Suhde klinikalla - Rakastuminen ja sitoutuminen

R AK A S T UMINEN JA SITOUT UMINEN Silloin, kun saan pitää hänet edes hetken itselläni ja saan hänen jakamattoman huomionsa, tunnen olevani maailman kaunein, ihanin ja täydellisin nainen.

9

Rakastumisesta ja sitoutumisesta Toisesta ihmisestä kiinnostuminen ja viehättyminen - ihastuminen - on ensimmäinen ja tärkeä askel parisuhteen joskus elämän mittaisella polulla. Rakastumisen aikaa kuvataan termillä symbioosi eli yhteensulautuminen, niin fyysisesti ja henkisesti lähekkäin kumppanit usein haluavat olla. Symbioosivaiheessa kiinnitytään toiseen tunnetasolla ja opetellaan yhdessäoloa intensiivisesti.

Tässä vaiheessa huomioidaan toista paljon sanoin ja teoin. Silloin on suuri halu oppia tuntemaan toinen ihminen läpikotaisin henkisesti ja kehollisesti.

On tarve jakaa toisen kanssa koko oma siihenastinen elämä. Tähän vaiheeseen saattaa kuulua pitkiä, aamutunneille asti kestäviä keskusteluja ja lemmiskelyjä.

Suhteen vakiintuessa ja symbioosivaiheen päättyessä nämä luonnollisesti usein vähenevät ja huonoimmillaan loppuvat kokonaan. Usein toinen, tai kumpikin, jää kaipaamaan tätä vaihetta, mutta myöhemmin samanlainen yhteys ei enää aina olekaan yhtä luontevaa.

Alkuvaiheessa tutkitaan paitsi sitä, onko toinen minulle sopiva, myös sitä kelpaanko minä hänelle. Tämä on usein paitsi onnen ja huuman, myös epävarmuuden aikaa. Arviointivaihe on tärkeä. Joskus on viisasta tässä vaiheessa todeta, ettemme ole sopivat toisillemme, sen sijaan, että pyrkisi liikaa sopeutumaan sellaiseen suhteeseen, joka ei tunnu itselle oikealta.

Joskus alkuhuumaan liittyy vauvakuume tai ehkäisystä ei tule huolehdittua kunnolla. Silloin saatetaan tulla hankkineeksi lapsi väärän ihmisen kanssa.

Vanhemmuus on loppuelämän kestävä sidos, jota ei voi peruuttaa, vaikka kaduttaisi. Varsinkin tässä asiassa tulee käyttää harkintaa ja kuunnella järjen ääntä, ihastumisen tunteista huolimatta.

Suhteen ensimmäiset kuukaudet ja vuodet ovat yhdessä olemisen ja toinen toistensa elämään sopeutumisen opettelua. Rakastumisen huuman hälvetessä niin itse kuin toinenkin näyttäytyy realistisemmassa valossa. Kun aiemmin samankaltaiset asiat ovat toimineet yhdistävinä tekijöinä, nyt erilaisuus nousee esiin monissa kohdin. Erilaiset tarpeet, toiveet, tavat ja tottumukset törmäävät suuriin, joskus epärealistisiinkin odotuksiin. Seurauksena on usein pettymyksiä. Se, miten pari kestää ne ja pääsee niistä huolimatta yhdessä eteenpäin, testaa tunteiden aitoutta ja näyttää suuntaa tulevaisuudelle. Silloin ollaan siirrytty rakastumisesta rakastamiseen.

Sitoutuminen houkuttaa ja haastaa. Rakastuneena ihminen haluaa toisen kokonaan omakseen ja jakaa elämänsä hänen kanssaan. Tästä kertoo symbolisesti myös kihlautuminen. Sormuksella halutaan kertoa: Hän on minun, minä olen hänen. Se kertoo myös siitä, että on valmis sitoutumaan suhteeseen ja sulkemaan muut mahdollisuudet ja vaihtoehdot pois. Joskus valintaa on vaikeaa tehdä, koska ei voi tietää, haluaako tätä samaa vielä huomennakin.

10

Sitoutumiseen kuuluvat tunne, tahto ja teot. Sitoutuminen ei ole vain yksittäinen päätös, vaan sarja sitoutumisia pitkin matkaa. Se tarkoittaa eteen tulevien pienten ja isompien valintatilanteiden edessä sen kysymyksen pohtimista, miten tämä valinta vaikuttaa, ei vain minuun, vaan myös kumppaniin ja parisuhteeseen.

Aikuisten rakastumiset ja sitoutumisen kysymykset vaikuttavat voimakkaasti jo olemassa olevien lasten elämään. Lasten etu ja hyvinvointi tuleekin aina huomioida silloin, kun vanhemmat tekevät heidän elämäänsä vaikuttavia valintoja.

OPETTELE SANOMAAN ”KYLLÄ” ASIOILLE, JOTKA TUNTUVAT OIKEILTA JA HYVILTÄ Olen pian 28-vuotias nainen. Olen seurustellut pari vuotta sitten muutaman kuukauden ajan, mutta sen suhteen alun kariuduttua olen ollut sinkkuna.

Olen itselleni selittänyt seurustelun päättyneen ajan puutteeseen, kun ei päästy tutustumaan, mutta vähitellen on tullut tunne, ettei se olisikaan ollut oikea syy. Olen miettinyt, enkö päästänyt toista tunnetasolla lähelle ja miksi se kipinä jäi leimahtamatta.

Haluaisin löytää rinnalle jonkun, jonka kanssa jakaa arkea, joka rakastaisi ja jota saisin rakastaa, mutta jostain syystä en uskalla heittäytyä ja lähteä treffailemaan.

Aina kun seurustelustani tulee puhetta kavereiden tai äidin tai isoäidin kanssa, tulee vaivaantunut olo ja yritän välttää keskustelua. Olen Tinderissä kirjoitellut jonkin aikaakin jo, mutta aina kun joku mies kysyy tapaamaan, alkaa sydän pamppailemaan ja tuntuu ahdistavalta ja ehkä jopa pelottaa. Pidän ravun kovaa kuorta tiukasti ympärilläni ja koen, että minun on todella vaikea päästää uusia ihmisiä lähestymään.

Olen aina viihtynyt poikaporukoissa ja kavereissani onkin paljon miehiä ja olen jollain tapaa ehkä yksi jätkistä. Kaveripiirissäni alkavat kaikki ystävät olemaan naimisissa, asuntovelallisia ja useat jo perheellisiäkin.

Kysymys onkin, miten pääsisin eteenpäin ja irti ahdistuksen tunteesta, miten saisin itseluottamuksen sellaiseksi, että voisin tuntea olevani haluttu. Miten uskaltaisin laskea suojakuoren ja päästää ihmiset lähemmäksi?

Kiitos, että kirjoitit meille. Tilanteesi on todellakin haastava. Minulle tuli mielikuva, että näet ikään kuin silmissäsi kauniin maiseman, jonne tahtoisit päästä, mutta polku sinne tuntuu vaikeakulkuiselta. Oletpa jopa lukinnut itsesi suojakuoreen, joka estää sinua etenemästä tavoitettasi kohti.

Mietin ravun kuortasi. Yleensä sellainen rakentuu sellaisten kokemusten seurauksena, jotka ovat satuttaneet niin paljon, ettei sellaista halua enää koskaan tuntea. Suojautuakseen ihminen peittää todellisen itsensä suojakuoren sisään.

Se saattaa toimia jollakin tavalla, mutta sen hinta on kova.

11

On hyvä, että olet tietoinen suojakuorestasi. Mihin sitä tarvitset? Miltä haluat suojautua? Mitä pelkäät? Onko elämässäsi ollut tilanne tai tilanteita, jolloin olet päättänyt rakentaa kuoren suojaksesi vai onko se rakentunut pikkuhiljaa? On hyödyllistä tietää, miltä on alun perin halunnut suojautua. Monesti olemme lapsuudessa luoneet käyttäytymismalleja, jotka ovat olleet tilanteeseen nähden sopivia silloin. Aikuisena saattaa herätä huomaamaan, että sama tapa olla ei olekaan enää tarpeellinen tai se on jopa haitallinen tämän päivän ihmissuhteissa. Kuoren sisällä lymytessään ihminen sulkee elämästään ulkopuolelle paitsi vahingolliset, myös mahdolliset hyvät uudet ihmissuhteet. Tämän tilanteen äärellä kerrot sinäkin nyt olevasi.

Yksi tapa kohti muutosta lähtee ajattelun tasolta. Kun huomaat vanhat käyttäytymismallisi, voit todeta, ettei niille ole tarvetta tämän päivän elämässäsi.

Voit antaa itsellesi luvan päästää niistä irti.

Realismia tietenkin on, että aina on olemassa mahdollisuus, että kohtaat vääränlaisia miehiä ja olet vaarassa tulla uudelleen satutetuksi. Ehkä sinulla kuitenkin on nyt jo muitakin keinoja välttää niitä tilanteita. Mahdollista aina on myös se, että löydät hyvän miehen ja pääset rakentamaan kestävää parisuhdetta. Se vaatii kuitenkin sen, että uskaltaudut ulos kuoresi piilosta.

Etene pienin askelin. Vaikka pelottaa, mene epämukavuusalueellesi. Anna hyväntuntuisille miehille tilaisuus. Voit aina sanoa ”kiitos, ei” jos jokin alkaa tuntua väärältä. Rohkene sanoa myös ”kyllä” hyvältä ja oikeilta tuntuville asioille. Kerroit, että kaveruus miesten kanssa on sinulle helppoa. Loistavaa! Se on yksi hyvä tapa aloittaa parisuhde. Mitäpä jos ajattelisitkin treffipyynnöistä, että lähdet tutustumaan uuteen mieheen aluksi kaveripohjalta ja katsot, onko siinä aineksia enempäänkin. Voihan olla, että tämän matkan aikana saat jonkun tai joitakuita uusia hyviä miespuolisia ystäviä. Ei sekään ole huono juttu. Vaikka toteaisitte, että teidän välille ei tarvittavaa kipinää synny, voitte hyvässä tapauksessa toimia vertaistukena toisillenne. Voisit saada miesnäkökulmaa ja ehkä hyviä vinkkejä deittailuun.

Olet kiinnostava ja upea nainen. Suo itsellesi se lahja, että annat rakkaudelle mahdollisuuden.

Lämpimin ajatuksin, Paula, perheneuvoja

FLIRTTAILU EI JOHDA KOSKAAN SUHTEESEEN Olen ollut jo 5 vuotta sinkkuna ja koen, että olen ikisinkku lopun elämääni.

Olen sosiaalinen, huumorintajuinen ja mukava, ihan normaalin nätti. Juttelen paljon miehille ja flirttailen sopivasti. Minusta on kiinnostuneet suht monet miehet, mutta ongelma on se, että niistä miehistä en ole lainkaan kiinnostunut enkä edes voisi ajatella olevani kiinnostunut. He osoittavat ihastustaan minulle viikoittain sitkeästi. En valitettavasti koe mitään vetoa heihin.

