Page 1

Simon Sebag

Montefiore

JERUSALEM k aupungin el ä m ä k erta

Suomentanut

O t t o l a p pa l a i n e n

Werner Söderström Osakeyhtiö – Helsinki


Rakkaalle tyttärelleni Lily Bathsheballe

Englanninkielinen alkuteos Jerusalem. The Bio gr aphy

Š Simon Sebag Montefiore 2011 suomenkielinen laitos 2012

ISBN 978-951-0-35365-3

Pa i n e t t u E U : s s a


Jerusalemin näköala on maailman historiaa; enemmänkin: se on taivaan ja maan historiaa. Benjamin Disraeli: Tancred Kaupunki on tuhottu ja jälleenrakennettu kerran toisensa jälkeen […]. Jerusalem on vanha nymfomaani, joka syleilee rakastajan toisensa jälkeen kuoliaaksi ja ravistaa laiskasti haukotellen heidät yltään, mustaleski, joka ahmii kumppaninsa näiden ollessa vielä sen sisällä. Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä Israel on maailman keskipiste; Jerusalem on tuon maan keskipiste; Herran temppeli on Jerusalemin keskipiste; kaikkeinpyhin on Herran temppelin keskipiste; liitonarkku on kaikkeinpyhimmän keskipiste, ja peruskivi, josta käsin maailma on muotoutunut, on liitonarkun edessä. Midrash Tanhuma: Kedoshim 10 Maan pyhäkkö on Syyria; Syyrian pyhäkkö on Palestiina; Palestiinan pyhäkkö on Jerusalem; Jerusalemin pyhäkkö on Temppelivuori; Temppelivuori on uhrimenojen paikka; uhrimenojen pyhäkkö on Kalliomoskeija. Thaur ibn Yazid: Fadail Jerusalem on kaupungeista maineikkain. Silti Jerusalemissa on joitakin varjopuolia. Niinpä kerrotaan, että ”Jerusalem on kultainen pikari, joka on täynnä skorpioneja”. Muqaddasi: Kuvaus Syyriasta ja Palestiinasta


