Issuu on Google+

Danielle

Syd ämen asi o i t a

Suomentanut

anja meripirtti

Werner Söderström Osakeyhtiö Helsinki


Englanninkielinen alkuteos Matters of the Heart Š Danielle Steel 2009 Suomenkielinen laitos Š Anja Meripirtti ja WSOY 2013 ISBN 978-951-0-39518-9 Painettu EU:ssa


Tämä on aivan erityinen kirja, ja se on omistettu ihanille lapsilleni: Beatrixille, Trevorille, Toddille, Nickille, Samille, Victorialle, Vanessalle, Maxxille ja Zaralle, jotka ovat olleet kanssani aikuiselämäni melkein joka hetkenä, koko kirjailijaurani ajan, ja jotka ovat elämäni suurin ilo. Tämä kirja on erityinen siksi, että kun lasketaan yhteen kaikki julkaistut teokseni, nuoruuteni julkaisemattomat teokset, tietokirjat (joita myös on sekä julkaistuja että julkaisemattomia), runokirjani, lastenkirjat, jotka kirjoitin lapsilleni – siis koko tuotanto – niin tämä on sadas kirjani. Se on juhlallinen hetki kirjailijan urallani, ja saan kiittää siitä suureksi osaksi lasteni loputonta, uskollista, kärsivällistä ja äärettömän rakastavaa tukea. En olisi koskaan päässyt tähän pisteeseen ilman heidän rakkauttaan ja kannustustaan. Omistan tämän kirjan koko sydämestäni ja sielustani, rakkaudella ja kiitoksin heille. En myöskään voi sivuuttaa tätä virstanpylvästä kiittämättä niitä ainutlaatuisia ihmisiä, joiden avulla olen tähän päässyt: hämmästyttävää agenttiani ja ystävääni Mort Janklowia, rakasta monivuotista kustannustoimittajaani ja ystävääni Carole Baronia ­sekä rakasta ja uskomatonta tutkimusavustajaani Nancy Eisenbarthia, joka on ollut ystäväni lapsuudesta asti ja huolehtii kaikesta siitä aineistosta, jonka ansiosta kirjat onnistuvat. Haluan myös kiittää kustantajaani, toimittajia ja teitä, uskolliset lukijani, joita ilman tähän ei olisi päästy. Kaikille teille parhaimmat, sydämelliset kiitokseni ja rakkaat terveiset tällä elämäni hyvin merkittävällä hetkellä. Ja aina ja ennen kaikkea lapsilleni, joille kirjoitan kirjani, joiden vuoksi elän ja hengitän ja joiden kanssa jokainen hetki on kallisarvoinen lahja. Rakkaudella d.s


Jotkut suurimmista rikoksista ihmisyyttä vastaan on tehty rakkauden nimissä. Sosiopaatti on henkilö, joka tuhoaa toisen sydämettömästi, tunnottomasti, piittaamattomasti. Ensisilmäyksellä vaikuttaa siltä, että hän on liian hyvä ja täydellinen ollakseen totta. Sitten hän poistaa skalpellilla uhrinsa sydämen ja mitä tahansa muuta haluaakin. Hän suorittaa operaation nerokkaasti ja usein, joskaan ei aina, virheettömästi. Ja kun hän on saanut sen, mitä alun perin halusi, hän jättää uhrinsa vammautuneena, huumaantuneena ja verta vuotavana tien varteen ja jatkaa matkaa käydäkseen jonkun toisen kimppuun. d.s.


1 Hope Dunne käveli hiljaisessa lumisateessa Prince Streetillä New Yorkin SoHossa. Kello oli seitsemän, liikkeet olivat juuri sulkeneet ja kaupanteon kuhina oli hiljenemässä yöksi. Hope oli asunut So­ hossa kaksi vuotta ja viihtyi hyvin. Se oli New Yorkin trendikäs­ tä aluetta, ja hänestä siellä oli mukavampaa kuin esikaupungeis­ sa. SoHo oli täynnä nuoria ihmisiä, siellä oli aina jotain nähtävää ja joku jonka kanssa puhua, aina oli elämää kun hän lähti ulos ul­ lakkoasunnostaan, joka oli hänen turvapaikkansa. Liikkeet olivat kirkkaasti valaistut. Oli vuodenaika, josta Hope piti vähiten, joulukuu ja joulun­ alusviikko. Hope ei välittänyt joulusta eikä ollut välittänyt vuo­ siin, hän odotti vain, että se olisi ohi. Kahtena viime jouluna hän oli työskennellyt kodittomien asuntolassa, ja kolme vuotta sitten hän oli ollut Intiassa, jossa joulua ei vietetty. Oli ollut vaikeaa pa­ lata Yhdysvaltoihin sen jälkeen. Intiaan verrattuna kaikki tuntui kaupalliselta ja pinnalliselta. Intiassa vietetty aika oli muuttanut hänen elämänsä ja todennä­ köisesti koitunut hänen pelastuksekseen. Hän oli lähtenyt hetken mielijohteesta ja viipynyt yli puoli vuotta. Paluu amerikkalaiseen elämäntapaan oli ollut uskomattoman vaikeaa. Hope oli varastoi­ nut matkan ajaksi kaikki tavaransa, ja palattuaan hän oli muutta­ nut Bostonista New Yorkiin. Hänelle oli sama missä hän asui, sillä hän oli valokuvaaja, ja työ kulki hänen mukanaan. Hänen Intias­ sa ja Tiibetissä ottamiaan valokuvia oli parhaillaan esillä arvos­ tetussa galleriassa esikaupunkialueella. Hänen muita töitään oli museoissa. Jotkut vertasivat häntä Diane Arbusiin. Hätää kärsivät­ 7


