Page 1

W S O Y POKKARI

Maggie Stiefvater

Väristys Suomentanut Laura Honkasalo

Werner Söderström Osakeyhtiö Helsinki


Rainer Maria Rilken runot s. 167, 186, 187 ja 239 on suomentanut Liisa Enwald, sivun 359 runon suomentanut Anna-Maija Raittila. Englanninkielinen alkuteos Shiver Copyright © 2009 by Maggie Stiefvater All rights reserved. Published by arrangement with Scholastic Inc., 557 Broadway, New York, NY 10012, USA. Ensimmäinen painos ilmestyi 2010 Pokkarilaitos ilmestyi 2012 ISBN 978-951-0-39355-0 Yhteistyössä Bonnier Books Finland Painettu EU:ssa


Katelle, koska h채n itki


1. luku

Grace

-9°C

Muistan, miten lojuin lumessa kuin kylmenevä punainen täplä, sudet ympärilläni. Ne lipoivat minua, näykkivät ja tunkivat levottomina lähemmäs. Niiden yhteen painautuneet kehot pitivät auringon laimean lämmön loitolla. Jäähileet välkehtivät susien kaulalla ja niiden hengitys muodosti valkeita kuvioita, jotka jäivät ympärillemme leijumaan. Turkin myskin haju toi mieleen märän koiran ja palavat lehdet, se oli mukava ja kauhistuttava. Ihoni suli susien lipaisujen alla, niiden kovakouraiset hampaat repivät hihaani ja tarttuivat hiuksiini, painautuivat solisluulle, kaulallani sykkivää pulssia vasten. Olisin voinut kirkua, mutta olin hiljaa. Olisin voinut kamppailla, mutta olin liikkumatta. Makasin aloillani, katselin miten talvenvalkea taivas harmaantui ja annoin kaiken tapahtua. Yksi susista tökki kuonollaan kämmentäni ja poskeani niin että kasvoilleni lankesi varjo. Sen keltaiset silmät katsoivat minun silmiini, kun toiset sudet reuhtoivat minua eri suuntiin. Katsoin silmiin niin kauan kuin pystyin. Ne olivat keltaiset, läheltä katsottuna niissä välkehtivät kaikki mahdolliset kullan ja pähkinänruskean sävyt. En halunnut suden kääntävän katsettaan, eikä se kääntänytkään. Halusin ojentaa käteni ja tarttua kaulan 7

7


karvapeitteeseen, mutta käteni olivat koukussa rinnallani, käsivarret jäätyneinä kylkiäni vasten. En enää muistanut miltä lämpö tuntui. Sitten susi oli poissa ja koska sitä ei enää ollut, muut sudet tulivat liian lähelle niin etten saanut vedettyä henkeä. Rinnassani lepatti. Ei aurinkoa, ei valoa. Olin kuolemaisillani. En enää muistanut, miltä taivas näytti. En kuitenkaan kuollut. Olin hukkumaisillani kylmyyden maininkeihin, sitten synnyin uudelleen lämpimään maailmaan. Muistan suden keltaiset silmät. Luulin, etten näkisi sitä enää koskaan.

8

8


2. luku

Sam

-9°C

Ne nappasivat tytön rengaskeinusta ja raahasivat hänet metsään. Hänen ruumiinsa piirsi lumeen kevyen vanan, kuin tien hänen maailmastaan minun maailmaani. Näin miten se tapahtui. En mennyt väliin. Talvi oli ollut elämäni pisin ja kylmin. Päivä seurasi toista kalpean auringon alla. Ja nälkä, kyltymätön nälkä poltti ja järsi sisintäni. Siinä kuussa maailma oli liikkumaton, maisema oli jäätynyt väritön, eloton asetelma. Yksi meistä oli ammuttu, kun se yritti varastaa roskia takaportailta, joten laumamme piileskeli metsässä nälkään nääntymäisillään, odottaen lämpöä ja vanhaa olomuotoamme. Kunnes ne löysivät tytön. Ja hyökkäsivät. Ne kyyristelivät hänen ympärillään, murisivat ja louskuttivat hampaitaan. Tappelivat siitä, kuka saisi kajota saaliiseen ensin. Näin kaiken. Näin miten susien kyljet värisivät innostuksesta. Näin miten ne kiskoivat tytön ruumista eri suuntiin niin että lumi pyyhkiytyi hänen altaan. Näin veriset kuonot, enkä kuitenkaan tehnyt mitään. Asemani laumassa oli korkea, Beck ja Paul olivat varmistaneet sen. Olisin siis helposti voinut keskeyttää tapahtumat, mutta pysyttelin loitolla kylmästä vapisten, nilkkoja myöten lumessa. 9

