syntyy Kirkonkylän historiasta kertova teos sekä kylää esittelevä lastenkirja. Kirjat ilmestyvät suomeksi ja ruotsiksi. Aineistoista kootaan myös verkkonäyttely. Tutkimushankkeeseen sisällytettiin arkeologiset tutkimukset, jotta tutkittava ajankohta voitiin ulottaa kylän syntyvaiheisiin, keskiajalle. Arkeologian avulla haluttiin selvittää kylän asutuksen ja maankäytön historiaa, sillä niistä ei ole juurikaan tietoja historiallisissa lähteissä. Kahtena kesänä kaivettiin pappilan puiston ympäristössä, keskiaikaisen kirkon lähettyvillä.

Uudenlaista kylätutkimusta

Kaupungistuneessa Suomessa kansatieteilijöiden kiinnostuksen kohteet ovat suuntautuneet Osana Vantaan vanhojen rakennusten inmaaseudusta kaupunkiin ja nykyajan ilmiöiden ventointia (VAARI) kylässä tehtiin rakentutkimukseen. Ennen niin tavalliset maaseudun nusinventointi. Siinä tutkittiin kaikki ennen kylätutkimukset ovat tänä päivänä harvinaisia. 1930-lukua rakennetut talot. Inventoinnissa tarkasteltiin rakennusten historiaa, tehtyjä korKirkonkylän tutkimushanke on monitietei- jauksia ja säilyneisyyttä. Rakennukset ajoitetnen ja kyläläisiä osallistava hanke. Kylässä on tiin entistä tarkemmin ja arvotettiin uudelleen. tehty muun muassa arkeologisia, rakennush- (VAARI-inventointi, Vantaan kaupunginmu-

Kevätaurinko kuivattaa pyykkiä Nygrannasin tilan pihalla keväällä 1934. Kuvassa vas. Maria Lohtander, talon emäntä Amanda Winberg (o.s. Lohtander), Birgit Henriksson (o.s. Winberg) ja vaunuissa Birgitta Henriksson (myöh. Ilves-Smeds). Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

88


Pyhälle Laurille pyhitetty kirkko on rakennettu noin vuonna 1455. Kirkko ja tapuli ovat pääkaupunkiseudun vanhimmat rakennukset. Kirkko paloi pahoin vuonna 1893, mutta rakennettiin heti uudelleen. Kuva: Riina Koivisto, Vantaan kaupunginmuseo.

seo.) Kirkonkyläprojektin yhteydessä pääraken- län taloista pienoismalleja ja taltioineet leikkinusten inventointi pystyttiin ulottamaan myös muistoja. Helsinge gymnasiumin oppilaat ovat yhdessä biologian opettajansa kanssa tutustusisätiloihin. neet kylään kasvikartoittajina. Koululaiset ovat Kylän lähihistoriaa on selvitetty haastatte- vierailleet arkeologisilla kaivauksilla ja tutkijat lemalla lähes 50 entistä tai nykyistä kyläläis- kouluissa kertomassa projektista sekä alueen tä. Kirkonkylän tutkimusta helpottaa se, että historiasta. kylää on tutkittu moneen otteeseen aiemminkin (mm. Nikander 1975 (1916); Talve 1972; Arkeologisissa kaivauksissa löydettiin Lönnqvist 1975 ja 1994). Nyt tutkimuksessa keskiaikainen pappila nostetaan esiin aiemmin vähemmän tutkittuja asioita, kuten kylässä tapahtuneet muutokset Kirkonkylän halkaisee suunnilleen pohjois-etesekä naisten ja lasten arkielämä, ruokatalous, lä-suuntaisesti vanha Helsingin ja Hämeenlinpuutarhat ja leikit. Käsiteltävä ajanjakso ulot- nan välinen maantie. Kylän vanhimmasta kartuu pääasiassa 1930-luvulta nykyaikaan. tasta käy ilmi, että vuonna 1699 kylän maatilat sijaitsivat tien länsipuolella, kun taas tien itäpuoli oli varattu kirkolle ja pappilalle. Vantaan Koko kylän yhteinen projekti keskiajasta kirjoittanut historioitsija Tapio SalProjektin kuluessa on pidetty tärkeänä hank- minen olettaa, että kylässä on ollut maallinen keen etenemisestä tiedottamista. Siinä on tär- ja kirkollinen puoli jo keskiajalta lähtien (Salkeässä asemassa sosiaalinen media. Kirkonkylä- minen 2013, 529). Tehdyt arkeologiset tutkiläiset ovat avanneet ovensa tutkijoille ihailtavan mukset tukevat olettamusta. avoimesti. Kylän nuorisotalolla järjestettiin kuvien ja muun aineiston keruuilta. Useista saHelsingin pitäjän kirkonkylän Pyhän Laurin doista valokuvista valittiin skannattavat ja mu- kirkko mainitaan ensimmäisen kerran historialseon arkistoon taltioitavat kuvat. Kylän Mart- lisissa lähteissä vuonna 1401 (FMU 1145). Kytayhdistyksen kanssa on tehty yhteistyötä ja tal- län ja kirkon oletetaan olevan kuitenkin vantioitu ruokareseptejä. hempia, mutta tarkkaa kylän perustamisajankohtaa ei voida varmasti sanoa. Nykyinen kiviKylän koulut ovat myös osallistuneet tut- kirkko on rakennettu 1400-luvun puolivälissä, kimuksen tekoon. Ruotsinkielisen alakoulun, joten lähteessä mainittu kirkko on luultavasti Kyrkoby skolan, oppilaat ovat rakentaneet ky- varhaisempi puukirkko. 89


Kirkon ympärillä tehdyissä arkeologisissa tutkimuksissa on selvinnyt, että nykyistä kivikirkkoa ei ole rakennettu optimaalisesti parhaalle maaperälle. Näyttää siltä, että kirkon paikkaan on vaikuttanut jo kirkkoa aiemmin paikalla ollut rakennus tai rakennukset. (Koivisto & Väisänen 2012.) Kellotapuli onkin ajoitettu kirkkoa vanhemmaksi (Luoto 2008, 14).

Kaivauksilta tehtiin arkisesta uskomusmaailmasta kertova löytö. Yhden uunin perustussavikerrostumasta löytyi arkimagiasta kertova lehmänkallo. Sen on toivottu tuovan rakennukselle onnea, mutta myös pitävän tuholaiset poissa (vrt. Hukantaival 2011:50). Mielenkiintoista on se, että löytö on tehty lähes kirkollisesta kontekstista. Lehmänkallon kanssa samaan kategoriaan voidaan liittää kirkon viereisestä kellotapulista vuonna 2007 tehdyt luulöydöt, jotka olivat jäniksen käpälä, lepakon siipi ja sammakon reisiluu (ks. Luoto 2008, 16). Pakanallinen uskomusmaailma näyttää olleen osa arkipäivää kristillisyyden rinnalla vielä keskiajalla ja uuden ajan alussa.

Kirkolliseen kulttuurimaisemaan liittyy myös pappila. Kirkonkylän pappila löytyy maakirjoista 1540-luvulta lähtien, mutta luultavasti se on vielä vanhempi. Pappilan edustalla suoritetut kaivaukset (ks. Koivisto & Väisänen & Terävä 2014) toivat esiin aikaisemmin tuntemattomien rakennusten uuninperustuksia. Uunien ympäristöstä löytyneistä esineistä vanhimmat ajoittuvat 1300-luvulle. Iso osa esineistä on ominaisia ylemmälle säätyluokalle. Löydöt viittaavat siihen, että paikalla on sijainnut pappila pitkään, ehkä jo ensimmäisen kirkon perustamisesta lähtien.

Vuoden 2013 tutkimusten tarkoituksena oli paikantaa vanha pappila. Tutkimukset jatkuivat keväällä 2014, jolloin kaivauksia laajennettiin edellisenä vuonna löydettyjen vanhojen rakenteiden ympärille, mutta kaivaustulosten analysointi on vielä kesken.

Pappilan puiston arkeologisilta kaivauksilta löytyi pakanallisista uskomuksista kertova lehmänkallo. Kallo oli asetettu uunin perustussaveen ja sen toivottiin tuovan rakennukselle onnea. Kuva: Andreas Koivisto, Vantaan kaupunginmuseo.

90


Arkeologiset kaivaukset pappilan puistossa toukokuussa 2014. Taustalla vuonna 1897 palon jälkeen uudelleen rakennettu pappila. Rakennuksen arkkitehtinä toimi Theodor Höijer. Kuva: Andreas Koivisto, Vantaan kaupunginmuseo.

lällä pitkään vierasta. Nuoren perheen kodissa syötiin pääosin samaa ruokaa kuin lapsuudenkodissa. Tämän voi tulkita johtuvan pyrkimyksestä vahvistaa kulttuurista yhteenkuuluvuutta yhteisten ruokien ja ruokailutapojen avulla. Samalla luotiin rajoja muihin ryhmiin, esimerkiksi kaupunkilaisiin tai toisiin yhteiskuntaluokkiin. (Mäkelä & Palojoki & Sillanpää 2003, 38–39.)

Ruoka ja pihapiiri arjen tulkkeina

Haastatteluissa ruokaperinne on ollut tärkeässä osassa. Tutkimuksessa on havainnoitu ruokakulttuurin erityispiirteitä ja niiden muutoksia 1900-luvun alusta 1960-luvulle saakka. Kehityskaari perinteisestä maaseutuyhteisöstä teollistuneen yhteiskunnan osaksi on ruokapöydän ääreltä tarkasteltuna hyvin looginen. Katse Suurin osa ruoasta saatiin omalta pellolta ja ulottuu myös ikkunasta pihalle, puutarhaan ja karjasuojasta. Kaupasta ostettiin pitkään vain kasvimaalle. kahvia, suolaa, sokeria ja suolakalaa. Satoa keKirkonkylässä, kuten monessa muussakin rättiin myös metsästä. Nykyisen Helsinki-Vanperinteisessä maaseutuyhteisössä, on ollut mo- taan lentokentän paikalla sijaitsevista metsänipuolinen kotitalouden ekosysteemi. Ruo- palstoista saatiin paitsi rakennus- ja polttopuita kailutavat ja -säännöt ovat olleet selkeitä ja myös täydennystä ruokavarastoihin. Riista oli omavaraiselle taloudelle tyypillisiä (ks. Mäkelä hyvä lisä ruokapöydässä. 1990, 62; Fischler 1980, 941–945). KyläläisModernin teollistuneen yhteiskunnan keten muistot arkiruoasta viime vuosisadan alusta sekä seuraavan sukupolven muistot vuosisadan hittyessä tavat muuttuivat niin Kirkonkylässä puolenvälin jälkeiseltä ajalta ovat hyvin saman- kuin ympäröivässä yhteiskunnassa. Syöty ruoka kaltaisia. Nykypäivää leimaava uutuuksien ja alettiin kasvattaa muualla. Kuluttajalla oli varuokavalioiden runsaus ja vaihtelevuus oli ky- littavanaan suurempi tuotevalikoima. Samalla 91


kuitenkin teollisen maailman kulutus alkoi yhMonesta Kirkonkylän talosta tehtiin kuitentenäistyä ja erityisyys hävitä. (ks. Mäkelä 1990, kin vuosikymmenien ajan matkaa Helsingin toreille. Torikaupan myötä koristetarhat yleistyi62.) vät kylällä vähän kuin vahingossa. Kaupungin Kylässä 1950-luvulla alkanut murros nä- rouvat ostivat mielellään maljakkoihinsa syreekyi Kirkonkylän arjen yksityiskohdissa, ruoka- nikimppuja, syysleimuja ja daalioita. Niitä siis pöydässäkin. Esimerkiksi tapa hankkia leipä kannatti kasvattaa. muuttui. Leipä leivottiin kylällä pitkään itse. Saatiinhan vilja omasta pellosta ja kylän mylly 1900-luvun puolivälin lähestyessä talojen oli toiminnassa vielä 1960-luvulle saakka. Yh- pihat olivat hiljalleen alkaneet muuttaa muoteiskunnallisen murroksen, kylän maatalouden toaan. Hyötyviljely väheni varsinaisen maatahäviämisen ja naisten työssäkäynnin kodin ul- louden kutistuessa samaan aikaan. Kasvimaat kopuolella lisäännyttyä leipä alettiin ostaa kau- säilyivät pitkään mutta pienenivät vuosi vuopasta. Samalla Kirkonkylän monista tuvista delta. Yhä enemmän ostettiin kaupoista. Tarhävitettiin leivinuunit ja tilalle hankittiin säh- veviljelyn merkityksen vähentyessä koristeköhellat ja keskuslämmitys. Tämä koettiin ylel- puutarhat saivat enemmän tilaa. Kylän piholisyytenä ja edistysaskeleena. jen ilmeen muuttuminen peilasi ruokatalouden omavaraisuuden loppumisen ohella laajempaa Maalaistalojen pihat niin Kirkonkylässä yhteiskunnallista murrosta, jonka kylä joutui kuin muuallakin olivat pitkään paljaita ja ava- kohtaamaan. ria, hyötykäyttöön tarkoitettuja. Ravinnon turvaaminen ohitti kauneusarvot, eikä töiltä riittänyt aikaa koristepuutarhan hoitamiseen.

Mummolassa kesää viettäneet lapset saivat auttaa viljan korjuussa. Kuvassa vas. Kerstin Henriksson, Kurre Lund, Margareta Henriksson, tuntematon työmies sekä Birgitta Henriksson. Kuva on otettu 1940-luvun puolivälissä. Pellon päällä on nykyään Kehä III:n ramppi. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

92


Fritiof Winbergin puutarha Nygrannasin tilalla 1920- tai 1930-luvulta. Huolella hoidetussa puutarhassa oli myös kastelujärjestelmä. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

Kylän murros Kaikkialla Suomessa maaseutu ja ympäristön käyttö on muuttunut 1950-luvun jälkeen. Rakennuskanta ja tiet ovat muuttuneet sekä avarat näkymät pusikoituneet. Elinkeinomaaseudusta on tullut asuinmaaseutua. Kirkonkylän kehitys ei ole täysin verrattavissa muualla Suomen maaseudulla tapahtuneeseen kehitykseen, jossa maatilat ovat erikoistuneet suuriksi tehotuotantoyksiköiksi tai jääneet eläkeläisten asuintaloiksi. (vrt. Kirveennummi & Räsänen 2000, 15.) Maatalous on kadonnut Kirkonkylästä, mutta kylä on säilynyt haluttuna asuinpaikkana. Helsingin seudun kasvu on jatkuva nimittäjä kylässä tapahtuneille muutoksille.

Helsinki-Vantaan lentokenttä valmistui Kirkonkylän liepeille olympialaisten alla vuonna 1952. Kiitoratojen alle jäi monen kirkonkyläläisen koko metsäomaisuus. Kirkonkylän ohittavilla teillä liikennemäärät lisääntyivät jatkuvasti ja tarvittiin parempia yhteyksiä. 1960-luvun alussa alkoivat Tuusulantien laajentaminen ja Kehä III:n rakentaminen. Ennen niin rauhallisessa kylässä oltiin tilanteessa, jossa lentomelu vaivasi, kylän metsät olivat hävinneet, tiloja katosi teiden alle ja laitumet sekä viljeltävät pellot sijaitsivat sirpaleina suurten teiden takana. Kyläläisten vuosisataiset kulkureitit muuttuivat pakosta. Tuusulantien laajennus ja Kehä III:n rakentaminen 1960-luvulla tuhosivat kylän maatiloja. Backaksen tila jäi liikenteen puristukseen. Kuvan on ottanut kylällä asunut ja ilmailua harrastanut Kaj-Ingmar Winberg ennen vuotta 1964. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

93


Näkymä kylän keskustieltä, Kyläraitilta. Kyläraitti on osa Suurta rantatietä ja tunnetaan myös Kuninkaantienä. Punainen talo vasemmalla on Nygrannasin tilan päärakennus, yksi kylän vanhimmista taloista. Kuva: Riina Koivisto, Vantaan kaupunginmuseo.

ja ja sorakuljetukset toivat kyläläisille lisätuloja. Peltomaan arvo oli alkanut kohota ja maan myyminen teollisuudelle oli houkuttelevaa. Tyhjillään oleviin maatalousrakennuksiin löytyi vuokralaisiksi teollisuusyrityksiä. Moni kyläläinen ryhtyi yrittäjäksi. (Kirkonkylä-projektin haastattelut.)

Maitotiloilta yrittäjyyteen

1960-luvulla enää muutamalla tilalla yritettiin pitää kiinni maataloudesta. Lehmiä oli kuitenkin vaikea kuljettaa navettaan vilkasliikenteisten teiden yli ja jatkuvaksi riesaksi tuli aitausten hajottaminen. Kun karjalle piti kuljettaa laitumelle hanavettä, päätti viimeinenkin isäntä laitMuutosten tuoma voimattomuuden tunne taa lehmät myyntiin. Eläimet olivat kieltäytyneet juomasta joen vettä luultavasti siksi, että purkautui kyläläisissä muun muassa siten, että Tikkurilan teollisuuden päästöt ja lentokonei- he järjestivät nuorisoyhdistyksen tiloissa vanden myrkylliset pesuvedet valuivat vesistöön. hojen tavaroiden näyttelyn 1950-luvun lopulla. Näyttelyn innoittamana toiseen lainamakasiiMaatalous ei kuitenkaan päättynyt ainoas- neista avattiin Hembygdsmuseet eli Kotiseututaan teiden tulon takia tai yhtenä ainoana museo vuonna 1963. vuonna. Suuria laitehankintoja ei oltu valmiita tekemään ja maataloustyön arvostus oli romah- Arvokas kylä tanut nuorison keskuudessa. Tilallisten lapset olivat hankkineet uudet ammatit. Parilla tilal- Kyläläiset ovat olleet huolestuneita kylänsä la isäntäpari lähti vuosisataiselta sukutilalta ja kohtalosta. 1920- ja 1930-luvuilla nuorisoyhdistyksen lehden kirjoituksia selailemalla välithankki maatilan kauempaa pääkaupungista. tyy kyläläisten kotiseuturakkaus ja ylpeys omasLentokentän ja yleensäkin lähialueiden ra- ta kylästä, joka koettiin jo silloin vanhanaikaikennusinnostuksesta seurasi seudulle myös jo- seksi ja erilaiseksi. (ks. esim. Lyktan 25.3.1925; takin hyvää. Kyläläiset hankkivat kuorma-auto- Lyktan 1.1.1934). Vanha kylä on luonut asuk94


kailleen rauhaa muuttuvassa maailmassa. Eräs Koivisto, Andreas & Väisänen, Riikka & Terävä, Elina kyläläinen kirjoitti jo paljon ennen rakennus- 2014: Vantaan Kyrkobyn Prästgårdenin arkeologiset tutsuojelun aikakautta näin: ”Muut eivät aina ym- kimukset vuonna 2013. Kaivausraportti. märrä tätä asumistapaamme, meistä on hyvä et- Vantaan kaupunginmuseo tä täällä asiat ovat niin kuin ne ovat aina ennen- Kirkonkylä-projektin haastattelut. kin olleet.” (Lyktan, juhlanumero 1908–1948.) VAARI-inventointi. Kirjallisuus Fischler, Claude 1980: Food Habits, Social Change and the Nature/Culture Dilemma. Social Science Information 19. Hukantaival, Sonja 2011: ”En hästskalle i murgrunden”. Arkeologiska och folkloristiska exempel på byggnadsoffer i Finland under historisk tid. Fornvännen 106 (2011). Laine, Tarja & Peltonen Tarmo 1993: Vantaan kulttuurihistorialliset ympäristöt. Vantaan kaupunki, asemakaavaosasto A3/1993. Litzen, Aulikki & Vuori, Jukka 1997: Helsingin maalaiskunnan historia 1865–1945. Vantaan kaupunki. Jyväskylä. Luoto, Kalle 2008: Tapulista paljastui kivilattia. Pyhän Laurin kirkon kirkkomaan kaivaukset kesällä 2007. Teoksessa Helsingin pitäjä 2009. Toim. Jukka Hako. Vantaa-Seura–Vandasällskapet ry. Porvoo. Kirveennummi, Anna & Räsänen, Riitta 2000: Suomalainen kylä. Kuvattuna ja muisteltuna. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Jyväskylä. Lönnqvist, Bo 1975: Från jordbruksbygd till förstad. I verket Nikander, Gabriel 1975 (1916): Byar och gårdar i Helsinge från 1750 till 1865. Andra utökade upplagan. Ekenäs. Lönnqvist, Bo 1994: Helsinge kyrkoby. Teoksessa Vantaan Pyhän Laurin kirkko – Helsinge kyrka St Lars 500. Vantaan seurakunnat. Toim. Marja Terttu Knapas. Vantaan seurakunnat. Sulkava. Mäkelä, Johanna 1990: Luonnosta kulttuuriksi, ravinnosta ruoaksi. Jyväskylän yliopisto – Nykykulttuurin tutkimusyksikkö, julkaisu 21. Mäkelä, Johanna & Palojoki, Päivi & Sillanpää, Merja 2003: Ruisleivästä pestoon. Näkökulmia muuttuvaan ruokakulttuuriin. Porvoo. Nikander, Gabriel 1975 (1916): Byar och gårdar i Helsinge från 1750 till 1865. Andra utökade upplagan. Ekenäs. Salminen, Tapio 2013: Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki. Keuruu. Talve, Ilmar 1972: Helsingin pitäjän kirkonkylä. Vantaan kauppalan sivistystyölautakunta. Helsinki.

Kirkonkylä suojeltiin asemakaavassa 1981. Silloin edistyksellinen kaava osoittautui pian riittämättömäksi ja 1990-luvun alussa asemakaavaa uusittiin. (ks. Laine ja Peltonen 1993:36–37.) Nykyään Kirkonkylä on määritelty valtakunnallisesti merkittäväksi kulttuuriympäristöksi. Vaikka kylän vanhat rakennukset on suojeltu, eivät suojelustatukset säilytä rakennuksia. Vastuu rakennuksen kunnossapidosta jää sen omistajalle. Helsingin pitäjän kirkonkylässä on säilynyt harvinaisella tavalla palanen koko pääkaupunkiseudun historiaa. ”Me jotka asumme täällä vanhassa Kirkonkylässä, olemme sitä mieltä että se on meille armo. Täällä ei kiillä ja loista, mutta täällä on jotain joka on kultaakin kalliimpaa. Täällä vanhat tilat lepäävät vierekkäin, kuljemme pitkin vanhoja polkuja jotka ovat tallautuneet muinaisina aikoina.” (Lyktan 3.10.1948) ja ” On rauhoittavaa katsoa vanhoja tiloja. Ne eivät muutu.” (Lyktan 22.2.1953.) Kyläläisten kahden sukupolven takaisiin sanoihin on helppo yhtyä yhä tänä päivänä. Lähteet ja kirjallisuus Arkistolähteet Kansallisarkisto FMU = Finlands medeltidsurkunder II. 1401-1430. Samlade och i tryckt utgifna af Finlands Statsarkiv genom Reinh. Hausen. Helsingfors 1915. Internetissa: http://extranet.narc.fi/DF/index.htm Kyrkoby ungdomsföreningens arkiv Ungdomsföreningenin Lyktan-lehdet alkaen vuodesta 1912. Museoviraston arkisto Koivisto, Andreas & Väisänen, Riikka 2012: Vantaan Pyhän Laurin kirkon arkeologiset koetutkimukset vuonna 2012. Kaivausraportti.

95


Lis채tty채 todellisuutta Turun Pyh채n Hengen kirkon sis채tiloista.

96


KUN SEINÄT ALKOIVAT PUHUA FUTURISTIC HISTORY -HANKE JA  YHDISTETYN TODELLISUUDEN MAHDOLLISUUDET Lauri Viinikkala, FM, tämän julkaisun ilmestyessä turkulaisuuteen lipuva lokalahtelais-uusikaupunkilainen. vät liikkumaan. Niille maailma on avoin. Kuinka kadehdinkaan noita pikkuolentoja. Tiesitteunpa seinät voisivat puhua! Ajatus kö, että ne esimerkiksi voivat…” nousee mieleen aika ajoin vanhoja raKenties puhumaan kykenevillä seinillä olisi kennuksia katsellessa tai niiden käytävillä kulkiessa. Kuinka paljon ne voi- muitakin inhimillisiä ominaisuuksia. Ne eivät sivatkaan sanoa. Kuinka monia tari- välttämättä olisi vähääkään luojiaan viisaampia. ”Inhoan juoruilua, mutta minun on pakko noita ne voisivatkaan kertoa elämästä, joka on virrannut niiden ohi. Kuinka helpoksi sanoa, ettei veljeni Eteläseinän muisti enää toimi aivan niin kuin pitäisi. Varmasti jokin raphistorian oppiminen kävisikään. peumatauti. Hän esimerkiksi väittää – täysin Vai kävisikö sittenkään? Mikä takaa, että perättömästi – että minä muka olisin vuonna saatuaan kyvyn sanalliseen itseilmaisuun ra- 1909…” kennukset käyttäisivät sitä kertoakseen asioita, Entä miten seinät kuvailisivat muutosta? Vajoita me potentiaaliset kuulijat pidämme olennaisina. Eivätkö ne kertoisi asioista, joita itse littaisivatko ne ajan ja ihmisten julmuutta, joka on riistänyt niiltä nuoruuden kauneuden, vai pitävät mielenkiintoisina? kertoisivatko ne kerskaillen, kuinka muotitie”Olen usein niiden parinsadan vuoden aika- toisia ovat verhoutuessaan vitivalkoiseen rapna, jotka olen tässä seisonut, tutkaillut etanoita. paukseen ja mustien kirjainten muodostamiin Niin hitaita kuin ne ovatkin, ne sentään pääse- englanninkielisiin mietelauseisiin. Niin järkytPuhuvat ja mykät seinät

K

97


tävää kuin se onkin, seinät saattaisivat uskaltau- tään, vaan pysyvät edelleen mykkinä kuten tätua olemaan asioista eri mieltä kuin me. hänkin asti. Menneisyyden esittämisestä

Pitäisikö elävät seinät siis pakottaa puhumaan asioista, joista ihmisyleisö haluaa kuulla kerrottavan? Pitäisikö ne velvoittaa vaikenemaan epäolennaisiksi leimaamistamme seikoista? Lista ihmiskunnan kaltoin kohtelemista olennoista ei kaipaa ainuttakaan lisäystä, joten lienee sittenkin parasta, etteivät seinät ala elää omaa elämäänsä ja esittää omia mielipitei-

Tämä ajatusleikki oli välttämätön, jotta me menneisyyden esiintuomisen ongelmallisuuden kanssa painiskelevat muistaisimme, etteivät edes entisajan ihmiset ilman muuta kertoisi meitä kiinnostavista asioista, vaikka saisivatkin sananvallan kuoleman ja unohduksen tuolta 98


puolen. Menneisyyttä koskevan tiedon välitys lähtee aina liikkeelle omasta ajastamme, sen kiinnostuksen kohteista ja kysymyksenasetteluista.