ja onnettomat kiehtoivat häntä. Tuska hänen kuvaamiensa ih­ misten silmissä raateli sielua, aivan kuten se oli raadellut häntä­ kin hänen kuvatessaan heitä. Hopen työtä kunnioitettiin suuresti, mutta kun häntä katsoi, mikään hänen käytöksessään ei antanut aihetta olettaa, että hän oli kuuluisa tai merkittävä. Hope oli elänyt koko ikänsä tarkkailijana, ihmiselämän kroni­ koitsijana. Hän sanoi aina, että siinä onnistuakseen piti kyetä katoa­ maan, muuttumaan näkymättömäksi, jotta ei vaikuttaisi kuvatta­ vien mielialaan. Tutkielmat, joita hän oli tehnyt Intiassa ja Tiibetissä siellä viettämänään sadunomaisena aikana, olivat vahvistaneet sitä käsitystä. Hope Dunne oli monin tavoin melkein näkymätön hen­ kilö. Toisaalta hän oli suuri persoonallisuus, ja hänessä oli sisäistä valoa ja voimaa, joka tuntui täyttävän koko huoneen. Hope hymyili ohi kulkevalle naiselle astellessaan lumista Prin­ ce Streetiä. Hänen teki mieli lähteä pitkälle kävelylle lumisatee­ seen, ja hän lupasi itselleen, että myöhemmin illalla hän saattai­ si lähteäkin. Hänellä ei ollut minkäänlaista aikataulua, eikä hän ollut vastuussa kenellekään. Yksinäisen elämän valopuolia oli, että hänellä oli täysi vapaus tehdä mitä hän ikinä halusi. Hän oli vapaa, itsenäinen nainen, joka suhtautui äärettömän kurinalai­ sesti työhönsä ja kuvauskohteisiinsa. Joskus hän nousi maanalai­ seen ja ajoi Harlemiin, vaelteli siellä t-paita ja farkut yllään ja ku­ vasi lapsia. Hän oli ollut Etelä-Amerikassa ja kuvannut sielläkin lapsia ja vanhuksia. Hän meni minne mieli teki, ja tätä nykyä hän teki hyvin vähän kaupallista työtä. Hän saattoi tehdä satunnai­ sesti muotikuvauksia Voguelle, mikäli jutun teksti oli epätavalli­ nen. Hänen lehtityönsä rajoittui kuitenkin enimmäkseen sellais­ ten merkittävien ihmisten muotokuviin, jotka hänen mielestään olivat mielenkiintoisia ja vaivan arvoisia. Hän oli julkaissut arvos­ tetun muotokuvakirjan ja kirjan jossa oli kuvia lapsista, ja piak­ koin julkaistaisiin kirja hänen Intiassa ottamistaan valokuvista. Hope oli onnekas, kun pystyi tekemään mitä halusi. Hän saattoi valita toimeksiantojen välillä. Muotokuvia hän otti enää muutaman 8


kerran vuodessa, vaikka pitikin niistä. Nykyisin hän keskittyi enem­ män valokuviin, joita otti matkoillaan tai kaduilla. Hope oli pieni nainen, jolla oli posliininvalkea iho ja korpin­ mustat hiukset. Äiti oli kiusoitellut häntä lapsena ja sanonut, että hän näytti Lumikilta, niin kuin hän tavallaan näyttikin. Hänes­ sä oli myös jotain sadunomaista. Hän oli olemukseltaan melkein keijukaismainen ja epätavallisen notkea. Hän pystyi huomaamat­ ta ujuttautumaan mitä pienimpiin, näkymättömiin paikkoihin. Ainoa hätkähdyttävä piirre hänessä olivat silmät. Ne olivat syvän­ siniset, niissä oli vivahdus Birman tai Sri Lankan safiirien purp­ puraa, ja ne olivat täynnä sellaisen ihmisen myötätuntoa, joka oli nähnyt maailman murheita. Ne, jotka olivat nähneet samanlaiset silmät aikaisemmin, ymmärsivät, että hän oli kärsinyt mutta kan­ toi tuskansa arvokkaasti. Tuska ei ollut syössyt häntä epätoivon syövereihin vaan pikemminkin kohottanut hänet rauhalliseen olotilaan. Hän ei ollut buddhalainen mutta noudatti buddha­ laisuuden filosofiaa. Hän ei taistellut tapahtumia vastaan vaan ajelehti niiden mukana antaen elämän kantaa kokemuksesta toi­ seen. Syvällisyys ja viisaus näkyi hänen töistään. Hän hyväksyi elämän sellaisena kuin se oli eikä yrittänyt pakottaa sitä uomiin, joihin se ei voinut kääntyä. Hän oli valmis luopumaan sellaisesta, mitä rakasti, mikä oli kaikkein vaikeinta. Ja mitä kauemmin hän eli, oppi ja opiskeli, sitä nöyremmäksi hän muuttui. Eräs hänen Tiibetissä tapaamansa munkki oli sanonut häntä pyhäksi naisek­ si, niin kuin hän oikeastaan olikin, vaikka ei kuulunut mihinkään uskontokuntaan. Jos hän johonkin uskoi niin elämään, ja sen hän hyväksyi lempeästi. Hän oli tuulessa taipuva notkea ruoko, kau­ nis ja sitkeä. Pyrytti sakeammin kun Hope tuli asuinrakennuksensa ala­ ovelle. Hänellä oli olkapäällään kameralaukku, ja siellä olivat hänen avaimensa ja lompakkonsa. Hänellä ei ollut mukanaan mitään muuta, eikä hänellä ollut meikkiä. Vain joskus ulos läh­ tiessään hän punasi huulensa kirkkaalla huulipunalla, mikä sai 9