9


Tyttö tuoksui lämpimältä, elävältä, hän tuoksui ihmiseltä. Mikä häntä vaivasi? Jos hän oli elossa, miksi hän ei kamppaillut vastaan? Haistoin tytön veren. Tuoksu oli lämmin ja kirkas keskellä kylmää maailmaa. Näin miten Salem nytkähteli ja vapisi repiessään tytön vaatteita. Vatsaani väänsi kivuliaasti – viimeisestä ateriastani oli liian kauan. Mieleni teki puskea susien välistä Salemin viereen ja teeskennellä, etten haistanut tytöstä ihmisen hajua, enkä kuullut hänen vaimeaa valitustaan. Hän oli pieni susilauman rinnalla. Sudet olivat täynnä villiä voimaa, ne lähestyivät valmiina uhraamaan hänen henkensä. Murahdin, väläytin hampaitani ja työnnyin eteenpäin. Salem murisi minulle, mutta olin häntä jäntevämpi, vaikka olin nuori ja aliravittu. Paul äänteli puolustaakseen minua. Olin tytön vieressä, hän katseli taivasta etäinen ilme kasvoillaan. Ehkä hän oli kuollut. Painoin kuononi vasten hänen kämmentään. Kämmenen suolan, sokerin ja voin tuoksu toi mieleeni toisenlaisen elämän. Näin hänen silmänsä. Hereillä. Elossa. Tyttö katsoi suoraan minuun. Hänen rehellinen katseensa piti minua pihdeissään. Peräännyin ja aloin jälleen vapista, mutta tällä kertaa ruumistani ei vavisuttanut kiukku. Hänen silmiensä katse. Hänen verensä kasvoillani. Tuntui että hajoaisin kappaleiksi, sekä sisimmässäni että ulkoisesti. Hänen elämänsä. Minun elämäni. Lauma siirtyi kauemmas minusta, varuillaan. Ne murisivat 10

10


minulle, sillä en enää kuulunut laumaan ja ne halusivat suojella saalistaan. Tyttö oli kaunein, jonka koskaan olin nähnyt, veren tahraama enkeli lumessa. Sudet halusivat tuhota hänen elämänsä. Näin sen. En ollut koskaan nähnyt mitään samalla tavalla kuin näin tytön. Estin veriteon.

11

11


3. luku

Grace

+3°C

Näin suden sen jälkeenkin, aina kylmällä. Se seisoi metsänreunassa takapihamme reunamilla ja seurasi vakaalla keltaisella katseellaan, miten laitoin lintulaudalle ruokaa tai vein roskat ulos, mutta se ei koskaan lähestynyt minua. Minnesotan talvessa tuntuu kuin hämärän hetki päivän ja yön välissä kestäisi ikuisesti, ja silloin minä istuin kuuraisessa rengaskeinussa niin kauan, että tunsin suden katseen. Myöhemmin, kun olin liian iso keinumaan, astuin takakuistilta ja lähestyin sutta hiljaa, kämmen auki, katse maassa. Ei uhkaa. Koetin puhua sen kieltä. Vaikka odotin sinnikkäästi ja yritin tavoittaa suden, se sulautui aluskasvillisuuteen ennen kuin sain taitettua etäisyyden välillämme. En koskaan pelännyt sutta. Se oli kyllin suuri repiäkseen minut keinusta alas, kyllin voimakas kaataakseen minut ja raahatakseen minut metsään. Kehon saaliinhimoisuus ei ulottunut silmiin. Muistin katseen, joka oli täynnä keltaisen eri sävyjä, enkä voinut pelätä. Tiesin ettei susi vahingoittaisi minua. Halusin sen tietävän, etten minäkään vahingoittaisi sitä. Odotin. Ja odotin. Sekin odotti, vaikken tiennytkään mitä. Tuntui siltä, että vain minä yritin yhteyttä. 12

12


Se oli aina paikalla. Se tarkkaili, miten tarkkailin sitä. Se ei tullut lähemmäs, muttei mennyt kauemmaksikaan. Sama toistui kuuden vuoden ajan: susien painostava läsnäolo talvella ja kahta painostavampi poissaolo kesällä. En kiinnittänyt huomiota aikoihin. Ajattelin että ne olivat susia. Vain susia.

