Page 1

Näkökulmia kristillisen kasvatuksen ja Vasun väliseen suhteeseen Kirkon varhaiskasvatuksen toiminnan ydin on kristillinen kasvatus. Siitä ei voida puhua ilman hengellistä ulottuvuutta ja kristillisen tradition sisältöjä. Kristillisestä kasvatuksesta ammatillisena toimintana puhuttaessa mukana on aina myös pedagogiikka ja siihen liittyvää tutkimustieto. Kirkon kasvatustyössä tarvitsemme näitä molempia: sitoutumista sekä teologiaan että pedagogiikkaan. Uusi Vasu nostaa vääjäämättä esille tarpeen pohtia jälleen kerran näiden kahden välistä suhdetta.Tällöin puhumme monista eri asioista ja näkökulmista: muun muassa kirkkomme koko traditiosta, kirkon olemuksesta, seurakuntalaisuudesta, uskosta, opista, hengellisyydestä, ihmiskuvasta, arvopohjasta, oppimiskäsityksestä, pedagogiikasta, kasvatustavoitteista ja lapsen kehityksestä. Kaikki nämä ovat todella suuria kokonaisuuksia ja on hyväksyttävä se, että niiden välisten suhteiden hahmottaminen kattavasti ei ole aivan helppoa.

Kirkon kasvatuksessa on aina sitouduttu ajantasaiseen pedagogiikkaan. Tämä perustuu siihen ajatukseen, ettei kirkolla ole omaa pedagogiikkaa. Kirkon kasvatustoiminnassa luotetaan yhteiskunnan tuottamaan tutkimukseen ja halutaan kehittää omaa toimintaa tietoperustaisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että kirkon toiminnan ja henkilöstön ammattitaidon kehittämisessä hyödynnetään lapsen kehityksestä ja oppimisesta saatua tutkimustietoa mahdollisimman laaja-alaisesti.

Tietynlainen rautalankamalli teologian ja pedagogiikan välisestä suhteesta voisi olla se, että teologia antaa toimintaan sisällöt ja pedagogiikka antaa välineet eli toimintatavat ja -mallit. Tiettyyn rajaan asti tämä ajattelutapa on melko toimiva, mutta samalla kuitenkin rajallinen. Viime kädessä Vasun pedagogiikan taustalla on hyvin vahva arvopohja ja lapsikäsitys, joten olisi väärin katsoa pedagogiikkaa vain välineenä. Samoin teologinen ajattelu ei ole vain sisältöjä vaan sekin pitää sisällään muun muassa ihmiskäsityksen, joka ohjaa väistämättä myös pedagogisia valintoja.


Lapsikäsitys

Ammattikasvattajan on syytä olla tietoinen omaa työtään ohjaavasta lapsikäsityksestä, koska se heijastaa kasvattajan maailmankatsomusta ja sen pohjalle rakentuu myös toteutettava pedagogiikka. Professori Lea Pulkkinen toteaa “Kohti yhteistä lapsikäsitystä” -julkaisussa näin: “Lapsikäsitys on sidoksissa maailmankuvaan ja siitä nousevaan ihmiskäsitykseen. Ihmiskäsitys on yksilön tai yhteisön käsitys siitä, mikä on ihmisen olemus, alkuperä ja päämäärä ja mikä asema ihmisellä on suhteessa toisiin ihmisiin ja ympäristöön. Lapsikäsityksessä sanaan lapsi sisältyy myös lapsen ja lapsuuden suhde aikuiseen ja aikuisuuteen. Eri uskonnoilla ja filosofisilla suuntauksilla on erilaisia ihmiskäsityksiä samoin kuin eri tieteen- ja hallinnonaloilla.”

Esimerkiksi Vasun taustalla olevan lapsikäsityksen kivijalkana ovat lapsen oikeudet ja lapsuuden itseisarvo, johon myös kirkkomme on sitoutunut toiminnassaan. Tämä näkyy Vasussa erityisesti lapsen edun ja osallisuuden painotuksena ja samat painotukset löytyvät Lapset seurakuntalaisina -asiakirjasta.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lapsikäsityksessä yhdistyvät sekä Raamattuun ja teologiseen tutkimukseen perustuva että ajantasaiseen lapsitutkimukseen perustuva tieto. Luterilaisen ymmärryksen mukaisesti kristillinen ihmiskäsitys sisältää ajatuksen ihmisen kokonaisvaltaisuudesta, jossa ihmisen hengellisyys ei ole irrotettavissa ihmisen kokonaisuudesta. Fyysinen, henkinen, sosiaalinen, emotionaalinen, hengellinen ja esteettinen olemuksemme ja kaikki muu meissä ovat samanarvoisia ulottuvuuksia. Hengellisyys ei ole muusta elämästä erillinen saareke, vaan luonnollinen osa lapsen ja aikuisen elämää. Tätä ajatusta tukevat tutkimukset, joiden mukaan ihmisen spiritualiteetti ja uskonnollisuus kehittyvät osana ihmisen kokonaisvaltaista kehitystä (esim. Kilpeläinen & Räsänen 2015). Lapsen uskonnollisen kehityksen kannalta merkittäviä tekijöitä ovat muun muassa kiintymyssuhde, kosketus, vastavuoroinen vuorovaikutus, luottamus, kokemuksellisuus ja leikki. Voidaan siis todeta, että samat tekijät ovat keskeisiä sekä lapsen kokonaisvaltaisen kehityksen että uskonnollisuuden kehittymisen kannalta.

Näillä perusteilla kirkon varhaiskasvatuksessa on täysin luontevaa sitoutua VASUn pedagogiikkaan ja sen taustalla olevaan lapsikäsitykseen. Kirkon kasvatuksessa lapsikäsitys näkyy lapsilähtöisenä toimintana, joka kumpuaa lapsen tarpeista ja kiinnostuksen kohteista, ja jossa lapsen aktiivisuudelle ja luovuudelle annetaan tilaa.


Kristillisen kasvatuksen opilliset sisällöt ja Vasun pedagogiikka

Joissain keskusteluissa tulee aika ajoin esille kysymys, miten Vasun pedagogiikka on sovellettavissa kirkkomme opillisten sisältöjen käsittelyssä. Tämä kysymys on tullut esille erityisesti, kun on pohdittu ilmiölähtöisen pedagogiikan soveltamista seurakunnan varhaiskasvatuksessa. Kysymyksiä tuntuu herättävän ilmiölähtöisen pedagogiikan ajatus siitä, että oppiminen perustuu lasten omiin havaintoihin, kokemuksiin, ihmettelyyn ja tutkimiseen, kun uskontojen “opilliset lauseet” puolestaan kertovat “miten asiat ovat”. Tällöin saattaa herätä huoli siitä, että ilmiölähtöisesti käsitellyt opilliset sisällöt muuttuvat suhteellisiksi, ihmisen omiksi kokemuksiksi ja menettävät samalla opillisen luonteensa. Tästä huolesta tuntuu nousevan kysymys siitä, voiko oppiin eli kristillisen kasvatuksen sisältöihin liittyviä asioita ylipäätään käsitellään ilmiölähtöisesti.

Olennaista on palauttaa tämä kysymys kokonaisvaltaiseen ihmiskuvaan ja lapsen tapaan oppia. Kristillisessä ihmiskuvassa hengellinen ulottuvuus nähdään yhtenä kokonaisvaltaisuuden ulottuvuutena. Tämä ulottuvuus ei ole irrotettavissa ihmisen kokonaisuudesta. Lapsen tapa oppia on puolestaan sidoksissa juuri tähän kokonaisvaltaisuuteen eli lapsen oppimisessa merkityksellistä on kokonaisuus: kehollisuus, tunteet, hämmästely, kokemukset ja arjen havainnoista heräävät kysymykset. Siksi emme voi ajatella, että kristillisten sisältöjen - myöskään opillisten sisältöjen - oppiminen tapahtuisi jotenkin eri tavalla kuin lapsen muu oppiminen.

Olennaista on muistaa, että myös lapsen spiritualiteetin kehittymisessä on keskeistä huomioida lapsen kokonaisvaltaisuus. Merkityksellisiä ovat kertomukset ja rituaalit, joiden kautta kokemuksellisuus voi toteutua. Opillisten, tai muulla tavoin abstraktien asioiden käsittelystä on lapselle hyötyä vain silloin, kun ne nousevat hänen omina kysymyksinä. Tällöin ne usein liittyvät johonkin lapsen arjesta nousevaan kysymykseen. Yleisimpiä lasten esiin nostamia kysymyksiä ovat taivas, Jumala ja kuolema, joista on tärkeää puhua vaikka niitä ei järjellä voi edes aikuinen ymmärtää. Olennaista on muistaa, että lapsi ylipäätään oppii ihmettelyn ja kokemuksellisuuden kautta, myös niistä asioista, joita ei voi järjellä ymmärtää. Varhaiskasvatuksessa annetaankin ihan syystä iso painoarvo kokemuksellisuudelle ja konkretialle, mikä näkyy muun muassa erilaisten kristillisen kasvatuksen menetelmien kehittämisessä. Ja onhan myös niin, että uskonnot sisältävät joka tapauksessa sellaisia ulottuvuuksia, joita ei kukaan voi loppuun asti järjellä ymmärtää. Tämä ilmiö ei siis ole iästä riippuvainen. Siksi erilaisten kokemuksellisten, ihmisen kokonaisvaltaisuuden huomioivien toimintatapojen kehittäminen ja käyttäminen seurakuntatyössä on tärkeää.


Monella seurakunnan työntekijällä saattaa olla kaikesta ammatillisesta, lapsen kehitykseen ja oppimiseen liittyvästä tiedosta huolimatta tunne, että kirkon oppia pitää sanoittaa myös pienille lapsille. Tämä nousee ehkä siitä kokemuksesta, että työhön sisältyvä hengellinen perustehtävä edellyttää tätä. On tärkeää käydä keskustelua tästä aiheesta, jotta kirkon kasvattajilla olisi mahdollisuus tehdä työtään sillä ammatillisella tietämyksellä, joka perustuu koulutuksessa saatuun tietoon lapsen kehityksestä. Pienen lapsen hengellistä kehitystä voidaan tukea vain sellaisilla tavoilla, jotka tukevat lapsen kokonaiskehitystä ja ovat hänelle luontaisia. Tämän tulee ohjaa kirkon varhaiskasvatuksen pedagogisia ratkaisuja.

Keskustelua pedagogiikasta tarvitaan

Kasvattajan työssä on yhäkin tärkeää käydä keskustelua siitä, miten Vasua hyödynnetään kristillisen kasvatuksen sisältöjen käsittelyssä. Keskustelu luo yhteistä ymmärrystä ja rakentaa uudenlaista toimintakulttuuria. Kannattaa lähteä pohtimaan ilmiölähtöisen oppimisen periaatteita ihan konkreettisesti kristillisen kasvatuksen sisältöjen kautta. Pienelle lapselle merkitykselliset ilmiöt nousevat arjesta: kirkkovuosi näkyy usein konkreettisina asioina ympäristössä; kasteeseen sisältyy elementtinä vesi, joka aina vain jaksaa kiehtoa lasta, ja siihen saa sisällytettyä paljon muitakin sisältöjä kuin kasteen sakramentti; pääsiäinen on tunteiden ja värien kyllästämä juhla, jossa on hyvin paljon konkreettisia symboleja; Raamatun kertomukset ovat aarreaitta, jossa riittää tutkittavaa jne. Pieni lapsi oppii omalla tavallaan myös tietoa, mutta enemmänkin hänen oppimisensa on tunteita ja kokemuksia, jotka liittyvät siihen toimintaan, tiloihin, paikkoihin ja ihmisiin, joiden vaikutusten piirissä hän on ollut. Parhaimmillaan kokemus on herättänyt lapsessa iloa, innostusta, ihmettelyä ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Ajantasaisen pedagogiikan hyödyntäminen antaa välineitä käsitellä kristillisen kasvatuksen sisältöjä niin, että pystymme todella tukemaan lapsen hengellistä kasvua osana hänen kokonaisvaltaista kehitystään.

Yleisesti voidaaan todeta, että Vasun pedagogiikka ja sen taustalla oleva arvopohja ovat sopusoinnussa kristillisen kasvatuksen tavoitteiden ja sisältöjen kanssa. Kristillisen kasvatuksen tavoitteet tuovat mukanaan omat erityispiirteensä ja painotuksensa verrattuna yhteiskunnan varhaiskasvatukseen. Se, että jotain tulee lisää, ei ole ristiriita vaan se on rikkaus. Lähteet:

Kilpeläinen A.-E. & Räsänen, A, (2015) "Katso minuun pienehen" -


Pikkulapsen uskonnollisuus ja sen tukeminen kirkon varhaiskasvatustoiminnassa. Teoksessa M. Ubani, S. Poulter ja A. Kallioniemi (toim.) Uskonto lapsuuden kulttuureissa (s. 300–329) Helsinki: Lasten Keskus. Lapset seurakuntalaisina –kehittämisasiakirja (2013) Suomen ev.lut. kirkon kirkkohallituksen julkaisuja 2013:1.

Pulkkinen, L. (toim.) Kohti yhteistä lapsikäsitystä. THL. 2018. http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/136124/URN_ISBN_978-952-343-0860.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Tarkka, K. (2017) Millainen lapsikäsitys ohjaa varhaiskasvatussuunnitelman perusteita? T. Haapsalo, O. Vuorelma-Glad, M.Sandèn,H. Pulkkinen , I. Tahvanainen, E. Saarinen (toim.) Varhaiskasvatus katsomusten keskellä. Helsinki: Lasten Keskus.

Kristillinen kasvatus ja Vasu  

Artikkeli on osa sähköistä Vasu kirkossa -työkalupakkia seurakuntien varhaiskasvattajien työn tueksi.

Kristillinen kasvatus ja Vasu  

Artikkeli on osa sähköistä Vasu kirkossa -työkalupakkia seurakuntien varhaiskasvattajien työn tueksi.

Advertisement