Issuu on Google+


8

SAVOLAISEN KRISTILLISYYDEN JUURILLA

Aurinko paistaa lämpimästi. Syksyn keltaiset värit alkavat jo tuoda oman vivahteensa menneen kesän vihreisiin väreihin. Nuori opiskelija rapsuttaa kuivaa hiekkaa pienen pienellä harjalla matalassa tasapohjaisessa kaivannossa. Samassa keskittyneessä polviasennossa on muutama muukin henkilö jonkun matkan päässä. Lähestytään syyskuun puoliväliä vuonna 2009 Mikkelin Tuukkalassa. Jokaisella harjan pyyhkäisyllä aika saa kuitenkin uudet mittasuhteet, sillä vähitellen esiin ilmestyvä kohouma vie paikallaolijat hetkessä lähes tuhat vuotta ajassa taaksepäin. Jännityksellä seurataan, onko toistaiseksi muodoton hahmo osa ihmisen luurankoa vai onko se jokin koru tai työkalu. Ensimmäistä kertaa tuota jännitystä ei tällä kentällä kuitenkaan koeta. Vuonna 1886 silloisen Tuukkalan kasarmin itäpuolelle oli tarkoitus laajentaa armeijan harjoituskenttää. Raivaus- ja tasoitustöiden yhteydessä saman vuoden heinäkuussa sotilaat tasasivat myös alueella sijainneen noin 30 metrin pituisen ja metrin korkuisen soikean kumpareen. Sieltä alkoi yllättäen tulla vastaan runsaasti esineitä, muun muassa hopea- ja pronssisolkia ja kirveitä. Löytö oli sen verran erikoinen, että kasarmin komentaja majuri Tuderus teki asiasta ilmoituksen pari vuotta aiemmin perustetulle Muinaistieteelliselle toimistolle. Paikalle saapunut valtionarkeologi J.R. Aspelin totesi heti, että kyseessä on ensimmäinen Savosta löytynyt muinainen kalmisto ja että varsinkin hopeaesineiden perusteella se oli koko maakin huomioon ottaen merkittävä löytö. Tuukkalan kyläkalmistoa tutkittiin seuraavan kerran Sakari Pälsin johdolla vuosina 1933 ja 1934. Paikalle pystytettiin vuonna 1938 muistomerkki, jonka perustustöiden yhteydessä löytyi lisää hautoja. Siitä huolimatta alue jäi unohduksiin yli 70 vuodeksi kunnes vuonna 2009 läheinen Kyyhkylän asuinalue oli

tarkoitus liittää Mikkelin kaukolämpöverkkoon. Aluksi EteläSavon Energia Oy:n kaukolämpöputki piti vetää kalmiston ohi kulkevan Surnuintien alla, mutta linjaus siirrettiinkin kulkemaan avoimen kentän kautta. Jo aiemmin arkeologien tutkitun alueen oletettiin olevan tyhjä. Yllätys olikin sitten melkoinen, kun löytöjä alkoi tulla vastaan. Museoviraston puolesta kaivaustöitä johtaneelle Esa Mikkolalle Tuukkalan uudet löydöt olivat 22-vuotisen työuran ehdoton huipentuma. Tuukkalan rautakautinen kalmisto on todiste ajalta, jolloin kristinusko saavutti myös Savon. Alueelta eri aikoina löydettyjen yli 80 haudan ja satojen esineiden perusteella on voitu todeta, että pakanallisten polttohautausten aika oli 1200-luvulle tultaessa ohi ja niiden tilalle olivat tulleet kristinuskoon kuuluvat

Kurkistus vuosisatojen taakse kiinnosti myös paikallisia asukkaita. Se, että Tuukkalan kaivaus on ristin muotoinen johtuu kaivausteknisistä syistä. Silti siinä helposti voi nähdä syvempääkin symboliikkaa.


9

Tuukkalan hautalöytöjen pohjalta rekonstruoitu Tuukkalan muinaispuku on näytteillä Suur-Savon museossa Mikkelissä. Pukuun kuuluneet kaksi soikeaa pronssista kupurasolkea erottuvat vihreäksi hapettuneina myös syksyllä 2009 esiinkaivetun naisen haudasta. Tarkempien tutkimusten pohjalta valmistettiin 1990-luvulla myös niin sanottu Mikkelin seudun muinaispuku.

ruumishaudat. Haudat olivat yleensä itä-länsisuuntaisia eikä niissä ollut aseita, kuten polttohautausten yhteydessä useimmiten oli ollut. Tuukkalan vainajat oli puettu juhla-asuihin ja niinpä haudoista on löydetty runsaasti muun muassa hopeaheloja, koruja, erilaisia solkia, mutta myös tulusrautoja, piikiviä ja veitsiä. Varhaisten hautalöytöjen perusteella Seurasaaren ulkomuseon perustajana myöhemmin tunnetuksi tullut A.O. Heikel luonnosteli jo 1880-luvun lopulla niin sanotun Tuukkalan muinaispuvun, joka kirjailija Elsa Heporaudan aloitteesta toteutettiin 1930-luvulla.


10

Mikkelissä Tuukkalan kalmisto ja sen lähiseutu vajaan kymmenen kilometrin säteellä on muutenkin savolaisen kristillisyyden alkuaikojen todistusvoimaisinta aluetta. Mielenkiintoisia paikkoja ovat muutama kilometri Tuukkalasta etelään sijaitseva Lenjuksen tila, entinen Pietilänlahden rustholli sekä yhtä kaukana – tai lähellä – vastapäisessä suunnassa, keskellä Mikkelin kaupunkia sijaitseva Kivisakasti. Kummatkin kohteet linkittyvät historiallisesti mielenkiintoisella tavalla toisiinsa. Mutta miten? Siihen sain vastauksen Lenjuksen tilalta. Tilalle meno on luontevaa, sillä Tuukkalan kaivauksia oli samanaikaisesti sattumalta katsomassa tohtori Osmo Pekonen, joka pyysi minut mukaansa lapsuudenkotiinsa. Muutaman kilometrin matkalla sain hyvät perustiedot taustoista. Tilan pihapiirin rakennuksilla sellaisenaankin on kunnioitettava, reilun kahdensadan vuoden historia, mutta minua kiinnosti erityisesti pihapiirin alapuolisella niityllä sijainnut lato, ehkä Savon vanhin puurakennus.

Ensinäkemältä tuon niin sanotun Kirkkotallin ulkoinen olemus ei saanut aikaan mitään elämää suurempia tuntemuksia. Vaikutelmaa täydensi eristynyt sijainti keskellä lehmänjätöksiä sijaitsevaa peltoa. Mutta tiedot siitä, että samaiselta pellolta oppaani isän veli Pentti Pekonen löysi vuonna 1943 pronssikorun, joka osoittautui 900 vuotta vanhaksi ja että silmieni edessä oleva heinätalli on koottu 1700-luvulla Mikkelin Kellokalliolla vuonna 1664 vihityn kirkon hirsistä, sai aistit valppaiksi. Heinätalli on luonteensa mukaisesti harvaseinäinen. Päivä paistaa maalattiaisen rakennuksen hirsikertojen välistä luoden sisälle tunnelmallisen, jopa hieman salaperäisen ilmapiirin. Selvimmät merkit hirsien edellisestä käyttöympäristöstä ovat kaksi selvästi erottuvaa pyöröikkunan kaaren muotoista leikkausta. Kirkkotallin jyhkeät hirret ovat edelleen kovaa tekoa. Niitä ovat tutkineet 1950-luvulla suomalaisen puukirkkoarkkitehtuurin keskeinen asiantuntija, nyt jo edesmennyt professori Lars Pettersson, joka etsi hirsistä apilanlehtikoristelua sekä


11

Lenjuksen tilan pellolta löytynyt pronssikoru on yksi vanhimpia ristiaiheisia koruja Suomessa. Kristinuskon saapumista Suomeen tutkinut FT Paula Purhonen pitää TuukkalanVisulahden seutua merkittävänä sillanpääalueena ja tukikohtana itäisen Suomen käännyttämisessä kristinuskoon. Alakuvassa Lenjuksen Kirkkotalli ja oikealla yksityiskohta tallin hirsiseinästä, jossa näkyvät leikkaukset muistuttavat hirsien aiemmista vaiheista Mikkelin Kellokalliolla sijainneessa kirkossa.

neljäkymmentä vuotta myöhemmin Joensuun yliopiston tutkija fil.lis. Pentti Zetterberg. Hän vahvisti tietokoneavusteisella lustolaskentamenetelmällä eli dendrokronologisella analyysilla, että hirret ovat aitoja. Puut oli kaadettu yhtä vanhempaa hirttä lukuunottamatta syksyllä tai talvella 1661, siis kolme vuotta ennen Kellokalliolle tehdyn kirkon valmistumista. Lisäksi Zetterberg sai selville, että vanhimmat puut olivat kaadettaessa yli 200 vuotta vanhoja. Yksi oli alkanut kasvaa jo vuonna 1436, melkein 600 vuotta sitten. Miten vanhan kirkon hirret ovat päätyneet tänne keskelle peltoa maisemaan, jonka Museovirasto on luokitellut valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi? Porrassalmen historialliseen maisemaan kuuluu kalmistojen lisäksi kartanoita, ratsutiloja ja ehkä Suomen tunnetuimman ennen itsenäisyyttä käydyn taistelun, kesäkuun puoliväliin 1789 ajoittuneen Porrassalmen taistelun tapahtumapaikat. Kustaan sotaan kuuluneessa kahakassa venäläiset kärsivät kymmenkertaiset


12

Tällaisena Savilahden kirkko kuvattiin Pietari Brahen läänityskarttaan vuonna 1645.

miestappiot ruotsalaisiin verrattuna. Lenjuksen Kirkkotallin edustalta on melkein näköyhteys taistelun muistomerkkiin, jonka arkkitehti Armas Lindgren suunnitteli vuonna 1923. Lenjuksen Kirkkotallin aurinkoisella seinustalla ajatus vääjäämättä hakeutuu hirsien alkuperäiseen rakennukseen, Kellokallion kirkkoon ja sen syntyyn. Mikkelin seutu, samoin kuin nykyiset Etelä- ja Pohjois-Savon maakuntien alueet aina Iisalmea myöten kuuluivat Savilahden roomalaiskatoliseen seurakuntaan. Vähitellen Savilahden ruotsinkielisestä nimestä Savolax tuli Ruotsin vallan aikana kokonaista maakuntaa tarkoittavan alueen nimi. Suomeksi käännettynä maakunnan nimi oli Savo. Savilahden seurakunnan perustamisajankohdaksi on arvioitu kuningas Maunu Eerikinpojan kirjeen perusteella vuotta 1329. Laaja-alaiselle erämaaseurakunnalle rakennettiin kirkko, joka pyhitettiin arkkienkeli Mikaelille. Kirkosta ovat saaneet nimensä Mikkelin seurakunta, Mikkelin kaupunki ja vuonna 1831 perustettu lääni sekä myöhemmin myös hiippakunta. Pyhän Mikaelin kirkko mainitaan muun muassa Uppsalan arkkipiispan, vuonna 1448 kuolleen Niilo Ragvaldinpojan kronikassa. Aivan 1900-luvun lopulle saakka oltiin siinä uskossa, että keskellä Mikkeliä sijaitseva Kivisakasti on ollut osa 1300-luvulla rakennettua puukirkkoa. Tutkija Esa Hassisen ja FT Markus Hiekkasen selvitykset siirsivät sakastin rakentamisajankohtaa kuitenkin huomattavasti myöhemmäksi, jopa 1500-luvun loppupuolelle. Tuolloin Savilahden seurakunta oli jo kääntynyt uskonpuhdistuksen seurauksena katolisesta luterilaiseksi seurakunnaksi.


13

Kellokalliolle rakennetun puukirkon osana olleen Kivisakastin nykyisen ilmeen loi arkkitehti Svante August Schjerfbeck vuonna 1900. Oikealla neljä vuotta aiemmin otettu kuva sakastin edellisestä ulkoasusta.

Joka tapauksessa kivisakastin yhteyteen Kellokalliolle alettiin rakentaa uutta puukirkkoa. Se otettiin käyttöön vuonna 1664. Vajaa sata vuotta myöhemmin, vuonna 1748, piispa Juhana Nylander totesi piispantarkastuksen yhteydessä kirkon jo olevan ahdas ja rapistunut. Nylander määräsi uuden kirkon rakennettavaksi ”kahden nopian nuolen eli wasaman matkan päähän” Maunukselan kankaalle eli nykyisen Mikkelin Kirkkopuiston kohdalle. Uuden kirkon, joka paloi vuonna 1806, valmistuttua vanhaa kirkkoa ei purettu, vaan seisoi ”hylätty Herran huone wielä monia wuosia ainoastaan wariksien ja naakkojen kokousja warapaikkana”, kuten maisteri A.G. Koranter olosuhteita sata vuotta myöhemmin laatimassaan kronikassa kuvaili. Vanhaa kirkkorakennusta alettiin käyttää säätyläisten hautakammiona. Vuonna 1776 kirkolle tuli kuitenkin loppu, kun maaherra Gustaf Riddercreutz määräsi seurakunnan purkamaan hajoavan kirkon. Joulukuussa järjestetyssä huutokaupassa hirret huusi Pietilänlahden ratsutilan isäntä Juhana Julenius – sukunimestä muuntui tilan myöhempi nimi Lenjus. Hirret ajettiin Pietilänlahteen ja niistä rakennettiin kaksi läävää ja heinätalli. Läävät purettiin myöhemmin uuden kivinavetan alta, mutta heinätalli jäi jäljelle. Vuonna 1992 se konservoitiin Ympäristöministeriön tuella museorakennukseksi ja vielä samalla vuosikymmenellä se pyhitettiin yli 200 vuoden tauon jälkeen uudelleen kirkolliseksi rakennukseksi.

Tuukkalan hautalöytöjen ja Lenjuksen Kirkkotallin tarinan jälkeen oli pakko tutustua vanhan Savilahden kirkon kivisakastiin – mutta myös sen takia, että se on Savon vanhin kirkollinen rakennus. Ja vanhimpia rakennuksia muutenkin, ainakin Olavinlinna menee edelle, mutta ei kovin moni muu. Mikkelissä, keskellä Porrassalmenkatua ikään kuin liikenteenjakajana sijaitseva sakasti muistuttaa nykyään pientä goottilaista kirkkoa. Ennen nykyaikaa rakennus on käynyt läpi monia historiallisia vaiheita. Puuosien purkamisen ja poissiirtämisen jälkeen kivisakastia yritettiin myydä 1700-luvulla, mutta ostajia sille ei ilmaantunut. Rakennuksen erikoisuus ja ehkä rasitekin oli, että sen lattian alle oli haudattu vainajia. Hirsien ostaja Juhana Juleniuksen tehtäväksi jäi huutokauppaehtojen mukaisesti peittää rakennuksen alta paljastuvat haudat etteivät ne olisi ”kauhuksi ihmisille ja saaliiksi villipedoille”. Kronikoitsija Koranter kuvasi haudoissa lepäävän “wäkevillä ruohoilla woidetuita ruumiita, jotka kummalista kyllä jotennik´terweinä lepäävät, moniaat aina kuudenestatoista vuosisadasta asti”. Vihdoin 1850-luvun alussa maaherra A. Thesleff määräsi huonokuntoisen rakennuksen hävitettäväksi vuoden 1852 aikana. Samalla sakastin alla olevat vainajat piti saattaa haudan lepoon hautausmaalle. Purkamisuhka sai aikaan pienen kansanliikkeen, jossa maaseurakunnan lisäksi eturintamaan nousi Mikkelin Rouvasväen Yhdistys. Niinpä Senaatti kumosi purkamispäätöksen helmikuussa 1853. Korjaustöistä huolimatta sakasti

Mikkelin kaupungin museot.

Marmoriseen muistotauluun on kaiverrettu kappale Kivisakastin historiaa.


14


15

Suur-Savon museon hoitamaan Mikkelin Kivisakastiin on 1930-luvun alusta lähtien tallennettu lähiseudun kirkoista käytöstä poistettuja esineta. Monivärinen puusta tehty kynttilälamppu on peräisin 1700-luvulta Anttolaan myöhemmin siirretystä Juvan kirkosta. Puinen 1800-luvun virsitaulu on tuotu Kivisakastiin Pieksämäen kirkosta kun taas värikäs ja koristeellinen saarnastuoli kuului alunperin Mäntyharjulle vuonna 1686 rakennettuun kirkkoon.

pysyi huonokuntoisena. Rouvasväen Yhdistyksen sitkeän toiminnan ja rahankeräyskampanjan seurauksena sakasti sai vihdoin uuden, jyrkkäkattoisen goottilaisen ilmeensä vuonna 1900. Piirustukset laati arkkitehti Svante August Schjerfbeck. Ennen uusimista otetuista valokuvista voi huomata, että ilmeen muutos oli melkoinen: loivasti harjakattoisesta ja epämääräisestä kivirakennelmasta tuli arvokkaan näköinen, selvästi kirkollinen rakennus. Kunnostuksen jälkeen sakastin lattian alle haudattuja vainajia näytettiin yleisölle markan pääsymaksua vastaan. Asia herätti sekä kiinnostusta että vastustusta. Rakennuksen alla lepää 22 vainajan maalliset jäännökset, kaikki 1700-luvulta. Lopullinen hautarauha heille tuli vuonna 1930, jolloin lattia suljettiin betonilla. Samassa yhteydessä rakennuksen käyttötarkoitus muuttui. Suur-Savon museoyhdistys sisusti sakastin kirkkomuseoksi. Sinne on koottu lähiseurakunnista käytöstä poistettuja esineitä. Vanhimmat ovat 1600-luvulta, pääosa kahdelta seuraavalta vuosisadalta. Ehdottomat katseenvangitsijat ovat Mäntyharjun kirkosta siirretyt 1600-luvun koristeellisesti maalattu saarnastuoli ja häpeäpenkkinä käytetty kaksiportainen mustapenkki. Sakastin marmoritaulussa olevia vainajien nimiä lukiessa ajatus helposti siirtyy rakennuksen alla olevaan maaperään, joka on vanhaa kalmistoaluetta – Tuukkalan vielä vanhemman kalmiston tapaan. Erotuksena vain on se, että Tuukkalan tuhannen vuoden takaisten vainajien nimiä ei koskaan saada selville. Ei senkään lapsen, jonka mukana hautaan oli laitettu kaksi veistä, kaksi tulusrautaa, kaksi pronssiriipusta ja pronssiniitein koristeltu vyö. Lisäksi hänen päänsä vieressä oli kolme pientä hopeakorua ja vasemman silmän päällä arvoituksellinen pieni hopealevyn kappale.


16

KIRKKO VAAKUNASSA

Savoa kierrellessäni jouduin aina välillä poikkeamaan Kuopiossa tai ajamaan kaupungin läpi. Kulkiessa havaitsin, että kuntaliitosten ansiosta kaupungin rajakyltit maanteiden varsilla saattoivat olla kymmenien kilometrien päässä varsinaisesta keskustasta. Näin on myös lähestyttäessä Kuopiota Joensuun tai Jyväskylän suunnasta, samoin Heinävedeltä päin. Tässähän ei ole sinänsä mitään outoa, päinvastoin, hyvin merkityt kuntarajat pitävät kulkijan kartalla. Yksi asia Kuopion kuntarajataulussa kuitenkin alkoi vähitellen yhä enemmän askarruttaa: kaupungin vaakunassa on kirkon kuva. Jonkin verran suomalaisten kuntavaakunoiden historiaa ja heraldiikkaa tutkineena tiesin, että se on harvinaista. Mutta miten harvinaista, siitä piti ottaa selvää. Kaupunkien perustamisasiakirjoissa yksi luku käsittelee perinteisesti kaupungin tunnusten – sinetin ja vaakunan – käyttöönottoa. Maalaiskunnissa kiinnostus vaakunoihin heräsi vasta viime sotien jälkeen, ensin Ahvenanmaalla ja sitten Lounais-Hämeessä. Vähän samassa järjestyksessä kuin keskiaikaiset kivikirkotkin levisivät Suomeen. Tilanne muuttui, kun vuonna 1949 astui voimaan laki kunnanvaakunasta ja siihen liittyvä asetus kunnan oikeudesta käyttää kunnan vaakunaa. Seurauksena oli, että noin parinkymmenen vuoden kuluttua, 1960-luvun lopussa, kaikilla Suomen kunnilla ja kaupungeilla oli vaakunat. Parhaimmillaan kuntia ja niiden vaakunoita oli 550. Viime vuosina tapahtuneiden kuntien yhdistymisten takia määrä on vähentynyt yli sadalla, ja kehitys jatkunee saman suuntaisena. Kuopion kaupunginvaakunan aihe pisti minut tarkastelemaan noita viittä ja puoltasataa vaakunaa. Kävi ilmi, että Kuopio on ainoa kunta Suomessa, jonka vaakunassa on kirkko. Tornion vaakunassa on vuonna 1621 vahvistetun kaupungin sinetin mukainen kellotorni, Ypäjällä kellotapuli ja ahvenanmaalaisen

Lemlandin kunnan tunnuksena Pyhälle Olaville pyhitetyn keskiaikaisen merenkulkijan kappelin kuva. Muita kirkollisiin rakennuksiin viittaavia symboleja ei vaakunoista löytynyt. Edes Kirkkonummella, jonka nimessä on sana kirkko, tai Kerimäellä, jossa on maailman suurin puukirkko, ei kirkko ole päässyt vaakunaan. Rakennuksen sijasta molemmilla sentään on risti kunnanvaakunassa. Niin kuin Hattulassakin keskiaikaisen Pyhän Ristin kirkon ansiosta. Senaatin vuonna 1823 vahvistaman Kuopion vaakunan virallinen vaakunaselitys kuuluu: ”Katkoisen kilven mustassa yläkentässä pystyssä viritetty jousi ja sen yläpuolella kruunu; kaikki kultaa, paitsi nuolen kärki ja sulitettu pyrstö hopeaa, hopeisessa alakentässä punainen yksitorninen kirkko, jonka ovi- ja ikkunaaukot mustat.” Kun katsoo Kuopiosta 1800-luvulla tehtyjä maalauksia ja vanhoja valokuvia, ei yhtään ihmetytä, että juuri kirkko oli otettu kaupungin symboliksi. Tietysti se olisi voinut olla Puijo tai järvimaisemakin, mutta niin hallitseva vuonna 1816

Kirkollinen vaakuna toivottaa tervetulleeksi Pohjois-Savon pääkaupunkiin. Kuvan näkymä ysitien varrelta Jyväskylästä päin saapuville.


17

Pehr Adolf Kruskopfin näkemys 1840-luvun Kuopiosta Zacharias Topeliuksen toimittamassa teoksessa Finland framstäldt i teckningar. Puijon suunnasta kuvattua matalaa kaupunkimaisemaa hallitsee kolmisenkymmentä vuotta aiemmin valmistunut kivikirkko.

