Kirkon tulevaisuusselonteko 2018

Kirkon kasvatus vuonna 2030 Kristillisen uskon välittymisen haasteita ja mahdollisuuksia Kirkon tulevaisuusselonteko 2018 Toim. Jarmo Kokkonen

Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja Kirkko ja toiminta

74

Kirkon kasvatus vuonna 2030 Kristillisen uskon välittymisen haasteita ja mahdollisuuksia Kirkon tulevaisuusselonteko 2018 Toim. Jarmo Kokkonen Kirkkohallituksen esitys kirkolliskokoukselle 6/2018 Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja 74 Kirkko ja toiminta Kirkkohallitus Helsinki 2018

2018

Kirkon kasvatus vuonna 2030 Kristillisen uskon välittymisen haasteita ja mahdollisuuksia Kirkon tulevaisuusselonteko 2018 Toim. Jarmo Kokkonen Kirkkohallituksen esitys kirkolliskokoukselle 6/2018 © Kirkkohallitus Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja 74, Kirkko ja toiminta Selvitykset ja mietinnöt

Dispositio

2030

Johdanto..................................................................................................... 6 1. Tervetuloa seurakuntaan? Lasten, nuorten ja perheiden kasvuympäristön muutos ja kirkon kasvatus ........................................... 10

Kati Tervo-Niemelä

1.1 Muuttuva suomalainen perhe-elämä .................................................. 11 1.2 Uskonnollisuuden muutos ja sen selittäminen.................................... 14 1.3 Kirkon kasvatus ja sen mahdollisuudet uskonnollisen muutoksen

ja perhe-elämän muutosten keskellä.................................................... 15 1.4 Entä jos.............................................................................................. 19 1.5 Kirjallisuus......................................................................................... 20 2. Kasteesta kasvuun .......................................................................... 24

Katri Vappula

Etusivun layout: Unigrafia Oy Taitto: Jani Käsmä, www.kasma.fi Kuvat: Kansi, takakansi ja suurin osa julkaisun kuvista: Kirkon kuvapankki/Sanna Krook Kuvat lisäksi: Kirkon kuvapankki/Vesa Ranta s. 6, 36 ja 47 Kirkon kuvapankki/Jussi Vierimaa s. 16, 78, 83, 84 ja 100 Kirkon kuvapankki/Aarne Ormio s. 43 ja 95 Jan Ahonen s. 69

ISBN 978-951-789-616-0 (nid.)

ISBN 978-951-789-617-7 (PDF)

3. Kirkon varhaiskasvatus lasta ja perhettä varten myös tulevaisuudessa .................................................................... 36

ISSN 2341-9393 (painettu) ISSN 2341-9407 (verkkojulkaisu)

Asianumero: DKIR/1036/06.02/2018

Grano Oy Kuopio 2018

2

2.1 Laskevien tilastokäyrien sielunmaisemaa............................................. 25 2.2 Esteet on poistettava .......................................................................... 26 2.3 Saako kastamattoman lapsen siunata? ................................................ 27 2.4 Kullekin hänen omalla kielellään........................................................ 28 2.5 Internet on nykyajan kirjapainotaito .................................................. 30 2.6 Kasvun polku tukemaan kristityn identiteettiä ................................... 31 2.7 Sitoudumme yhdessä muutokseen ..................................................... 32 2.8 Entä jos.............................................................................................. 34 2.9 Kirjallisuus ........................................................................................ 35

Heljä Petäjä ja Raija Ojell

3.1 Päivähoidosta varhaiskasvatukseen ..................................................... 37 3.2 Muutosten vaikutus seurakunnan ja kunnan väliseen yhteistyöhön .... 38

3.1.1 Ilmiölähtöistä pedagogiikkaa..................................................... 38

3.1.2 Laajempaa katsomuskasvatusta.................................................. 39 3.3 Yhteistyön haasteet ja mahdollisuudet ............................................... 39 3.4 Osaaminen kaikkien lasten parhaaksi ................................................. 40 3.5 Yhteiskunnan ja kirkon kasvatuksen yhdyspintoja.............................. 42

3.5.1 Lähtökohtana lapsi.................................................................... 42

3.5.2 Yhteinen arvopohja................................................................... 43 3.6 Monikulttuurisuuden ammatilliset haasteet ....................................... 44 3.7 Kirkon oman varhaiskasvatuksen painopisteen muutos....................... 45 3.8 Kasvurauhan vaaliminen ................................................................... 48 3.9 Entä jos… ......................................................................................... 49 3.10 Kirjallisuus ........................................................................................ 50 3

2018

Dispositio

2030

4. Rohkaise vanhempaa kohtaamaan lapsen hengellisyys ....................................................................... 52

7. Osallistumisesta osallisuuteen – yksittäisistä käytännöistä kohti osallisuuden kulttuuria ................... 78

4.1 Hyvään kasvuun kuuluu mahdollisuus käsitellä hengellisiä kysymyksiä lapselle sopivalla tavalla ................................................... 53 4.2 Lapsi ja teologia ................................................................................. 54 4.3 Spiritualiteetin kehittymisen edellytykset ........................................... 55 4.3.1 Tietoisuus lapsen hengellisyydestä.............................................. 55 4.3.2 Tilaa lapsen hengellisyydelle...................................................... 55 4.3.3 Hengellisen prosessin rakentaminen kotona.............................. 56 4.3.4 Vuorovaikutus on kaikkein tärkein............................................ 57 4.3.5 Lapsi kasvaa luottamuksen varassa............................................. 57 4.4 Toiminta perheiden tukena – mitä kaikkea kasvatus ja diakonia voivat yhteistuumin saavuttaa? ............................................ 58 4.5 Hyviä viestejä perheille ...................................................................... 59 4.6 Lopuksi.............................................................................................. 60 4.7 Entä jos... ......................................................................................... 61 4.8 Kirjallisuus ........................................................................................ 62

7.1 Mitä osallisuus on?............................................................................. 79 7.2 Osallisuuden haasteet ja mahdollisuus................................................ 82 7.3 RKS 2017 -suunnitelma koko seurakunnan elämässä......................... 86 7.4 Entä jos... .......................................................................................... 87 7.5 Kirjallisuus ........................................................................................ 88

Kaisa Aitlahti ja Anita Ahtiainen

5. Kummiuden monet mahdollisuudet ........................................ 64

Jussi Laine

6. Kirkon perhetyö ja perhekeskustoiminta ............................ 70

Hannele Heinonen ja Iris Sotamaa

6.1 Perhelähtöisyys arvona ja työtapana.................................................... 71 6.2 Meillä on annettavaa ......................................................................... 73 6.3 Rakkaus tekee perheen....................................................................... 73 6.4 Yhdessä olemme enemmän ................................................................ 74 6.5 Entä jos.............................................................................................. 75 6.6 Kirjallisuus ........................................................................................ 76

4

Vilppu Huomo

8. Armo on sitä, että kukaan ei jää yksin – muuttuva nuoriso ja kirkon työ heidän kanssaan ............................... 90

Ville Kämäräinen

8.1 Miksi nuorisotyötä?............................................................................ 91 8.2 Nuori muuttuu.................................................................................. 91 8.3 Kokoavan nuorisotyön uudelleen ajattelu........................................... 92 8.4 Työntekijän rooli: Ketä varten olemme? ............................................. 94 8.5 Työn tekemisen tavat ......................................................................... 95 8.6 Nuorisotoiminnan jälkeen.................................................................. 96 8.7 Entä jos?... ......................................................................................... 97 8.8 Kirjallisuus ........................................................................................ 98 9. Entä jos vuonna 2030… ................................................................ 100 10. KIRJOITTAJAT ..................................................................................... 102

5

”Kertokaa siitä lapsillenne, kertokoot he omille lapsilleen ja lastenlapset seuraavalle sukupolvelle” (Joelin kirja 1:3)

2018

JOHDANTO

2030

Tämä Joelin kirjan ajatus vastaa olennaisella tavalla siihen, kuinka kristillinen usko on maassamme siirtynyt uusille sukupolville vuosisadasta toiseen. Kodeissa vanhemmat ja suku ovat välittäneet lapsilleen ja lastenlapsilleen sitä perinnettä, josta he itse ovat tulleet osallisiksi omien vanhempiensa kautta. Suhteellisen yhtenäinen ympäröivä kulttuuri, koululaitos ja kirkon itsestään selvä asema yhteiskunnassa ovat tukeneet monin tavoin luterilaisen kristillisyyden juurtumista lasten ja nuorten elämään.

Tänään olemme tilanteessa, jossa sukupolvien ketju on yhä useammin katkeileva ketju. Pelkkä kristillinen perinne tai tapakulttuuri riittävät yhä harvemmin perusteluksi kirkon jäsenyydelle tai kokemukselle kristillisen uskon merkityksestä. Toisaalta perinteitä ja esimerkiksi symboliikkaa voidaan arvostaa, mutta ei niiden uskonnollisen sisällön vuoksi. Tämä asettaa kirkon uuteen tilanteeseen, kun esimerkiksi kirkkoon kuuluvat vanhemmat eivät enää entiseen tapaan tuo lapsiaan kasteelle.

Kun uskontoa ei enää peritä vanhemmilta, yksilö luo omaa uskonnollista identiteettiään, maailmankuvaansa ja arvojaan henkilökohtaisen etsinnän kautta. Yhä useammalle kirkko ei ole relevantti yksityisen uskon määrittämisessä tai hengellisyyden harjoittamisessa. Identiteetin rakentuminen vailla yhteyttä omiin juuriin ja edellisten sukupolvien elämäntodellisuuteen voi olla yksilölle kuormittavaa.

Nuorisotutkijat ovat esimerkiksi huomanneet, että nuoret eivät enää löydä yhtymäkohtia omien vanhempiensa nuoruuden elämäntapaan, eivätkä vanhemmat tavoita nykyistä nuorten elämismaailmaa. Sukupolvien välinen etäisyys korostuu perheissä, joissa perheenjäsenten väliset suhteet ovat jännitteiset. Perheiden saama sosiaalinen tuki edistää osaltaan yhteisten arvojen siirtymistä uudelle sukupolvelle elämän rakennusaineiksi.

Sukupolvien ketju on yhä useammin katkeileva ketju.”

6

7

Johdanto

Lokeroitunut ja sirpaleinen kulttuuri – yhä useammin puhutaan erilaisista kuplista – vie kansalaisia kauemmas toisistaan ja lisää turvattomuuden tunnetta. Paluu yhtenäiskulttuurin aikaan ei ole mahdollinen, mutta esimerkiksi yhteistyön ja yhteisvastuun kulttuuria halutaan edistää eri puolilla, ja kirkolla on tällä saralla paljon annettavaa. Instituutiokriittisyydestä huolimatta suomalaisilla on paljon odotuksia kirkkoa kohtaan. Odotuksia on myös heillä, jotka ovat kaukana kirkosta.

Käsillä oleva kirkon vuoden 2018 tulevaisuusselonteko tarkastelee kristillisen uskon välittymistä uusille sukupolville huomioiden kirkon ja yhteiskunnan sirpaloitumisen sekä kirkon roolin yhteiskunnallisena keskustelijana. Tämän artikkelikokoelman tekstit ovat itsenäisiä puheenvuoroja, eikä niiden tarkoituksena ole luoda harmonista kokonaisuutta. Mukaan on valikoitunut kristillisen perinteen välittymisen kannalta erityisen ajankohtaisia ja keskeisiä teemoja ja ilmiöitä. Monet tärkeät aiheet rajautuvat napakan kokoelman ulkopuolelle. Nähdäkseni nyt valitut teemat haastavat ja yhdistävät kirkon toimijoita kaikkialla, kutsuen yhteiseen työhön ja yhteisiin tavoitteisiin.

Muuttuvaa toimintaympäristöä on haluttu lukea tietopohjaisesti ja realistisesti, monipuolisesti ja kysellen. Katsomme kirkkoa paitsi yhteiskunnallisena keskustelijana, myös aktiivisena toimijana ja innovaattorina. Kirkon kasvatuksen arjessa syntyy jatkuvasti uusia, luovia ratkaisuja kirkon tehtävän toteutumiseksi, näitä haluamme nostaa esiin. Toisaalta on myös selvää, että kristillisen uskon välittyminen uusille sukupolville ei ole vain kasvatuksen kysymys, tehtävä koskettaa kirkkoa kokonaisuudessaan. Kirkon kasvatus on kaikenikäisten kokonaisvaltaisen kasvun mahdollistamista ja tukemista (kasvatuksen linjaus 2015). Se on luonteeltaan sekä pitkäjänteistä ja rinnalla kulkevaa tradition välittämistä, että lyhytkestoista ns. pop up-toimintaa.

Kirkolliskokous on perustaessaan tulevaisuusvaliokunnan antanut kirkkohallitukselle tehtäväksi valmistella neljän vuoden välein kirkolliskokoukselle tulevaisuusselonteon. Selonteon tavoitteena on laajemman tulevaisuuskeskustelun herättäminen

Kristillisen uskon välittyminen uusille sukupolville ei ole vain kasvatuksen kysymys, tehtävä koskettaa kirkkoa kokonaisuudessaan.”

8

kirkossa. Selonteko on tarkoitettu kirkon työn kehittämisen välineeksi kaikkiin seurakuntiin ja kirkollisiin yhteisöihin sekä luomaan pohjaa kirkon seuraavalle yhteiselle strategialle. Käsillä oleva tulevaisuusselonteko on järjestyksessään kolmas. Ensimmäisen selonteon aiheena vuonna 2010 oli kirkon asema ja tehtävä yleisesti. Toinen julkaisu vuonna 2014 keskittyi monikulttuurisuuden teemaan.

Kiitän lämpimästi tekstien tuottamiseen osallistuneita tutkijoita, kouluttajia ja seurakuntien työntekijöitä; myös teitä lukuisia kollegoja, jotka olette osallistuneet tekstien kommentointiin. Julkaisun loppuun olen koonnut artikkeleita yhdistävistä näkökulmista ja tarjolla olevasta tutkimustiedosta visiota siitä, miltä kirkkomme voisi näyttää vuonna 2030. Mielenkiintoista on, että tämä asiakirja päätyy moniin samankaltaisiin lopputulemiin kuin selvitys Kaikkialta kaikkialle – kirkon missio nyt. Missiologian tuntemus ja osaaminen kirkon työssä (Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja 67).

Jarmo Kokkonen Johtaja, TT, VTM Kirkon kasvatus ja perheasiat, Kirkkohallitus

9

Tervetuloa seurakuntaan?

Lasten, nuorten ja perheiden kasvuympäristön muutos ja kirkon kasvatus Kati Tervo-Niemelä

1.1 Muuttuva suomalainen perhe-elämä Eurooppalaisessa mittakaavassa lapsiperheessä eläminen on Suomessa poikkeuksellisen harvinaista. Vuonna 2010 lapsettomien talouksien osuus kaikista talouksista oli Suomessa suurempi kuin missään muussa Euroopan maassa.1 Samalla keskimääräinen lapsiluku on Suomessa ollut Euroopan suurimpia, mikä on tarkoittanut perheiden keskimääräistä suurempaa lapsilukua muihin Euroopan maihin verrattuna.2 Vuonna 2017 syntyvyys oli Suomessa kuitenkin kaikkien aikojen matalin, vuoden 2017 syntyvyyden mukaan nainen synnyttäisi keskimäärin 1,49 lasta. Vielä vuonna 2010 kokonaishedelmällisyysluku oli 1,87. Tämä ennakoi tulevaisuuden perheiden olevan nykyistä pienempiä ja yhä useampien jäävän tahtoen tai tahtomattaan lapsettomiksi. Erityisesti isoissa kaupungeissa perheet ovat pieniä, Helsingissä kokonaishedelmällisyysluku vuonna 2017 oli 1,27, Turussa 1,29 ja Tampereella 1,24. Isommista, yli 50.000 asukkaan kunnista korkein syntyvyys oli Seinäjoella (kokonaishedelmällisyys 1,79 vuosina 2013-2017).3

2018

1.

2030

Samalla, kun syntyvyys on vähentynyt, Suomessa on eurooppalaisessa mittakaavassa poikkeuksellisen paljon suurperheitä, lähes kymmenen prosenttia naisista on saanut neljä tai useampia lapsia. Se on viime vuosina ollut enemmän kuin missään muussa Euroopan maista.4 Samaan aikaan Suomessa lapsettomien osuus on kasvanut ja on suurempi kuin muissa Pohjoismaissa. Keskeisimpänä syynä alenevalle syntyvyydelle pidetään vanhemmaksi tuloiän nousua: mitä myöhemmin keskimäärin ensimmäinen lapsi saada, sen alhaisemmaksi perheen lapsiluku jää ja samalla myös lapsettomien osuus kasvaa.5

1 Okkonen 2014a.

2 Okkonen 2014a.

3 Syntyneet 2017.

4 Eurostat 2017.

5 Rotkirch et al. 2017, 18.

10

11

1. Tervetuloa seurakuntaan?

Suomessa ensisynnyttäjien keski-ikä on noussut 1970-luvulta lähtien. Vuonna 2017 ensisynnyttäjien keski-ikä oli 29,2. Kaikkien synnyttäjien keski-ikä oli 30,9 vuotta.6 1930- ja 1940-luvuilla naiset tulivat äideiksi keskimäärin 23-vuotiaina, miehet isiksi 28-vuotiaina. Vähemmän koulutetut ja vähemmän etuoikeutetuista taustoista tulevat naiset ovat saaneet vuosikymmeniä lapsensa nuorempana kuin korkeakoulutettujen, ylempien sosiaaliluokkien jäsenet niin Suomessa kuin muissa länsimaissa.7 Väestöliiton lapsiperheiden ajankäyttöä 2000-luvulla selvittävän perhebarometrin mukaan lapsiperheiden ajankäytössä on tapahtunut 2000-luvulla lasten kannalta sekä myönteisiä että kielteisiä muutoksia. Useimpien perheiden arki rakentuu siten, että valtaosa vanhemmista lähtee töihin ennen kello kahdeksaa ja puolet vanhemmista on kotona vähän kello viiden jälkeen.8 Myönteisenä muutoksena näkyy ansiotyöhön käytetyn kokonaisajan väheneminen lamavuosien jälkeen 1990-luvun lopulta eikä uhkakuvat kaiken aikansa ansiotyölle uhraavista vanhemmista ole käynyt toteen.9 Erityisesti isät ovat aiempaa aikaisemmin kotona, ja sekä äidistä että isistä suurempi osa on kotona ilta-aikaan kuin kymmenen vuotta aiemmin.10 Kotityöt ovat myös aiempaa tasaisemmin jakautuneet perheissä: isät osallistuvat lisääntyvästi kotitöiden tekemiseen ja samalla äitien osuus on vähentynyt. Epätyypillinen työ ja varsinkin ilta-aikaan ajoittuva työaika koetaan kuitenkin monissa perheissä ongelmalliseksi ja erityisesti vuorotyö on yleistä lapsiperheissä.11 Myös aikapula on lisääntynyt varsinkin pienten lasten talouksissa, kuitenkin äitien kokema kiire on vähentynyt.12 Työssä käyvät vanhemmat toivoisivat lisää aikaa ennen kaikkea liikuntaan ja ulkoiluun; toive on myös lisääntynyt selvästi aiemmista tutkimuksista. Sen sijaan kotitöiden tekemiseen ei enää haluta samassa määrin lisää aikaa toisin kuin vielä 2000-luvun alussa.13 Lasten ja nuorten vapaa-ajan vietossa merkittävin muutos liittyy ruutuajan osuuden kasvuun; samalla muihin vapaa-ajan toimintoihin kuten liikuntaan ja ulkoiluun käytetty aika on vähentynyt. Lasten kotonaolo on osin ruutuajan lisääntymisen myötä myös hieman lisääntynyt 1990-luvun lopulta ja perheet viettävät enemmän aikaa kotona myös yhdessä.14 Tutkimusten mukaan lasten runsas ruutuaika on yhteydessä heikompaan koulumenestykseen: yli kolme tuntia ruutuaikaa käyttävät lapset saivat heikompia arvosanoja koulussa kuin lapset, joille ruutuaikaa kertyi alle kaksi tuntia.15 Vaikka enemmistöllä perheistä yleinen taloudellinen tilanne Suomessa on suhteellisen hyvä – noin kaksi kolmesta lapsesta asuu keskituloisessa perheessä – samalla talousvaikeudet koskettavat monia ja lapsista yhä useampi kuuluu pienituloiseen 6 Syntyneet 2017.

7 Rotkirch et al. 2017, 18.

8 Miettinen & Rotkrich 2012, 95.

9 Miettinen & Rotkirch 2012, 127.

10 Miettinen & Rotkirch 2012, 96.

12

11 Miettinen & Rotkirch 2012, 127-129.

12 Miettinen & Rotkirch 2012, 89.

13 Miettinen & Rotkirch 2012, 94.

14 Miettinen & Rotkirch 2012, 130.

15 Syväoja 2013.

16 Okkonen 2014b.

perheeseen. Kun vuonna 1990 lapsista 13 prosenttia kuului pienituloisimpaan viidennekseen, vuonna 2011 osuus oli kasvanut 17 prosenttiin. Pienituloisten perheiden kasvun taustalla on ensinnäkin se, että perheistä yhä useampi on yksinhuoltajaperhe. Kun vuonna 1990 yksinhuoltajaperheitä oli vajaa neljännes perheistä, 2000-luvun taitteen jälkeen osuus on ollut jatkuvasti yli 30 prosenttia.

Toisaalta taustalla on myös yhden huoltajan talouksien taloudellisen aseman heikkeneminen: yhden huoltajan perheistä yhä useampi oli pienituloinen.16

Isät osallistuvat lisääntyvästi kotitöiden tekemiseen ja samalla äitien osuus on vähentynyt.”

13

1. Tervetuloa seurakuntaan?

1.2 Uskonnollisuuden muutos ja sen selittäminen Nuoremman ikäpolven heikentynyt sitoutuminen uskonnollisiin instituutioihin on nähty monien, erityisesti perinteisten kirkkokuntien yhteisenä haasteena. Erityisesti protestanttisen kristillisyyden asema on heikentynyt Euroopassa jo pitkään. Se on näkynyt niin yhteisöihin kuuluvien jäsenten määrässä kuin osallistumisessa monissa maissa. Näitä muutoksia on perinteisesti tulkittu sekularisaatioparadigman valossa. Kuitenkin jo 1980-luvulta alkaen yhä useammat tutkijat hylkäsivät sekularisaatioteorian uskonnollisuuden muutoksen kuvaajana. Vielä vuosituhannen vaihteessa uskonnollisuuden tutkijoiden keskuudessa vallitsi lähes yksimielisyys siitä, että sekularisaatioteoria ei onnistunut kuvaamaan uskonnollisuuden muutosta, vaan maailma näyttäytyi aivan yhtä voimallisesti uskonnollisena kuin ennen. Näyttikin siltä Eurooppa olisikin ainoa poikkeus muun uskonnollisesti elinvoimaisen maailman keskellä.17 Tämän jälkeen tutkijat ovat kuitenkin olleet yhä enemmän ymmällään muutoksesta: perinteisillä mittareilla mitattuna uskonnollisuus näyttää jälleen ja sittenkin olevan laskussa jokseenkin kaikissa länsimaissa, myös Amerikassa.18 Amerikka näyttää seuraavan samaa kehitystä kuin Eurooppa ja uskonnottomien osuus nuoressa ikäpolvessa on merkittävästi lisääntynyt. Uskonnollisuuden muutos on vahvasti sukupolvikysymys: jokainen sodan jälkeinen sukupolvi näyttäytyy edeltäjäänsä vähemmän uskonnollisena lähes kaikissa tutkimuksissa.19 Kysymys näyttäisi olevan ensi sijassa siitä, että yhä harvempi saa uskonnollisen kasvatuksen ja sosiaalistuu uskontoon kuin siitä, että yksilö itse luopuisi uskostaan iän myötä.20 Myös uskonnollisen kasvatuksen rooli on muuttunut: se nähdään yhä vähemmän velvollisuutena ja yhä enemmän vapaaehtoisena.21 Uusimmat uskonnollisuutta tarkastelevat tutkimukset ovat siis uudella tavalla tulleet tietoisiksi siitä, että kaikista toiveista ja päinvastaisista oletuksista huolimatta uskonnollisuus, erityisesti kristillisyys, näyttäisi olevan lähes poikkeuksetta laskussa länsimaissa. Uskonto on kyllä tullut yhä näkyvämmäksi ilmiöksi – se näkyy mediassa ja katukuvassa yhä voimakkaammin – kuitenkin henkilökohtaisella tasolla kiinnittyminen ja merkityksellisyyden kokemukset suhteessa uskontoon ovat vähentyneet. Uskonnosta on tullut yhtä enemmän ilmiö, joka koskettaa ”muita”, ei ”minua” tai ”meitä”. Se on jotain sellaista, jonka yksilö kohtaa ensi sijassa median kautta, ei omien kokemusten tai kasvatuksen.

Perinteisen uskonnollisuuden heikentyminen on useiden tutkimusten perusteella vahvistunut nimenomaan 2000-luvulla. Sama näkyy selkeästi myös Suomessa ja muissa Pohjoismaissa. Vaikka kirkkoon kuuluvien osuus niin Suomessa kuin muissa Pohjoismaissa on edelleen suhteellisen korkea, se on kaikissa viidessä Pohjoismaassa laskenut 2000-luvulla nopeammin kuin koskaan aiemmin ja sama heijastuu esimerkiksi kirkollisesti vihittyjen ja kastettujen osuuden nopeaan laskuun.

17 Berger 1999; Davie 2002; Berger, Davie, Fokas 2009; Berger 2014.

18 Beyer 2018; Woodhead 2018.

19 Ks. esim. Voas & Doebler 2011; Voas & Chaves 2014; Stoltz et al. 2016.

20 Beyer 2018.

21 Stolz et al. 2016, 159.

14

1.3 Kirkon kasvatus ja sen mahdollisuudet uskonnollisen

muutoksen ja perhe-elämän muutosten keskellä Vuoden 2015 Gallup Ecclesiastica -tutkimuksessa yli 65-vuotiaista suomalaisista yli puolet (52 %) kertoi saaneensa uskonnollisen kasvatuksen, 25-34-vuotiaista vain joka neljäs (27%).22 Kristinuskon opettamaan Jumalaan uskovien osuus kyseisissä ikäryhmissä on hyvin samansuuntainen ja samassa suhteessa, joskin hieman alhaisempi (45 % ja 21 %); myös eri tavalla kuin kirkko opettaa uskovien osuus on vähentynyt nuorempien ikäpolvien keskuudessa. Tilalle on tullut lisääntyvästi ei-uskominen: kun vanhimman ikäryhmän (65-79-vuotiaat) vastaajista 11 prosenttia kertoi, ettei usko Jumalan olemassaoloon, nuorissa ikäryhmissä heitä oli kolminkertainen määrä.23 Noin yhden sukupolven aikana uskonnollisen kasvatuksen saaneiden kuin myös kristinuskon opettamaan Jumalaan uskovien osuus on siis puolittunut ja vastaavasti ei-uskovien osuus kolminkertaistunut. Vastaava uskonnollisen kasvatuksen saaneiden määrän ja ylipäätään perinteisen uskonnollisuuden väheneminen on nähtävissä laajasti länsimaissa.24 Muutos on tuonut ja tuo tulevaisuudessa myös muita muutoksia. Kotien uskonnollisuus on edelleen vahvin yksilön uskonnollisuutta ennustava tekijä; samalla myös kaveripiirin ja yhteiskunnan laajemmalla uskonnollisuuden tasolla on oma itsenäinen vaikutuksensa, vaikkakin heikompi.25 Tämä tarkoittaa myös sitä, että uskonnollisuuden yleinen tason laskiessa vahvakaan perheen sisäinen uskontokasvatus ei välttämättä riitä ylläpitämään uskonnon vaatimia uskottavuusrakennelmia. Tämän myötä uskonnollisuus on erityisessä vaarassa heikentyä lisää niillä alueilla, jossa se on jo ennestään heikentynyt. Helsingissä tämän hetken kolmekymppisistä miehistä alle 40 prosenttia kuuluu kirkkoon, naisistakin alle 50 prosenttia.26 Vastaavalla muutosnopeudella tämän päivän suomalaisista pikkulapsista vain noin joka seitsemäs kokee aikuisena, että on lapsena saanut uskonnollisen kasvatuksen ja yli puolet ei usko Jumalaan lainkaan.