13

13


4. luku

Sam

+32

Oli elämäni kuumin päivä, kun melkein puhuin Gracen kanssa. Vaikka kirjakaupassa oli ilmastointi, kuumuus hiipi ovenraoista sisään ja huokui näyteikkunan läpi aaltoina. Istuin tiskin takana jakkarallani ja imin itseeni kesää aivan kuin voisin säilöä jokaisen pisaran sisääni. Tunnit kuluivat, ja auringonpaiste vaalensi kirjojen selkämykset kullanhohtoisiksi, se lämmitti paperin ja painomusteen niin että lukemattomien sanojen tuoksu täytti ilman. Kun olin ihmisen muodossa, rakastin kaikkea sitä. Olin lukemassa, kun ovi aukesi kilahtaen. Sisään pöllähti kuumaa ilmaa ja muutama tyttö. He nauroivat niin äänekkäästi, ettei apuani varmaan kaivattaisi, joten jatkoin lukemista ja annoin heidän kierrellä seinänvieriä ja jutella kaikesta muusta paitsi kirjoista. En varmaan olisi kiinnittänyt tyttöihin sen enempää huomiota, mutta silmänurkastani näin, miten yksi heistä kiepautti tummanvaaleat hiuksensa pitkälle poninhännälle. Ele oli merkityksetön, mutta sen mukana ilmoille lehahti tuoksu, jonka tunnistin. Välittömästi. Se oli hän. Oli pakko olla. Kohotin kirjan kasvojeni peitoksi ja vilkaisin salavihkaa tyttöjen suuntaan. Kaksi muuta tyttöä osoitteli paperilintua, jonka 14

14


olin ripustanut lastenosaston kattoon. Vaaleatukkainen ei jutellut, vaan kulki muiden perässä silmäillen ympärilleen levittyviä kirjoja. Näin hänen kasvonsa ja erotin itseni hänen ilmeessään. Hänen katseensa kiersi hyllyjä kuin pakotietä etsien. Olin kuvitellut tämän hetken tuhansina eri versioina, mutta nyt kun hetki viimein koitti, en tiennyt mitä tehdä. Hän oli todellinen. Oli eri asia nähdä hänet takapihalla lukemassa tai tekemässä läksyjä. Etäisyys välillämme oli ollut ylivoimainen tyhjiö: minulla oli ollut paljon syitä pysyä kaukana. Nyt hän oli kirjakaupassa kanssani, henkeäsalpaavan lähellä. Mikään ei estänyt minua puhumasta hänen kanssaan. Hänen katseensa hakeutui minua kohti ja painoin nopeasti pääni kirjani puoleen. Hän ei tunnistaisi kasvojani, mutta silmäni kyllä. Minun oli pakko uskoa, että hän tunnistaisi silmäni. Rukoilin häntä lähtemään, jotta voisin taas hengittää. Rukoilin että hän ostaisi kirjan ja minun olisi pakko puhua hänen kanssaan. Yksi tytöistä huudahti: »Grace, olisiko tämä hyvä? Puhtia pänttäämiseen: Näin pääset unelmiesi collegeen – eikö kuulostakin hyvältä?» Pidätin henkeäni ja katselin Gracen auringon kultaamaa pitkää selkää, kun hän kumartui tarkastelemaan preppausoppaita muiden tyttöjen kanssa. Hänen hartioidensa asento näytti siltä, että hän teeskenteli olevansa kiinnostunut. Hän kyllä nyökytteli muiden osoitellessa kirjoja, mutta hän vaikutti hajamieliseltä. Katselin miten ikkunasta virtaava auringonpaiste osui poninhännästä karanneisiin hiuksiin ja sai ne hehkumaan kuin kultalangat. Hänen päänsä liikahteli miltei huomaamatta kaiuttimista kuuluvan musiikin tahtiin. »Hei.» 15