Vahtivuorelle valmistunut jyhkeä kivikirkko keskellä matalaa ja harvaanrakennettua kaupunkia oli, että tunnukseksi valinnan on täytynyt olla lopulta itsestäänselvyys. Voimassa olevan Kuopion vaakunakuvan on alkuperäisestä pelkistänyt ja piirtänyt puhtaaksi Seppo Ruotsalainen vuonna 1958. Hauska yhteensattuma on, että hän on myös Kuopion nykyisen symbolin, Puijon tornin, suunnitellut arkkitehti. Ruotsalaisen tekemässä vaakunassa suurin pelkistys on tapahtunut kirkon kohdalla. Muun muassa edellisessä versiossa mukana

ollut kirkkopihan aita on poistettu. Kuopion vaakunan vaakunaselityksessä on pari kohtaa, jotka herättävät mielenkiinnon. Ensinnäkin siinä on sanonta ”yksitorninen kirkko”. Tuon määritelmän mukaan vaakunaan voisi piirtää varmaan puolet Suomen kirkoista ja silti kysymyksessä olisi määritelmän mukainen Kuopion vaakuna. Selityksessä pitäisi itse asiassa lukea ”punainen Kuopion kirkko” tai vielä tarkemmin ”punainen Kuopion kirkko edestä nähtynä”. Ja sitten tuo väri. Miksi vaakunan kirkko määritellään punaiseksi eikä vaaleaksi, jollainen se oikeasti on


18

aina ollut? Hopeaa olisi hyvin voinut käyttää vaakunassa, sillä se on heraldinen väri siinä kuin punainenkin. Tällöin taustan olisi pitänyt olla kuitenkin joku muu väri kuin hopea, sillä heraldisten sääntöjen mukaan metalliväri ei saa olla metalliväriä vasten. Kun vähän paremmin perehtyy Kuopion tuomiokirkon ja sitä edeltäneiden kirkkojen vaiheisiin, tulee kaupungin vaakunasta väkisinkin mieleen syvempiäkin tulkinnan tasoja. Savon vanha maakuntatunnus, myöhemmin myös Kuopion läänin tunnus ja nykyinen Pohjois-Savon maakuntatunnus on kultainen jousi mustalla pohjalla. Jousen alkuperäinen merkitys on symbolisoida Savon asemaa rauhattomalla rajaseudulla. Se on ollut osuva valinta, sillä maakunnan maaperällä on menneinä vuosisatoina sodittu vähän väliä. Alueen halki on vedetty sekä Uudenkaupungin rauhan raja vuonna 1323 että Täyssinän rauhan raja vuonna 1595. Ruotsin ja Venäjän välisiä sotia ja selkkauksia on käyty niiden jälkeenkin ja rajoja tarkisteltu useaan kertaan. Kun tiedetään, että venäläiset ovat tuhonneet Kuopiossa kirkon kaksi kertaa polttamalla ja kolmannen kirkon tuhosi salama, niin vaakunakirkon punainen väri mustalla höystettynä sekä jousi alkavatkin yhtäkkiä tuntua luontevalta valinnalta kertomaan kaupungin vaiheista.

Minkälainen on sitten tuo pyhäkkö, joka on päätynyt ainoana kirkkona suomalaiseen kuntavaakunaan ja joka ”kuopiolaisen elämän maamerkkinä on sukupolvien ajan piirtynyt ihmisten sielunmaisemaan”, kuten seurakunnan esitteessä asiaa luonnehditaan. Vuonna 1782 perustetun kaupungin ensimmäisiä tehtäviä oli rakentaa uusi kirkko. Tai paremminkin se oli tuolloin reilusti yli 200-vuotiaan Kuopion emäseurakunnan tehtävä, kaupunkihan tuli aluksi osaksi sitä. Vanha puukirkko – jos nyt vähän yli 50-vuotiaasta kirkosta niin voi sanoa – oli lahoamaisillaan, joten sekin edisti kirkkohanketta. Kaupungin perustaminen vaikutti ratkaisevasti siihen, että kuninkaan määräyksessä vuonna 1794 kehotettiin rakentamaan kirkko kivestä. Ja osansa varmaan oli silläkin, että kyseessä oli parisenkymmentä vuotta aiemmin perustetun läänin pääkaupungin kirkko. Luultavasti kovin montaa rakentamisen vastustajaa, jos yhtään, ei löytynyt kolmen palaneen ja yhden ränsistymässä olevan kirkon historian omaavasta seurakunnasta. Kuopion tulevan kirkon piirustukset laadittiin Tukholman Intendentinkonttorissa Per Wilhelm Palmrothin signeeraamana vuonna 1795, mutta rakentamaan päästiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Kirkon rakentajaksi saatiin alalla jo mai-

Kuopion vaakuna 1930-luvun asussa. Myöhemmin kirkon pieniä ikkunoita on suurennettu ja niiden lukumäärää vähennetty kahdella. Samoin vaakunan uudistuksessa poistettiin kirkkopihan aita ja tornia jäsenneltiin selkeämmäksi. Nykyisessä vaakunassa herttuakunnan kruunun sijasta käytetään herttuakunnan helmikruunua.


19

Puutalojen keskelle Vahtivuorelle rakennettu tuomiokirkko ei ole menettänyt ylvästä asemaansa kerrostalojenkaan aikana. Kirkon tornista on esteetön näköala jokaiseen ilmansuuntaan. Taustalla keskellä näkyy kaupungin tunnetuin maamerkki Puijo näkötorneineen ja hyppyrimäkineen.

Oikealla tuomiokirkon pääoven yläpuolella oleva taulu, johon on tiivistetty kirkon rakentamisen historia.

netta niittänyt rakennusmestari Jacob Rijf (1753–1808). Kokkolalaiseen kirkonrakentajasukuun kuulunut Rijf oli ammatissaan edelläkävijä, sillä ensimmäisenä suomalaisena itseoppineena käsityöläismestarina hän oli hakeutunut Tukholman taideakatemian arkkitehtikouluun vuonna 1783. Sieltä palattuaan hän suunnitteli Pohjanmaalle kymmenkunta ristikirkkoa ennen tuloaan Kuopioon. Jacob Rijfin opettaja, Ruotsin nimekkäimpiin arkkitehteihin lukeutunut Carl Fredrik Adelcrantz totesi, että Rijf osasi rakentaa ”sekä lujaa, kestävää että kaunista”. Lujan tekeminen vaati hyvät perustukset ja niinpä työ alkoi Vahtivuoren tasauksella. Sitä madallettiin 6–7 metriä. Rakennusmateriaalien, muurauksessa käytettävien kivien, puutavaran ja paanujen hankinta sekä itse rakentaminen jäi ajan tapaan seurakunnan talonpoikien tehtäväksi. Alunperin 3 000 hengelle tarkoitettu keskeistornillinen ristikirkko muutti luonnettaan heti alkuvaiheessa. Ristikirkko se tosin oli edelleen, mutta tornin perustukset tehtiin itäpäätyyn. Kaupunkikuvassa pääjulkisivu sijoittuisi näin sataman ja silloisen torin suuntaan. Se puolestaan tarkoitti sitä, että alttari sijoitettiin vastoin kristillisiä perinteitä länsisakaraan. Rakentaminen oli edennyt räystäskorkeuteen, kun työt kes-

keytettiin sotatilan takia kesäkuussa 1808. Venäläiset valloittivat Kuopion ja saivat keskentekoisesta kirkosta hyvän hevostallin. Kirkon rakennustarpeista he rakensivat jonkinlaisen katon hevosilleen. Perimätiedon mukaan venäläiset kokosivat lisäksi kirkon penkkitarpeista lauttoja päästäkseen vesitse Toivolaan paenneiden suomalaisten perään. Sotapäällikkö Sandels joukkoineen oli nimittäin vienyt mennessään kaikki seudun veneet.


20


21

1800-luvun alkupuolen uusklassismin ja empiretyylin mukaisesti Kuopion tuomiokirkko on interiööriltään pelkistetty ja niukasti koristeltu. Seinien ja katon valkoinen väritys korostaa tätä vaikutelmaa. Koristelu rajoittuu lähes yksinomaan saarnastuoliin ja sen kaikukatokseen sekä alttarin seudulle. Vuoden 1961 perusteellisessa korjauksessa kirkko palautettiin mahdollisimman alkuperäiseen asuunsa. Kirkkosaliin mahtuu 1400 sanankuulijaa. Alttaritaulun ”Kristus ristillä” on maalannut taiteilija Berndt Abraham Godenhjelm vuonna 1843. Kuorin vasemmalla seinällä on Kuopion neljännestä kirkosta peräisin olevat Petter Bergströmin vuonna 1741 maalaamat ”Ristiinnaulitseminen” ja ”Pyhä ehtoollinen”. Vuonna 1926 jyväskyläläinen taiteilija Urho Lehtinen maalasi saarnastuolin ympärille viereisellä sivulla näkyvät neljän apostolin kuvat. Nykyään ne on sijoitettuna kirkkosalin takaseinälle. Kirkon nykyiset 52-äänikertaiset, tanskassa valmistetut urut asennettiin urkuparvelle vuonna 1986.


22

Syksyllä 1809 tehdyn rauhansopimuksen jälkeen kirkkotyömaalla tehtiin inventaario, jonka perusteella Kuopion seurakunta sai rahallisen korvauksen kadonneista ja rikotuista tarvikkeista. Sota-aika muodostui Kuopion kirkolle muutenkin kohtalokkaaksi, sillä sodan jaloista Tukholman Kungsholman kirkon uusimista suunnittelemaan matkustanut Jacob Rijf kuoli kuumetautiin joulupäivänä 1808. Häneen päättyi samalla suomalaisten itseoppineiden kirkonrakentaja-suunnittelijoiden kausi, sillä jatkossa kirkkosuunnittelussa alkoi koulutettujen arkkitehtien aika. Jonkinlainen symboli muutoksesta oli sekin, että kun rakentamista Kuopiossa vuonna 1813 jatkettiin, ilmestyi työmaan vastaavaksi mestariksi arkkitehti, linnoitusupseeri Pehr Granstedt. Lopputöiden aikana alkuperäisiin suunnitelmiin tehtiin paljon muutoksia. Esimerkiksi aiotut kiviholvit tehtiin puusta ja tornin yläosa rakennettiin luonnonkivien sijasta tiilistä. Kirkko valmistui vihdoin loppuvuodesta 1815 ja se vihittiin käyttöön seuraavan vuoden huhtikuussa. Mainittakoon, että edellä mainittu Pehr Granstedt myös suunnitteli Savoon yhden kirkon, Kaaville niin sanotun kaksoisristikirkon. Se valmistui runsas vuosi Kuopion kirkon jälkeen, vuonna 1817. Kaavin kirkon kohtaloksi muodostui tulipalo vuonna 1980. Oman aikakautensa, 1800-luvun alun, arkkitehtuurikäsityk-

sen mukaisesti Kuopion uusklassinen kirkko on sisätiloiltaan pelkistetty ja koristelu on niukkaa. Kultareunaisen saarnastuolin lisäksi neljine pilastereineen pientä antiikin temppelipäätyä muistuttava alttariseinärakennelma erottuu selvästi kirkon vaaleassa interiöörissä. Sisätiloja on korjattu ja muutettu useaan otteeseen. 1920-luvun puolivälin korjausten yhteydessä kirkkoon hankittiin taiteilija Urho Lehtisen maalaama taulu ”Elävän veden virta” sekä saarnastuolin yhteyteen neljä evankelistan kuvaa. Nykyisin ne ovat pääoven viereisillä seinillä. Kuopion emäseurakunnan 450-vuotisjuhlien yhteydessä vuonna 1999 kuorin seinälle sijoitettiin Kuopion neljännessä kirkossa olleet kaksi Petter Bergströmin maalausta, ”Ristiinnaulitseminen” ja ”Pyhä ehtoollinen”. Jos vitivalkoinen kivikirkko oli valmistuttuaan hallitseva rakennus matalassa puutalokaupungissa, ei se ole paljon tehoaan menettänyt kerrostalojenkaan keskellä. Erityisesti tähän vaikuttaa hieno sijainti korkealla paikalla kaupungin yhden henkireiän, Snelmannin puiston reunassa. Puiston halkaisevan kaksoiskäytävän päässä sijaitseva vaalea kirkko – seinien luonnonharmaat kivet ovat aikojen kuluessa nousseet esiin – on mielestäni yksi komeimpia kaupunkikirkkomaisemia Suomessa. Ehdottomasti vaakunan arvoinen näkymä.

Vasemmalla arkkitehti Seppo Ruotsalaisen piirtämä voimassaoleva Kuopion vaakuna. Viereisellä sivulla näkymä Snellmanin puistosta tuomiokirkon pääovelle.


23


24

AIKAMATKA IISALMESSA

Ristiretki Savoon on vajavainen, ellei tarkasteluun oteta Iisalmen kirkkoja. Ensinnäkin sen puhdasoppisempaa ristinmuotoista pohjakaavaa ei juuri voi olla kuin Iisalmen vanhassa Kustaa Aadolfin kirkossa on. Ja toiseksi, vuonna 1779 valmistunut kirkko on Savon vanhimpia ja Pohjois-Savon vanhin edelleen käytössä oleva kirkko, joten sen vaiheisiin tutustuessa oppii paljon paitsi itse pyhäkköön liittyvästä, myös historiasta yleensä. Iisalmen uusi, vuonna 1934 valmistunut kirkko on puolestaan nimeltään Pyhän Ristin kirkko, vaikka ei ristinmuotoinen olekaan.

Kustaa Aadolfin kirkko Vanha kirkko on saanut nimensä seurakuntalaisten halusta käyttää kruununperillinen Kusta Aadolfin nimeä. Kuningas Kustaa III hyväksyi nimen käytön kirkon yhteydessä, mutta asetti ehdoksi, että seurakunta ei hyödynnä tätä kunnianosoitusta jälkeenpäin minkäänlaisen lisäanomuksen perusteluna. Kuninkaan ehtoa on tiettävästi noudatettu viimeistä piirua myöten. Huolimatta siitä, että Iisalmen Vanhakirkko, jolla nimellä sitä myös kutsutaan, on jo yli 230-vuotias, ei se suinkaan ollut seudun ensimmäinen, vaan järjestyksessä jo kolmas samalla niemellä. Iisalmen seurakunta perustettiin Kuopion emäseurakunnan pohjoisimmista osista vuonna 1627. Tuolloin lähelle nykyisen kirkon paikkaa, hieman lounaaseen, rakennettiin seurakunnan ensimmäinen puukirkko. Sen kohtaloksi muodostui isku taivaalta; salama poltti rakennuksen kesäkäräjien aikaan 1699. Laaja Iisalmen seurakunta, johon kuuluivat nykyiset Pielaveden, Lapinlahden, Kiuruveden, Sonkajärven, Sukevan ja ViereKustaa Aadolfin kirkon toisessa kerroksessa sijaitsevan Iisalmen seurakunnan vaiheista kertovan kirkkomuseon näyttelyn keskiössä on seurakunnan perustamisvuonna 1627 ensimmäiseen kirkkoon hankittu kirkonkello.

män seurakunnat, tarvitsi kuitenkin kipeästi kokoontumispaikkaa. Niinpä jo seuraavana vuonna valmistui ”kiireessä ja ilman rakennustaiteellista säntillisyyttä” pienehkö ja rakenteiltaan hatara ristikirkko tai kylkiäisillä varustettu pitkäkirkko. Huonokuntoisuudestaan huolimatta pyhättö palveli seurakuntalaisia melkein 80 vuotta. Tarkemmin ajatellen se palvelee vieläkin, sillä toisen kirkon hirsiä ja muita rakennustarpeita käytettiin nykyisen kirkon rakentamiseen. Myös Vanhakirkon tapuli tuo viestiä kauempaa, sillä se on myös peräisin toisen kirkon ajoilta. Nuo historialliset taustat tulevat mieleen Kustaa Aadolfin kirkkoa lähestyessäni. Ne tulivat tutuksi vuonna 2004, kun suunnittelin seurakunnan historiaa kuvailevan näyttelyn esillepanoa kirkon urkuparven takaiseen asehuoneeseen. Tutkija Katja Lap-

Carolus Lindberg luokitteli Suomen kirkot 38 eri tyyppiin vuonna 1934. Iisalmen kirkko kuului samaan ryhmään kuuden pohjanmaan kirkon kanssa. Lisäksi tasavartisten ristikirkkojen ryhmässä oli vuonna 1816 valmistunut savolainen Kaavin kirkko.


25

P.A. Kruskopfin vuonna 1844 tekemän piirroksen keskellä näkyy Iisalmen pappila ja oikealla Kustaa Aadolfin kirkko tapuleineen.

palainen oli koonnut tietoja, aineistoa ja esineitä, joista näyttely koostui. Erityisesti mieleen palautuu Pehr Adolf Kruskopfin piirros vuodelta 1844, jossa näkyy Poroveden ja Pikku-Iin välisen salmen, nykyisen Kirkkosalmen, rannalla olevalla pienellä kumpareella sijaitseva Kustaa Aadolfin kirkko tapuleineen sekä seurakuntaelämän kannalta yhtä tärkeä rakennus, Iisalmen Iso pappila piharakennuksineen. Pappilan ehkä tunnetuin asukas oli kirjailija Juhani Aho, jonka isä Theodor Brofeldt toimi seurakunnan kirkkoherrana vuosina 1883–1914. Pappila oli myös valtakunnan politiikan kannalta merkittävä paikka. Sen nimekkäimpiä vieraita olivat muun muassa Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf ja Venäjän keisari Aleksanteri I.

Iisalmen pappila siirrettiin Helsingin Seurasaaren ulkomuseoon 1960-luvun lopussa.


26

Yhtä avaraa näkymää kuin Kruskopfin piirroksessa ei enää voi tavoittaa kaupungin kasvun ja siitä seuranneen rakentamisen takia. Eikä maisema muutenkaan ole entisensä, vaikka vuonna 1779 pystytetty kirkko paikoillaan onkin, sillä kirkonrakentaja Simo Silvénin vuosina 1797–1798 rakentama pappila purettiin vuonna 1966. Jälkipolvien onneksi rakennus pystytettiin kolme vuotta myöhemmin uudelleen Helsingin Seurasaareen, jossa se on ollut matkailijoiden ihailtavana kohta puoli vuosisataa. Samainen kalajokinen kirkonrakentaja Silvén oli parikymmentä vuotta ennen pappilaa rakentamassa itse kirkkoakin. Hänen uralleen mahtui tusinan verran Herran huoneita lähinnä Pohjanmaalla ja Ylä-Savossa, yksi Keski-Suomessakin, Pihtiputaalla. Muun muassa Iisalmen emäseurakuntaan kuuluneelle Pielaveden kappeliseurakunnalle hän rakensi kirkkoa samanaikaisesti Iisalmen pappilan kanssa. Silvénin pystyttämä Pielaveden kirkko purettiin alle satavuotiaana vuonna 1884 ja sen materiaaleista tehtiin kirkonkylän kansakoulu.

Iisalmen Vanhakirkon Tukholmassa vahvistetut piirustukset eivät ole säilyneet, joten sen alkuperäisestä asusta ei ole aivan täsmällistä kuvaa. Se tiedetään, että jo vuonna 1772 Jaakko Suonperä oli liittänyt Tukholmaan lähetettyyn rakennuslupa-anomukseen kaksoisristikirkon piirustukset Lohtajan kolme vuotta aiemmin valmistuneen kirkon esikuvan mukaan. Hanke ei kuitenkaan siinä muodossa toteutunut. Kirkon sisä- ja ulkoasu on ollut monella tavalla koetuksella vuosikymmenien aikana. Iisalmen Koljonvirta oli yksi Suomen sodan keskeisiä taistelupaikkoja vuonna 1808. Virran lähistöllä sijainnut puukirkko oli venäläisten sotilaiden oivallinen polttopuuvarasto. Sodan jälkeen Venäjän hallitukselle osoitetun korvaushakemuksen mukaan polttopuiksi olivat kelvanneet rappuset, ovet, lattia, kellotapulin ovet sekä kirkkotarhaa kiertänyt puuaita. Lisäksi ikkunoita oli särjetty. Erikoista oli sekin, että sodan aikana tehdyn Lohtajan välirauhasopimuksen mukainen aselepolinja kulki Iisalmen kirkkotarhan kohdalla kirkon ja kellotapulin välistä.


27

Vanhalta pohjoiseen vievältä maantieltä, nykyiseltä Koljonvirrantieltä, avautuu runsaan sadan metrin matkalla maisema, jossa voisi hyvin kuvitella ajan pysähtyneen. Keltaisen värin kirkko sai ensimmäisen kerran vuonna 1794. Kustaa Aadolfin kirkon ja tapulin takana sijaitsee vanha hautausmaa, jonne on haudattu muun muassa kirjailijat Juhani Aho, Kauppis-Heikki ja eino Säisä.

Suomen kansan aikakirjat IV.

Suomen sodan aikana Ruotsin ja Venäjän välinen aselepolinja kulki rakennusten välistä niin, että tapuli kuului Ruotsiin ja kirkko Venäjälle. Varsinaisessa rauhansopimuksessa vuonna 1809 ei hiuksia enää halottu, vaan koko Suomi liitettiin Venäjään.

Yleensä, kun johonkin kirkkoon astuu sisään, ensi vaikutelma on helposti se, että tällaista täällä on aina ollut; jos ei nyt poistumisteiden vihreitä merkkivaloja tai mikrofoneja lasketa mukaan. Varsinkin vanhemmissa kirkoissa totuus on kuitenkin lähes aina toinen. Niin Iisalmessakin, missä edellä kuvattu polttopuuepisodi oli vasta alkua. Tässä muutamia esimerkkejä ongelmista ja toimenpiteistä vuosien 1812 ja 1844 välillä: Vuonna 1812 kirkon katto vuoti ja kaksi seinää pullistui ulospäin, 1814 katonharjaa vahvistettiin, 1817 kirkko maalattiin punamullalla, 1831 ovet muutettiin ulospäin aukeaviksi, 1836 eteisrakennuksien ja kirkon eteläpuolen paanukatot uusittiin, 1840 ulkoseinät vuorattiin vaakalaudoituksella, 1842 ulkoseinät maalattiin keltaisiksi, 1843 kirkkosalin seinät maalattiin ja 13 maalausta sekä alttaritaulu poistettiin, 1844 maalattiin saarnastuoli, alttarikaide ja penkit. Ja niin edelleen. Kirkon käyttämisestä polttopuina tulee helposti mieleen Unescon maailmanperintölistalle vuonna 1994 hyväksytyn, 14 vuot-


28


29 Jarl Eklundin piirros Iisalmen kirkosta arkkitehti F.A. Sjöströmin muutostöiden jälkeen 1800-luvun lopulla. Kulmikkaat muodot ja pienet torniaiheet hallitsevat ulkoasua.