Vaikka ajan patina on muuttanut autenttisen esineen vain alkuperäisen itsensä varjokuvaksi, vaikka ennallistukset edustavatkin vain nykytutkijoiden näkemystä menneisyydestä ja vaikka palkatut näyttelijät historiallisten pukujensa Mikään ei kuitenkaan estä meitä esittele- alla ovat vain oman aikamme ihmisiä, tämä nymästä menneisyyttä esimerkiksi aikamatkan kyhetkessä rakennettu menneisyys voi kaikesta muodossa. Yhdistämällä autenttisia element- huolimatta olla unohtumaton elämys. tejä, rekonstruktioita ja draamapedagogiikkaa on mahdollista tarjota elävä kuva menneisyyMonet museot ja museopedagogiikan amden elämästä ja aineellisesta todellisuudesta. mattilaiset ovat havainneet, että omakohtainen 99


mat olisivat kävijöiden nähtävillä. Yhdistetty todellisuus Uusin teknologia tarjoaa oman ratkaisunsa innostavan ja informatiivisen elämyksen luomisen, edullisuuden ja kohteen kunnioittamisen yhdistämiseksi. Yhdistetyn todellisuuden (mixed reality) ja sen alalajin lisätyn todellisuuden (augmented reality) avulla kulttuurihistoriallisessa tai museokohteessa voidaan tuoda kävijöiden nähtäville kauan sitten kadonneita asioita, esineiden ja rakennusten rekonstruktioita, eri aikakausien elämää sekä historiallisia tapahtumia suhteellisen edullisesti sekä ilman, olemassa olevien rakenteiden muuttamista.

kokeminen on parhaita olemassa olevia keinoja omaksua tietoa esiteltävästä kohteesta ja historiasta. Olipa kysymys sitten kotimuseossa kulkevista vierailijoista, jotka vertaavat näkemiään huoneita omiin koteihinsa, historian elävöittäjien esittämää suurta taistelua alkuperäisellä paikalla seuraavasta yleisöstä tai 1800-luvun työvälineiden käyttöä kokeilevista koululaisryhmistä, tällä tavoin syntyvä käsitys jostakin menneisyyden ilmiöstä on innostavampi ja moLisätty todellisuus määritellään näkyvän tonipuolisempi kuin pelkkien esineiden, opastaudellisuuden päälle esimerkiksi tabletin tai älylujen tai edes videokuvan avulla on mahdollista puhelimen näytöllä tai erityisten virtuaalilasimuodostaa. en näkymässä reaaliajassa lisätyiksi digitaalisikValitettavasti omakohtaisen kokemisen si tehosteiksi, jotka voivat olla interaktiivisia. kautta vierailijoita osallistava tiedonvälityskei- Yhdistetyn todellisuuden käsite pitää sisällään no on usein toteutuskustannuksiltaan korkea. myös tilanteet, joissa näkyvä todellisuus korvaEsinejäljitelmien, pukujen ja muun materiaa- taan kokonaan virtuaalitodellisuudella. Hyvänä hypoteettisena esimerkkinä lisätyn lin valmistus on kaukana huokeasta. Näyttelitodellisuuden käytöstä historiallisessa kohteesjöiden palkkakustannukset eivät ole vähäiset. Erilaisten ennallistusten pystyttäminen saattaa sa on raunioitunut rakennus, jota tutkaillaan sekin olla hintavaa. Sitä paitsi kaikissa kohteis- tablettitietokoneen kameralla. Näyttöruudulla sa ei edes ole mielekästä tai mahdollista ryh- muu maisema pysyy ennallaan, mutta rauniot tyä rakentamaan mittavia rekonstruktioita tai korvautuvat kyseisen rakennuksen oletettua alpystyttämään lavasteita. Yleisesti hyväksytyn kuperäistä asua kuvaavalla 3D-mallilla. Kierrelperiaatteen mukaan kaikki historiallisessa koh- lessään raunioiden ympärillä käyttäjä voi nähdä teessa läsnä olevat aikatasot – myös mahdol- digitaalisesti rekonstruoidun rakennuksen jolinen raunioitumisvaihe – ovat sen arvokkai- ka suunnalta, ja astuessaan seinämuurien jäänta osia, joita ei ole suotavaa ryhtyä peittämään nösten sisäpuolelle hän voi katsella paikalla sitai poistamaan purkamalla, korvaamalla tai ra- jainneen rakennuksen sisätiloja. Rakennuksen kentamalla päälle uutta. Harvassa kohteessa on ohella näkymään on mahdollista lisätä esimermahdollisuuksia rakentaa erillistä ennallistusta kiksi ihmishahmoja aikakauden asuissa ja asalkuperäisen kohteen lähettyville, jotta molem- kareissa. 100


Turun yliopiston ja VTT:n vuonna 2013 alkanut kaksivuotinen Futuristic History -yhteistyöhanke on kartoittanut yhdistetyn todellisuuden mahdollisuuksia museo- ja kulttuurimatkailualalla. Monitieteisessä hankkeessa on ollut mukana niin tekniikan osaajia, historiantutkijoita, arkeologeja, museoalan ja matkailun asiantuntijoita kuin kauppatieteilijöitä. Hankkeen tavoitteina on ollut tutkia, minkälaisia uusia tiedonvälitystapoja yhdistetty todellisuus voi tuoda museoille, millaisia teknisiä ja sisällöntuotannollisia ratkaisuja nämä tavat vaativat ja miten niitä voisi myös kaupallistaa. Hankkeen tutkijat ovat etsineet vastauksia näihin kysymyksiin toteuttamalla yhdistettyä todellisuutta hyödyntäviä koesovelluksia neljään varsinaissuomalaiseen museo- ja kulttuuriperintökohteeseen. Turun Pyhän Hengen kirkko Turun Pyhän Hengen kirkon rakentamistyöt alkoivat vuonna 1588 kuningas Juhana III:n käskystä. Kuninkaan toiveena oli saada kaupunkiin oma kirkko suomenkieliselle seurakunnalle, jotta tuomiokirkko jäisi palvelemaan ruotsinkielisten jumalanpalvelusten tilana. Pyhän Hengen kirkon tarina jäi lyhyeksi ja vastoinkäymisten täyteiseksi. Rakennus ehti olla käytössä korkeintaan muutaman vuoden, sillä vuonna 1593 se vaurioitui pahoin tuhoisassa palossa. Kuningas oli kuollut edellisenä vuonna ja uusilla vallanpitäjillä oli vakavampiakin vaikeuksia, joten lisävaroja vähäisen pyhätön uudelleenpystyttämiseen ei liiennyt keskenään kamppailevilta kuninkaallisilta. Hautaukset tiilikirkon raunioihin jatkuivat vielä muutaman vuosikymmenen ajan, kunnes kenraalikuvernööri Brahe katsoi vanhan kir-

konpaikan sopivan paremmin uudelle, kenraalikuvernöörin omaa nimeä kantavalle kadulle. 1600-luvun puoleenväliin mennessä viimeisetkin maanpäälliset merkit kirkosta olivat kadonneet. Kirkon perustukset kuitenkin säilyivät, ja 1960- ja -80 -luvun arkeologisissa kaivauksissa ne saatiin esiin. Rauniot päätettiin säilyttää nykyisten rakennusten kellaritiloissa, ja vuonna 1992 niihin avattiin Pyhän Hengen kappeli. Näkyvillä olevat rauniot eivät sellaisenaan kerro kävijälle kovin paljoa kadonneen kirkon ulkomuodosta. Niinpä kappelia hallinnoivan Kiinteistöosakeyhtiö Casagrandentalon toimitusjohtaja, arkkitehti Benito Casagrande ehdotti Pyhän Hengen kirkon jälleen näkyväksi tekemistä Futuristic History -hankkeelle sopivaksi kohteeksi. Pyhän Hengen kirkon sähköisen paluun suunnitteluun tuli mukaan kohteen kaivauksia aikaisemmin johtanut arkeologi Kari Uotila. Hyvin nopeasti kävi ilmi, etteivät entiset olettamukset kirkon ulkonäöstä pitäneet paikkaansa, vaan tarvittiin uutta tutkimusta. Vaikkei rekonstruktio koskaan voikaan olla historian hämäristä henkiin herätetty ehdoton totuus, tavoitteena oli saada tulkinta vastaamaan mennyttä todellisuutta mahdollisimman tarkasti. Vaadittiin tietoa, ei pelkästään kyseisestä rakennuksesta, vaan kaikista reformaatiokauden kirkoista, niiden arkkitehtuurista, sisustuksesta ja kirkollisista käytännöistä. Kä-

101


sitys kirkon olemuksesta välitettiin hankkeen 3D-mallintajille ja muille tekniikan taitajille, jotka antoivat kadonneelle kirkolle jälleen näkyvän olemuksen. Lopputuloksena syntyi tablettitietokoneella tarkasteltava malli Pyhän Hengen kirkon sisätiloista. Malli on puhtaasti virtuaalinen, joten sitä voi katsella missä tahansa. Vaikuttavin elämys kuitenkin syntyy, kun tablettia katsotaan Pyhän Hengen kappelissa, kirkon kuorin alkuperäisellä paikalla. Tablettia kääntämällä käyttä-

jä näkee kirkon kuorin kohoavan ympärillään. Alttarin ääressä seisoo pappi, joka kertoo kävijälle lyhyesti kirkon tarinan. Kuorin takana, nykyisen kappelin seinän toisella puolella näkyy koko laaja kirkkosali sisustuksineen. Sovellus antaa mahdollisuuden tutustua myös kirkkosaliin, vaikka sen alkuperäiselle paikalle ei fyysisesti voikaan astua. Kauttaaltaan kirkossa kaikuu 1500-luvun suomenkielinen kirkkolaulu. Sovellus julkaistiin ystävänpäivänä 14.2.2014, ja samassa yhteydessä arkkipiispa Kari Mäkinen siunasi virtuaalisen kirkon. Sovellus on maksut-

102


ta ladattavissa Google Play- ja AppStore -sovel- olemassa olevat todellisuudet yhdistyvät samasluskaupoista. Lisäksi siitä on toteutettu versio sa näkymässä. virtuaalilaseilla koettavaksi. Louhisaaren linna ja Luostarinmäen käsityöläismuseo ovat museokohteina luonteeltaan siKummituslinna ja käli samanlaiset, että kummassakin keskeisessä kaksi aavekaupunkia osassa ovat säilyneet rakennukset ja vaikuttava Siinä missä Pyhän Hengen kirkon sovellus ympäristö. Kuitenkin kumpikin on samalla aaedusti yhdistetyn todellisuuden virtuaalitodel- vemaisen autio palauttamattomasti poissaolelisuuden ääripäätä, muut Futuristic History van menneen ajan monumentti. Kohteissa ker-hankkeen tapaustutkimukset edustavat lisät- ran eläneiden ihmisten arki on enää ainoastaan tyä todellisuutta, jossa fyysisesti ja digitaalisesti aavistettavissa asumattomiin huoneisiin asetel103


Virtuaalisen elämän tuominen museoympätujen esineiden avulla. Luostarinmäellä yksittäisissä asunnoissa työnäytöksiä antavat käsityö- ristöön tekee kohteista vähemmän kummitusläiset suorastaan lisäävät tyhjyyden ja yksinäi- linnan ja aavekaupungin kaltaisia. Samalla se sallii niiden säilyttää arvokkaan muistomerkin syyden tuntua. luonteensa, koska fyysisten rakenteiden tai ymLisätty todellisuus antaa mahdollisuuden päristön muuttamista ei tarvita. täyttää tyhjät kadut, pihat ja huoneet jälleen elämällä. Luostarinmäelle toteutettava sovellus Neljäs, Turun keskusta-alueella liikkuville on rakennettu seikkailun muotoon. Käyttäjä tarjottava sovellus sen sijaan näyttää vanhojen päätyy auttamaan alueen 1850-luvun asukkaita valokuvien ja 3D-mallien avulla, mitä nykyishääjuhlien valmisteluissa ja lopulta ratkomaan ten rakennusten paikalla on aikaisemmin olvarastetun vihkisormuksen arvoitusta. Tabletin lut. Kokeiluvaiheessa sisältöä tuotetaan Turun kameralla tarkastelevassa Luostarinmäen ympä- kauppatorin ja tuomiokirkon ympäristöön. Toristössä ovat läsnä virtuaaliset henkilöhahmot, rin ympäristössä sovellus näyttää valokuvia nyjoiden kanssa käytävät keskustelut ohjaavat kyisten rakennusten edeltäjistä vanhoilla paikäyttäjää seikkailussa eteenpäin. Samalla hah- koillaan, ja tuomiokirkosta on tarkasteltavana mojen toiminnan kautta välittyy valtava määrä torni eri aikakauden asuissaan. Runollisemmin sanottuna sovellus siis tuottaa eräänlaisen virtietoa 1800-luvun kaupunkielämästä. tuaalisen varjokaupungin näkyvissä olevaan Louhisaaren sovellus täyttää kartanon ym- kaupunkitilaan ja palauttaa purettuja rakenpäristön niin ikään elämällä. Tässä kohteessa nuksia olemattomuuden tyhjyydestä entisten museokävijöille tarjottava esitys perustuu vir- olemustensa elektronisina aaveina. Tämän ja tuaalisten ihmis- ja eläinhahmojen kartanon Luostarinmäelle toteutettavan sovelluksen vaspuistoissa ja puutarhoissa esittämiin lyhyisiin takohtaisuus – aavekaupungin luominen ja toikohtauksiin, joita voi katsella itse haluamassaan sen jälleen eläväksi tekeminen – on oiva esijärjestyksessä museoalueella kulkiessaan. Kaik- merkki yhdistetyn todellisuuden ja lähivuosien ki kohtaukset sijoittuvat kartanon kulta-aikaan teknologisen kehityksen kautta avautuvista lä1820- ja -30 -luvun vaihteeseen, jolloin Lou- hes rajattomista mahdollisuuksista. hisaaren omisti ja siellä asui perheineen kreivi Carl Erik Mannerheim, marsalkka Mannerheimin isoisän isä.

104


Artikkeli perustuu Futuristic History -hankkeen tekemään tutkimustyöhön. Lisätietoa Olemme tilanteessa, jossa tabletti tuntuu hankkeesta saa osoitteesta http://ar.utu.fi muuttuvan ikkunaksi historiaan ja kännykkä kannettavaksi aikakoneeksi. Muutaman vuo- Lähteet den kuluttua saattaa olla mahdollista saada menneisyyden maisema näkyviin omien silmä- Borgström, Britt-Marie: Tidsresan. Lek och fantasi lasien linsseihin. Elämyksellinen aikamatkailu som pedagogisk metod. Nordiska museets förlag. Stockholm 2003. tuntuu olevan jo aivan käden ulottuvilla. Cabiria, John: Augmenting engagement: Augmented Visualisoijan vastuu

Menneisyyden elävöittäjien osalle lankeava vastuu kasvaa entistä suuremmaksi. Teknologisen kehityksen mahdollistamat realistiset aikamatkaelämykset tekevät erityisen tärkeäksi korostaa käyttäjille, että kyseessä on menneen todellisuuden tulkinta, joka on rakennettu nyky-yleisön kiinnostuksen kohteiden pohjalta. Kadonnut aika on yhä yhtä tavoittamattomissa kuin aina ennenkin (paitsi silloin, kun se vielä oli läsnä). Velvollisuutemme on rikkoa vaivalla aikaansaamamme aikamatkan illuusio tai ainakin muistuttaa matkailijaa siitä, että todellisuus on saattanut olla myös toisenlainen. Toinen vähintään yhtä vastuullinen tehtävä on muistaa, että monet luomistamme virtuaalihahmoista ovat esityksiä aikoinaan eläneistä todellisista ihmisistä. Meidän on muistettava kunnioittaa hahmojemme esikuvia ja pohdittava, mitä Carl Erik Mannerheim mahtaisi ajatella kotikartanonsa puistossa kulkevasta digitaalisesta toisinnostaan tai tekeekö tapamme esitellä Pyhän Hengen kirkon käyttäjiä oikeutta niille ihmisille, joiden kotikirkon olemme uudelleenrakentaneet. Nykyään seinät puhuvat – lisätyn todellisuuden tekniikka perustuu tunnistustekniikkaan, joka määrittää laitteen olinpaikan seinien ja muun ympäristön piirteiden avulla – mutta historiantutkijoiden, museoalan edustajien ja tekniikan osaajien äänellä. Todellinen puhuja ei saa jäädä piilottelemaan seinien taakse.

reality in education. Increasing Student Engagement and Rentention using Immersive Interfaces: Virtual Worlds, Gaming, and Simulation. Vol 6, part C. Toim. Charles Wankel ja Patrick Blessinger. Emarald. Bingley 2012. Hooper-Greenhill, Eilean: Museums and Education. Purpose, Pedagogy, Performance. Routledge, London / New York 2007. Kalpa, Harri, Junttila, Veli & Moberg Timo: Casagrandentalo. Pyhän Hengen kirkosta Pyhän Hengen kappeliin. Koy Casagrandentalo, Turku 2011. Marcus, Alan S., Stoddard, Jeremy D. & Woodward, Walter W.: Teaching History with Museums. Strategies for K-12 Social Studies. Routledge, London / New York 2012. Mäkilä, Tuomas, Helle, Seppo, Viinikkala, Lauri, Lehtonen, Teijo, Arimaa, Juha-Pekka, Heimo, Olli, Nikkola, Päivi, Korkalainen, Timo & Pönni, Veijo: The Futuristic HIstory project: recreating history with augmented reality solutions. Nodem 2013 Beyond Control – The Collaborative Museum and its Challenges. International Conference on Design and Digital Heritage. Stockholm, Sweden 2013, Proceedings. Toim. Halina Gottlieb. Interactive Institute Swedish ICT. Stockholm 2013. http://repo.nodem.org?objectId=130 Viinikkala, Lauri, Korkalainen, Timo, Arimaa, Juha-Pekka, Lehtonen, Teijo, Helle, Seppo, Mäkilä, Tuomas, Pönni, Veijo & Heimo, Olli: Mixed Reality and the Holy Ghost Church in Turku. Nodem 2013 Beyond Control – The Collaborative Museum and its Challenges. International Conference on Design and Digital Heritage. Stockholm, Sweden 2013, Proceedings. Toim. Halina Gottlieb. Interactive Institute Swedish ICT. Stockholm 2013. http://repo.nodem.org?objectId=158

105


Ennest채채n tuntematon Janakkalan ruumishauta ajoittuu varhaiseen keskiaikaan. Kuva: Simo Vanhatalo, Museovirasto.

106


METALLINILMAISIN, HARRASTAJAT JA KULTTUURIPERINTÖ – KÄRJISTYKSISTÄ YLEISKUVAAN Visa Immonen, fil. tri, tutkija Parainen ja Helsinki

Joonas Kinnunen, hum. kand, tutkimusavustaja

L

Turku

ilmaisinharrastajat aarteenetsinnällään tuhoa vai tärkeätä kotiseututyötä. Kysymykseen tuntuu monella Metallinilmaisinharrastajan Espoosolevan tavalla tai ta löytämä 1400-luvun kultasormus. toisella sävytty- Kuva: Espoon kaupunginmuseo. nyt vastaus. Jotta ilmiötä voidaan tarkastella tasapainoisemmin ja perustellummin, tarvitaan kuitenkin laajemTällaisista näyttävistä löydöistä huolimat- pialaista käsitystä harrastuksen luonteesta. ta, tai juuri niiden vuoksi, metallinilmaisu on Näiden ajatusten saattelemana teimme maaharrastus, joka jakaa vahvasti mielipiteitä paitsi kulttuuriperintöalan työntekijöiden myös liskuussa 2014 internet-kyselyn metallinilmaiharrastajien kesken. Viime aikoina on käyty sinharrastajille ja museoammattilaisille. Halukiihkeää keskustelua siitä, tekevätkö metallin- simme ensisijaisesti selvittää harrastuksen deoppuvuodesta 2013 Mikko Mäkelä tutki eli haravoi metallinilmaisimella peltoa Janakkalassa. Laitteen avulla maasta paljastui keihäänkärki, kirveenterä ja pala miekkaa. Museoviraston tutkiessa paikkaa lähemmin löytyi hauta, johon oli varhaiskeskiajalla laskettu mies kahden miekan kera. Janakkalan miekkamieheksi nimetty löytö onnistui keräämään paljon mediahuomiota. Yhtä suuren tilan viestimissä sai Antti Hirvisen espoolaiselta pellolta syksyllä 2013 poimima 1400-luvun kultasormus.

107


mografiaa, laajuutta sekä osapuolten mielikuvia teydessä olevista harrastajista kuin niistä, jotka toisistaan. Mitä metallinilmaisimen käyttö to- jäävät heidän työnsä ulkopuolelle. della merkitsee harrastajalle? Mitä se tarkoittaa museotyöntekijälle? Uuden tilanteen edessä Kyselykutsua levitettiin harrastajafoorumeilla ja sähköpostilistoilla. Museotyöntekijöille lähetettiin kohdennettu sähköpostikysely. Vastauksia saatiin 19 museoammattilaiselta ja 221 harrastajalta. Vaikka kysely herätti joissakin harrastajissa epäilyksiä sen taustamotiiveista, siihen suhtauduttiin pääosin positiivisesti, mikä näkyi myös vastaajien määrässä. Harrastajien tarkkaa määrää on ylipäätään vaikea laskea, mutta Suomen metallinetsijät ry:n arviot liikkuvat noin 2 000:ssa (Holopainen 2012).

Suomessa arkeologit aloittivat ensimmäiset kokeilunsa metallinilmaisimilla 1960-luvulla. Harrastajien käyttöön laite alkoi ilmaantua seuraavilla vuosikymmenillä, kun sen hankkiminen halpeni. Arkeologit kiinnittivät huomiota laitteen harrastajakäytön aiheuttamiin ongelmiin jo 1990-luvun alussa. Puhuttiin muun muassa tahallisista väärinkäytöksistä tunnetuilla muinaisjäännöksillä. Ongelmien ratkomiseksi ehdotettiin valistustyön lisäämistä ja muinaisjäännösten selkeämpää merkitsemistä. Metallinilmaisimesta ei tullut arkeologien taOn syytä muistaa, että kyselytutkimuksiin vanomaista kenttätyövälinettä, eikä harrastus liittyy aina vääristäviä piirteitä, joita ei pys- kasvanut ennen 2000-lukua. tytä eliminoimaan. Tässä tapauksessa suurin ongelma liittyy niin sanottuihin hiljaisiin harUudella vuosituhannella, etenkin sen toirastajiin, jotka eivät toimi yhdistyksissä tai seu- sella vuosikymmenellä, harrastajaluvut ovat räraa internetin keskustelupalstoja. Sama pätee jähtäneet laitteiden hintojen edelleen laskiessa, myös ammattilaisten kyselyn tuloksiin: museo- tietoisuuden kasvaessa harrastuksesta ja oletetväellä on enemmän kokemuksia museoihin yh- tavasti myös lisääntyneen medianäkyvyyden

Museoviraston tutkijat dokumentoivat Janakkalan miekkamiehen haudan mittauspiirroksin, valokuvaamalla ja videokuvaamalla. Kuva: Simo Vanhatalo, Museovirasto.