15


Hätkähdin kun eteeni ilmestyivät kasvot. Se ei ollut Grace, vaan hänen ystävänsä, tummatukkainen ja ruskettunut. Hänen olaltaan roikkui valtava kamera ja hän katsoi suoraan silmiini. Hän ei sanonut mitään, mutta tiesin mitä hän ajatteli. Silmieni väriin reagoitiin milloin mitenkin: vilkuiltiin vaivihkaa tai tuijotettiin. Ainakin tyttö oli konstailematon. »Saanko ottaa sinusta kuvan?» Tarvitsin tekosyyn. »Jotkut Amerikan intiaanit ovat sitä mieltä, että valokuva varastaa sielun. Minusta se kuulostaa varsin loogiselta joten sori, ei kuvia.» Kohautin harteitani anteeksipyynnöksi. »Saat kyllä kuvata kauppaa, jos haluat.» Kolmas tyttö tuli kameratytön luo. Hänellä oli vaaleanruskea, pöyheä tukka, hurjasti pisamia ja hänestä hohkasi niin paljon energiaa, että minua alkoi heti väsyttää. »Taasko sinä flirttailet, Olivia? Nyt ei ole aikaa sellaiseen. Me otetaan tämä.» Otin Puhtia pänttäämiseen -kirjan häneltä ja vilkaisin vaivihkaa Gracen suuntaan. »19,99», sanoin. Sydämeni hakkasi villisti. »Aikamoinen hinta pokkarista», pisamanaama totesi, mutta ojensi minulle kaksikymppisen. »Pidä loput.» Meillä ei ollut pikkukolikoille purkkia, mutta laitoin kolikon tiskille kassakoneen viereen. Laitoin kirjan ja kuitin hitaasti pussiin, jotta Grace tulisi katsomaan, miksi siinä meni niin pitkään. Hän ei liikkunut mihinkään elämäkertaosastolta, vaan luki kirjojen selkämyksiä pää kallellaan. Pisamanaama otti kassin ja hymyili minulle ja Olivialle. He menivät Gracen luo ja hätyyttivät häntä ovea kohti. Käänny, Grace. Katso minuun. Olen tässä. Jos hän kääntyisi, hän näkisi silmäni ja tunnistaisi minut ihan varmasti. 16

16


Pisamanaama avasi oven – kling – ja viittelöi kärsimättömänä laumaa ulos. Olivia kääntyi vielä katsomaan minua ja katseemme kohtasivat. Tiesin tuijottavani tyttöjä, tai siis Gracea, mutten voinut sille mitään. Olivian otsa rypistyi ja hän astui ulos. Pisamanaama sanoi: »Tule nyt, Grace.» Rintaani kivisti eivätkä aivoni täysin ymmärtäneet kehoni viestejä. Odotin. Grace oli ainoa ihminen maailmassa, johon halusin tutustua, mutta hän vain hipaisi sormellaan erään uuden kovakantisen kirjan päällystä ja astui ulos kaupasta edes huomaamatta, että minä olin siellä, hänen ulottuvillaan.

17

17


5. luku

Grace

+6°C

En tiennyt, että kaikki lähimetsän sudet olivat ihmissusia, ennen kuin Jack Culpeper tapettiin. Olin lukion toisella, kun se tapahtui. Pikkukaupungissamme ei muusta puhuttukaan kuin Jackista. Ei sillä, että Jack olisi ollut ennen kuolemaansa mitenkään poikkeuksellinen nuori – ainoa poikkeuksellinen asia hänessä oli hänen autonsa, joka oli koulun pysäköintialueen kallein, jopa rehtorin autoa kalliimpi. Oikeastaan Jack oli ollut melkoinen mäntti. Hänen kuolemansa jälkeen hänet kuitenkin julistettiin välittömästi pyhimykseksi. Hänen kuolemansa oli sävähdyttävä ja järkyttävä. Kun hänen menehtymisestään oli kulunut viisi päivää, olin kuullut koulun käytävillä lukemattomia versioita asioiden kulusta. Suurin seuraus oli, että yhtäkkiä kaikki pelkäsivät susia. Koska äiti ei katso uutisia, eikä isä ole koskaan kotona, joukkohysteria tihkui kotiimme pikkuhiljaa. Meni muutama päivä, ennen kuin asiat valkenivat vanhemmilleni. Oli kulunut kuusi vuotta siitä, kun sudet hyökkäsivät kimppuuni, ja tapaus oli hautautunut äitini mielessä tärpätin hajun ja kirkkaiden värien taakse, mutta Jackin kuolema toi muistot hänen mieleensä. Ei ollut äitini tapaista ilmaista huoltaan jotenkin järkeväs18