Viereinen sivu: Kolme kuvaa, kolme ilmettä. Vasemmalla ylhäällä koristemaalari Fredrik Scheidermanin näkemys alle kymmenenvuotiaasta kirkosta 1780-luvulla. Klassiset elementit ja pyöreät muodot kuuluivat interiööriin. Oikealla kirkko sata vuotta myöhemmin arkkitehti F.A. Sjöströmin jäljiltä. Teräväpiirteinen ja korostetun kulmikas uusgotiikka leimaa kirkkosalin ilmettä. Nykypäivän rippikoululaiset saavat kulkea tunnilleen kuitenkin kustavilaistyyliin palautetussa kirkossa. Arkkitehti Rafael Blomstedtin 1920-luvulla ja Arkkitehtitoimisto Hannu Puurusen vuonna 2003 tekemien korjaustöiden jälkeen alkuperäissuunnitelmille uskollisemmat kaarevat muodot ja vaalet värit hallitsevat näkymiä.

ta Iisalmen kirkkoa iäkkäämmän Petäjäveden vanhan kirkon kohtalo 1900-luvun alussa. Uuden kirkon valmistuttua vuonna 1879 vanha sai rapistua rauhassa. Paanukatto lahosi, viiritanko putosi alas, ikkunoita meni rikki ja kirkonpenkkejä revittiin polttopuiksi. Välillä kirkko toimi myös heinälatona. Taidehistorioitsijoiden ja arkkitehtuurin asiantuntijoiden painostus sekä seurakunnan 200-vuotisjuhlat vuonna 1928 johtivat kuitenkin tämän arvokkaan kirkon pelastukseen. Korjaussuunnitelmat teki arkkitehti Elsi Borg, Petäjäveden kirkkoherran tytär ja Suomen ensimmäinen itsenäisenä toiminut naisarkkitehti. Toinen arkkitehti pani tuulemaan Iisalmessa. Vanhakirkko oli täyttämässä sata vuotta vuonna 1879. Juhlallisuuksien kunniaksi kirkkoa päätettiin uudistaa ja kunnostaa. Korjaussuunnitelmat laati arkkitehti Frans Anatolius Sjöström, jonka yksi päätöistä, Polyteknillinen opisto oli samaan aikaan valmistumassa Helsingissä. Sjöström oli uusrenessanssin miehiä ja niinpä Vanhakirkko sai kokea melkoisen muodonmuutoksen. Yleisnäkymässä ikkunoiden ja sisäkaton 1700-luvun pyöreät muodot vaihtuivat kulmikkaiksi. Lisäksi uusittiin lehterit, ovet sekä kiinteä sisustus alttarilaitteineen, saarnastuoleineen ja penkkeineen. Käy-

tännössä siis koko kirkon sisustus sai uuden, kulmikkaamman, mutta ajanmukaisen ilmeen. Jonkinlaisen käsityksen muutoksen suuruudesta saa, kun vertaa kirkon koristemaalauksia 1780-luvulla suunnitelleen ja toteuttaneen ruotsalaissyntyisen nuoren Johan Fredrik Scheidermanin (1751–1792) sisäkuvaluonnosta valokuvaan, joka on otettu Sjöströmin korjaustöiden jälkeen. Paluu alkuperäisen interiöörin suuntaan tapahtui kuitenkin jo 50 vuoden päästä, kun vanhaa kirkkoa korjattiin jälleen, nyt seurakunnan 300-vuotisjuhlia varten vuonna 1927. Korjausten suunnittelijana oli arkkitehti Rafael Blomstedt sen jälkeen, kun maamme ehkä nimekkäin kirkkoarkkitehti Josef Stenbäck oli laatinut peräti kolmet hylätyksi tulleet korjaussuunnitelmat ennen sitä. Blomstedtin suunnitelmien mukaan kirkkoon palautettiin muun muassa holvikatto sekä pyöreäkaariset ikkunat. Onneksi, tekisi mieli sanoa. Sjöströmin kulmikkaan uusgoottilaisen saarnastuolin, joka nyt on nähtävänä saman rakennuksen kirkkomuseossa, korvasi Blomstedtin pehmeämpimuotoinen saarnastuoli. Sen neljä evankelistakuvaa maalasi taiteilija Antti Salmenlinna. Iisalmen jälkeen Rafael Blomstedt laati toisenkin ennallistavan korjaussuunnitelman Savossa, Mikkelin maaseurakunnan kirkkoon vuonna 1928. 1920-luvun korjausten yhteydessä Iisalmen kirkon lehterinkaiteiden laudoituksen alta paljastui 20 Scheidermanin todennäköisesti vuosina 1785 ja 1788 maalaamaa sinisävyistä maalausta, joista 15 konservoituina ja kunnostettuina palautettiin paikoilleen. Vielä 1980-luvun lopulla oltiin siinä uskossa, että kuvat oli maalannut muun muassa Paltaniemen kirkon maalauksistaan tunnettu kirkkomaalari Mikael Toppelius. Vuonna 2003 tapahtunut viimeisin suuri korjaustyö tehtiin, ehkä aiemmasta oppien, vanhaa kunnioittaen. Niinpä Kustaa


30

Yllä näkymä Kustaa Aadolfin kirkon urkuparvelta kirkkosaliin. Loivasti kaartuileva holvikatto tekee lähes aineettoman vaikutelman vastakohtana seiniä kiertävän koristenauhan alapuoliselle sisustukselle. Vasemmalla yksityiskohdat Johan Fredrik Scheidermanin Pyhää Paulusta esittävästä maalauksesta lehterikaiteessa sekä kirkon katonrajassa kulkevasta koristelistasta, jossa on tallella 1700-luvun lopun kustavilaisen tyylin henki.


31

Aadolfin kirkossa vieraillessaan voi kävijä tehdä lähes 400 vuoden aikamatkan. Kirkon museon keskipisteenä on Iisalmen seurakunnan perustamisvuonna 1627 Tukholmasta ostettu kirkonkello. Samalta vuosisadalta ensimmäisen kirkon ajoilta on säilynyt nykyisen kirkon parvella oleva metallinen kattokruunu. 1700-luvun lopun kirkkosalista katse osuu J.A. Zachariassenin vuonna 1883 valmistamiin urkuihin, joiden uusgoottilainen julkisivu on arkkitehti A.F. Sjöströmin käsialaa. Kolme vuotta myöhemmin alttariseinälle hankittiin turkulaisen taidemaalari Aleksandra Såltinin maalaama alttaritaulu ”Kristuksen kirkastuminen”. Nuorempaa kerrostumaa Iisalmen kirkossa edustavat Taito Oy:n 1920-luvulla valmistamat messinkikruunut, seinälampetit, alttarikyntteliköt ja takorautainen kuoriaita. Samalta vuodelta on peräisin myös kuvanveistäjä Hannes Autereen voiton lippua kantava uhrikaritsaveistos. Viimeisimmät uudistukset liittyvät tekniikkaan ja käytännön asioihin. Kirkko sähköistettiin vuonna 1962. Samana vuonna käyttöön otettu kuumailmapuhallusjärjestelmä on myöhemmin vaihdettu keskuslämmitykseen. Pikkusakaristosta tehtiin morsiushuone ja sen yhteyteen rakennettiin saniteettitilat ja keittokomero. Miten ihmiset aiemmilla vuosisadoilla kirkkomatkoillaan oikein tulivat yleensä toimeen?

Elämän liekki -symboli Taito Oy:n 1920-luvun puolivälissä suunnittelemassa ja valmistamassa takorautaisessa kuoriaidassa.


32

Kuvat Kuopion historiallinen museo.

Iisalmen hallintopitäjä käsitti seitsemän nykyisen kunnan alueet. Nilsiän emäseurakuntaan kuulunutta Varpaisjärveä lukuunottamatta se oli myös Iisalmen seurakunnan alue, kun seurakunta perustettiin vuonna 1627.

Ylväsryhtinen ja geometrisen täsmällinen Pyhän Ristin kirkko seisoo arvokkalla paikalla Iisalmen kaupunkikuvassa. Seurakseen se sai visuaalisen kilpailijan, vesitornin. Kirkon peruskiven muuraustilaisuudessa muuraamassa oli vt. kirkkoherra Tauno Sutinen ja juhlapuheen piti rovasti Väinö Rafael Malmivaara. Juhlakansan takana näkyy niin sanottu Karvisen kirkko eli palotorni.


33

Vieremä Sonkajärvi

Kiuruvesi

IISALMI Pielavesi

Varpaisjärvi

Lapinlahti

Kaupungille oma kirkko Alunperin laaja Iisalmen kirkkopitäjä hajosi vähitellen pienemmiksi pitäjiksi ja omiksi seurakunniksi. Pielavesi itsenäistyi emäseurakunnasta vuonna 1811 ja vuosisadan puolivälin jälkeen erosivat vielä Lapinlahti ja Kiuruvesi. Uuden vuosisadan puolella syntyivät Iisalmen kaupunkiseurakunta vuonna 1912 – ero toteutui kymmenen vuotta myöhemmin – , Sonkajärvi 1920 ja Vieremä 1921. Kaikille näille valmistui myös omat kirkot. Kustaa Aadolfin kirkon ympärille jäänyt Iisalmen maaseurakunta ja kaupunkiseurakunta yhdistyivät uudelleen ehjäksi Iisalmen seurakunnaksi vuonna 1970. Kaupungin syntyminen alueelle oli vaivalloista, sillä kaupungiksi pääsyä jouduttiin anomaan vuodesta 1856 alkaen ainakin viisi kertaa. Jonkinlainen myönnytys tapahtui syksyllä 1860, jolloin senaatti julisti Iisalmen kauppalan perustetuksi. Maa-ala uudelle kauppalalle lohkaistiin Haukiniemestä, vain parin-kolmen kilometrin päähän Kustaa Aadolfin kirkosta etelään. Sinne mitattiin myös ensimmäinen asemakaava, johon oli varattu paikka kirkolle. Sen rakentamista saatiin kuitenkin odottaa yli 70 vuotta – siinä välissä kauppala ehti vihdoin muuttua kaupungiksi vuonna 1891. Vanhakirkko toimi kauppalalaisten ja sittemmin kaupunkilaisten yhteisenä kirkkona lähes puoli vuosisataa. Vasta kaupunkiseurakunnan perustamisen jälkeen kaupunkilaiset alkoivat kokoontua Haukiniemen rukoushuoneella. Kesti vielä yli 15


34

vuotta, ennen kuin oma kirkko saatiin rakenteille arkkitehtikilpailun tuloksena vuonna 1933. Kilpailun voitti nuori alle kolmikymppinen kuopiolaissyntyinen ja pääosan urastaan Kajaanissa tehnyt arkkitehti Eino Pitkänen. Pitkänen valmistui arkkitehdiksi pahimpaan lama-aikaan 1930-luvun alussa, jolloin rakentaminen Suomessa oli vähäistä. Niinpä hän opiskeli myös opettajaksi ja toimi lehtorina Kajaanin seminaarissa. Työnsä ohessa hän harjoitti myös arkkitehdin ammattiaan. Ajan tapaan pelkistetystä funktionalismista tuli hänen rakennustensa tavaramerkki. Tämä ilmenee selvästi myös vuonna 1934 valmistuneessa Iisalmen kirkossa, joka oli toinen Pitkäsen suunnittelemista kirkoista. Toinenkin – yhdessä arkkitehti

Harry W. Schreckin kanssa suunniteltu – rakennettiin Savoon, Riistavedelle, lähes samaan aikaan Iisalmen kirkon kanssa. Arkkitehti Bertel Strömmer oli vuonna 1930 tekemässään asemakaavan muutosehdotuksessaan ehdottanut vesitornin sijoittamista mäen korkeimmalle kohdalle tai vaihtoehtoisesti jopa vesitornin ja kirkontornin yhdistämistä. Seurakuntalaiset eivät ehdotuksia hyväksyneet, sillä ”goottilaistyylinen suippotorninen kirkko ei mitenkään sovellu muiden rakennusten välittömään läheisyyteen vaan vaatii erityisen asemansa”. Iisalmelaiset eivät myöskään halunneet ”mitään nykyajan funktionalismituotetta”. Juuri sellaisen he kuitenkin vain kolme vuotta myöhemmin saivat!

Arkkitehti Eino Pitkäsen tuotannon toinen kirkko valmistui Riistavedelle vuonna 1934, samana vuonna Iisalmen Pyhän Ristin kirkon kanssa. Samanaikaisuudesta huolimatta rakennusten arkkitehtoniset ja kokoerot ovat selviä. Sisätiloissa yhdistävänä tekijänä on puolikaaren muotoinen alttarisyvennys.


35

Näkyvällä ja arvokkaalla paikalla pienellä mäellä, leveän Kirkkopuistonkadun päässä sijaitseva valkoinen päätytornillinen pitkäkirkko, Iisalmen Uusikirkko, hallitsee koko Iisalmen matalahkoa kaupunkikuvaa. Ulkoapäin, varsinkin edestä katsottuna, kirkon julkisivut koostuvat pysty- ja vaakalinjojen muodostamista suorakaiteen muotoisista sileistä ja profiloiduista pinnoista. Oikeastaan ainoa tästä poikkeava yksityiskohta on rakennuksen kirkkosaliosan harjakaton viistot räystäslinjat. Nekin olivat huomattavasti loiventuneet arkkitehti Pitkäsen ensimmäisistä luonnoksista, joissa jyrkät kattolinjat vielä saattoivat tuoda mieleen jotain goottilaista. Pyhän Ristin kirkon lähes askeettinen julkisivu antaa olettaa

Iisalmen kirkon ympärillä olevan laajan puistoalueen ei ole annettu vuosikymmenien aikana rehevöityä eikä puustoa ole lisätty. Näin jo muutenkin keskikaupungin korkeimmalla paikalla sijaitsevan kirkon monumentaaisuus pääsee hyvin esiin.

saman suorakaiteisuuden, kuutiomaisuuden ja paljaiden seinäpintojen hallitsevan myös sisätilaa. Näin myös tapahtuu, mutta yllättävän suuren vastakohdan kaikille vaaka- ja pystylinjoille tekee alttaripäädyn pyöreäkaarinen seinä. Sen tehoa täydentää niinikään puolikaaren muotoinen alttarikaide. Kaiken keskipisteenä on taiteilija Uuno Eskolan voimakasvärinen mosaiikkityö, jonka yläosassa toistuu tuo sama kaareva muoto.


36

Aivan kuin näyttääkseen, että kynästä löytyy myös käyriä viivoja on arkkitehti Eino Pitkänen muotoillut iisalmen kirkon torniin johtavat portaat kaiteineen elastiseksi kierteeksi. Alttarisyvennystä kehystää puolikaaren muotoinen seinä ja sama muoto toistuu alttarikaiteessa. Ristiinnaulittua esittävän moaiikkityön on tehnyt taiteilija Uuno Eskola vuonna 1954. Yllä yksi saarnastuolia koristavasta, taiteilija Yrjö Rosolan muotoilemasta neljästä apostolista.


37


38

Jumalanpalvelukseen osallistuminen muutaman kilometrin päässä toisistaan sijaitsevassa kahdessa Iisalmen kirkossa, 1779 valmistuneessa Kustaa Aadolfin kirkossa ja 155 vuotta myöhemmin käyttöön otetussa Pyhän Ristin kirkossa samana sunnuntaina parin tunnin sisällä on mielenkiintoinen kokemus. Vanhan puukirkon rikas ja eriaikainen arkkitehtuuri, taideteokset ja koristelu tuovat kirkonmenoihin vuosisatojen pituisen perinnön ja jatkuvuuden tunnun, kun taas pelkistetyssä funktionalistisessa

kirkkosalissa huomio keskittyy paljon helpommin itse päivän sanomaan ja jumalanpalveluksen etenemiseen sellaisenaan. Pyhän Ristin kirkosta poistuessani kiinnittyy huomio edessä aukeavaan katunäkymään. Kirkkopuistonkatu on yksi harvoja, ellei peräti ainoa katu Suomessa, jonka molemmissa päissä on kirkko. Esplanadityyppisen puistokadun nimenvalinnassa ei Iisalmen kadunnimitoimikunnan tai muuten nimistä päättäneen tahon aikoinaan ole ainakaan tarvinnut ottaa riskejä. Toisena ka-


39

dunpäätteenä on arkkitehti Ilmari Ahosen suunnittelema, vuonna 1957 käyttöön otettu Iisalmen ortodoksisen seurakunnan pääkirkko, Profeetta Eliaan kirkko. Kirkkomatkailijan silmiin osuu toinenkin jännittävä piirre tuon kadun varrelta. Uuden kirkon läheisyydessä on kahden paikallisen kirjailijasuuruuden patsaat, Juhani Ahon kokovartaloveistos ja Kauppis-Heikin rintakuva. Samojen henkilöiden yhteishauta on Kustaa Aadolfin kirkon hautausmaalla.

Kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen tekemä kirjailija Juhani Aho vasemmalla ja kirjailija Kauppis-Heikki kauempana oikealla vartioivat Iisalmen Kirkkopuistonkadun keskuskäytävää. Taustalla Pyhän Ristin kirkko. Alakuvassa Kirkkopuistonkadun toisessa päässä sijaitseva Profeetta Eliaan kirkko.


40


41

VIIMEISET EHTOOLLISET SAVOSSA

Leonardo Da Vincin vuosina 1495–1498 Milanon Santa maria delle Grazie -kirkkoon maalaama Viimeinen ehtoollinen.

”Yksi on juuri juonut, hän on laskenut lasinsa ja kääntänyt päänsä puhujaa kohti. Yksi vääntelee sormiaan, toinen kääntyy kulmat kurtussa pöytätoverinsa puoleen. Eräs levittelee käsiään, kämmenet katsojaa kohti, kohauttaa olkapäitään, ja hänen suunsa ilme on hämmästynyt. Toinen puhuu vierustoverinsa korvaan ja tämä kuuntelee nojautuen kohti puhujaa pidellen kädessään veistä ja toisessa kädessä leipää, jonka veitsi on ehtinyt leikata puoliväliin. Joku on käännähtänyt paikallaan veitsi kädessään ja kaatanut kädellään lasin pöydälle. Yksi miehistä laskee kätensä pöydälle ja katsoo eteensä, toinen on tukehtua suupalaansa. Eräs nojautuu eteenpäin nähdäkseen puhujan ja varjostaa kädellä silmiään. Yksi vetäytyy eteenpäin nojaavan selän taakse ja katsoo puhujaan seinän ja eteenpäin kumartuneen miehen välistä.” Valmentaja on juuri ilmoittanut eroavansa seurasta perinteisessä pelin jälkeisessä iltapalatilaisuudessa viidennen hävityn kotiottelun jälkeen ja paikalla oleva reportteri yrittää tallentaa nopean tilanteen lehtiöönsä. Ei. Katkelma on Leonardo da Vincin päiväkirjasta, jossa hän kuvailee Viimeinen ehtoollinen -taulunsa henkilöitä. Valtaosalle ihmisistä tulee sanaparista ”viimeinen ehtoollinen” ensimmäisenä mieleen yksi kuva, ei niinkään Raamatun sanat sen takana. Maailman tunnetuimpiin maalauksiin kuuluva Leonardo da Vincin Viimeinen ehtoollinen tuli itselleni tutuksi opiskeluaikana 1970-luvun alussa Jyväskylän yliopiston taidehistorian laitoksella. Nykyisin taidemaalarina toimivan Johannes Rantasen luennoilla seinälle heijastettiin kuvia tuosta Milanon Santa Maria delle Grazie -kirkon munkkien ruokasalin seinään tehdystä maalauksesta. Tavanomaiseen tapaan selviteltiin teoksen ikonografiaa, tekniikkaa, värimaailmaa ja sommittelua. Havaittiin Jeesuksen asema maalauksen keskipisteessä,

voimakas perspektiivi ja sen pakopiste Jeesuksen pään takana. Pohdittiin kultaisen leikkauksen merkitystä ja niin edelleen. Mutta viime vuosina maailmanlaajuisen keskustelun aiheeksi nousseista muista, lähinnä Jeesuksen ja opetuslasten henkilösuhteista tai kuvan syvemmistä, jopa raamatunvastaisista tulkinnoista ei puhuttu tuolloin mitään. Leonardo maalasi yli kahdeksan metriä leveän teoksen suojelijansa herttua Ludovico Sforzan toimeksiannosta vuosina 1495– 1498. Maalaukseen on vangittu Johanneksen evankeliumin 13 luvun 21 jakeen kiihkeätunnelmainen hetki, jossa Jeesus ilmoittaa jonkun opetuslapsista pettävän hänet. Leonardon maalaus ei ollut kostealle sementtipinnalle tehty fresco, vaan al secco, valmiiseen seinään maalattu kuva. Teknisesti teos ei kuitenkaan täysin onnistunut, sillä vain muutamia vuosikymmeniä myöhemmin se alkoi hitaasti rapautua. Tästä syystä sitä on korjailtu, käytännössä päälle maalattu, vuosisatojen aikana useita kertoja. Vasta vuosina 1978–1999 tehdyn huolellisen restauroinnin yhteydessä poistetut lukuisat paikkaukset ja päällemaalaukset paljastivat alkuperäisen teoksen totuttua hennomman värimaailman sekä lukuisat kadonneet yksityiskohdat. Jopa henkilöiden kasvonpiirteet muuttuivat. Apuna restaurointityössä oli Leonardon oppilaan 1500-luvun alussa teoksesta maalaama kopio. Pyhän ehtoollisen esille tulleesta uudesta, siis alkuperäisestä, ilmiasusta seurasi sekä kirkon sisällä että alan tutkijoiden keskuudessa paljon keskustelua ja jopa kiistoja. Lisää vettä myllyyn toi kirjailija Dan Brownin vuonna 2004 ilmestynyt menestysteos Da Vinci -koodi ja internetissä julkaistu huipputarkka kuva Leonardon maalauksesta. Ne toivat aiheen lähelle suurta yleisöä. Jeesuksen viimeisten hetkien uudenlaista tulkintaa edustivat myös muun muassa vuonna 1994 julkaistu Uuden testamentin eksegenetiikan tutkija Matti Myllykosken teos Jeesuksen vii-


42

meiset päivät sekä vuonna 2006 Yhdysvalloissa ilmestynyt Juudaksen evankeliumi. Leonardon restauroidun maalauksen ja edellä mainittujen teosten pohjalta on syntynyt kymmeniä kysymyksiä. Istuuko Jeesuksen vieressä apostoli Johanneksen paikalla nainen? Onko hän Maria Magdaleena? Jos on, niin missä on yksi opetuslapsi? Näkyykö kuvassa ylimääräinen käsi, jossa on tikari? Miksi pöydässä on kaikilla viinilasit, vaikka Raamatun mukaan yksi malja kiersi henkilöltä toiselle? Mitä maalauksen ilmiselvät visuaaliset symbolit merkitsevät? Suunnitteliko Jeesus tietoisesti kuolemansa? Viime vuosien uusiin tulkintoihin ja havaintoihin saakka Viimeisen ehtoollisen tilanne oli ollut asetelmallisesti ja ”käsikirjoituksellisesti” selvä: Jeesus ja hänen 12 opetuslastaan nauttivat pöydän ääressä kiirastorstaina pääsiäisen Pyhää ehtoollista. Johanneksen evankeliumin jakeen 13:21 ja sitä seuraavan viiden jakeen pohjalta aiheesta on vuosisatojen kuluessa maalattu kirkkoihin lukemattomia versioita ympäri maailmaa. Myös Savon kirkoista löytyy toistakymmentä tulkintaa Viimeisestä ehtoollisesta. Heinävedellä sijaitsevan Valamon luostarin alueella kahdesta vanhasta vajasta kunnostettiin vuonna 1940 veljestön Uuden Valamon ensimmäinen kirkko. Nykyisin vain kesäkäytössä olevan vanhan kirkkosalin toisessa päädyssä on tuntemattoman taiteilijan maalaama Viimeinen ehtoollinen. Sen henkilögallerian selvänä esikuvana on ollut Leonardon maalaus. Henkilöiden sommittelu pöydän takana asentoja myöten on sama. Jopa ylimääräinen käsi tikareineen – tai veitsineen – on mukana. Myös tässä teoksessa huomio kiinnittyy pääosin parrakkaiden miesten joukossa Jeesuksen vasemmalla puolella istuvaan pitkähiuksiseen naismaiseen hahmoon. Muutaman opetuslapsen,


43

Viereisellä sivulla Kuopion ortodoksisen kirkon kiirastorstain messu. Taustan ikonostaasissa kultaisen portin yläpuolelle kuuluva Viimeinen ehtoollinen .

Valamon luostarin vanhan kirkkosalin sisutukseen kuuluva tuntemattoman taiteilijan Viimeisen ehtoollisen henkilöryhmän sommittelun esikuvana on ollut Leonardon maalaus.

esimerkiksi äärimmäisenä vasemmalla olevan miehen, vaatteiden väri kylläkin poikkeaa Leonardon tulkinnasta. Samoin Jeesuksen oikealla puolella olevan miehen sormi pystyssä oleva käsi puuttuu kokonaan. Suurimmat erot löytyvät kuitenkin muualta sommitelmasta, henkilöiden ulkopuolelta. Valamon maalauksessa pöydän kattaus on huomattavasti pelkistetympi. Siinä näkyy esimerkiksi vain yksi ehtoollismalja, jonka Jeesus Raamatun mukaan laittoi

kiertämään: ”Ja aterian jälkeen Jeesus otti viinimaljan ja antoi sen opetuslapsilleen”. Leonardon maalauksessa kyseinen malja puuttuu, sillä jokaisella pöydän ääressä olijalla on oma lasi. Alkuperäisessä maalauksessa opetuslasten jalat näkyvät pöydän alta. Tosin ne oli vuosisatojen saatossa maalattu peittoon, mutta paljastuivat restauroinnin yhteydessä. Valamon versiossa pöytäliina ulottuu lattiaan saakka. Lisäksi tausta on huomattavan yksinkertainen verrattuna Milanossa sijaitsevaan freskoon.


44

Sulkavan kirkon Viimeinen ehtoollinen on sommiteltu aika tarkasti Leonardon maalauksen mukaan. Alkuperäisestä poiketen tässä lähes kolmiulotteisessa kuvassa voimakkailla väreillä maalattu miesjoukko nousee hyvin esille hillityn harmaasta taustasta.