SISÄLLYS

Kuvaluettelo

10

Luettelo sukupuista ja kartoista

12

Esipuhe

13

Tekijän kiitossanat

24

Nimistä, arvonimistä ja translitteroinnista

29

Johdanto

32 ENSIMMÄINEN OSA: JUUTALAISUUS

1. Daavidin maailma

45

2. Daavidin nousu valtaan

51

3. Kuningaskunta ja temppeli

54

4. Juudan kuninkaat

64

5. Babylonin portto

76

6. Persialaiset

84

7. Makedonialaiset

91

8. Makkabealaiset

104

9. Roomalaisten tulo

112

10. Herodekset

120

11. Jeesus Kristus

140

12. Viimeinen Herodes

158

13. Juutalaissodat: Jerusalemin kuolema

172

TOINEN OSA: PAKANUUS 14. Aelia Capitolina

181

KOLMAS OSA: KRISTINUSKO 15. Bysantin kukoistuskausi

197

16. Bysantin auringonlasku: persialaisten vallan alla

214 7


NELJÄS OSA: ISLAM 17. Arabivalloitus

227

18. Umaijadit: temppelin palautus

238

19. Abbasidit: etäiset isännät

249

20. Fatimidit: suvaitsevuutta ja hulluutta

254

VIIDES OSA: RISTIRETKET 21. Verilöyly

269

22. Outremerin nousu

279

23. Outremerin kultakausi

285

24. Pattitilanne

298

25. Leprakuningas

308

26. Saladin

314

27. Kolmas ristiretki: Saladin ja Rikhard

325

28. Saladinin dynastia

332

KUUDES OSA: MAMELUKIT 29. Orjasta sulttaaniksi

345

30. Mamelukkien vallan rappio

353

SEITSEMÄS OSA: OSMANIT 31. Solimanin suuruus

363

32. Mystikkoja ja messiaita

366

33. Mahtisuvut

382

KAHDEKSAS OSA: IMPERIALISMI 34. Napoleon Pyhässä maassa

391

35. Uusromantikot: Chateaubriand ja Disraeli

396

36. Albanialainen valloittaja

405

37. Evankelistat

411

38. Uusi kaupunki

432

39. Uusi uskonto

437

40. Arabien kaupunki, suurvaltojen kaupunki

444

41. Venäläiset

453 YHDEKSÄS OSA: SIONISMI

8

42. Saksan keisari

459

43. Jerusalemin luutunsoittaja

469


44. Maailmansota

482

45. Arabikapina, Balfourin julistus

490

46. Joululahja

506

47. Voittoja ja tappioita

518

48. Brittimandaatti

527

49. Arabikapina

542

50. Likaista sotaa

556

51. Juutalaisten itsenäisyys, arabien katastrofi

572

52. Jako

581

53. Kuusi päivää

589

Jälkisanat

599

Sukupuut

627

Kartat

635

Viitteistä, lähteistä ja suomennoksesta

646

Hakemisto

647

9


KUVALUETTELO

Ilmakuva Temppelivuorelta (Duby Tal / Albatross) Tel Danin steele, n. 850 eKr. (Zev Radovan) Osa Hiskian muuria (Zev Radovan) Siloan piirtokirjoitus, n. 700 eKr., Istanbulin arkeologinen museo (AKG) Sanheribin palatsin korkokuvan yksityiskohta Ninivestä (AKG) Marcus Antoniuksen ja Kleopatra VII:n hopeadenaari (The Trustees of the British Museum) Toisen temppelin rekonstruktio, Israelin museo (AKG) ”Simonin, pyhäkönrakentajan” hauta (AKG) Temppelistä peräisin oleva kreikankielinen piirtokirjoitus, n. 50 eKr., Istanbulin arkeologinen museo (AKG) Temppelivuorta ympäröivän Herodeksen muurin kaakkoiskulmausta (Zev Radovan) Muhammadin taivaaseenastuminen, Nizamin Khamza-runon käsikirjoituksesta, 1539– 1543, British Library (AKG) Abd al-Malikia esittävä umaijadien dynastian kultadinaari (The Trustees of the British Museum) Kalliomoskeija (AKG) Kalliomoskeijan sisäosaa (Garo Nalbandian) Balduin I ylittämässä Jordania, Roman de Godefroi de Bouillonin kuvitusta, Biblio­ tèque Nationale, Pariisi (AKG) Balduin IV ja Guillaume de Tyre, Guillaume de Tyren kuvitusta teoksesta Histoire de Outremer, British Library (AKG) Fredrik II saapumassa Jerusalemiin, 1227, Vatikaanin kirjasto (AKG) Ibrahim pašša, Charles-Philippe Larivière, Versaillesin palatsin Ranskan historian museo (RMN) Pyhän haudan kreikkalainen kirkko, David Roberts, 1839 (AKG) Sir Moses Montefiore (tekijän kokoelmista) Montefioren tuulimylly (Mishkenot Sha’ananim) 10


Valokuva Pyhän haudan kirkosta, patriarkka Yessayi, 1861 (Armenialainen patriarkaatti) Theodor Herzl perheineen (Getty Images) Keisari Vilhelm II Jerusalemissa, 1889 (Getty Images) Keisari Kuninkaiden haudalla (American Colony) Bertha Spafford ja muita American Colonyn jäseniä beduiiniystävineen, 1902 (American Colony) Hussein Selim al-Husseini (American Colony) Montagu Parker (Morleyn sukuarkisto) Wasif Jawhariyyeh (Institute for Palestine Studies) Jemal pašša, 1915 (American Colony) Turkkilaisten toimeenpanemia teloituksia Jerusalemissa (Mary Evans Picture Library / Lehtikuva) Jerusalemin pormestari luovuttaa kaupungin, 1917 (Getty Images) Yhdysvaltain itsenäisyyspäivän vastaanotto American Colonyssa (American Colony) Winston Churchill, T. E. Lawrence ja emiiri Abdullah hallintopalatsin puutarhassa, 1921, Matson Photograph Collection (Library of Congress, Washington, DC) Connaughtin herttuan asettaminen virkaansa Barracks Squarella (American Colony) Hallintopalatsin ulkopuolelle ryhmittyneitä, 1924 (Israel State Archive) David Ben-Gurion, 1924 (Rue des Archives) Mufti Amin al-Husseini Nabi Musa -juhlilla, 1937 (Keystone France / Getty Images) Pyhän tulen seremonia, 1941, Matson Photograph Collection (Library of Congress, Washington, DC) King David -hotellin räjäytys Katy Antonius (Palestinian Academic Society for the Study of International Affairs) Israelin laskuvarjojoukkoja etenemässä Leijonaportille, 7.6.1967 (Avner Offer)

11


SUKUPUUT Makkabealaiset: kuninkaat ja ylipapit, 160–37 eKr. Herodekset, 37 eKr.–100 jKr. Profeetta Muhammad sekä islamilaiset kalifit ja dynastiat Ristiretkien ajan Jerusalemin kuninkaat 1099–1291 Hašemiittien (Šerifien) dynastia 1916–

KARTAT Daavidin ja Salomon kuningaskunta sekä Israelin ja Juudan kuningaskunnat ­­ 1000–586 eKr. Suurvaltojen aika 586 eKr.–1918 jKr. Jerusalem 1. vuosisadalla jKr. ja Jeesuksen kärsimyshistoria Ristiretkien ajan kuningaskunnat 1098–1489 Mamelukkien ja osmanien Jerusalem 1260–1917 Sykes-Picot-suunnitelma 1916 Šerif Husseinin suurvaltaunelma 1916 YK-suunnitelma 1947 Israel vuoden 1948 jälkeen Jerusalem: vanhakaupunki Jerusalem 1900-luvun alussa

12


ESIPUHE

Jerusalemin historia on maailman historiaa, mutta se on myös Juudean kukkuloiden lomassa sijaitsevan, monesti kituliasta elämää viettäneen pikkukau­ pungin tapahtumien kronikkaa. Aikoinaan Jerusalemia sanottiin maailman keskukseksi. Nykyään tämä toteamus on entistäkin osuvampi: kaupunki on Abrahamia esikuvanaan kunnioittavien uskontojen välisen kamppailun keskipiste, entistä suurempaa saavan kristillisen, juutalaisen ja islamilaisen fundamentalismin pyhä paikka, kulttuuristen yhteentörmäysten strateginen taistelukenttä, ateismin ja uskon välinen rintamalinja, maallikkojen innostuksen johto­tähti, hämäännyttävän juonittelun ja internetissä toteutuvan mytologisoinnin kohde sekä nykymaailmassa 24 tuntia vuorokaudessa virtaavien uutiskuvien kirkkaasti valaistu näyttämö. Uskonnon, politiikan ja mediamaailman osoittama huomio kasvattaa kiinnostusta entisestään, ja näin Jerusalemia tarkkaillaan innokkaammin kuin koskaan aiemmin. Jerusalem on pyhä kaupunki, joskin se on ollut aina taikauskon, huijauksen ja uskonkiihkon pesä. Se on suurvaltojen intoilun kohde ja niiden tavoittelema saalis, jolla ei ole kuitenkaan strategista merkitystä. Se on kosmopoliittinen koti monille lahkoille, joista jokainen uskoo kaupungin kuuluvan ainoastaan sille, sekä kaupunki, jolla on monta nimeä – mutta kaikki perinteet ovat niin erillään, että ne vähät välittävät toisistaan. Paikka on niin herkkäluonteinen, että siihen viitataan juutalaisten pyhissä kirjoituksissa feminiinimuodoilla – se on aina eloisa, tunteikas nainen, aina kaunotar, mutta välillä häpeämätön portto, välillä loukkaantunut valtiatar, jonka rakastaja on hylännyt. Jerusalem on yhden ainoan Jumalan asumus, kahden kansan pääkaupunki, kolmen uskonnon temppeli, ja se on ainoa kaupunki, joka on olemassa kaksinkertaisesti – taivaassa ja maan päällä: sen vertaansa vailla oleva maallinen ihanuus on mitätöntä verrattuna sen taivaalliseen loistoon. Juuri se, että Jerusalem on sekä maallinen että taivaallinen, merkitsee tosiasiassa, että kaupunki voi sijaita missä tahansa: uusia Jerusalemeja on perustettu joka puolelle maailmaa, ja niistä jokaisella on oma näkemyksensä Jerusalemista. Profeettojen ja patriarkkojen, 13