Kokonaisuudessaan kotien uskonnollisuuden ja uskonnollisen kasvatuksen heikentymistä pidetään tutkimuksellisesti varmimpana indikaattorina uskonnottomuuden kasvulle. Uusimpien kansainvälisten tutkimusten mukaan ei-uskonnollisten vanhempien lapset päätyvät lähes poikkeuksetta uskonnottomiksi; uskonnosta etääntyneiden vanhempien lapset joko etääntyneiksi tai uskonnottomiksi. Uskonnollisten vanhempien lapsista noin joka toinen päätyy perinteisessä mielessä uskonnolliseksi, loput joko vaihtoehtoisessa mielessä uskonnollisiksi tai uskonnosta etääntyneiksi.27 Kotien uskonnollisen kasvatuksen ja ylipäätään uskonnollisuuden heikentymisen keskellä suomalaisessa kontekstissa rippikoulu ja sen vahva asema nuorten keskuudessa on ollut kirkolle ainutlaatuinen mahdollisuus vaikuttaa nuorten elämään.

22 Hytönen 2016, 120. Suunnilleen yhtä moni kaikista suomalaisista, 26 prosenttia, kertoi samaisen tutkimuksen perusteella uskovansa vakaasti siihen, että Jeesus on Jumalan poika, lisäksi 16 prosenttia pitää sitä todennäköisenä.

23 Ketola 2016, 62. 15-24-vuotiaista 32 prosenttia kertoi, että usko Jumalan olemassaoloon; 25-34-vuotiaista 38 prosenttia.

24 Ks. esim. Bucher 2009, 625; Niemelä 2011; Stolz et al. 2016 25 Ilg, Tervo-Niemelä & Maaß 2016.

26 Sohlberg & Ketola 2016, 58.

27 Stoltz et al. 2016; see e.g. Bengtson, Putney and Harris 2013, 151-164.

15

1. Tervetuloa seurakuntaan?

Tämän päivän varhaisnuoret (10-13-vuotiaat) kohtaavat laajalti niitä ilmiöitä ja kasvukysymyksiä, joita aiemmin kohdattiin 15-vuotiaana. Kotien uskonnollisen kasvatuksen heikentyminen ja se, että rippikoulu Suomessa sijoittuu eurooppalaisessakin vertailussa varsin myöhäiseen ikävaiheeseen, herättää yhä vahvemmin kysymyksen siitä, tulisiko varhaisnuorille luoda laajasti tavoittavaa ja riittävän yhdenmukaista toimintaa kaikissa seurakunnissa. ”Mini-rippikoulusta” on hyviä kokemuksia sekä yksittäisissä seurakunnissa että Tanskan kirkossa.

Alun perin malliin suhtautuivat Tanskassa kriittisesti yhtä lukuun ottamatta kaikki piispat; käytännössä toiminta osoittautui kuitenkin erittäin suosituksi ja toimivaksi ja se on ollut ylläpitämässä myös rippikoulun suosiota.29 Suomessa useissa seurakunnissa järjestettävät ja suosituiksi osoittautuneet kymppisynttärit tarjoaisivat luontevan lähtökohdan minirippikoulun tai muun vastaavan luomiselle koko kirkon tasolle. Järjestelmään voisi niin ikään ottaa aineksia jumalanpalveluskasvatuksen osalta katolisen kirkon alttaripoika- ja -tyttöjärjestelmästä, joka on ollut katolisessa kirkossa myös aivan keskeinen pappeuteen kasvattaja. Järjestelmä kasvattaa lapset vahvasti sisään kirkon jumalanpalveluselämään antaen heille tärkeitä tehtäviä jumalanpalveluksen kokonaisuudessa.

Rippikoulun ja konfirmaation suosio Suomessa liittyy osin sen antamiin oikeuksiin: mahdollisuuteen saada kirkollinen vihkimys ja mahdollisuus toimia kummina. Kummiuden suosio herättää kysymyksiä mahdollisuudesta rakentaa kummiuden pohjalle muutakin. Vaikka uskonnollinen kasvatus perheissä on heikentynyt, kummin tehtävä kiinnostaa vahvasti. Kiinnostus koskee myös kirkosta eronneita tai siitä muutoin etäällä olevia.

Useiden tutkimusten mukaan suomalaisnuorista noin joka toinen kokee rippikoulun hengellisesti merkityksellisenä. Useille nuorille, myös aiemmin uskonnosta etäällä olleille nuorille, rippikoulu on käänteentekevä suhteessa kirkkoon ja hengellisyyteen. Rippikoulu kuitenkin todennäköisemmin vaikuttaa myönteisimmin niihin, jotka jo valmiiksi ovat lähempänä kirkkoa. Tämä korostaa rippikoulutyössä erityisesti niiden huomioimista, joille kirkko on alun alkaen vieraampi.28 Tutkimukset osoittavat rippikoulun pitempiaikaisten vaikutusten nuorten elämään syntyvän kuitenkin yleensä vasta rippikoulun muuhun kirkon toimintaan sitouttamisen kautta. Useimmissa tapauksissa tämä tarkoittaa isoskoulutukseen ja isostoimintaan osallistumista. Rippikoulun keskeisenä tavoitteena tulisikin olla, ei pelkästään ainutkertaisen kokemuksen antaminen nuorille juuri sillä hetkellä, vaan kirkon toimintaan tervetulleeksi toivottamisessa ja sitä kautta pyrkimys pitkäjänteiseen sitoutumiseen kirkon uskoon ja elämään. Vastaava saisi olla tavoitteena myös kaikessa muussakin kirkon kasvatustoiminnassa kantaen mukanaan vahvasti kirkon missionaarisen tehtävän ajatusta.

28 Ks. esim. Schweitzer & Niemelä & Schlag 2015; Niemelä 2007; Tervo-Niemelä 2017.

16

Lähtökohtaisesti kummiudessa on kysymys perheiden tukemisesta kasvatustehtävässä ja lapsen uskonnollisen kasvatuksen tukemisesta. Entä jos kummiutta ajattelisi samalla ja yhtä keskeisesti myös kummin kristittynä kasvamisen kautta ja kummius nähtäisiin mahdollisuutena kasvaa siihen tehtävään ja siinä tehtävässä, mihin kummi on kutsuttu? Tällöin sen sijaan, että ensi sijassa tiukasti tuijotettaisiin lähtökohtakriteerejä – kummin on oltava rippikoulun käynyt ja konfirmoitu kirkon jäsen – huomio kiinnitettäisiin siihen, mihin kummi tulevaisuudessa haluaa sitoutua ja pyrittäisiin tukemaan kummin kasvua siinä ja tarjottaisiin mahdollisuuksia siihen. Kummin tärkein tehtävä ei ole kastetilaisuudessa, vaan vuosien ja usein vasta vuosikymmenten myötä kasvavassa suhteessa lapseen. Tämä vuosien aika voi antaa myös kummille mahdollisuuden kasvaa suhteessa uskoon ja kirkkoon ja kummin tehtävään.

Lasten ja nuorten lisääntynyt ruutuaika ja erityisesti mobiililaitteiden äärellä vietetty aika nostaa esiin yhä lisääntyvästi tarpeita erilaisten lapsia ja nuoria kiinnostavien hengellistä elämää ja lapsen uskonnollista kasvua tukevien pelien ja ohjelmien luomiselle sekä läsnäololle lasten ja nuorten suosimilla foorumeilla sekä

29 Christensen 2018.

17

1. Tervetuloa seurakuntaan?

kiinnostavan sisällön tuottamiseen Youtubeen, Musicallyyn, Instagramiin ja muihin kulloinkin lasten ja nuorten suosioon nousevilla foorumeilla ja tavoilla olla läsnä sosiaalisessa mediassa. Yksittäisillä hengellisestä elämästä avoimesti puhuvilla roolimalleilla voi olla suurikin mahdollisuus vaikuttaa lapsiin ja nuoriin.

Kauttaaltaan uskonnollisen kontekstin lisääntynyt vieraus niin lasten ja nuorten kuin ylipäätään perheiden keskuudessa korostaa myös vahvasti matalan kynnyksen ilmapiirin tärkeyttä. Tilaisuuksien on oltava luonteeltaan paitsi vahvasti kutsuvia ja tervetulleeksi toivottavia, myös kauttaaltaan sellaisia, jossa on helppo olla ja jossa osallistuja voi kokea olonsa mukavaksi, vaikkei olisi koskaan aiemmin ollut mukana. Matalaa kynnystä ei siis tulisi pohtia kirkon toimintaan ja tilaisuuteen mukaan tulemisen kautta, vaan myös tilaisuudessa olemisen kannalta. Tällöin on tärkeää, että osallistuja opastetaan läpi koko mahdollisimman yksinkertaisen, ihmisläheisen sekä musiikillisesti ja kielellisesti ymmärrettävän tilaisuuden.30 Kansainvälisesti uskonnollisuuden kentällä havaittu ilmiö, jossa pienet seurakunnat heikkenevät ja erittäin suuret kasvavat ja jumalanpalveluselämä on entistä vähemmän muodollista kertoo monella tapaa samasta ilmiöstä.31 Usein lähinnä jopa rock-konserttia muistuttavien uskonnollisten kokoontumisten suosio osaltaan perustuu siihen, että näissä tilaisuuksissa kuka tahansa osaa olla; osallistumisen tapa ei juurikaan useinkaan eroa konserttiin osallistumisesta.

Suomalaisissa jumalanpalvelustutkimuksissa uudelleen ja uudelleen esiin tuleva toive tuttujen virsien laulamisesta ja niiden tärkeys kokemukselle kertoo osaltaan samasta kaipuusta. Tuttuus on itsessään uskonnollisessa elämässä vahvasti merkityksellisyyttä rakentava tekijä, kun uusi ja outo vieraannuttaa.

Artikkelin alussa tarkastellut tiedot suomalaisten perheiden muutoksesta osoittivat yhtä useamman lapsen kasvavan yksinhuoltajaperheessä ja muutoinkin perheet ovat eri tavoin entistä monimuotoisempia. Yhä harvemmin perhe on perinteinen ydinperhe. Yksinhuoltajaperheissä vähävaraisuus on entistä yleisempää. Samalla yhä useampi on toiveistaan huolimatta lapseton. Perheiden monimuotoistuminen nostaa esiin kysymyksen siitä, tulisiko seurakunnissa suunnata toimintaa eri tavoin erilaisille perheille, esimerkiksi yksinhuoltajaperheille.

1.4 Entä jos…

• Kirkon kasvatustoiminnan ydintavoitteeksi otetaan

kirkon toimintaan tervetulleeksi toivottaminen ja sitä kautta pyrkimys pitkäjänteiseen sitoutumiseen kirkon uskoon ja elämään? Kaikessa toiminnassa noudatetaan matalan kynnyksen periaatteetta. Matala kynnys kutsuu ja tuttuus luo merkityksellisyyttä ja sitouttaa, uusi ja outo vieraannuttaa.

• Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa luodaan koko

kirkon kattava noin 10-vuotiaille suunnattu minirippikoulujärjestelmä, joka ammentaa rippikoulun vahvuuksista ja sisällöistä, mutta ei itsessään ole osa 15-vuotiaana toteutuvaa rippikoulua?

• Seurakunnan jumalanpalveluselämässä ja kasvatus-

toiminnassa luovutaan ”täydellisten perheiden teologiasta” ja pyritään aiempaa selvemmin huomioimaan erilaiset perheet, erityisesti yksinhuoltajaperheet?

Toinen haaste liittyy tapaan puhua perheistä kirkossa. Edelleenkin monissa kirkollisissa puheissa ja puheenvuoroissa elää vahvana ”täydellisten perheiden teologia”.

Se näkyy erityisen kipeästi äitienpäivien, isänpäivien ja joulunajan saarnoissa ja puheissa, joissa onnelliset perheet kokoontuvat yhteen ja kokevat syvää yhteyttä ja tukevat toisiaan. Tällainen puhe on omiaan luomaan ulkopuolisuutta ja korostamaan sitä kipua, mitä perheiden erilaiset tilanteet voivat kantaa mukanaan.

30 Christensen 2018.

31 Christensen 2018.

18

19

1. Tervetuloa seurakuntaan?

1.5 Kirjallisuus Bengtson, Vern; Putney Norella & Harris Susan.

2013 Families and Faith. How Religion is Passed Down Across Generations. Oxford: Oxford University Press.

Berger, Peter & Davie, Grace & Focas, Effie 2008 Religious America, Secular Europe? A Theme and Variations. Hampshire/ Burlington: Ashgate.

Berger, Peter 1999 The Desecularization of the World – Resurgent Religion and World Politics.

Berger, Peter 2014 The Many Altars of Modernity: Toward a New Paradigm on Religion and Modernity. DeGruyter.

Beyer, Peter 2018 From Religion to Non-Religion: Generation, Cohorts, and Migration in Canada in the Early 21st Century. Paper presented at the conference on The Transmission of Religions across Generations: Transfer, Loss, and Re-formation of Religion, WWU, Münster, Germany, May 18.-19, 2018.

Bucher, Anton A. 2009 Religiosity and Spirituality among Younger Adults. In What the World Believes.

Analyses and Commentary on the Religion Monitor 2008. Gütersloh: Verlag Bertelmans Stiftung, 585-627.

Chaves, Mark 2017. Religious Congregations in 21st Century America. – In Thorsten Latzel and Gerhard Wegner (Eds.) Congregational Studies Worldwide. The Future of the Parish and Free Congregations. Sozialwissenschaftliches Institut der EKD. Leibzig: Evangelische Verlagsanstalt.

Christensen, Leise 2018 Researching programs for Mini Confirmands in Denmark. International Symposium Researching Non-Formal Religious Education in Europe. Tübingen, March 12-14, 2018.

20

Hytönen, Maarit 2016 Kristillisen perinteen välittyminen. – Osallistuva luterilaisuus.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2012–2015: Tutkimus kirkosta ja suomalaisista. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 125.

Tampere: Kirkon tutkimuskeskus, 110-145.

Ilg, Wolfgang & Tervo-Niemelä, Kati & Maaß, Christoph 2017 Believing, belonging and volunteerism in adolescence. Predictive factors from childhood and confirmation time in a multi-level framework.

– F. Schweitzer at al (eds.) Confirmation work, Faith and Volunteerism.

A longitudinal Study on Protestant Adolescents in the Transition towards Adulthood – European perspectives. München: Gütersloh, 114-129.

Ketola, Kimmo 2016 Luterilainen usko nykyajan Suomessa. – Osallistuva luterilaisuus.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2012–2015: Tutkimus kirkosta ja suomalaisista. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 125.

Tampere: Kirkon tutkimuskeskus, 47–87.

Kontiainen, Heini 2015 ”Valohoitoa pintaa syvemmälle” Tutkimus Valon messun merkityksestä sen toteuttajille. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/158560/ KontiainenHeiniProGradu.pdf?sequence=2 Miettinen, Anneli & Rotkirch, Anna 2012 Yhteistä aikaa etsimässä – Lapsiperheiden ajankäyttö 2000-luvulla.

Perhebarometri 2011. Väestöntutkimuslaitos – Katsauksai E 42/201.

Helsinki: Väestöliitto.

Niemelä, Kati 2011 Heikkeneekö uskonnollisuus ikäryhmissä? Uskonnollinen kasvatus ja sen merkitys uskonnollisuuden selittäjänä. In K. Ketola, K. Niemelä, H. Palmu and H. Salomäki (eds.) Uskonto suomalaisten elämässä – Uskonnollinen kasvatus, moraali, onnellisuus ja suvaitsevaisuus kansainvälisessä vertailussa. Tampere: Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston julkaisuja, 40-59.

21

1. Tervetuloa seurakuntaan?

Niemelä, Kati 2007 Rippikoulusta aikuisuuteen. Pitkittäistutkimus rippikoulun merkityksestä ja vaikuttavuudesta. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus.

Schweitzer, Friedrich & Niemelä, Kati &Schlag, Thomas & Simojoki, Henrik (eds.)

2015 Youth, Religion and Confirmation Work in Europe: the 2nd international study.

München: Gütersloh.

Okkonen, Kaisa-Mari 2014a Suomessa lasten toimeentulo on eurooppalaisittain turvattua.

Hyvinvointikatsaus 1/2014. http://tilastokeskus.fi/artikkelit/2014/art_2014-02-26_001.html

Syväoja, H. J., Kantomaa, M. T., Ahonen, T., Hakonen, H., Kankaanpää, A. & Tammelin, T. H. 2013.

Physical activity, sedentary behavior, and academic performance in Finnish children. Medicine & Science in Sports & Exercise (MSSE) http://journals.lww.com/acsm-msse/Abstract/publishahead/Physical_Activity,_ Sedentary_Behavior,_and.98362.aspx

Okkonen, Kaisa-Mari 2014b Suomessa toimeentulovaikeudet koettelevat erityisesti yksinhuoltajaperheitä.

Hyvinvointikatsaus 1/2014. http://tilastokeskus.fi/artikkelit/2014/art_2014-02-26_003.html Rotkirch, Anna & Tammisalo, Kristiina & Miettinen, Anneli & Berg, Venla 2017 Miksi vanhemmuutta lykätään? Nuorten aikuisten näkemyksiä lastensaannista.

Perhebarometri 2017. http://vaestoliitto-fi-bin.directo.fi/@Bin/b911e558f7893386d4a475be612b570c/1528357972/application/pdf/7659544/ vanhemmuutta%20lykätään%20netti%20iso.pdf Sohlberg, Jussi & Ketola, Kimmo 2016 Uskonnolliset yhteisöt Suomessa. – Osallistuva luterilaisuus.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2012–2015: Tutkimus kirkosta ja suomalaisista. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 125.

Tampere: Kirkon tutkimuskeskus, 15-46.

Stolz, Jörg et al.

2016 (Un)believing in Modern Society. Ashgate.

Syntyneet 2017 2018 Suomen virallinen tilasto (SVT): Syntyneet. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 27.4.2018]. http://www.stat.fi/til/synt/2017/synt_2017_2018-04-27_tie_001_fi.html

22

Tervo-Niemelä, Kati 2017 Kirkon jäsenyys rippikoulun ja isostoiminnan kysymyksenä. Teoksessa Tehdään ihmeitä! Osallisuus, vapaaehtoisuus, jäsenyys ja hengellisyys isostoiminnassa.

Toim. Jarmo Kokkonen. Helsinki: Diakonia-ammattikorkeakoulu.

Voas, David & Doebler, Stephanie 2011 Secularization in Europe: Religious change between and within birth cohorts.

Religion and Society in Central and Eastern Europe. Vol. 4, No 1.

Voas, David & Chaves, Mark 2014 Is the United States a Counterexample to the Secularization Thesis?

American Journal of Sociology.

Volume 121 Number 5 (March 2016): 1517–56 Woodhead, Linda 2018 Intergenerational “Transmission” and the Rise of “No-Religion in Britain: some findings and Research Questions. Paper presented at the conference on The Transmission of Religions across Generations: Transfer, Loss, and Re-formation of Religion, WWU, Münster, Germany, May 18.-19, 2018.

23

2.

2018

0 203

Kasteesta kasvuun Katri Vappula

2.1 Laskevien tilastokäyrien sielunmaisemaa 2000 –luvun alussa Suomen partiolaisissa havahduttiin jäsenmäärän laskuun. Tällöin laskettiin, että jos jäsenmäärä vähenee samaa tahtia kuin aikaisemmin, saa viimeinen sammuttaa valot vuonna 2030. Kun tätä ei haluttu, oli kaikkien aika kääriä hihat ja ryhtyä hommiin. Partion viestintä uudistettiin ja partiota alettiin mainostaa. Uusi partio-ohjelma mahdollisti partioon liittymisen minkä ikäisenä tahansa, myös aikuisena. Kaikkia sitoutettiin ”Kasvuun” ja pyytämään kaveri partioon mukaan.32 Käyttöön otettiin termi ”EVP” eli ei vielä partiolainen. Vuosiin ei ilmestynyt yhtään ainoaa partion lehteä tai pidetty puhetta, jossa ei olisi muistutettu kasvusta ja siitä, että kasvu syntyy pyytämällä ihmisiä mukaan.

Partio esimerkkiä mallintaen laskimme, että jos kastettujen määrä laskee Suomessa samaa tahtia kuin se vuonna 2016 ja sitä edeltävät viisi vuotta on tehnyt, kastetaan Suomessa viimeinen henkilö vuonna 2056. Tosin jos katsotaan koko 2000 –luvun tilastoja, voidaan huomata, että lasku on ollut kiihtyvä. Kasteiden vähenemisen prosenttiluku on tuplaantunut viiden vuoden välein.33 Mikäli laskun kiihtyminen jatkuu, saamme lopettaa kasteet jo paljon aikaisemmin.

Laskevien tilastojen sielunmaisema ei ole seurakuntatyössä uusi ilmiö. Seurakuntien kokoontuvan toiminnan tilastot ovat laskeneet noin viidenkymmenen vuoden ajan. Esimerkiksi kouluikäisten kerhotyön huippuvuosi oli 1969, jolloin kerholaisia oli 181 000.34 Siitä lähtien tilastot ovat tasaisesti laskeneet. Vuonna 2016 kerhoihin osallistujia tilastoitiin enää vajaa neljännes huippuluvustaan eli 42 916. Ikäluokkien pieneneminen ei tällaista laskua selitä. Toki noihin vuosiin on mahtunut uusien innovaatioiden kuten perhekerhojen nousua lähes tyhjästä tilastoykköseksi.

32 Suomen partiolaiset 2010, 6.

33 Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tilastollinen vuorikirja 2016.

34 Leinonen 2010, 254-264.

24

25

2. Kasteesta kasvuun

Peruskysymys on, miten suhtaudumme hälyttävästi laskeviin tilastoihin ja erityisesti jäsen- ja kastetilastoihin. Luovutammeko mielestämme väistämättömän lopun edessä?

Jatkammeko toimintaa yhä pienenevällä joukolla lukituin ovin, kuten opetuslapset konsanaan yläsalissa? Vai pääsisimmekö sittenkin ylösnousemususkon fiilikseen, jossa luotamme siihen, että Kristus on keskellämme? Jospa avaisimme ovet mennäksemme turuille ja toreille, sinne missä ihmiset ovat? Puhuisimme kullekin heidän omaa kieltään ja pyytäisimme heitä mukaan. Helluntain ihme lienee yhä mahdollinen.

2.2 Esteet on poistettava Reformaatio uudisti katolista kirkkoa 500 vuotta sitten. Uudistus synnytti oman luterilaisen kirkkomme. Reformaatio ei ole hassumpi peili myös tämän hetken kirkkomme laskevien tilastojen haasteisiin. Sen keskeiset ajatukset soveltuvat yhä, olkoonkin, että aika ja ihmiset ovat toisia.

Reformaatiossa uskon sisältöä kirkastettiin tiputtamalla turhat rönsyt pois. Luovuttiin niistä perinteistä, jotka tulivat uskon esteiksi, ja joilla ei ollut pohjaa Raamatussa ja Kristuksessa. Kirkossamme on kasteeseen ja kummiuteen liittyviä perinteitä, joita pitää tarkastella uudelleen Raamatun valossa ja rohkeasti muuttaa ne yhteiskunnan muuttuessa.

Samaan päästään WWJD –metodilla eli ajattelemalla, mitä Jeesus tässä tilanteessa tekisi (What would Jesus do?). Jeesus kyseenalaisti juutalaisten isien perimmäissäännöksistä ne, jotka tulivat esteeksi inhimilliselle kohtaamiselle sekä ihmisen ja Jumalan väliselle suhteelle. Tästä esimerkkeinä ovat muun muassa kertomukset ”Saako sapattina parantaa?” (Mark. 3:1-6) tai vertaus Laupiaasta Samarialaisesta (Luuk. 10:25-37).

Vaatimus kahdesta luterilaisesta kummista on yksi kasteen esteeksi kehittymässä oleva perinne. Kaste on Jumalan lahja ihmiselle, joka annetaan ilman omia ansioita. Tämä lahjaluonne ilmenee erityisen hyvin lapsikasteessa. Kaste lahjoitetaan vastasyntyneelle vauvalle, joka ei voi tuoda omia ansioitaan tai uskoaan vastalahjaksi. Kirkossamme toimitaan kuitenkin toisin kuin uskotaan, jos kastettava ei saakaan tulla tyhjin käsin, vaan hänen pitää tuoda mukanaan kirkkoon kuuluva kummi. Kirkkomme ”perinnäissääntöjen” mukaan lasta ei kasteta ilman kirkolle kelpaavaa kummia. Yhä useammin vaatimus kummista on, vaikkei saisi olla, esteenä kasteen toteutumiselle.

parhaita kummeja eli konfirmoituja seurakunnan jäseniä, jotka voivat toimia kasteen todistajina, avustaa kastejuhlassa ja sitoutua lapsen kristilliseen kasvatukseen.

Mitään epävirallisia kummeja kirkko ei tarvitse.”

Toimintaympäristömme on muuttunut kuudessatoista vuodessa paljon. Kummikysymystä ei pidä katsoa vain siitä näkökulmasta, mitä kirkko tarvitsee, asettaen kriteerejä sille kuka kelpaa. Kysymystä on syytä tarkastella myös mission tulokulmasta. Vuoden 2018 alussa julkaistu Missiologian tuntemus ja osaaminen kirkon työssä –raportti haastaa meitä rohkeaan teologiseen pohdintaan ja vuoropuheluun ajan ilmiöiden kanssa. Raportin mukaan avainkysymys on, pystyvätkö kirkon työntekijät ja kirkollinen toimintakulttuuri uudistumaan ympäristön vaatimusten mukaisesti.36 Kummikysymyskin näyttää erilaiselta lähetyskirkon silmälasein katsottuna kuin sen kirkon, joka haluaa säilyttää saavutetun valta-asemansa. Vaikka kirkko ei tarvitse epävirallisia kummeja, pitää uskomme sisällään ajatuksen siitä, että ihminen itse tarvitsee Jumalan kohtaamista ja kirkkoa. Miten siis osaisimme näissäkin tilanteissa avata mahdollisuuden ihmisen ja Jumalan kohtaamiselle? Jos kirkkoon kuulumaton aikuinen haluaa olla läsnä kastettavan lapsen elämässä, mukana siunaamassa häntä ja rukoilemassa yhdessä seurakunnan kanssa, on se mission näkökulmasta hyvä asia eikä sitä pidä torjua.

Voisiko kirkkoon kuulumattomien kummien kohtaaminen olla osa kirkon kulttuurien ja katsomusten välistä dialogia tai missiota, ”EVK –ohjelmaa” (=ei vielä kristitty), jossa kohdattaisiin ihmisiä aidosti, katsottaisiin silmiin niin kuin Jeesus katsoi Sakkeusta ja kysyttäisiin mitä sinulle kuuluu? Ihmisille jäisi myös ovi auki seurakunnan yhteyteen. Voisimme partion tavoin avata sisäpiiriajattelumme laajemmaksi ja viestiä, että ”Kirkkoon voit tulla, jopa liittyä minkäikäisenä tahansa” ja ”koskaan ei ole liian myöhäistä kohdata Jumalan kutsua.”

