Issuu on Google+

Danielle Steel Päivä kerrallaan

Suomentanut

anja meripirtti

Werner Söderström Osakeyhtiö Helsinki


Englanninkielinen alkuteos One Day at a Time Š Danielle Steel 2009 Suomenkielinen laitos Š Anja Meripirtti ja WSOY 2012 ISBN 978-951-0-38874-7 Painettu EU:ssa


Rakkaille lapsilleni Beatrixille, Trevorille, Toddille, Nickille, Samille, Victorialle, Vanessalle, Maxxille ja Zaralle. Te olette elämäni toivo ja rakkaus ja ilo! Koko sydämestäni, rakkaudella Äiti/d.s.

Mitä ikinä on tapahtunut tai vielä tapahtuu, uskon yhä rakkauteen, ilmenee se kuinka sovinnaisessa, epäsovinnaisessa, tavallisessa tai epätavallisessa muodossa tahansa. Älkää koskaan luopuko toivosta. d.s.


1 Oli täydellinen kesäkuun päivä, kun aurinko kiipesi kaupungin ylle, ja Coco Barrington katseli sitä Bolinasin talonsa ­kuistilta. Hän ihaili vaaleanpunaisen ja oranssin raidoittamaa taivasta siemaillessaan höyryävän kuumaa kiinalaista teetä ja loikoillessaan vanhassa, kolhiintuneessa aurinkotuolissa, jonka hän oli ostanut kirpputorilta. Säiden pieksämä, puinen Quan Yinin patsas tarkasteli näkymää tyynesti. Quan Yin oli myötätunnon jumalatar, ja patsas oli tarkoin vaalittu lahja. Quan Yinin katsellessa hyväntahtoisesti sievä nuori nainen istui nousevan auringon kultaisessa valossa, ja varhaiskesän aurinko värjäsi kuparinhohtoisiksi hänen kiharat, kastanjanruskeat hiuksensa, jotka ulottuivat melkein vyötärölle asti. Hänellä oli yllään vanha flanelliyöpaita, jonka sydänkuviot olivat haalistuneet tuskin näkyviksi, ja hän oli avojaloin. Talo, jossa hän asui, oli Bolinasin tasangolla, ja sieltä avautui näkymä valtamerelle ja kapealle hiekkarannalle. Coco oli juuri siellä, missä halusikin olla. Hän oli asunut talossa neljä vuotta. Kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana hän oli täysin tyytyväinen pieneen, syrjäiseen maatilkkuunsa ja rannalla sijaitsevaan pikkuruiseen yhteisöön, joka oli vain vajaan tunnin matkan päässä San Franciscosta pohjoiseen. Oli liioittelua sanoa hänen kotiaan taloksi. Se ei ollut mökkiä kummempi, ja hänen äitinsä ja sisarensa sanoivat sitä hökkeliksi tai enintään röttelöksi. Heistä oli käsittämätöntä, että Coco halusi asua siellä tai edes sieti sitä. Heistä se oli pahin mahdollinen painajainen, jopa Cocolle. Äiti oli yrittänyt maanittelemalla, solvaamalla, arvostelemalla ja jopa lahjomalla saada hänet palaamaan 7


heidän »sivistyneenä» pitämäänsä elämään Los Angelesissa. Cocon mielestä mikään äidin elämässä tai kasvatuksessa ei ollut »sivistynyttä». Hänestä se kaikki oli valheellista. Ihmiset, heidän elämäntapansa, tavoitteensa, talot joissa he asuivat, ja kaikkien hänen Los Angelesissa tuntemiensa naisten kasvojenkohotusleikkaukset. Se kaikki oli hänestä keinotekoista. Hänen elämänsä Bolinasissa oli yksinkertaista ja todelista. Se oli mutkatonta ja vilpitöntä aivan kuin Coco itsekin. Hän inhosi kaikkea teeskentelyä. Ei niin, että äiti olisi ollut teeskentelijä. Hän oli huoliteltu ja piti tarkoin yllä tiettyä kuvaa itsestään. Äiti oli kolmekymmentä vuotta ollut romanttisen viihteen menekkikirjailija. Hänen teoksensa eivät olleet valheellisia, eivät liioin syvällisiä, mutta hänellä oli laaja lukijakunta. Hän kirjoitti kirjailijanimellä Florence Flowers, joka oli muunnos hänen oman äitinsä tyttönimestä, ja hän oli menestynyt äärettömän hyvin. Hän oli kuusikymmentäkaksivuotias ja oli elänyt satumaista elämää. Hän oli ollut naimisissa Cocon isän, Bernard »Buzz» Barringtonin kanssa, joka oli Los Angelesin tärkein agentti kirjallisuuden ja näytelmien alalla. Isä oli kuollut neljä vuotta sitten. Hän oli ollut äitiä kuusitoista vuotta vanhempi ja hyvissä voimissa, mutta menehtynyt äkkiä halvaukseen. Hän oli ollut alansa vaikutusvaltaisimpia miehiä, ja hän oli paaponut ja suojellut vaimoaan koko kolmenkymmenenkuuden vuoden avioliiton ajan. Hän oli kannustanut ja ohjannut vaimonsa uraa. Coco mietti usein, olisiko äiti ilman isän apua pystynyt lyömään itsensä läpi. Äiti ei koskaan kysellyt itseltään samaa eikä hetkeäkään epäillyt työnsä ansiokkuutta eikä mielipiteitään kaikesta maan ja taivaan välillä. Coco oli hänelle pettymys, ja hän nimitti siekailematta Cocoa luopioksi, hipiksi ja luuseriksi. Cocon hyvin menestyneen sisaren Janen arvio oli hienostuneempi, joskaan ei ystävällisempi: Jane luonnehti Cocoa »krooniseksi alisuorittajaksi». Hän huomautti nuoremmalle sisarelleen, että tällä oli ollut kaikki mahdollisuudet kasvaa aikuiseksi ja menestyä elämässään, mutta hän oli jättänyt ne käyttämättä. Jane 8