Abrahamin, Daavidin, Jeesuksen ja Muhammadin on kerrottu kävelleen näillä kivillä. Abrahamin perillisiksi lukeutuvat uskonnot syntyivät täällä, ja maailma kokee myös loppunsa täällä viimeisellä tuomiolla. Jerusalem, joka on pyhä kirjan kansoille, on pyhän kirjan kaupunki: Raamattu on monin tavoin Jerusalemin oma kronikka, ja sen lukijat, juutalaisista ja alkukristityistä, muslimivalloittajista ja ristiretkeläisistä nykyisiin amerikkalaisiin evankelistoihin asti ovat jatkuvasti muuntaneet kaupungin historiaa, jotta Raamatun profetia kävisi toteen. Ensin kreikaksi ja myöhemmin latinaksi ja muille kielille käännettynä Raamatusta tuli yleismaailmallinen kirja, ja tämä teki Jerusalemista koko maailman kannalta merkittävän kaupungin. Jokainen suuri kuningas nousi uudeksi Daavidiksi, jokaisesta erityisestä kansasta tuli uusia israelilaisia ja jokaisesta korkea­kulttuurista uusi Jerusalem, kaupunki, joka ei ole kenenkään omaisuutta ja joka on olemassa vain jokaisen mielikuvituksessa. Tässä piilee niin ­kaupungin tragedia kuin sen lumouskin: jokainen Jerusalemista haaveileva, jokainen ­kaupungissa kävijä aina Jeesuksen apostolien ja Saladinin sotilaiden ajoista lähtien sekä Viktorian ajan pyhiinvaeltajista nykyajan turisteihin ja toimittajiin saapuu kaupunkiin mielessään käsitys autenttisesta Jerusalemista ja kokee katkeran pettymyksen havaitessaan, että alituisesti muuttuva kaupunki on puhjennut kukkaan ja kuihtunut, että se on rakennettu uudelleen monesti ja tuhottu jälleen. Mutta koska kyseessä on Jerusalem, joka on kaikkien omaisuutta, jokaisella on siitä oma oikea kuvansa; niinpä tahraantunut, eri käsityksistä yhdistynyt todellisuus on vaihdettava muuksi; kaikilla on oikeus tyrkyttää tilalle omaa ”Jerusalemiaan” – ja niin he ovat usein tehneetkin, miekan ja tulen voimalla. Ibn Khaldun, 1300-luvun historioitsija, joka on joidenkin tähän kirjaan liittyviin tapahtumiin nähden sekä niihin osallinen että niitä selostava lähde, huomautti, että historiaa ”janotaan kovasti. Tavalliset kadun kulkijat kaipaavat siitä tietoa. Kuninkaat ja kansanjohtajat kilpailevat siitä.” Tämä pätee erityisesti Jerusalemiin. Kaupungin historiaa ei voi kirjoittaa myöntämättä, että Jerusalem on myös maailman historiassa tärkeä solmukohta, jopa piikki lihassa. Aikana, jolloin internetin mytologisoiva mahti merkitsee sitä, että korkeaa teknologiaa edustava hiiri ja käyrä sapeli voivat kumpikin olla saman fundamentalistisen arsenaalin aseistusta, historian tosiasioiden etsiminen on nyt jopa tärkeämpää kuin Ibn Khaldunin eläessä. Jerusalemin historian pitää selvittää myös pyhyyden luonnetta. ”Pyhään kaupunkiin” viittaavaa ilmausta käytetään jatkuvasti ilmaisemaan kaupungin pyhien paikkojen kunnioitusta, mutta oikeastaan tarkoitetaan, että Jerusalemista on tullut Jumalan ja ihmisen välisen kommunikaation keskeinen tyyssija maan päällä. 14