hänet näyttämään entistä enemmän Lumikilta. Hänen melkein sinisenmustat hiuksensa oli kammattu suoraan taakse, joko po­ ninhännälle, palmikolle tai nutturalle, ja kun hän päästi ne val­ loilleen, ne ulottuivat vyötärölle asti. Hän liikehti niin sirosti että näytti nuorelta tytöltä, ja hänen kasvoissaan oli tuskin lainkaan ryppyjä. Hänen biografiassaan ilmoitettiin, että hän oli neljä­ kymmentäneljävuotias, mutta hänen ikäänsä oli vaikea arvioi­ da, ja häntä oli helppo luulla paljon ikäistään nuoremmaksi. Hän oli iätön kuten kuvat, joita hän otti, ja ihmiset, joita hän kuvasi. Häntä katsoessaan teki mieli pysähtyä ja katsella häntä kauan aikaa. Hän käytti harvoin värikkäitä asuja vaan pukeutui melkein aina mustaan tai kuumassa ilmastossa valkoiseen, jotta ei kiin­ nittäisi kuvaamiensa ihmisten huomiota itseensä. Alaoven avattuaan Hope harppoi nopeasti toiseen kerrokseen. Hän paleli ja oli iloinen päästessään asuntoonsa, jossa oli paljon lämpimämpää kuin ulkona, vaikka katto oli korkealla ja korkeista ikkunoista joskus veti. Hope sytytti valot ja nautti spartalaisesta sisustuksesta kuten aina. Betonilattia oli maalattu mustaksi, valkoiset sohvat ja kut­ suvan näköiset nojatuolit oli päällystetty pehmeän norsunluun­ värisellä villakankaalla, ja sisustus oli kauttaaltaan koruton. Se oli yksinkertaisuudessaan melkein zeniläinen. Seinillä oli valtavia, kehystettyjä mustavalkoisia valokuvia, hänen rakkaimpia töitään. Pisimmällä seinällä oli sarja upeita kuvia nuoresta ballerinas­ ta. Valokuvien tyttö oli poikkeuksellisen kaunis ja siro teini-ikäi­ nen tanssija. Se oli huomattava kuvasarja ja osa Hopen henkilö­ kohtaista kokoelmaa. Muilla seinillä oli useita valokuvia lapsista ja sen intialaisen ashramin munkeista, jossa hän oli ollut, ja kaksi valtavaa valtionpäämiehen muotokuvaa. Hopen ullakkoasunto oli kuin hänen töittensä esittelytila, ja yh­ dellä pitkällä valkoiseksi maalatulla pöydällä olivat kaikki hänen kameransa pehmustetuilla tarjottimilla järjestyksessä kuin kirur­ gin työvälineet. Hope palkkasi toimeksiannoilleen freelanceavus­ 10


tajia, m ­ utta enimmän aikaa hän hoiti mieluiten työnsä itse. Avus­ tajat olivat hyödyllisiä, mutta häiritsivät keskittymistä. Hopen lempikamera oli vanha Leica, joka hänellä oli ollut vuosikaudet. Studiossa hän käytti myös Hasselbladia ja Mamiyaa, mutta hän piti yhä vanhimmasta kamerastaan eniten. Hän oli aloittanut va­ lokuvauksen yhdeksänvuotiaana. Seitsemäntoistavuotiaana hän oli mennyt Brownin yliopistoon erityisesti valokuvaajille tarkoi­ tettuun koulutusohjelmaan ja valmistunut kaksikymmentäyksi­ vuotiaana loistavin arvosanoin tehtyään upean lopputyön Lähiidässä. Hän oli mennyt naimisiin pian valmistumisensa jälkeen, työskennellyt vuoden kaupallisena valokuvaajana ja vetäytynyt sitten kahdeksitoista vuodeksi työelämästä muutamaa harvaa toi­ meksiantoa lukuun ottamatta. Kymmenen viime vuotta hän oli taas ollut töissä, ja sinä aikana hän oli saavuttanut mainetta ja hänestä oli tullut yhä tunnetumpi. Kolmekymmentäkahdeksan­ vuotiaana hänestä oli tullut kuuluisa, kun New Yorkin nykytai­ teen museo MOMA oli järjestänyt hänen töistään näyttelyn. Se oli ollut hänen elämänsä kohokohtia. Hope sytytti huoneeseen kynttilöitä ja jätti valot himmeik­ si. Hänestä oli aina rauhoittavaa palata kotiin tähän huoneeseen. Hän nukkui pienellä kapealla parvella ja katseli ennen nukahta­ mista mielellään alas huoneeseen ja nautti tuntiessaan lentävän­ sä. Ullakkoasunto oli aivan erilainen kuin mikään hänen entisistä asunnoistaan, ja siitäkin hän nautti. Koska hän oli aina pelännyt muutoksia, hän oli tällä kertaa ottanut ne vastaan. Oli jotain voi­ makasta siinä, että hyväksyi sen, mitä oli aina pelännyt eniten. Hänen kohtalottarensa olivat menetykset ja muutokset, mutta hän oli oppinut ottamaan ne vastaan arvokkaasti ja vahvasti sen sijaan että olisi paennut niitä. Huoneiston takaosassa oli pieni, mustalla graniitilla sisustettu keittiö. Hope tiesi, että hänen täytyi syödä, joten lopulta hän meni sinne ja lämmitti tölkillisen keittoa. Hän oli useimmiten liian laiska nähdäkseen aterioiden eteen vaivaa. Hän eli keitoilla ja salaateilla­ 11