2.3 Saako kastamattoman lapsen siunata?

On tärkeää myös pohtia, kuinka kohtaamme ne kirkkoon kuulumattomat ihmiset, joita vanhemmat ovat hyvässä uskossa pyytäneet kummeiksi, mutta jotka eivät ole kirkkomme jäseniä kastehetkellä. Piispainkokouksen vuonna 2002 asettaman työryhmän mietinnössä todetaan, että kummiudelle ei ole selvää ja yksiselitteistä teologista perustaa ja siksi kirkolla on liikkumatilaa kummiuden roolin ja merkityksen määrittelyssä. Mietinnössä vedetään johtopäätös: ”Siksi kummiuden nyansseja on mahdollista tarkastella joustavasti kirkon muuttuvassa toimintaympäristössä.”35 Toisaalta siinä todetaan, että vanhempien tulisi ”valita

Toinen yleistyvä kysymys on, voiko kastamattoman lapsen kuitenkin siunata, jos kaste ei ole vanhempien mielestä mahdollinen. Näissä tilanteissa on usein kysymys kahden erilaisen vakaumuksen kohtaamisesta perheessä, ja joskus myös halu antaa lapsen myöhemmin itse valita uskontonsa. Joissakin seurakunnissa pappeja on esimiestaholta kielletty menemästä esimerkiksi ”nimiäisiin.” Toisissa seurakunnissa pyynnöt johtavat keskusteluun, jonka perusteella pyyntöön voidaan myös vastata myöntävästi. Perusteluna olla siunaamatta on kasteen pelastava luonne ja pelko kasteen aseman murenemisesta. Siunaaminen saa näyttämään siltä, että hyväksymme sen, ettei lasta kasteta. Toista näkökulmaa voi perustella sillä, että Jumalan työ ei murennu ihmisten valintoihin.

Kaste on Jumalan suuri lahja ja salaisuus. Kasteen asema on ja pysyy yksin Jumalan varassa. Jos vanhemmilla on keskenään eri uskonto, on ymmärrettävää, että lasta ei aina kasteta, vaikka hänelle halutaankin kristillistä kasvatusta.

35 piispainkokous 2004,5.

36 Raportti: Missiologian tuntemus ja osaaminen kirkon työssä 2018, 3.

26

27

2. Kasteesta kasvuun

Kysymystä lapsen siunaamisesta pitäisi katsoa enemmän lapsen itsensä kuin hänen vanhempiensa tekemien valintojen näkökulmasta. Kun Jeesuksen luo tuotiin lapsia ja pyydettiin, että hän koskisi heihin, opetuslapset moittivat tuojia, mutta Jeesus sanoi heille: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta.” Jeesus ei kysellyt tuojien vakaumusta, vaan otti lapset syliinsä ja siunasi heitä. (Mark 10:14-16) Lapsen näkökulmasta katsottuna hänen on parempi saada edes siunaus, jos hän ei voi saada kastetta.

Kieli on yksi kasteen este.”

Kysymystä lapsen siunaamisesta voidaan tarkastella myös avioliittoon liittyvien toimitusten näkökulmasta. Kirkollisen vihkimisen rinnalla tarjoamme mahdollisuutta avioliiton siunaamiseen, jos parista toinen ei ole rippikoulun käynyt kirkkomme jäsen. Olisi loogista ajatella, että tällaisten parien lapsille tarjoaisimme kasteen rinnalla mahdollisuutta siunaukseen esimerkiksi rukoushetken muodossa.

Erona on se, että meidän kirkossa näistä kahdesta vain kaste on sakramentti ja eri tavalla pelastuksen väline kuin avioliittoon vihkiminen. Sen vuoksi lapsen siunaaminen saisikin olla kulultaan selkeästi erilainen kuin kastetoimitus, jotta asia ei ihmisten mielissä turhaan sekoittuisi, kuten avioliittoon vihkimisen ja siunaamisen kohdalla voi käydä toimitusten muistuttaessa toisiaan. Mission näkökulmasta siunaaminen olisi viesti siitä, että lapsi on Jumalalle tärkeä. Siunaaminen olisi myös kutsu, mahdollisuus ottaa myöhemmin askel kohti kastetta.

2.4 Kullekin hänen omalla kielellään Kieli on yksi kasteen este. Nykyajan ihmiselle kirkon käyttämä hengellinen kieli on yhtä vieras kuin latina oli tavalliselle kansalaiselle reformaation aikana. Se ei ollut arkikäytössä oleva kieli, vaan se piti erikseen opiskella.

Reformaatiossa korostettiin, että myös uskosta on voitava puhua kunkin omalla äidinkielellä. Saman kaltainen kielen uudistus pitäisi tehdä nyt. Uskon sisältö tulee helposti torjutuksi, jos kieltä ei ymmärrä. Siksi kasteen yhteydessä käytettävää kieltä on uudistettava. Kasteen kaavassa esimerkiksi todetaan, että Kristus ”vapauttaa synnin, kuoleman ja pahan vallasta” ja pyydetään, että Jumala antaisi kastettavalle ”voimaa joka päivä kuolla pois synnistä ja elää Kristukselle.” Näin ilmaistuna uskon sisältö ja nykyajan nuoret aikuiset eivät kohtaa toisiaan. Meidän maailmankuvallemme nämä ilmaisut ovat vieraita. Asia pitäisi sanoittaa niin, että se olisi helpompi ymmärtää ja siihen olisi helpompi liittyä.

Kirkon kasvatuksen koulutuksissa olemme pohtineet säilyttävän ja uudistavan teologian rajoja ja uudelleen sanoittamisen haastetta mm. Raamatun ”valkoinen tuli” ja ”musta tuli” käsitteiden avulla.37 Raamatusta on suhteellisen yksinkertaista erottaa ”musta tuli”, se pyhä ja muuttumaton Jumalan ilmoitus, joka on kirjoitettu Raamatun lehdille sanoina, joita emme voi muuttaa vaikka maailma muuttuisi.

Teksti on toki käännettävä kielestä toiselle ja kielen muuttuessa aina nykykielelle, mutta niin, että alkuperäinen merkitys säilyy mahdollisimman tarkkana. Jumalanpalvelusliturgian ja esimerkiksi kastetoimituksen kaavan suhteen tehtävä on haastavampi. Mikä on hyvä säilyttää mahdollisimman alkuperäisenä ja mikä taas olisi syytä uudistaa tuoreella tavalla aina ajan muuttuessa, niin että mahdollistaisimme merkityssuhteen syntymistä ja ihmisen ja Jumalan kohtaamista?

Raamatun tekstejä ja Isä meidän –rukousta emme voi kastekaavassa muuttaa, sillä ne ovat osa Raamatun ”mustaa tulta.” Emme voi muuttaa myöskään kastamista ”Isän, pojan ja pyhän hengen nimeen”, mutta entä muut kastekaavan ilmaisut?

Muuttaisiko tai vääristäisikö oppiamme esimerkiksi se, jos kuvaisimme kastetta vain positiivisen sisällön kautta? Sen sijaan että kerromme, mistä Kristus vapauttaa kertoisimme sen, mihin hän vapauttaa, esimerkiksi: ”Jumala on vapauttanut sinut rakkauteen, iloon ja elämään. Antakoon Hän sinulle joka päivä voimaa valita hyvä ja elää Kristukselle.” Kirkon kielestä vieraantuneen ihmisen olisi helpompi ymmärtää yksinkertainen positiivinen ilmaisu. Hän ei sen kuullessaan torjuisi asiaa, vaan mieli jäisi avoimeksi ymmärtämään lisää kasteen syvyydestä.

37 Pitzele 2001,4-9.

28

29

2. Kasteesta kasvuun

2.5 Internet on nykyajan kirjapainotaito Kieli pitäisi myös ymmärtää laajemmin kuin kirjakielenä. Millainen on tulevien nuorten vanhempien, esimerkiksi nykyisen ns. Z-sukupolven ominainen kieli?

Millainen äidinkieli on heillä, jotka ovat kasvaneet kännykät kädessä internetin ollessa aina olemassa. Jos otamme kansankielisyyden ajatuksen todesta, on meidän syytä miettiä, miten välitämme kasteen merkityksen napakasti mahtuen tekstarin tai twiitin merkkimääriin tai viestisimme asian videolla musiikin ja vaihtuvien kuvien virtana, joista välittyy kasteen pyhä luonne ja elämälle vakaan perustan luova merkitys. Internet ja sosiaalinen media ylipäätään ovat nykyajan ”kirjapainotaito”.

Se väline, jolla viestit leviävät laajoille massoille nopeasti ja tehokkaasti. Sen käyttöön pitäisi kirkossa satsata.

Nykyään seurakunnat tarjoavat jäsenilleen aika yhdenmukaista viestintää. Päälähteitä ovat jäsenlehdet, nettisivut, esitteet ja postitse tulevat kirjeet. Seurakunnat satsaavat kokoontuvaan toimintaan, johon ihmisten toivotaan osallistuvan. Nuoret aikuiset sen sijaan haluavat erottuvaa, heille profiloitua ja heitä hyödyttävää palvelua, mieluiten netissä. Heitä ei toimintaan osallistuminen kiinnosta.

Internet on nuorille aikuisille toimintaympäristö, todellisuus, missä elämä tapahtuu. Tässä todellisuudessa pitäisi uskon ja kirkon olla läsnä kohdatakseen heidät.

Mitä kirkosta viestii se, että kastetta ei pysty varaamaan netistä? Kuinka merkityksellinen asian pitää olla, jotta ylittyy kynnys soittaa ja kysyä olisikohan perheen toivomaan aikaan saatavissa vapaata pappia? Suljemmeko ulos joukon nuoria, joilla puhelimessa on vain nettiliittymä, ei perinteistä puhelinliittymää lainkaan?

Osa seurakunnista on jo ottamassa käyttöön sähköisen toimitusten varaamisen.

Myös pienillä, yksinkertaisilla muutoksilla voi madaltaa yhteydenoton kynnystä, vaikka nettisivuille laitetulla lauseella: ”Oletko kiinnostunut kasteesta? Lähetä meille viesti, niin otamme sinuun yhteyttä.” Nämä ovat hyviä ensimmäisiä askeleita kohti sitä, että voimme kohdata jäseniämme entistä monipuolisimmilla tavoilla siinä internetin maailmassa, jossa he elävät. Seuraavia askeleita on saattaa viestintäämme ja seurakuntaelämäämme sähköisiin kanaviin, kohdennettuna ja vuorovaikutteisena.

Kirkon missiologia -raportissa kannustetaan muutamaan toiminnan painopistettä ja kehittämään kirkon näkyvyyttä: ”Kirkon ei enää kannata perustaa toimintaansa ensi sijassa kokoavalle toiminnalle. Painopistettä on laitettava aiempaa enemmän näkyvyyteen medioissa ja yhteisölähtöiseen työhön – siihen että kirkko kohtaa ihmisiä siellä missä nämä jo ovat. Kirkon tulee olla mukana foorumeilla, myös digitaalisilla, jolla käydään maailmankatsomuksellista keskustelua.”38 Olisi hienoa, jos sekä nämä missiologia -raportin nostamat näkökulmat että reformaation ajatukset kansankielen ja kirjapainotaidon merkityksestä uskon leviämi38 Raportti: Missiologian osaaminen ja tuntemus kirkon työssä 2018, 3.

30

selle otettaisiin todesta. Moni kasteen este poistuu, kun muokataan kieltä, hyödynnetään elävä, liikkuva ja äänellinen kuva sekä internetin ja sosiaalisen median monipuoliset mahdollisuudet ja kohdataan ihmiset, siellä missä he ovat.

2.6 Kasvun polku tukemaan kristityn identiteettiä Maallistuminen eli ihmisten vieraantuminen kristillisestä uskosta on yksi 2000 –luvulla Suomessa kasvanut ilmiö. Maallistumiseen liittyy kirkosta eroamisen ja lapsien kastamatta jättämisen ilmiöt. Oleellisin syy lapsen kastamiselle näyttää olevan liittyminen perinteeseen. Monien seurakuntien käyttämän Jäsen 360 -tutkimusten mukaan iso osa nuorista aikuisista kuuluu sellaiseen irrallisten ryhmään, jolle perinteet eivät ole niin merkityksellisiä. Perinteen sijaan pitäisikin löytää muita perusteluja kasteelle. Missiologian raportissa todetaan, että ”kirkosta eroamisten myötä Suomen evankelisluterilaisella kirkolla on myös missio suhteessa omiin jäseniinsä: kysymykseksi nousee, miten motivoida kirkkoon kuuluvia säilyttämään jäsenyytensä, erityisesti nuoremmissa ikäluokissa, ja myös kastattamaan lapsensa kirkon jäsenyyteen.”39 Miten nuorelle aikuiselle voisi syntyä omakohtainen merkityssuhde kasteeseen ja kristittynä olemiseen? Missä kaikkialla kerromme hänelle, mitä ne merkitsevät ja tuemme häntä elämään kristittynä? Millaisia rakennusaineita kristityn identiteettiin voimme antaa eri ikävaiheissa ja miten tuemme perheitä kasvun kotipesänä?

Rippikoulu täyttää tätä tehtävää, mutta valitettavasti se ei itsessään näytä riittävän siihen, että ihmiselle kasvaisi kristillinen identiteetti. Iso joukko rippikoulun käyneitä nuoria aikuisia eroaa kirkosta vuosittain tai jättävät oman lapsensa kastamatta, koska he eivät tiedä, miksi hänet kastaisi. Koko kirkon kasvun polku pitäisi ottaa tarkasteluun ja lähteä kehittämään sitä, niin että se tukisi paremmin kristillisen identiteetin kehittymistä.

Norjan kirkossa on kehitetty malli, joka sopii meille peiliksi tähän haasteeseen.

Siellä on otettu käyttöön kasvatuksen kokonaissuunnitelma (trosopplæring), nimeltään Jumala antaa –me jaamme. Suunnitelman mukaan kristillinen kasvatus ymmärretään synonyymina kasteopetukselle, josta vastaa seurakunta yhdessä kodin kanssa. Suunnitelmaan kuuluu yhteensä 315 tuntia kristillisen kasvatuksen sisältöjä, joista rippikouluun on sijoitettu 60 tuntia (meidän rippikoulun laajuus on 80 tuntia). Tunnit on jaettu kolmeen ikäkauteen eli ennen kouluikää (0-5-vuotiaat), alakoululaiset (6-12 vuotiaat) ja yläkoulusta eteenpäin (13-18 –vuotiaat).

Yleistavoitteiltaan suunnitelma muistuttaa meidän vuoden 2001 rippikoulusuunnitelman pääjakoa elämä – usko – rukous eli elämäntaidot ja tulkinta, kirkon usko ja traditio sekä kristillisen uskon harjoittaminen muodostavat toisiinsa vuorovaikutuksessa olevan kokonaisuuden.40

39 Raportti: Missiologian osaaminen ja tuntemus kirkon työssä 2018,12.

40 Gud gir –vi deler 2010.

31

2. Kasteesta kasvuun

Ennen kaikkea voisimme ottaa mallia sitoutumisesta.”

Norjan kirkon valtakunnallinen suunnitelma ei ole normatiivinen, vaan seurakunnat laativat sen pohjalta omat suunnitelmansa paikallisin painotuksin ja höystein.

Paikallissuunnitelmien laatimista tuetaan taloudellisesti. Seurakuntien toteutuksia eri ikävaiheisiin jaetaan muiden seurakuntien käyttöön resurssbanken –nimisellä sivustolla.

Entä jos meidän kirkossamme olisi kristillisen kasvatuksen tavoitteet rippikoulun lisäksi koko kasvun kaarelle vauvasta aikuisuuteen saakka? Hyviä toimintamuotoja meillä on runsaasti, joten voisivatko myös niiden sisällöt olla mietitty sellaiseksi kokonaisuudeksi, joka tukisi kristillisen identiteetin kehittymistä lapsuudessa ja nuoruudessa?

Norjassa sysäyksen kirkon kristillisen kasvatuksen kokonaissuunnitelman laatimiselle antoi koulujen uskonnonopetuksen muuttuminen. Oman uskonnon opettamisen tilalle tuli vuonna 2003 kaikille yhteinen tunnustuksellisesti neutraali oppiaine. Vaikka suomessa kouluissa opetetaan vielä evankelis-luterilaista uskontoa oppiaineena kirkkomme jäsenille, ovat varhaiskasvatus ja kouluopetus muuttumassa niin, että emme voi ajatella niiden enää yksin riittävän tueksi kristillisen identiteetin kehitykselle. Kirkon on otettava kristillinen kasvatus itse paremmin haltuun ja tuettava perheitä heidän kasvatustehtävässään.

2.7 Sitoudumme yhdessä muutokseen Palaan alun esimerkkiini partion kasvusta. Partiossa aktiivisten jäsenten sitoutuminen kasvun edistämiseen ja uusien jäsenten pyytämiseen mukaan tuotti muutamassa vuodessa toivottua hedelmää. Partion jäsenmäärä on kääntynyt hienoon nousuun.41 Partio näyttää nykyään elinvoimaiselta ja ajassa kiinni olevalta monipuoliselta harrastukselta, johon on hienoa liittyä ja jonka kanssa on hyvä tehdä yhteistyötä.

Voisimme Jeesuksen ja reformaation lisäksi ottaa mallia partiosta – se kun on yksi kirkkomme virallinen työmuoto, jossa kuuluu nuorten aikuisten ääni. Voisimme uusia sekä koko ”kasvun polkumme” että ”kasteohjelmamme” eli kastetoimituksen, virret, tavat kertoa kasteesta ja huomioida sen, että mukaan voi tulla min-

käikäisenä vaan. Voisimme poistaa kasteen esteet ja kehittää oman ”EVK” –ohjelmamme (ei vielä kristitty). Tämä kaikki tarkoittaisi asioiden miettimistä myös aikuisten, esimerkiksi aikuiskasteen ja katekumenaatin, näkökulmista. Voisimme myös uudistaa viestintää ja alkaa mainostaa kastetta ja kasvun polkuamme. Paljon tätä onneksi tehdäänkin jo monissa seurakunnissa.

Ennen kaikkea voisimme ottaa mallia sitoutumisesta. Kaste on meidän kaikkien asia, samoin kristittynä kasvamisen polun tukeminen. Partiossa tavoite oli, että jokainen pyytää vuoden aikana ainakin yhden kaverin mukaan. Entä jos jokainen kirkon työntekijä ja seurakunnan aktiivijäsen sitoutuisi kasteeseen tulevan kolmen vuoden ajan. Entä jos jokainen kohtaa rohkeasti ihmisiä, opettelee kertomaan ymmärrettävällä kielellä, miksi itse on kastettu kirkon jäsen, ja pyytää kaveria mukaan?

Kirkon ja kristittyjen tehtävä on mennä ja tehdä opetuslapsiksi. Ei jäädä odottelemaan, että tulisiko joku meidän luo, vaan etsitään rohkeasti uusia tapoja mennä sinne missä ihmiset jo ovat. Mennään ja tehdään.

41 Partiovuosi 2017, 8.

32

33

2. Kasteesta kasvuun

2.9 Kirjallisuus Gud gir – vi deler.

2010 Plan for trosopplæring i Den norske kirke. Kirkerådet, Den norske kirke.

2.8 Entä jos…

• Kummius ja lapsen siunaaminen nähtäisiin kirkkoomme kuulumattomien kohdalla kirkon missiosta käsin kohtaamisena?

• Uudistamme viestintäämme niin, että kaste ja kirkon sanoma kohtaa myös nuoret aikuiset?

• Kasvun polkua kehitettäisiin seurakunnissa

kokonaisuutena, jonka punainen lanka on tukea kokonaisvaltaista kristittynä kasvamista eri ikävaiheisiin soveltuvalla tavalla?

Jokela, Eero ja Pruuki, Heli (toim.)

2010 Jo iso – vielä pieni. Lasten keskus.

Kirkon tilastollinen vuosikirja 2016 2017 Kirkon tilastollinen vuosikirja – Statistisk årsbok för kyrkan 2016.

Helsinki: Kirkkohallitus.

Kummiuden perusteet ja toteutuminen kirkossamme.

2003 Piispainkokouksen 10.-11.9.2002 asettaman työryhmän mietintö –Sarja B 2004:1.

Leinonen, Pekka 2010 Kristillinen varhaisnuoristyö 1800-luvun lopusta 2000 –luvun alkuun.

Jo iso – vielä pieni. Toim. Eero Jokela ja Heli Pruuki. Helsinki.

Lasten keskus. 248-265.

Partiovuosi 2017.

2018 Suomen partiolaisten vuosikirja. Helsinki.

Suomen Partiolaiset –F inlands Scouter ry.

Pitzele, Peter A. 2001 Valkoinen tuli. Johdatus bibliodraaman menetelmiin ja perusteisiin.

Jyväskylä. Suomen Pipliaseura.

Raportti: Missiologian tuntemus ja osaaminen kirkon työssä 2018 Suomen ev.lut. kirkko, kirkkohallitus.

Toimintasuunnitelma 2011-2012 2010.

Suomen partiolaiset -Finlands Scouter ry. Multiprint

34

35

Kirkon varhaiskasvatus lasta ja perhettä varten myös tulevaisuudessa Heljä Petäjä ja Raija Ojell

3.1 Päivähoidosta varhaiskasvatukseen Varhaiskasvatuksella tarkoitetaan alle kouluikäisten lasten kasvatuksen, opetuksen ja hoidon kokonaisuutta. Varhaiskasvatus tukee ja täydentää kotien kasvatustehtävää ja vastaa omalta osaltaan lasten hyvinvoinnista.

Varhaiskasvatus on kokenut monia muutoksia 2010-luvulla. Päivähoidosta siirryttiin varhaiskasvatukseen, kun toiminta siirtyi v. 2013 Opetus- ja kulttuuriministeriön alaisuuteen. Varhaiskasvatus on nykyisin osa suomalaista koulutusjärjestelmää sekä tärkeä vaihe lapsen kasvun ja oppimisen polulla. Muutoksilla on vaikutuksia myös seurakunnan varhaiskasvatukseen sekä kunnan varhaiskasvatuksen kanssa tehtävään yhteistyöhön.

2018

3.

0 203

Varhaiskasvatusta säätelevän lainsäädännön uudistaminen on ollut pitkällinen prosessi. Varhaiskasvatuslain ensimmäinen osa tuli voimaan v. 2015. Jälkimmäinen osa tuli voimaan 1.8.2018. Lain mukaan varhaiskasvatuksella tarkoitetaan suunnitelmallista ja tavoitteellista kasvatuksen, opetuksen ja hoidon muodostamaa kokonaisuutta, jossa painottuu erityisesti pedagogiikka.42 Lain pohjalta Opetushallitus on antanut Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet –asiakirjan (Vasu2016). Se on valtakunnallinen määräys, jonka mukaan laaditaan paikalliset varhaiskasvatussuunnitelmat. Vasu on velvoittava ja siten verrattavissa esi- ja perusopetuksen opetussuunnitelman perusteisiin. Velvoittavuus on varhaiskasvatuksessa uutta.

42 Varhaiskasvatuslaki 1 § (580/2015)

36

37

3. Kirkon varhaiskasvatus lasta ja perhettä varten myös tulevaisuudessa

Valtakunnallisen ohjauksen tarkoituksena on luoda yhdenvertaiset edellytykset varhaiskasvatukseen osallistuvien lasten kokonaisvaltaiselle kasvulle, kehitykselle ja oppimiselle.43 Varhaiskasvatus muodostaa näin rakenteellisen ja osittain sisällöllisen jatkumon esi- ja perusopetukseen.

Varhaiskasvatuksessa luodaan pohjaa lasten laaja-alaiselle osaamiselle. Tarve tähän nousee ympäröivän maailman muutoksista. Laaja-alaisella osaamisella tarkoitetaan tietojen, taitojen, arvojen, asenteiden ja tahdon muodostamaa kokonaisuutta.44 Varhaiskasvatuksessa opitut tiedot ja taidot vahvistavat lasten osallisuutta sekä aktiivista toimijuutta yhteiskunnassa.

3.2 Muutosten vaikutus seurakunnan ja

kunnan väliseen yhteistyöhön Vasu tuo mukanaan monenlaisia muutoksia varhaiskasvatuksen toimintakulttuuriin, pedagogiikkaan ja termistöön. Seurakuntien tulee olla tietoisia näistä muutoksista, sillä ne vaikuttavat myös seurakunnan kanssa tehtävään yhteistyöhön.

Seurakunnan ja kunnan hyvällä yhteistyöllä on pitkät perinteet. Monin paikoin on vakiintuneita yhteistyön malleja, joita on nyt syytä tarkastella uuden Vasun valossa. Yhteistyössä kunnan varhaiskasvatuksen kanssa myös seurakunnan tulee toimia Vasun periaatteiden mukaisesti. Yhteinen kieli on edellytyksenä hyvälle yhteistyölle. Seurakunnan työntekijöiden on syytä perehtyä Vasuun, sen pedagogiikkaan ja siinä käytettyihin termeihin.

3.2.1 Ilmiölähtöistä pedagogiikkaa Uusi Vasu ei ole oppiainepohjainen, vaan ilmiölähtöinen: lapsen elämänpiiristä ja lähiympäristöstä nousevia erilaisia ilmiöitä tarkastellaan kokonaisuuksina. Vasussa puhutaan erilaisista oppimisen alueista, jotka ohjaavat pedagogisen toiminnan suunnittelua ja toteuttamista: a) Kielten rikas maailma b) Ilmaisun monet muodot c) Minä ja meidän yhteisömme d) Tutkin ja toimin ympäristössäni e) Kasvan, liikun ja kehityn.45 Oppimisen alueet eivät ole irrallisia, erikseen toteutettavia kokonaisuuksia. Niiden aihepiirejä yhdistellään ja sovelletaan lasten mielenkiinnon kohteiden ja osaamisen mukaisesti.

Uskonto liittyy Vasussa erityisesti kokonaisuuteen Minä ja meidän yhteisömme, mutta linkittyy käytännön toiminnassa hyvin myös muihin oppimisen alueisiin. Asioita käsitellään varhaiskasvatuksen arjessa prosessinomaisina kokonaisuuksina. Esimerkiksi katsomukseen liittyvät asiat nousevat päiväkodin arjesta ja lasten omista pohdinnoista sekä perheiden todellisuudesta. Näihin prosesseihin on ulkopuolisen vaikea päästä mukaan ja tuoda omia näkökulmiaan. Siksi esimerkiksi seurakunnan työntekijän satunnaiset vierailut päiväkodissa sopivat huonosti tähän pedagogiseen ajatteluun.

3.2.2 Laajempaa katsomuskasvatusta Vasu sisältää katsomuskasvatuksen, joka on laajempi kuin aiemmin käytetty käsite uskontokasvatus. Katsomuskasvatus sisältää uskonnot, katsomukset ja uskonnottomuuden. Se on luonteeltaan yleissivistävää eikä se sisällä uskonnon harjoittamista (virsi, rukous, uskontunnustus jne.). Vastuu katsomuskasvatuksesta ja sen toteuttamisesta on päiväkodin henkilöstöllä.

Yhteiskunnan varhaiskasvatus on uskonnollisesti, katsomuksellisesti ja puoluepoliittisesti sitouttamatonta. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikkia lapsiryhmässä läsnä olevia uskontoja ja katsomuksia tarkastellaan tasaveroisina arvottamatta niitä.

Lasta ei saa sitouttaa mihinkään katsomukseen eikä häneen voi katsomuksellisesti vedota tai vaikuttaa. Näin ollen yhden uskontokunnan toteuttamaa säännöllistä hartaushetkeä (esim. pyhäkoulu tai muu uskonnollinen tilaisuus) ei voi järjestää katsomuskasvatuksen sijaan eikä sen rinnalla.

