Vann, David: Kylmä saari (WSOY)

pitänyt ottaa sadevarusteet auton ohjaamosta, mutta keskinäinen jääräpäisyys oli estänyt niiden käytön. Jos Irene olisi lähtenyt hakemaan takkiaan Garyn ehdottaessa sitä, työ olisi keskeytynyt, hidastunut, ja se olisi huomattu, luettu hänelle viaksi: pieni päänpudistus, ehkä jopa huokaus, mutta lykättynä, niin että Gary voisi teeskennellä sen johtuvan jostain muusta. Gary oli ennen muuta kärsimätön mies, tuskastunut elämänsä kuvioihin, siihen kuka oli, mitä oli tehnyt ja mihin yltänyt, tuskastunut vaimoonsa ja lapsiinsa ja tietenkin kaikkiin pikkujuttuihin, mihin tahansa mikä ei mennyt kuten kuului, säähän, joka ei suostunut suosiolliseksi. Sitä yleistä, pysyvää kärsimättömyyttä Irene oli kestänyt yli kolmekymmentä vuotta, hengittänyt sitä keuhkoihinsa.

Lopulta viimeinenkin hirsi oli lastattu ja Gary ja Irene heilauttivat keularampin paikoilleen. Se ei ollut raskas, ei kummoinenkaan. Musta kumitiiviste rampin ja veneen runkolevyjen saumakohdissa. Tässä heidän ainoa keinonsa päästä saareen ja takaisin.

Käyn pysäköimässä auton, Gary sanoi ja lampsi kivikon halki. Satoi yhä, mutta tuuli oli heikennyt. Näkyvyyttä oli sen verran, että erotti suunnan, mutta kolmen neljän kilometrin päässä sijaitsevaa saarta ei vielä nähnyt. Irene mietti, miten mahtaisi käydä, kun he olisivat keskellä selkää.

Näkyisikö rantaa vai pelkkää valkoista ympärillä? Veneessä ei ollut gps-paikanninta, ei tutkaa, ei kaikuluotainta. Se on järvi, Gary oli sanonut kauppiaalle. Pelkkä järvi.

Veneessä on vettä, Irene sanoi, kun Gary tuli takaisin.

Sadevesi kerääntyi hirsien alle lammikoksi, etenkin perään, siellä sitä oli jo liki kolmekymmentä senttiä.

Huolehditaan siitä sitten vesillä, Gary sanoi. En halua kuluttaa akkua pilssipumpun pyöritykseen ilman että moottori on käynnissä.

10