12

Uskon tosi rakkauteen ja haluan, että mies haluaa minut ja minä hänet. Rakastan miehiä ja tiedän, että kohtelisin miestäni kuin kukkaa kämmenellä ja rakastaisin. Tuntuu, että minulla on sisällä pato eli hirveä läheisyyden kaipuu, rakkauden kaipuu ja tarve rakastaa jotain, koska tiedän, että minulla on paljon annettavaa. Ihailen miehiä ja janoan heidän kosketustaan. Janoan miesten läheisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Miehen tuoksu sekoittaa heti pääni, en vaan saa näitä tunteita purettua ja se ahdistaa.

Minulla on niin hirveän isot padot sisälläni, että jokaisesta ihastuksestani alan kuvittelemaan heti hänen kanssaan suhdetta mielessäni, mutta en tietenkään sitä kerro, koska se säikäyttäisi. Sama yhden illan miesten kanssa, ihastun todella helposti, jos tapaan kiinnostavan. Haluisin kunnolla vaihtaa tekstiviestejä ja olla ihastunut ja ehdottaa kaikkea tekemistä, mutta tämä ei ole vaan mahdollista. Miksi kohdallani miehet eivät halua kanssani suhdetta? Miksei miehet tartu syöttiini? Yhden yön jututkin jäävät yhteen iltaan. Miksi miehet eivät ota yhteyttä, vaikka flirttiä on joidenkin välillä livenä kun näkee, mutta muutoin eivät juttele lainkaan eikä samanlaista flirttiä ole. Unelmanani olisi löytää samanlaisia ajatuksia omaava mies, joka vetoaisi ja hänkin janoaisi rakkautta ja naisen kosketusta paljon.

Tapailusuhteita minulla on n. 1 tapailu/ihastussuhde/säätö per vuosi tahdilla.

Mikään näistä ei ole johtanut suhteeseen. Olen harrastanut yhden yön juttuja ja miehet haluavat aamulla jo kovaa juosta pois. Yhdellä ihastussuhdemiehistäni oli tunteita minua kohtaan, mutta hän ei halunnut tehdä kanssani mitään ja hetken kuluttua alkoi seurustella toisen naisen kanssa. Miten en voi tavata vaan sitä oikeaa tyyppiä? Tuntuu että kanssani ei vaan haluta suhdetta, mutta muuta kyllä. Miksi kanssani flirttaillaan ja ollaan kiinnostuneita, mutta loppujen lopuksi miehet eivät osoita tunteitaan, tartu syötteihini tai kutsu treffeille?

Eivätkä nämä jutut ole ajautuneet suhteeseen vaan kaikki jää flirttailutasolle.

Kiitos kysymyksestäsi. Kirjeessä on runsaasti asioita. Aloitat sen paljastamalla pelkosi siitä, että jäät yksin ja pysyt ikuisesti sinkkuna. Kerrot, että toivot ja kaipaat parisuhdetta. Kirjoitat siitä, kuinka miehet eivät vastaa tunteisiisi sinun toivomallasi tavalla. Moni suhde päättyy pettymykseen ja tunteesi eivät saa vastakaikua.

Toisaalta kerrot myös siitä, kuinka monet miehet ovat sinusta kiinnostuneita, mutta sinä taas et heistä. Tiedätkö syyn, miksi et kiinnostu näistä miehistä, jotka huomioivat sinua ja osoittavat ihastustaan sitkeästi viikosta toiseen?

Miksi ennemmin kiinnostut miehistä, jotka ovat valmiita vain yhden yön juttuihin, jotka sananmukaisesti ”juoksevat aamulla kovaa pois”?

Kun tunnemme olomme yksinäiseksi ja kaipaamme kosketusta ja yhteyttä, tuntuu helposti että tilanteemme jatkuu samanlaisena ikuisesti. Pelkäämme, ettei yksinäisyytemme pääty koskaan. Emme pysty näkemään ”kulman taakse”, 13

emme tiedä, mitä elämässämme on tapahtumassa ja mikä meitä odottaa. En tunne sinua enkä ole varma onko neuvoni sinulle oikea, mutta ajattelen, että voisit pysähtyä hetkeksi miettimään sitä, mitä oikein haluat ja tavoittelet. Minkälaisen parisuhteen haluaisit? Minkälainen mies sopisi sinulle? Minkälainen itse haluaisit olla? Kirjoitat, että olet sosiaalinen, huumorintajuinen, mukava ja ihan nätti. Siitä on hyvä alkaa. Jätä flirttailu ja syöttien asettelu hetkeksi ja pysähdy katsomaan, mitä ympärilläsi tapahtuu. Keitä ympärilläsi on, keiden seuraa havittelet ja keitä torjut?

Kirjoitat hienosti, siitä, että sisälläsi on ”pato”, hirveä läheisyyden kaipuu, rakkauden kaipuu ja tarve rakastaa jotain. Nämä ovat hienoja asioita, eivät hirveitä. Pura pato ja anna näiden asioiden olla rauhassa sinussa. Kaipuu läheisyyteen on hieno asia. Älä riko itseäsi yrittämällä väkisin löytää rakkautta.

Tulee vielä aika, jolloin kaipuusi saa vastauksen. Siihen saakka, pidä itsestäsi huolta. Kerrot, että kohtelisit rakastettuasi kuin ”kukkaa kämmenellä”. Odottaessasi, kohtele itseäsi samoin.

Kaikkea hyvää sinulle toivoo Katianna, perheneuvoja

MITEN KÄY ITSENÄISYYDEN, DEITTAILUN JA YSTÄVIEN? Olen 50-vuotias nainen. Olen eronnut pitkästä avioliitosta pari vuotta sitten.

Kun erosta oli kulunut n. vuosi kotona möllöttäessä, päätin lähteä ihmisten ilmoille. Nyt minulla on paljon uusia ystäviä, osa myös työkavereita, joiden kanssa vietän paljon aikaa. Ystäväni ovat minua 10-15 vuotta nuorempia, myös miesystävät. Olen viimeisen vuoden aikana ollut 7 miehen kanssa suhteessa ja välillä, tälläkin hetkellä on kaksi yhtä aikaa. Tämä ahdistaa ja tuntuu kyllä ajoittain pahalta, mutta jotenkin olen vain ajautunut tilanteisiin.

Ikäiseni mies haluaisi vakavampaa suhdetta, mutta heti kun asia tulee puheeksi, niin menen lukkoon enkä pysty keskustelemaan asioista. Pelkään sitoutumista, ystävien menetystä ja itsenäisyyden menetystä niin paljon, että en halua edes ajatella asiaa. Tuntuu, että olen jossakin umpikujassa, jumissa. Miten tästä jatkaisin, olisikohan ammattiauttajasta apua? Mielialani on nykyään myös alavireinen, nukkuminen huonoa ja työssä jaksaminen ei ole parasta mahdollista.

Kiitos kirjeestäsi. Kuulostaa siltä, että sinulla on ns. positiivinen ongelma. Olet eronnut viisikymppinen nainen, jolla on kaksi yhtäaikaista suhdetta itseäsi nuorempien miesten kanssa ja ikäisesi mies haluaisi vakavaa suhdetta kanssasi. Voin kertoa sinulle, että moni eronnut viisikymppinen vaihtaisi mielellään paikkaa kanssasi!

Viestiäsi lukiessani aloin miettiä, mitähän on se, mitä sinä itse haluat nyt?

Noin vuosi sitten halusit lähteä ihmisten ilmoille ja tutustua uusiin ihmisiin.

14

Se on toteutunut erinomaisesti. Olet saanut sekä nais- että miespuolisia uusia ystäviä ja useita seksisuhteita. Se ei kuitenkaan ole tehnyt sinua onnelliseksi.

Kerrot, että kahden miehen tapaileminen samanaikaisesti ahdistaa sinua.

Olet ikään kuin vain ajautunut tilanteisiin. Mitähän se sinulle tarkoittaa?

Onko se sitä, ettet osaa tai halua sanoa ei, jos joku tekee ehdotuksen? Mietin vastuullisuutta. Sitä en tiedä, onko näille kahdelle miehelle ok, että harrastat seksiä muidenkin kanssa. Sen kuitenkin kuulen, että se tuntuu sinusta pahalta, ainakin ajoittain. Toivoisin, että pysähtyisit miettimään, millainen toiminta, millaiset suhteet tekevät sinulle itsellesi hyvää. Mikä lisää onnellisuuttasi ja mikä vähentää sitä?

Kerrot, että viisikymppinen miestuttavasi haluaisi seurustella kanssasi vakavasti. Et kerro hänestä muuta. Onko hän sinusta kiinnostava? Pidätkö hänestä?

Kun hän ottaa suhteenne puheeksi, menet lukkoon. Ajattelen, että jos hän tai ajatus vakituisesta suhteesta olisi sinulle yhdentekevä, hänen kysymyksensä eivät heilauttaisi sinua millään lailla. Jostain syystä ne saavat sinut nyt kuitenkin lähes paniikkiin. Sanot, ettet halua edes ajatella sitoutumista hänen kanssaan tai ylipäätänsä. Mitä itse arvelet, miksi sitä siitä huolimatta pohdit?

Voiko olla niin, että kuitenkin kaipaat muutakin kuin sitä, mitä nuorten työ- ym. kavereittesi kanssa saat? Kun monta nuorta rakastajaa ei ole tehnyt sinua onnelliseksi, onko kaipuusi kuitenkin johonkin muuhun? Tunnet olevasi umpikujassa, jumissa elämäsi kanssa. Onko kyse siitä, että se, mitä sinulla on, ei tee sinua onnelliseksi, mutta silti pelkäät luopua siitä?

Pelkäät paitsi sitoutumista, myös itsenäisyyden ja ystäviesi menetystä. Mietin, millainen avioliittosi on mahtanut olla. Oliko niin, että siinä eläessäsi elämääsi ei mahtunut omia ystäviä etkä voinut kokea olevasi itsenäinen? Itse ajattelen, että kun viisikymppisenä aloittaa uuden suhteen, oma itsenäisyys yleensä säilyy myös suhteessa ollessa. Omat ystävät ovat niin tärkeä osa elämää, ettei niitä ja parisuhdetta voi eikä tarvitse asettaa vaihtoehdoiksi. Uudessa parisuhteessa on tietenkin tärkeää asettaa oma kumppani etusijalle ja antaa riittävästi aikaa yhdessäololle, mutta rakastuneena niin yleensä haluaakin tehdä.

Kuulostaa siltä, että olet elänyt hyvin carpe diem (tartu hetkeen) -periaatteen mukaisesti. Olet nauttinut vapaudestasi sekä miesten huomiosta ja halusta. Mutta voiko olla, että ajatus vuosien kulumisesta ja vanhenemisesta nostaa ahdistusta? Oletko miettinyt, millaista toivot elämäsi olevan viiden tai 10 vuoden kuluttua? Kuuluuko toiveisiisi pitkä, kestävä parisuhde vai olisitko tyytyväinen itsenäisenä naisena ilman vakituista kumppania?