Sitouttamattomuus ei kuitenkaan tarkoita, ettei mitään katsomukseen liittyvää asia voi pitää varhaiskasvatuksessa esillä. Katsomuksiin liittyvää tietoa, historiaa ja perusteita sekä toiminnan muotoja, tapoja, toimijoita ja kirjallisuutta jne. voi esitellä. Ne voidaan nähdä Vasun mukaisina yleissivistävinä asioina, jotka kehittävät lasten valmiuksia ymmärtää lähiyhteisön monimuotoisuutta ja tukevat siinä toimimista. Niillä ei pyritä vaikuttamaan lapseen tai ohjaamaan häntä tietyn katsomuksen piiriin.

3.3 Yhteistyön haasteet ja mahdollisuudet Uuden Vasun mukainen katsomuskasvatus on herättänyt paljon kysymyksiä seurakunnan ja kunnan varhaiskasvatuksen väliseen yhteistyöhön liittyen. Perinteisiä ja monin paikoin hyvin toimineita yhteistyömalleja joudutaan arvioimaan uudelleen ja niistä on luovuttava, jos ne eivät ole uuden Vasun mukaisia. Tuttujen yhteistyömuotojen päättyminen saattaa herättää seurakunnassa surua ja haikeutta. Seurakunnan työntekijät sekä luottamushenkilöt voivat olla ymmällään siitä, mikä on seurakunnan rooli ja tehtävä uudessa tilanteessa. Katsomuskasvatuksen liittyvää yhteistyötä ei välttämättä nähdä seurakunnan perustehtävänä. Resurssien vähentyessä voi tulla kiusaus luopua hyvistä ja vakiintuneista yhteistyösuhteista kunnan varhaiskasvatuksen kanssa.

Tämä on kuitenkin lyhytnäköistä toimintaa. Seurakunnan oman kokoontuvan toiminnan tilastot ovat laskusuuntaisia. Suunta luultavasti jatkuu, sillä yhteiskunnassa on painetta saattaa yhä useampi lapsi kunnallisen varhaiskasvatuksen piiriin.

Mikäli seurakunnissa ei olla tässä asiassa hereillä, kosketus varhaisimpiin ikäluokkiin voi tulevaisuudessa jäädä hyvin ohueksi tai jopa olemattomaksi.

43 Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2016. Opetushallitus.

44 Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2016 s. 21-24 45 Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2016, s. 39-47

38

39

3. Kirkon varhaiskasvatus lasta ja perhettä varten myös tulevaisuudessa

Paikallisten pelisääntöjen ja yhteistyön jatkuvuuden turvaamiseksi on mielekästä laatia yhteistyösopimus.”

Kirkon varhaiskasvatuksen vahvuutena on koko sen historian aikana ollut kyky reagoida yhteiskunnassa tapahtuviin muutoksiin ja vastata perheiden tarpeisiin.

Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2016 huomioi yhteiskunnan muutokset ja luo omalta osaltaan uusia mahdollisuuksia myös entistä monipuolisemmalle yhteistyölle. Tähän haasteeseen on syytä tarttua.

3.4 Osaaminen kaikkien lasten parhaaksi Muutoksista huolimatta uusi Vasu tarjoaa seurakunnille edelleen runsaasti yhteistyömahdollisuuksia kunnan varhaiskasvatuksen kanssa. Kirkon työntekijöillä on paljon katsomuksiin, arvoihin ja etiikkaan liittyvää osaamista. Miksi emme antaisi osaamistamme myös päiväkodin henkilöstön käyttöön alueen lasten parhaaksi?

Keskeistä on hyvien henkilö- ja yhteistyösuhteiden vaaliminen kunnan toimijoiden kanssa. Säännöllisesti järjestettävät yhteistyöneuvottelut ovat toimivan yhteistyön edellytys. Paikalliseen Vasuun on hyvä kirjata yhteistyön muodot ja periaatteet. Niitä on tärkeä päivittää aika ajoin sekä tehdä myös toimintakausikohtaisia suunnitelmia. Myönteinen kumppanuus ja kunnioitus tukevat myös positiivisen uskonnonvapauden toteutumista.

Opetushallitus on laatinut ohjeistuksen varhaiskasvatuksen katsomuskatsomuksesta ja uskonnollisista tilaisuuksista.46 Kirkkohallitus on puolestaan tämän ohjeistuksen pohjalta lähettänyt seurakunnille kaksi yleiskirjettä yhteistyön tueksi.47 Paikallisten pelisääntöjen ja yhteistyön jatkuvuuden turvaamiseksi on mielekästä laatia yhteistyösopimus, joka koskee koko kasvunkaarta varhaiskasvatuksesta kouluun ja oppilaitokseen. Yleissopimus (A) tehdään kunnan sivistystoimen johdon ja seurakunnan johdon kesken voimassa olevien säädösten pohjalta. Sopimuksen liitteinä voivat olla alueelliset toimintasuunnitelmat vuosikelloineen (B), joiden pohjalta yksittäinen päiväkoti tai koulu tekee kirjaukset omaan kausi tai vuosisuunnitelmaansa (C). Näin yhteistyö toimii, vaikka henkilöstö vaihtuisikin. 48

46 OPH:n ohjeistus OPH-55-2018 47 Kirkkohallituksen yleiskirjeet 2/2018 ja 6/2018b 48 Sopimusyhteistyöstä laajemmin ks. http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp?open&cid=Content2A123E

40

Kirkkohallituksen laatima Kumppanuuden korit –malli auttaa jäsentämään paikallista yhteistyötä päiväkotien, koulujen ja oppilaitosten kanssa. Koreihin sisältyvät periaatteet perustuvat Opetushallituksen ohjeistukseen ja keskeiseen lainsäädäntöön.[4] KORI I Yleissivistävä opetus Varhaiskasvatuksen katsomuskasvatus sekä koulun uskonnonopetus on luonteeltaan yleissivistävää. Pedagoginen vastuu katsomuskasvatuksesta ja sen käytännön toteutuksesta kuuluu kunnan varhaiskasvatuksen henkilöstölle ja kouluopetuksesta opettajille.

Seurakunta voi tarjota yhteistyötä omien vahvuuksiensa ja osaamisensa puitteissa. Luontevaa on esimerkiksi tarjoutua laajentamamaan oppimisympäristöä kirkon, hautausmaan tai muun kristillisen perinteen esittelyllä. Yleissivistävään osioon ei kuulu uskonnon harjoittamisen elementtejä (rukous, uskontunnustus, siunaus jne.).

Seurakunnan työntekijä voi tarjota näkökulmiaan ja tukeaan kunnan varhaiskasvatuksen työntekijöille ja pohtia yhdessä heidän kanssaan katsomuskasvatuksen toteuttamista. Yhteistyö perustuu aina päiväkodin ja koulun asettamille tavoitteille. Yhteistyökumppanina seurakunta voi myös edistää ja tukea ekumeenista sekä uskontojen ja katsomusten välistä kohtaamista.

KORI II Perinteiset juhlat Vuoden kulkuun kuuluu erilaisia juhla-aikoja, joista suuri osa liittyy olennaisesti suomalaiseen kristilliseen perinteeseen. Juhlat ovat päiväkodin ja koulun omia ja yhteisöllisiä juhlia silloinkin, kun ne liittyvät kirkkovuoden juhliin. Seurakunnan työntekijä voi olla mukana juhlassa, mutta hänen ei tule ottaa siitä vastuuta. On hyvä muistaa, että yksittäisen virren laulaminen tai joulukuvaelman esittäminen ei tee juhlasta uskonnollista tilaisuutta. Siihen voivat siis osallistua kaikki lapset (elleivät heidän vanhempansa toisin päätä). Uskontoon viittaavat juhlatraditiot ovat osa suomalaista kulttuuria.

Juhlan viettopaikaksi ei kuitenkaan suositella sakraalia tilaa.

KORI III Uskonnolliset tilaisuudet Kunnan varhaiskasvatuksessa ja kouluissa voidaan järjestää perinteisiä joulu-, adventti-, pääsiäis- ja kevätkirkkoja. Niiden lisäksi voi olla muitakin uskonnollisia tilaisuuksia. Näissä voi olla positiivisen uskonnonvapauden tulkinnan mukaisesti uskonnonharjoitusta, rukousta, virsiä ja muuta ohjelmaa. Tilaisuuksien tulee olla lapsen edun mukaisia ja pedagogisesti perusteltuja. Toiminta-aikana järjestettäessä tilaisuudet ovat osa kunnan varhaiskasvatuksen ja koulun omaa toimintaa, jotka toteutetaan yhteiskunnan kasvatusjärjestelmän puitteissa.

[4] Kumppanuuden korit Sakastissa, ks. http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp2?open&cid=Content2CABDF

41

3. Kirkon varhaiskasvatus lasta ja perhettä varten myös tulevaisuudessa

Päiväkoti tai koulu tiedottaa tilaisuuksista ja pyytää huoltajia kertomaan kirjallisesti, osallistuuko heidän lapsensa näihin tilaisuuksiin vai ei. Osallistuminen ei ole sidoksissa uskonnollisen yhdyskunnan jäsenyyteen. Niille, jotka eivät osallistu uskonnollisiin tilaisuuksiin, tulee järjestää mielekäs uskonnoton vaihtoehto eri tilassa.

Vaikka kunta olisikin päättänyt, että varhaiskasvatuksen tai koulupäivän yhteydessä ei järjestetä uskonnollisia tilaisuuksia, on kuitenkin mahdollista, että huoltajille tiedotetaan seurakunnan järjestämistä toiminta-ajan ulkopuolella tapahtuvista kyseiselle ikäryhmälle suunnatuista tilaisuuksista.

Tiedottamisesta on hyvä sopia kunnan kanssa.

KORI IV Kasvun ja hyvinvoinnin tuki Seurakunta voi tukea kunnan varhaiskasvatusta ja kouluyhteisöä esimerkiksi kriisiavun muodossa surun kohdatessa. Tukea voidaan antaa sekä lapsille että aikuisille katsomuksia kunnioittaen. Kaikki ennaltaehkäisevä toiminta hyvinvoinnin vahvistamiseksi kuuluu myös tähän koriin. Kasvun ja hyvinvoinnin tuen korin merkitys on kasvava. se kutsuu seurakuntaa ja alueen eri toimijoita tekemään yhteistyötä lasten ja nuorten parhaaksi siellä missä he ovat, unohtamatta aikuisia, jotka heitä kasvattavat ja opettavat.

3.5 Yhteiskunnan ja kirkon kasvatuksen yhdyspintoja Uusi Vasu velvoittaa kunnan varhaiskasvatusta, mutta ei seurakunnan omaa toimintaa. Kuitenkin myös seurakunnan omassa varhaiskasvatuksessa suositellaan Vasun toteuttamista ja sen periaatteiden noudattamista toiminnan omaleimaisuus huomioiden. Kirkolla ei ole omaa varhaispedagogiikkaa, vaan toiminnassa sitoudutaan yleisiin varhaispedagogisiin ja vasun näkökulmiin.

Kirkon varhaiskasvatuksen tavoitteet ovat linjassa varhaiskasvatuslain kymmenen tavoitteen kanssa. Toimintaa ohjaa kristillinen arvopohja ja kokonaisvaltainen ihmiskäsitys. Uskonto ja siihen liittyvän kasvun tukeminen kuuluvat osana lapsen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Kirkon varhaiskasvatuksessa tutustutaan kristinuskon keskeisiin sisältöihin, tapoihin ja perinteisiin lapsen ikä ja kokemusmaailma huomioiden. Näin lapsi saa kokemuksia ja aineksia elämänkatsomuksensa rakentamiseen. Monet vanhemmat kertovatkin tuovansa lapsensa seurakunnan toimintaan siksi, että lapsi saa ryhmätoiminnan lisäksi hyvän pohjan elämälleen.

3.5.1 Lähtökohtana lapsi Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2016 asettaa lapsen entistä vahvemmin keskiöön ja korostaa lapsen toimijuutta. Myöskään kirkon kasvatuksen näkökulmasta tämä ei ole uutta. Osallisuudesta sekä lapsen tarpeiden huomioimisesta on puhuttu monissa puhuttu monissa kirkon kasvatuksen asiakirjoissa.49 Vasussa korostetaan lapsen kokonaisvaltaisuutta sekä lapselle ominaisten toimintatapojen

huomioimista. Tätä ajatusta toteutetaan myös seurakunnan toiminnassa kristillisen ihmiskäsityksen pohjalta. Lapsi oppii tuntemaan asioita itsestään, toisista ihmisistä, lähiympäristöstä sekä katsomuksista hänelle merkityksellisten asioiden kautta. Vasun kokonaisvaltaiseen ja myös kristilliseen ihmiskäsitykseen sisältyy ajatus siitä, että jokainen lapsi on ainutkertainen ja arvokas omine ominaisuuksineen. Lapsilla on erilaisia vahvuuksia, heikkouksia ja kiinnostuksen kohteita. Tätä erilaisuutta kunnioitetaan ja lapsia kohdellaan yhdenvertaisesti.

3.5.2 Yhteinen arvopohja Varhaiskasvatuslain mukaan varhaiskasvatuksen tavoitteena on antaa valmiuksia ymmärtää ja kunnioittaa yleistä kulttuuriperinnettä sekä kunkin kielellistä, kulttuurista, uskonnollista ja katsomuksellista taustaa.50 Länsimainen kulttuuriperinne perustuu suurelta osin kristillisiin arvoihin ja ihmiskäsitykseen. Tällä on ollut merkitystä länsimaisen yhteiskunnan muodostumiselle ja toimintatavoille. Suomalainen kulttuuriperintö on niin ikään saanut vaikutteita kristinuskosta. Näin ollen kristillinen arvopohja on suomalaisen yleisen

49 Lapsi on osallinen 2008, Lapset seurakuntalaisina 2013, Meidän kirkko – kasvamme yhdessä 2010.

50 Varhaiskasvatuslaki 2 a §

42

43

3. Kirkon varhaiskasvatus lasta ja perhettä varten myös tulevaisuudessa

kulttuuriperinnön lähtökohta, johon kaikkien Suomessa asuvien on hyvä tutustua selvitäkseen omasta arjestaan. Paikallinen seurakunta ja alueen kirkot sisältävät paljon yleissivistäviä elementtejä. Siksi seurakunta on luonteva yhteistyökumppani yleiseen kulttuuriperinteeseen tutustuttaessa. Samalla myös seurakunta toimijana ja seurakunnan työtekijät tulevat lasten tietoisuuteen.

3.6 Monikulttuurisuuden ammatilliset haasteet Kulttuurinen ja katsomuksellinen moninaisuus on Suomessa lisääntynyt viime vuosina tuntuvasti. Tämä tuo uusia haasteita varhaiskasvatuksen toteuttamiseen sekä seurakunnassa että yhteiskunnan varhaiskasvatuksessa. Paitsi maahanmuutto myös maassamuutto lisää kulttuurista ja katsomuksellista kirjoa. Vuorovaikutustaitojen sekä kulttuurisen ja katsomuksellisen osaamisen merkitys korostuu entistä enemmän.

Vasun keskeinen ajatus on, että kaikki lapsiryhmässä esiintyvät kielet, kulttuurit ja katsomukset ovat keskenään samanarvoisia. Uskonnon ja katsomuksen merkitys nähdään entistä vahvemmin tärkeänä jokaisen lapsen elämässä. Aikuisen tehtävänä on rohkaista lasta tutustumaan erilaisuuteen. Erilaiset pelit, leikit, laulut, kertomukset, ruoat, vaatteet yms. auttavat lasta ymmärtämään, että toinen on yhtä aikaa samanlainen ja erilainen. Seurakunnan varhaiskasvatuksen työntekijöillä on paljon tähän liittyvää osaamista sekä materiaaleja ja toimintaideoita. Katsomuksellisen osaamisen vahvistaminen onkin oivallinen yhteistyön alue kunnan ja seurakunnan välillä.

Yhteistyö katsomuskasvatuksessa voi tuoda hyvää myös seurakunnan toimintaan.

Hyväksymällä Vasun mukaisesti kaikkien lasten oikeuden omaan uskontoon ja katsomukseen, puolustamme samalla luterilaisten lasten oikeutta omaan uskontoonsa. Monikulttuurisessa ja –uskontoisessa yhteiskunnassa on tärkeää, että lapset jo pienestä pitäen oppivat tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa ja kunnioittamaan toisten perinteitä ja katsomuksia. Tämä on myös edellytyksenä yhteiskuntarauhan säilymiselle.

Katsomuksellisen moninaisuuden lisääntymisen myötä yhteiskunnassa olevien kristillispohjaisten traditioiden merkitys vähenee. Erilaiset perinteet sekoittuvat ja niiden uskonnollinen sisältö ohenee. Monet aikaisemmin hyvinkin kristilliset juhlapyhät ovat muuttuneet vähitellen ihmisten mielissä tavallisiksi pidennetyiksi viikonlopuiksi. Myös lainsäädännön muutokset ovat osaltaan vahvistaneet tätä muutosta.

Monikulttuurisuuden myötä yhteiskuntaamme tulee myös uusia juhlia. Tästä johtuen esim. päiväkodeissa vietetään eri kulttuureista, uskonnoista ja katsomuksista tulevien lasten omia juhlia. Tällöin juhlat eivät enää liitykään pelkästään kirkkovuoteen ja niistä käytetäänkin nimeä vuodenkiertoon liittyvät juhlat.

44

Kunnioittava suhtautuminen toisenlaisen taustan omaaviin ihmisiin on toimivan vuorovaikutuksen sekä kohtaamisen lähtökohta. Tämä haastaa erityisesti varhaiskasvatuksen henkilöstöä. Erilaisuuden kohtaaminen voi aikuisessa itsessään herättää monenlaisia tunteita ja jopa pelkoja. Oma kulttuuri ja siihen liittyvät perinteet voivat tuntua uhatuilta muiden ja uusien tapojen rinnalla. Mitä vahvempi oma identiteetti on, sitä helpompaa on myös erilaisuuden kohtaaminen ja kunnioittaminen. Siksi onkin tärkeää tiedostaa omia kulttuurisia ja katsomuksellisia näkemyksiään ja juuriaan. Yhtä merkityksellistä on tunnistaa omia ajatuksiaan ja tunteitaan sekä pyrkiä tietoisesti myönteiseen suhtautumiseen ja toimivaan vuorovaikutukseen. Aikuisen oma suhtautuminen on aina mallina lapselle. On pystyttävä toimimaan ammatillisesti katsomuksellisesti moninaisessa ympäristössä omasta vakaumuksesta riippumatta.

Kulttuurista ja katsomuksellista osaamista tarvitaan paitsi yhteistyössä kunnan varhaiskasvatuksen kanssa, myös seurakunnan oman varhaiskasvatuksen piirissä.

Perheiden toimintakulttuurit eroavat toisistaan monin tavoin. Siksi jokaisen lapsen tausta on omalla tavallaan erilainen. Tämä tulisi ottaa huomioon esim. seurakunnan kerhotoiminnassa, jossa kaikki lapset pääsääntöisesti kuuluvat samaan uskontokuntaan. Myös kirkon sisällä on katsomuksellista moninaisuutta, josta esimerkkinä ovat eri herätysliikkeet. Lapsia tulee kannustaa myönteiseen vuorovaikutukseen ja kohtaamiseen erityisesti näissä tilanteissa.

3.7 Kirkon oman varhaiskasvatuksen painopisteen muutos Yhteiskunnassa tapahtuneiden ratkaisujen ja muutosten seurauksena seurakuntien varhaiskasvatuksen kokoontuva toiminta sekä vierailut päiväkodeissa ovat vähentyneet ja vähentyvät myös tulevaisuudessa. Tämä edellyttää ja mahdollistaa resurssien uudelleen suuntaamista. Seurakunnissa onkin pystytty kehittämään lapsille, vanhemmille ja koko perheelle suunnattuja tapahtumia sekä yhteistyötä kunnan ja muiden toimijoiden kanssa. Lasten määrävuotissynttärit, laskiaistapahtumat, kevätretket ja –tapahtumat, joulupolut, lasten kauneimmat joululaulut sekä kummipäivät ovat esimerkkejä matalan kynnyksen tapahtumista, joihin kaikki alueen lapset ja perheet ovat tervetulleita.

Matalan kynnyksen osallistumista helpottaa, että seurakunnan toiminta on usein lähes tai täysin maksutonta. Tästä tulee pitää kiinni myös tulevaisuudessa. Seurakunta voi omalta osaltaan tukea vähävaraisten perheiden arkea ja olla luomassa yhdenvertaisia toiminta- ja harrastusmahdollisuuksia perheiden varallisuudesta riippumatta. Lapsiperheköyhyyden vähentäminen onkin yksi kokonaiskirkon strategisista tavoitteista. Varhaiskasvatuksessa tämä tarkoittaa myös diakonista otetta lasten ja perheiden kohtaamisessa. Yhteistyötä varhaiskasvatuksen ja diakonian työntekijöiden välillä on tärkeää entisestään vahvistaa.

45

3. Kirkon varhaiskasvatus lasta ja perhettä varten myös tulevaisuudessa

Muuttuva maailma haastaa myös kokoontuvan toiminnan järjestämistä. Seurakunnan kerhotoiminta on oma paikka lapselle, mutta tarjoaa myös vanhemmalle omaa aikaa. Monin paikoin toivotaan nykyään omia päiväkerhoja jo 2-vuotiaille lapsille. Vaikka lapsi ei vielä osaa kaivata ikäistään seuraa, tarjoaa kerho tervetulleen ja tärkeän henkireiän vanhemmalle lapsiperheen arjen keskelle. Mikäli seurakunta ei vastaa perheiden tarpeisiin ja toiveisiin, hakeutuvat perheet helposti muualle, jolloin yhteys seurakuntaan voi jäädä syntymättä.

Painopistettä on luontevaa siirtää vauva- ja pikkulapsiperheisiin.

Kirkon varhaiskasvatuksen vahvuutena on vuosien saatossa ollut mahdollisuus vastata kunkin ajan yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja perheiden tarpeisiin. Tätä joustavuutta on vaalittava myös tulevaisuudessa. Vahvuutena ovat myös koulutetut varhaiskasvatuksen ammattilaiset. Varhaiskasvatuksen resursseja ei pidäkään vähentää lyhytnäköisesti vanhojen toimintojen pohjalta, vaan on kyettävä näkemään uudenlaisia tapoja lasten ja perheiden palvelemiseksi ja tukemiseksi. Vanhoista toimintatavoista on uskallettava luopua voidakseen saavuttaa uutta.

Kirkon varhaiskasvatuksessa painopistettä on luontevaa siirtää vauva- ja pikkulapsiperheisiin sekä vanhemmuuden tukemiseen. Esimerkiksi perhevalmennus toimii hyvänä tukena jo ennakolta vauvan tuomiin muutoksiin. Ensi kertaa äidiksi –ryhmät tarjoavat vertaistukea uudessa elämäntilanteessa. Yhden vanhemman perheen tilannetta voi helpottaa LapsiArkki-toimintamalli, jossa työntekijöiden ohella toimivat myös vapaaehtoiset.

Matalan kynnyksen toiminta avaa monenlaisia yhteyksiä perheiden arkeen. Hyvänä esimerkkinä ovat mm. suositut vauva- ja kirkkomuskarit. Niiden lisäksi avoin perhetoiminta, perhetapahtumat sekä vierailut kodeissa luovat vankan pohjan myös seurakuntayhteydelle. Sillä on merkitystä silloin, kun perheen arki ei mahdollista säännöllistä osallistumista seurakunnan varhaiskasvatukseen. Diakoninen kotikäyntityö, tuoreiden vanhempien äiti- tai vanhemmuusmentorit ja ns. seurakuntakummit ovat uusia toimintamalleja, joiden kehittämisessä on huomioitu perheiden tarpeita. Niiden toteutukseen voivat osallistua myös vapaaehtoiset seurakuntalaiset. Monet seurakunnat lähettävät myös määrävälein postia pikkulapsi- ja kasteperheille (mm. Pienelle parasta –toiminta) sekä kirjeitse että sähköisiä välineitä hyödyntäen.

Sähköisten palveluiden kautta lasten ja perheiden on mahdollisuus saavuttaa yhteys seurakuntaan silloin, kun se heille sopii. Niitä tulisikin tulevaisuudessa ottaa käyttöön ja kehittää sekä valtakunnallisesti että paikallisella tasolla yhä enemmän. Hyviä kokemuksia on saatu uusista perhe- ja parisuhdetyön kokeiluista (mm. nettiparisuhdekurssi, Vauva-lehden yhteistyö, blogit). Seurakuntien omat fb-ryhmät tarjoavat myös vanhemmille luontevan tavan olla mukana toiminnassa kotoa käsin. Sähköisiä alustoja on myös hyödynnetty esimerkiksi nettipyhäkoulun kehittämisessä.

46

Kirkon varhaiskasvatusta ei tulevaisuudessa voida nähdä pelkästään kristillisenä kasvatuksena vaan se on laajempaa lasten ja perheiden kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin vahvistamista kaikilla elämän alueilla. Tämä ei tarkoita kirkon perustehtävästä luopumista, vaan sen toteuttamista uudella tavalla. Kirkolla ei ole varaa jäädä lasten ja perheiden kanssa toimivan paikallisen verkoston ulkopuolelle, vaan sen on annettava osaamista ja resursseja yhteiseksi hyväksi. Siihen kuuluu myös erilaisten katsomusten ja kulttuurisen moninaisuuden kunnioittava kohtaaminen. Tämä on tulevaisuudessa kirkon työntekijöille entistä helpompaa koulutuksessa saatujen valmiuksien myötä.

47

3. Kirkon varhaiskasvatus lasta ja perhettä varten myös tulevaisuudessa

Lapsella on aina oikeus saada olla turvassa, rakastettu ja hyväksytty.”

3.8 Kasvurauhan vaaliminen

3.9 Entä jos…

Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan jokainen ihminen on arvokas juuri sellaisena kuin hän on, Jumalan kuvaksi luotuna. Kirkon varhaiskasvatuksessa tämä tarkoittaa erilaisten lasten ja perheiden kohtaamista kunnioittavasti ja arvostavasti. Samalla se tarkoittaa myös kasvurauhan vaalimista: jokaisen tulee saada kasvaa rauhassa, oman aikataulunsa mukaan. Kasvurauha koskee niin fyysistä, henkistä kuin hengellistäkin kasvua. Jokaisella on oikeus tulla huomioiduksi ja kunnioitetuksi omana itsenään. Kasvulle ei aseteta tiettyjä aikamääreitä tai tavoitteita.

• Emme takertuisi vanhaan, vaan suuntaisimme kohti uutta?

Kasvua ei tule kiirehtiä millään osa-alueella. Jokaisella on lupa kasvaa myös hengellisyyteen ja uskoon liittyvissä asioissa omassa rytmissään ja oman persoonansa mukaisesti. Tämä on erityisen tärkeää pienten lasten kanssa. Lapsella on aina oikeus saada olla turvassa, rakastettu ja hyväksytty. Turvallinen ilmapiiri on kasvun perusedellytys. Lapsen hyvinvointia ja turvallisuudentunnetta vahvistaa kokemus siitä, että hän kelpaa sekä ihmisille että Jumalalle, joka rakastaa ja pitää hänestä huolta.

• Tutustuisimme ennakkoluulottomasti muita katsomuksia edustaviin lapsiin ja perheisiin?

• Antaisimme kaikille mahdollisuuden kasvaa omana

itsenään?

Kristillisestä arvopohjasta nousee myös se, että minkäänlaista kiusaamista ei hyväksytä. Samalla liitytään Lapsen oikeuksien sopimukseen, jonka mukaan ketään ei saa syrjiä rotuun, ihonväriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon ja mielipiteisiin liittyen.51 Viime vuosina tähän on kiinnitetty erityisesti huomiota. Varhaiskasvatuksen piirissä on kehitetty toimintamalleja kiusaamisen ehkäisemiseksi (mm.