108


vuoksi. Jopa 69 % vastaajista ilmoitti harrastuksen aloitusvuodeksi 2010-luvun. Kyselyn perusteella tavallisin panostus ilmaisimeen on 100–500 euron luokkaa, mutta 2 000 euronkaan kuluttaminen ei ole poikkeuksellista. Harrastajat perustivat vuonna 2011 oman yhdistyksen, Suomen Metallinetsijät ry:n, ja heillä on vilkkaat www- ja Facebook-sivustot. Vuonna 2012 Museovirasto julkaisi internetissä minioppaan metallinetsijöille. Samalla virasto avasi yhteydenottoja varten palvelusähköpostin ja järjesti kaksi seminaaria, joista ensimmäinen oli suunnattu harrastajille ja toinen alan ammattilaisille. Harrastus lain ja museotyön silmissä Suomen lainsäädäntö ei mainitse metallinilmaisinta, mutta silti se säätelee välineen käyttöä. Muinaismuistolaki kieltää kajoamisen muinaisjäännöksiin, ja yli sata vuotta vanhat löydöt kuuluu toimittaa Museovirastoon. Muutoin harrastajat toimivat jokamiehenoikeuden rajoissa: metallinilmaisinta voi käyttää vapaasti, mutta toisten mailla ei saa luvatta kaivella niin, että se aiheuttaa vahinkoa. Suomi on harrastuksen kannalta varsin vapaamielinen Ison-Britannian ja Tanskan tavoin (Dobat 2013; Thomas 2013). Ruotsissa ja Virossa metallinilmaisimen käyttö on sen sijaan luvanvaraista. Venäjällä harrastusta ei lainsäädännöstä huolimatta valvota (Suhonen 2006, 22). Kyselyn perusteella ammattilaiset katsovat suurimpien vaarojen liittyvän niihin harrastajiin, jotka eivät välitä muinaismuistolaista, vaan tietoisesti ryöstelevät muinaisjäännöksiä. Sääntöjä noudattavat harrastajat voivat hekin aiheuttaa ongelmia: metallinilmaisimella saatetaan haravoida aivan tunnettujen muinaisjäännösten suoja-alueiden rajalla, vaikka muinaisjäännös ulottuisikin virallisesti määriteltyjen rajojensa ulkopuolelle. Toinen pulma koskee aiemmin tuntemattomaan muinaisjäännök-

Janakkalan miekkamiehen haudasta löytyi päällekkäin asetettuna lähes 120 cm pitkä ristiretkiaikainen (vasemmalla) ja viikinkiaikainen miekka. Kuva: Janne Rantanen, Museovirasto.

seen törmäämistä. Harrastaja aiheuttaa innostuksissaan tuhoa, jos ei malta lopettaa kaivamista ajoissa. Hankaluutta nähtiin myös siinä, että monia harrastajia kiinnostavat vain näyttävät metalliesineet, minkä vuoksi kaikki löydöt eivät päädy museoihin. He eivät ymmärrä, että pelkät esineet eivät ole arkeologeille hyödyllisiä, vaan on tärkeää tuntea löytöyhteyden kokonaisuus. Museoala on kyvytön reagoimaan tilanteeseen asianmukaisesti. Paikallismuseoilla ja etenkin Museovirastolla on löytöjen käsittelyssä suuri rooli. Niiden nykyiset resurssit ovat kuitenkin riittämättömät esineiden ja yhteydenottojen hoitamiseen. Löytöjen käsittely ei

109


myös maakuntamuseoita, joihin yhteydenottoja tuli vain satunnaisesti. Ammattilaisten suhtautuminen harrastukseen on hyvin vaihtelevaa, mutta yleisesti ottaen suhtautuminen ei ole vihamielistä. Jos museoalan vastauksissa oli kielteisiä kokemuksia, kyse oli yleensä joidenkin harrastajien aiheuttamista tuhoista sekä viranomaisen turhautuneisuudesta, jota työvoiman ja resurssien puute aiheuttaa. Tilanne ei ole tällä hetkellä täysin museoalan hallinnassa.

Hämeen metallinilmaisinharrastajat yhteisretkellä. Kuvat: Mikko Mäkelä.

ole pelkästään tunnistamista, luettelointia ja löytäjän kanssa neuvottelemista. Asia voi vaatia myös löytöpaikan tarkastamisen tai muuta lisäselvittelyä. Yllättävän monet harrastajat eivät ymmärrä ruuhkautunutta tilannetta, vaan odottavat museoilta välitöntä vastausta. Museoväen kesken oli suurta vaihtelua siinä, kuinka paljon heillä oli kokemuksia harrastajista ja yhteistyöstä heidän kanssaan. Museovirastossa on metallinilmaisinlöytöihin keskittyneitä arkeologeja. Myös joissain alueellisissa museoissa arkeologit ovat olleet useinkin tekemisissä harrastajien kanssa, mutta kyselyyn vastasi

Toisaalta ammattilaiset tunnustivat metallinilmaisinharrastuksen hyvät puolet. Harrastajat ovat parhaimmillaan erittäin innostuneita ja halukkaita yhteistyöhön. He ovat paikallistaneet uusia muinaisjäännöksiä alueilta, joilta ei aiemmin tunnettu löytöjä. Vastausten mukaan yhteistyötä harrastajien kanssa voitaisiin hyödyntää esimerkiksi tiettyjen alueiden kartoittamisessa. Tämä kuitenkin vaatii luottamuksellisten suhteiden rakentamista. Joillakin museoväestä oli kokemuksia koulutus- ja yhteisharavointitilaisuuksista. Arkeologit tiedostavat harrastuksen tuomat hyödyt, mutta nykyisenlainen kaoottisuus ei voi jatkua. Kukaan vastanneista ei kuitenkaan kannattanut metallinilmaisimien täydellistä kieltoa tai niiden käytön rajaamista ammattilaiskäyttöön. Suosituin vaihtoehto oli jonkinasteinen luvanvaraisuus.

Metallinilmaisinharrastajat Hauholla yhteistapahtumassa 2013. Kuva: Janne Rantanen.

110


Mikä on harrastajan kuva?

50 45 40 35

Metallinilmaisinharrastajat

30

Suomi 2012 (lähde: Tilastokeskus)

25 20 15 10 5 e

ast

ast

e

ste

tus

ulu

ulu

ais

ko

Tu t k

ija

ko

(M

ea ork ik Yle

mp

ter

i)

)

tti

lua

aa

ou

did

ak

an

,k

rke

MK

ko

pi

am

(A

nsa Pe r - u pe , kes s a s t rus ki- e ko ja ulu )

ma (Lu till kio ine , a Ke n p mm sk eru att ias stu iko t e tki ulu nto , jok (K ) a e es i k kia uit ste A en en lin ka jä k an lk o ole ein rke AM en k a-a K- oul st tut ut e kin us, Ale to) m

0 (ka

Harrastajien demografiassa on yhdenmukaisuutta, mutta myös suuria eroja. Huolimatta siitä, että joukossa on naisia, ehdoton pääosa harrastajista on miehiä. Ikäjakaumassa taas korostuu voimakkaasti 30–50-vuotiaiden ryhmä. Iän ja sukupuolen osalta suomalaisten harrastajien kuva vastaa muita maita, joissa harrastajia on tilastollisesti tutkittu. Koulutustaustaltaan suomalaiset harrastajat kuitenkin poikkeavat oleellisesti muun muassa Isosta-Britanniasta (Thomas 2012). Siellä harrastajaryhmän koulutustaso on selvästi keskimääräistä alempi, ja he ovat useimmiten työväenluokkaisia. Koko väestöön verrattuna suomalaisissa harrastajissa on hieman enemmän keskiasteen ja korkeakoulutuksen saaneita. Toinen ero Isoon-Britanniaan nähden on se, että siellä harrastus on ollut jo vuosikymmeniä erittäin suosittu. Suomessa sen sijaan korostuu 2010-luvun buumi. Eräs harrastajista oli tosin aloittanut jo vuonna 1963, ja joukossa oli joitakin 1980-luvulla aloittaneita. Maantieteellisesti harrastajien levinneisyys noudattelee maamme väestön jakautumista. Uudellamaalla harrastajien määrä on suurin, samoin kolmessa seuraavaksi väkiluvultaan suurimmassa maakunnassa: Pirkanmaalla, Pohjois-Pohjanmaalla ja Varsinais-Suomessa. Kiinnostavaa yksityiskohta oli, että Uudenmaan jälkeen vastaajia oli eniten Pohjois-Pohjanmaalta.

Metallinilmaisinharrastajien koulutuksellinen tausta verrattuna koko Suomen väestöön. Kaavio: Joonas Kinnunen.

Kyselyn mukaan metallinilmaisimilla haravoidaan pääasiassa omalla kotiseudulla ja lähikunnissa. Tarkempi harrastuspaikka valitaan useimmiten sen perusteella, että alueella on ollut pitkäaikaista toimintaa. Edelleen käytössä olevat julkiset paikat kuten uimarannat ovat myös suosittuja, mutta sotahistorialliset kohteetkin mainittiin. Suurin osa vastaajista kertoi saaneensa kimmokkeen harrastukseen internetistä, mutta

60 50 40 30 20 10 0

1984 1985 1986 1987 1988 1989 1990 1991 1992 1993 1994 1995 1996 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005 2006 2007 2008 2009 2010 2011 2012 2013 2014

Metallinilmaisinharrastuksen aloittamisen vuosi. Yksi vuonna 1963 aloittanut harrastaja on jätetty kuvaajan ulkopuolelle. Kaavio: Joonas Kinnunen.

111


myös tutuilta kuuleminen saattoi olla laukaiseva tekijä. Lehdet, radio ja televisio eivät sen sijaan olleet monella merkittävä innoitin. Tärkeimmäksi syyksi harrastukselle katsottiin etsimisen tuoma jännitys ja löytämisen ilo. Lähes yhtä usein motivaatioksi mainittiin kiinnostus historiaan. Myös harrastuksen tuoma sosiaalisuus ja yhteinen puuhailu lasten kanssa mainittiin. Useimmiten haravointia harrastetaan yksin, mutta toisinaan mukana on perheenjäsen, kaveri tai vaikkapa koira. Harrastajista valtaosa etsii mitä tahansa, mutta joskus saatetaan hakea myös rahoja ja historiallisesti arvokkaita esineitä. Eräät ovat kiinnostuneet erikoiskohteista, kuten sotaesineistä tai tietyn aikakauden, erityisesti rautakauden, esineistä. Kiinnostavien löytöjen tekeminen innostaa selvästi harrastuksen jatkamiseen, mutta niiden tuoma mediahuomio ei monella ole tavoitteena. Harrastajat ovat erittäin aktiivisia, sillä pääosa haravoi lähes viikoittain ja maastossa käytetään kerralla 1–4 tuntia.

Nousiaisista harrastajan löytämä hopealusikka. Keskiaikaisen esineen varteen on kuvattu Neitsyt Maria sylissään Kristus-lapsi. Lusikan pituus on 11 cm. Kuva: Visa Immonen.

Moni harrastaja ei ole koskaan ollut yhteydessä museoiden tai yliopistojen edustajiin. Ilmeisesti museoalan ammattilaiset ovatkin tekemisissä vain pienen aktiivisen harrastajajoukon kanssa, ja museoista saadut vastaukset vahvistavat tätä käsitystä. Harrastajien mukaan museoihmisten suhtautuminen löytöihin on neutraali tai hieman enemmän innostunut kuin välinpitämätön. Harrastajien mielestä ammattilaiset suhtautuvat heihin joko neutraalisti tai lievän vihamielisesti. Maanomistaja otetaan huomattavasti useammin huomioon kuin ammattiarkeologi.

Harrastajien näkökulmasta tilannetta pitäisi kohentaa museoiden puolelta kahdella tapaa. He toivovat parempia rahallisia korvauksia löydöistä ja haluavat tulla otetuksi tiiviimmin mukaan kulttuuriperinnön tutkimukseen. Muita mainittuja ehdotuksia oli museohenkilökunnan määrän ja avoimuuden kasvattaminen sekä museoiden aktiivisuuden ja ripeyden lisääminen. Jotkut vastaajista pitivät muinaismuistolakia vanhentuneena ja lain määräämää sadan Vastaajat olivat varsin varmoja kyvyistään vuoden ikärajaa löydöille toimimattomana. tunnistaa löytämiään esineitä. Yhtä lailla luottavaisia he olivat tietoihinsa muinaismuistolais- Muutoksen mahdollisuudet ta sekä käsityksiinsä ammattilaisten tarpeista. Pääosa vastaajista (70 %) ei ole itse toiminut Internet-kyselyn avulla pystyimme kartoittamuinaismuistolain vastaisesti, mutta noin 18 maan harrastajakuntaa ja heidän käsityksiään % oli kuullut väärinkäytöksistä ja 2 % todista- metallinilmaisimien käytöstä. Saimme myös nut sellaisen. Kyselyyn vastasi vain kolme hen- vastauksia, joissa myönnetään tahallisia väärinkilöä, jotka tunnustivat toimineensa tahallisesti käytöksiä. Kyselyn tulokset kuitenkin osoittaväärin. Kun näitä tuloksia vertaa ammattilais- vat, että jaottelu hyviin ja huonoihin harrastaten käsityksiin väärinkäytöksistä sekä harras- jiin – jaottelu, jota sekä ammattilaiset että eritajien internet-sivujen toistuviin kysymyksiin tyisesti harrastajat suosivat – ei ole toimiva, jos esineiden tunnistamisesta, vaikuttaisi kyselyssä metallinilmaisinharrastusta halutaan ymmärliioitellun omia taitoja sekä tunnollisuutta. tää kulttuuriperintöilmiönä. Vastaavan huomion on tehnyt Josephine Munch Rasmussen 112


(2014) norjalaisesta keskustelusta. Kahtiajako Kirjallisuus yksinkertaistaa harrastajien motiivien ja tavoitDobat, Andres S. 2013. Between Rescue and Reteiden moninaisuutta. Ongelmat eivät liity niinkään vastuuttomiin muinaisjäännösten ryöstelijöihin, vaikka heitäkin on. Kipupisteet ovat museoalan työvoimaja resurssipulassa sekä harrastajien vaihtelevissa tietotaidoissa. Vastauksista käy ilmi, että harrastajat ovat kiinnostuneita kotiseutunsa kulttuuriperinnöstä. He ovat hyväntahtoisia ja tekevät mielestään oikein. Muinaisjäännöksillä aiheutetut tuhot kuitenkin todistavat, että tiedot arkeologiasta ovat monilla vajavaiset.

search: An Evaluation after 30 Years of Liberal Metal Detecting in Archaeological Research and Heritage Practice in Denmark. European Journal of Archaeology 16(4), 704–705. Holopainen, Heini 2012. Maan alla odottaa monta aarretta. YLE Uutiset 24.7.2013. <http://yle.fi/uutiset/ maan_alla_odottaa_monta_aarretta/6220422> Luettu 19.4.2014. Rasmussen, Josephine Munch 2014. Securing Cultural Heritage Objects and Fencing Stolen Goods? A Case Study on Museums and Metal Detecting in Norway 2014. Norwegian Archaeological Review 2014 (DOI: 10.1080/00293652.2014.899616). Suhonen, Mervi 2006. Karjalankannaksella kaukana karjalaisista – Kansainvälisen Viipurin monikulttuurista arkeologiaa. Ennen & Nyt 2/2006. <http://www. ennenjanyt.net/2006_2/referee/suhonen.pdf> Luettu 19.4.2014. Thomas, Suzie 2012. Searching for Answers: A Survey of Metal-Detector Users in the UK. International Journal of Heritage Studies 18(1), 49–64.

Vaikka ammattilaiset ymmärtävät tiedotuksen ja vaivattomien suhteiden solmimisen merkityksen, harrastajat ovat selvästi se ryhmä, joka yleensä ottaa yhteyttä ammattilaisiin. Harrastajat haluavat edistää kulttuuriperinnön tutkimusta, mutta kaipaavat molemminpuolista yhteistyötä. Osapuolet tiedostavat puuttuvan yhteistyön ja olisivat halukkaita kaatamaan raja-aitoja. Ammattilaiset ovat tulevaisuuden suhteen varovaisesti optimistisia, sillä ilmaisinten hyödyt tiedostetaan. Harrastusta ei haluta Harrastajan Hauholta löytämä, kullatusta hopeasta valmistettu keskiaikainen vaatteenhakanen. Sen keskusaihe kokonaan kieltää. Museoala on pitkään ollut halukas luomaan uudenlaisia kytköksiä yleisöön, ja metallinilmaisinharrastus tarjoaa tähän mahdollisuuden. Keskimäärin harrastajat näkevät museot varsin nykyaikaisesti palveluntarjoajina, esimerkiksi löytöjen tunnistusapuna tai tapahtumien järjestäjinä. Sen sijaan museoalan resurssien niukkuuden vuoksi harrastajat ovat alalle pahimmillaan ylimääräinen rasite. Nykytilanteessa harrastajat jäävät ilman selkeää ja ammattitaitoista ohjeistusta, eikä museoalalla tunnu olevan selvää käsitystä siitä, kenen tehtävä olisi valvoa ja opastaa harrastajia.

113

esittää Pyhää Annaa, Neitsyt Mariaa ja Kristus-lasta. Hakasen korkeus on 1,9 cm ja leveys 2,2 cm. Kuva: Visa Immonen.


Oulujärvi jakaantuu kolmeen pääselkään: Niskan-, Palta- ja Ärjänselkään. Ärjänselkä on Suomen suurin sisävesilakeus. Väinö Halosen nuottakunnan pyyntiväline rekeen koottuna. Kuva: Kainuun Museo 183:9.

114


OULUJÄRVEN TALVIKALASTUKSEN JUURILLA Jouni Kauhanen

Itä-Suomen yliopiston Suomen historian dosentti ja Vaalan lukion historian lehtori. Juuriltani olen savolainen. Opettajan työ toi minut Oulujärven rannalle syksyllä 1990. Siitä lähtien olen asunut Vaalassa. Kainuusta on tullut toinen kotimaakuntani. piirirajojen myötä vuosina 1914–1925. Vaalan Rokuanjärvellä oli ensimmäinen kalastuskunerinteisen kainuulaisen ruokapöydän nan tapainen yhdistys jo 1800-luvun puoliväantimiin kuuluivat leipä, peruna, pii- lissä. mä ja suolakala. Kotitarvekalastuksen merkityksestä huolimatta talvikalastus Kesänuottausta rajoittui pitkään lähinnä mateen pyynKesänuotat olivat Oulujärven ympäristössä vartiin. sin yleisiä 1900-luvun alussa. Kainuussa niitä Oulujärven kala-aitta veti puoleensa jo esi- oli arvion mukaan tuolloin noin 600 kappalethistoriallisen ajan ihmistä. Sittemmin Oulu- ta. Esimerkiksi Paltamossa muikkua ja kuoretjärven maine haukivetenä houkutteli rannikon ta pyydettiin noin 50 nuotalla. Säräisniemellä talonpoikia eränautintaan Kainuun merelle ja oli vuoden 1893 tiedon mukaan 30 nuottaa ja 1500-luvulla savolaista uudisasutusta. Hauki apajapaikkoja 700.1 (kapahauki) oli pitkään merkittävä veroparselli. Talollisilla oli joko oma nuotta tai yhteiKalastuksen – verkko- ja rysäpyynnin – mer- nen nuotta jonkun naapurin kanssa. Joillakin kitystä kuvaa se, että kalavedet jaettiin kylien torppareillakin oli osuus nuotasta. Tilaton väkesken jo 1600-luvulla. Kainuussa varsinaiset estö kalasti yleensä pienemmillä pyydyksillä eli kalastuskunnat syntyivät kylien välisten vesi- koukuilla, rysillä ja verkoilla. Oulujärvi kalavetenä

P 1

Arvola 1988, 51. Valpasvuo 1954, 119. Keränen-Romppainen 2013, 742–743.

115


Talvinuottauksen pioneerit Oulujärvellä olivat muualta tulleita kalastajia. Laatokan nuottakalastajat yrittivät päästä Oulujärven apajille vuonna 1909, mutta karjalaiskalastajat ”häädettiin” Kainuun apajilta. Iin Kellosta Säräisniemelle avioitunut Jaakko Vainio oli yksi seudun talvikalastuksen edistäjistä. Vainio toi mukanaan korkean merinuotan ja perusti nuottakunnan 1920-luvulla. Myöhemmin Kellosta tuli toinen nuottakunta, joka kalasteli joitakin talvia Oulujärvellä. 1930-luvun alussa Oulujärvellä kokeili kalastusta myös Säkylän Pyhäjärveltä tullut nuottakunta. Vielä viime sotien jälkeenkin Oulujärven kalastajien nuotat olivat hamppu- ja pumpulihavaksesta tehtyjä. Talvinuotan vetämiseen tarvittiin kuusi miestä ja kaksi hevosta.3 Pumpulilankaisia nuottia oli käytössä vielä 1960-luvulla. Materiaalien kehityttyä pärjättiin pienemmällä joukolla.

S. Kolehmainen Otanmäen kaivoksen työntekijöiden pilkkikilpailussa vuonna 1959. Pilkkiminen tuli jokamiehen harrastukseksi 1960-luvulla. Valokuva: Kainuun Museo, 7560:551.

Kalastusneuvojat Vanha talvikalastustapa oli launi- eli koukkupyynti. Kainuuseen vuoden 1902 kadon jälkeen lähetetyt kalatalousneuvojat Oscar Nordqvist ja Otto Kemppainen toivat maakuntaan tietoa onkimisesta ja madesuppiloista. Neuvojat jakoivat myös 2 000 hauenkoukkua sekä metallisia ongenkoukkuja.2 Kalatalousneuvojien toimesta metallilankakatiskat alkoivat juurtua Kainuuseen 1910-luvulla.

Talvinuottauksessa, jossa apajapaikat haettiin kesänuottausta syvemmiltä vesiltä, tarvittiin isompia nuottia. Kalastustapa antoi tehokkaalle kalastukselle uusia mahdollisuuksia. Muun muassa nuottaa oli helpompi käsi-

Talvinuottauksen pioneeriaskeleita Kainuussa Talvikalastus alkoi kehittyä Kainuussa vasta 1920-luvulla. Vuosikymmenen puolivälissä laskettiin Oulujärvessä olleen jo 3 000 talviverkkoa. Verkkojen silmäkoko vaihteli 30–60 millimetriin. Verkkojen jään alle uittamisessa käytettävä uittolauta esiteltiin vuonna 1928, mutta se syrjäytti uittosalon vasta vuosikym- Väinö Halosen nuottakunnan kelamies Oulujärvellä 1950-luvun puolivälissä. Kuva: Kainuun Museo. meniä myöhemmin. KM 1853:8. 2 3

Arvola 1988, 25–26. Wilmi 2004, 54. Myrberg 1936, 26.

116


Nuotanvetoa Paltamossa Oulujärvellä huhtikuussa 1981. Kuva: Kainuun Museo 517:23.

tellä jään päällä kuin veneestä ja apajan koko vedenkorkeus voitiin paremmin hyödyntää. Talvinuottaus toi myös uusia haasteita. Kova pakkanen mursi pumpulilankaista verkkoa, ja suurikokoinen talvinuotta vaati kesänuottaa enemmän työvoimaa. Talvinuotalla kalastajilla piti olla tuurat, uittosalot, jääkengät ja vettä hylkiviä työvaatteita. Märkää nuottaa vedettäessä kädet suojattiin entisaikoina juohikkailla ja vaatteiden kastumiselta suojauduttiin parvalla eli tervalla voidellulla nahkaesiliinalla.

keus kokonaan. Valtuusto perusteli kantaansa kalakannan elpymisellä, kun jääolosuhteet olivat estäneet edellisen vuoden talvinuottauksen.4

Rajoitusten tielle

Nuottaus elpyy

Oulujärvellä alettiin rajoittaa nuottakalastusta 1930-luvulla. Säräisniemen kunnanvaltuusto keskusteli vuonna 1933 kolmessa kokouksessaan merinuotalla pyynnin rajoittamisesta. Vuonna 1934 kunnanvaltuusto antoi äänestyspäätöksellä neljälle pitäjän kalastajalle oikeuden kalastaa selkävesillä merinuotalla. Vuonna 1937 merinuottakalastajilta evättiin kalastusoi-

Sota käänsi kehityksen suunnan. Sotavuosina kalastussäädöksiä höllennettiin, mutta tarvike- ja työvoimapula rajoitti kalastusta. Sotien jälkeen talvinuottaus alkoi Oulujärvellä uudelleen. Ammattimainen kalastus lisääntyi, kun Oulujärven seudulle tuli siirtolaisperheitä Laatokan Karjalasta.

Kajaanin Maanviljelysseurassa keskusteltiin verkkokalastuksen kieltämisestä Oulujärvellä marraskuussa 1936. Maanviljelysseura ei tukenut kieltoa, koska kalastuksella oli niin suuri merkitys paikallisille. Verkkokalastuskielto olisi lisäksi iskenyt pahiten vähäosaisimpiin, joilla ei ollut mahdollisuutta päästä nuottakuntiin.5

4 Vaalan kunnanarkisto. Ca:5. Säräisniemen kunnanvaltuuston ptk. 22.5.1933 § 17, 14.11.1933 § 1 ja 11.12 1933 § 3. Ca:6. Ptk. 14.6.1934 § 4, 27.12.1934 § 4 ja 22.1.1937 § 11. 5 Kajaanin kaupunginarkisto. Kajaanin Maanviljelysseuran kalastusvaliokunnan ptk. 16.11.1936 § 7.

117


Korkeita talvinuottia oli järvellä jo 1950-luvun alussa tusinan verran. Kalastuksessa elettiin muutenkin edistyksen aikaa. Ammattikalastajien määrä kasvoi ja välineet kehittyivät. Kainuun markkinoille tulivat nylonverkot 1950-luvun alussa. Ne syrjäyttivät pumpulilankaverkot melko nopeasti. Nuotan kehitys ei ollut yhtä nopeaa, mutta 1960-luvulla pumpulilanka jäi pois kalastusvälineistä. Arkistolähteet Vaalan kunnanarkisto, Vaala. Säräisniemen kunnanvaltuuston pöytäkirjat 1933–1937. Ca:5–Ca:6. Kajaanin kaupunginarkisto, Kajaani. Kainuun Maanviljelysseura. Ca:1 ja Cb:1.