Olet elänyt viime vuosina hyvin erilaisia vaiheita: pitkän avioliiton, eron jälkeisen möllötysvuoden ja sosiaalisesti ja seksuaalisesti vilkkaan viimeisen vuoden. Sinulla on ollut mahdollisuus olla hyvinkin erilaisissa rooleissa ja elää kolmenlaista erilaista elämää. Olet tehnyt suuria muutoksia elämässäsi ja siirtynyt rohkeasti vaiheesta toiseen. Nyt tunnet (taas?) ahdistusta, joka on merk15

ki muutoksen tarpeesta. Mikä asia tai mitkä asiat elämässäsi pitäisi nyt muuttua, jotta voisit paremmin? Mitä seuraavaksi? Mihin suuntaan sielusi, sisäinen intuitiosi sinua johdattaa?

Tärkeintä on nyt, että hoidat hyvin suhdetta siihen kaikista lähimpään: itseesi. Tutustu itseesi uudelleen. Kuka nyt tässä elämänvaiheessa olet, mitkä asiat ovat sinulle elämässä tärkeitä, millaisia asioita haluat elämääsi, mitä et halua?

Kun olet saanut selvyyden näihin kysymyksiin, uskon, että osaat nähdä polun oikeaan suuntaan. Joillekin auttaa kirjoittaminen, monille puhuminen. Mikäli lähipiiristäsi ei löydy sopivaa ihmistä keskustelukumppaniksi, ammattiauttajasta on hyötyä, hänen kanssaan voit peilata ajatuksia ja tunteitasi täysin avoimesti.

Toivon sinulle rakkautta itseäsi kohtaan ja rohkeutta elää sinulle sopivaa ja sinun näköistäsi elämää.

Paula, perheneuvoja

EN USKALLA LUOTTAA SUHTEEN JATKUMISEEN Minä, nainen 51 v ja mies 47 v, tutustuimme Facebookissa joulukuussa. Mies kertoi kiinnostuneensa minusta jo vuodenvaihteessa ja katselleensa, että voisin sopia kumppaniksi monella tavalla. Treffeille hän pyysi minua helmikuun lopulla, mutta miehen työkiireiden takia se lykkääntyi pitkäksi aikaa, mikä oli sikälikin hyvä, että itse olin alkuvuodesta tapaillut miestä, jonka kanssa suhde oli täysin mahdoton ja sen ruma jälkipuinti kesti parisen kuukautta.

Huhtikuussa kuitenkin tapasimme, kiinnostuimme heti toisistamme ja viihdyimme hyvin yhdessä. Keskustelimme siitä, että haluamme aloittaa hissun kissun seurustelun. Hän ei ole moneen vuoteen ollut parisuhteessa ja minä puolestani olen eronnut neljä vuotta sitten pitkästä liitosta, josta on aikuisia ja teini-ikäisiä lapsia, nuorimmat asuvat isällään. Muutama seurusteluyritykseni niiden jälkeen on päättynyt pettymyksiin, joista osa on ollut melko musertavia.

Tapailimme keväällä pari kertaa viikossa, kesää kohti enemmän. Miehellä on työnsä puolesta monta rautaa tulessa, hän on oman alansa asiantuntija, jota työ vie eri puolelle Suomea ja Eurooppaakin. Miehen ystävät ovat saman alan ihmisiä, mukavia ja miellyttäviä pääsääntöisesti, he ovat ottaneet minut hyvin vastaan. Hän on kokenut helpotuksena sen, etten ole saman alan ihminen, tuntuu että hän voi levätä minun kanssani, olla vain oma itsensä. Hän näyttää välittämisensä monin tavoin, läheisyys ja koskettaminen on hänelle luonnollista ja hellää.

Kaikki voisi siis olla hyvin, jos minä vain uskaltaisin luottaa suhteen jatkumiseen. Kun hän on läsnä, se on helppoa, mutta kun hän on poissa, pelkään täysin suhteettomasti, että häneltä tulee vain viesti, että tämä oli nyt tässä. Mitään todellisuuspohjaa tuolla pelolla ei ole ja olen onnistunut peittämään taitavasti sen, miten valtavasti asia minua ahdistaa. En roiku enkä takerru, kun olemme erillämme, en juurikaan vaivaa häntä viesteillä tms.

16

Nyt kuitenkin riitelimme ensimmäisen kerran, juuri kun hänen täytyi lähteä maalle äitiään tapaamaan. Hän oli hyvin stressaantunut työstään ja kaipasi tuota mahdollisuutta levätä ja minustakin se tuntui hyvältä, koska olimme olleet yli viikon ensimmäistä kertaa kokonaan yhdessä. Mutta kun viimeinen tapaaminen päättyi riitaan, joka tosin ennen hänen lähtöään sovittiin chattiviestittelyllä, olen entistä ahdistuneempi. On vaikea nukkua, vaikea syödä, vaikea keskittyä mihinkään. Pelkään koko ajan sitä viimeistä viestiä. Pelkään, että ajatuksillani saan sen tapahtumaan, vaikka en anna niitä yhtään julki hänelle.

Pelkoni johtuu vuoden takaisesta parisuhdeyrityksestä, jossa minut jätettiin kuin nalli kalliolle, vaikka luulin kaiken olevan hyvin. Tuli tunne, että minussa on joku vika, että minuun saa ihastua ja sitten se ihastus kuluu loppuun ja minut voi viskata pois. Eikä se tunne lähde, vaikka tämä mies on käyttäytynyt aivan toisin, ollut suora ja rehellinen ja pystynyt sopimaan tuon ainoan riidan aikuismaisesti käyttäytyen, syyllistämättä minua ja samalla lailla olen itse käyttäytynyt tuossa tilanteessa.

Miten oppisin luottamaan, miten voisin uskoa, että kaikki puhuu sen puolesta, että hän tahtoo jatkaa, ettei ole kohtaloon kirjoitettu, että minut taas jätetään? Että nyt on vain työstä ja kaikesta sosiaalisesta väsynyt mies, joka haluaa levätä maaseudun hiljaisuudessa ja palaa luokseni takaisin?

Olet tavannut hyvän miehen, jonka kanssa seurustelu on lähtenyt käyntiin rauhallisesti ja tilaa antavasti, kuten molempien toive on ollut. Olet tutustunut miehen elämänpiiriin ja hänen ystäviinsä ja tullut hyvin vastaanotetuksi. Yhteiselo on mukavaa ja normaalin oloista. Nyt olet yllättynyt omista hylätyksi tulemisen peloistasi. Sinulla oli taannoin suhde, jossa tulit yllättäen jätetyksi, vaikka olit luullut kaiken olevan hyvin.

Minusta tuo, mitä kerrot sinun ja nykyisen kumppanisi suhteesta vaikuttaa toimivalta, kunnioittavalta ja vastavuoroiselta. Vaikuttaa siis siltä, kuten sanotkin, että pelot nousevat aiemman pettymyksesi pohjalta eikä niillä ole tekemistä nykyisen miesystäväsi kanssa. Tärkeätä olisikin miettiä, miten onnistuisit pitämään huolesi aisoissa niin, että ne eivät pääse kuormittamaan sitä hyvää, jota teillä on.

Yksi voimavara lähtee omasta itsetunnostasi. Mieti omia vahvuuksiasi ja voimavarojasi. Kirjeesi vaikuttaa tasapainoisen, elämäniloisen ja tulevaisuuteen avoimesti suhtautuvan naisen kirjoittamalta. Vaikutat kumppanilta, josta kannattaa pitää kiinni. Sinunlaisiasi ei kasva joka oksalla. Miksi edes kuvittelisit, ettei suhde kanssasi riittäisi rakastamallesi miehelle? Vaikka yksi eksä lähti ikävästi, se ei ole mikään ennusmerkki siitä, että sama tulisi toistumaan. Pikemminkin ajattelisin päinvastoin. Kohdallesi osui yksi huono valinta, kiintiöpettymys, jonka jälkeen on todennäköistä, että nykyinen kumppanisi on juuri niin luotettava kuin sinäkin olet. Iloitse itsestäsi ja suhteestasi!

17

Voisit myös kiittää ja onnitella itseäsi siitä, että olet rohjennut ottaa riskin ja lähteä tähän suhteeseen. Et ole antanut tuon aiemman pettymyksen viedä luottamustasi hyvään parisuhdetulevaisuuteen. Elämä on heittäytymistä. Emme voi rakentaa valintojamme sataprosenttisesti varman päälle. Silloin emme uskaltaisi valita mitään emmekä ottaa askeltakaan.

Pelot iskevät yksin ollessasi – sehän on pelkojen tapa. Voisit miettiä keinoja, joilla rauhoitat itseäsi. Pelon alkaessa nostaa päätään, muistuta itseäsi siitä, että se on vain sen hetkinen tunne. Tunne tulee, on vallalla ja häviää sitten vaihtuakseen toiseen tunteeseen. Älä pelkää pelkoa. Se ei merkitse, että jotain pahaa oikeasti tapahtuisi. Tee pelon kurkistellessa jotakin sellaista, joka vaatii täyden keskittymisesi ja vie ajatuksesi muualle. Siten pääset tilanteesta yli. Ehkä soitat jollekin ystävälle, katsot elokuvan, luet, lähdet ulkoilemaan, kuuntelet voimalaulujasi soittolistalta, jonka olet laatinut huolellisesti tällaisia hetkiä varten tms. Jos pelko yrittää iskeä uudelleen, tee taas aktiivisesti jotakin. Huomaat, että sinä voit hallita pelkoa eikä se sinua. Voit valita kuinka paljon aikaa annat pelolle. Käytä sen kanssa seurustelemiseen vaikka viisi minuuttia, ravistele se sitten voimalla ja konkreettisesti pois harteiltasi ja tee muuta. Kun pelko huomaa, että kykenet hallitsemaan sitä, se alkaa askel askeleelta luikkia kauemmas.

Parasta vahvistusta on suhteenne itsessään. Olemalla avoimia omia itsejänne rakennatte koko ajan vahvistuvaa perustaa. Voitte yhdessä miettiä sitäkin, mitä voitte tehdä huoltesi hälventämiseksi. Onko miehen mahdollista jollakin luontevalla tavalla auttaa sinua tuntemaan olosi turvalliseksi? Älä kuitenkaan päästä itseäsi pelon manipuloimana takertumaan mieheen vaan toimi, kuten tähänkin asti antaen hänelle - ja itsellesi - levollisesti oma tilansa.

Päivi, perheneuvoja

VAIMO EI TAHDO LAPSIa Kysyisin ystäväni puolesta kysymyksen. Hän kokee olevansa 45-v. miehenä elämänsä käännekohdassa, jossa pitäisi tehdä päätöksiä, mitä vielä tahtoo elämältään.

Ongelma on 10 vuotta kestänyt onnellinen avioliitto, jossa asioista keskustellaan.