PIKI-hanke, Pienten lasten kiusaamisen ehkäisy).

Kirkon varhaiskasvatuksessa tuetaan yksilöllisen kasvun lisäksi myös kasvua yhteisön jäsenenä ja lähimmäisenä. Yhdessä tekemällä, olemalla ja ihmettelemällä löydetään tapoja toteuttaa kristillisyyttä ja elää kristillisten arvojen mukaisesti arjen keskellä.

Varhaiskasvatuksessa tätä tukee ryhmässä toimiminen ja oman paikan löytyminen siinä. Yhteisöllisyys antaa lapselle mahdollisuuden ymmärtää omaa itseään ja hahmottaa omaa paikkaansa osana suurempaa kokonaisuutta. Lapsen kokema kunnioitus, välittäminen ja osallisuus auttavat häntä myös arvostamaan ja kunnioittamaan toisia sekä toimimaan oikeudenmukaisella ja vastuullisella tavalla.

51 Lapsen oikeuksien sopimus 2 artikla

48

49

3. Kirkon varhaiskasvatus lasta ja perhettä varten myös tulevaisuudessa

3.10 Kirjallisuus Varhaiskasvatuslaki 36/1973 muut. 580/2015 YK:n lapsen oikeuksien yleissopimus Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2016.

Määräys 39/011/2016. Määräykset ja ohjeet 2016:17.

2016 Tampere: Opetushallitus.

Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma 2016 Sosiaali- ja terveysministeriö https://stm.fi/lapsi-ja-perhepalvelut/kuvaus

Haapsalo Tiina, Petäjä Heljä, Vuorelma-Glad Päivi, Sandén, Mirva, Pulkkinen Hanna, Tahvanainen Ilkka (toim.)

2017 Varhaiskasvatus katsomusten keskellä. Helsinki: Lasten Keskus ja Kirjapaja Oy. Lapsi on osallinen 2008 Helsinki: Kirkkohallitus.

Meidän kirkko- kasvamme yhdessä – Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kasvatuksen linjaus 2015 2010 Helsinki: Kirkkohallitus.

Lapset seurakuntalaisina 2012 Helsinki: Kirkkohallitus.

Kirkkohallituksen yleiskirje 2018 2/2018 Varhaiskasvatuksen yhteistyö seurakunnan ja kunnan välillä Kirkkohallituksen yleiskirje 2018 6/2018 Uskonnonvapaus varhaiskasvatuksessa Opetushallituksen ohjeistus 2018 Ohje varhaiskasvatuksen katsomuskasvatuksen toteuttamisesta ja uskonnollisista tilaisuuksista varhaiskasvatuksessa. OPH-55-2018 Ohje varhaiskasvatuksen katsomuskasvatuksen toteuttamisesta ja uskonnollisista tilaisuuksista varhaiskasvatuksessa (pdf )

50

51

Rohkaise vanhempaa kohtaamaan lapsen hengellisyys Kaisa Aitlahti ja Anita Ahtiainen

4.1 Hyvään kasvuun kuuluu mahdollisuus

käsitellä hengellisiä kysymyksiä

lapselle sopivalla tavalla Monet vanhemmat miettivät, miten luterilainen hengellisyys voisi olla osa oman perheen elämää. Äänekkäimmät puhuvat uskonnon vaarallisuudesta, tieteenvastaisuudesta ja siitä, että lapsen pitää saada päättää katsomuksestaan itse myöhemmin. Julkinen keskustelu on omiaan lisäämään vanhempien epävarmuutta ja vahvistamaan mielikuvia hengellisestä yhteisöstä paikkana, jossa lapsen oletetaan omaksuvan yhteisön näkemykset sellaisenaan. Tutkimus on tuonut esille, että sekä liian epävarmojen että liian varmojen vanhempien on haasteellista luoda lapselle sopivaa hengellisen kasvun tilaa.52

2018

4.

2030

Monikulttuurisessa yhteiskunnassa kodilla on vastuu siitä, harjoittaako lapsi jotakin uskontoa vai ei. Kasteen yhteydessä seurakunta sitoutuu kristilliseen kasvatukseen yhdessä vanhempien ja kummien kanssa. Mutta miten seurakunta hoitaa tätä tehtävää? Onko enää mielekästä puhua kotien kristillisen kasvatuksen tukemisesta, jos vanhemmat eivät tunnista kristillisyyttä omakseen? Entä millainen rooli seurakunnassa on heillä, joille hengellisyys on tiiviisti mukana arjessa? Tässä artikkelissa esitetään näkökulmia siihen, miksi ja miten kotien kristillistä kasvatusta on syytä tukea ja mitä kristillinen kasvatus kodeissa voisi tarkoittaa.

52 Holm 2005, 61-63.

52

53

4. Rohkaise vanhempaa kohtaamaan lapsen hengellisyys

4.2 Lapsi ja teologia

4.3 Spiritualiteetin kehittymisen edellytykset

Kirkko tarvitsee lasta, koska Jeesus asetti lapsen esikuvaksi seuraajilleen. Kirkon tulee asettaa lapsi keskelle kuin linssiksi, jonka läpi katsotaan kaikkea. Tämä näkökulma on keskeinen kansainvälisessä lapsiteologia -liikkeessä, joka on haastanut kirkkoja 2000-luvulla.

Kirkko elää kodeissa. Krysostomos kutsui kotia “pieneksi kirkoksi” ja Luther piti vanhemmuutta tärkeimpänä kristillisenä kutsumuksena. Seurakunta ei vieraile kodissa, kun siellä käydään onnittelemassa 4-vuotiasta. Seurakunta elää kodissa niin kauan kuin siellä asuu yksikin kastettu ihminen.53

4.3.1 Tietoisuus lapsen hengellisyydestä Vanhemmat tarvitsevat tukea hengellisyyden tunnistamiseen itsessään ja lapsessaan. Kun lapsi tuntee liikkeen keinuessaan ja hurmioituu unohtaen kaiken muun, hänellä on spirituaalinen kehollinen kokemus läsnäolosta tässä hetkessä.

Kun 3-vuotias kyselee, missä hän oli ennen syntymäänsä, hän on saanut kiinni elämän ihmettelystä. Kun lapset järjestävät hautajaiset eläimelle ja pohtivat kuoleman jälkeisen elämän vaihtoehtoja, he ilmaisevat omaa hengellisyyttään. Kun lapsi kertoo näkevänsä asioita, joita kaikki eivät näe, hän ilmaisee spirituaalista yhteyttä näkymättömään todellisuuteen.58

Viime vuosikymmeninä on alettu ymmärtää paremmin lapsen teologista kompetenssia. Jerome Berryman, Friedrich Schweizer, Rebecca Nye ja David Hay ovat nostaneet esille lapsen teologista ajattelua sekä kehittäneet metodeja, joiden avulla lapset ja aikuiset voivat tehdä teologiaa yhdessä. Parhaimmillaan kristillinen kasvatus on luova prosessi, jossa lapsi löytää merkityksiä kokemuksilleen ja rakentaa identiteettiään itselleen luontaisella tavalla. Tämän on kaukana pelätystä indokrinaatiosta.

Kristillisessä kasvatuksessa lapselle ei esitellä ulkopuolelta tulevaa, vierasta asiaa.

Erityisesti Berryman on korostanut, että lasta ei tarvitse opettaa uskomaan Jumalaan. Sen sijaan hänelle opetetaan tapoja kommunikoida kokemustaan Jumalasta.

Samoin kuin äidinkielen oppiminen mahdollistaa muiden kielten oppimisen, tarjoaa uskonnolliseen traditioon kasvaminen paremmat edellytykset eri katsomuksia edustavien ihmisten ymmärtämiseen.59

Uusi kehityspsykologinen tutkimus on tukenut käsitystä, että lapsi on taitavampi kuin aiemmin on ymmärretty. Alison Gopnik on todennut, että jo vauva rakentaa mielen karttoja ja tekee kokeita testatakseen niitä. Hän omaksuu vuorovaikutuksessa itseään lähellä olevien ihmisten uskomuksia, haluja, tunteita, persoonallisuuden piirteitä, motivaatioita ja intressejä. Ihmislapsi ei kuitenkaan vain jäljittele, vaan on valmis luomaan uutta leikkien. Siksi lapsi on aina muutosvoima, joka haastaa aiemmat sukupolvet.54

4.3.2 Tilaa lapsen hengellisyydelle Vanhemmat menevät helposti hämilleen lasten uskonnollisista kysymyksistä. Vanhempia kannattaa rohkaista dialogiin myös itselle vaikeissa teemoissa, koska lapsi tarvitsee tilaa hengellisten kokemusten tunnistamiselle ja sanoittamiselle. Parhaiten tämä tapahtuu, kun aikuinen ryhtyy ihmettelemään itse. Mihin sinä uskot?

Mitä ajattelet Jumalasta, enkeleistä, Jeesuksesta tai profeetta Muhammedista? Kun aikuiset puhuvat luontevasti uskonnollisista asioista, saavat lapsetkin välineitä ihmettelyyn ja kokemustensa ilmaisemiseen. Vanhemmuuden teesit Katso silmiin ja rakasta on tehty auttamaan tässä.60 Myös keskusteleminen sosiaalisessa mediassa on monelle mielekästä.

Lisa Millerin mukaan lapsuudessa saatu tuki spirituaaliselle kehitykselle on merkityksellistä ihmisen terveydelle ja kukoistukselle koko elämän ajan. Näin on riippumatta siitä, minkä uskonnon tai katsomuksen lapsi aikuisten kanssa jakaa - oleellista on, että jakamista tapahtuu.55 Justin L. Barrettin mukaan uskonnollisuus on osa lapsen normaalia biologista ja psykologista kehitystä. Lapsi luo jumalakuvia ympäristöstään imien ja rakentaen myös silloin, kun vanhemmat eivät niitä tarjoa. 56 Negatiiviseen kuvaan uskonnosta liittyy ajatus, että uskonnot tarjoavat valmiita vastauksia kysymyksiin, joita kukaan ei enää kysy. Merkitykselliset hengelliset kysymykset eivät kuitenkaan ole kadonneet. Kysymykset, kuten miksi olen olemassa; mikä kuolema on ja mitä on sen jälkeen; miksi on olemassa juuri sitä mitä on, sekä kysymykset eri uskontojen ja jumalien olemassaolosta kiinnostavat kaikkialla maailmassa. Länsimaissa ihmisten on löydettävä uudelleen tapoja puhua näistä asioista.57

53 Collier 2009, 220-230.

54Gopnik 2010.

55Miller 2016, 17-18.

56Barrett 2012.

57 Nye 2009; Schweitzer, 2018.

54

Aikuisia voi auttaa elämän suurten kysymysten lähestyminen taiteen keinoin. Taiteella on merkittävä rooli hengellisten merkityssuhteiden rakentumisessa. Lapsen on tärkeää saada käyttää mielikuvitusta ja leikkiä. Seurakunnan kannattaa kutsua perheitä taiteen pariin yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa. Kirkolla voisi olla eri-ikäisille suunnatut kuvataideviikot, joilla on esillä lasten taidetta ja ajattelua hengellisistä teemoista, tai avointa orkesteritoimintaa, johon kaikki lapset ovat tervetulleita.

Hengellisen kasvun tukemisen näkökulmasta kirkossa on syytä antaa tilaa myös heille, joiden lasta ei kasteta. Kastamatta jättäminen ei tarkoita, ettei perheessä olisi tilaa hengellisyydelle tai hengellistä etsintää. Vanhempien omaan hengel-

58 Hyde 2008, 107-148.

59 Berryman 2018, 129.

60 Aitlahti 2015.

55

4. Rohkaise vanhempaa kohtaamaan lapsen hengellisyys

liseen ajatteluun voi hyvin sopia, että lapsi siunataan nimenannon yhteydessä.

Siunaamisen mahdollisuutta voi pohtia mm. anglikaanisen kirkon käytäntöjen pohjalta, joissa lapsen siunaaminen nähdään vaihtoehtona esimerkiksi silloin, kun kirkkoon kuulumaton perhe haluaa ottaa askelen kohti kristillisen yhteisön jäsenyyttä.61 Vanhempien valitessa, että lasta ei kasteta, kirkon tulee kunnioittaa heidän hengellistä kasvatusvastuutaan ja varmistaa, että hekin tietävät olevansa tervetulleita seurakunnan yhteyteen.

Digitaalinen ympäristö on myös hengellisen kasvun tila. Sosiaalisessa mediassa kirkosta puhutaan myönteisimmin paikkana, josta saa apua taloudelliseen hätään haastavissa elämäntilanteissa. Parhaimmillaan kirkko toimii myös lasten, nuorten ja perheiden digitaalisissa ympäristöissä kulutus- ja menestyspaineita vähentävänä vastakulttuurisena voimana, tukee ekologisesti ja henkisesti kestävää elämäntapaa ja luo siltoja erilaisten ja eri ikäisten ihmisten välille.62 4.3.3 Hengellisen prosessin rakentaminen kotona Hengellisen kasvun prosessi rakentuu kokemusten kautta. Toistuvat kokemukset muodostuvat usein merkityksellisiksi. Kodin kristillisyys on perinteisesti rytmittynyt vuoden, viikon ja vuorokauden kierroksi, joka tukee hengellisen kasvun prosessia. Juhlat ja niihin valmistautuminen antavat valtavasti mahdollisuuksia lasta innostavaan leikkiin ja tekemiseen. Ihmiset ovat aiempaa valmiimpia viettämään myös juhlapäiviä kodin ulkopuolella. Seurakuntien kannattaa miettiä, miten juhlittaisiin yhdessä. Lisäksi tiloja voi tarjota lasten syntymäpäiväjuhlien ja muiden perheiden itsensä ideoimien kokoontumisten paikaksi.

Kaupallisuuden ja kiireen keskellä perheet luovat moninaisia työn ja levon rytmejä. Kirkolla voisi olla sovellus, joka muistuttaa juhlapäivistä, ilta- ja ruokarukouksesta sekä pysähtymisen mahdollisuudesta ja tarjoaa vinkkejä hyvän hetken viettoon kotona ja lähiympäristössä. Sen kautta olisi saatavissa vertaistukea tai apua kriisin kohdatessa. Sovelluksen sisältö rakennettaisiin perheiden kanssa ja se olisi perheen itsensä muunneltavissa.

Kodin kristillisen kasvatuksen huippuhetki on ollut iltarukous. Uniongelmien ja levottomuuden keskellä kaivataan edelleen tapoja ja rituaaleja, jotka tekevät lapselle hyvää. Varsinkin vastoinkäymisten, sairauden ja kuoleman kohdatessa tutusta rytmistä on valtava apu. Se, jolle hiljaisuus ja mysteerin ääressä oleminen on tuttua, ei ole neuvoton menetysten kohdatessa.

4.3.4 Vuorovaikutus on kaikkein tärkein Hengellisyydessä on pohjimmiltaan kyse vuorovaikutuksesta. Kodin tärkein hengellisen kasvatuksen elementti on rakastava vuorovaikutus, jota myös kristillinen traditio alleviivaavaa esimerkiksi puheella taivaan isästä. Vuorovaikutussuhteet muovaavat hengellisyyttä. Kummius lienee alunperin syntynyt tämän ajatuksen pohjalta. Sekä kummeilla että isovanhemmilla voi olla merkittävä rooli lapsen kasvun tukijana. Näitä rooleja on syytä nostaa esiin viestinnässä. Kummit ja isovanhemmat kaipaavat konkreettisia vinkkejä tehtäväänsä.

Perheitä voi tukea kantamaan vastuuta kristillisestä kasvatuksesta yhdessä myös ilman työntekijöiden paikallaoloa. Perheet voivat järjestää kodeissa pyhäkoulua, jossa lapset tutustuvat toisiinsa ja aikuisiin, syövät ja leikkivät yhdessä, eläytyvät raamatunkertomuksiin ja jakavat ajatuksia. Seurakunta voi tukea kontaktien rakentumista perheen lähipiirin ulkopuolelle. Mitä diakonisia vapaaehtoistehtäviä löytyisi kokonaisille perheille? Lapset oppivat paljon eri-ikäisiltä, eri kulttuureista tulevilta ja erilaisilla taidoilla varustetuilta ihmisiltä.

4.3.5 Lapsi kasvaa luottamuksen varassa Hengellisyyden kehittyminen edellyttää luottamusta ja läheisyyttä. Lapsi valitsee, kenelle puhuu henkilökohtaisista hengellisistä ajatuksistaan, joihin liittyy omien rajojen pohdintaa, syyllisyyttä, unelmia, kiintymystä ja monen tasoista rakastumista. Läheisen ihmisen on oltava ehdottoman luotettava. Aikuiset on syytä pitää tietoisina terveen läheisyyden ja hyväksikäytön välisistä rajoista.

Lapsen osallisuuden merkitystä on alettu ymmärtää entistä paremmin. Joskus aikuisilla, joilla on vahva hengellinen vakaumus, on kuitenkin riski antaa lapselle liikaa vastuuta hengellisessä yhteisössä. Vaikka lapsi puhuisikin innokkaasti uskonnollisista kokemuksistaan ja tarjoutuisi erilaisiin tehtäviin, hänellä tulee aina olla tukenaan luotettava aikuinen, joka kantaa vastuun. Lapsen ei pidä koskaan olla siinä käsityksessä, että yhteisön elämä olisi hänen varassaan.

Evankeliumin, ilosanoman tulee olla lapselle ehdottoman myönteinen asia. Lapsen hyvään hengelliseen kasvuun ei kuulu helvetin pelko omalla eikä muiden kohdalla. Sen sijaan siihen kuuluu vapaus esimerkiksi eettiseen pohdintaan ilman hylätyksi tulemisen pelkoa. Seurakunnassa on hyvä olla selkeä käytäntö ja sanoitus siitä, millainen on turvallinen kristillinen yhteisö.

Lapsen hengellisiä kasvuympäristöjä ovat myös ne kodit, joissa on köyhyyttä, mielenterveys- ja päihdeongelmia sekä työttömyyttä. Kristillisyyttä on niin kyky ottaa vastaan apua kuin antaa apua. Diakonian ja kasvatuksen tehdessä yhteistyötä perheen tukena voi olla diakoni, nuorisotyön- tai lastenohjaaja tai toinen perhe.

Tällainen toiminta on tulevaisuudessa erityisen merkittävää.

61 Thanksgiving for the Gift of a Child 2006.

62 Hagman 2016.

56

57

4. Rohkaise vanhempaa kohtaamaan lapsen hengellisyys

• Imatralla neuvolan henkilökunta osaa ohjata nuorena vanhemmiksi • • • • •

tulleet seurakunnan Verso-ryhmään, joka kannattelee uudessa elämäntilanteessa.

Vauvatanssissa Jyväskylässä ja vauvojen värikylpyryhmissä Raumalla tuetaan varhaista vuorovaikutusta ja myönteisen kiintymyssuhteen rakentumista taiteen keinoin.

Tuusulassa liikkuva perhekerho tuo mukaan niin isät kuin isovanhemmat ja Marttojen kanssa toteutetulla pikkulapsiperheen ruokakurssilla saa apua arjen sujumiseen.

Raisiossa Jeesi tarjoaa apua perheille suoraan kotiin diakonian ja varhaiskasvatuksen yhteistyöllä.

Perhekeskus Torin Kulma toimii Turussa kunnan ja seurakunnan yhteistyöllä lapsiperheiden tukemiseksi arjen haasteissa.

Tampereella kuusi seurakunnan lastenohjaajaa tekee työtä yliopistollisessa sairaalassa hoidettavien lasten ja heidän perheidensä kanssa.

Seurakunnalla on mahdollisuus kehittää ja käynnistää toimintaa nopeasti. Esimerkiksi erityislasten ja heidän perheidensä tukeminen ovat alueita, joilla seurakuntien on syytä kehittää toimintaansa edelleen.

4.5 Hyviä viestejä perheille

4.4 Toiminta perheiden tukena

– mitä kaikkea kasvatus

ja diakonia voivat yhteistuumin saavuttaa?

Lapsen hengellisen kasvun näkökulmasta on tärkeää pohtia, miten seurakunnan kokoontuva toiminta tukee perheen arkea. Mitä vaikkapa metsäperhekerhosta tai isien ja lasten liikuntapäivästä siirtyy kotiin, arjen kristillisyyden osaksi tai yhdessäolon tavaksi?

Usein parhaat toimintatavat on löydetty suunnittelemalla toimintaa yhdessä alueen perheiden kanssa. Näin on tehty yhden vanhemman perheitä tukevassa LapsiArkki-hankeessa, jossa yksinhuoltajaperheiden tukemisen tavat vaihtelevat alueen perheiden toiveista riippuen.

Kotien kristillistä kasvatusta voidaan tukea tietylle kohderyhmälle suunnatun toiminnan avulla. Silloin tärkeää on vertaistuki ja yhteistyö.

58

Seurakunnissa pidetään yhteyttä koteihin erilaisin materiaalein kasteen ja syntymäpäivien yhteydessä tai erityisinä hengellisinä herkkyyskausina, kuten Pienelle parasta -toimintamallissa. Monessa seurakunnassa kastepuu tai seurakuntalaisten kutomat sukat ovat arvostettuja huomionosoituksia lapsiperheille. Helsingin Pakilassa seurakuntalaiset ideoivat Nomination-rannekorun, johon lapsi saa seurakunnalta lahjana kristillisiä symboleja aina konfirmaatioon asti. Kirjepyhäkoulusta on syntynyt useita variaatioita, joista Hämeenlinnassa on viestinnän ja varhaiskasvatuksen yhteistyössä erityisen toimiva kokonaisuus.

Paikallinen viestintä ei kuitenkaan riitä. Kirkon on tarjottava lapsille pistemäisten muistamisten rinnalla sisältöä, joka on jatkuvasti saatavilla. Lastenkirkko-media on pyrkinyt tähän. Vahvempien yhteisten resurssien ja kehittämisen kautta olisi mahdollista luoda kristillinen media, jonka lapsi tunnistaa ja kohtaa monissa paikoissa. Tätä varten sisällöntuotantoon, kehittämiseen ja käyttöön on panostettava koko kirkon tasolla.

Seurakuntarajat ylittävää mediaa tarvitaan myös vanhempien kohtaamiseen. Kirkon perheneuvojien työ vauva.fi -sivustolla on esimerkki uudesta, toimivasta avauksesta. Asiantuntija-avun tarjoamisen rinnalla on hyvä nostaa esiin ja tukea niitä seurakuntalaisia, joilla on osaamista ja halua viestiä arjestaan ja ajatuksistaan. Vertaisten viestit ovat vaikuttavimpia.

59

4. Rohkaise vanhempaa kohtaamaan lapsen hengellisyys

Tarvitaan positiivista, vilpitöntä asennetta elämään, kiitollisuuden ilmapiiriä ja täyteläisen, hyvän elämän opettelua yhdessä toisten kanssa.”

4.7 Entä jos...

Pohtiessa yhteydenpitoa lapsiperheisiin on tärkeää tiedostaa, että kirkkoon sitoutumisen edellyksenä on kokemus sanoman merkityksellisyydestä. Mitkään lahjat tai elämykset eivät ole kestävä syy kirkon jäsenyyteen. Tärkeää voi sen sijaan olla se, että kirkossa on tarjolla armo ja menestyspaineista vapaa vyöhyke. Vanhempien luottamusta herättää myös rohkean ja avoimen keskustelun edistäminen. Seurakunnassa tarvitaan positiivista, vilpitöntä asennetta elämään, kiitollisuuden ilmapiiriä ja täyteläisen, hyvän elämän opettelua yhdessä toisten kanssa.

4.6 Lopuksi Kirkon tulee viestiä niin mediassa kuin muissa kohtaamisissa, että hengellisyys on luonnollinen osa elämää aivan alusta asti. Hengellisten kysymysten pohtiminen on kaikille ihmisille yhteisiä. Kristinuskon perinne ja kristillinen tapa toimia on kuin kieli, joka opitaan parhaiten sitä käyttävässä yhteisössä.

• Selvitämme, millaisia merkityksiä vanhemmat, kummit ja

isovanhemmat antavat materiaalille, jolla perhettä syntymän ja kasteen yhteydessä ja eri ikävaiheissa lähestytään?

• Pohdimme, miten lähestymme perheitä, joissa lasta ei kasteta?

• Luomme kirkosta lapsille tunnistettavan brändin?

• Liitämme kaikkeen toimintaan vinkin: miten tästä voi jatkaa kotona?

• Perheiden ääni kuuluisi kirkon hallinnossa paremmin?

• Sovimme lapselle turvallisen hengellisen yhteisön periaatteista?

Kirkko on ristiriitaisuuksissaankin yhteisö, joka tarjoaa lapselle ja perheelle turvaverkon elämään ja ulottuvuuden Jumalan rakastavaan todellisuuteen. Kirkon on tuettava niin hengellisesti epävarmoja kuin varmojakin vanhempia. Ensisijaisen tärkeää on nähdä perheet kirkon voimavaroina sekä luoda rakenteita, joissa perheet itse pääsevät vaikuttamaan siihen, millaista toimintaa ja tukea heille on tarjolla.

60

61

4. Rohkaise vanhempaa kohtaamaan lapsen hengellisyys

4.8 Kirjallisuus Aitlahti, Kaisa 2015 Katso silmiin ja rakasta. 10 teesiä vanhemmalle. Helsinki: Lasten Keskus.

Barrett, Justin L. 2012 Born Believers: The Science of Children’s Religious Belief. New York: Free Press.

Berryman, Jerome 2018 The Integrity on Godly Play as an Object for Research. - Godly Play - European Perspectives on Practice and Reserch. Munster/ New York, Waxmann.

Miller, Lisa 2015 The Spiritual Child. The New Science on Parenting for Health and Lifelong Thriving. New York: St. Martin’s Press.

Nye, Rebecca 2009 Childrens Spirituality. What it is and why it matters. London, Church House Publishers.

Collier John 2009 Toddling to the Kingdom. The Child Theology at work in the church. London, The Child Theology Movement.

Thanksgiving for the Gift of a Child 2006 Thanksgiving for the Gift of a Child. Rites on the way: Approaching Baptism. Church of England. https://www.churchofengland.org/prayer-and-worship/worship-texts-andresources/common-worship/christian-initiation/rites-way-approachingbaptism#nn01 (viitattu 22.5.2018).

Gopnik, Allison 2010 The Philosophical Baby: What Children’s Minds Tell Us About Truth, Love, and the Meaning of Life. New York, Farrar, Straus and Giroux.

Schweitzer, Friedrich 2018 Children´s Voice and Theology, - Godly Play - European Perspectives on Practice and Reserch. Munster/ New York, Waxmann.

Hagman, Patrik 2016 Vastarintausko. Helsinki: Kirjapaja.

Holm, Nils G. 2005 Kehityspsykologisia näkemyksiä uskontokasvatukseen.

- Uskontokasvatus monikulttuurisessa maailmassa.

Toim. Päivi Hilska, Arto Kallioniemi, Juha Luodeslampi.

Helsinki, Kirjapaja.

Hyde, Brendan 2008 Children and Spirituality. Searching for Meaning and Connectedness. London, Jessica Kingsley Publishers.

62

63

Kummiuden monet mahdollisuudet 2018

5.

0 203

Jussi Laine

Hakametsän jäähalli syksyllä 2017. Tappara pelaa KooKoota vastaan ja voittaa. Seurakunnat ovat pystyttäneet parista pöydästä koostuvan pisteensä jäähallin käytävälle. Pisteelle on parinkymmenen hengen jono. Pöydällä on kaksi nappikonetta, joiden arvoa seurakuntatyön välineinä ei voi liikaa korostaa. Niillä painetaan kummeille ja kummilapsille omia rintanappeja, jotka voi sitten antaa omalle erityiselle aikuiselle tai omalle erityiselle lapselle joko heti paikan päällä tai myöhemmin. Eräskin kummipoika teki merkin mukana olevalle kummilleen. Hän oli 55-vuotias ja merkin rintaansa paikan päällä saanut kummisetä oli 76.