18


ti, esimerkiksi viettämällä enemmän laatuaikaa ainoan tyttärensä kanssa, saman jonka kimppuun sudet olivat hyökänneet. Sen sijaan äiti muuttui entistä hajamielisemmäksi. »Äiti, haluatko että autan iltaruuan kanssa?» Äiti käänsi syyllisenä katseensa televisiosta minuun. Hän oli katsellut televisiota keittiöstä käsin ja vilkaisi nyt sieniä, joita hänen olisi pitänyt pilkkoa. »Se poika löydettiin ihan läheltä», äiti sanoi ja osoitti vastaanotinta veitsellä. Uutistenlukijalla oli teeskennellyn myötätuntoinen ilme, kun hänen taakseen levisi seutumme kartta. Yläkulmassa oli epäselvä kuva sudesta. Totuuden metsästys jatkuu tälläkin hetkellä, uutistenlukija sanoi. Olisi luullut, että edes faktat olisivat olleet oikein nyt kun samaa juttua oli jauhettu viikko. Kuvassa oleva susi oli eri lajia kuin minun suteni, jolla oli tuuhea harmaa turkki ja kellanruskeat silmät. »Uskomatonta», äiti sanoi. »Boundaryn metsän toisella puolella. Hänet tapettiin siellä.» »Tai hän kuoli.» Äiti rypisti otsaansa. Hän oli nukkavierun kaunis kuten aina. »Mitä?» Nostin katseeni läksyistä, numeroiden ja viivojen turvallisesta järjestyksestä. »Mitä jos hän pökertyi tienvarteen ja sudet raahasivat hänet tajuttomana metsään? Ei sitä tiedä. Ihmiset eivät saisi lietsoa paniikkia.» Äiti tuijotti taas televisiota ja hänen kätensä pilkkoivat sieniä niin pieneksi, että ameebakin olisi voinut syödä niitä. Hän pudisteli päätään. »Kyllä ne hyökkäsivät pojan kimppuun.» Katsoin ikkunasta ulos kohti metsää. Puut olivat aavemaisia vasten pimeää taivasta. Jos suteni oli siellä, en pystyisi näkemään häntä. »Äiti, sinä itse hoit, että sudet ovat yleensä rauhallisia.» 19

19


Sudet ovat rauhallisia olentoja. Äiti oli toistellut sitä vuodesta toiseen. Ei kai hän muuten olisi voinut asua edelleen talossamme kuin vakuuttamalla itselleen, että sudet olivat harmittomia ja hyökkäys oli poikkeuksellinen tapaus. En tiedä uskoiko hän oikeasti, että sudet olivat rauhallisia, mutta minä uskoin. Olin katsellut metsänreunaa lapsesta asti ja tarkkaillut susia niin että erotin ne ulkonäöltä ja tunsin niiden luonteet. Oli laiha, sairaalloisen näköinen laikukas susi, joka pysytteli metsässä ja näyttäytyi vain kylmimpinä kuukausina. Kaikki siinä – eloton, takkuinen turkki, revennyt korva, vahingoittunut, vuotava silmä – kaikki kieli siitä, ettei susi ollut terve, ja silmien villinä välkähtelevät valkuaiset paljastivat, ettei susi ollut henkisestikään kunnossa. Muistin, miten suden hampaat pyyhkäisivät ihoani. Pystyin kuvittelemaan, että se susi voisi hyökätä uudelleen ihmisen kimppuun. Joukossa oli myös valkoinen naarassusi. Olin lukenut, että sudet ovat saman kumppanin kanssa läpi elämän, ja olin nähnyt naarassuden laumanjohtajan kanssa. Johtaja oli yhtä musta kuin naaras oli valkoinen. Olin nähnyt, miten urossusi pöyhi kuonollaan naaraan kaulapartaa ja johdatti sen luurankomaisten puiden lomaan niin että valkoinen turkki välähteli kuin joessa uiva kala. Naaraassa oli villiä, levotonta kauneutta ja pystyin kuvittelemaan, että sekin saattaisi hyökätä ihmisen kimppuun. Entä muut? Ne olivat äänettömiä, kauniita aaveita metsän siimeksessä. En pelännyt niitä. »Vai että rauhallisia», äiti sanoi ja veitsi kolisi leikkuulautaa vasten. »Ehkä niiden pitäisi pyydystää koko sakki ja heittää ne Kanadan puolelle tai jotain vastaavaa.» Mutristin otsaani. Kesät ilman suttani olivat tarpeeksi tuskallisia. Lapsuudessani kesä oli tuntunut loputtomalta, sillä odotin koko ajan, että näkisin sudet jälleen. Kun olin nähnyt keltasilmäi20