Ongelma: 35- vuotias vaimo ei tahdo lapsia. Lapsia ei ole kummallakaan, elämäntilanne on hyvä ja seesteinen. Vaimo on kasvatusalalla koko ajan lasten kanssa ja kokee, että lopulta hän olisi kuitenkin yksin vastuussa lapsen kasvattamisesta, minkä hän kokee liian raskaaksi. Kyseessä on eri maa kuin Suomi, jossa lasta hoitaa usein perinteisesti, hoitopaikkojen ja osa-aikatyöpaikkojen puutteessa ja toisaalta hyvien lapsiperhe-etuuksien takia usein pitkään kotona nainen.

Kiitos kysymyksestäsi liittyen ystäväsi vaikeaan tilanteeseen parisuhteessa. Kuten mainitsit, ystäväsi elää käännekohtaa elämässään. Tuo vaihe 40-50 ikävuosien välillä on ihmisille juurikin elämän ja oman itsen arvioimisen aikaa. Elä18

män rajallisuus alkaa avautua ihmiselämän ollessa yli puolen välin. Mitä vielä elämässä haluaa? Mikä vielä on mahdollista? Mikä ei ole mahdollista, sen joutuu suremaan menetyksenä.

Ymmärrän hyvin huolesi ystäväsi puolesta. Miten vaikea ystäväsi tilanne onkaan valintatilanteessa elämän tärkeimpien asioiden kanssa: onnellinen parisuhde vai toive lapsesta. Toive omasta biologisesta lapsesta voi olla erittäin vahva ja luonnollinen kaipuu. Jäin miettimään, miten lapsitoive on mahtanut olla heillä esillä aiemmin suhteen aikana. Vai onko kyseessä asia, joka on noussut esille juuri viime vuosina? Miten mies on aiemmin itse suhtautunut asiaan?

Kerrot, että pariskunnalla on onnellinen liitto, joka on kestänyt jo kymmenen vuotta. Hyvä parisuhde on kallisarvoinen asia ja mietin, voisivatko he pysähtyä lapsiasian äärelle vielä rauhassa yhdessäkin. Kuvaat, että ystäväsi liitto on keskusteleva ja seesteinen. Ehkäpä siinä on vieläkin tilaa miettiä, mitä kaikkea lapsikysymykseen liittyy: pelkoja ja toiveita sekä sitä, mitä mahdolliset valinnat voivat tuoda mukanaan.

Kerroit, että nainen ei halua lasta ja pelkää, että jäisi kuitenkin yksin vastuuseen lapsen kasvattamisesta. Onko siis kuitenkaan kyseessä se, ettei nainen halua lasta vaan se, että nainen ei haluaisi olla yksin vastuussa lapsen kasvatuksesta? Ja että nainen pelkää, mitä lapsi toisi mukanaan heidän elämäänsä? Voisin kuvitella, että lasten kanssa työskennellessään naisella on realistinen kuva siitä, miten haastavaa ja vaativaa lasten hoitaminen on. Naisella on tuntuma siihen, että yksinään vastuussa oleminen olisi hänelle liian rankkaa. Tämä kuulostaa tärkeältä omien voimavarojen ja jaksamisen kuulostelulta. On lupa sanoa ei. Luulen, että monelle suomalaisnaisellekin ajatus pelkästä kotiäitiydestä lasten kouluun menoon saakka voisi olla liian rankkaa.

Mikä olisi miehen mielikuvissa hänen oma roolinsa lapsen kasvatuksessa ja perheen arjen jakamisessa? Minkälainen käsitys ja kuva miehellä on lapsen saamisesta ja hoitamisesta? Onko hän voinut seurata lapsiperheiden elämää? Tietääkö hän realistisesti, millaisia haasteita lapsi tuo mukanaan suhteeseen? Perheneuvojan näkökulmasta naisen huoli ei ole turha, sillä suurin osa asiakkaistamme on lapsiperheitä, joissa vanhemmuuden ja parisuhteen yhteensovittaminen on haastavaa (jopa Suomessa, jossa tukijärjestelmiä on tarjolla).

Ystäväsi hyvä parisuhde joutuisi lapsen saamisen myötä uudenlaiseen kasvuhaasteeseen ja kriisiin eikä se voisi jatkua samanlaisena seesteisenä suhteena.

Onkohan naisen valinta olla haluamatta lasta kenties yritys suojella heidän hyvää parisuhdettaan? Toisaalta lapsen saaminen voi herättää syvempiäkin pelkoja, jos esimerkiksi oma lapsuus on ollut vaikea. Voisiko tällaisia pelkoja olla myös naisen ajatusten taustalla?

Et maininnut tekstissäsi, miten ystäväsi on vastannut naisen huoleen. Onko hän miettinyt ja kertonut omalta osaltaan, miten olisi läsnä ja jakamassa vastuuta? Vai ajatteleeko hän, että perinteinen tapa on ainoa vaihtoehto? Mutta tarvitseeko elämän mennä perinteiden mukaisesti? Voisiko tällaisella parilla, jolla on 19

hyvä keskusteluyhteys, olla mahdollisuus toteuttaa vanhemmuus omalla tavallaan? Perinteet muuttuvat ja voivat muuttua, jos ihmiset alkavat valita toisin.

Olisiko heidän mahdollista elää omanlaistaan elämää ja luoda yhteinen jaettu vanhemmuus (ja tukiverkko), joka sopisi molemmille?

Mikäli naisen kanta pysyy samana, on ystävälläsi vaikea valintatilanne puntaroitavana. Arvostaako sitä hyvää, mitä elämässä jo on, vai onko toive lapsesta niin suuri, että on valmis eroamaan toiveen toteutumiseksi? Kummassakin vaihtoehdossa ystäväsi menettää jotakin arvokasta ja korvaamatonta. On tärkeää tietää, mitä suree, jos joutuu sanomaan hyvästit jollekin tärkeälle ja rakkaalle asialle tai haaveelle elämässään.

Jos ystäväsi joutuisi hyväksymään naisen ratkaisun ja luopumaan lapsihaaveestaan, niin miten se vaikuttaisi hänen suhtautumiseen vaimoonsa? Pystyisikö hän työstämään ja hyväksymään naisen valinnan ilman, että se katkeroittaisi häntä? Voisiko hän surra menetystä kantamatta kaunaa vaimolle ja ottamaan vastuun omasta valinnastaan elää lapsettomassa suhteessa? Ja vaalia sitä hyvää, jota heillä on? Minkälaisista haaveista ja toiveista hän joutuisi luopumaan, jos hänestä ei voisi tulla isää? Mistä hän kokisi silloin jäävänsä paitsi? Miten hän mahtaisi kokea itsensä ja elämänsä lapsettomana miehenä?

Yhtenä näkökulmana haluaisin tuoda esille sen, että vanhemmuutta, uuden elämän luomista ja huolenpitämistä voi toteuttaa muutenkin kuin olemalla isä ja äiti. Voisi kuvitella, että ystäväsi vaimo voi työssään lasten kanssa kokea ja todentaa omaa äidillistä puoltaan kasvattamalla lapsia. Voisiko ystäväsi ajatella ja löytää itselleenkin tapoja toteuttaa vanhemmuutta ja olla turvallinen isähahmo joillekin lapsille? Suomessa tällaista toimintaa on järjestetty esimerkiksi yksinhuoltajaäitien lapsille, joilta puuttuu suhde turvalliseen aikuiseen mieheen.

Lisäksi on tukiperhetoiminta, sijaisperhe, kummius, jne. Aina on olemassa lapsia, jotka kaipaavat aikuisen läsnäoloa. Tällainen suhde voi olla lapsen kasvun ja kehityksen kannalta erittäin tärkeä.

Jos ystävällesi toive omasta biologisesta lapsesta nousee tärkeämmäksi ja hän eroaa – mitä hän menettäisi vaimossaan? Mitä hän joutuisi suremaan yhteisen hyvän liiton päättymisessä?

Ero on askel tuntemattomaan. Ei ole itsestään selvää löytää itselleen hyvä puoliso ja rakentaa hyvä suhde. Lapsen saaminen ei ole myöskään itsestään selvää. Se voi olla polku, joka tuo eteen uusia yllätyksiä ja haasteita. En halua näillä maalailla pelkokuvia vaan muistuttaa elämään kuuluvasta hallitsemattomuuden ja yllätyksellisyyden elementistä.

Toivon ystävällesi viisautta kuulostella itseään ja tehdä hänelle itselleen hyvät valinnat, joiden kanssa voi elää onnellista ja hyvää elämää jatkossakin. Toivon myös voimia surra ja hyväksyä elämän rajallisuus, joka tuo luopumisia eteen meille kaikille.

Maarit, perheneuvoja 20

MILLOIN SAA RAKASTUA UUDELLEEN? Milloin saa rakastua, kun edellisestä suhteesta on vain vähän aikaa?

Olen pian 42-vuotias mies ja edellinen parisuhteeni (avioliitto) päättyi vain n. 2-3 kuukautta sitten. Exällä oli jo uusi mies, ennen kuin ehdin edes muuttaa pois yhteisestä kodistamme. Tietoisuus exän uudesta suhteesta romahdutti minut täysin ja jouduinkin pitkälle sairauslomalle sen johdosta. Lääkärien, psykologin ja ystävien avulla olen päässyt jälleen jaloilleni. Olen käsitellyt kaiken mahdollisen edellisestä suhteestani ja ”poistanut” sen kokonaan elämästäni. En tunne enää vihaa tai pettymystä, jota minulle tuotettiin.

Menin pari kuukautta sitten eräälle nettideittisivulle ja siellä tapasin aivan ihanan ihmisen, joka ymmärtää, mitä minulle on tapahtunut. Nyt kun olen tapaillut häntä noin kuukauden verran, niin tunteeni häntä kohtaan ovat valtavat ja tunnen jälleen sitä rakastumisen ihanuutta. Etenen edelleen varovasti, vaikka olenkin rakkauttani hänelle tunnustanut. Ei olla suunniteltu mitään suuria muutoksia elämiimme, muuta kuin että tapaillaan ja vain toisiamme.

Ja koska molemmilla on lapsia, niin sekin pitää ottaa huomioon. Omasta mielestäni pitäisi pystyä jatkamaan elämää eikä jäädä sohvan nurkkaan itkemään ja odottamaan. Tuskin kukaan kotoa tulee hakemaan.

Onko siis ok rakastua, vaikka edellisen suhteen päättymisestä onkin noin vähän aikaa? Eräille kavereilleni tämä taitaa olla ongelmana, koska kokevat, etten ole valmis ja pitäisi surra asiaa monta kuukautta, ellei jopa vuosia. Olen kuitenkin tunneihminen, niin miksi aina pitäisi ajatella järjellä?

Onko ok rakastua, vaikka edellisestä suhteesta on vain vähän aikaa? Vaikea kysymys, mutta tarkastellaanpa asiaa kuvaamastasi tilanteesta käsin.

