Elämää etsimässä - Pohjolakoti sata vuotta

Elämää etsimässä P O H J O L A K O T I S ATA V U O T TA

Elämää etsimässä P O H J O L A K O T I S ATA V U O T TA

Haastattelut ja teksti Eva-Liisa Nikula Valokuvat Timo Heikkala Taitto Markku Päätalo Kansi Timo Heikkala ja Markku Päätalo Työryhmä Arja Sutela, Jarno Kinnunen, Eva-Liisa Nikula, Timo Heikkala, Kaarina Kokkonen, Anu Isoaho Julkaisija ja copyright Nuorten Ystävät ry Painopaikka Erweko Oy 2015 ISBN 978–952–5849–22–6

Sisällys Lukijalle. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 7 Kolme avointa elämänpolkua. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 8 Näistä juurista kasvoi Pohjolakodin ensimmäinen johtaja. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 16 Sirpaleinen elämä. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 24 Arki työntekijäperheen lapsen ja vävyn silmin. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 32 Elämäntyö ja osa elämää Pohjolakodissa. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 38 Joukkokasvatuksesta yksilölliseen ohjaukseen. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 48 Heittopussista ammattimieheksi ja yrittäjäksi. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 56 Perheväkivallasta moni tiesi, mutta kaikki vaikenivat siitä. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 62 Ilman vaimoani istuisin pitkää tuomiota tai olisin mullan alla. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 70 Mummon kuolema oli iso käännekohta. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 76 Elämän asettuminen kohdalleen otti aikansa. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 84 Näkymättömästä tytöstä kasvoi oikeudentuntoinen nuori nainen . . . . . . . . . . . . . . . . . 88 Herkkä, lahjakas Jarkko elää vanhempiensa sydämissä. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 94 Lapsen huostaanotto äidin silmin. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 102 Koulukiusattu sai uuden elämän. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 106 Nina ja Sami-Pekka jakavat ilot ja surut. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 112 Putoamisvaarasta kohti ammattia ja työelämää. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 116 Tarpeet muuttuvat, toiminta kehittyy. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 120 Elämää etsimässä. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 124 Mihin suuntaan kuljetaan. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 128

5

Koulukodin vaikutus lapsen ja nuoren tulevaisuuteen Tämä kirja kertoo Pohjolakodin kasvatustyöstä. Lapsena tai nuorena sijoitetut kuvaavat haastatteluissa, millaisena he kokivat tai kokevat elämän koulukodissa.

Kertomukset alkavat koulukotiin johtaneista tapahtumista ja jatkuvat sijoituksen jälkeiseen elämään. Muutaman nuoren vanhempi kertoo kokemuksistaan ja tunteistaan. Mukana on myös koulukodin työntekijöiden näkökulmia. Lisäksi kertomuksiin sisältyy välähdyksiä koulukodin alueella asuneiden työntekijäperheiden arjesta.

Moni haastateltavista tavoitettiin onnekkaiden sattumien seurauksena. Yksi heistä on Pohjolan Poikakodin ensimmäisen johtajan Yrjö Siltasen veljenpoika, jolla on omakohtaiset muistikuvat setänsä työpaikasta lähes 80 vuoden takaa. Vanhimmat muistot koulukotilapsen näkökulmasta ovat Veijon, joka tuli taloon vuonna 1961. Kirjan aloittaa Pohjolakodissa vuonna 2014 olleen kolmen nuoren tarinat.

Nuorten Ystävät ry perusti Pohjolan Poikakodin syyskuussa 1915. Ensimmäiset tytöt tulivat laitokseen 1979 ja nimi muutettiin Pohjolakodiksi vuoden 1984 alussa. Suoria lainauksia lukuun ottamatta kirjassa käytetään Pohjolakoti-nimeä koko käsiteltävänä ajanjaksona. Vuonna 2007 ilmestynyt historia Nuorten Ystävät 1907—2007, Toivon ja työn tie valottaa seikkaperäisesti Pohjolakodin toimintaa ja kehitystä.

Arvomaailma ja kasvatuskäsitykset ovat muuttuneet sadan vuoden aikana. Pohjolakodin kasvatustyön toimintatapoja on kehitetty ja kehitetään jatkuvasti vas­ taamaan ajankohtaisiin tarpeisiin. Tulevaisuudessakin on lapsia ja nuoria, jotka tarvitsevat tasapainoiseen aikuisuuteen kasvamiseen Pohjolakodin tukea ja apua.

Kirjan tekijät kiittävät kaikkia haastateltuja mukanaolosta ja avoimuudesta, jolla he kertoivat kipeitäkin muistoja sisältävät tarinansa.

Oulussa jouluna 2014 Eva-Liisa Nikula

7

8

Kolme avointa elämänpolkua

Y

hteistä syksyllä 2014 kolmelle Pohjola­ kodin nuorelle, Muhikselle, Tiialle ja Niksonille, on raju oman tien etsiminen, kipuilu itsensä löytämiseen. Kukaan ei halunnut Pohjolakotiin, mutta siellä heistä jokainen on vähitellen löytänyt tai on löytämässä turvalliset rajat elämäänsä. He ovat matkalla tavallisen nuoren arkeen.

Liikuntaharrastuksesta paljon iloa Muhis muutti kahdeksanvuotiaana vuonna 2008 kuuron äitinsä ja vuotta nuoremman sisarensa kanssa Somaliasta Helsingin Pitäjänmäelle äidin­äitinsä luokse. Poika kertoo, että mummon ja äidin välille syntyi erimielisyyksiä. Silloin hänet ja sisko sijoitettiin Helsingissä Toivolan lastenkotiin. Muhis aloitteli siellä koulua.

— En edes muista, mitä kaikkea hölmöä olen tehnyt.

Olin paljon poissa koulusta. Pohjolakotiin tulin neljä vuotta sitten, kun talvi oli tulossa. Ensin olin arvioin­ tiyksikössä ja sitten menin Karhulaan, jos­sa perhekotivanhempina ovat Maritta ja Terho Halonen. Alussa riitelin kaikkien kanssa. Ajattelin, että olen pomo.

Nyt se on muuttunut. Olen oppinut, etten enää määräile ja riitele. Olen myös oppinut uusia juttuja ja sääntöjä ja nyt on helpompi olla.

— Maritta ja Terho välittävät minusta ja hoitavat

asioitani. He ja heidän Susanna ovat minulle rakkaita. Susanna opetti minut lukemaan ja kirjoittamaan ekana kesänä. Karhulan porukan kanssa me pidetään Nuojuan mökillä hauskaa. Me kerrotaan vitsejä ja nauretaan yhdessä. Joskus tehdään metsähommia siellä. Minun lomapaikkani on Susannan ja Tuomaksen koti Lahdessa. Siellä ovat myös koirat Aku ja Heta.

Muhis opiskelee suomea toisena kielenä, mutta sanoo oppineensa eniten puhumalla arkisista asioista. Hän opettelee myös englantia. Somalin kieli on vähitellen painunut taka-alalle. Mummonkin kanssa hän puhuu suomea puhelimessa. Koulussa Muhik­ sen luokalla on neljä poikaa. Luokkatovereille Suomen kulttuuri ja sosiaalinen normisto ovat tuttuja.

Muhis tutustuu näihin asioihin pala palalta erityisluokanopettaja Hanna Järven opastuksella. Jokaisella tunnilla on tavoite, johon oppilas etenee omista lähtökohdistaan. ”Urakkatyönä” käydään läpi oppiaineeseen liittyvät asiat ja sen jälkeen jokainen voi vapaasti valita mieluista tekemistä lopputunniksi. Tärkeänä lisänä on sosiaalisen yhteenkuuluvaisuuden luominen. Välitunneista Muhis kertoo innokkaasti: — Välituntiluokassa me pelataan biljardia ja jalkapalloa, lauletaan Singstaria ja kuunnellaan tietokoneelta musiikkia. Aurinkoisella ilmalla ollaan ulkona ja pelataan korista. Tapaan välitunnilla kavereita myös koulun käytävillä ja pihalla.

9

Liikunnallisesti lahjakas Muhis on nyt 182-senttinen 14-vuotias ja harrastaa monipuolisesti liikuntaa.

— Joskus elän väärää päivää. Onko liikuntakerhon päivä vai ei? Pienenä kotimaassani urheilin. Nyt käyn liikuntakerhossa tiistaisin ja torstaisin. Siellä on Arto, joka on hyvä valmentaja ja vielä hauskakin.

Liikuntakerhossa valmistaudutaan kilpailukalenterin seuraavaan tapahtumaan. Pohjolakodin joukkue oli juuri voittanut Mikkelin jalkapallokisoissa hopeaa. Mitalikahvit olivat vielä edessäpäin.

Suomen kaikki kahdeksan koulukotia kuuluvat noin 80 vuotta toimineeseen koulukotien urheiluyhdistykseen, joka järjestää vuosittain seitsemät urheilukisat. Jokainen koulukoti saa lähettää kisoihin kymmenen hengen joukkueen. Pitkistä matkoista huolimatta Pohjolakoti osallistuu vuosittain kaikkiin kilpailuihin. Vuonna 2005 urheiluyhdistyksen hankkima kiertopalkinto, iso pokaali, on ollut alusta asti voitettuna Poh­jolakodilla.

Syyskesällä pidetyissä yleisurheilukisoissa Muhis osallistui kaikkiin lajeihin ja sai useita mitaleja.

Hän on myös hyvä hiihtäjä.

10

Haastattelupäivänä pojat aloittivat liikuntakerhossa harjoittelun Turussa pidettävää lentopalloturnausta varten. Muhiksesta on mukavaa, että välillä käydään Oulussa keilaamassa, uimassa tai seurataan Oulun Etan lentopallon liigapelejä.

— Lentopallokisojen yhteydessä viime vuonna käytiin Turussa katsomassa TPS:n ja JYPin välinen jääkiekko-ottelu. Joskus turnauspäivien välissä voidaan käydä elokuvissa.

Kisamatkoille osallistuminen edellyttää kolmen Pohjolakodin ”siivilän” läpäisyä: oman opettajan mielestä lähtijän koulun on mentävä suhteellisen hyvin, perhekodissa ei saa hölmöillä ja on harjoiteltava kunnolla. Hyvä ei tarvitse olla, mutta viimetipassa joukkueeseen pyrkijöitä ei oteta mukaan, koska he eivät ole olleet treeneissä.

— Urheilujutun lisäksi otan räpin ensiaskeleitakin. Hiljattain tein musaopettajan kanssa räpin nimeltään Kristoffer Topelius, jonka esitin Muhoksen Koivu ja Tähti -kulttuurikeskuksessa. Ensi kesänä tavoitteena on mopokortti. Sitä varten säästän 32 euron kuukausirahan, joka nousee 52 euroon, kun

täytän vuoden vaihteessa 15 vuotta. Vielä en sure, miten saan hankittua mopon.

Muhis tuntee itsensä suomalaiseksi ja on päättänyt kääntyä luterilaiseen uskoon. Kaste on lähiaikoina. Vaikka ammatti ei ole vielä selvinnyt, tulevaisuuden toiveena on jo perhe, vaimo ja lapsi.

— Olen tyytyväinen. Pohjolakodissa olen oppinut monta asiaa.

Voimaa antavaa ystävyyttä ja rakkaussuruja Tiia, 15 v, on yksi Kuuselan seitsemästä nuoresta, kolmesta tytöstä ja neljästä pojasta. Tiian vanhemmat erosivat tytön ollessa 3—4-vuotias. Erossa isoveli jäi isälle ja Tiia ja isosisko muuttivat äidin kanssa Lopelle. Nykyisin äiti asuu Helsingissä ja isä edelleen Lopella.