j e r u s a l e m – k a u p u n g i n e l ä m ä k e r ta


Meidän on siis saatava vastaus kysymykseen: miksi kaikista maailman paikoista juuri Jerusalem? Kaupunki sijaitsi etäällä Välimeren rannikon kauppateistä; vettä oli niukalti, aurinko paahtoi kesällä, viileät tuulet hyytivät talvella, sen teräväsärmäiset kalliot tekivät maastosta vaarallisen ja karun. Mutta Jerusalemin valinta temppelin sijaintipaikaksi tapahtui toisaalta vakaasti harkiten ja henkilökohtaisista syistä, toisaalta kehityksen olennaisena osana: pyhyys jopa tihentyi entisestään, kun kaupunkia oli pidetty pyhänä hyvin kauan aikaa. Pyhyys ei edellytä vain henkisyyttä ja uskoa vaan myös oikeutusta ja perinnettä. Uudistusta ajavan profeetan on annettava selvitys kuluneiden vuosisatojen tapahtumista ja osoitettava oman julistuksensa oikeutus viittaamalla pyhyyteen yleisesti hyväksytyn kielenkäytön ja maantieteellisen käsitteistön mukaisesti – suhteuttaen sanottavansa aiempien profeettojen julistuksiin ja jo kauan palvonnan kohteina olleisiin paikkoihin. Muiden uskontojen synnyttämä kilpailu­ tilanne on omiaan tekemään paikasta entistäkin pyhemmän. Monet kaupungissa käyneet ateistit ovat vieroksuneet tätä pyhyyttä. Pyhyys on vaikuttanut heistä helposti tarttuvalta taikauskolta kaupungissa, joka kärsii pandemian laajuuden saavuttaneesta uskonkiihkosta. Mutta näin tehdessään he kiistävät sen syvästi inhimillisen uskonnollisen tarpeen olemassaolon, jota ilman on mahdoton ymmärtää Jerusalemia. Uskontojen on annettava selitys ihmiskuntaa askarruttavalle ja pelottavalle hauraalle ilolle ja alituiselle murheelle: meidän on saatava tuntea itseämme suuremman voiman läsnäolo. Kunnioitamme kuolemaa ja tahdomme ymmärtää sen tarkoituksen. Juuri Jerusalemissa Jumalan ja ihmisen kohtauspaikkana nämä kysymykset asettuvat apokalyptiseen yhteyteensä – ne käsittelevät lopun aikoja, jolloin syttyy sota, Kristuksen ja Anti­kristuksen välinen taistelu, jolloin Kaaba siirtyy Mekasta Jerusalemiin, jolloin käyvät toteen viimeinen tuomio ja kuolleiden ylösnousemus ja jolloin koittaa Messiaan kuninkuuden ja taivasten valtakunnan aika, syntyy Uusi Jerusalem. Kaikissa kolmessa Abrahamia esikuvana pitävässä uskonnossa vallitsee apokalypsin ajatus, usko viimeiseen tuomioon, mutta yksityiskohdat eroavat uskonto- ja kirkkokunnittain. Maallistuneiden mielestä kaikki tämä saattaa vaikuttaa antiikkisen korkealentoiselta, mutta päinvastoin: tällaiset ajatukset ovat liiankin ajankohtaisia. Nykyisen juutalaisen, kristillisen ja islamilaisen fundamentalismin aikana apokalypsi on kiivastahtisessa maailmanpolitiikassa dynaamisesti vaikuttava voima. Kuolema on alituinen seuralaisemme: pyhiinvaeltajat ovat jo entisinä aikoina matkanneet Jerusalemiin aikomuksenaan kuolla siellä ja tulla haudatuksi Temppelivuorelle ollakseen valmiina ylösnousemukseen viimeisenä päivänä. Kaupungin ympärillä ja perustusten alla on hautausmaita ja entisaikojen esipuhe

15


pyhimysten hapertuneet luut ovat palvonnan kohteina – Magdalan Marian mustaksi kuivettunut oikea käsi on yhä tallessa Pyhän haudan kirkon kreikkalaiskatolisen luostarin esimiehen huoneessa. Monet pyhäköt, jopa useat yksityistalot, on rakennettu hautojen ympärille. Tämän kuolleiden kaupungin synkkyys ei johdu ainoastaan eräänlaisesta vainajienpalvonnasta, vaan myös kuolleiden esiin manaamisesta: vainajat lepäävät täällä lähes elävinä, vaikka he odottavat ylösnousemusta. Loputon taistelu Jerusalemista – joukkomurhat, ruumiinsilpomiset, sodat, terrorismi, valloitukset ja katastrofit – ovat tehneet paikasta taistelukentän, Aldous Huxleyn sanoin ”uskontojen teurastamon”, Flaubertin mukaan ”ruumishuoneen”. Melville nimitti kaupunkia ”pääkalloksi”, jota ”kuolleiden armeijat” piirittivät; Edward Said puolestaan muisteli isänsä vihanneen Jerusalemia, koska se ”toi mieleen kuoleman”. Tämän taivaan ja maan pyhäkön kehitys ei ole aina ollut vain Korkeimman kädessä. Uskonnot saavat alkukipinänsä karismaattisen profeetan – Mooseksen, Jeesuksen, Muhammadin – saamasta ilmestyksestä. Valtakuntia syntyy, kaupunkeja valloitetaan yhden sotapäällikön tarmokkuuden ja onnen varassa. Yksittäisten ihmisten päätökset, kuningas Daavidista alkaen, tekivät Jerusalemista Jerusalemin. Varmaankaan ei ollut suuria toiveita siitä, että Daavidin vähäinen linnoitus, pienen kuningaskunnan pääkaupunki, nousisi koko maailman huomion kohteeksi. Historian ironiaa on, että Nebukadressarin (Raamatun Nebukadnessarin) toimeenpanema Jerusalemin hävitys synnytti ajatuksen kaupungin pyhyydestä, koska katastrofi sai juutalaiset muistelemaan ja ylistämään Siionin ihanuutta. Vastaavat mullistukset aiheuttivat yleensä kansojen katoamisen maan päältä. Kuitenkin juutalaisten selviytyminen runsaslukuisina, heidän sinnikäs turvautumisensa Jumalaansa sekä etenkin heidän kykynsä tallentaa oma versionsa historiasta Raamattuun olivat omiaan luomaan pohjaa Jerusalemin maineelle ja pyhyydelle. Raamattu nousi juutalaisten valtion ja temppelin tilalle ja siitä tuli, kuten Heinrich Heine ilmaisi asian, juutalaisten ”mukana kulkeva isänmaa, kannettava Jerusalem”. Yhdelläkään muulla kaupungilla ei ole omaa kirjaansa eikä yksikään muu kirja ole ohjannut samalla tavoin yhden kau­ pungin kohtaloa. Juutalaisten erityisasema valittuna kansana tuki osaltaan kaupungin pyhyyden kasvua. Jerusalemista tuli valittu kaupunki, Palestiina oli luvattu maa, ja tämä vaalittu erityisasema periytyi kristityille ja muslimeille. Jerusalemin ja Israelin maa-alueen pyhyyden erityisarvo nousi keskusteluun uskonnollisen ääri­ajattelun kasvun myötä, kun juutalaiset alkoivat jälleen arvostaa Israelia ja länsi­maailma innostui sionismista, saman ajattelutavan maallistuneesta vasti16