Sanoit, että jotkut kavereistasi mahdollisesti ovat sitä mieltä, että et ole vielä valmis ja että pitäisi surra monta kuukautta, jopa vuosia. Mistäköhän kaverisi mahtavat olla huolissaan? Sillä kieltämättä minäkin huomasin viestiäsi lukiessani miettiväni, että miten tämä kaikki tapahtunut mahtuu 2-3 kuukauteen, jonka kerrot kuluneen avoliittosi päättymisestä. Entisellä puolisollasi oli uusi suhde jo ennen kuin ehditte muuttaa erillenne. Tämä romahdutti sinut täysin ja jouduit pitkälle sairaslomalle. Olet toipunut lääkärien, psykologien ja ystävien avulla. Sanot, että olet käsitellyt kaiken mahdollisen edellisestä suhteestasi ja ”poistanut” sen kokonaan elämästäsi. Pari kuukautta sitten menit deittisivustolle, jossa tapasit kuukausi sitten ihanan ihmisen, jota kohtaan sinulla on valtavia tunteita. Olet rakastunut, mutta pyritte etenemään varovasti.

Kertomasi saa minut miettimään, onko mahdollista romahtaa erosta täydellisesti, toipua, käsitellä kaikki mahdollinen entisestä suhteesta ja ”poistaa” se kokonaan elämästä, noin parin kuukauden ajanjaksolla. Minä ajattelisin, että se ei ole mahdollista. Ajattelen, että on lähes mahdotonta edes pidemmällä ai21

kavälillä käsitellä ”kaikki mahdollinen” aiemmasta parisuhteesta. Puhumattakaan siitä, että ”poistaisimme” sen kokonaan elämästämme.

Saattaa olla, että provosoin ja tahallani ymmärrän sinun sanomaasi vähän väärin. Mutta se, mitä haluan sanoa on, että toipuminen ei ole sitä, että käännämme selän, poistamme kaiken aiemmin kokemamme ja otamme tilalle uutta. Toipuminen on sitä, että me integroimme eli liitämme osaksi elämäntarinaamme aiemmin kokemamme sekä kannamme kokemaamme mukanamme ja liitämme sen osaksi uutta itseämme. Uusi limittyy aina vanhaan. Ei poista sitä. Tämä vaatii usein aikaa. Uusi rakkaus ei poista aiemmin kokemaamme rakkautta tai kärsimystä, vaikka parhaimmillaan korjaa ja hoitaa meitä. Uuden rakkauden ja uusien parisuhteiden haaste usein onkin, miten ne kestävät sitä tosiasiaa, että ”vanha” on ollut ja on edelleen olemassa. Konkreettisimpana muistutuksena tästä ovat yleensä lapset aiemmista suhteista.

Monet rakastuvat ulkopuolisten ihmisten ja entisten kumppanien silmin ”sopimattoman” nopeasti eron jälkeen. Monissa ihmisissä on tuolloin toive ja alttius löytää elämäänsä uutta sekä varmistaa oma kelpaamisensa ja se, että ei jää yksin.

Minun on helppo ymmärtää, että tuntuu ihanalta kokea rakkautta eron ja vaikeiden tunteiden jälkeen. Ymmärrän myös ympärillä olevien ihmisten reaktiota, jotka katsovat tilannetta kauempaa, ilman eron ja rakastumisen tuomaa tunnemyrskyä.

Hyvä kun mainitsit lapset, sillä lasten on usein erotilanteessa vaikea pysyä mukana muutoksissa ja ratkaisuissa. Erossa lapset tarvitsisivat erityistä hoivaa ja huolenpitoa kokeakseen olevansa turvassa. Ahdistus ja suru, mutta myös rakastuminen ja uusi parisuhde, vievät paljon vanhemman kapasiteettiä. Vaarana on, että vanhemmalla ei ole näissä tilanteissa riittävästi tilaa ja herkkyyttä lapsen tarpeille. Jarruttaminen on erityisen tärkeää lasten takia.

Ei kai kukaan ulkopuolinen voi tietää, mikä on oikea tapa ja tahti rakastua uudelleen eron jälkeen. Aika monet huomaavat alun huuman jälkeen, että tahti taisi sittenkin olla liian nopea. Ei näet riitä, että tahti sopii parille itselleen.

Sen pitää sopia myös ympärillä oleville ihmisille - lapsille, sukulaisille ja ystäväpiirille. Muutoin uusi parisuhde jää liian irralliseksi saarekkeeksi eikä asetu ympäristöön, jossa sen tulisi pystyä elämään. Tämä kuormittaa uutta rakkautta ja huonoimmillaan johtaa uuteen eroon. Siksikin kuulostaa hyvältä kun sanot, että etenette hitaasti.

Toivotan paljon onnea uuteen rakkauteesi!

Helena, perheneuvoja

KORVIAAN MYÖTEN HYPNOTISOITU Tilanteeni saattaa kuulostaa hieman tekopyhältä ja tavallaan osaan vastata jo itsellenikin mitä pitäisi tehdä. Mutta toisaalta haluaisin uskoa ja toivoa, että on olemassa vaihtoehtoinen ratkaisu ja onnellinen loppu.

22

Seurustelen avoliitossa elävän miehen kanssa. Mies on ollut avovaimonsa kanssa yhdessä noin viisi vuotta ja me olemme miehen kanssa tutustuneet vasta vajaa puoli vuotta sitten. Tutustuminen alkoi pienellä flirtillä ja tilanne on kehittynyt nykypisteeseen vähitellen. Olen tiennyt alusta asti hänen seurustelevan, mutta hän ei tiennyt minun tietävän. Muutamien yhdessä vietettyjen öiden jälkeen hän kertoi asiasta. Aluksi hieman peitellen ja tilannetta vähätellen: ”meillä menee huonosti, ei varsinaisesti edes seurustella, asutaan vain yhdessä”.

Totuus on kuitenkin tullut esille ajan kuluessa eikä miehellä ole aikomustakaan jättää avovaimoaan. Aluksi hän ei halunnut kertoa asiasta, koska oli kuulemma niin ihastunut minuun, ettei halunnut sillä faktalla pilata mahdollisuuksiaan. Uskon, että syynä oli myös pelko siitä, että kertoisin vaimolle. Miehellä on ollut useita suhteita nykyisen seurustelun rinnalla vuosien saatossa, joista osasta on kantautunut huhuja myös vaimokkeen korviin.

Se, että miehellä on avovaimo, on itselleni täysin OK, vaikka se ehkä hassulta kuulostaakin. Olen valmis jakamaan jotain niin hyvää kuin hän. Kun olemme kahden, tuntuu, ettei maailmaamme mahdu ketään muuta. Ongelmana onkin, että olen aidosti ja täysin vilpittömästi rakastunut täydestä sydämestäni.

Aluksi pidin koko ihmistä lähinnä hyvänä vitsinä ja suhtauduin häneen kylmän viileästi, jopa hieman ylimielisesti naureskellen ja pidin häntä vain hauskanpitona. Nyt mies on kuitenkin saanut minusta yliotteen ja vetää minua mukanaan kuin pässiä narussa. Hän pompottelee minua miten sattuu. Hän on kieltänyt minulta täysin kaikki muut miehet ja kontaktit ja olen siihen suostunut. Pelkään enemmän kuin mitään, että menetän hänet. Tiedän, että tilanne ei todellakaan ole terve tai normaali ja voin todella huonosti.

Olen alkanut hautoa jopa itsemurhaa, tunnen olevani täysin loukussa. Olen uhannut monet kerrat lähteä, mutta aina hän saa minut houkuteltua takaisin. Annan anteeksi kaiken ja alistun kohtalooni. Tiedän, että ansaitsisin miehen, joka rakastaa vain minua ja haluaa olla vain yksin minun kanssani, mutta jotenkin mies on saanut minut aivopestyä sanomalla, ettei sellaisia miehiä ole olemassakaan. ”Ei kukaan pysty olemaan vain yhden ihmisen kanssa loppuelämäänsä eikä yleensä muutenkaan vuotta kauempaa.” Minä uskon.

Roikun hänessä kiinni, tyydyn siihen vähään, mitä saan. Koska silloin, kun saan pitää hänet edes hetken itselläni ja saan hänen jakamattoman huomionsa, tunnen olevani maailman kaunein, ihanin ja täydellisin nainen. Meillä on samanlainen huumorintaju eikä kukaan ole pitkään aikaan saanut minua nauramaan niin kuin hän. Jaamme uskomattoman samanlaiset elämänkokemukset sekä moraaliset arvot ja näkemykset ja olenkin käynyt hänen kanssaan ehkä elämäni syvimmät ja henkilökohtaisimmat keskustelut, joista saan irti todella paljon. Seksi on parasta koskaan. Ja vertailun vuoksi sanottakoon, etten ole kaikista kokemattomimmasta päästä. Kuitenkaan kyse ei ole pelkästään fyysisestä suhteesta, vietämme 70 prosenttia yhteisestä ajastamme muual23

la kuin sängyssä eikä seksiä harrasteta todellakaan joka kerta kun tapaamme.

Vaikka näemme suhteellisen harvoin, noin kerran viikossa ja välillä harvemminkin, puhumme päivittäin puhelimessa ja sähköpostin välityksellä. Tiedän, että hänkin välittää minusta tosissaan, mutta luulen, että hän pelkää liikaa päästää irti tutusta ja turvallisesta suhteesta. Mies on itseäni muutaman vuoden vanhempi, mutta nuoruuden myrskyisät kasvukivut hän on käynyt yhdessä avovaimonsa kanssa läpi.

Itse voisin kuvitella tulevaisuuteni hänen kanssaan, olisin valmis menemään naimisiin vaikka heti. En ole avovaimosta mustasukkainen enkä usko että tulisin tulevaisuudessakaan olemaan. Toinen asia on ehkä sitten ”ne muut naiset”, tuskin hän minunkaan kanssani pystyisi tai haluaisi olla täysin uskollinen.

Kuitenkaan tulevaisuudesta puhuttaessa mies ei näe meitä yhdessä. Syitä ovat esimerkiksi erilaiset tulotasomme ja elämäntapamme sekä samanlaiset persoonamme, hän pelkää riitoja. ”En pystyisi ikinä kuvitella meitä sillä tavalla yhdessä, tämä on hyvä näin.” En tiedä kauanko pääni enää kestää tällaista tilannetta. Onko täysin turhaa odottaa ja toivoa parempaa? Että hän muuttaisi mielipidettään ja tajuaisi arvoni? Vai pitäisikö repäistä itsensä irti vielä, kun se on jotenkuten edes mahdollista?

Oksettaa edes ajatella elämää ilman häntä. Hänen tapanaan toisaalta on minun reaktioideni tarkasteleminen ja analysoiminen. Hän näkee tällaiset tilanteet yleensä pelinä ja hauskanpitona eikä siksi koe tarpeelliseksi kertoa todellisia tunteitaan. Siksi haluaisinkin uskoa, että hän vain testaa, miten suhtaudun, kun sanoo, ettei näe meitä yhdessä.

