Paasilinna, Arto: Hurmaava joukkoitsemurha (WSOY)

– Kaksi pataljoonaa miehiä tappaa itsensä joka vuosi, ja prikaati suunnittelee, laski eversti. – Onko meitä tosiaan niin paljon? Melkoinen armeija.

Rellonen kehitteli ajatustaan: – Juolahti vaan mieleen, että jospa tuommoinen joukko saataisiin yhtä aikaa koolle, siis nämä itsemurhaa hautovat.

Voitaisiin puhua yhteisistä asioista ja vaihtaa kuulumisia. Minusta tuntuu, että moni lykkäisi itsemurhaansa, jos saisi kertoa vapaasti murheistaan toisille asianharrastajille. Niin kuin me on tässä pari päivää tehty. On juteltu aamusta iltaan, ja kovasti on olo helpottunut.

Eversti epäili, etteivät keskustelut muodostuisi kovinkaan rattoisiksi. Kun joukko itsemurhaa hautovia tapaa, siinä puhutaan pakosta melko kammottavista asioista. Ei se olisi kovin iloinen eikä vapauttava kokous. Ja mitä se auttaisi. Voisi väki masentua entisestään.

Rellonen ei luovuttanut. Hänen mielestään kokoontumisella olisi varmasti terapeuttista merkitystä. Ihminen saa elämänvoimaa, kun tietää, että muillakin menee huonosti, ettei hän ole ainoa piruparka maailmassa.

– Meillehän on käynyt juuri niin. Jos ei olisi tavattu, oltaisiin vainajia. Eikö asia ole näin?

Everstin oli pakko myöntää, että heidän kohdallaan yhteinen kohtalo oli auttanut, ainakin vähäksi aikaa. Silti hän arveli vielä hirttävänsä itsensä. Ongelmat eivät olleet näinä päivinä mihinkään kadonneet. Asia oli ainoastaan lykkääntynyt. Ei Rellosen ystävyys ollut vaimoa korvannut eikä muita ongelmia haihduttanut.

– Sinä olet synkkä luonne, Hermanni.

Eversti myönsi, että sotilaat olivat yleensäkin synkkiä, ja itsemurhaa hautovat erityisesti. Hän arveli roikkuvansa ehkä jo ensi viikolla hirressä, kunhan täältä erkanisi omille teilleen.

22