j e r u s a l e m – k a u p u n g i n e l ä m ä k e r ta


neesta. Tätä tapahtui Euroopan uskonpuhdistusten ajasta 1500-luvulta 1970-luvulle asti. Sen jälkeen palestiinalaisten surullinen tarina, heidän menetettyään Jerusalemin omana pyhänä kaupunkinaan, on muuttanut käsitystä Israelista. Niinpä länsimaiden hellimä ajatus kaupungin yhteisomistuksesta toimii molempiin suuntiin – se on moninainen siunaus tai kaksiteräinen miekka. Nykyään se heijastuu Jerusalemista sekä Israelin ja Palestiinan konfliktista käytäviin keskusteluihin. Asiaa käsitellään innokkaammin ja tunteikkaammin kuin maailman minkään muun alueen kysymyksiä. Silti asia ei ole niin yksinkertainen kuin luulisi. Menneisyyden tapahtumia kuvataan usein rajujen muutosten ja olojen väkivaltaisten mullistusten sarjana, mutta tarkoitukseni on osoittaa, että Jerusalem on ollut jatkuvuuden ja rinnakkaiselon kaupunki, eri rakennusten ja eri asukasryhmien yhdistelmästä muodostuva metropoli, hybridi, joka uhmaa myöhempinä aikakausina eri suuntiin kehittyneiden uskonnollisten legendojen ja nationalististen kertomusten edustamaa kapea-alaista lokerointia. Siksi selostan historiaa, kun se vain on mahdollista, perheiden ja sukujen kautta – Daavidin suvun, makkabealaisten (eli makkabien), Herodesten ja umaijadien kautta sekä Balduinin ja Saladinin hovien näkökulmasta, aina Husseinien, Khalidien, Spaffordien, Rothschildien ja Montefiorien toimintaan saakka. Näin esille nousevat elämän olennaiset toimintatavat, jotka merkitsevät haastetta perinteisen historiankirjoituksen harrastamalle äkkikäänteiden ja keskenään kilpailevien lahkojen kuvaukselle. Jerusalemissa ei ole vain kahta puolta, vaan monta toisiinsa kytkeytyvää ja toinen toisensa kattavaa kulttuuria ja eri tasoille ulottuvaa riippuvuussuhdetta – kaupunki on moniilmeinen, jatkuvasti muuttuva kaleidoskooppi, johon mahtuu arabiortodokseja, arabimuslimeja, sefardi- ja aškenasijuutalaisia sekä hyvin monia ultraortodoksijuutalaisia ryhmittymiä, maallistuneita juutalaisia, armenialaisortodokseja, georgialaisia, serbejä, venäläisiä, kopteja, protestantteja, etiopialaisia, roomalaiskatolilaisia ja niin edelleen. Yksilöllä saattoi usein olla monenlaisia riippuvuussuhteita eri identiteettien mukaan, tämä oli inhimillisen tason vastaavuutta Jerusalemin kivi- ja pölykerrostumille. Itse asiassa kaupungin merkittävyydellä on ollut nousu- ja laskukautensa, ei koskaan hiljaiseloa: aina se on kokenut muutoksia, muotoaan, kokoaan, jopa värejään vaihtavan puun tavoin, silti juuret pysyvät aina paikallaan. Uusin, melko häilyvä ilmiö – Jerusalem median kiinnostuksen kohteena ”kolmen uskonnon pyhänä kaupunkina” ja koko vuorokauden jatkuvan uutisvirran aiheena – on suhteellisen tuore tapaus. Vuosisatojen ajaksi Jerusalem tuntui menettäneen uskonnollisen ja poliittisen painoarvonsa. Usein poliittinen välttämättömyys, ei Jumalalta saatu ilmoitus, synnytti uudelleen uskonnollista innostusta asiaan. esipuhe

17


Silloinkin kun Jerusalem tuntui vaipuneen syvimpään unohdukseen ja menettäneen tärkeytensä, usein nimenomaan pyhien kirjoitusten vannoutuneet harrastajat, innokkaat Raamatun totuuden etsijät kaukaisissa maissa – olivatpa he Mekassa, Moskovassa tai vaikka Massachusettsissa – suuntasivat uskonsa uudelleen Jerusalemiin. Kaikki kaupungit ovat kuin näyteikkunoita vieraan maan ajattelutapoihin, mutta nyt kyseessä on myös kaksisuuntainen peili, joka paljastaa kaupungin sisäisen elämän heijastaessaan samalla ulkomaailman kuvaa. Olipa sitten kyse ehdottoman uskon aikakaudesta, vanhurskauden valtakunnan pystyttämisestä, evankelisesta sananjulistuksesta tai maallistuneesta nationalismista, Jerusalemista tuli sen symboli ja sen tavoittelema palkinto. Mutta tivolin peilien tavoin nuo heijastumat ovat aina vääristyneitä, usein kerrassaan outoja. Jerusalemilla on omat tapansa saattaa sekä valloittajat että kaupungissa vierailevat pettymyksen ja hämmennyksen valtaan. Todellisen ja taivaallisen kaupungin välinen ristiriita on niin sietämätön, että kaupungin mielisairaalaan joutuu vuosittain satakunta potilasta, jotka kärsivät Jerusalemin syndroomasta, odotuksen, pettymyksen ja harhojen aiheuttamasta mielenhäiriöstä. Mutta Jerusalem-syndrooma on samalla kertaa poliittinen: Jerusalem uhmaa järkeä, politiikan käytäntöjä ja strategiaa, sillä kaupunki sijaitsee raastavien intohimojen ja hallitsemattomien tunteiden valtakunnassa, jonne järki ei voi tunkeutua. Ylivallasta ja totuudesta käydyssä kamppailussa saavutettu voittokin on omiaan lisäämään kaupungin pyhyyttä muiden silmissä. Mitä ahneempi vallan haltija on, sitä rajumpaa on kilpailu, sitä perinpohjaisempi on vastavaikutus. Täällä on voimassa tahattomien seurausten laki. Mikään muu paikka ei herätä samanlaista halua yksinomistukseen. Mutta tässä mustasukkaisessa intoilussa on ironiaa, sillä Jerusalemin useimmat pyhät paikat ja niihin liittyvät tarinat on lainattu tai varastettu toisilta uskonnoilta. Kaupungin menneisyys on usein kuvitelmaa. Itse asiassa jokainen kivi oli aiemmin osa jonkin toisen uskonnon kauan sitten unohduksiin vaipunutta temppeliä, osa jonkin toisen valtakunnan voitosta muistuttavaa riemukaarta. Useimpien, joskaan ei kaikkien, valloitusten seurauksena on ollut vaistomainen halu pyyhkiä näkyvistä muiden uskontojen jäljet ottamalla omaan käyttöön niiden perinteet, kertomukset, palvontapaikat. Paljon on tuhottu, mutta vielä useammin valloittajat eivät hävittäneet aiemmin rakennettua vaan ottivat sen uuteen käyttöön ja tekivät siihen lisäyksiä. Temppelivuoren, Sitadellin alueen, Daavidin kaupungin, Siioninvuoren ja Pyhän haudan kirkon tapaiset merkittävät paikat eivät edusta selkeästi tiettyjä historian kerroksia, vaan ovat pikemminkin palimpsesteja, kierrätettyjä käsikirjoituksia, joista aiempi teksti 18

j e r u s a l e m – k a u p u n g i n e l ä m ä k e r ta


kuultaa läpi; kuin koruommeltöitä, joissa silkkilangat ovat kietoutuneet monin tavoin toisiinsa. Kilpailu toisten hallussa olevasta, helposti tarttuvasta pyhyydestä on johtanut tilanteeseen, jossa joistakin pyhistä paikoista on tullut pyhiä kaikille kolmelle uskonnolle, ensin vuorotellen ja myöhemmin samanaikaisesti; kuninkaat ovat antaneet määräyksiään niistä ja miehiä on kaatunut niiden vuoksi – ja silti ne ovat nyt lähes unohtuneita: Siioninvuori on ollut uskonkiihkoisten juutalaisten, muslimien ja kristittyjen palvoma pyhä paikka, mutta nyt siellä käy vain harvoja islamilaisia tai juutalaisia pyhiinvaeltajia ja siitä on tullut jälleen enimmäkseen kristittyjen harrastama kohde. Jerusalemissa totuus merkitsee usein vähemmän kuin myytti. ”Älkää tiedustelko minulta Jerusalemissa faktojen historiaa”, arvostettu Palestiinan historian tutkija tohtori Nazmi al-Jubeh toteaa. ”Jos poistaa fiktion, jäljelle ei jää mitään.” Historialla on täällä niin väkevä voima, että sitä vääristellään jatkuvasti: arkeologia on itsessään historiallinen mahti, ja arkeologeilla on välillä ollut yhtä paljon valtaa kuin sotilailla, heitä on valjastettu sopeuttamaan menneisyyttä nykyisyyteen. Objektiivisuuteen ja tieteellisyyteen pyrkivää oppialaa saatetaan käyttää hyväksi selittämään rationaalisesti uskonnollis-etnisiä ennakkoasenteita ja oikeuttamaan valtapyrkimyksiä. Israelilaiset, palestiinalaiset ja 1800-luvun evankeliset vallanpitäjät erehtyivät kaikki ottamaan samojen tapahtumien todisteita omaan käyttöönsä ja antamaan niille keskenään ristiriitaisia merkityksiä. Niinpä Jerusalemin menneisyys on pakostakin sekä totuuden että legendan historiaa. Silti tosiasioita on, ja tämän kirjan tavoitteena on kertoa niitä, ovatpa ne miten karvaita tahansa yhdelle tai toiselle osapuolelle. Tarkoitukseni on kuvata mahdollisimman laajasti Jerusalemin historiaa tavallisille lukijoille – olivatpa he ateisteja tai uskovia, kristittyjä, muslimeja tai juutalaisia – vailla poliittisia tarkoitusperiä, edes nykyajan kiistakysymyksissä. Kerron tarinaa aikajärjestyksessä eri miesten ja naisten elämänkokemukset lähteinäni – heissä on sotilaita ja profeettoja, runoilijoita ja kuninkaita, viljelijöitä ja muusikoita – sekä eri perheiden ja sukujen kautta. Nämä kaikki ihmiset muodostivat osaltaan Jerusalemin. Mielestäni tällainen on paras tapa saada kaupunki elämään ja osoittaa, miten sen mutkikkaat ja odottamattomat totuudet ovat tämän historian tulosta. Vain kertomalla tapahtumista kronologisesti on mahdollista välttää kiusaus nähdä menneisyys nykyhetken pakkomielteisten ajatusmallien läpi. Olen pyrkinyt karttamaan teleologiaa – historian kirjoittamista siten, että jokainen tapahtuma vaikuttaisi väistämättömältä. Koska jokainen muutos on reaktiota sitä edeltäneeseen muutokseen, kronologia on esipuhe