Kirjallisuus Ilkka Arvola, Kainuun kalatalousneuvonnan 80 vuotta. Kainuun kalatalouspiirin vaiheita. Pietarsaari 1988. Reijo Heikkinen, Mainio Manamansalo. Keuruu 2004. Reijo Heikkinen, Avara Oulujärvi. Elämää Oulujärvellä ja sen rantamilla. Porvoo 2007. Jorma Keränen – Hannu Romppainen, Paltamo Kainuun emäpitäjä. Saarijärvi 2013. Martti Myberg, Oulujärven talvikalastus. Suomen Kalastuslehti 1936. Simo Mäkelä (toim.), Vaala – Oulujärven pitäjä. Encyclopedia Vaalaensis – pitäjäntietosanakirja. Oulu 2000. Ahti A.A. Valpasvuo, Säräisniemen pitäjän vaiheita. Helsinki 1954. Jorma Wilmi, Maanläheisesti 100 vuotta. Kainuun maaseutukeskus 1904–2004. Pieksämäki 2004.

Koirannahkarukkaset Säräisniemen kotiseutumuseosta. Kuva: Jouni Kauhanen 2007.

118


119


Ote ilmakuvasta, jolle on suoritettu maastokartoitus. Mittasuhde 1: 10Â 000. Ilmakuvauksen lentosuunnasta johtuen kuvan pohjoissuunta ei yhdy karttapohjoiseen.

Ote peruskartasta 1: 20Â 000, lehti 2442 12. Julkaisuvuosi 1956.

120


HAILUODON KYLÄT, RAKENNUKSET JA PIHAPIIRIT Marjut Paulaharju, FM, tietokirjailija, Vantaa Kun minulta kysellään kotiseudustani, vastaan olevani juureton. Lapsuuden vietin Helsingissä, koulun kävin Oulussa ja palasin Helsinkiin opiskelemaan. Myöhemmin asuin Espoossa, nyt Vantaalla. Vuosikymmenten mittaan olen asunut useita kertoja eri puolilla maailmaa. Kakkosasuntomme on Hämeessä, jonne on aina tuntunut hyvältä palata ja joka on alkanut tuntua kotiseudulta. Topografikunnan päällikkö eversti Ahti Paulaharju oli heinäkuussa 1947 kenraalimajuri Oinosen kanssa kartoitustiedustelumatkalla Pohjois-Suomessa. Kulkiessaan läpi hävitetyn Lapin hän näki, kuinka kokonainen talonpoikaiskulttuurin kausi oli hävinnyt. Hänen mielessään kypsyi idea Hailuodon tutkimustyöstä, ajatus ”topografisen kartoituksen yhdistämisestä tietyllä tavalla palvelemaan asutuksellis-kansatieteellistä tutkimusta”. Näin tehden voisi säilyttää paperille ”asuma-aloja, asumuksia, muita rakennuksia ja viljelyksiä, teitä, pyyntöpaikkoja sekä muita semmoista kuvaavia erikoislaatuisia karttapiirroksia”.

N

äin Ahti Paulaharju selittää lähtöään Hailuodon tutkimusmatkalle. Saari oli 1960-luvun lopulle asti vain laivayhteyden varassa ja eristyneisyys vahvisti omaleimaisen ja yhtenäisen rakennuskulttuurin säilymistä. Paulaharju oli nuoruudessaan kulkenut saarella ja muisti hyvin sen rikkaan talonpoikaisperinnön. Nyt oli viimeisiä hetkiä taltioida perintö. Oma artikkelini perustuu Ahti Paulaharjun Hailuodossa vuosina 1948–1952 suorittaman kansatieteellisen ja topografisen tutkimuksen koko-

elmaan. Selvitän kirjoituksessani saaren sen aikaista rakennuskantaa ja pihapiirejä.

Sauvolan mantereen puusta tehdyn tallin nurkkasalvos. Kuva: Ahti Paulaharju, Hailuoto-kokoelma.

121


Tutkimusmatka Hailuotoon Ahti Paulaharju inventoi vuosina 1948–1952 lähes koko Hailuodon saaren asutuksen ja tallensi tiedot kylistä rakennuksineen ja pihapiireineen. Merkittävimmistä kohteista hän laati asemapiirrokset, jotka sidottiin samaan aikaan valmisteilla olleeseen peruskarttaan. Kokoelmaan liittyy myös runsas yli 1 600 valokuvan kuva-aineisto, ilmakuvat koko saaresta, maastokartoituksen kenttälevyt 1:10 000 mittakaavassa sekä kymmenittäin suurikaavaisia erilliskartoituksia ja piirroksia tutkittavista kohteista. Kaikkiaan kartoitettiin 177 neliökilometrin suuruinen alue.

Monet pienemmät mökit on huomioitu lyhyellä maininnalla.

Hailuodossa eli Luodossa, kuten paikkakuntalaiset itse kutsuivat saartaan, vanhat rakennukset säilyttivät pitkään oman leimansa saaren kulttuurimaisemassa. Aika ja uudet tavat ovat kuitenkin muuttaneet maiseman piirteitä. Vielä 1940–1950-lukujen vaihteessa löytyi monta ikivanhaa rakennuskompleksia ja onneksi myös asukkaiden muistitietoa. Tuulimyllyjä oli saarella parhaimmillaan muutamia kymmeniä. Kalastus oli yhä tärkeä elinkeino, joten rannoille oli rakennettu kalamajoja ja -saunoja. Karjatalouskin vaati omat tilansa. Koska Luodossa ei ollut petoeläimiä, karjan annettiin kesäisin Paulaharju piirsi ja tutki kyseisinä vuosina vapaasti laiduntaa luonnonniityillä. Tämä edelkaikkiaan 71 kartanoa eli pihapiiriä. Hailuo- lytti taas kesänavetoiden rakentamista. dossa oli 76 tilaa. Tarkkaa lukua ei voi antaa, sillä vaikka muutamilla tiloilla oli suoritettu Kylät laillinen jako, tilalla saattoi olla useampia taloja piha-alueineen, jotka olivat virallisesti sa- Hailuodossa oli kaksi pääkylää, Ojakylä ja Kirman tilan numerolla ja nimellä. Joissakin ta- konkylä. Ojakylään kuului tuolloin 37 ja Kirpauksissa tilalla ei ollut suoritettu laillista ja- konkylään 39 taloa. Maakirjojen mukaan talokoa, vaan asukkaat olivat sopineet keskenään jen lukumäärä oli pysynyt viimeisen parinsadan kunkin osalle tulleista maista (Paasivirta 1936, vuoden ajan lähes samana. Maantie kulki koil219). Talot olivat samassa pihassa ja niiden ra- lissuunnassa läpi Luodon Marjaniemeen. Ojakennukset monesti sekaisin pitkin piha-aluet- kylänlahden madaltumisen takia laiva ei päässyt ta. Näiden tilojen laitamilla sijaitsi mökkejä ja enää lahden pohjukassa sijainneeseen laituriin, siksi Ulkokarvoon rakennettiin vuonna 1930 torppia. uusi ”möljä”, Petsamonlaituri. Paulaharju mittasi ja piirsi myös kertojien Rakentaminen oli keskittynyt ”tiiviiksi rypmuistin mukaan kuvailemia vanhoja pihapiirejä. Joistakin kartanoista on myös valokuvia päiksi” saaren keskustaan. Molemmin puolin sekä selityksiä rakennuksista ja niiden käytöstä. päätien varrelle ja sen tuntumaan sijoittui monia perinteistä maaseuturakentamista edustavia taloja. Asutus ”venyi merituuleen päin” ja ajan mittaan yksittäisiä kartanoita alkoi ilmestyä saaren läpi risteilevien teiden ja polkujen varsille. Vaikka maakirjojen mukaan Luodon talot kuuluivat edellä mainitLampuotin Tiinan mökki. Kuva: Ahti Paulaharju, Hailuoto-kokoelma.

122


tuun kahteen kylään, paikkakuntalaiset jakoivat maakirjakylät yhdeksään pienempään kyläkuntaan: Teeriniemeen, Keskikylään, Kaunakaupunkiin, Äyrääntakustaan, Salmenrantaan, Järventakustaan, Luukkaannurkkaan, Koivukylään ja Kujalannurkkaan. Santosessa oli lisäksi pieni kalastajakylä, jossa oli yhdeksän taloa, kaksi ”huvilaa” ja autio mökki.

Rapinojan komea veranta. Kuva: Ahti Paulaharju, Hailuoto-kokoelma.

Luodon ainoa kirkko, vuonna 1620 rakennettu hirsiarkkukirkko, oli Kirkonkylässä maantien itäpuolella. Se ja tapuli paloivat 1968. Luodon vanhin kirkko oli ollut pienempi kalastajakirkko, jonka kerrotaan olleen Kniivilän vieressä, palaneesta kirkosta noin 800 metriä lounaaseen. Rakennusryhmiä ja pihapiirejä Rakennusten puumateriaali Luodon metsät olivat entisaikaan jakamattomina yhteistä omaisuutta kaikille. Metsää hakattiin suruttomasti. Oulun porvareiden kerrotaan käyneen 1700-luvulla ”ryöstöhakkaamassa” metsiä laivanrakennusta varten (Kulttuurihistoriallisesti merkittävän rakennuskannan inventointi 1997, 5). Vasta isojaon jälkeen metsät saatiin jälleen kohenemaan. Koska rakennuspuuta ei ollut riittävästi, luotolaiset alkoivat ostaa mantereelta rakennushirsiä. Nämä olivat kovempaa puuta kuin luotolainen hyötypuu eli hyödyksi käytettävä puu. Mantereen puu kesti satoja vuosia rakennuksissa. Luodon puu oli taas pehmeää ja kesti korkeintaan 40 vuotta seinähirtenä ilman vuorilaudoitusta. ”Pirkolan Jannen entinen viinakööki oli mantereen kovaa puuta, ettei tahdo näveri pystyä siihen.”

Vanhoja mantereen puista salvettuja rakennuksia pidettiin erityisessä arvossa. Selostaessaan kartanonsa rakennuksia hailuotolaiset osasivatkin mainita, mikä huone oli tehty kokonaan mantereen puista, minkä rakennuksen alaosa oli vain mantereen petäjää tai montako mantereen hirttä oli vielä jäljellä pirtin seinissä. Mantereen puista tehdystä aitasta tai massiinihuoneesta kerrottiin jopa kunnioittavammin kuin Hailuodon hyötypuusta rakennetusta päärakennuksesta. Vielä 1870-luvulla hirsiä tuotiin pääasiallisesti Iistä joko jahdeilla tai lauttoina sekä talvikelillä hevosilla vetäen. Hirsien kuljettajina toimi muutama luottomies. Sata vuotta sitten Kleemetin Erkki uitti puita lauttana Iistä Potinlahteen siten, että sitoi kuljetettavat puut hirsilautaksi ja pani siihen vielä purjeetkin. Hän oli taitava lauttapurjehtija, joka saattoi kehaista välillä, ettei ole ”vastankaan verran vikaan mennyt koskaan”. Potissa hirret kaupattiin tarvitseville. Viimeksi, mitä muistettiin, niiden hinta oli 1,25 markkaa hirreltä. Aiemmin myytiin jopa alle markankin. Onnetonta oli, että Juho Hentun hyvä ori kuoli eräällä matkalla, kun ”orja pani liian suuren kuorman”.

123


Päätalon Jupan talo. Kuva: Ahti Paulaharju, Hailuoto-kokoelma.

Vanha talo ja piha ”Vanha pirtti on häviämässä, aletaan paperoida tai paneloida nykyään. Kesäisin tehdään kesäkeittiö, jossa puuhataan keittiöasiat, jolloin ei tarvitse tehdä suuria tupasiivouksia. Talvisin on tämä pikkukeittiö kamarina. Pirtti kuuluu kuin menneisyyteen”, kirjoittaa Ahti Paulaharju. Talovanhuksia oli vielä runsaasti 1940– 1950-luvulla: rakennusten iäksi arvioitiin 100 vuotta, 250, jopa 300 vuotta. Erään aitan ulkoseinään oli kaiverrettu vuosiluku 1721, savupirtin seinään taas 1818. Rakennukset olivat yksikerroksisia ja harmaantuneita, joskus punamullattuja tai keltaisia. Vanha huonejärjestys oli ”tupa - kyökki - pitkä porstua - kylmä kamari”. Katot olivat tavallisia harjakattoja. Tuulimyllyissä oli kuitenkin lähes aina ns. mansardikatto. Asuintalossa oli vielä pärekattoja, mutta katteena käytettiin myös kattohuopaa ja uudemmissa rakennuksissa näkyi peltikattojakin. Luodossa 1800- ja 1900-luvun vaihteen jälkeen alkanut siirtolaisliike aiheutti osaltaan suuria muutoksia asutuksen suhteen (Suomela 1969, 29). Rakennuksia siirrettiin paikasta toiseen, niitä korjattiin tai purettiin, aittarivejä hajotettiin, ulkorakennuksia muunneltiin sekä pihoja järjestettiin uudelleen.

Haapalassa 27.7.1847 riehuneessa tulipalossa tuhoutuivat asunto ja ulkohuoneet sekä neljä tynnyriä jyviä. Käräjien pöytäkirjassa oli huomautus talojen sijoittelusta paloturvallisuuden kannalta: ”… etteivät kantajan talon rakennukset ollut rakennettu niin kauas toisistaan kuin läänin herra kuvernööri 23 päivänä maaliskuuta 1838 vahvistetussa paloapuyhdistyksen 14:ssä kohdassa säätää.” Lisäksi oli määrätty, että sauna, paja ja riihi oli rakennettava pihapiirin ulkopuolelle. Tuli vei monet talot. Kästämässä vesikattoon noussut kaksikerroksinen päärakennus paloi vuonna 1880. Vielä 1800–1900-vuosisatojen vaihteessa Kirkonkylän Järvelässä löytyi hyvin tiheätä rakennusrykelmää. ”Pihamaasta voitiin silloin tuskin puhua, sillä rakennuksia oli vieri vieressä, nurkittainkin niitä kyhjötti.” Samassa rykelmässä saattoi olla sikin sokin kolmenkin talon ”navettaa, puojia ja aittaa, latoa, trusamassiinahuonetta ja liiteriä”. Piha-aluetta alettiin vähitellen väljentää; sen piiriin jäivät enää asuinrakennus, navetta, talli, rehusuoja ja puodit. Ympäriltä purettiin tai siirrettiin vanhoja talousrakennuksia pois tai tilalle rakennettiin uusia. Muut ulkohuonerakennukset, kuten riihet, ladot, sauna ja paja, olivat hajallaan kauempana. Vanha pihapiiri. Kuva: Ahti Paulaharju, Hailuoto-kokoelma.

Pihapiirit olivat usein tiheästi rakennettuja umpipihoja. Ojakylän 124


Vanhat hirret käytettiin toiseen rakennukseen, myytiin tai vietiin kalamökiksi, vain loppuun kuluneet hirret poltettiin. Puu oli kallista eikä sitä tuhlattu. Eräs seppä muuttaessaan toiseen paikkaan vei mennessään pajan. Hirret, jopa myllyt ja talot kulkivat mukana. Rakennuksia voitiin siirtää pari kolmekin kertaa.

lin ovista on sahattu hirsi pois jotta venäläisen herran hevonen olisi mahtunut sisään.” Lampuotin kartano oli ikivanha perintötila, jota Tuhkasen lähdön jälkeen isäntäveljekset alkoivat korjata ja parannella. Täysremontin yhteydessä muun muassa päärakennus vuorattiin.

Hassin talo oli Kirkonkylässä Vilkinojan eteläpuolella. Taloa isännöivät veljekset Eemeli ja Antti Hassi perheineen. Päärakennus (1 / E), jota kutsuttiin Eemelin tuvaksi, oli Luodon vanhimpia ja salvettu kirveellä mantereen puista. Rakennus oli vielä 1907 päällystetty savella ja lankutettu sisältä vanhaan tapaan. Antin Rakennuksia myös käännettiin nurkkakiven puoli (1 / A) oli uusi ja rakennettu myöhemmin päällä ja joskus sisäänkäytävä siirrettiin raken- puretun pirtin paikalle. nuksen toiselle puolelle, jotta saatiin oma piha. Savupirteistä oli vielä muistoja. Lukkarilassa oli ollut isonvihan aikainen savupirtti, mutta se oli purettu muutama vuosikymmen aikaisemmin. Muisteltiin, että eräässä vanhassa mökissä oli ollut erikoislaatuinen, karjalaismallinen, ulkoneva räystäsrakenne, mutta nykyinen isäntä oli veistänyt sen pois. Eräs isäntä osti vanhan navetan ja siirsi pihalleen, mutta hän oli merkinnyt hirret päinvastoin kuin pruukataan, ylhäältä alaspäin, niin rakennus jäi kokoamatta, hirret menivät sekaisin; rakennus lahosi kasaan ja lopulta poltettiin.

Tarkastelun kohteena Lampuotin ja Hassin kartanot

Nykyinen Hassin kartano (1: 10 000). Lampuotin kartano. Kuva: Ahti Paulaharju, Hailuotokokoelma.

Vilkinojan pohjoispuolella sijaitsevaan Lampuotin kartanoon kuului vielä 1940-luvun alussa kaksi vanhaa päärakennusta, toinen lauta- ja toinen tuohimalkakattoinen. Edellinen isäntä Tuhkanen purki talonsa vuonna 1945 ja vei talon lisäksi mukanaan tallin, navetan sekä aitat. Tallin sanottiin olevan 1700-luvulta.”Tal-

Eemelin pihapiiri: Malkakattoinen asuinrakennus (2) oli isonvihan ajoilta ja tehty mantereen puista. Savi oli vielä sisäseinässä; nykyään rakennus toimi jauho- ja kala-aittana. Rakennusta sanottiin ”Hassin punaiseksi tuvaksi”, koska se oli maalattu punaiseksi. Talli, lato ja massiinihuone (3), sauna (4), aittoja (5-6), navetta (7). Antin puolella olivat navetta, kota, sauna ja karjalato (8), talli (9), lato (10) ja aitta (11).

125


Eemelin puolen huonejärjestys.

Eemelin puolella komeili ”Paavo Aati”, yli 100 vuotta vanha puujalustalla seisova uuni, joka sai nimensä muuraajan mukaan. ”Paavo Aati (Paavo Tallqvist, kuoli 1904) oli muurari, tuulimyllymies ja puumies; sanotaan että kun ”mäntyjä vielä aamusella tuuli heilutteli, niin illalla savu torvesta nousi”. Ja kun ”rupeaa aamulla saunaa tekemään, niin illalla jo ”Paavo Aati”. siinä muijansa kanssa kylpee”. Hän oli hyvin Pihapiirin rakennuksia joutuisa ja tarkka mies. Aitat edustivat vanhinta rakennuskantaa. Luodolle ominaisen rakennusryhmän muodostivat piharakennuksista syrjässä seisovat pitkät aittarivit, ovet usein taloon päin, joukosta löytyi myös muutamia jo harvinaisiksi käyneitä kuonoaittoja. Aitoissa oli malka- tai olkikatto. Vanhat aitat oli rakennettu ns. varvaspölkyille, jotka oli salvettu neliöön. Näiden nurkissa olivat pienet patsaat, joiden nokassa lepäsivät alassuin puolipyöreät vahvat hiirenlaudat. Niiden varassa seisoi aitta. Aittoja oli joskus rakennettu hajotettujen tuulimyllyjen huoneista. Navetta saattoi olla turvas- eli turve- tai hirsinavetta, mutta vielä löytyi myös muutama maakivistä tehty navetta. Myöhemmin navetat Hassin kartano 1700–1800-luvulla (1:10 000). tehtiin tiilestä. Navetat olivat päre- tai malkaPäärakennus (1), a-pää vanha, säilytetty; kattoisia. b-pää lämmin pirtti, joka purettiin noin 90 Hentun kartanossa oli ollut 1700-luvulla vuotta sitten, ”Hassin punainen tupa” (2) kuten nytkin. Entinen asuinrakennus (3) ns. ”Jaa- mökylistä tehty kivinavetta. Mökylä on maa- eli kon tupa”, 5-syltäinen kanttiinsa, kamari ja tu- luonnonkivi. Se purettiin 1900-luvun alussa ja pa. Tämä siirrettiin 25 vuotta sitten työväen suuri osa kivistä siirrettiin hautuumaan aidaksi; taloksi, sitten Lottalaksi. Sen jälkeen se toimi kartanosta ei ollut pitkä matka hautuumaalle. kansanhuoltovirastona. Vanhoja aittoja (4a, b), Lehmiä laidunnettiin kesäkuun puolestavävanhoja talleja (5a, b), navetta (6) joka oli vellistä lokakuulle Hanhisessa, Santosessa ja Pöjesten yhteinen, aitta (7), sauna (8), aittoja (9). kössä. Laitumien reunamille oli tehty hirsistä Riihi oli sijainnut kauempana. 126


Suomelan aitat.

Yrjö Hentun tolppa-aitta.

Vatunki, lehmien laiduntamaata. Ahti Paulaharjun piirtämä kartta. Kuvat: Ahti Paulaharju, Hailuoto-kokoelma.

Mökyläkivinavetta.

Sauna ja kota, jonka runkona oli neljä latvasta yhteen sidottua riukua ja niiden päällä puita. Kodan suojassa oli pata. Veneen puolikkaista tehtiin myös kotia.

Kartimon riihi.

Töyrän Isolan tallirustinki.

Pökön vahtitupa, jota kertojan mukaan oli hänen aikanaan siirretty maannousun vuoksi 100 metriä rannemmaksi aiemmasta paikastaan. Kesäaikana niittyalueita oli päivittäin vartioitava, ettei vapaina kulkevia lampaita päässyt alueelle.

127


kesänavetta, johon lehmät koottiin lypsämistä varten ja jonne ne jäivät yön ajaksi. Vähitellen 1930-luvulla lopetettiin kesänavettatoiminta. Kesänavetoista tehtiin myöhemmin latoja, kärrypajoja, romulatoja tai puuhuoneita. Pihapiiriin kuului malkakattoinen tallirustinki, joka usein käsitti puojin tai kaksi puojia, tallin, ladon ja heinäsuojan. Sauna ja riihi olivat olkikattoisia. Tuulimyllyt Luodolle oman leimansa antoivat tuulimyllyt, joita näkyi lähes joka kartanolla. Viime aikoina ei enää tehty uusia, vain vanhoja korjailtiin. Siellä täällä seisoi vielä ”hurstinmittari eli kaunahaukka” eli vanha toislapainen siipirikkomylly. Kerrottiin, että erään talon poika oli tehnyt tuulimyllyn, mutta se oli pyörinyt väärin päin. ”Pojat oli ottanut pilkaksi koko asian ja purkaneet myllyn.”

Mustaleton kalamökkejä. Kuva: Ahti Paulaharju, Hailuoto-kokoelma.

muussa käytössä, mutta huonokuntoisina tai tarpeettomina siirretty kalamökeiksi tai -saunoiksi. Rautaletossa oli yhdeksän kalamökkiä ja kolme verkkolatoa, ja näissä saatettiin viipyä toista viikkoa. Kahta lukuun ottamatta kaikki rakennukset olivat olkikattoisia. Verkkolatoja olivat mökit 4, 5 ja 6. Rautaleton kalamökit.

Lopuksi Ahti Paulaharjun hanke oli aikansa kulttuuriteko. Yhdistämällä kansatieteen ja topografisen kartoituksen hän löysi tieteenalat, jotka erinomaisella tavalla täydensivät toisiaan. Paulaharju esittää vuosien 1948– 1952 kartoituksissaan muun muassa kartanoiden sijainnin, aitojen kulut, tieyhteydet kylästä toiseen, kalastuspaikat, rysien paikat ja taltioi Piekkolan mansardikattoinen mylly oli käyntikunnossa, näihin paikkoihin liittyviä tarinoita ja noituukja sillä voitiin höylätä päreitäkin, ”tuulen voimalla panemalla kampiakseliin höylänvarsi”. Mylly ei kuitenkaan sia. Kartoituksen ammattilaisena hän osasi aijaksanut yhtaikaa jauhaa ja höylätä. Luodosta löytyi neljä nutlaatuisella tavalla hyödyntää ilmakuvia ja myllyä, joilla oli höylätty päreitä, kahdella pystyi tekemään suorittaa niille aineiston perusinventoinnin. yhtaikaa molempia. Kuva: Ahti Paulaharju, Hailuoto-koIlmakuviin piirretyt pihapiirit ovat selkeitä ja koelma. mittatarkkoja asutuskuvauksia. Kuvia tulkitseKalamökit ja -saunat malla voidaan ajankohdan tutkimusta laajentaa Rannikolla oli useita kalastajakyliä, suurimmat vaikkapa rantaviivan muutoksien tai maaperän kalamökkialueet olivat Pajuperässä ja Suni- ja maankäytön keskinäiseen suhteeseen. karissa. Rakennukset olivat olleet alun perin 128


Lähdeaineisto

Lähdekirjallisuutta Kulttuurihistoriallisesti merkittävän rakennuskannan inventointi 1997. Hailuodon kunta. Ympäristötaito Oy Paasivirta Paula, 1936, Piirteitä Hailuodon kulttuurimaantieteestä. Terra. Suomen maantieteellisen seuran aikakauskirja. Nide 48:2: 72–94. Suomela J. L. 1969, Hailuoto. Kotiseutumme. Kaleva. Oulu.

Paulaharju Ahti 1948–1952. Hailuodon keruukokoelma.

AHTI PAULAHARJU (s. 21.2.1906 Oulu, k. 21.3.1971 Espoo)

P

ohjois-Pohjanmaan Museoyhdistys kääntyi vuonna 1951 Helsingissä eversti Ahti Paulaharjun puoleen ja pyysi häntä Pohjois-Pohjanmaan museon intendentiksi. Pitkän harkinnan jälkeen Paulaharju suostui jättämään upseeriuransa ja aloittamaan syyskuussa 1952 uudessa tehtävässä. Museon täydellisen peruskorjauksen jälkeen Paulaharjun tärkeimpiin suunnitelmiin kuului maaseudun paikallismuseoiden perustaminen ja niiden avustaminen. Monet Oulun ympäristökunnat kääntyivät hänen puoleensa pyytäen museaalisia neuvoja ja esitelmiä kotiseutujuhliinsa. Myös Lapin katsottiin kuuluvan museon keräily- ja tutkimusalueeseen.