muistutti säännöllisesti, ettei ollut liian myöhäistä kääntää kelkkaansa, mutta niin kauan kuin Coco asuisi Bolinasin röttelössään kuin rantapummi, hänen elämänsä olisi pilalla. Cocon mielestä hänen elämänsä ei ollut pilalla. Hän elätti itsensä, oli kunnollinen, ei käyttänyt huumeita eikä ollut koskaan käyttänytkään, ellei collegessa ystävien kanssa polteltuja satunnaisia marisavuja otettu huomioon. Sitäkin oli sattunut harvoin, mikä Cocon iässä oli ainutlaatuista. Hän ei ollut perheelleen taakka, häntä ei ollut koskaan häädetty asunnostaan eikä hän ollut milloinkaan harrastanut irtosuhteita, tullut raskaaksi tai joutunut vankilaan. Hän ei arvostellut eikä halunnutkaan arvostella sisarensa elämäntyyliä, eikä hän liioin ilmoittanut äidilleen, että äidin vaatteet olivat naurettavan nuorekkaita tai että iho viimeisen kasvojenkohotuksen jäljiltä oli yhä liian kireä. Coco halusi vain olla oma itsensä ja elää omaa elämäänsä valitsemallaan tavalla. Hän ei ollut koskaan nauttinut perheen ylellisestä elämäntyylistä Bel-­ Airissa, ja hänestä oli inhottavaa olla kuuluisien vanhempien lapsi ja viime aikoina kuuluisan sisaren pikkusisko. Hän ei halunnut elää sellaista elämää kuin he, hän tahtoi vain elää niin kuin itse halusi. Vakavat riidat vanhempien ja sisaren kanssa olivat alkaneet sen jälkeen kun Coco oli valmistunut Princetonista kiitettävin arvosanoin, mennyt vuoden kuluttua Stanfordiin oikeustieteelliseen ja jättänyt toisena vuonna opinnot kesken. Siitä oli nyt kolme vuotta. Coco oli luvannut isälleen opiskella lakia, ja isä oli vakuuttanut, että Cocolle löytyisi paikka hänen agentuuristaan. Isä sanoi, että menestyksekkäälle agentille oikeustieteen tutkinnosta oli hyötyä. Coco ei halunnut menestyksekkääksi agentiksi eikä hän varsinkaan halunnut työskennellä isänsä leivissä. Hänellä ei ollut minkäänlaista halua edustaa menestyskirjailijoita, käsikirjoittajia tai huonosti käyttäytyviä filmitähtiä, jotka olivat isän intohimo, elanto ja ainoa kiinnostuksen kohde. Cocon lapsuudessa kaikki Holly­woodin kuuluisuudet olivat käyneet heidän kotonaan. Hän 9


ei osannut kuvitella, että viettäisi loppuikänsä heidän parissaan niin kuin isä oli tehnyt. Coco uskoi sisimmässään, että isän oli tappanut stressi, kun hän oli lähes viisikymmentä vuotta edustanut pilalle hemmoteltuja, typeriä, järjettömän vaativia ihmisiä ja joutunut tanssimaan heidän pillinsä mukaan. Cocosta se kuulosti kuolemantuomiolta. Isä oli kuollut Cocon opiskellessa ensimmäistä vuotta oikeustieteellisessä, ja Coco oli sinnitellyt siellä vielä vuoden ennen kuin oli keskeyttänyt. Äiti oli itkenyt sitä kuukausikaupalla, soimasi häntä yhä ja sanoi, että hän eli Bolinasin murjussaan kuin koditon. Hän oli nähnyt mökin vain kerran ja saarnannut siitä asti. Coco oli Stanfordista lähdettyään päättänyt jäädä San Franciscon alueelle. Hän viihtyi paremmin Pohjois-Kaliforniassa. Hänen sisarensa Jane oli muuttanut sinne kolme vuotta sitten, mutta kävi usein työasioissa Los Angelesissa. Äiti oli vieläkin pahoillaan siitä, että molemmat tyttäret olivat muuttaneet pohjoiseen ja paenneet Los Angelesista, vaikka Jane kävikin siellä usein. Coco kävi kotona harvoin. Cocon sisar Jane oli kolmekymmentäyhdeksän. Kolmekymmentävuotiaana hänestä oli tullut yksi Hollywoodin tärkeimpiä elokuvatuottajia. Hän oli edennyt urallaan huikaisevasti ja tuottanut yksitoista menestyselokuvaa. Hän oli pärjännyt äärettömän hyvin, mikä sai Cocon näyttämään entistä surkeammalta. Äiti selitti Cocolle alituiseen, kuinka ylpeä isä oli ollut Janesta. Sitten hän taas purskahti itkuun ajatellessaan nuoremman tyttärensä hukkaan heitettyä elämää. Hän oli tottunut saamaan kyynelten avulla Cocon isältä kaiken mitä tahtoi. Buzz oli hemmotellut vaimoaan ja jumaloinut tyttäriään. Coco uskotteli joskus itselleen, että hän olisi voinut selittää isällle valintansa ja niiden syyt, mutta sisimmässään hän tiesi, ettei se olisi käynyt päinsä. Isä ei olisi ymmärtänyt niitä sen enempää kuin äiti tai siskokaan, ja hän olisi ollut sekä ymmällään että pettynyt Cocon nykyisen elämän nähdessään. Isä oli ollut innoissaan, kun Coco pääsi Stanfordin oikeus­ 10


tieteelliseen, ja hän oli toivonut, että se merkitsisi Cocon siihen asti äärimmäisen vapaamielisen ajattelutavan loppua. Isän mielestä sopi olla hyväsydäminen ja huolissaan maapallosta ja lähimmäisistään, kunhan ei mennyt liian pitkälle. Niin Coco oli Buzzin mielestä tehnyt collegeaikoinaan ja jo sitä ennenkin, mutta hän vakuutti vaimolleen, että oikeustieteellinen saisi tytön järkiinsä. Ilmeisesti ei saanut, koska Coco jätti opintonsa kesken. Isä oli jättänyt Cocolle enemmän kuin tarpeeksi rahaa jolla tulla toimeen, mutta Coco ei koskenutkaan rahoihin. Hän eli mieluummin sillä mitä ansaitsi ja antoi usein rahaa tarkoituksiin, jotka olivat hänelle tärkeitä. Useimmat niistä liittyivät ympäristöön, eläintensuojeluun tai kolmannen maailman köyhien lasten auttamiseen. Jane sanoi sisartaan hellämieliseksi. Koko perheellä oli hänen kuvailemiseensa tuhansittain halventavia laatusanoja, jotka kaikki loukkasivat. Coco myönsi kuitenkin auliisti olevansa »hellämielinen», ja siksi hän rakasti Quan Yinin patsasta niin kovasti. Myötätunnon jumalatar kosketti hänen sisintään. Coco oli vankkumattoman rehellinen, ja hänellä oli laaja sydän. Hänestä ystävällisyys lähimmäisiä kohtaan ei ollut pahe eikä rikos. Jane oli myöhäisteininä aiheuttanut perheessä oman kuohuntansa. Seitsemäntoistavuotiaana hän oli ilmoittanut vanhemmilleen olevansa lesbo. Coco oli ollut silloin kuusivuotias, eikä hän ollut tajunnut asian aiheuttamaa myrskyä. Jane kävi lukion viimeistä luokkaa julistautuessaan lesboksi, ja hänestä tuli sotaisa, lesbojen oikeuksien puolesta taisteleva feministiaktivisti Los Angelesin yliopistossa, jossa hän opiskeli elokuvataidetta. Äiti oli murheen murtama, kun hän pyysi Janea debytoimaan, ja Jane kieltäytyi. Hän sanoi että kuolisi mieluummin. Janella oli kuitenkin poikkeavasta seksuaalisesta suuntautuneisuudesta ja nuoruuden taisteluhengestä huolimatta samanlainen materiaalinen arvomaailma kuin vanhemmillaan. Isä antoi hänelle anteeksi huomatessaan hänen tähtäävän kuuluisuuteen. Ja niin pian kuin Jane sai mainetta, kaikki oli taas hyvin. Jane oli elänyt 11


kymmenen viime vuotta yhdessä tunnetun elokuvakäsikirjoittajan kanssa, joka oli luonteeltaan lempeä ja kuuluisa omista ansioistaan. He olivat muuttaneet San Franciscoon, koska siellä oli suuri homoseksuaalien yhteisö. Janen ja hänen elämänkumppaninsa elokuvat tunnettiin kautta maailman ja niitä rakastettiin. Jane oli ollut neljä kertaa Oscar-ehdokkaana, mutta vielä ei ollut tärpännyt. Äiti hyväksyi nyt sen, että Jane ja Elizabeth olivat jo kymmenen vuotta eläneet yhdessä. Coco sen sijaan järkytti heitä kaikkia syvästi, aiheutti hemmetisti huolta, ärsytti heitä naurettavilla valinnoillaan, hippielämällään ja välinpitämättömyydellään kaikesta siitä, mikä heidän mielestään oli tärkeää. Äidin se sai itkemään. Lopulta he syyttivät Cocon asenteesta miestä, jonka kanssa Coco asui opintonsa keskeyttäessään, eivät suinkaan omaa arvomaailmaansa. Mies oli asunut Cocon kanssa tämän toisena ja viimeisenä opiskeluvuotena, ja hän oli itse keskeyttänyt oikeustieteen opinnot vuosia sitten. Ian White oli kaikkea sitä, mitä Cocon vanhemmat eivät tyttärelleen halunneet. Vaikka hän oli älykäs, kyvykäs ja hyvin koulutettu, hän oli Cocon lailla »alisuorittaja», kuten Jane sanoi. Päästyään koulusta Australiassa Ian oli tullut San Franciscoon ja avannut sukellus- ja surffauskoulun. Hän oli lahjakas, hellä, hauska, rento ja hurmaava Cocoa kohtaan. Hän oli hiomaton timantti ja itsenäinen mies, joka teki mitä lystäsi, ja Coco tiesi ensi hetkestä löytäneensä sukulaissielun. He muuttivat yhteen kahden kuukauden kuluttua, jolloin Coco oli kahdenkymmenenneljän. Ian kuoli kaksi vuotta myöhemmin. Ne olivat olleet Cocon elämän parhaat vuodet eikä hän ollut pahoillaan mistään, paitsi siitä, että Ian oli poissa ja oli ollut jo kaksi vuotta. Hän oli kuollut riippuliito-onnettomuudessa. Tuulenpuuska oli paiskannut hänet kalliota vasten ja hän oli syöksynyt kuolemaan. Kaikki oli hetkessä ohi, ja heidän unelmansa kuolivat hänen mukanaan. He olivat ostaneet Bolinasin mökin yhdessä, ja Ian oli jättänyt sen Cocolle. Hänen märkäpukunsa ja sukellusvälineensä olivat yhä 12


mökissä. Cocolla oli ollut vaikeaa ensimmäisenä vuonna Ianin kuoltua, ja äiti ja sisko olivat aluksi suhtautuneet myötätuntoisesti, mutta sittemmin heidän myötätuntonsa oli loppunut. Mitä heihin tuli, Ian oli poissa, ja Cocon pitäisi päästä yli hänen kuolemastaan, jatkaa elämäänsä ja kasvaa aikuiseksi. Niin Coco olikin kasvanut, mutta ei sillä tavalla kuin he halusivat. Se oli heistä suunnaton loukkaus. Coco tiesi itsekin, että hänen oli lakattava muistelemasta Iania ja jatkettava elämäänsä. Hän oli tapaillut edellisvuonna muutamia miehiä, mutta kukaan ei vetänyt vertoja Ianille. Coco ei ollut milloinkaan tavannut miestä, joka oli niin täynnä elämää, ener­ giaa, lämpöä ja viehätysvoimaa. Ianin saappaisiin oli vaikea astua, mutta Coco toivoi, että jonain päivänä joku löytyisi. Vielä ei ollut löytynyt. Ei Iankaan olisi halunnut Cocon jäävän yksin. Cocolla ei kuitenkaan ollut kiirettä. Hän oli tyytyväinen herätessään aamuisin Bolinasissa ja eli päivän kerrallaan. Hän ei ollut uraputkessa. Hän ei halunnut eikä tarvinnut kuuluisuutta todistaakseen oman arvonsa niin kuin muu perhe. Hän ei halunnut asua isossa talossa Bel-Airissa. Hän ei halunnut mitään muuta kuin mitä hänellä oli Ianin kanssa ollut, kauniita päiviä, onnellisia aikoja, helliä öitä, joita kaikkia hän tiesi kantavansa mukanaan ikuisesti. Hänen ei tarvinnut tietää, mihin askelet hänet seuraavaksi johdattaisivat tai kenen kanssa. Jokainen päivä jo sinänsä oli siunaus. Elämä Ianin kanssa oli ollut täydellistä ja juuri sellaista kuin he halusivat, mutta kahtena viime vuotena Ianin kuoleman jälkeen Coco oli sopeutunut yksinäisyyteen. Hän kaipasi Iania, mutta oli vihdoin hyväksynyt sen, että mies oli poissa. Coco ei hinkunut avioliitttoa, lapsia tai uutta miestä. Kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana mikään tuollainen ei tuntunut hänestä tärkeältä, ja hiljaiselo Bolinasissa riitti vallan hyvin. Aluksi siellä asuminen oli tuntunut Ianista ja Cocosta oudolta. Se oli omituinen pieni yhteisö. Asukkaat olivat vuosia sitten päättäneet paitsi olla herättämättä huomiota myös kerta kaik­kiaan 13


kadota, kuten Lumotussa laaksossa. Ei ollut tienviittoja neuvomassa, kuinka Bolinasiin pääsi, tai edes myöntämässä, että se oli olemassa. Sinne oli löydettävä omin neuvoin. Se oli aikasiirtymä, jolle he molemmat nauroivat ja jota he rakastivat. Kuusikymmentäluvulla se oli ollut täynnä hippejä ja kukkaislapsia, joista monet asuivat siellä vieläkin. Nyt he vain olivat ahavoituneita, ryppyisiä ja harmaapäisiä. Viisi- tai kuusikymppiset miehet vaelsivat hiekkarannalle surffilaudat kainalossa. Kaupungin ainoat liikeyritykset olivat vaatekauppa, jossa myytiin yhä kukikkaita kauhtanoita ja kaikenlaisia batiikkikankaita, ravintola, joka oli täynnä harmaantuneita surffareita, elintarvikeliike, jossa myytiin enimmäkseen luomuruokaa, ja puoti, jossa myytiin kaikenlaista pössyttelyyn liittyvää, eritoten kaikenvärisiä, -muotoisia ja -kokoisia vesipiippuja. Kaupunki sijaitsi tasangolla kapean hiekkarannan yläpuolella, ja salmi erotti sen laakeasta Stinson Beachista ja sen kalliista taloista. Bolinasin kätköistä löytyi muutamia kauniita taloja, mutta enimmäkseen siellä asui perheitä, syrjäytyneitä, vanhoja surffareita ja ihmisiä, jotka kuka mistäkin syystä olivat halunneet lähteä pois ja kadota. Se oli omalla tavallaan elitistinen yhteisö ja täydellinen vastakohta kaikelle sellaiselle, minkä parissa Coco oli varttunut. Myös Ian oli paennut vaikutusvaltaista perhettään Australian Sydneystä. Ian ja Coco olivat sopineet toisilleen täydellisesti. Nyt Ian oli poissa, eikä Coco aikonut lähiaikoina tai ehkä koskaan lähteä Bolinasista minnekään, sanoivatpa äiti tai sisko mitä tahansa. Terapeutti, jonka hoidossa hän oli Ianin kuoleman jälkeen käynyt aivan viime aikoihin asti, oli sanonut että kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana hän yhä kapinoi. Saattoi olla, mutta Cocolle se sopi. Hän oli tyytyväinen elämäänsä ja asuinpaikkaansa ja tiesi varmasti, ettei ikinä muuttaisi takaisin Los Angelesiin. Kun aurinko kiipesi taivaalle ja Coco meni takaisin sisään hakemaan toisen kupillisen teetä, Ianin australianpaimenkoira Sallie tallusteli hitaasti talosta hypättyään vastikään Cocon vuoteesta. 14


Se heilautti hiukan häntäänsä ja suuntasi omin päin aamukävelylle hiekkarannalle. Se oli hyvin itsenäinen ja auttoi Cocoa tämän työssä. Ian oli kertonut, että australianpaimenkoirat olivat hyviä pelastuskoiria ja vaistoiltaan lauman paimentajia, mutta Sallie oli tottunut tekemään oman päänsä mukaan. Se oli kiintynyt Cocoon, mutta vain siinä määrin kuin itse halusi, ja sillä oli aina omat suunnitelmansa ja mielipiteensä. Ian oli kouluttanut sen moitteettomasti, ja se totteli komentoja. Se loikki tiehensä, kun Coco kaatoi itselleen toisen kupillisen teetä ja vilkaisi kelloa. Se oli hiukan yli seitsemän, ja hänen täytyi käydä suihkussa ja lähteä töihin. Hän halusi olla Golden Gaten sillalla kahdeksalta ja ensimmäisessä kohteessaan puoli yhdeksältä. Hän oli aina ajoissa ja suhtautui asiakkaisiinsa hyvin vastuuntuntoisesti. Kaikesta, mitä hän oli oppinut kovasta työstä ja menestyksestä, oli ollut hänelle hyötyä. Hänellä oli hassu pieni liikeyritys, mutta se kannatti hämmästyttävän hyvin. Hänen palveluksillaan oli kovasti kysyntää, ja oli ollut jo kolme vuotta, siitä asti kun Ian oli auttanut häntä perustamaan sen. Ja se oli kasvanut suunnattomasti Ianin kuoleman jälkeisinä vuosina, vaikka Coco tunnollisesti piti asiakaskuntansa rajallisena. Hän halusi olla kotona joka päivä neljältä, jotta hänellä oli aikaa käydä Sallien kanssa kävelyllä hiekkarannalla ennen hämärän laskeutumista. Cocon mökkinaapureita olivat aromaterapeutti ja akupunktuurikko, jotka molemmat olivat töissä kaupungissa. Akupunktuurikko oli naimisissa paikallisen koulun opettajan kanssa, ja aromaterapeutti asui palomiehen kanssa, joka oli töissä Stinson Beachin paloasemalla. He olivat kunnollisia, vilpittömiä ihmisiä, jotka tekivät kovasti töitä ja auttoivat toisiaan. Naapurit olivat olleet uskomattoman ystävällisiä Cocolle silloin kun Ian kuoli. Ja hän oli käynyt pari kertaa ulkona opettajan ystävän kanssa, mutta suhde ei ollut kolahtanut. Heistä oli tullut ystäviä, mikä sekin sopi Cocolle hyvin. Hänen perheensä tietysti luokitteli kaikki naapurit hipeiksi. Äiti sanoi heitä tyhjäntoimittajiksi, mitä kukaan heistä ei 15


ollut, vaikka äidistä siltä vaikuttikin. Coco ei seurasta perustanut ja oli enimmäkseen yksin. Käytyään höyryävän kuumassa suihkussa Coco suuntasi puoli kahdeksalta vanhalle pakettiautolleen. Ian oli löytänyt sen hänelle halvalla Invernessistä, ja sillä hän ajoi joka päivä kaupunkiin. Kolhiintunut vanha auto oli juuri sellainen kuin hän tarvitsi, vaikka sillä oli ajettu satakuusikymmentätuhatta kilometriä. Se kulki hienosti, vaikka se oli ruma kuin synti. Suurin osa maalista oli ajat sitten rapistunut. Mutta se toimi hyvin. Ianilla oli moottoripyörä, jolla he olivat ajelleet viikonloppuisin kukkuloilla, milloin eivät olleet Ianin veneellä. Ian oli opettanut Cocon sukeltamaan. Coco ei ollut ajanut moottoripyörällä Ianin kuoltua. Se oli yhä autotallissa mökin takana. Coco ei hennonnut erota siitä, vaikka hän oli myynyt Ianin veneen, ja sukelluskoulu oli suljettu, koska ei ollut ketään johtamassa sitä. Coco ei olisi osannut, ja hänellä oli oma yritys. Coco veti auton takaoven auki, ja Sallie hyppäsi innoissaan sisään. Se oli virkeä juoksenneltuaan rannalla ja yhtä valmis töihin kuin Cocokin. Coco hymyili isolle, ystävälliselle mustavalkoiselle koiralle. Niiden mielestä, jotka eivät tunteneet rotua, se näytti rakkikoiralta, mutta se oli puhdasrotuinen australianpaimenkoira, ja sillä oli vakavat, siniset silmät. Coco sulki oven, nousi ohjaus­ pyörän taakse ja lähti ajamaan vilkuttaen naapurilleen, joka tuli yövuorosta paloasemalta. Bolinas oli unelias asuinyhteisö, jossa juuri kukaan ei vaivautunut lukitsemaan oveaan yöksi. Coco ajoi kallionreunaa myötäilevää mutkittelevaa tietä, jolta oli näköala valtamerelle. Hän ajoi kohti kaupunkia, ja keskikaupunki kimalteli etäällä aamuauringossa. Päivästä tulisi täydellinen, ja se helpottaisi hänen työtään. Hän oli sillalla kahdeksalta niin kuin halusikin. Hän olisi ajoissa ensimmäisen asiakkaansa luona, vaikka ei sillä oikeastaan ollut väliä. Asiakkaat olisivat antaneet anteeksi, jos hän olisi myöhästynyt, mutta hän ei myöhästynyt juuri koskaan. Hän ei ollut sellainen hulttio kuin hänen 16


perheensä väitti, hän oli vain ikänsä ollut erilainen kuin muut perheenjäsenet. Hän kääntyi risteyksessä Pacific Heightsille ja ajoi etelään Divi­ saderon jyrkkää rinnettä ylös. Hän oli juuri tulossa Broadwaylle, kun hänen matkapuhelimensa soi. Soittaja oli hänen sisarensa Jane. »Missä olet?» Jane kysyi napakasti. Hän kuulosti aina siltä kuin kysymyksessä olisi maanlaajuinen hätätila ja terroristit olisivat juuri hyökänneet hänen taloonsa. Hänellä oli alituinen stressi, mikä sopi hänen ammattinsa luonteeseen ja hänen persoonallisuuteensa täydellisesti. Hänen kumppaninsa Elizabeth oli paljon rennompi ja hänellä oli tasapainottava vaikutus. Coco piti Lizistä kovasti. Liz oli neljänkymmenenkolmen ja aivan yhtä lahjakas ja älykäs kuin Janekin, mutta luonteeltaan hiljaisempi. Hän oli valmistunut parhain arvosanoin Harvardista englanninkielinen kirjallisuus pääaineenaan. Hän oli kirjoittanut vaikeatajuisen mutta mielenkiintoisen romaanin ennen kuin oli muuttanut Hollywoodiin ja ryhtynyt käsikirjoittajaksi. Hän oli kirjoittanut useita käsikirjoituksia ja voittanut vuosien mittaan kaksi Oscaria. Hän ja Jane olivat tavanneet työskennellessään saman elokuvan kimpussa kymmenen vuotta sitten, ja he olivat olleet yhdessä siitä asti. Heidän suhteensa oli vakaa ja toimi hyvin. He uskoivat pysyvänsä yhdessä loppuikänsä. »Divisaderolla. Miksi?» Coco kysyi väsyneesti. Häntä raivostutti, ettei Jane koskaan kysynyt, mitä hänelle kuului, ilmoitti vain, mitä itse tarvitsi. Heidän suhteensa oli ollut sellainen lapsuudesta asti. Coco oli ikänsä ollut Janen juoksutyttö ja puhunut vielä terapiassa käydessään siitä paljon. Sitä oli vaikea muuttaa, vaikka hän yritti. Sallie istui matkustajan istuimella Cocon vieressä ja tarkasteli hänen ilmeitään kiinnostuneena, aivan kuin se olisi vaistonnut Cocon kireyden ja miettinyt, mistä se mahtoi johtua. »Hyvä. Minä tarvitsen sinua nyt heti», Jane sanoi ja kuulosti sekä huojentuneelta että kireältä. Coco tiesi, että Jane ja Liz olivat 17


pian lähdössä New Yorkiin yhteistyönä tekemänsä elokuvan kuvauksiin. »Mihin sinä minua tarvitset?» Coco kysyi varuillaan, ja koira kallisti päätään. »Olen pulassa. Talonvahti peruutti juuri ja lähden tunnin päästä.» Epätoivo oli hiipinyt hänen ääneensä. »Minä luulin että lähdet vasta ensi viikolla», Coco sanoi epäluuloisesti ajaessaan ohi Broadwayn, jolla hänen sisarensa asui vain parin korttelin päässä upeassa talossa, josta oli näköala lahdelle. Aluetta sanottiin Kultarannikoksi, sillä hienoimmat talot olivat siellä. Ja täytyi myöntää, että Janen talo oli yksi kauneimmista, vaikka se ei ollutkaan Cocon tyyliä. Bolinasin mökki ei liioin ollut Janen tyyliä. Sisaret näyttivät syntyneen eri planeetoilla. »Ääniteknikot lakkoilevat kuvauspaikalla. Liz lähti eilisiltana. Minun täytyy ehtiä täksi illaksi liiton kokoukseen, eikä minulla ole ketään hoitamassa Jackia. Talonvahdin äiti kuoli, ja hän joutuu jäämään pitkäksi aikaa sairaan isänsä luokse Seattleen. Hän soitti juuri ja peruutti, ja minun lentoni lähtee kahden tunnin kuluttua.» Coco rypisti otsaansa. Häntä ei huvittanut miettiä, mitä sisko oli juuri sanonut. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun tällaista sattui. Jostain syystä Coco joutui aina paikkaamaan kaiken, mikä sisaren elämässä ei mennyt kohdalleen. Janen mielestä Cocolla ei ollut omaa elämää, ja hän odotti aina Cocon astuvan remmiin. Coco puolestaan ei pystynyt sanomaan ei sisarelle, jota oli pelännyt koko ikänsä. Janella ei ollut ongelmia sanoa ei, mikä oli osa hänen menestystään. »Ei» oli sana, jota Cocon oli vaikea löytää omasta sanavarastostaan, tosiseikka jonka Jane tiesi hyvin ja jota hän aina tilaisuuden tullen käytti häikäilemättä hyväkseen. »Voinhan minä käydä kävelyttämässä Jackia, jos haluat», Coco sanoi varovasti. »Tiedät ihan hyvin, ettei se riitä», Jane sanoi ärtyneenä. »Se masentuu ellei kukaan tule illalla kotiin. Se ulvoo koko yön ja tekee naapurit hulluiksi. Ja minä tarvitsen jonkun pitämään taloa sil18


mällä.» Koira oli melkein yhtä iso kuin Cocon Bolinasin talo, mutta Coco tiesi, että tarvittaessa hän voisi ottaa sen luokseen. »Haluatko että pidän sitä kunnes löydät jonkun toisen?» »En», Jane sanoi lujasti. »Haluan että asut täällä.» Haluan, Coco kuuli miljoonannen kerran elämässään. Ei voisitko millään… ole niin kiltti. Minä haluan. Voi paska. Jälleen uusi tilaisuus sanoa ei. Coco avasi suunsa, mutta ääntäkään ei tullut ulos. Hän vilkaisi Sallieta, joka näytti tuijottavan häntä epäuskoisena. »Älä sinä toljota», Coco kivahti koiralle. »Mitä? Kenelle sinä puhut?» Jane kysyi kiireissään. »Viis siitä. Miksi Jack ei voi olla minun luonani?» »Se tahtoo nukkua kotona omassa kopassaan», Jane sanoi lujasti, ja Coco pyöritteli silmiään. Hän oli korttelin päässä asiakkaansa talosta eikä halunnut myöhästyä, mutta hän aavisti, että niin kävisi. Sisarella oli häneen vuoroveden kaltainen magneettinen voima, jota hän ei näköjään kyennyt vastustamaan. »Minäkin pidän omasta vuoteestani», Coco sanoi yrittäen kuulostaa määrätietoiselta, mutta hänestä ei ollut huijaamaan ketään eikä varsinkaan Janea. Jane ja Elizabeth olivat lähdössä viideksi kuukaudeksi New Yorkiin elokuvan kuvauksiin. »En rupea vahtimaan taloa viittä kuukautta», Coco sanoi itsepäisesti. Kuvaukset kestivät joskus kauemminkin. Saattaisi olla kysymys kuudesta tai seitsemästä kuukaudesta. »No hyvä. Etsin jonkun muun», Jane sanoi paheksuvasti aivan kuin Coco olisi ollut tottelematon lapsi. Se sattui aina, vaikka Coco kuinka muistutti itselleen olevansa aikuinen. »Mutta en pysty siihen tuntia ennen lähtöä. Hoidan asian New Yorkista. Herran tähden, voisi luulla että pyydän sinua Tenderloiniin johonkin huumeluolaan. On paljon pahempaakin kuin asua täällä viisi tai kuusi kuukautta. Se tekisi sinulle hyvää etkä joutuisi kulkemaan työmatkoja.» Jane oli sinnikäs, mutta Coco ei halunnut antaa periksi. Hän inhosi sisarensa taloa: se oli kaunis, virheetön ja kylmä. Sitä oli kuvattu jokaiseen sisustuslehteen, ja Coco tunsi aina olonsa 19


siellä epämukavaksi. Siellä ei ollut mitään paikkaa minne käpertyä iltaisin. Ja se oli niin moitteettomassa kunnossa, että Cocoa pelotti hengittää tai syödä. Hän ei ollut Janen ja Lizin kaltainen siivoushullu. Heillä oli loputon siivousvimma. Coco piti viihtyisästä kaaoksesta eikä häntä haitannut, jos elämässä oli vähän epäjärjestystä. Jane tuli sellaisesta hulluksi. »Vahdin taloa pari päivää, enintään viikon. Mutta sinun täytyy saada sinne joku toinen. En halua asua talossasi kuukausikaupalla», Coco sanoi järkkymättä. Hän yritti asettaa Janelle rajoja. »Selvä. Teen minkä voin. Mutta auta nyt, ole kiltti. Miten pian pääset hakemaan avaimet? Ja haluan näyttää, miten murtohälyttimet toimivat. Olemme asennuttaneet vähän lisää laitteita, ja ne ovat monimutkaisia. En tahdo että laukaiset hälyttimet. Jackin ateriat voit hakea Koirakeittiöstä, ne valmistetaan sille kaksi kertaa viikossa, maanantaisin ja torstaisin. Äläkä unohda, että olemme vaihtaneet eläinlääkäriä. Jackia hoitaa nyt tohtori Hajimoto Sacramento Streetillä. Jackille annetaan ensi viikolla vitamiinipiikki.» »Onneksi sinulla ei ole lapsia», Coco huomautti kuivasti kääntäessään pakun ympäri. Hän myöhästyisi, mutta voisi hoitaa asian saman tien. Sisko saisi hänet järjiltään ellei hän suostuisi. »Et pääsisi ikinä kotoa mihinkään.» Bullmastifffista oli tullut Janelle ja Elizabethille lapsen korvike, ja sillä oli paremmat olot kuin useimmilla ihmisillä. Sen ateriat valmistettiin erikoistilauksesta, sillä oli kouluttaja, hoitaja joka kävi kylvettämässä sen, ja se sai osakseen enemmän huomiota kuin useimmat vanhemmat soivat lapsilleen. Coco ajoi siskonsa talolle. Taksi oli jo odottamassa viedäkseen Janen lentokentälle. Coco sammutti virran ja hypähti autosta. Hän jätti Sallien autoon, ja se katseli ikkunasta kiinnostuneena. Sillä olisi seuraavina päivinä hauskaa Jackin kanssa. Bullmastiffi oli kolme kertaa isompi kuin se, ja ne varmaan rikkoisivat talossa kaiken ajaessaan toisiaan takaa. Coco piti talossa ainoastaan makuuhuoneen valtavasta valkokankaasta, jolta hän saattoi katsoa 20


elokuvia. Makuuhuone oli iso ja valkokangas peitti yhden kokonaisen seinän. Coco soitti ovikelloa, ja Jane kiskaisi oven auki matkapuhelin korvallaan. Hän pauhasi jollekulle ammattiliitoista, lopetti sitten puhelun ja tuijotti Cocoa. He olivat hämmästyttävän saman näköiset. Kummallakin oli pitkä, hoikka vartalo ja kauniit kasvot. Kumpikin oli teini-ikäisenä tehnyt mallintöitä. Selvin ero oli siinä, että Jane oli kulmikas, ja hänen pitkät, suorat, vaaleat hiuksensa olivat poninhännällä. Cocon pitkät, vapaasti laskeutuvat, kastanjanruskeat hiukset ja pehmeämmät muodot saivat hänet näyttämään lämpimämmältä, ja hänen silmissään tuikki hymy. Janen koko olemus huusi stressaantuneisuutta. Hän oli jo lapsena ollut särmikäs, mutta hänet hyvin tuntevat tiesivät, että veitsenterävästä kielestään huolimatta hän oli kunnon ihminen, jolla oli hyvä sydän. Mutta kovapintainen hän oli, sitä ei käynyt kieltäminen. Coco jos kuka tiesi sen. Janella oli yllään mustat farkut, musta t-paita, musta nahkatakki ja timanttikorut korvissa. Cocolla oli valkoinen t-paita, farkut jotka korostivat hänen pitkiä, siroja sääriään, lenkkarit joita hän tarvitsi työnsä takia, ja hän oli sitaissut haalistuneen verryttelypuseron harteilleen. Coco näytti paljon siskoaan nuoremmalta. Janen hienostuneempi tyyli vanhensi häntä hiukan, mutta molemmat olivat tyrmäävän upeita naisia ja kovasti kuuluisan isänsä näköisiä. Äiti oli pienempi ja pyöreämpi ja vaalea kuten Jane. Cocon kuparinväriset hiukset juonsivat juurensa sukupolvien takaa, sillä Buzz Barringtonin hiukset olivat olleet hiilenmustat. »Luojan kiitos!» Jane tokaisi. Valtava bullmastiffi ryntäsi heidän luokseen, nousi takajaloilleen ja nosti etutassunsa Cocon olkapäille. Se tiesi, että Cocon tulo merkitsi ruokapöydästä herkkupaloja, joita se ei muuten koskaan saanut, ja nukkumista makuuhuoneen kaksoissängyssä, mitä Jane ei ikinä olisi sallinut. Hän rakasti koiraansa, mutta uskoi lujasti sääntöihin. Jack sen sijaan tiesi, että Coco oli hellämielinen ja antaisi sen nukkua öisin sän21


gyssä. Se heilutti häntäänsä ja nuoli Cocon kasvoja, mikä oli paljon ystävällisempi tervehdys kuin Janen. Liz oli lämpimämpi, mutta hän oli jo New Yorkissa. Ja sisarusten suhde oli aina kireä. Jane kyllä tarkoitti hyvää ja rakasti siskoaan, mutta ei silti koskaan säästellyt sanojaan. Jane antoi Cocolle avainnipun ja uuden murtohälyttimen käyttöohjeet. Hän toisti selityksensä eläinlääkäristä, vitamiinipiikistä, Jackin ateriapalvelusta ja lateli vielä nelisentoista muuta ohjetta konekiväärin nopeudella. »Ja soita meille heti, jos Jackilla on ongelmia», hän lopetti. »Entä jos minulla on?» Cocon teki mieli kysyä, mutta se ei olisi Janen mielestä ollut hauskaa. »Yritämme jossain vaiheessa tulla viikonlopuksi päästämään sinut vapaalle, mutta en tiedä, milloin se onnistuu, varsinkin jos ammattiliittojen kanssa on hankaluuksia.» Jane kuulosti stressaantuneelta ja uupuneelta jo ennen kuin oli edes tapahtumapaikalla. Coco tiesi, että hän hoiti työnsä viimeisen päälle ja oli siinä todella hyvä. »Odota nyt hetki», Coco sanoi heikosti. »Minä olen täällä vain pari päivää, muistatko? Ehkä viikon. En aio jäädä koko ajaksi tänne», hän toisti, jotta saisi itsensä ymmärretyksi. Hän ei halunnut väärinkäsityksiä. »Tiedetään. Luulisi että olet iloinen kun saat asua kunnon talossa.» Sisar mulkaisi häntä sen sijaan että olisi kiittänyt. »Se on sinun ’kunnon’ talosi», Coco huomautti. »Minun kotini on Bolinasissa», hän sanoi hiljaisen arvokkaasti, mutta Jane ei ollut sitä huomaavinaan. »Ei nyt puhuta siitä», Jane sanoi merkitsevästi, vilkaisi sitten sisartaan ja tokaisi vastahakoisesti hymyillen: »Kiitos avusta, sisko. Annan sille arvoa. Olet hyvä tyyppi.» Hän soi Cocolle yhden niistä harvinaisista hymyistään, joiden takia Coco oli koko ikänsä yrittänyt olla hänelle mieliksi. Hymyn saadakseen täytyi tehdä niin kuin Jane tahtoi. Coco halusi kysyä, miksi hän oli hyvä tyyppi. Siksikö ettei hä22


Steel, Danielle: Päivä kerrallaan (WSOY)