19


paras tapa saada selvyyttä tähän kehitykseen, vastata kysymykseen ”miksi tämä tapahtui Jerusalemissa” sekä osoittaa, miksi ihmiset toimivat kulloisellakin tavalla. Toivoakseni tämä on myös viihdyttävin tapa kertoa historiaa. Onko minulla oikeutta pilata kertomus, joka – käyttääkseni Hollywoodista tuttua, tähän tilanteeseen sopivaa kliseetä – on kaikkien aikojen mahtavin tarina? Jerusalemia käsittelevien tuhansien kirjojen joukossa on vain harvoja kerrontaan panostavia historiateoksia. Neljä aikakautta – Daavidin, Jeesuksen, ristiretkien sekä arabien ja israelilaisten välisen konfliktin aika – ovat tuttuja Raamatusta, elokuvista, romaaneista ja uutisista, mutta yhä ne ovat usein väärinymmärrettyjä. Muun aineiston osalta toivon hartaasti voivani tuoda monenlaista unohdettua historiaa uusien lukijoiden saataville. Tämä kirja esittelee Jerusalemin historiaa maailmanhistorian keskeisenä aihe­alueena, mutta teosta ei ole tarkoitettu kaikenkattavaksi Jerusalemin haku­ teokseksi, kuten ei myöskään oppaaksi, joka kuvailisi jokaisen rakennuksen joka nurkkaa, pylväänpäätä tai holvistoa. Teksti ei käsittele pikkutarkasti ortodoksien, roomalaiskatolilaisten tai armenialaisten historiaa, islamilaisten hanafiittien tai šafi’iittien lainopin koulukuntien historiaa, kuten ei myöskään hasidi- tai karaiittijuutalaisten historiaa, eikä tarinaa kerrota jostain tietystä näkökulmasta. Islamilaisen kaupungin elämä mamelukkien ajasta Ison-Britannian mandaatin aikaan asti on jäänyt tutkimuksessa vähälle huomiolle. Jerusalemilaisia perheitä ja sukuja ovat tutkineet palestiinalaistaustaiset tieteentekijät, mutta populaarihistorioitsijat eivät ole juuri käsitelleet aihetta. Näiden asukkaiden historialliset kokemukset ovat olleet äärimmäisen merkittäviä ja säilyttävät tärkeytensä: joitakin avainlähteitä ei ole vielä saatavilla englanninkielisinä, mutta olen käännättänyt niitä ja olen haastatellut kaikkien näiden sukuryhmittymien edustajia saadakseni tietooni heidän kertomuksiaan. Mutta niistä muodostuu vain osa koko mosaiikista. Tämä kirja ei ole juutalaisuuden, kristinuskon tai islamin historiateos, kuten se ei ole myöskään tutkimus Jumalan toiminnan luonteesta Jerusalemissa: kaikesta tällaisesta muut ovat saaneet aikaan loistavia esimerkkejä – äskettäin mm. Karen Armstrong mainiossa teoksessaan Jerusalem: One City, Three Faiths. En kuvaa tässä kirjassa myöskään yksityiskohtaisesti israelilaisten ja palestiinalaisten konfliktin historiaa: tuskin mitään muuta aihetta tutkitaan nykyään yhtä kiihkeästi. Mutta uhkarohkealta tuntuva haasteeni on kattaa kaikki nämä aihealueet, toivoakseni kohtuullisessa määrin. Tehtävänäni on selvittää tosiasioita, ei esittää tuomitsevia arvioita eri uskontojen mysteereistä. En ota itselleni oikeutta ratkaista, ovatko kolmen suuren uskonnon jumalalliset ihmeet ja pyhä kirjoitukset ”totta”. Jokaisen Raamattua tai Jerusalemia tutkivan on myönnettävä, että totuus on monitasoinen. Muiden us20

j e r u s a l e m – k a u p u n g i n e l ä m ä k e r ta


kontojen ja muiden aikakausien uskonkäsitykset tuntuvat meistä vierailta, kun taas oman aikamme ja oman ympäristömme tutut tavat vaikuttavat kerrassaan järkeviltä. Jopa 2000-luvulla, joka on monien mielestä maallistuneen järjenkäytön huipentuma, on omat sovinnaiset viisautensa ja puoliuskonnolliset oikean ajattelun mallinsa, jotka ymmärrettävästi vaikuttavat absurdeilta lastenlapsistamme. Mutta uskontojemme ja niiden ihmeiden vaikutukset Jerusalemin historiaan ovat kiistattoman tosia, ja on mahdotonta tuntea Jerusalemia antamatta jossain määrin arvoa uskonnolle. Jerusalemin historiassa on vuosisatoja, joista on vähän tietoa, ja sekin ristiriitaista. Kun kyse on Jerusalemista, akateemiset ja arkeologiset kiistat ovat aina kitkeränsävyisiä ja joskus väkivaltaisia, jopa mellakoihin ja taisteluihin johtavia. Viimeisen puolen vuosisadan aikaiset tapahtuvat ovat ristiriitaisia, ja niistä kerrotaan monia eri versioita. Varhaisimmat historiantutkijat, arkeologit ja muut intoilijat ovat väkivalloin väännelleet, muovanneet ja työstäneet saatavilla olleita harvoja lähteitä saadakseen ne sopimaan jokaiseen mahdolliseen teoriaan, jota he ovat sitten puolustaneet vakuutellen niiden ehdotonta luotettavuutta. Kaikissa tapauksissa olen ottanut tarkasteluun alkuperäiset lähteet ja niitä koskevat monet teoriat ja tehnyt oman päätelmäni. Jos haluaisin ilmaista joka tapauksesta käsitykseni mahdollisimman kattavasti, tämän kirjan yleisimpinä sanoina esiintyisivät ”ehkä”, ”luultavasti”, ”saattaisi” ja ”voisi”. Siksi en ole käyttänyt niitä jokaisen sopivan tilaisuuden tullen, mutta toivon lukijan ymmärtävän, että jokaisen lauseen takana piilee valtava määrä hyvin monitahoista kirjallisuutta. Jokaisen jakson on lukenut ja tarkistanut tiedemaailman asiantuntija. Minulla on ollut onni saada tässä apua eräiltä nykyään aktiivisesti toimivilta ja erittäin arvostetuilta professoreilta. Monisärmäisin näistä ristiriidoista koskee kuningas Daavidia, koska kysymyksen poliittiset ulottuvuudet ovat hyvin jännitteisiä ja kovin ajankohtaisia. Tieteellisimmilläänkin kiistaa on käyty dramaattisemmin ja kovaotteisemmin kuin olisi mahdollista missään muualla ja mistään muusta aiheesta, paitsi kenties Kristuksesta tai Muhammadista. Daavidin tarinan lähteenä on Raamattu. Daavidia pidettiin pitkään kiistatta historiallisena hahmona. 1800-luvulla virinnyt imperialistis-kristillinen kiinnostus Pyhään maahan innosti arkeologeja etsimään Daavidin Jerusalemia. Luonteeltaan kristillinen tutkimus ohjautui uusiin uomiin, kun Israelin valtio syntyi vuonna 1948, ja tutkimus sai intohimoista uskonnollis-poliittista merkittävyyttä, sillä Daavidin katsottiin olevan juutalaisen Jerusalemin perustaja. Koska 900-luvulta eKr. ei ollut juuri todisteaineistoa, tilannetta uudelleen arvioineet israelilaiset historiantutkijat pitivät esipuhe