Ahti Paulaharju Oulussa 1960.

Ahti Paulaharju valittiin Suomen Kotiseutuliiton ja Suomen Museoliiton keskushallituksen jäseneksi. Hän oli myös Talonpoikaiskulttuurisäätiön, Kalevalaseuran ja Suomen Muinaismuistoyhdistyksen kirjeenvaihtajajäsen. Paulaharju erosi Pohjois-Pohjanmaan museon palveluksesta kesäkuussa 1966.

Museoon perustettiin mm. uusi arktinen osasto. Paulaharjun aikana museoyhdistys sai hoitaakseen useita suuria kunnostuskohteita, kuten valtioneuvos E. Y. Pehkosen kotitalon ja pihapiirin kunnostamisen Alatemmeksellä. Topografiupseerina Ahti Paulaharjun taitoja käytettiin Lähde monissa arkeologisissa ja asutushistorialli- Maija-Liisa Bäckström 1976, Pohjois-Pohjanmaan sissa mittauksissa niin Oulussa kuin ymMuseoyhdistys r.y. 1896–1976. Oulu. päristössä.

129


Kuva Ester Ulrican p채iv채kirjasta. Kuva: Sari Alajoki.

130


KADONNUTTA KOTISEUTUA ETSIMÄSSÄ

P

Sari Alajoki, FM, Kalajoki Kirjoittaja tekee väitöskirjaa pohjoispohjalaisen säätyläistön elämäntavasta 1800-luvun alussa.

alasin takaisin kotiseudulleni Kalajoelle noin kymmenen vuotta sitten, vajaan kahdenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen. Ilman paluumuuttoa olisin tuskin koskaan saanut tutustua Kalajoella 1800-luvulla eläneeseen Ester Ulrica Lundéniin (1776-1859) ja hänen kauttaan koko tuon ajan elämän kirjoon pitäjässä.

esitellyt hänelle erikoisen piirongin, jonka hän kertomansa mukaan ”oli hankkinut huutokaupasta erään kapteenin rouva Roosin jälkeen”. Piironki oli kuvauksen mukaan ”sievää tekoa, mahogny-puulla piirroitettu, kolmella laatikolla varustettu ja viheriäisen kirjavalla marmoori kannella sekä ajan tavan mukaan waskesta valetuilla avainkilvillä ja vetokahvoilla varustettu”. Piironkiin liittyi tarina, jonka mukaan se oli kuulunut Ruotsin kuningattarelle. Tämä oli lahjoittanut sen hovineidilleen, joka sittemmin nai suomalaisen sotaherran. Kirjoittaja kertoo lisäksi, että piirongin takalaidasta löytyvät merkinnät Nordin ja kirjaimet LU ja SV.

Ester Ulrica löytyi Kalajoen kirkon sakastin romulaatikosta. Pölyisen taulun lasin alla oli vaatimaton piirros ja teksti, joka kertoi, että kuva oli valokuvasuurennos vuodelta 1957 kapteeninleski Ester Ulrica Roosin päiväkirjan kohdalta 1.1.1824, että se esitti Kalajoen entistä kirkkoa, sekä tiedon, että päiväkirja oli lahPäätin lopultakin selvittää, kuka oli tämä sajoitettu Helsingin yliopiston kirjastoon. laperäinen kapteenin leski. Hän oli avioitunut Pohjanmaan rykmentin kapteenin Lars Roosin Asia unohtui joksikin aikaa, mutta palasin (1763-1824) kanssa Vaasassa 1800 ja muuttasiihen, kun digitaalista sanomalehtiarkistoa se- nut miehensä kanssa Kalajoelle Marttilan solaillessani satuin löytämään Vaasan seudulla il- tilasvirkataloon. Ester Ulrican isä oli Tukholmestyneestä Suupohjan Työmiehestä (1884) ar- masta Vaasaan muuttanut värjärimestari Jonas tikkelin. Se kertoi erään nimimerkin matkasta Lundén ja äiti Saarijärven-Viitasaaren nimisKalajoelle, missä hän kertoi vierailleensa valtio- miehen tytär Ingeborg Cauton. päivämies Jaakko Merenojan talossa. Isäntä oli 131


Lähdin myös tutkimaan Ester Ulrican jälkeensä jättämiä päiväkirjoja. Larsilla ja Ester Ulricalla ei ollut omia lapsia, mutta he kasvattivat isännän orvoksi jääneen veljenpojan Johan Daniel Roosin. Johan Danielin vanhimman tyttären Elisabetin (k. 1912) kautta päiväkirjat ovat säilyneet jälkipolville. Valokuvissa vakavailmeinen ja körttipukua kantava Elisabet avioitui ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta kotoisin olleen Johan Löfqvistin kanssa. Heidän pojastaan Reguelista kasvoi fennomaani ja yksi lääketieteen uranuurtajista Suomessa. Reguel Löfqvistin panos Mehiläisen sairaalan perustamisessa Helsinkiin vuonna 1909 oli keskeinen ja hän toimi laitoksen johtajana lähes kuolemaansa saakka. Päiväkirjat oli luovuttanut arkistoitavaksi Reguelin ainoa poika Eero, joka suomensi nimensä Lankialaksi.

Usein niissä on syvällinen sanoma, kuten runossa Rosen i fönstret: I mitt fönstret, vid dess ruta, rosen i sin blomning står. Ute winterns andar tjuta, stormen snön i hvirflar slår. Här är lif och där den vilda, Döden far i stormens ras. lif och död så äro skilda, Endast av ett bräckligt glas.

Merkinnät valaisevat myös kuolemaan, syntymään ja muihin perhejuhliin liittyviä tapoja. Hän kuvaa jopa kahden lemmikkikoiransa, Bellan ja Petítin menetystä hyvin liikuttavalla tavalla: miten hän valmisti koirilleen arkun, varusti sen tuoksuvilla yrteillä ja miten hän pyysi renkiään kaivamaan näille haudat puutarhaanRuotsiksi kirjoitetut viisi päiväkirjaa ajoittu- sa. vat vuosille 1823-1850 ja niissä on merkintöjä lähes joka päivälle. Lähteenä ja dokumenttina Ester Ulrican perukirjassa mainittiin kine ovat ainutlaatuisia. 1800-luvun alkupuolel- vikantinen lipasto, joka oli arvokkaampi ta ei ole tiedossa muuta pohjoissuomalaiseen kuin muut huonekalut. Tiedustelin mainikeskisäätyyn kuuluneen naisen tuottamaa kir- tuista lipaston merkinnöistä antiikkiasianjallista aineistoa näin pitkältä ja yhtenäiseltä tuntijoilta, lopulta Tukholman kuninkaanajanjaksolta. linnan intendenttiä myöden. Hän antoikin minulle asiasta seikkaperäisen selvityksen: Päiväkirjojen kaksi keskeisintä teemaa ovat Nordin oli Ruotsin kuuluisin rokokooajan puustellin talous ja sosiaalinen elämä. Niiden huonekalupuuseppä Lorenz Nordin ja kirjaiavulla saa hyvin perusteellisen ja yksityiskoh- met LU RV merkitsivät Ruotsin kuningatar taisen kuvan pohjoispohjalaisen maaseutupitä- Lovisa Ulrikaa (Regina Sveciae). Edelleen on jän elinoloista, erityisesti säätyläistön elämän- arvoitus, miten lipasto päätyi Ester Ulrican tavasta, sivistys- ja elintasosta sekä sosiaalisista omaisuudeksi. verkostoista. Päiväkirjojen valossa säätyläisten merkitys Pohjois-Suomessa oli heidän lukuLipastoa jäljittäessäni sain selville, että sen määräänsä suurempi. peri Jaakko Merenojan tytär Lusiina, jolta se siirtyi edelleen hänen pojantyttärelleen. Sain Kirjoittaja vaikuttaa myös poikkeuksellisen myös tietää, että tämä tytär joutui luopumaan sivistyneeltä naiselta. Päiväkirjan lisäksi hän lipastosta, mutta en sitä, mihin se hänen jälkirjoittaa kirjeitä ja vastaanottaa niitä. Hän lu- keensä joutui. Ehkä arvoitus joskus ratkeaa. kee kirjoja ja sanomalehtiä ja soittaa klaveeria. Sen sijaan ratkesi Marttilan puustellin arHän hoitaa puutarhaa ja kasvattaa koristekasveja. Päiväkirjojen sivuille on kirjoitettu paljon voitus. Olin paikantanut virkatalon vanhoista runoja ja mietteitä, useimmat niistä uskonnol- kartoista ja selvittänyt sen rakennushistorian, lissävytteisiä. Hän saattoi sepittää niitä itsekin. mutta luulin rakennuksen hävinneen kauan 132


sitten. Hiljattain Kalajoen keskustassa puustellin paikalla ollut vanha, tyhjilleen jäänyt apteekkirakennus purettiin. Purun yhteydessä rakennus dokumentoitiin ja siitä tehtiin mittapiirrokset, koska se oli tarkoitus siirtää toiseen paikkaan. Paljastui, että rakennuksen keskiosa oli vanhempi kuin muut osat rakennusta ja että sen mitat ja pohjakaava vastasivat 1737 valmistuneen Marttilan puustellin mittoja ja huonejärjestystä. Löytöä tukivat myös rippikirjamerkinnät, joiden mukaan taloon muutti pian Ester Ulrican kuoleman jälkeen apteekkari. Paikka oli varmasti ihanteellinen apteekille, koska ympärillä oli Ester Ulrican vaalima runsas puutarha keittiökasvi- ja yrttitarhoineen.

Ester Ulrican omaisuus kaiketi hajosi huutokaupan myötä maailmalle. Hänen kädenjälkensä on kuitenkin säilynyt Museoviraston kokoelmista löytyneessä merkkausliinassa, jonka hän oli lapsena kirjonut. Liinan oli lahjoittanut Suomen muinaismuistoyhdistykselle Ester Ulrican aikalaisen, Kalajoella asuneen kappalaisen Elias Robert Alceniuksen poika Wilhelm 1879. Lähteet Ester Ulrica Lundénin päiväkirjat, Kansalliskirjasto Suupohjan Työmies 30.10.1884 http://digi.kansalliskirjasto.fi viitattu 4.4.2014 Marttilan sotilasvirkataloa koskeva asiakirja-aineisto Kansallisarkistossa ja Oulun maakunta-arkistossa

Kuvassa Ester Ulrica Roosin kasvattipojan tytär Elisabet Roos valkoinen huivi päässään, vasemmalla hänen poikansa Raguel Löfqvist ja oikealla Raguelin vaimo Lilli sekä mahdollisesti Lillin äiti. Kuvan omistaa Ragnar Löfqvist.

133


Rauniouuni toimii – Seinät saadaan syksyllä? Kuva: SA-kuva.

134


ELÄMÄNVOIMAA KOTISEUDUN RAKENTAMISESTA PALUUMUUTTAJAT KANNAKSELLA KOTISEUTUA  JÄLLEENRAKENTAMASSA VUOSINA 1941–44 Anneli Ilonen, KT

S

Kivennapa ja Hauho.

uomen lähihistorian merkittävimpiä kotiseututekoja on karjalaisten totaalinen lähtö talvisodan jaloista kohti Suomen läntisiä osia, heidän palaamisensa jatkosodan aikana jälleenrakentamaan tuhottua kotiseutua ja lähtö uudestaan sodan tieltä Suomen muihin maakuntiin. Kannaksen rajaseudun väestö lähti viime hetkinä, kun hyökkääjäarmeija oli jo ammusten kantaman ulottuvilla. Evakuointisuunnitelmia ei voitu toteuttaa, koska Neuvostoliitto hyökkäsi ilman sodanjulistusta. Myös ne karjalaiset lähtivät, joiden kotiseuduille sota ei ulottunut, mutta jotka menettivät kotiseutunsa epäoikeudenmukaisen rauhanteon seurauksena. Valtiovalta pyrki rauhanneuvotteluissa jättämään option evakkojen palaamiseen vihollisen hallitsemalle kotiseudulle. Kukaan ei tiettävästi olisi suostunut palaa-

maan. Neuvostoliitto hylkäsi optioehdotuksen. (Ahokas 2004, 66–67; Hietanen 1983a, 244; Simonen 1965, 58–69.) Kotiseutu Suomelle – halu kotiin Karjalaiset osoittivat vahvaa kotiseuturakkautta syksystä 1941 kesään 1944 kotiseudun ollessa jälleen suomalaisten hallussa, mutta sotatoimialueena. Heidät valtasi halu palata kotiin. Sotilasviranomaiset ja valtion johto estelivät aluksi paluuta, koska tuhotulla alueella ei ollut kauppoja, huoltoa eikä juuri asuntojakaan. Järjestöjensä välityksellä karjalaiset perustelivat paluuoikeutta sillä, että maassa oli pula ruoasta. Kannaksen aiemmin hyvätuottoisten peltojen kahden, osin kolmen kesän sato oli poissa Suomen ruokahuollolta. (Virolainen 1989, 159– 170; Waris 1952, 52–56.)

135


Paluun iloa ja kiitosta kotiseudun takaisin valtaamisesta. Kuva: SA-kuva, Eino Partanen.

Palaajat tarvitsivat paluuluvan ja sotatoimialueella oleskeluluvan. Aluksi vanhuksille ja lapsille ei haluttu antaa paluulupia, koska ei ollut huoltoa eikä kauppoja. Kannaksella tarvittiin työkuntoisia ihmisiä maanviljely- ja rakennustöissä. Mutta perheet eivät halunneet hajaantua kolmeen osaan, sillä nuoret ja keski-ikäiset miehet sekä monet naiset olivat maata puolustamassa. Niinpä kesästä 1942 alkaen Kannakselle palasi myös paljon lapsia äiteineen ja isovanhempineen, kuten muisteluteosten1 kerronnasta voi ymmärtää. (Hietanen 1983, 254–256; Paavolainen 1960, 146–160; Simonen mt., 98–109; Waris mt., 53–55.)

välttämättömiä toimenpiteitä. (Ks. Mattsson 1992, 222–223.)

Vaikka kotien tuhoutumisista ja rakennustarvikkeiden puutteesta tiedettiin ennen paluuta, kannakselaisten usko kotiseudulla selviytymiseen oli vahva. Jos koti oli tuhoutunut2 sodan johdosta tai se oli sotilaiden käytössä, palannut perhe teki ensisuojaksi korsun tai pahviteltan tai keksi muun ratkaisun. Sen jälkeen ensin rakennettiin sauna, jossa asuen oli helpompi tehdä ajankohtaisia viljelytöitä sekä rakentaa eläinsuojaa ja asuinrakennusta. Kokonaan tuhoutuneisiin kyliin palaajille kärkijoukot ja sotilaat olivat rakentaneet pahviparakkeja. Puutteellista asumistilannetta kotiseudulla siedettiin paremUsko selviytymiseen min kuin ”toisten nurkissa” asumista. Olihan Kottii-kottii-kottii ... rytmittivät kärrin- tai mieliala täysin erilainen. Tuleva tavoite oli miejunanpyörät, kun evakkoperhe aloitti paluu- lessä vahvana. matkan (Lyyra 1998, 158; Säleniemi 1999, Jos ei saatu kotia asuttavaan kuntoon tal255). Takaisin vallattuihin kuntiin lähtivät ensin niin sanotut kärkiryhmät: kunnan esikunta, veksi, päätettiin asua vuoden 1941–1942 talvi sadonkorjaajat ja asuntojen puhdistajat, jotka edelleen tilapäiskojussa. Kiireisen työn takia ei varmistivat muun väestön turvallisen paluun. ehditty asua, vaan ainoastaan nukkua muutama Venäläiset olivat asuneet säilyneissä taloissa sii- tunti vuorokaudessa. vottomasti, joten siivous ja desinfiointi olivat 1 Neuvostoliiton hajottua v. 1991 karjalaisten kotiseutumatkojen myötä Kannaksen pitäjistä alkoi ilmestyä julkaisuja.

Esimerkiksi Kivennavan lähes kaikista noin 50 kylästä on ilmestynyt kylähistorioita ja muisteluteoksia. 2 Kannaksen rajaseudun rakennuksista oli tuhoutunut 90–99 % (Paavolainen 1960, 150; Virolainen 1989, 88–89).

136


Maaseudulla oli mahdollista omatoiminen rakentaminen, koska ihmisillä itsellään oli taitoja, joita sen ajan rakennustyössä tarvittiin. Kaupungeissa tuhoutuneiden rakennusten tilalle uusien saaminen oli vaikeata, koska siellä rakentaminen edellytti enemmän ammattityötä, johon kykeneviä tarvittiin maata puolustamassa. Kaupunkeihin palasikin vain noin 45 % väestöstä. Sen sijaan maaseudulle palasi 75 % sen väestöstä. Lukuihin eivät sisälly sotilaat ja lotat. (Paavolainen 1960, 153, Palomäki 2011, 162–167; Simonen 1965, 168–176.) Vielä syyskuussa 1942 oli 15 000 karjalaista vailla talviasuntoa ja heitä varten tarvittiin muun muassa 2,5 miljoonaa tiiltä, 40 000 pussia sementtiä, 2000 km lautaa, 900 km lankkua, 70 000 m2 päreitä, 15 000 m2 lasia, 9300 kpl ovia ja ikkunoita, kuljetuksiin asemilta 13 000 autokuormaa. Tavoite näytti ylivoimaiselta, mutta se saavutettiin. Rakennukset valmistuivat. (Paavolainen, mt., 154–156; Simonen mt., 168–173.) Syksyllä 1941 kotiseudulle palanneet kärsivät puutetta, sillä mukana tuodut elintarvikkeet loppuivat pian. Palaavilla oli oikeus ostaa kahden viikon korttiannokset etukäteen. Myös karjan rehuista oli puute, sillä venäläisten jäljiltä korjattu heinäsato oli heikko, koska pellot olivat olleet kaksi vuotta hoitamatta ja viljeltyä alaa oli niukasti. Karjan kanssa palanneet saivat talvella sotilashallinnolta rehuselluloosaa säännöstellysti. (Simonen 1965, 72–74.)

oli luovutettava osa tuotoksesta. Joillakin tuotantoaloilla saavutettiin vuoteen 1943 taso, josta riitti ruokaa myös muille Suomen alueille. (Paavolainen 1960, 161–164.) Identiteetti päivittyy – elämää jälleenrakennetaan Talvisodan evakkovuosina oli identiteetti koetuksella. Kun ei ollut kotia, tuntui kuin ihminen ei olisi kokonaisena olemassa. Kohtelu oli paikoin masentavaa – ihmisarvoa alentavaa. Koulussa evakkolapset oppivat nopeasti paikallisten kavereiden puhetavan, etteivät erottuisi joukosta. Kun päästiin kotiseudulle, häpeäntunne omasta olemuksesta katosi. (Taponen 2014.) Tunne oli valtava: ”Oltii koton! KOTON!” kuten myös oman aineistoni eräs ikäiseni lapsievakko tunnelmoi (Ilonen 2013, 106). Identiteettiä lytistävät kokemukset unohtuivat kodin maankamaralle päästyä. Kotikylään palattiin nostamaan Kannas uuteen kukoistukseen. Se oli aloitettava peltojen korjaamisesta sodan vaurioista, pomminkuopat oli tasoitettava ja sotaromut korjattava pois. Maan kunto oli heikentynyt viljelemättömänä. Lantaa maanparannukseksi ehti tulla niukasti, koska lisää eläimiä tuotiin vasta keväällä. Siksi kesän 1942 sato jäi pieneksi, mutta seuraava sato oli jo lähellä vuoden 1938 sadon määrää ja muutamassa kunnassa jopa ylitti sen. (Paavolainen 1960, 161–164.)

Myös ruoantuotannossa tapahtui samanlainen voimannäyte kuin rakennustoiminnassa. Palanneiden viljelijäperheiden oman maan ravinnontuotanto turvasi elintarvikkeiden saannin heti kesästä 1942 alkaen, vaikka kansanhuollolle

Jälleenrakentaminen aloitettiin puuronkeitolla. Kuva: Reino Seppänen.

137


Myös lapset tekivät työtä voimiensa mukaan. Kouluikäiset lapset osallistuivat kotitöiden lisäksi Nuorten Talkoisiin keräten luonnonmateriaalia, jätemateriaalia, sotaromua ja pihkaa sodan vaurioittamista puista. (Ks. Varjo 1979, 104–105.) Vaikka koulurakennuksia oli tuhoutunut ja säilyneissä oli sotilastukikohtia, joitakin kansakouluja käynnistyi jo syksyllä 1942 ja keväällä 1943 tilapäisissä tiloissa. Opettajista oli pulaa, koska useimmat heistä olivat sodassa.

jalasta tuotujen teollisuus- ja liikelaitosten toimintaa sekä perustamalla uusia yrityksiä.3 Näin he nostivat sodan ja aluemenetysten johdosta alentunutta yhteiskunnan taloustasoa. Rohkeus muuttaa elämää ja toimintatapoja sekä yrittäjyys yleensä on karjalaisille ominaista (ks. Ilonen 2003a, 109–111; 127; 2003b, 98–99). He ovat toimineet uusilla kotiseuduillaan vahvasti myös kulttuurin saralla osallistuen paikalliseen toimintaan, mutta pitäen yllä myös karjalaisuutta omien yhdistysten muodossa. Tämä päSodan äänet olivat arkipäivää, mutta usko tee myös evakkojen jälkipolviin. elämän jatkuvuuteen ja rauhan saavuttamiseen säilyi. Sisulla ja neuvokkuudella oli saatu eläKarjalaisuus, karjalaisperinne ja identiteetmä melko normaaliksi. Pahin elintarvikepula tityö jatkuvat vielä elossa olevissa evakoissa. oli torjuttu ja asuminen uusissa, tosin aiempia Viime aikoina myös evakkojen jälkipolvissa on pienemmissä kodeissa tuntui ihanalta. Kunnan Kotiinpaluun juhlaa – piirakoita leivotaan raunioilla. tärkeimmät palvelut olivat asukkaiden käytet- Kuva: Martti Sipponen, Paavo Sipposen arkisto. tävissä. Myös kulttuurielämä virisi. Elämä alkoi vakiintua, vaikka parannettavaa oli edelleen. Vahvaa elämänasennetta diasporassa Taistelulinjat murtuivat 9.6.1944 vihollisen massiivisen hyökkäysvoiman takia. Karjalaiset joutuivat uudestaan jättämään kotinsa, mutta nyt oli saatu identiteetti vahvaksi. Kotiseudun jälleenrakentamisen aika kasvatti sisua ja ylpeyttä omasta identiteetistä, koska suururakasta oli selviydytty. Karjalaiset tekivät myös diasporassa suurtyön Suomen yhteiskunnalle raivatessaan korpiin uusia peltoja ja jatkamalla Kar3 Sarvimäki 2009, 49-84; Ilonen-Teivonen 2014, 1.

138


virinnyt harrastus karjalaisuuden löytämiseen itsessään. Evakkojen lapset ja lastenlapset ovat havahtuneet omien juuriensa etsintään käydessään evakkosukupolven kanssa karjalaisen sukunsa kotipaikalla. (Ilonen 2013, 205–219.) Kotiseudun jälleenrakennusajan merkitys Karjalaisten työpanos kotiseudun rakentamisessa oli valtava. Elämä kotiseudulla ensimmäisten evakkovuosien jälkeen oli uupumatonta työtä, konkreettisen rakentamisen aikaa. Se oli myös kulttuurisesti ja inhimillisesti tärkeätä ilon ilmaisun ja henkisen rakennuksen aikaa. Sellainen tulos on mahdollista vain suurella kotiseudun arvostuksella ja tahdon voimalla, yhteistyöllä ja yhteisöllisyydellä. Myöhemmin on arvosteltu sitä, että epävarmassa tilanteessa Karjalaan päästettiin siviiliväestöä, kuten Virolainen (1989, 11–12) toteaa. Kannaksen pitäjien ja kylien historia- ja muisteluteoksissa sen sijaan en ole nähnyt tällaista arvostelua. Päinvastoin niissä teoksissa on kuvattu sitä aikaa innostuksen, onnen ja kaikinpuolisen vahvuuden aikana. Olisivatko karjalaiset selviytyneet henkisesti ja aineellisesti täällä diasporassa niin hyvin kuin tapahtui, jos niitä kahta vuotta kotona ei olisi ollut? Kotiseudulle palanneet noin 280 000 karjalaista osoittivat suurenmoista näkökykyä ja todellista karjalaisen identiteetin olemusta ja vahvuutta. Rakkaalla kotiseudulla haluttiin toimia viimeiseen hetkeen asti. Kun se hetki koitti, oli selvää, että oli lähdettävä – ilman käskyä. Ero kotimaan ja vihollisvaltion välillä oli tiedossa ja valinta oli itsestään selvä – mutta viimeiseen asti toivottiin. Lähteet

Hietanen, S. 1983. Karjala talvi- ja jatkosodassa. Teoksessa Karjala 4. Karjalan vaiheet. Hämeenlinna: Karisto Oy, 231–265. Ilonen, A. 2003a. Oppiminen on elämää ja elämä oppimista Kouluikäisenä sodan kokeneiden siirtokarjalaisten oppimisen vaihtoehdot. Aikuiskasvatuksen pro gradu -tutkielma Aikuiskasvatuksen laitos Tampereen yliopisto. Ilonen, A. 2003b. Elämänkoulu Kouluikäisenä sodan kokeneiden siirtokarjalaisten oppimisen vaihtoehdot. Ilonen, A. 2013. Rajan lapset Identiteettityö Kannaksen evakkojen sukupolvissa. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus. Ilonen-Teivonen, L. 2014. Ilosen Puutyön tarina. www.ilonen.fi. Luettu 6.6.2014. Lyyra, T. 1998. Kärrinpyörätkin kolkattivat: Kottii! Kottii! Kotti! Teoksessa Toivo Lyyra &Veikko Kukkurainen (toim.) Hanskinsalo Karjamajoista Enson eteiseksi. Hamina: Oy Kotkan Kirjapaino Ab., 158. Mattsson, A. 1992. Muistikuvia tammikuussa 1992. Teoksessa Rantakylä kylä Kivennavalla. Rantakyläkerho, 222–225. Paavolainen, E. 1960. Sellainen oli Karjala Luovutetun alueen vaiheita. Helsinki: Otava. Palomäki, A. 2011. Juoksuhaudoista jälleenrakennukseen: siirtoväen ja rintamamiesten asutus- ja asuntokysymyksen järjestäminen kaupungeissa 1940-1960 ja sen käänteentekevä vaikutus asuntopolitiikkaan ja kaupunkirakentamiseen. Tampere University Press, 2011 (Tampere : Tampereen Yliopistopaino - Juvenes Print), Acta electronica Universitatis Tamperensis, ISSN 1456-954X ; 1062 ISBN 978-951-44-8372-1. Sarvimäki, M. 2009. Long-Term Effects of Forsed Migration. Teoksessa Matti Sarvimäki Essaus on migration. VATT Publictions 51 Helsinki: Valtion taloudellinen tutkimuskeskus Government Institute for Economic Research, 49-84. Simonen, S. 1965. Paluu Karjalaan Palautetun alueen historia 1941–1944. Helsinki: Otava. Säleniemi, I. 1999. En päivääkään vaihtaisi pois. Teoksessa Tattiportilla tavataan. Polviselkä – Tirttula kyläkirja, 255–256. Varjo, K. 1979. Nuorten talkoot Suomen nuorison työliike 1940–1948. Helsinki: Suomen Kulttuurirahasto. Virolainen J. 1989. Siirtokarjalaiset 1941–1944. Kotiin paluu, jälleenrakennus, uusi lähtö. Waris, H. 1952. Siirtoväen sopeutuminen Tutkimus Suomen karjalaisen siirtoväen sosiaalisesta sopeutumisesta.

Ahokas, O. 2004. Karjalan kannaksen evakuointi – Evakuointisuunnitelmat 1922–1944 ja evakuointien karu todellisuus. Pilot-kustannus Oy.

Henkilölähteet Taponen Helli, 30.4.2014

139


Levanpellon naisvoimistelijat koulun edess채 1930-luvun alussa. Kuva: Hilkka ja Heikki Santa-Nokin kokoelma.

140


MUISTOT TALTEEN Outi Lähteenlahti, FM Ulvilan Kullaan Levanpellon kylä

M

uisteluryhmän kokoontumisten tarkoituksena voi olla kerätä materiaalia jotakin näyttelyä, historiikkiä tai vaikkapa kyläelokuvaa varten, mutta pääpaino tulisi mielestäni kuitenkin olla sosiaalisella kanssakäymisellä. Kun itse aloin ohjata ensimmäistä muistelupiiriäni Otsolan kansalaisopistossa noin 10 vuotta sitten, käytössäni ei ollut mitään valmista opaskirjaa, josta katsoa, miten kannattaa toimia. Monia asioita olen tehnyt kokeilun ja erehdyksen kautta. Usein muistelupiiriä varten suunnittelemani ohjelma on muokkaantunut sen mukaan, ketä kulloinkin piiriin tuli ja mitä he halusivat muistella, joten mitään valmista kaavaa muistelupiiritoiminnan tekemiseen ei ole olemassa. On kuitenkin joitakin suuntaviivoja ja periaatteita, joista voi olla apua. Ulvilan Kullaan Levanpellon kylässä on toiminut koordinoimani muistelupiiri toukokuusta 2006 lähtien. Muistelupiiri on toiminut kansalaisopiston alaisuudessa. Kokoonnumme kerran kuussa, ja tällä hetkellä piirissä käy noin 20 muistelijaa.

Muistelupiirin toimintaa suunnitellessani olen kuunnellut piiriläisten ideoita ja toivomuksia. Ensimmäisessä kokoontumisessa keväällä 2006 kartoitimme kylän tärkeitä ja muistelemisen arvoisia teemoja. Esiin nousivat esimerkiksi kylän nimikkojärvi Levajärvi, tien pohjaksi 1950-luvulla louhittu ja soranoton

Levanpellosta kailailee -valokuvanäyttely kylän elämästä avattiin 5.4.2007 PVY:n talolla. Näyttely oli nähtävillä Kullaan kirjastossa syyskuuhun 2007 asti. Valokuvanäyttely kertoi sanoin ja kuvin Levanpellon kylän elämänmenosta ja sen muutoksesta 1900-luvulla. Kylän historia koostuu siellä asuneista ihmisistä, heidän kokemuksistaan ja muistoistaan. Kuva: Outi Lähteenlahti.

141


Raudan paja. Levanpellossa sepän töitä tekivät ainakin Raudan Jussi, Järnstedtin Kalle, Järnstedtin Jussi ja viljarannan Paavo. Kuva on yksi ensimmäisiä muistelupiirissä tallennettuja kuvia. Kuva: Hilkka ja Heikki Santa-Nokin kokoelma.

seurauksena maisemasta 1950-luvulla kadonnut Niemenkankaan harju, 1960-luvulla lakkautettu koulu, kaupat ja muut elinkeinot sekä Pienviljelijäin yhdistys ja yhdistyksen talo, joka on edelleen käytössä.

valokuvia, esineitä ja maisemaa. Piiriläiset ovat kahdeksan vuoden työskentelyn aikana saaneet työkaluja oman historiansa tutkimiseen, tietoa kylän menneestä ja tutustuneet uudestaan lapsuuden kotikyläänsä. He ovat nähneet miten syntyy elokuva ja valokuvanäyttely ja miten Jokaisella kokoontumiskerralla meillä on jo- tehdään haastatteluja. Osa piiriläisistä on myös kin tietty teema, jonka ympärillä käydään kes- rohkaistunut itse kirjoittamaan muistojaan pakustelua. Olemme tallentaneet muistoja vide- perille. oimalla, äänittämällä ja kirjoittamalla. Muistelun virikkeenä olemme käyttäneet esimerkiksi Sisarukset Tuija Anttalainen ja Seija Sipponen käyvät piirissä 70 kilometrin päästä Tampereelta asti. Heidän mukaansa on mukavaa kuulua mukavaan porukkaan ja muistella yhdessä esimerkiksi lapsuus- tai kouluaikoja.

Levanpellon muistelupiiriläiset mediatalkoissa kylätalolla lokakuussa 2006. Satakunnan Elävän Kuvan keskuksen kanssa on järjestetty mediatalkoita, joissa ideana on, että ihmiset saavat tulla paikalle valokuviensa kanssa ja ne skannataan saman tien digitaaliseen muotoon. Myös kuviin liittyvät tiedot kirjataan. Kuva: Outi Lähteenlahti.

Heikki Santa-Nokki kertoo, että häntä vanhat asiat ovat kiinnostaneet jo pidempään. Yhtenä syynä on se, että hän asuu yhdessä Suomen vanhimmista sukutaloista: ”Meillä on kotona valtavasti vanhaa aineistoa, että siitä talostakin saisi vaikka kirjan. Olen saanut innostusta siihen, että olen tutkinut kotonakin vanhoja valokuvia ja papereita, muistelupiiri on innostanut vanhan tutkimiseen.”

142


Piiriläiset kertoivat, että yhdessä muisteleminen on hauskaa, se tuo lisää tietoa kylän menneestä ja yhdessä muistellen ihmiset täydentävät toistensa muistoja. Toki välillä tulee vähän kiistaakin siitä, miten jokin asia oikeasti olikaan. Piiriläiset ovat voineet vaikuttaa piirin toimintaan ja muisteltaviin sisältöihin. Idea vuonna 2012 julkaistun kyläkirjan kirjoittamiseen tuli heiltä. Kirja on kaikkien kyläläisten saatavilla ja luettavissa, eikä muisteleminen ole siihen loppunut. Ehkä voimme jatkossa järjestää jonkinlaista sukupolvien kuilun ylittävää toimintaa, kokeilla muistorasioiden rakentamista tai muistojen teatteria. Tietoisuus omista juurista rikastuttaa elämää.

Kirjoittaja on vetänyt erilaisia muistelupiirejä viimeisen kymmenen vuoden ajan. Parhaillaan hän kokoaa opasta muisteluryhmille. Opas tarjoaa ryhmien ohjaajille vinkkejä muistojen herättämiseen ja tallentamiseen. Oppaassa esitellään myös erilaisia muistojen esittämiseen liittyviä keinoja, kuten valokuvanäyttelyjen, kyläelokuvien ja netin mahdollisuuksia. Suomen kulttuurirahaston Satakunnan rahasto myönsi keväällä 2013 kirjoitustyöhön viiden kuukauden apurahan.

Levanpellon muistelupiiri julkaisi keväällä 2012 kyläkirjan Levanpellosta kailailee – kylän elämää ennen ja nyt. Muistelupiiri ja kyläkirjatyöryhmä tekivät paljon töitä kirjan eteen. Yhdessä mietittiin kirjan teemoja, valokuvia, kuvatekstejä, ulkoasua ja kyläjuhlaa, jossa kirja julkistettiin. Kansikuva: Raimo Kleemola. Taitto: Tarja Välimäki / Satakunnan Painotuote Oy.

143


TÄLLAISTA ELÄMÄ OLI – VETERAANIVÄEN TARINOITA KANSISSA, NÄYTTELYSSÄ JA ÄÄNIKIRJANA

Hanne Rokkonen, FM, Keuruun museon amanuenssi

Keuruu Orvokki Vääriskoski, FM, Keuruun museon tutkimusassistentti vuoteen 2013. Keuruun Haapamäki Kerran kun veljekset olivat ongella, koukku jäi kiinni toisen päähän. Siimaa ei katkaistu – se ei tullut mieleenkään, koska siima oli kallista. Toinen kulki koukku päässä edellä ja toinen kantoi vapaa perässä. Kun asia oli hoidettu lääkärissä, lähdettiin jatkamaan ongintaa. Eikä sitä kukaan potilaistakaan ihmetellyt; siiman katkaisu niinä aikoina olisi ollut isompi juttu.

K

KEURUU

euruun museo julkaisi helmikuussa 2013 kirjan Tällaista elämä oli – veteraaniväen tarinoita. Teos perustuu museon ja Keuruun kansalaisopiston yhteistyönä vuodesta 2007 toteuttamiin veteraanien tarinapiireihin, jotka museo äänitti ja litteroi. Mukana on myös kirjan toimittajan pitämän kirjoittajapiirin tuottamia tekstejä sekä kirjaan toivottuja tarinoita, runoja ja valokuvia. Teoksen toimitti museon tutkimusassistentti, FM Orvokki Vääriskoski.

Tällaista elämä oli -kirjan tarinoijaveljekset Leo Koskinen (vas.) ja Kalevi Koskinen kävivät lukemassa äänikirjaa Arttu Sarvanteen studiossa syyskuussa 2013. Kuva: Orvokki Vääriskoski.

Tarinapiiri perustettiin alkujaan Kirsti Siltasen aloitteesta sotaveteraanien virkistykseksi. Sittemmin museon tavoitteena oli pelastaa katoavaa kulttuurihistoriallista tietoa veteraanien lapsuus- ja nuoruusajasta sekä seudulla 1920–1930-luvuilla syntyneiden ja sinne muuttaneiden elämästä. Kirjassa kurkistetaan paitsi Keuruun, myös Multian ja Mäntän seudun elämänmenoon, läpi pula- ja sotavuosien aina jälleenrakentamisen aikaan. Loppuvuodesta 2013 valmistui projekti Suomen Sotaveteraaniliitto ry:n kanssa: kirjan kahdeksan iäkästä tarinoijaa sekä toimittaja ja sotaveteraanipiirin toiminnanjohtaja lukivat 144


KEURUU

teoksen äänikirjaksi näkö- ja liikuntaesteisten iloksi sekä mm. kuunneltavaksi veteraanitilaisuuksiin. Keuruun museon Tällaista elämä oli -nimeä kantavaan projektiin kuuluivat myös kesänäyttely 2012 tapahtumineen, muistojen lauluilta sekä Museoviraston avustama tarinatupatoiminta kouluilla ja vanhusten parissa. Tarinatuvissa tutustuttiin paikalliseen elämään ja omiin juuriin sekä luotiin yhteyttä sukupolvien välille. Äänikirjatyöstä kerrottiin syyskuussa 2013 julkisuuteen.

Kaj Lahtista ja Sylvi Rapoa haastattelee Keuruun museolla Riina Mäentausta Yle Keski-Suomesta. Kuva: Orvokki Vääriskoski.

LEPPÄVAARAN KANSALAISMUISTI Arja Salmi, DI

Leppävaara-seura ry:n pitkäaikainen pj, kotiseutuneuvos

E

spoolainen Leppävaara-seura ry käynnisti vuonna 2001 kansalaismuistipiiritoiminnan, jossa vanhat leppävaaralaiset ovat systemaattisesti keränneet alueen rikasta historiaa. Talteen on saatu satoja valokuvia, tarinoita ja henkilöhistorioita. Piiriläiset ovat kyenneet tarkentamaan epävarmoja tietoja Leppävaaran kehityksen kannalta olennaisista asioista. Kansalaismuistipiiri kokoontuu vuosittain 16 istuntoon, ja toimintaan osallistuu yhden vuoden aikana noin sata henkilöä. Kansalaismuisti-illat ovat olleet vilkkaita keskustelun ja vuorovaikutuksen leimaamia sosiaalisia tapahtumia. Piirissä vallitsee vahva yhteishenki, joka

ei kuitenkaan sulje pois uusia tulokkaita. Piirin istunnoissa on välillä ollut vierailevia tähtiä, kuten Erkki Tuomioja tai Matti Vanhanen sekä alansa parhaita asiantuntijoita, joilla kaikilla on ollut tiivis side Leppävaaraan. Kansalaismuistin keskustelut jatkuvat istuntojen välissä piirin omassa Facebook-ryhmässä. Kerätyn aineiston pohjalta on laadittu kymmeniä historia-artikkeleita Lepuski-lehteen ja seuran verkkosivulle www.lepuski.fi/historia, julkaistu historiikki ”Albergasta Leppävaaraan” (Leppävaara-seura ry 2011, 2 p. 2012) ja tuotettu samanniminen DVD-elokuva.

➔ Katso s. 56–57.

Kuvakaappaus Leppävaaran kansalaismuistin Facebook-sivuilta.

145


5-vuotias Mikko Toivanen katselee vuonna 1959 ulos sittemmin puretusta vanhasta Puijon tornista kuvassa, joka kuuluu Vintage Kuopion eniten ”tykättyihin”. Kuva: Topi Toivanen.

146


”TYKÄTYT” PAIKAT, JAETUT MUISTOT FACEBOOKIN VINTAGE KUOPIO -SIVUSTO  KOTISEUTUYHTEISTYÖNÄ Lauri Julkunen

S

Digitaalisen kulttuurin ilmiöistä kiinnostunut filosofian maisteri ja Suomen historian jatko-opiskelija. Juuret vahvasti Kuopiossa, asuu Jyväskylässä.

osiaalisen median nousu on mullistanut mediakentän ja läpäissyt yhteiskuntamme lyhyessä ajassa. Sen ytimessä on uuden informaatioteknologian mahdollistama vuorovaikutteinen viestintä sekä käyttäjien itse jakamat sisällöt. (Suominen 2013, 15–17.) Mitä tekemistä digitaalisella verkkoviestinnällä voi sitten olla kotiseudun kanssa? Kotiseutu mielletään yleensä muistojen, tunteiden, paikkojen ja maisemien monitahoiseksi kudelmaksi. Tästä näkökulmasta puhe kotiseudusta sosiaalisen median kontekstissa saattaa vaikuttaa provokatiiviselta tai jopa ristiriitaiselta. Kotiseutu on kiinnittymistä tiettyyn maantieteelliseen paikkaan, verkkovälitteistä viestintää leimaa sen sijaan paikan merkityksen vähäisyys ja virtuaalisuus. Näyttää kuitenkin siltä, että sosiaalisesta mediasta on tulossa merkittävä areena uudenlaiselle kotiseututyölle sekä kotiseuturakkauden ilmaisuille [1].

Tässä kirjoituksessa tarkastelen kotiseututyötä sosiaalisessa mediassa tarkentamalla katseeni Facebookin Vintage Kuopio -ryhmään ja siinä käytyihin keskusteluihin. Vintage Kuopio on kuopiolaisen Ismo Koistisen vuonna 2011 perustama Facebook-sivusto, jossa jaetaan, kommentoidaan ja ”tykätään” valokuvia vanhasta Kuopiosta. Koistisen ensimmäinen Kuopio-aiheinen ryhmä oli nimeltään Kaapunnin pojat ja tytöt, jossa jaettiin muistoja kuopiolaisten kesken savoksi. Koistinen halusi perustaa uuden ryhmän nimenomaan Kuopion rakennushistorian ympärille, mistä sai alkunsa Vanhaa ja uutta Kuopiota, sittemmin Vanha Kuopio. Lopulta hän päätti muuttaa nimen Vintage Kuopioksi, jonka jälkeen sen suosio alkoi nousta. Nimen Koistinen lainasi niin ikään Facebookissa toimivalta Vintage Los Angeles -sivustolta. Nyt (23.6.2014) Vintage Kuopiolla

147


Tältä näyttää Vintage Kuopion etusivu kesällä 2014. Kuva: Lauri Julkunen.

on jo 7869 ”tykkääjää”, mutta koska jaetut kuvat ja kommentit näkyvät muillekin kuin ”tykkääjille”, sen seuraajien määrä on luultavasti vielä suurempi. Koistinen kertoo perustaneensa ryhmän kunnioittamaan kuopiolaista rakennushistoriaa, ja kaupunkikuvan muutos purettuine rakennuksineen on ryhmässä keskeisesti läsnä. Koistinen ylläpitää myös Kuopio tänään -sivustoa, jossa jaetaan maisemakuvia nykypäivän Kuopiosta, mutta sen suosio ei ole ollut Vintage Kuopion veroista, eivätkä siellä käydyt keskustelut yhtä runsaita ja värikkäitä.

sisällöntuotantoon jakamalla aktiivisesti omia kuviaan, kommenttejaan ja muistojaan. Muille osallistuminen voi olla esimerkiksi kuvien selailua, niiden ”tykkäämistä” sekä uudelleenjakamista. Hieman yli puolet ryhmän jäsenistä on nykyisiä kuopiolaisia, loput esimerkiksi Helsingistä, Siilinjärveltä, Espoosta, Jyväskylästä, Tampereelta ja jonkun verran myös ulkomailta. Noin puolet ”tykkääjistä” on 25–44-vuotiaita, tätä nuorempia on noin 10 prosenttia ja vanhempia noin 40 prosenttia. Nuorten jäsenten määrä on hyvin pieni ja yli 35-vuotiaiden melko suuri, kun niitä verrataan Facebook-käyttäFacebookin virallisen luokituksen mukaan jien yleiseen ikärakenteeseen. [3] Vintage Kuopio on sivusto, mutta viittaan siihen tässä kirjoituksessa myös ryhmänä ja yhtei- Muistoista rakentuva sönä [2], joilla tarkoitan sivuston ”tykkääjien” Kuopio joukkoa. Verkkoyhteisönä Vintage Kuopiolle on tyypillistä osallistumisen täydellinen vapaa- Facebook luokitellaan sosiaalisiin verkostoehtoisuus sekä toiminnan riippumattomuus palveluihin, joissa sosiaalinen vuorovaikutus ajasta ja paikasta (Miller 2011, 191–192). ja käyttäjäsisällöt kohtaavat (Suominen 2013, Ryhmän jäseniä yhdistää kiinnostus Kuopiota 16). Vintage Kuopion kohdalla tämä tarkoittaa ja sen rakennusperintöä kohtaan sekä useim- vanhojen valokuvien lataamista sivustolle, niipien kohdalla jonkinlainen kotiseututunne sekä den ”tykkäämistä” sekä niistä keskustelemista. side kaupunkiin. Toisaalta joillekin ”tykkäämi- Näin valokuva vanhana mediana kohtaa uuden, sen” motiivina voi olla esimerkiksi kannanotto sosiaalisen median kontekstin. Käyttäjät voivat vanhan arkkitehtuurin puolesta. On selvää, et- myös uudelleenjakaa ryhmän kuvia omalla tä vain vähemmistö ryhmän jäsenistä osallistuu Facebook-sivullaan. Vanhimmat sivuston ku148


vista ovat 1800-luvun lopulta ja uusimmat 1990-luvulta, jonka Ismo Koistinen on asettanut kuvien yläaikarajaksi. Suurimman osan kuvista Koistinen on ladannut itse [4], mutta viime aikoina ryhmän jäsenet ovat alkaneet jakaa sivustolla yhä enemmän myös omia kuviaan. Valokuva toimii usein muistin herättelijänä ja eräänlaisena ”kulkuneuvona menneeseen aikaan” (Tani 1997, 211). Valokuviin tallennetut paikat ”soittelevat muistin kelloja”, kuten eräs ryhmän jäsen kuvailee (VK 15.3.2013). Koistinen kertoo jättäneensä kuvat usein tarkoituksella ilman kuvatekstejä, jotta keskustelua syntyisi mahdollisimman paljon, ja kuvat alkaisivat elää omaa elämäänsä.

välittämät paikat tarjoavat areenan muistelulle. Suhde on kuitenkin vuorovaikutteinen, sillä muistamisella ylläpidetään kaupunkiin liitettyjä merkityksiä ja näin rakennetaan kaupunkia aina uudelleen (Lento & Olsson 2013, 11). Esimerkiksi Suokadun ja Vuorikadun risteys ei ole ulkopuoliselle paikkana mitenkään erityinen, tavallinen risteys muiden joukossa. Ryhmän jäsenten muistoissa se saa kuitenkin erityismerkityksen ”kolariristeyksenä”, jossa ajetuista kolareista monilla on henkilökohtaisia kokemuksia. Muistojen jakamisella ja vertailulla paikoista tehdään Vintage Kuopiossa omaa ja yhteistä Kuopiota. Yksityiset muistot limittyvät kaupungin muistin kanssa, jolloin myös ajan kulku tulee näkyväksi: ”Muistelen, että talo Ihminen asuttaa elämänsä aikana useita valmistui noin 50 vuotta sitten. Hyvänen aika, seutuja, mutta kotiseudun erityismerkitys on olen tainnut tulla vanhaksi” (VK 15.3.2013). yleensä sillä paikalla, jossa olemme viettäneet lapsuutemme ja varttuneet (Tuan 2006, 17). Purettujen talojen Kotiseudun kokemuksessa lapsuuden merki- tragedia tykselliset paikat ja maisemat sulautuvat muistoihin (Riukulehto 2013, 24). Myös Vintage Kotiin liitetään yleensä käsitys pysyvyydestä, Kuopiossa jaetut muistot painottuvat yleensä jolloin oman kotiseudun muutokset saattavat lapsuuteen ja nuoruuteen. Lapsuuden maise- tuntua siltä kuin ”osa omaa itseä pyyhittäisiin mat leikkipaikkoineen sekä nuoruuden piha- pois” (Tuan 2006, 18). Tämän ajatuksen valossa piirit mainitaan keskusteluissa usein. Kuvat ei ole yllättävää, että kaupunkikuvan muutokaktivoivat muistelemaan esimerkiksi banaani- set herättävät eniten keskustelua Vintage Kuolimonadin makua Dahlströmin yleisessä ran- piossa. Huomio keskittyy etenkin menetettyyn tasaunassa, Mätön nakkikioskin lihiksiä, Kuo- paikallisuuteen ja purettujen talojen tragediaan. pionkulman kuumaa kaakaota, vuoden 1973 Ismo Koistinen muistaa omasta lapsuudestaan tulvaa, Vossikka-Villeä ja tämän hevosta Pojua, esimerkiksi Kuopion puutalokorttelit, jotka saikummitustalona pidettyä ja myöhemmin pa- vat myöhemmin väistyä kehittyvän kaupungin lanutta Honkalinnaa tai pimeän pullon osto- tieltä. Kaupungin rakennuskannan muutos on paikkaa torin laidalla. Kuvat herättävät etenkin ollut hänen mukaansa yleensä huonompaan aistimellisia muistoja: ”Aivan vieläkin maistuu suuntaan. Tämä näkemys jaetaan ryhmän kesKievarin kulmalta ostettu jäätelö suussa kuvia kusteluissa, joissa suuttumus vanhojen rakenkatsellessa” (VK 4.3.2012) tai ”Nuiltaen tieltä nusten purkamista kohtaan on vahvasti läsnä. tuntoo jokkaesen kiven vielä jalakapohjissaan” Yksi keskustelija kiteyttää tunnot kommen(VK 2.12.2012). tissaan kuvaan, jossa vanhaa puutaloa pureMuistot hahmottuvat usein tilallisina koke- taan: ”En peukuta [5] vaan keskisormitan” (VK muksina eli ne sijoittuvat johonkin paikkaan 7.10.2013). Kotiseudun kokemusta määrittää (Tunturi & Syrjämaa 2002, 11). Näin voidaan- vahvasti ajatus paikkaan kuulumisesta, jolla kin ajatella, että sen lisäksi, että Vintage Kuo- legitimoidaan oikeus paikan määrittelyyn sepiossa jaetut kuvat herättävät muistoja, niiden kä tunnusteluun, ”miten paikan olisi pitänyt 149


Valokuvien vanha Jyväskylä -ryhmän etusivu. Kuva: Lauri Julkunen.

Rakennuksia voidaan pitää henkilökohtaisja pitäisi olla” (af Forselles-Riska 2006, 226; ten muistojen kiinnekohtina, mutta myös kauKnuuttila 2006, 9). pungin muistin kannattelijoina. Tästä näkökulRyhmän keskusteluissa nousevat esille eten- masta rakennusten purkamisessa tai säilyttäkin yksittäiset rakennukset, joiden purkami- misessä on aina kyse kannanotosta kaupungin nen nähdään anteeksiantamattomaksi. Tällai- menneisyyteen: mitä halutaan muistaa ja mitä sia kohteita ovat esimerkiksi Saastamoisen ta- unohtaa. Vanhojen talojen purkaminen 1960lo, Kansalliskaupan talo, vanha Osuuspankin ja 1970-luvuilla kertoo tarinaa modernin ajan talo sekä vanha tiilinen Puijon torni, jotka sai- kurottautumisesta kohti tulevaisuutta. (Kervat kaikki väistyä uuden arkkitehtuurin tieltä vanto Nevalinna 2013, 273–274, 277.) Tätä 1960- ja 1970-luvuilla. Purettujen talojen tilal- pidetään suurena virheenä Vintage Kuopion le rakennetut modernistiset talot eivät miellytä keskusteluissa, joissa puretut talot ja hävinnyt useimpien silmää. Ismo Koistista häiritsee eten- rakennettu ympäristö halutaan palauttaa muiskin Kauppakadun varren talojen purkaminen toihin, ja näin vastustaa 1960- ja 1970-lukujen sekä torin seudun rakennusten ”sillisalaatti”, unohtamisen politiikkaa. Toisaalta ratkaisuksi jossa on useiden eri aikakausien taloja sekaisin. tarjotaan joissain kommenteissa vanhanmallisSuurin viha ryhmässä kohdistuu vuonna 1977 ten talojen rakentamista modernistisen arkkivalmistuneeseen Anttilan taloon, jonka paikalta tehtuurin tilalle, mitä voidaan pitää kaupunpurettiin vuonna 1882 valmistunut uusklassis- gin muistin kannalta yhtä arveluttavana kuin tinen kaksikerroksinen kivitalo eli vanha Saas- puutalokortteleiden purkamista aikaisemmin. tamoisen talo. Jotkut ehdottavat jopa tämän Kuopion puretut talot ovat osa näkymätöntä kuopiolaisten Finnjetiksi ristimän ”hirvityksen” purkamista, ja sen paikalla sijainneen ta- kulttuuriympäristöä [6], jota tehdään vahvasti lon rakentamista uudelleen (VK 21.11.2012). näkyväksi Vintage Kuopiossa. Valokuvat ovat Osa toki tunnustaa, että kuopiolaisuuden ydin eräänlaisia korvikepaikkoja, joissa voi vierailla on jossain muualla kuin rakennuksissa: ”Vaikka aina uudelleen myös fyysisen paikan kadottua taloja on purettu on vielä ränärit [rännikadut] (Tuan 2006, 21–22). Vaikka esimerkiksi vanha sekä lupsakkaat immeiset jotka tekevät Kuo- Saastamoisen talo ja Kansalliskaupan talo [7] piosta Kuopion eikä sitä löydy mistään muu- ovat hävinneet fyysisesti, ne ovat ryhmän jäsenvalta” (VK 22.3.2014). ten mielissä edelleen hyvin tunnettuja rakennuksia. Puretut talot on usein helpompi nostaa 150


jalustalle muistoissa, koska niitä ei ole enää fyysisesti olemassa (Kymäläinen 2006, 214). Purettujen talojen tragedia on ryhmän jäseniä yhdistävä kokemus, johon yhtyvät myös ne, jotka ovat nähneet vanhat rakennukset vain valokuvissa. Puretut talot vaikuttavat omalla tavallaan siihen, millaisia merkityksiä Kuopion nykyiselle kaupunkikuvalle annetaan. Monien on vaikeaa nähdä esimerkiksi Anttilan rakennusta vertailematta sitä paikalla ennen sijainneeseen, useimpien kauniina pitämään rakennukseen. [8] Kotiseutu sosiaalisessa mediassa Perinteisesti kotiseudulla on viitattu lapsuudenkodin maisemiin, mutta käsite elää murrosta nykymaailmassa, jossa ei sitouduta enää elinikäisesti tiettyyn seutuun. Luultavasti ihmisen tarve pysyvyyden etsintään saa uusia muotoja, jolloin myös kotiseudun käsite pysyy tuoreena. Kotiseudun ei tarvitse enää tarkoittaa vain synnyinseutua, vaan sillä voidaan viitata myös muihin kotoisiin ympäristöihin. Näin ihmisellä voi olla elämänsä aikana ja myös yhtäaikaisesti useita kotiseutuja samoin kuin useita kotejakin. (Riukulehto 2013, 23; Riukulehto & Suutari 2012, 8-9.) Vintage Kuopion kaltaiset kotiseutuyhteisöt [9] osoittavat, että sosiaalinen media globalisaation aikakauden ilmiönä tarjoaa uudenlaisia tapoja tuottaa paikallisuutta ja ilmaista paikkaan kuulumisen tunnetta. Vaikka ryhmän ytimessä on paikallisuus, se ei ole itsessään sidottu paikkaan, vaan jäsenet voivat sijaita fyysisesti missä tahansa. Nykyisin ajatellaan usein, että paikkakokemukset ovat osa meitä, sen sijaan että olisimme osa paikkaa (Knuuttila 2006, 10). Tämän väitteen perusteella voidaan sanoa, että mies voi lähteä Kuopiosta mutta Kuopio ei miehestä. Vintage Kuopio paikattomana paikkakuntayhteisönä näyttäisi sopivan hyvin yhteen tämän ajatuksen kanssa.

kaiset sosiaaliset suhteet algoritmeiksi, tekee tykkäämisestä ”tykkäämistä” ja kavereista ”kavereita” (Ks. esim. van Dijck 2013). Kriitikot näkevät sosiaalisen median lupauksen uudesta yhteisöllisyydestä markkinointipuheeksi, joka kertoo enemmän todellisten yhteisöjen lopullisesta tuhosta kuin yhteisöjen uudesta noususta. Tekno-optimistit puolestaan odottavat sosiaalisesta mediasta yhteisöllisyyden pelastajaa, joka kompensoi jälkimodernien yhteiskuntien yksilökeskeisyyttä. (Miller 2011, 190.) Facebookin kotiseuturyhmät eivät uhkaa tai pelasta paikallisyhteisöjä, mutta parhaimmillaan ne voivat toimia kotiseututyön laajennuksena lisäämällä kiinnostusta kotiseutua kohtaan sekä tarjoamalla areenan paikallisten asioiden käsittelylle. Ismo Koistisenkin toiveena on, että Vintage Kuopio saisi ihmiset havainnoimaan lähiympäristöään uudella tavalla, jolloin ryhmä ei jäisi vain kuvien ja muistojen virraksi, vaan sillä olisi kokonaisvaltaisemmin vaikutusta ryhmäläisten suhteeseen kotikaupunkiinsa.

Identiteetin ilmaus merkitsee aina ulosrajaamista, rajojen vetämistä meidän ja muiden välille (Paasi 2002, 159). Sosiaalisen median kotiseutuyhteisöt näyttäisivät olevan uuden ajan identiteettityötä, jossa kynnys on matalalla ja rajat helposti ylitettävissä. Vintage Kuopion kaltaisten väljien yhteisöjen kautta esimerkiksi kaupungin uudet asukkaat voisivat saada kosketuksen vanhojen valokuvien ja muistojen välityksellä uuteen kotiseutuunsa. Rajaton yhteisö Vintage Kuopio ei kuitenkaan ole, sillä ulkopuolelle rajautuvat väistämättä ne, joiden ulottuvilla uusi informaatioteknologia ja sosiaalinen media eivät syystä tai toisesta ole. Vintage Kuopion rajojen väljyyden ja vapaaehtoisuuden varjopuolena on sen hauraus: yhteisö on olemassa niin kauan kuin jäsenet katsovat saavansa siitä hyötyä ja pysyvät ”tykkääjinä”. Sivusto on täysin riippuvainen myös Ismo Koistisesta sen ainoana ylläpitäjänä sekä Facebookista, joka voi Sosiaalisen median kriitikoiden mukaan esi- muuttaa käyttöliittymää, sääntöjään tai lakata merkiksi Facebook on sosiaalista vain tietyssä olemasta kokonaan, jolloin myös sivustolle talrajatussa merkityksessä, joka typistää monimut- lentuneet keskustelut häviävät pysyvästi. 151


Viitteet [1] http://yle.fi/uutiset/synnyinseutu_sytyttaa_somessa/7148395, viitattu 13.4.2014. [2] Joidenkin tutkijoiden mukaan verkostot kuvaavat yhteisöjä paremmin jälkimodernien yhteiskuntien sosiaalisia suhteita, jolloin esimerkiksi sosiaalisen median yhteisöistä puhuminen on harhaanjohtavaa (Miller 2011, 197). Käytän kuitenkin ryhmästä nimitystä kotiseutuyhteisö, koska etenkin aktiivisimpien jäsenten kohdalla sivustolla luodaan yhteisöllisesti suhdetta omaan (nykyiseen tai menneeseen) kotikaupunkiin. Kaikkien jäsenten kohdalla ei voida puhua kotiseutuyhteisöstä, mutta se on yksi näkökulma ryhmän tarkasteluun. [3] Tiedot käyttäjistä näkyvät sivuston ylläpitäjälle. [4] Suuri osa Koistisen jakamista kuvista on Suomen museot online -palvelusta tallennettuja Kuopion kulttuurihistoriallisen museon kuvia. [5] Peukuttaminen tarkoittaa Facebookissa samaa kuin ”tykkääminen”. [6] Näkymätön kulttuuriympäristö on vuoden 2014 Euroopan kulttuuriympäristöpäivien teema Suomessa. Ks. http://kulttuuriymparisto.blogspot.fi/2014/02/ vuoden-2014-teemana-nakymaton_8335.html, viitattu 13.4.2014. [7] Kansalliskaupan rakennuksesta on tehty 3D-mallinnus, joka löytyy myös Vintage Kuopiosta. [8] On kiinnostavaa, että vihattu Anttilan talo ei herätä ryhmässä muistoja ollenkaan. Voi olla, ettei kaikkien rumana pitämään rakennukseen liittyviä muistoja haluta jakaa. Toisaalta rakennus on niin nuori, ettei sillä ole ollut roolia monien ryhmän jäsenten lapsuudessa ja nuoruudessa. 1980-luvulla ja 1990-luvulla syntyneiden muistoissa rakennuksella on varmasti paikkansa, näin ainakin allekirjoittaneen osalta. [9] Vintage Kuopio ei ole jäänyt yksittäistapaukseksi, vaan samankaltaisia ryhmiä on perustettu Facebookiin muitakin, esimerkiksi Vanha Pori, Vintage Kajaani sekä Valokuvien vanha Jyväskylä. Lisäksi Facebookiin on viime aikoina ilmaantunut lukuisia ryhmiä, jotka keskittyvät jonkin alueen tai paikkakunnan nykyisyyden ympärille.

Lähteet Aineisto Vintage Kuopio -sivusto (VK). www.facebook.com/ pages/Vintage-Kuopio/126312090807963 Ismo Koistisen haastattelu 7.3.2014

Kirjallisuus van Dijck, José (2013), The Culture of Connectivity. A Critical History of Social Media. New York: Oxford University Press. af Forselles-Riska, Cecilia (2006), ”Menneisyyden muuttuvat paikat”. Teoksessa Knuuttila, Seppo et al. (toim.), Paikka. Eletty, kuviteltu, kerrottu. SKS: Helsinki, 218–231. Kervanto Nevalinna, Anja (2013), ”Rakennettu kaupunki muistin ja merkitysten kiinnekohtana”. Teoksessa Olsson, Pia & Lento, Katri, Muistin kaupunki. Tulkintoja kaupungista muistin ja muistamisen paikkana. Helsinki: SKS, 273–293. Knuuttila, Seppo (2006), ”Paikan moneus”. Teoksessa Knuuttila, Seppo et al. (toim.), Paikka. Eletty, kuviteltu, kerrottu. SKS: Helsinki, 7–11. Kymäläinen, Päivi (2006), ”Paikan ajattelun haasteita”. Teoksessa Knuuttila, Seppo et al. (toim.), Paikka. Eletty, kuviteltu, kerrottu. SKS: Helsinki, 203–217. Lento, Katri & Olsson, Pia (2013), ”Kaupunki, muistot ja muistaminen”. Teoksessa Olsson, Pia & Lento, Katri, Muistin kaupunki. Tulkintoja kaupungista muistin ja muistamisen paikkana. Helsinki: SKS, 7-27. Miller, Vincent (2011), Understanding Digital Culture. Los Angeles: SAGE. Paasi, Anssi (2002), ”Rajat ja identiteetti globalisoituvassa maailmassa”. Teoksessa Syrjämaa, Taina & Tunturi, Janne, Eletty ja muistettu tila. Helsinki: SKS, 154–176. Riukulehti, Sulevi & Suutari, Timo (2012), Joki on Nurmon äiti. Nurmonjokilaakso kotiseutukuvassa. Julkaisuja 28. Ruralia-instituutti, Helsingin yliopisto: Helsinki. www.helsinki.fi/ruralia/julkaisut/pdf/Julkaisuja28. pdf, viitattu 6.3.2014. Riukulehti, Sulevi (2013), ”Muisto kohtaa maiseman. Kotiseutu syntyy kokemuksesta”. Teoksessa Saressalo, Lassi (toim.), Kotiseutu-vuosikirja 2013. Suomen kotiseutuliitto: Helsinki, 23-27. www.kotiseutuliitto.fi/sites/ default/files/muu_materiaali/Kotiseutu%202013%20 net.pdf, viitattu 6.3.2014. Suominen, Jaakko (2013), ”Johdanto - Sosiaalisen median aika”. Teoksessa Suominen et al. (toim.), Sosiaalisen median lyhyt historia. Gaudeamus: Helsinki, 9–27. Syrjämaa, Taina & Tunturi, Janne (2002), ”Johdanto”. Teoksessa Syrjämaa, Taina & Tunturi, Janne, Eletty ja muistettu tila. Helsinki: SKS, 7–29. Tani, Sirpa (1997), ”Maantiede ja kuvien todellisuudet”. Teoksessa Haarni, Tuukka et al. (toim.), Tila, paikka ja maisema. Tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen. Vastapaino: Tampere, 211–226. Tuan, Yi-Fu (2006), ”Paikan taju: aika, paikka ja minuus”. Suomentanut Liisa Kaski. Teoksessa Knuuttila, Seppo et al. (toim.), Paikka. Eletty, kuviteltu, kerrottu. SKS: Helsinki, 15–30.

152


Kuvat on jaettu Vintage Kuopiossa aiheittain albumeiksi. Kuva: Lauri Julkunen.

Wanha Pori -ryhmän etusivu. Kuva: Lauri Julkunen. 

153


digi.kansalliskirjasto.fi

154


KERÄÄ KIINNOSTAVIA LEHTILEIKKEITÄ! UUSI JOUKKOISTAMISHANKE KESKITTYY  VANHOIHIN LEHTI-ILMOITUKSIIN,  -ARTIKKELEIHIN JA KUVIIN Majlis Bremer-Laamanen

Digitointi- ja konservointikeskuksen johtaja. Minulla on useita kotiseutuja. Nykyinen kotiseutu on Mikkeli – Graanin, Nuijamiehen ja Urpolan seutu. Myös kesäseutu on osa kotiseutua, eli Juvan Papinsalo on läheinen. Lapsuuden ja nuoruuden kotiseutu on Taka-Töölö Helsingissä, johon myös palaan. Kansalliskirjaston historiallinen sanomalehti- ja aikakauslehtikirjasto sisältää kuvia, ilmoituksia ja artikkeleita, joita kuka tahansa internetin käyttäjä voi kerätä tai jakaa muiden samasta aihepiiristä kiinnostuneiden kanssa. Digitaalisessa muodossa olevan historiallisen sanomalehti- ja aikakauslehtikirjaston aineistokirjo kattaa vuodet 1771–1910. Lähes puolet aineistosta on ruotsinkielistä ja puolet suomenkielistä, ja tekstihakuja voi tehdä suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Tule mukaan etsimään sinua kiinnostavaa aineistoa!

M

onet haluavat nykyisin vaikuttaa internetin sisältöön ja rikastaa sitä eri tavoin. Internetissä kohtaamme ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita samoista asioista kuin me.

taa kirjastolle mahdollisuuden tarjota käyttäjilleen parempaa palvelua ja hyödyllisiä työkaluja. Kansalliskirjaston digitaalisia kokoelmia voivat käyttää monet eri käyttäjäryhmät, jotka yhteistyöllään edistävät yhteistä hyvää.

Kirjaston rooli tietojen välittäjänä on tässä Joukkoistamista on käytetty internetissä moyhteydessä erityisen tärkeä. Joukkoistaminen nella eri tavalla. Esimerkiksi Canberrassa sijait(englanniksi crowdsourcing ja suomeksi myös seva Australian kansalliskirjasto on jo pitkään joukkouttaminen tai talkoistaminen) voi an- työskennellyt yhdessä käyttäjien kanssa paran155


taakseen sanomalehtikirjastonsa tekstintulkintatoimintoa. Kun Suomen kansalliskirjasto kehitti yhdessä Microtask-nimisen yrityksen kanssa tekstien tarkistamiseen liittyvän pelin vuosina 2011– 2012, halusimme selvittää, olisiko tarvetta myös joukkoistamishankkeelle, joka koskisi erilaisia leikkeitä, kuten sanomalehtien, aikakauslehtien ja pienpainatteiden artikkeleita, kuvia ja ilmoituksia. Hanke ei perustuisi peliin vaan keskittyisi kokoelmien sisältöön. Vuonna 2011 haimme ja saimme rahoitusta Euroopan sosiaalirahastolta kaksi kolme vuotta kestävälle Kuvatalkoot-hankkeelle. Palvelun ensimmäinen versio eli ns. alfaversio julkaistiin kesällä 2013, ja beetaversio valmistui ennen hankkeen päättymistä keväällä 2014.

Palvelu sisältää kahdeksan miljoonaa digitoitua sivua, joista puolet on vapaasti saatavilla. Kokoelmiin on tehty yli 10 miljoonaa sivuhakua. Koska digitaaliset tiedot on tallennettu METS-standardin mukaisesti, voimme käsitellä jokaista sanaa ja leikettä erikseen ja rikastaa nykyisiä tietoja. Miten herätämme ihmisten mielenkiinnon? Miten yksittäinen henkilö hyötyy, jos hän osallistuu artikkelien, ilmoitusten ja kuvien joukkoistamishankkeeseen? Lukemattomat asiat kilpailevat vapaa-ajastamme. Joukkoistamiseen osallistuminen edellyttää omaa motivaatiota, joka voi myös perustua esimerkiksi jokaisesta osatyöstä saatavaan pieneen korvaukseen. Varsinkin monet yritykset turvautuvat tällaiseen ratkaisuun.

digi.kansalliskirjasto.fi

Suomen kansalliskirjaston laaja sisäinen digitointitoiminta erottaa sen monista muista kirjastoista. Digitointi tapahtuu Mikkelissä sijaitsevassa digitointi- ja konservointikeskuksessa. Digitoitujen kokoelmien käyttöliittymä (digi. kansalliskirjasto.fi) sisältää • historiallisen sanomalehtikirjaston eli kaikki vuosina 1771−1910 julkaistut suomalaissanomalehdet (kaksi nimikettä vuoteen 2010 saakka)

• historiallisen aikakauslehtikirjaston eli 80 % kaikista vuosina 1810−1910 julkaistuista yleisistä suomalaisaikakauslehdistä (tekijänoikeuden alaiset lehdet vuoteen 1944 saakka) • vuosina 1810−1944 julkaistut teolliset pienpainatteet.

156


digi.kansalliskirjasto.fi

Kansalliskirjasto on puolestaan pyrkinyt tarjoamaan käyttöliittymän, joka helpottaa digitaalisten kokoelmien käyttöä. Sen käyttämisen on oltava mahdollisimman helppoa, ja ”palkkiona” kukin käyttäjä voi koota henkilökohtaisen leikesivunsa. Leikkeet ovat myös muiden käyttäjien haettavissa yhteisellä sivulla, ja niitä voi jakaa muiden kiinnostuneiden kanssa sosiaalisissa medioissa. Kohderyhmäämme ovat digitaalisten kokoelmiemme nykyiset käyttäjät, mutta toivomme myös, että onnistumme houkuttelemaan uusia käyttäjiä kouluista sekä tutkijoiden ja muiden ryhmien joukosta. Tervetuloa digitalkoisiin

kuin 23.4.1896 ilmestyneen Kotka-lehden sivu 3 painettiin, Hansenin matkasuunnitelmat muuttuivat, sillä hänelle myönnettiin tukea Nansenin etsimiseen Uuden-Siperian saarilta. Kun löydät mielenkiintoisen artikkelin, voit kirjautua Digitalkoisiin. Voit kerätä leikkeitä kultakuumeesta Suomen Ivalossa tai Australian Melbournessa, tutustua kaupunkielämään vaikkapa Singaporessa tai Tukholmassa tai lukea ilmoituksen venäläis-suomalaisesta konsulista, jolta on jäänyt Pariisiin rahaa (Finlands alllmänna tidning 1863 alla). Voit kerätä leikkeitä, jotka liittyvät sukuusi, kotiseutuusi tai harrastuksiisi.

Historiallisen sanoma- ja aikakauslehtikirjasPalvelua voi käyttää tavallisella tietokoneella ton vapaan tekstihaun kautta voi löytää tietoja tai taulutietokoneella. Voit kirjautua palveluun esimerkiksi matkailijoiden Tukholmasta ja sen sosiaalisen median kanavien kautta. lukuisista puhelinlaitteista, joista kerrottiin Kotka-lehdessä 15.10.1896. Käyttäjä voi lukea Sinun on täytettävä vain seuraavat metatiemyös kesäkaupunki Kööpenhaminasta Wa- dot (ns. kuvailutiedot): sa Nyheter -lehden numerosta, joka ilmestyi 13.9.1896. Piirtäjä H. Hansen puolestaan on • Artikkelin tai leikkeen nimi lähtenyt hiihtämään Kristianiasta (nyk. Oslo) • Artikkelin tai leikkeen lajityyppi kohti Amerikkaa 24.1.1896 ja todennut suomalaiset Haapavesi-sukset ylivertaisiksi. Ennen 157


digi.kansalliskirjasto.fi

Voit halutessasi lisätä myös suomen-, ruotsin- tai englanninkielisiä hakusanoja, jotka perustuvat yleiseen suomalaiseen ontologiaan eli YSO:hon (ruotsiksi ALLSO eli allmän svensk ontologi ja englanniksi Finnish General Upper Ontology), tai ehdottaa omia hakusanojasi. Voit myös lisätä leikkeeseen yksityisiä tai yleisiä kommentteja.

Käyttäjät

Käyttäjien mielipiteitä analysoitiin hankkeen aiemmassa vaiheessa ja tutkittiin tarkemmin vuoden 2013 alussa. Mainostimme Facebookissa kyselyä, joka koski digitaalisten kokoelmiemme suosituinta osaa eli historiallista sanomalehtikirjastoa ja joka olisi avoinna kaksi viikkoa. Saimme yhteensä 231 vastausta. Vastaajista 20 Lehden nimi-, päiväys- ja sivutiedot täyte- eivät olleet aiemmin käyttäneet kirjastoa. tään automaattisesti. Kyselymme kohderyhmä oli historiallisen Leikkeet lisätään automaattisesti yhteiselle sanomalehtikirjastomme käyttäjät, ja tulokset hakusivulle, jossa haku tehdään kaikista meta- kertoivat seuraavaa: tiedoista. • Tyypillinen vierailija käyttää aineistoamme usein, 1−7 kertaa viikossa. Kyse on Voit myös lisätä artikkeleihin kommentteja siis aktiivisesta käyttäjäryhmästä, joka voi tai hakusanoja. Tiedätkö jotain konsulista, joka rikastaa kokoelmiamme. jätti rahaa Pariisiin, tai Hansenin matkan jat• Myönteistä on myös se, että 22 vastaajaa kosta? Voit jakaa tietosi. Voit myös lisätä leikkertoi jakavansa aineistoamme jo nyt sosikeitä julkisilta sivuilta omaan leikekirjaasi. aalisessa mediassa. 158


Skypen kautta. Tarkoituksena on ollut kehittää mahdollisimman yksinkertainen ja mielenkiintoinen joukkoistamisympäristö, joka on integroitu täydellisesti käyttöliittymään ja sen toimintoihin.

• Vierailijoiden keski-ikä on melko korkea, eivätkä he käytä sosiaalisia medioita niin paljon kuin suomalaiset keskimäärin. Tästä huolimatta 160 käyttäjää kertoi hyödyntävänsä useita sosiaalisen median kanavia, ja vain 75 käyttäjää ei hyödyntänyt mitään sosiaalista mediaa.