— Ollessani kahdeksanvuotias muutimme äidin kanssa Hyvinkäälle. Olin kaksitoistavuotiaana kuukauden Nikinharjun lastenkodissa, mutten edelleenkään tullut toimeen äidin kanssa eikä koulukaan

sujunut. Olin siksi Kotirinteen vastaanottokodissa kolme lyhyttä jaksoa. Seitsemännellä en käynyt juuri lainkaan koulua ja elämä meni huonosti muutenkin. Minusta tehtiin useita lastensuojeluilmoituksia.

Olin myös usein mukana tappeluissa. Pääsin kuitenkin seitsemänneltä luokalta. Koska tiesin, että minut siirretään Pokolle, lähdin heti kesäkuun ensimmäisenä hatkaan 1) ja asuin kavereideni luona.

Elokuun 20. päivänä 2013 Tiia jäi hatkasta kiinni ollessaan ystävällään. Hänet vietiin poliisiasemalle ja sieltä lähdettiin Lisäturvan vartijoiden kyydillä Pohjolakotiin.

— En pelännyt tänne tuloa. Kahteen ensimmäiseen kuukauteen en päässyt mihinkään enkä saanut puhelintani. Sain käydä vain koulussa. Ensimmäisellä viikolla minut vietiin autolla, sitten sain pyöräillä muiden mukana. Kaikki ottivat minut vastaan hyvin Kuuselassa ja koulussa. En ollut yksinäinen, vaan vapautunut päästyäni kouluun. Sain kavereita. Kahdeksas luokka meni hyvin, nostin kaikkia numeroita.

Yhdeksännellä ei mene hyvin. Yksikön tapahtumat stressaavat. Tiia kokee, etteivät Kuuselan uudet ohjaajat tunne sääntöjä vaan keksivät uusia.

— Parhaillaan käyn kotikoulua. Meillä oli nuorten välisiä riitoja, joista tuli rangaistus vain minulle.

Kotikoulussa olen saanut kolmessa viikossa aikai1

pakoon

11

seksi paljon enemmän kuin pitkään aikaan. Ensi kesänä pääsen pois Pohjolakodista, jos kaikki menee hyvin. Lukioon en aio, mutten tiedä, mihin ammattiin opiskelisin. Siksi tapaan opinto-ohjaajaa kerran viikossa.

Pienestä pitäen Tiia on harrastanut lautailua.

Hän käy salilla ja aikoo osallistua urheilukerhoon, kun saa vapautensa takaisin. Teknisen työn kerhossa hän on tehnyt kaiuttimet, tauluja ja parhaillaan on menossa baaripöydän ja -tuolien teko. Tyttö aloittaisi mielellään seinäkiipeilyn ja haluaisi soittaa saksofonia, mutta kuukauden harrastus­ raha, 37 euroa, ei riitä kaikkeen.

— Meitä tyttöjä on Pohjolakodissa vain kymmenen. Täällä kaikki ovat kaikkien kavereita. Tästä on tullut minulle kuin toinen perhe. Jos en olisi tullut tänne, en varmaan olisi enää elossa. Aineet olivat niin rankasti mukana elämässäni. Minulla on paljon kavereita, jotka polttavat pilveä, mutta se ei vaikuta minuun. Olen itse ollut tyhmä, kun käytin aineita. Kaikki kaverit tietävät, etten enää halua olla tekemisissä aineiden kanssa.

12

— Aiemmin koulussa oli kivaa ja rentoa, sinne oli ihana mennä. Siksi jaksettiin opiskella, minäkin kasilla tosissani. Nyt säännöt ovat muuttuneet.

Edelleen käydään joka päivä koulua, mutta se ei ole yhtä hauskaa kuin ennen. Asioista huomautellaan meille paljon enemmän kuin aiemmin. Ollaan tosi tiukkoja ja tarkkoja. Kukaan ei jaksa enää keskittyä koulutyöhön. Työrauha häiriintyy. Nyt on parempi olla Kuuselassa kuin koulussa. Silti aion ottaa itseäni niskasta kiinni ja opiskella.

Muutakin on tapahtunut. Tiia on nyt yksin. Paras kaveri lähti hatkaan. Lisäksi Kuuselassa kiellettiin seurustelu.

— Olemme poikakaverin kanssa kärsineet neljä kuukautta siitä, että meidät on eristetty toisistamme.

Oli tärkeää, että meillä oli toisemme. Saimme jakaa tunteemme ja viettää aikaa yhdessä. Nyt emme saa pitää mitään yhteyttä. Mistä muutos johtuu? Minulla oli vasta syntymäpäivä. Nyt siihen ei sisältynyt mitään kivaa. Normaalina viikonloppuna vuokrataan Kuuselaan joku leffa ja ostetaan jotain pientä purtavaa.

— Harvat opettajat ja ohjaajat ymmärtävät nuoria, jotka ovat tehneet jotain tyhmää. Minulla ja poikakaverillani olisi paljon helpompaa, jos saisimme pitää yhteyttä. Koulukin meni selvästi paremmin yhdessä ollessamme.

Välit äidin kanssa ovat parantuneet ja käynnit Hyvinkäällä ovat menneet hyvin. Isän kanssa on nyt enemmän nahistelua. Tiia oli kuusi vuotta puhumatta isonveljensä kanssa, mutta viime vuonna asiat sovittiin.

— Äitini on ukrainalainen mutta asunut kohta 30 vuotta Suomessa. Puhun hänen kanssaan venäjää.

Olen henkisesti äitini kaltainen ja haluaisin olla kokonaan ukrainalainen. Puolet sukulaisistani asuu Ukrainassa, myös Kiovassa. Kun täytän 18, lähden pois Suomesta jonnekin muualle.

Hyvää tulevaisuutta rakentamassa Kolmivuotiaana 2000-luvun alussa perheensä mukana Kosovon Pristinasta Raaheen muuttaneen Niksonin, 17 v, ainoa muisto entisestä kotimaastaan liittyy junamatkaan, jonka hän teki parivuotiaana vanhempiensa ja tätinsä kanssa. Perheen kuudesta lapsesta kaksi on syntynyt Suomessa. Täällä asuu isän puolelta myös mummu ja täti perheineen, pappa on kuollut. Perhe pitää yhteyttä Kosovossa ja eri puolilla Eurooppaa asuviin sukulaisiin. Nikson osaa englantia ja jonkin verran saksaa. Kotona puhutaan Kosovon mustalaiskieltä. Lisäksi Nikson puhuu albaniaa ja serbiaa.

Nikson ehti käydä Raahessa peruskoulun ensimmäisen luokan. Oulussa Nikson töpeksi ja pinnaili seitsemännellä. Hänet siirrettiin Merikosken yläasteelta Toppilan kouluun, jossa hän suoritti loppuun seitsemännen ja aloitti kahdeksannen luokan. Alamäki kuitenkin vain kiihtyi.

— Sosiaalitoimisto sijoitti minut jo seitsemännellä luokalla kempeleläiseen sijaisperheeseen, josta lähdin karkuteillekin. Tyhmyyksien tekoon löytyi kyllä kavereita. Kahdeksannella jäin luokalleni.

Koulu ei kiinnostanut. Minut sijoitettiin syksyllä 2012 perhekoti Metsolaan Pohjolakodissa. Silloin kaikki lähti menemään huomattavasti paremmin, oikeastaan tosi hyvin. Jo kuukauden kuluttua sain vierailla perheeni luona.

Nyt Nikson pystyi oikeasti sopimaan asioista ja siksi hänen oli helppo pitää kiinni sopimuksista.

Toppilan koulussakin yritettiin sopimista, mutta poika ei voinut sanoa juuta eikä jaata. Nyt kysyttiin, onnistuuko. Jos poika oli sitä mieltä, ettei 13

onnistu, sovittiin tavoitteista, jotka hänen mielestään onnistuisivat ja ne hän hoiti.

Kesäksi 2013 Nikson sai kesätyötä. Hän leikkasi Pohjolakodilla nurmikoita ja huolsi päältä ajettavia ruohonleikkureita sekä teki Montan leirintäalueella kaikkea saunan ulkomaalauksesta puiden pilkkomiseen.

— Päähänpistosta jäin kesäloman päätteeksi omille teilleni. Viikon kuluttua perhekodin isä Jani Ukkola eli Ukkis ja ohjaaja Pekka Niemelä löysivät minut ja toivat takaisin Metsolaan. Kun tavaroitani, myös kännykkäni, oli jäänyt kotiin, minua lähdettiin käyttämään Oulussa. Päätin taas olla palaamatta.

Tällä kertaa viina ja aineet tulivat kuvaan. Oleilin kaverin kämpässä. Sattumalta naapurissa asui Ukkiksen tuttava. Niinpä Ukkis ja Pekka hakivat minut taas takaisin.

Seurasi tiukka viiden kuukauden jakso Metsolassa: ei käyntejä Oulussa eikä missään muuallakaan. Yhdeksäs luokka alkoi kahden viikon jaksolla kotikoulussa sijaishuollon erityisyksikössä Toukolassa. Sitten hän pääsi Pohjolan kouluun, aluksi autokyydillä.

14

Keväällä 2014 Nikson oli mukana järjestelemässä erilaisia työpajoja, kun espanjalaisia ja saksalaisia nuoria vieraili Pohjolakodilla. Koska hän on edelleen Pohjolakodin kirjoissa, on tarkoitus, että hän osallistuu vastavierailulle Espanjaan.

Syyslukukauden 2014 alussa pidetyissä koulukotien välisissä yleisurheilukilpailuissa Nikson voitti satasen, kahdensadan ja viestin kultamitalin. Kuulantyönnöstä tuli hopeaa ja korkeudesta pronssia.

Kempeleläisen sijaisperheen isä Joni Nenonen on nykyisin Niksonin tukihenkilö ja myös painonnoston valmentaja Oulun Power Teamissa. Hänellä on suuri osuus pojan raitistumisessa.

— Pääsin koulun salille, kun sain kulkea itsekseni koululla. Joni neuvoi, mutta emme tavanneet sa­ lilla, vaan kerran viikossa kävimme syömässä ja elokuvissa tai teimme muuta mukavaa yhdessä, yleensä Oulussa. Joskus tapasimme kaupungissa Urheilutalolla. Painonnosto on minun juttuni. Aloitin sen vasta vuoden 2014 alussa ja suunnittelin osallistuvani heti syksyllä SM-kisoihin. Kesällä treenaamista haittasi kipeytynyt olkapää, sitten iski bakteeri ja kisat jäivät väliin. Urheilu on ollut aina minulle mieleistä. Ihmettelinkin, miksi saan todistukseen vain yhdeksikön. Vastaus oli: tupakka. Polttaminen loppui kerralla, kun aloitin pai­

nonnoston. Lopettamiseeni ei uskonut kukaan. Olin oppilaskunnassa, jossa päätimme: ne jotka pysyvät päätöksessään olla tupakoimatta, pääsevät reissuun.

Kävimme laskettelemassa.

Miksi 17-vuotias Nikson teki nyt elämässään täyskäännöksen?

— Olin vain rellestänyt tarpeeksi. Aloitin viime vuonna yhdeksännellä päihdetyöskentelyn Teija Lampisen kanssa. Pyynnöstäni sitä jatketaan myös tänä vuonna, vaikka opiskelen jo Luovin Muhoksen yksikössä. Aluksi oli seulat, joilla seurattiin, olenko pysynyt erossa aineista. Enää en ole seurannassa.

Silti haluan jutella Teijan kanssa asioista säännöllisesti, viikon, kahden välein.

Nikson on aina pitänyt erityisesti kuorma-­ autoista. Hän oli yhdeksännellä kaksi kertaa ”kokeiluharjoittelussa” Luovilla kahdessa eri paikassa ja sai molemmista täydet pisteet.

— Minulle sanottiin, että pistä vain paperit tänne.

Sinut otetaan mielellään. Sama viesti tuli opolle ja opettajalleni Mikko Silvolalle. Vaihtoehtoina olivat logistiikan tai autoalan perustutkinto. Minulle oli

mieluisampi autonkuljettajan kuin ajoneuvoasentajan tutkinto. Pääsin aloittamaan kolmivuotiset opinnot syksyllä. Opiskelu on tosi mukavaa. Suoritan parhaillaan kuorma-auton ajokorttia, joten ajan jo kuorma-autolla liikenneopettajan kanssa.

Yhdeksännellä luokalla Nikson sai asua 5—6 kuukautta Metsolan tukiasunnossa. Jos tukiasuminen menisi hyvin, hän pääsisi muuttamaan kylälle itsenäistymisasuntoon. Aluksi nuorimies pyöräili Pohjolakodilta ammattioppilaitokselle, mutta muutti pari päivää ennen haastattelua kylälle. Hänellä on muutaman minuutin kävelymatka oppilaitokseen.

Nyt hän käy itsekseen harjoittelemassa Muhoksen keskustan kuntokeskuksessa. On sovittu, että hän on iltaisin kello 21 kämpillä. Niin hän on ollut ja aikoo jatkossakin olla.

— Räppäri Palefacen keikalla Oulussa tutustuin vuonna 2013 Katriin. Hän on tärkeä syy, miksi halusin elämäni kuntoon. Kun täytän 18, olen vielä kolme vuotta jälkihuollon piirissä. En tiedä vielä, jäänkö ammattiopintojen jälkeenkin asumaan Muhokselle.

Armeijan joka tapauksessa haluan käydä.

Haastattelut tehty 30.9. ja 1.10.2014 Pohjolakodissa.

15

Näistä juurista kasvoi Pohjolakodin ensimmäinen johtaja

Y

rjö ja Laura Siltasen muutettua vuonna 1947 Muhokselta Helsinkiin Pentti Silta­nen ja hänen puolisonsa Pirkko olivat melko paljon yhteydessä heihin. Erityisesti Pirkko ystävystyi Lauran kanssa kerätessään aineistoa ja kirjoittaessaan Siltasten sukuhistoriaa. Pohjolan Poikakodin ensimmäinen johtaja Yrjö Siltanen ja Pentti Siltasen isä Lauri olivat veljeksiä. Yrjö Siltasen koko arvomaailman voi kiteyttää hänen kotikasvatuksessaan saamiinsa arvoihin: koti, uskonto ja isänmaa. Tältä pohjalta hän osallistui aktiivisesti muun muassa Isänmaallisen kansanliikkeen, IKL:n toimintaan ja oli mukana paikallisessa suojeluskuntaliikkeessä.

Setänsä Yrjö Siltasen elämää muisteleva professori Pentti Siltanen, s. 1926, valmistui 1954 lääkäriksi ja toimi viimeksi Hyksin Sydänaseman ylilääkärinä.

Tästä tehtävästään hän jäi eläkkeelle 1989 ja lopetti yksityisvastaanoton vuonna 2006.

16

17

Yrjö Siltasen isä Juho Kustaa oli Teiskon kartanon torppari, jolle kartanonherra vain ilmoitti, että kartano ottaa Siltasen torpan käyttöönsä viljelyksineen ja laidunmaineen. Mitään korvauksia ei maksettu viljelysten kunnostamisesta, uudisraivauksista eikä rakennusten saneerauksista, koska ne kuuluivat torpparin velvollisuuksiin. Yrjön äiti Amalia oli talollisen tytär. Häädetty pariskunta ei voinut ostaa omaa tilaa, koska Amalian perintörahatkin oli juuri upotettu Siltasen torpan kunnostukseen.

Vuonna 1887 Siltaset muuttivat kahden tyttärensä kanssa Tampereelle Amuriin Juho Kustaan lainarahalla rakennuttamaan suureen taloon. Yrjö syntyi vuonna 1890 ja Pentti Siltasen isä Lauri neljä vuotta myöhemmin. Vuonna 1900 syntyneistä kaksosista poika kuoli pian syntymän jälkeen. Vuonna 1892 Juholla ja Amalialla tiedetään olleen yhdessätoista huoneessa yhteensä 48 vuokralaista, joista 18 lapsia. Isäntäväki asui kolmen huoneen ja keit­tiön asunnossa. Juho Kustaa aloitti Finlaysonilla vaatimattomissa sekatyömiehen töissä ja jäi eläkkeelle tehtaan pehtorin virasta. Yrjön synnyttyä isä oli sanonut: ”Tästä pojasta minä, jos elää saan, koulutan papin”. Amalia-äiti oli jyrkästi lasten kouluttamista vastaan ja vaati lapsiaan mahdollisimman pian työhön. Isällä oli sama mielipide tyttäristä, mutta hän ajatteli molempien poikiensa kouluttamista. Vanhempien mielipiteistä huolimatta tyttäretkin hankkivat itselleen koulutusta.

Aluksi koulu ei maistu, mutta mieli muuttuu Pentti Siltanen toteaa setänsä Yrjön maailman olleen koko elämän ajan mustavalkoinen. Yrjön lapsuuden perhe oli hyvin uskonnollinen. Äitiä huo18

lestutti, kun Yrjön kouluarvosanat vain laskivat.

Amurin pojista suurin osa oli työläisten lapsia. Yrjön kaverit Amurin jengissä vihasivat koulunkäyntiä ja ihannoivat työntekoa. Yrjökin halusi ansiotyöhön, ja isä hankki hänet tietoisesti tehtaalle raskaaseen sekatyöhön. Tämä vaikutti osaltaan Yrjön ajatuksiin koulunkäynnistä. Äiti ei pitänyt lainkaan Amurin väestä. Hän haki monet kerrat Yrjön Särkänniemen kallioilta, jossa pojat ottivat osaa pultsareiden korttipeleihin ja seurasivat juopottelua. Amalia-äiti kutsui kotiin hengellisten asioiden merkeissä diakoni Vihtori Salon. Vähitellen Yrjökin saatiin mukaan ja hän kiinnostui diakoniakoulusta, mutta epäili elämäntapojensa vuoksi olevansa sopimaton diakonin tehtäviin. Pikkuhiljaa mieli muuttui ja hän suoritti iltakoulussa kansakoulun viimeisen, kuudennen luokan uudelleen ja sai korjatuksi huonon todistuksensa. Vihtorin käynnit eivät liittyneet vain Yrjön taivutteluun pois Amurin jengistä, sillä myöhemmin Yrjön vanhin sisar Hilda ja Vihtori avioituivat.

Luultavasti Vihtorin suosituksesta Yrjö pääsi 17-vuotiaana, alaikäisenä, oppilaaksi Sortavalan Diakoniakouluun ja valmistui diakoniksi vuonna 1909. Vuoden 1910 alussa hänet valittiin Nuorten Ystävien ensimmäisen katulasten kaitsijan Fabian Hintikaisen seuraajaksi Ouluun. Jo vuoden kuluttua hän hakeutui Rauman kansakouluopettajaseminaariin ja sai kansakoulunopettajan pätevyyden.

Vuonna 1915 hänestä tuli toimintaansa aloittavan Pohjolakodin johtaja. Ajatus tämänkaltaisesta työstä oli hänelle tuttu, sillä jo katulasten kaitsijana hän oli todennut, että Hailuodon kesäsiirtolan tulokset turvattaisiin, jos yhdistyksellä olisi suojelukasvatuslaitos. Orpojen, fyysisesti erityishoidon tarpeessa olevien tai laiminlyötyjen sekä pahantapaisten lasten katsottiin tarvitsevan yhteiskun-

nan kasvatusta tai suojelua. Pohjolakodin henkilökuntaan viidenneksi liittyi vuonna 1916 vajaaksi vuodeksi Yrjön sisar, juuri sairaanhoitajaksi valmistunut Hilda. Hänen vielä työskennellessään Pohjolakodissa tuli sinne kansakoulunopettajaksi Silja Siltanen, joka oli vihitty Yrjön kanssa samana kesänä Muhoksella. Yrjön vanhemmat ja sisarukset hyväksyivät Siljan perhepiiriin, vaikka hän oli eronnut ensimmäisestä miehestään Toivo Kuulasta.

Tosin sukulaissuhteet muodostuivat perhejuhlien kannalta kiusallisiksi, sillä Yrjön veli, Pentti Siltasen isä, oli naimisissa Saimi Silventoisen kanssa.

Saimin sisar, laulajatar Alma Silventoinen oli säveltäjä Toivo Kuulan toinen puoliso.

Luultavasti Yrjön vanhemmat eivät koskaan vierailleet Muhoksella pitkän matkan vuoksi, mutta Yrjö kävi työmatkoillaan tervehtimässä vanhempiaan ja näyttämässä lapsiaan heille. Silja ja Yrjö saivat viisi lasta, joista kaksi kuoli varhain, toinen kaksi-, toinen seitsemänvuotiaana. Pentti Siltanen muistaa tavanneensa Silja Siltasen perhejuhlassa isovanhempiensa kodissa Amurissa.

— Lapsen huomio kiinnittyi, miten kasvoiltaan kaunis mutta vartaloltaan hyvin pyöreä Silja ei saanut kenkiä jalkaansa eteenpäin kumartumalla, vaan luiskautti ne paikalleen sivusta.

Yrjö Siltanen vieraili ja yöpyi Helsingin matkoillaan veljensä Laurin kotona Etu-Töölössä ja Lauri puolestaan kävi Muhoksella omilla työmatkoillaan. Yrjö ja Lauri olivat luonteiltaan ihan erilaisia.

Laurista tuli ylioppilas. Hän meni vanhempiensa toivomuksesta teologiseen tiedekuntaan, päätyi kuitenkin filosofian maisteriksi pääaineenaan kansantalous ja valmistui vielä lakitieteen lisensiaatiksi ja varatuomariksi. Vaikka hänestä ei tullut pappia, vanhemmat olivat tyytyväisiä.

— Lauri arvosti veljeään, erityisesti tämän organisointikykyä. Olihan Yrjöllä vaativa, monipuolisia taitoja edellyttävä työ kasvatuslaitoksen johtajana, opettajana ja 140 peltohehtaarin tilanhoitajana.

Yrjö suunnitteli ja toteutti laajennuksia, piti taloutta kunnossa ja järjestystä poikien keskuudessa.

Siltanen aloitti työnsä runsaan kymmenen pojan kanssa, hänen lähtiessään 32 vuoden työn jälkeen laitoksen kirjoissa oli yli 200 poikaa. Hänen johtajakaudelleen osui niin pula- kuin sota-aika.

Lapsuudestaan Pentti muistaa Yrjön isona, määrätietoisena miehenä, joka puhui vakuuttavasti.

Hänen puheensa ja kirjoituksensa sisälsivät uskonnollisia sitaatteja, myös raamatusta.

— Yrjö oli minusta mukava, seurasi touhujani ja osallistuikin niihin. Vähän vanhempana minulle oli erityisen mieluista pelata hänen kanssaan shakkia. Hän oli hyvin toverillinen ja suhtautui minuun tasavertaisena.

19

Rauha Maria Cecilia Nelimarkka.

Myöhemmin perhe otti nimen Valo.

Ensimmäinen puoliso Toivo Kuula alkoi kutsua Ceciliaa Siljaksi.

Kodin rappusilla Silja ja Yrjö sekä lapset Jorma, Raili ja Tapio.

Vierailu Yrjö-sedän luona Pohjolakodissa Pentti vieraili Muhoksella vain kerran, vuonna 1936 kesäloman aikaan, kun vanhemmat tekivät viikon matkan Lappiin. Pentti oli silloin kymmenvuotias ja serkkupojat Jorma ja Tapio olivat jo 18- ja 17-vuotiaita. Raili oli vuotta Penttiä nuorempi. Silja oli kotona, koska oli kesä.

— Hän oli hyvin äidillinen. Minut hyväksyttiin tasavertaisena mukaan lasten joukkoon. Perhe asui pää20

asiassa kaksikerroksisen rakennuksen yläkerrassa.

Alakerrassa oli perheen käytössä keittiö ja ruokailutila. Lisäksi siellä oli Yrjön toimisto ja koulun tilat.

Minusta oli mukavaa olla Yrjön perheen vieraana.

Vain ruokailut perheen kanssa ovat jääneet mieleen hankalina. Setä edellytti minunkin syövän yhtä runsaasti kuin heillä itsellään oli tapana. Yrjö oli ehdoton auktoriteetti perheessään, ”kuningas” kotonakin. Hän oli sitä työnsä, osittain myös kokonsa vuoksi. Silti lapset saivat esittää omia mielipiteitään ja meitä kuunneltiin.

Sedän luokse mennessään Pentti odotti kohtaavansa Pohjolakodissa tyypillisiä katupoikia. Paikanpäällä hän havaitsi, että he olivat ihan tavallisia poikia, osa hänen ikätovereitaan, osa vanhempia.

— Helsingistä lähtiessäni tiesin, että Pohjolan Poikakoti oli kasvatuslaitos ja ajattelin mielessäni, että se on kuin vankila. Yllätykseni oli suuri, kun perillä odotti ”pieni kylä”, jossa elettiin normaalia elämää:

käytiin koulua ja tehtiin työtä. Suurin osa pojista oli kaltaisiani. He olivat vain kasvaneet hyvin köyhissä, alkoholisoituneissa tai muista ongelmista kärsivissä perheissä, mutta olivat nyt hyvinvoivan näköisiä. Ymmärsin kyllä, että he olivat ”karenssis­sa”. Minut pidettiin erillään heistä, mutta sain kuitenkin seurata heidän työskentelyään.

Erityisesti Penttiä kiinnostivat työtilat monipuolisine koneineen ja laitteineen. Tilat olivat samantapaisia kuin ammattikoulussa. Oli mielenkiintoista seurata poikien ohjattua työskentelyä.

Toinen kiinnostava paikka oli pelloiksi muutettavan Soson suoalue, missä pojat kaivoivat ojia.

Navetta ja talli eivät Penttiä kiinnostaneet. Yrjö oli hyvin innostunut kalastuksesta ja iltaisin hän lähti mielellään veneellä lohiongelle kosken suvantoon, Montan lampeen, ja toi joskus saalistakin.

— Tiesin myös kurinpidosta, sillä Yrjö antoi joskus pojille piiskaa toimistossaan. Poikien piti asettua polvilleen piiskausta varten. Piiskan antaminen oli tuohon aikaan kasvatustapa, jolla lasten mieliin pyrittiin painamaan se, mitä ei saa tehdä.

Koin tämän itse nelivuotiaana, kun perheemme asui vielä Tampereella. Minua oli kielletty menemästä koskirantaan, mutta sieltä äiti minut, karkulaisen, löysi. Yritin itse valita pientä vitsaa, joka ei sattuisi. Mutta kunnon vitsalla sain pyllylleni. En muista, kummalta vanhemmaltani, mutta tapauksen muistan selvästi.

Ennen 50-lukua perheillä ei yleensä ollut omaa autoa. Yrjö Siltasella oli kuitenkin 5—6 hengen avoauto. Oliko auto hänen omansa vai hänen käytössään, sitä ei Pentti Siltanen tiedä. Autolla tehtiin Pentin vierailun aikana päivän retki Liminkaan.

Siellä tutustuttiin Aappolaan, Abraham Ojanperän (1856—1916) kotimuseoon. Ojanperä oli aikansa huo-

Yrjö ja Laura Siltasen hääkuva vuodelta 1950.

mattavin laulupedagogi ja laulutaiteilija Suomessa.

Musiikki oli Pentti Siltasen harrastus ja muutenkin osa elämää. Tädin lisäksi myös hänen äitinsä oli laulajatar.

Elämän muutos ja muutto Helsinkiin Keväällä 1944 Pentti Siltasen sisar Tuija oli Muhoksella sedän perheessä Siljan hyvässä huolenpidossa sotaa paossa. Samana syksynä Pohjolakotiin tuli työhön 26-vuotias kansakoulunopettaja Laura Kujanpää, jota tuolloin jo 54-vuotias Yrjö opasti työelämään. Lauran hoikka ja viehättävä 21

olemus sekä vakaa kristillisyys tekivät uskovaiseen Yrjöön voimakkaan vaikutuksen. Vähitellen Yrjön ja Lauran kehittyvä suhde kiinnitti ulkopuolistenkin huomion. Yrjö oli rakennuttanut yksityisen puhelinlinjan toimistostaan Lauran asuntoon ja hänen nähtiin myös käyvän Lauran luona.

— Yrjöön vaikutti syvästi syksyllä 1946 sattunut kodin tulipalo. Palo osoittautui tahallaan sytytetyksi. Samassa tulipalossa paloi myös Poikakodin tiloja. Tiedetään, että pojat osasivat yöllä olla

ikkunoissa katsomassa paloa, joka tuhosi Siltasen perheen koko omaisuuden, kaiken mitä huoneissa oli, myös Yrjö Siltasen koko arkiston. Näin huomattava osa hänen elämäntyöhönsä liittyvästä kirjallisesta aineistosta paloi poroksi. Mitään ei saatu pelastettua. Onneksi Yrjön vanhimmat paperit olivat Amurin kotitalossa, jossa Hilja-sisar asui talon purkamiseen saakka.

Siljan ja Yrjön avioliitto alkoi kärsiä. Yrjölle luon­ teenomaisesti hän tuli vuonna 1947 Helsinkiin ja ilmoittautui veljensä perheelle eräänä aamuna Lauransa kanssa ”susiparina” ja esitteli tämän vakavana elämänkumppaninaan.

— Tämä kaikki sopi mainiosti isäni käsityksen mukaan veljensä toimeliaisuuteen.

Laura sanoutui irti virastaan ja Yrjö hakeutui virkavapaalle kunnes 1948 erosi johtajan tehtävästään. Silja ei halunnut antaa avioeroa, mutta myöntyi siihen vuonna 1949 ja jäi seuraavana vuonna eläkkeelle Pohjolakodin opettajan tehtävästä.

Vuonna 1950 Yrjö ja Laura vihittiin. Tytär Satu syntyi Yrjön ollessa 61-vuotias. Pariskunta hakeutui opettajan tehtäviin Itä-Helsinkiin. Yrjö työskenteli yläkoulun ja Laura alakoulun opettajana eläkeikään asti.

— Jälkiviisaasti voidaan todeta Yrjön irrottautuneen Pohjolan Poikakodista hyvään aikaan, sillä hänen vielä 1930-luvulla toimineet kasvatusmenetelmänsä eivät toimineet enää 1950-luvulla, Pentti Siltanen toteaa.

Haastattelu tehty 16.5.2013 Espoon Tapiolassa Pentti ja Pirkko Siltasen kotona.

Pentti Siltanen setänsä Yrjö Siltasen kanssa Tampereella vuonna 1973.

22

Vanhat kuvat Pentti ja Pirkko Siltasen albumista.

23

24

Sirpaleinen elämä

H

änen tyyneytensä yllättää. Mies on selvästi sinut menneisyytensä kanssa. Hän kertoo rauhallisesti ja järjestelmällisesti rankasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Siitä, miten kaikki on vaikuttanut hänen elämäänsä.

Ilmeikkäiltä kasvoilta näkee, että tapahtumien muisteleminen sattuu yhä, vaikka ensimmäiset kipeät asiat Veijo Kekäläinen kohtasi yli 50 vuotta sitten pienenä poikana. Kaikki on painunut mieleen lähtemättömästi. Mitään hävettävää ei ole. Hän arvostaa oikeudenmukaisuutta.

Yksinhuoltajaäidin oli vaikeaa selvitä neljän lapsen kanssa Veijo syntyi vuonna 1952 Saastamoisen tehtaan työläisasunnossa Lehtoniemen kadulla Kuopiossa. Äidin ja isän lisäksi perheeseen kuului isoveli Seppo ja 1,5 vuotta vanhempi sisar. Viisi vuotta myöhemmin syntyi vielä pikkuveli. Samassa parakkityyppisessä puurakennuksessa oli 6—8 perheen kodit. Tuon ajan kiusankappaleita, lutikoita, yritettiin hävittää asunto kerrallaan, mutta ne siirtyivät hatarien seinien

kautta seuraavaan. Lopulta koko talo myrkytettiin ja kaikki joutuivat olemaan päivän ulkosalla. Pihalla olevan pitkän ulkorakennuksen alakerrassa oli liiteri ja toisessa kerroksessa puuseet. Isä työskenteli tuohon aikaan Saastamoisen lankarullatehtaalla.

Hänen isänsä, Veijon ukki, oli ollut vastaavana mestarina tehdasta ra­ken­nettaessa.

Kekäläiset muuttivat vuonna 1957 Heinolaan ja asettuivat Vuorikadulle sahan omistaman neljän perheen omakotitalon yläkertaan. Samoihin aikoihin isä lähti Helsinkiin töihin eikä enää koskaan palannut perheensä luokse. Arkistoista löytyy merkintä isän runsaasta alkoholin käytöstä. Lappeenrannasta kotoisin oleva karjalainen äiti palasi pian neljän lapsensa kanssa Kuopioon ja asettui aluksi asumaan anoppinsa luokse. Ukki oli hiljattain kuollut. Äiti teki koko elämänsä raskasta työtä. Haapaniemen seutu tuli Veijolle tutuksi. Hän seikkaili ja ui kavereidensa kanssa Kuopionlahden rannoilla. Lapsena mieleen ovat painuneet myös rullatehtaalta edullisesti polttopuiksi ostetut reikäiset jätepuut, joista oli otettu lankarullia.

25

Vuonna 1959 Veijo aloitti kansakoulun. Hän ehti vajaan kahden vuoden aikana käydä neljää eri koulua, sillä äiti lapsineen joutui muuttamaan useita kertoja.

— Olin kahdeksan ikäinen, kun minut sijoitettiin isonveljeni Sepon kanssa Alavan lastenkotiin. Jollain tavalla ymmärsin, ettei äiti yksinhuoltajana voinut pärjätä meidän neljän kanssa, varsinkin kun ukki oli kuollut. Tuntui luontevalta, että kaksi vanhinta poikaa lähti ja tytär ja nuorin poika jäivät äidin luokse.

Ei lastenkodissa asumisessa mitään vikaa ollut, mutta sen takia Veijoa kiusattiin koulussa. Siksi hänellä oli rauhoittumisongelmia ja hän muistutti usein sähköjänistä. Muutama opettaja yritti panna Veijoa järjestykseen ”karttakeppikasvatuksella” eli hän sai karttakepistä takamukselleen. Koulusta ilmoitettiin sosiaalitoimeen pojan myöhästelystä ja vaikeuksista. Koulu halusi päästä hänestä eroon.

Kukaan aikuinen ei ymmärtänyt lapsen tunteita.

Nyt Veijo pohtii, ettei ollut ihme, jos pieni poika reagoi uuteen ja outoon tilanteeseen.

Poika oppi maatilan töihin ja sai jatkuvasti putkarangaistuksia Vuonna 1961 viikko sosiaalilautakunnan päätöksen jälkeen maalis-huhtikuussa kaksi lastenkodin työntekijää ilmoitti Veijolle, että tämä lähtisi välittömästi toiseen paikkaan. Hän muistaa, miten vielä samana päivänä ajettiin autolla Piippolan ja Pulkkilan kautta ja illalla pimeässä oltiin perillä Muhoksella.

— Minut sijoitettiin Metsolan kotikuntaan, jossa tapasin ensimmäisenä kotikuntatädin ja kotikunnan valvojat. Eipä siinä paljon keskusteltu. Näytettiin sänky toisen kerroksen makuusalissa. Sen etuosas26

sa oli meidän pienten poikien alue, taempana muutamaa porrasta ylempänä isompien poikien makuutilat. Yhteensä meitä nukkui yli 20 käytännöllisesti katsoen samassa tilassa. Sängyssä oli olkipatja, jonka oljet vaihdettiin kerran tai kahdesti vuodessa.

Kun aikuiset olivat lähteneet, yksi pojista hyökkäsi Veijon kimppuun kokeillakseen millainen tulija oli. Kunnon tappelun jälkeen pojista tuli kuitenkin kaverit. Yllättävän hyvin kahdeksanvuotias osasi sopeutua uuteen tilanteeseen. Aamuherätyksen jälkeen pesulle, aamupuurolle, kouluun, välillä ruokailemaan Pohjolaan, muutamaksi tunniksi takaisin kouluun ja sitten kotikuntaan, jossa odotti kotikuntatäti. Siitä lähtien kun Veijo oli oppinut lukemaan, hän luki paljon. Kotikuntatädin ohjauksessa pelattiin yhdessä lautapelejä. Neljän, viiden aikaan käytiin syömässä toinen lämminruoka Pohjolassa ja illalla saatiin vielä tädin laittama iltapala. Veijo ei missään vaiheessa joutunut seksuaalisen ahdistelun kohteeksi eikä häntä ”koulutettu” esimerkiksi virtsaamalla päälle. Hän kuuli, että jossakin kotikunnassa tällaista tapahtui. Aikuisena voi vain todeta, että yövalvonta oli riittämätöntä. Henkistä ja fyysistä väkivaltaa ehdittiin tehdä yövalvojan harvojen käyntien välillä. Kotikuntatädin sekä puuettä metalliverstaiden ohjaajien suhtautuminen lapsiin ja nuoriin oli Veijon mukaan asiallista. Poika kävi mielellään myös urheilusalilla pelaamassa koripalloa tai nostelemassa puntteja.

— Kesällä alkoi sokerijuurikkaan kitkeminen.

Jokaiselle merkittiin tikuilla määrämitta pellosta, joka piti hoitaa. Myös heinätöissä annettiin kullekin oma urakkansa. Perunannostossa oli oltava.

Satoi tai paistoi, me noukimme koneen nostamat perunat. Vähän kauheiltahan maatilan työt pienestä kuopiolaispojasta tuntuivat. Ne oli vain

”Kukaan ei nähnyt minua lapsena, vaikka olin vain pieni poika.”

pakko opetella. Kukaan ei päässyt pellolta ennen kuin kaikki olivat suoriutuneet urakastaan, joten kavereita autettiin. Tavoite oli varmasti luoda yhteishenkeä ja opettaa työntekoon, mutta välillä se tuntui lapsesta pakkotyöltä.

Työnteko jatkui myöhemmin syksyllä tallilla ja navetassa. Veijo levitteli mielellään heiniä ja oppi vuosien varrella käyttämään lypsykonetta. Sen sijaan polttopuiden sahaus suuressa halkovajassa

oli pienelle pojalle raskasta. Keväisin ja syksyisin tuli useampi junanvaunullinen 50-kiloisia apulantasäkkejä ja 60-kiloisia kalkkisäkkejä, joita piti nostella traktorin peräkärryyn ja sieltä pellolle tai varastoon. Jo 11—12-vuotiaana Veijo joutui kantamaan raskaita säkkejä.

— Vilkkaana lapsena rikoin vahingossa rajoja alusta lähtien. Koivukujan puolivälissä oli koivussa merkki, jota pitemmälle ei saanut mennä. Toisaalla 27

rajana saattoi olla voimajohto. Nopsalle yhdeksänvuotiaalle eivät tällaiset rajat hahmottuneet toisten lasten kanssa temmeltäessä. Seurauksena oli henkilökunnan kielellä arestia. Meille se tarkoitti putkaa, jossa olimme oikeasti eristettyinä yhdellä reissulla viikkotolkulla. Arvioin, että Pohjolan Poikakodissa viettämäni yli viiden vuoden aikana olin putkassa yhteensä 1,5 vuotta. Julkiset raipat nöyryyttivät eikä putkassa vietetty aika edistänyt lapsen ja nuoren kehittymistä oikeaan suuntaan.

Putkassa oli kaksi kahden- ja yksi kolmenhengen huone sekä oleskelutila, johon saattoi sijoittaa jopa kymmenen poikaa. Jokaiselle oli sänky ja petivaatteet. Putkasta käytiin koulussa ja syömässä. Muuten ei sieltä päästy minnekään. Suurin osa pojista luki kirjastosta lainaamiaan kirjoja.

Valot sammutettiin illalla kymmenen, yhdentoista aikaan.

— Putkassa oli kähinöitä, mutta sain olla rauhassa, kun itsesuojeluvaistoni sanoi: anna toisten riidellä. Välillä pojat kävivät myös fyysisesti toistensa kimppuun. Olin ehkä kahdentoista kun näin, miten joku yritti kurittaa itseään pienempää poikaa.

Menin väliin, koska olin ikäisekseni isokokoinen.

Kerran yksi kaveri hyökkäsi päälleni kolme kertaa, mutta joutui lopulta ”katselemaan tähtiä”.

Veijo oli putkassa, kun helsinkiläinen poika veti itsensä ”kiikkuun”. Paikalla ollut putkavahti sai hänet irti ja itsemurhaa yrittänyt vietiin Ouluun sairaalaan. Kun hän pääsi sieltä pois, hän käveli kuin zombi, hitaasti ja ilmeettömänä. Veijo tapasi hänet Rabarockissa 1970-luvulla, jolloin kaveri näytti olevan kunnossa. Toivottavasti selvisi siitä eteenkinpäin. Tuohon aikaan Veijo kulki usein rocktapahtumissa. Vuosien varrella hän on nähnyt muutamia muitakin Muhoksella kanssaan yhtä aikaa olleita.

28

Kerran Veijo viilaili metalliverstaalta ottamastaan messinkiputkesta putkanoven avaimen. Hän katseli vartijan avainta ja hyvän kuvamuistinsa ansiosta pystyi painamaan Abloy-avaimen muodon mieleensä. Hän sai oven auki ja karkasi parin kolmen kaverin kanssa. Pojat kävelivät rataa pitkin Ouluun, mistä heidät saatiin kiinni parin päivän päästä.

Rajojen rikkomisen lisäksi Veijoa rangaistiin joskus myös pullikoinnista eli siitä, etteivät työt maistuneet. Tästä rikkeestä seurasi usein raippoja. Koivunoksa oli haettava itse. Housut kinttuun ja johtaja Kytömäki antoi muiden nähden raippoja parille kolmelle vastahankaan olleelle pojalle. Jos rangaistus annettiin aamuisen työnjaon yhteydessä, sitä oli katsomassa työssä oleva henkilökunta ja kaikki pojat. Kun rangaistus annettiin ruokailun aikana, katsojia oli pari kolme.

— Poikakodissa ei ollut muita Kuopiosta, joten minulla ei ollut ketään kaveria. Koetin vain antaa kaiken sanotun mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Reidessä on yhä muistona raipan jäljet. Vuonna 1965 fyysinen rangaistus kiellettiin eikä sen jälkeen koivuvitsaa enää tullut — ainakaan niin usein. Putkarangaistuksissa samoin kuin laitoksessa olossa oli raskainta se, ettei koskaan sanottu, milloin rangaistus tai laitossijoitus loppuu. Putkaan tultiin vain sanomaan illalla, että nyt saat lähteä kotikuntaan. Tämä kaikki tuntui lapsesta vaikealta ja jälkikäteen aikuisena ajateltuna mielivallalta.

Yleiskirjeessään 8.6.1965 sosiaaliministeriö kiel­ si fyysisen väkivallan käytön kasvatuskeinona kou­ ­­lukodeissa.

Pohjolakodin kesäsiirtola oli Kopsan saaressa.

Osa pojista pääsi sinne viikoksi yhden ohjaajan kanssa. Siellä ei tehty töitä, vaan pojat saivat to-

della lomailla, uida ja saunoa. Veijo pääsi saareen pari kertaa niiden viiden ja puolen vuoden aikana, jotka hän oli Pohjolakodissa. Lomille Veijo ei päässyt ja äiti kävi vain kerran Muhoksella, kun Veijo oli noin 12-vuotias.

— Minulla meni 14-vuotiaana syksyllä 1966 sukset ristiin johtaja Kytömäen kanssa ruokalan edessä ja tempaisin häntä turpaan. Minut siirrettiin pikavauhdilla pois Poikakodista.

Veijo lähetettiin Pernasaaren koulukotiin, Leppäniemen suljetulle osastolle. Mies luonnehtii paikkaa pahemmaksi kuin vankila. Keski-Suomessa Laukaan kunnassa sijaitsevan koulukodin pienissä yhden hengen selleissä oli ylhäällä kalterit ja vuode ilman vuodevaatteita. Sellien lisäksi myös osassa yhden hengen huoneista oli kalterit ikkunassa. Pienellä korkeiden muurien ympäröimällä pihalla pojat saivat olla puoli tuntia päivässä. Arkisin tehtiin työtä iltapäivällä kahteen, kolmeen asti.

Betonirenkaiden ja -putkien sekä tiilien valaminen tunkkaisessa työpaikassa oli raskasta 14-vuotiaalle. Työn jälkeen sai katsoa oleskelutilassa telkkaria. Omiin huoneisiinsa nuorten piti mennä seitsemältä illalla, jolloin ovet lukittiin. Viikonloppuisin ovet olivat auki kuusi tuntia yhteiseen oleskelutilaan. Veijo oppi tietoisesti ajattelemaan, ettei ollut suljetussa laitoksessa.

Leppäniemessä nuorukainen opetteli koristeveistoa. Koulukodin puolella pojat vapaa-ajallaan sahasivat ja höyläsivät itse raaka-aineeksi leppälautoja. Niistä Veijo teki kuvioleikkausveitsellä esimerkiksi rukinlapoja ja pieniä lampetteja puulle piirrettyjen mallien mukaan. Kun tuotteita myytiin, pojat saivat niistä vähän taskurahaa. Äitikin sai lahjaksi Veijolta jotain omin käsin veistettyä.

Väärät taidot tulivat käyttöön, vapaudessa oli aluksi vaikeaa Noin puolen vuoden kuluttua Veijo pääsi Vilppulaan Kotiniemen koulukotiin, joka oli huomat­ tavasti mukavampi paikka kuin Leppäniemi. Toimintaan sisältyi runsaasti urheilua ja kurinpito oli inhimillisempää. Puolentoista vuoden kuluttua 16-vuo­tiaana vuonna 1968 Veijo pääsi pois ja palasi Kuopioon ja aloitti ammattikoulun hitsarilinjalla.

Opinnot jäivät kesken, kun nuorimies kiersi 70- ja 80-luvuilla vankiloita. Viimeisen kerran hän istui Kestilässä kaksi muutaman kuukauden jaksoa.

Vapautuessaan 1991 hän oli ehtinyt miettiä, että elämässä voisi olla muutakin kuin vankiloita.

— ”Omaisuuden vaihto” oli syynä istumisiin. Mieli teki asioita, joita ei ollut koskaan saanut ja niinpä tuli otettua ne. Laitoksissa opitaan kaikki konstit ja valtaosa käy vapautumisen jälkeen linnassa ainakin kerran. Poikakodin aikaan otin niskoilleni muutamia varkauksia, joissa en ollut mukana.

29

30

Tekijät olivat rangaistusmielessä täysikäisiä ja olisivat joutuneet linnaan. Seura tekee kaltaisekseen.

Tuollaisissa paikoissa mennään helposti virran mukana. Olinhan laitoskierroksen päättyessä vasta 16-vuotias. Laitoksissa en oppinut rajoja oikealla tavalla. Melkein kaikki rikokseni tein päissäni.

Ollessaan 1970-luvulla kesällä pikkuveljensä kanssa matkalla Lappiin Veijo poikkesi Pohjolakodissa. Hän totesi Pohjolakodin muuttuneen. Siellä toimittiin eri tavalla kuin hänen aikanaan. Uusia tilojakin oli saatu. Laitoksissa vietettyä aikaa Veijo ei ole liiemmälti miettinyt. Se on ollutta ja mennyttä. Moni laitoksessa samaan aikaan olleista ei taida enää olla hengissä. Kuopios­sa hän tapasi yhden Helsingissä asuvan kaverin, joka oli yhtä aikaa Muhoksella. Hänkin kuoli 70- ja 80-lukujen vaihteessa.

Kaikki eivät kestäneet suljetussa laitoksessa oloa, vaan poistuivat elämästä oman käden kautta laitoksesta pääsyn jälkeen, osa jo sen aikana.

Veijo oli 1980-luvulla rakennustöissä, joskus kadunlakaisijanakin ja puutarhatyöntekijänä Kööpenhaminassa. Yhdessä vaiheessa hän opiskeli kaksi vuotta Turun teknillisessä opistossa rakennusmestariksi, mutta jätti opinnot kesken useiden opiskelutovereidensa tavoin, kun edessä näytti olevan työttömyys. Opinnoissa kansakoulupoh­ jalta opiskelevat menestyivät hyvin, Veijo heidän joukossaan. Hän ehti tehdä erilaisia töitä 20 vuotta. Haastattelun aikaan hän oli viidettä vuotta sairauseläkkeellä. Avopuolisonsa kanssa Veijo on asunut 14 vuotta. Hänellä ei ole lapsia, mutta yksi virallinen ja useampia epävirallisia kummilapsia.

Veijon isoveli Seppo, joka lapsena sijoitettiin Lausteen poikakotiin Turkuun, kuoli vuonna 2002. Äiti

kuoli samana vuonna. Sisarella ja pikkuveljellä elämä on sujunut tavanomaiseen tapaan.

Veijo Kekäläinen on yksi niistä neljästä lapsuudessaan kasvatuslaitokseen joutuneesta miehestä, jotka olivat mukana YLE TV1:ssä keväällä 2013 esitetyssä Erkko Lyytisen tuottamassa dokumentissa Varastettu lapsuus. Moni on ollut sen jälkeen yhteydessä Veijoon ja tuntemattomatkin ovat pysäyttäneet hänet kadulla tai kaupassa. He ovat kiittäneet siitä, että hän uskaltautui kertomaan kipeistä kokemuksistaan. Ohjelman seurauksena Veijo on epävirallinen tukihenkilö pojalle, joka on si­ joitettuna kuopiolaiseen perhekotiin. Tämän 14-vuotias tyttöystävä asuu samassa pihapiirissä kuin Veijo avovaimoineen. Tyttöystävä pyysi apua poikakaverilleen.

— Olen painottanut, että kalja kannattaa jättää pois. Jos se on mukana, seuraukset voivat olla huonoja. Oppi kaljanjuontiin on tällekin pojalle tullut isältään.

Raskaat kokemukset ovat vaikuttaneet Veijon elämään. Hän pohtii kohtalotovereidensa tavoin, voisiko yhteiskunta jollain tavoin hyvittää kärsimystä, jota hän kauan sitten huostaan otettuna koki. Vaikka mikään ei saa särjettyä ehjäksi, yhteiskunnan julkinen anteeksipyyntö tuntuisi hänestä kohtuulliselta. Myös taloudellinen korvaus olisi tarpeellinen ja auttaisi eteenpäin eläkeläistä edessä olevina päivinä. Ruotsissa ja Norjassa sekä muutamissa muissakin länsimaissa korvausasia on jo noussut esiin.

Haastattelu tehty 14.1.2014 Kuopiossa.

31

Arki työntekijäperheen lapsen ja vävyn silmin

V

uonna 1944 syntynyt Paavo Kovalainen eli koko lapsuutensa ja nuoruutensa Pohjolan Poikakodin työntekijäperheen arkea. Hänen äitinsä Hilda Kovalainen, o.s. Harvala, oli kotoisin Ylivieskasta. Melkein kympin todistuksesta huolimatta hänellä ei ollut mahdollisuuksia jatkaa koulunkäyntiään kansakoulun jälkeen. Hiltaksi kutsuttu Hilda tuli vuonna 1938 Pohjolakotiin Sortavalan diakonissalaitokselta ja toimi aluksi kotikuntatätinä ja siirtyi myöhemmin pesulanhoitajaksi. Hänen ollessaan kotikuntatätinä pojat oli majoitettu jo pienempiin huoneisiin.

Kotikuntien isoihin saleihin kokoonnuttiin yhteisinä iltahetkinä.

Isä, Vaalan Säräisniemeltä kotoisin oleva Reino Kovalainen oli palelluttanut talvisodassa varpaansa ja ne jouduttiin amputoimaan. Hän ei kelvannut jatkosotaan ja tuli vuonna 1941 töihin Pohjolakodin metallipajalle. Hän oli käynyt Haukiputaan ammattikoulussa seppälinjan. Reinolla oli vasta aikuisiässä mahdollisuus jatkaa teknillisessä koulussa, jonka jälkeen hän toimi pajasta vastaavana ammattiopettajana. Reino ja Hilta avioituivat vuonna 1944. Paavolla oli kolme vuotta vanhempi sisarpuoli Leila 1) isän ensimmäisestä avioliitosta. Leilan ollessa 2—3-vuotias hänen äitinsä kuoli vain 24-vuotiaana.

Leila asui aluksi isovanhempiensa luona Säräis1 Leila Maskonen, o.s. Kovalainen kuoli vuonna 2000.

32

niemen Veneheitossa. Vuonna 1949 isä-Reino haki 8-vuotiaan Leilan Pohjolakotiin.

Kodin ja laitoksen arki lomittuivat toisiinsa Perheissä oli yleensä kotiapulainen, jos molemmat vanhemmat työskentelivät Pohjolakodissa.

Kovalaisilla ei ollut. Äidin kertoman mukaan pienenä Paavo istui tai leikki pesulassa pyykkihäkissä.

Pojan kasvettua häntä pitivät silmällä kotiäidit ja perheiden apulaiset omien valvottaviensa ohella.

Kun Paavo aloitti koulun, Pohjolan kivijalkakerroksessa toimi vielä pari vuotta henkilökunnan ruokala. Siellä saivat myös lapset käydä ruokailemassa. Poikien ruokala oli Pohjolan ensimmäisessä kerroksessa nykyisen suuren tuloaulan paikalla.

Päivittäinen tehtäväjako tapahtui Pohjolan kuistilta. Pojat ja henkilökunta seisoivat pihalla niin sateella kuin pakkasella. Äiti-Hilta valitti, että hänelle

Tämä oli pitkään Paavo Kovalaisen lapsuuden kodin ovi Väinölässä. Se tuli tutuksi Seppo Maskoselle, kun hän seurusteli tulevan vaimonsa, Paavon sisaren Leilan kanssa.

33

pesulaan annettiin aina pienimmät ja heikkokuntoisimmat pojat. Pesulassa oli pesukoneet ja suuret ”laatikkomankelit”.

Kovalaiset asuivat Pohjolakodin alueella neljässä eri asunnossa, pisimpään, 1951—1966, Väinölässä.

Kun koti oli vielä Pohjola-rakennuksen päädyssä, isä rakensi ”kuuman linjan” 40—50 metrin matkalle, jolla alle kouluikäiset Paula Raatikainen ja Paavo saattoivat soittaa toisilleen kysyäkseen ”tuletko meille” tai ”saanko tulla kylään”.

— Kenttäpuhelimet isä oli saanut sotajäämistöstä.

Isä ja vaatturi Aaro Raatikainen olivat hyviä ystäviä. He saattoivat lähteä yhdessä viikonloppuna pyöräretkelle Leppiniemeen. Paula ja minä pääsimme toisinaan mukaan tarakalla. Valokuvaan on tallennettu yksi tällainen retki, jossa me kaksi syömme eväitä ja juomme maitopullosta.

Tuohon aikaan henkilökunta seurusteli paljon keskenään. Miehet muistelivat enimmäkseen sotaa.

Lapset leikkivät keskenään. Poikia ei kielletty pelaamasta eikä muutenkaan olemasta tekemisissä sijoitettujen poikien kanssa. Heti sotien jälkeen laitoksiin oli pantu myös täysin orpoja lapsia. Mieleen on jäänyt pysyvästi yksi voimainkoetus sijoitetun pojan kanssa, jonka Paavo hävisi! Tyttöjä varjeltiin Poikakodin pojilta niin tarkkaan kuin pystyttiin.

Monet osallistuivat sunnuntaisin Metsolan tädin pitämään pyhäkouluun, kunnes tulivat murros­ ikään. Väinölässä sijainneessa juhlasalissa oli pyhäiltaisin kotikuntien vuorotellen järjestämiä juhlia, joissa pojat esittivät ohjelmaa. Poikia vietiin sunnuntaisin kirkkoon tai juhlasalissa oli hartaus, mihin johtaja suositteli myös henkilökuntaa perheineen osallistumaan. Lapsesta ja nuoresta ei ollut kovin mieluista mennä saarnoja kuulemaan. Tarkoitus oli hyvä: antaa pojille eväitä elämään.

34

Kun Väinölän kodin ulko-ovesta astuttiin sisään, heti vasemmalla oli Paavon oma kaappi.

— Meillä kävi poikia 1940—50-lukujen vaihteessa auttamassa esimerkiksi mattojen puistelemisessa.

Palkaksi äiti antoi heille pullaa ja maitoa. Jo ennen varsinaisten verstastilojen valmistumista isä korjautti tai korjasi myös kyläläisten kuorma-autoja ja traktoreita. Tällaiset korjaustyöt olivat luonnollisesti kiireisiä ja niitä tehtiin myös iltaisin ja viikonloppuisin. Isän tehtäviin kuuluivat myös verstaan kirjanpito ja laskutus. Siihen meni yksi viikonlopun päivä kuukaudessa.

— Myöhemmin isä piti iltaisin verstaalla kerhoja pojille. Silloin valmistettiin myös tuotteita myyjäisiin, joihin tuli paljon muhoslaisia ostoksille.

Tuotto käytettiin poikien hyväksi. Sain myös olla mukana puupuolen verstaalla pojille järjestetyssä kerhossa. Noin 7-vuotiaana aloitin pienten puisten kuorma-autojen tekemisen. Niiden hienoutena olivat peltiset lavat. Paitsi että leikin autoillani itse, myin niitä henkilökunnan lapsille, kunnes isä kielsi myyntitoimintani.

Juhannuksena pojat ja henkilökunta perheineen kokoontuivat urheilukentälle, jossa siniristilippu oli nostettu salkoon ja poltettiin kokko. Lapset tulivat paikalle mielellään, sillä kaikki, niin lapset kuin aikuisetkin saivat Eskimo-jäätelöpuikon.

Työ ja juhla vävyn kokemana Seppo Maskonen tutustui Leila Kovalaiseen Vaalan lukiossa. Sepon vanhemmat olivat maanviljelijöitä Pelsolla, joten hän tunsi myös vankilan elämää.

— Kun tulin näine kokemuksineni ensi kertaa 1965 vierailulle Pohjolan Poikakotiin, hämmästyin paikan rauhallisuutta, melkeinpä idyllisyyttä. Alueella saattoi kävellä rauhassa eikä kukaan käyttäytynyt kulkijoita kohtaan huonosti. Päinvastoin, pojat käyttäytyivät mahdottoman hyvin. Siihen aikaan maatalon lapset osallistuivat töihin. Siksi minusta tuntui luonnolliselta, että pojat olivat töissä eri puolella Poikakodin tilaa. Näytti siltä, että siellä elettiin varsin tavanomaista elämää, vaikka kyseessä oli kasvatuslaitos. Mitään suunsoittoa en koskaan kuullut.

Jouluaattona pojat ja henkilökunta perheineen söivät juhlasalissa yhteisen aterian. Monilla pojilla ei ollut paikkaa minne mennä. Lapsena Paavo oli kiertänyt syönnin jälkeen isänsä kanssa kotikuntia.

Jokainen poika sai joulupaketin, jossa oli hedelmiä ja makeisia. He olivat vähään tyytyväisiä ja todella iloisia lahjasta.

— Minulle oli kova paikka, kun vävykandidaattina osallistuin yhteiselle aterialle. Olin ensimmäistä kertaa pois perhejoulusta. Istuimme ”seka­pöydissä”, järjestys oli lähes sotilaallinen ja tilaisuus muistutti tunnelmaltaan hengellistä hartaustilaisuutta.

Mietin kuitenkin, että kai pojille pitää tällaista järjestää ja henkilökunnan perheineen ”uhrautua”.

Koin tilaisuuden melkein kolkoksi, lämmin henki puuttui, Seppo Maskonen kertoo tuntemuksiaan.

Reinon pajalla pojat tekivät ahkerasti töitä. Apen elämäntapaan kuului, että hän lähti iltaisinkin verstaalle, kun soitettiin ja pyydettiin korjaamaan jotakin. Pesulassa vierailtaessa näytti siltä, että pojat auttoivat anoppia varsin hyvin. Tarvittaessa Hilta otti käyttöön ”komentoäänen”. Hän valitteli myös usein Reinon raskasta työtä. Perjantaisin perhe ei päässyt aina Oulujärven mökille, kun Reinolla oli valvontavuoroja tai johtaja Kytömäen aikaan pidettiin viikonloppuisin lukuisia hitsauskursseja myös ulkopuolisille, lähiseudun miehille. Erilliskorvausta niistä ei maksettu, kuten ei myöskään kovin usein sattuvista viikonloppujen valvontavuoroista.

Kurista ja rangaistuksista Väinölässä asui Kovalaisen perheen lisäksi myös poikia, ja siksi yläkerrasta kuului melkoista jalkojen töminää. Samassa rakennuksessa oli myös putka, jonne rikkeitä tehneet pojat pantiin iltaruokailun jälkeen aamuruokailuun asti. Päivisin he kävivät koulua ja osallistuivat töihin muiden kanssa. Jossain vaiheessa pojilla oli myös omia käräjiä, joissa päätettiin rangaistuksista. Putkaa tuli isommista rikkeistä, kuten esimerkiksi varastamisesta tai nuorempien ja heikompien pahoinpitelystä.

Kävelyrangaistus tuli lievemmistä rik­keistä, kuten tottelemattomuudesta tai suunsoitosta kaitsijoille. Paavo muistaa selvästi, miten Kytömäen aikaan yksi rangaistusmuoto oli poikien kävelyttäminen pientä lenkkiä johtajan talon edessä.

35

— Isä ei koskaan hyväksynyt ruumiillista kuritusta, vaikka poikien kanssa syntyi monia vaikeita tilanteita. Heitä karkaili melko paljon. Kerrankin putkasta karanneet lähtivät omille teilleen. Muutamat henkilökunnan edustajat antoivat karkulaisille opetuksen. Toisen kerran pojat olivat hankkineet aseita Oulusta. Isä sai kiinni yhden haulikolla varustautuneen ja poliisi toisen, jolla oli pistooli.

Kun pojilla oli erimielisyyttä johtajan kanssa, he linnoittautuivat Pohjolan ruokalan eteiseen. Kytömäki meni rohkeasti sisään, mutta tuli pahoinpidellyksi. Pahimmat rähinöitsijät siirrettiin muihin kasvatuslaitoksiin.

Työtä ilman työaikaa Kovalaisten aloittaessa työt Pohjolakodin johtajana oli Yrjö Siltanen, hänen jälkeensä 1947—48 vuoden verran Jukka Malmivaara ja Maunu Kytömäki vuoteen 1969 asti, jolloin Seppo Salorannasta tuli johtaja. Kytömäki oli ollut Kuusamossa Käylän rajaseutupappina ennen siirtymistään Pohjolakotiin.

Vuonna 1956 lähdettiin poikien kanssa auto­ retkelle Pohjois-Norjaan. Isä-Reino ajoi kuorma-­ autoa, jonka lavalla oli koppi. Siellä olivat varus­teet ja muu tarvittava laatikoissa, joilla matkusta­jat istuivat. Äiti-Hilta oli mukana huolehtimassa ruokahuollosta. Mukana oli myös idean isä, ohjaaja Heikki Mäntymaa sekä parikymmentä poikaa.

Kuorma-auton hytissä äidin ja isän välissä matkusti 12-vuotias Paavo.

— Heti Kemijärvellä pojat varastivat tupakkaa ja pelkäsin, että retki päättyy siihen. Asia selvitettiin ja matka jatkui. Pojat olivat iloisia, kipusimme tuntureiden rinteitä ja istuskelimme yhdessä kivillä.

36

Yövyimme teltoissa ja kalastelimme. Sain silloin elämäni suurimman hauen. Leirintäalueilla oli jonkin verran keittokatoksia, joissa äiti saattoi valmistaa meille ruokaa. Muuten hän keitteli avotulella. Käsittääkseni tämä retki tehtiin vanhempieni loma-aikaan. Se kuului työvelvoitteeseen, koska varsinaista työaikaa ei ollut.

Hilta Kovalainen hoiti sivutöinään kotiin lähtevien poikien vaatevarastoa. Kytömäen aikana häneltä otettiin pois siitä maksettava pieni korvaus, mikä tietysti pienensi hänen eläkettään. Kun Seppo Saloranta aloitti johtajana, ajan henki oli jo toinen muualla kuin Pohjolakodissa.

— Toki isä ja äiti olivat sodan jälkeen tyytyväisiä, että heillä oli työpaikka. Mutta Salorannan aikaan toimintatapa muuttui ja työntekijöille tulivat työehtosopimuksiin perustuvat selkeät työajat ja työvuorot.

— Alkuvuosikymmeninä pojilla ei ollut huumeidenkäyttöä. Isä ja äiti pyrkivät ratkaisemaan asiat puhumalla. Vähitellen Poikakotiin tuleva oppilas­ aines muuttui ja vaati entistä enemmän kasvatuksellistakin ammattitaitoa. Salorannan aloittaessa vanhempani olivat lähellä eläkeikää ja muutokset koskivat heidän viimeisiä työvuosiaan. He kokivat kuitenkin, että Salorannan aikana asiat alkoivat luistaa. Toisaalta taloudellinen tilanne esti uusien työntekijöiden palkkaamisen. Uusia tuli vain, kun vanhoja jäi eläkkeelle.

Reino Kovalainen ei polttanut tupakkaa, mutta kun lauantaina paja oli siivottu kuntoon, vanhimmat pojat saivat häneltä Nortti-tupakan palkinnoksi suuhun ja toisen korvan taakse. Tuohon aikaan tupakointi ei ollut säädeltyä, kuten nykyisin. Salorannan aikaan tulivat kahvitunnit, lyhyet hetket, jolloin henkilökunta ja pojat nauttivat kahvit ja ”käntyt” eli

Pohjolakodin uusittu verstas on alkuperäisellä paikallaan.

pullat. Reino Kovalaisen työt lisääntyivät. Hänelle tuli teoriaopetusta, joka oli monille pojille varsin vastenmielistä. Myöhemmin moni tuli kuitenkin kiittämään, että oli hitsaustaidon opittuaan saanut esimerkiksi telakalta hyvän työn.

Reino Kovalainen jäi eläkkeelle 1976 ja Hilda Kovalainen sairauseläkkeelle muutamaa vuotta aikaisemmin.

— Isän jäämistöstä löytyi myöhemmin kaikki se koulutusmateriaali, jota hän Salorannan aikana oli eri tilaisuuksissa saanut. Koulutusta oli paljon työssä

poikia kasvattaville ja pitkään työssä olleille. Sit­ keästi isä suoritti kaiken.

Haastattelu tehty 17.6.2013 Muhoksella.

Oulun yliopistosta luonnontieteiden kandidaatiksi valmistunut Paavo Kovalainen teki elämäntyönsä Kuhmossa matematiikan, fysiikan ja kemian lehtorina. Kirjapainoneuvos, valtiotieteiden maisteri Seppo Maskonen toimi yli 33 vuotta toimitusjohtajana Osakeyhtiö Liitossa, nimenmuutoksen jälkeen Suomenmaa-yhtiöissä.

37

Elämäntyö ja osa elämää Pohjolakodissa

Sosiaalineuvos Aira Saloranta teki koko elämäntyönsä Pohjolakodissa. Miehensä Seppo Salorannan kanssa hän kuuluu perhekotijärjestelmän keskeisiin kehittäjiin.

Taustalla vuonna 1926 rakennettu päärakennus Pohjola, jossa oli myös oppilaiden asuntola.

38

”Tapahtumia jälkikäteen arvioitaessa on muistettava, millainen arvomaailma ja kasvatuskäsitys kunakin aikana vallitsi.”

39

V

iitasaarelta kotoisin oleva Aira Saloranta sanoo olleensa tynnyrissä kasvanut tyttö työelämään siirtyessään. Hän ei ollut kohdannut koulukodissa asuvien nuorten todellisuutta, kun hän aloitti syyskuussa 1970 työnsä Muhoksella Pohjolakodin ensimmäisenä sosiaali­ huoltajana. Aira oli mennyt kesällä naimisiin Pohjolakodin johtajaksi edellisenä vuonna siirtyneen Seppo Salorannan kanssa. Sepon tyttäret Aija ja Auli ensimmäisestä avioliitosta olivat osa perhettä ja viettivät lomiaan ja kesiään Salorantojen luona. Pariskunta ehti olla naimisissa 25 vuotta. Seppo Saloranta kuoli vuonna 1995. Kolme vuotta aiemmin yhteiskuntatieteiden maisteri Aira Salorannasta oli tullut Pohjola­ kodin johtaja.

— Opiskelin Jyväskylän yliopistossa yhteiskuntapolitiikkaa. Tapasin siellä kuusikymmenluvulla kasvatustieteen maisteriopintojaan suorittavan Seppo Salorannan. Hän oli aloittanut opintonsa Oulun yliopistossa, jossa ei tuolloin voinut suorittaa kasvatustieteen laudaturia. Siksi hän jatkoi opintonsa loppuun Jyväskylässä.

Seppo Saloranta oli ollut 15 vuotta Taivalkoskella kansakoulunopettajana. Saatuaan erityisopettajan pätevyyden erivapaudella hän ehti olla vuoden Nokial­la erityisopettajana, ennen kuin hänet valittiin Pohjolan Poikakodin johtajaksi.

Yliopistomaailmassa kuten muuallakin yhteiskunnassa 1960-luku merkitsi liberalisoitumista ja tasa-arvoa sekä arvojen kyseenalaistamista monella tavalla.

Yliopistosta tulevalle 1970-luvun alun Pohjolakoti näytti vanhakantaiselta, staattiselta ympäristöltä.

Tuolloin valtion koulukoteja oli kymmenen ja yksityisiä kaksi. Myös yksityiset koulukodit olivat valtionhallinnon tarkastuksen alaisia. Toiminnassa ja hallinnossa valtaa käytti sosiaali­hallitus, jossa monet

40

virkamiehet olivat iäkkäitä pappismiehiä vielä 60-luvun lopulla.

— Tuntui erikoiselta, kun esimerkiksi ylitarkastaja, rovasti Niilo Kotilainen meni tarkastuskäynnillään Johtolassa yksityiseen keittiöömme ja katsoi, mitä jääkaapissamme oli.

Pohjolakodissa ei ollut lainkaan työvuorolistoja vielä vuonna 1969, jolloin Seppo Saloranta otti ne käyttöön. Aikaisemmin jokaisen oli tartuttava työhön, kun johtaja hänet siihen velvoitti.

Johtajapariskunnan ensimmäisenä yhteisenä jouluna henkilökunta perheineen ja laitoksessa joulua viettävät oppilaat kokoontuivat perinteisesti jouluaterialle, kuten tapana oli ollut vuosikymmeniä.

— Tilaisuus oli minulle hämmentävä, koska olin tottunut viettämään perhekeskeisen joulun. Seuraavana vuonna yhteistä joulua ei enää vietetty. Ehkä joku henkilökunnasta sitä aluksi kaipasikin. Joka tapauksessa muodostimme kiinteän yhteisön: asuimme lähekkäin koulukodin asunnoissa, teimme kovasti työtä ja vietimme vapaa-aikaa yhdessä.

Kehitystyö alkaa, sosiaalihuoltajan työ käynnistyy Sosiaalihallituksessa ja koulukodeissa alkoi uudistuminen 1970-luvulla, kun keskeisiin tehtäviin tuli kasvatusalan korkeakoulututkinnon suorittaneita.

Uudet tuulet puhalsivat myös Pohjolakodissa.

Alkoi voimakkaiden muutosten aika. Vuonna 1969 Seppo Salorannan aloittaessa johtajana laitos sai ministeriöltä luvan perustaa psykologin ja seuraavana vuonna sosiaalihuoltajan toimen. Aira Saloranta osallistui aktiivisesti miehensä rinnalla toiminnan kehittämiseen.

— Taloudellisesti elettiin vaikeita aikoja. Meneillään oli öljykriisi eikä valtionapua uusiin toimiin myönnetty. Piti lakkauttaa vanhoja tehtäviä, muun muassa räätälin ja suutarin toimet. Muistaakseni tulin suutarin tilalle. Kun ompelijan toimi jäi avoimeksi, siihen palkattiin opettajan koulutuksen saanut nuori mies ohjaajaksi. Tästä miehestä, Tapio Siekkisestä, tuli sittemmin vävymme ja Poikakodin erityisopettaja sekä perhekoti-isä.

Pohjolakodissa jo johtaja Maunu Kytömäen aikana olleesta apulaisjohtaja Lasse Leskelästä Aira Saloranta sai uutena työntekijänä hyvän työparin.

Kellään ei ollut tuolloin selkeää kuvaa, minkälaiseksi sosiaalihuoltajan työ muodostuu.

— Lähdin kehittelemään eri toimintoja, muun muassa kotikäyntejä. Kun sosiaalihallitus myöhemmin antoi valtion koulukodeille luvan perustaa sosiaalityöntekijöiden ja psykologien virkoja, jälkihuollon merkitys kasvoi.

Aira Saloranta valmisteli poikien kotiuttamista ja hankki heille koulutus- ja työpaikkoja. Koulukodeista kotiutetut pojat olivat lain mukaan ”koetteeksi kotiutettuja”. Jos heillä meni huonosti, heidät palautettiin takaisin. Takaikäraja oli 21 vuotta, joka vielä 70-luvulla oli täysi-ikäisyysraja.

Vuosina 1973—74 alettiin hankkia perheitä, joihin poikia sijoitettiin. Perheet haettiin lehti-ilmoituksilla ja halukkaiksi ilmoittautuneet haastateltiin.

Ohjeet toimintaan saatiin sosiaalihallitukselta.

— Kävin haastattelemassa perheitä ja tutustumassa heidän elinolosuhteisiinsa. Laitoksesta sijoitettiin noin 15 poikaa perheisiin Torniosta Ruukkiin ulottuvalla alueella. Pojat asuivat perheissä ja kävivät sieltä normaalisti koulua. Hoidin yhteydet perheisiin ja poikien kotiuttamiset.

Perhesijoitustoimintaa kesti vain muutaman vuo41

den. Tulokset olivat vaihtelevia. Perheet olisivat tarvinneet Pohjolakodilta tiiviimpää yhteydenpitoa. Osassa perheitä sietokyky ylittyi, kun perhe oli yliarvioinut voimavaransa. Joku pojista sai sijoituksen kautta kuitenkin pitempiaikaisen kodin.

Aira Salorannan mukaan perhesijoitus oli ”esikoulu” perhekodeille. Myöhemmin perhekotitoiminnan jo alettua virisivät perhesijoitukset uudelleen. Tällä kertaa muhoslaisiin perheisiin.

Ensimmäinen perhekoti, Sommelo, perustettiin vuonna 1974. Perhekotien perustamisaikaan lainsäädäntö ei tuntenut käsitettä perhekoti. Siitä huolimatta sosiaalihallitus antoi siunauksensa mutta ei valtionapua Seppo Salorannan perhekotien kehittämistyölle. Muut koulukodit vieroksuivat pitkään 42

ajatusta perhekodeista. Perhekoti oli kaukainen ajatus käytöshäiriöisten lasten ja nuorten kasvatusmuotona, vaikka SOS-lapsikylissä ryhmäkoti ja sijaisäiti olivat olleet pienten lasten hoitomuotona jo 1940-luvulta lähtien. Toimintaympäristöä kuvaa myös se, että vuoden 1936 lastensuojelulaki oli voimassa 1980-luvun alkuvuosiin asti ja yksityisten koulukotien toiminta perustui vuodelta 1922 olevaan valtionapulakiin, jota oli uudistettu 1940-luvulla. Valtionapujärjestelmän vuoksi myös yksityiset koulukodit olivat valtion tarkasti säätelemiä laitoksia. Myöhemmin 1983 ja 1993 valtionapu-uudistukset vaikuttivat siihen, että kunnat alkoivat säästösyistä vähentää ja lyhentää sijoituksia. Tämä aiheutti valtion koulukodeille vaikeuksia ja osa niistä lakkautettiin. Pohjolakodissa 1980-luku oli puolestaan vilkkainta perhekotien perustamisen aikaa.

— Seppo oli luova persoona, puhui väkevästi ajamiensa ajatusten puolesta ja teki kaiken sydämestään. Sosiaalihallituksen ylitarkastaja Pertti Harju oli ollut opintomatkalla Yhdysvalloissa ja kiinnostunut perheryhmäkodeista. Sen vuoksi Seppo sai häneltä tukea ideoidessaan perhekotimuotoista toimintaa.

Seppo Salorannan aloittaessa työnsä Pohjolakodissa Nuorten Ystävät ry:n puheenjohtajana oli Oulun kaupungin sosiaalijohtaja Jori R. Rissanen, jolla oli erittäin hyvät verkostot valtionhallintoon. Yhdessä miehet veivät muutoksia eteenpäin ja suunnittelivat muun muassa, miten kantalaitoksesta muodostuisi palvelukeskus tukemaan perhekoteja. Nämä kaksi ja yhdistyksen toiminnanjohtajan tehtävää sivutoimisena hoitava erityiskoulunopettaja Martti Niemelä pitivät yhteisiä seminaareja, joissa paneuduttiin tiiviisti suunnittelemaan perhekotitoiminnan eteenpäin viemistä.

— Kun Sepon ja Rissasen ideat rönsyilivät, Niemelä antoi toimintaan realiteetit. Ideoinnin tuloksena laadittiin kolme seinätaulua, joihin oli piirretty Pohjolan Poikakodin kustodiaalinen 1) toimintamalli ja kaksi välivaihetta, joilla siirryttäisiin perhekotimalliin. Niin edettiin. Kun Sepolla oli oma idea, hän ei antanut minkään tulla sen esteeksi, ei sosiaalihallituksenkaan. Tein muistion jokaisesta suunnittelun vaiheesta ja jokaisesta yksittäisen perhekodin perustamisesta, joten dokumentteja on säilynyt jälkipolville.

Perhekotivanhemmat luovat lapsille ja nuorille mahdollisuuden perheenomaiseen elämään Perhekotiajatuksessa keskeisenä oli lapsen ja nuoren näkökulma. He saisivat perhekodissa yksilöllisen kasvatuksen ja samaistuisivat perhekotivanhempiin sekä näkisivät normaalia perhe-elämää.

Kasvatus olisi johdonmukaisempaa kuin vaihtuvien vuorotyössä käyvien työntekijöiden kanssa.

1 säilyttävä

43

— Toiminnassa tapahtui suuri muutos 1979, kun myös tyttöjä alettiin ottaa Poikakotiin. Tyttöjen ottaminen laitokseen vaati työntekijöiltä jopa suurempaa sopeutumista kuin perhekotitoiminnan aloittaminen.

Koulukodeissa korostui vanhastaan työn ja ammatin opetus. Sen vuoksi ohjaajat, aiemmin katsastajat, olivat eri ammattien osaajia ja opettivat käytännön taitoja nuorille. Kasvatusalan opintoja oli lähinnä johdolla ja opettajilla vielä 1970-luvulla.

Seuraavina vuosikymmeninä kasvatus- ja sosiaalialan koulutuksen saaneiden työntekijöiden määrä lisääntyi uusien toimien ja uusien pätevyysvaatimusten takia. Pohjolakodissa arvostettiin kuitenkin myös käytännön ammattien osaamista, koska ammattikoulutus oli laitoksen vahva alue. Pahatapaisuuden syitä alettiin oivaltaa 1960-luvulla. Vähitellen ymmärrettiin, että ongelmien taustalla on turvattomuutta, joka näkyy käytöshäiriöinä. Siksi laitoksissa alettiin liittää kasvatukseen uusia näkökulmia.

— Sain työtovereikseni mukavia ihmisiä. