Page 1

Kotiseutu 2019 105. vuosikerta | vuodesta 1909


Kotiseutu 2019 105. vuosikerta | vuodesta 1909

Päätoimittaja Riitta Vanhatalo Toimituskunta Anna-Maija Halme Seppo Knuuttila Liisa Lohtander Pia Puntanen Janne Vilkuna Kuvatoimittaja Anna-Maija Halme


KOTISEUTU 2019 © Suomen Kotiseutuliitto, © kirjoittajat, © valokuvaajat Suomen Kotiseutuliiton julkaisuja A:39 (painettu), A:40 (verkkojulkaisu) Päätoimittaja Riitta Vanhatalo Graafinen suunnittelu ja taitto Satu Lusa, Kaskelotti Paino Waasa Graphics Oy 2019 ISSN 2323-9271 (painettu) ISSN 2323-928X (verkkojulkaisu)

www.kotiseutuliitto.fi


Kotiseututyö ja kansalaisyhteiskunta


Kotiseutu 2019 Esipuhe

6

Kotiseutuliiton vaiheita Janne Vilkuna: Kotiseutuliiton historiaa 1949–2019 Riitta Vanhatalo: Suomen Kotiseutuliiton toiminta Markku Tannerin silmin – toiminnanjohtajana viidellä vuosikymmenellä

9 29

Kotiseutu kulttuuriperintönä Hanna Lämsä: Kohti kulttuuriperintö- ja lapsilähtöistä kansalaisyhteiskuntaa Pauliina Latvala-Harvilahti ja Katriina Siivonen: Osallisuuden mahdollisuudet kestävässä kulttuuriperintö- ja kotiseututyössä Elisa Göös: Merkityksellistä elinvoimaa ja hyvinvointia kotiseututyöstä Lassi Saressalo: Maahanmuuttajille kasvot. Kokemuksia kulttuurien kohtaamisesta TV-työssä Jaakko Linkamo: Suomen sekä Venäjän keisarikunnan ja Neuvostoliiton vilkas kotiseutuvuorovaikutus

36 45 53 62 68

Paikallisuuksia ja käytäntöjä Emilia Palonen: Uuspaikallisuus ja osallisuus: sliipatusta kansalaisuudesta moniäänisiin yhteisöihin Piia Pentti: Aurinkokaupungin kahdet kasvot. Naantalilaisia kotiseutukokemuksia Maija Luhtasela: Kulttuurin kisällinä muuttuvan kulttuuripolitiikan kentällä – kulttuurihallinnon vakinaistaminen vaati myös yksilöaktiivisuutta Heidi Hagman: Kuntademokratian ja osallisuuden uudet muodot asukkaiden hyvinvoinnin ja kunnan elinvoiman lähteenä Miia Tiilikainen: Kotiseututyöstä kyläpalveluihin Katja Rinne-Koski: Uudenlaisen asukasaktiivisuuden äärellä. Yhteiskunnallinen yrittäjyys kotiseudun kehittämisen välineenä Sulevi Riukulehto: Kotiseutu kännykässä

76 81 89

97 104 110 116


Mennyt tulevassa Timo Suutari: Kotiseututyön tulevaisuus maaseutualueilla Petri Rinne: Aluepolitiikka on valintoja ja koko Suomen asia Leo Stranius: Vapaaehtoistoiminnan tulevaisuus Kirsi Moisander: Huomisen kotiseudut ponnistavat tämän päivän yhteistyöstä

128 134 139 143

Onnittelijoiden lista

150

Päätoimittaja Riitta Vanhatalo FT, Suomen Kotiseutuliiton toiminnanjohtaja. Juuret Pohjois-Pohjanmaalla Kärsämäellä, Haapavedellä ja Pyhäjoella, kotipaikka Kirkkonummi.

Toimituskunta Anna-Maija Halme YTM, Suomen Kotiseutuliiton viestintäpäällikkö. Läheisintä kotiseutua Kerava, Tuusula ja Vantaan Vallinoja. Myös Sipoo on rakas. Seppo Knuuttila Perinteentutkimuksen professori, emeritus, Itä-Suomen yliopisto. Kotipaikka Längelmäki.

Liisa Lohtander FM, Suomen Kotiseutuliiton järjestöpäällikkö. Kotiseutu Helsingin Maunulassa ja suomen kielessä, juurtumattomat juuret Espoon Tapiolassa ja Matinkylässä. Pia Puntanen FM, Sodan ja rauhan keskus Muistin sisältöjohtaja Syntymäkunta Kangasniemi, kotikaupunki Mikkeli. Janne Vilkuna Museologian professori, Jyväskylän yliopisto. Suomen Kotiseutuliiton puheenjohtaja. Syntymäkaupunki Helsinki, kotipaikka Lahti.


Esipuhe Onnellisia suomalaisia kansalaisyhteiskunnassa

T

otta se on. YK:n onnellisuusraporttien (2018, 2019) mukaan suomalaiset ovat maailman onnellisin kansa. Kyllä tätä maailmalla ja meilläkin on ihmetelty. Ja aika pian tasoittavat selityksetkin on keksitty: suomalaisten onnellisuus on arkista turvallisuutta, poliisiin ja palomiehiin luottamista, omiin oloihin käpertymistä. Vaikka me olemme pieni kansa, eroja meissäkin on, yhtenäisyyttä rikastamassa. Onneksi. Viime vuosina mediassa on toisteltu ja päivitelty suomalaiskansallisen yhtenäiskulttuurin pirstoutumisesta sekä sen katoamista menneisyyden nieluun. Kulttuurintutkijoiden kesken ollaan yhtä mieltä, että yhtenäiskulttuuri on osa kuviteltua todellisuutta. Se on koottu monista yhteisiksi otaksutuista, yhdistävistä asioista. Sen ulkopuolelle taas on sysätty vieraita vaikutteita ja epäedullisia tai uhkaavia ilmiöitä. Tällainen sepitetyn yhtenäisyyden tulkinta ehti olla jo siinä määrin vallitseva, ettei keskustelulle sen paikkansa pitävyydestä tuntunut olevan enää tarvetta. Kunnes viime vuoden kuluessa parinkin tutkimuspajan taholta kerrottiin, että ”Suomalaiset ovat identiteetiltään yllättävän samanlaisia” ja ”Suomalaiset ovat arvoiltaan yhtenäinen kansa – vaikka emme sitä hoksaakaan”. Tällaisia tuloksia oli nimittäin saatu sekä Pellervon taloustutkimuksen että Suomen Kulttuurirahaston ja e2 Tutkimuksen kyselyillä. Niiden mukaan kotiseutuihin samastuminen on edelleen vahvaa ja turvallisuus on ykkösarvomme. Yhteinen hyvä ja tasapuolisuus korostuvat puolestaan meitä koossa pitävinä arvoina. Vaikka tuloerojen kerrotaan kasvaneen ja eriarvoistumisen lisääntyneen kymmenessä vuodessa merkittävästi, jopa huoli tällaisesta synkästä kehityksestä yhdistää meitä. Yhtenäiskulttuurin oletettu mureneminen tai sen keinotekoisuus eivät tarkoita, etteivätkö suomalaiset voisi edelleen olla samaa mieltä joistakin asioista sekä melko tyytyväisiä oloihinsa. Samalla erilaisuudet ovat olennainen osa elävää, dynaamista kulttuuria. Jos kulttuurin moniäänisyys vaiennetaan, ollaan vaarallisella tiellä. Jos taas yhteiset arvot ja muut kansallisen identiteetin ainekset hylätään, me emme ole ketään.

6 

Kotiseutu 2019


Kotiseutuliitto täyttää tänä vuonna 70 vuotta. Kotiseututyön keskusjärjestö perustettiin Tammelassa 26. toukokuuta 1949. Juhlavuonna päätimme käsitellä Kotiseutu-vuosikirjassa pääteemana kotiseututyötä ja kansalaisyhteiskuntaa. Halusimme pohtia kotiseutuliikkeen merkitystä osana suomalaista ja pohjoismaista kansalaisyhteiskuntaa ja sen kehitystä. Miten muuttuva kotiseutu, muuttoliikkeet ja kansalaisyhteiskunnan kehitys ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat kotiseututyöhön? Miten uudistuva kotiseututyö puolestaan voi toimia kansalaisvaikuttamisen alustana ja vaikuttaa osallisuuteen sekä kansalaisten tasavertaisiin vaikuttamismahdollisuuksiin? Elävään kulttuuriperintöön punotaan jatkuvasti elettyjen ja kuviteltujen kokemusten säikeitä, joista voidaan luoda menneisyyden läpikuultavia muistiharsoja ja historian tiheitä kudoksia. Erilaiset elämät ja elinympäristöt tuottavat toisiinsa kietoutuvia tulkintoja. Ne ovat samanaikaisesti yksilöllisiä ja yhteisiä, paikallisia ja maailmallisia. Emme me muuten näin onnellisia olisi. Näistä kokemuksista ja tulkinnoista myös Kotiseutu-vuosikirja ammentaa jälleen Kotiseutuliiton juhlavuonna. Toimituskunta kiittää lämpimästi kaikkia artikkeleiden kirjoittajia. Yhdessä syntyi Kotiseutu 2019, jossa on 18 artikkelia. Lukijoille toivotamme innostavia ja kiinnostavia lukukokemuksia. Helsingissä 20. toukokuuta 2019 Toimituskunta

Kotiseutu 2019

 7


Kotiseutuliiton vaiheita

Kotiseutuliiton monipuolisessa toiminnassa on vuosien varrella ollut mukana kaikenikäisiä osallistujia ympäri Suomea. Myös maamme korkein johto on tukenut toimintaamme: vuonna 1994 presidentti Martti Ahtisaari ja rouva Eeva Ahtisaari osallistuivat Valtakunnallisille kotiseutupäiville Lohjalla. Kuvat: Suomen Kotiseutuliiton arkisto.

8 

Kotiseutu 2019


Kotiseutuliiton historiaa 1949–2019 Janne Vilkuna Suomen Kotiseutuliiton puheenjohtaja Syntymäkaupunki Helsinki, kotipaikka Lahti.

Tässä artikkelissa sana liitto tarkoittaa Kotiseutuliittoa ja Suomen Kotiseutuliittoa, joksi liiton nimi muutettiin vuonna 1971. Tekstissä olevat markka-ajan summat on ilmoitettu myös hakasulkeissa vuoden 2019 euroiksi muunnettuina. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Suomen Kotiseutuliitto julkaisivat opetusministeriön tuella vuonna 2004 Harri Turusen kirjoittaman vankan lähes 500-sivuisen teoksen Suomalainen kotiseutuliike 1945–2000. Nimestään huolimatta teos sisältää tietoa vuoteen 2004 saakka. Siitä löytyy myös Suomen Kotiseutuliiton vaiheet, mutta liiton osuus ei ole yhtenäinen kokonaisuus, vaan se on sijoiteltu eri puolille kirjaa. Sen vuoksi, ja koska kirjan julkaisemisesta on kulunut jo 15 vuotta, päädyttiin liiton juhlavuonna julkaisemaan tiivis artikkeli liiton historiasta perustamisvaiheista juhlavuoteen 2019. Tähän artikkeliin liittyy 11 yksityiskohtaisempaa liitettä, jotka ovat tarkasteltavissa liiton kotisivulla osoitteessa kotiseutuliitto. fi/jarjesto/historia. Artikkeli siis yllyttää sen lukemisen jälkeen tutustumaan liiton edellä mainittuihin laajoihin historiakirjoihin.

KOTISEUTULIITON PERUSTAMINEN Vuonna 1908 perustettu Suomen Kotiseutututkimuksen Keskusvaliokunta alkoi julkaista Kotiseutu-lehteä vuonna 1909. Keskusvaliokunnan toiminta kuitenkin hiipui 1930-luvulla, ja se lakkautettiin 1938. Samoihin aikoihin, helmikuussa 1938, pääasiassa nuorehkot tutkijat perustivat Helsingissä Talonpoikaiskulttuurisäätiön. Sen puheenjohtajaksi valittiin Esko Aaltonen ja varapuheenjohtajaksi Kustaa Vilkuna.

Kotiseutu 2019

 9


Esko Aaltonen vuonna 1934. Kuva: Forssan museo, Lounais-Hämeen Kotiseutuyhdistyksen kuvakokoelma.

Jatkosodan lopettanut välirauhansopimus lopetti usean isänmaallisen järjestön toiminnan syksyllä 1944. Tällöin Talonpoikaiskulttuurisäätiössä toimivat Aaltonen ja Vilkuna keksivät kanavoida ihmisten toimeliaisuutta epäpoliittiseen kotiseututyöhön. Kotiseudussa ilmestyi 1946 Aaltosen kirjoitus ”Kotiseututyö organisoitava”. Asian edistämiseksi säätiö kutsui väkeä Helsingissä toukokuussa 1948 pidettäville maaseutukulttuurin neuvottelupäiville, joilla pyrittiin perustamaan kotiseututyön yhdyselimeksi Kotiseutuliitto-niminen järjestö, johon myös kaikki kotiseutuyhdistykset kuuluisivat oman maakuntaliittonsa välityksellä. Ehdotus ei edennyt. Talonpoikaiskulttuurisäätiö lähetti kotiseutuväelle huhtikuussa 1949 kutsun toukokuun 25.–26. päivinä Tammelassa, Lounais-Hämeen Pirtillä pidettäville ”yleisille kotiseutupäiville”. Ensimmäisen päivän iltana järjestettiin neuvottelupäivät. Kutsussa olleen ohjelman mukaan tärkeimpänä aiheena päivillä ”keskustellaan ja mahdollisesti päätetään Kotiseutuliiton perustamisesta”. Kaikkien paikalle saapuneiden 76 kokousedustajan äänin päätettiin perustaa Kotiseutuliitto. (Katso liite 1. ensimmäisten Kotiseutupäivien osanottajat 1949). Liitto hyväksyttiin 24. marraskuuta 1949 oikeusministeriön yhdistysrekisteriin kotipaikkana Helsinki. Uuden liiton ensimmäinen vuosikokous pidettiin Helsingissä 20. maaliskuuta 1950 ja vuoden loppuun mennessä Kotiseutuliitolla oli 23 jäsenyhdistystä. (Katso liite 3. ensimmäiseen vuosikokoukseen mennessä ilmoittautuneet)

10 

Kotiseutu 2019


Kustaa Vilkuna piti juhlapuheen Kotiseutuliiton 20-vuotisjuhlan vuosikokouksessa. Puhujapöntössä näkyy liiton vanha logo. Kuva: Pekka Kyytinen.

LIITON PÄÄMÄÄRÄT JA SÄÄNNÖT Tuoreen liiton päämäärät käyvät ytimekkäästi ilmi ensimmäisten, vuoden 1949 sääntöjen tarkoituspykälästä: ”Liiton tarkoituksena on: 1. johtaa ja ohjata maassamme suoritettavaa kotiseututyötä sekä 2. toimia kotiseututyön alalla tätä työtä suorittavien järjestöjen keskuselimenä.” Kaupungistuminen oli selviö liiton johdolle, ja jo vuonna 1958 liiton hallitus perusti kaupunki- ja kauppalaseurojen kotiseututyötä pohtivan toimikunnan. Oltiin ajassa, sillä 1969 taajamien väkimäärä ylitti maaseudulla asuvien määrän. Vuoden 1973 säännöissä lisättiin uusi tarkoitus, ”huolehtia kotiseututyön tavoitteiden toteuttamisesta yhteiskunnan yleisessä kehityksessä,” ja edelleen 2009 säännöissä määritettiin,

Kotiseutu 2019

 11


Liiton henkilökuntaa ja luottamushenkilöitä pohtimassa Kotiseutuliiton tulevaisuutta liiton toimistossa keväällä 2019. Kuva: Anna-Maija Halme.

että liiton ”tarkoituksena on kotiseututyön keskusjärjestönä edistää kansallista kulttuuria erityisesti maakunnallisten ja paikallisten piirteiden pohjalta, ohjata ja kehittää kokonaisvaltaista kotiseututyötä maassamme sekä huolehtia kotiseututyön tavoitteiden toteutumisesta yhteiskunnan kehityksessä. ” Uusimmissa, vuoden 2018 säännöissä tarkoituspykälä on seuraava: ”Liiton tarkoituksena on kotiseututyön keskusjärjestönä, kansalaisjärjestönä ja valtakunnallisena edunvalvojana vahvistaa kotiseututietoisuutta, edistää moniarvoista kansallista kulttuuria ja sen arvostusta paikallisten ja alueellisten piirteiden pohjalta, kehittää monimuotoista kotiseutu- ja kulttuuriperintötyötä kaupungeissa, kunnissa ja maakunnissa, tukea paikallista ja alueellista omatoimisuutta ja kotiseutuhenkeä sekä toimia ja vaikuttaa kotiseututyön tavoitteiden toteuttamiseksi yhteiskunnan päätöksenteossa.”

12 

Kotiseutu 2019


Yhteenvetona voi todeta, että liitto peLiitto perustettiin rustettiin aikanaan sellaisiin tarpeisiin, jot- aikanaan sellaisiin ka ovat säilyneet yhteiskunnan muutoksestarpeisiin, jotka ovat ta huolimatta 70 vuotta, minkä vuoksi säänsäilyneet yhteiskunnan töjen tarkoituspykälää eikä liiton päämääriä muutoksesta ole tarvinnut muuttaa radikaalisti. Vuonna 1949 voimaan tulleiden liiton huolimatta 70 vuotta” ensimmäisten sääntöjen mukaan vuosikokouksen valitsema liiton hallitus koostui kolmeksi vuodeksi valituista 12 varsinaisesta ja kolmesta varajäsenestä, jotka valitsivat keskuudestaan puheenjohtajan ja kaksi varapuheenjohtajaa. Jäsenehtona todettiin: ”- - jokainen koko maan käsittävä rekisteröity kotiseutuyhdistys ja niitä vastaava muu rekisteröity paikallisseura sekä liiton tarkoitusperiä harrastava tai maakunnallinen rekisteröity järjestö, jonka liiton hallitus tai vuosikokous hyväksyy.” Sääntöihin tehtiin vuosien varrella useita teknisiä parannuksia ja pienehköjä kielellisiä muutoksia, mutta oleellisin muutos toteutettiin 1966, kun päätöksenteon edustavuutta lisättiin valtuuskunnalla, jonka nimi muutettiin 1997 valtuustoksi. (Katso liite 7. valtuuskunnan/valtuuston puheenjohtajat ja varapuheenjohtajat ja liite 2. liiton 1. ja nyk. säännöt)

ORGANISAATIO Liiton toiminta perustui aluksi suuresti hallituksen ja työvaliokunnan jäsenten yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen ja suhteisiin. Niitä ei suinkaan puuttunut, sillä vuonna 1950 liiton ensimmäisessä vuosikokouksessa valitun hallituksen jäsenet olivat dosentti Esko Aaltonen, professori Martti Haavio, professori Eino Jutikkala, kunnallisneuvos Arvo Jutila, maisteri Hulda Kontturi, maanviljelysneuvos Jalo Lahdensuo, toimittaja Paavo Raukko, nuoriso-ohjaaja Ilmari Rinne, talousopettaja Marjatta Santti, everstiluutnantti Yrjö Vasama, dosentti Kustaa Vilkuna ja tohtori Toivo Vuorela. Suhde Talonpoikaiskulttuurisäätiöön oli vahva, sillä Aaltosen ja Vilkunan lisäksi myös Haavio, Jutikkala, Vasama ja Vuorela toimivat säätiössä. Varajäseniksi valittiin maisteri Aarne Eskola, talouspäällikkö Väinö Heikkilä ja toiminnanjohtaja Heimo Päkkilä. Kun hallitus järjestäytyi reilun viikon päästä, puheenjohtajaksi valittiin Lahdensuo, ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi Aaltonen ja toiseksi varapuheenjohtajaksi Vilkuna. (Katso liite 6. hallitusten jäsenet vuosineen) Liiton hallitus nimesi vuoden 1966 ensimmäisessä kokouksessa toiminnan tehostamiseksi kuusi jaostoa, joihin kuhunkin nimettiin puheenjohtajaksi hal-

Kotiseutu 2019

 13


lituksen jäsen. Jaostojen jäsenet voitiin sen sijaan hakea laajalti liiton sidosryhmistä. Sama periaate on liiton hallituksella yhä. Ensimmäiset jaostot olivat järjestö- ja koulutusjaosto (puheenjohtajana Veikko Talvi), talousjaosto (Jouko Tuominen), perinnejaosto (Veikko Anttila), yhteiskunta- ja kulttuuripoliittinen jaosto (Yrjö Larmola), luonnonsuojelujaosto (Martti Linkola) ja matkailujaosto (Matti Kailari). Jaostojen ja työryhmien nimenmuutokset, lakkauttamiset ja perustamiset ilmaisevat osaltaan kunkin ajan toiminnan painoaloja. Esimerkiksi kulttuuripoliittinen jaosto perustettiin 1968 ja kaksi vuotta myöhemmin se muutettiin yhteiskunta- ja kulttuuripoliittiseksi jaostoksi ja lopulta lakkautettiin 1989. Toiminnanjohtajat Juoksevia asioita varten tarvittiin hallitusta pysyvämpi toimija, minkä vuoksi liiton toiminnanjohtajaksi otettiin lokakuussa 1949 Suomen museoliiton tuore museoneuvoja ja sihteeri, maisteri Niilo Valonen. Valosen jälkeen toiminnanjohtajaksi nimitettiin 1953 Veikko Anttila. Hänen siirryttyä pääesikunnan töihin tehtävässä oli vuosina 1959–1965 peräti viisi henkilöä. Näihin aikoihin liitossa ei pelätty antaa vastuuta nuorille henkilöille, mihin syynä lienee ollut toisaalta jaksaminen ja toisaalta varojen säästö. Yrjö Larmola, jolla oli 1963 kaksoistoimi Kalevalaseuran sihteerinä ja Kotiseutuliiton toiminnanjohtajana, muisteli myöhemmin vastaanottoaan kentällä: ”Myrskylän kotiseutumuseon vihkiäiset. Katseista näkyi, että hiukan ihmeteltiin, millainen keltanokka valtakunnanjärjestön herra toiminnanjohtaja oli. Karaistuin pian.” Maaliskuussa 1966 työhön nimitettiin nuori Markku Tanner. Jos toiminnanjohtajat olivatkin tähän asti vaihtuneet taajan, niin nyt tahti muuttui, sillä Tanner jäi eläkkeelle 42 työvuoden jälkeen syyskuussa 2008. Tannerin seuraaja Lassi Saressalo siirtyi eläkkeelle elokuussa 2013 ja Riitta Vanhatalo aloitti työt syyskuussa 2013. (Katso liite 8. sivu- ja päätoimiset toiminnanjohtajat)

TALOUS JA VALTIONAVUSTUKSET Alusta lähtien oli selvää, ettei pelkillä jäsenmaksuilla voitaisi toimia tehokkaasti. Siksi ensimmäisen varsinaisen toimintavuoden 1950 päätyttyä todettiin, että: ”Apurahaa liiton toiminnan tukemiseksi on anottu opetusministeriöltä kahdesti sekä [W]ihurin säätiöltä kerran, kummaltakin tuloksetta.” - - ”Liitolla ei ole toistaiseksi käyttövaroja, joita toiminnan aloittamiseksi ja ylläpitämiseksi tietenkin tarvitaan. - - Valtiolta on raha-arpajaisten voittovaroista liitolle anot-

14 

Kotiseutu 2019


Saadut yleisavustukset omaan toimintaan vuosina 1961–2016 viisivuosittain; vuonna 2019 yleisavustus on 270 000 euroa.

tu apurahaa, – Periaatteena on joka tapauksessa, ettei liittoon kuuluminen saa koitua jäsenistölle taloudelliseksi rasitukseksi. On kuitenkin pidetty kohtuullisena, että jäsenyhdistykset suorittavat liitolle jäsenmaksun, jonka suuruudeksi vuosikokous kuluvalta vuodelta vahvisti: valtakunnallisilta järjestöiltä 10.000 mk [vuoden 2019 euroiksi muunnettuna 320 euroa], maakunnallisilta 5000 mk [160 euroa] ja paikallisilta yhdistyksiltä niiden suuruudesta riippuen 200– 1000 mk [7,65–32 euroa]. Viimeksi mainitussa tapauksessa jäsenmaksun suuruuden määrittelee liiton hallitus.” Kun jäseniä oli tässä vaiheessa vain 23, varoja yritettiin hankkia myös maakunnallisin arpajaisin, mutta vaikka jäsenkuntakin kasvoi, ne eivät ratkaisseet rahoitusongelmaa. Liiton jo täytettyä kymmenen vuotta, tilanne oli yhä huono ja vuodesta 1960 oli todettava että: ”Taloudellisten vaikeuksien vuoksi liitto ei ole voinut koko tehtäväänsä hoitaa, vaan sen on ollut pakko pyrkiä rajoittamaan toimintansa lähinnä juoksevien asioiden hoitamiseen sikäli, kun niitä on voitu tilapäistehtävänä hoitaa. Tällainen tilanne, mikä on ollut ominaista kuluneen vuo-

Kotiseutu 2019

 15


Kuviossa näkyvät liiton yhteisöjäsenet eli valtakunnalliset, maakunnalliset ja alueelliset, kunta- ja paikallisyhdistysjäsenet viisivuosittain 1950–2015.

den toiminnalle, ei kuitenkaan saa jatkua, vaan on päästävä ratkaisuihin, joilla liiton täydelle toiminnalle luodaan mahdollisuudet. Tähän suuntaan tähtääviä aloitteita onkin tehty, ja näyttää siltä kuin taloudellista valkenemista olisi havaittavissa.” Optimismi ei ollut turhaa, sillä vuonna 1961 opetusministeriö myönsi liitolle 600 000 mk:n [14 000 euroa] valtionavustuksen valtion talousarviossa olevista kansansivistysjärjestöjen määrärahoista. Tämän jälkeen ministeriön liitolle myöntämät yleisavustukset ja kohdeavustukset vakinaistuivat.

JÄSENISTÖ Kun liitto oli vihdoin saatu perustetuksi 1949, sillä oli vuoden lopussa jäsenenä 13 yhdistystä. Seuraavan vuoden aikana jäseniä tuli kymmenen lisää ja vuosikertomukseen kirjattiin, että: ”Kotiseutuliittoon kuului vuoden lopussa 23 jäsenyhdistystä, niistä 1 valtakunnallinen, nim. Suomen Nuorison Liitto, 4 maakunnallista: Keski-Pohjanmaan, Etelä-Pohjanmaan ja Kymenlaakson maakuntaliitot sekä Lounais-Hämeen kotiseutu- ja museoyhdistys ja 18 paikal-

16 

Kotiseutu 2019


lista seuraa: Birgerjaarlin Kilta, HausjärKuntien merkitys ven kotiseutuyhdistys, Helsingin kotkajäseninä oli luonnollisesti laiset, Ikaalisten Kotiseutu- ja Museoyhtaloudellinen, mutta distys, Isonkyrön Kotiseutuyhdistys, Kihjäsenyydet avasivat myös niön kunnan museohoitokunta, Kälviän liitolle entistä paremmat Kotiseutuyhdistys, Lapua-Seura, Nivalan Kotiseutuyhdistys, Punkalaitumen Mumahdollisuudet edistää seo- ja Kotiseutuyhdistys, Rauman Kilta, kotiseututyötä.” Ruovesi-Seura, Saarijärvi-Seura, Sammatin Kotiseutu- ja Museoyhdistys, Vetelin Kotiseutuyhdistys, Vihannin Kotiseutuyhdistys, Ylä-Savon Kotiseutuyhdistys.” Vuoden 1966 sääntömuutoksen jälkeen jäsenyydestä todettiin (5 §): ”Liiton jäseniä ovat 1. maakunnalliset kotiseututyön keskuselimet, joiksi voidaan hyväksyä maakuntaliitot tai niitä vastaavat kotiseututyön piirijärjestöt, 2. kotiseututyöstä kiinnostuneet valtakunnalliset järjestöt sekä paikalliset yhteisöt ja kotiseutuyhdistykset.” Liittoon ei kuulunut ennen näitä sääntöjä kuntajäseniä eivätkä säännöt suoraan määrittäneet niiden jäsenyyttä, ellei kuntia tulkittu paikallisiksi yhteisöiksi. Joka tapauksessa ensimmäiseksi kuntajäseneksi hyväksyttiin 9. heinäkuuta 1966 Joutsenon kunta ja toiseksi 20. joulukuuta 1967 Heinolan maalaiskunta. Alku oli hidas, sillä 1968–1973 vain 16 kuntaa liittyi jäseneksi. Niiden joukossa olivat ensimmäiset kaupungit eli 1972 Turku ja 1973 Lahti. Jäsenyys alkoi kuitenkin kiinnostaa kuntiakin, sillä 1974–1975 liitto sai niistä peräti 29 uutta jäsentä. Kuntien merkitys jäseninä oli luonnollisesti taloudellinen, mutta jäsenyydet avasivat myös liitolle entistä paremmat mahdollisuudet edistää kotiseututyötä. Kuntajäsenten myötä Suomen Kunnallisliitto (ent. Maalaiskuntien Liitto) liittyi jäseneksi 1971. Kuntajäsenten myöhemmät vähenemiset selittyvät pääasiassa kahdella asialla. Ensiksi 1990-luvun alun pankkikriisillä ja sen seurauksena syntyneen laman vaikutuksilla, kun kunnallistaloudessa otettiin ”löysät pois”. Toiseksi 2000-luvun alussa toteutettu kunta- ja palvelurakenneuudistus alkoi vähentää kuntaliitoksin kuntien määrää. Kun vuonna 2000 Suomessa oli 452 kuntaa, niitä oli kymmenen vuotta myöhemmin 342 ja vuoden 2019 alussa 311, joista 107 kaupunkia. Vuoden 1972 säännöt mahdollistivat henkilöiden liittymisen kannattajajäseneksi: ”Liiton kannattajajäseneksi voivat päästä kotiseututyöstä kiinnostuneet henkilöt ja oikeuskelpoiset yhteisöt.” Kannattajajäsenten jäsenpalvelua lisättiin 2010 perustamalla heille Kotiseutuklubi.

Kotiseutu 2019

 17


Kotiseutuliiton ovi toimistossa Kalevankadulla. Kuva: Anna-Maija Halme.

TOIMINTAA Koulutus Kotiseutupäivien koulutuksellisten osuuksien lisäksi liitto on järjestänyt yhteistyökumppaniensa kanssa lukuisia ajankohtaisia seminaareja ja muita koulutustilaisuuksia. Nykyään liitto myös järjestää maakuntien liittojen kanssa joka vuosi 11 maakunnallista tilaisuutta, joissa useimmiten on koulutuksellista sisältöä. Kun uusi maankäyttö- ja rakennuslaki tuli voimaan vuonna 2000, liitto reagoi siihen järjestämällä Kaavoja ilman haavoja -koulutussarjat. Viime vuosina liitto on kouluttanut arkisto-osaajia (2011–2013) ja paikallismuseohoitajia (2018–2019) valtakunnallisilla koulutuskierroksilla. Niistä lisää luvussa kotiseutuarkistot ja -museot. Liiton painopistealueet Liiton toimintasuunnitelmiin ilmestyi 1990-luvulla uudessa merkityksessä sinänsä vanha sana, painopistealue (lainasana ruotsista: tyngdpunktsområde). Vuonna 1990 vuosikokous määritteli tulevalle toiminnalle kolme painopistealuetta: 1. Alueellisten toimintaorganisaatioiden vahvistaminen sekä niiden yhteydenpito paikallistasolle, 2. Kulttuuriympäristön hoito ja 3. Nuorison kotiseututietoisuuden lisääminen. 2010-luvulla termiksi vakiintui painopistealueen

18 

Kotiseutu 2019


Sisänäkymä Kotiseutuliiton toimistosta. Kuva: Anna-Maija Halme.

sijaan toiminnan päälinjat. Itsenäisyyden juhlavuonna 2017 vuosikokous asetti otsikon Kotiseututyö 100-vuotiaassa Suomessa kolme päälinjaa: Kulttuurisesti monimuotoinen Suomi ja suomalaisuus, Asukkaiden osallisuuden vahvistaminen ja Uudet toimintamuodot kotiseututyössä Liiton strategiat hyväksyttiin 2003, 2009 ja 2014. Viimeksi mainittu sai nimen Rakkaudesta kotiseutuun. Samalla päätettiin liiton missio ”Suomen Kotiseutuliitto edistää moniarvoista suomalaista kotiseututyötä paikallisiin lähtökohtiin pohjautuen”, visio ”Suomen Kotiseutuliitto on paikallisuuden kuuluva ääni” ja arvot: avoimuus, osallisuus, paikallisuus, yhteenkuuluvuus ja kotiseuturakkaus. Kotiseutupäivät Liiton alkuvuosina vuosikokous pidettiin vuoden 1949 sääntöjen mukaisesti ”maalis-huhtikuun kuluessa” eli eri aikaan kuin kotiseutupäivät. Käytännön matkasyistä ja mahdollisimman laajan osanoton takaamiseksi kokous yhdistettiin vuonna 1954 Ruoveden kotiseutupäivien yhteyteen. Vuoden 1966 säännöt määräsivät kuitenkin edelleen vuosikokouksen ajaksi maalis-huhtikuun, mutta jo 1972 sääntömuutos paalutti kokouksen touko-syyskuuhun, mikä käytännössä tarkoitti kokouksen pitämistä Valtakunnallisten kotiseutupäivien yhteydessä.

Kotiseutu 2019

 19


Liiton ensimmäisenä toimintavuotena 1950 järjestettiin elokuussa yhdessä Suomen museoliiton, Rauman Killan ja Rauman museon kanssa kolmipäiväiset museo- ja kotiseutupäivät, jotka olivat samalla Museoliiton 7. museopäivät. Kotiseutuliitto on pitänyt noita päiviä toisina Valtakunnallisina kotiseutupäivinä, sillä Tammelan edellisvuotiset yleiset kotiseutupäivät katsottiin ensimmäisiksi. Niitä on pidetty joskus kolmansinakin, jos ensimmäisiksi lasketaan Talonpoikaiskulttuurisäätiön järjestämät maaseutukulttuurin neuvottelupäivät Helsingissä toukokuussa 1947. Sittemmin Valtakunnalliset kotiseutupäivät on järjestetty vuosittain heinä-elokuussa eri puolilla Suomea pääsääntöisesti asianomaisen kunnan tai kaupungin kutsusta. Päivät muovautuivat jo varhain useampipäiväisiksi niin, että ensin on seminaareja, sitten vuosikokous, retkipäivä iltajuhlineen ja sunnuntaina jumalanpalvelus. Vuodesta 1968 lähtien kotiseutupäivillä on ollut vaihtuva ajankohtainen teema. Tuolloin Helsingin seudulla pidettyjen kotiseutupäivien teemana oli Muuttuva kotiseutu – Hembygd i förvandling (Katso liite 4. kotiseutupäivät ja vuosikokoukset). Kotiseutu-aikakauslehti Ensimmäisessä Kotiseudussa (1909) julkaistun ohjelmajulistuksen ensimmäinen momentti kuului: ”Kotiseudun tarkoituksena on Suomen joka osassa levittää kaikkiin kansankerroksiin oikeaa käsitystä kotiseuduntutkimuksen päämäärästä ja keinoista, muodostumisesta ja kehityksestä, sen merkityksestä sivistyselämällemme ja sen suhtautumisesta tieteelliseen tutkimukseen - - .” Kotiseutu ilmestyi useana vihkona, joiden sivunumerot juoksivat, eli yhden vuoden vihot muodostivat vuosikirjan. Lehtien sisältö liittyi monipuolisesti kotiseutututkimuksiin ja havaintoihin, muistokirjoituksiin, ajankohtaisiin ilmoituksiin, kuten mainoksiin tulevista kotiseutupäivistä ja liiton perustamisen myötä liiton vuosikertomuksista ja toimintasuunnitelmista. Liiton ensimmäisenä kokonaisena toimintavuonna 1950 Kotiseudun päätoimittajana oli Toivo Vuorela, toimitussihteerinä Mauno Jokipii ja laajassa toimituskunnassa olivat jäseninä Esko Aaltonen, Yrjö Laine, Lauri Simonsuuri, Hannes Teppo, Niilo Valonen, Yrjö Vasama ja Kustaa Vilkuna, joka oli ollut lehden päätoimittaja jo vuonna 1934. Kun Vuorela luopui päätoimittajuudesta ja Veikko Anttila toimitussihteerin tehtävästä 1960, työläisiin toimiin ei ollut helppo sitouttaa uusia tekijöitä. Kotiseudun ensimmäisessä numerossa 1961 oli tuolloin 58-vuotiaan Vilkunan pääkirjoitus ”Kiitoksia!”, jossa hän kiitti Vuorelaa ja Anttilaa ja jatkoi:

20 

Kotiseutu 2019


”Kotiseutuliiton hallitus on etsiskellyt jo kokonaisen vuoden --- Kotiseudulle uutta päätoimittajaa ja toimitussihteeriä. Työvaliokunnan kokouksessa 18. päivänä lokakuuta 1960 päädyttiin esittämään päätoimittajaksi allekirjoittanutta ja toimitussihteeriksi maisteri Maija-Liisa Heikinmäkeä. --- Allekirjoittaneen kohdalta päätoimittajan tehtävä on katsottava mahdollisimman väliaikaiseksi. On toivottava, että pian ilmaantuu nuorempia henkilöitä, jotka tuorein voimin voivat entistä paremmin vastata tehtävästä.” Ei ilmaantunut. Vilkunan mainitsema väliaikaisuus kesti hänen kuolemaansa 1980 saakka. Heikinmäki oli mukana toimituksessa vuoteen 1990. Vilkunan jälkeen Vuorela sai uudestaan päätoimittajuuden. Seuraavina päätoimittajina olivat Pekka Laaksonen 1983–1990 ja Heikki Ylikangas 1990–1993. Kotiseutuliikkeen satavuotisjuhlavuoden 1994 alussa käynnistyi yhteistyö suomalaisen kulttuurin aikakauslehden julkaisemiseksi. Samana vuonna Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Elias, Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Kieliposti ja liiton Kotiseutu yhdistettiin ja syntyi Hiidenkivi-lehti. Hiidenkivi lakkasi ilmestymästä 2012. Tällöin liitto palasi juurilleen ja alkoi julkaista jälleen Kotiseutua, mutta ei aikakauslehtenä vaan vuosikirjana, jonka päätoimittajana on toiminnanjohtaja. Kotiseutuposti ja Hilja-uutiskirje Liitto oli lähettänyt ajankohtaisista asioista jäsenilleen monistettuja jäsenkirjeitä, jotka saivat 2008 nimen Kotiseutuposti. Kaksi vuotta myöhemmin niistä kehitettiin B5-kokoinen paperilehti, joka laitettiin myös verkkoon. Koska oli edelleen uutiskirjeenkin tarve, vuonna 2012 aloitettiin Hilja-uutiskirjeet, joille nimi saatiin opettaja ja kirjailija Hilja Valtoselta, ensimmäiseltä naispuoliselta kotiseutuneuvokselta. Seurantalot Yhteisöllisyyteen perustuva kirkollinen ja maallinen hallinto kulkivat paikallisesti käsi kädessä aina 1800-luvulle asti, jolloin pitäjänkokous jakaantui kirkonkokoukseksi ja kuntakokoukseksi. Yhteisöllisyys loi myös käytännön, että tiettyjä toimia varten perustettiin yhdistyksiä, joihin kansalaiset saattoivat vapaasti liittyä edistämään yhdistyksen sääntöjen mainitsemia asioita. Yksi näkyvä seuraus yhdistystoiminnasta oli yhteisten kokoontumistilojen rakentaminen. Näin syntyivät seurantalot, joita on nykyään noin 2500. Vanhimmat säilyneet

Kotiseutu 2019

 21


talot on rakennettu 1880-luvulla ja joka neljäs seurantalo on kulttuurihistoriallisesti arvokkaaksi luokiteltu. Seurantalojen korjausten valtionavustusten jako alkoi kansanedustajien aloitteesta 1978, kun valtion budjettiin kirjattiin 100 000 markan [60 250 euron] määräraha työväentalojen kunnostamiseen. Vuoteen 2014 mennessä korjausavustuksia on jaettu yhteensä 56 miljoonaa euroa. Avustuksia on saanut yhteensä 1930 taloa. Seurantalojen korjausavustukseen liittyvä neuvonta, koulutus ja tutkimus siirtyivät Kotiseutuliiton vastuulle 1980-luvun alkupuolella, mutta tuolloin opetusministeriö vielä jakoi valtion tulo- ja menoarviossa olevat seurantalojen korjausavustukset. Opetusministeriön päätöksellä 16. lokakuuta 1990 työväen- ja seurantalojen korjausavustusten päätöksenteon valmistelu siirrettiin Kotiseutuliitolle ja sen yhteydessä toimivalle Seurantaloasiain neuvottelukunnalle. Valtionavustuslain uudistus 2001 mahdollisti valtionavustuksiin liittyvän päätöksenteon antamisen muillekin kuin valtion viranomaisille. Seurantalojen korjausavustuksen jakaminen annettiin kokonaisuudessa Kotiseutuliiton ja sen yhteydessä toimivan Seurantaloasiain neuvottelukunnan tehtäväksi vuoden 2004 avustuksista lähtien. Avustusmenettely muuttui siten, että liiton hallitus tekee avustuspäätökset. Kotiseutuliitto tarjoaa yhdistyksille korjausneuvontaa ympäri vuoden ja ylläpitää avustusrekisteriä, joka sisältää laajasti perustietoja taloista. Lisäksi liitto järjestää yhdessä seurantalojen neuvottelukuntaan kuuluvien keskusjärjestöjen kanssa seurantaloja ylläpitäville yhdistyksille suunnattuja koulutuspäiviä. Korjausavustusten avulla on säilytetty paikalliskulttuurille arvokkaiden seurantalojen rakennus- ja kulttuuriperintöä 18 maakunnan alueella. Kotiseutuliiton avustusrekisterissä on yhteensä 2400 seurantaloa, kun vuonna 1983 seurantalojen määräksi arvioitiin 2600 taloa. Liitolla on myös laaja ja jatkuvasti täydentyvä kuva-arkisto seurantaloista. Korjausavustusten jaossa painotetaan kulttuurihistoriallisia arvoja ja kokoontumistilojen tarpeellisuutta huomioiden alueelliset ja kielelliset näkökohdat. Korjausavustus poikkeaa muista valtion jakamista rakennusperinnön hoitoon ja entistämiseen tarkoitetuista avustuksista. Sen piiriin kuuluvat myös talotekniset asennukset, jotka lisäävät talojen käytettävyyttä. Avustuksen turvin seurantalot ovat säilyneet monipuolisen kansalaistoiminnan tiloina. Kotiseutuarkistot ja -museot Viranomaiset hoitavat säädöspohjaisesti arkistonsa, mutta tavaton määrä paikallista kulttuuriperintöä sisältyy erilaisten paikallisyhteisöjen ja yhdistysten

22 

Kotiseutu 2019


toiminnan tuottamiin asiakirjoihin, joiden säilyttäminen ja säilyminen oli – ja on – perin sattumanvaraista. Liitto selvitti 1976–1980 yhdessä Valtionarkiston kanssa kotiseutuarkistojen tarpeen ja kaksi vuotta myöhemmin niistä annettiin liiton suositus. Paikallisyhdistyksille suunnattiin 1986 alkaen laajaa alueellista koulutustoimintaa kotiseutuarkistotyöstä, joka toistettiin 2011–2013. Vuosina 1999–2000 kotiseutuarkistot olivat liiton toiminnan yhtenä painopistealana ja niistä annettiin uusi suositus. Koulutusta täydennettiin Samuli Onnelan ja Vuokko Joen kirjoittamalla Kotiseutuarkistojen oppaalla, joka julkaistiin 2007. Kotiseutumuseot olivat olleet olennainen osa kotiseututyötä aivan alusta asti. Liiton vuosien 2009–2013 yksi painopiste oli ”kotiseuduntutkimus: kotiseutuarkistojen kehittäminen, kotiseutujulkaisujen tekeminen ja paikallismuseotoiminnan kehittäminen”. Perinteisestä poikkeava näkökulma museoihin otettiin 2014, kun liitto suunnitteli ja toteutti seuraavana vuonna opetusja kulttuuriministeriön tuella Kotiseutumuseoiden helmet -kulttuurimatkailuhankkeen. Neljä vuotta myöhemmin aloitettiin, jälleen ministeriön tuella, koko maan kattava paikallismuseoiden hoitajien koulutus yhteistyössä maakuntamuseoiden kanssa. Kansallispuvut Kansallispuvut olivat näkyvästi osa kotiseutuliikkeen toimintaa, mutta alan neuvontaorganisaatio vakiintui vasta 1980. Tuolloin Valtakunnallinen kansallispukutoimikunta päätti työnsä ja tilalle perustettiin kuuden järjestön toimesta Suomen kansallispukuneuvosto, jonka asiantuntijaelimeksi tuli kansallispukuraati. Neuvoston työntekijän, kansallispukukonsultti Ritva Somerman työpaikaksi tuli Kotiseutuliiton toimisto. Neuvosto päätti toimintansa 2010, jolloin mallipukukokoelma, pukujen tarkistukset, uusien kansallispukujen toteuttamiset ja kansallispukuraadin toiminta siirtyivät Jyväskylään Suomen käsityön museon Kansallispukukeskukseen. Kulttuurimatkat Nopeasti vaurastuvassa Suomessa yksi elintason kohoamisen ilmentymä oli lisääntyvä vapaa-ajan matkailu ulkomaille, mikä näkyi muun muassa useiden uusien matkatoimistojen ja lentoyhtiöiden perustamisena. Liitossa tähän tarpeeseen vastattiin nk. kulttuurimatkoilla vuonna 1966, jolloin tehtiin kolme matkaa: kotimaan matkat Keuruulle kotiseutupäiville ja ”Karjalan laulumaille” Ilomantsiin ja ensimmäinen ulkomaanmatka Tanskaan. 1970-luku oli vilkkainta

Kotiseutu 2019

 23


ulkomaanmatkailun aikaa. Liitto solmi 1978 yhteistoimintasopimuksen Suomen Matkailuliiton kanssa kulttuurimatkailun edistämiseksi ja perusti vuonna 1983 vuoteen 1989 toimineen Kulttuurimatkailujaoston. Kulttuurimatkat jatkuivat 1990-luvun alkuun ja viimeiset matkat tehtiin tauon jälkeen vuonna 2000 Espanjaan, Portugaliin ja Viroon. Kulttuurimatkailu vaikutti niinkin, että liittoon liittyi runsaasti kannattajajäseniä. Euroopan laajuista yhteistyötä Vuonna 1991 perustettiin ympäristöministeriön johtama Euroopan rakennusperintöpäiviä (nyk. kulttuuriympäristöpäiviä) koordinoiva johtoryhmä, johon myös Kotiseutuliitto kutsuttiin. Kulttuuriympäristöpäivät on osa 50 valtion yhteistä European Heritage Days -ohjelmaa, jota vietetään Euroopan neuvoston ja Euroopan komission aloitteesta. Se on pisimpään jatkunut kulttuurialan eurooppalainen ohjelma, jota on usein nimitetty neuvoston ja komission kulttuuriperintöalan lippulaivaksi. Liiton vastuu päivien koordinoinnissa Suomessa on kasvanut vuosi vuodelta. Suomen Kotiseutuliiton järjestöpäällikkö Liisa Lohtander valittiin marraskuussa 2017 koko European Heritage Days -ohjelman puheenjohtajaksi. Hänen tehtävänään on edustaa 50 maan verkostoa ja ohjata yhdessä Euroopan neuvoston ja Euroopan komission kanssa ohjelman eurooppalaista ulottuvuutta. Lisäksi puheenjohtaja edustaa ohjelmaa kansainvälisissä kokouksissa ja johtaa ohjelmaan osallistuvien maiden yleiskokousta. Europa Nostra on vuonna 1963 perustettu 40 maassa toimiva kansalaisjärjestö, joka tekee yhteistyötä Euroopan unionin kanssa. Järjestö jakaa muun muassa EU:n vuosittaiset kulttuuriperintöpalkinnot. Kotiseutuliitto liittyi järjestöön vuonna 1986. Liitto oli 2011 keskeisenä toimijana kehittämässä Europa Nostran suomalaisten jäsenten yhteistyötä ja perustamassa Europa Nostra Finland -paikallisyhdistystä. Europa Nostran valtuustoon nimitettiin European Heritage ensi kertaa liiton edustaja 2013, Days on pisimpään jatkunut Europa Nostra Finland -yhdistykkulttuurialan eurooppalainen sen sihteeri ja liiton viestintäpäälohjelma, jota on usein nimitetty likkö Anna-Maija Halme. Hän sai neuvoston ja komission myös koordinaattorin vastuut Tukulttuuriperintöalan russa 2017 järjestettyyn Europan kulttuuriperintökongressiin (Eurolippulaivaksi.” pean Heritage Congress).

24 

Kotiseutu 2019


Liiton hopeinen ansiomerkki. Kuva: Suomen Kotiseutuliitto.

TUNNUKSIA JA HUOMIONOSOITUKSIA Liiton ensimmäinen tunnusmerkki valmistui vuonna 1954. Se oli kehärengas, jossa on teksti Kotiseutuliitto ry ja sen keskellä on nuotiota kuvaava liekki. Tunnuksen suunnitteli taiteilija Veikko Vionoja. Uusi merkki esiteltiin Kotiseudussa seuraavasti: ”Kotiseutuyhdistyksiä kehotetaan käyttämään tätä aihetta kaikissa esille tulevissa tapauksissa, kuten merkeissä, leimasimissa, pääsylipuissa jne.” Samalla kun liitto muutti vuonna 1971 nimensä Kotiseutuliitosta Suomen Kotiseutuliitoksi, uusittiin liiton tunnus ja ”Liekki vaihtui kukkaan”. Suomen lipun väreissä olevan merkin suunnitteli valtaosan kunnallisvaakunoistamme laatinut heraldikko Olof Eriksson. Merkissä on läsnä suunnitteluajan tärkeimmät liiton tehtäväalueet eli yhteiskuntasuunnittelu ja luonnonsuojelu, joita symboloivat kuusi heraldista linnaketta ja kukkaa muistuttava keskuskuvio. Vapaaehtoiseen kansalaistoimintaan kuuluu olennaisena osana kannustaminen ja kiittäminen, mikä tapahtuu muun muassa palkitsemalla. Liiton ensimmäinen palkitsemismuoto oli vuonna 1952 päätetty ja jaettu rahallinen kunniapalkinto kotiseututyössä erityisesti ansioituneille henkilöille, joka myönnettiin junamies Hannes Gustafsonille. Viimeinen rahallinen kunniapalkinto annettiin 1959.

Kotiseutu 2019

 25


Ansiomitali. Kuva: Suomen Kotiseutuliitto.

Pronssinen Kotiseututyön ansiomitali valmistui vuosikokoukseen 1953. Sen oli muovaillut kuvanveistäjä Viljo Savikurki ja lyönyt Suomen Kultasepät Oy. Mitalin toisella puolella on kuvattu pihlaja, jonka juurella on kolme muinaista hevosenkenkäsolkea ja teksti Kotiseutuliitto. Toisella puolella on lähteen äärelle polvistunut nainen ja teksti On alkulähde, ammenna. Ensimmäisessä jaossa ansiomitalin saivat kotiseututyössä erityisesti ansioituneet Jalo Lahdensuo, Esko Aaltonen, Lauri Kuusanmäki, Felix Seppälä, Kalle Nieminen, Huugo Hörtsänä, K. E. Kallio, Jenny Paulaharju, Santeri Seppälä, Vilho Saariluoma ja Sulo J. Kinnunen. (Katso liite 10. ansiomitalin saaneet) Palkitsemista pyrittiin laventamaan ja 1965 valmistui monipuolinen ehdotus liiton ansio- ja harrastemerkeistä. Alkuun toteutui vain Kotiseututyön mitali, jota vuoden 1953 Kotiseututyön ansiomitalin tavoin, ei tehty puvussa kannettavaksi vaan pöydällä pidettäväksi. Liiton täyttäessä 50 vuotta 1999 juhlistettiin asiaa uudella, virolaisen taiteilija Ene Valterin suunnittelemalla kannettavalla ansiomerkillä, jonka jäsenyhdistykset saivat jakaa ansioituneille jäsenilleen. Vuonna 2011 ansiomerkki korvattiin kolmiasteisella ansiomerkkijärjestelmällä: pronssinen, hopeinen, kultainen. Yleisen näkyvyyden vuoksi ja jäsenyhdistysten työn palkitsemiseksi liitto ryhtyi 2000-luvulla palkitsemaan vuosittain yhdistyksiä ja toimijoita useilla huomionosoituksilla. Niistä ensimmäinen perustettiin 2001, kun julkistettiin ensimmäinen Vuoden kaupunginosa: Turun Port Arthur, Portsa. Tämä palkinto on saavuttanut tavattoman suuren suosion: ehdotuksia Vuoden kaupungin-

26 

Kotiseutu 2019


Ansiomitalin toinen puoli. Kuva: Suomen Kotiseutuliitto.

osaksi tuli vuonna 2016 162, vuonna 2017 171 ja vuonna 2018 peräti 370! Vuoden kotiseututeko on palkittu vuodesta 2005, Vuoden kotiseututeos vuodesta 2009 ja Vuoden kotiseutuyhdistys vuodesta 2013. Lisäksi vuosina 2009– 2012 huomioitiin Vuoden kotiseutupolku. Kotiseutuneuvoksen arvonimi tuli käyttöön vuonna 1969, ja se myönnettiin ensimmäisenä evijärveläiselle kulttuurin monitoimimiehelle Väinö Tuomaalalle. Toiminnanjohtaja Markku Tanner muisteli kysyneensä asiasta Kustaa Vilkunalta, joka oli todennut, että hän oli sopinut arvonimestä ”UKK:n” kanssa. Vilkuna oli vuodesta 1949 kuolemaansa asti 1980 arvonimikomitean ja -lautakunnan jäsen. Käytäntö on, että valtioneuvoston kanslia pyytää Suomen Kotiseutuliitolta lausunnon kaikista kotiseutuneuvoksen arvonimiesityksistä. Vuosina 1969– 2018 kotiseutuneuvoksen arvonimi on myönnetty 299 henkilölle. Ensimmäisenä naisena arvonimen sai 1974 imatralainen kirjailija ja opettaja Hilja Valtonen. (Katso liite 11. kotiseutuneuvokset). Kotiseutuliiton virallisen tunnuksen rinnalle kaivattiin 2010-luvulla epävirallisempaa tunnusta sekä liiton että jäsenyhdistysten käyttöön. Sellainen saatiin 2011, jolloin otettiin käyttöön liiton tunnuslintu ja jäsentunnus. Varpusta muistuttava sympaattinen, Sami Myllyniemen piirtämä tunnuslintu sai vuonna 2012 yleisöehdotusten jälkeen erinomaisen osuvasti nimekseen Kotonen. n

Kotiseutu 2019

 27


LÄHTEET Suomen Kotiseutuliiton arkisto: Kotiseutuliiton/Suomen Kotiseutuliiton vuosikertomukset/toimintakertomukset

Kirjallisuus

liitteet ( osoitteessa www.kotiseutuliitto.fi/ jarjesto/historia) 1. liiton perustajat eli ensimmäisten Kotiseutupäivien osanottajat 1949 2. liiton 1. ja nyk. säännöt

Aaltonen, Esko. Kotiseututyö organisoitava. Kotiseutu 1946.

3. ensimmäiseen vuosikokoukseen mennessä ilmoittautuneet

Aaltonen, Matti – Lahtonen, Hannu – Nieminen, Heikki (toim.) 1993. Esko Aaltosen neljä elämäntyötä. Forssa.

4. kotiseutupäivät ja vuosikokoukset (aika ja paikka ja teema)

Mäkinen, Riitta 2008. Kulttuurikööri – Talonpoikaiskulttuurisäätiö 1938–2008. Jyväskylä. Saressalo, Lassi 2014. Esko Aaltonen – uudistuvan kotiseutuliikkeen isä. Kotiseutu 2014. Seurantalojen korjausavustukset. Selvitys valtionavustusten käytöstä ja vaikutuksista. Suomen Kotiseutuliitto 2015 Stenfors, Piia 2007. Suomalainen kotiseutuliike 1894–1944. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1135 ja Suomen Kotiseutuliiton julkaisuja A:17. Turunen, Harri 2004. Suomalainen kotiseutuliike 1945–2000. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 982 ja Suomen Kotiseutuliiton julkaisuja A:9. Vilkuna, Janne 1998. 75 vuotta museoiden hyväksi. Suomen museoliitto 1923–1998. Suomen museoliiton julkaisuja 45. Vilkuna, Janne 2017. Kansanliikkeen synty ja nousu – Kotiseututyötä 1880–2017. Kotiseutu 2017.

28 

Kotiseutu 2019

5. kunniajäsenet 6. hallitusten jäsenet vuosineen 7. valtuuskunnan/valtuuston puheenjohtajat ja varapuheenjohtajat 8. sivu- ja päätoimiset toiminnanjohtajat 9. julkaisut 10. ansiomitalin saaneet 11. kotiseutuneuvokset


Suomen Kotiseutuliiton toiminta Markku Tannerin silmin – toiminnanjohtajana viidellä vuosikymmenellä Riitta Vanhatalo Suomen Kotiseutuliiton toiminnanjohtaja Juuret Pohjois-Pohjanmaalla Kärsämäellä, Haapavedellä ja Pyhäjoella, kotipaikka Kirkkonummi.

K

ukaan ei ole voinut seurata Kotiseutuliiton toimintaa 1960-luvulta 2000-luvulle yhtä intensiivisesti kuin liiton pitkäaikaisin toiminnanjohtaja. Siksi tässä artikkelissa nostetaan esille entisen toiminnanjohtajan Markku Tannerin huomioita ja muistikuvia eri vuosikymmenten piirteistä Kotiseutuliiton historiassa. Muistikuvat liitetään liiton ja liikkeen historiaan sekä tämän ajan kehityslinjoihin. Kaikki sitaatit ovat Tannerin haastattelusta tammikuussa 2019. Markku Tanner oli ollut opiskelijana aktiivinen Karjalaisen osakunnan toiminnassa, erityisesti kotiseutuasioissa. Hän oli toiminut kotiseututoimikunnan jäsenenä. ”Sieltä keksivät minut Kotiseutuliittoon. En olekaan koskaan hakenut mihinkään hommaan. Kotiseutuliiton hallituksen puheenjohtaja Yrjö Vasama ja hallituksen jäsen Reino Kalliola pyysivät haastatteluun, tekivät haastattelun ja totesivat sitten, että aloita hommat.” Tanner aloitti Kotiseutuliiton toiminnanjohtajana 1. maaliskuuta 1966. Hän oli opiskellut pääaineena Suomen historiaa sekä sivuaineina yleistä historiaa, kansatiedettä ja sosiologiaa. Häntä kiinnosti kovasti järjestötyö, niinpä uravalinta oli luonteva. Toisaalta mukana oli myös sattumaa, koska jollei häntä olisi pyydetty Kotiseutuliittoon, elämäntyö olisi aivan yhtä hyvin saattanut rakentua jossakin toisessa järjestössä.

Kotiseutu 2019

 29


Markku Tanner kutsuttiin Suomen Kotiseutuliiton kunniajäseneksi Hämeenlinnan Valtakunnallisilla kotiseutupäivillä vuonna 2014 samaan aikaan liiton pitkäaikaisen puheenjohtajan professori Pekka Laaksosen (vasemmalla) kanssa. Kuva: Suomen Kotiseutuliiton arkisto.

Valtakunnallisen aseman ja rahoituksen vahvistaminen Uuden 22-vuotiaan toiminnanjohtajan hallitukselta saama toimeksianto ja tavoite oli vahvistaa Kotiseutuliiton valtakunnallisuutta, asemaa, lisätä sen tunnettuutta sekä tutustua koko maahan perusteellisesti. Valtakunnallisen aseman vahvistumisen kannalta jäsenmäärän kasvu oli olennaista. ”Sen vuoksi kiersin varsinkin ensimmäisinä vuosina ahkerasti eri puolilla maata. Se oli mielenkiintoista ja hyödyllistä. Ennen internettiä tunnettuus tuli jalkatyöstä ja autoilusta. Tärkeitä olivat henkilösuhteet, yhteydet kuntiin ja yhdistyksiin. Koko ajan tulikin uusia jäseniä. Kotiseutuliikkeen kasvuun vaikutti myös aikakauden luonne. 1960-luku oli voimakkaan poliittista aikaa ja kotiseutuaate nähtiin vastapainona sille politiikalle.” Vähintään yhtä tärkeitä olivat yhteydet valtiovaltaan ja päättäjiin. Tannerin ensimmäisiä tehtäviä oli nimittäin varmistaa myös Kotiseutuliiton säännöllinen

30 

Kotiseutu 2019


rahoitus, koska vielä 1960-luvulla se oli epävarmoissa kantimissa. Varsinkin silloin, kun valtionavustusta ei saatu, merkittävässä roolissa toiminnan rahoittamisessa olivat esimerkiksi arpajaistulot, Alfred Kordelinin Säätiön ja Suomen Kulttuurirahaston apurahat sekä Kalevalaseuran monenlainen tuki. 1970-luvun alussa opetus- ja kulttuuriministerinä toiminut Marjatta Väänänen oli avainasemassa valtionavustuksen vakiintumisessa. Hän oli päätöksellään varmistamassa Kotiseutuliitolle vuosittaisen rahoituksen, kun vuonna 1973 sille tuli valtion talousarviossa oma momenttinsa. ”Oli tärkeää, että tunsi henkilökohtaisesti kaikki avainhenkilöt ja että eduskuntaan oli hyvät yhteydet, joka eduskuntaryhmään. Se oli enemmän henkilökohtaista vaikuttamista.” Markku Tannerilla on pelkkää hyvää sanottavaa myös Kotiseutuliiton luottamushenkilöistä. ”Kotiseutuliitossa ei makseta palkkioita puheenjohtajille eikä hallituksen jäsenille. Luottamustehtävissä motivoi joku muu. Kaikki sekä valtuustossa että hallituksessa ovat olleet sellaisia, joille kotiseututyö on aatteellisesti tärkeä asia.”

Yhteistyötä maakuntaliittojen ja kuntien kanssa Niin 1960- kuin 1970-luvullakin Tanner muistaa maakuntaliittojen roolin olleen vahvasti esillä. Kotiseututyö alettiin mieltää maakunnissa osaksi laajempaa kulttuurityötä. Vuoteen 1970 mennessä suurin osa maakuntaliitoista oli jo liittynyt Kotiseutuliiton jäseniksi. ”Maakuntaliitot on alun perin perustettu kotiseutujärjestöiksi. Se on niiden luontainen lähtökohta. Nykyisin se korostuu vähemmän, mutta se on niiden tausta, ja useimmat hyvin muistavatkin sen. Se on edelleen niille myös välttämätöntä. Kotiseutuliitto voi antaa niille henkistä tukea ja eväitä toimia omalla alueellaan. Eli pitää olla konkreettisia ehdotuksia ja ajatuksia, miten siellä toimitaan. Täytyy huomioida myös, että maakunnat ovat keskenään hyvin erilaisia.” Yhteistyö jatkuu vuosikymmenten jälkeenkin. Maakuntien liittojen kanssa Kotiseutuliitto toteuttaa nykyisin maakunnalliset kokoukset, joissa valitaan ehdokkaat liiton valtuustoon. Näihin tilaisuuksiin kytketään ajankohtaisia teemoja, koulutusta ja jäsenten toiminnan esille tuomista. Säännöllisiä tapaamisia ja tiedonvaihtoa on myös maakuntaliittojen kulttuurivastaavien kanssa. Näin pysymme ajan tasalla, mitä ajankohtaista kulttuurin ja kotiseututyön näkökulmasta maakunnissa on menossa.

Kotiseutu 2019

 31


Kuntien kotiseututyöstä sekä yhdistysten Kotiseutuliitossa toteuttaman kotiseututyön suhteesta kunnal- ei makseta palkkioita lispolitiikkaan on keskusteltu runsaasti esimerpuheenjohtajille eikä kiksi Kotiseutuliiton kokouksissa ja puheenhallituksen jäsenille. johtajien puheenvuoroissa. 1980-luvulla Kotiseutuliitto oli omalta osaltaan vaikuttamas- Luottamustehtävissä sa kulttuurilainsäädäntöön, joka mahdollisti motivoi joku muu.” esimerkiksi kulttuurisihteerien tulon kuntiin. Ensimmäinen laki kuntien kulttuuritoiminnasta tuli voimaan vuonna 1981. Kotiseutuliitto oli tukemassa samaan aikaan museoiden asemaa, etteivät ne jäisi unholaan, kun kulttuurilainsäädäntöä kehitettiin. ”Silloin oli kunnianhimoinen tavoite, että kaikki kunnat olisivat Kotiseutuliiton jäseniä ja että niissä kaikissa olisi kulttuurista vastaava henkilö. Parhaimmillaan 1980-luvulla noin puolet kunnista oli jäseniä. Kunnan pitää olla itse aktiivinen kotiseututyössä sen lisäksi, että suhtautuu yhdistysten tekemään kotiseututyöhön positiivisesti.” Kun valmisteltiin tänä vuonna voimaan tullutta uutta lakia kuntien kulttuuritoiminnasta, Kotiseutuliitto osallistui tälläkin kertaa järjestettyihin sidosryhmäkeskusteluihin sekä antoi oman lausuntonsa lakiluonnoksesta. Kunnan tehtäviin kuuluu lain mukaan edistää kulttuuriperinnön ylläpitämistä ja käyttöä sekä paikallista identiteettiä tukevaa ja kehittävää toimintaa. Kaikkea tätä kunta tekee yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa, jossa yhdistyksillekin löytyy oma luonteva roolinsa.

Kokonaisvaltaista kotiseututyötä Vuoden 1995 alussa Suomi liittyi Euroopan unionin jäsenmaihin samaan aikaan Ruotsin kanssa. EU-jäsenyys toi mukanaan hankemaailman ja EU:n hankerahoitukset. Leader-toiminta, jossa paikalliset toimintaryhmät olivat alusta asti avainasemassa, toi samalla päätöksenteon rahoituksista lähelle toimijoita. Kotiseututoimijat kiinnostuivat rahoituksesta ja sen mukanaan tuomista kehittämismahdollisuuksista muiden mukana. ”Silloin Kotiseutuliiton jäsenyhdistyksiä kiinnosti kovasti tähän liittyvä neuvonta, koulutus ja mahdollisuudet saada EU-rahaa. Kaikki olivat kiinnostuneita uudesta rahoituksesta. Kyllä monet sitä hakivat ja saivatkin. Se aika toi hankkeet kotiseututyöhön. Itse muistan esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun aktiivisina maakuntina tässä suhteessa. Hankkeet olivat hyvin monenlaisia kotiseutuarkistoista lähtien.”

32 

Kotiseutu 2019


Edelleen on kuvaavaa puhua koKotiseutuliiton ja konaisvaltaisesta kotiseututyöstä, jota sen jäsenten pitää olla on kutsuttu kotiseutuliikkeen histolipunkantajia siinä, miten riassa toiminnan aatteelliseksi johtokansalaisyhteiskunta voi ja langaksi 1960-luvulta alkaen. Se korostaa toimintamuotojen moninai- elää jatkossakin. Viisaus on suutta. Käsite kuvaa hyvin sitä, että siinä kokonaisvaltaisessa on vaikea rajata eikä ole tarkoituk- kotiseututyössä, senmukaistakaan rajata, mikä on koosallisuudessa ja että on tiseututyötä ja mikä ei ole. Uusi aika kontakti kaikkiin kuntalaisiin.” on tuonut aina uusia toimintamuotoja ja sisältöjä. Kotiseututyö liittyy kulttuuriperintöön, rakennusperintöön ja kulttuuriympäristöihin. Kotiseututoimijat ottavat kantaa kaavoitukseen ja palveluihin. Kotiseutuyhdistykset voivat toimia asukkaiden äänitorvena ja osallisuuden mahdollistajina. Kotiseututyössä edistetään yhteisöllisyyttä, asuinalueiden viihtyisyyttä ja toimivuutta sekä järjestetään tapahtumia. Monilla yhdistyksillä on toimintamuotona myös julkaisut, kotiseutulehdet ja -kirjat. ”Ensimmäisen kerran olen käyttänyt kokonaisvaltaisen kotiseututyön käsitettä, kun oli yhteinen seminaari, jossa oli paljon tutkijoita mukana. Oli tärkeää korostaa, että kotiseututyö ei ole vain historian ja perinteen tallentamista. Paljon on myös panostettu rakennettuun ympäristöön. Enemmän voisi panostaa henkiseen ulottuvuuteen, aineettomaan kulttuuriperintöön, mistä identiteetti rakentuu. Kotiseututyössä pitää olla niin monta ulottuvuutta, että jokaiselle löytyy jotakin, jonka puitteissa haluaa toimia.”

Lipunkantajia kansalaisyhteiskunnan tulevaisuuteen ”2000-luvulla kiinnostus kotiseututyötä kohtaan on mielestäni vain kasvanut. Myös kaikkinensa suhtautuminen on hyvin myönteistä. Uskon sen johtuvan ainakin osin siitä, että paikkakunnilla on huoli identiteetistä, ja siitä täytyy pitää huolta, jotta menestyy. Myös kotiseutukirjat ovat olleet leimallinen asia. Niiden merkitys on vain kasvanut.” Kotiseutuliiton jäsenmäärän tasainen kasvu viime vuosina on todistamassa samaa. Kotiseutuyhdistykset toimivat vilkkaasti. Kotiseutu- ja kaupunginosayhdistykset, kyläyhdistykset ja kulttuuriperintöyhdistykset vaikuttavat kansalaisyhteiskuntaan paikallisesti, alueellisesti ja valtakunnallisesti. Kun Kotiseu-

Kotiseutu 2019

 33


tuliiton jäsenpito on ollut hyvä ja uusia jäseniä liittyy mukaan valtakunnalliseen keskusjärjestöön, se johtunee kokemuksesta saada etuja omalle yhdistykselle valtakunnallisesta yhteenkuuluvuudesta ja keskusjärjestön palveluista. Samalla yhteinen arvopohjainen, moniarvoinen kotiseutuliike on kaiken ytimessä. Toimimalla yhdessä keskusjärjestönä yhdistykset ovat vaikuttamassa kansalaisyhteiskuntaan valtakunnallisella tasolla. Yhteistyötä maakuntien liittojen ja kuntien kanssa on mahdollista edelleen kehittää. Avoimuus yhteistyölle myös muiden järjestöjen ja toimijoiden kanssa on tärkeää. Esimerkiksi kulttuuriperintötyö edellyttää yhteistyötä. Osallisuuden ja demokratian vahvistaminen toteutuu vain kolmannen sektorin ja julkisen sektorin yhteistyöllä. Nyt entistä ajankohtaisemman kestävän kehityksen edistäminen edellyttää kaikilta toimia. Kysyin Markku Tannerilta, missä kohdassa vuosikymmeniä alkoi tuntua, että missio Kotiseutuliiton merkittävyydestä oli toteutunut. Hän vastasi: ”Ei milloinkaan voi olla tyytyväinen, mutta 2000-luvun ajan Suomen Kotiseutuliitto on ollut merkittävä valtakunnallinen toimija”. Siinä on samalla viesti meille nykypäivän toimijoille, ettei liikaan tyytyväisyyteen voi kansalaisjärjestössä ja keskusjärjestössä olla koskaan varaa. ”Kotiseutuliiton ja sen jäsenten pitää olla lipunkantajia siinä, miten kansalaisyhteiskunta voi ja elää jatkossakin. Viisaus on siinä kokonaisvaltaisessa kotiseututyössä, osallisuudessa ja että on kontakti kaikkiin kuntalaisiin.” n

Lähteet Tanner, Markku 2019. Toiminnanjohtaja Markku Tannerin haastattelu 16.1.2019, haastattelijana Riitta Vanhatalo. Turunen, Harri 2004. Suomalainen kotiseutuliike 1945–2000. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 982 ja Suomen Kotiseutuliiton julkaisuja A:9.

34 

Kotiseutu 2019


Kotiseutu kulttuuriperintönä

Iso-Puolalan aidan maalausta Turussa. Kuva: Linnea Entonen.

Kotiseutu 2019

 35


Kohti kulttuuriperintöja lapsilähtöistä kansalaisyhteiskuntaa Hanna Lämsä VTM, toiminnanjohtaja Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seura Toistaiseksi pitkäaikaisin kotiseutuni on Kempeleessä – muita kotiseutujani Suomessa ovat Turku ja Helsinki. Tällä hetkellä olen viehättynyt urbaanista elämänmenosta.

K

uluvana vuonna Kotiseutuliitto juhlii 70-vuotissyntymäpäiviään. Sitä on syytä juhlia! 70 vuodessa suomalainen yhteiskunta ja kansalaisyhteiskunta sekä kotiseututyö ovat käyneet läpi useitakin muutoksia. Kotiseutuliiton mukaan vuonna 2019 kotiseututyö on asuinpaikan kehittämistä, elävöittämistä ja ymmärtämistä sekä hyvän elinympäristön ja siihen liittyvän ymmärryksen jatkuvuuden mahdollistamista. 70 vuotta sitten Suomi oli hädin tuskin selvinnyt sodasta, mutta halua toimia yhdessä löytyi ja yhdistystoiminta oli aktiivista. Hyvinvointivaltion rakentaminen merkitsi muutosta myös järjestökentällä – julkishallinnon ja järjestötoimijoiden suhde tiivistyi ja järjestötoiminnan valtiollistuminen ja hallinnollistuminen käynnistyi. (Saukkonen, 2010.) Kansalaisfoorumin pääsihteerin Aaro Harjun mukaan julkishallinnon toimintamallien liiallinen omaksuminen johti myös siihen, että järjestöt lakkasivat olemasta kansanliikkeitä. Järjestöt menettivät jotain olennaista luonteestaan – eli jäsenten sekä yksilöllistä että jaettua osallistumista ja aktiivisuutta tukeneen välittömän kontaktin jäseniinsä. Pelkkä jäsenyys järjestössä ei enää takaa osallisuutta eikä aktiivisuutta eikä yhdistysten lukumäärä sinänsä kerro kansalaisyhteiskunnan aktiivisuudesta. Samaan aikaan kolmannella sektorilla kuiten-

36 

Kotiseutu 2019


Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seuran koordinoimassa EU-hankkeessa Heritage Hubs nuoret Suomessa, Espanjassa ja Serbiassa valitsevat itselleen tärkeän kulttuuriperinnön sekä esittävät ja jakavat sen muiden kanssa laatimalla siitä videon. Nuoret tutustuvat kumppanimaansa nuorten valitsemaan kulttuuriperintöön ja esittävät oman tulkintansa siitä vieraillessaan toistensa luona. Kuvassa harjoitellaan tanssimista puujaloilla ”Danza de los Zancos” -festivaalia varten Riojassa Espanjassa. Mitenköhän puujaloilla tanssiminen luonnistuisi sinulta? Kuva: Eva Arroyo Delgado, Anguiano School.

kin myös kipuillaan ennakoimattoman rahoituksen aiheuttamaa epävarmuutta ja toiminnan vaikuttavuutta tukevien rakenteiden puutteita. Euroopassa kansalaisyhteiskunnan tila taas on huolestuttavasti kapenemassa. Euroopan perusoikeusviraston (FRA) julkaiseman raportin mukaan järjestöt raportoivat yhä enemmän pelottelutoimista, toiminnan rajoittamisesta, rahoitukseen – erityisesti vaikuttamistyöhön – kohdistuvista leikkauksista sekä vaikutusmahdollisuuksiensa kapenemisesta. (Challenges facing civil society organisations working on human rights in the EU, 2017). Kansalaisyhteiskunta on jatkuvassa muutoksessa, eikä aina pelkästään parempaan suuntaan. Kansalaisyhteiskunnan murroksessa on kyseessä myös muutos siinä, miten ymmärrämme kansalaisuuden, osallistumisen ja osallisuuden, sekä näihin kytkeytyen aktiivisuuden ja toimijuuden. Osittain sitä vaivaavat saman tyyppiset haasteet kuin edustuksellista demokratiaa: jäsenyys puolueissa ja yhdistyksissä ei enää vastaa ihmisten tarpeisiin ja näkemyksiin. Esimerkiksi puoluepoliittisten järjestöjen ja jossain määrin myös ammatillisten ja talouden alan järjestöjen rekisteröinnit ovat laskussa, kun taas monenlaisten elämäntapa ja elämäntyyliyhdistysten osuus on huomattavasti noussut (Saukkonen, 2010).

Kotiseutu 2019

 37


Lisäksi kansalaisen käsitys ei enää ole riittävän kattava puhuessamme yhteiskunnallisesta osallisuudesta ja osallistujista. Erityisesti poliittinen kansalaisuus ja siihen liittyvä äänestysoikeus jättää ulkopuolelle ison joukon Suomessa asuvia ihmisiä. Tässä artikkelissa tarkastelen osallisuutta ja erityisesti lasten ja nuorten näkökulmasta. Lähtökohtana on, että yhteiskunnallisen osallisuuden tarkastelu lasten ja nuorten näkökulmasta tarjoaa paitsi mahdollisuuden tukea heidän osallisuuttaan, myös tekee näkyväksi kenelle ja millä ehdoilla yhteiskunnallinen osallistuminen on mahdollista. Tukeudun tässä osiossa pitkälti Elina Stenvallin väitöskirjassaan Yhteiskunnallinen osallisuus ja toimijuus – Lasten osallistuminen, kansalaisuus ja poliittisuus arjen käytäntöinä (2018) esittämiin näkemyksiin. Toisessa osiossa tuon tähän keskusteluun kulttuuriperinnön näkökulman ja esitän, että kulttuuriperintötyöllä ja -toiminnalla, ja erityisesti kulttuuriperintöosallisuutta vahvistamalla voidaan tukea ja edistää myös yhteiskunnallista osallisuutta ja sitä kautta kehittää demokratiaa.

Demokratian tila ja ihmiskuva Yhteiskunnallisen osallisuuden kulmakivenä pidetään äänestämistä, eli poliittista kansalaisuutta. Äänestämiseen on kuitenkin viime vuosina liittynyt huolia. Äänestysaktiivisuus on laskenut sekä Suomessa että myös kaikissa läntisissä demokratioissa muutaman viimeisen vuosikymmenen ajan. Politiikan tutkijoiden Kimmo Grönlundin ja Hanna Wassin mukaan osallistuminen on samaan aikaan eriarvoistunut. Korkeasti koulutetut ja varakkaammat äänestävät aktiivisemmin ja tämä koskee sekä Suomen kansalaisia että maahanmuuttajia (Grönlund & Wass, 2015). Yhtäältä äänestysprosentin lasku indikoi edustuksellisen demokratian kriisiä ja äänestyskäyttäytymisen eriytymisen taustalla oleviin syihin, kuten eriarvoistumiskehitykseen, on syytä puuttua jo varhain. Erityisen tärkeää olisi pystyä ehkäisemään köyhyyden ja kokemuksen syrjäytymisestä siirtyminen sukupolvelta toiselle.1 Taloustieteilijä Sixten Korkmanin yhdessä eri alojen tutkijoiden kanssa kirjoittaman, Helsingin Sanomissa julkaistun artikkelin Köyhyys aiheuttaa lapsille toksista stressiä mukaan, eriarvoisuudesta seuraa nuorten syrjäytymistä ja yhteiskunnan polarisaatiota sekä ylisukupolvista köyhyyttä ja sosiaalisen liikkuvuuden vähenemistä (Korkman & Kaila et al. 3.3.2019). Korkman et al. huomauttavat myös, että ”paljon puhuttua kestävyysvajettamme voi vähentää investoimalla lapsiin, ja mitä varhaisempaan vaiheeseen investoinnit kohdistuvat, sitä suurempi on tuottavuuden kerroin”.

38 

Kotiseutu 2019


Toisaalta äänestysaktiivisuus ei kerro Erityisen tärkeää koko kuvaa yhteiskunnallisesta osallisuu- olisi pystyä ehkäisemään desta eikä välttämättä edes toimijuudesta köyhyyden ja kokemuksen ja aktiivisuudesta. Kansalaisuutta ei tulesyrjäytymisestä kaan ymmärtää vain poliittisena kansalaisuutena eikä kansalaisyhteiskuntaan kuu- siirtyminen sukupolvelta luminen edellytä poliittista kansalaisuut- toiselle.” ta. Näin ollen poliittisen vaikuttamisen lisäämiseen tähtäävät toimet eivät siis välttämättä pysty pureutumaan osallisuuden tai osallistumattomuuden juurisyihin. On laajennettava kuvaa yhteiskunnallisesta osallisuudesta sekä myös päivitettävä se kuva, mikä meillä on yhteiskunnallisesti aktiivisesta ihmisestä. Poliittiseen kansalaisuuteen liittyy kiinteästi mielikuva kantaväestöön kuuluvasta, kunnon kansalaisesta ja veronmaksajasta. Tähän kuvaan pitkään työttömänä olleen, ylisukupolvisen köyhyyden keskellä eläneen tai vastikään maahan tulleen henkilön voi olla hankala, jos ei mahdoton, samaistua. Jos yhteiskunnallisen osallisuuden ja osallistujan kuva ymmärretään vain poliittisena kansalaisuutena ja aktiivisuutena, se poissulkee noin miljoonan alle 18-vuotiaan lisäksi myös monia muita.

Lasten ja nuorten osallisuudesta toimijuuteen Tarpeeseen edistää yhteiskunnallista osallistumista havahduttiin vuosituhannen alussa. Tällä hetkellä kysymys osallisuudesta ja on keskiössä useilla yhteiskunnan eri sektoreilla tuotekehityksestä ja markkinoinnista kaupunki- ja yhdyskuntasuunnitteluun ja myös julkishallintoon ja kulttuuriperintötyöhön.2 Yhteistä käsitys siitä, mitä osallisuudella tarkoitetaan, ei kuitenkaan ole. Käsite rakentuu ja hahmottuu hyvin eri tavalla eri konteksteissa. Lasten ja nuorten osallisuuden edistämistoimien taustalla on muun muassa YK:n Lapsen oikeuksien sopimus, jonka Suomi ratifioi 1991. Se loi hallinnolle uusia vaatimuksia lasten kuulemisen ja osallistamisen suhteen. Se on myös YK:n sopimuksista ainoa, jonka täytäntöönpanoa valvoo erityinen komitea. Lasten ja nuorten oikeutta tulla kuulluksi tukevat myös Perustuslaki sekä Nuorisolaki (2017). Myös ymmärrys lapsuudesta on muuttunut. Tutkija Elina Stenvallin mukaan lapset nähdään osittain sekä valmiina yksilöinä että osittain kehittymässä olevina. Näin ollen lapsia ja nuoria on pidetty ja pidetään liian kehittymättöminä muodostamaan mielipidettä yhteiskunnallisista asioista ainakin vaaleissa. Tässä on kyseessä myös lasten suojeleminen liialta

Kotiseutu 2019

 39


vastuulta. Samalla heitä kuullaan heitä koskevissa asioissa ja voidaan väittää, että tätä tapahtuu yhä useammin ja enemmän eri yhteyksissä.3 Käsitys lapsuudesta ja lapsista ei kuitenkaan ole muuttumaton eikä ole olemassa mitään objektiivista ikää, jolloin lapsuus tai nuoruus päättyy ja aikuisuus alkaa. (Stenvall, 2018.) Osallistamisella, osallistumisella ja osallisuudella on eroja. Ympäristöpsykologian dosentti Liisa Horelli loi osallisuuden pienet tikkaat erityisesti hahmottaakseen 7–12 -vuotiaiden lasten osallistumista elinympäristönsä suunnitteluun. Tikkaat sisältävät viisi askelmaa, joita ovat 1. Lapsen sopeutuminen valmiisiin suunnitelmiin 2. Lasten kuuleminen 3. Lasten osallistuminen aikuisten suunnitteluun 4. Lasten ja aikuisten suunnitteluyhteistyö 5. Lasten oma suunnittelu, jossa aikuiset ovat apulaisina.

Horellin mukaan vasta neljännellä askelmalla on siirrytty osallistumisesta osallisuuteen. Aito osallistuminen viidennellä askelmalla tarkoittaa, että lapsilla on mahdollisuus osallistua suunnitteluun ja aikuiset toimivat lähinnä apulaisina. (Horelli, 1994). Väitöskirjassaan Yhteiskunnallinen osallisuus ja toimijuus – Lasten osallistuminen, kansalaisuus ja poliittisuus arjen käytäntöinä (2018) Elina Stenvall tekee eron institutionaalisen osallisuuden arkipäivän osallisuudesta.4 Stenvallin mukaan aikuisten lasten ja nuorten osallistamiseen liittyvät toimet liittyvät usein institutionaaliseen puoleen, joista esimerkkinä ovat oppilaskunnat ja nuorisoparlamentit. Niiden taustalla ovat edustuksellisen demokratian muodot ja toiminnan tavoitteena on myös oppiminen toimimaan niiden mukaisesti. Samalla arkipäiväiset osallistumisen muodot jäävät kuitenkin usein tunnistamatta. Stenvallin mukaan kuitenkin tunne kuulumisesta syntyy usein arkipäiväisessä osallisuudessa – esimerkiksi peli- tai harrastusyhteisöön kuulumisessa. Tähän kokemukseen pohjautuu myös toimijuus, eli usko omiin kykyynsä vaikuttaa asioihin ja siihen, että omalla mielipiteellä on merkitystä. Nuoret eivät välttämättä koe aikuisten suunnittelemia osallistumisen rakenteita merkityksellisiksi itselleen, jolloin kokemusta osallisuudesta ei synny, eikä välttämättä edes osallistumista ilmene. Stenvallin mukaan ”sellaisia yhteisöjä, jotka tuntuvat omalta, ei tarvitse olla monia, vaan yksikin riittää synnyttämään kokemuksen kuulumisesta. Vastaa-

40 

Kotiseutu 2019


Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seuran yhteistyössä Suomen museoliiton kanssa toteuttamassa Mobiilireittejä kulttuuriperintöön -hankkeessa vuonna 2018 lapset ja nuoret laativat lähiympäristöönsä sijoittuvia reittejä. Valmistuneet reitit ovat mobiilisti kaikkien saatavilla Seinätön museo -palvelun kautta. Hanke osoitti, että asiantuntijoiden ei aina ole helppo jättää kulttuuriperinnön määrittelyä lasten ja nuorten tehtäväksi. Myöskään osallisuutta tukevaa merkityksellisyyden kokemusta ei aina synny. Hanke avasi kiinnostavia näkökulmia pohdinnalle ja jatkotyölle koskien muun muassa ohjaavien aikuisten rooleja ja työtapoja sekä nuorten kulttuuriperintöosallisuuden esteitä. Kuva: Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seura, Kim Trappala.

vasti vaikka osallistumisen rakenteet järjestettäisiin kuinka hyvin tahansa, mutta arjessa lasten toiveet sivuutetaan, jäävät kokemukset kuulumisesta herkästi pintapuolisiksi” (Stenvall, 2018, s. 141). Tämä ei tarkoita, etteikö nuorten osallisuutta tukevia rakenteita tarvita. Stenvall toteaa, että tärkeitä tulevaisuuden kansalaistaitoja opitaan sekä institutionaalisissa rakenteissa että arkipäivän tilanteissa. Olennaista on tunnistaa, että ne eivät kerro koko kuvaa nuorten yhteiskunnallisesta osallisuudesta. Stenvall tuo kiinnostavasti esiin muun muassa sen, että nuorten negatiivisena pidetty reagointi, kuten ”ei kiinnosta” tai osallistumattomuus järjestettyyn ohjelmaan voidaan nähdä myös toimijuuden osoituksena. Sitä voi pitää myös signaalina siitä, että rakenteissa tai esimerkiksi viestinnän tavoissa ei ole huomioitu nuorten näkökulmaa eikä mietitty sitä, mitä nuoret pitävät merkityksellisenä. Stenvallin mukaan ”lapsi voi tulkita, että on yhteisön silmien edessä tai oman ajankäytön näkökulmasta järkevämpää olla lähtemättä mukaan tarjottuun toimintaan” (Ibid., s. 50). Stenvall korostaakin, että lasten ja nuorten osallistumisen ytimessä on merkityksellisyyden kokemus.

Kotiseutu 2019

 41


Kulttuuriperintöosallisuus yhteiskunnallisena osallisuutena Kulttuuriperintökeskustelussa ja -tutkimuksessa on noin kymmenen viime vuoden aikana vahvistunut dynaaminen ja henkilökohtainen näkemys kulttuuriperinnöstä, mikä luo pohjaa myös sen täsmentämiselle, mistä kulttuuriperintöosallisuudessa oikein on kysymys. Kulttuuriperintö on elävää ja se muuttuu sille annettujen merkitysten mukana. Synnymme keskelle kulttuuriperintöä ja osa siitä muodostuu meille tärkeäksi osaksi elämäämme, jonka aikana myös uudistamme ja kehitämme kulttuuriperintöä antaen sille uusia merkityksiä. Kulttuuriperintö voidaan ymmärtää osana elämismaailmaa (Lebenswelt). Käsite on peräisin fenomenologi Edmund Husserlilta ja se tarkoittaa elettyä ja koettua todellisuutta – jokapäiväisistä tilanteista, hetkistä, asioista ja ihmisistä muodostuvaa kokonaisuutta, jonka keskelle synnymme ja jossa elämme. (Husserl, 1936/2012) 5 Elämismaailma on se kokemuksellinen todellisuus, jonka koemme muun muassa aistiemme välityksellä. Tätä elämismaailman antamaa kehystä vasten ihmisten toiminta voi tulla näkyviin. 6 Osa yhteisen todellisuuden synnyttämistä ja muokkaamista kokemuksistamme ovat yksilöllisiä, osa yhteisiä ja jaettuja. Arkinen elämä tapahtuu konkreettisissa paikoissa sekä konkreettisten asioiden, elementtien ja rakennusten ympäröimissä tiloissa sekä ihmisten välisissä sosiaalisissa suhteissa ja myös poliittisuus kiinnittyy tähän arkiseen elämään7. Lapset elävät tilallisesti, ajallisesti ja sosiaalisesti määrittyneissä ympäristöissä, jotka eivät merkittävästi poikkea aikuisten arjesta.8 Näin ollen myös lasten poliittisuus voidaan kiinnittää arjen toimintaympäristöihin ja mahdollisuuksiin toimia näissä ympäristöissä. (Stenvall, 2018.) Lähiympäristössä ja -yhteisössä syntyvien identiteettitason kysymysten esiin nostamisessa sekä jatkuvan oppimisen mahdollistamisessa kotiseutu- ja kulttuuriperintötyöllä on iso rooli. Tässä roolissa piilee kulttuuriperintötoimijoiden mahdollisuus tukea kaikkien osallisuutta ja vaikuttamismahdollisuuksia muuttuvassa maailmassa. Kuten kulttuuriin, kiinnostus osallistumiseen ja vaikuttamiseen ei synny itsestään, vaan siihen kasvetaan. (Horelli, Haikkola & Sotkasiira, 2008.)

Lopuksi Usein kulttuuriperintöä pidetään liian hankalana tai moniulotteisena teemana käsiteltäväksi lasten ja nuorten kanssa. Pelätään myös, että sitä ei pidetä kiinnostavana. Molempiin näistä väitteistä on syytä suhtautua kriittisesti. Olennais-

42 

Kotiseutu 2019


ta ei ole tieto vaan kyky kokemuksiin sekä merkitysten antamiseen, mikä yhdistää ihmisiä iästä, kansalaisuudesta tai muusta riippumatta. Kuten lapsuus- ja perhetutkija Aino Ritala-Koskinen muotoilee lapsilähtöisyyttä: lapsen tuottaman tiedon luotettavuudella ei ole niinkään merkitystä, vaan työskentelyllä pyritään hahmottamaan, miten lapsi itse elämäänsä jäsentää ja mitä merkityksiä hän sille antaa (Ritala-Koskinen, 2001). n

Viitteet 1 Lapsiperheköyhyys kolminkertaistui Suomessa vuosina 1995–2007 (Korkman & Kaila et al., 3.3.2019). 2 ks. Participatory Governance of Cultural Heritage, 2018. Myös Kulttuuriperinnön eurooppalaisen teemavuoden 2018 teemaksi valittiin Suomessa osallisuus, erityisesti lasten ja nuorten osallisuus. 3 Stenvall huomauttaa, että usein lapsilta ja nuorilta kysytään asioista, joiden oletetaan kiinnostavan lapsia, kuten koulurakennukseen tai koulupihaan liittyvät asiat.

5 Tulkinta kulttuuriperinnöstä jokapäiväisenä, arkisena voidaan kuitenkin haastaa. Esimerkiksi Kulttuuriperintöbarometrin 2017 mukaan vain 45% kokee kulttuuriperinnön osaksi arkea. Viittaako kulttuuriperintö edelleen ihmisten mielissä enemmänkin johonkin, joka on nimenomaan arjen yläpuolella? 6 Myös Rautio 2010. 7 Stenvall viittaa tässä myös Agnew 2002, Kallio ja Häkli, 2010, Elwood ja Mitchell 2012. 8 Myös Korkiamäki 2013.

4 Stenvall erottaa myös institutionaalisen kansalaisuuden ja poliittisuuden arkipäivän kansalaisuudesta ja poliittisuudesta.

Kotiseutu 2019

 43


Lähteet Challenges facing civil society organisations working on human rights in the EU, 2017, European Union Agency for Fundamental Rights (FRA), Luxembourg, Publications Office of the European Union. https://fra.europa.eu/sites/default/files/ fra_uploads/fra-2018-challenges-facingcivil-society_en.pdf 23.4.2019 Grönlund, Kimmo ja Wass, Hanna, (toim.) 2016, Poliittisen osallistumisen eriytyminen – Eduskuntavaalitutkimus 2015. Oikeusministeriön julkaisu 28/2016. Harju, Aaro, Kansalaisyhteiskunnan historia, https://www.kansalaisyhteiskunta.fi/ kansalaisyhteiskunta/kansalaisyhteiskunnan_historia, 12.4.2019. Horelli, Liisa, 1994, Lasten näköinen elinympäristö. Kokemuksia yhdyskuntasuunnittelun, ympäristökasvatuksen ja ehkäisevän sosiaalipolitiikan välisestä yhteistyöstä Kiteen Rantalan ala-asteella. Helsinki, Painatuskeskus Oy. Horelli, L., Haikkola, L. & Sotkasiira, T. 2008. Osallistuminen nuorisotyön lähestymistapana. Teoksessa Hoikkala, T. & Sell, A. (toim.) Nuorisotyötä on tehtävä. Menetelmien perustat, rajat ja mahdollisuudet. Helsinki, Hakapaino. Husserl, Edmund, 1936 / 2012, Eurooppalaisten tieteiden kriisi ja transsendentaalinen fenomenologia. (Krisis der europäischen Wissenschaften und die transzendentale Phänomenologie: Eine Einleitung in die phänomenologische Philosophie, 1936.) Suomentanut Markku Lehtinen. Helsinki, Gaudeamus, 2012.

44 

Kotiseutu 2019

Korkman, Sixten & Kaila, Kai & Laajasalo, Taina & Patana, Anne & Ristikari, Taina, Köyhyys aiheuttaa lapsille toksista stressiä, Helsingin Sanomat 3.3.2019, https://www. hs.fi/sunnuntai/art-2000006019428.html, 12.4.2019 Kulttuuriperintöbarometri, 2017, Museovirasto ja ympäristöministeriö, CC BY 4.0. Participatory governance of cultural heritage, 2018, Report of THE OMC (Open Method of Coordination) working group of Member States’ experts, Luxembourg, Publications Office of the European Union. Ritala-Koskinen, Aino, 2001, Mikä on lapsen perhe? – Tulkintoja lasten uusperhesuhteista. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 38/2001. Väestöntutkimuslaitos, Väestöliitto. Akateeminen väitöskirja. Tampereen yliopisto. Sosiaalipolitiikan laitos / Sosiaalityö Saukkonen, Pasi, 2010, Kansalaisjärjestöt ja yhteiskunnalliset liikkeet. Suomen poliittinen järjestelmä. Verkkokirja. Helsingin yliopisto. https://blogs.helsinki.fi/vol-spj/kansalaisjarjestot/. 23.4.2019. Stenvall, Elina, 2018, Yhteiskunnallinen osallisuus ja toimijuus – Lasten osallistuminen, kansalaisuus ja poliittisuus arjen käytäntöinä. Tampere University Press.


Osallisuuden mahdollisuudet kestävässä kulttuuriperintöja kotiseututyössä Katriina Siivonen FT, kulttuuriperinnön tutkimuksen dosentti. Varajohtaja ja yliopistonlehtori Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa Turun yliopistossa. Olen akateemisesti kotoisin Turun yliopistosta, muutoin olen helsinkiläinen Turussa, kesäkotini on Kuhmossa ja juureni ovat Savossa, Karjalassa ja Varsinais-Suomessa. Pauliina Latvala-Harvilahti FT, kulttuuriperinnön tutkimuksen sekä folkloristiikan dosentti. Elävä Suomenlinna -hankkeen tutkija Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkimusosastolla sekä Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen vieraileva tutkija. Sukujuureni ovat Pohjois-Karjalassa ja osin Pohjanmaalla.

T

arkastelemme tässä artikkelissa sekä yksittäisten ihmisten että yhteisöjen osallisuutta1 kansalaislähtöisessä kotiseututyössä. Suomen hiljattain ratifioimat kansainväliset kulttuuriperintösopimukset2 ja tähänastiset kokemukset niiden toteuttamistavoista luovat mahdollisuuksia kestävälle kulttuurille. Käytännön esimerkkinämme on suomalainen maailmanperintökohde3 Suomenlinna4. Pohdinnassamme päädymme siihen, että paikallisten kulttuuriperintöyhteisöjen entistä vahvempi ratkaisuvalta on kansalaislähtöisen ja kestävän kotiseututyön avaintoimia.

Kotiseutu 2019

 45


Kestävässä kulttuurissa määrittelyoikeus on ihmisillä Kulttuurisen kestävyyden kansainvälisen tutkijaverkoston5 tuore määrittely painottaa kulttuuria muutosvoimana6 kohti kestävää kehitystä. Monesti tämän nähdään koskevan muutosta kohti ekologista, sosiaalista ja taloudellista kestävyyttä.7 Muutoksen voi nähdä ulottuvan myös polkuun kohti uudella tavalla nähtyä kestävää kulttuuriperintöä. Paikalliskulttuurit ovat mielestämme avainasemassa muuttamassa kulttuuriperintötyötä entistä kestävämmäksi, sillä käytännössä kulttuuriset muutokset tapahtuvat arkielämässä. Vaikka kulttuuriperinnön jatkuvuus onkin tärkeää, näemme kulttuurin kestävyydessä ensisijaiseksi jokaisen ihmisen kulttuurisen määrittelyoikeuden. Näin annetaan arvo myös muuntuville perinteille ja niiden pohjalta muotoutuvalle elävälle kulttuuriperinnölle: Kun kulttuurisessa kestävyydessä huomio kohdistetaan kulttuurin muutosvoimaan, olennaista ei ole kulttuuriperinnön suojelu ja säilyttäminen, vaan vaihtuvien ja muuntelevien perinteiden tukeminen sekä erilaisten ja eri tahoilta tulevien ihmisten kunnioittaminen.8 Väistämätön tosiasia on, että kulttuuri, perinteet ja yhteisöt muuttuvat koko ajan ainakin hiljalleen. Siitä näkökulmasta katsoen on tärkeää kiinnittää huomiota itse kulttuuriperinnön määrittelemisen lisäksi myös siihen, että yksittäisillä ihmisillä on oikeus valita, mihin kulttuuriperintöyhteisöön liittyy.9 Kulttuuriperintö elää ihmisten mielissä joka tapauksessa erilaisina mielikuvina. Sitä ei näin ollen tule käsittää staattisena kohteena, vaan sekä arkielämään että yhteiskunnalliseen, taloudelliseen ja poliittiseen ympäristöön liittyvänä dynaamisena prosessina. Kulttuuriperintö syntyy erilaisista valinnoista, kertomuksista ja esityksistä niin virallisella kuin epävirallisellakin tasolla, ja yhteisöt edustavat sitä pysyvine ja muuttuvine perinteineen10. Haasteena voi olla yhteisöjen ja kulttuuriperinnön monimuotoisuuden tunnistaminen ja tunnustaminen. Vaarana voi näin paikoitellen olla, että kulttuuriperintöyhteisöt ja kulttuuriperintö rajataan liian kapeasti, jolloin yksittäisten ihmisten ja yhteisöjen tunnistama monimuotoisuus voi jäädä yhteiskunnallisessa toiminnassa syrjään.11

Yhteisöt ajankohtaisissa kansainvälisissä kulttuuriperintösopimuksissa Jokainen meistä kuuluu useampaankin yhteisöön, vaikka sitä ei tulisi ajatelleeksi tai emme olisi niiden kaikkien aktiivisia jäseniä. Kannamme muistoja paik-

46 

Kotiseutu 2019


”Miks meillä on telakka, on se, että saatas ylläpidettyä vanhat laivat ja tätä perinnettä ja kulttuuria mitä näihin laivoihin liittyy --- ennen kaikkee ei tässä o kysymys yhdestä tai kahdesta laivasta, vaan koko tästä purjelaivakulttuurin säilymisestä Suomessa.”16 Kuva: Suomenlinnan hoitokunnan kuva-arkisto, Aino Heininen.

kojen menneisyydestä, tunnistamme esimerkiksi tyypillisiä alueellisia perinteitä ja toteutamme erilaisia tapoja yhdessä muiden kanssa. Yhteisöt luovat jatkuvasti uusia tapoja tuodakseen esiin omaksi katsomaansa kulttuuriperintöä. Näin tapahtuu usein myös silloin, kun yhteisön jäsenet eivät itse nimeä asioita kulttuuriperinnöksi. Tutumpia sanoja voivat olla omista juurista, perinteestä tai kulttuurista puhuminen. Uusimmat kulttuuriperintösopimukset ottavat yhteisöt huomioon sopimusteksteissä aivan eri tavoin kuin vanhemmat. Tämä näkyy myös käytännössä siinä, miten sopimusten mukaan toivotaan toimittavan. Nuoremmista sopimuksista Euroopan neuvoston Faron yleispuitesopimus kulttuuriperinnön yhteiskunnallisesta arvosta12 painottaa kansalais- ja yhteisölähtöistä näkökulmaa kulttuuriperintöön. Sopimus määrittelee kulttuuriperintöyhteisöjen käsitteen

Kotiseutu 2019

 47


näin: ”kulttuuriperintöyhteisö tarkoittaa niitä ihmisiä, jotka arvostavat tiettyjä kulttuuriperinnön piirteitä, joita he haluavat julkisen toiminnan puitteissa ylläpitää ja välittää tuleville sukupolville”13. Unescon aineettoman kulttuuriperinnön suojelun sopimus puolestaan perustuu yhteisöjen keskeisen roolin tunnustamiselle kulttuuriperintötyössä. Se näkee yhteisöjen roolin näin: ”yhteisöillä, erityisesti alkuperäiskansojen yhteisöillä, ryhmillä ja joissain tapauksissa myös yksityishenkilöillä on tärkeä rooli aineettoman kulttuuriperinnön tuottamisessa, suojelemisessa, ylläpitämisessä ja uudelleenluomisessa ja siten myös kulttuurisen moninaisuuden ja inhimillisen luovuuden edistämisessä”14. Unescon maailmanperintösopimuksessa vanhempana sopimuksena huomio kohdistuu aineellisiin suojelun kohteisiin. Sen täytäntöönpanossa huomioidaan kuitenkin nykyisin yhteisöt ja niiden toiminta maailmanperintökohteissa15. Yhteisöjen osallisuus, tulevaisuuden näkymät ja arvot muodostavat ytimen kaikelle kulttuuriperinnölle.

Telakkayhteisöt oman kulttuuriperintönsä vaalijoina Suomenlinnassa Viaporin telakka edustaa menneisyyden jälkenä teollista kulttuuriperintöä, ja telakan vaiheilla on Suomenlinnan perustamiseen palautuva merkitys. Telakka toimii yhtenä Suomenlinnan vierailijoille tarkoitettuun karttaan merkittynä nähtävyytenä. Se edustaa telakkatyön jatkuvuuden ja paikan yhteisöllisten merkitysten vuoksi elävää aineetonta kulttuuriperintöä. Telakkalaiset voi nähdä yhtenä Suomenlinnan yhteisöistä, vaikka he eivät arkisessa työssään kutsu itseään kulttuuriperintöyhteisöksi. He kuitenkin tiedostavat oman erityisosaamisensa merkityksen ja toimintansa linkkinä pitkässä merellisen telakkatyön historian ketjussa. Perinnelaivakulttuurin säilyminen ja taitojen siirtyminen edellyttää, että myös erityisosaamiseen liittyvää koulutusta on saatavilla. Elävä Suomenlinna -tutkimushankkeen tutkija Niina Naarmisen tekemissä haastatteluissa17 tulevaisuudesta puhuttaessa keskeiseksi teemaksi nouseekin kysymys työn jatkajista ja uusiin haasteisiin vastaamisesta. Laivojen rakennus, huoltokorjaukset ja purjeiden kunnossapito on erittäin monipuolista käsityötä. Haastatteluissa tuodaan esiin huoli ammattikoulutuksen vähäisyydestä ja sopivien ”oppipoikien” löytymisestä ajoissa. Uhkana on, että osaaminen ja pitkän perinteen jatkuminen katoavat. Haastatteluissa ilmeni, että Suomenlinnan asema maailmanperintökohteena voi tukea telakan elävää toimintaa: ”historiallisen, etuoikeutetun ja hienon työn tekemistä” sekä puulaivakulttuuria18. Suomessa limisaumaisten puuvenei-

48 

Kotiseutu 2019


Työskentelyä Suomenlinnan kuivatelakalla. Kuva: Markus Wahlroos.

den veisto ja niillä purjehtiminen on valittu Unescon aineettoman kulttuuriperintösopimuksen kansalliseen Elävän perinnön luetteloon. Merellistä kulttuuria tukevat tahot saavat tällaisen listan tuomasta huomiosta tukea veneiden ja laivojen rakennus- ja korjaustaitojen ylläpitämiseen. Elävän perinnön luettelossa tuodaan esiin, että limisaumaisten veneiden rakennusperinnön ja veneiden säilymiseksi tarvitaan koulutusta.19 Yhteisön sisältä on vastattu tähän haasteeseen dokumentoimalla telakkavideoita kaikkien katsottavaksi. YouTube-profiilinsa kuvauksessa 41 videota nimimerkillä Vapaamuija tuottanut työntekijä lupaa ”työnmakuisia videoita Suomenlinnan telakalta, venepressujen alta ja autotalleihin rakennetuista verstaista”20. Katsojat pääsevät seuraamaan esimerkiksi tavallista työpäivää telakalla, telakkatalkoita, maston veistämistä ja lakkausta sekä laivan maalausta. Esimerkiksi videossa Vapaamuija halkolaiturilla korjataan perinnepurjelaiva Astridin vuotavaa kantta (pikisauman pikafiksaus). Video on saanut yli 1300 katselukertaa21.

Kotiseutu 2019

 49


Kulttuuriperintötyössä korostuu usein historian esittämisen merkitys. Yhteisöt sen sijaan voivat haluta tuoda esiin nykyistä kulttuuritoimintaansa. Matkailukohteissa kasvavana trendinä on paikallisuus ja vastuullinen matkailu. Maailmanperintökohteena Suomenlinnassa huomio on aiemmin kohdistunut rakennettuun ympäristöön ja sen historiaan. Nykyisin esimerkiksi taidekäsityöläisten työhuoneiden avaamisen, työn esittelyn ja paikallisten tuotteiden myynnin avulla huomio siirretään kenties etäiseksi koetusta globaalista ja valtiollisen tason kulttuuriperinnöstä lähelle suomenlinnalaisten arkista työtä ja elämää. Taidekäsityöläisten työskentelystä tulee matkailijoille elämyksenä jaettavaa ja koettavaa kulttuuriperintöä22. Karikkojen välttämiseksi tarvitaan avointa keskustelua. Kenen kannalta esittämisellä on merkitystä? Millä tavoin eri toimijat voivat esitellä matkailijoille paikallista elävää perintöä kiinnostavalla ja jokaista kunnioittavalla tavalla?

Yhteisöjen rooli kansalaislähtöisessä kulttuuriperintö- ja kotiseututyössä Suomessa Faron sopimuksen taustaselvitysvaiheessa kummina toiminut Katriina Siivonen esitti Kohti kestävää kulttuuriperintötyötä -raportissa23, että sopimuksen kulttuurisesti kestävä toteuttaminen merkitsee aktiivisen kansalaisuuden, moniarvoisuuden ja identiteettien moninaisuuden kunnioittamista. Nämä suuntaviivat voivat johtaa kulttuuriperinnön elämänlaatua rikastuttavaan käyttöön. Käytännössä tähän päästään osallisuutta tukemalla, jolloin yhteisöille osoitetaan oikeus määritellä kulttuurista muutosta ja alueen kulttuuriperintöä. Heillä nähdään olevan oikeus paitsi osallistua myös halutessaan pysyä esimerkiksi kaupallistetun kulttuuriperinnön ulkopuolella. Tänä vuonna mielenkiinto kohdistuu siihen, kuinka Faron sopimuksen toimeenpanoa ryhdytään suunnittelemaan ja toteuttamaan maassamme. On kiinnostavaa, millaisia merkityksiä kulttuuriperintöyhteisöille annetaan paikallisesti ja millä tavoin yhteisöjä voitaisiin aidosti tunnistaa, nähdä ja kuulla. Kunnat, yhdistykset, seurat ja muut toimijat voivat pysähtyä aika ajoin kysymään itseltään: Miten paikallisyhteisöt pääsevät kauttamme esiin ja voisivatko ne näkyä uusin tavoin haluamissaan yhteyksissä myös suurelle yleisölle? Mitä yhteisöt eivät kenties pääse oman kulttuurinsa esityksissä määrittämään? Yhteisöt puolestaan saattavat pohtia enenevässä määrin, onko heidän etunsa kutsua itseään kulttuuriperintöyhteisöksi tai tulla niin kutsutuksi? n

50 

Kotiseutu 2019


Viitteet 1

Siivonen 2017a, 283 ja passim.

2 Nämä sopimukset ovat Unescon yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta vuodelta 2003, joka on ratifioitu Suomessa vuonna 2013 (Valtioneuvosto 2013; Unesco 2003; Museovirasto 2019a), ja Euroopan neuvoston puiteyleissopimus kulttuuriperinnön yhteiskunnallisesta merkityksestä vuodelta 2005, joka on ratifioitu Suomessa vuonna 2017 (Euroopan neuvosto 2005; Salmela et al. 2015). 3 Maailmanperintökohteita määrittää Unescon yleissopimus maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemiseksi, eli ns. maailmanperintösopimus, joka on ratifioitu Suomessa vuonna 1987 (Unesco 1972). Uudemmat kulttuuriperintösopimukset tuovat myös maailmanperintösopimuksen käytännön toteuttamiseen uusia piirteitä. 4 Suomenlinnan hoitokunta 2019. 5 Vuosina 2011–2015 toiminut COST Action IS1007 Investigating Cultural Sustainability. 6 Siivonen 2017. 7 Dessein et al. 2015.

8 Siivonen 2017a, 282–283. 9 Siivonen 2017a; 2017b, 186. 10 Mm. Mulligan 2018; Harrison 2013. 11 myös Paasi 2017, 20–21; Waterlon & Smith 2010. 12 Euroopan neuvosto 2005. 13 Salmela et al 2015, 17. 14 Valtioneuvosto 2013, 1. 15 Unesco 2019; ks. myös Unesco 1972. 16 Elävä Suomenlinna -haastatteluaineisto, 7.4.2017. 17 Elävä Suomenlinna -tutkimushankkeen haastatteluaineisto, 25.4.2018, 23.4.2018, 26.4.2018. 18 Elävä Suomenlinna -tutkimushankkeen haastatteluaineisto, 25.4.2018. 19 Suomenlinnassa toimiva Veistokaari oy kuuluu Puuveneveistäjät ry:een, joka on yksi monista ilmoituksen taustalla olevista yhteisöistä. Museovirasto 2019b. 20 Vapaamuija 2019. 21 Vapaamuija 2017. 22 Ks. Latvala-Harvilahti 2018. 23 Salmela et al. 2015, 41.

Lähteet Haastatteluaineisto Elävä Suomenlinna -tutkimushankkeen haastattelut telakan työntekijöiden kanssa. Haastattelijana Niina Naarminen 7.4.2017, 23.4.2018, 25.4.2018, 26.4.2018. Haastattelut on luovutettu arkistoitavaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon tutkimuskäyttöön.

Internetlähteet Museovirasto 2019a, Elävän perinnön wikiluettelo, Helsinki: Museovirasto, http:// www.aineetonkulttuuriperinto.fi/fi/toi-

meenpano-suomessa/wikiluettelo, katsottu 18.2.2019. Museovirasto 2019b, Limisaumaisen puuveneen veisto, nettisivustolla Elävän perinnön wikiluettelo, Helsinki: Museovirasto. https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Limisaumaisen_puuveneen_veisto, katsottu 24.2.2019. Suomenlinnan hoitokunta 2019, Suomenlinna, Sveaborg – Koko maailman perintöä, Helsinki: Suomenlinnan hoitokunta, https://www.suomenlinna.fi/, katsottu 18.2.2019.

Kotiseutu 2019

 51


Vapaamuija 2017, Vapaamuija halkolaiturilla. https://www.youtube.com/ watch?v=c-cMqhH8bEc, katsottu 24.2.2019. Vapaamuija 2019. Vapaamuija, https:// www.youtube.com/results?search_ query=vapaamuija, katsottu 24.2.2019.

Kirjallisuus: Dessein, Joost & Soini, Katriina & Fairclough, Graham & Horlings, Lummina (eds.) 2015, Culture in, for and as Sustainable Development. Conclusions from the COST Action IS1007 Investigating Cultural Sustainability, Jyväskylä: University of Jyväskylä. Euroopan neuvosto 2005, Council of Europe Framework Convention on the Value of Cultural Heritage for Society, https://www. coe.int/en/web/conventions/full-list/-/ conventions/rms/0900001680083746, katsottu 18.2.2019. Harrison, Rodney 2013, Heritage. Critical approaches, London and New York: Routledge. Latvala-Harvilahti, Pauliina 2018, ”Mistä se on tullut se ajatus, että tää on taiteilijoiden saari ja mihin se sit aina välillä unohtuu?” Taidealan toimijat elävän perinnön ja paikallisuuden edustajina Suomenlinnassa, Historiatieteellinen Aikakauskirja, 15, 5–24, noudettu osoitteesta https://lahde.journal.fi/article/view/70431 Mulligan, Martin 2018, On the Need for a Nuanced Understanding of ”Community”, teoksessa Angela M. Labrador & Neil Asher Silberman (ed. by), Heritage Policy and Practice. The Oxford Handbook of Public Heritage, Oxford: Oxford University Press, 209–222. Paasi, Anssi 2017, Alueiden ja paikkojen historia ja identiteetti, Kotiseutu 2017, Helsinki: Suomen Kotiseutuliitto, 9–23.

52 

Kotiseutu 2019

Salmela, Ulla & Matikka, Hannu & Latvala, Pauliina & Kauppi, Petja 2015, Kohti kestävää kulttuuriperintötyötä. Taustaselvitys Faron yleissopimuksen voimaansaattamiseksi Suomessa, Helsinki: Museovirasto & Suomen Kotiseutuliitto & Opetus- ja kulttuuriministeriö. Siivonen, Katriina 2007, The Right to Stand Outside of Cultural Heritage. A Condition for Sustainable Cultural Development, Ethnologia Fennica. Finnish Studies in Ethnology, Vol 34, 6–19, Helsinki: Suomen kansatieteilijöiden yhdistys Ethnos ry, 6–19. Siivonen, Katriina 2017a, Kulttuurinen kestävyys, teoksessa Kari Enqvist, Ilari Hetemäki ja Teija Tiilikainen (toim.), Kaikki vapaudesta, Helsinki: Gaudemus, 295–287. Siivonen, Katriina 2017b, Tulevaisuuden kotiseudut, Kotiseutu 2017, Helsinki: Suomen Kotiseutuliitto, 182–190. Unesco 1972, Convention Concerning the Protection of the World Cultural and Natural Heritage, Paris: Unesco, https://whc. unesco.org/en/conventiontext/, katsottu 18.2.2019. Unesco 2003, Convention for the Safeguarding of the Intangible Cultural Heritage, Paris: Unesco, https://ich.unesco.org/ en/convention, katsottu 18.2.2019. Unesco 2019, UNESCO World Heritage Centre – The Criteria for Selection, Paris: Unesco, https://whc.unesco.org/en/criteria/, katsottu 24.2.2019. Valtioneuvosto 2013, Valtioneuvoston asetus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta tehdyn yleissopimuksen voimaansaattamisesta 47/2013, http://www.finlex. fi/fi/sopimukset/sopsteksti/2013/2013004 7#idp2321472, katsottu 18.2.2019. Waterlon, Emma & Smith, Laurajane 2010, The recognition and misrecognition of community heritage, teoksessa International Journal of Heritage Studies 16:1–2, 4–15


Merkityksellistä elinvoimaa ja hyvinvointia kotiseututyöstä Elisa Göös, MAT, MJD, Dipl. EMC Toiminut Suomen Kotiseutuliiton Kanta-Hämeen valtuutettuna, Valtakunnallisten kotiseutupäivien pääsihteerinä Hämeenlinnassa 2014, Janakkala-Seuran puheenjohtajana, nyt kunniajäsenenä, Rehakan kyläyhdistyksen puheenjohtajana, Leader Linnaseudun hallituksessa ja kylätiimissä jäsenenä ja puheenjohtajana, Hämeen Heimoliiton hallituksen puheenjohtajana, nykyisin Hämeen Heimoliiton säätiön hallituksen jäsenenä. Majatalo Willa Göös Rehakan omistaja. Lapsuus Rehakan kylässä Janakkalassa pieniä sammakoita kesällä keräillen. Metsä, maa ja järvi eivät lähde minusta. Kotiseutu on tässä ja nyt ja pysyy – aina vaan rakkaampana.

K

otiseututyö on voimavara ja antaa meille merkityksiä moneen. Suomen Kotiseutuliiton seitsemänkymmenen vuoden valtakunnallinen kotiseututyö on luonut kotiseuduillemme ja kotiseutuyhdistyksien työlle pitkän, kattavan ja merkityksellisesti kestävän kotiseutumielen. Hyvän valtakunnallisen ja paikallisen kotiseutuhengen nosteen kaikkialla. Yhteistyö kuntien, kotiseutuyhdistysten, kylien ja kotien kanssa tarjoaa parhaan mahdollisen toimintaympäristön tulevaisuudessakin osallisuuden ja läsnäolon ilmapiirissä myös nuorille. Kulttuuritoimi ja elinvoima ovat kuntien tärkeitä tehtäviä. Kotiseutuliiton hallitusohjelmatavoitteet vuosille 2019–2023 painottavat kansalaistoiminnassa osallisuuden ja hyvinvoinnin vahvistavaa merkitystä, yhteisöllisyyden paikallista kehittämistä ja kestävän kehityksen edistämistä. Yhteistyö on voimaa. Yhdessä olemme enemmän.

Kotiseutu 2019

 53


Hämeen kylmänkukkaa eli kylmänkukkaa esiintyy pääasiassa Kanta-Hämeessä. Kukka on rauhoitettu. Kylmänkukka on maakuntakasvimme. Toivotamme vireälle 70-vuotiaalle Suomen Kotiseutuliitolle paljon onnea tämän kukan myötä! Kuva: Markku Selinummi.

Käsilaukkukin voi olla koti Valtakunnallisilla kotiseutupäivillä Jyväskylässä keskusteltiin vuonna 2017 kodin, kotiseudun ja kuulumisen kokemuksista. Kokemus kodista tulee lapsuuden tunteesta. Kotiseututunne tulee juurista ja siitä, että saa olla osa yhteisöä. Mistä tulee kuulumisen tunne? Hyväksytyksi tulemisesta. Kulttuuriperinnöstä, tarinoista, merkityksistä. Keskeisenä lähtökohtana on, että tunnemme sen seudun, missä asumme, kodin, kaupungin, kunnan, kylän tai kotiseutuyhdistyksen. Tunnemme itsemme. Ympärillämme kaikki muuttuu jatkuvasti. Käymme yhä useammin vuoropuhelua oman identiteettimme ja kotiseudun kanssa. Kun kaikki tärkein on mukana, käsilaukkukin voi olla koti.

Kaikilla on oikeus kotiseutuun Miltä kotiseutu henkilökohtaisesti tuntuu? Kun fyysinen ympäristö on hyvä, henkilökohtaiset muistot ovat positiivisia ja viihtyvyys itsensä sekä ihmissuhdeverkostojen kanssa toimii, kaikki on hyvin. Mietinnän voisi kääntää siihen suuntaan, että kuka olen kuin että mistä olen kotoisin. Paikoilla ei niin ole väliä, ihmisillä kylläkin. Jokainen meistä on jostain kotoisin. En ymmärrä, että jotkut ihmiset sanovat, että en ole mistään kotoisin. Jossain on synnytty ja jos-

54 

Kotiseutu 2019


sain eletty. En ymmärrä sitäkään, että jotkut sanovat, että ei minulla ole juuria missään. Jokaisella on juuret jossain tai juuret ovat juuri nyt tässä. Maailma on suuren muutoksen vallassa. Soditaan, luonto muistuttaa meitä katastrofeillaan ilmastonmuutoksesta, diktatuurit pyrkivät demokratiaan, ihmisten hätä ja pelko tulevasta on maailmassa lisääntynyt. Miten kodeistaan pakolla lähtemään joutuneet otetaan vastaan eri maissa Euroopassa, miten heitä kohdellaan, kanssaihmisinä vai vihollisina, miten maahanmuuttajia kotoutetaan uusille kotiseuduille, kun oma kotiseutu on jäänyt sodan jalkoihin ja kotiseudut tuhoutuneet? Kotiseutuyhdistykset voisivat olla yksi ”koti” maahanmuuttajille. Yhdistys voisi laajentaa toimintaansa kannustamalla maahanmuuttajia osallistumaan paikalliseen yhdistystoimintaan ja tuntemaan näin olonsa ryhmässä tervetulleiksi. Kotiseutuyhdistys muodostaisi turvallisen foorumin, jossa maahanmuuttajien oma kulttuuri voisi näkyä, ja samalla he toisivat uudenlaista näkökulmaa ja elämää yhdistystoimintaan. Kotiseutuyhdistys voisi olla empaattinen mahdollistaja, joka ei karta erilaisuutta eikä väheksy ihmisen alkuperää. Maahanmuuttajilla on omat rakkaat ja varmaan kipeätkin kotiseututarinansa, joita meidän kannattaisi kuunnella ja tukea heidän kotoutumistaan. Kotiseutulehdissä voisi olla myös heidän tarinoitaan. Heillä on paljon tarjottavaa esim. ruokakulttuuritapahtumiin. Ja myös meillä kotiseutuihmisillä paljon opittavaa heiltä. Osallisuuden ja hyvinvoinnin merkitystä voidaan lisätä käytännön kotiseututyössä kehittämällä paikallista yhteisöllisyyttä huomioimalla maahanmuuttajat. Yhdessä olemme enemmän.

Mistä kotiseutu muodostuu? Yhteisön tuella on suuri merkitys kotiseudulla viihtymisen kannalta. Miten erilaiset kokemukset kanssasi jaetaan, miten tulet ja tunnet tulevasi hyväksytyksi, miten sivistyneesti ja sivistymättömästi kanssasi keskustellaan, millaiset käytöstavat ja toimintamallit ohjaavat asuinalueesi arvopohjaa ja ihmisyyttä. Millainen henkinen, kulttuurinen ja sivistyksellinen, avoin, keskusteleva ja rakentava ilmapiiri kotiseudullasi on? Miten yhteistyötä tehdään kodin, kunnan ja kaupungin, kylän ja kotiseutuyhdistyksen kesken yhdessä? Muualla voi käydä ja sitten taas palata. Jokaisella meistä on muistoja. Muistoja kotiseudusta paikkana, muistoja ja tarinoita ihmisistä, muistoja tuoksuista, äänistä ja maisemista. Muistojen kautta välittyy mielikuva monessakin eri paikassa eletystä kotiseudusta ja yhteisöön kuulumisesta. Paikat ja ihmiset vaikuttavat siihen, miten kotiseututunne syntyy ja miten oma kotiseutu näyttäytyy kotiseudulla ja kotiseudun ulkopuolella. Vaikka maa-

Kotiseutu 2019

 55


Kotiseudun sielunmaisema Janakkala Klemola. Taustalla Haapajärvi. Kuva: Elisa Göös.

ilma ympärillämme muuttuu jatkuvasti, on kuitenkin yksi asia, joka ei muutu, ainakaan meidän mielissämme. Oma kotiseutu. Ainoa ainutkertainen kotiseutu. Omat juuret. Ja suku ja suvun tarinat.

Mitä merkitystä kotiseututyöllä on nyt ja tulevaisuudessa? Helsingin Sanomissa 1. marraskuuta 2018 julkaistussa haastattelussa ”Merkityksien jäljillä” Itä-Suomen yliopiston yhteiskunta- ja kauppatieteellisen tiedekunnan apulaisprofessori Arto O. Salonen puhuu merkityksistä. ”Tämän ajan kipupiste kulminoituu kokemukseen elämän merkityksestä ja tarkoituksenmukaisuudesta. Elämän mielekkyyden puute on meidän yltäkylläisyydessämme ihmisten suurin vihollinen.” Salonen kehottaa tekemään inventaarion elämästä: mitkä ovat hienoimmat hetket? ”Ne voivat olla hetkiä, jotka liittyvät aineettomiin asioihin. Ne ovat sosiaalisia kohtaamisia. Niissä hetkissä ihminen ei ole yksin ja eristyksissä, vaan päinvastoin.”

56 

Kotiseutu 2019


Merkityksellinen ja aineeton hyväntekeminen on omiaan kotiseututyössä ja kylätoiminnassa. Vaikka kaikki keskittyy tänään suuriin kaupunkeihin, niin elämää on myös maaseudulla. Vireät kotiseutu- ja kyläyhdistystoimijat ovat aktiivisia ja vaikuttavat oman alueensa sekä kuntansa toimintaan. Myös tulevaisuudessa kotiseututyöhön voi jäädä koukkuun. Kotiseututyö on palkitsevaa. Yhteistyö kuntien, maakuntaliittojen, kotiseutu -ja kyläyhdistysten, kotien sekä muiden yhdistysten kanssa takaa hyvän tulevaisuuden kotiseututyölle. Kotiseutuyhdistys on erittäin tarpeellinen paikallinen yhteistyökumppani monessa mm. paikallisidentiteetin rakentajana. Pienillä paikkakunnilla kannattaa yhdistää voimat ja tehdä yhdessä. Lopputuloksena on paikallisen yhteishengen demokraattinen noste ja mittavampi näkyvyys kuin yksin tehden. Parhaillaan kotiseututyö on keskustelua myös nuorten kanssa sekä henkilökohtaisesti että sähköisesti. Mutta miten saadaan vanhat ja nuoret innostumaan keskinäisestä yhteistyöstä kotiseudulla? Voimasanoina: anna nuorille puheenvuoro, kysy minkälaisen kotiseutuhengen he haluavat nostattaa paikkakunnalla, anna vanhempana heille tilaa ja mahdollisuus tulla mukaan kotiseututyöhön. Katse esimerkiksi nuorisovaltuustoihin päin! Opasta, ohjaa ja tarjoa onnistumisen mahdollisuuksia.

Kunnan ja kotiseutuyhdistyksen yhteistyö Suomen Kotiseutuliitto peräänkuuluttaa osallistavaa yhteisöllisyyttä johtotähtenä, monia meillä rakkaita kotiseutuja ihmisineen ja muistoineen. Kulttuuritoimi ja elinvoima ovat kuntien tärkeitä tehtäviä. Kuntien on panostettava tekijöihin. On annettava tilaa myös taiteen tekijöille sekä kannustettava rohkeuteen tuottaa erilaisia kulttuuritapahtumia. Kulttuuri aktivoi ihmisiä, tuo tuttuuden tunnetta omalla kotiseudulla, antaa mahdollisuuden osallistua. Se voi aktivoida myös naapuria lähtemään mukaan vaikka paikallisteatteriin. Se vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja paikkakunnan identiteettiä myös kulttuurin näkökulmasta. On mukava asua paikassa ja elää kansalaisena paikkakunnalla, jossa on aktiivista kulttuuritarjontaa. Myös kotiseutuyhdistysten, kyläyhdistysten, kotien, kunnan ja kulttuuritoimialan yhdistysten on hyvä tehdä yhteistyötä mm. järjestämällä yhteisiä tapahtumia tai olla tukijana ja yhteistyökumppaneina toisilleen. Näin säästyy rahaa ja saadaan yhdessä enemmän näkyvyyttä ja osallistujia. Pienellä paikkakunnalla kilpaillaan aina osallistujista. Voimia yhdistämällä saadaan parhaat tulokset. Läsnäololla, innostamalla, panostuksilla, sitoutumisella. Tärkeätä on positiivinen kotiseutumieli ja merkitys.

Kotiseutu 2019

 57


Siteeraan seuraavassa Suomen Kotiseutuliiton hallituksen varapuheenjohtaja, Kokkolan kaupungin kulttuuritoimenjohtajaa Sampo Purontausta. ”Osallisuus on tunne kuulumisesta johonkin ja mahdollisuus vaikuttaa omalla toiminnalla yhteisten asioiden ja omien asioiden väliseen suhteeseen. Osallisuus on yksilön kokemusta oman elämänsä hahmottamisesta ja hallinnasta. Osallistuminen on konkreettista toimintaa, liittymistä johonkin yhteisöön, jolla on sama aktiivisuuden suunta. Nykyinen laki käsittelee kunnan kulttuuritoimintaa valtion ja kunnan välisenä sopimuksena. Kolmas ja neljäs sektori ovat jo nyt kuntien kulttuuritoiminnan keskeisiä voimatekijöitä. Kansalainen on aktiivinen ja vastuullinen toimija, joka osallistuu oman elämänsä ratkaisuihin muiden kansalaisten kanssa. Kuntalainen asiakkaana on vaativa yksilöllinen kuluttaja. Uusi laki parhaimmillaan ohjaa kuntalaista kohti aktiivista kansalaisuutta, johon osallistuminen kuuluu luonnollisena ilmiönä. Kuntalaisten yhteys ja aktiivisuus kulttuuria kohtaan ja kulttuurin tiedostaminen kunnassa lisäävät osallisuuden tunnetta.” Opetus- ja kulttuuriministeriö on puolestaan todennut, että keskeisenä tavoitteena kuntien kulttuuritoiminnasta annetun lain uudistamishankkeessa oli edistää kuntien kulttuuritoiminnan toimintaedellytyksiä, sivistyksellisten perusoikeuksien toteutumista ja demokratiakehitystä sekä kuntien elinvoimaisuutta muuttuvassa toimintaympäristössä. Uuden kuntien kulttuuritoimintalain lähtökohtana on kulttuuripalvelujen yhdenvertainen saatavuus. Uudistettu kuntien kulttuuritoimintalaki astui voimaan 1. maaliskuuta 2019.

Kotiseututyö voimavarana Mikä saa ihmiset vuodesta toiseen innostumaan kolmannen sektorin töistä? Yksinkertaisesti halu tehdä hyvää ja aikaansaada näkyvää ja osallistavaa toimintaa yhdessä. Lisätä oman asuinalueen tuttuutta ja tutustua myös itse kotipaikkakuntaan tekemällä vapaaehtoistyötä. Mielestäni ei kannattaisi unohtaa kesäasukkaita. Heidät pitää saada mukaan ja monessa paikassa on myös saatu. Kesäasukkaat ovat oivia markkinoijia kaupunkipaikkakunnillaan. Kaksoiskuntalaisuus kiinnostaa varmasti monia, mutta se antaa vielä odottaa itseään. Pitää olla itse aktiivinen ja utelias paikkakunnan yhdistysten toiminnasta. Aina voi liittyä jäseneksi ja siten innostua toimimaan vaikka yhdistysten halli-

58 

Kotiseutu 2019


Janakkala-Seura ry:n vaakuna, punaisella kilvellä kruunu ja tyvestä nouseva riukuaita, molemmat kultaa. Vaakuna on Suomen Heraldisen Seuran rekisterissä numerolla 1889. Vaakunan on suunnitellut Juhani Heinemaa 2015. Kuva: Markku Selinummi.

tuksissa. Tämä on paras tapa tutustua uutena ihmisenä tulevaan kotiseutuunsa, sen ihmisiin ja tarjontaan. Vapaaehtoistyö on antanut monelle uudenlaista merkityksellistä sisältöä elämään ja arkeen. Kun kannustetaan, innostetaan, innostutaan yhdessä suunnittelemaan ja tekemään, sillä jaksaa pitkälle eteenpäin yhdistystoiminnan elinvoimaisessa ja merkityksellisessä ilmapiirissä.

Case Janakkala Lähes 17 000 asukkaan Janakkala sijaitsee Suomen kasvukäytävän keskipisteessä. Visionamme on elinvoimaa vahvistamalla kasvaa 20 000 asukkaan vireäksi ja viihtyisäksi kunnaksi. Janakkala on luonnon helmassa, ja silti kaikki arjen palvelut ovat käden ulottuvilla ja naapurikaupunkien syke vartin päässä. Janakkalaa halkoo niin Suomen päärata, Helsinki-Tampere -moottoritie kuin Hiidenjoki, jotka liikuttavat notkeasti niin pendelöijiä kuin retkeilijöitä. Janakkalalaisilla uimapaikka on yhtä lähellä kuin kauppa. Nokipannukahville pääsee yhtä helposti kuin kuntosalille. Puheenjohtajakaudellani Janakkala-Seura teki ensimmäisen kerran vuonna 2016 taloudellisestikin merkittävää yhteistyötä Janakkalan kunnan kanssa. Kunta on aina mielestäni ollut juuri se oikea luonnollinen yhteistyökumppani seuralle. Molempien tehtävänä on tuoda esiin Janakkalaa ja luoda mielikuvaa kunnasta haluttuna kotiseutuna. Janakkala-Seura oli pääsponsori kunnan 150-vuotisjuhlassa. Molemmilla oli tavoitteena yhdistää resurssit ja talous. Janakkala-Seuran tavoitteena oli saada seuralle juhlan yhteydessä lisää tunnettuutta, tuoda kotiseututyö lähemmäksi kuntalaisia, saada asukkaat innostumaan kotiseudustaan ja kotiseututyöstä

Kotiseutu 2019

 59


Kotiseudun sielunmaisemaa. Janakkala Klemola Haapajärvi. Kuva: Elisa Göös.

sekä lisätä halukkuutta liittyä seuran jäseneksi. Saimme hienon mahdollisuuden olla näkyvästi esillä ja rakentaa tulevaisuuden kotiseututyötä yhdessä kunnan kanssa paikallisidentiteetin rakentajana. Yhdessä aikaansaimme yhteishengen nostetta kuntalaisten keskuudessa. Hassuahan olisi ollut järjestää pienellä paikkakunnalla näin mittava juhla erikseen. Juhla viestitti kuntalaisille aitoa yhteishengen voimaa ja elinvoimaa. Seuramme tunnukset näkyivät kaikissa kunnan markkinointimateriaaleissa ja itse juhlassa. Janakkala-Seura tarjosi juhlakahvit, ja puheenjohtaja piti juhlapuheen. Palaute juhlasta oli molemmille kiittävää. Molemmat hyödyimme toistemme osaamisesta. Voimat kannatti yhdistää myös taloudellisesti ja juhlan laaja näkyvyys maakunnassa edisti molempien toimintaa. ”Olisi ollut silkkaa hulluutta järjestää kaksi eri tapahtumaa viikon välein samalla paikkakunnalla”, toteaa Janakkalan kunnan viestintäpäällikkö Leena Joutsenniemi.

60 

Kotiseutu 2019


Kulttuurituottaja Anna-Milla Vainio Janakkalan kunnasta kertoo: ”Janakkalan kunnassa kulttuuri on osa kunnan uutta strategiaa. Strategiassa kerrotaan, että Janakkalassa on vahva kulttuuriympäristö. Huolehdimme kulttuuriympäristön säilymisestä ja tunnettuudesta, kulttuurikasvatus on luonteva osa toimintaamme ja edistämme kulttuuritoimintaa hyvinvointi- ja vetovoimatekijöinä. Pyrimme kehittämään kulttuurin avustuskäytäntöjä tukemaan enemmän mm. yhdistysten osallisuutta kulttuuritapahtumien järjestäjinä. Kuntalaisia kuullaan mm. yhdistystapaamisissa ja viime vuonna järjestetyssä kulttuurikyselyssä ja tulevassa kuntakyselyssä. Pienessä kunnassa on se hyvä puoli, että kuntalaisia näkee jatkuvasti ja tilaisuuksia kuulla ideoita ja yhteistyön mahdollisuuksia tulee jatkuvasti. Laurinmäen luonto- ja kulttuurialue Janakkalassa on tuttu toimintaympäristö yhdistyksille. Janakkalan Luonto- ja Ympäristö ry yhteistyössä Tarinmaan kyläyhdistyksen kanssa hoitaa alueen luontopolkuja. Yhdistysten yhteistyö edistää kulttuurialueen kehittämistä ja mahdollistaa alueen aktiivista käyttöä. Kaikille kuntalaisille sekä vierailijoille tarjoutuu monipuolisempaa tapahtumatarjontaa ja uusia elämyksiä.” Leader Linnaseudun kyläkoordinaattori Johanna Henttisen mielestä ” Yhteisöllisyys ja yhteistyö ovat myös Leader-toiminnan kulmakiviä. Paikallislähtöinen oman kotiseudun hyväksi tehtävä työ luo ja tuo resursseja yhteiseksi hyväksi ja lisää yhteenkuuluvuutta toimijoiden kesken.” Kun kotiseututyötä tehdään suunnitelmallisesti niin valtakunnallisesti kuin paikallisestikin yhdessä verkottuen, toisilta uusia käytäntöjä oppien, uusiutumalla ja kehittämällä toimintaa, olemme hyvällä tiellä. Yhdessä olemme enemmän. n Lähteet: Göös Elisa 7.9.2017 Kolumni Koti käsilaukussa Janakkalan Sanomat Göös Elisa 18.8.2016 Kolumni Mitä merkitsee kotiseutu? Janakkalan Sanomat Göös Elisa 13.7.2017 Kolumni Arvoilla on arvonsa Janakkalan Sanomat

Sampo Purontaus 7.12.2017 Esitelmä ” Osallisuus kunnan kulttuuritoiminnassa. Kuntanäkökulma kulttuurilain uudistustyössä.” Salonen Arto O. 1.11.2018 Merkityksien jäljillä Helsingin Sanomat

Kotiseutu 2019

 61


Maahanmuuttajille kasvot Kokemuksia kulttuurien kohtaamisesta TV-työssä Lassi Saressalo FT, dosentti, tietokirjailija Kotikaupunki Turku

T

ampereen kaupunki julkaisi vuonna 1999 maahanmuuttajapoliittisen mietinnön, joka ohjasi integraatioprosesseja seuraavan vuosikymmenen ja vaikuttaa vieläkin. Työssä olivat mukana kaikki kaupungin toimintasektorit sosiaali- ja terveyspalveluista kulttuuripalveluihin. Tuolloin oli kulunut vasta parisenkymmentä vuotta ensimmäisten kiintiöpakolaisten saapumisesta Suomeen, ja suomalainen yhteiskunta oli jossain määrin ymmällään, mitä tämä alkanut prosessi toisi tullessaan. Tampere ei suinkaan ollut keskiössä vastaanottoprosesseissa, vaikka yliopistokaupunki olikin. Kaupunkiin oli kuitenkin jo syntynyt maahanmuuttajayhteisöjä, perustettu ensimmäinen Islamilaisen Yhdyskunnan moskeija ja syntynyt pari etnistä ruokakauppaa. Maahanmuuttajaohjelman valmistelussa tuli esiin mielenkiintoinen ajatusero eri sektoreilla toimivien viranomaisten välillä. Esimerkiksi sosiaalityöntekijät pitivät tarkasti huolta siitä, että he tekevät vain ja juuri sen, minkä laki edellytti, kun taas kulttuuri- ja vapaa-aikasektorilla tehtiin kaikenlaista, mitä laki ei erityisesti kieltänyt. Yhtenä kulttuuritoimen toteuttamana työmuotona oli paikallistelevision kanssa toteutettu Maahanmuuttajalle kasvot -hanke, jossa tuotiin kuukausittain haastattelumuodossa televisionkatselijoiden tutustuttavaksi uusi tamperelainen. Televisioinnista vastasi kaupallinen paikallinen TV-Tampere. Lähetyksen nimi oli Saanko esitellä. Tausta-ajatuksena oli tarjota maahanmuuttajal-

62 

Kotiseutu 2019


Tärkeää oli, että kumppani tunsi olevansa keskiössä – ei haastateltavana.”

le mahdollisuus esiintyä muutamatuhatpäiselle katsojakunnalle, kertoa itsestään ja samalla myös taustaryhmästään ja samalla tarjota tamperelaisille katsojille mahdollisuus ymmärtää, että ”vieraat joukossamme” ovat aivan tavallisia ihmisiä. Lähtökohtana ohjelmalle oli, että haastateltava kykeni ilmaisemaan itsensä suomeksi – tämä edellytti jo kohtalaisen pitkälle menevää kotoutumista, mutta tarjosi samalla katselijoille mielikuvan siitä, minkälaisen prosessin kautta maahanmuuttaja oli uustamperelaiseksi tullut. Tämän ohjelmasarjan lisäksi kulttuuritoimi tuotti paikallistelevisioon myös monikielisiä uutisia. Uutistenlukijoina olivat mm. venäjän-, arabian-, persianja farsinkieliset uutisankkurit. Uutisten sisältö keskittyi lähialueuutisiin, tamperelaisiin tapahtumiin, informaatioon paikallisyhteisöjen tapahtumista jne. Uutisteemat valittiin kulttuuritoimessa ja tarkoituksena oli välttää kieliyhteisöjen maailmanpoliittisten tapahtumien uutisointia. Näitähän niistä kiinnostuneet saattoivat seurata omilta televisiokanaviltaan. Tässäkin takana oli kotoutusideologia: tarjoa tietoa lähiympäristöstä, tee uusi kotiseutu tutuksi. Näitä uutislähetyksiä seurasivat – yllätys kylläkin – runsaslukuisasti myös suomalaiset, vaikka eivät välttämättä kielestä selvää saaneetkaan. Toimin haastatteluohjelman tuottajana ja toimittajana. Apunani oli kulttuuritoimen maahanmuuttajatyön koordinaattori Maris Reinson, virolaisena Suomeen asettunut, jolla oli hyvät kontaktit maahanmuuttajien eri yhteisöihin ja joka myös rekrytoi haastateltavat ohjelmaan. Itselleni oli luontevaa asettua keskustelun johdattajan rooliin, olinhan tehnyt folkloristista kenttätyötä yliopistoaikanani verraten runsaasti – myös vieraampien kulttuurien edustajien kanssa. Jokaista ohjelmaa varten tehtiin esityö. Tapasin kollegani valitseman ja suostutteleman puhekumppanini etukäteen, kerroin ohjelman tavoitteista ja keskustelun prosessista. Tämä jo sinänsä laukaisi mahdolliset epäluulot ja esiintymisjännitteet – ainakin osittain. Vain harva kontakti tässä vaiheessa epäröi niin, ettei lähtenyt mukaan. Kollegani oli myös hankkinut minulle taustatietoa kulloisestakin keskustelukumppanista. Itse lähetyksessä pyrin siihen, että vieraani oli se, joka oli äänessä, tehtävänäni oli hienovaraisesti ohjata keskustelua eteenpäin ja tarvittaessa auttaa häntä löytämään kertomuksensa ytimen ja/tai palaamaan ehkä keskeytyneen ajatuskuvion. Olimme etukäteen myös pikaisesti käyneet läpi kameran edessä työskentelyä, korostaneet, että avainviestit saattoi kohdistaa suoraan kameraan, mutta että muuten olimme kahden kesken

Kotiseutu 2019

 63


Dosentti Lassi Saressalo on kansanperinteen tutkija, tietokirjailija ja kriitikko. Hän on kirjoittanut ja toimittanut yli kaksikymmentä teosta ja satoja artikkeleita tieteellisiin ja populaarijulkaisuihin ja kirjoittaa säännöllisesti kotiseutukirjallisuuden esittelyjä ja arvosteluja mm. Kotiseutuliiton kirjamakasiiniin. Turkulainen Saressalo työskenteli Kotiseutuliiton pääsihteerinä vuosina 2008–2013.

Kotiseutuni Olen monipaikkainen kotiseutuihminen. Tutuinta minulle ovat paikat, joissa on vanhoja punatiilisiä Venäjän vallan aikaisia rakennuksia. Näiden muodostamassa miljöössä olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni eri puolilla Suomea. Lapsuuteni kotiseutu on Hamina, nuoruuden vuodet vietin Helsingin Maunulassa, Kouvolassa ja Lappeenrannassa. Opiskelu ja työ vei minut Turkuun ja Tampereelle, aktiivisia eläkepäiviä vietän paluumuuttajana Turussa.

puhumassa keskenämme. Olimme myös sopineet, että kommentit ja kritiikki suomalaista integraatiopolitiikkaa ja suomalaisten kohtaamista vastaan oli sallittua. Tärkeää oli, että kumppani tunsi olevansa keskiössä – ei haastateltavana. Vierailleni oli tärkeää, että he saivat vapaasti kertoa, miksi olivat Suomeen tulleet, mistä olivat tulleet ja millaista elämää ennen maahanmuuttoa olivat eläneet. Tässä liikuttiin toki aroilla asioilla, niinpä vieraani saattoi käyttää itselleen sopivaa nimeä näin halutessaan ja jättää kertomatta todellisen syyn kotimaastaan lähdölle. Sen sijaan en halunnut ottaa mukaan vierasta, joka ei halunnut paljastaa kasvojaan. Toinen puoli keskustelua liittyi kotoutusvaiheeseen ja siinä kohdattuihin kulttuurisiin ilmiöihin. Keskustelukumppaneina oli sekä miehiä että naisia – useimmiten yksin. Pari kertaa päädyttiin lähetykseen, jossa oli kaksi vierasta. Tämä johtui lähinnä televisiotyön aiheuttamasta jännityksestä, toinen vieras oli ikään kuin tukijana päävieraalle. Ohjelmia tuotettiin parisen vuotta.

64 

Kotiseutu 2019


Tuotantoetiikasta Kun valmistelin ohjelmasarjaa, pidin jatkuvasti mielessäni niitä haastatteluihin liittyviä eettisiä sääntöjä ja ohjeita, joita folkloristikoulutukseni aikana olin omaksunut. Keskeisin näistä on säännöstö, jonka on hyväksynyt Council of the American Anthropological Association. Näitä kansainvälisestikin hyväksyttyjä sääntöjä oli mahdollista soveltaa myös tähän etnisesti ja kulttuurisesti latautuneeseen televisiotyöhön. Oli pidettävä huolta siitä, ettei keskustelu käänny suuntaan, jossa kumppani joutuu tilanteeseen, joka saattaisi johtaa hänet fyysiseen tai henkiseen vaaraan oman yhteisönsä taholta. Tämän vuoksi oli jo esivalmistelussa sovittava, mistä ei puhuta. Ohjelman toimittaja oli myös vastuussa katselijoilleen, ja liiallinen hymistely olisi särkenyt ohjelman sisäisen jännitteen. Siksipä keskustelukumppanille tehtiin selväksi, että vaikeitakin asioita saattaa tulla esiin, ja että juuri hän on vastuussa siitä, mitä hän ohjelmassa julkisuuteen esittää. Yhdessä pyrittiin sellaiseen ilmaisuun, että kulttuurin sisäisiä viestejä, joita muiden olisi vaikea ymmärtää, vältettäisiin. Yksi tällaisista oli vaikkapa oman etnonyymin (oman kulttuurinsisäisen nimityksen) käyttö ja sen avaaminen katsojille.

Muutama havainto Olin jo tutkijakaudellani nostanut esiin ns. kolmannen kulttuurin käsitteen. Sillä tarkoitan jonkinlaista välitilaa, jossa maahanmuuttaja on vielä syvästi sidoksissa omaan taustakulttuuriinsa, mutta on joutunut tekemään myönnytyksiä integroivan kulttuurin suuntaan. Toinen tähän käsitteeseen liittyvä ilmiö on kaksikulttuuriset avioliitot ja niissä tapahtuva kulttuurinen sopiminen, joka tuntu aina kääntyvän suomalaistumisen suuntaan. Tällaisissa tilanteissa nousevat esiin erityisesti uskonnolliset ja naiskulttuuriin liittyvät tekijät. Keskusteluissa nousi esiin joitakin kotoutukseen liittyviä ongelmakokonaisuuksia. Suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsi tuolloin ja vallitsee vieläkin kohdattavan ihmisen ulkonäköön liittyvät stereotypiat, jotka ovat perintöä homogeenisesta suomalaisesta yhteiskunnasta. Nämä stereotypiat johtavat yleistyksiin ja ennakkoluuloista johdettuihin usein tahattomiin ja kummallisiin käsityksiin vieraista joukossamme, vaikka nämä olisivat kuinka suomalaistuneet tai olisivat toisen tai kolmannenkin polven ”meikäläisiä”. Korealaistaustaiselta naiselta kysyttiin jatkuvasti elämästä Kiinassa, ibomieheltä kommentteja tansanialaisesta elämänmuodosta ja virolais- ja venäläisnaisiin suhtauduttiin kuin ilotyttöihin. On muistettava, että tuolloin elettiin 2000-luvun alkuvuosia. Myös etnonyymisyyttä kysyttiin ja eräs kertojani vastasi aina, että hän on suomalai-

Kotiseutu 2019

 65


nen kasakkatar. Isä nimittäin oli Donin Oli pidettävä huolta kasakoita ja äiti Inkerinmaalta. Suurim- siitä, ettei keskustelu man ongelman kantasuomalaisille aihekäänny suuntaan, uttaa kuitenkin islam. Tuntematonta oli, jossa kumppani joutuu että Suomessa oli jo vanhastaan islamilainen yhdyskunta, mutta islamilaistaus- tilanteeseen, joka saattaisi taisia vieraitani varjosti poliittisen isla- johtaa hänet fyysiseen tai mismin nousu maailman uutisiin. henkiseen vaaraan oman Kolmas keskeinen kysymys oli kansayhteisönsä taholta. laisuuden hakeminen ja saaminen. Suomessahan se ei pidä sisällään samanlaisia rituaaleja kuin muualla maailmassa, pahimmillaan se on ruskea virkakirje ministeriöstä. Jotkut kaupungit ovat alkaneet järjestää kansalaisuusvastaanottoja, mikä on hyvä alku laajemmallekin käytännölle. Kansalaisuuden saaminen nimittäin – kaksoiskansalaisuusmahdollisuudesta huolimatta – on maahan muuttaneelle merkittävä askel kohti integraatiota, kunhan vain kantaväestö unohtaa ennakkoluulonsa. Jos maahanmuuttaja joutuu jättämään entisen kansalaisuuden uuden saadessaan, saattaa se olla kovinkin kipeä askel pois ”kotoa” uuteen yhteisöön. Tämäkin kipukohta tuli esiin keskusteluissa. Todettakoon, että suomalaisten miesten suhtautumiseen vaikkapa somalitaustaisen nuoreen mieheen vaikuttaa positiivisesti, mikäli tämä on suorittanut Suomessa asepalveluksen!

Puhekumppaneiden teemat Mielenkiintoista oli havaita, miten – ohjaamatta – puhekumppaneiden teemavalinta jollain tavalla aina stereotypisoitui seuraavanlaisiin kokonaisuuksiin: 1. Teemoihin, jossa vieraani kertoo paostaan/lähdöstään. Nämä teemat voidaan lukea siirtymäriittien ensimmäiseen vaiheeseen, irtaumariitteihin ja niiden kuvauksiin. Ne sisältävät myös lähtökulttuurin kuvausta ja oman kulttuurin etnonyymit. Nimittäisin niitä maastamuutto- tai pakolaisfolkloreksi, joissa olennaisena osana on myös välivaihe, jossa ihminen on irti entisestä eikä vielä ole tavoittanut tulevaa. 2. Teemoihin, jotka kuvaavat omaa sopeutumis-/integraatioprosessia. Näissä kertomuksissa matkalla olemisen epävarmuus muuttuu uuden kohtaamiseksi, erilaisuuden toteamiseksi ja sopeutumisen alkamisprosessiksi. Näitä teemoja voisi nimittää liittymisriiteiksi ja niitä kuvaaviksi kertomuksiksi.

66 

Kotiseutu 2019


3. Teemoihin, jotka vastaavat uudessa tilanteessa kysymyksiin: kuka minä nyt olen ja keihin minä nyt kuulun? Minkä nimisiä minä ja läheiseni olemme (omien ja toisten silmissä)? Nämä teemat konkretisoituvat vähemmistöloressa (minoritylore) ulkoisine ja sisäisine etnotyyppeineen.

Ibot Suomessa Lopuksi haluan kuvata yhden mielenkiintoisen kertomuksen. Biafra on Nigerian maakunta, joka pyrki itsenäiseksi 1960-luvun lopulla. Biafra oli muun muassa valinnut kansallislaulukseen Sibeliuksen Finlandia -hymnin. Keskustelukumppaninani oli Biafrasta paennut pitkälti Suomeen sopeutunut akateeminen mies. Hän halusi ensiksikin esiintyä maansa kansallispuvussa erottuakseen ”muista afrikkalaisista”. Kun kysyin, miksi hän oli halunnut tulla juuri Suomeen opiskelemaan, vastaus oli: ”Koska olemme sukulaiskansoja”. Kun syvennyimme asiaan, selvisi, että ibojen kansanuskossa elää käsitys, jonka mukaan ihminen syntyy aina uudelleen. Ennen uudelleensyntymää ibon henki vaeltaa pohjoiseen, tässä tapauksessa Suomeen, joka on Biafrassa tunnettu pohjoinen maa. Kyseessä on siis ibolle välitila entisen ja uuden elämän välillä. Täältä hän sitten palaa uutena ihmisenä Biafraan. Kun yhdistin tämän uskomuksen pääskysten vuosittaiseen muuttoon Suomen ja Afrikan välillä, saatoin hyvinkin ymmärtää, että keskustelukumppanini tunsi olonsa kotoisaksi ollessaan Suomessa. n

Kotiseutu 2019

 67


Suomen sekä Venäjän keisarikunnan ja Neuvostoliiton vilkas kotiseutuvuorovaikutus Jaakko Linkamo Jatko-opiskelija Aamulla en tiedä, mikä kotiseutuni on illalla. – Jos siellä saavat kaikki kukat kukkia, niin silloin pidämme toisistamme.

L

uon katsauksen Suomen, Venäjän keisarikunnan ja Neuvostoliiton yhteiseen kotiseutuliikkeeseen. Käsitykseni tästä yhteisyydestä on muodostunut aineistojen loogisesta limittymisestä. Huomiota herättää se, että kansalaisyhteiskunnallinen kotiseutututkimus kuihtui Suomessa itsenäistymistapahtumiin, kun se Neuvostoliitossa jatkui vuoteen 1929. Kotiseutututkimus vaikuttaa olleen yllättävän hankala ilmiö. Kun nykyisin taas puhutaan kotiseutututkimuksesta, koetan tässä avata sen aikaisempia kipukohtia. Suomen kotiseutuliikkeen analyyttinen tutkimus käynnistyi Venäjän keisarikunnassa ja jatkui Neuvostoliitossa, ennen kuin se alkoi Suomessa. Kun tutkimusalueeni kotiseutututkimus likvidoitiin vuonna 1937, siitä vaiettiin yli 50 vuotta. Vasta perestroikan myöhäisvaiheessa vanha kotiseutuliike tuotiin uudelleen tietoisuuteen. Alkoi innokas tutkimus, ja aihe on säilyttänyt suosionsa. Suomen ja tutkimusalueeni yhteisen kotiseutuhistorian laajuus ja syvyys ovat jääneet kirkastumatta suomalaisessa historiatyössä, kun taas postsovjeettisessa tutkimuksessa niistä on tullut itsestäänselvyys.

Ensimmäinen paradoksi Suomen kotiseutuliike käynnistyi varautumisena venäläistämiseen. Kehitettiin hajasijoitettu kotiseutututkimus vuonna 1894. Kotiseutuliikettä ovat mielestäni leimanneet paradoksaaliset käänteet, minkä vuoksi minusta on syytä tar-

68 

Kotiseutu 2019


A. M. Tallgren: Suomen järjestäytynyt kotiseutututkimus (tehtävät, historia sekä sen nykyinen organisaatio) ja R. Boldt: Järjestäytynyt Kotiseudun tutkimus Suomessa (kartan kera).

kastella kotiseutuliikkeen olemusta paitsi voimavarana myös ongelmana. Varhaisin paradoksi oli se, että venäläisvastainen suomalaiskonsepti omaksuttiin niin hanakasti keisarikuntaan. Omaksumisen mahdollisti vuoden 1905 vallankumous. Omaksumisen edellytys oli silti suomalaisen kotiseutututkimuksen kosmopoliittisuus. Suomen kotiseutututkimuksesta oli vuonna 1902 ilmestynyt Robert Boldtin saksankielinen esite1, minkä lisäksi suomen- ja ruotsinkielisistä esityksistä oli keisarikunnassakin mahdollista saada käsitystä uutuudesta. Kotiseutu seurasi kotiseutututkimuksen leviämistä ja edistymistä keisarikunnassa, ja lehden päähuomio oli, että keisarikunnan nuori kotiseutututkimus alkoi metodisesti jo ohittaa suomalaista esikuvaansa. Keisarikunnan valtiolliset helpotukset sisälsivät muun muassa kansalaisyhteiskunnallisen yhdistymisvapauden. Kotiseutututkimuksen omaksumiselle muodostivatkin alustan juuri yhdistykset. Yksi tuoreista yhdistyksistä oli Pietarin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan maantieteellinen ylioppilaspiiri, joka julkaisi Robert Boldtin kirjasen Suomen kotiseutututkimuksesta2. Boldtin osuutta kiinnostavuudeltaan vastaavaksi osoittautui ylioppilas Nikolai Nikolajevitš Lebedevin esipuhe. Lebedev näet esitti katsauksen Venäjän paikallistutkimuksen historiaan, todeten sen tuolloisen toivottomuuden. ”Mutta silloinpa koittaa vuosi 1905”, hän jatkoi huojentuneena. Lebedevin nekrologin3 kirjoittaja pahoitteli sitä, ettei jäänyt tietoa siitä, mistä Lebedev oli ratkaisevat havaintonsa hankkinut.

Kotiseutu 2019

 69


Aarne Mikael Tallgrenin arkeologiset yhAarne teydet Keski-Venäjälle veivät sinne kotiseutu- Mikael Tallgrenin tutkimusideankin. Tallgren sai ylioppilas Alekarkeologiset sandr Sergejevitš Lebedevin4 innostumaan koyhteydet Keskitiseutututkimuksesta. Lebedevin kotipaikan, Kukarkan5, sivistysseura6 perustettiin vuonna Venäjälle veivät sinne 1909. Se oli Venäjän ensimmäinen kotiseu- kotiseutututkimustuyhdistys. Seura kustansi Tallgrenin yksityis- ideankin.” kohtaisen kirjan Suomen kotiseutututkimuksesta7. – Näin oli olemassa jo kaksi venäjänkielistä julkaisua uutuudesta8. M. I. Kaspjarovitš9 totesi Boldtin ja Tallgrenin teosten olleen ne perusesitykset, joille neuvostovalta pääasiassa rakensi kotiseutututkimusjärjestelmänsä. Niiden aikalaisluonnetta Kaspjarovitš havainnollisti kertomalla, kuinka Minskissä puolalaiset santarmit kotietsinnässä löysivät Tallgrenin teoksen nuoren valkovenäläisaktivistin vaarallisten kirjojen joukosta.10 Kotiseutututkimuksen omaksujia keisarikunnassa olivat lähinnä sivistyneistö, virkamiehistö, pikkuporvaristo ja talolliset. Kotiseutuyhdistykset kytkeytyivät paikallisiin itsehallintoelimiin, zemstvoihin. Zemstvoja oli alettu perustaa Aleksanteri II:n vuoden 1861 reformin jälkeen, ja ne usein vastasivat perusopetuksesta sekä kirjasto- ja museotoimesta. Ne pyrkivät ottamaan käyttöön sellaisia innovaatioita, jotka olisivat palvelleet erityisesti maataloutta ja teollisuutta. Kotiseutututkimus ei siis liittynyt kumoukselliseen liikehdintään. On kuitenkin osoitettu, että zemstvoista oli muodostunut itsevaltiuden vastaisen opposition keskeinen tyyssija11. Puolalaisen alueen kotiseutukehitys kertoi havainnollisesti uuden idean käyttöönotosta. Puolan kotiseutuliitto12 saatiin perustettua vuonna 1906 vasta pitkällisten hankaluuksien jälkeen, kun esivalta oli aikansa jarruttanut hanketta. Liiton äänenkannattaja, kuvitettu viikkolehti Ziemia, alkoi ilmestyä vuonna 1910. Oli odotuksenmukaista, että yksi sen ensimmäisistä artikkeleista kertoi Suomen kotiseutututkimuksesta. Puolan kotiseutuliiton organisaatiomalli poikkesi Suomesta siten, että paikalliset kotiseutuyhdistykset olivat keskusliiton haaraosastoja. Keisariaikaisessa toiminnassa painottuivat retkeily ja valokuvaus sekä tarjonta lapsille, joille järjestettiin viikoittaisia diaesityksiä kotimaan luonnosta ja kulttuurista.13 Se mediahuomio, jonka Boldtin ja Tallgrenin teokset saivat keisarikunnassa aikaan, kertoi kotiseutututkimuskonseptin hyödyllisyydestä, mutta kirjoittelu paljasti muitakin pyrkimyksiä. Vuoden 1905 jälkeisessä vapauden ilmapii-

70 

Kotiseutu 2019


rissä ei näet tarvinnut peitellä kotiseutututkimuksen kansalaisyhteiskunnallistakaan tehtävää. Nižnii-Novgorodin kuvernementinzemstvon lehti kirjoitti14: ”… Kukarkan sivistysseura on julkaissut kirjan, joka on Venäjän intelligentsijalle mitä havainnollisin. Siihen tutustuminen on hyödyllistä jokaiselle, joka pyrkii palvelemaan isänmaamme kulttuurista renessanssia. Se on hyödyllistä jokaiselle, joka organisoi paikallista kotiseutututkimustyötä. Tämä kirja on Tallgrenin ”Rodinovedenije v Finljandii”. Se kuvaa keskushallinnon, läänien, pitäjien, seurakuntien ja kaupunkien kotiseutututkimusseurojen tieteellistä voimaa. Kirja esittää kotiseutututkimusseurat ikään kuin hermojärjestelmänä, joka läpäisee Suomen koko valtiollisen mekanismin. Yksin jo tämä kirja näyttää meille, missä tämän pienen kansan voima piilee – kansan, jolle luonnon antimet ovat olleet pelkkiä kiviä, soita ja halloja. Juuri siksi kirja osoittaa, mitkä ovat ne seikat, jotka kykenevät tekemään omastakin kansastamme kulttuurisen.” Kotiseutututkimusoppaan rohkaisema Kukarkan sivistysseura ryhtyi seuraavaksi valmistelemaan museotyön opasta. Aleksandr Lebedevin mielestä keisarikunnassa ei näet ollut kelvollista museotyön käsikirjaa. Hänestä kirja olisi tullut toimittaa nimenomaan Suomessa15, jotta se olisi vastannut ajan vaatimuksia. Kirjoittajaksi Lebedev kaavaili Kansallismuseon amanuenssia, Jussi Lukkarista. Tämä hanke jäi toteutumatta16.

Toinen paradoksi Progressiivinen kotiseutututkimus näivettyi Suomessa vuoden 1918 jälkeen. Se korvautui nationalistisella ja kielellisesti jakautuneella kotiseututyöllä. Kotiseututyötä voi luonnehtia memorialistiseksi17, fetišistiseksi18 ja näyttämölliseksikin19, sillä se poimi sekä aineellisen ja henkisen perinteen että menneisyyden ilmentymiä vertauskuviksi, jotka kokosivat yhteisöä ja joita kannatti puolustaa. Kotiseututyöhön sisältyi lisäksi šovinismin mahdollisuus. Neuvostoliiton valtakunnallinen kotiseutututkimusjärjestelmä luotiin 1920-luvun alkupuolella. Vuoden 1927 yleisluettelo20 antoi yksityiskohtaiset tiedot 1765 kotiseutujärjestöstä. Liikkeen pää-äänenkannattaja Krajevedenije kertoi säännöllisesti Suomen kotiseutukuulumiset. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että lehden Suomi-kirjoittelu oli tarkoitushakuista: Lehden toimitus ei joko tiennyt, ymmärtänyt tai halunnut paljastaa, että varsinainen kotiseutututkimus oli Suomessa päättynyt. Lehden julkaisija, kotiseutututkimuksen keskus-

Kotiseutu 2019

 71


toimisto21, edusti kansalaisyhteiskuntaa ja tarvitsi esimerkkejä hyvistä käytännöistä. Kostroman vahvan kotiseutuyhdistyksen22 1920-luvun puhetapa taas oli avoimen neuvostokriittistä. Valko-Venäjän kotiseutututkimuksen keskustoimisto lähetti vuoden 1927 kesällä stipendiaatin Suomeen. Stipendiaatin tuoreet tiedot ehkä vaikuttivat siihen, että ensimmäisen valkovenäjänkielisen kotiseutututkimusoppaan23 160 sivusta kymmenesosa kertoi Suomesta. Kirja ehti ilmestyä vielä kansalaisyhteiskunnallisessa viitekehyksessä. Teos ei eritellyt Suomen kotiseutututkimuksen muuntumista kotiseututyöksi, mutta se antoi perusteelliset tiedot Suomen paikallistutkimuksen historiasta ja tuolloisesta tilasta. Yleisluonnehdinta oli se, että Suomen paikallistutkimus on naapureita vanhempaa, ja sen rahoitus kadehdittavan vahvaa.24 Kun Neuvostoliiton sovjetisoidun kotiseutututkimusmedian oli kerrottava vain taloudellis–tuotannollisesta kotiseutututkimuksesta, ei olisi ollut mahdollistakaan käyttää verrokkina suomalaista aikalaistoimintaa. Uusi pää-äänenkannattaja oli nimeltäänkin Sovjetskoje krajevedenije. Sovjetisoidun kauden Suomikerronta heijastuu kuitenkin S. P. Tolstovin kirjasta ”Johdatus neuvostokotiseutututkimukseen”25 vuodelta 1932. Kuten perinne oli, Suomi sai nytkin erityisen paljon tilaa. Tolstov tarjosi yksityiskohtaisen esityksen Suomen paikallistutkimuksen historiasta ja tuolloisesta tilasta. Hän asemoi sen omaksumisen keisarikuntaan hienojakoisessa historiallisessa typologiassaan. Tolstovin kuvaus Suomen tuolloisesta kotiseutuliikkeestä osoitti, että hän ilmeisesti tajusi suomalaisen toiminnan muuttuneen progressiivisesta ja kosmopoliittisesta kotiseutututkimuksesta kulttuurihistorialliseksi ja retrospektiiviseksi kotiseututyöksi: ”Suomen nykyinen kotiseututyö26 on valjastettu palvelemaan nationalistisia ja syvästi sovinistisia lapualaisia sekä maan todellisia isäntiä – imperialististen maiden porvareita.” Suomi oli silti edelleen ”kotiseutututkimuksen klassinen maa”, sillä kaikesta huolimatta Suomea tarvittiin osoittamaan, ettei neuvostoliittolainen kotiseutututkimus ainakaan ollut saksalaisen Heimatkunden sukua.

Viimeinen paradoksi Neuvostoliiton kansalaisyhteiskunnallinen kotiseutujärjestelmä sovjetisoitiin vuonna 1929, jolloin kotiseutuyhdistykset likvidoitiin. Jotkin kotiseutuyhdistykset tosin sinnittelivät vielä 1930-luvun alkuvuosiin, jolloin oli pohdittava sitäkin, voitaisiinko kotiseutuyhdistyksiä sietää myös sovjetisoidussa kotiseutututkimuksessa. Ongelma ratkesi viimeistään, kun kotiseutututkimus lakkautettiin vuonna 1937.

72 

Kotiseutu 2019


Seuraavilla vuosikymmenillä neuvostoliittolainen kotiseutututkimus oli paljolti koulujen ympäristöoppia. Neuvostoliiton maantieteellisen seuran vaisusti ohjailemasta toiminnasta käytettiin nimitystä ’luokkakannaton kotiseutututkimus’27. Olen huomannut, että lähteiden vaiettuakin on mahdollista lukea neuvostoliittolaista kotiseutudynamiikkaa visuaalisesta aineistosta. Sen antama informaatio kertoo valtaa käyttäneen tason ja paikallistason keskinäisestä, sanattomasta tasapainoilusta. Kumpikin tarvitsi kotiseutusisältöjä imagotyössään, mutta kummankin oli oltava tunnusteleva ja varovainen. n Viitteet 1 Boldt 1902 2 Boldt 1910 3 Zolotarev 1915 4 Suomen kotiseutuliikkeen historia on kertautuvasti yhdistänyt nämä kaksi ylioppilas Lebedeviä samaksi henkilöksi. – N. N. Lebedevin syntymäajan voi päätellä hänen elämänvaiheestaan ylioppilaana. Lebedev kaatui länsirintamalla vuonna 1915, jolloin sekä Kotiseutu että Russkii ekskursant julkaisivat hänen nekrologinsa. Ikätoveri A. S. Lebedev edisti keisariaikana kotiseutuyhdistysten ja -museoiden perustamista sekä päätyi neuvostoaikana maakuntamuseon johtajaksi Permiin. Hänet teloitettiin vuonna 1937. 5 Tuolloinen Vjatkan kuvernementin Kukarka, nykyinen Kirovin oblastin Sovjetsk. 6 Кукарское образовательное общество

15 Näkemyksessä painottunee suomalainen paikallismuseoosaaminen sekä erityisesti ulkomuseot, joita Lebedev kutsui ’museoiksi luonnon helmassa’ – музеи на лон природы; myöhempi venäjänkielinen nimitys on ’museo taivasalla’ – музей под открытым небом. Länsislaavilaisella alueella ulkomuseo on ’skansen’. 16 Kuzminyh & al. 2008 17 Евреи 18 Татары 19 Азербайджанцы 20 Krajevednyje utšreždenija 21 Центральное бюро краеведения 22 Костромское научное общество по изученію м стнаго края perustettiin suomalaisen esikuvan mukaiseksi vuonna 1912. Seuran vuosikertomukset vuosilta 1912–1929.

7 Tallgren 1913. Tämä aikansa uranuurtajateos on digitoituna Venäjän maantieteellisen seuran sivustolla www.rgo.ru

23 Tämä teos on Mikalai Ivanavitš Kaspjarovitšin Krajaznaustva vuodelta 1929

8 Kaspjarovitš tosin mainitsi vielä ’professori Šjonbergin esityksen’ näiden julkaisujen yhteydessä.

25 Tolstov 1932

9 Kaspjarovitš 1929 10 Kaspjarovitš 1929 11 Brokgauz & Jefron 12 Polskie towarzystwo krajoznawcę 13 Sofronov 1913 14 Kuzminyh & al. 2008

24 Kaspjarovitš 1929 26 Tolstov käytti lainausmerkkeihin laitettua nimitystä «rodinovedenije», millä hän viittasi keisariaikaiseen kotiseutututkimukseen. Se oli siis Suomessa vaihtunut kotiseututyöksi ja Neuvostoliitossa krajevedenijeksi. 27 Oma suomennokseni ilmauksesta внеклассовое краеведение.

Kotiseutu 2019

 73


KIRJALLISUUSLUETTELO Azerbaidžantsy / Азербайджанцы. Народы и культуры. Наука. Москва 2017. Boldt, R. 1902. Ueber Heimatsforschung in Finnland. Helsingfors Centraltryckeri. Helsingfors. Boldt, R. / Больдтъ, Р. 1910. Организованное иссл дованіе Родины въ Финляндіи. (Съ картою). Переводъ съ н мецскаго Н. Н. Лебедева. Изданіе Студенческаго Географическаго Кружка при Петербургском Университете. Типографія П. Т. Ревина. С.–Петербургъ. Brokgauz & Jefron / Энциклопедическій словарь. 1890–1907. Издатели А. Брокгаузъ (Лейпцигъ). И. А. Ефронъ // Земскіе учрежденія. Санкт-Петербургъ. Jevrei / Евреи. Народы и культуры. Наука. Москва 2017. Kaspjarovitš, M. I. / Касьряровіч, М. І. 1929. Краязнаўства. (Нарысы). Беларускае Дзяржаўнае Выдавецтва. Менск. Krajevednyje utšreždenija … 1927. Краеведные учреждения СССР. Список обществ и кружков по изучению местного края, музеев и других краеведных организаций. Излание 2-ое. Центральное бюро краеведения. Типография «Печатный Труд». Ленинград. Kuzminyh & al. / Кузминых, С. В., О. М. Мельникова, К. В. Ванюшева 2008. «Надо торопиться жить, торопиться работать»: письма А. С. Лебедева А. М. Тальгрену. Вестник Удмуртского университета. История и филология: Вып. 2. Удмуртский университет. Ижевск.

74 

Kotiseutu 2019

Sofronov, N. Ja. / Софроновъ, Н. Я. 1913. Очеркъ развитія родинов д нія в Поль . Оттискъ изъ IV–V выпуска «Трудов студенческихъ научныхъ кружковъ физико-математического факультета И. С.-Петербургскаго Университета». Географическій кружокъ. Типографія К. Маттисена. Юрьевъ. Tallgren, A. M. / Тальгренъ, А. М. 1913. Родинов д ніе въ Финляндіи (задачи, исторія и современная его организація). Перевелъ Л. К. Тимо еевъ. Кукарское образовательное Общество. Тип. А. Г. Розена. С.–Петербургъ. Tolstov, S. P. / Толстов, С. П. 1932. Введение в советское краеведение. Центральное бюро краеведения. Государственное социально-экономическое издательство. Москва. Tatary / Татары. Народы и культуры. Наука. Москва. Zolotarev, D. / Золотаревъ, Д. 1916. Изъ исторіи родинов д нія Россіи. Памяти Н. Н. Лебедева. Русскій экскурсантъ 1916 6, 24–29. Типоргафія Т-ва ”ГОЛОСЪ” Ярославлъ.


Paikallisuuksia ja käytäntöjä

Vanhaa ja uutta rakennusperintöä yhdistelevä kauppakeskus Stella on nimetty mikkeliläisten yhteiseksi tilaksi. Kuva: Anna-Maija Halme.

Kotiseutu 2019

 75


Uuspaikallisuus ja osallisuus: sliipatusta kansalaisuudesta moniäänisiin yhteisöihin Emilia Palonen Valtio-opin dosentti, yliopistonlehtori Uusmaunulalainen ja kesäjoroislainen

Y

ksi tulevaisuuden trendejä on uuspaikallisuus ja kuulumisen tunne. Siihen sisältyy erilaisia haasteita kotiseudulle. Ensinnäkin kenen kotiseudusta puhutaan? Paikallisten moninaiset juuret eivät välttämättä ole paikallisia. Paikallisten yhteisön tulisi hyväksyä uudet tulokkaat ja tunnistaa paikallisuuden uudistuminen ja kerrostuneisuus. Uuspaikallisuus tarkoittaa sitä, että keskitytään paikalliseen, niin että siitä tulee keskeinen identiteetti ja toiminnan taso: aletaan hyödyntää paikallisia palveluita, kuluttaa paikallisesti. Uuspaikallisuuteen kuuluu moninaiset tavat tunnistaa omat paikallisuuden polut ja paikat, paikallisuuden historialliset kerrostumat. Kotiseutunäkökulmasta tämä on toki luonnollista, vaikka paikallisuutta voi vaalia myös muualla kuin kotiseudulla. Kotiseutu ei ole ainoastaan paikkakunta tai kylä, vaan laajemmat kokonaisuudet toimivat kotiseutuina. Poliittisissa trendeissä on esillä nationalismia, alueellisuutta ja eurooppalaisuutta. Eri toimijat painottavat eri kotiseutuja ja kerrostuneisuus aiheuttaa myös kilpailua. Kuitenkin esimerkiksi Euroopan unioni on panostanut paikalliseen ja alueelliseen. Onko Eurooppa kotiseutumme ja mitä se tarkoittaa. Samaistumisen kohteet synnyttävät myös solidaarisuutta. Toinen kysymys on, miten kotiseutua tuotetaan, kuka ja mitkä tahot tuottavat kotiseutua? Uuspaikallisuuden hetkellä perinteisiä toimijoita haastavat monenlaiset uudet tahot, pop-up-osallisuus ja virallistettuun jäsenyyteen perus-

76 

Kotiseutu 2019


Ylhäältä johdetut osallisuusprosessit ovat usein sellaisia, joiden sisältö saattaa olla etukäteen määritelty ja prosessin vetovastuullinen saattaa huomaamattaankin ajaa järjestävän tahon agendaa. Tätä voidaan koittaa välttää jakamalla vetovastuuta yhdistyksille. Kuva Helka ry:n kehittämisprojektin tilaisuudesta, jossa ideoitiin kehittämismallia Helsingissä. Kuva: Liisa Lohtander.

tuvat yhteisöt, jotka nousevat ja kuihtuvat. Kotiseutu uuspaikallisuuden kaudella on kerrostunut ja moninainen, vaikka sitä paikoitellen saatetaankin tuottaa yksiulotteisena. Erilaiset ryhmät kamppailevat määrittelyvallasta ja tilasta, huomiostakin. Tämä asettaa haasteita kotiseututyölle: miten pitkään jopa yksin paikallisuuden liekkiä ylläpitäneet ja viestiä kantaneet toimijat suhtautuvat uusiin voimiin ja ryhmiin. Monikerroksinen ja monitoimijainen uuspaikallisuus synnyttää erilaisille tahoille samaistumisen kokemuksia, jotka eivät ole samanaikaisia ja samanlaisia. Se ei aina ole helppoa. Näin kuitenkin syntyy ristikkäisiä ja yhteneviäkin samaistumisia, toimijuuden, osallisuuden ja omistajuuden kokemuksia. Joskus nämä erilaiset erilaisia kotiseutuja tuottavat yhteisöt eivät kohtaa toisiaan: niillä ei ole yhteisiä tiloja ja ne eriytyvät. Sukupolvet ja ryhmät tuottavat omia yhteisöjään ja kotiseutujaan. Kohdatessaan ja löytäessään synergiaa ja jakamisen tiloja ne puolestaan johtavat uudenlaisiin solidaarisuuksiin ja erilaisuuden hyväksymisiin.

Kotiseutu 2019

 77


Kun paikallistalouden merkitys nousee, voidaan pohtia tarkemmin, miten palvelut on tuotettu. Tämä voi johtaa laajempiin pohdintoihin paikallisvaluutoista ja solidaarisuudesta, mutta nykyään siihen keskeisenä kuuluu demokratia ja osallisuus, jotka ovat kuntalaissa mukana ja joita ajetaan muidenkin hallinnon alojen toimintaan. Joskus kyseessä on alhaalta ylöspäin tai aidossa vuorovaikutuksessa tapahtuva prosessi, mutta yhtä lailla kunnallisissa osallisuushankkeissa yhteisö ja solidaarisuus ei synnykään alhaalta ylös, vaan sitä tuotetaan ylhäältä alaspäin. Otin itse osaa Maunula-talon suunnitteluprosessiin Pohjois-Helsingissä osana Helsingin kaupungin demokratiapilotteja. Asukkaiden näkökulmasta sitä veti asukkaista ja alueen järjestöistä, mukaan lukien Kotiseutuliiton jäsenyhdistys Maunula-seura, koostunut Maunulan demokratiahanke. Virkamiehet taas olivat sitä mieltä, että monialainen yhteistyö kaupungin puolelta oli edellytys hankkeen onnistumiselle. Molemmat taisivat olla oikeassa. Vain näkökulma oli eri. Perustana oli riittävä autonomia kaupungin työntekijöistä ja samaan aikaan jatkuva vuoropuhelu, jossa asukkaat toimivat yleensä tasavertaisina: kaupungin työntekijät kutsuttiin asukaskokouksiin ja asukkaat virkamiespalavereihin. Maunulassa on pitkät yhteistyön perinteet, mutta demokratiahankkeen vuosina 2013–2016 syntyi pohja uudenlaiselle kirjasto-työväenopisto-nuorisotalon toiminnalle, jossa asukaskokous ja sen valitsemat asukasedustajat ovat vahvasti mukana suunnittelemassa talon toimintaa ja ohjaamassa osallistuvan budjetoinnin prosessia, jossa toiminnan painopisteet valitaan vuosittain. Vaati määrätietoisuutta niin paikallisilta virkamiehiltä kuin asukkailta, että uudenlainen toiminta saatiin vakiinnutettua. Siitä tulikin esimerkillinen koko kaupungille. Mallin ylläpitäminen ei kuitenkaan ole helppoa: kohtaamisia luovat asukaskokoukset vaativat järjestelyjä ja sitoutumista. Lähidemokratiamalli uhkaa vesittyä pelkäksi päälle liimatuksi osallisuudeksi ja kyselyiksi. Lähidemokratian ja osallisuuden kutistuminen pelkäksi häivedemokratiaksi uhkaa luottamusta demokratiaan ylipäänsä. Laajemmin ajateltuna osallisuus on alun perin ollut hyvinvointivaltion perusta. Yhdistystoiminta on ollut meillä Pohjoismaissa kansalaisyhteiskunnan perusta, jolle myös hyvinvointiyhteiskunta luotiin. Meillä on totuttu luottamaan kuntiin ja valtioon palveluiden tarjoajina, siinä missä muualla paikallisuus näkyy monin paikoin hyväntekeväisyytenä mm. jossa annetaan ”takaisin yhteisöihin”. Tämä vahvemmin kuin kunta ja valtionapu -malli korostaa tuloeroja. Hyvinvointivaltio alkoi ottaa vastuulleen niitä asioita, joihin aiemmin tarvittiin kansalaisyhteiskuntaa ja mesenaat-

78 

Kotiseutu 2019


teja. Näin monet palvelut saatiin valtakunKun paikallisten nallistettua ja tarjottua entistä demokraat- osallistuminen ohjataan tisemmin kaikille, sijainnista riippumatta. mielipidekyselyihin ja Ajan mittaan ne vakiintuivat niin, että seuraateihin, mahdollisuus raavat sukupolvet ovat ottaneet ne annettuina. Silloin saattaa käydä niin, että luot- omaehtoiseen tamus kunnan ja kuntalaisten välillä heik- osallistumiseen kutistuu” kenee. Jo nyt kentältä kuulee sitä, että virkamiehet joissain kaupungeissa pelkäävät kuntalaisia eivätkä luota heihin. Perinteisestihän sen pitäisi olla toisin päin: kansa on vallan vahtikoira ja virkamiehet työskentelevät kansalaisille. Viime vuosikymmenen olemme eläneet järjestäytymättömän pop-up-henkisen toiminnan kautta. Nykyiset trendit korostivat yritysten roolia ja yksilöllistä verkko-osallistumista. Osallisuuspuhe käytännössä helposti muuttuu palvelujen suunnittelemisen ulkoistamiseen palvelujen tuottajalta asiakkaalle. Käyttäjä ja asiakas ovat erilaisia käsitteitä kuin asukas, kuntalainen tai kansalainen. Mielipiteiden kerääminen on eri kuin asukkaiden kohtaaminen ja agendan määrittely. Osallisuus uhkaakin epäpolitisoida lähidemokraattisia prosesseja. Paikallisiin osallisuusdiskursseihin liittyy usein vahvasti ajatus siitä, että asukkaat ovat eriytyneistä yhteiskunnallisista ja taloudellisista eroista synnytetty kokonaisuus. Tästä näkökulmasta asukkaat eivät ole itse järjestäytyvä joukko, esimerkiksi yhdistys tai asukaskokous, joka edustaa asukkaita. Tällainen voi olla hallinnon näkökulmasta jopa epäilyttävä, koska silloin läsnä ei ole jokaista alueella asuvaa asukastyyppiä tai profiilia. Kun paikallisten osallistuminen ohjataan mielipidekyselyihin ja raateihin, mahdollisuus omaehtoiseen osallistumiseen kutistuu. Samalla moni aktiivinen asukas, joka on saattanut vapaaehtoistyöllä antaa panoksensa yhteisön ja paikkakunnan toimintaan saattaa kokea vieraantuvansa koko osallisuudesta ja paikallisuudesta. Kun asukkaita ei tahdota nähdä itsejärjestäytyvänä joukkona, vaan sitä hallitaan kutsumalla tietyt tai useissa osallisuusmalleissa sosioekonomisesti kattava otos, valikoima asukkaista, ei olla demokratian piirissä vaan ”demografiassa”. Kun roso, erimielisyys, itseorganisoituminen, muun kuin jonkin kaltaisuuden edustaminen sekä asioiden ajaminen häivytetään saadaan sliipattua kansalaisuutta. Epäluulo aktiivisia kansalaisia kohtaan saa myös osallisuuprosessien tuottajat valitsemaan sliipatun kansalaisuuden: ennalta määritellyn valikoiman erilaisia asukkaita tai pelkät palautekyselyt ja post-it laput, kalvosulkeiset keskustelun sijaan.

Kotiseutu 2019

 79


On vaikeaa saada osallisuusprosesseja onnistumaan hyvin. Agendan määrittely ja kysymykset sekä se kuka puhuu ovat aina valtaan liittyviä asioita. Ylhäältä johdetut osallisuusprosessit ovat usein sellaisia, joissa agenda on etukäteen määritelty ja prosessin vetovastuu on jollakulla, joka saadessaan palkkaa tai palkkion järjestävältä taholta myös huomaamattaankin ajaa tämän tahon agendaa. Uuspaikallisuus on samanaikainen mutta lähes vastakkainen trendi osallisuuspuheelle. On mahdollista, että tämän kaiken vastapainoksi kasvaa uutta yhteisöllisyyttä ja uuspaikallisuutta. Kotiseutuliiton järjestöt ovat avainasemassa, jotta erilaiset ryhmät, asukkaat ja toimijat saadaan mukaan ja heidän äänensä kuuluviin, ja että kotiseutu on riittävän väljästi määritelty ja myös erilaisen uudenlaisen toiminnan kautta tuotettu. Kuitenkin myös omaehtoisessa osallisuudessa on omat haasteensa: myös siellä valta saattaa olla aina tietyillä tahoilla ja prosessin omistajuudesta pidetään kovasti kiinni. Missä määrin eri äänet, uudet toimijat tai ryhmät pääsevät vaikuttamaan keskusteluihin ja agendaan? Epäonnisetkin osallisuusprosessit voivat tuoda uudenlaista näkökulmaa paikallisiin kipupisteisiin. Demokratiaan ja osallisuuteen kuuluu se, että pyritään parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen, jossa tilaa on annettu kaikille mahdollisille näkökulmille ja mukaan on saatu mahdollisimman laajat joukot. Täydellistä prosessia ei ole ja poissulkemisia pitää vain yrittää välttää. On keskityttävä uudenlaisiin yhteyden, yhteisyyden ja demokratian kokemuksiin. n

80 

Kotiseutu 2019


Aurinkokaupungin kahdet kasvot Naantalilaisia kotiseutukokemuksia

Piia Pentti Väitöskirjatutkija Turussa asuva naantalilainen, jolle kotiseutu on vastaus kysymykseen: mistä olet kotoisin?

N

aantali on hieman alle 20 000 asukkaan rannikkokaupunki, joka on kaupungin historiaan liitettyjen mielikuvien tähden poikkeuksellisen tunnettu. Naantalin juuret ulottuvat vuoteen 1443 eli paljon kauemmas menneisyyteen kuin useimpien suomalaisten kaupunkien. Kaupunki tunnetaan birgittalaisluostaristaan, kylpylaitostoiminnastaan sekä osin keskiaikaisperäisestä vanhastakaupungistaan. Ailostenniemellä kohoava luostarikirkko, kylpylävieraille rakennettu pittoreski näkötorni sekä vanhan kaupungin sokkeloiset kujat ja värikkäät puutalot viestivät vuosisatojen historiasta. Rakennettu kulttuuriperintö on tunnistettu Naantalissa hyväksi erottautumisen välineeksi ja paikalliset viranomaiset ovat tukeneet historiallisten kohteiden ehostamista (Pentti 2016, 66–76; Pentti 2019, 6–17). Paikallisen kulttuuriperinnön suojelun ja säilyttämisen motiivina on yhä useammin matkailun edistäminen. Kulttuurimatkailun kasvavilla markkinoilla kaupungit kilpailevat toistensa kanssa ja pyrkivät tuotteistamaan paikallista kulttuuriperintöä maksukykyisille vierailijoille (ks. esim. Dearborn ym. 2010; Degen 2016; Koens ym. 2018.) Trendi on tunnistettu myös Naantalissa, jossa paikallisen historiatiedon on huomattu houkuttavan matkailijoita. Naantali tunnetaankin ennen kaikkea matkailukaupunkina. Kesäkuukausina matkailijoiden määrä ylittää kaupungin noin 20 000 asukkaan määrän yli kymmenkertaisesti.

Kotiseutu 2019

 81


Naantalia. Kuva: Esko Keski-Oja.

Kulttuuriperintöä on hyödynnetty taitavasti Naantalin imagon rakentamisessa ja kulttuuriperinnön hyötykäytöstä on muodostunut merkittävä tulonlähde matkailusta elävälle pikkukaupungille. Se on myös turvannut monien historiallisten kohteiden säilymisen, jotka olisivat muuten vaarassa kadota. Toisaalta kapea, matkailuvetoinen kulttuuriperintöpolitiikka näyttäisi heikentäneen asukkaiden suhdetta paikalliseen kulttuuriperintöön (Pentti 2016, 66– 76; Pentti 2019, 6–7). Tutustuin naantalilaisiin kulttuuriperintödiskursseihin työskennellessäni Naantalin kaupungin kulttuuripalveluissa ja käsittelen aihetta Turun yliopiston kulttuuriperinnön tutkimuksen oppiaineessa kirjoittamassani väitöskirjassa. Tässä artikkelissa tarkastelen, miten Naantalin matkailumaine vaikuttaa paikallisten tapaan kertoa kotiseudustaan ja kulttuuriperinnöstään. Aineistoni on muistitietoa, eli tietoa, joka perustuu tiedonantajan muistiin. Muisteluaineiston avulla pyrin tunnistamaan naantalilaisten kertojien tapoja jäsentää omia kotiseutukokemuksiaan sekä ymmärtämään ja selittämään niitä kulttuurisia ja sosiaalisia olosuhteita, joihin kertojien kokemukset kiinnittyvät.

82 

Kotiseutu 2019


Julkaisin maaliskuussa 2018 kirjoituskutsun, jossa pyysin entisiä ja nykyisiä naantalilaisia kertomaan, mikä on heille itselleen merkityksellisintä paikallista kulttuuriperintöä. Kirjoituskutsua jaettiin kaupungin tiedotuskanavissa, alueen sanomalehdissä, naantalilaisten Facebook-ryhmissä sekä yhdistysten sähköpostilistoilla. Kutsuuni vastasi 20 kirjoittaa, joiden kertomuksia tarkastelen seuraavaksi lähemmin. Valtakunnallisestikin tunnistettu kulttuuriperintö on edistänyt Naantalin matkailumainetta ja matkailumarkkinoinnin tuottamat ja hyödyntämät historiakäsitykset ovat kohonneet paikallisten keskuudessa lähes itsestäänselvyyksiksi. On kuitenkin perusteltua kysyä, kokevatko kuntalaiset matkailun tarpeisiin jähmetetyn perinnön omakseen. Asetan paikalliset historiakäsitykset uudenlaisen tarkastelun alaisiksi ja pyrin tunnistamaan naantalilaisten omaehtoista, potentiaalista kulttuuriperintöä.

Kenelle kulttuuriperintö kuuluu? Tuntemamme kertomus Naantalista on kertomus birgittalaisluostarista, keskiajasta, kylpylätoiminnan tuomista vieraista ja vauraudesta (ks. esim. Innanmaa 1965; Jäntere & Matinolli 1959; Suvanto 1976). Kertomusta on käytetty kaupunkiin liitettävien menneisyysmielikuvien tuottamisessa ja vahvistamisessa (Pentti 2016, 54–61). Myös moni kirjoituskutsuuni vastannut kertoja näytti omaksuneen ja hyväksyneen tämän menneisyyden tulkinnan kotikaupungistaan. Miltei kaikissa kertomuksissa korostuvat keskiajasta sekä luostari- ja kylpylämenneisyydestä kertovat konkreettiset jäljet maisemassa. Kirjoittajien kertomuksissa menneisyyden jäljet merkityksellistyivät mielenkiintoisilla tavoilla. Eräs, pian 30 vuotta Naantalissa asunut kirjoittaja kertoi alkaneensa haaveilla kaupunkiin muuttamisesta jo 1970-luvulla. Kaupungin historiallisuus ja merellinen sijainti tekivät Naantalista kirjoittajan silmissä houkuttelevan asuinympäristön. Kirjoittaja kuvasi paitsi kotikaupunkinsa menneisyyttä, myös sen nykyisyyttä ja tulevaisuutta luostari- ja matkailukaupunkina: Tärkeimmät teemat Naantalin historiassa ovatkin juuri edellä mainitsemani kaupungin synty luostarikirkon ympärille 1443 sekä toiminnallinen Muumimaailma. Ihastuttava vanhakaupunki sekä maastoltaan monimuotoinen maisema merellisessä ympäristössä tekee kaupungista suositun matkailukohteen, jonne eri-ikäisiä turisteja tulee ympäri maailman. Se puolestaan tuo tänne rahaa, mikä on kaiken säilymisen ja kehittymisen elinehto.

Kotiseutu 2019

 83


Myös toinen, jo yli 30 vuotta Naantalissa asunut kirjoittaja kertoi haaveilleensa pitkään kaupunkiin muuttamisesta. Kirjoittajan haave toteutui, kun hän sai Naantalista työpaikan ja myöhemmin asunnon. Uudesta asuinpaikasta muodostui nopeasti kirjoittajan kotiseutu: ”Viikon asuttuani tunsin jo olevani naantalilainen, eikä tilanne ole siitä muuttunut mihinkään.” Kysymykseeni siitä, mikä Naantalissa on hänelle merkityksellisintä, hän vastasi seuraavasti: Kyllä luostarin tulo Naantaliin on tärkein tekijä Naantalin synnyssä. Siihen lisättynä kylpylätoiminta (siis vanha), Kultaranta ja satama ovat tärkeimmät tekijät. Näiden ympärillä myös nykyisin toimii matkailuala. Vahvasti naantalilaisiksi itsensä identifioivat kirjoittajat tarkastelivat kotiseutuaan ulkopuolisen silmin. He tiedostivat paikallisen kulttuuriperinnön merkityksen matkailun vetovoimatekijänä ja kokivat kaupungin tulevaisuuden rakentuvan menneisyyden varaan. Pelko tämän menneisyyden merkkien katoamisesta ja sen vaikutuksesta kaupungin talouteen, ja siten myös asukkaiden hyvinvointiin, toimi kulttuuriperinnön suojelun motiivina. Myös vuodesta 2006 Naantalissa asunut kirjoittaja pohti kaupunkikehittämisen, historian ja matkailun välistä suhdetta: Vanha kaupunki on se osa Naantalia, joka vetää turisteja tänne ja heidän täällä olonsa virkistää paljon myös liike-elämää. Ilman Vanhaa kaupunkia nostalgisena alueenaan Naantalin kaupunki menettäisi taloudellisesti ratkaisevan paljon. Olen seurannut aika huolestuneena nykyisiä kaupunkialueen suunnitelmia. Missään tapauksessa ei saa turmella maisemallisesti Vanhan kaupungin aluetta! Rakennuksia ei saa purkaa, eikä moderneja taloja saa rakentaa tilalle. Ne eivät sovi turismimentaliteettiin! Jos väärässä paikassa modernisoidaan, miksi turisti enää haluaisi tulla tänne. Paikan pysyvyyden ja muuttumattomuuden kaipuu on yksi paikkaan liittyvien tarinoiden piirteistä. Nostalgian avulla muistelija esittää, mitä hän haluaa menneisyydestä säilyttää (Karhunen 2014, 173). Menneen säilyttämisen motiivina saattaa olla myös ymmärrys voittojen ja tappioiden erilaisista vaikutuksista ihmisten hyvinvointiin. Nykytilan säilyttäminen on järkevää, jos henkilö kärsii hyvinvointitappioita jonkin hänelle kuuluneen menettämisestä. Kulttuuriperinnön yhteydessä tappioiden välttäminen johtaa suojelun ylikorostumiseen (Kaipainen 2015, 67).

84 

Kotiseutu 2019


Naantali on suosittu matkailukohde. Kuva: Esko Keski-Oja.

Naantalilaisen kertojat ovat hyväksyneet matkailijat osaksi yhteisöään, sillä matkailusta on muodostunut paikallisen talouden kannalta välttämättömyys. Naantalilaisten kertomukset näyttäytyvät pyrkimyksenä ylläpitää tätä sosiaalista ja symbolista järjestystä. Sen sijaan, että paikalliset kysyisivät, ”mitä turismi tekee meille”, he kysyvät, ”mitä me teemme turismilla”. Erityisen kuvaava on 35 vuotta Naantalissa asuneen kertojan pohdinta paikallisesta kulttuuriperinnöstä: Kun katsoo kaupungin sivuja, ei siellä ole edes kaupungin historiaa saati sitten mitään mitä voisi nimittää kulttuuriperinnön vaalimiseksi. Eli ei ole mietitty, millaista kulttuuriperintöä Naantalissa halutaan vaalia, mikä Naantalissa on tärkeää ja mitä Naantali on suhteutettuna muuhun maahan. (...) Pitäisi yhdessä pohtia, mitä asioita kaupungista halutaan tuoda esiin ja millä tavalla. Eli mitä halutaan vaalia ja kehittää ja kertoa muillekin. Pohdintaa ei tarvita joka vuosi, mutta muutaman vuoden välein. Nytkin olisi tärkeää ajatellen tulevia asuntomessuja.

Kotiseutu 2019

 85


Kirjoittajat näyttäisivät omaksuneen ajatuksen, jonka mukaan kulttuuriperinnön arvo on osin perusteltavissa sen soveltuvuudella taloudellisen kasvun ja sitä kautta hyvinvoinnin lähteeksi. Kirjoittajien näkemykset peilaavat 2000-luvun kulttuuripoliittisia keskusteluja, jotka korostavat kulttuurin taloudellista käytettävyyttä. Kuten eräs kirjoittaja tämän ilmaisi: ”Sillä näinhän se on: Raha pyörittää maailmaa!” Ulkoinen tunnustus saattaa vahvistaa paikallisten tunnetta siitä, että heillä on tarjottavanaan ainutlaatuista ja arvokasta kulttuuria (Kaipainen 2015, 70). Toisaalta se hämärtää katsontakantaa, jonka mukaan kulttuuriperinnöllä on yksilöille ja yhteisöille itseisarvoa, eikä aineellinen tai aineeton perintö tarvitse käyttöä oikeuttaakseen oman arvonsa. Paikallisidentiteetin näkökulmasta ongelmallinen diskurssi yksinkertaistaa Naantalin postikorttimaisemaksi, ja paikallisuus jää julkisen representaation tasolle. Lopputuloksena on esitettyä aitoutta. Kertomukset tekevät näkyväksi suomalaista keskustelua kulttuuriperinnöstä hallitsevan virallisen, auktorisoidun perintödiskurssin. Diskurssia ylläpitää pieni joukko asiantuntijoita ja muiden tehtäväksi jää omaksua historiallinen tieto sellaisena kuin asiantuntijat ovat sen tuottaneet ja tulkinneet (Smith 2006, 29– 30). Diskurssi tarjoaa valmiita kansallisia ja paikallisia identiteettejä, jotka eivät välttämättä ole ihmisten itsensä tunnistettavissa (Enqvist 2016, 370–371). Naantalilaisen yhteisön identiteetti on kytketty auktoriteettiasemasta määriteltyyn ideaan kulttuuriperinnöstä, joka ei jätä tilaa paikallisen kulttuuriperinnön ja identiteetin uudelleen neuvottelulle.

Muistitieto haastaa vakiintuneita historiatulkintoja Vaikka historioitsija ei kykene tuottamaan absoluuttista totuutta, voidaan historiatieto usein osoittaa mahdolliseksi totuudeksi (Ricoeur 2006, 146, 235; Kalela 2010, 41). Muistitietotutkimuksessa menneisyydestä etsitään faktojen sijaan merkityksiä. Toisin sanoen muistitieto ei kerro menneisyyden tapahtumista, vaan siitä, mikä näiden tapahtumien merkitys oli ja on. Muistitieto ei perustu kirjallisiin aikalaislähteisiin, vaan ihmisten itsensä kertomiin tulkintoihin menneisyyden tapahtumista (Makkonen 2010, 113; Fingerroos 2006, 5; Fingerroos & Haanpää 2006, 28). Naantalilaisten kertomukset paljastivat myös toisenlaisen, yksityisemmän Naantalin. Tutut teemat, luostarikirkko ja vanhakaupunki, korostuivat myös näissä kirjoituksissa, mutta vetovoimatekijöiden sijaan kohteet merkityksellis-

86 

Kotiseutu 2019


tyivät kirjoittajien suvun ja lähipiirin aineettomana kulttuuriperintönä. Kirjoittajat muistelivat henkilökohtaisesti merkityksellisiä asioita ja rakensivat omaa identiteettiään paikkoihin kiinnitettyjen kertomusten kautta: Viime kesänäkin heidän täällä käydessään [poikani] tahtoi mennä käymään Naantalissa. Kiertelimme siellä mm. paikoilla joita hän vielä vähän muisti. Hänen varhaisemmat muistonsa kun liittyvät juuri olemiseemme Naantalissa. Nyt hän alkaa jo selostaa omille lapsilleen, että täällä Daddy asui kun oli pieni. Viidettä polveamme siis jo opetetaan ”naantalilaiseksi”. Näiden kertojien omaa kulttuuriperintöä olivat Naantaliin liittyvät muistot ja tarinat. Maisemat, paikat ja rakennukset toimivat symboleina ja kiintopisteinä kertojien sukupolvittain eteneville tarinoille. Kertomuksiin sisältyi usein myös vahva tunnelataus. Erään syntyperäisen naantalilaisen kertomuksessa luostarikirkko merkityksellistyi henkilökohtaisena, symbolisena siteenä kotikaupunkiin: Naantalin kirkon urkujen takana on muistokirjoitus 1500-luvulla eläneestä esi-isästämme Olaus Eskelinpojasta, joka oli Naantalin ja Raision kirkkoherra. Olen siis ikuinen naantalilainen. Kertomukset tekevät näkyväksi, kuinka myyvän kulttuuriperinnön tavoittelu voi johtaa kilpailevien identiteettitulkintojen sivuuttamiseen (ks. myös Häyrynen 2006; Mäkinen 2007; Ilmonen 2009). On tärkeää, että paikallisyhteisöt saavat määritellä itse oman historiansa, sillä näiden kertomusten varaan rakentuu yhteisön identiteetti. Yhteisen historian avulla yksilöt ja yhteisöt kiinnittyvät paikkaan ja paikasta tulee kotiseutu. Naantalilaisten kirjoitusten tarkastelussa ei ole kyse virheiden etsimisestä tai kokemusten arvottamisesta, vaan sen tarkastelusta, kuinka paikallinen, vahvasti auktorisoitu kulttuuriperintödiskurssi toimii. Muistiaineiston avulla on mahdollista haastaa vakiintuneita historiatulkintoja ja päästä asukkaiden omaehtoisen kulttuuriperinnön jäljille. Tiedon tavoittaminen edellyttää aina muistajia, eli ihmisiä jotka tulkitsevat kohteet muistillaan. n

Kotiseutu 2019

 87


Lähteet Dearborn, M. & Stallmeyer, J. (2010). Inconvenient Heritage. Erasure and Global Tourism in Luang Prabang. Routledge. Degen, M. (2016). Consuming Urban Rhythms: Let’s ravalejar. Edensor, T. (toim.) Geographies of Rhythm. Aldershot: Ashgate. Enqvist, J. (2016). Suojellut muistot. Arkeologisen perinnön hallinnan kieli, käsitteet ja ideologia. Helsinki: Helsingin yliopisto. Fingerroos, O. (2006). Karjala – muistin ja utopian paikka. Alue ja ympäristö 2/2006. Alue- ja ympäristötutkimuksen seura ry. 3–14. Fingerroos, O. & Haanpää, R. (2006). Muistitietotutkimuksen ydinkysymyksiä. Fingerroos, O. & Haanpää, R. & Heimo, A. & Peltonen, U. (toim.) Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Helsinki: SKS. Häyrynen, S. (2006). Suomalaisen yhteiskunnan kulttuuripolitiikka. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Ilmonen, K. (2009). Kulttuuri ja aluekehittäminen. Konflikteja ja kommunikaatiota. Grahn, M. & Häyrynen, M. (toim.). Kulttuurituotanto. Kehykset, käytäntö ja prosessit. Helsinki: SKS. Innanmaa, K. (1965). Naantalin historia 3. Suomen sodasta itsenäisyyden aikaan. Turku: Naantalin kaupunki. Jäntere, K. & Matinolli, E. (1959). Naantalin historia 2. Kaupunki ja seurakunta luostariajan lopusta Suomen sotaan. Turku: Naantalin kaupunki. Kaipainen, J. (2015). Maaseudun kulttuuriperinnön hyödyntäminen. Maaseudun uusi aika 3/2015. 65–74.

88 

Kotiseutu 2019

Kalela, J. (2010). Historian rakentamisen mieli ja tutkijan valinnat. Grönholm, P. & Sivula, A. (toim.). Medeiasta pronssisoturiin. Kuka tekee menneestä historiaa? Turku: Turun Historiallinen Yhdistys ry. Karhunen, E. (2014). Porin Kuudennen osan tarinoista rakennettu kulttuuriperintö. Turku: Turun yliopisto. Koens, K. & Postma, A. & Papp, B. (2018). Is Overtourism Overused? Understanding the Impact of Tourism in a City Context. Sustainability 10/2018. Makkonen, E. (2010). Tutkijan rooli muistitietoetnografiassa. Elore 1/2010. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry. Ricoeur, P. (2006). Memory, history, forgetting. Chicago & London: The University of Chicago Press. Pentti, P. (2016). Menneisyyden tulkinnasta nykyisyyden rakennusaineeksi. Naantalin kaupungin historiakulttuurin tarkastelua yhden paikallishistorian kautta. Turun yliopisto. Pentti, P. (2019). Esitetty vai eletty Naantali? Osallisuuden ja osattomuuden dynamiikka kaupungin historiakulttuurissa. 6–17. Helsinki: Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirja. Suvanto, S. (1976). Naantalin historia 1. Keskiaika ja 1500-luku. Turku: Naantalin kaupunki. Smith, L. (2006). Uses of Heritage. London & New York: Routledge.


Kulttuurin kisällinä muuttuvan kulttuuripolitiikan kentällä – kulttuurihallinnon vakinaistaminen vaati myös yksilöaktiivisuutta Maija Luhtasela FM, kulttuurintutkimus Kotoisin Ylivieskasta, asettunut Joensuuhun.

Y

livieska on pieni, reilun 15 000 asukkaan kunta Kalajokilaakson alueella, Pohjois-Pohjanmaan eteläosassa. Vuonna 2019 Ylivieskassa on vahva kulttuurihallinto, jonka keskipisteenä on kulttuurikeskus Akustiikan vilkas tapahtumatuotanto sekä useiden paikallisten yhdistysten toiminta (kuten Ylivieskan seudun musiikkiopisto, Ylivieskan seudun kansalaisopisto sekä Pietari Päivärinta -seura). Kokoonsa nähden kaupungin kulttuurinpalveluiden asema on vahva. Tässä artikkelissa käsittelen paikallisen kulttuurihallinnon muodostumista yksilöaktiivisuuden kautta Ylivieskan seudulla. Ylivieskan alueella vaikuttanut kotiseutuneuvos Oiva Luhtasela (s.1935) on yleistoimittajana Kalevan Ylivieskan toimituksen alueen esimiehenä leipätyönsä tehnyt toimija. Hänen kulttuurihallinnollinen uransa on esimerkki, jonka kautta voidaan seurata laajan hyvinvointikauden mahdollistamaa kulttuurihallinnon vakiintumista myös Ylivieskan kaltaiselle kaupungille ja alueelle, joka sijaitsee kaukana maakunnan ja valtiollisen tason hallinnollisista keskuksista. Artikkeli perustuu pro gradu -työhöni, jossa tutkin isoisäni Oiva Luhtaselan alueellista toimijuutta muuttuvan kulttuuripolitiikan kentällä 1940-luvulta tähän päivään saakka. Luhtasela oli aktiivinen järjestötoimija, jonka toiminta kotiseudullaan vahvisti sen kulttuurihallintoa. Samaan aikakauteen liittyy hallin-

Kotiseutu 2019

 89


Oiva Luhtasela. Kuva: Olli Luhtasela.

nollisen kulttuurijärjestelmän muodostuminen. Nämä aatteet nivoutuvat yhteen: aktiivinen ja vapaaehtoinen kansalaistoiminta kolmannen sektorin yhdistyksissä mahdollisti kulttuurijärjestelmän vahvistumista osaksi hyvinvointivaltion agendaa. Anita Kangas1 jakaa kulttuuripolitiikan kaudet kolmeen eri pitkään linjaan, joista ensimmäinen alkoi 1800-luvulta ja kesti noin 1960-luvulle. Tälle linjalle tyypillistä oli kansallisen identiteetin ja sivistyksen merkityksen korostaminen, kun taas 1960-luvulta alkanut toinen laaja linja korosti hyvinvointivaltion ideologiasta lähtenyttä valtiollisen kulttuuripolitiikan vakinaistamista. Tämä aate korosti sitä, kuinka kulttuuri kuuluu kaikille ja valtion tehtävänä oli luoda verkosto, jonka avulla mahdollistettiin jokaisen kansalaisen oikeus osallistua kulttuurielämään. Kulttuurihallinto nousi siis omaksi osakseen lajikohtaisessa taidejärjestelmässä. Luhtaselan toimintakausi osuu juuri tälle toiselle linjalle. Hänen toimintansa lähtökohtana oli olla mukana perustamassa erilaisia järjestöjä ja yhdistyksiä

90 

Kotiseutu 2019


Ylivieskan alueelle, jonka myötä kulttuurin asemaa saatiin vuosikymmenten kuluessa vakiinnutettua. Kansalaisyhteiskunnallisen toiminnan ytimessä on yksilöiden aktiivinen toiminta eri alan järjestöissä. 1940-luvulla alkanutta Luhtaselan toimintaa tuki kulttuurielämän valtiollinen vahvistuminen, toisaalta sen keskittyminen aluekeskuksiin muodosti omia haasteitansa.

Polusta tarinaksi Paikallistoimijuuden ymmärtämiseksi hyödynsin aineiston analyysissa myös tarinallisuuden käsitettä. Aineistoni on kaksiosainen: ensinnäkin se koostuu Oiva Luhtaselan haastattelusta tammikuussa 2016. Tässä haastattelussa Luhtasela kertoi urastaan ja sen eri vaiheista. Aineistoni toinen puoli koostuu Luhtaselalta saadusta käsikirjoitusmateriaalista. Näistä suurin osa on eri kokoelmissa ja lehdissä julkaistuja artikkeleita, joiden julkaisuajankohdat vaihtelivat 1940-luvulta aina vuoteen 2016 saakka. Haastattelussa katse kohdistuu menneisyyteen: Luhtasela kertoo jo eletystä elämästä, muodostaen siis oman narratiivinsa, jonka avulla hän luo oma tarinansa. Käsikirjoitusmateriaali taas kuvaa Luhtaselan uraa selkeämmin hetken näkökohdasta, jonka avulla on helppoa nähdä millaisilta asiat ovat näyttäneet tapahtuma-aikana. Vilma Hännisen tarinallisuuden teoria nojautuu sisäisen tarinan käsitteeseen2. Tarinallisuuden kautta Luhtaselan toiminta hahmottuu osaksi hyvinvointivaltion kehitystä – yksityiskohdat muodostavat kokonaisuuden, jossa polku muuttuu tarinaksi. Luhtaselan elämän lähtökohdat ovat Nivalan Sarjankylällä. Hän syntyi pieneen maalaisperheeseen, jossa ajalle tyypillisesti ei ollut mahdollista kouluttaa lapsia kovinkaan pitkälle, vaan tarkoituksena oli, että perheen lapset jatkaisivat maatilan pitoa. Haastattelussa Luhtasela nosti kuitenkin esiin erityisiä muistoja tuolta ajalta: Nivalan kunnan Sarjankylän sivukyläkirjastosta, minä luin siellä tietoosastoa, jossa oli kaks kaapillista kirjoja ja minä sain mennä niitä tietokirjoja aivan rauhassa läpi, ei ne muut sitä järjestystä muuttanut. Minä innostuin kirjottamiseen ja se tuntui minusta niin helpolta, mulla on semmoisia sinisiä ruutulehtiöitä täynnä kirjotuksia. Ja isä ei oikein tahtonut ymmärtää sitä, että minä käytin aikaa kirjottamiseen. Minä sitten lähetin Keskipohjanmaahan kaskuja kylältä. Kun minä poikasena kymmenestä vuodesta eteenpäin syysorasmailla olin paimenpoikana, niin siellä minä sitten luin ja kirjoitin. Muuten maatalossa ei ollut aikaa.

Kotiseutu 2019

 91


Vastuu kulttuurista ei kuulu kulttuurilautakunnalle. Vastuu kuuluu jokaiselle kuntalaiselle. Kulttuuri ei olekaan vain taidetilaisuuksien järjestämistä, vaan kuntalaisten aktiivista, luovaa, omaehtoista asennetta maailmaan, henkisiin arvoihin ja kaikkiin tekijöihin, joiden kokonaisvaikutuksesta ihminen kasvaa senkin jälkeen, kun pituuskasvu on päättynyt.”

Nostamalla menneisyydestä tiettyjä muistoja esiin Luhtasela luo kuvaa omasta tilanteestaan ennen uran alkua. Toimijan muodostaessa omaa kertomustaan on tyypillistä nostaa esiin tiettyä kertomusta tukevia seikkoja. Luhtasela valitsee lapsuudestaan kerrottavaksi sellaisia asioita, jotka tukevat tutkimuksen motivaatiota. Mutta ne heijastavat myös ajankuvaa: maalaistalon arki oli kiireistä eikä aikaa tai ymmärrystä lukemisharrastukselle ollut. Kirjastolaitos oli kuitenkin ollut jo pitkään osa koulutusjärjestelmää, ja tämä oli myös Luhtaselalle pohja, jonka kautta hän pääsi lopulta kouluttautumaan Perniössä sanomalehtilinjalla toimittajaksi. Nivalasta kotoisin on myös Kustaa Vilkuna, joka edustaa Oivaa edeltänyttä sukupolvea. Vilkuna nousi valtakunnalliseksi toimijaksi, jonka vaikutusvallan avulla myös Oiva pystyi edistämään kulttuurihallinnon toteutumista alueella. Esimerkiksi Vilkunan avulla saatiin painettua Pietari Päivärinnasta kertovaa kirjallisuutta, kun Koneen säätiö myönsi tarvittavan tuen Jouko Teperille kirjan kirjoittamiseen3. Nuoren toimittajan ura veikin Luhtaselan hetkeksi Etelä-Suomeen 50-luvun lopussa. Kokemäellä hän teki Lalli-lehdessä töitä ja samalla osallistui aktiivisesti alueella muodostuvaan kulttuuritoimintaan. Parin vuoden jälkeen hän kuitenkin palasi takaisin kotiseudullensa Ylivieskaan, koska halusi vaikuttaa nimenomaan kotiseudullaan. Etelän vuosista hän sai esimerkin siihen, kuinka kulttuurihallintoa voitaisiin järjestää myös Pohjois-Pohjanmaalla nähtyään, kuinka eri kehityksen vaiheessa rikas Satakunta oli. Yhdessä muutaman muun aktiivisen paikallistoimijan kanssa hän ensitöikseen perusti komitean, joka perusti Ylivieskan seudun kansalaisopiston alueelle 1960-luvun alussa. Kansalaisopistoa seurasivat lukuisat paikalliset yhdistykset, kuten Ylivieskan seudun taideyhdistys, Ylivieskan seudun pienteollisuusyhdistys, Ylivieskan seudun musiikkiopisto ja Ylivieskan seudun kuvantekijät. Nämä yhdistykset olivat erityi-

92 

Kotiseutu 2019


sen tärkeitä toimijoita ennen kulttuuritoimikuntien ja myöhemmin -lautakuntien syntyä. Niiden avulla pystyttiin kouluttamaan ihmisiä, järjestämään näyttelyitä, ja ne toimivat myös taiteilijoita yhdistävinä järjestöinä. Kuten huomata saattaa, jokaisen yhdistyksen nimeä yhdistää sana seutu. Luhtaselalle kotiseudun rajat eivät missään vaiheessa olekaan ollut yksi kunta, vaan hän näkee kotiseudun rajat määrittyneen ennen vuoden 1865 kunnallislain voimaantuloa. Tätä ennen Ylivieska kuului Kalajoen rovastikuntaan, jonka rajaa Luhtasela pitää hyvänä alueena kotiseudun määrittelyssä. Kotiseutu on siis hänelle kuntaa laajempi alue, jota yhdistää samankaltainen historia. Kotiseudun lisäksi hän käyttää paljon omaa sanaansa ylikunnallisuus kuvatessaan sitä, kuinka tärkeää Ylivieskan seudun kaltaiselle alueelle olisi, että tukea haetaan kuntarajojen yli. Vain toimimalla laajasti pystytään varmistamaan monipuolinen kulttuurielämä alueelle.

Kulttuurin kisällinä Toinen Luhtaselan toimintaa määrittelevä tekijä oli yhdistystoiminta. Yhdistysten perustaminen ja niiden kautta toimiminen vahvistaa hallintoa paremmin kuin yksittäisen henkilön aloitteet. Luhtaselahan teki töitä koko uransa toimittajana ja kulttuurihallinnon toimijana julkisella kentällä. Puoluepolitiikka ei häntä kuitenkaan kiinnostanut, sillä puolella hänen mukaansa riitti muutenkin tekijöitä. Luhtasela kertoo inspiroituneensa tolstoilaisuudesta. Hän kokee käyttäneensä paljon ajastaan kulttuurihallinolliselle toiminnalle, mutta kokee tehtävänsä olleen etenkin antamista. ”Antaessaan saa” hän kertoi haastattelussa. Kulttuurihallinnon laajempia tavoitteita hän tiivistää seuraavasti: Kun tiivistää yleistavoitteita, personoituvat ne väkistenkin, mutta perustuvat toisaalta suunnitelmatekstiin: kun tavoitellaan henkisesti aktiivisten ihmisten elintilaa, on paikkakunnan henkinen ilmapiiri, kulttuurisää, ratkaiseva tekijä. Järjestökentän tulee olla vireä eriytynyt, ylikunnallinen ja joustava. Parhaimmillaankin hallinto on vain puiterakennelma. Omaleimaisuuksia kunnissa ja niiden sisälläkin voidaan vahvistaa. Maakuntatasolta odotetaan entistä enemmän, sillä toiminta alueellistuu pakostakin. Lyhyellä tähtäimellä tulee painopisteen olla toiminnassa, ei seinien pystyttämisessä. Työnjakoasiat tulee miettiä uudelleen, sillä (suhteellisen) runsaan rahan kautena työnjako joissakin kunnissa vääristyi.

Kotiseutu 2019

 93


Luhtasela on siis selkeästi ollut paikallistoimija, jolle hyvinvointivaltioideologian mukaisesti on ollut tärkeää, että kulttuuritoiminnan tavoitteena on parantaa ihmisten henkistä hyvinvointia sekä lisätä yhteiskunnallista aktiivisuutta. ”Kulttuurisää” on hauska sana, jolla voidaan kuvata alueen ihmisten yleistä mielipidettä kulttuurielämän tärkeydestä. Toisaalta Luhtasela muistuttaa, kuinka tärkeää on se, että resurssit suunnataan toimintaan eikä rakenteiden hiomiseen. Hän kuvaa myös kulttuurihallinnon alkuvaiheen työn olleen hyvin konkreettista ja aikaa vievää. Itseään ja muita saman ajan muita kulttuurihallinnon yleismiehiä- ja naisia hän kuvaa ”kulttuurin kisälleiksi”. Työ ei ole ollut hohdokasta edustamista, vaan vakuuttamista, rahan etsimistä sekä kulttuurihallinnon tarpeellisuuden vakuuttamista niin kansalaisille kuin politiikoillekin. Luhtaselan toimiaikana ei vielä oikeastaan ollut kulttuurihallinnon työntekijöitä. Pohjois-Pohjanmaan eri alueilla Luhtaselan kaltaisia vapaaehtoisia toimijoita eli kulttuurinkisällejä olivat esimerkiksi kunnallisneuvos Vesa Kaikkonen Kainuusta, Aatto Saksola Alavieskasta, valtiopäiväneuvos Kalevi Mattila Ylivieskasta sekä kulttuurineuvos Tuure Holopainen Oulusta. Erityisesti Holopaista Luhtasela kuvaa aisaparikseen, jossa Holopainen hoiti maakunnan pohjoisen osan kulttuurihallintoa ja Luhtasela pyrki järjestämään toimintaa Pohjois-Pohjanmaan eteläosissa, etenkin Kalajokilaakson alueella. Myös odottaminen on ollut iso osa työtä. Käsikirjoitusaineistosta löytyy Luhtaselan 1970-luvun lopussa opetusministeriölle osoitettuja kirjeitä, joiden tavoitteena oli saada Ylivieskan alueelle kulttuurisihteeri, edes kokeiluksi. Tuohon aikaan Suomessa ei juuri ollut kulttuurihallinnon työntekijöitä, vaan toiminta pohjautui vapaaehtoisuuteen sekä hiljalleen nouseviin kaupunkien kulttuurilautakuntiin. Luhtasela on myös ehdottanut Ylivieskaan rakennettavaksi kulttuurikeskusta ensimmäisen kerran 1970-luvulla. Vuonna 2003 kulttuurikeskus viimein rakentui Ylivieskaan – yli 30 vuotta sen jälkeen, kun Luhtasela oli sitä ensi kerran ehdottanut. Sen myötä myös kulttuurihallinnon työntekijämäärät ovat vakiintuneet – kaupungilla on oma kulttuurijohtajansa ja työntekijätiimi.

Kulttuurin monet määritelmät Vaikuttaminen ja vakuuttaminen tapahtuu Luhtaselan puheissa ja teksteissä kulttuurin eri määritelmien kautta. Kulttuurin määritelmiä lienee yhtä paljon kuin kulttuurin käyttäjiäkin. Se näyttää olevan tapa perustella toimintaa ja sen tärkeyttä. Osa kulttuurin määrittelyä on vastuun siirtäminen ihmisille:

94 

Kotiseutu 2019


Vastuu kulttuurista ei kuulu kulttuurilautakunnalle. Vastuu kuuluu jokaiselle kuntalaiselle. Kulttuuri ei olekaan vain taidetilaisuuksien järjestämistä, vaan kuntalaisten aktiivista, luovaa, omaehtoista asennetta maailmaan, henkisiin arvoihin ja kaikkiin tekijöihin, joiden kokonaisvaikutuksesta ihminen kasvaa senkin jälkeen, kun pituuskasvu on päättynyt. Kulttuurihallinnon tehtävänä on tarjota ihmisille mahdollisuus toimintaan, mutta toiminnan laadun, kriteerit ja hyvyyden määrittävät toimijat itse. Luhtaselalla oli myös toinen esimerkki kulttuurin määritelmästä, jossa hän pohti sitä, mitkä voivat olla kulttuurin rajoja. Hän kertoo, kuinka radiosta kuuluva rock-kappale ei vielä ole omaa kulttuuria, mutta kun paikallinen bändi tekee siitä oman versionsa, voidaan puhua omasta kulttuurista. Lisäksi hän vertaa kulttuuria useasti maanviljelyyn. Kulttuuritoiminta muistuttaa maanviljelijää, joka on kasvattanut viljan, mutta jolta loppuu rahat juuri kun jyvät pitäisi viedä myllyyn jauhettaviksi: Niin hän sitten myy sadon jyvinä sinne ja tänne eikä tilanne ole hyvä tuottajan, välittäjän eikä vastaanottajan kannalta. Prosessin viimeinen eli myllyvaihe on juuri kuntataso. Ja kun se ei pelaa tehokkaasti, koituu kulttuurin määrällisestä ja laadullisesta lisäystä hyöty kohtuullisen hyvin toimeentulevalle kulttuuriaktivistille. Lääkkeen saa terve eikä vahvistusta tarvitseva. Näin ollen kulttuuritoiminnan riskinä on se, että hyvinvointi kerääntyy jo hyväosaisille. Luhtaselan mukaan täysi markkinapainotteisuus ei sovi kulttuurin kentälle, vaan sen monipuolisen tarjonnan lähtökohtana on kunnan ja hallinnon vastuunotto niin, että mahdollisimman moni pystyy osallistumaan ja tuottamaan kulttuuria lähtökohdistansa huolimatta. Kulttuuripolitiikan suuren kolmannen linjan uhkana on se, että taide-elämässä ja kulttuurihallinnossa aletaan puhua kulttuurista liikaa markkinatalouden termien ehtojen kautta. Ylivieskan seudun vahva kulttuurihallinnollinen asema ei ole sattumaa. Seuraamalla Oiva Luhtaselan tarinaa ja uraa on mahdollista nähdä kulttuurihallinnon toisen laajan kauden, hyvinvointivaltion kauden, kaari. Nykyinen vahva poliittinen taiteen eri kenttien sekä yhteiskunnan laajempi eriytyminen voi olla kulttuurihallinnolle sekä mahdollisuus että uhka. On kysyttävä: kenellä on etevyyttä toimia kentällä? Luhtaselan toimintaa määrittivät side kotiseutuun sekä tarve toimia alueellisesti. Yleisen henkisen vaikuttamisen lisäksi hänen tärkeimpiä alueellisia tekojansa yhdistysten perustamisen lisäksi olivat ylivieskalaisen Helaalan Myllyn suojelu, ensimmäisten Pohjois-Suomen kirjailijapäivien järjestäminen, kult-

Kotiseutu 2019

 95


tuurilautakuntien opaskirjan kirjoittaminen sekä alueellisen kulttuurikeskuksen syntymiseen myötävaikuttaminen. Uransa lopuksi vuonna 2006 Luhtasela nimitettiin kotiseutuneuvokseksi. Hän kertoo itse suostuneensa palkinnon vastaanottamiseen, koska toivoi sen antavan pontta seuraavan sukupolven tekijöille: tätä työtä arvostetaan. Toisaalta hän sai muilta paikallistoimijoilta kritiikkiä, sillä hän ei ollut toiminut paikallisissa kotiseutuyhdistyksissä kuin rivijäsenenä. Tämäkin huolimatta siitä, että arvonimen myöntää tasavallan presidentti eikä kotiseutuyhdistykset. Hänen uransa on esimerkki siitä, millä tavalla kulttuurihallinnon toiminta vuosien mittaan limittyy kotiseutuun ja paikallisuuteen. On selvää, että kotiseudun merkitys on ollut Luhtaselalle tärkeä – tätä työtä voi tehdä monista lähtökohdista. n

Viitteet

Lähteet

1

Hänninen, Vilma 2002: Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Tampere: Tampereen yliopisto. [https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/67873/951-44-55975.pdf?sequence=1] Viitattu 25.2.2019

Kangas, Anita 1999: 161-166

2 Hänninen 2002: 20 3 Teperi, Jouko 1986: Elämää maaseudulla 100 vuotta sitten – Suomalainen yhteiskunta Pietari Päivärinnan kuvaamana

Kangas, Anita 1999: Kulttuuripolitiikan uudet vaatteet teoksessa Kulttuuripolitiikan uudet vaatteet. Toim. Anita Kangas & Juha Virkki. Jyväskylä: Sophi 23. Teperi, Jouko 1986: Elämää maaseudulla 100 vuotta sitten – suomalainen yhteiskunta Pietari Päivärinnan kuvaamana. Helsinki: WSOY.

96 

Kotiseutu 2019


Kuntademokratian ja osallisuuden uudet muodot asukkaiden hyvinvoinnin ja kunnan elinvoiman lähteenä Heidi Hagman VTK, Tuusulan kunnan kehittämispäällikkö vastuualueina kunnan strategia, kuntatasoinen hyvinvoinnin ja terveyden edistämistyö sekä osallisuustyö Syntyperäinen tuusulalainen, jonka juuret ovat syvällä Ruotsinkylän metsissä. Hagmanin isoisä, professori Max Hagman (1923-2008), toimi metsänjalostuksen tutkimusosaston päällikkönä Metsäntutkimuslaitoksella vaikuttaen Ruotsinkylän tutkimusmetsissä.

Kunta on demokratiaan perustuva yhteisö, joka edistää asukkaidensa hyvinvointia ja alueensa elinvoimaa kaikessa toiminnassaan ja luo edellytyksiä asukkaiden osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksien toteutumiselle. Miten demokratia toteutuu kunnissa? Millaisia ovat asukkaiden osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollisuudet? Onko muita keinoja, kuin äänestää vaaleissa muutaman vuoden välein? Kyllä! Modernilla kuntademokratialla on monet kasvot – kaikkea ihmisoikeuksista asukkaiden omaehtoiseen tekemiseen ja kansalaistoimintaan. Aktiivinen demokratia tarjoaa osallisuuden kokemuksia ja mahdollisuuden vaikuttaa vaalien välilläkin.

Osallisuuden edistäminen on osa Suomen hallituksen ja Euroopan unionin tavoitteita, joissa se on nostettu yhdeksi keskeiseksi keinoksi köyhyyden torjumiseksi ja syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Osallisuutta edistämällä vähennetään myös eriarvoisuutta. Osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollisuuksien parantaminen ovat väyliä osallisuuden lisäämiseen.

Kotiseutu 2019

 97


Mitä osallisuus on? Osallisuus ymmärretään yleensä tunteena, joka syntyy, kun ihminen on osallisena jossakin yhteisössä esimerkiksi opiskelun, työn, harrastus- tai yhdistystoiminnan kautta. Yhteisöissä osallisuus ilmenee jäsenten arvostuksena, tasavertaisuutena ja luottamuksena, sekä mahdollisuutena vaikuttaa omassa yhteisössä. Yhteiskunnassa osallisena oleminen tarkoittaa jokaisen mahdollisuutta terveyteen, koulutukseen, työhön, toimeentuloon, asuntoon ja sosiaalisiin suhteisiin. Kansallisella tasolla osallisuus vaikuttaa demokratian perusrakenteena. Kansalaisella on oikeus tasavertaisena osallistua ja vaikuttaa itseään koskeviin asioihin ja yhteiskunnan kehitykseen.1

Mitä osallisuudella tarkoitetaan Tuusulassa? Paikallisella tasolla kunta on keskeinen toimija asukkaiden osallisuuden edistäjänä ja demokratian mahdollisuuksien luojana. Kunnan tehtävä on kuntalain 1 §:n mukaan edistää kunnan asukkaiden hyvinvointia. Asukkaiden hyvinvoinnin edistämisen on oltava päämääränä kunnan kaikessa toiminnassa. Hyvinvointia lisää, kun asukkaat ja palvelujen käyttäjät voivat osallistua ja vaikuttaa kunnan toimintaan. Tähän velvoittaa myös kuntalaki. Lain 22 §:ssä sanotaan, että valtuuston on pidettävä huolta monipuolisista ja vaikuttavista osallistumisen mahdollisuuksista.2 Tuusulassa osallisuudella ja yhdessä tekemisellä on ollut aiempaa vahvempi paikkansa kunnan toiminnassa pormestarimalliin siirtymisen myötä. Tuusulan johtamisjärjestelmä otettiin tarkastelun kohteeksi valtuustokaudella 2013– 2017, ja Tuusula otti käyttöön pormestarimallin kesäkuussa 2017. Uudistuksen keskeisenä tavoitteena oli kunnan ja kuntalaisen vuorovaikutuksen lisääminen ja tahtotila tehdä uutta Tuusulaa yhdessä kaikkien tuusulalaisten kanssa. Tuusulan kuntastrategian 2018–2021 visiona on vireä, kasvava ja hyvinvoiva Tuusula. Uutta Tuusulaa rakennetaan asukkaiden, yhteisöjen, luottamushenkilöiden ja kunnan työntekijöiden kanssa vuorovaikutuksessa. ”Me teemme yhdessä uutta” on strategiassa sovittu koko kuntayhteisön yhteiseksi toimintatavaksi. Tuusulalaisessa toimintatavassa korostuvat me-henki ja yhteistyö, yhteisen tarinan rakentaminen, tekemisen kulttuuri, rohkeus kokeilla ja iloitseminen onnistumisista. Tuusula haluaa strategiansa mukaan olla edelläkävijä osallisuuden edistämisessä ja yhteisöllisessä toiminnassa uudistaen samalla toimintatapojaan.3

98 

Kotiseutu 2019


Määrätietoista työtä asukkaiden osallisuuden edistämiseksi Kasvavassa ja uudistuvassa kunnassa on huolehdittava asukkaiden osallisuuden vahvistamisesta ja uudenlaisten osallistavien toimintamallien kehittämisestä sekä niiden käyttöönotosta. Osallisuuden vaatimukset yhteiskunnassa kasvavat toimintaympäristön muuttuessa. Osa osallisuuden vaatimuksista on kirjattu kunnan toimintaa koskeviin lakeihin velvoittavana. Toisaalta osallisuus tarjoaa uusia mahdollisuuksia kunnan ja sen toiminnan uudistamiseen. Osallisuuden edistäminen on jokaisen kunnan työntekijän tehtävä, ja tämä edellyttää heiltä uutta osallistavampaa otetta työntekoon sekä toiminnan ja kunnan kehittämiseen. Tuusulalaisten osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollisuuksia on viime vuosina määrätietoisesti parannettu pormestarimallin myötä. Osallisuuden edellytyksiä on parannettu luomalla Tuusulalle oma osallisuusmalli, ottamalla käyttöön uudet kaikille avoimet alueelliset kehittämisverkostot sekä resursoimalla osallisuustyötä. Kuntaan on palkattu yhteisömanageri ja osallisuuskoordinaattori asukaslähtöisen, verkostomaisen toiminnan ja yhdessä tekemisen tukemiseksi. Osallisuustyötä johtaa pormestari.

Tuusulan osallisuusmalli ja näkökulmat osallisuuteen Tuusulan osallisuusmalli luotiin vuonna 2017 tukemaan kunnan työntekijöitä osallisuustyön tavoitteiden saavuttamisessa. Mallin tarkoituksena on kertoa, mitä osallisuustyöllä haetaan, luoda yhteistä ymmärrystä osallisuuden tavoitteista ja menetelmistä kunnassa, kartoittaa yhteisiä työkaluja osallisuuden toteuttamiseksi sekä luoda kannustavia lähtökohtia asiakaslähtöisyyden ja osallisuuden vahvistamiseksi kunnan toiminnassa. Tuusulan osallisuusmallia viedään teoiksi läpi kuntaorganisaation. Tuusulan osallisuusmallissa on määritetty kuusi näkökulmaa osallisuuteen. 1. Tarjoamme kaikille saavutettavia palveluita. Kaikille saavutettavien palveluiden tuottajana kunnan rooli on huomioida erilaiset asiakasryhmät ja tehdä palveluista käytettäviä, esteettömiä, saavutettavia ja avoimia kaikille kuntalaisille sekä huomioida viestinnässä erilaisille käyttäjäryhmille sopivimmat viestintäkanavat. Kaikille avoimien palveluiden tuottamisen tarkoitus on saada kuntalaiset osalliseksi kunnan toimintaan palveluiden käyttäjinä ja tarjota tasa-arvoiset mahdollisuudet kunnan palveluiden käyttämiseen alueelliset näkökulmat huomioiden.

Kotiseutu 2019

 99


2. Ymmärrämme kuntalaisten tarpeita. Tuusulassa ymmärrystä kuntalaisten tarpeista kartutetaan keräämällä tietoa ja palautetta kunnan palveluihin tai kehityshankkeisiin liittyen eri käyttäjäryhmiltä. Ymmärrystä eri kuntalaisryhmien tarpeista ja toiveista kunnan palvelujen suhteen voidaan hyödyntää palvelun kehitystyön kaikissa vaiheissa. 3. Annamme kuntalaisen tehdä omasta palvelustaan itsensä näköinen. Tuusulassa asiakkailla on aktiivinen rooli kunnan palveluissa. Oman palvelun tekeminen asiakkaiden itsensä näköiseksi tarkoittaa usein arkisia käytännön asioita, jotka toteutuvat kunnan palveluiden työntekijöiden avoimella ja osallistavalla otteella päivittäisessä toiminnassa. Kunnan palveluita käyttävät ihmiset osallistuvat omaa välitöntä palvelukokemustaan koskeviin asioihin. Uudistetussa opetussuunnitelmassa ja varhaiskasvatussuunnitelmassa lasten ja nuorten osallisuus on nostettu keskiöön. Tavoitteena on kehittää yhteinen kuntalaislähtöinen toimintamalli ja tekemisen tapa kaikkien kunnan palvelujen tuotannossa. 4. Suunnittelemme palveluita yhdessä kuntalaisten kanssa. Tuusulassa uusia ja olemassa olevia palveluita tai toimintaa suunnitellaan ja kehitetään yhdessä kuntalaisten kanssa. Suunnitteluprosessissa tärkeää on se, että alussa annetaan tilaa uusille ideoille ja odottamattomillekin avauksille, joita työstetään yhdessä eteenpäin toteutuskelpoisiksi suunnitelmiksi. Lisäksi osallistavissa suunnitteluhankkeissa on erityisen tärkeää huolehtia hankkeeseen liittyvästä viestinnästä kuntalaisille; mitä kunnassa tullaan tekemään, mitä ollaan tekemässä nyt ja miten siihen voi osallistua ja millaisia tuloksia on saatu aikaan. Osallistujat ovat suunnittelun kohteen nykyisiä tai potentiaalisia käyttäjiä. 5. Teemme päätöksiä yhdessä kuntalaisten kanssa. Tuusulassa päätöksiä tehdään yhdessä kuntalaisten kanssa antamalla asukkaiden päätettäväksi asioita esimerkiksi osallistuvan budjetoinnin prosessissa. Näin asukkaat saavat päätäntävaltaa heille tärkeissä asioissa. 6. Otamme kuntalaiset toiminnan toteuttajiksi. Tuusulassa kuntalaiset otetaan toiminnan toteuttajiksi mahdollistamalla kuntalaislähtöisiä ideoita, projekteja ja toimintaa. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi kuntalaisten ideoiman tapahtuman järjestämistä yhteistyössä kuntalaisten kanssa tai

100 

Kotiseutu 2019


edellytysten luomista, jotta kuntalaiset pystyvät toteuttamaan ideansa itsenäisesti. Tarkoitus on, että asukkaat voivat itse järjestää heitä kiinnostavaa tai heille tärkeää toimintaa, ja kunta antaa heille toteutukseen tarvittavan tuen. Erottuvien kuntalaislähtöisten ideoiden avulla Tuusula voi kehittää identiteettiään sekä vetovoimatekijöitään kuntana.

Osallistuva budjetointi demokratiainnovaationa kuntien toiminnassa Uudenlaisia, usein teknologian mahdollistamia, osallistumisen tapoja kutsutaan demokratiainnovaatioiksi. Demokratiainnovaatiot antavat kansalaisille kanavan vaikuttaa yhteiskuntaan uusilla tavoilla. Osa demokratiainnovaatioista perustuu suoraan demokratiaan, osa osallistuvaan demokratiaan.4 Suora demokratia on demokratian muoto, jossa päätösvalta annetaan kansalaisille. Suoran demokratian ihanne on kaikkien kansalaisten yhtäläinen mahdollisuus vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin.5 Suorassa demokratiassa päätöksenteon mekanismeja ovat muun muassa kansanäänestys ja osallistuva budjetointi. Osallistuvassa budjetoinnissa kunta antaa tietyn osan budjetistaan asukkaiden päätettäväksi. Osallistuvaa budjetointia voidaan soveltaa periaatteessa kaikkien kunnalle kuuluvien tehtävien suunnitteluun ja niitä koskevaan päätöksentekoon. Parhaimmillaan osallistuva budjetointi lisää kuntalaisten aktiivisuutta ja kiinnostusta yhteisten asioiden hoitoon sekä auttaa kohdentamaan verovarjoa tehokkaasti asukkaille tärkeisiin kohteisiin. Osallistuvaan budjetointiin ei ole yhtä ainoaa oikeaa menetelmää, vaan sitä voidaan toteuttaa monin eri tavoin. Osallistuva budjetointi on Suomessa vielä melko uutta. Kansainvälisesti osallistuvaa budjetointia on sovellettu useissa tuhansissa kaupungeissa tai kunnissa eri puolilla maailmaa, ja siitä on saatu hyviä kokemuksia. YK on valinnut osallistuvan budjetoinnin yhdeksi maailman parhaista käytännöistä kaupunkien hallinnossa ja demokratian kehittämiseksi. 6 Demokratiainnovaatiot voivat paikata demokratiavajetta ja tehdä kansalaisosallistumisesta aiempaa monipuolisemman ilmiön.7

Osallistuva budjetointi Tuusulassa Osallistuva budjetointi on yksi keino Tuusulan asukkaiden osallisuuden vahvistamiseksi, ja sen myötä myös tuusulalaisten hyvinvoinnin ja kunnan elinvoiman lisäämiseksi. Tuusulassa osallistuva budjetointi otettiin laajamittaisem-

Kotiseutu 2019

 101


paan käyttöön vuonna 2018. Tätä uutta tapaa osallistua ja vaikuttaa oli kokeiltu jo aiemmin alueellisissa kehittämisverkostoissa ja nuorisotaloilla, joissa nuoret saivat päättää nuorisotalojen käytössä olevien varojen käytöstä. Vuodelle 2019 Tuusulan kunta osoitti 100 000 euroa asukkaiden ideoimille, jalostamille ja äänestyksen voittaneille ehdotuksille. Osallistuvan budjetoinnin eurot jakautuvat kolmen teeman ja kunnan osien välillä asukasmäärän perusteella. Tuusulassa osallistuvan budjetoinnin prosessissa on neljä vaihetta: ideointi, ideoiden jalostus ehdotuksiksi, äänestys ehdotuksista ja ehdotusten toteutus äänestystuloksen mukaisesti. Osallistuvan budjetoinnin ideoita kerättiin marraskuusta 2018 tammikuuhun 2019 sähköisellä osallistumisalustalla, kirjastoissa, keskitetyssä asiakaspalvelussa TuusInfossa sekä eri puolilla kuntaa kiertäneissä pop up -ideapajoissa. Ideoita saivat antaa kaikki tuusulalaiset ikään tai asuinpaikkaan katsomatta. Helmikuussa näistä 268 ideasta jalostui 95 toteutettavissa olevaa ehdotusta, joilla on budjettiarvio ja alustava toteutussuunnitelma. Ideoita työstettiin asukkaiden ja asiantuntijoiden yhteisissä kaikille avoimissa työpajoissa. Äänestys siitä, mitkä tuusulalaisten hyvinvointia ja asuinympäristön viihtyvyyttä lisäävät ehdotukset jakavat 100 000 euron potin, käytiin maalis-huhtikuussa. Äänestys käytiin sähköisellä osallistumisalustalla, mutta tuettu äänestäminen oli mahdollista kirjastoissa, keskitetyssä asiakaspalvelussa TuusInfossa sekä eri puolilla kuntaa kiertäneissä pop up -äänestyspisteissä. Äänestää saivat kaikki 12 vuotta täyttäneet tuusulalaiset. Äänestystulos julkaistiin 18. huhtikuuta. Tuusulan kunta toteuttaa äänestyksen voittaneet ehdotukset yhteistyössä asukkaiden kanssa vuoden 2019 aikana.8 Ihmisen osallisuuden aste ja yhteiskunnallinen aktiivisuus vaihtelevat elämänkulun ja -tilanteiden mukaisesti.9 Osallistuvan budjetoinnin vaarana on, että se vahvistaa niiden ääniä, jotka jo kuuluvat. Jo valmiiksi aktiiviset, varakkaammat ja koulutetut asukkaat osallistuvat todennäköisemmin myös uusien väylien kautta.10 Sähköiset kanavat mahdollistavat aiempaa laajemmin eri väestöryhmien osallistumisen, mutta saattavat samalla jättää joitain ihmisiä ulkopuolelle. Tästä syystä monipuoliset, sekä sähköiseen väylään että kasvokkaiseen kohtaamiseen perustuvat, osallistumisen tavat nähdään Tuusulassa tärkeänä niin osallistuvassa budjetoinnissa kuin osallisuustyössä laajemminkin. Osallisuuden kokeminen ja sosiaaliset verkostot toimivat suojaavina tekijöinä hyvinvointivajeita ja syrjäytymistä vastaan. Osallistuminen yhdellä tavalla kunnan toimintaan voi myös johtaa kiinnostumiseen muista vaikuttamiskeinoista. Tuusulassa osallistuvasta budjetoinnista on tarkoitus tehdä vuosittain toistuva prosessi, jonka euromääräistä pottia halutaan kasvattaa vuosien myötä. Kos-

102 

Kotiseutu 2019


ka kyseessä on uusi vaikuttamisen tapa, edellyttää sen tunnettuuden lisääminen monikanavaista viestintää ja näkyväksi tekemistä. Ei ole realistista odottaa kaikkien 12 vuotta täyttäneiden tuusulalaisten osallistuvan saman tien. Osallistuvan budjetoinnin mallia arvioidaan ja kehitetään vuosittain kokemusten ja saadun palautteen perusteella. Osallistuvalla budjetoinnilla on mahdollisuus kehittyä ajan myötä vaikuttavaksi tavaksi osallistua kunnan ja yhteiskunnan kehittämiseen. Tämä edellyttää sitoutumista ja kärsivällisyyttä niin päättäjiltä, kunnan viranhaltijoilta kuin asukkailtakin.

Me teemme yhdessä uutta Tuusulaa! Tuusula on asukkaidensa yhteisö ja keskeisten elämänpuitteiden tarjoaja. Me haluamme rakentaa tulevaisuuden vireän, kasvavan ja hyvinvoivan Tuusulan yhteistyössä tuusulalaisten kanssa. Tuusulan kunnan kehittämisessä jokainen tuusulalainen nähdään voimavara, oli hän asukas, yrittäjä, päätöksentekijä tai kunnan työntekijä. Tämä yhteinen tahtotila sekä luottamushenkilöiden ja kunnan ylimmän johdon sitoutuminen yhdessä tekemiseen ovat vankka perusta uuden Tuusulan tekemiselle. Tuusulalaisten osallisuuden edistäminen on meille kaikille yhteinen asia, ja meistä jokainen voi tehdä asioita sen edistämiseksi joka päivä. Mitä sinä voisit tehdä? n viitteet 1

THL, 2019, https://thl.fi/fi/web/hyvinvointi-ja-terveyserot/eriarvoisuus/hyvinvointi/osallisuus

2

Finlex, Kuntalaki 410/2015, https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2015/20150410

3 Tuusulan kuntastrategia 2018, www. tuusula.fi/strategia 4 Tanja Aitamurto, 2018, www.hs.fi/mielipide/art-2000005935384.html?sha re=ce962c59e1e3778b97f73836a03 a73d3 5

Wikipedia, 2019, https://fi.wikipedia. org/wiki/Suora_demokratia

6 Kuntaliitto, 2017, Osallistuva budjetointi kunnissa ja maakunnissa https:// www.kuntaliitto.fi/sites/default/files/ media/file/Pihlaja%20Kuntademokratiaverkosto%20070617.pdf

7 Tanja Aitamurto, 2018, https://www. hs.fi/mielipide/art-2000005935384. html?share=ce962c59e1e3778b97f7 3836a03a73d3). 8 kirjoitus laadittiin osallistuvan budjetoinnin äänestyksen ollessa kesken. Äänestystulos tai annettujen äänien määrä ei ollut selvillä kirjoitushetkellä. 9 THL, 2019, https://thl.fi/fi/web/hyvinvointi-ja-terveyserot/eriarvoisuus/hyvinvointi/osallisuus 10 Tanja Aitamurto, 2018, https://www. hs.fi/mielipide/art-2000005935384. html?share=ce962c59e1e3778b97f7 3836a03a73d3

Kotiseutu 2019

 103


Kotiseututyöstä kyläpalveluihin Miia Tiilikainen Projektipäällikkö Opastava Yhteisö -hanke, Eskolan Kyläyhdistys Juuret Nivalassa, osoite Kannuksessa ja sydän Eskolassa. Historian ammattilainen, keskipohjalaisuuden monityöläinen.

Eskolan kylä on esimerkki kansalaisyhteiskunnan voimasta Palataan hetkeksi ajassa 60 vuotta taaksepäin. Mäntykankaan lävitse puhisee kapeita raiteita myöten musta veturi, vaunuissaan täyteen pakattu puulasti. Vauhtiaan hiljentäen, tutun sävelen pillillään vislaten se pysähtyy asemalle kylässä, jonka ilmettä hallitsevat talonkorkuiset halkoaumat. Riuskat työmiehet, kesän maataloustöistä vapautuneet, lähtevät pyörittämään puutavaraa lankkuja pitkin pikkuveturin kyydistä valtion juniin. Eskolan metsärata Kannuksessa, Keski-Pohjanmaalla palveli valtion puunkuljetusta 1920-luvulta aina 1960-luvun alkuun. Se oli aikansa suuri työllistäjä, jonka vaikutuspiiriin kuuluivat Eskolan kylän lisäksi ympäröivien Sievin, Toholammin ja Lestijärven kunnan alueet ja asukkaat. Rata loi oman pienen yhteiskuntansa metsäherroineen, hakkuumiehineen, lastaajineen ja kämppäemäntineen. Monelle eskolalaiselle rata merkitsi lisätienestiä pienviljelyn ohella. Tuohon aikaan kylässä asui n. 1500 asukasta, oli kaupat, pankit, baarit ja posti. Vuosikymmenten toiminnan jälkeen metsärata lakkautettiin kannattamattomana, ja elämä Eskolassa alkoi muuttua pienemmäksi, hiljaisemmaksi. Eskolalaisten mielenlaadussa ei sen sijaan ollut mitään pientä tai hiljaista.

104 

Kotiseutu 2019


Vanha metsärata elää kylän tapahtumissa. Kesäöisellä Pikkuratavaelluksella kuljettiin noin 40 kilometriä vanhaa ratapohjaa ainoalle jäljelle jääneelle kämpälle, Saarivedelle, missä lämpimät saunat odottivat. Kuva: Antti Hautamäki.

Kylä pelastaa itsensä Eskolassa on aina tehty töitä oman kylän eteen, kansakoulun perustamisesta rukoushuoneen rakentamiseen. Metsäradan lopettamisen jälkeen, kun hiipumisen merkit olivat jo selvät, täytyi alkaa toden teolla toimenpiteisiin kylän näivettymisen ehkäisemiseksi. Kylätoimikunta perustettiin 1970-luvulla, ja 1980-luvulla kehitettiin yhteisöllistä asumista RAY:n rahoituksella vanhan veturitallin ympäristöön. Eskolassa perinteinen kotiseututoiminta onkin jo pitkään yhdistetty kylän palvelutoiminnan kehittämiseen. Eskolan Kyläyhdistys ry rekisteröitiin vuonna 1997, mikä mahdollisti EU-tukien hyödyntämisen. Ensimmäiset hankkeet liittyivät luontoon, maisemaan ja kulttuuriin. Paikallishistorian ja kulttuuriperinnön vaaliminen on kyläyhdistyksen perinteinen tehtävä, mutta palvelujen kehittäminen on korostunut viime vuosina, eskolalaisten alkaessa itse paikata lakkautettujen julkisten palvelujen jättämää aukkoa. Maaseudun palveluiden väheneminen on ollut nähtävissä jo pitkään, ja Eskolassa laadittiin suunnitelma kyläpalveluyrityksestä jo vuonna 2010, yhteisötaloushankkeen yhtenä toimenpiteenä. Käyttöön kyseinen malli otettiin kolme vuotta myöhemmin, kun kaupungin ylläpitämä päivähoitopaikka yllättäen lakkautettiin. Tämä olisi ollut katastrofi 400 asukkaan kylälle, jossa on 200 teollista työpaikkaa ikkunatehtaan, sementtivalimon ja sahan leivissä. Eskolan ja Kan-

Kotiseutu 2019

 105


Veturitalli. Kuva: Miia Tiilikainen.

nuksen keskustan etäisyys on 12 kilometriä, joten hoitopaikkakuljetukset olisivat käyneet pitkiksi ja siten lapsiperheiden asumisedellytykset erittäin haastaviksi. Kyläläiset puhalsivat tuolloin toden teolla yhteen hiileen: perustettiin Eskolan Kyläpalvelu Oy, yli 130 eri omistajan yritys. Osakemerkinnät, valtava talkootyön määrä ja lukuisat lahjoitukset päiväkodille osoittivat yhteisön voiman. Yrityksen päätöksenteko hoidetaan edelleen vapaaehtoisvoimin, mutta varsinainen työ tapahtuu palkatulla työvoimalla. Eskolan Kyläpalvelu Oy on yhteiskunnallinen yritys, eli kaikki sen voitot käytetään kylän palveluiden kehittämiseen. Kun kylän kunnallinen koulu lakkautettiin 2014, yritys osti entisen koulurakennuksen. Siitä syntyi Eskola-talo, kylän lähipalvelukeskus ja palveluiden pääpaikka. Sen suojissa toimivat nykyisin lounasruokala, kioski, 24-paikkainen päiväkoti ja kotipalvelutoimisto. Yläkertaa vuokrataan uusimaalaiselle Lapinjärven kunnalle, joka järjestää opetusta esikoululaisille ja alaluokille kol-

106 

Kotiseutu 2019


Veturitallin edustalla on metsäradan työntekijöiden muistoksi tehty Lossari-patsas, jonka on tehnyt eskolalainen Veikko Murtoniemi.

mevuotisen kokeilun ajan – 500 kilometrin päästä. Kokeilu on valtioneuvoston kanslian Kokeileva Suomi -hankkeen alaisuudessa ja myös EU-komission Smart Village -aloitteen seurannassa.

Paikallisuus ja perinteet kivijalkana Kotiseutu näkyy kaikessa kylän toiminnassa, oli kyse sitten palveluyrittämisestä tai yhdistysten varainhankinnasta. Ravintola on nimetty veturin mukaan Pikku-Pässiksi ja sen perjantaiset erikoismenyyt metsäradan työntekijöiden mukaan. Eihän mikään lounaspaikka voi kilpailla Veturinkuljettajan tai Metsäherran menyyn kanssa! Päiväkoti Tenavatallin pihassa lapset leikkivät junan muotoisessa kiipeilytelineessä ja veturitallin tornia jäljittelevässä leikkimökissä, ja he pääsevät viikoittain retkelle kylän kulttuuri- ja perinnemaisemiin. Jopa koulukokeilussa Lapinjärven kunnan kanssa Eskolan kyläläiset voivat vaikuttaa sii-

Kotiseutu 2019

 107


hen, että paikallinen historia, luontokohteet ja kulttuuri tulevat osaksi opetussuunnitelmaa. Uusimpana tulokkaana palvelurintamalla on maaseudun kehittäjiä varten perustettu lähipalveluiden opastuskeskus Lossari. Tuota nimitystä käytettiin metsäradalla välietapin lastaajasta. Kyläyhdistyksen talkoilla pyörittämässä Eskolan kesäteatterissa käy vuosittain 3000–4000 kävijää, ja lähes kaikissa näytelmissä kotiseutu pilkahtaa tavalla tai toisella, joko metsäradan miljöönä tai vähintäänkin puheenpartena. Paikallinen kirjailija on tuottanut kesäteatterille kaikki käsikirjoitukset ja tuotanto pysyy visusti kyläyhdistyksen käsissä, joten teatterilla on aivan oma eskolalainen tyylinsä. Kyläyhdistyksellä on sopimus perinnemaiseman ja kosteikon hoidosta Leppilammella, joka on ainutlaatuinen ”kylä kylässä” idyllisine vanhoine rakennuskantoineen. Yksi rakennuksista, juoksijalegenda Mikko Ala-Leppilammen entinen kotitalo, on kyläyhdistyksen omistama ja kunnostama, ja sitä käytetään muun muassa kesäisiin taidenäyttelyihin. Kylän yhdistykset muodostavat oman ”palveluverkkonsa”: Eskolan Eskot ry järjestää ulkoilutapahtumia ja kunnostaa liikuntapaikkoja, vanhempainyhdistys HanhiKukko ry tukee päiväkoti Tenavatallia ja kylän lähikoulua muun muassa järjestämällä iltapäiväkerhon ja toimimalla koulukokeilun yhteistyökumppanina. Eskolan Koiraharrastajat ry on nimensä mukaisesti koiraharrastamisen asialla esimerkiksi ylläpitämällä agilityrataa ja metsästysseura auttaa luontokohteiden ylläpidossa. Kaikki kylän yhdistykset tekevät yhteistyötä sekä keskenään että esimerkiksi Eskolan Kyläpalvelu Oy:n kanssa, joten toiminta on koordinoitua, eikä suurempia ristiriitoja pääse syntymään. Kaikkia toimijoita yhdistää vahva kulttuurinen itsetunto sekä halu toimia kylän hyväksi. Toki näin jääräpäisen joukon ollessa kyseessä välillä kiistellään myös keskenään, mutta kun kylän hyvinvoinnista on kyse, yhteinen sävel löytyy helposti.

Moderni käsitys kotiseudusta Saattaa johtua Eskolan metsäradalle aikoinaan töihin tulleesta kirjavasta ihmisjoukosta, että käsitettä ”paljasjalkainen eskolalainen” ei ole olemassakaan. Eskola kuuluu jokaiselle, joka haluaa omaksua sen kodikseen. Kylässä on tarjolla kotiseutu kaikille, ei vain vanhoille suvuille tai yhden kulttuurin edustajille. Eskola on myös vahvasti kansainvälinen: Kylässä on työskennellyt useita espanjalaisia vapaaehtoistyöntekijöitä vuodesta 2015 lähtien ja EU:n Smart Village -aloite on ottanut Eskolan esimerkkikyläkseen. Yhteistyötä on tehty myös japanilaisen Tsurun yliopiston kanssa. Avoimuus sekä ihmisiä että ideoita kohtaan on tyypillisesti eskolalaista. Myös kylän eteen työskentely juontaa juuren-

108 

Kotiseutu 2019


sa osittain historiasta: Eskola on perinteistä herännäisyyden aluetta, ja körttikansan yhteisön edestä uhrautuva talkooperinne on edelleen vahvasti voimissaan, nykyisestä katsomuskannasta riippumatta. Eskolassa juuret ovat tiukasti historiassa, mutta katse aina horisontissa, tähyämässä tulevaisuuteen. Kansalaisyhteiskunta käy täällä päivittäin käsi kädessä kotiseututyön kanssa. Eskolan Kyläyhdistys ry:llä on tärkeä tehtävä toimia kylän kehittäjänä ja visionäärinä, kristallipalloon katsojana. Nyt, kun kylän oleellisimmat palvelut on turvattu, voidaan keskittyä entistä paremmin myös yhdistyksen alkuperäiseen tehtävään kylän kulttuuriperinnön vaalijana. Lukuisat perinnekohteet ovat jälleen tehtävälistalla, metsäratamuseon näyttelyn uudistaminen mukaan luettuna. Vanhaa, lähes satavuotiasta puukoulua kunnostetaan kylän yhteiseen käyttöön Eskola-talon rinnalle. Tähän, kuten lähes kaikkiin Eskolan hankkeisiin, on saatu EU-rahoitusta. Eskola on palkittu ensimmäisenä kylänä Suomessa toistamiseen valtakunnalliseksi Vuoden kyläksi, mikä ei ole ihme. Vaikka kylätoimintaan ja kotiseututyöhön ei voida vetää suoraan yhtäläisyysmerkkejä, Eskola on esimerkki paikallisen kulttuuriperinnön ja asukaslähtöisen palvelutoiminnan saumattomasta liitosta. Jos aloitimme tämän tarinan 60 vuotta sitten, siirrytään nyt tähän päivään. Rataverkoston sijaan Eskolan yhteistyöverkot ulottuvat yli kansallistenkin rajojen. Niitä pitkin kylään kulkee maaseudun ja kylien kehittämisen parhaita toimintamalleja. Eskolassa tämä tietämys linkitetään yhteen kotiseudun ominaispiirteiden kanssa ja myydään eteenpäin palveluiden muodossa. Asiakkaita ovat oman kylän asukkaat, mutta myös muut: ennen lastattiin halkoja valtion vaunuihin, tänään tietoa ja opastusta muille kylille. Moderni, elävä ja kehittyvä kotiseutu elää Eskolan kylässä. n

Kotiseutu 2019

 109


Uudenlaisen asukasaktiivisuuden äärellä Yhteiskunnallinen yrittäjyys kotiseudun kehittämisen välineenä Katja Rinne-Koski HTM, tohtorikoulutettava Kirjoittajan kotiseutu koostuu toiminnalle merkityksellisistä paikoista. Osa paikoista liittyy arjen sujuvuuteen, osa muistoihin, osa oman hyvinvoinnin kannalta tärkeisiin paikkoihin ja maisemiin. Siinä mielessä kotiseutuni on monipaikkainen, osin pysyvä ja osin muuttuva.

A

rtikkeli perustuu Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa käynnissä olleeseen Yhteiskunnallinen yrittäjyys maaseudulla – Uusia tuulia palvelutuotantoon? -hankkeen kokemuksiin. Hankkeen tarkoituksena oli selvittää Etelä-Pohjanmaan alueen kyläyhdistysten ajatuksia ja näkemyksiä yhteisöllisestä palvelutuotannosta ja sen kehittämisestä erityisesti yhteiskunnallisen yrittäjyyden näkökulmasta. Yhteiskunnallisella yritystoiminnalla tarkoitetaan liiketoimintaa, jolla on jokin selkeä yhteiskunnallinen tavoite. Maaseudun kyläyhdistyksellä se voisi olla esimerkiksi halu lisätä kylän elinvoimaa tai tarjota maaseudun asukkaille heidän tarvitsemiaan lähipalveluja. Toisena erityispiirteenä yhteiskunnallisessa yrittäjyydessä on sen rajoitettu voitonjako: yhteiskunnallinen yritys käyttää suurimman osan voitostaan valitsemansa yhteiskunnallisen tavoitteen saavuttamiseksi. Kyläyhdistyskontekstissa se usein tarkoittaa sitä, että mahdollinen liikevoitto käytetään kylän ja sen asukkaiden hyväksi. Hankkeen aikana on huomattu, että yhteiskunnallisen yrittäjyyden kehittäminen maaseudulla on paljon muutakin kuin liiketoiminnan suunnittelua. Se

110 

Kotiseutu 2019


on tapa kehittää asukkaiden hyvinvointia ja yhteisöllisyyttä sekä keino vastata hiljalleen katoavien palveluiden haasteeseen. Samalla se edellyttää uudenlaista tapaa luoda ja tukea asukasaktiivisuutta ja kylätoimintaa.

Yhdistystoiminta asukasaktiivisuuden välineenä Kunnat ovat kohdanneet viime vuosien aikana läpi useita yhteiskunnallisia muutoksia ja hallinnollisia uudistuksia. Uudistusten tavoitteena on ollut mukauttaa kuntia vastaamaan entistä paremmin muuttuvan toimintaympäristön haasteisiin, joista viimeisimpänä keskustelun aiheena on ollut maakuntahallinnon uudistaminen. Uudistuksen valmistelu on tällä hetkellä keskeytetty, mutta siihen johtaneet tarpeet ovat yhä edelleen olemassa. Asukkaiden palvelutarpeisiin vastaaminen erityisesti maaseudulla on monen kunnan kohdalla ollut karua tarinaa. Viime vuosien kunta- ja palvelurakenteen muutos sekä kuntien niukkenevat resurssit ovat monin paikoin siirtäneet palveluiden tarjontaa maaseudulta yhä kauemmaksi kuntakeskuksiin tai jopa lopettaneet palveluita kokonaan1. Yhtenä mahdollisena keinona palvelurakenteen kehittämiseksi ja ylläpitämiseksi on esitetty asukkaiden entistä aktiivisempaa osallistumista ja vaikuttamista palveluiden suunnitteluun ja toteuttamiseen2. Asukkaiden vastuun ottaminen omasta hyvinvoinnistaan on ollut kasvava trendi esimerkiksi Iso-Britanniassa jo vuosia, jossa paikallisyhteisön kehitys ja hyvinvointi on usein organisoitu yhteisön oman liiketoiminnan kautta3. Suomessa kehitys ei kuntavetoisen hyvinvointipolitiikan myötä ole välttämättä vielä näin pitkällä, mutta keskustelu on etenevissä määrin siirtynyt kolmannen sektorin, kuten esimerkiksi yhdistysten, rooleihin ja mahdollisuuksiin palveluiden tuottajana vastauksena maaseudun häviävään palvelutuotantoon4. Yhdistystoiminnalla, erityisesti vaYhdistystoiminnalla, paaehtoiseen kansalaistoimintaan perustuvalla kyläyhdistystoiminnalla, erityisesti vapaaehtoiseen on perinteisesti ollut merkittävä rooli kansalaistoimintaan maaseudun elinvoimaisuuden ylläpiperustuvalla täjänä. Vuonna 2016 toteutetun Eteläkyläyhdistystoiminnalla, Pohjanmaan kyläyhdistyksille suunnatun kyselyn mukaan yli 60 prosenttia on perinteisesti ollut kyselyyn vastanneista kyläyhdistyksismerkittävä rooli maaseudun tä järjestää tapahtumia, lähes 60 proelinvoimaisuuden senttia harjoittaa vuokraustoimintaa ylläpitäjänä. ja noin 30 prosenttia toteuttaa yhdis-

Kotiseutu 2019

 111


tyksessään palvelutuotantoa. Tuotettavina palveluina vastauksissa on mainittu mm. hoivakoti, vanhusten asumispalvelut, päiväkoti, lähiliikuntareitti, liikuntasali, urheilupaikat, vapaa-ajan alue/uimapaikka, minigolf, kuntosali, avanto-/ rantasauna, seikkailupalvelut, kesägrilli, kesäkioski, kesäkahvila, pyhäpostinjako, kylätalon tapahtumien ruokapalvelut/pitopalvelu, kyläavustaja, palvelupäivä, rahtipuinti, kuivaaja, kotiseutukirjallisuus, kylätuotteet, matonpesupaikka, kyläkirjasto ja niin edelleen5. On kuitenkin huomattava, että palveluiden tuottaminen yhdistyksen voimin vaatii sitoutumista, säännöllisyyttä ja pitkäjänteisyyttä, jolloin niiden toteuttaminen vapaaehtoistoimintana on vaativaa6. Haasteena vapaaehtoisessa palvelutuotannossa on vastuun ja toteutuksen kasaantuminen usein samoille vapaaehtoisille, jotka vähitellen väsyvät toimintaan. Tämän vuoksi on tarpeen löytää uusia tapoja tuottaa palveluita, ja yksi kiinnostava vaihtoehto siihen on yhteiskunnallinen yrittäjyys.

Yhteiskunnallinen yrittäjyys palvelutarjonnan täydentäjänä Yhteiskunnallisella yrityksellä ei ole olemassa yhtä yksiselitteistä määritelmää. Yleisesti ottaen sillä tarkoitetaan jonkin yhteiskunnallisen, sosiaalisen tai ekologisen tavoitteen saavuttamiseksi perustettua yritystoimintaa, jonka voitosta suurin osa suunnataan valitun tavoitteen hyväksi. Yhteiskunnallinen yritys ei ole erillinen yritysmuoto, vaan esimerkiksi yhdistys, osakeyhtiö tai osuuskunta voi toimia yhteiskunnallisena yrityksenä. Yhteiskunnallisen yrityksen erottaa muista yrityksistä sen julkilausuttu yhteiskunnallinen tavoite sekä voiton käyttötapa, jotka on kirjattu yrityksen yhtiöjärjestykseen tai sääntöihin. Liikevoiton käyttäminen yhteiskunnallisen tavoitteen hyväksi edellyttää liiketoimintaa: tämän vuoksi esimerkiksi voittoa tavoittelematon yhdistys ei yhteiskunnallisesta päämäärästään huolimatta ole yhteiskunnallinen yritys, ellei sillä ole myös liiketoimintaa7. Lainsäädännössä yhteiskunnallisella yrityksellä ei ole erillistä asemaa, vaan sitä kohdellaan tavallisena yrityksenä. Suomessa yhteiskunnallisten yritysten ja muiden vaikuttavuustoimijoiden verkosto Arvoliitto8 on luonut suomalaiset kriteerit yhteiskunnalliselle yritykselle. Kriteerit korostavat yhteiskunnallisen päämäärän tavoittelua markkinalähtöisen yritystoiminnan keinoin julkisesta sektorista riippumattomana sekä yrityksen voittojen käyttämistä ensisijaisesti yrityksen valitsemien yhteiskunnallisten päämäärien edistämiseksi. Kriteereitä ovat myös yrityksen toiminnan perustuminen eettisiin ohjeisiin sekä näkyvä ja hyvän hallintotavan mukai-

112 

Kotiseutu 2019


nen toiminta. Yhteiskunnallisten yritysten tunnettuutta pyritään parantamaan muun muassa Suomalaisen työn liiton9 ylläpitämällä vuonna 2011 perustetulla yhteiskunnallisen yrittäjyyden merkillä. Tällä hetkellä yhteiskunnalliseksi yritykseksi on rekisteröitynyt 207 yritystä. Merkki ei ole pakollinen, ja yrityksen toiminta voi perustua yhteiskunnallisen hyvän tuottamiseen ilman sitäkin. Tämän vuoksi Suomessa toimivien yhteiskunnallisten yritysten lukumäärästä ei ole täyttä selvyyttä ja arviot lukumääristä vaihtelevat muutamasta sadasta yrityksestä useisiin tuhansiin. Yhteiskunnallisten yritysten koko ja toimiala vaihtelevat: suurin ja ehkä tunnetuin esimerkki yhteiskunnallisesta yrityksestä Suomessa on Lasten Päivän Säätiön ylläpitämä Linnanmäki, jonka missiona on tukea suomalaista lastensuojelutyötä, ja löytyy joukosta pieni Eräjärven Kehittämisyhdistys ry:kin, jonka tavoitteena on Eräjärven kylän ja palvelutoiminnan kehittäminen. Toimintamallinsa puolesta yhteiskunnallinen yritys soveltuu erityisen hyvin maaseudulle, joissa palveluiden tarjonta ei välttämättä ole kovin runsasta10. Maaseudun asukkaiden tarpeisiin vastaavan liiketoiminnan tarkoituksena ei ole kilpailla yhteisössä jo toimivien yritysten kanssa vaan omalta osaltaan täydentää palvelutuotantoa niiltä osin, missä tarjontaa ei ole. Yhteiskunnallisen yrittäjyyden hyödyntämisestä palvelutuotannon täydentäjänä on jo olemassa hyviä käytännön kokemuksia, kuten esimerkiksi Eskolan kylän tai Vuolenkosken kyläyhdistyksen toiminta, mitkä osoittavat yhteiskunnallisen yrittäjyyden olevan varteen otettava vaihtoehto maaseudulla11.

Yhteiskunnallinen yritys asukkaiden hyvinvoinnin kehittäjänä Yhä useampi aktiivinen maaseudun yhteisö on seurannut Eskolan ja Vuolenkosken esimerkkiä ja ottanut asuinalueen tai kylän kehityksen omiin käsiinsä ja päättänyt tuottaa itse tarvitsemiaan palveluita yhteisön ja asukkaiden hyvinvoinnin lisäämiseksi. Yhteiskunnallisen yrittäjyyden kehittämiseen liittyvien hankkeidemme kautta olemme huomanneet yhteiskunnallisen yrittäjyyden kehittämisen olevan paljon muutakin kuin liiketoiminnan suunnittelua12. Yhteisölähtöisen liiketoiminnan suunnittelu edellyttää ensinnäkin toimijoiden selkeää yhteistä käsitystä siitä, mitä yhteisö haluaa tehdä ja saada aikaan yritystoiminnan kautta sekä siitä, miten siihen tavoitteeseen päästään. Yhteisön tarpeisiin vastaaminen puolestaan edellyttää, että yritystoimintaa suunniteltaessa tiedetään ja tunnetaan, mitä asukkaat tarvitsevat voidakseen hyvin. Tätä ei voi tietää muutoin kuin kysymällä asiaa asukkailta itseltään.

Kotiseutu 2019

 113


Yhteisölähtöisen yritystoiminnan kehittäminen kannattaa aloittaa pienen riskin toiminnasta, joka perustuu johonkin alueen omaleimaiseen vahvuuteen. Omaleimainen vahvuus voi löytyä esimerkiksi yhteisön historiasta tai siihen liittyvästä tarinasta, jonka ympärille voi luoda liiketoimintaa. Yksi hyvä esimerkki tällaisesta on muun muassa Mathildedalin13 kyläläisten perustama pienpanimo, joka on kunnianosoitus Teijon alueen ruukkikylien historialle sekä nykypäivän vireälle kylätoiminnalle. Voisi hyvin ajatella, että erityisesti kotiseutuyhdistyksellä olisi paljon annettavaa tähän työhön. Mikään ei estä myöskään sitä, että paikallisyhteisön yhdistykset, kuten esimerkiksi kyläyhdistys ja kotiseutuyhdistys, yhdistäisivät voimansa liiketoiminnan suunnittelussa. Toiminnan onnistumiseksi on tärkeää, että siinä on mukana eri alojen ihmisiä, joiden osaaminen täydentää toisiaan. Yhteiskunnallisen yrityksen avulla aktiivinen yhteisö saattaa onnistua tuomaan alueelleen lisää elinvoimaisuutta ja uutta toimintaa. Toiminnan myötä yhteisön on mahdollista tuottaa itse tarvittavia palveluita, kehittää alueelle uusia palveluita sekä luoda mahdollisuuksia luoda uutta liiketoimintaa ja ansaintamahdollisuuksia paikallisille asukkaille. Uudenlainen toiminta saattaa houkutella mukaan myös uusia toimijoita, jotka löytävät yhteisön yritystoiminnasta itseään kiinnostavia teemoja ja tehtäviä. Aktiiviset asuinyhteisöt vahvistavat palveluiden kehittämisellä asukkaiden hyvinvoinnin ja arjen sujuvuuden lisäksi alueen yhteisöllisyyttä. Palveluiden siirtyminen ja häviäminen on hävittänyt myös asukkaiden luontaisia kohtaamispaikkoja, kun asiointi on hajautunut kirkonkyliin ja kauemmas kuntakeskuksiin. Tästä näkökulmasta voidaan hyvin ajatella, että aktiivisten asuinyhteisöjen tuottamilla palveluilla on palvelutuotantoa laajempi merkitys asukkaiden hyvinvoinnin kannalta. n

114 

Kotiseutu 2019


Viitteet 1

Manner-Suomen Maaseudun kehittämisohjelma 2014–2020

2 Ks. esim. Salminen, Häikiö & Lehtonen 2016 3 Bland 2010 4 Pihlaja 2010 5 Kyselyn tuloksiin voi tutustua osoitteessa https://www.helsinki.fi/fi/ruralia-instituutti/yhteiskunnallinen-yrittajyys-maaseudulla-ytya 6 Maaseutukatsaus 2014 7 https://www.arvoliitto.fi/yhteiskunnallisesta-yrittamisesta

8 https://www.arvoliitto.fi/ 9 https://suomalainentyo.fi/yrityksille/ yhteiskunnallinen-yritys 10 Moilanen 2016, 151 11 Eskolan ja Vuolenkosken kyläyhdistysten toimintaan voi tutustua tietoiskuvideoissa osoitteessa https://www.helsinki.fi/fi/ruralia-instituutti/yhteiskunnallinen-yrittajyys-maaseudulla-ytya 12 Rinne-Koski, Matilainen & Lähdesmäki 2018 13 https://kylapanimo.fi/panimo/

Lähteet ja kirjallisuus Bland, Jonathan 2010. Yhteiskunnallinen yritys – ratkaisu 2000-luvun haasteisiin. Ison-Britannian malli ja sen kokemukset. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja, Strategiset hankkeet 22/2010. Edita Publishing Oy, Helsinki.

Rinne-Koski, Katja, Anne Matilainen & Merja Lähdesmäki 2018. Yhteiskunnallinen yrittäjyys maaseudulla. Uusia tuulia maaseudun palvelutuotantoon yhteiskunnallisen yrityksen keinoin? Opas kylätoimijoille. Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti.

Maaseutukatsaus 2014. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja. Alueiden kehittäminen. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä. 2/2014. Helsinki.

Salminen, Jarkko & Häikiö, Liisa & Lehtonen, Pauliina. 2016. Osallistuva budjetointi hallinnollisena ja poliittisena käytäntönä. Hallinnon tutkimus 35 (2016): 1, s. 60–≈75

Manner-Suomen Maaseudun kehittämisohjelma 2014–2020. Maa- ja metsätalousministeriö, 17/07/2015.

Internet-lähteet

Moilanen, Hanna (2016). Yhteiskunnallinen yritys voimavarana sote-palvelumarkkinoilla. Teoksessa: Jorma Niemelä (toim.). Sote sosiaalisen kestävyyden vahvistajana. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Helsinki. 149–152. Pihlaja, Ritva 2010. Kolmas sektori maaseutukunnissa. Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti, Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä, kansalaisjärjestöteemaryhmä, Kunnallisalan kehittämissäätiö. Ruraliainstituutin julkaisuja 19. Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti.

https://www.helsinki.fi/fi/ruralia-instituutti/yhteiskunnallinen-yrittajyys-maaseudulla-ytya [viitattu 20.2.2019] https://www.arvoliitto.fi/ [viitattu 22.2.2019] https://www.arvoliitto.fi/yhteiskunnallisesta-yrittamisesta [viitattu 23.4.2019] https://suomalainentyo.fi/yrityksille/yhteiskunnallinen-yritys [viitattu 22.2.2019] https://kylapanimo.fi/panimo/ [viitattu 23.2.2019]

Kotiseutu 2019

 115


Kotiseutu kännykässä Sulevi Riukulehto Tutkimusjohtaja Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti Syntynyt Ähtärissä ja asuu Kuortaneen Salmella

Mikä on kotiseutu? Kotiseutu muodostuu sekä tilassa että ajassa. Kotoisuutta koetaan samanaikaisesti molemmissa kehyksissä. Kotiseudun käsitteellä on tuhansien vuosien historia. Suomen sana kotiseutu on sekin jo toista sataa vuotta vanha. Koko tuon ajan kotiseutu on tarkoittanut paitsi aluetta (tilallisuus), myös perintöä ja perinteitä (ajallisuus).1 Ihmiset mieltävät kotiseutunsa alueiksi ja perinteiksi. Saamme kotiseudun kokonaisuudesta tiukemman otteen, kun pudottaudumme instituutioista yksilöllisen kokemuksen tasolle. Olen aiemmin määritellyt seuraavasti: ”Kotiseutu on maisemien ja muistojen yhdistelmänä muodostuva henkilökohtainen kokemustila, joka herättää tuttuuden ja kotoisuuden tunteen, niin sanotun kotiseututunteen.”2 Määritelmässä on neljä huomionarvoista tekijää. 1. Kotiseudun kokemus sisältää sekä tilallisia että ajallisia tulkintoja yhteen kietoutuneina. Tapahtumat tapahtuvat paikoissa, mistä jää ihmiselle kahdenlaisia mielikuvia: maisemia ja muistoja. Ne muodostuvat samanaikaisesti, vieläpä samassa prosessissa, ja jäävät ihmisen omaisuudeksi kokemuksena. 2. Kokemustila viittaa tässä ajan kokemukselliseen hahmottamiseen.3 Ymmärrämme tulevan ja menneen ajan eri tavoin. Tuntuu luontevalta hahmottaa tuleva aika edessä häämöttävänä horisonttina ja mennyt, jo koettu aika taakse varastoituneena tilana. Tätä luonnehtivat Koselleckin kuuluisat termit tulevaisuushorisontti ja kokemustila. Mielestäni kokemustila kuvaa mainiosti myös

116 

Kotiseutu 2019


kokemuksellisuuteen olennaisesti liittyvää tihentymisen ilmiötä. Kun kokemuksia kertyy lisää, ne vähitellen täyttävät kokemustilaa. Kokemukset syvenevät. Elettynä kotiseudusta tulee joka päivä yhä enemmän kotiseutu. 3. Kotiseutu on aina henkilökohtainen. Kahdella ihmisellä ei voi olla täsmälleen samoja kokemuksia. Toki samalla alueella elävien ihmisten tärkeät paikat ja tapahtumat ovat suurelta osin samoja. Myös niistä jääneet muistot ja maisemat ovat yleensä samansuuntaisia. Siksi on pienin varauksin mahdollista puhua kotiseudusta myös alueellisena ilmiönä (vrt. kohta 4: alue ja perintö). Tarkkaan otettuna kotiseudun kokemustila on kuitenkin jokaisella hivenen erilainen, ja on mahdollista, että se samalla alueella elävillä ihmisillä poikkeaa toisistaan hyvinkin voimakkaasti. Kokemus siitä, minkä parissa ihminen tuntee olevansa kotonaan, voi vaihdella arvaamattoman paljon. 4. Kotiseutu herättää kotoisuuden tunteen. On asioita, joiden parissa tunnen olevani kotonani. Ne muodostavat kotiseutuni. Kotoisuuden tunteen ratkaiseva merkitys näkyy jo sanan kotiseutu määriteosassa koti. Kyseessä on seutu, jonka koen kodikseni. Määriteosa onkin selvästi yhdyssanan painavampi ja konkreettisempi puoli – kotiseudussa on kysymys nimenomaan kotoisaksi kokemisesta. On mahdollista, että ihminen asuu paikassa, jota ei kuitenkaan koe kodikseen. Silloin hän ei pidä sitä kotiseutunaan. Kotoisuus on kotiseudun ehdoton vaatimus. Sen sijaan jälkiosa seutu pitää ymmärtää väljemmin. Kotiseututunteessa voi olla kyse alueen tuntemisesta kodiksi. Silloin kotiseututunnetta voi luonnehtia paikallisuudeksi tai täkäläisyydeksi. Usein kodin tunne kuitenkin syntyy ihmissuhteista, yhteisöön kuulumisesta, sosiaalisesta ja henkisestä yhteydestä, perinteestä tai muusta aineettomasta tekijästä. Silloin seutu voikin olla monipaikkainen tai paikasta riippumaton. Tällainen kotiseututunne on pikemmin perinne tai perintö kuin alue, pikemmin meikäläisyyttä kuin paikallisuutta. Ja koska kotiseutu on aina henkilökohtainen (ks. kohta 3), siinä voi korostua myös suhteen ainutkertaisuus. Jokin asia voi olla kotiseudun avaintekijä juuri minulle eikä kenellekään muulle. Sitä ei ole pakko jakaa kenenkään muun kanssa.

Erilaisia kotiseutukäsityksiä Paikan suhteen kotiseutukäsitykset voidaan jakaa karkeasti kahteen pääryhmään: yksipaikkaisiin ja monipaikkaisiin.4 Niiden yleisyyttä päästiin ensi kertaa otantaperusteisesti arvioimaan Pohjanmaan Järviseudulla toteutetussa ky-

Kotiseutu 2019

 117


selytutkimuksessa. Järviseudun asukkaiden selvä enemmistö koki kotiseutunsa yksipaikkaisena. Peräti 70 prosenttia vastaajista oli sitä mieltä, että heillä on vain yksi kotiseutu. Monipaikkaisuuden kannalle järviseutulaisista asettui noin joka viides (22 prosenttia).5 On mahdollista erottaa myös sellaisia kotiseutukäsityksiä, jotka eivät ole ensisijaisesti paikkaperustaisia. Vaikka kotiseudun muodostumisessa koti on tärkeässä asemassa, sen merkitystä ei pidä yliarvioida. Koti (merkityksessä asuinrakennus) ei ole kotiseudun muodostumisen välttämätön edellytys. Myös kodista irtaantuneilla henkilöillä kuten kodittomilla, kulkureilla, paimentolaisilla ja kosmopoliiteilla on heille henkilökohtaisesti tärkeitä tapahtumien paikkoja, joihin he liittävät arvokkaita muistoja.6 Hekin elävät paikoissa, mutta paikan merkitys heidän kotiseutukuvansa muodostumisessa on luonteeltaan erilainen kuin pysyvämmin paikalleen asettuneilla ihmisillä. Tällainen käsitys häivähtää esimerkiksi mielipiteessä: ”Mulla on aina koti ollu siellä, missä mun vähäiset tavarat on.” (Kuortane) Aivan eri tavalla paikasta riippumattomia ovat sellaiset kotiseutukäsitykset, jotka perustuvat aineettomien tekijöiden synnyttämään kotoisuuteen. Hyvinkin erilaiset asiat voivat saada ihmisen tuntemaan olonsa kotoisaksi. Ne voivat olla harrastuksia, toimintatapoja, puhe- ja reagointitapoja. Tietokoneistuminen ja digitalisaatio sekä verkottuminen ovat levittäneet tällaiset kotoisuuden kokemukset myös virtuaalisiin ympäristöihin.

Mitä on kotiseutukokemus verkossa? Täysin virtuaalisella ympäristöllä ei ole lainkaan omaa aineellista olemusta. Verkkoympäristö ei kuitenkaan ole aivan virvatulen kaltainen epätodellisuus. Sillä on jokin digitaalinen olemus ja pysyvyys. Kulutustutkijat ovatkin alkaneet puhua digitaalisesta virtuaalisuudesta eräänlaisena välimuotona täysin virtuaalisen ja täysin reaalisen välissä.7 Kun pohdimme kotiseutukokemuksen mahdollisuutta verkossa, kyse on nimenomaan digitaalisista virtuaalisista ympäristöistä. Niissä virtuaalisuus toteutuu erilaisilla digitaalisilla alustoilla, joihin käyttäjä liittyy elektronisen laitteen avulla. Uusia alustoja ei käytetä pelkästään kokemusten jakamiseen vaan yhä useammin itse kokeminen tapahtuu digitaalisessa ympäristössä. Tietokoneet ja tietoverkot ovat tehneet mahdollisiksi ja tuoneet ulottuvillemme myös sellaisia tapahtumia ja paikkoja, jotka ovat olemassa vain digitaalisesti. Päivittäiset asiat hoituvat yhä useammin tietoverkossa. Pankissa, kaupassa tai lipunmyynnissä asioiminen ei edellytä fyysistä siirtymää paikasta toi-

118 

Kotiseutu 2019


seen. Arjen puheissa pankki merkitVirtuaaliseen see harvoin konttorirakennusta. Kun kokemukseen pätee myös työkaverini ilmoittaa käyvänsä pikaikaikki se, mitä edellä sesti pankissa, en oleta, että hän kävetodettiin kokemusten lee johonkin kaupungin liikekeskustan marmorisaleista, jonottaa aikan- tihentymisestä ja kotiseudun sa pankkivirkailijan palveluita ja palaa muodostumisesta: siinä asiat hoidettuaan takaisin työpaikalle yhdistyvät maisemat joskus tunnin kuluttua. ja muistot, se syvenee Pankki paikkana ja pankissa käykokemustilaksi, se on minen tapahtumana ovat kokeneet melkoisen muodonmuutoksen. Pank- henkilökohtainen, ja se ki on edelleen paikka jossakin, mut- herättää kotoisuuden ta ei enää välttämättä rakennuksessa, tunteen. vaan virtuaalisessa ympäristössä. Verkkosivuillakin on oma arkkitehtuurinsa ja ilmeensä, joka piirtyy kävijän mieleen maisemana. Pankissa käynti on tapahtuma. Siellä tehdään jotakin, siirretään rahaa, viestitään virkailijan kanssa tai jätetään lainahakemus. Käynnistä jää muisto. Kokemuksina fyysinen ja virtuaalinen pankkivierailu muistuttavat toisiaan. Kuten reaalimaailmassa, myös virtuaalisessa maailmassa jo pelkkä toisto lisää paikan tuttuutta ja kotoisuutta. Kokemus voi syventyä nopeasti elämykseksi, jos digitaalisessa ympäristössä tapahtuu jotain huikeaa ja kerralla mieleenpainuvaa tai jos paikka on erityisen vaikuttava.8 Virtuaaliseen kokemukseen pätee myös kaikki se, mitä edellä todettiin kokemusten tihentymisestä ja kotiseudun muodostumisesta: siinä yhdistyvät maisemat ja muistot, se syvenee kokemustilaksi, se on henkilökohtainen, ja se herättää kotoisuuden tunteen. Sähköinen asiointi on yksi virtuaalisen kotiseudun monista mahdollisuuksista, mutta itselle tärkeäksi koettu virtuaalinen ympäristö voi olla hyvinkin moninainen. Se voi olla yksilöllinen ja yhteisöllinen samalla kertaa. Yhä useammat ihmiset tekevät työnsä tietoverkossa. Silloin jokin nimenomainen tietokoneohjelma ja tietokanta voivat olla se asia ja paikka, jonka parissa tulee päivittäin vietetyksi eniten aikaa. Digitalisoituminen on levinnyt voimakkaasti myös vapaa-aikaan. Joku viettää tuntikausia suosimallaan keskustelupalstalla. Vuosien jälkeen keskustelijat tuntevat toisensa paremmin kuin omat sukulaisensa. Joku dokumentoi elämänsä pikkutarkasti päiväkirjamerkintöinä, valokuvina ja videoleikkeinä Facebookiin, Instagramiin ja YouTubeen ja muodostaa näin itselleen oman elämänsä virtuaaliarkiston. Toinen seuraa kymme-

Kotiseutu 2019

 119


nien ihmisten elämää blogien ja keskusteluryhmien kautta paljastamatta koskaan mitään itsestään. Monet kuluttavat huomattavan osan vapaa-ajastaan fiktiivisissä pelimaailmoissa. On ihmisiä, jotka tuntevat suosikkipelinsä jokaisen näkymän nurkat ja loukot paremmin kuin oman kotitalonsa. Älypuhelimella, virtuaalilaseilla ja -kypärillä varustautuneina voi käydä paikoissa, tehdä tekoja ja kokea todentuntuisesti tapahtumia, jotka eivät ole mahdollisia tai joille ei ole lainkaan vastinetta reaalimaailmassa. Niistä saaduilla kokemuksilla voi silti olla olennainen sija yksilön kotiseutukuvan muodostumisessa. Tietokonepelien näkymiä ja tapahtumia muistellaan vielä vuosikymmenten jälkeen. Vanhoille peleille ja pelikoneille on kehittynyt jälkimarkkinat. Internetin sisältöä arkistoiva Archive.org on lisännyt valikoimiinsa lähes 2400 vanhaa PC-peliä sekä selaimessa toimivan peliohjelman. Nostalgiapelitapahtumien tunnelma vetää vertoja mille tahansa kotiseutunostalgialle. Reaaliseen todellisuuteen voidaan myös lisätä digitaalisia osia, jolloin puhutaan lisätystä todellisuudesta. Tämä tunkeutui suomalaisten kokemuspiiriin viimeistään kesällä 2016, kun kadut täyttyivät Pokémon GO! -pelin pelaajista. He jahtasivat virtuaalisia pelihahmoja, jotka saatiin näkyviin kännykkään ladatulla peliohjelmalla, kun fyysistä ympäristöä katsottiin kännykän kameran läpi. Tämänkaltaisia välineitä ja sovelluksia kehitetään tulevaisuudessa yhä enemmän. Ne tulevat kasvattamaan virtuaalisuuden merkitystä myös kotiseutukokemuksemme osana.

Onko virtuaalinen kotiseutu olemassa? Virtuaalisen ja reaalisen maailman kokemukset ovat samankaltaisia. Mutta käsittelevätkö ihmiset kotiseudusta kertoessaan tietoverkkoja ja virtuaalisia ympäristöjä tasaveroisesti muun elämisympäristönsä kanssa? Pitävätkö he verkkomaailmaa kotiseutunsa osana? Tarkastelen tätä kysymystä Kuortaneella, Nurmossa ja Pohjanmaan Järviseudulla järjestettyjen kotiseutukeskustelujen aineistojen tarjoamilla esimerkeillä. Kuortaneella kotiseutukeskustelijoille esitettiin sarja sanallisia ja kuvallisia virikkeitä.9 Yhtään virtuaaliseen kotiseutuun liittyvää virikettä ei käytetty. Siitä huolimatta tietoverkot ja niiden sisällöt nousivat aiheeksi viidessä keskustelussa yhdestätoista. Jos keskustelujen litteroinneista poimitaan kaikki logistisiin rakenteisiin liittyvät asiasanat, tietoverkot palveluineen nousevat näkyvästi esiin. Kuvan 1 sanapilvessä selkeimmin erottuvat Facebook, valokuitu ja netti. Myös pelikone, tietokone, Playstation ja Skype toistuivat monta kertaa. Pienemmällä erottuvat muun muassa laajakaista, läppäri ja kaapeli.

120 

Kotiseutu 2019


Kuva: Kuortaneen kotiseutukeskustelujen logistiikkasanapilvi.

Tietoverkot ovat näkyvästi esillä kotiseudun infrastruktuurin tasolla. Verkkomaailmasta puhutaan siinä missä muustakin elämän varuspohjasta, vaikkapa teistä ja silloista. Pienemmälle huomiolle jäivät Kuortaneella esimerkiksi radio ja televisio. Sen sijaan puhelin sai monia mainintoja, silloin puhuttiin usein muusta kuin puhelimen perinteisistä tehtävistä. Älypuhelimen kautta otettu nettiyhteys kuuluu jo ihmisten arkipäivään. Verkko on asiointipaikka, jossa hoidetaan tilaukset, laskut, varaukset, ilmoitukset ja tiedonvaihto. Se tuotiin esiin myös tapaamispaikkana. Omaa valokuituverkkoa pidettiin kilpailutekijänä. Kuortaneella haja-asutusalueiden valokuituverkon rakentaminen aloitettiin omatoimisesti, osuuskuntana jo 2000-luvun alussa. Verkko-osuuskunta Kuuskaistan alueella oma verkko otettiin ensimmäisenä käyttöön Ruonan kylässä vuonna 2003. – Ne on kunnossa noi tietoliikenneyhteydet, et pystyy etätöitä tekemään. Ne on paljon paremmin kuin monessa muussa paikassa täällä. Todella nopeet yhteydet. – Valokuitu taitaa melkein joka talossa täällä. Kuuskaista. (Kuortane)

Kotiseutu 2019

 121


Keskustelijat pitivät tietoverkkoa kotiseutunsa olennaisena piirteenä, koska se kuuluu olennaisesti heidän arkeensa. He kertoivat käyttävänsä tietoverkkoja päivittäiseen asiointiin. Netissä tehdään töitä, ostoksia, varataan aika hammaslääkäriltä ja kirjat kirjastosta. Virtuaalisen tilan ja reaalisen tilan vastakkainasettelu tai erottaminen ei ole enää tarpeen, koska virtuaalisuus on osa tapahtuvaa ilmiötä. Sähköposti ja Facebook mainittiin tapoina tiedottaa asioista lähipiirille, joissain tapauksissa laajemmillekin joukoille. Ihmisten tapaaminen kasvokkain on vähentynyt, ja verkko itsessään on tapaamispaikka. Virtuaalinen tila on kiinteä osa keskustelijoiden elämismaailmaa.10 Facebook on ehkä semmoinen väline, millä sitten järjestellään näitä oikeita tapaamisia. Se justiin toimii siinä erittäin mainiosti. (Kuortane) Internetin aikana raja kodin ja maailman välillä on kaventunut. Kun palvelu ja asiointi ovat siirtyneet tietoverkkoihin, eläkeläisen elämäkin on yhä riippuvaisempi tiedonvälityksestä. Etelä-Pohjanmaan Järviseudulla järjestetyissä kotiseutukeskusteluissa ikäihmiset kertoivat, että tietokoneiden ja älypuhelimien mahdollistama yhteydenpito on kasvanut jo niin suureen rooliin, että niitä ilman on vaikea kuvitella kotiseutuansa.11 Sähköpostinsa kadottaneesta tuntuu, että elämästä puuttuu jotakin olennaista. – Televisio pitää olla ja tietokone ja läppäriä ja… – Kattilaa ja... – Pari kolome puhelinta ja... (Lappajärvi) Yleensä nuo viihdelaitteet, – – siihen kuuluu tietokoneita ja muita. – – Oli kamalaa, kun Soneran sähköposti meni hukkaan tässä niin viikonvaihdetta ennen, oli että ’mikä sen tytön nimi mahtoikaan olla?’, kun kaikki sähköpostit jossakin. – – Heti pantiin kopiot, että nyt jos tulee jotakin asiaa. – – Jos on ruvennut käyttämään jotakin sähköpostia, niin se on niinkun puuttuis jotakin elämästä, jos ei se toimi. (Vimpeli) Älylaitteet ovat jo muuttuneet osaksi kotiseutua. Niillä tavoitetaan pääsy virtuaalisiin ympäristöihin, jotka muistuttavat monella tavalla perinteisiä ympäristöjä. Verkossakin on kotisivuja ja verkko-osoitteita, joissa asioidaan toistuvasti. Syntyy virtuaalisia paikkoja, jotka alkavat tuntua tutuilta ja omilta. Niihin kiintyminen ei juuri poikkea tavasta, jolla kiinnytään mihin tahansa luon-

122 

Kotiseutu 2019


non ympäristön, rakennetun ympäristön tai sosiaalisen ympäristön kohteisiin. Tutulla sivulla tehty muutos voi aiheuttaa kiusallisia tuntemuksia, kun paikka ei enää olekaan sama. Monia kuortanelaisten kotoisia virtuaalisia paikkoja voidaan käsitellä myös yhteisöjen näkökulmasta. Varsinkin nuorisolle netistä on tullut uusi tila, jossa voidaan tavata kavereita. Partiolaiset kertoivat käyttävänsä tietoverkkoja paljon ja päivittäin. Netissä pelataan, mutta myös pidetään yhteyttä tuttuihin: Siis mähän olen Skypessä itte melkeen joka ilta tai Streaming Chatissa tai johonakin. (Kuortane) Netissä tavataan enimmäkseen samoja kavereita, joiden kanssa on nähty päivällä koulussa. Illalla kyläileminen on vähentynyt, vaikka monien mielestä se onkin ”ihan piristävää”. Kyläilyllä on kuitenkin edelleen oma, erityinen arvonsa, sillä yhteydenpitoa verkoitse pidetään hieman eriluonteisena. Osa vanhemmista epäilee, että lapset viettävät netissä liikaa aikaa. Koulun ulkopuolella en kauheasti ystäviä tapaile, mutta koulussa ja joskus sitten ystävä tulee kylään. Facebookissa tavallaan ystäviä myös tapaa. (Kuortane) Aatelkaa, mä joudun joka aamu niin ottaan boksin matolaatikosta muuntajan pois, että poika ei pääse hillumaan netissä koulun jälkeen! (Kuortane) Runsaat esimerkit kertovat siitä, kuinka digitaalinen virtuaalisuus on vallannut osan keskustelijoiden tuttuuden ja kotoisuuden piiristä. Arjen rutiineihin kuuluu verkko monine paikkoineen, joissa käydään usein ja vietetään paljon aikaa. Pohjalainen kotiseutu -hankkeen keskustelijat arvelivat, että ainakin nuorison kotiseutu on jo osaksi siirtynyt verkkoon.12 – Ne kulkee tuolla kadulla taikka maaseudulla yhtä hyvin, niin ne menee koko aijan näin [näyttää, kuinka kävelevät katse älypuhelimessa hiplaten näyttöä]. – Niin, ne kattoo kännykkää. [Naurua.] – Ne, ne ei näe eteensä oikeastaan ollenkaan, ne kattoo, seuraa sitä kännykkää. Sillä se pelataan koko ajan. Ja eikä mitään, minkäänlaista, sanotaan tollasilla nuoremmilla lapsilla, niin niillä ei ole minkäänlaista toimintaa tänä päivänä. Se on se kännykkä, millä ne pelaa. – Pitävät yhteyttä sen kautta.

Kotiseutu 2019

 123


– Joo, sen kautta pidetään yhteyttä. – Jos niillä onkin se kotiseutu jo siellä. [Naurua.] – Sanoit ihan oikein, se on kotiseutu siellä tietokoneessa. Kännykässä. – Se on ympäri maailman. (Pietarsaari)

Kotiseutu viedään verkkoon ja syntyy verkossa Kotiseutukeskusteluissa virtuaaliselle kotiseudulle erottuu kaksi rinnakkaista merkitystä, jotka liittyvät läheisesti toisiinsa. Ensiksikin virtuaalisella kotiseudulla tarkoitetaan jo olemassa olevan perinteisen kotiseudun virtuaalisia ilmentymiä, joita kotiseutu saa verkossa. Miltei kaikki viranomaiset ja yhä suurempi osa kolmannen sektorin toimijoista vievät järjestelmällisesti omaa toimintaansa nettiin. Tästä on kyse, kun elinkeinotoimi laatii kunnalle mainossivut tai kun yksityishenkilö skannaa vanhat valokuvansa ja tallentaa ne pilveen. Ne ovat reaalimaailmasta tutuksi tulleen kotiseudun uusia sähköisiä ilmenemismuotoja. Tällaisella virtuaalisuudella on myös rinnakkainen reaalinen olomuoto. Virtuaalimaailma ei ole pelkästään ulkoisen maailman toisintoa. Tietokonepelissä voi liikkua täysin sepitteellisissä ympäristöissä, ja kuitenkin siellä voi kerryttää kokemuksia, joiden paikkoja ja tapahtumia voi muistella seuraavana päivänä. Ne ovat niin vaikuttavia, että voivat seurata myös uniin. Verkkoon syntyy myös yhteisöjä, joiden jäseniä ei tunneta mistään muusta ympäristöstä. Rheingoldin mukaan verkko yhdistää ihmiset yhteisöksi, kun tarpeeksi monet henkilöt viettävät kyberavaruudessa tarpeeksi kauan aikaa muodostaen tunteita ja henkilökohtaisia suhteita.13 On jopa mahdollista, että yhteisön jäsenten identiteetit ovat olemassa ainoastaan sähköisessä ympäristössä. Virtuaalinen kotiseutu tarkoittaa myös kaikkea tällaista digitaalisessa ympäristössä tutuksi ja kotoisaksi tullutta, jota ei ole olemassa missään muualla. Kahden ääripään välissä on harmaa vyöhyke, jossa kotiseutu on osittain siirretty verkkoon ja osittain syntynyt siellä. Tästä on kyse, kun verkkolehti kerryttää lukijoiden kommentit artikkelin yhteyteen tai kun virtuaalimallinnettuun kaupunkiin lisätään digitaalisesti suunnitteilla olevia rakennuksia. Näin osa kotiseudusta on olemassa reaalimaailmassa, mutta siihen kasvaa myös uusia digitaalisia osia, jotka voi kokea vain virtuaalisesti. Yleensä tietoverkkoja ei käytetä sattumanvaraisesti. Jokainen ihminen omaksuu käyttöönsä rajallisen määrän enemmän tai vähemmän harkitusti valitsemiaan liittymiä, ohjelmia ja yhteyksiä. Nettiin muodostuu nopeasti tuttuja

124 

Kotiseutu 2019


paikkoja, yhteisöjä ja rutiineja. Näin jokaiselle käyttäjälle rakentuu oma henkilökohtainen virtuaalinen kotiseutu. Se voi sisältää vaikkapa oman Facebook-kotisivun kavereineen, pari keskustelupalstaa vertaisyhteisöineen, jonkin nimenomaisen pelimaailman ja parikymmentä verkkokauppaa ja suosikkipalvelua. Tietenkin käyttäjä voi satunnaisesti vierailla muissakin virtuaalisissa paikoissa, mutta hänen varsinainen kotiseutunsa verkossa on juuri tämä hänelle tuttu ja tärkeä kokemustila, johon hän ennen pitkää kiinnittyy tunteella kuten muuhunkin kotiseutuunsa. Virtuaalinen kotiseutu voi laajeta, siihen voi tulla uusia osatekijöitä, joistakin osista voidaan luopua ja joitakin voidaan menettää itsestä riippumattomista syistä. Kaiken kaikkiaan: virtuaalinen kotiseutu toimii aivan kuten reaalimaailman kotiseutu. n

Viitteet 1

Riukulehto 2017.

2 Riukulehto & Suutari 2016, 268. 3 Koselleck 1979. 4 Riukulehto & Rinne-Koski 2013, 17–18. 5 Suutari 2018, 26. 6 Rajala 2017; Magga & Tervaniemi 2017, 131–135. 7 Denetri-Knott ym. 2010.

8 Kokemuksien syvenemistä on antropologiassa käsitellyt mm. Abrahams 1986, 45–72. 9 Rinne-Koski & Riukulehto 2013. 10 Haasio 2015. 11 Rinne-Koski & Riukulehto 2014. 12 Suutari 2018. 13 Rheingold 1993.

Kotiseutu 2019

 125


Kirjallisuus Abrahams Roger 1986: Ordinary and extraordinary experience. Teoksessa Anthropology of Experience. Victor W. Turner & Edward Brumer (eds.). University of Illinois Press, 45–72.

Riukulehto Sulevi 2017: Kotiseudun käsite ja kotiseutututkimuksen perintö Suomessa. Kotiseutu 2017, vuosikirja. Suomen Kotiseutuliiton julkaisuja A:37. Riitta Vanhatalo ym. (toim.), 25–47.

Denegri-Knott Janice & Molesworth Mike 2010: Concepts and practices of digital virtual consumption. Consumption, Markets & Culture, 13(2), 109–132.

Riukulehto Sulevi & Katja Rinne-Koski 2013: Otta noessa. Kuortaneenjärven kotiseututihentymien syvärakenteita. Sulevi Riukulehto ja Katja Rinne-Koski. Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti. Julkaisuja 31. Seinäjoki.

Haasio Ari 2015: Toiseus, tiedontarpeet ja tiedon jakaminen tietoverkon ”pienessä maailmassa”. Tutkimus sosiaalisesti vetäytyneiden henkilöiden informaatiokäyttäytymisestä. Tampere University Press. Koselleck Reinhart 1979: Vergangene Zukunft. Zur Semantik geschichtlicher Zeiten. Suhrkamp, Frankfurt am Main.

Riukulehto Sulevi & Katja Rinne-Koski 2014: Asunnosta kodiksi. kotoisuus kolmannen iän asumiskokemuksissa. Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti. Raportteja 134. Seinäjoki.

Magga Päivi & Saara Tervaniemi 2017: Kotiseutuna Sápmi – Saamenmaa. Kotiseutu 2017, vuosikirja. Suomen Kotiseutuliiton julkaisuja A:37. Riitta Vanhatalo ym. (toim.), 126–144.

Riukulehto Sulevi & Timo Suutari 2016: Kestävä kotiseutu. Kuntarakenteen muutos ja kotiseutukokemus. Teoksessa Kunnat, rajat, kulttuuri. Muutoskokemuksia. Sulevi Riukulehto (toim.) SKS:n toimituksia 1418. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Helsinki.

Rajala Susanna 2017: Kotiseudulta kotiin – romanit kertovat. Kotiseutu 2017, vuosikirja. Suomen Kotiseutuliiton julkaisuja A:37. Riitta Vanhatalo ym. (toim.), 116–124.

Suutari Timo 2018: Järviseutu kotiseutukyselyn valossa. Teoksessa Kotiseutua kokemassa. Timo Suutari (toim.). Helsingin yliopisto Raportteja 182. Seinäjoki, 21–50.

Rheingold Howard 1993: The Virtual Community: Homesteading on the Electronic Frontier. Reading, Massachusetts: Addison-Wesley.

Suutari Timo & Sulevi Riukulehto 2012: Kotiseutua kutomassa. Nurmonjokilaakson kotiseutusuunnitelman dokumentointi. Helsingin yliopiston Ruralia-instituutti. Raportteja 98. Seinäjoki.

Rinne-Koski Katja & Sulevi Riukulehto 2013: Kotiseudun kerroksia Kuortaneelta. Kuortaneenjärven lähiympäristö kotiseutukuvassa. Katja Rinne-Koski ja Sulevi Riukulehto. Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti. Raportteja 110. Seinäjoki.

126 

Kotiseutu 2019


Mennyt tulevassa

Kotiseutu 2019

 127


Kotiseututyön tulevaisuus maaseutualueilla Timo Suutari HM Projektipäällikkö Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti Syntynyt ja asuu Seinäjoella. Kotiseudun tärkeitä paikkoja ja tapahtumia sekä maisemia ja muistoja niin maaseudulla kuin kaupungeissa

J

okaiselle ihmiselle muodostuu ajassa ja paikassa yksilöllisiä kokemuksia vuorovaikutuksessa luonnonympäristön, rakennetun ympäristön sekä muiden ihmisten kanssa. Nämä henkilökohtaiset kokemukset ovat kotiseudun muodostumisen ytimessä, mutta kotiseutu edellyttää myös yhteisöllisen tason jaettua tulkintaa. Yksilöllisiin kotiseutukokemuksiin vaikuttavat näin ollen vahvasti myös kulttuuriset ja historialliset syvärakenteet. Kotiseutu on omani, mutta jaan sen muiden kanssa.1 Monet kotiseudun kiinnekohdat ovat hyvin pitkäkestoisia ja tarjoavat jatkuvuuden ja tuttuuden tunteen. Luonnonympäristön ja sosiaalisen ympäristön rakenteilla on taipumus säilyä peruspiirteiltään samanlaisina yli sukupolvien: esimerkiksi joet harvoin uurtavat yhtäkkisesti uuden uoman tai kotiseudun murre tuskin alkaa yllättäen kuulostaa vieraalta. Samalla kuitenkin yhteiskunnan kehityskulku ja yksittäiset tapahtumat voivat muuttaa kotiseudun piirteitä hyvinkin nopeasti: esimerkiksi vesistörakentaminen kadottaa tutun jokiluonnon piirteet, kieleen ilmaantuu uusia sanoja ja muiden murteiden sekä kielten puhujia ilmestyy omaan elinpiiriin. Kotiseutu ei tunnukaan entisenkaltaiselta. Vaikka itse pysyisi samalla asuinpaikalla ja monet tutut kotiseudun elementit säilyisivät, kotiseutu on silti jatkuvan muutoksen alainen.2

128 

Kotiseutu 2019


Modernien yhteiskuntien sisällä kaikHuolta kannetaan kialla maailmassa yksi keskisimmistä jaot- esimerkiksi palveluiden teluista on jako kaupunkiin ja maaseutuun, katoamisesta, kaupunkilaisiin ja maalaisiin3. Vaikka jaotmaiseman muutoksesta telu itsessään on osoittautunut varsin pysyväksi, ovat sen kohteena olevat kaupungit ja tai yhdistystoiminnan maaseudut kaikkea muuta kuin pysyviä ko- tulevaisuudesta. konaisuuksia. Esimerkiksi Suomessa toisen maailmansodan jälkeinen rakennemuutos on ollut nopeimpia koko Euroopan historiassa. Sodan päätyttyä Suomi oli vielä maatalousvaltainen maa, mutta muuttui muutamassa vuosikymmenessä kaupungistuneeksi ja jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi. Suomalaisten elinkeinot ja elinympäristöt muuttuivat 1950-luvulta 1980-luvulle huomattavasti, ja jo 1980-luvun loppuun mennessä yli 60 prosenttia suomalaista asui kaupunkialueilla4. Tähän vaiheeseen ajoittuu kotiseututyön leviäminen ihmisten mukana maaseudulta taajamiin sekä kotiseutuyön toiminnan painopisteen siirtyminen menneisyyden tallentamisesta nykyhetkeen ja kotiseudun kehittämiseen5. Suomessa paikalliskulttuurin toimintakenttää 1800-luvun lopusta 1970-luvulle hallinneet maa- ja kotitalousseurat, nuorisoseurat sekä kotiseutu- ja museoyhdistykset saivat rinnalleen uusia toimintamuotoja, kun kylätoiminnan aalto 1970-luvulta alkaen pyyhkäisi Suomen yli6. Maataloudessa tapahtunut rakennemuutos pakotti tarkastelemaan maaseutua kokonaisuudessaan uudella tavalla, monipuolisten elinkeinojen ja elämäntapojen kautta, mihin liittyi maaseutupolitiikan esiinnousu 1980-luvuilla. Samaan aikaan kaupunginosayhdistysten toiminta vakiintui ja kaupunkikulttuuri juurrutti maahamme lukuisia uusia ilmiöitä. Muutos ja liike eivät ole pysähtyneet. Nykyisin Suomessa asuu maaseutualueilla alle 1,6 miljoonaa ihmistä, mutta väestönkehityksen sekä muuttoliikkeen ennusteiden mukaan väestö tulee entisestään keskittymään yhä harvemmille kaupunkiseuduille. Yhteiskunnan muutos luonnollisesti heijastuu myös maaseudun asukkaiden kotiseutukokemuksiin. Maaseudulla asuvien nykypäivän kotiseutukäsityksiä tutkittaessa on käynyt ilmi, että lukuisat huolet sävyttävät kotiseudun kokemista. Huolta kannetaan esimerkiksi palveluiden katoamisesta, maiseman muutoksesta tai yhdistystoiminnan tulevaisuudesta. Erityisesti ikäluokkien pieneneminen ja kyläkoulujen toiminnan loppuminen koetaan kotiseutua ravistelevana piirteenä, sillä se vaikuttaa syvästi kotiseudun sosiaaliseen ja henkiseen ulottuvuuteen.7

Kotiseutu 2019

 129


Mikäli ympärillä asuvien ihmisten määrä vähenee ja palveluja häviää, kotiseudun sosiaalinen ja henkinen kiinnityspinta ohenee. Kotiseutusuhde ei tällöin ole niinkään enää toiminnallinen, vaan kiinnittyminen tapahtuu entistä enemmän muistojen ja symbolien tasolla. Tätä kuvastaa hyvin oheinen kotiseutututkimuksen haastattelulainaus, jossa puhuja toivoo muutosta ja myönteistä kehitystä, jottei jäljelle jäisi pelkkiä kotiseutukohteita. Luonnonympäristön ja rakennetun ympäristön kohteet ilman toimintaa ja kokijoita ovatkin kuin tyhjiä kuoria. Itte tietenkin toivon, että kotiseutuni muuttuu eikä säilyisi nykyisellään, vaan tapahtuisi kehitystä, koska kotiseutu on mulle myös näitä ihmisiä ja sosiaalisuutta. Ja jos ei täällä jotain muutosta tapahdu, niin täällä ei oo muuta kuin kotiseutukohde. Täällä ei oo ihmisiä. Ja maaseudut, mitä näyttää, niin alkaa tyhjenemään, että jonkinlaista muutosta on tapahduttava.8 Vaikka muutoksen suunta huolestuttaa, kotiseutu ei silti katoa. Kotiseudun ja kotiseututyön tulevaisuuden suhteen on aihetta myönteisempiin tunnelmiin. Kotiseutuseurojen tai kylätoiminnan perinteisten toimintamuotojen rinnalle on noussut uudenlaisia toimintamuotoja, jotka ylläpitävät paikallista elinvoimaisuutta. Tällaista toimintaa leimaa usein itseohjautuvuus, perinteiseen yhdistystoimintaan verrattuna kevyemmät organisoitumismuodot, ihmisten lyhytkestoisempi sitoutuminen sekä toiminnan tietynlainen tempausluonteisuus. Puhutaan niin sanotun neljännen sektorin toiminnasta eli vapaamuotoisista kansalaisliikkeistä ja ryhmistä. Sinänsä lähtökohdiltaan tässä ei ole mitään uutta, koska kansalaisten oma aktiivisuus on niin kotiseututyön kuin kylätoiminnankin perustana.9 Myös erilaiset tavoitteelliset ponnistukset ovat tulleet varsin tutuiksi kotiseututyön aktiiveille ja kylätoimijoille Euroopan unionin mukanaan tuoman hanketoiminnan kautta. Mutta uutta ovat nyt tavat, joilla ihmiset toimivat virtuaalisissa yhteisöissä ja ryhmissä tai joilla yhteiskunnan eri sektorit kohtaavat. Esimerkiksi yhteiskunnalliset yritykset ovat synnyttäneet maaseudulle kokonaan uudenlaisia yhteisöllisen toiminnan muotoja10. Kotiseututyö on sukupolvien ajan vahvistanut ihmisten historiatietoisuutta sekä ymmärrystä oman kotiseudun kulttuurisista ja historiallisista syvärakenteista. Kouluopetuksen näkökulmasta tälle on toteutumismahdollisuudet tulevaisuudessakin, sillä kotiseututuntemus on kirjattu entistä vahvemmin perus-

130 

Kotiseutu 2019


opetuksen uusiin opetussuunnitelOsa maahanmuuttajista miin11. Kouluissa on tarve sellaisille haluaa nimenomaan asua ja työkaluille ja materiaaleille, joilla tatyöskennellä maaseudulla jo voitetaan kotiseutukokemusten mosenkin vuoksi, että se on heille nimuotoisuus: monipaikkaisuus on usealle lapselle ja nuorelle arkipäivää, kotoisampi ympäristö. ja ihmissuhteiden ja toimintojen jakautuminen eri paikkojen välille muodostaa heidän kotiseutukokemuksensa ytimen. Kotiseutuopetuksen tulisi tukea erilaisissa tilanteissa eläviä lapsia ja nuoria oman kotiseutukuvansa rakentamisessa sekä herättää kiinnostus omaan kotiseutuun ja sen tapahtumiin, paikkoihin ja ihmisiin. Etenkin maaseutualueilla tulisi kehittää sellaisia kotiseutuopetuksen malleja ja sisältöjä, jotka tukevat osallisuuden ja juurtuneisuuden kokemuksia sekä avaavat lapsille ja nuorille näkymiä oman kotiseudun tulevaisuuteen. Tässä yhteistyö opetuksen, yhdistyskentän sekä yritysten kesken on avainasemassa. Vaikka tie veisi opintojen ja töiden perässä kasvukeskuksiin, niin olisi tärkeää, että lapsille ja nuorille muodostuisi myönteisiä kotiseutukokemuksia ja että he voisivat rakentaa elämäänsä ainakin joiltain osin myös maaseudulle. Digitalisaatio tarjoaa välineitä perinteisen yhdistyskentän sekä erilaisten kansalaisliikkeiden välimaastoon syntyvälle kotiseututyölle. Tästä esimerkkeinä toimivat kylien ja kaupunginosien ympärille syntyneet virtuaaliset kotiseuturyhmät, jotka eivät rajoitu yksinomaan verkossa tapahtuvaan kohtaamiseen, vaan ne organisoivat myös tapaamisia ja tapahtumia. Kotiseututyön yksi haasteista tulee olemaan se, miten virtuaalinen innostus ja osallistuminen kykenevät tukemaan myös fyysistä läsnäoloa ja toimintaa. Kotiseutuyhdistyksillä on hallussaan suuri määrä aineistoja, esineistöä ja rakennuksia, joiden ylläpitämiseen ja hyödyntämiseen tarvitaan resursseja. Esimerkiksi arkistojen digitoiminen tarjoaa mahdollisuuden saada aineistot yhä useamman saataville sekä jatkossa hyödynnettäviksi. Samalla kuitenkin esineistön ja etenkin rakennusperinnön vaaliminen edellyttää osaavia ja ahkeria käsipareja sekä onnistunutta rahoituksen hankintaa: jokaisen kotiseutuasioista kiinnostuneen ei tarvitse itse kavuta seurantalon katolle, mutta pelkästään digitaalinen yhteisö ei saa kattoa paikatuksi. Kotiseututyöllä on yhteys kuntien elinvoiman kehittämiseen etenkin hyvinvoinnin ja koetun elämänlaadun sekä kulttuuri- ja matkailusektorin näkökulmista. Erityisesti kotoutumisen tukemisessa kotiseututyöllä ja kotiseutututkimuksella on tulevaisuudessa entistä enemmän annettavaa myös maaseutualueilla. Maaseutualueilla asuvasta väestöstä nykyisellään vain pari prosent-

Kotiseutu 2019

 131


tia on ulkomaalaistaustaisia. Heistä valtaosa on sijoittunut ydinmaaseudulle12 ja maaseudun paikalliskeskuksiin. Ulkomaalaistaustaisen väestön suhteelliset osuudet voivat kuitenkin nousta maaseutukunnissa suurimpien kaupunkien tasolle, kuten esimerkiksi Pohjanmaalla Närpiössä.13 Maaseudun erityislaatua muuttoliikkeen kohdealueena ei ehkä riittävässä määrin ole tunnistettu, sillä osa maahanmuuttajista haluaa nimenomaan asua ja työskennellä maaseudulla jo senkin vuoksi, että se on heille kotoisampi ympäristö14. Kotoutumisen osalta ihmisten aiemmat kotiseudut vaikuttavat myös uuden kotiseutusuhteen muodostumiseen. Samalla kotiseutu muuttuu myös niillä, jotka itse ovat pysyneet paikoillaan, mutta tutustuvat nyt muualta tulleisiin ihmisiin ja heidän kulttuureihinsa. Pohdittaessa kotiseutua ja kotiseututyön tulevaisuutta maaseutunäkökulmasta, voidaan aiheellisesti esittää kysymys, onko tulevaisuudessa yhä harvemman suomalaisen kotiseutukokemuksen ytimessä maaseutumainen ympäristö. Vaikka entistä suurempi osuus väestöstä näyttääkin keskittyvän muutamiin kasvukeskuksiin, käytännössä kuitenkin moni heistä elää monipaikkaisesti. Maaseutu voi olla näille ihmisille yksi kotiseuduista. n

Viitteet 1

Esim. Riukulehto & Suutari 2012, Riukulehto 2013a ja 2013b, Riukulehto & Suutari 2016.

11 Opetushallitus 2014.

7 Mm. Suutari 2018a, 181.

12 Maaseutualueiden luokittelussa käytetään elinkeinopohjaan ja väestörakenteeseen perustuvaa paikkatietopohjaista alueluokitusta, jossa maaseutualueet on jaoteltu maaseudun paikalliskeskuksiin, kaupungin läheiseen maaseutuun, ydinmaaseutuun ja harvaan asuttuun maaseutuun (Helminen ym. 2014).

8 Suutari 2018b, 59.

13 Tilastokeskus 2016.

9 Lohtander 2017.

14 Vrt. Suutari, Lämsä, Lähdesmäki & Mattila 2016, 41.

2 Suutari 2018a, 181. 3 Esim. Jumppanen & Suutari 2017 4 Tilastokeskus 2019. 5 Vilkuna 2017, 75. 6 Riukulehto 2015.

10 Ks. Rinne-Koski tässä julkaisussa.

132 

Kotiseutu 2019


Lähteet Helminen, Ville, Nurmio, Kimmo, Rehunen, Antti, Ristimäki, Mika, Oinonen, Kari, Tiitu, Maija, Kotavaara, Ossi, Antikainen, Harri & Rusanen, Jarmo (2014). Kaupunki-maaseutu-alueluokitus. Paikkatietoihin perustuvan alueluokituksen muodostamisperiaatteet. Suomen ympäristökeskus. Suomen ympäristökeskuksen raportteja 25/2014. Jumppanen, Aapo & Suutari, Timo (2017). The Moonlight Sonata – Reproducing antiidyllic rural representations in Finnish popular film. Journal of Finnish Studies. 20:2. 196–219. Lohtander, Liisa (2017). Perinteenkeruuta ja kaupunkiaktivismia – 2000-luvun kotiseututyön kirjo. Kotiseutu 2017. 104 (A:37). Suomen Kotiseutuliitto. 173–181. Opetushallitus (2014). Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet. Määräykset ja ohjeet 2014:96. Riukulehto, Sulevi (2013a). Homely Sites and Landscapes as Elements of Regional Identity. Teoksessa Kuhn, Fernando (ed.) Identities, Cultures, Spaces, 41–56. Cambridge Scholars Publishing, Newcastle upon Tyne. Riukulehto, Sulevi (2013b). Muisto kohtaa maiseman. Kotiseutu syntyy kokemuksista. Teoksessa Saressalo, Lassi (toim.) Kotiseutu, 22–27. Suomen Kotiseutuliiton julkaisuja A:25. Suomen kotiseutuliitto. Multiprint Oy, Vantaa. Riukulehto, Sulevi (2015). Taakasta voimavaraksi. Vanhat rakennukset ovat maaseudun vetovoimatekijä. Maaseudun uusi aika: maaseutututkimuksen ja -politiikan aikakauslehti. 3/2015, 3–4. Riukulehto, Sulevi & Timo Suutari (2012). Joki on Nurmon äiti. Nurmonjokilaakso kotiseutukuvassa Helsingin yliopisto Ruraliainstituutti. Julkaisuja 28.

Riukulehto, S. & Suutari, T. (2016). Kestävä kotiseutu: Kuntarakenteen muutos ja kotiseutukokemus Kunnat, rajat, kulttuuri: Muutoskokemuksia. Riukulehto, Sulevi (toim.). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 264–296. Suutari, Timo (2018a). Tulevaisuuden kotiseutu ja kotiseututyö. Teoksessa Suutari, Timo (toim.): Kotiseutua kokemassa. Kotiseutukokemuksia Järviseudulta. Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti. Raportteja 182. 181–183. Suutari, Timo (2018b). Lappajärven kotiseututyöpaja. Teoksessa Suutari, Timo (toim.): Kotiseutua kokemassa. Kotiseutukokemuksia Järviseudulta. Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti. Raportteja 182. 51–64. Suutari, Timo, Lämsä, Anna-Maija, Lähdesmäki, Merja & Mattila, Markku (2016). Maahanmuuttajat työvoimana maaseudun yrityksissä. Yrityksen yhteiskuntavastuun näkökulma. Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti. Raportteja 161. Tilastokeskus (2016). Tilastokeskuksen pyynnöstä toimittama tilasto Suomen väestöstä vuonna 2014 kaupunki–maaseutu-jaottelun mukaan. Tilastokeskus (2019). PX-Web-tietokannat. Väestö. Väestö asuinpaikan kaupunki–maaseutu-luokituksen mukaan sekä osuus väestöstä 1990–2017. Saatavissa: https://pxnet2.stat.fi/PXWeb/pxweb/ fi/StatFin/. Vilkuna, Janne. (2017). Kansanliikkeen synty ja nousu. Kotiseututyötä 1880–2017. Kotiseutu 2017. 104 (A:37). Suomen Kotiseutuliitto. 68–78.

Kotiseutu 2019

 133


Aluepolitiikka on valintoja ja koko Suomen asia Petri Rinne Suomen Kylät ry:n hallituksen puheenjohtaja Metsänhoitaja (MMM) Kotiseudukseni koen sekä lapsuuskyläni Turun Paattisten tasaiset savipellot kuin nykyisen kotikyläni Sastamalan Kärppälän mäkiset ja vesistöiset maisemat. Maamme asutushistoria kiinnostaa minua tavattomasti ja olen ajautunut sen kanssa samaan suuntaan – yläjuoksulle. Aarteita etsien ja löytäen, sillä uteliaisuus ja seikkailumieli ovat suomalaisuuden ydintä.

Työpisteeni on ydinmaaseudulla sijaitsevassa maaseudun paikalliskeskuksessa. Keskittymiskehitys on pakannut kymmenien kylien palvelut kompaktiin pakettiin tänne kahden vesistön väliselle maakaistaleelle. Kun käyn keskustassa lounaalla, huomaan jälleen yhden kivijalkaliikkeen lopettaneen. Vilkkaimman kauppakadun varrella on itse asiassa useita tyhjiä liiketiloja. Samaa viestiä kuuluu alajuoksulta naapuripaikalliskeskuksesta. Alkaako keskittymiskehityksen ensimmäisen kierroksen voittajista tullakin häviäjiä?

Muuttoliiketutkija Timo Aron mukaan viisi tärkeintä alueen menestystä selittävää tekijää ovat ihmiset ja väestöntiheys, yritykset, koulut, liikenneyhteydet ja luonto. Kun yhdestä karsitaan, noidankehä käynnistyy. Alue- ja väestörakennetta muovaa yhä enemmän kaikilla aluetasoilla kolme muutostrendiä: keskittymis-, supistumis- ja autioitumiskehitys. Maamme sisäisen muuttoliikkeen suhteen pelaamme jo nyt nollasummapeliä, sillä maamme väkiluku kasvaa vain maahanmuuton varassa.

134 

Kotiseutu 2019


Petri Rinne. Kuva: Petri Rinteen arkisto.

Maastamuutto kasvaa Nettomaahanmuuttokin on laskusuunnassa, sillä varsinkin nuoret ja koulutetut suomalaiset muuttavat ahkerasti ulkomaille. Suomalaisten väkiluku kasvaakin ylivoimaisesti nopeimmin ulkomailla, sillä vuotuinen maastamuutto vastaa viiden suurimman kaupunkimme muuttovoittoa. Vastaavasti esimerkiksi Helsingin väestönkasvusta kolme neljäsosaa on ulkomaalaistaustaisia. Ulkomailla asuvia Suomen kansalaisia on jo 300 000. Kun mukaan lasketaan suomalaista syntyperää olevat henkilöt, ulkosuomalaisten määrä nousee peräti 1,6 miljoonaan! Näinkö se menee: ensin tyhjenevät Näinkö se kylät, sitten paikalliskeskukset, sitten menee: ensin maakuntakeskukset, sitten pääkaupuntyhjenevät kylät, sitten kiseutu ja 2080-luvulla asumme kaikki New Yorkissa? Suomen maaseudun paikalliskeskukset, sitten menestystekijöistä on toki jäänyt jäljelmaakuntakeskukset, le luonto, jonka helmassa voimme käysitten pääkaupunkiseutu dä kesäisin saunomassa, jos joku sitkeä ja 2080-luvulla asumme ukrainalainen on vielä jäljellä pitämässä kaikki New Yorkissa? ” teiden ja muun infran rippeitä pystyssä.

Kotiseutu 2019

 135


Suurten kaupunkien kasvu lisää muuttoliikkeen vastavirtoja Näin sen ei tarvitse mennä. Politiikalla voidaan edelleen vaikuttaa yhteiseen tulevaisuuteemme. Timo Aron mukaan suurten kaupunkien ja kaupunkiseutujen kasvu lisää myös muuttoliikkeen vastavirtojen määrää ja korostaa asumiseen, liikkumiseen ja työn tekemisen eri muotoihin liittyviä vaihtoehtoja. Kaikki eivät halua uida valtavirrassa ja esimerkiksi maksaa asumisestaan ylihintaa. Monipaikkaisuus ja monipaikkainen elämäntapa yleistyvät. Ihmisten sujuva arki ja paikkaan liittyvät valinnat perustuvat ”sekä että”-valintoihin ”joko tai”valintojen sijaan. Voisiko näitä ilmiöitä politiikalla vahvistaa? Kuntien, maakuntien ja valtion valintojen lisäksi aluepolitiikka on myös yksilön valintoja. Kuinka sinä vastaisit Aron heittämiin tulevaisuutemme avainkysymyksiin: 1. Voidaanko tai halutaanko aluekehitykseen vaikuttaa poliittisin päätöksin? 2. Valitsevatko muuttajat ensin työn, jonka mukana tulee paikka vai paikan, jonka mukana tulee työ? 3. Seuraavatko ihmiset työpaikkoja vai työpaikat ihmisiä? 4. Onko paikkojen välisessä kilpailussa jatkossa kyse enemmän työstä vai elämästä? 5. Halutaanko vai joudutaanko kaupunkeihin?

Myös vuorovaikutus on hyvä lääke, vaikka se tuppaa kuplissamme usein unohtumaan. Elävän ja elinvoimaisen maaseudun tärkein tulevaisuuden pelastusrengas ovat maaseudun omien asukkaiden ja yhteisöjen lisäksi kaupungit ja kaupunkilaisten tekemät arjen valinnat.

Missä ovat säästöt palveluverkon karsimisesta? Kylä- ja korttelitasolla supistumisen noidankehä alkaa ehkä tyypillisimmin koulun lakkauttamisesta. Lapsiperheiden palveluiden heikentäminen on myös osaltaan murentamassa syntyvyyttä. 1990-luvun laman myötä käynnistyneen koululakkautusaallon aikana Suomessa on lakkautettu yli puolet perusopetuksen kouluista. Kouluverkkomme on jo niin harva, että viimeksi kouluja oli yhtä vähän maassamme tsaarinajalla 1900-luvun alussa. Yli 90 prosenttia lakkau-

136 

Kotiseutu 2019


tuksista on kohdistunut maaseudulle ja vaikuttanut siellä asuvien lasten ja perheiden arkeen ja elämään. Itä-Suomen Aluehallintoviraston opetustoimen ylitarkastaja Kari Lehtola on kritisoinut voimakkaasti koululakkausten perusteita ja perännyt puolueetonta tutkimusta siitä, mitä vaikutuksia koululakkautuksilla on ollut. Erityisesti Lehtola asettaa kyseenalaiseksi lakkautuksilla saavutetut kustannussäästöt. Hänen mukaansa yli 2 400 koulua on lakkautettu, ja yhdellä koulun lakkautuksella kunnat ovat esittäneet saavansa keskimäärin 200 000–400 000 € vuosittaisen säästön. Jos kuntien laskelmat pitäisivät paikkansa, pitäisi Suomessa joka vuosi säästyä perusopetuksen puolella noin 800 miljoonaa euroa. Se on samaa luokkaa, kuin mitä kunnat saavat perusopetukseen valtionosuuksina, Lehtola ihmettelee.

Toteutuvatko lasten oikeudet? Edellinen lapsiasiavaltuutettumme Tuomas Kurttila otti vuoden alussa kantaa kouluverkkoasiaan lasten oikeuksien kautta. Ei ole oikein, että laissa määritetty, poikkeusoloissa mahdollinen 2,5 tunnin päivittäinen koulumatka on uusi normaali, jonka mukaan kunnat tekevät päätöksiä. Lääkkeeksi Kurttila esitti kouluverkkopäätösten siirtämistä valtion vastuulle. Kuntien paikallista asiantuntemusta ja itsemääräämisoikeutta ei voida ohittaa, mutta valtiolta voisi toivoa nykyistä jämerämpää ohjausta asiassa. Hyviä esimerkkejä kyläkoulut vahvuudekseen kääntäneistä kunnista (mm. Loviisa) voisi jakaa pontevammin. Lehtola on huolissaan myös oppilaiden eriarvoisuudesta eri alueilla. PISAtutkimuksessa havaittiin ensimmäistä kertaa alueellisten erojen kasvavan eri alueiden välillä. Lehtola uskoo kouluverkon karsimisella olevan oma vaikutuksensa Itä- ja Pohjois-Suomen alueen oppimistulosten laskuun.

Koulu on kylän ja kaupunginosan sydän Hämmentävää koululakkautusbuumissa on, että myös elinvoimaisia kirkonkylien, kaupunkien läheisen maaseudun ja lähiöiden kouluja on alettu lakkauttaa ja yhdistellä vielä isommiksi kokonaisuuksiksi. Myös moni maalaismaisemilla, yhteisöllisyydellä ja kyläkoululla asukkaita houkutellut kunta on sortunut tähän. Mitkä ovat tontinostajan ja omakotirakentajan oikeudet, jos muuttopäätöksen keskeisin syy muutaman vuoden kuluessa lakkautetaan? Koululla on monta arvoa. Se on kylän ja kaupunginosan sydän, joka palvelee myös harrastus-, kokous- ja tapahtumapaikkana lisäten yhteisöllisyyttä

Kotiseutu 2019

 137


ja hyvinvointia. Lähikoulu on lapsiperheille usein merkittävin paikkakunnalle muuttamisen syy. Koulun yhteisölliset arvot ovat myös rahaa, mutta ne eivät näy laskelmissa silloin kun koulu lopetetaan.

Kotiseutuaatteella ja paikalliskehittämisellä yhdessä haasteita päin Päättyvän vuosikymmenemme nopeissa yhteiskunnallisissa muutoksissa moni on kokenut jääneensä osattomaksi ja vaille vaikuttamismahdollisuuksia. Kotiseututyö ja paikalliskehittäminen tarjoavat yhdessä juuret, joilla ankkuroitua ja alustan, jolla kehittää. Järjestöillämme on paitsi läheiset tavoitteet myös pitkä yhteinen historia, onhan Kotiseutuliitto ollut myös valtakunnallista kylätoimintajärjestöämme perustamassa 1990-luvulla. Suomen Kylät ry:n korttelijaoston perustaminen Helsingin yliopiston kaupunkisosiologian dosentti Pasi Mäenpään johdolla on yksi esimerkki ajassa elämisestä. Euroopan komission yhteisölähtöisen paikallisen kehittämisen aloite voisi parhaimmillaan tuoda Leader-tyyppisen alhaalta ylöspäin -kehittämisen myös kaupunkiaktiivien ulottuville, jolloin myös kaupunkilaiset eli toinen puoli suomalaisista saataisiin yhteisökehittämisen piiriin. Samalla syntyisi uusi maaseutu-kaupunki-vuorovaikutuskanava. Kortteliosallistamisen haasteena maassamme on se, että kaupunkiorganisaatiot ovat tarkkoja pitämään kiinni omasta päätösvallastaan ja suosivat omia osallistamiskanaviaan. Kansalaistoimijat ja yksityinen sektori pitäisi saada tasavahvoina mukaan kolmikantaan julkisen sektorin kanssa. Helsingin yliopiston Lotta Junnilaisen tuore väitöstutkimus ”Lähiökylä – tutkimus yhteisöllisyydestä ja eriarvoisuudesta” osoitti, että kaupunkiemme lähiöitä on liian usein pyritty parantamaan ulkopuolelta, ilman ymmärrystä asukkaan elämästä ja arjesta. n Lähteet: Junnilainen, Lotta (2019). Lähiökylä – Tutkimus yhteisöllisyydestä ja eriarvoisuudesta. Väitöskirja. Helsingin yliopisto, valtiotieteellinen tiedekunta. ISBN:978-951-768-703-4.

138 

Kotiseutu 2019


Vapaaehtoistoiminnan tulevaisuus Leo Stranius Kansalaisareenan toiminnanjohtaja ja kansalaistoiminnan tuntija, joka innostuu verkkovaikuttamisesta ja uusista vapaaehtoistoiminnan muodoista sekä on kiinnostunut digitalisaatiosta ja teknologian tarjoamista mahdollisuuksista vapaaehtoistoiminnassa. Syntynyt Leningradissa, viettänyt lapsuutta Kannuksessa Pohjanmaalla ja asunut aikuisena Helsingin lisäksi Latinalaisessa Amerikassa Perussa.

S

uomalaisista noin puolet on tehnyt vapaaehtoistyötä viimeisen vuoden aikana ja 42 prosenttia viimeisen neljän viikon aikana. Keskimäärin vapaaehtoistyötä tehdään noin 15 tuntia kuukaudessa. Naiset ja nuoret tekevät eniten tuntimääräisesti. Ikäihmisten ja miesten tekemä vapaaehtoistyön määrä on vähentynyt verrattuna vuoteen 2015. Tämä käy ilmi Kansalaisareenan, Kirkkohallituksen ja Opintokeskus Siviksen keväällä 2018 Taloustutkimuksella teettämästä selvityksestä, jossa haastateltiin kotikäynnein tuhatta yli 15-vuotiasta suomalaista. Vapaaehtoistoiminta on tärkeää, koska se lisää ihmisten ja koko yhteiskunnan hyvinvointia ja vaikuttamismahdollisuuksia sekä kasvattaa keskinäistä luottamusta. Voidaan myös laskea, että vapaaehtoistoiminnan arvo taloudellisesti on Suomessa noin 2,5 miljardia euroa. Kansainvälisesti tarkasteltuna Suomen tilanne on hyvä. Civicuksen (2018) mukaan vain neljä prosenttia maailman ihmisistä asuu maissa, joissa kansalaisyhteiskunnan tilan katsotaan olevan avoin. Suomi on yksi näistä maista. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö täälläkin olisi uhkakuvia. Kansalaisjärjestöjen rahoitukselle asetetaan jatkuvasti uusia vaatimuksia. Rahoitus on hankeperustaista, ja rahoittaja määrittelee toiminnan. Hyvinvointiyhteiskunnan palvelut uhataan ulkoistaa kolmannelle sektorille. Kokoontumislakia muuttamalla niin, että mielenilmausten etukäteisilmoitusta aikaistetaan, saatetaan kaventaa kansalaisten perusoikeuksia. Tämä kaikki uhkaa kansalaisyhteiskunnan autonomisuutta.

Kotiseutu 2019

 139


Toisaalta esimerkiksi The Good Country vertailussa vuoden 2019 alussa Suomi sijoittui ykköseksi. Suomi tuottaa taloutensa kokoon suhteutettuna eniten hyvää maailmalle ja ihmiskunnalle. Suomen lisäksi kärkijoukkoon pääsivät Irlanti, Ruotsi, Saksa ja Tanska. Suomi pärjäsi parhaiten kategoriassa, joka koskee vaurautta ja yhdenvertaisuutta. Aktiivisella ja avoimella kansalaisyhteiskunnalla on varmasti tekemistä tämän kanssa. Kansalaisareenassa on tunnistettu monia vapaaehtoistoimintaan vaikuttavia isoja kehityskulkuja. Näitä ovat esimerkiksi merkityksellisyyden kaipuu ja sen etsintä, väestöryhmien välinen eriarvoistuminen, demokratian muutos ja osallistumistapojen monipuolistuminen, väestörakenteen muutos, monikulttuurisuus ja kaupungistuminen, ilmastonmuutoksen, luonnonvarojen käytön ja ympäristökysymysten tuomat haasteet, talouden, elinkeinoelämän ja työn muutos, sekä teknologinen kehitys ja digitalisaatio. Tulevaisuuden vapaaehtoistoiminnassa rajapinnat yksityisen, julkisen, kolmannen ja neljännen sektorin välillä hämärtyvät. Kunnissa ja julkisella sektorilla tehdään yhä enemmän vapaaehtoistyötä. Yritykset toteuttavat yhteiskuntavastuuta esimerkiksi antamalla työntekijöiden tehdä työajalla vapaaehtoistoimintaa ja hankkia näin uutta osaamista ja merkitystä työhönsä. Toisaalta vapaaehtoistoimintaa halutaan tehdä järjestöjen ja vapaamuotoisten liikkeiden ja verkostojen lisäksi myös yrityksissä. Tästä esimerkkinä vaikka usein nuorten tekemä festivaali- ja tapahtumavapaaehtoisuus. Yhteistyötä voidaan tehdä laajalla rintamalla ja yllättävillä kokoonpanoilla. Pop up -toiminta on pop, ja ihmisten itseorganisoituminen muuttaa monia perinteisiä toimintatapoja. Yhä suurempi osa tehdystä vapaaehtoistyötä on jo nyt lyhytaikaista, järjestöihin tai organisaatioihin sitoutumatonta tai pelkästään verkossa tapahtuvaa. Kansalaistoiminnassa ihmiset kiinnittyvät enemmän merkityksiin ja ilmiöihin kuin organisaatioihin. Toimintaa leimaa hetkellisyys, epämuodolliset verkostot ja ihmisten itseorganisoituminen. Perinteisten suunnittelu- ja organisointimenetelmien rinnalle on tullut näin kokeileva ja ketterä kehittäminen.

Teknologian nopea muutos muuttaa myös vapaaehtoistoimintaa. Teknologian kehitys, tekoäly ja digitalisaatio vaikuttavat merkittävästi vapaaehtoistoimintaan. Esimerkiksi itselläni on jo nyt puhelimessa sovellus, joka kääntää reaaliaikaisesti 40 eri kieltä. Mitä tapahtuu maahanmuuttajien parissa tehtävälle vapaaehtoistyölle, kun meillä kaikilla on sovellukset tai kuulokkeet, jotka kääntävät reaaliaikaisesti kaikki maailman kielet. Suomeen on tullut myös

140 

Kotiseutu 2019


Digitaalinen kuilu on syvenemässä, kun diginatiivit hyödyntävät teknologiaa hyvinkin aktiivisesti ja digimaahanmuuttajat yrittävät sopeutua kiihtyvään muutokseen. Vapaaehtoistoiminta voi olla yksi vastaus siihen, miten saamme pidettyä kaikki mukana.”

yhä enemmän erilaisia vapaaehtoistoiminnan verkkoalustoja ja välityspalveluita kuten hiiop100.fi, vapaaehtoistyo.fi, toimeksi.fi, nappinaapuri.fi, ja lisää on kehitteillä. Digitalisaatio vaikuttaa monella eri tavalla järjestö- ja vapaaehtoistoimintaan jo nyt. Käyntikorttien, esitteiden ja julkaisujen sijaan tieto on verkkosivuilla. Tarvittavat tiedot ja julkaisut sekä ajankohtaiset uutiset ja yhteystiedot löytyvät verkosta. Painettua materiaalia tarvitsee vähemmän. Tietosanakirjojen ja tutkimusten sijaan käytämme hakukoneita tiedon etsintään. Muutaman klikkauksen päässä on melkein kaikki maailman tieto. Perustutkimusta tarvitaan, mutta suurin osa tiedonhankinnasta tehdään hakukoneilla. Myös silloin, kun etsitään erilaisia vapaaehtoistoiminnan mahdollisuuksia. Kirjeiden ja postikorttien sijaan lähetämme sähköpostia. Erilainen “postitettava” materiaali, kuten kutsut tilaisuuksiin tai seminaareihin, lähetetään sähköpostilla. Jäsenlehtien sijaan järjestöt välittävät tietoa jäsenistölle sähköisillä uutiskirjeillä tai sosiaalisen median kautta. Kokousten sijaan hyödynnämme yhä enemmän sähköistä päätöksentekoa ja verkkotapaamisia. Ihmiset eivät ole enää valmiita matkustamaan yhden kokouksen takia pitkiä matkoja. Kokouksiin voi osallistua hyvin etänä puhelimitse tai verkon välityksellä. Päätöksiä voi tehdä sähköisesti ilman, että tarvitsee kokoontua kasvokkain. Myös seminaareihin ja luennoille voi osallistua etänä, kun ne jaetaan suoratoistona verkkoon tai toteutetaan kokonaan webinaareina yhä useammin. Harvemman täytyy matkustaa paikan päälle kuuntelemaan puheenvuoroja. Vaikuttamistyö muuttuu. Sanomalehtien mielipidekirjoitusten sijaan vaikuttavuutta saavutetaan tehokkaasti blogikirjoituksilla ja Facebook-päivityksillä. Paperivetoomusten sijaan hyödynnetään suoraan kansalaisaloite.fi -palvelua, kerätään nimiä kuntalaisaloitteeseen kuntalaisaloite.fi kautta tai pyydetään allekirjoittamaan joku muu verkkovetoomus. Päättäjätapaamisten sijaan hyödynnetään Twitteriä. Päättäjien kanssa ei tarvitse sopia aina kasvokkaisia tapaamisia. Mielipiteen voi kertoa esimerkiksi kohdistamalla viestinsä Twitterissä. Tietokoneiden sijaan käytössä on yhä enemmän mobiililaitteet. Monet hommat voi hoitaa suoraan mobiililaitteella (älypuhelimella) ilman, että kan-

Kotiseutu 2019

 141


Leo Stranius on syntynyt Leningradissa, viettänyt lapsuutta Kannuksessa Pohjanmaalla ja asunut aikuisena Helsingin lisäksi Latinalaisessa Amerikassa Perussa. Hän on Kansalaisareenan toiminnanjohtaja ja kansalaistoiminnan tuntija, joka innostuu verkkovaikuttamisesta ja uusista vapaaehtoistoiminnan muodoista sekä on kiinnostunut digitalisaatiosta ja teknologian tarjoamista mahdollisuuksista vapaaehtoistoiminnassa. Kansalaisareena on vapaaehtoistoiminnan yhteiskunnallinen vaikuttaja Suomessa. Luomme edellytyksiä vapaaehtoistoiminnan määrän lisäämiseksi ja laadun kehittämiseksi. Parannamme suomalaisen vapaaehtoistoiminnan saavutettavuutta, monimuotoisuutta, innovatiivisuutta ja näkyvyyttä. Tavoitteenamme on, ei vähempää kuin se, että Suomi on maailman paras paikka vapaaehtoistoiminnalle.

nettavaa tietokonetta tarvitaan lainkaan. Ääniohjaus ja äänentunnistus yleistyvät, jolloin tarve tietokoneiden (näppäimistön) käytölle vähenee. Kaikki yllä mainittu on monin paikoin arkea tämän päivän vapaaehtoistoiminnassa. Mutta mitä tapahtuu tulevaisuudessa? Mitä sitten tapahtuu, kun tekoäly ei päihitäkään ihmistä enää pelkästään shakissa, go-pelissä ja auttavassa puhelimessa tai chat-palvelussa, vaan mullistaa myös kotipalvelut, koulutuksen ja ihmisten välisen kanssakäymisen? Entä sitten kun laitteita voi ohjata suoraan ajatuksen voimalla ja kaikki maailman tieto on käytettävissä silmää räpäyttämällä? Mitä, jos vanhukset kokevat tulevaisuudessa robotin tai tekoälylaitteen paremmaksi auttajaksi ja kuuntelijaksi kuin kerran viikossa piipahtavan ja vaihtuvan pop-up vapaaehtoisen? Mitä jos tulevaisuudessa lapset oppivat erilaisia taitoja enemmän tekoälyn avulla, kuin peruskoulun opettajilta tai kouluissa vierailevilta vapaaehtoisilta? Mitä jos tulevaisuudessa erilaiset sovellukset haastavat isosti perinteiset järjestöt vapaaehtoistoiminnan tarjoajina? Muutosta on luvassa, ja lopulta sen vauhti voi yllättää meidät kaikki. Digitaalinen kuilu on syvenemässä, kun diginatiivit hyödyntävät teknologiaa hyvinkin aktiivisesti ja digimaahanmuuttajat yrittävät sopeutua kiihtyvään muutokseen. Vapaaehtoistoiminta voi olla yksi vastaus siihen, miten saamme pidettyä kaikki mukana. Paikka, lähiympäristö, oma kylä ja kotiseutu sekä kasvokkain tapahtuva toiminta on edelleen meille ihmisille kaikkein luontaisin lähtökohta toimintaan. Myös vapaaehtoistoimintaan. n Lähteet: State of Civil Society Report 2018: https:// www.civicus.org/index.php/state-of-civilsociety-report-2018

142 

Kotiseutu 2019

The Good Country 2019: https://www.goodcountryindex.org/results#FIN


Huomisen kotiseudut ponnistavat tämän päivän yhteistyöstä Kirsi Moisander Suomenlinnan hoitokunnan hallintojohtaja Sydämessä monta kotiseutua. Syntymä- ja koulupaikka Varkaus, kotipaikka Leppävirta, työ- ja asuinpaikat Espoo, Jyväskylä, Helsinki ja Kuopio. Rakkaita kaikki.

A

lueiden menestyminen on parasta siellä, missä on avoin luottamuksen ilmapiiri. Siellä innovoidaan ja ideoidaan, tehdään uutta ja innostavaa. Se ei kuitenkaan ole kaikki, mitä ihminen tarvitsee. Tarvitsemme lähellemme eri-ikäisiä ihmisiä, erilaisessa elämänvaiheessa olevia ja eri tavoin ajattelevia; suomalaisia ja tänne muuttaneita, kaikkia niitä, jotka haluavat kokea paikkakunnan kotiseudukseen. Tällaisessa yhteisössä välittäminen on keskeistä. Erityisesti nuoret haluavat rakentaa ihmisistä ja luonnosta välittävää, vastuullista yhteiskuntaa. Meidän tehtävämme on antaa heille siihen mahdollisuus ja kaikki tuki. Juuri tällaiseen paikkakunnan puolesta puhumiseen ja vahvan kotiseutuidentiteetin tukemiseen kotiseutuyhdistykset ja kotiseututyötä tekevät ovat sitoutuneet. Kotiseututyön identiteetti lähtee paikallisuudesta ja kasvaa kotiseutuhengeksi, jonka varassa omaa paikkakuntaa yhdessä ja yhteistyöllä rakennetaan. Kotiseutuhenki elää kaikissa ihmisissä, jotka rakentavat kotinsa paikkakunnalle, tarjoavat työtä ja toimeentuloa paikkakunnan ihmisille, tekevät työtään tai toimivat harrastustoiminnassa oman alueensa ihmisten hyväksi ja yhteisöllisyyden tukemiseksi. Jokaisella meistä on mahdollisuus rakentaa kotiseutuamme uudeksi. Sen rakentamista helpottaa historian ja paikan luonteen tunteminen.

Kotiseutu 2019

 143


Kotiseutu-sana on monimerkityksinen. Siinä yhdistyvät koti ja seutu, kodin pieni piiri, meidän jokaisen intiimein ja tutuin ympäristö, jotain sellaista, mikä on vain meidän ikiomaa. Seutu, sana laajentaa kodin ympäristöön, siihen missä me arjessa ja juhlassa pääasiassa askartelemme – työn, koulun ja harrastusten ympäristöön. Kotiseutu merkitsee monelle useita asuinpaikkoja, erilaisia ihmisiä, erilaisia arvoja ja niitä paikkoja, joita kohtaan kokee sydämen rakkautta. Nykyisin kotiseutu poikkeaa siitä, mitä perinteisesti on kutsuttu kotiseuduksi. Monella onkin useita kotiseutuja ja jopa kotimaita, ehkäpä jopa virtuaalisia kotiseutuja. Kaupungistuminen toi kesämökit kaupunkilaisten vapaa-ajan kotiseuduiksi. Monen kesämökkiläisen mökkikunta onkin ollut hänen entinen kotikuntansa, tai vanhempien tai isovanhempien kotikunta. Mökkien ja muuttojen kautta kotiseudun käsite laajeni suuremmaksi ja kotiseudun kokemus kohdentui sellaisillekin alueille, joissa ei oltu kirjoilla. Vaikka halua osallistua mökkikunnan päätöksentekoon tai palvelurakenteen kehittämiseen on saattanut ollakin. Mökkiläisyyden merkitys kaupungin ja maaseudun vuorovaikutukselle on ollut keskeinen. Kesämökkien kautta kaupunkilaiset ovat tutustuneet paikallisiin asukkaisiin, ympärillä olevaan seutuun ja seudun tavoitteisiin. Samalla mökkiläiset ovat käyttäneet mökkikunnan yritysten palveluita ja osallistuneet kesä- ja muihin tapahtumiin. Kesäasukkaiden merkitys kyläkauppojen säilymiselle on tärkeä, kuten myös niiden kesäisten jäätelökioskien, joista kirkonkylien asukkaat saavat nauttia. Maaseudun ja kaupungin muutos on yhtäaikaista, vaikka me usein puhummekin vain maaseudun muutoksesta. Kasvualueiden kaupungit joutuvat vahvistamaan palveluitaan, rakentamaan teollisuuden ja asumisen ympäristöjä sekä huolehtimaan voimakkaasta kasvusta johtuvasta infrastruktuurin rakentamisesta ja ylläpidosta. Kaupungit ottavat myös suurimman vastuun kansainvälistymisestä ja kansantalouden kasvattamisesta. Nämä velvoitteet ovat myös niillä kaupungeilla, jotka eivät kasva tai ovat syrjässä kasvukeskuksista. Myös ne joutuvat ottamaan suuren vastuun ympäristönsä tulevaisuuden rakentamisesta. Se, että osa kaupungeista näivettyy, on tänään kaikkien seutujen uhka. Silloin uudistumiseen löytyvää voimaa ei pystytä kanavoimaan ja näivettyminen vain vahvistuu, samalla kun kasvun paineet aiheuttavat haasteita muuttovirran ja kasvavien kustannusten muodossa. Kestävän kehityksen vastaisesti rakennamme tänään Suomea uudelleen jättämällä ison osan olemassa olevaa infrastruktuuria ja asuntokantaa hyödyntämättä.

144 

Kotiseutu 2019


Välittömästi Varkauden kaupungin keskustan yhteydessä on Kämärin koskipuisto ja Ämmänkoski. Tämä kuva on Päiviönsaarelta Navitas-kiinteistöjen vieressä. Korkean teknologian yritysten työntekijät voivat viettää taukoja kauniissa maisemassa. Kuva: Kirsi Moisander.

Tulevaisuuteemme vaikuttavat paitsi ajankohtaiset kansalliset ja globaalin talouden haasteet, myös suurimpana maapallon kyky selviytyä ilmastonmuutoksesta sekä luoda turvallisia ympäristöjä kaikille ihmisille. Ilmastonmuutos edellyttää ja samalla se myös mahdollistaa muutoksia. Turvataksemme tulevien sukupolvien rauhallisen ja terveellisen tulevaisuuden meidän on otettava huomioon tutkijoiden varoitukset. Meidän tulee ottaa huomioon omat hiilijalanjälkemme, juomaveden riittävyys ja ilmaston muutoksesta johtuvat sääilmiöt, kuten eläin- sekä kasvikunnan muutokset. Joudumme myös ottamaan entistä enemmän huomioon eri kansojen ja uskontojen liikkumisen alueelta toiselle elintason, turvallisuuden ja osaamisen saavuttamiseksi.

Kotiseutu 2019

 145


Monet asiat muuttuvat, niin Tarvitaan yhteisöllisyyttä, myös ihmisten arvot ja unelmat. mahdollisuutta osallistua Kun työt keskittyvät suuriin kesideointiin, kehittämiseen kuksiin, asuntojen hinnat ja tonja halutessa myös vastuun tit ovat muodostuneet perheille ja kantamiseen. Siihen, että ikääntyneille jopa liian kalliiksi. Liikenne ja keskustat ovat ruuhkaisia, ihmisiä kuullaan ja heidän mikä tuo kustannuksia, mutta kukanssaan mennään yhdessä luttaa myös enemmän aikaa kuin eteenpäin.” mitä ihmiset haluaisivat. Monen ihmisen unelmana on toisistaan välittävä, luonnon lähellä oleva kotiseutu. Sen saavuttaminen tuntuu kuitenkin kovin kaukaiselta, kun työpaikat eivät kohtaa niitä järvisiä kauniita kesämaisemia ja tunnelmallisia talven lumihankia, joista samaan aikaan unelmoidaan ja joissa lapset ja aikuiset pääsevät liikkumaan ja nauttimaan luonnon rauhasta. Kaikkea tätä voi saavuttaa valtakunnan keskuksissa, mutta erityisesti siellä taantuvassa Suomessa, jossa on mahdollista hankkia oma asunto kylästä järvenrannalta, matka liikekeskuksiin ei ole kovin pitkä, eivätkä ruuhkat sitä hidasta. Mutta mitä tulisi tehdä, että nämä ihanuudet löydettäisiin ja että niitä haluttaisiin ottaa myös omaan käyttöön, myös silloin kun toive ja haave päästä opinpolulle korkeampiin opintoihin on onnistunut. Miksi nuoren tulisi muuttaa takaisin omalle kotiseudulle, mitä hän sieltä saa? Tarvitsemme työtä, koulutuspaikkoja, harrastustiloja ja tekijöitä, tukea ja arvostusta vapaaehtoistyölle sekä ennen kaikkea uudenlaisia tapoja kuntalaisten osallisuuden vahvistamisessa ja heidän kuulemisessaan. Myös päättäjät tarvitsevat yhteisön tukea, eivätkä kaikki halua päätöksiä ryhtyä tekemään. Tarvitaan yhteisöllisyyttä, mahdollisuutta osallistua ideointiin, kehittämiseen ja halutessa myös vastuun kantamiseen. Siihen, että ihmisiä kuullaan ja heidän kanssaan mennään yhdessä eteenpäin. Palveluita joudutaan purkamaan ja keskittämään. Kuntien rooli palveluiden tuottajana on supistumassa ja muuttumassa entistä enemmän mahdollistajan rooliin. Juuri tässä tilanteessa on mahdollisuus ryhtyä uudistamaan toimintatapoja. Me voimme vapauttaa monia asioita byrokratian ikeestä ja alkaa suhtautua entistä avoimemmin uusiin ideoihin, uudenlaiseen suunnitteluun ja kansalaisten vaikuttamismahdollisuuksiin. Nyt olisi mahdollista jopa hyväksyä kaksoiskuntalaisuus, niin että vuosien esitysten ja toiveiden jälkeen kaikilla meil-

146 

Kotiseutu 2019


lä voisi olla kaksi virallista kotikuntaa, niitä joihin voisimme vaikuttaa ja joissa olisimme oikeita yhteisön jäseniä.

Kotiseututyöstä voimaa Kotiseututyö on omasta paikkakunnasta ja sen ihmisistä välittävää. Se ponnistaa kotiseudun nykypäivästä, historiasta ja tarinoista. Kotiseututyö on parhaimmillaan sellaista, että kaikki tuntevat paikan omakseen ja haluavat olla rakentamassa kotiseudun tulevaisuutta yhdessä, niin paikkakunnalla asunut entinen ja nykyinen asukas kuin muualta muuttanut ja paikkakunnalla kauan asunut. Muun muassa näistä asioista koostuvat kotiseutuyhdistysten tehtävät. Kotiseututyö on edelleen monelle tuntematonta, vaikka lähes kaikki tekevät sitä jollain tavoin. Kotiseututyön suuret haasteet ovat samoja haasteita kuin ne, jotka koskettavat koko kansakuntaamme. Me olemme yhdessä kotiseudun väkeä, niitä, jotka ratkaisevat ajan haasteita. Työttömyys, yksinäisyys, syrjäytyminen, alueiden tyhjentyminen, muuttoliike ja uusille paikkakunnille asettuminen ovat kaikki niitä asioita, johon kotiseututyöllä pyritään vaikuttamaan ja mihin sillä on mahdollisuus vaikuttaa. Tapahtumien, yhdessä tekemisen ja yhteisten asioiden puolesta toimimisen kautta kukin voi kokea osallisuutta yhteisöön tai ryhmään. Onneksi vielä tänäänkin on yrityksiä, jotka haluavat panostaa Suomeen ja eri puolilla maatamme oleviin toimipaikkoihinsa ja siten osoittaa kotiseuturakkautta ja arvostusta niitä ihmisiä kohtaan, jotka siellä tekevät työtään. He ovat konkreettisesti rakentamassa Suomea ja sen tulevaisuutta. Jotta kykenemme vastaamaan haasteisiin, meidän on kyettävä uudistumaan, kuitenkin arvojamme ja historiaamme kunnioittaen. Mutta ei niihin käpertyen. Huonoina aikoina moni paikkakunta on käpertynyt itseensä, sulkenut rajojaan ja ihmissuhteitaan entistä pienemmälle alueelle ja joukolle. Mutta mitä sitten tapahtuu? Alussa on mukava toimia omassa joukossa, mutta nopeasti ovat muutoksen tuulet tuivertaneet naapurissa ja paikkakunta on itseensä käpertyneenä jäänyt jalkoihin. On tärkeää tunnistaa paikkakunnan omat vahvuudet ja ne piirteet, jotka ehdottomasti halutaan säilyttää, niin fyysisessä kuin aineettomassa perinteessä ja sitten panostaa vahvasti uudistumiseen ja olemassa olevan edelleen kehittämiseen. On tärkeää kuulla, nähdä, osallistua ja kokea myös muiden tekemistä sekä ottaa joukkoon muualta tulleita. Näin yhdessä rakennetaan kotiseutuja niin lasten ja nuorten kuin myös vanhemman polven tarpeita ja arvoja kunnioittavasti. Niin Suomessa on toimittu sukupolvesta toiseen. Maahan ja maassa on muutettu aina.

Kotiseutu 2019

 147


Meillä kaikilla on joku koti, joka sijaitsee jollakin paikalla. Ympärillämme on ihmisiä, perhettä, sukua, naapureita ja ohikulkijoita. Kaikista heistä ja ympärillämme olevasta maisemasta muodostuu kotiseutu. Rakkaus kotiseutuun antaa mahdollisuudet vahvoihin juuriin myös seuraaville sukupolville ja yhteisölliseen elämään, jonka avulla voidaan voittaa monet vaikeudet ja kyetä luomaan entistäkin luovempia, suvaitsevaisempia ja henkisesti vahvempia ihmisiä. Tässä kentässä Kotiseututyöllä on paljon annettavaa, uudistettavaa ja ihmisen puolesta puhuttavaa. Työ tarvitsee tekijänsä ja myös kotiseututyö tarvitsee niin rahaa kuin myös uusia toimintamalleja.

Muutama sana rahasta Yksi kehittämisen väline Leader-rahoitusohjelma osoittaa, että taantuvaksi tuomitut maaseudun kylät ovat jo toista vuosikymmentä etsineet keinoja paikallisen kehittämisen edistämiseksi koko Euroopan tasolla. Tämä väline ja kylien luomat toimintatavat ja rahoituskanavat ovat olleet hetken aikaa mahdollisia myös suurille kaupungeille kuten Helsingille. Internetissä on esitelty runsaasti erilaisia toiminta- ja kokeilumalleja yhteisöllisyyden ja yhdessä tekemisen kehittämiseksi. Kaikkea ei alueiden tarvitse enää tehdä yksin, jo pelkästään toisten kehittämien mallien käyttöönotto ja niiden edelleen kehittäminen voivat antaa uuden sykäyksen mille tahansa kotiseudulle. Mutta kaikesta huolimatta rahoitus näyttää tulleen esteeksi moneen paikallisen kehittämisen hankkeeseen, erityisesti silloin, kun hanke ei ole kovin suuri ja sen luonne ei täytä varsinaisia hanke-ehtoja. Tällaisia hankkeita ovat kunnat tukeneet joko toiminta- tai kohdeavustuksina jo vuosikymmenten ajan. Kuntatalouden tiukkuuden ja kuntakoon kasvun myötä nämäkin tuet ovat pienentyneet tai joissakin kunnissa kadonneet kokonaan pois. Suomen Kotiseutuliiton piirissä asiasta on ollut suurta huolta. Turvatakseen kotiseutujen kulttuurin ja kulttuuriperinnön ylläpitämistä, tapahtumakokonaisuuksien toteuttamista ja kotiseudun tutkimusta, Suomen Kotiseutuliitto käynnisti vuonna 2015 keräyksen Kotiseutusäätiön perustamiseksi. Tavoitteena on tukea kotiseututyön toteuttamista koko Suomessa.

Huomenna kaikki on toisin, vai onko? Kotiseudun perinteet ja historia sekä kotiseutujen ihmiset ovat voimavara, jota meidän tulisi käyttää yhdessä rakastamamme kotiseudun hyväksi. Näkemykset muuttuvat ja ajatukset vaihtuvat, sillekin tulee antaa mahdollisuus ja kye-

148 

Kotiseutu 2019


Teknologian eri alat kohtaavat Varkaudessa Saimaan vesistöön kuuluvan Haukiveden rannalla. Kaupungissa on ollut teknologiateollisuutta jo yli 200 vuotta. Oikealla Navitas-kiinteistöt, joissa työskentelee noin 700 korkeakoulutettua osaajaa, ja vasemmalla Pirtin­niemen konepaja, joka on kehittynyt laivateollisuudesta energiateknologian huippuosaa­misen alueeksi. Kuva: Kirsi Moisander.

tä arvostamaan erilaisia näkemyksiä. Olemalla avoimia, hyväksyviä ja vastaanottavia meidän on mahdollista saada nuoret ja muualla syntyneet löytämään paikkansa yhteisössä. Tarvitsemme uusia vastuunkantajia, osaavia asiantuntijoita, taitavia tekijöitä – rakentamaan yhteisiä kotiseutuja. Kuinka laaja ja kuinka avoin sydämemme on, se on kiinni meistä kaikista, niin päättäjistä kuin päätösten vaikutusten kohteistakin. Pidetään kiinni yhteisöllisyydestä sekä kotiseututyön vahvuudesta, kyvystä olla ja tehdä asioita yhdessä. Sitä tarvitaan entistä enemmän tulevina aikoina. Yhdessä tekemisen varaan tulevaisuuden voi rakentaa milloin vain, yksin ei kenenkään ole hyvä olla. n

Kotiseutu 2019

 149


Onnittelijoiden lista YHTEISÖT Espoon Kaupunginosayhdistysten Liitto ry Etelä-Pohjanmaan kotiseutu- ja museoyhdistys ry Etelä-Pohjanmaan liitto Etelä-Savon maakuntaliitto Evijärvi-Seura ry Haapajärvi-Seura ry Haminankylän Nuorisoseura ry Hausjärvi-Seura ry Helsingi Raumlaiste Seor Helsingin kaupunginosayhdistykset ry Helsingin Keskipohjalaiset ry Helsingin Rantasalmi-seura ry Henriksdals Byförening rf Huittisten Kotiseutuyhdistys ry Hämeen liitto Ii-seura ry Ilmajoki-Seura ry Ilomantsi-Seura ry Juankosken Kulttuurihistoriallinen Seura ry Järvenpään-Seura ry Järviseutu-Seura ry Kaarina-Seura ry Kalevalaseura-säätiö Kauhajoki-Seura ry Kauklahti-seura ry, Köklaxgillet rf Kerimäki-seura ry. / Eino J. ja Elli Muhosen muistorahasto Keski-Pohjamaan liitto Keski-Suomen liitto Keski-Suomen Museoyhdistys ry Kiinteistö Oy Töölön Kylätalo Hietsu Kiukaisten Seurojentaloyhdistys ry Kiuruveden Kotiseutuyhdistys ry Kivenlahti – Stensvik ry Konneveden Kotiseutuyhdistys ry Kotalahden kyläyhdistys ry

150 

Kotiseutu 2019

Kotiseutuyhdistys Euran Pirtti ry Kotiseutuyhdistys Loppi-seura ry Kotiseutuyhdistys Sompio-seura ry Kuivaniemen kotiseutuyhdistys ry Köyliö-Seura ry Laajasalo – Degerö Seura r.y. Lapin Tl kotiseutumuseoyhdistys ry Lapinlahti-Seura ry Lappajärvi-seura ry Lappeen Kotiseutuyhdistys ry Lauttasaari-Seura ry Lemin Kotiseutuyhdistys Loimaa-Seura ry Lounais-Hämeen Kotiseutuyhdistys ry Maaseudun Sivistysliitto ry Masku-Seura ry Merijärven Kotiseutuyhdistys ry Merikarvia-seura ry Meripirtin Kerho ry Mikkeli-Seura ry Museovirasto Nokia-Seura ry Nurmoo-Seura ry Oulujoki-Seura ry Paikkarin torpan tuki ry Pajamäen Talomuseon kannatusyhdistys ry Panelian Kotiseutuyhdistys ry Parkano-Seura ry Perniön kotiseutuyhdistys ry Pihtipudas-Seura ry Piirlahden Kyläyhdistys ry – Pirlax Byaförening rf Pohjanmaan liitto, kulttuurilautakunta Pohjois-Karjalan maakuntaliitto Pohjois-Savon kotiseutuyhdistysten liitto ry Pro Lyttylän Kartano ry Pyhäjokialueen Kotiseutuliitto ry Pääkaupunkiseudun keskisuomalaiset ry Pöytyän Kotiseutuyhdistys ry Riihimäki-Seura ry


Ruovesi-Seura ry Satakuntaliitto Savitaipaleen Kotiseutuyhdistys ry Savonranta-Seura ry Seinäjoen kaupunki, Museopalvelut Seurasaarisäätiö – Fölisöstiftelsen sr. Soinilansalmen kyläyhdistys ry Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seura ry Suomen Kuntaliitto ry Suomen museoliitto ry Suomen Sukututukimusseura Taitoliitto / Käsi- ja taideteollisuusliitto Taito ry Talonpoikaiskulttuurisäätiö Tampere-Seura ry ja Tammerkoski-lehti Tornion Kotiseutuseura ry Turkuseura – Åbosamfundet ry Turun museokeskus Tuusulan kunta Tuusula-Seura ry Tyrväntö-Seura ry Tyrvään seudun Kotiseutuyhdistys ry Uudenmaan liitto Vahto-Seura ry Valkealan Kotiseutuyhdistys ry Wanaja-Seura ry Vanha Raahe ry Vanhan Korpilahden Kotiseutuyhdistys ry Vantaa-Seura – Vandasällskapet ry Varsinais-Suomen liitto Vesilahden kunta Viikki-Seura ry Viitasaari-Seura ry Wirmo-Seura ry Virtain Seura ry Vuosaari-Seura ry Ylivieskan Kotiseutuyhdistys r.y. Ähtäri-Seura ry

YKSITYISHENKILÖT Helena Aaltonen Synnöve Bergholm-Kullström, FM Elisa Göös Mikko Hartikainen, opetusneuvos Päivi Heikkinen, YM, hall.yo Outi Huurre Matti Huusari Laura Jetsu, FT Vuokko Joki, FM, johtaja Pirjo Karhu Tarja Koskela Keijo Kouvonen, herastuomari Eija Meriläinen , yo-merkonomi Kirsi Moisander Markku Monnonen, kotiseutuneuvos Helena Partanen, kotiseutuneuvos Osmo Pekkola, liikkeenjohdon konsultti Mariliina Perkko Leena Pietilä Sampo Purontaus Heikki Saarinen, FM Eeva Sahari Raimo Sailas Seija Sailas Arne Salo Tuula Salo Hanna Saressalo Lassi Saressalo Katriina Siivonen, dosentti Erkki Sillanpää, kotiseutuneuvos Eeva Snellman, YM Sampo Suihko Kristiina Syrjäsuo, FM Riitta Vanhatalo, FT Janne Vilkuna, professori Teppo Ylitalo, väitöskirjatutkija

KOTISEUTU 2019

 151


Vuoden 2019 Kotiseutu-vuosikirjan teema on Kotiseututyö ja kansalaisyhteiskunta. Suomen Kotiseutuliitto täyttää 70 vuotta, ja tarkastelemme juhlavuonna kotiseutuliikkeen merkitystä osana kansalaisyhteiskuntaa ja sen kehitystä. Miten muuttuva kotiseutu, muuttoliikkeet ja kansalaisyhteiskunnan kehitys ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat kotiseututyöhön? Miten uudistuva kotiseututyö puolestaan voi toimia kansalaisvaikuttamisen alustana ja vaikuttaa osallisuuteen sekä kansalaisten tasavertaisiin vaikuttamismahdollisuuksiin? Pohdimme myös, mikä on kotiseututyön tulevaisuus ja miten paikallinen kulttuuriperintö pysyy elävänä jatkossakin.

Profile for Suomen Kotiseutuliitto

Kotiseutu 2019  

Kotiseutuliitto 70 -juhlavuoden kirja tarkastelee kotiseutuliikkeen merkitystä osana kansalaisyhteiskuntaa ja sen kehitystä.

Kotiseutu 2019  

Kotiseutuliitto 70 -juhlavuoden kirja tarkastelee kotiseutuliikkeen merkitystä osana kansalaisyhteiskuntaa ja sen kehitystä.

Advertisement

Recommendations could not be loaded

Recommendations could not be loaded

Recommendations could not be loaded

Recommendations could not be loaded