ja munilla. Silloin harvoin kun hän halusi kunnon aterian, hän meni yksin johonkin vaatimattomaan ravintolaan ja söi nopeas­ ti. Hän ei ollut koskaan ollut kiinnostunut ruoanlaitosta eikä tees­ kennellyt olevansa. Ruoka oli aina tuntunut hänestä ajan tuhlauk­ selta. Oli niin paljon muuta, joka kiinnosti häntä enemmän, aikaisemmin perhe ja nyt hänen työnsä. Kolmena viime vuotena työstä oli tullut hänelle koko elämä. Hän upotti siihen koko sie­ lunsa, ja sen huomasi. Hope söi keittoa ja katseli lumisadetta, kun hänen matkapu­ helimensa soi. Hän laski keittokulhon kädestään ja kaivoi pu­ helimen kameralaukusta. Hän ei odottanut puheluita ja hymyili kuullessaan agenttinsa Mark Webberin tutun äänen. Hän ei ollut vähään aikaan kuullut Markista. »No missä sinä nyt olet? Ja millä aikavyöhykkeellä? Herätin­ kö sinut?' Hope nauroi vastaukseksi ja istahti hymyillen sohval­ le. Mark oli edustanut häntä viimeiset kymmenen vuotta hänen palattuaan töihin. Mark yritti yleensä saada hänet tekemään kau­ pallisia toimeksiantoja mutta kunnioitti myös syvästi hänen tai­ teellisempia pyrkimyksiään. Mark sanoi aina, että jonain päivänä Hope olisi yksi oman sukupolvensa merkittävimpiä amerikkalai­ sia valokuvaajia. Monin tavoin hän jo olikin, ja galleristit ja kolle­ gat kunnioittivat suuresti hänen työtään. »Olen New Yorkissa», Hope vastasi hymyillen. »Etkä sinä he­ rättänyt.» »Harmi. Kuvittelin, että olet Nepalissa tai Vietnamissa tai jos­ sain pelottavassa ja inhottavassa paikassa. Hämmästyttävää, että olet täällä.» Mark tiesi, kuinka Hope inhosi juhlapyhiä, ja hän tiesi myös miksi. Hopella oli siihen hyvät syyt. Hän oli upea nainen, selviytyjätyyppiä ja rakas ystävä. Mark piti hänestä ja ihaili häntä suunnattomasti. »Ajattelin pysytellä jonkin aikaa täällä. Katselin tässä juuri lu­ misadetta. Se on kaunista. Saatan myöhemmin lähteä ulos kuvaa­ maan. Kivoja vanhanaikaisia kuvia.» 12


»Siellä on hyytävän kylmä», Mark varoitti. »Älä vilustu.» Hän oli yksi niistä harvoista, jotka huolehtivat Hopesta, ja se oli Hopen mielestä liikuttavaa. Hän oli viime vuosina muuttanut liian monta kertaa pitääkseen yhteyttä vanhoihiin ystäviin. Hän oli collegeai­ kojen jälkeen asunut Bostonissa, mutta Intiasta palattuaan hän oli päättänyt muuttaa New Yorkiin. Hope oli aina ollut yksinäisyy­ teen taipuvainen, ja nykyisin se piirre oli vain korostunut. Mark oli siitä huolissaan, mutta Hope vaikutti tyytyväiseltä elämäänsä. »Tulin juuri kotiin», Hope rauhoitteli, »ja söin kanakeittoa.» »Mummoni olisi mielissään», Mark totesi hymyillen. »Mitä suunnitelmia sinulla tätä nykyä on?» Hän tiesi, ettei Hopella ollut toimeksiantoja, sillä hänen kauttaan niitä ei ollut tullut. »Ei paljon mitään. Ajattelin lähteä joulunpyhiksi Cape Codiin. Siellä on tähän aikaan vuodesta kaunista.» »Kuulostaa tosi hilpeältä. Siellä on kaunista vain sinun mieles­ täsi. Kaikki muut alkaisivat hautoa itsemurha-ajatuksia. Minulla on parempi idea.» Hän sanoi sen sävyyn »minulla on sinulle toi­ meksianto», ja Hope nauroi. Hän tunsi Markin hyvin ja piti hä­ nestä. »No millainen? Millaiselle älyttömälle keikalle yrität nyt ylipu­ hua minut? Jouluaatoksi Las Vegasiin?» He nauroivat ajatukselle. Markilla oli toisinaan pähkähulluja ideoita, jotka Hope melkein aina torjui. Markin oli kuitenkin yritettävä. Hän lupasi aina mah­ dollisille asiakkaille niin. »Ei, vaikka Vegas joulunpyhinä kuulostaa minusta hauskalta.» Kumpikin tiesi, että Mark nautti pelaamisesta ja kävi joskus Las Vegasissa ja Atlantic Cityssä. »Tämä on itse asiassa hyvin kunnial­ lista. Eräs iso kustantaja soitti tänään. Heidän tähtikirjailijansa ha­ luaa kuvansa uusimman kirjansa takakanteen. Kirja ei ole vielä valmis, mutta valmistuu piakkoin, ja kustantaja tarvitsee kuvan luetteloonsa ja ennakkomainontaan. Keikka on hyvin asiallinen ja hienostunut. Ainoa ongelma on tiukka aikataulu. Se olisi pitä­ nyt ottaa huomioon jo aikaisemmin.» 13