Käynnissä on Hakametsän historian kolmas Kummin kaa –peli. Jo ensimmäinen oli saadun tiedon perusteella koko runkosarjan paras lippukampanja järjestävälle seuralle. Tampereen seurakunnat saivat laittaa pisteen käytävälle, mennä sinne missä ihmiset ovat, käsikirjoittaa mainoskuulutukset pelin tauoilla luettavaksi, tuottaa kuvasisältöä hallin infotauluun ja erityisesti muistuttaa siitä, että ”Kummin kaa” on hyvä ja kiva olla.

Kummius on merkittävä asia. Tämä on havaittu lukemattomilla tavoilla kirkon kehittämistyössä Tampereella ja valtakunnallisesti.

64

65

5. Kummiuden monet mahdollisuudet

Eräs lapsi tuli kastettua kristillisesti nimiäisten jälkeen, kun lapsen vanhemmat huomasivat, että maistraatti ei rekisteröi pienokaiselle kummeja, vaikka tällaiset oli kutsuttu. Kaupungilla vastaan kävelee lukemattomia kristillisiä vapaaehtoisia kasvattajia, kummeja. Ja kummina olemisella on edelleen valtavan moninaiset ja positiiviset mielikuvat.

Pienten lasten vanhemmat näkevät valtavan suuren vaivan miettiessään juuri heidän lapselleen sopivat kummit. Moni nuori tai vanhempi aikuinen kokee jonkinlaista tuskaa siitä, että ei ole koskaan saanut kummikutsua. Lähes jokainen lapsensa edelleen kastattava perhe kokee kummien löytämisen vähintään hieman hankalaksi, entistä useammin todella hankalaksi. Syytä tarkemmin tiedusteltaessa he kertovat, että lähipiiristä ei enää tahdo löytyä kirkkoon kuuluvia ja konfirmoituja ystäviä lapsen kummeiksi.

Kummiuden ympärillä liikkuvat mielikuvat, tieto ja kokemus osoittavat vahvasti sen, että kyseessä on teema, johon kirkossa tulee syventyä hyvinkin tarkasti. Samaan aikaan kummius käsitteenä ja sen käytännön ilmentymät elävät ja muuttuvat jatkuvasti. Kummius on hyvin positiivinen asia, mutta kirkon kannalta se on luisumassa tai oikeastaan jo peruuttamattomasti luisunut pois kirkon yksinoikeudesta määritellä mitä se on ja miten se toteutuu. Tämä voidaan nähdä pelottavana ja kaikessa mahdollisimman kategorisesti vastustettavana kehityksenä. Tai sitten se voidaan nähdä mahdollisuutena. Mahdollisuutena tavoittaa kirkon tulevaisuuden kannalta merkittäviä kohderyhmiä, joiden toiminta tai tapa olla, on keskeisessä roolissa siinä kehityksessä, jossa kristillinen usko siirtyy seuraaville sukupolville.

Tai jää siirtymättä.

Koko kirkollinen tapa olla ja elää vuorovaikutuksessa ympäröivän todellisuuden ja sen ihmisten kanssa on viime vuosikymmeninä erityisesti nojannut sellaiseen ajatteluun yhteisöllisyydestä, mikä ei enää toteudu. On jopa esitettävä sellainenkin kysymys, että onko se koskaan toteutunutkaan niistä motiiveista käsin, jotka kirkossa on nähty olennaisiksi.

Onko sen taustalla olleet muut ihmisen elämän ja vuorovaikutuksen tarpeet, jotka kirkossa on nähty erityisesti kirkkoon ja sen toimintaan suuntautumisen tarpeena?

Yleensä kirkossa ei osata katsoa ihmisen elämää kokonaisuutena, vaan se näkyy jonkinlaisen kirkollisen tai hengellisen kuplan seinämien läpi. Mitkä ovat niitä todellisia syviä tarpeita ja arvoja, jotka edelleen nostavat kummiuden ihmisten mielissä arvostettavaksi ja tavoitelluksi asiaksi? Ilmiselvästi kirkon näkemys kummiudesta ei osu näihin, koska kastamattomat lapsetkin saavat yleensä luottohenkilöt tai kummit. Perinteisesti kirkossa tällaiset kummit ovat saaneet heittomerkit ympärilleen vähättelemään heidän kummiuttaan, mutta nyt on aika luopua sellaisista heittomerkeistä, jotka perustuvat vanhaan tapaan ajatella ja toimia.

Murrettaessa kirkkokuplaa ja kiinnostuttaessa ihmisten elämästä on muistettava, että ei ole erikseen olemassa hengellistä elämää ja muuta elämää. Kaikki elämän 66

Kaste ei ole in ja pop, mutta kummiuteen liittyy edelleen vahvoja positiivisia mielikuvia. ”

aspektit kietoutuvat toinen toisiinsa tavalla, jota ei voida erottaa tai jakaa. Kummiuden korkean arvostuksen ja positiivisen mielikuvan taustalla olevien ihmisten merkitysten tutkiminen ja ymmärtäminen lähtee siitä, että ihmisen elämä on monimutkainen ja dynaaminen kokonaisuus. Ihmisen kokonaisen elämän syvällisimpiin ja hengellisimpiinkään kerroksiin kirkolla ei ole omistusoikeutta tai määrittelyn mahdollisuutta. ”Kummin tärkein tehtävä on kristillinen kasvatus.” Edellä on kirjoitettu lause, jota on toisteltu mantran tavoin kirkossa ja sen liepeillä aina kun tulee kysymys kummeista. Se on melkoisen ongelmallinen lause monesta eri syystä. Jos kummin tärkeintä tehtävää kysytään niiltä, jotka kummin lapselleen kutsuvat, niin toistaiseksi kukaan ei ole näin vastannut Tampereella. Ja kysymys on esitetty kasteiden palautejärjestelmän osana tuhansille tamperelaisille pienten lasten vanhemmille, jotka ovat antaneet kastaa lapsensa. Tämän sijaan lähes kaikissa vastauksissa toistuu ajan antaminen kummilapselle. Näille vanhemmille on tärkeää, että lapsella on kummi, joka huomio tämän antamalla tälle aikuisen aikaa ja huomiota. He eivät kaipaa kummia lapsen kanssa käymään messussa tai pitämään tälle omaa kummin pikku pyhäkoulua katekismus kädessä. He haluavat lapselle kokonaisvaltaista aikuisen läsnäoloa elämässä. Ja siinä on koko kummiuskäsitteen uudelleen määrittämisen toinen ydinkysymys. Mikä sitten on oikeaa kristillistä kasvatusta?

Voisiko se kuitenkin olla juuri tuota, tutun ja turvallisen aikuisen läsnäoloa? Tietoisuutta ja tunnetta siitä, että minua varten on ihan ikioma aikuinen, johon voi luottaa. Mitä jos sellainen ihmissuhde opettaakin enemmän ihmisenä olemisesta, elämästä ja Jumalasta kuin kapeasti katekismuskasvatuksena nähty perinteinen kummiuskäsitys?

Kummiuden brändäämisestä on puhuttu paljon kirkossa ja sitä tekemään on valjastettu hanke ja työryhmäkin. Tämä on edellä kuvatun valossa äärimmäisen mielenkiintoinen asia, johon kannattaa syventyä tarkemmin. Taustalla on luonnollisesti kasteiden määrän ja suhteellisen osuuden raju pudotus kirkossamme viimeisten vuosien aikana. Kaste ei ole in ja pop, mutta kummiuteen liittyy edelleen vahvoja positiivisia mielikuvia. Kirkossa kysellään, onko mahdollista omilla toimenpiteillä kummiuden positiivisiin mielikuviin nojautuen saada kasteiden laskevat käyrät oikenemaan tai jopa nousemaan. Tähän ei ole yksiselittäistä vastausta.

Sen sijaan on monia kysymyksiä, jotka herättävät lisäkysymyksiä.

67

5. Kummiuden monet mahdollisuudet

Ensinnäkin edellä kuvatun valossa on tehtävä selkeä päätelmä, että kirkko ei omista kummiutta. Vielä vähemmän se omistaa kummiuden positiiviset mielikuvat.

Liian usein kummeihin liittyvät käytännöt ja ehdot näyttäytyvät silti sellaisina, joissa kirkko pyrkii omimaan kummiuden itselleen. Lähtökohtaisesti positiivisena ajateltu ”kummipankki” on tästä valaiseva esimerkki. Jos lapsen vanhemmat ovat jo ennen lapsen syntymää valinneet lapselleen juuri sopivat kummit, niin kirkon taholta kastepapereiden äärellä esitetäänkin, että teidän kumminne eivät ole sopivia, mutta meillä olisi teille tuntemattomia kummeja kummiarvontaa varten, koko tilanne näyttäytyy kovin kirkkokeskeisenä ja ihmisten valintoja kunnioittamattomana. Tämänkaltaiset pienet ongelmanratkaisuyritykset kirkon omista lähtökohdista ja vaatimuksista käsin eivät kytke kirkon kummikäsitystä ja ihmisten omia valintoja positiivisella tavalla yhteen.

Kummiuden positiivisia mielikuvia voisi lähestyä mieluummin ihmisten omista valinnoista käsin. Jokainen pieni ihminen on upea lahja tälle maailmalle. Hän tarvitsee kaiken mahdollisen rakkauden ja tuen elämänsä matkalle. On uskomattoman hienoa, että hänellä on aikuisia ihmisiä ympärillään välittämässä hänestä. Ja heidän kauttaan Jumala välittää pienestä ihmisestä, josta kasvaa isompi ja jossain vaiheessa aikuinen. Tämän viestin voi vanhemmille ja kummeille välittää hyvin monella eri tavalla ja kanavassa, kirkon toiminnassa ja viestinnässä.

Nopeallakin aikataululla kummiuden brändäämistä ja positiivisten mielikuvien vahvistamista on mahdollista tehdä. Kunhan siitä riisutaan ensimmäiseksi liian selvä piiloagenda, että oikeasti tässä ollaan vahvistamassa kastetta. Selvitetään, mitä vanhemmat odottavat lapsensa kummeilta. Tutkitaan, mitä kummit odottavat itseltään ja kummisuhteeltaan ja mitä kasvavat lapset kaipaavat kummiltaan. Ja tarjotaan näihin monenlaista tukea ja mahdollisuuksia toteuttaa. Annetaan viesti, että jokainen rakastava aikuisen ja lapsen välinen vuorovaikutussuhde on merkityksellinen juuri sellaisena kuin he itse kokevat tärkeäksi.

Tällä lähtökohdalla, jossa jokainen kummisuhde, riippumatta onko sen taustalla kastetoimitusta, on tärkeä ja arvokas on helppo lähestyä kummiutta. Ainakin kummien, vanhempien ja lapsien kannalta, mutta kirkossa se voi olla hieman vaikeampaa. Mutta jos kuljemme kiitos edellä emmekä vaatimus, se omalta osaltaan vahvistaa koko kirkon positiivista mielikuvaa ja sitä kautta heijastuu parhaassa tapauksessa jopa kastepäätöksiin.

Edellä kuvatusta lähtökohdasta käsin kirkossa on järjestetty monipuolista kummitoimintaa. Parhaimmillaan tämä on yhdessä muiden toimijoiden kanssa järjestettyjä mahdollisuuksia toteuttaa kummisuhdetta käytännössä, kuten alun esimerkki Tampereen jäähallista osoitti. On ollut rohkaisevaa havaita, kuinka monet erilaiset toimijat ovat kiinnostuneita yhteistyöstä kummiuden tukemisessa. Kummipelejä on järjestetty erityisesti jääkiekkoseurojen kanssa, mutta myös muissa lajeissa. Teattereissa on järjestetty kumminäytöksiä, huvipuistoissa ja vastaavissa kummipäiviä. Kaikkia näitä on yhdistänyt monipuolinen ja kaikkia mukanaolijoita hyödyttänyt yhteistyö. Rahaa ei 68

ole juurikaan liikkunut eri toimijoiden kesken, vaan kaikki ovat laittaneet oman osaamisensa ja resurssinsa yhteiseen käyttöön. Erilaiset kummitapahtumat ovat hyvä testialusta myös monelle muulle kirkolliselle toiminnalle, joka toteutuu pop-up-henkisesti yhteistyökumppaneiden kanssa jossakin muualla kuin kirkon omissa tiloissa.

Seuraava askel voisi olla tarjota helppo ja yksinkertainen alusta kummisuhteen digitaaliselle ylläpitämiselle. Selvitettäväksi jää, kannattaako tehdä kokonaan oma alusta vai integroitua johonkin olemassa olevaan digitaaliseen vuorovaikutusalustaan. Digitalisaation mahdollisuuksia ei kirkossa ole vielä nähty riittävän kirkkaina. Digitalisaatio vapauttaa ihmisten välisen vuorovaikutuksen ajan ja paikan vaatimuksista. Kummiuden tukeminen olisi myös tässä merkittävä kokeilualusta uudenlaisen vuorovaikutuksen kehittämiselle. Digitaalisen vuorovaikutuksen kehittäminen olisi erityisen merkittävää ajatellen aikuista seurakuntalaisuutta ja aikuisen henkilökohtaista kasvua.

Kummiuden tukemisessa aukeavat valtavat mahdollisuudet kirkon uudistumiselle ja uusien merkityspintojen löytämiselle ihmisten elämään. Samalla se tarjoaa mahdollisuuden ravistella muotoja, vaatimuksia ja määrittelyjä ihmisten puolesta. Se tarjoaa mahdollisuuden arvostaa kaikkea ihmisten välistä vuorovaikutusta. Erityisesti se tarjoaa kirkolle ja ihmiselle mahdollisuuden luottaa ja rakastaa.

69

30 20

6.

Kirkon perhetyö ja perhekeskustoiminta Hannele Heinonen ja Iris Sotamaa

18 20

6.1 Perhelähtöisyys arvona ja työtapana Kirkon perhetyö vahvistaa monimuotoisten perheiden hengellistä elämää, kasvua ihmisinä, keskinäistä välittämistä ja kunnioitusta, jaksamista vaikeissa elämäntilanteissa ja yhteyttä seurakuntaan.63 Resurssien suuntaamista on hyvä tarkastella perheiden palvelemisen kokonaisuuden näkökulmasta. Perhekerhojen, -leirien, -retkien, -messujen, -tapahtumien ja toimintapäivien lisäksi perheet toivovat vertaisryhmiä, sekä tukea ja apua kasvatuksen, perheen, vanhemmuuden ja parisuhteen kysymyksissä. Diakoniatyö ja diakoninen työote ovat tärkeä osa kirkon perhetyötä. Henkisen ja hengellisen tuen lisäksi toisinaan tarvitaan valmiuksia myös aineelliseen auttamiseen. Kasvatuksen ja diakoniatyön tiiviillä ja pitkäjänteisellä yhteistyöllä voidaan olla ennaltaehkäisemässä eriarvoisuuden lisääntymistä ja ylisukupolvista huono-osaisuutta, esimerkiksi järjestämällä perheleirejä diakonisin perustein ja tukemalla taloudellisesti lasten harrastustoimintaa. Perhetyö ja perheiden tukeminen ulottuu siis laajasti kaikkeen tekemiseen ja on kaikkien yhteinen ja tärkeä tehtävä.

Kokonaisvaltaisen perhetyön keskiössä on kasvatuskumppanuus, jonka lähtökohtana on molemminpuolinen luottamus, säännöllinen vuorovaikutus ja elämän todellisuuden jakaminen arjen tilanteissa. Tässä työotteessa työntekijöiden ammatillisuutta ovat pedagoginen osaaminen, hyvät vuorovaikutustaidot, joustavuus ja tietoinen lapsen ja perheen kuunteleminen. Perhelähtöisyyden tulisi olla jokaiselle kirkon työntekijän tapa tehdä omaa työtään.64

63Minäkö perhetyöntekijä? 2009, 7 64 Lapset seurakuntalaisina, 2012, 24

70

71

6. Kirkon perhetyö ja perhekeskustoiminta

Perhetyötä kehitetään arvioimalla, lisäämällä moniammatillista yhteistyötä ja jakamalla resursseja uudella tavalla. Työntekijöiden rooli toiminnan suunnittelijasta ja toteuttajasta on muuttumassa seurakuntalaisten oman toimijuuden ja osallisuuden tukijaksi, mahdollistajaksi ja ohjaajaksi.65 Toinen esimerkki paikallisen sopimisen ajattelutavasta ja työajan monimuotoisesta käytöstä on moduulityöaikamalli.

Toiminnan kehittämisessä voidaan hyödyntää palvelumuotoilun periaatteita. Se tarkoittaa alueella asuvien perheiden elämäntilanteen sekä käytännön arjesta nousevien tarpeiden ja toiveiden kartoittamista ottamalla heidät mukaan suunnitteluun ja toteutukseen. Palvelumuotoilu on käyttäjälähtöistä ja vuorovaikutteista toiminnan suunnittelua, joka synnyttää uusia innovaatioita. Myös seurakuntien sähköisiä palveluja kehitettäessä tulee kuulla perheitä, jotta tiedotus, toiminta ja perheiden tuki verkossa ja sosiaalisessa mediassa kehittyvät monipuoliseksi, riittävän informatiiviseksi, ajantasaiseksi ja helposti löydettäväksi.66 Tärkeää on etsiä ja kuulla aktiivisesti myös niitä perheitä, joita tavanomainen viestintä ja toiminnot eivät tavoita. Muun muassa työssäkäyviä vanhempia lapsineen voidaan tavoittaa iltaperhekerhoihin tai viikonlopputapahtumiin. Myös kasvatuksen yhteistyö Yhteinen pöytä -hankkeen kanssa voi tuoda tukea lapsiperheiden arkeen yhteisten ruokailuhetkien muodossa (www.yhteinenpoyta.fi).

Perheneuvonnan palvelut, parisuhdeillat, tapahtumat ja koulutukset vahvistavat parisuhteen tukea. Kirkon perheneuvojien verkostoituvaan työotteeseen kuuluu tiivis yhteistyö perheneuvolan, sosiaalitoimen, neuvoloiden perhevalmennuksen ja seurakunnan eri toimintamuotojen kanssa.67 Kirkon perheneuvonnan olisi tärkeää osallistua aktiivisesti sekä kirkolliseen että yhteiskunnalliseen julkiseen keskusteluun.68 Paikallista tiedotusta ja toiminnan näkyvyyttä voidaan lisätä sosiaalista mediaa ja verkkotyötä hyödyntämällä. Hyvänä esimerkkinä tästä on Kirkkohallituksen ja Sanoma Media Finlandin Vauva.fi-verkkosivuston yhteistyö (Parisuhdeneuvola), jossa kirkon perheneuvojat vastaavat ihmissuhdekysymyksiin. Matala kynnys tekee kirkon perheneuvonnasta ja koko kirkosta entistä helpommin lähestyttävän ja viestii siitä, että kirkossa halutaan tukea kaikkia perheitä. Palvelua rahoittavat ja kehittävät Kirkkohallitus (Kasvatus ja perheasiat) sekä Helsingin, Espoon, Vantaan, Kauniaisten, Tampereen, Turun ja Oulun seurakunnat.

65 Sutinen, 2016, 85 66 Lapset seurakuntalaisina, 30 67 Kohtaaminen kantaa - perheneuvonnan suuntaviivat 2022, 6 68 Kohtaaminen kantaa - perheneuvonnan suuntaviivat, 10-11

72

6.2

Meillä on annettavaa

Perheet kaipaavat keskusteluyhteyttä ja sielunhoidollista tukea. Seurakunnassa perheiden parhaaksi toimimiseen ei tarvita diagnooseja tai palvelutarpeen arviointia. Joustavat rakenteet ja toimintatavat antavat mahdollisuuden tukea perheitä nopeasti ja riittävästi.69 Kirkon perhetoiminnan vahvuuksia ovat ammattitaitoiset työntekijät, matala kynnys eri toimintoihin, toimitilat ja resurssit, alueellinen kattavuus ja oma tärkeä sanoma.70 Näitä vahvuuksia on hyvä tuoda esiin muun muassa silloin, kun esitellään seurakuntaa yhteistyökumppaniksi verkostoissa.

Työote, jossa korostuvat osallisuuden tukeminen, yhteisöllisyys, perhelähtöisyys ja rinnalla kulkeminen71 edellyttävät työntekijöiltä selkeää ja vahvaa ammattiidentiteettiä ja heitä tulee tukea siinä hyvällä johtamisella ja selkeällä strategialla.

Samalla kun kirkkona reagoimme nopeasti muuttuvan maailman tarpeisiin, toimintaa kannattelevat pitkät perinteet, joista on hyvä pitää kiinni. Perhekerhojen ja messujen virret, rukoukset ja kertomukset ovat tuttuja ja monille tärkeitä. Tehtävämme on tuoda arkeen lähimmäisenrakkautta, hyväksyvää asennetta, lepoa, rauhaa ja aitoa kohtaamista, sekä turvallisuuden tunnetta siitä, että on jotain vahvaa, joka pysyy ja kestää.

6.3

Rakkaus tekee perheen

Kristilliset perusarvot nousevat ihmiskäsityksestä ja lähimmäisenrakkaudesta. Jokainen on luotu Jumalan kuvaksi ja on siksi oikeutettu kunnioittavaan ja ihmisarvon mukaiseen kohteluun. Toimintaan on tärkeä luoda turvallinen ilmapiiri, joka mahdollistaa myös sekä kulttuuritaustaltaan erilaisten että sukupuoli- ja seksuaaliidentiteetiltään moninaisten ihmisten ja perheiden osallistumisen. Seurakunnissa tarvitaan osaamista maahanmuuttajien ja saamelaisten, sekä eri vähemmistöjen kohtaamisessa. Myös erityistä tukea tarvitsevat lapset, nuoret ja perheet tulee ottaa huomioon toiminnassa. Kristillisten arvojen mukaisesti on perusteltua, että perheen hyvinvointi, parisuhteen tuki ja lasten turvallinen kasvuympäristö ovat perhetoiminnan keskiössä. Siksi toiminnassa tulisi keskittää voimia perheiden rinnalla elämiseen, erilaisista perhemuodoista väittelemisen sijaan.72 Eroauttamisen palveluja on seurakunnissa tarjolla erittäin vähän, vaikka vuosittain noin 30 000 lasta kokee vanhempiensa eron. Erotilanteissa vanhemmat tarvitsevat tukea sovinnolliseen eroon ja lapset uuteen elämäntilanteeseen. Seurakuntien työntekijät tarvitsevat koulutusta esimerkiksi eroryhmien ohjaamiseen, palveluohjaukseen sekä vanhemmuussopimus-ohjaukseen. Vanhemmuussopimus on sopimus, joka tukee sovinnollista eroa ja lapsen asemaa erossa.73

69 Lapset seurakuntalaisina, 24 70 Sutinen 2016, 85 71 Yogaswaran, Vähämaa 2016, 109 72 Perhe ja avioliitto muutoksessa, 50 73 Perhe ja avioliitto muutoksessa, 180

73

6. Kirkon perhetyö ja perhekeskustoiminta

Meitä kutsutaan nyt mukaan, meidät halutaan mukaan, me saamme olla mukana.”

On myös muistettava, että kirkon tulee olla lähellä ihmistä koko Suomessa.74 Siksi myös harvaan asuttujen alueiden seurakuntien toimintavalmiudet ja laadukkaan perhetyön mahdollisuudet on turvattava ja säilytettävä myös kaikkein pienimmissä seurakunnissa.

6.5 Entä jos…

• Jokainen työntekijä tekisi työtään perhelähtöisyydestä käsin?

Jo muualla yhteiskunnassa käytössä olevien laatumittareiden ja asiakasarvioinnin menetelmien hyödyntäminen tuo seurakuntalaisten toiveet näkyvämmiksi ja siten syventää kirkon jäsenyyden merkitystä. Seurakunnan toiminnassa laadun on perusteltua keskittyä seurakuntalaisten tyytyväisyyteen ja osallisuuden vahvistamiseen.75

• Parhaat ideat toiminnan kehittämiseen tulevatkin perheiltä

6.4 Yhdessä olemme enemmän

• Kaikki perheet aidosti kokisivat olevansa tervetulleita

Seurakuntien arvokas työ perheiden parissa on yhteiskunnassa tunnustettu ja seurakuntia on kutsuttu aktiivisesti yhteistyöhön osana hallituksen kärkihanketta, lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma Lapea. Muutosohjelman tavoitteena on lapsi- ja perhepalveluiden uudelleen organisointi yhteensovittamalla lapsille, nuorille ja perheille suunnattuja palveluita entistä toimivammaksi kokonaisuudeksi.

itseltään?

• Toiminnan lähtökohta olisi verkostoituminen eri työalojen ja muiden perheiden kanssa toimivien tahojen kanssa? kirkon perhetoimintaan?

Sosiaali- ja terveysministeriö on linjannut seurakuntien ja järjestöjen palvelut osaksi matalan kynnyksen palveluja ja perhekeskustoimintamallia.76 Seurakunnille tämä muutosohjelma merkitsee siis ainutlaatuista tilaisuutta liittyä entistä tiiviimmin osaksi yhteiskunnan monialaista yhteistyöverkostoa ja kehittää lapsi- ja perhetyötä. Kohtaamisen kirkko - mietinnön linjauksen mukaisesti “Vuorovaikutukselle luodaan tilaa. Kirkko toimii siellä, missä ihmiset elävät ja liikkuvat.”. 77 Kyseessä on suuri rakenteellinen muutos, jossa kirkko on osallinen ja siksi on tärkeää olla mukana alusta saakka. Kirkon tehtävänä perhepalveluiden verkostossa on tuoda esiin sanoin ja teoin kirkon arvoja ja identiteettiä, joka tarkoittaa lapsen oikeuksien puolustamista hyvään elämään, heikoimpien puolella olemista ja ihmisen arvokkuuden korostamista. Lape on tuonut keskiöön asenteen tehdä yhteistä työtä yhteisten perheiden parhaaksi, katsoa ulospäin ja eteenpäin, ja verkostoitua vahvasti. Meitä kutsutaan nyt mukaan, meidät halutaan mukaan, me saamme olla mukana.

74 Moninaisuus seurakuntatyön haasteena, 2016, 26 75 Yogaswaran, Vähämaa, 2016, 113 76 Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma 2016, 6, 19 77 Kohtaamisen kirkko- Suomen evankelis- luterilaisen kirkon toiminnan suunta vuoteen 2020

74

75

6. Kirkon perhetyö ja perhekeskustoiminta

6.6 Kirjallisuus Lapset seurakuntalaisina.

2012 Helsinki: Kirkkohallitus.

Aikuiset seurakuntalaisina.

2012 Helsinki: Kirkkohallitus Minäkö perhetyöntekijä? -suuntaviivoja perhelähtöisen työotteen vahvistamiseen seurakunnassa.

2009.

Helsinki: Kirkkohallitus Sutinen, P. Perhetyö seurakuntien työntekijöiden näkökulmasta.

Yogaswaran H-M, Vähämaa T. Laatua ja se sanoittamista perhetyössä.

Teoksessa: M. Valtonen, P. Sutinen (toim.), Varhaiskasvatus ja perhetoiminta seurakunnissa.

2016 Helsinki: Diakonia ammattikorkeakoulu.

Timo-Matti Haapiainen, Ari Hukari, Jarmo Kokkonen, Kari Kopperi, Kalle Kuusimäki, Päivi Kähkönen, Sampo Muurinen, Kai Peltonen, Pekka Rehumäki ja Kari Ruotsalainen 2016 Moninaisuus seurakuntatyön haasteena.

Erilaistuva kirkko. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2012-2015: Katsaus kirkon työhön.

Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja nro 47.22-50. (26) Kohtaamisen kirkko -Suomen evankelis-luterilaisen kirkon toiminnan suunta vuoteen 2020. Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja 7.

2014.

Helsinki: Kirkkohallitus Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2016: 29 2016 Sosiaali- ja terveysministeriö

Kirkon perheneuvonnan suunta vuoteen 2022.

2017 Helsinki: Kirkkohallitus, Kasvatus ja perheasiat Komulainen Jyri 2017 Sakramentaalinen seksi? Uskontojen käsityksiä seksuaalisuudesta ja avioliitosta.

Perhe ja avioliitto muutoksessa. Toim. Maarit Hytönen.

Kuopio: Kirkon tutkimuskeskus. 36-61.( s.50) Miettinen Anneli 2017 Perhemuodon ja perheellistymisen muutoksia Suomessa. Perhe ja avioliitto muutoksessa. Toim. Maarit Hytönen. Kuopio: Kirkon tutkimuskeskus. 171-187.

(180)

76

77

Osallistumisesta osallisuuteen – yksittäisistä käytännöistä kohti osallisuuden kulttuuria Vilppu Huomo

Rippikoulusuunnitelma 2017 asettaa rippikouluille osallisuustavoitteen: ”nuoret ovat osallisia, saavat vaikuttaa ja tulevat kuulluiksi”. Artikkelissani käsittelen, mitä osallisuus tarkoittaa rippikoulun ja seurakunnan kontekstissa sekä miten rippikoulusuunnitelman ajatuksia voisi soveltaa seurakunnissa laajemminkin.

7.1 Mitä osallisuus on?

2018

7.

0 203

Ymmärrän osallisuuden rinnakkaiskäsitteenä toimijuudelle. Vahva osallisuus on yhteydessä mahdollisuuteen olla toimija yhteisössä. Toimijuus synnyttää ja ylläpitää osallisuutta, koska tällöin yksilö voi kantaa vastuuta yhteisössään. Osallisuus seurakunnassa liittyykin kiinteästi kysymykseen, mikä on seurakuntalaisten rooli seurakunnan elämässä. Myös Erilaistuva kirkko -nelivuotiskertomus liittää seurakuntalaisten osallisuuden sekä toimijuuden kiinteästi yhteen. 79 Osallisuuteen kuuluu aina yhteisöllinen elementti. Osallisuus on yhteyttä johonkin yhteisöön ja sen elämään. Siten osallisuutta määrittävät yhteisöön kuulumiseen liittyvät elementit: kuulluksi tuleminen yhteisössä, mahdollisuus vaikuttaa yhteisössä, yhteisöön hyväksytyksi tuleminen sekä esteettömyys yhteisöön kuulumiselle, mukaan lukien fyysinen sekä sosiaalinen esteettömyys.

79 Ks. Erilaistuva kirkko 2016, 42.

78

79

7. Osallistumisesta osallisuuteen

Yhteisöön kuulumista tasapainottaa yksilön autonomia. Yksilön on esimerkiksi itse voitava tehdä valinta siitä, ottaako hän yhteisössä aktiivisen vai passiivisen roolin. Osallisuudesta puhuttaessa usein huomautetaan, että ei saa unohtaa jumalanpalvelukseen vain kirkon penkkiin tulevia ihmisiä: pelkästään olemalla läsnä voi kokea olevansa osallinen. Vaikka osallisuuden kokemus ei edellytä aktiivista toimintaa, mahdollisuus toimia kuitenkin rakentaa osallisuutta. Jos seurakuntalaisten mahdollisuus aktiiviseen toimintaan ohitetaan vetoamalla siihen, että osallisuutta voi kokea myös vain olemalla läsnä, kysymys on vahvojen osallisuuden muotojen estämisestä.

Nostan seuraavaksi esiin kaksi näkökulmaa osallisuuteen. Ensimmäisen näkökulman voi tiivistää lauseeseen yhteisöön liitytään valmiuksien kautta. Näkökulma nousee lähtökohdasta, jonka mukaan yksilöiden taidot sekä kyvyt antavat mahdollisuuden toimia yhteisön hyväksi, mikä synnyttää kokemuksen kuulumisesta yhteisöön sekä omasta merkityksestä yhteisölle. Rippikoulun kontekstissa tämä tarkoittaa, että kun nuorilla on mahdollisuus vaikuttaa rippikouluun sekä toimia ryhmässä omia taitoja ja kykyjä käyttäen, tämä synnyttää osallisuutta ryhmään ja yhteyden kokemuksen toisiin ryhmän jäseniin.

Rippikoulussa tavoitteena on antaa nuorille erilaisia valmiuksia, joiden avulla nuoret voivat elää ja toimia kristittyinä. RKS 2017:ssa muotoillun rippikoulun toiminta-ajatuksen mukaan ”rippikoulu varustaa heitä [nuoria] elämään kristittyinä”. 80 Valmius sisältää riittävät tiedot aiheesta sekä käytännölliset taidot joilla yksilö toteuttaa valmiutta. Valmiuden avulla yksilö voi osallistua yhteisön elämään.

Esimerkki rippikoulun antamasta valmiudesta on ehtoollisella käyminen. Jotta rippikoululainen voi osallistua ehtoolliselle, hän saa opetusta ehtoollisen merkityksestä sekä siitä, miten toimia ehtoollispöydässä.

Tästä näkökulmasta katsoen olisi hyvä kiinnittää huomio tarkemmin siihen, miten rippikoulu voisi paremmin antaa valmiuksia toimia, kantaa vastuuta ja vaikuttaa seurakunnassa. Mitkä olisivat olennaisia valmiuksia nimenomaan seurakunnassa vastuun kantamisen sekä vaikuttamisen näkökulmista? Samaa lähtökohtaa voidaan käyttää myös kaikkeen seurakunnan vapaaehtoisten sekä luottamushenkilöiden koulutuksen suunnitteluun: mitä valmiuksia vapaaehtoisella tai luottamushenkilöllä täytyy olla, jotta hän voi hoitaa tehtävänsä mahdollisimman hyvin?

Olisi hyvä pyrkiä siihen, että rippikoulussa nuoret voivat omia taitojaan ja valmiuksiaan käyttäen toimia osana ryhmää ja ryhmän hyväksi. Käytännössä on hyviä kokemuksia esimerkiksi ruoanlaitosta rippikouluryhmän kesken, puhumattakaan erilaisista vaellusrippikouluista, joissa nuoret joutuvat jatkuvasti eri tavoin toimimaan yhdessä ja auttamaan toisiaan. Yhdessä tekeminen synnyttää yhteyden kokemukseen.

80 Suuri Ihme 2017, 3.

80

Teologisesti katsoen näkökulma omien valmiuksien kautta yhteisön jäseneksi liittymisestä voidaan liittää osaksi Paavalin vertausta siitä, että seurakunta on Kristuksen ruumis (1. Kor. 12:12-30). Vertauksessa jokaisella ruumiin jäsenellä on oma tehtävänsä, jonka kautta jäsen toimii Kristuksen ruumiin hyväksi. Rippikoulu on paikka, jossa omaa tehtävää voidaan yhdessä etsiä ja sen vaatimia valmiuksia harjoitella.

Toisen näkökulman lähtökohtana on osallisuus ja kuuluminen yhteisöön osana omaa identiteettiä ja elämänhistoriaa. Näkökulman anti on, että se johtaa tarkastelemaan osallisuuden merkitystä ajallisessa jatkumossa sekä osallisuutta yhteisöön osana yksilön identiteettiä. Yksilö voi pitkänkin ajan jälkeen kokea osallisuutta yhteisöön, vaikka alkuperäinen yhteisö olisi sellaisenaan jo hajonnut. Osallisuuden kokemus ei ole ajallisesti sidottu vain käsillä olevaan hetkeen, vaan siitä voi tulla osa sitä, kuka yksilö on. Tätä näkökulmaa heijastaa hyvin Reija Salovaaran kuvaus omasta ajastaan seurakuntanuorena: ”Ryhmänohjaamiskokemuksen ja -valmiuksien rinnalla sain yhdessä muiden isosten kanssa kokemuksen yhdestä nuorisotyön peruskivestä, osallisuudesta.

Me saimme aidon mahdollisuuden ideoida, suunnitella ja toteuttaa. Saimme vastuuta, jokaisen vahvuuksien ja valmiuksien mukaan. (…) Tukenamme olivat seurakunnan aikuiset, nuoriso- ja lapsityöntekijät sekä pappimme. He antoivat meidän tehdä, antoivat ideoita tueksemme ja auttoivat silloin, kun heitä tarvittiin. He olivat tärkeitä aikuisia siinä tilanteessa ja ovat edelleen. (…) He rakensivat myös yhteyden seurakuntaan. Minulle oma seurakunta on edelleen se nuoruuden seurakunta, vaikka en enää sillä paikkakunnalla asukaan.” 81 Näkökulma voidaan teoreettisesti sitoa David Locken käsitykseen toimijuudesta.

Sen mukaan yksilöitä toimijoina kuvaavat yksilön kyky reflektoida omia halujaan ja taipumuksiaan, kyky tehdä suunnitelmia tulevaisuuteen sekä kyky käsittää oma toimijuutensa ajassa tapahtuvaksi. Taustalla on Locken huomio siitä, että yksilöt muodostavat psykologisia siteitä elämässään olleisiin tekoihin ja tehtäviin, ja nämä puolestaan ajan kuluessa muovaavat ja rakentavat yksilön identiteettiä.82 Rippikoulun kontekstiin soveltaen näkökulma auttaa ymmärtämään sitä, miten koettu osallisuus sekä mahdollisuus toimia ja vaikuttaa yhteisössä voivat muodostua niin vahvaksi kokemukseksi, että se vaikuttaa vielä vuosienkin jälkeen.

Salovaaran kuvaus myös muistuttaa, että osallisuutta rakentavat käytännöt eivät isostoiminnassa ole uusi asia, vaikka käytännöistä ei välttämättä aina ole puhuttu osallisuuden nimellä. Haasteena voi kuitenkin olla hajanaisten käytäntöjen kasvattaminen suunnitelmalliseksi osallisuuden kulttuuriksi sekä käytäntöjen levittäminen sellaisiin seurakuntiin, joissa niitä ei aikaisemmin ole ollut.

81 Salovaara 2017, 191-192.

82 Bratman 2007, 21-29.

81

7. Osallistumisesta osallisuuteen

Osallisuutta kuvaavat elementit voidaan siis ryhmitellä yhteisöön kuulumiseen liittyviin elementteihin, joita ovat kuulluksi tuleminen, mahdollisuus vaikuttaa, esteettömyys sekä hyväksytyksi tuleminen. Toiseksi ovat toimijuuteen liittyvät elementit, yksilön autonomia sekä valmiudet toimia osana yhteisöä. Valmiudet koostuvat yksilön tiedoista ja taidoista toimia sekä mahdollisuudesta tehdä valintoja. Kolmanneksi on toimijuus sekä osallisuus ajallisena elementtinä, joka johtaa tarkastelemaan osallisuutta yhteisöön osana yksilön identiteettiä sekä osallisuuden muuttumista ajan kuluessa.

7.2 Osallisuuden haasteet ja mahdollisuus

Yhteisöön liitytään valmiuksien kautta.”

Osallisuus voi toteutua tilanteesta riippuen heikommin tai vahvemmin. Karkeasti ottaen osallisuuden eri asteet voi asettaa asteikolle näennäisvaikuttaminen – aikuisten ohjaama vuoropuhelu – tasaveroinen yhteistyö – tuettu päätöksenteko – autonominen toiminta. Osallisuuden portaiden eri asteet kuvaavat siirtymää ohjatusta toiminnasta kohti tasavertaista tekemistä, seurakuntalaisten omistajuutta ja vastuun kantamista yhdessä. Seurakunnan kontekstissa autonominen toiminta merkitsee nuorten ja seurakuntalaisten itsenäistä toimintaa, jossa työntekijän roolina on mahdollistaa toiminta luomalla sille puitteet sekä hankkimalla tarvittavat resurssit. Tämä on mahdollista vasta silloin, kun seurakuntalaisilla on motivaatio sekä valmiudet toimia itsenäisesti. Esimerkiksi tuomasmessuissa messun kokoamisesta vastaa usein itsenäisesti toimiva vapaaehtoinen. Hän on omaksunut tarvittavat valmiudet tehtävään toimimalla muissa tehtävissä tuomasmessussa sekä mahdollisesti osallistumalla sovittuun koulutukseen. Uudella, kokemattomalla vapaaehtoisella ei puolestaan olisi vastaavia valmiuksia tehtävän hoitamiseen.

Olennainen haaste on, miten seurakunnissa voitaisiin suunnitelmallisesti kouluttaa useampia vapaaehtoisia kantamaan vastuuta niin, että heillä olisi valmiudet toimia mahdollisimman autonomisesti.

Osallisuuden asteet on tärkeää tiedostaa, koska vahvaan osallisuuteen kasvetaan ajan kuluessa. Alkuvaiheessa on tärkeää, että ihminen tulee nähdyksi ja kuulluksi. Ajan myötä hän on mahdollisesti valmis kantamaan enemmän vastuuta sekä toimimaan itsenäisemmin. Yksittäisiä osallisuutta tukevia käytäntöjä on helppoa toteuttaa, mutta vahva osallisuus vaatii toteutuakseen sitä tukevan toimintakulttuurin.

Osallisuuden asteiden tiedostaminen auttaa välttämään näennäisosallisuutta.

Näennäisosallisuus tarkoittaa sitä, että nuorille tarjotaan eri tavoin mahdollisuus vaikuttaa, mutta päätöksiä tehtäessä heidän mielipiteitään ei oteta huomioon.

Näennäisosallisuudesta on kyse myös silloin, jos mahdollisuus vaikuttaa koskee vain pinnallisia asioita. Näennäisosallisuus on usein seurausta siitä, että otetaan käyttöön yksittäisiä osallisuutta tukevia toimintatapoja mutta ei olla valmiita reaalisesti luovuttamaan valtaa tai ei sisäistetä osallisuuden vaatimaa asennetta nuoriin. Näennäisosallisuudesta on kyse esimerkiksi silloin, jos nuorten mielipidettä 82

kysytään siitä, mitä asioita rippikoulussa tulisi käsitellä, mutta käytännössä näille teemoille annetaan vain vähän tilaa rippikoulun toteutussuunnitelmassa.

Seurakunnan kontekstissa osallisuus voi toteutua ainakin kolmella tasolla: osallisuutena seurakunnan toimintaan, osallisuutena ja vaikuttamismahdollisuuksina seurakunnan rakenteissa sekä luottamustehtävien kautta toteutuvana osallisuutena. Osallisuutta vahvistettaessa olisi hyvä huomioida kaikki yllä mainitut osa-alueet. Erityisenä haasteena on vahvistaa seurakuntalaisten vaikuttamismahdollisuuksia seurakunnan toiminnan rakenteisiin. Siis, ei vain siihen, miten yksittäinen jumalanpalvelus tai rippikoulu toteutetaan, vaan miten koko jumalanpalveluselämä tai rippikoulutyö järjestetään seurakunnassa. Käytännössä esimerkiksi rippikoulun paikallissuunnitelman voitaisiin tehdä yhdessä nuorten kanssa.

83

7. Osallistumisesta osallisuuteen

Rippikoulun tavoite siitä, että nuoret ovat osallisia, tulevat kuulluiksi ja saavat vaikuttaa on läheisessä suhteessa tavoitteelle, että nuoret kokevat yhteyttä, pyhyyttä ja iloa. Ilo ja yhteys ovat usein kuin liimaa, joka rakentaa osallisuutta liittämällä ihmiset yhteen. Ilon ja yhteyden ruokkiminen vaatii työntekijöiltä ryhmädynamiikan ymmärtämistä sekä ryhmäyttämistaitoja.

Osallisuuden toteutumisessa keskeistä on työntekijän asenne. Asenne ohjaa sitä, millaisen roolin työntekijä ottaa suhteessa nuoriin. Tasaveroinen, kuunteleva ja mahdollistamiseen pyrkivä asennoituminen ruokkii osallisuutta. Osallisuuden vahvistaminen tarkoittaa työntekijän roolin siirtymistä kohti mahdollistajana tai valmentajana toimimista: kun aiemmin työntekijä on suunnitellut mitä tehdään, vahvan osallisuuden myötä tehtävänä on huolehtia resursseista, kannustaa ja haastaa seurakuntalaisia toimimaan aktiivisesti sekä huolehtia seurakuntalaisten jaksamisesta.

Työntekijöiden asenne on ratkaiseva myös siinä, että osallisuutta tukevia käytäntöjä kehitetään suunnitelmallisesti eteenpäin osallisuutta tukevaksi toimintakulttuuriksi. Yksi haaste voi olla se, että vaikka monessa seurakunnassa voi olla jo joitakin osallisuutta tukevia käytäntöjä, näistä käytännöistä ei päästä eteenpäin vahvempiin osallisuuden muotoihin. Voidaan jäädä osallisuuden asteita soveltaen näennäisvaikuttamisen tai aikuisten ohjaaman vuoropuhelun tasolle, eikä pyritä mahdollistamaan seurakuntalaisten autonomista toimintaa. Vahva osallisuus edellyttää aktiivista osallisuuden kulttuurin rakentamista sekä esteiden poistamista seurakuntalaisten autonomiselta toiminnalta. Se tarkoittaa yhä vahvemmin elämistä yhteisönä.

Osallisuuden haasteena on myös työntekijöiden halu tehdä asiat vaivattomasti ja yksinkertaisesti. Yhdessä seurakuntalaisten kanssa toimiminen vaatii usein varsinkin alkuvaiheessa enemmän aikaa ja panostusta. Esimerkiksi rippikoulun suunnitteleminen yhdessä nuorten kanssa on työläämpää kuin jos työntekijät suunnittelisivat kaiken itse. Tämän sudenkuopan välttäminen edellyttää työntekijöiltä sen ymmärtämistä, että osallisuus on itsessään arvokasta ja sellaisenaan päämäärä, ei väline muiden tavoitteiden saavuttamiselle.

Jouko Porkka on osoittanut, että isostoimintaan osallistumiseen vaikuttaa ns. Matteus-efekti. Ryhmänä vahvin motivaatio isostoimintaan osallistumiseen on nuorilla, jotka ovat lapsuudessaan saaneet kristillistä kasvatusta. Vähän tai ei lainkaan kristillistä kasvatusta lapsuudessaan saaneiden nuorten motivaatio osallistua on vähäisempi, vaikka rippikoulu tasoittaakin näiden ryhmien välillä olevia eroja. Kirkon jäsenyyden näkökulmasta kriittinen ryhmä ovat puolestaan isotoiminnan keskeyttävät nuoret, koska kolmatta kertaa isosena toimivat nuoret suhtautuivat jäsenyyteen jo melko samalla tavalla riippumatta lapsuudessa saadusta kristillisestä kasvatuksesta.83 Näyttää siltä, että todennäköisimmin isostoiminnan keskeyttävä ryhmä ovat nuoret, jotka ovat saaneet lapsuudessaan vain vähän kristillistä kasvatusta. Tukemalla heidän osallisuuttaan voitaisiin tasoittaa lapsuuden vähäisen kristillisen kasvatuksen vaikutusta ja siitä seuraavaa Matteus-efektiä. Käytännössä tämä tarkoittaa huomion kiinnittämistä nuoriin, jotka ovat aloittaneet isostoiminnan, mutta ovat tipahtamassa sen piiristä pois. Toiseksi olisi hyvä kiinnittää huomiota siihen, miten kontaktia seurakunnan varhaiskasvatuksen piirissä oleviin perheisiin voitaisiin vahvistaa ja välttää mahdollisimman harvan perheen tipahtaminen pois varhaiskasvatuksesta.

Matteus-efekti nostaa esiin näkökulman yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen. Tiedämme, että lukiota käyvät tytöt ovat hyvin edustettuna ryhmänä isostoiminnassa. Ammattikoulua käyvät pojat ovat puolestaan ryhmänä aliedustettuja. Vielä on huomioitava se, että Suomessa vanhempien koulutustausta periytyy usein lapsille. Näyttää mahdolliselta, että isostoiminta sekä siitä karttuva osaaminen ja uskonnollista kasvua tukevat virikkeet kasaantuvat helposti nuorille, jotka ovat lähtöisin hyvässä sosioekonomisessa asemassa olevista perheistä. Heikommassa sosio-ekonomisessa asemassa olevien perheiden nuorilla voi puolestaan olla suurempi kynnys lähteä mukaan isostoimintaan. Jotta tähän kehitykseen voitaisiin vaikuttaa, tarvittaisiin lisää tietoa siitä, millaisia esteitä pienituloisilla perheillä on seurakunnan toimintaan osallistumiselle.

Mitä rippikoulun kehittäminen vahvemmin osallisuutta tukevaksi voi muuttaa?

Osallisuuden kokemuksen sekä myönteisesti kirkon jäsenyyteen asennoitumisen välillä on selkeä korrelaatio: ”Eniten myönteistä asennoitumista kirkon jäsenyyttä kohtaan rippikoulun lopussa selitti kokemus siitä, että on tervetullut seurakuntaan ja tulevansa huomioiduksi siellä. Muita myönteistä asennoitumista vahvimmin selittäviä tekijöitä olivat mahdollisuus vaikuttaa yhdessä muiden rippikoululaisten kanssa siihen, mitä asioita rippikoulussa käsitellään sekä kokemus yhteydestä ja yhteenkuuluvuudesta rippikouluryhmässä.” 84

83 Porkka 2017, 173-180, 182-183.

84 Niemelä 2017, 135.

84

85

7. Osallistumisesta osallisuuteen

7.3 RKS 2017 -suunnitelma koko seurakunnan elämässä Viime vuosina ymmärrykseen seurakunnan ja kirkon olemuksesta on vahvasti vaikuttanut missionaarisen ajattelun uudistuminen ja voimistuminen. Sen mukaan kirkko osallistuu Jumalan missioon, joka on Jumalan pelastavaa, parantavaa ja uudistavaa työtä maailmassa. Kirkon missio on kokonaisvaltainen olemisen tapa, jonka tulee läpäistä koko seurakunnan elämä ja johon kuuluu sosiaalieettinen vastuu, heikompien puolesta puhuminen, profeetallinen toiminta sekä evankeliumin julistaminen. Jokaiselle kirkon jäsenelle kuuluu vastuu kirkon mission toteuttamisesta osana seurakuntaa. Se ei ole vain tehtävä, vaan tapa elää kristittynä.85

7.4 Entä jos…

RKS 2017 -suunnitelman soveltaminen koko seurakunnan elämään voidaan nähdä käytännön työvälineeksi, jolla toteutetaan ajatusta Jumalan missioon osallistuvasta seurakunnasta. Suunnitelmassa asetetut tavoitteet sekä rippikoulun toiminta-ajatus ovat suoraan siirrettävissä koskemaan koko seurakunnan elämää.

• Jokaiseen seurakuntaan luotaisiin vapaaehtoistyön polku,

Isostoiminnan suuri aarre on, että isoset ovat korvaamattomia rippikouluille.

Isostoiminnassa nuoret tottuvat kantamaan vastuuta sekä työskentelemään rippikouluissa työntekijöiden rinnalla tavalla, jossa käytännöllinen toiminta sekä hengellinen elämä nivoutuvat yhteen. Korvaamattomuus antaa kuin itsestään merkityksen isosten työlle. Haaste on, miten vastaavaa korvaamattomuutta voitaisiin tuoda myös muualle seurakunnan elämään, kun siihen ei vielä ole resurssien vähäisyydestä johtuvaa pakkoa. Esimerkiksi merimieskirkoilta voisi tässä olla seurakunnilla paljon opittavaa. Olennaista on myös pyrkiä siihen, että hengellinen elämä ja käytännön toiminta nivoutuvat kaikessa seurakunnan toiminnassa yhteen kuten isostoiminnassa tapahtuu. Tällöin osallisuudelle rakentuva toiminta voisi olla väylä, jonka puitteissa myös aikuiset voisivat käsitellä heille tärkeitä hengellisiä kysymyksiä.

• Jokaisessa seurakunnassa työalojen vuosittainen toiminta- ja

Pohjimmiltaan osallisuutta rakennetaan yksinkertaisilla asioilla: nähdyksi ja huomioiduksi tulemisella, arvostamisella sekä mahdollisuudella tehdä, vaikuttaa ja jakaa asioita. Osallisuus alkaa sanoilla ”tervetuloa, sinulle on täällä paikka”. Seurakunnissa on osaamista osallisuutta tukeviin käytäntöihin. Haaste on nähdä osallisuus tärkeänä, muuttaa toimintatapoja ja rakentaa osallisuuden kulttuuria.

jonka kuluessa eri ikäisiä vapaaehtoisia suunnitelmallisesti koulutettaisiin askel askeleelta kantamaan lisää vastuuta toiminnan toteutuksesta ja suunnittelusta? taloussuunnittelu sekä arviointi tehtäisiin yhdessä niiden seurakuntalaisten kanssa, jotka ovat toiminnasta osallisia?

• Työntekijät suuntaisivat voimavaroja erityisesti kokoon-

tuvan yhteisön reunoilla olevien ihmisten osallisuuden vahvistamiseen? Huomio kiinnitettäisiin esimerkiksi isostoiminnasta putoamassa oleviin nuoriin, perhekerhoista poisjääneisiin perheisiin sekä messuvieraisiin, joita ei olla vähään aikaan nähty messussa.

• Työntekijöitä koulutettaisiin erityisesti dialogiseen työot-

teeseen, erilaisiin osallistaviin työmenetelmiin ja yhteisön rakentamiseen?

85 Missiologian tuntemus ja osaaminen kirkon työssä 2018, 7-9; Kohtaamisen kirkko 2015, 17-20.

86

87

7. Osallistumisesta osallisuuteen

7.5 Kirjallisuus Bratman, Michael E. 2007 Structures of Agency. Essays. Oxford: Oxford University Press.

Erilaistuva kirkko 2016 Erilaistuva kirkko. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2012-2015: Katsaus kirkon työhön. Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 47. Kuopio.

Kohtaamisen kirkko 2015 Kohtaamisen kirkko. Kansainvälisen sekä ekumeenisen toiminnan sekä uskontojen kohtaamisen suunta vuoteen 2020.

Helsinki: Kirkkohallitus.

Salovaara, Reija 2017 Isostoiminnasta juuret ja siivet aktiiviseen osallisuuteen. Teoksessa Tehdään ihmeitä! Toim. Jarmo Kokkonen. Helsinki: Diakonia-ammattikorkeakoulu.

Suuri Ihme 2017 Suuri Ihme - Rippikoulusuunnitelma 2017. ”Elämää Jumalan kasvojen edessä”.

Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja 60. Kirkko ja toiminta. Helsinki: Kirkkohallitus.

Missiologian tuntemus ja osaaminen kirkon työssä 2018 Raportti: Missiologian tuntemus ja osaaminen kirkon työssä.

Helsinki: Kirkkohallitus.

Niemelä, Kati 2007 Rippikoulusta aikuisuuteen. Pitkittäistutkimus rippikoulun merkityksestä ja vaikuttavuudesta. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus.

Niemelä, Kati 2017 Kirkon jäsenyys rippikoulun ja isostoiminnan kysymyksenä. Teoksessa Tehdään ihmeitä! Osallisuus, vapaaehtoisuus, jäsenyys ja hengellisyys isostoiminnassa.

Toim. Jarmo Kokkonen. Helsinki: Diakonia-ammattikorkeakoulu.

Porkka, Jouko 2017 Rippikoululaisten ja isosten uskonnollisuuden ja motivaation muutos sekä Matteus-efekti. Teoksessa Tehdään ihmeitä! Osallisuus, vapaaehtoisuus, jäsenyys ja hengellisyys isostoiminnassa. Toim. Jarmo Kokkonen.

Helsinki: Diakonia-ammattikorkeakoulu.

88

89

2018

8.

2030

Armo on sitä, että kukaan ei jää yksin – muuttuva nuoriso ja kirkon työ heidän kanssaan Ville Kämäräinen

8.1 Miksi nuorisotyötä?

Kirkon nuorisotyön pyrkimyksenä on auttaa lasta ja nuorta hyväksymään itsensä kristittynä, joka kelpaa sellaisenaan Jumalalle ja jolle on tilaa ja paikka seurakunnassa. Täyttäessään tätä tehtävää seurakunta tukee lapsen ja nuoren tasapainoista kasvua ja elämää. Kaiken kirkon nuorisotyön lähtökohtana tulee olla ulkopuolisuuden ehkäisy, sekä yhteisöllisyyden ja yhteyden vahvistaminen. Kokoavaa toimintaa suunniteltaessa on mietittävä nuoren osallistumismahdollisuudet mahdollisimman ”matalin kynnyksin”. Tähän tavoitteeseen pyrkiminen tuo mukanaan sitoutumista seurakuntaan ja jäseniä tulevaisuudenkin kirkkoon. Jäsenyyden tukeminen ei ole kuitenkaan minkään toiminnan lähtökohta, vaan sivutuote.

8.2 Nuori muuttuu Tampereen yliopiston joka toinen vuosi toteuttama nuorten terveystapatutkimus kuvaa hyvin nuorison ja nuoruuden muutosta. Vaikka nuoruuden ikävaiheen tehtävät ovat säilyneet itsenäistymisen ja perheestä irtautumisen suhteen samanlaisina, nuorten elintavat kuitenkin muuttuvat. Samoin tapa olla yhdessä muuttuu. Humalahakuinen juominen ja tupakan poltto ovat selvästi vähentyneet nuorten keskuudessa.86 Nuorten yhteen kokoontumisen muodot ovat lisääntyneet ja nuorten käyttäytymisestä on yhä vaikeampaa tehdä kärjistettyjä yhdenmukaisuuksia. Kaveripiirien laajentumiset yli kunta- ja valtiorajojen ovat yleistyneet internetin myötä ja mahdollisuudet vaihtaa mielipiteitä ja viihtyä vain omanlaistensa seurassa ovat kasvaneet.

86 Nuorten terveystapatutkimuksesta laajemmin: ks. http://www.uta.fi/hes/tutkimus/tutkimusryhmat/Kansanterveystiede/Nuorten_terveystapatutkimus/tulokset.html

90

91

8. Armo on sitä, että kukaan ei jää yksin – muuttuva nuoriso ja kirkon työ heidän kanssaan

Tämä haastaa nuorisotyötä. Toimintaympäristössä on tilausta ja tarvetta yhteisöllisyyden korostamiselle. Sille, että erilaiset ihmiset kykenevät yhteyteen ja rakentavaan yhdessäoloon. Nuorisotyönohjaajien kasvatusotteen tulee olla osallistava.

Anu Gretshellin nuorisotalotutkimuksen johtopäätöksissä todetaan nuoren kaipaavan nuorisotyöltä vertaisuuden lisäksi aikuisen läsnäoloa ja aktiivisuutta nuorten toimintamahdollisuuksien luomisessa. Nuorisotyössä kasvatus-sanan voisi hyvin korvata myös vahvistamisella.87

8.3 Kokoavan nuorisotyön uudelleen ajattelu Kirkon nuorisotyö on kulkenut historiassaan monella tapaa menestystarinasta toiseen. Monia toimintoja kuten rippikouluja, nuorteniltoja, leirejä, minikirkkoja ja kerhotoimintaa on voitu luontevasti monistaa toiseen seurakuntaan. Viime vuosien kehitys kirkon kokoavasta nuorisotyöstä on kuitenkin ollut laskusuuntaista.

Tämä ilmiö ei näy esimerkiksi kaupungin nuorisopalveluiden toiminnassa, vaikka kaupunkien nuorisopalveluiden painotus on viime vuosina ollut entistä enemmän ns. etsivässä nuorisotyössä.88 Nuoruuden ikävaiheeseen liittyvä irtaantuminen perheestä vapaa-ajan vietossakin on saanut digitalisoitumisen ja nuorisokulttuurin globaalistumisen myötä sellaisia piirteitä, joihin kirkon nuorisotyö ei ole ehkä kyennyt reagoimaan tarvittavalla tavalla.

Rippikoulusuunnitelman uudistus ja isostoiminnan kehittäminen ovat yksi keino vastata tähän haasteeseen. Yhteisöllisyyden vielä voimakkaampi korostus ja nuoren muuttuminen työn kohteesta sen toteuttajaksi ovat suunta, joka toivottavasti vastaa osaltaan edellä mainittuun haasteeseen. Kasteiden vähentymisen myötä myös rippikoulun asema koko ikäluokkaa koskevana rajapintana on kuitenkin pienentynyt.

Kokoavan nuorisotyön suosion vähenemisen syyksi laitetaan mielellään sosiaalinen media ja sen tuoma mahdollisuus kontaktiin ilman todellista tapaamista. Tutkimukset eivät kuitenkaan vahvista tätä oletusta yksiselitteisesti. Some ja nuoret -tutkimuksen tuloksista voidaan todeta, että sosiaalisen median käyttö ei ole keskimääräisesti vähentänyt nuorten osallistumista, vaan se on rikastuttanut reaalielämän sosiaalista viestintää. Johtopäätös on, että sosiaaliset nuoret sosiaalistuvat entisestään, ja kun taas epäsosiaaliset jäävät myös somessa ulkopuolelle.89 Nuorisotyön on syytä entistä vahvemmin olla mukana somessa. Somea ei kuitenkaan voida pitää ratkaisuna kohtaamiseen, vaan lisänä ja apuna yhteydenpitoon.

Nuori kaipaa vertaisuutta ja kokemusta joukkoon kuulumisesta. Vaikka kirkon tilastot osoittavat kokoavan toiminnan vähenemistä, esimerkiksi vuoden 2017 kouluterveyskyselyssä yli 30% kahdeksasluokkalaisista lukion ja toisen asteen

87 Gretschel 2011, 29.

88 Isojen kaupunkien nuorisotoiminnan tunnusluvuista laajemmin http://www.nuorisokanuuna.fi/materiaalipankki/kanuuna-seminaarit?page=1 89 Some ja nuoret 2016 tutkimuksesta lisää ks. www.ebrand.fi/somejanuoret2016

92

opiskelijoihin koki, ettei omalla asuinalueella järjestetä riittävästi mielekästä vapaa-ajan toimintaa.90 Tämä kertoo mielestäni siitä, ettei toiminnan sisältö tavoita enää entisen kaltaisesti nuorisoa. Liikkuva seurakunta -toimintamalli ja monipuolisen liikunnan hyödyntäminen kaikessa seurakuntatyössä näyttäisi avaavan suuria mahdollisuuksia vahvistaa suomalaisten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja ehkäistä ulkopuolisuutta. Paikalliset liikunta- ja urheiluseurat ovat seurakunnan luontevia yhteistyökumppaneita. Kirkko voisi olla tulevaisuudessa suomalaisten suurimpia liikuttajia, matalalla kynnyksellä, edullisesti ja ilman kilpailuhenkeä.

Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma (LAPE) rohkaisee ja ohjaa lapsille ja perheille suunnattujen palveluiden tuottajia yhteiseen rintamaan toteuttamaan hyvinvointityötä yhdessä. LAPE-työskentely on parhaimmillaan avannut seurakunnillekin kanavan työn näkyväksi tekemiselle ja olemiselle reilusti osana muuta kasvatusverkostoa. Tämän kaltainen ajattelu on myös nuorisotyön tulevaisuus.

Entä jos kokoava toiminta suunniteltaisiin ja toteutettaisiinkin kaikkien paikkakunnan nuorisotyötä tekevien kanssa yhdessä? Silloin työn rakenne ja ajankohdat suunniteltaisiin yhdessä toisten toimintaa tukevaksi ja nuori säilyisi keskiössä.

Seurakunnan nuorisotyönkin olisi hyvä rytmittää ja rakentaa nuorille kohdistettu

90 Lisää kouluterveyskyselystä ks. https://thl.fi/fi/web/lapset-nuoret-ja-perheet/tutkimustuloksia/hyvinvointi-osallisuus-ja-vapaa-aika

93

8. Armo on sitä, että kukaan ei jää yksin – muuttuva nuoriso ja kirkon työ heidän kanssaan

toiminta yhdessä muiden toimijoiden kanssa. Voisi olla yhteinen nuorten kokoavan toiminnan kartasto, jota tehtäisiin ja kehitettäisiin yhdessä kaupungin ja eri järjestöjen kanssa. Seurakunnan nuorisotyö näkyisi reilusti tunnustuksellisena, mutta avoimena toimintana muiden joukossa.

8.4 Työntekijän rooli: Ketä varten olemme?

Nuorisotyönohjaaja jo nimikkeeltään antaa ammatista kuvan, että kyse on nimenomaan työn ohjaamisesta. Tarkoittaako ja ymmärretäänkö tämä, että nuorisotyönohjaajan työ liittyy lähinnä nuorisotyön hallinnollisten asioiden hoitamiseen ja kontakti nuoriin on vähäinen? Toki nuorisotyöhön liittyy työn hallinnollinen organisointi, mutta oleellinen kysymys on: Mihin työntekijä työnsä painottaa? Suunnitteluun ja organisaation ylläpitoon vai lasten ja nuorten kohtaamiseen? Missä suhteessa nämä asiat ovat? Koulunuorisotyö, kerhoissa aktiivinen mukana olo ja leirit ovat hyviä esimerkkejä työmuodoista, joissa kohtaaminen on luontevaa ja kokonaisvaltaista.

Seurakuntatalouden pieneneminen tuo tulevaisuuteen haasteita, joihin liittyvät ratkaisut voivat vähentää tuntuvasti nuorisotyön resursseja. On päätettävä, mihin rajallinen työaika käytetään, ketä valittu strategia tavoittaa ja ketä se sulkee toiminnan ulkopuolelle? Yksinäisyyden ehkäisy on nuorisotyön merkityksellisin asiasisältö, jonka täytyy olla yhtenä vahvana kriteerinä toimintatapoja valittaessa. Tähän tavoitteeseen sisältyy sekä teologinen, että kasvatuksellinen pääasiamme. Tämä työnäky nousee vahvasti esille myös Läsnäolon nuorisotyö – erityisnuorisotyön linjauksessa.91 Tulevaisuudessa on tarpeen riisua tarkat rajaukset työnkuvista. Voi olla turha puhua varhaisnuorisotyöstä, varsinaisesta nuorisotyöstä tai erityisnuorisotyöstä. Erityisnuorisotyön asenne on otettava kaikkeen nuorisotyöhön. Jonkun työntekijän painotus voinee olla vielä enemmän yksilötyössä, mutta vanhat rajaavat rakenteet on syytä poistaa. Isoimmissa seurakunnissa työntekijät ja tiimit voisivat rakentua vastuualueiden ympärille. Vastuualueita olisivat esimerkiksi rippikoulu, isos- ja kerhonohjaatoiminta, kerhot ja ryhmät, kouluyhteistyö. Vaikka kaikki toteuttaisivat laaja-alaisesti työtään, niin painotukset mahdollistaisivat työntekijöiden kehittymisen jollakin osa-alueella, joka lisäisi mahdollisesti entistä enemmän työmotivaatiota ja työn laatua. Samalla tulee tarkkaan miettiä, miten voimme korostaa seurakuntalaisuuden ja vapaaehtoisuuden merkitystä. Miten nuoret aikuiset voisivat esimerkiksi olla toimijoina, kokien seurakuntalaisuuden oikeana vaikuttamisen ja olemisen muotona?

Entä jos työntekijä lähtökohtaisesti rakentaisi työnkuvansa niin, että siinä olisi mahdollisimman paljon kontakteja nuorten kanssa? Olemmeko ylipäätään liikaa suunnittelukulttuurin vankeja? Entä jos ajateltaisiinkin nuorten kohtaamisessa, että määrä korvaa laadun? Vähemmän suunnittelua toimistolla ja enemmän jalkapalloa nuorten kanssa?

8.5 Työn tekemisen tavat Harrastekerhot, kouluyhteistyö, talotyö, leirityö, työtoiminta, nettityö, eräretket, nuorten hartauselämä ja liikunta. Mitkä ovat seurakuntamme nuorisotyön tekemisen tavat? Jos nuorten illat vetivät tuvan täyteen 1980-luvulta 2000-luvulle, järjestetäänkö niitä vieläkin, vaikka nuoria ei näy? Ja jos päätetään, ettei järjestetä, niin mitä sitten tehdään? Olen kuullut kritisoitavan liiallista mielipiteiden kyselemistä, aivan kuin siinä annettaisiin pois jotakin työn sisällöstä. Palautteen keräämistä ei kuitenkaan tehdä koskaan liikaa. Toki työn suunnittelijoilla täytyy olla ymmärrys analysoida tuloksia: Mitä toiveet ja palautteet kertovat vastaajista ja keiden ääni ei vastauksissa kuulu? Musta tuntuu -tiedosta täytyy siirtyä rohkeuteen ottaa selvää siitä, minkälaisia nuoria seurakunnassa asuu, mitä he haluavat ja antaa tämän vaikuttaa toimintaan. Palautteen kerääminen, analysointi ja sen vaikutus arkeen on otettava vahvaksi osaksi työn sisältöä. Nuorisotyö tarvitsee myös kokeilukulttuurin rohkeaa ajattelutapaa.

Tärkeämpää kuin työn muoto on asenne, millä työtä tehdään. Aito kiinnostus nuoriin täytyy säilyttää, samoin ajatus siitä, että työtä tehdään nuorten ehdoilla, ei työntekijän. Ilmainen tai edullinen toiminta ei tee kenestäkään toisarvoista. Tämä olisi hyvä lähtökohta kaikelle työn suunnittelulle. Vapaaoppilaspaikat ja muut va-

91 Läsnäolon nuorisotyö 2016, s.7.

94

95

8. Armo on sitä, että kukaan ei jää yksin – muuttuva nuoriso ja kirkon työ heidän kanssaan

pautukset maksuihin on syytä tehdä mahdollisimman helpoiksi, matalin kynnyksin ja hienovaraiseksi ja mahdolliseksi myös seurakuntaan kuulumattomille. Esimerkiksi ilmaiset salivuorot eivät ole entistä kalliimmassa harrastusmaailmassa ollenkaan menneen talven asioita. Kristillinen ihmiskäsitys on oikeasti kokonaisvaltainen.

8.6 Nuorisotoiminnan jälkeen Miten tuetaan itsenäistyvää, uuden elämän vaiheen aloittaneen ihmisen elämää?

Miten koetaan ja saadaan yhteys opiskelupaikkakunnan seurakuntaan? Mikä on väylä, jolla suhde säilytetään kotiseurakuntaan?

Uskonnon harjoittamisen kanavia ei kirkosta puutu. Itselle sopivan jumalanpalvelusyhteyden löytäminen on mahdollista sitä kaipaavalle. Se, mikä nuorisotyön jälkeen tekee ison kuilun seurakunnan toimintaan, on vertaisuuden katoaminen. Aikuisuuteen siirtynyt nuori ei enää pysty samaistumaan seurakuntalaisten joukkoon.

Hän kokee elämänsä ja tilanteensa olevan arvoiltaan ja sisällöltään kaukana siitä kuvasta, minkä seurakunta antaa. Entä jos seurakunta mahdollistaisi nuorisotyön piirissä olleelle väelle keskinäisen yhteydenpidon, kuitenkin sisältövastuun säilyessä heillä itsellään? Työntekijät toimisivat lähinnä yllyttäjinä ja muistuttelijoina. Entä jos luotaisiin koko kirkon ohjaajamalli? Samalla koulutuksella voisi ja uskaltaisi osallistua apuohjaajaksi tai vapaaehtoiseksi missä tahansa seurakunnassa halki Suomen, samankaltaisiin tehtäviin samoilla palkkioilla. Nuoret saisivat taskurahaa opiskeluihin ja seurakunnat sitoutuneita ohjaajia. Tässäkin painotettaisiin keskinäistä virkistystoimintaa ja yhteisöllisyyttä, jonka malli otettaisiin isostoiminnasta.

8.7 Entä jos…

• Nuorisotyössä kasvatus korvataan vahvistamisella?

• Nuoret otettaisiin todellisiksi vastuun kantajiksi ja

työvoimaksi, jotka toteuttaisivat juuri sellaista toimintaa, joka nousisi heidän tarpeistaan ja kyseisestä ajasta?

Työntekijät olisivat vain mahdollistajia, toiminnan tukijoita, saatavilla olevina turvallisina aikuisina.

• Työntekijät uskaltautuisivat uskomaan, että nuoruuden asiantuntijuus on nuorilla, ei aikuisilla?

• Työtä tehtäisiin enemmän oppilaitoksissa, yhteisön omista tarpeista lähtien?

Varhaiskasvatuksen ja nuorisotyön yhteistä työtä tarvitaan myös enemmän. Kasvatus olisi nähtävänä kokonaisuutena. Perhekerhoista löytyvät usein vanhat rippikoululaiset ja isoset, nyt omine lapsineen. Kasvatuksen yhteisiä tilanteita ja tapahtumia on syytä rakentaa entistä enemmän. Tällöin nuoret vanhemmat kokevat olevansa edelleen merkityksellinen osa samaa yhteisöä. Paikkakunnalta pois muuttavia nuoria aikuisia kannattaa auttaa löytämään paikkansa uuden työ- tai opiskelupaikkakunnan yhteisössä. Tämä on mahdollista seurakuntien yhteistyötä tiivistämällä.

Seurakuntien työpanosta voisi siirtää entistä enemmän tapahtuvaksi eri yhteisöissä, kuten ammatillisissa oppilaitoksissa ja korkeakouluissa. Tämä työote ei ole luonteeltaan piipahtavaa, vaan työntekijä luo luottamusta yhteisön ja kirkon välille. Tarkoituksena on tukea koko yhteisöä, niin opiskelijoita kuin henkilökuntaakin. Asioita tehdään ja toteutetaan yhdessä, aina yhteisön omista tarpeista lähtien. Yhteisöissä tehtävä työ vaatii usein työajallista panostusta, mahdollisuutta viettää aikaa yhteisössä ja sen jäsenten kanssa. Pelisäännöistä ja tehtävistä sovitaan yhdessä yhteisön johdon ja esimerkiksi opiskelijakuntien kanssa. Yhteisölähtöinen työote vaatii myös muun työyhteisön sekä johdon tukea kirkon työntekijälle, jotta hän saa tukea omalle kristityn identiteetilleen. Hän ei ole yhteisön, vaan kirkon työntekijä ja kristitty.

96

97

8. Armo on sitä, että kukaan ei jää yksin – muuttuva nuoriso ja kirkon työ heidän kanssaan

8.8 Kirjallisuus Gretschel, Anu 2011 Nuorisotalo mahdollistavana lähiyhteisönä: Nuorten näkökulma - Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskus, julkaisuja 3/2011 & Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, verkkojulkaisuja 41. Helsinki. www.nuorisotutkimusseura.fi/images/julkaisuja/nuorisotalo.pdf (viitattu 18.4.2018).

Miten tuetaan itsenäistyvää, uuden elämän vaiheen aloittaneen ihmisen elämää?”

Kanuuna-kaupunkien tunnusluvut 2016.

Kunnallisen nuorisotyön osaamiskeskus, verkkojulkaisu. Helsinki. http://www.nuorisokanuuna.fi/materiaalipankki/kanuuna-seminaarit?page=1 (viitattu 6.4.2018).

Kirkon jäsenyys 2016.

Kirkon tutkimuskeskus, verkkojulkaisut. https://www.kirkontutkimuskeskus.fi/viz?id=63 (viitattu 18.4.2018).

Läsnäolon nuorisotyö: Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja 54 Kirkkohallitus, Helsinki 2016 Suomen evankelis-luterilaisen kirkon erityisnuorisotyön linjaus Nuorten terveystapatutkimus, The Adolescent Health and Lifestyle survey, 2017 http://www.uta.fi/hes/tutkimus/tutkimusryhmat/Kansanterveystiede/ Nuorten_terveystapatutkimus/tulokset.html (viitattu 6.4.2018).

Some ja nuoret 2016: Suomessa asuvien 13-19-vuotiaiden nuorten sosiaalisen median palveluiden käyttäminen ja läsnäolo. Ebrand Suomi Oy & Oulun kaupungin sivistys- ja kulttuuripalvelut. Oulu. https://www.ebrand.fi/somejanuoret2016 (viitattu 18.4.2018)

98

99

9. Entä jos vuonna 2030…

Entä jos vuonna 2030…

Eri-ikäisten kasvatus muodostaisi läpiajatellun jatkumon, kasvatuksen polun?

• Eri ikävaiheisiin, aikuiset mukaan lukien, olisi rippikoulun tavoin

yhteiset tavoitesuunnat, ja niiden pohjalta seurakuntien omat linjaukset?

• Erilaiset tilanteet ja tapahtumat rakennettaisiin sen pohjalta, mihin lapset ja nuoret ovat aiemmin osallistuneet ja mitä heille jatkossa tarjotaan?

• Polulla olisi joukko toimintoja, esim. 10-synttärit ja yö kirkossa • • • •

-tapahtumat, jotka tunnetaan yhtä hyvin kuin rippikoulu, ja lapset ja nuoret odottaisivat innolla niihin mukaan pääsemistä?

Kastamattomille lapsille, nuorille ja aikuisille olisi oma kasvun polku?

Kirkko toimisi EVK-hengessä (ei-vielä-kristitty)?

Tiukoista kummiuden ehdoista olisi luovuttu? Kummius olisi yksi polku kirkon jäsenyyteen ja seurakunnan yhteyteen?

Julkisessa keskustelussa kirkko puolustaisi jokaisen lapsen luontaista hengellisyyttä? Osaisimme tukea hengellisyyttä, joka on suomalaiselle voimavara?

Aikuisille etsijöille ja elämän merkityksen kyselijöille olisi kaikissa seurakunnissa ryhmiä, rakenteita ja vastuunkannon mahdollisuuksia?

Merkittävä osa kirkon työstä toteutuu erilaisissa yhteisöissä ja yhteistyön foorumeilla?

• Yhteiskunnan varhaiskasvatus, koulut, oppilaitokset,

työpaikat ja muut yhteisöt olisivat meille luontevia läsnäolon ja ihmisten kohtaamisen paikkoja?

• Erilaisissa yhteisöissä toimisimme yhdessä sovittujen pelisääntöjen pohjalta, oman identiteettimme säilyttäen ja seurakuntalaisuutta vahvistaen?

Kirkon ihmiset tunnettaisiin siitä, että heillä on aikaa pysähtyä toisen ihmisen kohdalle, halua dialogiin ja valmiuksia erilaisuuden kohtaamiseen?

100

Kirkko ja seurakunnat olisivat turvallisia tiloja kaikenlaisille perheille?

• Kirkolle riittäisi se, että rakkaus tekee perheen? Kirkko olisi paikka,

jossa rakkautta, yhdenvertaisuutta ja monimuotoisuutta eletään todeksi?

Kirkon perhetyöllä ja perheneuvonnalla olisi yhteiskunnassa hyvä maine ja palveluilla jatkuvaa kysyntää?

Sitoutuisimme kirkossa yhteiseen ja samansuuntaiseen strategiseen kehittämiseen?

• Vahvat työalarajat - esimerkiksi kasvatuksen, diakonian ja lähetyksen välillä - olisivat menneisyyttä, samoin eri työalojen strategiat?

Kaikessa kirkon työssä tunnistettaisiin ja kohdattaisiin köyhimmät, heikoimmat ja yksinäisimmät? Jokainen kristitty todistaisi kristillisestä uskostaan omalla tavallaan?

Jäsenviestintä ylläpitäisi seurakuntayhteyttä?

• Eri-ikäiset kastetut, kummit, vapaaehtoiset jne. saisivat profiloitua tietoa, toiminnan mahdollisuuksia ja tukea omaan ja läheisten kasvuun heille tuttujen, arkisten viestimien kautta? Jäsenviestintä tukisi yksilöllistä hengellisyyden harjoittamista, ja sen kautta olisi mahdollista ottaa kantaa ja vaikuttaa kirkon asioihin?

Seurakuntaelämä kukoistaisi paikallisen reflektoinnin kautta?

• Kasvavia seurakuntia yhdistäisi määrätietoinen kehittäminen,

vapaaehtoisten osallisuus, lasten ja nuorten huomiointi, hengellisyyden tukeminen, johdonmukainen viestintä, luottamukselliset yhteydet alueen muihin toimijoihin, uskallus kokeiluihin sekä hyvä johtajuus?

Yhdessä olisi valittu selkeä suunta, jonka kautta seurakunnalle muotoutuisi oma profiili, joka voisi olla reilusti erilainen kuin naapuriseurakunnassa?

101

10. Kirjoittajat

2018

ME

2030

Kirjoittajat Jarmo Kokkonen

Anita Ahtiainen

Kati Tervo-Niemelä

Jussi Laine

Katri Vappula

Hannele Heinonen

Heljä Petäjä

Iris Sotamaa

Raija Ojell

Vilppu Huomo

Kaisa Aitlahti

Ville Kämäräinen

Työskentelen kirkkohallituksessa Kirkon kasvatuksen ja perheasioiden (KKP) johtajana.

TT, KM, Helsinki; käytännöllisen teologian professori Itä-Suomen yliopisto

Kirkkohallitus, kasvatus ja perheasiat (KKP) johtava asiantuntija, varhaisnuorisotyö, partio sekä kaste ja kummius-hanke

Kirkkohallitus, kasvatus ja perheasiat (KKP) varhaiskasvatus, 1.9.2018 alkaen eläkkeellä

Kirkkohallitus, kasvatus ja perheasiat (KKP) varhaiskasvatuksen asiantuntija

Tuusula, varhaiskasvatuksen ja perhetoiminnan kouluttaja, Seurakuntaopisto

102

kouluttaja, päätoimittaja digitaalinen lapsi- ja nuorisotyö, Lastenkirkko-median päätoimittaja

Tamperelainen pastori ja kehittämistyön asiantuntija, joka vielä jaksaa uskoa, että kirkolla on saumaa.

Olen Tukea arjen vaativiin vaiheisiin (TURVA)-hankkeen projektityöntekijä Oulun hiippakunnasta, vastaan Lapin maakunnan LAPE-hankkeessa vanhemmuuden ja parisuhteen tuen vahvistamisen osa-alueesta, asun Oulussa.

Vantaa, kasvatusasiainsihteerinä koordinoin ja kehitän Vantaan seurakuntien lapsi- ja nuorisotyötä yhteistyössä kasvatuksen työntekijöiden kanssa, Vantaan seurakuntayhtymä. kasvatustyön pastori Kirkko Espoossa

kasvatuksen työalajohtaja Mikkelin Tuomiokirkkoseurakunnasta

103

Kristillisen uskon välittyminen ei ole vain kasvatuksen kysymys, tehtävä koskettaa kirkkoa kokonaisuudessaan.

Selonteko on tarkoitettu kirkon työn kehittämisen välineeksi kaikkiin seurakuntiin ja kirkollisiin yhteisöihin sekä luomaan pohjaa kirkon seuraavalle yhteiselle strategialle.

ISBN 978-951-789-617-7 ISBN 978-951-789-616-0 (nid.)

ISBN 978-951-789-617-7 (PDF)

9 789517 896177

evl.fi

GRANO OY 2018

Kirkon tulevaisuusselonteko 2018 tarkastelee kristillisen uskon välittymistä uusille sukupolville huomioiden kirkon ja yhteiskunnan sirpaloitumisen sekä kirkon roolin yhteiskunnallisena keskustelijana.