20


sen suteni, kesistä oli tullut entistä pahempia. Pitkien kesäkuukausien aikana elin kuvitelmissani, joissa minustakin tuli susi ja pakenin suteni kanssa kultaiseen metsään, jonne lumi ei koskaan langennut. Tiesin jo, ettei sellaista metsää ollut olemassakaan, mutta lauma – ja minun ikioma suteni – oli olemassa. Huokasin, työnsin matikankirjan luotani ja menin äidin luo. »Anna minä hoidan ruuan, sinä vain sotket.» Äiti ei sanonut vastaan, enkä ollut sitä odottanutkaan. Sen sijaan hän palkitsi minut hymyllä ja pyörähti tiehensä kuin olisi vain odottanut, että huomaisin, miten surkeaa jälkeä hän sai aikaan. »Jos sinä teet ruuan loppuun, rakastan sinua ikuisesti.» Irvistin ja otin veitsen. Äiti oli aina maalitahrojen peitossa ja hajamielinen. Hänestä ei koskaan tulisi samanlaista kuin kaverieni äideistä: kodinhengetärtä, joka imuroisi ja kokkaisi esiliina päällä. Enkä minä sitä halunnutkaan. Kunhan vain saisin läksyt tehtyä. »Kiitos, kultaseni. Menen ateljeehen.» Jos äiti olisi ollut sellainen nukke, joka osaa sanoa viisi tai kuusi lausetta kun vatsaa painaa, se olisi ollut yksi lauseista. »Älä pökerry löyhkästä», sanoin, mutta äiti kiiruhti jo portaita ylös. Kaadoin runnellut sienet kulhoon ja vilkaisin kirkkaankeltaisella seinällä olevaa kelloa. Tunti vielä ennen kuin isä tulisi. Minulla oli hyvin aikaa laittaa ruoka ja mennä ehkä myöhemmin katsomaan näyttäytyisikö suteni. Jääkaapissa oli kimpale naudanlihaa, joka oli varmaan tarkoitettu sienien seuraksi. Otin sen ja läiskäytin sen leikkuulaudalle. Televisiossa »asiantuntija» kysyi, pitäisikö Minnesotan susikantaa rajoittaa vai olisiko parempi siirtää sudet jonnekin. Tulin pahalle tuulelle. Puhelin soi. »Haloo?» »Heissan. Mitä puuhaat?» 21

21


Se oli Rachel. Olin iloinen, että hän soitti, sillä hän oli äitini vastakohta, erittäin järjestelykykyinen ja hyvä tekemään asioita loppuun saakka. En enää tuntenut itseäni ihan oudoksi. Pitelin kuuloketta olkapääni ja korvani välissä ja leikkasin lihaa samalla kun puhuin. Säästin nyrkinkokoisen palan. »Laitan ruokaa ja katson typeriä uutisia.» Hän tiesi heti, mitä tarkoitin. »Niinpä. Juttu alkaa mennä ihan kummalliseksi. Aivan kuin ne haluaisivat mässäillä sillä. Jotenkin karseaa. Mikseivät ne voi tukkia turpansa ja antaa meidän jatkaa elämäämme? On tarpeeksi rasittavaa kuulla siitä joka päivä koulussa. Sinäkin tykkäät niin paljon susista. Ja entäs Jackin vanhemmat? Takuulla ne toivovat, että toimittajat lakkaisivat jauhamasta.» Rachel pälätti niin kovalla vauhdilla, että hyvä kun ymmärsin, mitä hän sanoi. Minulta meni jotain ohi ja sitten hän kysyi: »Onko Olivia soittanut?» Olivia kuului meidän koplaamme. Hän oli ainoa, joka jotakuinkin ymmärsi, miten kovasti sudet kiinnostivat minua. Puhuin joko hänen tai Rachelin kanssa lähes joka ilta. »Se on varmaan kuvaamassa. Tänä iltana piti kai olla meteorimyrsky tai jotain», sanoin. Olivia tarkasteli maailmaa linssin läpi. Puolet koulumuistoistani tuntui olevan mustavalkoisia kymppikuvia. Rachel sanoi: »Ai niin. Olivia haluaa takuulla napata kuvia asteroidien aktiviteeteista. Ehditkö sinä jutella?» Vilkaisin kelloa. »Tavallaan. Laitan samalla ruuan valmiiksi. Pitää ehtiä tehdä vielä läksyt.» »Selvä. Hetki vain. Kaksi sanaa, kuuntelee tarkkaan: Pa. Ko.» Laitoin lihat paistumaan. »Se on yksi sana.» Rachel oli hetken vaiti. »Joo, mutta se kuulosti paremmalta noin. Joka tapauksessa. Vanhempani sanoivat, että jos haluan joululomalla reissuun, he maksavat viulut. Eli totta kai haluan. Jon22

22

Stiefvater, Maggie: Väristys (WSOY)  
Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you