»Kuinka tiukka?» Hope kysyi varovasti ja oikaisi valkoiselle vil­ lakankaiselle sohvalle. »Kuvat pitää markkinoinnin takia ottaa ensi viikolla. Se tarkoit­ taa, että joutuisit kuvaamaan vielä ennen joulua, mutta mies vaatii nimenomaan sinua ja sanoo, että kukaan muu ei kelpaa. Ja palk­ kio on tosi kova. Mies on kuuluisa kirjailija.» »Kuka hän on?» Kirjailijan henkilöllisyys vaikuttaisi Hopen päätökseen, ja agentti empi hetken ennen kuin mainitsi nimen. Mies oli huomattava kirjailija, joka oli voittanut kansallisen kir­ jallisuuspalkinnon, mutta hän oli hiukan arvaamaton, ja hän oli usein ollut lehtien palstoilla lukuisten eri naisseuralaisten kanssa. Mark ei tiennyt, haluaisiko Hope kuvata häntä, varsinkin jos mies heittäytyisi flirttailemaan niin kuin todennäköisesti kävisi. Ei voi­ nut taata, että hän käyttäytyisi kunnolla. Hope teki mieluummin töitä vakavahenkisten kuvattavien kanssa. »Finn O’Neill», Mark sanoi sen kummemmin kommentoimat­ ta ja odotti, mitä Hope sanoisi. Hän ei halunnut vaikuttaa Hopen päätökseen tai lannistaa tätä. Päätös oli yksinomaan Hopen, ja olisi täysin ymmärrettävää torjua työtarjous, koska se oli tullut ly­ hyellä varoitusajalla ja oli joulunalusviikko. »Luin hänen uusimman kirjansa», Hope sanoi kiinnostuneena. »Se oli pelottava, mutta hienoa työtä.» Ajatus kiehtoi häntä. »Hän on älykäs mies. Oletko tavannut hänet?» »Rehellisesti sanoen en tunne häntä. Olen nähnyt hänet joskus kutsuilla, sekä täällä että Lontoossa. Hän vaikuttaa charmantilta tyypiltä, joka on heikkona kauniisiin naisiin ja nuoriin tyttöihin.» »Siinä tapauksessa minulla ei ole mitään pelättävää», Hope sanoi nauraen. Hän yritti muistella lukemansa kirjan takakannen perusteella, miltä mies näytti, mutta ei onnistunut. »Älä ole niinkään varma. Näytät puolta nuoremmalta kuin olet. Mutta kyllä sinä hänen kanssaan pärjäät. En vain ollut varma, ha­ luaisitko lähteä tähän vuodenaikaan Lontooseen. Toisaalta Cape kuulostaa vielä masentavammalta, niin että ehkä se on hyväkin 14


juttu. Saat lentää ensimmäisessä luokassa, kaikki kulut makse­ taan ja asut Claridgessa. O’Neill asuu Irlannissa, mutta hänellä on asunto Lontoossa, ja siellä hän on parhaillaan.» »Sepä harmi», Hope sanoi pettyneenä. »Olisin mieluummin kuvannut häntä Irlannissa. Se ei olisi niin tavanomainen kuin Lontoo.» »Ei taida olla vaihtareita. Hän tahtoo tavata Lontoossa. Ei sii­ hen pitäisi mennä kuin yksi päivä. Ehdit vielä ajoissa masentu­ maan Cape Codiin.» Hope nauroi ja mietti asiaa. Ideassa oli oma viehätyksensä. Finn O’Neill oli kuuluisa kirjailija, ja häntä olisi varmasti mielenkiintoista kuvata. Hopea harmitti, ettei hän muis­ tanut miehen kasvoja. »Miltä kuulostaa?» Hope ei ainakaan ollut torjunut ehdotusta suoralta kädeltä, ja Markin mielestä matka tekisi hänelle hyvää, varsinkin jos vaihto­ ehtona olisi lähteä yksin Cape Codiin. Hopella oli siellä talo, jossa hän oli viettänyt kesiä vuosikaudet. Hän viihtyi siellä hyvin. »Mitä mieltä itse olet?» Hope kysyi aina Markin neuvoja, vaik­ ka ei aina noudattanutkaan niitä. Mutta ainakin hän kysyi. Jotkut asiakkaat eivät kysyneet koskaan. »Minusta sinun pitäisi mennä. Hän on kiinnostava ja kuului­ sa, keikka on asiallinen etkä ole vähään aikaan ottanut muotoku­ via. Et voi koko ikääsi kuvata vain munkkeja ja kerjäläisiä», Mark sanoi kepeästi. »Saatat olla oikeassa.» Hope kuulosti mietteliäältä. Hän kuvasi mielellään ihmisiä, jos kohde oli mielenkiintoinen, ja Finn O’Neill taatusti oli. »Voitko järjestää minulle sinne avustajan? Ei minun tarvitse ottaa täältä ketään mukaan.» Hope ei ollut vaativa ku­ vaaja. »Kyllä minä jonkun saan, ole huoleti.» Mark pidätti hengitys­ tään. Häntä jännitti, suostuisiko Hope. Hänestä Hopen kannat­ taisi suostua, ja hassua kyllä sitä mieltä Hopekin oli. Kuten aina hän pelkäsi juhlapyhiä, ja matka Lontooseen saattaisi tällä haavaa olla juuri sitä mitä hän tarvitsi. 15


»Hyvä on. Teen sen. Milloin minun sinusta pitäisi lähteä?» »Aika pian, jotta ehdit sinne ja takaisin jouluksi.» Sitten Mark muisti taas, ettei sillä ollut Hopelle väliä. »Voisin lähteä huomisiltana. Minun pitää hoitaa täällä vielä pari asiaa, ja lupasin soittaa MOMAn intendentille. Voisin lähteä huomenna yölennolla ja nukkua koneessa.» »Hienoa. Ilmoitan kustantajalle. Se on luvannut hoitaa kaikki järjestelyt, ja minä etsin sinulle avustajan.» Hopelle oli aina help­ po saada apua. Nuoret valokuvaajat halusivat riemumielin avus­ taa häntä, sillä hänen kanssaan oli tunnetusti helppo työsken­ nellä. Hope oli miellyttävä, ammattitaitoinen ja vaatimaton, ja opiskelijat ja avustajat saivat häneltä korvaamattoman arvokasta oppia. Ansioluettelossa näytti hyvältä, jos oli työskennellyt hänen kanssaan vaikka päivänkin. »Kauanko haluat viipyä?» »En tiedä», Hope vastasi mietteissään. »Pari päivää. En halua hosua. En tiedä, millainen kuvattava hän on. Saattaa kestää päi­ vän tai pari ennen kuin hän rentoutuu. Buukkaa minut neljäksi päiväksi. Katsotaan, miten se sujuu. Niin meillä on aikaa, jos sitä tarvitsemme. Lähden heti kun olemme lopettaneet.» »Okei. Hienoa, että suostuit», Mark sanoi lämpimästi. »Ja Lon­ toossa on tähän vuodenaikaan mukavaa. Kaikkialla on jouluko­ risteita ja valoja eikä siellä olla yhtä tiukkapipoisia kuin täällä. Bri­ tit uskovat yhä jouluun.» Yhdysvalloissa sana joulu alkoi olla tabu. »Pidän Claridge’sista», Hope sanoi tyytyväisenä ja vakavoi­ tui sitten. »Yritän ehkä tavata Paulin, jos hän on kaupungissa. En tiedä, onko hän. En ole vähään aikaan jutellut hänen kanssaan.» Oli outoa ajatella, että he olivat olleet naimisissa kaksikymmen­ täyksi vuotta, ja nyt hän ei tiennyt, missä Paul oli. Elämä toi Hopen mieleen tätä nykyä kiinalaisen sanonnan »se oli silloin, nyt on nyt». Niin todella oli. Kaikki oli muuttunut. »Miten hän voi?» Mark kysyi lempeästi. Hän tiesi, että aihe oli Hopelle arka, mutta kaiken tapahtuneen huomioon ottaen Hope oli sopeutunut ihmeen hyvin. Mitä Markiin tuli, Hopeen sopivat 16


luonnehdinnat »hyvä tyyppi» ja »uskomaton ihminen». Harvat ihmiset selviytyivät yhtä hyvin sellaisesta, mitä hän oli joutunut kokemaan. »Kai hän on ennallaan», Hope vastasi Markin kysymykseen exänsä voinnista. »Harvardissa kokeillaan nyt uutta lääkitystä. Hän vaikuttaa pärjäävän hyvin.» »Soitan kustantajalle ja ilmoitan, että otat toimeksiannon vas­ taan», Mark vaihtoi puheenaihetta. Hän ei koskaan tiennyt, miten puhuisi Paulista. Hope suhtautui aina ystävällisesti, ja Mark tiesi, että hän rakasti yhä ex-miestään ja oli hyväksynyt kohtalon hä­ nelle jakamat kortit. Hän ei ollut katkera eikä vihainen. Mark ei ymmärtänyt, miten hän jaksoi. »Soitan sinulle huomenna ja ker­ ron matkasta tarkemmin», Mark lupasi, ja hetken kuluttua he lo­ pettivat puhelun. Hope pani keittokulhon tiskikoneeseen ja meni ikkunan ääreen tuijottamaan lumipyryä. Lunta oli jo monta senttiä, ja se sai hänet ajattelemaan Lontoota. Viimeksi kun hän oli käynyt siellä, oli sa­ tanut lunta, ja kaupunki oli näyttänyt joulukortilta. Hän mietti, mahtoiko Paul olla parhaillaan Lontoossa, mutta päätti soittaa vasta perille saavuttuaan siltä varalta, että suunnitelmat muuttui­ sivat. Hänen täytyisi ensin varmistua siitä, paljonko vapaa-aikaa hänelle jäi. Hän ei halunnut tavata Paulia jouluna ja ottaa sitä ris­ kiä, että jompikumpi heistä muuttuisi tunteelliseksi. Sellaista hän halusi kaikin keinoin välttää. He olivat nyt parhaat ystävät. Paul tiesi, että Hope tulisi, jos hän tarvitsisi tätä, ja Hope tiesi, että hän oli liian ylpeä soittaakseen. Jos Hope tapaisi hänet, he yrittäisivät kumpikin pitää keskustelun kepeänä, sillä niin heidän suhteensa tätä nykyä toimi parhaiten. Muista asioista oli liian raskasta puhua eikä siinä ollut mitään mieltä. Hope seisoi ikkunan ääressä ja katseli miestä, jonka jalanjäl­ jet jäivät lumeen. Häntä seurasi iäkäs nainen, joka liukasteli käve­ lyttäessään koiraansa. Heitä katsellessaan Hope ei voinut vastus­ taa kiusausta. Hän puki ylleen takin ja saappaat ja lähti taas ulos 17


Leica taskussaan. Hän ei ottanut hienoa uutta kameraa, jollaista kaikki himoitsivat, vaan vanhan kameran, josta hän piti eniten. Se oli uskollinen ystävä, joka oli palvellut häntä hyvin. Kymmenen minuutin kuluttua Hope käveli lumisateessa pitkin katua sopivia kuvakulmia etsien. Ennalta suunnittelematta hän tuli maanalaisen sisäänkäynnin luo ja kiiruhti portaat alas. Hänen mieleensä oli juolahtanut idea. Hän halusi ottaa muutamia kuvia öisestä Keskuspuistosta ja lähteä sitten West Siden ankeammil­ le asuinalueille. Lumisade pehmensi ihmisten sydämet ja kasvot. Hopelle ilta oli vielä nuori, ja jos häntä huvitti, hän voisi olla ul­ kona koko yön. Se oli yksin elämisen etuja. Hän sai työskennel­ lä milloin halusi ja niin pitkään kuin halusi eikä hänen tarvinnut tuntea syyllisyyttä. Kukaan ei odottanut häntä kotona. Kolmelta aamuyöstä Hope käveli taas Prince Streetiä hymyillen ja työhönsä tyytyväisenä. Lumisade oli juuri lakannut, kun hän meni sisään ja nousi portaat ylös asuntoonsa. Hän riisui märän takkinsa, jätti sen keittiöön ja muistutti itseään, että hänen täytyi pakata Lontoon-matkaa varten. Viiden minuutin kuluttua hänellä oli lämmin yöpaita yllään, ja hän makasi peiton alla kapealla par­ vella ja nukahti heti kun painoi päänsä tyynyyn. Yö oli ollut miel­ lyttävä ja tuottelias.

18


2 Hopen tullessa lentokentälle Lontoon lento oli jo kaksi tuntia myöhässä. Hänen kameransa olivat käsimatkatavaroissa, ja hän istui ensimmäisen luokan odotushuoneessa lukemassa, kun­ nes lento kuulutettiin. Hän oli ostanut yhden Finn O’Neillin kir­ joittamista kirjoista ja aikoi lukea sen matkalla. Oli taas alkanut sataa lunta, ja koneen lähdettyä portilta siitä jouduttiin poista­ maan jäätä. Kone joutui odottamaan kiitoradalla kaksi tuntia ja lähti lähes neljä tuntia myöhässä. Hope ei välittänyt siitä, sillä hän nukkui aina pitkillä lennoilla. Hän ilmoitti stuertille, ettei halun­ nut ateriaa, mutta hänet piti herättää tasan neljäkymmentä mi­ nuuttia ennen Heathrowiin laskeutumista. Niin hänelle jäisi aikaa juoda kupillinen kahvia, syödä voisarvi ja harjata hampaansa ja hiuksensa. Se riittäisi, niin että hän olisi tarpeeksi siisti kulkemaan passintarkastuksesta ja ajamaan hotelliin. Hope nukkui tapansa mukaan koneessa sikeästi ja oli tyytyväi­ nen, että laskeutuminen sujui kitkattomasti aamusumusta huoli­ matta. Kävi ilmi, että viivästyksestä oli ollut hyötyä, sillä talvinen sää oli seljennyt. Kuten oli luvattu, Claridge’sin auto odotti häntä, kun hän tuli tullista kameralaukkuaan kantaen. Hän oli jo tilan­ nut vuokrafirmasta kaikki tarvitsemansa varusteet, ja ne toimitet­ taisiin hotelliin sinä iltapäivänä. Hän tapaisi kuvattavansa tämän kotona seuraavana aamuna. Hän halusi ensin tutustua mieheen ja kuvata vasta iltapäivällä. Toistaiseksi kaikki oli sujunut hyvin ja ajallaan, ja koska Hope oli nukkunut koneessa tarpeeksi, hän oli virkeä matkalla kaupunkiin ja tyytyväinen nähdessään hotellihuoneensa. Se oli Claridge’sin kau­ 19


neimpia sviittejä. Seinät olivat syvän korallin väriset, siellä oli ku­ kikkailla kankailla verhoiltuja huonekaluja, englantilaisia antiikki­ esineitä ja kehystettyjä painokuvia seinillä. Huone oli lämmin ja viihtyisä, ja Hope laittoi heti kylpyveden valumaan. Hän harkit­ si, että soittaisi Paulille, mutta päätti sitten odottaa, kunnes tapaisi Finnin, jotta hän pystyisi arvioimaan, paljonko vapaa-aikaa hänellä oli. Jos Paul olisi kaupungissa, hän voisi tavata tämän vaikka vasta viimeisenä päivänä. Hope sulki mielestään kaikki entisten aikojen muistot, laskeutui kylpyyn ja sulki silmänsä. Hän halusi lähteä kä­ velylle heti pukeuduttuaan ja syötyään jotain. Kello oli Lontoossa kaksi iltapäivällä. Heti kun hän oli tilannut huonepalvelusta mu­ nakkaan ja kupillisen keittoa, vuokratut välineet tuotiin ja avusta­ ja soitti. Kello oli neljä ennen kuin hän pääsi lähtemään hotellista. Hope lähti pitkälle, reippaalle kävelylle New Bond Streetille ja katseli näyteikkunoita. Liikkeet oli koristeltu värikkäästi jou­ lua varten, ja ne olivat kaikki täynnä asiakkaita. Joulusesonki oli täydessä vauhdissa. Hopella ei ollut ketään, jolle ostaa lahjo­ ja. Hän oli jo lähettänyt Paulille kehystetyn valokuvan New Yor­ kista ja Markille laatikollisen hyvää ranskalaista viiniä. Hän pa­ lasi hotelliin kuuden maissa, ja heti kun hän ehti sviittiinsä, Finn O’Neill soitti. Hänellä oli syvä, miehekäs ääni, joka kuulosti hiu­ kan käheäl­tä. Hän kysyi Hopea nimeltä ja sai sitten rajun yskän­ puuskan. Hän kuulosti sairaalta. »Teen kuolemaa», hän ilmoitti lakattuaan yskimästä. »En voi tavata teitä huomisaamuna. Enkä sitä paitsi halua tartuttaa tätä teihin.» Oli ystävällistä, että hän oli Hopesta huolissaan. Hope ei liioin halunnut sairastua, mutta hänestä oli harmillista huka­ ta yksi päivä. Hänellä ei ollut Lontoossa mitään muuta tekemistä, ellei hän sitten tapaisi Paulia. »Kuulostaa kamalalta», Hope sanoi myötätuntoisesti. »Olette­ ko käynyt lääkärissä?» »Hän lupasi tulla kotikäynnille, mutta häntä ei ole vielä näky­ nyt. Olen todella pahoillani. Oli ystävällistä teiltä tulla Lontooseen 20


asti. Jos pysyttelen huomenna vuoteessa, saatan olla ylihuomenna kunnossa. Onko teillä kiire takaisin?» Mies kuulosti huolestuneel­ ta, ja Hope hymyili. »Ei mitään hätää», hän vastasi tyynesti. »Voin viipyä niin pit­ kään kuin tarvitaan, jotta homma saadaan hoidettua.» »Toivottavasti teillä on hyvä retusoija. Minä olen kamalan nä­ köinen», mies sanoi. Hän kuulosti pikkupojalta ja siltä kuin sääli­ si itseään kovasti. »Hyvältä te näytätte, lupaan sen. Kaikki on kiinni valaistuk­ sesta», Hope vakuutti, »ja kuvia voi aina käsitellä. Parantukaa nyt vain. Syökää kanakeittoa», hän suositteli, ja mies nauroi. »En tahdo näyttää kirjan kannessa Georgia O’Keefen isoisäl­ tä.» »Ette näytäkään.» Se oli melkoinen kuvitelma. Hope oli etsi­ nyt miehen tiedot internetistä ja tiesi, että hän oli neljäkymmen­ täkuusivuotias. Nyt hän myös muisti, miltä mies näytti. Hän oli komea. Ja ääni kuulosti nuorelta ja energiseltä, vaikka hän oli sairas. »Onko teillä kaikki hyvin siellä hotellissa?» mies kysyi huolis­ saan. »Hienosti», Hope vakuutti taas. »Annan todella paljon arvoa sille, että tulitte tänne näin lyhyel­ lä varoitusajalla. En tiedä, mitä kustantajani oikein ajatteli. Siellä unohdettiin, että kirjan takakanteen tarvitaan valokuva, ja minul­ le muistutettiin siitä vasta tällä viikolla. Se on vähän hullua, kun on joulu tulossa ja kaikki. Pyysin heitä ottamaan teihin yhteyttä, mutta en uskonut, että tulisitte.» »Ei minulla ollut muitakaan suunnitelmia. Aioin lähteä Cape Codiin, mutta oikeastaan täällä on mukavampaa.» »Niin on», mies myönsi. »Minä asun Irlannissa, mutta sielläkin on tähän vuodenaikaan aika masentavaa. Minulla on täällä talo, jossa asun silloin kun en kirjoita. Oletteko koskaan käynyt Irlan­ nissa?» hän kysyi ja joutui sitten taas yskänpuuskan kouriin. 21


»En pitkään aikaan», Hope vastasi. »Siellä on oikein kaunista, mutta minulla ei ole ollut syytä käydä siellä vuosikausiin. Pidän siitä enemmän kesäisin.» »Niin minäkin, mutta kosteat, painostavat talvet ovat kirjoit­ tamisen kannalta paremmat», mies nauroi, »ja Irlanti sopii mi­ nulle verotuksen takia. Kirjailijoiden ei tarvitse maksaa siellä tu­ loveroa, mikä on hyvä juttu. Otin kaksi vuotta sitten Irlannin kansalaisuuden. Se sopii minulle hyvin», hän sanoi tyytyväises­ ti, ja Hope nauroi. »Kuulostaa hyvältä. Onko perheenne Irlannista kotoisin?» Nimen perusteella Hope päätteli että näin oli, ja hänestä oli mu­ kava rupatella miehen kanssa. Nyt oli hyvä tilaisuus tutustua hä­ neen paremmin, vaikka vain puhelimessa. Mitä enemmän he jut­ telisivat, sitä vapautuneempi mies olisi, kun he vihdoin tapaisivat ja tekisivät yhdessä työtä. »Vanhempani olivat syntyperäisiä irlantilaisia, mutta minä syn­ nyin New Yorkissa. Oli kuitenkin helpompi vaihtaa kansalaisuut­ ta siksi, että he olivat irlantilaisia. Minulla oli kaksoiskansalaisuus, mutta luovuin lopulta Yhdysvaltain passista. Se tuntui järkevältä, kun kerran haluan asua Irlannissa. Siellä on upeita taloja ja kau­ nista maaseutua huonosta säästä huolimatta. Teidän pitää joskus tulla käymään.» Sellaistahan ihmiset sanoivat puhuessaan niitä näitä, eikä Hope kuvitellutkaan ottavansa kutsua tosissaan. Kun­ han hän olisi kuvannut miehen kirjan kantta varten, oli epätoden­ näköistä, että he enää tapaisivat, elleivät sitten toisen kuvauskei­ kan merkeissä. He juttelivat vielä hetken, ja mies kertoi hänelle, mitä kirja kä­ sitteli. Se kertoi sarjamurhaajasta, ja sen tapahtumat sijoittuivat Skotlantiin. Se kuulosti kaamealta, mutta juonessa oli mielen­ kiintoisia käänteitä, ja mies lupasi antaa hänelle kirjan, kunhan se olisi valmis. Hän kertoi viimeistelevänsä sitä parhaillaan. Hope toivotti pikaista paranemista ja sopi tapaamisesta kahden päivän kuluttua, jotta mies ehtisi toipua vilustumisestaan. Sitten Hope 22


Steel, Danielle: Sydämen asioita (WSOY)