Nainen 22 Hei! Kiitos viestistäsi. Tulin kovin surulliseksi, kun luin sen. Siitä käy hyvin selville, että olet fiksu nuori nainen, mutta erittäin hankalassa tilanteessa.

Minun hälytyskelloni alkoivat soida monessa kohdin, kun kerroit miehen käytöksestä. Itsekin ne tajuat ja silti... Kuulostaa ikään kuin olisit hypnotisoitu. Olet korviasi myöten rakastunut ja valmis sulkemaan silmäsi kaikelta negatiiviselta.

Tulee mieleeni, mahtaakohan miesystäväsi olla sitä ihmistyyppiä, joka on suorastaan mestari saamaan ihmiset rakastumaan itseensä. Se koukku, että hän saa sinut tuntemaan itsesi maailman ihanimmaksi naiseksi, vaikka vain hetkeksi, on vahva. Siitä ”huumeesta” voi tulla riippuvaiseksi, niin että on valmis sietämään mitä vaan, maksamaan kuinka kovan hinnan vaan, kunhan saa taas uuden annoksen. Kun tämä addiktio on saanut sinut itsemurhan partaalle, tiedät itsekin, että nyt hinta on liian kova.

Sinun kannattaisikin ehkä suhtautua mieheen kuin huumepiikkiin tai -pilleriin. Annos häntä antaa sinulle hyvää oloa hetkeksi, mutta tiedät, että hän ei ole sinulle hyväksi. Tajuat ehkä senkin, että tämän aineen diilaus loppuu jossain vaiheessa. Mies ei näe tulevaisuutta kanssasi, joten ennen pitkää hän kyl24

lästyy ja siirtyy seuraavaan valloitukseensa. Viimeistään siinä vaiheessa joudut yksin kärvistelemään vieroitusoireittesi kanssa.

Kysyt, kannattaako sinun odottaa, että mies tajuaisi arvosi ja muuttuisi. Vastauksen tiedät itsekin: ei kannata. Mietit, pitäisikö sinun repäistä itsesi irti vielä kun se on jotenkuten edes mahdollista. Kyllä! Itsesi ja elämäsi tähden, tee se!

Herää siis hypnoosista. Siihen auttaa jutteleminen ystävien kanssa. Heiltä saat tervettä peilausta elämääsi ja suhteeseesi. Tee itsellesi sopiva vieroitusohjelma, joka sisältää paljon sosiaalista toimintaa muiden ihmisten kanssa ja sellaisia harrastuksia, joista nautit. Valitse itsellesi joku tukihenkilö, jolle voit soittaa aina kun halu ottaa mieheen yhteyttä käy liian suureksi.

Varaudu siihen, että kun alat irrottautua suhteesta, mies muuttuu aktiivisemmaksi. Senhän olet jo nähnytkin. Sinä olet hänelle mukava leikkikalu, ei hän halua päästää sinusta vielä irti. Tule tietoiseksi siitä, millaisia koukkuja hän käyttää saadakseen pidettyä sinut riippuvaisena itsestään. Joillekin miehille on suuri narsistinen loukkaus, jos nainen kehtaa jättää heidät. Silloin otetaan kaikki keinot käyttöön. Rakkauden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Tiedän, että tästä miehestä luopuminen on sinulle vaikeaa, tuskallista ja ylivoimaisenkin tuntuista. En silti näe mitään muuta ratkaisua tähän, valitettavasti. Kaikki myötätuntoni on puolellasi.

Toivon sinulle voimaa, rohkeutta ja viisautta tehdä oikeita valintoja.

Lämmöllä, Paula, perheneuvoja

OLENKO TUOMITTU EPÄONNISTUMAAN SUHTEISSANI? Olen 40-vuotias koululaisen äiti. Erosin lapseni isästä kuusi vuotta sitten ja muutama vuosi sen jälkeen perustin uusperheen uuden miehen kanssa. Tämä jälkimmäinen liitto kaatui noin vuosi sitten uusperheen ongelmiin. Olen nyt onnekseni tavannut miehen, jonka kanssa minun on hyvä olla. Alusta saakka olen kertonut hänelle päätöksestäni, että en mitä todennäköisimmin halua tai uskalla muuttaa yhteiseen kotiin enää kenenkään kanssa niin kauan kuin lapseni on vielä pieni ja asuu kotona. Meillä on siis erilliset kodit ja molempien mielestä se on hyvä ainakin nyt.

Olen aiemmissa suhteissani, etenkin avioeroni jälkeen, miettinyt paljon omaa käyttäytymistäni, asenteitani ja taustojeni vaikutusta parisuhteeseen. Olen saanut paljon keskusteluapua ja luulen, että tällä hetkellä tunnen itseni, vahvuuteni ja heikkouteni aika hyvin. Olen joskus itselleni antanut jonkinlaisen diagnoosin, että minulla olisi ainakin nuorempana ollut voimakas hylätyksi tulemisen pelko, joka on haitallisesti vaikuttanut parisuhteisiini.

Avioliittoni kaatumisesta syytin paljon itseäni, vaikka tänä päivänä tunnistan hyvin syyt, miksi liittomme kaatui ja en toki ollut yksin sitä aiheuttamassa.

25

Kuitenkin jo silloin minulle iski usein ahdistus siitä, että toinen hylkää minut henkisesti. Välinpitämättömyys tuntui kovin sietämättömältä. Osaksi pistän asioita myös kokemattomuuden ja nuoruuden piikkiin, mutta muistan, kuinka monesti etenkin liiton loppuvaiheessa puhuin usein miehelleni että meidän pitäisi erota, vaikka itse asiassa sitä en todella olisi halunnut. Ikään kuin itse ajoin liittoamme sitä pahinta pelkoani kohti. Lopulta silloinen mieheni teki päätöksen avioerosta, tuota päätöstä itse en olisi koskaan varmasti tehnyt.

Toisessa suhteessani huomasin samaa. Kun tilanne syystä tai toisesta alkoi satuttaa tai ahdistaa, aloin jo mielessäni irrottautua ja valmistella eroa. Vaikka syyt tähän uusperheen kaatumiseen olivat lopulta muualla, olen miettinyt, miksi niin usein ahdistun riidoista/välinpitämättömyydestä niin valtavasti, että alan henkisesti pakata laukkuani. Ja nyt, kun olen ollut onnellinen tämän uuden miesystäväni kanssa, huomasin, että ensimmäisen suuren ahdistuksen iskiessä olin jo pistämässä hanskoja tiskiin! Minua todella huolettaa tämä, koska nyt jo varsin hyvin tiedän, miten haitallista erolla uhkailu on suhteelle!

Tilanne oli sellainen, että en pystynyt luottamaan miesystävääni. En ole ajatellut, että olisin kovin mustasukkainen ihminen, mutta nyt koen valtavaa huolta siitä, että tämäkin ihminen, johon alan tosissani kiintyä, ei kohta olekaan tässä. Miesystäväni on vakuuttanut minulle uskollisuuttaan, mutta toisaalta hänelle on tärkeää käydä ulkona, jutella ja tanssia naisten kanssa, mikä minusta tuntuu väärälle. Olen ajatellut, että haluan sallia hänelle tämän, koska toista ei voi kuitenkaan kahlehtia ja haluan luottaa hänen sanaansa. Nyt vaan jäin miettimään, onko tämä taas tämänkin suhteen kaava – hän aiheuttaa minussa levottomuutta, minä ahdistun menettämisen pelosta ja alan miettiä suhteen lopettamista.

Olenko tuomittu epäonnistumaan suhteissani? Voinko tehdä tälle ajatuskaavalleni jotain? Olen monesti miettinyt, että niin paljon helpommalla pääsisin, jos olisin yksin. Sitten toisaalta, toivon ja haluan kumppanin, jonka kanssa voisin vihdoin elää pitkään ja onnellisesti.

Ikuinen hylättykö?

Kiitos rehellisen koskettavasta kirjeestäsi. Mietit, onko sinut tuomittu epäonnistumaan kaikissa parisuhteissasi ja olet tunnistavinasi tiettyä kaavaa, jota aikaisemmat ja myös nykyinen suhteesi jollain tavalla noudattavat. Olet rohkeasti tutkinut omaa tapaasi olla ja tuntea läheisessä suhteessa. Olenkin nyt iloinen voidessani kertoa sinulle hyvän uutisen: kertomasi toiston ei tarvitse jatkua ikuisesti. Sinulla on mahdollisuus löytää toisenlainen tapa elää suhteessa.

Olet tehnyt tärkeää työtä itsesi hyväksi pohtiessasi omaa osuuttasi parisuhteessa syntyvään kehään. Voimakas hyljätyksi tulemisen pelko on ainakin yhtenä moottorina sinun puolellasi. Oletko päässyt jyvälle, mihin tämä pelko liittyy?

Milloin olet elämässäsi ensimmäisen kerran joutunut pelkäämään yksin jäämistä? Oletko ehkä menettänyt jotain sinulle rakasta etkä ole saanut riittävästi apua 26

surun käsittelyyn? Lapsena koetut epävarmuudet jättävät yllättävän syviä jälkiä, vaikka ne päällisin puolin ja aikuisten silmin näyttävät pikkuasioilta. Me olemme kaikki jääneet jotain vaille lapsena, kannamme erilaisia lommoja ja ruhjeita mukanamme. On tärkeää tunnistaa omansa, että osaa niiden kanssa elää.

Ihmissuhdekaavat ovat yksi viite tällaisen ”lommon” olemassaolosta. Mieli pyrkii tiedostamattamme toistamaan kipeää kokemusta uudestaan ja uudestaan saadakseen siitä selvän. Rakastut mieheen, jonka on vaikeaa sitoutua. Ehkä tämä ”turvavälin” pitäminen onkin teitä yhdistävä ominaisuus. Sinä et pysty luottamaan, koska toinenkin pyrkii säilyttämään itselleen sopivan etäisyyden.

Hyljätyksi tulemisen pelkosi voimistuu ja teistä kahdesta sinä alat ensin tavoittelemaan läheisyyttä. Tämä saa kumppanisi ahdistumaan ja hän vetäytyy, mikä taas lisää sinun epävarmuuttasi. Näin paha olonne kasvaa vähitellen sietämättömäksi. Tällainenko teidän kehänne on?

Ulospääsytie löytyy vain siitä, että pysähdytte yhdessä tutkimaan, mitä teissä kummassakin ja teidän välillänne tapahtuu. Molempien täytyisi uskaltaa pysähtyä omien pelkojensa äärelle. Tässä pariterapia on usein avuksi. Toistumisen saa päättymään vain sillä, että katsoo omaa syvintä pelkoaan silmästä silmään. Pelko on usein kuin lapsena mörkö sängyn alla, epämääräinen, tunnistamaton ja siksi niin voimakas. Lapsikaan ei usein uskalla kurkistaa sängyn alle yksin, vaan tarvitsee turvallista aikuista sytyttämään valot ja katsomaan, mitä siellä on. Aikuinenkin tarvitsee toisen ihmisen, jonka kanssa uskaltaa tutkia mielen sopukoita.