Ensimmäinen versio valmistui kesäkuussa 2013. Koska osio on yksi ensimmäisistä, ”yksinkertaisten” ja käyttökelpoisten ideoiden toteutus vaati paljon suunnittelua. Myös pohjana toimiva käyttöliittymä ja sen tietokanta oli päivitettävä vastaamaan nykyisiä tarpeita.

Tulosten merkitys: • Käyttäjät haluavat jakaa aineistoja tekemällä yhteistyötä sosiaalisessa mediassa tai käyttöliittymässämme. • Käyttäjät haluavat henkilökohtaisen sivun, jolle he voivat tehdä omia merkintöjään. • Käyttöympäristön on oltava yksinkertainen. • Käyttäjien on voitava kirjautua palveluun myös sosiaalisen median ulkopuolelta. Tämä helpottaa joukkoistamista silloinkin, kun aineisto on tekijänoikeuden alaista.

Ohjausryhmän tuella saimme hankkeelle jatkoaikaa huhtikuun 2014 loppuun saakka, jotta voisimme jatkaa kehitystyötä ja luoda joukkoistamisosion käyttöliittymälle uuden ulkoasun. Tässä vaiheessa hankkeeseen otettiin mukaan Idean-niminen graafisen alan suunnitteluyritys. Keväällä 2014 hankkeelle annettiin uusi nimi, Digitalkoot.

Kysely antoi meille tärkeitä tietoja, joiden perusteella saatoimme todeta tavoitteemme olevan oikeansuuntainen ja tarkentaa sitä edelleen. Kuvatalkoista digitalkoisiin Hankkeen aikana kävi ilmi, että meidän oli muutettava suunnitelmiamme. Emme saaneet rekrytoitua sopivaa henkilöä toteuttamaan hanketta. Rahoittaja (EU) antoi meille kuitenkin luvan tilata toteutuksen ulkopuoliselta taholta. Tammikuussa 2013 allekirjoitimmekin sopimuksen Gofore- ja Evident-yritysten kanssa. Ratkaisu osoittautui onnistuneeksi. Pidimme tiiviisti yhteyttä molempiin yrityksiin Kanban-menetelmän avulla. Koska konsepti oli lähes valmis, keskityimme tekniseen toteutukseen, josta vastasi erittäin pätevä ja yhteistyökykyinen henkilö. Yhteydenpito on ollut päivittäistä, ja omat ja kumppaniemme työntekijät ovat työskennelleet rinta rinnan

Joukkoistamishankkeemme on ollut antoisa ja innostava meille osallistujille. Se on ollut myös varsin työläs. Historiallisen sanomalehti-, aikakauslehti- ja pienpainatekirjaston käyttöliittymä on uusittu vastaamaan nykytarpeita. Toivomme, että uudistus vastaa odotuksia, mutta tiedämme, että työsarkaa riittää vielä. Olemme joutuneet pohtimaan asioiden tärkeysjärjestystä yhä uudelleen. Tulevaisuudessa pyrimme jatkamaan hakutoimintojen kehittämistä.

159


Anselm Laakso kuvasi Aurasen perheen kotipuutarhassa. Kuva: Anselm Laakso / Yl채neen kotiseutuyhdistyksen kokoelmat.

160


PERINNEKASVIT KOTISEUTUTYÖNÄ Sirkku Pihlman, FT, arkeologi ja museologi.

K

Kotoisin Turun Portsasta, kesäyläneläinen.

ulttuuriperinnön käsitettä määritellään yhä uudelleen. Kulttuuriperintö on yhteisöllisiä prosesseja ja kommunikaatiota, joissa muodostuu tai uusinnetaan arvoja ja merkityksiä, kuten monenlaisessa kotiseututyössä (Smith 2011). Vanha ja uusi sovittuvat yhteen. Vanhat puutarhakasvit yhdistävät ihmisiä ja pihoja

Puutarhaviljely on yhdistänyt ja yhdistää ihmisiä. Esimerkkipaikkakunnallamme Yläneellä puutarhaviljely oli kartanoissa voimallista 1800-luvulla, pappilassa ainakin vuosisadan vaihteesta alkaen. Näistä intohimoistenkin puutarhanhoidon kehittäjien puutarhoista kasvit levisivät monin eri tavoin seudun toisiin puutarhoihin. Puutarhaharrastajat vaihtoivat taimia keskenään, niitä myytiin, ja palvelusväki siirsi taimia tai kylvi keräämiään siemeniä omiin puutarhatilkkuihinsa. Naapurien ja sukulaisten kanssa vaihdettiin taimia. Yläneen maankuulun 1800-luvun Huvitus-hedelmätarhan esimerkin myötä hedelmäpuita alettiin kasvattaa syrjäisempienkin talojen ja mökkien puutarhoissa. (Saalas 1956, Mattila-Lonka 2001.) Kyläkuvaaja, puuseppä Anselm Laakso otti 1910-luvulta alkaen aina 1950-luvun lopulle asti valokuvia seudun asukkaista ulkoilmassa. Usein hän rakensi ulos studion taustapahvin ja rekvisiitan avulla, mutta hän kuvasi myös ihmisiä kotiensa edustalla ja rakennuksia puutarhoineen.

Perinnekasvit museopuutarhassa -hankkeessa vanhoista puutarhakasveista on puhuttu perinnekasveina, kulttuuriperintönä ja kasvigeenivaroina. Paikalliset ihmiset puhuvat niistä pikemminkin tietyn paikan vanhoina kasveina. Hankkeen kuluessa olemme vakuuttuneet, että nämä muodostavat paikkaan juurtuneen, mutta jaettavan voimavaran, joka yhdistää erilaisia ihmisiä, ja on sellaisena mitä luontevin yhteisöllisen toiminnan kohde ja väline. Paikallisten puutarhojen vanhat kasvit ovat samoja tai hiukan erilaisia kuin naapurustossa. Muistot siitä, mistä ja miten oman puutarhan kasvit joskus Henkilökuvat otettiin mielellään kukkivan hankittiin tai keille niitä jaettiin, muodostavat nykypihoja yhdistävän muistoverkoston, joka juhannusruusun, vehreän syreenipensaan tai voidaan löytää, ja jota voidaan vahvistaa. harvinaisemmankin puutarhakasvin taustaa 161


Korpelan torppariperhe. Edessä istuu Huvitus-siemenen istuttaja Juho Korpela. Puutarha on talon toisella puolella. Kuva: Anselm Laakso / Yläneen kotiseutuyhdistyksen kokoelmat.

vasten. Anselm Laakson tuhansia lasinegatiiveja sisältävä kotiseutukuvakokoelma on Yläneen kotiseutuyhdistyksen hallussa, ja sitä käytetään monipuolisesti, nyt myös puutarhahistorian lähteenä. Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen vetämä Perinnekasvit museopuutarhoissa -Leader-hanke selvitteli vuosina 2009– 2013 kolmen pilottikohteen avulla erilaisten museoiden yhteydessä olevien puutarhojen potentiaalia vanhojen puutarhakasvien säilyttäjinä. Samalla opittiin paljon museoista, kasveista kulttuuriperintönä ja kotiseututyöstä. (https:// portal.mtt.fi/portal/page/portal/www/Hankkeet/museopuutarha)

Projektin aikana Yläneen puutarhojen kotoinen Huvitus-omena nousi valtakunnallisiin otsikoihin. Huvitus on erityisen tärkeä omenalajike nykyisessä kotimaisessa omenanjalostuksessamme. Siemenen, josta Huvitus sai alkunsa, istutti Juho Korpela torppansa nurkalle perimätiedon mukaan vuonna 1895. Puun hyvistä ominaisuuksista kertoo se, että tämä ensimmäinen Huvitus-puu on edelleen hengissä Yläneellä Valasrannantien varrella, vaikka torppa on jo aikaa kadonnut. Metsittyneeltä alueelta oli kaadettu puut juuri hankkeen alkaessa. Maanomistaja oli säästänyt vanhan omenapuun, sillä puun historia tunnettiin paikkakunnalla. Nyt paikalla oli rungontynkä ja siinä sinnitteli lehtiä tuottava oksa.

Korpelan torppa ja Huvitus Yläneen kotiseutumuseon pihassa kasvaa vanha ruusupensas, joka on joskus tuotu kirkonkylästä. Kotiseutumuseon rakennukset on siirretty paikoilleen eri puolelta Ylänettä ja jokin ulkorakennus myös naapurikunnasta. Hankkeessa suunniteltiin museolle paikkakunnan perinnekasvien näytetarha ja museotalojen perennapenkit, jotka kotiseutuyhdistys hankkeen aika- Huvituksen emopuu löydetään uudestaan, siinä on yksi vihreä oksa. Kuva: Sirkku Pihlman. na toteutti ansiokkaasti. 162


Siemenen istuttajasta ja puun vaalijasta vallitsee laaja yhteisymmärrys. Sen sijaan siitä, kuka erityisesti ansioitui Huvituksen, yläneläisittäin myös Korpelan omenan, viljelyn edistämisessä, kilpailee useampia sukuylpeyttäkin huokuvia versioita: Huvitus-tilalla toimineen alkoholistiparantola Turvan vahva vaikuttaja, Turva-seuran puheenjohtaja, vankilanjohtaja Vihtori Nybergh, Huvituksen pitkäaikainen puutarhuri Aarne Lehtonen vai yläneläinen omenanviljelyä harjoittanut taiteilija Vihtori Ylinen. Jokaisella oli roolinsa. Korpelan torpan raivatulla paikalla kasvoi vuonna 2009 edelleen myös torpan vanhoja perennoja, ruusuja, syreenejä ja viinimarjapensaan jäännöksiä. Näitä haluttiin siirtää perustettavaan Yläneen kotiseutumuseon museopuutarhaan paikan merkittävyyden vuoksi. Paikalla käyneet MTT:n geenivaratukijat riemastuivat löytämästään ikivanhasta omenapuusta ja ottivat siitä lehtinäytteitä geneettistä tutkimusta varten. Puu sai nopeasti valtakunnallisen huomion ja merkityksen. Se sai myös omahoitajan paikkakunnalta ja alkoi kasvaa juuriversosta, kukoistaa ja tuottaa taas hedelmää. Se aidattiin

ja suojattiin ja siitä otettiin vartteita lisäystä varten MTT Piikkiöön puutarhatuotannon tutkimusyksikköön. Nyt emopuun vartteesta lisätty uusi Huvitus kasvaa myös Yläneen museopuutarhan keskuskasvina. Yläneläisiä välillä jo nauratti, kun Yläneen Huvitus-omena oli yhä uudelleen uutisotsikoissa. (Heinonen ym. 2011.) Suuren huomion sai myös uusi museopuutarha jo rakentamisvaiheessaan.

Emopuusta vartettua Huvitus-puun tainta istutetaan yläneläisten perinnekasvien näytepuutarhan keskuskasviksi. Istuttajina ovat Hilma Kinnanen MTT:stä ja Huvituksen puutarhurin Aarne Lehtosen poika Heikki Lehtonen. Kuva: Sirkku Pihlman.

Huvitus-emo kukoistaa jälleen ja tekee hedelmää omassa aitauksessaan Korpelan torpanpaikalla. Kuva: Sirkku Pihlman.

163


Uhkarohkeasti yhteistyöhön Miten sitten Yläneen kotiseutuyhdistys lähti mukaan MTT:n museopuutarhahankkeeseen ja mitä hanke antoi yläneläisille? Se, että MTT tarjosi hankeyhteistyötä kahden Museoviraston kartanomuseon lisäksi Yläneen kotiseutuyhdistykselle, johtui useammasta seikasta. Yläne sijaitsee hankerahoituksen edellyttämällä alueella. Sillä on erityinen puutarha- ja kasvitieteellinen historiansa, ja kotiseutuyhdistys tunnetaan aktiivisena ja aikaansaavana toimijana. Ei kuitenkaan ollut itsestään selvää, että yhdistys lähtisi mukaan rakentamaan perinnekasvipuutarhaa. Yhdistyksen puheenjohtaja Arimo Helmisaari kertoo, että ensin yhdistyksen hallitusta mietitytti, miten paljon töitä kasvimaan perustamisesta koituu, ja miten paljon siitä tulee kustannuksia. Yhdistyksen voimavaroistahan iso osa kuluu jo museoalueen rakennusten kunnossapitoon. Perinnekasvien näytepuutarha tuntui kuitenkin hyvältä ja tärkeältä ajatukselta. Yläneellä nimittäin vaikutti 1960-luvulle saakka itseoppinut ja arvostettu kasvitieteilijä Antton Korva, jolla on museossa nimikkohuoneensa: oma asuinkamari museoon siirretyssä Teinilä talon päärakennuksessa. Antton oli suunnitellut koulujen yhteyteen paikallisen kasvien opetuskasvimaata. Tämä ajatus ei koskaan kunnolla toteutunut, mutta jäi elämään. Yhdistyksen hallitus päätti siis, että museolle voitaisiin hyvinkin perustaa pieni muutaman neliömetrin perinnekasvimaa näytemaaksi museopihan kulmaukseen. Sijaitseehan museo aivan Yläneen koulukeskuksen naapurina ja lapset käyttävät museon pihaa sekä oppitunneilla että välitunneilla. Näin Anttonin ajatusta voidaan toteuttaa. Oli myös hieno mahdollisuus saada tukea puutarha-alan asiantuntijoilta. MTT:n tutkijoiden kanssa sitten tutkailtiin paikan päällä kasvimaan paikkaa ja samalla mahdollisuutta vielä laajentaa suunnitelmaa. Huvituspuun kantaäitiin oli käyty tu-

tustumassa ja syntyi idea siitä, että saataisiin puutarhaan paikka myös Huvitus-puulle pölyttäjineen. Puutarhan paikka löytyi rinteestä varsinaisen piha-alueen ulkopuolelta tulotien vierestä. Museoalue on kuivaa mäntykangasta. Merja Hartikainen MTT:stä teki rinteeseen puutarhasuunnitelman, ja eräänä aamuna olivat puutarhan perustajat ja kaivinkone paikalla. Sen seurauksena oli kovin valtavalta näyttävä kuoppa rinteessä herättämässä hirvitystä yhden jos toisenkin toimijan sisikunnassa. Kaivuutyö saatiin kuitenkin arvokkaana lahjana, ja kun vielä euralainen Biolan Oy lahjoitti rekkakuormallisen puutarhamultasäkkejä ja paikallinen kuorma-autoilija kuljetti ne hyvää hyvyyttään Yläneelle ja museon viereiselle parkkipaikalle asti, alkoi toivo selviytymisestä jälleen herätä. Rahaa ei yhdistys ollut siinä vaiheessa varannut hankkeelle yhtään, mutta talkoolaisia ja työn ja ainesten lahjoittajia riitti hyvän pr-työn ja kotiseutuhengen ansiosta. Rahattakin siis voi lähteä liikkeelle, korostaa Helmisaari, vaikka olo olisi ollut paljon parempi, jos olisi ollut tietoa rahoituksesta. MTT:ltä oltiin toki saamassa projektin kuluessa joitakin satoja euroja. Ne ovat kuitenkin pieniä rahoja näin isossa hankkeessa. Oli päätetty, että kasvimaahanke ei syö muuta yhdistyksen kotiseututyön rahoitusta, vaan se, mitä tarvitaan, hankitaan etupäässä kerjäämällä. Niin myös tapahtui. Kotiseututyöhengessä saatiin lahjoituksia, konevoimaa, talkootyötä, selvitystyötä, kasveja, rakennuskiviä, rakennuspuuta, savea, hiekkaa, kaikkea, mitä tarvittiin. Samassa hengessä saatiin myös rahalahjoitus, jonka avulla selvittiin väkisinkin syntyvistä laskuista. Projektin asiantuntijoilta saatiin tietotaitoa kasveista. Perustamistöiden ja hoidon toteutus Kasvitarhan rakentaminen rinteeseen oli teknisesti vaativaa. Rinnettä pengerrettiin navetan perustuskivien avulla ja näytepuutarhaan rakennettiin maahan upotetut istutuslaatikot

164


paikalta kaadetuista puista sahatuista laudoista. Näin käytävämaa ja istutusmullat saatiin pidetyksi hyvin erossa toistaan. Rakennettaessa tehtiin koko ajan tuotekehitystyötä. Istutusten ja yhden kasvukauden jälkeen puutarha näytti siltä kuin olisi aina ollut siinä: se on aivan oikealla paikallaan museomiljöössä. Kesäasukkaista saatiin tarmokkaat puutarhaharrastajat vetämään kasvien keruuta, istutusta ja dokumentointia. (Kaihola ja Koskela 2013.) MTT:n tutkijat olivat asiantuntija-apuna. Kasvitarhan perustamisen ja hoidon tueksi perustettiin myös kotiseutuyhdistyksen kylkeen kaikille avoin Antton Korvan kasvikerho. Se yhdistää museon puutarhasta ja perinnekasveista kiinnostuneita, ja sen parista löytyvät puutarhan talkoolaiset. Kotiseutuyhdistyksen kotisivut valjastettiin myös kasvitarhan tiedotuksen käyttöön (www.museoylane.fi). Puutarhan merkitys museotyölle Kysyessäni, missä vaiheessa kotiseutuyhdistyksen väki alkoi tuntea ylpeyttä kasvimaahankkeesta, Helmisaari vastaa: Alkuun oli epäilyn siementä, että kasvitarhasta tulee rasitetta, ja tämä korostui

siinä vaiheessa, kun se valtava avolouhos kaivettiin rinteeseen. Biolanin mahtava multakasa teki vaikutuksen, että me saadaan siihen jotakin. Ja kun perinnekasveja, niitä vähintään 50 vuotta paikkakunnalla kasvaneita, alettiin kerätä, niin museoväki, joka oli muutenkin kiinnostuneita kasveista, niin kiinnosti, kun hankkeen tutkijat kävivät näitä puutarhoja ja kasveja läpi ja samalla asiaan saatiin julkisuutta. Paikalliset ja maakunnalliset lehdet ja myös puutarhalehdet ovat tässä tärkeitä, ja ne olivat kiinnostuneita puutarhan rakentamisen vaiheista. Oli radiohaastatteluita ja televisiokin tuli paikalle. Ja Huvitus-omenan uudelleenlöytyminen toi yllättävän paljon valtakunnallistakin julkisuutta. Tarha alkoi vähitellen näyttää tarhalta. Museonmäki on huomattavasti rikkaampi, kun siinä myös kasvun kautta löytyy yhteys kauas taaksepäin ja se on elävä osa museokokonaisuutta. Museoon siirrettyjen Teinilän ja Yli-Jokelan talojen ja mäkituvan viereen siirrettiin myös puutarhakasveja rakennusten alkuperäisiltä paikoilta. Ne ikään kuin palautuivat kotiin. Se vaikuttaa ihmisiin tunnetasolla. Siirrettyjen talojen jälkeläiset,

Yli-Jokelan museotalo sai takaisin vanhan jo hylätyn pihapiirinsä perennat. Ne voivat erinomaisesti heti siirtovuotena. Kuva: Sirkku Pihlman.

165


jotka asuvat vielä samoilla paikoin, olivat innoissaan ja mielissään. Paikkakuntalaiset ovat olleet kiinnostuneita. Ja kaikki tuodut kasvit on kortistoitu ja numeroitu ja tarinat tallessa. Se on myös MTT:lle tärkeää, ja hyvin harvoja puutarhaprojekteja on tässä maassa tehty samalla tarkkuudella. Ja kaikki talkoovoimalla. Kotiseututyön kylkeen saatiin uusi artikkeli. Aluksi puutarhaa ei ehkä oikein pidetty museotoimintana, mutta nyt se on sitä, se on kasvanut kiinni museoon. Ja kaikki aktiivit kotiseutuihmiset tuovat puutarhaa myös esiin. Puutarha kiinnostaa ihmisiä, ja museo on saanut myös uudenlaisia kävijöitä puutarha- ja kasviharrastajista. Vierailevia ryhmiä käy runsaasti.

Siihen koottiin hankkeessa opittua toistenkin hyödyksi, myös kompastukset. Yläneellä huomattiin, että kun tekeminen on mieluista, aikaa suunnittelulle ja pohdinnoille ei varata riittävästi. Tehdään helposti ensin ja ajatellaan sitten, mikä voi teettää paljon korjaavaa työtä. On osattava myös kieltäytyä tarjotuista kasveista tai rakennusmateriaaleista, jotka eivät täytä museopuutarhan kriteerejä tai joille ei puutarhassa ole tilaa. Innokkaita ihmisiä on siis hiukan vahdittava, ettei puutarhaan tuoda kasveja liian omatoimisesti, puhdistamatta ja dokumentoimatta. Puutarha on perintöä ja tekemistä

Yläneen museopuutarha on osallistunut valtakunnalliseen Avointen puutarhojen päivään (www.avoimetpuutarhat.fi) näiden käynnistymisestä alkaen. Tapahtumapäivinä on myyty Perinnekasvit museopuutarhassa -hankkeen puutarhan jakotaimia ja voitu hankkia hiukan viimeisenä tuotteena oli kirja Museopuutarha. rahaa puutarhan juokseviin tarpeisiin. TalkoisPerustaminen ja hoito (http://www.mtt.fi/mtt- ta osa tehdään pienemmällä väellä, osaan kutkasvu/pdf/mttkasvu23.pdf ). sutaan mukaan kaikki. Kasvitarhan tiedotusOsviittaa muille toimijoille

Vierailijat voivat tutustua Yläneen kotiseutumuseon näytepuutarhaan myös opaskansioiden avulla. Kuva: Sirkku Pihlman.

166


alustana ovat museon kotisivut. Sieltä löytyvät tiedot puutarhan perustamisen vaiheista sekä puutarhan kasvitietokanta, jossa kaikki kasvilajikkeet ovat kuvattuina. Sivuilla vieraillaan tavattoman ahkerasti. Yläneen koululaisille Antton Korvan kasvikerho järjestää syksyisin luontokoulupäivän, jossa tutustutaan puutarhan kasveihin ja niiden lisääntymistapoihin ja istutetaan oma taimi kotiin vietäväksi. Apuna ovat myös oman kasvitarhan kasvien pohjalta tehdyt muistipelikortit. Museopuutarha palvelee siis puutarha- ja muita matkailijoita ja paikkakunnan väkeä kaikkina vuorokauden aikoina. Puutarha kuuluu monien yläneläisten iltakävelyreitille. Paikalliset ja kesäasukkaat pääsevät mukaan hoitamaan puutarhaa, ja kaikki voivat käydä ostamassa jakotaimia oman puutarhansa kestäviksi kasveiksi. Lapset käyvät valitsemassa museon jakotaimista kasveja omaan puutarhaansa. Kasvikerho vierailee jäsentensä puutarhoissa ja retkeilee kauempanakin. Kasvukauden ulkopuolella tavataan vanhojen huonekasvien tai muiden kasviteemojen parissa.

Kirjallisuutta ja verkko-osoitteita Heinonen, M., Antonius, K., Pihlman, S., Kinnanen, H., Hartikainen, M. 2011. Korpelan torpalta koko kansan omenaksi. Maaseudun Tiede 68, 2 (30.5.2011): 12. Heinonen, M., Pihlman, S, Kaihola, H-L., Koskela, A., Hartikainen, M., Kinnanen, H. ja Peura, A. 2014. Museopuutarha. Perustaminen ja hoito. MTT Kasvu 23. http://www.mtt.fi/mttkasvu/pdf/mttkasvu23.pdf Kaihola, H-L. ja Koskela, A. 2013. Perinnekasvit elävöittävät kotiseutumuseota. Maatiainen 2/2013, 33–35. Mattila-Lonka, P. 2001: Kartanoita ja korven kansaa. Yläneen historia nälkävuosilta 2000-luvulle. Yläneen kunta. Saalas, U. 1956: Carl Reinhold Sahlberg. Luonnontutkija, yliopisto- ja maatalousmies 1779–1860. Historiallisia tutkimuksia, julkaissut Suomen historiallinen seura XLVII. Helsinki. Smith, L. 2011: The ’doing’ of heritage. – Anthony Jackson and Jenny Kidd (ed.): Performing heritage. Research, practice and innovation in museum theatre and live interpretation. Manchester and New York: Manchester University Press, 69–81. www.avoimetpuutarhat.fi https://portal.mtt.fi/portal/page/portal/www/Hankkeet/museopuutarha www.museoylane.fi

Paikallista kasvitietoa kerätään puutarhavierailuin, maastotarkistuksin, haastatteluin ja jutusteluin, ja sitä kerrytetään kasvitietokantaan ja kotiseutuyhdistyksen verkkosivuille. Museolla, kerhossa ja kauppajonossa tiedot ja pohdinnat leviävät, ja puutarhakulttuuriperintö muotoutuu ja voi hyvin. Kyseessä on kiistatta elävä kulttuuriperintöprosessi, toiminta ja performanssi, jolla on hyvä mahdollisuus elää edelleen ja muuttua. Prosessi on vahvistanut yläneläistä identiteettiä kuntaliitosvaiheessa ja integroinut samalla vapaa-ajanasukkaita uudenlaisen kotiseututyön myötä vahvemmaksi osaksi paikkakuntalaisuutta.

167

Y lä ne en ko ti se ut uy hd is ty s 013 va li tt ii n vu od en 2 K ot is eu tu yh di st yk se ks i!


168


101.

VUOSIKERTA

Profile for Suomen Kotiseutuliitto

Kotiseutu-vuosikirja 2014  

Suomen Kotiseutuliiton vuosikirjan 2014 teemana on kotiseututyön uudet ja vanhat muodot.

Kotiseutu-vuosikirja 2014  

Suomen Kotiseutuliiton vuosikirjan 2014 teemana on kotiseututyön uudet ja vanhat muodot.

Advertisement

Recommendations could not be loaded

Recommendations could not be loaded

Recommendations could not be loaded

Recommendations could not be loaded