Heinäveden kirkon vanhassa painokuvassa henkilöt ovat kuvan neliömaisemmän muodon takia painautuneet tiiviisti toisiaan vasten. Esikuva on silti selvä.

Valamon maalauksessa pöydän edessä on Raamatun tekstin mukaisesti jalkojen pesuun tarvittavat vati ja vesikannut. Ortodoksisessa kiirastorstain pääsiäismessussa jalkojen pesu on edelleen seremonian keskeinen osa. Ehkä juuri siitä syystä nimenomaan tässä taulussa nuo esineet ovat korostetussa asemassa. Itse asiassa ne muodostavat oman pienen asetelmamaalauksen – taulun taulussa. Mutta toisaalta taas, Valamon museossa on esillä toinen ehtoollistaulu, josta vesiastiat puuttuvat kokonaan. Tuntemattoman taiteilijan 1700-luvulla maalaama pyöreä kuva on aikoinaan ollut Laatokan

Valamon entisen pääkirkon ikonostaasin osa. Leonardo da Vincin Pyhä ehtoollinen on ollut esikuvana kahdessa muussakin Savon kirkoissa silmiini osuneessa maalauksessa. Tuntemattoman venäläisen taiteilijan 1800-luvun puolivälissä tekemässä Sulkavan kirkon ehtooliskuvassa kuuluisaa esikuvaa on jäljennetty uskollisesti henkilöiden lisäksi myös ympäröivän huoneen arkkitehtuurissa – kasettikattoa lukuunottamatta, joka Sulkavan taulussa on maalattu tasaiseksi. Kasettikatto sen sijaan on Heinäveden kirkon kellotapulin varastohuo-

Laatokan Valamon entisen pääkirkon ikonostaasiin kuulunut pyöreä ehtoolliskuva on maalattu 1700-luvulla. Heinävedellä sijaitsevan Uuden Valamon museon kokoelmiin kuuluvassa taulussa lukee kirkkoslaaviksi ylhäällä Jeesus Kristus ja sen alla Viimeinen ehtoollinen..


45

Voimakkaan lämpimät värit, ilmeikkäät kasvot ja jäykästä ryhmittelystä vapaat asennot saavat aikaan mieluummin mukavan illanistujaistunnelman kuin välittävät viestiä yhdestä Raamatun kohtalokkaimmasta hetkestä. Pieksämäen vanhan kirkon ehtoollisen on maalannut tuntematon taiteilija vuonna 1672.

neesta löytyneessä vanhassa kehystetyssä painokuvassa. Kuvan muoto vain on alkuperäistä huomattavasti neliömäisempi, mikä omalta osaltaa tiivistää huoneen tunnelmaa. Entä sitten muut Savon kirkkojen Viimeinen ehtoollinen -maalaukset? Yhteistä näkemilleni kuville on se, että ne on maalattu vapaasti Johanneksen evankeliumin 13 luvun jakeiden 21–26 pohjalta. Esikuvia maalauksilla on todennäköisesti ollut, mutta ainakaan Leonardo da Vincin fresco ei tähän tarkoitukseen ole käynyt – tai tekijät eivät ole sitä tunteneet. Toinen yhteneväisyys on henkilöiden luonteva istuminen pöydän ääressä, sen molemmin puolin. Leonardon hahmothan istuvat ikään kuin teatterinäytelmässä kasvot katsomoon päin. Vanhin Savon kirkoissa vastaan tulleista ”ehtoollisista” on Pieksämäen vanhan kirkon alttarin predellamaalaus vuodelta

1672. Siinä tunnelma näyttää olevan Raamatun tekstiin nähden aika korkealla, kuin kievarissa puolen yön aikaan. Vaikuttaa siltä, kuin Jeesus olisi kertonut hyvän kaskun. Ehkä petturiilmoitus tuleekin vasta seuraavaksi? Viime vuosien keskusteluun siitä, että Leonardon maalauksessa pöydässä olisi ainakin yksi nainen – jotkut ovat tulkinneet siinä myös Jeesusta feminiiniseksi – Pieksämäen taulu antaa kyllä ajattelemisen aihetta. Keskellä istuva siloposkinen Jeesus näyttää nimittäin kovasti naiselliselta, aina vaatetusta myöten. Todennäköisesti tuntematon taiteilija on kuitenkin pyrkinyt nostamaan keskellä istuvan päähenkilön, Jumalan pojan, merkitystä muista pöydän äärellä istuvista henkilöistä poikkeavilla piirteillä. Entä sitten hahmo, joka lähes makaa Jeesuksen sylissä? Perinteisen tulkinnan mukaan tuolla paikalla istui apostoleista nuo-


46

rin, Johannes. Maalauksessa hahmo on selvästi joukon siroin ja ainoa vaaleahiuksinen. Ja Jeesuksen lisäksi kuvan toinen parraton hahmo. Toinen nainen? Johanneksen evankeliumin 13 luvun 23 jakeen mukaan ”eräs hänen opetuslapsistaan, se, jota Jeesus rakasti, lepäsi aterioitaessa Jeesuksen syliä vasten.” Eikö Jeesus muita rakastanut, vai pitikö nuorimmasta vain pitää enemmän huolta? Useammassa Johanneksen evankeliumin kohdassa puhutaan opetuslapsesta, jota Jeesus rakasti (20:2, 21:7). Tuntemattoman taiteilijan maalausote kertoo käsityöläismaalarin hyvästä ammattitaidosta ja siksi kyseiset feminiiniset hahmot eivät voi olla sattumaa.

Jeesuksen ja hänen vierustoverinsa – tällä kertaa oikealla puolella istuvan – välinen rakkaus välittyy erinomaisen hyvin Juvan kirkossa olevassa, niin ikään tuntemattoman taiteilijan maalaamassa ehtoollistaulussa. Myrskyn hajoittamasta Juvan toisesta kirkosta vuonna 1727 pelastettu taulu on lahjoitettu seurakunnalle aivan 1700-luvun alussa. Jeesuksen sylissä oleva opetuslapsi kiinnittää huomiota myös Kuopion tuomiokirkon kuorin seinällä olevassa Petter Bergströmin vuonna 1741 maalaamassa Pyhässä ehtoollisessa. Siinäkin yksi opetuslapsi näyttää olevan Jeesuksen sylissä. Bergströmin taulussa ei kuitenkaan tarvitse pohtia hahmojen feminiinisyyttä,

Juvan kirkon tummasävyisessä maalauksessa tuntematon taiteilija on taitavalla ja hienostuneella värinkäytöllä ja sommittelulla saanut vangittua herkän hetken.


47

Petter Bergströmin vuonna 1741 maalaamassa Viimeisessä ehtoollisessa riittää yksityiskohtia niin pöydän ympärillä kuin tausta lavastemaisessa tilassakin. Maalaus on sijoitettu Kuopion tuomiokirkon kuorin seinälle.

sen verran miehekkäitä kuvan kaikki henkilöt ovat. Pieksämäen vanhan kirkon lähes ilakoiva tunnelma on Kuopiossa muuttunut Raamatun tekstin mukaisesti aidosti hämmästyneiksi ilmeiksi. Meistäkö joku on petturi? Kuopion tuomiokirkon maalauksen renessanssimaisella runsaudella kuvatussa ympäristössä istuvan värikkään miesjoukon sommittelun erikoisuus on siinä, että Jeesuksen vasemmalla puolella istuu viisi opetuslasta ja oikealla puolella seitsemän. Muissa Savon kirkoissa näkemissäni viimeistä ehtoollista esittävissä maalauksissa päähenkilön molemmilla puolilla on symmetrisesti kuusi henkilöä. Bergströmin teoksen taustalla näkyy tuttu Raamatun symboli, käärme, kaksikin. Ne ovat kietoutuneet kahden kynttiläjalan juureen.

Ruotsalainen Petter Bergström (k. 1749) oli yksi aikansa tuotteliaimpiin kuuluva kirkkomaalari Suomessa. Häneltä tunnetaan ainakin 18 maalauskohdetta maamme kirkoissa. Kuopiossa häneltä on kaksi työtä. Viimeisen ehtoollisen lisäksi sen parina tuomiokirkon kuorin eteläseinällä on samaan aikaan vuonna 1741 maalattu suurikokoinen taulu, jonka aiheena on Ristiinnaulitseminen. Jos oli Petter Bergström tuottelias, niin tuon ajan kirkkomaalareista suosituin näyttäisi olleen oululainen Mikael Toppelius (1738–1821) yli 60 kohteellaan. Hän maalasi 1760-luvun puolivälissä tiettävästi ainoan Savossa säilyneen, Iisalmen ohella ehkä ainoan sinne tekemänsäkin Pyhä ehtoollinen -aiheisen alttaritaulun Pielaveden vasta valmistuneeseen kirkkoon.


48

Mikael Toppeliuksen vuonna 1764 Pielaveden nykyistä edelliseen kirkkoon alttaritauluksi maalaama Pyhä ehtoollinen. Taulu on maalattu lautapohjalle. Kehykseen on kiinnitetty perimätietoon pohjautuva selostus: ”Tämän alttaritaulun maalasi Pielaveden Lammassalon kylässä suomalainen kirkkomaalaaja Mikael Toppelius. Kun Toppelius sai Iisalmessa työnsä päätökseen, hän matkusti Pielavedelle ja pyynnöstä maalasi tämän alttaritaulun Ehtoollinen. Muistitiedon mukaan mestarilla on ollut malleina sen aikuisia pielaveteläisiä henkilöitä. Huolimatta alustan karkeudesta ja maalauksen puuttuvasta siroudesta sen kokonaisuus on kuitenkin hartautta herättävä. Taulu ehti olla vanhassa kirkossa alttarin kohdalla 118 vuotta, ennen kuin uuden kirkon valmistuttua 1878 joutui museoesineeksi. Tämä vähäinen ja yksinkertainen taideteos kaunisti ja juhlisti suuresti korpikansan alastonta puukirkkoa ja oli arvaamattoman kallis ja rakas heille.”


49

Margareta Capsia 1727: Pyhä ehtoollinen, Paltaniemen kirkko.

Runsas sata vuotta myöhemmin maalaus siirrettiin vanhasta kirkosta nykyisen, lääninarkkitehti Ferdinand Öhmanin suunnitteleman ja vuonna 1878 käyttöön otetun kirkon kuoriin. Sommittelullisesti Pyhän ehtoollisen 13 nauttijaa on vaatinut pitkän pöydän niin, että kaikki osallistujat ovat pöydän ääreen mahtuneet. Tästä syystä tapahtumaa esittäneet maalaukset ovat useimmiten leveitä ja matalia. Jotkut tutkijat ovat tosin todenneet, että Leonardo da Vincin lanseeraama kuvaustapa heijastelee renessanssiajan italialaista tapakulttuuria. Oikeasti yli 1400 vuotta aiemman Jeesuksen ajan juhlapöytä oli U:n muotoinen ja vain noin 30 cm korkea. Sen ympärillä ennemminkin makailtiin kuin istuttiin ryhdikkäänä. Koska Toppeliuksen Pielaveden kirkkoon maalaama Pyhä ehtoollinen oli alttaritaulu, se saneli kuvan pystyn muodon. Niinpä Jeesuksen seurue onkin kokoontunut tiiviisti lähes neliömäisen pöydän ympärille. Tyhjäksi jääneeseen yläosaan Toppelius on maalannut kuvaa kehystämään verhoaiheen, draperian, ja taustalle arkkitehtonisen kaariaiheen ja neliosaisen öljylampun. Vaikka pöytä näyttää olevan normaalikorkuinen, niin jonkinlaisen kuvan tuon ajan ”röhnöttävästä” ruokailuasennosta saa etualalla olevien opetuslasten asennosta – tässä tapauksessa arkkujen päällä eikä lattialla. Tuolithan eivät olleet yleisiä Raamatun kertomusten aikoihin.

Suomen ensimmäinen nimeltä tunnettu naismaalari Margareta Capsia oli jo vuonna 1727, nelisenkymmentä vuotta aiemmin, maalannut Paltaniemen kirkkoon Pyhä ehtoollinen -aiheisen alttaritaulun. Se on edelleen alkuperäisellä paikallaan. Koska Toppelius on maalannut kuvia useisiin lähialueen kirkkoihin, varsinkin Pohjanmaan puolella, on todennäköistä, että hän on nähnyt myös Capsian alttaritaulun. Suoria vaikutteita on kuitenkin vaikea osoittaa. Yleensä 1600- ja 1700-luvun taiteilijat käyttivät esikuvinaan eurooppalaisia Raamatun kuvia, puupiirroksia ja muita mallikuvia. Näitä he sitten sovelsivat enemmän tai vähemmän omaperäisellä tavalla. Kirjailija Dan Brownin Da Vinci koodi -kirjassaan Leonardon maalauksessa näkyvälle tikarille antama lähes uhkakuvamainen vaikutelma saa Toppeliuksen Pielaveden alttaritaulua katsoessa paljon arkisemmankin merkityksen. Jollakin pöydässä tarjolla oleva leipä oli leikattava ja veitsi on siihen luonteva väline. Tosin Matteuksen evankeliumin mukaan ”Jeesus otti leivän, siunasi, mursi, antoi opetuslapsilleen” eikä esimerkiksi viipaloinut sitä veitsellä. Pielaveden maalauksessa pöydällä näkyy kuitenkin peräti kolme veistä. Muissa Savon ehtoolliskuvissa ei työkaluja näy. Mielenkiintoinen yksityiskohta on myös vadilla oleva pääateria. Kun se useimmissa kuvissa – kaikissa maalauksissa koko aihetta ei edes ole – on vadilla karitsa, niin Toppeliuksen Pielaveden alttaritaulussa tarjottimella näyttäisi olevan lähinnä kalaa muistuttava hahmo. Bergströmin Kuopion maalauksessa Jeesus tarjoaa leipää yhdelle vastapäätä istuvalle opetuslapselle suoraan suuhun. Kysymyksessä on Johanneksen evankeliumin 13 luvun jae 26, jossa Jeesus ojentaa leivän petturille: ”Se on se, jolle minä kastan ja annan tämän palan. Niin hän otti palan, kastoi sen ja antoi Juudaalle, Simon Iskariotin pojalle.”


50

Ennen Pielavettä Mikael Toppelius oli maalannut Viimeisen ehtoollisen myös Iisalmen nykyistä edelliseen kirkkoon. Taulu siirrettiin paikkakunnan uuteen, vuonna 1779 valmistuneeseen Kustaa Aadolfin kirkkoon monen muun Toppeliuksen maalauksen kanssa. Ainoa viitteellinen kuva Toppeliuksen alttaritaulusta saadaan Iisalmen kirkkoa koristamaan 1780-luvulla saapuneen Johan Fredrik Scheidermanin kirkon sisätilaa esittävästä luonnospiirustuksesta. Sen mukaan lähes neliön muotoisessa taulussa Jeesus opetuslapsineen on kokoontunut pöydän ympärille taustalla näkyvän klassisen pylväikön eteen. Kirkon satavuotisjuhlien kunniaksi 1870-luvun lopulla tapahtuneen perusteellisen korjauksen ja uudistustyön yhteydessä taulu poistettiin, ja myöhemmin se katosi kokonaan. Alttaritaulun poistamisen syynä pidettiin sen huonoutta ja kuva-aiheen epäselvyyttä. Uudeksi alttaritauluksi tilattiin monien vaiheiden jälkeen Alexandra Frosterus-Såltinin Kristuksen kirkastuminen vuonna 1886. Mielenkiintoinen ehtoollinen tarjoillaan Varpaisjärven kirkossa. Kirkon suunnitteluun ja rakentamiseen vuosina 1902–1904

kokonaisvaltaisesti paneutunut arkkitehti Josef Stenbäck maalasi alttarialueen sivuseinälle suurikokoisen freskon, jonka muodon määräsi puolikaaren muotoinen holvikaari. Rakennuspiirustustensakin perusteella taitavaksi piirtäjäksi ja maalariksi osoittautunut arkkitehti oli todennäköisesti saanut innoituksen freskon tekemiseen Juséliuksen mausolemista Porista. Stenbäck oli suunnitellut sinne teollisuusmies Fritz Arthur Juséliuksen toimeksiannosta tämän tyttären Sigridin viimeisen leposijan vuonna 1901. Uusgoottilaisen mausoleumin seinäkuvien tekijöiksi Stenbäck oli ehdottanut tuon ajan kahta huippunimeä, Pekka Halosta ja Akseli Gallen-Kallelaa. Savossa Stenbäckin kanssa ystävystynyt lapinlahtelainen Halonen sai maalattavaksi mausoleumin eteisen kuvat ja Gallen-Kallela varsinaisen päätyön, kappelin freskot. Juseliuksen mausoleumi valmistui vuonna 1903, vuotta ennen Varpaisjärven kirkkoa. Täällä Savon sivukylällä Stenbäckin oli hyvä kokeilla tuota vanhaa maalaustekniikkaa Porissa näkemiensä mestareiden jalanjäljissä. Hänen Varpaisjärven kirkkoon maalaamassaan Pyhässä ehtoollisessa onkin viitteitä Suomen maalaustaiteen kultakauden, erityisesti Akseli Gallen-Kallelan tyyli- ja värimaailmasta. Tummien värien, ”tähtitaivaan” ja maalauksen muodon lisäksi kuvassa olevat jakkarat ovat puhdasta jugendia. Stenbäckin käyttämä vahva ääriviivatekniikka tuo helposti mieleen myöhempien aikojen sarjakuvat. Arkkitehti on myös nimennyt pöydän ääressä istuvat henkilöt taulun alareunaan.

Vasemmalla osa Johan Fredrik Scheidermanin 1780-luvulla tekemästä luonnoksesta Iisalmen kirkon sisätilasta. Kuvassa näkyy kirkossa tuolloin ollut, parikymmentä vuotta aiemmin maalatun Mikael Toppeliuksen alttaritaulun pääpiirteet ja henkilösommitelma.

Arkkitehti Josef Stenbäck maalasi Viimeisen ehtoollisen suunnittelemansa Varpaisjärven kirkon kuoriin vuonna 1904. Kuvapinnan alareunaan on nimetty maalauksen henkilöt. Lisäksi kokonaisuuteen kuului kuvan lähtökohtana ollut Raamatun jae.


51


52

Taiteilija Veikko Marttisen pelkistetty näkemys Ehtoollisen asettamisesta vuodelta 1957.

Mielenkiintoisen näkökulman Viimeinen ehtoollinen -maalauksen tarkasteluun toi keväällä 2010 Yhdysvalloissa julkistettu ihmisten ruokasuhdetta tutkivan professori Brian Wanskinin tutkimus. Hän vertasi 52 vuosien 1000 ja 2000 välillä tehtyä ehtoollismaalausta ja huomasi, että pöydällä olevien ruoka-annosten koko oli tuhannessa vuodessa kasvanut 69 prosentilla. Lisäksi lautasten koko oli kasvanut 66 prosentilla ja leivän koko 23 prosentilla. Myös tarjottavan ruuan ja juoman tarjonta oli monipuolistunut, vaikka raamatun tekstissä mainitaan vain leipä ja viini. Kuvista oli tunnistettavissa muun muassa karitsaa, porsasta kuin kalaakin. Kun savolaisia ehtoollisia katselee tästä vinkkelistä, niin ehdottomasti runsain kattaus löytyy Sulkavan kirkon maalauksesta. Pienenä sivujuonteena nousee esiin yksi toisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakennuskauden ortodoksinen esimerkki

Savosta. Sodan seurauksena rajan taakse Karjalaan jäi useita kirkkoja, pappiloita ja hautausmaita tai niiden raunioita. Jatkosodan aikana niitä jo yritettiin kunnostaa tai rakentaa uudelleen, mutta lopullinen rauhansopimus teki hankkeen mahdottomaksi. Niinpä Suomen valtio rahoitti mittavan jällenrakennushankkeen, jonka aikana Suomeen rakennettiin kymmeniä uusia ortodoksisia kirkkoja, rukoushuoneita ja pappiloita. Itse rakennusten lisäksi hankkeeseen kuului myös sisustustyöt ”lattialankuista ikoneihin”. Karjalan ja Petsamon seurakunnista ei kuitenkaan oltu saatu pelastettua tarpeeksi esineistöä. Varsinkin ikoneita oli vähän. Tästä syystä Jälleenrakennustoimikunta tilasi suomalaisilta ikonimaalareilta, amatööreiltä ja ammattilaisilta, kymmeniä ja kymmeniä ikoneita eri puolille Suomea 1950- ja 1960-luvulla. Tuotteliain jälleenrakennuskauden ikonimaalari oli taiteilija


53

Veikko Marttinen (1917–2003). Hän maalasi Suonenjoen ortodoksiseen rukoushuoneeseen taulun Ehtoollisen asettaminen vuonna 1957. Siinä Jeesus ja hänen 12 opetuslastaan ovat kokoontuneet kolmionmuotoisen valkoisella liinalla peitetyn pöydän ääreen. Maalaus on hyvin pelkistetty. Kaikki ylimääräinen koristeellisuus ja yksityiskohdat on karsittu niin henkilöistä, heidän vaatetuksestaan kuin ympäristöstäkin. Lähes samanlaisen ikonin, sävyiltään hieman vaaleamman tosin, Marttinen maalasi Mikkeliin. Erityinen huomio näissä nykyään Kuopion ortodoksisessa kirkkomuseossa säilytettävissä ikoneissa kiinnittyy miesten tummaan ihoon. Marttisen ikoneita kutsuttiinkin usein ”neekeri-ikoneiksi”. Muutenkin niiden modernistinen ote, mutta erityisesti ikonografiset puutteet herättivät aikalaisissa ihmetystä ja kritiikkiä. Jälleenrakennuskauden ikoneita tutkineen Katariina Husson mukaan se oli merkki maalaustöitä valvoneiden ortodoksisten kirkonmiesten huonosta pyhäinkuvien maalauksen tuntemuksesta.

Pieksämäen vanhassa kirkossa olevan Savon vanhimman ehtoollistaulun (kuva s. xx) alareunassa on paikasta ja ajasta kertova koristeellinen teksti. Sen mukaan taulun on lahjoittanut vouti Nicolaus Alberg helmikuun 17. päivänä vuonna 1672 Jumalalle kunniaksi ja kirkolle kaunistukseksi.

Savon kirkoissa näkemäni alun toistakymmentä Pyhää ehtoollista herätti mielenkiinnon ja mielikuvituksenkin aivan eri tavalla kuin esimerkiksi selvempikäsitteinen Ristiinnaulitseminen, joka on myös yksi yleisimpiä kirkkomaalausaiheita. Kolmentoista henkilön kuvaaminen ilman kirjallisia puku- tai ympäristökuvauksia on antanut eri aikojen taiteilijoille mahdollisuuden tulkita aihetta aika vapaasti. Kuitenkin käytössä olleet mallikuvat, puupiirrokset, painetut kuvaraamatut, valmiit maalaukset lähiseurakunnan kirkossa tai vaikkapa Leonardo da Vincin kuuluisa maalaus ovat vaikuttaneet yhtenäistävästi asetteluun, henkilösommitelmiin tai symboliikkaan. Muutamissa ehtoolliskuvissa, esimerkiksi Pieksämäen vanhassa kirkossa ja Juvalla, taiteilija on liittänyt kuvaan myös tekstiä, yleensä lahjoittajan, päivämäärän sekä syyn lahjoitukseen. Josef Stenbäck puolestaan maalasi Varpaisjärvellä freskon alle Matteuksen evankeliumista ehtoollista kuvaavan kohdan.


Kaavin seurakunnan arkisto.

54


55

TUHKASTA NOUSSEET

Yllä: Virtasalmen vuonna 1876 rakennetun kirkon kello suli muodottomaksi kirkon satavuotisjuhlavuonna tapahtuneessa tulipalossa. Viereinen sivu: Linnoitusarkkitehti Pehr Granstedtin suunnittelema, vuonna 1817 valmistunut Kaavin ristikirkko paloi maan tasalle äitienpäivän vastaisena yönä toukokuussa 1980.