Ei riitä, että tunnistat oman osuutesi. On tärkeää myös ymmärtää itseään ja suhtautua lempeästi sitä pientä itsessä asuvaa lasta kohtaan, joka kamppailee mörkönsä kanssa. On aivan ymmärrettävää reagoida, jos pelkää jäävänsä yksin.

Siinä ei järkipuhe auta. Aivan niin kuin on turha vaatia toista rauhoittumaan, jos läheisyys uhkaa käydä ahdistavaksi. Usein läheisyyden pelko liittyykin juuri menettämisen pelkoon. Menettämisen tuomalta musertavalta pettymykseltä suojaudutaan pitämällä etäisyyttä toiseen. Näinhän sinäkin kerroit toimineesi aikaisemmissa suhteissasi kun puhuit erosta, vaikka et sitä todella halunnut.

Luuletko, että voisit puhua näistä asioista nykyisen kumppanisi kanssa? Olette ilmeisesti löytäneet toisenne yhteensopivien ”lommojen” perusteella. Moni parisuhde perustuu haavojen vastaavuuteen. Siinä juuri parisuhteen voima piileekin – paljon latausta, kun haavat ovat yhteydessä syviin virtoihin ihmisen mielessä. Juuri tällaisen yhteensopivuuden varassa teillä molemmilla olisi mahdollisuus kasvaa yhä kokonaisemmiksi ja ehjemmiksi. Jos hän ei ole tähän valmis, suosittelen sinua hakemaan apua psykoterapeutilta. Yhdessä pohtiminen on hedelmällisempää kuin yksin jääminen.

Toivottavasti nämä ajatukset auttavat sinua eteenpäin kohti vakaata ja onnellista suhdetta. Olet sellaisen ansainnut!

Lämpimin terveisin, Anne, perheneuvoja 27

MISTÄ TIETÄÄ, ONKO TOINEN SE OIKEA? Olen kohta 25-vuotias nainen, joka on ollut hieman yli neljä vuotta parisuhteessa.

Kihlauduimme kaksi vuotta sitten syksyllä ja nyt olemme menossa naimisiin. Häihin on aikaa kaksi kuukautta.

Olen pitkin suhdettamme aina välillä jahkaillut, että onko hän minulle se oikea, vaikka hän on todella hyvä minulle. Hänessä on paljon sellaista, mitä mieheltä saatan toivoa: hän on luotettava, rakastavainen, ymmärtäväinen, omaa samat arvot, haluaa samoja asioita, rakastaa minua ja hyväksyy tällaisena kuin olen.

Olen pari kertaa ihastunut toiseen mieheen (eri miehiin siis) tämän suhteen aikana, mutta aina pitänyt rajat flirttailussa ja todennut pian että, mieheni on kuitenkin se, kenen kanssa haluan olla.

Minulla on myös ihosairaus, joka saattaa vaikeuttaa seksin harrastamista, ja välillä on haitannutkin. Koin asian todella raskaasti, mutta mies on tukenut minua ja ollut todella ymmärtäväinen. Kuitenkin koen, ettei häneltä tule tietynlaista fyysistä kontaktia tai lämmittelyä seksiin. Syy voi tietenkin olla, että kun hän ei aina tiedä missä kunnossa ihoni on, niin hän ei halua painostaa.

Tapasin nykyisen työni kautta miehen pikkujouluissa viime joulukuussa. Hän oli kohtelias, mukava ja kehui minua. Hän oli jotenkin niin ihana ja kiehtova.

Reissun jälkeen pidin häneen viestitse yhteyttä, mutta hän ei ollut aktiivinen viestittelijä, joten luovutin. Meni aikaa, ennen kuin pääsin eteenpäin ja olin taas tyytyväinen ja luottavainen omaan suhteeseeni. Lähetimme hääkutsut ja vaikka välillä emmin asiaa, niin silloin se tuntui hyvältä ja oikealta.

Meillä oli yrityksessämme kesäjuhlat, johon tämä mies taas tuli. Suutelimme paljon, mutta mihinkään sen suurempaan emme ryhtyneet. Hän haluaa kunnioittaa suhdettani ja pitää myös rajansa. Hän myös tasaisesti muistuttaa minua omasta elämästäni aina kun alan puhumaan tulevaisuudesta. Kerroin hänelle häistäni, mikä tuntui olevan hänelle ehdoton stoppi. Hän ei halua sanoa minulle mitään, mikä vaikuttaisi päätöksiini. Hän yrittää perustella, että minulla on oma elämä, jota ei tulisi rikkoa hänen takiaan. Jokin tässä miehessä vaan vetää niin puoleensa, etenkin siinä tavassa miten hän koskee, katsoo ja puhuu minulle. Huomaan, että jotain sellaista kaipaan omassa suhteessani myös.

Omassa suhteessani vaivaa tietynlainen pelko kunnioittamattomuudesta. Mieheni on humalassa joskus puhunut minusta todella ilkeästi kavereilleen ja kohdellut minua huonosti. Tämä taas on ollut minulle kova paikka, sillä olen kärsinyt koko elämäni isäni alkoholismista ja koulukiusaamisesta. Koen, etten tiedä, voinko luottaa hänen pitävän minun puoliani aina.

Nyt mietin, että mitä teen. Tiedän, että tämän toisen miehen takia ei pidä hyvää suhdetta rikkoa, mutta olen alkanut miettimään, että onko tässä kaikki, mitä haluan ja tarvitsen. Eniten koen ongelmaksi sen, etten alussa ollut niin täysillä ihastunut mieheeni lähinnä ulkonäöllisistä syistä ja sen, että koen jonkin tietyn 28

kipinä puuttuvan. Sen tunteen, mikä tämän toisen kanssa tulee, ettei pysty pitämään näppejään erossa. Olen alkanut miettimään, pitäisikö minun jäädä tähän hyvään, mutta jollain selittämättömällä tavalla väärältä tuntuvaan suhteeseen ja lähteä etsimään siihen tätä kipinää.

Aiemmin kun olen ollut kiinnostunut miehistä, jotka ovat vieneet jalat altani, ei suhteista ole tullut mitään, ja koen sen niin, etten minä riittänyt miehille. Nykyinen mieheni tuntui hyvältä valinnalta kaikkien muiden hyvien puoliensa lisäksi siksi, koska se ei ollut sellaista tunneilotulitusta aluksi. Koin että tämä voisi siis toimia, ehkä tälle kelpaan. Lisäksi epävarmuuttani lisää tämä iho-ongelmani kiusallisella alueella.

Naimisiinmeno on alkanut ahdistamaan päivä päivältä enemmän. Jotenkin koen vapauteni katoavan ja että sen jälkeen muutun muiden silmissä tylsäksi, jonkun toisen vaimoksi. Pelkään, että teen virheen ja tyydyn johonkin, kun kuvittelen, että suhteen kuuluisi tuntua siltä, miltä nyt tuon toisen kanssa tuntuu.

Olen puhunut miehelleni ja kertonut ihastuksestani. Kuitenkaan en ole kertonut suutelemisesta enkä sitä, missä mieheen olen tutustunut eikä hän ole sitä minulta kysynytkään. Mies on ollut ymmärtäväinen, jopa liiankin. Hän kertoo, että on varma naimisiin menosta, mutta ei halua sitä, mikäli minä en ole varma, ja odottaakin nyt minun päätöstäni. Hän sanoo, että voimme myös lykätä häitä, jos siltä tuntuu. Hän myös tietää, että jahkailuni saattaa johtua myös tästä ihastuksestani.

Pelkään molempia päätöksiä. Jos häitä lykätään, se tuntuu epäonnistumiselta ja muiden puheet ja muille selittely ahdistaa, etenkin kun kutsut on lähetetty ja suurin osa ihmisistä on jo ilmoittautunut. Pelkään, että epäröintini johtuu siitä, etten ole varma, onko hän se minun oikeani ja haluanko todella olla hänen kanssaan. Lisäksi välillä mietin, että jos häitä lykätään, jää minulle ja ihastukselleni jonkin näköinen takaportti, joka häiden myötä sulkeutusi jo ihastukseni periaatteiden takia sekä sen takia että niin kuuluu tapahtua. Kuitenkin ero miehestäni tuntuu pahalta ja väärältä. Mutta samalla huomaan kaipaavani vapautta, mitä kyllä saan paljon suhteessamme harrastuksenikin muodossa (käyn yksin tansseissa 1-3 kertaa viikossa), mutta jotenkin sellaista, ettei tarvitse selitellä kenellekään ym.

Vaikken nytkään joudu selittelemään.

Olen myös tietoisesti työntänyt miestäni kauemmas itsestäni ja vähentänyt läheisyyden osoituksiani. Jotenkin pelkään, että suljen jotain pois, jos uskallan olla tässä ja nyt onnellinen hänen kanssaan. Myös nyt viime aikoina sen takia, kun tunteeni ovat epävarmat, en halua antaa signaaleja, että kaikki olisi hyvin.

Eli ongelmat johtuvat minusta ja siitä, etten itse tiedä mitä haluan. Pelkään kaikkia mahdollisia ratkaisuja ja koen tästä valtavaa ahdistusta, kun päätös häistä tai niiden perumisesta pitäisi tehdä oikeasti pian. Mies on nyt tällä hetkellä viinanhakureissulla, mutta sanoi, että sekään ei haittaa, että kyllä ne sitten hukattua saadaan, jos häitä ei tulekaan.

29

Tavallaan eilen sain yhteisen päätöksen ihastukseni kanssa siitä, että meidän suhteemme tuskin tulisi toimimaan pidemmän päälle, mutta silti, en voi olla ajattelematta ja haaveilematta siitä.

Samalla kuitenkin mietin, kuinka etuoikeutettu olen ja kuinka onnellinen minun pitäisi nyt olla, ja ihmettelen, miksi teen tilanteesta niin hemmetin hankalan enkä anna itseni olla onnellinen. Miten saan tämän ainaisen jossittelun loppumaan? Mistä tiedän, mikä on oikea ratkaisu? Myös se mietityttää, että pappani on luvannut saattaa minut alttarille ja mikäli nyt en mene naimisiin, voi tämä mahdollisuus olla viimeinen pappani saatolle. Tiedän, ettei naimisiinmeno muuta mitään, mutta silti tuntuu, että kohdallani se muuttaa kaiken ja vie vapauteni sekä viehättävyyteni.

Entä jos?

Kiitos kirjeestäsi! Voin hyvin kuvitella, miten ahdistavalta tilanteesi tuntuu.

Häät ovat tulossa ihan pian ja sulhanen odottaa vastaustasi siihen, että menettekö silloin naimisiin vai ei. Tosi hyvä, että mietit tätä ratkaisua kunnolla, sillä asia on tärkeä.

Kerrot, että olet neljä vuotta kestäneen suhteenne aikana pohtinut toistuvasti, että onko miesystäväsi sinulle se oikea. Hän on hyvä sinulle ja täyttää monta kohtaa ihanneaviomiehen toivelistassasi. Hän on tukenut sinua sairautesi kanssa ja ollut ymmärtäväinen. Mutta kipinä puuttuu ja koko suhde tuntuu väärältä. Toisaalta myös ajatus erosta tuntuu väärältä.

Miesystäväsi on varma tunteistaan ja haluaa kanssasi naimisiin. Ymmärrettävästi tietenkin vain siinä tapauksessa, että sinä itsekin haluat sitä. Se onkin erittäin oikeutettu toive. Mitenköhän se, ettet ole aina ollut varma siitä, onko hän se oikea ja haluatko olla hänen kanssaan, on mahtanut vaikuttaa mieheesi? Voisiko huono käytös juovuspäissä kaveriporukassa olla ilmentymää tästä?

Tunnette ehkä molemmat epävarmuutta, mutta eri syistä.

Mietit luottamusta ja kunnioitusta. Ne ovatkin tärkeitä asioita parisuhteessa. Mahtaakohan miehesi miettiä näitä samoja asioita? Näistä teidän olisi hyvä jutella yhdessä.

Olet kokenut aiemmin, ettet ole ollut riittävän hyvä niille miehille, joista olet ollut kiinnostunut, mutta miesystävällesi kelpasit. Se kuulostaa tyytymiseltä. Onko niin, että edelleen ajattelet, että haluaisit mieluummin jotain muuta, jotain ”parempaa”? Mietit, saatko tästä suhteesta kaikkea sitä, mitä haluat ja tarvitset. Mitä se on, mitä haluat ja tarvitset? Tee vaikka lista itsellesi ja mieti painotuksia, mitkä ovat niitä kaikista tärkeimpiä asioita sinulle. Muista kuitenkin, että koskaan yhdestä ja samasta ihmisestä et voi saada kaikkea.

Kolmeen kertaan mainitset pelkääväsi, että naimisiin meno vie vapautesi.

Samoin pelkäät, että se laskee arvoasi muiden miesten silmissä. Se kertoo minulle, ettet ole vielä valmis sitoutumaan. Ajatus loppuelämästä yhdessä miesys30

täväsi kanssa ei tee sinua onnelliseksi, vaan ahdistaa. Kaipaat muiden miesten huomiota ja sitä kipinää, jonka joku muu voisi sinussa sytyttää. Ymmärrät varmasti itsekin, että se ei kerro varsinaisesti vaimomatskusta.

Sanot, ettei naimisiin meno muuta mitään. Kyllä se muuttaa. Se on vahva sitoutumisen osoitus, joka liittää teidät juridisesti yhteen yhteiskunnan silmissä. Jos et ole varma, haluatko sitä, kannattaa todellakin miettiä vielä. On kaikin tavoin mukavampaa järjestää uudet häät joskus myöhemmin, jos siltä tuntuu, kuin hakea avioeroa. Häpeää liittyy sekä häiden perumiseen että eroamiseen, joten älä tee päätöstäsi sen perusteella. Sekään vaihtoehto, että elät avioliitossa tyytymättömänä ja jotain muuta haikaillen, ei ole hyvä teille kummallekaan.

Naimisiin ei kannata mennä, jos sitä ei oikeasti halua.

Toivon sinulle viisautta ja rohkeutta valita se tie, joka tuntuu oikeimmalta.

Toivon, että voisit sallia itsesi olla onnellinen.

Lämpimin ajatuksin Paula, perheneuvoja

PIIRTEET, JOIHIN IHASTUIN ALUNPERIN, ÄRSYTTÄVÄT NYT SUUNNATTOMASTI Tapasin puolitoista vuotta sitten miehen, jonka kanssa käytännössä alettiin seurustelemaan aivan saman tien. Olimme molemmat jo yli 30-vuotiaita ja ”villit vuodet” takana. Itse olin eronnut muutama vuosi aiemmin erittäin vaikeasta, väkivaltaisesta ja alistavasta suhteesta, jossa mies lisäksi vielä petti. Suhteessa sinnittelin edellä mainituista huolimatta melkein seitsemän vuotta. Vieläkään tuo exä ei ole lopettanut piinaamistani, vaikka on itse jo uudessa suhteessa.

Ihastuin tosi tulisesti tähän uuteen mieheen. Hän on huomaavainen, kiltti, aito, avoin, tunteellinen, kaikkea mitä exäni ei ollut. Hän teki heti selväksi, että haluaa tulevaisuuden kanssani ja alkoi puhua nopeasti yhteen muutosta ja yhteisen asunnon ostosta. Koin tämän hiukan ahdistavana, mutta myönnyin, sillä mies oli niin ihana kaikin puolin (ja on siis edelleen). Mies ei painostanut varsinaisesti, mutta vei asioita eteenpäin niin, että muutimme pian yhteen, vain n. 8 kk ensitapaamisen jälkeen. Kuten kerroin, minua alistettiin ja määräiltiin vahvasti aiemmassa parisuhteessa joten en ehkä osannut riittävästi tuoda omia pelkojani esille, vaan annoin miehen toiveiden määrätä.

Ostimme talon, joka on aivan ihana ja mieskin on osoittautunut koko ajan paremmaksi. Emme riitele ja mies huomioi minua. Mutta ahdistukseni on aivan suunnaton: minua ärsyttää (on ärsyttänyt jo monta kuukautta) lähes kaikki miehen ominaisuudet. Seksi on lopahtanut, koska minua ei vaan enää kiinnosta. Ne piirteet, joihin miehessä ihastuin alun perin, tuntuvat todella ärsyttäviltä. Mies haluaa olla kanssani koko ajan, koska sanoo, että nauttii seurastani niin paljon.

Itse kaipaisin vapautta ja itsenäisyyttä. Olen todella huono puhumaan tunteista31

ni, koska exän kanssa tuli turpaan automaattisesti, jos oli eri mieltä. Nyt kun olen koettanut asiasta varovasti puhua, tuntuu että mies menee ihan lukkoon ja alkaa syyttää itseään. Mustasukkaisuutta en miehessä ole tavannut aiemmin, paitsi nyt.

Hämmästyin, kun tulevana viikonloppuna miehellä on menoa ja minä sanoin lähteväni tapaamaan ystäviäni, hän innokkaasti yritti puhua minua ympäri, etten lähtisi. Ehkä etäisyyteni on saanut hänen hälytyskellonsa soimaan.

En haluaisi luopua miehestä, haluaisin olla hänelle hyvä. Haluaisin tietää, miten ihmeessä pääsisin eroon näistä naurettavista ahdistuksen piirteistä. Eihän ole mitään järkeä ahdistua ja ärsyyntyä toisen kävelytyylistä, puhetyylistä, jopa tavasta vastata puhelimeen(!).

Kiitos viestistäsi. Sitä lukiessani ajattelin, että olet ihan itsekin päässyt kiinni niihin tekijöihin, jotka vaikuttavat sinuun ja tämänhetkiseen suhteeseenne.

Kerrot että taustassasi on vaikea, väkivaltainen ja alistava suhde, joka osin muistuttaa vieläkin itsestään. Nykyisen miehesi kanssa muutitte nopeasti yhteen, hänen toivomuksestaan. Sanot, että et osannut tuoda esille omia pelkojasi, vaan annoit tämänkin miehen toiveiden määrätä.

Nyt elät parisuhteessa, jossa kuvaat miestäsi monin hyvin adjektiivein. Kuitenkin, kaikesta hyvästä huolimatta, olet suunnattoman ahdistunut ja ärsyyntynyt mieheesi.

Kerrot, että ette riitele. Kuitenkin sanot, että lähes kaikki miehessä ärsyttää sinua. Hän haluaa olla kanssasi koko ajan ja sinä kaipaisit vapautta ja itsenäisyyttä. Hän yritti ylipuhua sinua olemaan menemättä tapaamaan ystäviäsi, vaikka hänellä itsellään oli menoa. Viestistäsi kuulen ärtymyksesi ja sen, että olet eri mieltä hänen kanssaan omassa mielessäsi. Mutta etkö tuo tätä ärtymystäsi esille hänelle? Jos et, niin miksi et? Mitä pelkäät tapahtuvat jos toisit sen esille, jos riitelisit? Olisiko se mahdollista ja turvallista tässä suhteessa? Tietääkö hän edes, että olet eri mieltä ja ärsyyntynyt? Onko niin, että kaikki ärtymys, viha kasaantuu sisällesi ja hän näkee vain vetäytymisesi ja reagoi siihen?

Minulle tuli viestistäsi mieleeni surullinen mielikuva kultaisesta häkistä.

Elät taas eräällä tavalla vangittuna, nyt vain toisenlaisissa puitteissa. En tiedä, kuka tämän häkin on rakentanut. Ehkä te kaksi yhdessä. Olennaista tässä kohtaa on se, voiko tuon häkin purkaa. Mitä se tarkoittaisi kummallekin teistä ja miten se tehdään?

Rakkaus ja halu voivat elää vain silloin, kun parisuhteessa on riittävästi vapautta. Ilman vapautta ne vähitellen tukehtuvat ja kuolevat. Niin oudolta kuin se saattaa kuulostaakin, niin ärtymys ja viha eivät välttämättä ole huonoja asioita parisuhteessa. Monissa parisuhteissa, joissa ei lainkaan riidellä, on ongelmia mm. seksin kanssa. Sanot, että olet huono puhumaan tunteistasi, koska aiemmassa suhteessa tuli aina turpaan. Kerrot nykyisessä suhteessasi miehesi menevän lukkoon ja alkavan syyttää itseään. Kumpikin tarkoittaa viime kädessä 32

samaa eli sitä, että sinä alistat omat tarpeesi muiden tarpeille, omalla kustannuksellasi. Jos ihmisen ei ole mahdollista puolustaa omia tarpeitaan, on vaarassa, että hän vähitellen masentuu ja/tai katkeroituu.

Sanot viestisi lopussa, että et halua luopua miehestäsi, haluaisit olla hänelle hyvä. Minä ohjaisin sinua etsimään, tekemään ja puolustamaan niitä asioita, joita sinä haluat. Olemaan itsellesi hyvä. Olet useiden vuosien ajan, mahdollisesti jopa jo lapsuudessasi, tottunut laittamaan omia tarpeitasi sivuun. Siksi ehdotan, että etsit itsellesi jonkun ihmisen, esimerkiksi kirkon perheneuvonnasta, joka voisi auttaa sinua löytämään omaa ääntäsi. Kun sinä alat löytää omaa ääntäsi, miehesi joutuu väistämättä tutustumaan uuteen puoleen sinussa. Se edellyttää sitä, että myös hän joutuu tutkimaan itseään ja omaa tapaansa olla suhteessa. Parhaimmillaan tästä prosessista seuraa uudenlainen parisuhde jossa kummakin on hyvä olla.

Kaikkea hyvää sinulle toivottaen Helena, perheneuvoja

33

34