Issuu on Google+

W S O Y POKKARI

Danielle Steel

Lurjus Suomentanut Anja Meripirtti

Werner Sรถderstrรถm Osakeyhtiรถ Helsinki


Englanninkielinen alkuteos Rogue ilmestyi 2008. Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 2011. © Danielle Steel 2008 Suomenkielinen laitos © Anja Meripirtti ja WSOY ISBN 978-951-0-39357-4 Kustantaja WSOY Yhteistyössä Bonnier Books Finland Painettu EU:ssa


Äärettömän rakkaille lapsilleni Beattielle, Trevorille, Toddille, Nickille, Samille, Victorialle, Vanessalle, Maxxille ja Zaralle. Tuotte elämääni rakkautta ja iloa, vilpittömyyttä ja toivoa ja kannustatte minua yrittämään parhaani. Te olette minun sankareitani! Rakkaudella Äiti/D.S.


1 Pieni yksimoottorinen Cessna Caravan heittelehti ja vaappui pelottavasti soiden yläpuolella Miamista länteen. Kone lensi niin korkealla, että maisema näytti postikortilta, mutta avoi­ mesta luukusta puhaltava tuuli häiritsi turvasilmukkaa purista­ vaa nuorta naista niin, että hän näki vain valtavan taivaankais­ taleen koneen alapuolella. Hänen takanaan seisova mies käski hänen hypätä. »Mitä jos varjo ei aukea?» nainen sanoi ja vilkaisi kauhistu­ neen näköisenä olkansa yli. Hän oli pitkä, kaunis vaaleaverik­ kö, jolla oli upea vartalo ja hienostuneet kasvot. Hänen silmän­ sä olivat pelosta laajentuneet. »Belinda, usko nyt että se aukeaa», Blake Williams vakuut­ ti itsevarmasti. Muodostelmahypyt olivat vuosikausia olleet hänen intohimonsa, ja hänestä oli aina hauskaa jakaa niiden tuottama ilo jonkun kanssa. Belinda oli suostunut hyppyyn edellisviikolla, kun he olivat käyneet drinkillä eräällä South Beachin maineikkaalla klubilla. Seuraavana päivänä Blake oli kustantanut hänelle kahdeksan tunnin kurssin ja koehypyn ohjaajan kanssa. Nyt Belinda oli valmis. Nämä olivat heidän kolmannet treffinsä, ja Blake oli saanut hyppäämisen kuulostamaan niin houkuttelevalta, että Belinda oli kolmannen Cosmopolitanin jälkeen nauraen myön­ tynyt hyppäämään hänen kanssaan. Hän ei ollut tajunnut, mitä oli lupautunut tekemään. Nyt häntä hermostutti ja hän miet­ ti, miksi oli antanut ylipuhua itsensä. Kun hän oli ensimmäisen

7

7


kerran hypännyt Blaken palkkaaman kahden ohjaajan kans­ sa, hän oli ollut pelosta suunniltaan, mutta hyppääminen oli silti ollut jännittävää. Ja Blaken kanssa se olisi mahtava elä­ mys. Hän malttoi tuskin odottaa. Blake oli hurmaava, komea, raivostuttava ja hauska, ja vaikka Belinda tuskin tunsi miestä, hän oli valmis seuraamaan tätä ja yrittämään melkein mitä ta­ hansa tämän seurassa, jopa hyppäämään lentokoneesta. Nyt häntä kuitenkin pelotti, kun Blake käänsi hänen kasvonsa it­ seään päin ja suuteli häntä. Pelkästään Blaken seurassa olemi­ nen kiehtoi häntä niin, että hyppääminen tuntui helpommalta. Hän astui koneesta niin kuin häntä oli kurssilla opetettu. Blake seurasi perässä tuota pikaa. Belinda puristi silmänsä kiinni ja kirkui, kun he putosivat vapaasti hetken aikaa. Sitten hän avasi silmänsä ja näki, että Blake viittoi häntä vetämään laskuvarjon laukaisunuorasta aivan kuten ohjaaja oli neuvonut. Äkkiä he leijuivatkin hitaasti maata kohti, ja Blake hymyili ja nosti ylpeänä peukalonsa pystyyn. Belindasta oli uskomaton­ ta, että hän oli nyt hypännyt saman viikon aikana kaksi kertaa, mutta Blake oli karismaattinen mies. Hän sai ihmiset tekemään melkein mitä tahansa. Belinda oli kaksikymmentäkolmevuotias ja hänet tunnettiin huippumallina niin Pariisissa, Lontoossa kuin New Yorkissakin. Hän oli tutustunut Blakeen käydessään ystäviensä luona Mia­ missa. Blake oli lentänyt Miamiin uudella 737­koneellaan ko­ toaan St. Bart’sista tavatakseen erään ystävänsä. Laskuvarjo­ hyppyä varten hän oli vuokrannut pienemmän koneen ja palkannut ohjaajan. Blake Williams näytti olevan asiantuntija kaikessa mitä teki. Hän oli opiskeluajoista asti ollut olympialuokan hiihtäjä. Hän oli opetellut lentämään itse omaa suihkukonettaan, joskin hänel­ lä oli koneen koon ja monimutkaisuuden takia toinen ohjaaja mukanaan. Ja hän oli harrastanut laskuvarjohyppyä vuosikau­ det. Hän oli erinomainen taiteentuntija, ja hänen nykytaiteen 8

8


ja prekolumbiaanisen taiteen kokoelmansa oli maailman kuu­ luisimpia. Hän oli hyvin perillä viineistä, arkkitehtuurista, pur­ jehduksesta ja naisista. Hän rakasti elämän hienoimpia asioi­ ta ja nautti niistä mielellään naisten kanssa, joita hän tapaili. Hänellä oli MBA­tutkinto Harvardista ja alempi korkeakoulu­ tutkinto Princetonista. Hän oli neljäkymmentäkuusivuotias, oli jäänyt kolmekymmentäviisivuotiaana eläkkeelle ja omistautu­ nut siitä asti nautinnolliselle elämälle ja huvituksille, jotka hän jakoi ympärillään olevien kanssa. Belindan ystävät olivat ker­ toneet, että hän oli uskomattoman antelias. Hän oli mies, jol­ laisen kanssa jokainen nainen halusi olla: rikas, älykäs, komea ja aina valmis pitämään hauskaa. Ja huolimatta siitä, että hän oli menestynyt loistavasti ennen eläkkeelle jäämistään, hänes­ sä ei ollut mitään halpamaista. Hän oli kaikkien aikojen saa­ lis, ja vaikka useimmat hänen viiden viime vuoden aikaisista naissuhteistaan olivat olleet lyhyitä ja pinnallisia, ne eivät silti olleet päättyneet onnettomasti. Naiset rakastivat häntä senkin jälkeen, kun lyhytaikainen suhde oli ohi. Ja kun Belinda nyt hi­ taasti leijui alaspäin kohti tarkkaan valittua autiota hiekkaran­ taa, hän katsoi Blakea silmät ihailua tulvillaan. Hänen oli vai­ kea uskoa, että hän oli hypännyt tämän kanssa laskuvarjolla, mutta se oli ollut hänen elämänsä jännittävin kokemus. Hän tuskin kokeilisi hyppäämistä enää, mutta kun he pitivät ilmassa toisiaan kädestä sininen taivas kaikkialla ympärillään, hän tiesi muistavansa Blaken ja tämän hetken koko loppuikänsä. »Eikö ole kivaa?» Blake huusi, ja Belinda nyökkäsi. Hän ei vielä kyennyt puhumaan. Blaken kanssa oli paljon jännittä­ vämpi hypätä kuin kahden ohjaajan kanssa pari päivää sitten. Hän malttoi tuskin odottaa, että saisi kertoa kaikille tutuilleen, mitä oli tehnyt ja kenen kanssa. Blake Williams oli kaikkea sitä mitä hänen sanottiin olevan. Hänellä oli charmia ja rahaa vaikka valtiomieheksi. Pelostaan huolimatta Belinda hymyili, kun hänen jalkansa hetken ku­

9

9


luttua koskettivat maata, ja kaksi ohjaajaa irrottivat hänen las­ kuvarjonsa juuri kun Blake laskeutui muutaman metrin pää­ hän hänen taakseen. Heti kun laskuvarjot oli irrotettu, Blake otti hänet syliinsä ja suuteli häntä taas. Blaken suudelmat olivat yhtä juovuttavia kuin kaikki muukin hänessä. »Olit upea!» hän sanoi ja nosti Belindan ilmaan, ja Belin­ da hymyili ja nauroi hänen sylissään. Blake oli kiehtovin hänen koskaan tapaamansa mies. »Itse olet upea! En olisi ikinä uskonut, että tekisin jotain tuollaista, se oli ihan pähkähullua.» Hän oli tuntenut Blaken vasta viikon. Ystävät olivat jo varoittaneet häntä suunnittelemasta vaka­ vaa suhdetta Blaken kanssa. Blake Williams tapaili kauniita nai­ sia ympäri maailmaa. Hän ei ollut sitoutuvaa tyyppiä, vaikka yhteen aikaan olikin ollut. Hänellä oli kolme lasta ja ex­vaimo, johon hän sanoi edelleen olevansa hulluna. Hänellä oli len­ tokone, vene ja puolisen tusinaa upeaa taloa. Hän kerta kaik­ kiaan vain halusi pitää hauskaa eikä avioeronsa jälkeen edes teeskennellyt, että asettuisi aloilleen. Ainakin tällä haavaa hän halusi vain hurvitella. Hänen menestyksensä huipputekniikan nettikaupoissa oli ollut yhtä legendaarinen kuin niiden yhtiöi­ den, joihin hän oli sen jälkeen sijoittanut. Blake Williamsil­ la oli kaikki mitä hän halusi, ja kaikki hänen unelmansa olivat jo toteutuneet. Heidän kävellessään hiekkarannalta odottavaa jeeppiä kohti Blake veti Belindan kainaloonsa ja suuteli häntä pitkään ja tulisesti. Belinda tiesi, että tämä päivä ja hetki syöpyi­ sivät hänen mieleensä ikuisiksi ajoiksi. Moniko nainen pystyi kerskumaan, että oli hypännyt lentokoneesta Blake Williamsin kanssa? Ehkä useampi kuin hän arvasikaan, mutta kaikki Bla­ ken naiset eivät varmaan olleet yhtä urheita kuin hän. Sade rummutti Maxine Williamsin työhuoneen ikkunoita New Yorkin Itäisellä 79. kadulla. New Yorkissa ei yli viiteenkymme­ 10

10


neen vuoteen ollut satanut marraskuussa niin paljon, ja ulkona oli koleaa, tuulista ja kolkkoa, mutta huoneessa, jossa Maxine päivittäin työskenteli kymmenen tai kaksitoista tuntia, oli kodi­ kasta. Seinät oli maalattu kalpeankeltaisiksi, ja niillä riippui hil­ littyjä, pehmeäsävyisiä maalauksia. Huone oli pirteä ja miellyt­ tävä, ja isot, pehmeät, beigellä kankaalla verhoillut nojatuolit, joissa Maxine ja hänen potilaansa istuivat, näyttivät mukavilta ja kutsuvilta. Kirjoituspöytä oli moderni, koruton ja niin moit­ teettomassa järjestyksessä, että sitä olisi voinut käyttää vaik­ ka leikkauspöytänä. Kaikki Maxinen työhuoneessa oli siistiä ja pikkutarkkaa, ja hän itse oli viimeisen päälle huoliteltu jokais­ ta hiussuortuvaa myöten. Maxinen koko maailma oli hyvässä järjestyksessä, ja hänen pätevä, luotettava sihteerinsä Felicia oli ollut hänen palveluksessaan jo yhdeksän vuotta. Maxine inho­ si sekasotkua ja epäjärjestystä ja muutoksia. Kaikki hänen elä­ mässään ja ympärillään oli tasaista, järjestelmällistä ja kitka­ tonta. Kehystetty diplomi seinällä ilmoitti, että hän oli opiskellut Harvardin lääketieteellisessä ja valmistunut arvosanalla magna cum laude. Hän oli psykiatri ja sekä lasten että nuorten traumo­ jen etevimpiä erikoislääkäreitä. Hänellä oli laaja kokemus niin skitsofreniasta kuin persoonallisuushäiriöistä kärsivistä nuo­ rista, ja hän oli erikoistunut mm. itsemurha­alttiisiin murros­ ikäisiin. Hän hoiti heitä ja heidän perheitään usein erinomaisin tuloksin. Hän oli kirjoittanut maallikoille kaksi arvostettua kir­ jaa trauman vaikutuksista pikkulapsiin. Hänet kutsuttiin usein muihin kaupunkeihin ja maihin konsultiksi luonnonkatastro­ fien tai ihmisten aiheuttamien murhenäytelmien takia. Hän oli ollut Columbinen kouluammuskelun jälkeen konsulttiryh­ mässä auttamassa lapsia, hän oli kirjoittanut useita artikkeleita syyskuun 11. päivän terrori­iskun vaikutuksista ja luennoinut New Yorkin kouluissa. Neljäkymmentäkaksivuotiaana hän oli alansa asiantuntija, ja kollegat ihailivat ja arvostivat häntä. Hän

11

11


joutui torjumaan useampia luennointipyyntöjä kuin pystyi ot­ tamaan vastaan. Hänen päivänsä ja kalenterinsa olivat täynnä potilaita, neuvotteluja paikallisten, kansallisten ja kansainvälis­ ten järjestöjen kanssa ja aikaa perheen parissa. Hän oli äärettömän tarkka siitä, että ehti olla lastensa kans­ sa – Daphne oli kolmetoista, Jack kaksitoista ja Sam oli juuri täyttänyt kuusi. Yksinhuoltajaäitinä hänellä oli samat ongelmat kuin kaikilla työssäkäyvillä äideillä, kun hän yritti sovittaa yh­ teen työnsä ja kasvattajan velvollisuudet. Hän sai tuskin lain­ kaan apua ex­mieheltään, joka yleensä ilmestyi odottamatta ja henkeäsalpaavana kuin sateenkaari vain kadotakseen sitten taas. Lasten hoito ja kasvattaminen olivat yksin Maxinen har­ teilla. Hän tuijotti ulos ikkunasta, ajatteli lapsiaan ja odotti seuraa­ vaa potilasta, kun sisäpuhelin alkoi surista. Maxine odotti Feli­ cian ilmoittavan, että hänen potilaansa, viisitoistavuotias poika, oli tulossa. Sen sijaan Felicia sanoikin, että linjalla oli Maxinen aviomies. Maxine rypisti otsaansa sanan kuullessaan. »Entinen mieheni», hän muistutti Feliciaa. Maxine ja lapset olivat olleet omillaan viisi vuotta, ja Maxinen mielestä he pär­ jäsivät hienosti. »Anteeksi, hän sanoo aina että on miehesi… enhän minä muista…» Blake oli niin miellyttävä ja hurmaava ja kysyi aina, mitä Felician poikaystävälle ja koiralle kuului. Hänestä ei voi­ nut olla pitämättä. »Ei se mitään, ei muista hänkään», Maxine tokaisi kuivas­ ti ja hymyili nostaessaan kuulokkeen. Hän mietti, missä Blake mahtoi parhaillaan olla. Sitä ei koskaan voinut tietää. Hän oli viimeksi tavannut lapset neljä kuukautta sitten. Hän oli vie­ nyt heidät kesäkuussa ystävien luokse Kreikkaan ja lainasi joka kesä Maxinelle ja lapsille huvijahtiaan. Lapset rakastivat isään­ sä, mutta tiesivät myös, että äitiin he saattoivat aina luottaa, kun taas isä tuli ja meni kuin tuulispää. Maxine tiesi hyvin, että 12

12


lapsilla oli rajaton kyky antaa isänsä oikut anteeksi. Ja niin hän­ kin oli kymmenen vuoden ajan antanut. Lopulta hän oli kui­ tenkin miehen charmista huolimatta kyllästynyt tämän holtit­ tomuuteen ja vastuuntunnottomuuteen. »Hei Blake», Maxine sanoi puhelimeen ja rentoutui tuolissaan. Ammattimainen vii­ leys katosi hänestä aina kun hän puhui Blaken kanssa. Avio­ erosta huolimatta he olivat hyviä ystäviä ja yhä läheiset. »Missä sinä olet?» »Washingtonissa. Tulin juuri Miamista. Olin pari viikkoa St. Bart’sissa.» Maxinen mieleen nousi heti kuva heidän St. Bart’sin talostaan. Hän ei ollut nähnyt sitä viiteen vuoteen. Hän oli avioerossa auliisti luovuttanut sen Blakelle. »Oletko tulossa New Yorkiin tapaamaan lapsia?» Hän ei ha­ lunnut sanoa Blakelle, että tämän pitäisi tulla. Blake tiesi sen hyvin itsekin, mutta hänellä näytti jatkuvasti olevan jotain muuta tekemistä. Enimmän aikaa ainakin. Niin paljon kuin Blake lapsia rakastikin ja oli aina rakastanut, lapset vetivät joka kerta lyhemmän korren ja tiesivät sen myös. Silti he rakastivat häntä, ja niin rakasti Maxinekin omalla tavallaan. Koko planee­ talla ei tuntunut olevan ketään, joka ei olisi rakastanut Blakea tai ainakin pitänyt hänestä. Blakella ei ollut lainkaan vihamie­ hiä, pelkästään ystäviä. »Kunpa pääsisinkin katsomaan heitä», mies sanoi anteeksi­ pyytävästi. »Lähden tänä iltana Lontooseen. Minulla on siellä huomenna tapaaminen arkkitehdin kanssa. Remontoin taloa.» Sitten hän lisäsi kuin ilkikurinen lapsi: »Ostin juuri upean talon Marrakešista. Lennän sinne ensi viikolla. Se on ihan mahtava, rapistunut palatsi.» »Sehän sinulta vielä puuttuikin», Maxine sanoi päätään pu­ distaen. Blake oli mahdoton. Hän osteli taloja joka paikasta missä kävi. Hän kunnosti ne kuuluisien arkkitehtien ja sisus­ tussuunnittelijoiden avulla, teki niistä näyttäviä ja osti sitten jo­ tain muuta. Blake rakasti projektia enemmän kuin lopputulosta.

13

13


Hänellä oli talo Lontoossa, St. Bart’sissa ja Aspenissa, pa­ latsin yläkerta Venetsiassa, ullakkohuoneisto New Yorkissa ja nyt ilmeisesti talo Marrakešissa. Maxine ei voinut olla mietti­ mättä, mitä hän sillä mahtoi tehdä. Mutta teki hän mitä tahan­ sa, Maxine tiesi, että talosta tulisi yhtä ihmeellinen kuin kaik­ ki muukin, mihin Blake koski. Hänellä oli erinomainen maku ja rohkeita sisustusideoita. Kaikki hänen kotinsa olivat upei­ ta. Hän omisti huvijahdin, joka oli maailman suurimpia, mutta hän käytti sitä vain muutaman viikon vuodessa ja lainasi sitä ystävilleen aina kun voi. Muun aikaa hän lenteli ympäri maail­ maa, kävi safarilla Afrikassa tai taidehankintamatkoilla Aasias­ sa. Hän oli käynyt kaksi kertaa Etelämantereella ja tullut siel­ tä mukanaan loistavia kuvia jäävuorista ja pingviineistä. Hänen maailmansa oli jo ajat sitten kasvanut paljon avarammaksi kuin Maxinen. Maxine oli tyytyväinen tasaiseen, säännölliseen elä­ määnsä New Yorkissa ja viihtyi kolmen lapsen kanssa asunnos­ saan Park Avenuen ja Itäisen 84. kadun kulmassa. Hän käveli joka päivä töistä kotiin, jopa tällaisenakin päivänä. Lyhyt kävely virkisti, kun hän päivät pitkät kuunteli raskaita kokemuksia ja hoiti häiriintyneitä lapsia. Muut psykiatrit ohjasivat usein itse­ murha­alttiit tapaukset hänelle. Vaikeiden tapausten hoitami­ nen oli Maxinen tapa antaa panoksensa maailmalle, ja hän ra­ kasti työtään. »Mitä sinulle kuuluu? Miten lapset voivat?» Blake kysyi huo­ lettomasti. »Hyvin. Jack pelaa tänä vuonna taas jalkapalloa ja hänestä on tullut oikein hyvä», Maxine sanoi ylpeyttä äänessään. Tuntui kuin hän olisi kertonut Blakelle jonkun toisen lapsista. Blake oli heille pikemminkin suosikkisetä kuin isä. Ongelmana oli, että sellainen hän oli ollut aviomiehenäkin. Kaikin tavoin vastus­ tamaton, mutta ei ikinä paikalla silloin kun häntä olisi tarvittu. Ensin Blake oli rakentanut yritystään, ja läpimurron tehtyään hän ei enää koskaan ollut kotona. Hän oli aina jossain muual­ 14

14


la pitämässä hauskaa. Hän olisi halunnut Maxinen luopuvan praktiikastaan, mutta Maxine ei yksinkertaisesti voinut. Hän oli tehnyt lujasti töitä päästäkseen siihen asemaan missä nyt oli. Hän ei osannut kuvitellakaan, että luopuisi siitä, eikä hän ha­ lunnut lakata tekemästä töitä, oli mies äkkiä kuinka rikas ta­ hansa. Blakella oli niin paljon rahaa, että sitä oli mahdotonta edes käsittää. Ja vaikka Maxine rakasti Blakea, hän ei lopulta enää jaksanut tätä. He olivat joka suhteessa toistensa täydelli­ siä vastakohtia. Maxine oli säntillinen, Blake kaoottinen. Missä hän istuikin, ympärillä oli kasoittain aikakauslehtiä, kirjoja, pa­ pereita, puoliksi syötyä ruokaa, kaatuneita juomia, maapähki­ nänkuoria, banaaninkuoria, puoliksi juotuja limsatölkkejä ja pi­ karuokapakkauksia, jotka hän oli unohtanut heittää pois. Hän kuljetteli aina mukanaan uusimman talonsa piirustuksia, ja hänen taskunsa olivat täynnä lapuille kirjoitettuja soittopyyn­ töjä, joihin hän ei koskaan vastannut. Ja lopulta laput hävisivät. Ihmiset soittelivat jatkuvasti ja kyselivät, missä hän oli. Blake oli loistava liikemies, mutta hänen elämänsä oli yhtä kaaosta. Hän oli ihana, hurmaava, rakastettava huithapeli. Maxine väsyi ole­ maan ainoa aikuinen perheessä, varsinkin kun heillä oli lapsia. Blake ei ollut paikalla Samin syntyessä, koska oli lentänyt Los Angelesiin erään elokuvan ensi­iltaan. Ja kun Sam kahdeksan kuukauden kuluttua lapsenvahdin huolimattomuuden takia kierähti hoitopöydältä, niin että häneltä murtui solisluu ja kä­ sivarsi ja hän sai pahan kuhmun päähänsä, Blakea ei tavoitet­ tu mistään. Hän oli kenellekään kertomatta lentänyt Cabo San Lucasiin katsomaan myytävänä olevaa taloa. Sen oli rakenta­ nut kuuluisa meksikolainen arkkitehti, jota Blake ihaili kovasti. Hän oli hukannut matkalla kännykkänsä, ja kesti kaksi päivää ennen kuin hänen olinpaikkansa selvisi. Samilla ei loppujen lo­ puksi ollut hätää, mutta kun Blake palasi New Yorkiin, Maxine pyysi avioeroa. Avioliitto ei ollut toiminut sen jälkeen kun Blakesta oli tullut

15

15


rikas. Max tarvitsi inhimillisemmän miehen, joka ainakin osan aikaa pysyttelisi perheensä lähellä. Blake ei koskaan ollut pai­ kalla. Maxine oli päättänyt, että voisi yhtä hyvin olla omillaan sen sijaan, että nalkutti Blakelle aina kun tämä soitti, tai yrit­ ti tuntikausia tavoittaa miestä silloin kun hänellä tai lapsilla oli jokin hätä. Blake oli tyrmistynyt, kun Maxine oli sanonut ha­ luavansa erota. He molemmat olivat itkeneet. He rakastivat toi­ siaan, mutta Maxine intti, että avioliitto ei toiminut. Ei enää. He eivät enää halunneet samoja asioita. Blake halusi vain leik­ kiä, ja Maxine halusi olla lasten kanssa ja tehdä työtä. He olivat liian monella tavalla liian erilaisia. Nuorena se oli ollut hauskaa, mutta sitten Maxine oli kasvanut aikuiseksi ja Blake ei. »Menen katsomaan Jackin matsia kun tulen takaisin», Blake lupasi. Maxine katseli kuinka sade valui virtanaan pitkin hänen työhuoneensa ikkunoita. Ja milloinkahan se mahtaa tapahtua? hän ajatteli itsekseen mutta ei sanonut mitään. Blake vastasi sanattomaan kysymykseen. Hän tunsi Maxinen hyvin, parem­ min kuin kukaan toinen koko maailmassa. Se oli ollut vaikein asia erossa. He viihtyivät hyvin yhdessä ja rakastivat toisiaan. Niin he yhä rakastivat. Blake oli ja tulisi aina olemaan Maxi­ nen perhettä ja hänen lastensa isä. Se oli Maxinelle pyhä asia. »Tulen kiitospäivänä, parin viikon kuluttua», Blake sanoi, ja Maxine huokaisi. »Kerronko lapsille vai odotanko?» Hän ei halunnut las­ ten pettyvän taas kerran. Blake muutti suunnitelmiaan käden käänteessä ja jätti lapset oman onnensa nojaan, niin kuin oli jättänyt Maxinenkin. Hän hävisi helposti omille teilleen. Sitä Maxine oli inhonnut, varsinkin silloin kun se vaikutti lapsiin. Blaken ei tarvinnut nähdä lasten katsetta silloin kun Maxine joutui kertomaan, että isä ei tulisikaan. Sam ei muistanut aikaa, jolloin vanhemmat asuivat yhdessä, mutta hän rakasti isäänsä siitä huolimatta. Hän oli ollut vuo­ den vanha vanhempien erotessa. Hän oli tottunut luottamaan 16

16


kaikessa äitiinsä. Jack ja Daffy tunsivat isänsä paremmin, mutta heidänkin muistonsa entisistä ajoista olivat hämärtyneet. »Kyllä sinä voit sanoa, että tulen. En tee ohareita», Blake lu­ pasi lempeällä äänellä. »Mutta entä sinä? Onko kaikki hyvin? Joko unelmien prinssi on tullut kuvioihin?» Maxine hymyili. Sitä Blake aina kysyi. Blaken elämässä oli paljon naisia, useim­ mat hyvin nuoria, eikä yksikään suhde ollut vakava. Maxinen elämässä taas miehiä ei ollut ollenkaan. Hänellä ei ollut kiinnostusta eikä aikaa. »En ole käynyt kenenkään miehen kanssa ulkona vuoteen», hän sanoi vilpittömästi. Hän oli Blakelle aina rehellinen. Blake oli hänelle nyt kuin veli. Eikä Blakella ollut salaisuuksia kenel­ täkään, sillä useimmat hänen tekemisensä päätyivät lehtien palstoille. Hän oli aina juorupalstoilla valokuvamallien, näytte­ lijättärien, rocktähtien, perijättärien tai kenen tahansa saatavil­ la olevan seurassa. Hän oli lyhyen aikaa seurustellut kuuluisan prinsessan kanssa, ja se vain vahvisti, mitä Max oli ajatellut jo vuosikaudet. Blake oli aivan eri sarjassa kuin hän ja eli kuin toi­ sella planeetalla. Maxine oli maata, Blake oli tulta. »Eihän tuosta mitään tule», Blake sanoi nuhtelevasti. »Teet liikaa töitä. Olet aina tehnyt.» »Minä pidän työstäni», Maxine sanoi mutkattomasti. Se ei ollut Blakelle uutinen. Maxine oli aina pitänyt työstään. Avio­ liiton alkuaikoina Blaken oli ollut vaikea suostutella häntä pi­ tämään edes yhtä vapaapäivää, eikä hän ollut juuri muuttunut, vaikka viettikin viikonloput lasten kanssa ja antoi vastaaja­ palvelun hoitaa puhelut. Olihan se sentään jotain. Ja Maxine ja lapset kävivät lomilla Southamptonin talossa, jonka Blake ja hän olivat ostaneet naimisissa ollessaan. Blake oli antanut talon avioerossa Maxinelle. Se oli kaunis, mutta Blakelle nykyi­ sin aivan liian vaatimaton. Maxinelle ja lapsille se sopi täydelli­ sesti. Se oli sokkeloinen, vanha omakotitalo lähellä rantaa. »Sopiiko että lapset tulevat minun luokseni kiitospäivän

17

17


päivälliselle?» Blake kysyi varovasti. Hän kunnioitti aina Ma­ xinen suunnitelmia eikä ilmestynyt paikalle noin vain häipyäk­ seen saman tien lasten kanssa. Hän tiesi, kuinka kovasti Ma­ xine yritti luoda lapsille tasapainoisen elämän. Ja Maxine piti siitä, että asiat suunniteltiin etukäteen. »Sopiihan se. Minä vien heidät vanhempieni luokse lounaal­ le.» Maxinen isäkin oli lääkäri, ortopedi, ja yhtä pikkutarkka ja säntillinen kuin tyttärensä. Maxine kunnioitti isää vilpittömästi, ja isä oli hänelle loistava esimerkki ja hyvin ylpeä hänen työs­ tään. Maxine oli ainoa lapsi, eikä hänen äitinsä ollut koskaan käynyt työssä. Maxinen lapsuus oli ollut hyvin erilainen kuin Blaken, jonka elämä oli alusta asti onnellisten yhteensattumi­ en summa. Eräs vanhempi pariskunta oli adoptoinut Blaken heti kun hän syntyi. Blake oli myöhemmin otettuaan asioista selvää saa­ nut kuulla, että hänen biologinen äitinsä oli ollut viisitoista­ vuotias iowalaistyttö. Kun Blake meni häntä tapaamaan, hän oli naimisissa poliisin kanssa ja hänellä oli neljä muuta lasta. Hän oli ollut enemmän kuin hämmästynyt tavatessaan Bla­ ken. Heillä ei ollut mitään yhteistä, ja Blaken kävi häntä säälik­ si. Hänen elämänsä oli kovaa, rahaa ei ollut ja aviomies joi. Hän kertoi Blakelle, että tämän isä oli ollut komea, hurmaava, hur­ japäinen nuori mies, joka oli ollut seitsemäntoista Blaken syn­ tyessä. Mies ei ollut aikonut mennä hänen kanssaan naimisiin ja oli kuollut auto­onnettomuudessa kaksi kuukautta ylioppi­ laskokeiden jälkeen. Blaken isovanhemmat olivat hartaita ka­ tolisia, ja he olivat pakottaneet Blaken äidin antamaan pojan adoptoitavaksi. Raskausajan äiti oli asunut toisessa kaupungis­ sa. Adoptiovanhemmat olivat olleet hyviä kunnon ihmisiä. Isä työskenteli New Yorkissa Wall Streetillä verojuristina, ja hän oli opettanut Blakelle järkevän sijoittamisen perustiedot. Hän oli pitänyt huolta siitä, että Blake kävi Princetonin ja suoritti myö­ hemmin MBA­tutkinnon Harvardissa. Äiti oli tehnyt vapaaeh­ 18

18


toistyötä ja opettanut Blakelle, että oli tärkeää omalta osaltaan »auttaa maailmaa». Blake oli oppinut kummankin läksyn hyvin ja perustanut säätiön, joka rahoitti hyväntekeväisyyttä. Blake kirjoitti sekit, vaikka ei tiennyt edes useimpien hyväntekeväi­ syysjärjestöjen nimiä. Adoptiovanhemmat olivat aina tukeneet poikaansa, mutta he olivat jo kuolleet silloin kun Blake meni Maxinen kans­ sa naimisiin. Blake oli pahoillaan siitä, etteivät he olleet kos­ kaan saaneet nähdä hänen lapsiaan. He olivat olleet hieno­ ja ihmisiä, ja rakastavat, pojalleen omistautuneet vanhemmat. He eivät olleet eläneet niin kauaa, että olisivat nähneet hänen huikean nousunsa menestykseen. Blake mietti toisinaan, mitä he olisivat mahtaneet ajatella hänen nykyisestä elämäntyylis­ tään, ja joskus öisin hän ajatteli huolissaan, etteivät he ehkä olisi hyväksyneet sitä. Hän tiesi hyvin, kuinka onnekas oli ollut ja kuinka hän hemmotteli itseään. Hän nautti kuitenkin niin kovasti kaikesta mitä teki, että entiseen olisi ollut vaikea pala­ ta. Hän oli luonut itselleen elämäntyylin, josta sai suunnatonta iloa ja nautintoa, eikä siitä ollut mitään vahinkoa kenellekään. Hän halusi tavata lapsiaan useammin, mutta jostain syystä hä­ nellä ei tuntunut koskaan olevan tarpeeksi aikaa. Ja lapset ta­ vatessaan hän yritti korvata heille menetetyn ajan. Omalla ta­ vallaan hän oli unelmaisä. Lapset saivat tehdä kaikkea mitä halusivat, ja Blake pystyi täyttämään heidän jokaisen oikkunsa ja hemmottelemaan heitä paremmin kuin kukaan muu. Maxi­ ne oli se tuki ja turva johon he luottivat, Blake taas oli yhtä lu­ mousta ja hauskanpitoa. Sellainen hän oli ollut Maxinellekin heidän nuoruudessaan. Kaikki muuttui kun he varttuivat aikui­ siksi. Tai itse asiassa Maxine varttui, mutta Blake ei. Blake kysyi Maxinelta, mitä tämän vanhemmille kuului. Hän oli aina pitänyt Maxinen isästä. Hän oli ahkera, vakava mies, jolla oli vakaa moraali ja arvomaailma, vaikka mielikuvitusta puuttui. Jossain mielessä hän oli ankarampi ja vakavampi ver­

19

19


sio Maxinesta. Huolimatta hyvin erilaisesta elämäntyylistään ja ­filosofiastaan hän ja Blake olivat tulleet hyvin toimeen. Maxi­ nen isä oli aina kiusoitellen sanonut Blakea »lurjukseksi». Blake piti lempinimestään. Hänestä se kuulosti seksikkäältä ja jännit­ tävältä. Viime vuosina Maxin isä oli ollut pettynyt, koska Blake tapasi lapsiaan niin harvoin. Hän tiesi kuitenkin, että Maxine yritti parhaansa mukaan korvata Blaken puutteet, mutta häntä säälitti tytär, joka joutui yksin kantamaan vastuun. »Nähdään sitten kiitospäivän iltana», Blake sanoi lopetelles­ saan puhelua. »Soitan sinulle sinä aamuna ja ilmoitan, mihin aikaan olen kotona. Tilaan pitopalvelun hoitamaan aterian. Tu­ lisit sinäkin», hän sanoi lempeästi ja toivoi, että Maxine tulisi. Hän nautti yhä Maxinen seurasta. Mikään ei ollut muuttunut, hänestä Maxine oli fantastinen nainen. Hän toivoi vain, että Max oppisi rentoutumaan ja pitämään hauskaa. Blaken mieles­ tä Maxine oli vienyt puritaanisen työmoraalin äärimmäisyyk­ siin asti. Sisäpuhelin soi, kun Maxine oli hyvästelemässä Blakea. Kello neljän potilas, viisitoistavuotias poika, oli saapunut. Ma­ xine laski kuulokkeen ja avasi pojalle oven. Poika istahti toiseen kahdesta isosta nojatuolista ennen kuin katsoi Maxinea silmiin ja tervehti. »Hei Ted», Maxine sanoi ystävällisesti. »Miten menee?» Poika kohautti olkapäitään. Maxine sulki oven ja istunto alkoi. Ted oli kaksi kertaa yrittänyt hirttäytyä. Kolmetoistavuotiaana hänessä oli alkanut ilmetä kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireita. Hän kävi Maxinen vastaanotolla kolme kertaa viikossa, ja kerran vii­ kossa itsemurhaa yrittäneiden nuorten terapiaryhmässä. Hän edistyi hyvin, ja Maxinella ja hänellä oli hyvä suhde. Potilaat pi­ tivät Maxinesta kovasti. Hän osasi kohdella heitä oikein ja vä­ litti heistä. Hän oli hyvä lääkäri ja hyvä ihminen. Istunto kesti viisikymmentä minuuttia. Sen jälkeen Maxi­ ne piti kymmenen minuutin tauon, ehti vastata kahteen soit­ 20

20


topyyntöön ja aloitti sen päivän viimeisen istunnon kuusitois­ tavuotiaan anorektikkotytön kanssa. Päivä oli kuten tavallista pitkä, kova ja mielenkiintoinen, ja vaati paljon keskittymistä. Hän ehti vielä hoitaa loput soittopyynnöt, ja puoli seitsemältä hän käveli sateessa kotiin ja ajatteli Blakea. Hän oli iloinen siitä, että Blake tulisi kiitospäivänä, ja hän tiesi että lapset olisivat in­ noissaan. Hän mietti, mahtoiko kiitospäivän viettäminen New Yorkissa tarkoittaa, ettei Blake tapaisi lapsia jouluna. Varmaan hän haluaisi heidät Aspeniin. Hän vietti yleensä uudenvuoden siellä. Blakella oli niin paljon kaikenlaisia menoja ja taloja, että oli vaikea tietää, missä hän milloinkin oli. Ja nyt kun listalla oli vielä Marokkokin, olisi vielä vaikeampi tavoittaa häntä. Maxine ei kantanut kaunaa, Blake oli mikä oli, ja joskus se oli turhaut­ tavaa. Blakessa ei ollut mitään ilkeää, mutta hänellä ei myös­ kään ollut tippaakaan vastuuntuntoa. Joskus hän yllätti heidät kaikki tekemällä jotain huomaavaista ja ihanaa, mutta sitten hän taas häipyi. Maxine mietti, olisiko tilanne mahtanut olla erilainen, ellei Blake olisi kolmekymmentäkaksivuotiaana tul­ lut upporikkaaksi. Se oli muuttanut hänen ja koko perheen elä­ män lopullisesti. Maxine melkein toivoi, ettei Blake olisi lyönyt rahoiksi nettikaupoillaan. Ennen sitä elämä oli joskus ollut iha­ naa. Raha oli kuitenkin muuttanut kaiken. Maxine oli tavannut Blaken ollessaan apulaislääkärinä Stan­ fordin sairaalassa. Blake oli ollut töissä Piilaaksossa, high­tech­ sijoitusten maailmassa. He olivat tavanneet kutsuilla, joille Ma­ xine ei ollut halunnut lähteä, mutta eräs hänen ystävänsä oli raahannut hänet sinne väkisin. Maxine oli tehnyt kahden päi­ vän vuoron traumatologian osastolla ja oli puoliunessa sinä il­ tana, jona he tapasivat. Blake oli herättänyt hänet kertaheitolla. Seuraavana päivänä Blake oli vienyt hänet helikopterilennolle, ja he olivat lentäneet merenlahden yli ja Golden Gaten sillan alta. Ilta oli ollut jännittävä ja heidän suhteensa oli roihahtanut liekkiin saman tien. Maxine oli kaksikymmentäseitsemänvuo­

21

21


tias, kun he menivät naimisiin, ja se vuosi oli yhtä pyöritystä. Kymmenen kuukautta häiden jälkeen Blake myi yhtiönsä hui­ keaan hintaan. Muu olikin jo historiaa. Hän kartutti omaisuut­ taan näköjään edes yrittämättä. Hän oli valmis riskeeraamaan kaiken ja osoittautui liikeneroksi. Maxine oli tyrmistynyt hänen kaukokatseisuudestaan, taitavuudestaan ja älystään. Daphnen syntyessä kaksi vuotta häiden jälkeen Blake oli an­ sainnut uskomattoman paljon rahaa ja halusi Maxin luopuvan urastaan. Mutta Maxista tulikin osastolääkäri nuorten psykiat­ risella osastolla. Hän sai Daphnen ja huomasi olevansa naimi­ sissa miehen kanssa, joka oli maailman rikkaimpia. Siinä oli paljon sopeutumista ja sulattelemista. Ja kuuden viikon kulut­ tua Daphnen syntymästä hän jo odotti Jackia. Hän ei kai ollut uskonut tulevansa niin pian uudelleen raskaaksi tai oli luot­ tanut liikaa siihen, että niin ei kävisi niin kauan kun hän vielä imetti Daphnea. Toisen vauvan syntyessä Blake oli ostanut talon Lontoosta ja Aspenista ja tilannut huvijahdin. He muut­ tivat takaisin New Yorkiin. Pian sen jälkeen Blake jäi pois töistä. Maxine ei kuitenkaan luopunut työstään edes Jackin syntymän jälkeen. Hänen äitiyslomansa oli lyhyempi kuin yksikään Bla­ ken matkoista, ja siihen aikaan Blake matkusteli jo joka puo­ lella maailmaa. He palkkasivat täyspäiväisen lastenhoitajan, ja Maxine palasi töihin. Oli hassua olla töissä kun Blake ei ollut, mutta Blaken elä­ mäntyyli oli Maxinesta pelottavaa. Se oli liian huoletonta, tuh­ lailevaa ja ylellistä. Kun Maxine avasi oman praktiikan ja ilmoit­ tautui tärkeään projektiin, jossa tutkittiin lapsuuden traumoja, Blake palkkasi Lontoon kuuluisimman sisustussuunnittelijan sisustamaan heidän Lontoon talonsa, toisen suunnittelijan As­ penin taloa varten, osti St. Bart’sin talon joululahjaksi Maxinel­ le, ja itselleen yksityiskoneen. Maxinesta kaikki kävi aivan liian nopeasti, ja sen jälkeen tahti ei koskaan hidastunut. Heillä oli taloja, lapsia ja valtava omaisuus, ja Blake komeili sekä News22

22


Steel, Danielle: Lurjus (WSOY)