Tyrvään Pyhän Olavin kirkon vuonna 1997 ja Porvoon kirkon vuonna 2006 tapahtuneet tuhopoltot ovat viime aikojen tuhoisimpia ja koko Suomea järkyttäneitä kirkkopaloja. Molemmat kirkot ovat yli 500 vuotta vanhoja kansallisia kulttuurimonumentteja. Sastamalan kirkon sisustus taideaarteineen tuhoutui täysin ja Porvoon kirkko kärsi huomattavia palo- ja vesivahinkoja, mutta säästyi täystuholta. Molempien pyhäkköjen vahvat kivi- ja tiiliseinät mahdollistivat kirkkojen uudelleen rakentamisen ulkoapäin entisen näköiseksi. Näin merkittävä kulttuurimaisema ei kummassakaan tapauksessa kärsinyt pysyviä vaurioita. Yleensä kirkkojen tulipalot ovat olleet rakennukselle kohtalokkaita. Valtaosa Suomen yli sata vuotta vanhoista kirkoista on puurakenteisia. Varsinkin aiempina vuosisatoina nämä puulämmitteiset kirkot olivat pyhäpäiviä lukuunottamatta tyhjiä, varti-

oimattomia ja monet sijainniltaankin hieman asutuksesta syrjässä. Niinpä salaman isku, lämmityshormin tai uunin viallisuus ja monesti myös tuhopolttaja ovat saaneet kuivassa ja ilmavassa rakennuksessa nopeasti suurta tuhoa aikaan. Mielikuvituksen saa helposti liikkeelle sekin tieto, että esimerkiksi Hirvensalmen kirkko paloi 12.5. 1914 poikien rippikoulun aikana. Rakentamista valvova Ruotsin yli-intendentin virasto puuttui puukirkkojen paloturvallisuuteen jo yli 200 vuotta sitten. Vuonna 1759 kiellettiin puisten kellotapulien rakentaminen ja vuonna 1776 puun käyttö kirkkojen rakennusmateriaalina kokonaan. Syynä olivat kymmenet tapahtuneet kirkkopalot, mutta myös pelko metsävarojen loppumisesta. Metsäisessä Suomessa jälkimmäinen peruste herätti ihmetystä. Ruotsin valtakunnassa Skånessa puutilanne saattoi ollakin hälyttävä, mutta ei Suomessa, eikä varsinkaan Savossa. Niinpä siellä puukirkkojen raken-


Kangaslammin seurkunnan arkisto.

56

taminen jatkui säädöksistä huolimatta poikkeusluvilla lähes entiseen tahtiin 1900-luvun puolelle saakka. Useasti rakennuspuun hankkiminen aloitettiin kaatamalla ensin puut niinkin läheltä kuin tulevalta kirkonmäeltä ja loput seudun isännät kuljettivat omista metsistään. Hirsirakentamisen perinne oli pitkä ja erityisesti ristikirkkojen rakentamisessa hirsi oli mitoituksenkin puolesta täydellinen rakennuselementti. Lopullisesti perinteisten puukirkkojen rakentaminen päättyi vasta 1900-luvun alkupuolella, kun valtio ei enää osallistunut niiden rahoitukseen eikä taannut rakennuskustannuksiin haettuja lainoja. Savon nuorin puukirkko valmistui Karttulaan palaneen kirkon paikalle vuonna 1930, mutta se on lautarakenteinen (tarkista) ja kulki rakennusvaiheessa rukoushuoneen nimellä. Tuollaiset taustatiedot tulevat mieleen, kun tuijotan Virtasalmen uuden kirkon eteisen seinään näytteille laitettua, vuoden 1976 tulipalossa aivan tunnistamattomaksi sulanutta metallikappaletta. Entisessä elämässä se oli Virtasalmen vanhan kirkon kello. Tulipalon voima konkretisoituu yhtä hyvin edellä mainitun Karttulan palaneen kirkon jo pusikoituneen kivijalan ääressä kuin Kaavin kirkon tulipalokuvankin nähtyäni. Kirkon palon on täytynyt olla sen kohdanneelle seurakunnalle valtava järkytys. Suurella vaivalla ja koko yhteisön taloudellisin ja

ruumiillisin ponnistuksin valmistunut pyhäkkö on aina ollut pitäjän keskeinen kokoontumispaikka ja henkinen koti. Usein rakennuksen hahmossa ja sisustuksessa ovat kohdanneet myös suuren maailman arkkitehtoniset ja kulttuuriset sanomat. Samalla kirkko on välittänyt oman kotiseudun perintöä sukupolvelta toiselle. Ja sitten syystä tai toisesta tulee tulipalo, joka tuhoaa kerralla kaiken. Keskeisellä ja yleensä näkyvällä paikalla kirkonmäellä sijainneen rakennuksen tulipalon loimu on näkynyt yhtä kauas kuin kirkonkellojen ääni on kuulunut sunnuntaiaamuisin. Viesti vain on ollut synkempi: keskeinen osa seutukunnan identiteettiä on haihtumassa savuna ilmaan. Kuvausten perusteella palavien kirkkojen pelastusyritykset ovat olleet dramaattisia tapahtumia. Muutamien ratkaisevien kymmenien minuuttien aikana paloa on yritetty epätoivoisesti sammuttaa, mutta hyvin pian pääasiaksi on tullut kallisarvoisen irtaimiston saaminen suojaan. Alttaritaulusta on aloitettu ja sen jälkeen ulos on kannettu, mitä on ehditty. Lukuisat ovat olleet nekin kerrat, kun mitään ei ole ollut tehtävissä. Viimeisen 500 vuoden aikana Savoon on pystytetty noin 145 evankelis-luterilaista kirkkoa, joista jäljellä vuonna 2010 on 80 pyhäkköä. Aikojen kuluessa on purettu nelisenkymmentä kirk-


57

Dramaattiset kuvat Kangaslammen kirkon palosta kolmantena adventtina maaliskuussa 1972. Arkkitehti Theodor Hellgrenin suunnittelema 103-vuotias puukirkko paloi soihtuna maan tasalle. Jäljelle jääneillä pääportailla vielä savuavien raunioiden äärellä pidettiin muistotilaisuus seuraavana päivänä. Oikealla raunioista löytynyt kirkonkellon kieli.

koa, useimmiten rakennuksen pienuuden tai huonon kunnon vuoksi. Lisäksi ainakin 22 savolaisen kirkon eli runsaan kuudesosan kohtaloksi on tuona aikana koitunut tulipalo. Näistä kahdeksan kertaa palon on aiheuttanut salaman isku. Amerikkalaisen Benjamin Franklinin vuonna 1752 keksimän ukkosenjohdattimen yleistyminen ja kehitys on vaikuttanut siihen, että viimeisen 200 vuoden aikana Savonkin lukuisista kirkkopaloista vain kolme on ollut salaman aiheuttama. Viimeksi ukonilma tuhosi Rantasalmen kirkon vuonna 1984. Yrityksiä kuitenkin on ollut, sillä salamaniskut eivät vuosien varrella ole vähentyneet. Esimerkiksi Leppävirralla salama poltti kirkon kattorakenteet toukokuussa 1948, mutta kokonaistuholta vältyttiin. Eräästä tapauksesta muutaman vuosikymmenen takaa on kertonut Iisalmen kirkkoherra Heikki Riihijärvi. Iisalmen vanhassa kirkossa hääpari oli astelemassa kohti alttaria, kun kuului korvia huumaava pamahdus. Koko kirkko tärähti, urut lakkasivat soimasta, valot sammuivat ja jostakin lensi sirpaleita alttarille. Hääpari pysähtyi ja häävieraat pelästyivät. Salama oli iskenyt kirkkoon. ”Kun havaitsin, että olimme kaikki hengissä eikä tulipaloakaan ollut syttynyt, nyökkäsin vihittäville, ja he lähtivät jälleen liikkeelle. Kesti kuitenkin vielä hetken, ennen kuin vihkitoimitus voitiin aloittaa, sillä vähään aikaan en saanut sanaa suustani. Henki oli salpautunut”, kirjoitti Riihijärvi myöhemmin. Sillä kerralla 200-vuotias kirkko selvisi pistorasian hajoamisella. Pahemmin kävi Heinävedellä, jossa heinäkuun kolmantena päivänä 1887 jumalanpalveluksen aikana nousi uk-

kosmyrsky. Salama iski suoraan kirkon torniin ja jatkoi pallosalamana matkaansa kynttiläkruunun kannatinta pitkin ja hipaisi mennessään saarnaamassa olleen pastori Mielosen päälakea. Salama osui joihinkin henkilöihin, joista Kettunen-niminen mies kuoli. Seurakuntalaiset juoksivat paniikissa ulos, mutta rankkasade pakotti osan kirkkoväestä takaisin. Pahimman sekaannuksen lauettua aloitettiin virrenveisuu, kun ulkoa huudettiin, että kirkon torni palaa. Jotain savolaisuudesta kertonee se, että virsi veisattiin loppuun ja sitten vasta kirkko tyhjeni. Rankkasateesta huolimatta vakuuttamaton kirkko paloi täysin puolessatoista tunnissa. Kaikki irtotavarat uutta kynttiläkruunua lukuunottamatta seurakuntalaiset saivat kuitenkin pelastetuksi. Erityisen huono onni kirkkojen suhteen on ollut kahdella paikkakunnalla levottomalla ja sotaisalla Savon maaperällä, nimittäin Kuopiossa ja Kerimäellä. Kummassakin tuli on tuhonnut seurakuntien kolme vanhinta kirkkoa. Kuopiolaisten tunnelmat on helppo aistia vielä vuosisatojen jälkeenkin. Ensin venäläiset polttivat vain vähän yli 30 vuotta vanhan paikkakunnan ensimmäisen kirkon vuonna 1588. Tilalle rakennettiin suurin uhrauksin uusi kirkko vuonna 1600 ja jo kymmenen vuoden päästä venäläiset tulivat uudelleen ja polttivat senkin, ja veivät vielä kirkonkellon mukanaan. Voi vain kuvitella, miltä kuopiolaisista tuntui aloittaa kolmannen kirkon rakentaminen. Se kuitenkin valmistui vuonna 1639. Onnekseen he eivät tienneet, että salama tulisi tuhoamaan tämänkin kirkon 80 vuoden kuluttua. Yhtään helpommalla eivät päässeet kerimäkeläisetkään. Paikkakunnan


58

ensimmäinen kirkko valmistui vuonna 1644, mutta venäläiset polttivat sen jo 12 vuoden päästä. Siitä 12 vuoden kuluttua pitäjäläiset saivat valmiiksi uuden kirkon, jonka puolestaan salama poltti vuonna 1680 – vain 12 vuotta valmistumisestaan. Erikoinen 12 vuoden sykli toistui siis kolme kertaa. Onnettomuudet jatkuivat molemmissa seurakunnissa vielä 1700-luvun puolella, sillä salama poltti vielä uudetkin Kuopion ja Kerimäen kirkot. Mutta ne tulipalot rasittivat vasta seuraavia sukupolvia. Kuopion nykyinen, vuonna 1815 valmistunut tuomiokirkko ja Kerimäen vuonna 1847 vihitty suuri puukirkko ovat järjestyksessä jo viidensiä kirkkoja paikkakunnillaan. Neljän peräkkäisen kirkon seurakuntia Savossa ovat ainakin Kaavi, Hirvensalmi, Pielavesi, Juva ja Rautalampi. Näistä kahdessa ensimmäisessä yhden kirkon tuhosi tuli ja Juvan toisen kirkon hajoitti myrsky kesäkuussa 1727. Monien seurakuntien ensimmäisten kirkkojen kohtalot ovat osittain hämärän peitossa. Esimerkiksi jo vuonna 1442 perustetun Juvan kirkkoherrakunnan – joka ulottui Savonlinnan seudulle ja ohi Kuopionniemen – varhaisimpien kirkkojen kohtaloista ei ole tarkkaa tietoa. Edellä Kerimäen seurakunnan kirkkopalojen kohdalla todettu mystinen ”12 vuotta” kummittelee vielä yhden kerran Savon kirkkojen paloja tarkasteltaessa. Yhtä poikkeusta lukuun otta-

matta tulipalot ovat ajallisesti jakaantuneet suhteellisen tasaisesti 400 vuoden aikana Kuopion ensimmäisen kirkon ja Rantasalmen kirkon palojen välillä. Tämä poikkeus oli 12 vuoden jakso vuosina 1972–1984. Se oli erityisen tuhoisa savolaisille kirkoille, sillä tuona aikana tuli tuhosi kaikkiaan viisi pyhäkköä. Kangaslammen, Virtasalmen ja Kaavin kirkkojen palot johtuivat joko sähkö- tai lämmitysjärjestelmän vioista. Rautavaaran kirkon poltti tuhopolttaja poroksi vuonna 1979 ja salama tuhosi Rantasalmen kirkon viisi vuotta myöhemmin. Huono-onnisista seurakunnista tulee vielä mieleen Leppävirta, jossa vain 30 vuotta käytössä ollut komea kaksoisristikirkko paloi kellotapuleineen vuonna 1834. Mitä sitten palaneiden kirkkojen tilalle? Kirkko on perinteisesti ollut yhteisölleen niin keskeinen rakennus ja edustanut sellaisia arvoja, että kertaakaan Savossa ei palon jälkeen ole tullut mieleen jättää rakentamatta uutta Herran huonetta – ei edes kolmannen palon jälkeen. Aina on tilalle tehty uusi kirkko. Ennemmin tai myöhemmin. Seitsemän ensimmäisen, vuosina 1588–1764 palaneen kirkon tilalle rakennettiin uudet kirkot keskimäärin 13 vuodessa. Kauimmin saivat uutta kirkkoa odottaa kuopiolaiset – toisen kirkon palon jälkeen peräti 29 vuotta. Sen sijaan Iisalmen sa-


59

Karttulan vuonna 1887 valmistuneesta puukirkosta on jäljellä vain metsittynyt kivijalka ja pääportaiden kohdalle pystytetty muistokivi. Raunion viereen rakennettiin vuonna 1930 Sakari Hämäläisen suunnittelema uusi kirkko.

laman polttaman kirkon tilalle rakennetussa uudessa kirkossa pidettiin ensimmäinen jumalanpalvelus vuonna 1700, vain reilu vuosi edellisen tulipalon jälkeen. Ehkä palo ei tuhonnut edellistä kirkkoa kokonaan. Yhdeksän viimeisen, 1900-luvulla tapahtuneen kirkkopalon jäljiltä uudet kirkot rakennettiin huomattavasti nopeammin, keskimäärin kolmessa vuodessa. Tulipalossa tuhoutuneiden – samoin kuin purettujenkin – kirkkojen tilalle suunniteltiin ja rakennettiin 1900-luvun alkuun asti arkkitehtuuriltaan perinteiset pitkä- tai ristikirkot. Kertaakaan ei kuitenkaan vanhaa kirkkoa kopioitu sellaisenaan, vaan ajan tyylisuuntaukset otettiin uutta rakennettaessa huomioon. Mielenkiintoista on sekin, että vaikka Savossa tuli oli 1900-luvun alkupuolelle tultaessa tuhonnut pitkälti toistakymmentä kirkkoa, niin Kuopion tuomiokirkon lisäksi uusi rakennettiin paloturvallisemmasta materiaalista vain Leppävirralla vuonna 1846 Carl Ludvig Engelin piirustusten mukaan ja Hirvensalmella, jonne valmistui arkkitehti Josef Stenbäckin suunnittelema kivi- ja tiilikirkko vuonna 1916, kaksi vuotta puukirkon palon jälkeen. Kivirakentamisesta ei tuolloinkaan tullut sääntö, sillä vuonna 1920 palanut Karttulan kirkko – aluksi rukoushuoneeksi kutsuttu – korvattiin vielä perinteisellä puisella päätytornillisella pitkäkirkolla. Palaneen kirkon peruskivien viereen vuonna 1930 valmistunut rakennus onkin yksi Suomen viimeisiä perinteisiä puukirkkoja. Vasta vuosisadan lopulla ja 2000-luvun alussa

moderni arkkitehtuuri on jälleen hyödyntänyt puuta kirkonrakentamisessa, myös rakennuksen ulkoarkkitehtuurissa. Vuonna 2004 valmistunut Anssi Lassilan suunnittelema Kärsämäen paanukirkko ja vuonna 2005 käyttöön otettu Matti Sanaksenahon piirtämä Pyhän Hrenrikin ekumeeninen taidekappeli Turun Hirvensalossa ovat tästä hyviä esimerkkejä. Mielenkiintoista Karttulan tapauksessa on se, että viisi vuotta kirkon tulipalon jälkeen Syväniemen vireään sahayhdyskuntaan, vain 12 kilometrin päähän kirkolta, seurakunta oli jo rakennuttanut tiilestä ja betonista uuden arkkitehti J. Strömbergin suunnitteleman kirkon. Tästä huolimatta pystytettiin muutama vuosi myöhemmin edellä mainittu kirkon näköinen rukoushuone vanhan kirkon raunioiden tuntumaan. Erikoinen ratkaisu saa selityksensä tuolloin meneillään olleista Tervon ja Karttulan seurakuntien eroamiskeskusteluista, käytännössä riidoista, joiden muistomerkkinä on jälkipolville jäänyt Karttulaan kaksi lähekkäistä kirkkoa. Tervon ensimmäinen oma, nuoren seurakunnan kirkko valmistui yhtä aikaa Karttulan Syväniemen kirkon kanssa vuonna 1925. Tässä kohtaa on pakko tehdä pieni syrjähyppy. Kuten aiemmin olen kertonut, tuhosivat ja polttivat venäläiset menneinä vuosisatoina useita savolaisia kirkkoja. Levoton raja-alue vaati näin veronsa. Perinne jatkui valitettavasti vielä 1900-luvullakin, kun Neuvostoliiton pommikoneet pommittivat Suomen kaupunkeja. Talvisodan aikana Savonlinnan vuonna 1878 valmistunut tiilikirkko kärsi tuntuvia vahinkoja maaliskuun ensimmäisen


60

päivän pommituksissa vuonna 1940. Sen sijaan Mikkelin parikymmentä vuotta nuorempi tiilikirkko selvisi vähemmillä vaurioilla, vaikka sitä pommitettiin kahdesti. Vuonna 1937 tapahtuneen Kiuruveden kirkon palon jälkeen tulipaloissa tuhoutuneiden kirkkojen tilalle rakennettiin aina uusi tulenkestävistä materiaaleista, kivestä, tiilistä, betonista ja lasista. Arkkitehti Bertel Liljeqvistin suunnittelema, vuonna 1940 valmistunut Kiuruveden uusi kirkko noudatteli vielä perinteisiä kirkkomuotoja. Sotien jälkeen suomalaisessa kirkkoarkkitehtuurissa tapahtui kuitenkin suuria muutoksia. Suunnannäyttäjänä vapaamuotoisille moderneille kirkkorakennuksille toimi Alvar Aallon Imatralle 1950-luvun puolivälissä piirtämä Vuoksenniskan kirkko. Niinpä, kun Savossa lyhyen ajan sisällä 1970- ja 1980-luvulla paloi viisi kirkkoa, niin neljässä niiden seuraajista ei ollut enää juuri mitään vanhaan kirkonrakennusperinteeseen viittaavia piirteitä. Korkeintaan jotkut palaneista kirkoista pelastetut tai säilyneet esineet muistuttivat menneestä. Toisaalta vuonna 1972 palaneen, Theodor Hellgrenin suunnitteleman 103-vuotiaan Kangaslammen kirkon kohdalla saattoi taidehistorian näkökulmasta tuntua, että mitään ainutlaatuista ei menetettykään. Siksi kuivasti Suomen kirkoista kattavan kirjan 1930-luvulla koonnut Carolus Lindberg rakennusta kuvasi: ”Tyyliltään kirkko edustaa rakennuskautensa, alkavan 1800-luvun jälkipuoliskon, runsaslukuisia pitkäkirkkotyyppejä, jotka miltei kaikki ovat saman mallin mukaan suunnitellut ja rakennetut. Tässäkin kirkossa on runkohuone venytetty hyvin pitkäksi, joten huipullinen torni tuntuu hoikalta ja pieneltä; Vuonna 1940 valmistunut ja seuraavan vuoden toukokuussa vihitty arkkitehti Bertel Liljeqvistin suunnittelema Kiuruveden kirkko. Viereisessä puistossa sijaitsee kiuruvetisen Antero Ruotsalaisen Raivaajapatsas, jonka ensimmäisiä kaskisavuja symbolisoiva muotokieli voisi yhtä hyvin kuvastaa paikalla vuonna 1937 palanutta edellistä kirkkoa.


61

Rautavaaran kirkko. Arkkitehti Charles Bassin suunnitteleman ja vuonna 1827 valmistuneen ristikirkon kellotapuli säästyi huhtikuun alussa vuonna 1979 tapahtuneelta kirkon tuhopoltolta. Tilalle valmistuneen uuden kirkon suunnitteli helsinkiläinen arkkitehtitoimisto Aartelo & Piiroinen. Kirkko vihittiin käyttöön toukokuun lopussa 1982.

yksityismuodot ovat sovinnaisen mielenkiinnottomat eikä niissä ole perinteisyydelle enää annettu sananvaltaa.” Muutamaan muuhunkin tuon ajan Savon puukirkkoon Lindberg sovelsi samantapaisia luonnehdintoja. Esimerkiksi vuonna 1976 tulen tuhoamasta, arkkitehti Konstantin Kiseleffin sata vuotta aiemmin piirtämästä Virtasalmen kirkosta hän toteaa, että ”varsinkin ulkolaisten rikkaiden lainamuotojen soveltaminen puuainekseen tuotti rakenteellisia vaikeuksia eivätkä olleet esteettisesti tyydyttäviä”. Kuitenkin seurakuntalaisille itselleen oma kirkko on aina oma kirkko, olivat sen arkkitehtoniset lähtökohdat mitkä tahansa.

Vaikka palaneiden tilalle rakennetut Kangaslammen, Virtasalmen, Rautavaaran, Kaavin ja Rantasalmen uudet kirkot valmistuivat lyhyen ajan sisällä 1970- ja 1980-luvulla, on jokainen eri arkkitehdin tai arkkitehtitoimiston suunnittelema ja näin ollen myös niiden suunnittelun lähtökohdat ovat erilaiset. Yksi yhteinen piirre kuitenkin kirkoista löytyy: vanhoihin kirkkoihin verrattuna voimakas luonnonvalon ja ympäröivän maiseman hyväksikäyttö runsaiden ikkunoiden ja lasipintojen ansiosta. Koska uudet kirkot on rakennettu vanhaan ympäristöön – hautausmaa on lähellä ja muutamassa vanha kellotapulikin – on ensi kertaa moderniin kirkkoon meno aina arvoitus. Erityisen suuri


Rantasalmen seurakunnan arkisto.

Rantasalmen seurakunnan arkisto.