21


Daavidin kaupunkia aiemmin luultua pienempänä. Jotkut jopa asettivat Daavidin historiallisen hahmon kyseenalaiseksi, mikä raivostutti melkoisesti juutalaisia traditionalisteja ja ilahdutti palestiinalaisia poliitikkoja, koska asia heikensi juutalaisten vaatimaa oikeutta alueeseen. Mutta Tel Danin hautakivipatsaan löytö vuonna 1993 osoitti kuningas Daavidin olleen olemassa. Vaikka Raamattu ei ole ensisijaisesti historiankirjoitusta, se on silti historiallinen lähde, jota olen käyttänyt hyväkseni tarinani kertomiseen. Daavidin kaupungin mittasuhteet ja Raamatun uskottavuus tulevat puheeksi tämän kirjan tekstissä, ja jälkisanat esittelevät Daavidin kaupunkia koskevaa nykyistä kiistelyä. Paljon myöhemmistä vaiheista puhuttaessa on mahdotonta kirjoittaa 1800-luvusta tuntematta Edward Saidin Orientalismin pitkää varjoa. Said oli Jerusalemissa syntynyt palestiinalainen kristitty, joka toimi kirjallisuuden professorina Columbia Universityssä New Yorkissa ja josta tuli omaperäinen poliittinen keskustelija palestiinalaisen nationalismin maailmassa. Hän esitti näkemyksen, jonka mukaan ”vaikeasti määriteltävä, mutta jatkuva Eurooppakeskeinen ennakkoluuloisuus arabi-islamilaisia kansoja ja niiden kulttuuria kohtaan”, etenkin Chateaubriandin, Melvillen ja Twainin tapaisten matkailijoiden kirjoituksissa, oli vähätellyt arabikulttuuria ja antanut oikeutuksen imperialismille. Kuitenkin Saidin omat teokset innostivat hänen oppilaitaan yrityksiin lakaista nämä läntiset häiritsijät kokonaan pois historiasta, mikä on absurdia. Tietenkin on totta, että nämä matkaajat havaitsivat ja ymmärsivät hyvin vähän arabien ja juutalaisten Jerusalemista. Kuten aiemmin mainitsin, olen nähnyt vaivaa kuvatakseni kaupungin alkuperäisten asukkaiden todellista elämää. Tämä kirja ei ole kuitenkaan polemiikkia. Jerusalemin historiaa selostavan on osoitettava, miten hallitseva vaikutus läntisellä romanttis-imperialistisella kulttuurilla oli kaupunkiin, koska tämä on selitys sille, miksi Lähi-itä oli hyvin tärkeä suurvalloille. Vastaavasti olen kuvannut brittien sionismille antamaa tukea, niin maallistuneista kuin evankelisistakin piireistä Palmerstonista ja Shaftesburysta alkaen Lloyd Georgeen, Balfouriin, Churchilliin ja näiden ystävään Weizmanniin asti, näin siitä yksinkertaisesta syystä, että asia vaikutti ainoana ratkaisevimmin Jerusalemin ja Palestiinan kohtaloon 1800–1900-luvuilla. Päätän aiheen varsinaisen käsittelyn vuoteen 1967, sillä kuuden päivän sota loi varsinaisesti nykyisen tilanteen, ja tämä tarjoaa hyvän mahdollisuuden lopetukseen. Jälkisanat päivittävät poliittisen tilanteen kursorisena esityksenä ja päättyvät kuvaukseen tyypillisestä aamusta kolmella pyhällä paikalla. Tilanne muuttuu kuitenkin jatkuvasti. Jos jatkaisin historian yksityiskohtia tähän päivään asti, kirjasta jäisi puuttumaan napakka loppu ja sitä olisi päivitettävä lähes 22

j e r u s a l e m – k a u p u n g i n e l ä m ä k e r ta

Montefiore, Simon Sebag: Jerusalem (WSOY)  

Maailman kansainvälisimmän kaupungin, kansojen, uskontojen ja kulttuurien kohtauspaikan 3000 kuohuvaa vuotta kiehtovasti kerrottuna. Runsas...