62


63

yllätys odottaa Rantasalmen kirkolla, sillä nopeasti vilkaistuna puiden siimeksessä sijaitseva pyhäkkö näyttää edelleen tyypilliseltä yli sata vuotta vanhalta uusgoottilaiselta tiilikirkolta. Arkkitehti Josef Stenbäckin 1900-luvun alussa suunnittelema Rantasalmen kirkko oli Savon runsaasta paristakymmenestä palaneesta kirkosta ainoa kivikirkko, muut olivat puukirkkoja. Niinpä salaman aiheuttaman tuhoisan tulipalon jäljiltä jäi pystyyn rakennuksen vanhat ja vankat tiiliseinät. Ne olivat myös arkkitehti Carl-Johan Slotten uuden kirkon suunnittelun keskeinen lähtökohta; ulkoapäin tutun kirkon seinien sisälle rakennettiin seurakunnalle kokonaan uusi moderni Herran huone. Yksi kirkon sisätilojen erikoisuus on kirkkokahvien, keskustelujen ja vapaamuotoisten tilaisuuksien pitopaikaksi luotu valoisa lasikattoinen kirkkotori. Loppiaisena 1989 uudelleen käyttöön vihityn Rantasalmen kirkon ehdoton sydän on kuitenkin hienolla tavalla toteutettu, Suomessa harvinainen avoin alttarialue. Kirkon palo ja pystyyn jääneet ulkoseinät näyttävät pakottaneen täysin uudenlaisiin ratkaisuihin, joihin arkkitehdilla ja Rantasalmen seurakunnalla onneksi riitti rohkeutta ja näkemystä. Arkkitehti Slotten lisäksi alttarialueen suunnitteluun osallistuivat kuopiolainen taiteilija Pauno Pohjolainen, jonka puusta tehty veistosmainen alttariseinä on koko kirkkosalin katseenvangitsija, sekä tekstiilisuunnittelija Marke Aspivaara. Uudenlainen avoin alttarialue oli aiemmin toteutettu myös arkkitehti Kaj Michaelin Kangaslammen kirkossa, joka valmistui palaneen kirkon paikalle vuonna 1973. Salaman iskusta alkunsa saanut tulipalo poltti Rantasalmen kirkon 27.6.1984. Rakennuksen sisustus tuhoutui täysin, vain tiiliseinät jäivät pystyyn. Lämpimät värit hallitsevat palolta säästyneiden vanhojen tiiliseinien sisään rakennettua modernia kirkkosalia. Seinässä olevien ikkunoiden lisäksi valoa tilaan tulee myös suuresta kattoikkunasta. Palosta pelastettu taiteilija Louis Sparren vuonna 1906 maalaama alttaritaulu on sijoitettu kirkkosalin sivuseinälle.


64

Keskiaikaisista kivikirkoista esikuvansa saanut Virtasalmen kirkko valmistui vuonna 1978. Vanha, vuonna 1876 rakennettu arkkitehti Konstantin Kiseleffin suunnittelema puukirkko paloi tasan sata vuotta myöhemmin. Kuvassa vasemmalla vanhan kirkon pienoismalli viereisessä puistikossa, taustalla näkyy uuden kirkon kellotapuli. Oikella sisäkuvat kirkosta, jonka materiaaleina on käytetty kalkkikiveä, tiiltä, puuta ja lasia.


65

Jos Rantasalmen kirkko ensisilmäyksellä näyttää sata vuotta vanhalta tiilikirkolta, niin Virtasalmen palaneen kirkon paikalle näyttää vuonna 1978 ilmestyneen keskiaikainen kivikirkko. Aluksi näky täällä Savon sydämessä, kaukana rintamaiden vanhojen kivikirkkojen alueilta, on häkellyttävä. Arkkitehti Olavi Reiman suunnitteleman jyrkän harjakattoisen kirkon muurimainen seinäpinta on tehty paikkakunnalla sijaitsevan Ankeleen louhoksen vaaleasta kalkkikivestä. Pelkistetyn ulkoasun mukaisen yksinkertaisen ja tyylikkään sisätilan katseenkiinnittäjä on vivahteikas alttaripääty. Ulkoseinän kalkkikivimuuri näkyy myös sisällä. Samasta Virtasalmen marmorista, hiottuna tosin, on valmistettu saarnastuoli ja alttaripöytä. Suuren päätykolmion tiilet ovat läheisen Loukolammin kalkkitehtaan vanhojen sintteripolttouunien vaalean keltaruskeita tiiliä, joiden reliefimäistä kolmiulotteisuutta sivuikkunan luonnonvalo korostaa. Usein kirkon palossa pystyttiiin suojaamaan kellotapuli, joka on jäänyt muistuttamaan kirkon aiemmista vaiheista. Samoin, jos itse kirkkorakennus pienuuden tai huonokuntoisuuden takia jouduttiin purkamaan, hyväkuntoista kellotapulia ei välttämättä hävitetty samalla. Tällaisia historiallisia kerrostumia välittäviä ”eriparisia” rakennuksia on muun muassa Rautalammilla, Iisalmessa, Haukivuorella, Nilsiässä, Puumalassa ja Pieksämäellä. Suuret ajalliset ja tyylilliset erot näkyvät myös Rautavaaralla, jossa uuden kirkon vierellä seisoo vuonna 1888 rakennettu puinen kellotapuli tai Kaavilla, jossa Arkkitehtitoimisto Karvala & Silvennoisen suunnitteleman modernin kirkon ero vanhaan kellotapuliin on vielä suurempi – ajallisesti ainakin 168 vuotta. Arkkitehtitoimisto Karvala & Silvennoisen suunnitteleman Kaavin kirkon päätyikkunoista heijastuu tilipalosta pelastunut vanha kellotapuli.


66

JOSEF STENBÄCK SAVOSSA

Savon kirkkoja kierrellessä yksi suunnittelija nousee esiin huomattavasti muita useammin. Nimi Josef Stenbäck on tuttu kaikille arkkitehtuurista ja varsinkin kirkkoarkkitehtuurista kiinnostuneille. Mutta kuka oli tämä tämä Kirkko-Jooseppina kansan keskuudessa tunnettu mies ja miten hänen työnsä jälki näkyy Savossa? Siitä oli pakko ottaa selvää. Perusfakta oli sentään jo ennestään tiedossani: Josef Stenbäck on eniten kirkkoja Suomeen suunnitellut arkkitehti. Hänen kynästään on syntynyt piirustukset puolelle sadalle kirkolle, joista on toteutettu 35. Lisäksi hän teki korjaus- ja muutospiirustukset noin 30 kirkkoon eri puolilla Suomea. Savoa kierrellessäni ilmeni vähitellen, että millään muulla maakunnalla Suomessa ei ole määrällisesti eikä ajallisesti niin kattavaa otosta hänen kirkkojaan kuin juuri Savossa. Peräti joka neljäs eli yhdeksän noista rakennetuista kirkoista on toteutettu Savoon vuosien 1891 ja 1920 välisenä aikana. Maakunnan stenbäckiläisissä on erityisen hyvin edustettuna hänen tavaramerkikseen muodostunut harmaakivikirkko.

Josef Daniel Stenbäck syntyi Alavudella 2.5.1854 ja kuoli Helsingissä 27.4.1929. Hänen isänsä oli Alavuden kirkkoherra Karl Fredrik Stenbäck ja äitinsä Emilia Ottilia Kristina von Essen. Uskonnollinen kasvuympäristö oli jo lapsena taattu, sillä äitikin kuului pappis- ja sotilassukuun. Taustasta kertoo myös Juuson, joksi häntä kotona kutsuttiin, raamatulliset etunimet. Monilapsisen ja lahjakkaan sisarusparven nuorimpiin kuulunutta Juusoa kuvattiin erittäin ystävälliseksi, vilkkaaksi ja huumorintajuiseksi henkilöksi. Josef Stenbäckin veljestä Laurista tuli tunnettu fennomaani, joka muutti sukunimensä Kivekkääksi. Suora käännöshän olisi ollut Kivipuro. Josefille tuo veljensä ottama nimi olisi sopinut myös erinomaisen hyvin, koska hänen tuotantonsa tunnetuin osa olivat kauniit kivikirkot. Pelkkä ajatuskin taitavasta kirkkoarkkitehdista, jonka etunimet ovat raamatusta ja sukunimi kertoo kirkkojen rakennusmateriaalista, on jännittävä. No, sisältyyhän kivi toki mestarin nimeen jo muutenkin. Josef Stenbäck aloitti insinööri- ja arkkitehtiopintonsa Hel-


67

singin Polyteknisessä opistossa vuonna 1873. Valmistuttuaan neljä vuotta myöhemmin hän jatkoi opintojaan Saksassa kahteen otteeseen, ensin Stuttgartin Teknillisessä korkeakoulussa pari vuotta ja uudelleen valtion stipendillä vuonna 1885. Arkkitehdin ammatin ja useiden luottamustehtävien ohella hän toimi Helsingin Teollisuuskoulun rakennusopin lehtorina yli 30 vuotta ja kirjoitti oppikirjan linjapiirustuksesta ja teki mallikirjan kansakoulujen käsityön opetusta varten. Arkkitehdin uransa alusta lähtien hän pääsi kiinni suuriin julkisiin töihin. Ensimmäinen näistä oli yhdessä opettajansa, arkkitehti Frans Anatolius Sjöströmin kanssa toteutettu uusrenessanssityylinen Kuopion raatihuone vuonna 1888. Stenbäck oli rakennustyömaan valvoja, mutta suunnitteli myös talon sisustusta ja huonekaluja. Tuolla yhteistyöllä oli pysyvät vaikutukset tuolloin vähän yli kolmekymppisen Stenbäckin arkkitehdin uraan. Ensinnäkin hän sai kosketuksen Savoon ja savolaisiin,

muun muassa lapinlahtelaiseen taiteilija Pekka Haloseen, joka maalasi myöhemmin useita alttaritauluja Stenbäckin kirkkoihin. Ja toiseksi Frans Sjöströmin käyttämät arkkitehtoniset, rakenteelliset ja koristeelliset ratkaisut, olkoonkin että ne olivat yleismaailmallisia, toistuvat selvästi Stenbäckin alkuvuosien kirkkoarkkitehtuurissa. Asian huomaa heti, kun tutustuu vuonna 1880 valmistuneeseen Sjöströmin suunnittelemaan Lapinlahden kirkkoon ja sen jälkeen Stenbäckin vuosisadan vaihteen molemmin puolin valmistuneisiin kirkkoihin. Josef Stenbäck aloitti kirkkoarkkitehdin uransa suoraan huipulta, sillä hänen ensimmäisenä valmistunut kirkkonsa nousi korkealle Heinäveden Kirkastusvuorelle vuonna 1891. Vielä tänäänkin, 2000luvin alkupuolella, kirkko hallitsee suvereenisti savolaista maisemakuvaa. Näkymää katsellessa ei yhtään ihmettele, että salama löysi edellisen kirkon samalta paikalta ja poltti sen perustuksia myöten vuonna 1887. Vasemmalla Kermajärvi, itse Heinäveden kirkokylän taajama sijaitsee kirkosta oikealle kukkulajonon takana. Yläkuvassa Josef Stenbäck kuvattuna 1920-luvulla.


68

Josef Stenbäckin pitkän kirkkoarkkitehdin uran ensimmäinen kirkko valmistui nimenomaan Savoon, Heinävedelle vuonna 1891. Sitä ennen hän oli tosin suunnitellut kirkon Hankasalmelle, mutta sen valmistuminen venyi vuoteen 1892. Heinäveden uusgoottilaiseen tyyliin suunniteltu kirkko oli rakennettu paikkakunnan hirsistä. Kuvaavaa on, että Stenbäckin kolme ensimmäistä puukirkkoa, Heinävesi ja sen jälkeen parin vuoden sisällä Keski-Suomen puolelle valmistuneet Hankasalmi ja Luhanka mainitaan kaikki Suomen suurimpiin puukirkkoihin kuuluviksi. Samaiset kirkot ensikatsomalla myös muistuttavat paljon toisiaan, mutta eivät silti ole toistensa kopioita, vaikkakin Stenbäck liitti Heinäveden piirustusten mukaan nähtäväksi rakenteilla olleen Hankasalmen kirkon kuvia. Heinäveden kirkon komeutta lisää sen ylväs sijainti korkealla mäellä, Kirkastusvuorella, josta kirkonkellojen ääni kantautuu kilometrien päähän. Alkuvuosikymmeninä mäen puuttomuus on vain korostanut kirkon asemaa. Ympäröivän puuston kasvusta huolimatta kirkko näkyy nykyäänkin jo kaukaa kirkonkylää lähestyttäessä. Huolimatta ”puisesta” alusta Stenbäckillä oli selvä näkemys kirkkorakentamisesta. Hänen toiveenaan ja tavoitteenaan oli, että ”niihin rakennuksiin, jotka vertauskuvallisesti liittyvät kristilliseen kulttiin, tulisi valita pysyväinen rakennusaine ja puuta saisi käyttää ainoastaan sisustukseen ja kattorakenteisiin”. Tässäkin suhteessa hänen ensimmäinen kivikirkkototeutuksensa näki päivänvalonsa juuri Savossa, kun Mikkelin tiilistä tuomiokirkkoa alettiin rakentaa vuonna 1896.

Stenbäckin puuarkkitehtuurille oli ominaista oppi-isänsä Frans Anatolius Sjöströmin esimerkin – muun muassa Iisalmen vanhan kirkon korjaus ja Lapinlahden kirkko – mukaisesti rakenteellisuuden voimakas esiintuominen uusgotiikan henkeen. Seinien ja katon laudoitus oli jo sellaisenaan rytmiä tuova elementti, mutta runsaat pylväät, kirkkosalia kiertävät polveilevat lehterit, isojen pintojen jäsentäminen voimakkaasti väritetyillä ruode- ja profiililaudoilla sekä nauhoina juoksevat koriste-elementit lisäsivät tilan rakenteellista vaikutelmaa. Yleisnäkymä on kulmikas. Samat elementit toistuvat myös Stenbäckin Hankasalmen ja Luhangan puukirkoissa. Yllä Heinäveden kirkko ja sen keskuskupoli ja oikealla kirkkosali konserttiflyygelin kannelta nähtynä.


69


70

Aivan kuten puukirkkojen kohdalla, Stenbäckin tiilikirkoistakin syntyi muutaman vuoden sisällä kolme näyttävää lajinsa edustajaa, kaikki kaupunkeihin. Mikkelin lisäksi uudet tiilikirkkonsa saivat Kotka vuonna 1898 ja Joensuu viisi vuotta myöhemmin. Mikkelin uusgoottilaista kirkkoa pidetään yleisesti ulkoasultaan yhtenä tyylisuuntansa edustavimpana ja tyylipuhtaimpana esimerkkinä Suomessa. Kirkko sai arvoisensa statuksen vuonna 1945, kun Viipurin hiippakunnan piispanistuin siirrettiin sodan jälkeen Mikkeliin ja kirkko vihittiin tuomiokirkoksi. Tuo arvon nousu koitui osittain kirkon sisätilojen kohtaloksi. Useimpiin suomalaisiin vanhoihin kirkkoihin ovat myöhemmät arkkitehdit jättäneet korjaustöiden yhteydessä oman jälkensä, isomman tai pienemmän, onnistuneen tai vähemmän onnistuneen. Mikkelin tuomiokirkkoon menijälle tulee kummallinen olo, joka vähitellen kiteytyy toteamukseen: ulkoasu ja sisätila eivät tyylillisesti täysin vastaa toisiaan. Mitä on tapahtunut? Kirkosta tehdyn esitteen tekstin mukaan ”kirkko muokattiin


71

arvonsa mukaiseen asuun 1950-luvulla”. Vanhoista valokuvista näkee muutoksen luonteen. Stenbäckin yhdeksi tavaramerkiksi muodostuneesta ja uusgotiikalle tyypillisestä koristeellisuudesta yritettiin uudistuksen yhteydessä päästä eroon. Sen symbolina lähes yltiökoristeellinen pitsiluomus, saarnastuoli, hävitettiin. Kuulopuheiden mukaan siitä tuli hyviä juhannuskokon aineksia. Funkisarkkitehtina tunnetun Martti Välikankaan johdolla tehty muutostyö pelkisti kirkon sisätiloja huomattavasti. Urkujen uusimisen yhteydessä onneksi näyttävä urkufasadi jäi kertomaan jälkipolville sisätilojen alkuperäisestä luonteesta. Mutta yhtä kaikki, Josef Stenbäckin luoma Mikkelin tuomiokirkon korkeuksiin nouseva sakraali tila tekee yhä kävijään vaikutuksen.

Ristinmäellä 65 metrin korkeuteen nousevan uusgoottilaisen kirkon torni hallitsee Mikkelin kaupunkikuvaa. Sisätiloissa katse kiinnittyy kaarevaan kasettikattoon, jonka vihertävä väritys on peräisin 1980-luvulla tehdyn peruskorjauksen ajoilta. Urkufasadissa on säilytetty alkuperäinen Anders Thulen suunnittelema 1800-luvun lopun ilme.


72

Vuonna 1902 Josef Stenbäck piirsi tiilikirkon rantasalmelle. Kirkko tuhoutui tulipalossa vuonna 1984, mutta sen ulkokuori jäi pystyyn ja siinä on edelleen löydettävissä Stenbäckin uusgoottilaisia yksityiskohtia.

Rantasalmen seurakunnan arkisto.

Kaikkiaan Stenbäck suunnitteli seitsemän tiilikirkkoa, joista Mikkelin lisäksi kaksi muutakin rakennettiin Savoon. Vuonna 1904 Rantasalmelle valmistunut kirkko edusti tuolloin arkkitehtuurivirtauksiltaan jo hieman jälkeen jäänyttä teräväpiirteistä uusgotiikkaa, kun taas vuonna 1920 vihitty Vehmersalmen paikallisissa tiilitehtaissa valmistetuista tiilistä rakennettu kirkko on myöhäisjugendin edustaja. Sen koristelussa ja yksityiskohdissa on jo havaittavissa 1920-luvulle tyypillisiä kertaustyylien vaikutteita. Muutoinhan kaikki Stenbäckin 1800-luvun lopun ja vuosisadan vaihteen puu- ja tiilikirkot edustivat tyyliltään uusgotiikkaa. Se oli luonnollista, koska varsinkin 1800-luvun puolella tyyli oli kansainvälisestikin arkkitehtuurin valtavirtauksia. Josef Stenbäckin kohdalla uusgotiikalla oli erityinen merkitys, sillä hän oli Saksassa opintomatkoillaan nähnyt useita keskieurooppalaisia goottilaisia katedraaleja. Ja ne selvästi vaikuttivat hänen työuransa alkuvuosikymmenien arkkitehtuurikäsityksiinsä.


73

Samaan aikaan Rantasalmen uusgoottilaisen tiilikirkon kanssa Stenbäckin piirustuslaudalla oli arkkitehtuurissa tapahtuneen murroskauden symbolina Muurusveden seurakunnan tilaama harmaakivikirkko uusine muotoineen.

Josef Stenbäckin omimmaksi alueeksi muodostuivat kuitenkin harmaakivikirkot. Samalla hänen arkkitehtoniset lähtökohtansa hieman muuttuivat. Uusissa kirkoissa korostuivat ajan hengen mukaisesti jugendin elävä muotokieli ja kansallisromantiikalle tyypilliset selkeästi tunnistettavat luonnosta ammennetut tyylitellyt koristeaiheet. Aiemmin pitkänomainen kirkkosali oli nyt usein epäsymmetrisesti leveä ja lyhyt, lähes neliömäinen ja useimmiten kellotorni oli keskiakselista sivussa. Saarnastuolin hän sijoitti korostetusti näkyvälle paikalle. Useimmille kirkoille voimakkaan kansallisromanttisen, keskiaikaisista kivikirkoista tutun korostuksen antoivat näyttävät holvikaaret sekä runsas maalauskoristelu ja reliefikuviot. Ja kansallisromanttista jos mikä oli se, että rakennusmateriaali louhittiin useimmiten kotiseudun kallioista. Stenbäck ei kuitenkaan koskaan päässyt kokonaan irti vahvasta gotiikan vaikutuksesta. Tosin mitä pi-

demmälle 1900-lukua edettiin, sitä enemmän se jäi taka-alalle. Näistä aineksista syntyi rakennustapa, jota yleisesti kutsuttiin stenbäckiläiseksi tyyliksi. Eri puolille Suomea sijoittuneen runsaan kirkkotuotantonsa – sekä uudisrakennusten että korjaustöiden – ansiosta Stenbäckin kauniista harmaakivikirkoista, goottilaisista piirteistään huolimatta, tuli kansan parissa jugendin ja kansallisromantiikan viestinviejiä maakuntiin. Vähän samaan tapaan kuin pappilat olivat levittäneet empiren ja klassismin esimerkkejä eri puolille maata tai rautatierakennukset koristeellisia puuleikkauksia radanvarsikuntiin. Stenbäckin mainetta lisäsi sekin, että esimerkiksi Savossa oli ennen hänen tuloaan vain muutama kivikirkko, muun muassa Kuopiossa, Leppävirralla, Savonlinnassa ja Juvalla. Kivirakennukset olivat maakunnassa muutenkin harvinaisia. Olavinlinnan tunsivat kaikki, mutta Kuopion ja Mikkelin kasarmien


74

tai muutaman muun valtion rakennuksen lisäksi jossain saattoi nähdä pienen kaupunkitalon tai vauraamman maalaistalon kivinavetan. Yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta useimmat aikakauden suuret kivirakennukset keskittyivät pääasiassa Helsinkiin, Turkuun, Viipuriin ja Tampereelle, joissa nimekkäiden arkkitehtien vuosisadan vaihteen ja 1900-luvun alun komeat asuinkerrostalot ja liikerakennukset loivat modernia kaupunkikuvaa. Kirkkorintamalla uudisrakentamisen kansallisiksi ja samalla kansallisromanttisiksi keulakuviksi nousivat Lars Sonckin 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä piirtämät Tampereen tuomiokirkko ja Kallion kirkko Helsingissä. Samaan aikaan Josef Stenbäck valloitti maaseutua. Tyypillinen esimerkki stenbäckiläisestä sillanpääasemasta ja maineen kiirimisestä oli kirkon rakentaminen kauas rintamailta, PohjoisSavon erämailla sijainneeseen pieneen Muuruveden kylään aivan 1900-luvun alussa. Itse asiassa kyse oli laajemmastakin operaatiosta, kolmen kirkon rakentamisesta. Nilsiän vanha, vuonna 1797 valmistunut puinen ristikirkko tarvitsi seuraajan ja uuden kirkon rakentamisasian yhteydessä 1800-luvun lopulla heräsi Nilsiän emäseurakunnan etäisissä kappelikylissä Muuruvedellä ja Kangaslahdella eli Varpaisjärvellä halu itsenäistyä omiksi seurakunnikseen. Seurauksena tästä oli, että emäpitäjä Nilsiä jakaantui kolmeen kirkkoherrakuntaan, eteläiseen Muuruveteen, keskiosasta tuli Nilsiä ja pohjoisosasta Varpaisjärvi.

Näistä Muuruvesi erotettiin senaatin päätöksellä omaksi kirkkoherrakunnaksi tammikuussa 1899 ja Varpaisjärvi kaksi ja puoli vuotta myöhemmin. Jo seuraavana vuonna, vuonna 1900, muuruvetisten asettama toimikunta sai tehtäväkseen tehdä ehdotuksen uuden seurakunnan rakennuksista, niiden sijaintipaikoista ja muista seurakunnan perusasioista. Toimikunta päätti pyytää kirkon arkkitehdiksi Josef Stenbäckiä ja niinpä se matkusti Helsinkiin Stenbäckin luo esittelemään asiansa. Lopputu-

Stenbäck suosi kivikirkoissaan tekstejä osana kirkkosalin koristelua.


75

Syksyllä 1904 käyttöön vihitty Muuruveden kirkko loi suuntaviivat Josef Stenbäckin – ja monen muunkin arkkitehdin – arkkitehtuurille lähes kahdeksi vuosikymmeneksi. Epäsymmetrinen pohjakaava, holvikaaret ja pyöreät muoodt olivat niin sanotun kansallisen tyylin ja jugendin keskeiset tunnusmerkit.

loksena oli, että ”Kirkko-Joosepin” harmaakivikirkkoa alettiin rakentaa Savoon Muuruvedelle. Ensimmäiset luonnokset Stenbäck laati jo kesällä 1901, ja rakentamaan Muuruvedellä päästiin seuraavana kesänä. Myös insinöörikoulutuksen saanut arkkitehti ei tyytynyt pelkkien piirustusten laadintaan, vaan osallistui paikan valintaan ja otti huolehtiakseen rakennustyön urakoinnin ja valvonnan – näin hän toimi useissa suunnittelemissaan kohteissa. Kokonaisvaltai-

sesta sitoutumisesta kertoo sekin, että Josef Stenbäck perheineen muutti kirkkotyömaan viereiselle Kustilan tilalle kesäksi 1903. Siellä kuusilapsisen helsinkiläisperheen – seitsemäs syntyi Kustilassa – oli hyvä elellä savolaisessa maalaismaisemassa. Perheelle kyse oli isän kesälomasta, sillä hän toimi edelleen päätoimisesti Helsingin teollisuuskoulun lehtorina. Kesäpaikan valintaa helpotti tietysti se, että lähistöllä myös Varpaisjärven kirkkotyömaa oli käynnistynyt ja Nilsiän kirkon suunnittelu oli jo pit-


76

källä. Myös Varpaisjärvellä Stenbäck urakoi ja valvoi kirkon rakennustyön ja maalasi kaiken kukkuraksi myös kirkkosalin sivuseinälle freskon ”Viimeinen ehtoollinen”. Kirkko-Joosepin pyhäköt olivat sananmukaisesti kokonaistaideteoksia. Muuruveden kirkon oli aluksi tarkoitus olla jatkoa Stenbäckin tiilikirkkosarjaan. Rakennustoimikunnan suunnitelman vastaisesti Stenbäck kuitenkin ehdotti ulkovuoraukseen käytettäväksi paikkakunnalta louhittua graniittia. Hänellä oli jo kokemusta uudesta rakennusmateriaalista, sen käyttäytymisestä ja ulkonäöstä suunnittelemistaan, vuonna 1898 valmistuneesta Euran ja vuonna 1902 vihitystä Kuolemanjärven kirkosta. Stenbäckin ehdotus graniitista hyväksyttiinkin Muuruvedellä. Varpaisjärvellä ja Nilsiässä graniitti olikin jo itsestäänselvyys. Nilsiässä kirkon tornin kattokin tehtiin graniitista. Tapana oli, että sulan maan aikaan louhitut kivet kuljetettiin talvella reellä kirkkotyömaalle. Varpaisjärven kirkon graniitti saatiin kymmenen kilometrin päässä sijaitsevasta Loutekalliosta Lukkarilan ky-

lästä ja Nilsiän kirkon rakennusmateriaali, vaalea kvartsiitti, louhittiin Tahkovuoresta. Stenbäckin kirkkoja tutkinut Helena Riekki on löytänyt asiakirjoja, joiden mukaan Muuruveden harmaa graniitti oli niin hyvää ja riittoisaa, että sitä kuljetettiin koristekiveksi Virolahden punaisesta graniitista rakennettavaan Koiviston kirkkoon Karjalan kannakselle saakka. Stenbäckin suunnittelema Koiviston kirkko valmistui tasan kolme kuukautta Muuruveden kirkkoa myöhemmin, joulukuussa 1904. Neljännen viidestä Savoon rakennetuista harmaakivikirkoistaan arkkitehti Stenbäck suunnitteli Sonkajärvelle. Sen syntyhistoria on pitkälti edellisten kaltainen. Kaukana pitkien vesi- ja jäätiematkojen päässä Iisalmen emäseurakunnan kirkolta sijainneista Sonkajärven kylistä muodostettiin vuonna 1854 oma Rutakon rukoushuoneseurakunta. Seurakuntalaisten kokoontumispaikaksi kunnostettiin Hynylän tilan vanha pärekattoinen hirsipirtti. Vanhasta tuulimyllystä tehtiin kellotorni. Väliaikaiseksi tarkoitetut ra-

Varpaisjärven vuonna 1904 käyttöön otettu harmaakivikirkko on Stenbäckin tapaan kokonaistaideteos, jossa pienimmätkin yksityiskohdat aina avaimenreiän koristelua myöten on tarkaan suunniteltu. Esimerkiksi kirkon sisäovien keskipeileissä on kuvattu kirkollisia aiheita luonnon ornamenttikuvioiden kehystäminä. Myös lehterin kannatinpylväiden päät on koristeltu.

Linnamaisen jyhkeä Varpaisjärven kirkon ulkoasu huokuu maanläheistä kansallisromantiikkaa kun taas vuotta myöhemmin valmistuneessa Nilsiän kirkossa hallitsevina ovat Stenbäckin aiemmista töistä tutut sirommat uusgoottilaiset piirteet. Kiveä on käytetty myös kellotornin kattomateriaalina.


77


78

kennukset toimivat, niin kuin väliaikaiset useasti, kauan – Sonkajärvellä yli puoli vuosisataa. Seurakunnan 50-vuotisjuhlan yhteydessä vuonna 1904 pidetyssä piispantarkastuksessa piispa (nimi) katsoi kuitenkin asiakseen kehottaa seurakuntalaisia rakentamaan uusi kirkko. Sonkajärven vuonna 1910 käyttöön otettua harmaakivikirkkoa lähestyttäessä puoli vuosikymmentä aiemmin valmistuneista Muuruveden, Varpaisjärven ja Nilsiän kirkoista tutut stenbäckiläiset piirteet erottuvat jo kaukaa: jykevä, lähes linnamainen harmaakivikirkko, jolla on kuitenkin sirot piirteet. Sen verran kevennystä pelkkään harmauteen Stenbäck oli kuitenkin viidessä vuodessa kehittänyt, että julkisivuja rytmittämään on ilmestynyt selvästi erottuvia vaaleita pintoja. Vaalea kivimateriaali, gabro, on graniitin tapaan louhittu omalta paikkakunnalta. Vaaleiden pintojen lisääntyminen Stenbäckin arkkitehtuurissa näkyi myös yhtä aikaa rakenteilla olleissa Karunan kirkossa tai satakuntalaisessa Luvian kirkossa, jossa viimeksi mainitussa päätykolmioiden koristelu muistutti jo keskiaikaisten kivikirkkojen koristelua. Sisätiloiltaan Sonkajärven kirkko on Nilsiän tapaan pitkäkirkko, jossa kirkkosali levenee keskeltä lievän ristin muotoon. Vuonna 2002 tehdyn, arkkitehti Hannu Puurusen suunnitteleman peruskorjauksen yhteydessä varsinkin värimaailmaltaan useaan otteeseen muuttunut sisänäkymä palautettiin alkuperäiseen asuunsa. Geometrisilla kuvioilla koristetut voimakkaasti kaartuvat betoniset holvikaaret tuovat Stenbäckin tapaan muistumia keskiajan vanhoista kivikirkoista. Viides ja viimeinen Josef Stenbäckin Savoon suunnittelemista harmaakivikirkoista valmistui palaneen puukirkon tilalle Hirvensalmelle syyskuussa 1916. Paikkakunnan luonnonkivistä rakennetun tornillisen ristikirkon ulkoasu on edellä mainittuihin

Vuonna 1910 valmistuneen Sonkajärven kirkon, Pyhän Toivon kirkon, ulkoasussa on jo viitteitä tulevasta, sillä pelkän harmaan kivipinnan kevennykseksi arkkitehti on sommitellut paikallisesta gabrosta sinne tänne vaaleita alueita. Sisätilojen holvikaarien koristelun esikuvan ovat olleet keskiaikaisten kivikirkkojen kirkkosalit. Alttarin yläpuolelisessa soikioikkunassa on arkkitehti Ilmari Launiksen suunnittelema lasimaalaus ”Alfa ja omega”.


79

Savon kirkkoihin verrattuna selvästi pelkistynyt. Julkisivuissa käytetyt graniittilohkareet ovat nyt huomattavasti tasalaatuisempia ja niiden rytmitys on selkeä ja yksinkertainen. Jugendista ja kansallisromantiikasta tutut, julkisivujen ja samalla koko rakennuksen luonteeseen vahvasti vaikuttaneet kaaret ja muut kuviot ovat Hirvensalmella lähes kokonaan kadonneet. Voimakas keventävä vaikutus on myös päätykolmioiden ja tornin yläosan valkoiseksi laastituilla pinnoilla. Sen sijaan kirkon sisätiloissa on nähtävissä vanha tuttu stenbäckiläisyys holvikaarineen ja lehtereineen. Tosin arkkitehti Kauno S. Kallion 1950-luvun alussa tekemän sisustuksen uusimisen myötä alkuperäinen ilme on täälläkin pelkistynyt. Taiteilija Urho Lehtisen raamattuaiheisilla koristemaalauksilla vaaleisiin pintoihin on kuitenkin saatu elävyyttä ja sisätilan tunnelmaan ”keskiaikaisuutta”. Viimeisen ja samalla yhdeksännen kirkkonsa Savossa Stenbäck rakensi Vehmersalmelle vuonna 1920. Vehmersalmesta oli muodostettu Kuopion emäseurakunnan saarnahuonekunta vuonna 1859, ja päätös omasta kirkkoherrakunnasta tuli 40 vuotta myöhemmin, samaan aikaan Muuruveden kanssa. Vehmersalmella


80

kirkon rakentaminen kuitenkin siirtyi vuoteen 1920. Väliaikaisena kirkkona seurakunnalla oli ollut vaatimaton puinen, vähän asuinrakennusta muistuttava suorakulmainen rukoushuone. Oman seurakunnan perustamisjärjestelyiden keskeiseksi kysymykseksi muodostui luonnollisesti oman kirkon saaminen. Ja täälläkin päädyttiin, kuten kymmenissä seurakunnissa eri puolilla Suomea, piirustusten tilaamiseen arkkitehti Josef Stenbäckiltä. Hänen luonnonkiviarkkitehtuurikautensa oli kuitenkin loppunut Hirvensalmen kirkkoon ja niinpä vuonna 1917 päästiinVehmersalmelle rakentamaan tiilikirkkoa. Jo Hirvensalmella näkynyt suoraviivaisuus jatkuu myös täällä. Kaksi vuotta myöhemmin valmistuneen ja vuonna 1920 käyttöön vihityn kirkon pohjakaava ja monet yksityiskohdat ja koristeaiheet olivat kuitenkin tuttuja ”Kirkko-Joosepin” aiemmasta tuotannosta. Ruskeaksi käsitellyn rappauspinnan, valkoisten koristeaiheiden ja tiilenpunaisen lisävärin ansiosta rakennuksesta tulee helposti mieleen kodikas piparkakkutalo. Stenbäckin kirkoista kaksi on tuhoutunut aikojen saatossa. Kuolemajärven kirkko Karjalassa räjäytettiin sodan melskeissä vuonna 1939 ja savolainen Rantasalmen vuonna 1904 valmistunut kirkko tuhoutui sisäosiltaan täysin salaman sytyttämässä tulipalossa kesällä 1984. Mikkelin tuomiokirkon sisätiloissa tapahtui myös suuria muutoksia, kun funkkisarkkitehtina tunnettu Matti Välikangas 1950-luvun puolivälin peruskorjauksessa

Vanha kivinen viljamakasiini ja vuonna 1916 käyttöön vihitty uusi kivikirkko muodostavat palaneen kirkon tapulin vieressä hyvän kivirakentamisen vertailuparin. Suunnittelun jälkeen pääsisäänkäyntiin on lisätty toinen ovi ja pienet ikkunat on poistettu. Kirkkosali on tuttua Stenbäckiä holvikaarineen ja laajoine lehtereineen. Kirkon koko sisustus uusittiin 1950-luvun alussa arkkitehti Kauno S. Kallion suunnitelmien mukaan. Tuolloin taiteilija Urho Lehtinen maalasi kuvat kattoon sekä saarnastuoliin. Alttarimaalaus on juvalaissynyisen Aukusti Koiviston Kristuksen ylösnousemus.


81


82


83

Vehmersamen kirkko oli viimeinen Josef Stenbäckin Savoon toteutetuista kirkoista. Kirkko on rakennettu omalla paikkakunnalla tehdyistä tiilistä, jonka jälkeen seinät on rapattu. Kansallista rakennusperintöä Stenbäck vei töissään loppuun saakka. Siitä on Vehmersalmella esimerkkinä muun muassa päätykolmioiden koristelu, jonka esikuvana ovat keskiaikaiset kivikirkkomme.

pelkisti kirkkosalin ilmettä reilulla kädellä. Tuolloin muun muassa alkuperäinen saarnastuoli korvattiin uudella. Samoin kävi Hirvensalmen kirkossa vuosina 1951–1952, jolloin arkkitehti Kauno S. Kallion jäljiltä uusittiin koko sisustus. Myös ”luonnollisia” käytännön sanelemia muutoksia on tapahtunut kaikissa Stenbäckin suunnittelemissa kirkoissa. Lämmitysjärjestelmiä, valaistusta ja äänentoistoa on paranneltu, invaluiskia ja morsiushuoneita rakennettu. Toisaalta Stenbäck, monen muun arkkitehdin tapaan, on itsekin suunnitellut kymmenien kirkkojen korjauksia, usein reippaalla otteella perinteitä tai alkuperäistä ideaa juurikaan kunnioittamatta, mutta ajan muotia soveltaen. Esimerkiksi vuonna 1798 valmistuneeseen, Louis Jean Desprez´n suunnittelemaan, esikuvansa Rooman Pantheonin tapaan tehtyyn Hämeenlinnan pyöreään kirkkoon Josef Stenbäck teki ristisakarat ja muutti alkuperäisen amfiteatterimaisen istumajärjestyksen perinteiseksi ristikirkon penkkijärjestelmäksi. Näin kirkon harvinainen luonne muuttui täysin. Stenbäckin arkkitehtuuria on myös arvosteltu, joskus kuivakkaana, joskus jäljittelyarkkitehtuurina. Tosin viime mainitussa tapauksessa usein lisäyksellä, että hän hallitsi tämän taiteenlajin, siis jäljittelyarkkitehtuurin

tai kauniimmin sanottuna kertaustyylien käytön, tyylikkäästi. Ongelmia on ollut myös rakennustekniikassa. Luonnonkiven ja liian ohuen muurilaastin yhdistelmä on teettänyt korjaustöitä jälkeen päin useissa hänen kirkoissaan. Suomen kirkoista kirjan 1930-luvulla tehnyt Carolus Lindberg vähätteli useiden kirkkojen kohdalla Stenbäckin tyylitajua. Esimerkiksi Hirvensalmen tuolloin vain parikymmentä vuotta vanha kirkko ”liittyy niinhyvin tekijänsä kuin muiden rakentajien vuosisadan alkupuolella suunnittelemiin kirkkoihin, joissa pyrittiin jonkunlaiseen kansalliseen kirkkotyyliin, siinä kuitenkaan onnistumatta”. Ehkä aika on kuitenkin tehnyt tehtävänsä. Arkkitehtuurin ja rakentamisen kehitys pelkistyneeseen suuntaan lähiö- ja ”laatikkorakennuksineen” tiiviissä ja usein sekavissa kaupunkikortteleissa ja kuntakeskuksissa viimeisen sadan vuoden aikana on nostanut myös arkkitehti Josef Stenbäckin kirkkojen arvostuksen uuteen nousuun. Kirkonmäellä luonnon tai puiston keskellä vapaasti seisovat pyhäköt koetaan nykyään hienoiksi aikansa kuviksi, suomalaisuuden ja kansallisen nousun edustaviksi symboleiksi sekä korvaamattomaksi lenkiksi kulttuurin ja arkkitehtuurin jatkumossa.


84

MAANINKERIN ARVOITUS

”Suomi on rauhan maa ja sillä on aivan oma viehätysvoimansa. Juuri tuollaisena iltana soutelimme pitkin Maaninkerin (Maaninkajärven) laajaa, peilityyntä selkää katsomaan järven toisella puolella olevaa pientä, valkeaa kirkkoa. Mukanamme oli taas uusia ystäviä, innokkaita näyttämään meille kirkkonsa, mutta onneamme varjosti hiukan että vene vuoti kuin seula, ja me seurasimme syrjäsilmällä miten vesi sen pohjalla nousemistaan nousi ... … Kiipesimme männynneulasista liukasta rinnettä sille pienelle kumpareelle jolla kirkko seisoi ja näimme edessämme mitä alkeellisemman kirkkomaan. Mitään järjestystä ei ollut edes yritetty, haudat oli kaivettu sikin sokin puiden alle sinne mistä tilaa löytyi. Huomasimme, että moniin hautakiviin oli maalattu kello; tarkoituksena oli ilmeisesti ilmoittaa millä tunnilla maassa makaava oli vetänyt viimeisen henkäyksensä. Kello saattoi näyttää kahtakymmentäkahta vaille neljää, tarkkaa hetkeä jolloin vainaja oli hengähtänyt viimeisen kerran; tällaisissa

asioissa suomalaiset saattavat olla hyvin tarkkoja … … Maaninkerin kirkolla, kuten myös muualla Suomessa tärkeän näköinen kellotorni seisoo melkoisen matkan päässä itse kirkosta. Monen patistelun jälkeen kiipesimme torniin ja näimme vaivan palkaksi loistavan nälöalan. Mutta voi! Suomalaiset ovat saaneet päähänsä että joka paikkaan mistä avautuu vähäinenkin näköala tai ei näköalaa lainkaan, pitää pystyttää Aussichtsturm. Muukalaiselle nuo näkötornit ovat melkoinen rasite … Jokaisessa niemessä ja notkelmassa on näkötorni, tavallisesti vain kesäkäyttöön, mutta aina sinne on kiivettävä muutama porrasväli vain todetakseen että alhaalta näki ainakin yhtä hyvin. Pietarin kirkon kupoliin Roomassa, St. Paulin torniin Lontoossa tai Iisakin kirkkoon Pietarissa voi vielä kiivetäkin, se vaiva kannattaa nähdä, mutta Suomessa parinkymmenen askelman kiipeäminen ylös ja alas helteisenä kesäpäivänä alkaa tuntua yksitoikkoiselta ja matkustaja alkaa toivoa että näkötornit tässä

Tältä näyttää Maaningan kirkko Ruokovirralta tänään. Kesäkuvassa kirkkoa ei näy ollenkaan puiden keskeltä. Toista oli vuonna 1896, jolloin ”pieni vaalea kirkko” näkyi hyvin järven vastarannalle.


85

Suomen Intendentinkonttorissa arkkitehti Charles Bassin johdolla suunniteltu Maaningan kirkko on tasavartinen ristikirkko, jonka keskustaa laajentavat sakaroiden väliin rakennetut runkohuoneen korkuiset suorakulmaiset ulokkeet. Siis tavallaan kahtamoinen. Kirkkoa rakennettiin yli 20 vuotta vuodesta 1820 1840-luvun puoliväliin.

maassa kiellettäisiin. Hei, seis, yhden kerran kävimme näkötornissa, joka hyvin maksoi vaivan. Se tapahtui Kuopiossa, kaupungissa, josta juuri läksimme, ja jonka sijainti on maan kauneimpia – ja kun ilta jolloin me sinne menimme sattui olemaan kirkas, me muistamme pitkään hienon näköalan tornin huipusta.” Näin kirjoitti sisarensa kanssa läpi Suomen kesällä 1896 kulkenut englantilainen hienostorouva Mrs. Alec Tweedie, oikealta nimeltään Ethel Brilliana Tweedie, matkakokemuksistaan. Paitsi että sana Maaninkeri herättää hilpeyttä katkelmassa on muutama kohta, jotka vähän ihmetyttävät. Itselleni Maaningan kirkko tuntui aluksi salaperäiseltä paikalta, sillä vasta kolmannella kerralla pääsin sinne sisälle. Ensimmäisen kerran ajattelin ohimennessäni käydä tutustumassa kirkkoon, kun olin menossa kaverin 50-vuotisjuhliin läheiselle Maaningan kasinolle. Kello oli elokuisena lauantaina 16.05, mutta ovet olivat kiinni. Oveen

teipattu lappu ilmoitti että rakennus oli suljettu viisi minuuttia aikaisemmin. Toisen kerran pyrin sisälle jälleen ohikulkumatkalla, nyt talvisena sunnuntaina. Kirkko oli kuitenkin kiinni, sillä jumalanpalvelus oli juuri loppunut ja väki oli ehtinyt lähteä koteihinsa. Toisen käynnin jälkeen käsiini sattui Mrs. Tweedien kirja. Mielenkiintoisesta, yli sata vuotta sitten kirjoitetusta matkakertomuksesta edellä lainattu katkelma herätti kiinnostukseni. Olin kahdesti käynyt Maaningan kirkolla ja vaikka en ollut sisälle päässytkään, niin yksi asia ainakin oli varma: kirkko oli minun mielestäni iso. Tosin järven toiselta puolelta katsottuna isokin kirkko näyttää pieneltä. Tarkemmin muisteltuani ja ottamistani valokuvista tarkistettuani toinenkin seikka oli varma: kellotapuli ei seissyt ”melkoisen matkan päässä itse kirkosta”, vaan aivan siinä vieressä. Toista sataa vuotta vanhasta sikin so-


86

kin järjestetystä hautausmaasta en voinut sanoa mitään; ainakin nykyinen vaikutti täysin siistiltä ja järjestelmälliseltä. Missä kumman Maaninkerissa kirjailijatar siskoineen oikein oli käynyt? Kirjan mukaan he olivat lähteneet Kuopiosta laivalla ja koska Maaninkerin jälkeen seuraava nimeltä mainittu paikka oli Lapinlahti ja sen jälkeen Iisalmi, niin Maaningan kirkosta todella oli kysymys. Katsoin vielä Suomen matkailijayhdistyksen vuonna 1897, vuosi Tweedien matkan jälkeen julkaisemassa Suomi-matkaoppaassa olleesta kartasta, että muita kirkkoja ei ollut lähimaillakaan. Ehkä kirjailijatar oli mennyt muistiinpanoissaan sekaisin aineistoa Lontoossa jälkeenpäin työstäessään. Tai sitten Suomen puukirkot vain olivat yksinkertaisesti pieniä Rooman Pietarinkirkon tai Pietarin Iisakin kirkon jälkeen. Näissähän Mrs. Tweedie oli matkoillaan käynyt. Vai näkikö hän peräti ajassa taaksepäin? Maaningan kappelin ensimmäinen kirkko rakennettiin nimittäin vuonna 1766 vanhan hautausmaan eteläpäähän, noin 200 metrin päähän nykyisestä kirkosta. Rakennusta kuvailtiin nimenomaan pieneksi ja vaatimattomaksi puiseksi ristikirkoksi. Mutta perimätiedon mukaan se oli väriltään punainen, ei valkea. Ja toisekseen se purettiin nykyisen kirkon oltua lähes valmis vuonna 1830, siis 66 vuotta ennen englantilaissisarusten vierailua. Mielenkiintoista on kuitenkin se havainto, että kellotorni, joka on nykyistä kirkkoa vanhempi, on siis seissyt aikanaan tuon 200 metrin päässä kirkosta. Eli Mrs. Tweedien sanoin “melkoisen matkan päässä itse kirkosta”. Kummallista. Ja sitten vielä tuo näkötornikysymys. Miksi juuri Maaningan kellotapuliin kiipeäminen sai Tweedien vaatimaan näkötornien kieltämistä Suomessa? Matkailijoiden kostea venematka ilman pohjatappia vaikutti varmasti tunnelmaan, samoin tuolloin vallinneet hellepäivät ja monen viikon reissaaminen. Tuntojen


87

Mrs. Tweedien sanaisen arkun avannut Maaningan kirkon kellotorni tuntuu jäävän täysin kirkon varjoon. Aiemmin avoimella paikalla seissyt tapuli on saanut järven puolelle rehevän puuston.

Matkakirjan maininta hautakiviin maalatuista kellonajoista tuntui oudolta. Ainakaan talvinen kävely syvässä hangessa ei tuottanut tulosta, eikä uusi kierros kesällä. Kellotapulin läheisyydessä sijaitsevan kaksivuotiaan Matin haudan retkeläisetkin ovat varmaan nähneet. Sen sijaan sanomalehden kuolinilmoituksissa kellonajan ilmoittaminen oli hyvin tavallista. Yllä oleva kuolinilmoitus julkaistiin sanomalehti Uusi Savossa 27.8. 1896.

purkautuminen juuri Maaningalla tuntuu sikälikin oudolta, että kellotapuli on viereiseen kirkkoon nähden harvinaisen matala verrattuna useimpiin muihin Suomen kellotornillisiin kirkkoihin. Vähän niin kuin täysimittaisen kellotornin alaosa olisi lähes kokonaan uponnut maan sisään. Toisaalta taas tapuli oli juuri sellaisessa paikassa, josta ”alhaalta näki ainakin yhtä hyvin”. Vanhat valokuvat todistavat, että Maaningan kirkon ympäristö oli tuolloin avoin paikka – ja kauniskin. Se todetaan myös edellisenä vuonna, siis vuonna 1895, ilmestyneessä tohtori August Ramsayn toimittamassa ja Suomen Matkailijayhdistyksen kustantamassa Suomi Matkaoppaassa. Kirjan mukaan ”… monessa laiturissa käyden tullaan Kallavedeltä Ruokoveteen, noustaan siitä Maaninganjärveen Ruokovirran yksisulkuisen kanavan kautta, joka on perustettu aivan samannimisen virran, vesijakson luonnollisen laskutien rinnalle. Maaningan pitäjässä nähdään erittäin kauniita, runsaasti viljeltyjä seutuja; laiva kulkee pitäjän kaunisasemaisen kirkon ohi ja tulee Ahkiolahden kanavalle…” Tweedien matkakertomuksessa ihmettelemistä Maaningan kohdalla riittää vielä lisääkin. Tekstin mukaan ennen saapumista Iisalmeen matkailijat olivat käyneet jumalanpalveluksessa kirkossa, johon mahtuu 4 000 henkeä. Tuollainen määrä ihmisiä mahtui Suomessa vain yhteen kirkkoon, Kerimäellä sijainneeseen maailman suurimpaan puukirkkoon, ja silloinkin osan kirkkoväestä piti seistä. Kirjan mukaan arvon naiset eivät kuitenkaan olleet matkallaan poikenneet Kerimäellä, vaikka läheisellä Punkaharjulla olivatkin käyneet. Sen sijaan he matkasivat Kuopiosta Iisalmeen reittiä, jonka varrella oli vain kaksi kirkkoa, Maaningalla ja Lapinlahdella. Jälkimmäinen pyhäkkö oli

tuolloin alle 20 vuotta vanha. Kummankin pitäjän kirkkoon mahtui kuitenkin vain reilut tuhat ihmistä. Mielenkiintoiseksi Tweedien mainitseman luvun 4 000 tekee se, että kun Maaningan uudesta kirkosta tehtiin rakentamispäätös joulukuussa 1817, niin pöytäkirjaan kirjattiin, että ”kirkon koko tulisi olla niin suuri, että 4 000 henkeä siihen sopisi”. Tarkoitus nimittäin oli, että kaikki kappelin asukkaat olisivat kerralla mahtuneet uuteen pyhäkköönsä. Kun kirkkoa kymmenisen vuotta myöhemmin päästiin rakentamaan valtionarkkitehti Charles Bassin piirustusten mukaan, tuli siitä ”vain” runsaan tuhannen hengen tila, mikä sekin osoittautui maaninkalaisille taloudellisesti lähes ylivoimaiseksi tehtäväksi. Minkälainen sitten on tämä ”Maaninkerin” kirkko, joka niin erikoisella tavalla kummittelee yli satavuotiaassa matkakertomuksessa? Kolmannella käynnilläni varmistin sisäänpääsyn etukäteen soittamalla seurakuntamestari Pekka Lipposelle, joka olikin vähän virka-ajan ulkopuolella vastassa kirkon rappusilla. Useissa 1800-luvun alkupuolen ristikirkoissa käytyäni ennakko-odotukset olivat selvät: sisään astuessa tulijan eteen avautuu kirkkosali, jossa on vaaleat seinät ja katto sekä vähän koristelua ja maalauksia. Yleisvaikutelma saattaisi olla jopa hieman kalsea. Mutta Maaningan kirkko tuottikin tässä suhteessa yllätyksen. Katto tosin oli odotetun valkoinen, mutta laajat seinäpinnat ja tukevarakenteiset, melkein silta-arkut mieleen tuovat kannatinpylväät olivatkin edelleen, 180 vuotta valmistumisensa jälkeen, puhtaalla hirsipinnalla. Lämpimänvärinen hirsi sai suuressa kirkkosalissa aikaan yllättävän kodikkaan, melkein


88

kirkkosalin alkuperäinen taidokas hirsirakenne pääsee oikeuksiinsa Arkkitehtitoimisto Aulis Jääskeläisen vuonna 2005 suunnitteleman sisäremontin jäljiltä. Tilaa hallitsee Urho Lehtisen, Unto Pusan ja M. Petäjän vuonna 1937 maalaama pyöreän keskuskupolin maalaus. Lehtinen maalasi myös saarnastuolin ja urkuparven kaiteiden kuvat. Alttaritaulu on Ferdinand von Wrightin jäljennös Kuopion tuomiokirkossa olevasta Berndt Godenhjelmin maalauksesta Jeesus ristillä.


89


90

intiimin tunnelman. Mutta ennen kaikkea silmä lepäsi taidokkaassa kirvesmiestyössä, jota päinvastoin kuin useimmissa muissa saman ajan kirkoissa yksikään maalikerros ei peittänyt. Kirkon rakennusmestariksi oli aikanaan valittu kaustislainen mestari Heikki Kuorikoski (1772–1847) ja hänen poikansa Jaakko. He kuuluivat kuuluisaan kirkonrakentajasukuun, jonka jäsenet ovat työskennelleet yli sadassa seurakunnassa eri puolilla Suomea rakentaen ja korjaten kirkkoja ja tapuleita. Vankka ammattitaito näkyy myös Maaningan kirkossa. Esimerkiksi seinien ja pylväiden millimetrintarkat liitokset ja salvokset ovat lahjomaton osoitus kirkonrakentajien huikeasta materiaalin ja rakenteiden hallinnasta. Oman lisänsä kirkkosalin ilmeeseen tuovat arkkitehti Kauno S. Kallion suunnitelmien mukaan vuonna 1937 toteutettujen korjaustöiden yhteydessä tehdyt maalaukset ja koristeaiheet. Jyväskyläläinen taidemaalari Urho Lehtinen taiteilijaystäviensä Unto Pusan ja M. Petäjän kanssa maalasi suuren kupolin sisäpintaan usean metrin halkaisijaltaan olevan kuvan Raamatun teemasta Katso uudeksi minä teen kaikki. Samassa yhteydessä Lehtinen maalasi Kauno S. Kallion suunnitteleman uuden saarnastuolin kuvat sekä urkuparven kaiteen Köynnöksenkantajat. Maaningan seurakunnalla on lisäksi kaksi pientä taideaarretta, Mikael Toppeliuksen maalaamaksi oletettu Kristuksen kaste sekä soikean numerotaulun kääntöpuolella oleva maalaus Kuningas Daavidista, jonka maaninkalaisille lahjoitti Kuopion tuomiokirkon rakennustöitä johtanut Jacob Rijf vuonna 1806. Maalausta ja koko koristeellista numerotaulua pidetään Rijfin itsensä tekemä-

nä. Virsitaulu löytyi pienen etsinnän jälkeen kirkon ulkopuolelta varastohuoneesta. Maaningan kirkolta poistuessani vilkaisin vielä taakseni. Kyllä se iso kirkko on, sanoi Mrs. Tweedie aikanaan mitä tahansa. Suuruus vielä korostuu vieressä olevan pienen kellotornin rinnalla. Mielenkiintoinen aikamatka ja arvoituksellinen paikka.

Yllä katkelma taiteilija Urho Lehtisen urkulehterin kaiteeseen maalaamasta Köynnöksenkantajista.

Toukokuun 31 päivänä vuonna 1773 Maaningan seitsemän vuotta aiemmin valmistuneeseen kirkkoon lahjoitettu virsitaulu sai komean seuraajan vuonna 1806, kun rakennusmestari Jacob Rijfin tekemäksi ja lahjoittamaksi arveltu soikionmuotoinen virsitaulu tuotiin Maaningan kirkkoon. Koristeellisen taulun takapuolelle oli maalattu ikkunan ääressä harppua soittava kuningas David.


91


92

POHJOISMAIDEN SUURIN ALTTARIFRESKO

Suuret sisätilojen seinä- ja kattomaalaukset ovat aina tehneet minuun syvän vaikutuksen – eikä pelkän koon vuoksi. Ennemminkin kyse on tunteesta, että saa olla osa jotain suurempaa kokonaisuutta, sisällä siinä. Vähän kuin tuijottaisi avaralla paikalla pimeässä tähtien kirjomaa taivaankantta. Ehkä samantapainen tunne valtasi muinaiset esivanhempammekin heidän ollessa maalausten ympäröiminä kallioluolassa tai suuren kalliomaalausseinän juurella. Opiskeluaikoina Italiassa viettämieni kuukausien aikana minulla oli mahdollisuus tutustua useisiin taidehistorian keskeisiin seinä- ja kattomaalauksiin. Erityisen vaikuttavia kokemuksia olivat Vatikaanin Sikstuksen kappelin freskot ja Firenzen duomon kupolin maalaukset, mutta myös etruskien ahtaiden hautakammioiden seinämaalaukset Cerveterissa. Michelangelon vuosina 1508–1512 maalaamat Sikstuksen kappelin kattofresko ja kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin valmistunut saman kappelin alttariseinän fresko Viimeinen tuomio kymmenine ja kymmenine henkilöhahmoineen ja tapahtumakatkelmineen muodostivat yhdessä värikylläisen visuaalisen spektaakkelin. Sama yltäkylläisyyden vaikutelma toistui Giorgio Vasarin ja Frederico Zuccarin vuosina 1572–1579 toteuttamassa Firenzen duomon eli Santa Maria del Fiore -kirkon valtavan kupolin freskossa, jonka aiheena myös oli Viimeinen tuomio. Nämä länsimaisen sivistyksen ”maailmanperintökuvastoon” kuuluvat työt olivat myös seuraavien sukupolvien taidemaalareiden esikuvia, paitsi kuvastoina niin myös esimerkkeinä arkkitehtuurin ja kuvataiteen hienosta yhteiselosta. Suomessa suuret sisätilojen seinä- ja kattomaalaukset ovat harvinaisia. Muutaman keskiaikaisen kivikirkon ja puisen kuvakirkon lisäksi mieleen tulee Akseli Gallen-Kallelan Kansallismuseon aulan Kalevala-aiheiset kattofreskot. Ja sitten Mäntässä

Mäntän tehtaan johtaja Gösta Serlachius tilasi Joenniemeen valmistuneen uuden kotinsa kirjastohuoneeseen kattofreskon taiteilija Lennart Segerstrålelta vuonna 1935. Kirjallisuuden synty -niminen, 112 m2:n kokoinen teos oli taiteilijan toinen suuri kattomaalaus. Ensimmäinen valmistui Reposaaren kirkkoon vuonna 1928. Joenniemen kartano on vuodesta 1945 lähtien toiminut taidemuseona.

Leppävirran pitäjään vuonna 1861 tehdasseurakunnaksi perustettuun Varkauteen valmistui ensimmäinen kirkko jo seuraavana vuonna. Myös kansakouluna ja saarnaajan asuntona palvellut puurakennus sai luvan toimia väliaikaisena kirkkona vuoteen 1937 saakka. Varkauden uuden kirkon suunnitteli arkkitehti Martti Paalanen. 1100 hengelle tarkoitetun kirkon ulkoisena tunnusmerkkinä on 35 metriä korkea kellotorni.


93

nykyisen Serlachius-museo Göstan eli Joenniemen kartanon kirjastohuoneen kattomaalaus, jonka näin ensi kerran koululaisena. Tuolloin päällimmäisenä tosin oli vain ihmetys siitä, missä asennossa taiteilija on sen pystynyt maalaamaan. Mutta mieleen tuo Lennart Segerstrålen vuonna 1935 maalaama yli 14 metriä pitkä ja kahdeksan metriä leveä Kirjallisuuden synty -niminen fresko syöpyi. Vanhat muistikuvat Italiasta ja Mäntästä yhtyivät jännittävällä tavalla, kun ensimmäisen kerran astuin Varkauden kirkkoon. Selkeäpiirteisen funktionalistisen kirkon on suunnitellut arkkitehtikilpailussa toisen palkinnon saanut arkkitehti Martti Paalanen (1887–1961). Pyhäkkö vihittiin käyttöön marraskuun alussa 1939, kolmisen viikkoa ennen talvisodan alkua. Pitkänomaisen kirkkosalin toisessa päässä olevan alttariseinän täyttää kattoon asti ulottuva, Lennart Segerstrålen maalaama fresko ”Tulkoon sinun valtakuntasi”. Kulkijan silmät nauliutuvat siihen taianomaisesti muuten lähes koristeettomassa tilassa. Katse alkaa välittömästi etsiä unenomaisesta ja hillityillä väreillä toteutetusta teoksesta kiinnekohtia, tuttuja hahmoja ja symboleja. Varkauden uuteen kirkkoon oli tarkoitus hankkia alttaritaulu paikalle alunperin laitetun ristin tilalle, mutta hanke viivästyi sotien takia kymmenellä vuodella. Kirkkovaltuuston vuonna 1949 asettama alttaritoimikunta esitti koko alttariseinän käsittävän freskomaalauksen hankkimista, ja syksyllä 1951 julistettiin kutsukilpailu työn toteuttamiseksi. Freskon aiheeksi määrättiin jokin Jeesuksen elämään keskeisesti liittyvä tapahtuma tai sanoma. Kilpailukutsu lähetettiin kolmelle taiteilijalle, Unto Pusalle, Olli Miettiselle ja Lennart Segerstrålelle. Heistä viimeksi mainittu sai työn tehtäväkseen toukokuussa 1952 tehdyllä palkintolautakunnan päätöksellä. Taidemaalari ja graafikko Lennart Segestråle (1892–1975) oli


94

Pohjoismaiden suurin alttarifresko on vaikuttava näky. 11,5 metriä leveä ja 24 metriä korkea maalaus kaareutuu yläosastaan alttarisyvennyksen päälle. Viereisellä sivulla on maalauksen alaosassa sijaitseva Lennart Segerstrålen signeeraus. Nimen sijasta taiteilija on maalannut pienen kyyhkysen, joka symbolisoi hänen luottamustaan Jumalan johdatukseen.


95

saanut taiteellisen kipinän jo kotonaan, sillä hänen äitinsä oli taidemaalari Hanna Frosterus-Segerstråle. Helsingin yliopiston piirustussalin kaksivuotisten opintojen jälkeen Lennart Segerstrålen töitä oli ensi kerran näyttelyssä vuonna 1912. Hän oli tuottelias, aktiivinen ja monipuolinen taiteilija, joka toimi muun muassa vuonna 1931 perustetun Suomen taidegraafikot ry:n puheenjohtajana yhteensä 25 vuotta. Segerstråle voitti useita palkintoja ja sai grafiikkatuotantonsa lisäksi tehtäväkseen lukuisia alttari-, seinä- ja lasimaalauksia Suomessa ja Ruotsissa. Lennart Segerstråle on itse todennut, että hänen 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa Italiaan ja Ranskaan tekemänsä opintomatkat vaikuttivat ratkaisevasti hänen taiteensa tulevaisuuteen. Näillä matkoilla oli erityinen merkitys hänen kiinnostukseensa suurikokoisiin freskomaalauksiin. Taiteilija jäljensi tunnollisesti ja tarkasti näkemiään kirkkojen freskomaalauksia, lasimaalauksia ja mosaiikkeja. Luonnoskirjoihin piirretyt kuvat loivat vahvan taustan Segerstrålen monumentaalimaalauksiin Suomessa. Ennen Varkauden kirkon alttarimaalauskilpailun voittoa hän oli toteuttanut muun muassa Mäntässä edellä mainitun Joenniemen kattomaalauksen sekä lisäksi tehtaan pääkonttorin aulan seinämaalaukset 1930-luvun puolivälissä. Taiteilijan päätöinä on useassa yhteydessä mainittu Suomen Pankin porraskäytävässä Helsingissä olevat kaksi suurikokoista Finlandia-freskoa, sodan aikana valmistuneet ”Suomi elää” ja ”Suomi rakentaa”.

Kaikissa näissä töissä Segerstrålella on maanläheinen ja realistinen ote aiheeseensa. Mäntän töissään hän kuvasi paikkakunnan metsäteollisuuden työvaiheita ja mänttäläistä maisemaa. Suomen Pankin freskojen osien nimet kertovat paljon töiden sisällöstä ja luonteesta: Voitto, Asevelihenki, Sotilaan kotiinpaluu, Jälleenrakennustyö, Väestönsiirto ja talvisota, Ennen lentohyökkäystä ja niin edelleen. Ennen Varkauden alttariseinämaalausta taiteilija maalasi Rovaniemen kirkkoon suurikokoisen työn ”Elämän lähde” vuonna 1950. Sen yhteydessä hän totesikin, että ”usein lähtee sytyttävä kipinä juuri paikkakunnan omasta keskuudesta ja niistä oloista, joista aiheistoa karttuu luomukseen”. Niinpä Rovaniemen alttariseinällä Raamatun henkilöt ja kuvaukset tapahtuvat karussa lappilaisessa maisemassa. Ei ole siis mikään ihme, että Varkauden freskon keskimmäisessä osiossa Kristuksen molemmin puolin Segerstråle on kuvannut paikkakunnan elinkeinoja. Vasemmalla on paperitehtaan työläisiä työssään ja oikealle puolelle hän on ikuistanut maanviljelyksen eri vaiheita. Yli vuoden kestäneen maalaustyönsä aikana taiteilija myös tutustui paikkakuntalaisiin ihmisiin. Hän asui Lehtoniemen koulun opettajille varatussa asunnossa ja teki kulkiessaan luonnoksia varkautelaisista ihmisistä ja rakennuksista. Esimerkiksi freskossa Jeesuksen oikean käden vieressä näkyvän rakennuksen päätykolmioaiheet ovat saaneet mallin opettaja Aino Kirjavaisen mukaan juuri Lehtoniemen koulusta. Segerstråle piti myös varkautelaisille taiteenharrastajille kursseja ja opetti kädestä


96

Könönpellon seurakuntakodissa olevat kaksi freskokilpailua varten tehtyä akvarelliluonnosta osoittavat, kuinka lähellä realismia Segerstrålen näkemys oli tuossa vaiheessa. Oikeanpuoleisessa luonnoksessa oleva kohtaus on sijoitettu lopullisessa maalauksessa kirkon päätyseinän oikeaan yläkulmaan – kuva viereisellä sivulla. Realismi on vaihtunut unenomaiseksi abraktismiksi ja myös henkilösommitelma on muuttunut.

pitäen heitä taiteen saloihin. Eräs kurssilaisista oli paikallisen värikaupan omistaja Jalmari Tirkkonen, joka myös toimi freskotyömaalla asiantuntijatukena. Varkauden kirkon alttariseinän maalauskilpailun osanottajilta pyydettiin 1:10 kokoiset luonnokset koko työstä sekä yksityiskohdat joistakin kohtauksista luonnollisessa mittakaavassa. Voittaja Lennart Segerstrålen työ on vaakatasossa kolmijakoinen: alhaalla kuvataan ihmisten elämää ilman Jumalaa. Kohtausten tilanteet, värit ja ihmishahmojen asennot symbolisoivat muun muassa epätoivoa, syntisen elämän seurauksia, Jumalan

kieltämistä ja katkeruutta. Keskellä Kristuksen jalkojen juureen on polvistunut ihminen, joka on nähnyt elämänsä toivottomana ilman Kristusta. Hänen molemmin puolin on kuvattu varkautelaisten elämänmenoa ja ylhäälle on maalattu katkelmat siitä, kuinka Jumalan enkelit auttavat ihmisiä. Kolmen kuvakentän yläpuolella kaareutuvassa katossa on vielä Pyhän hengen symbolina kyyhkynen, josta lähtevät säteet vaikuttavat kaikkeen ihmiselämään. Lennart Segerstrålen kilpailua varten tekemät kaksi luonnosta ovat esillä Könönpellon seurakuntatalossa. Vertaamalla niitä


97

lopulliseen työhön voi heti huomata, että toteutuksen aikana aiheen käsittelyssä on tapahtunut merkittäviä muutoksia. Kilpailuvoittonsa jälkeen Segerstråle oli ilmoittanut, ettei hän ole tyytyväinen tekemiinsä luonnoksiin, vaan teki kokonaan uudet luonnokset toteutusta varten. Alkuperäisten kilpailuluonnosten realistisuus ja selväpiirteisyys vaihtuikin lopullisen työn lähes abstraktiin yleisilmeeseen. Muutos näkyy myös teoksen värimaailmassa. Fresco on ikään kuin henkistynyt työn edetessä. Warkauden Lehden vuonna 1953 ilmestyneen artikkelin mukaan alkuperäisiä luonnoksia oli muutettava huomattavasti, ennen kuin ne sopivat moderniin pelkistettyyn arkkitehtuuriympäristöön ja kokonaisuuteen. Esimerkiksi luonnoksessa oleva maanviljelijäperhe on sommiteltu kokonaan uudelleen. Kristuksen oikealla puolella näkyvän kohtauksen alkuperäinen pystyasetelma on lopullisessa toteutuksessa horisontaalinen. Sommittelussa Segerstråle on asettanut perheen isän peltotöihin ja luonnoksen kolmesta lapsesta vain yksi on päätynyt kirkon seinään. Toisessa luonnoksessa kuvataan, kuinka ihmisen on jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa kuoletettava sisällään asuva vanha ihminen, jotta tilalle voisi nousta uusi puhdas luomus. Kohtaus on sijoitettu freskon oikeaan yläkulmaan, mutta sen tunnistaa samaksi vain maassa makaavan ”vanhan ihmisen” hahmosta. Maalausten toteuttaminen vaati runsaasti esivalmisteluja. Sillä aikaa kun Segerstråle teki luonnoksia ateljeessaan Porvoossa, rakennettiin Varkauden kirkkoon kattoon asti ulottuva liikuteltava telinetorni. Sen avulla alttariseinästä poistettiin vanha rappaus, tehtiin kosteuseristys piestä, jonka päälle tasattiin lopullinen rappaus. Tälle tuoreelle pinnalle siirrettiin hiilipiirroksina tulevat kuva-aiheet. Kuvien siirtämisessä ja itse maalaamisessakin taiteilijan apulaisena oli jo Rovaniemen ja Pohjois-Ruotsin


98


99

Viereisellä sivulla yksityiskohta kuvanveistäjä T.J. Korven kaikukatoksen päällä olevasta torvensoittajasta ja yllä arkkitehti Martti Paalasen lasimosaiikki Emmauksen tiellä. Oikealla Varkauden kirkon kirkkosali, joka kapenee alttarin suuntaan.

Burtskin freskoja maalaamassa ollut taiteilija Mirjam Vainio. Professori Lennart Segerstrålen alttariseinäfresko ”Tulkoon sinun valtakuntasi” valmistui helmikuussa 1954. Valmistuessaan 242 m2:n kokoinen teos oli Pohjoismaiden suurin – tiettävästi on sitä edelleen. Kookkaan freskon asema kirkossa korostui, kun ikkunoiden välisille seinän osille tehdyt, kirkon suunnitelleen arkkitehti Martti Paalasen yhdessä taidemaalari Torger Enckellin kanssa maalaamat kuvat peitettiin. Arkkitehtikoulutuksen lisäksi myös taidekoulutuksen saaneen Paalasen taiteellinen kädenjälki näkyy kuitenkin kirkon eteisen pienessä lasimaalauksessa. Sen aiheena on Vapahtaja kahden opetuslapsensa kanssa Emmauksen tiellä. Arkkitehtuuriltaan pelkistettyä kirkkosalia koristaa valtavan freskon lisäksi ainoastaan kuvanveistäjä T.J. Korven tekemät saarnastuolin ristiinnaulittua ja ristintietä kulkevat puureliefit ja kaikukatoksen päällä oleva trumpetinsoittajaveistos. Pois lähtiessäni vilkaisin vielä Varkauden kirkkosaliin. Mielessäni häivähti hetken mielikuva Sikstuksen kappelista. Mitä, jos Lennart Segerstråle olisi vielä maalannut tuon katonkin…


Ristiretki Savoon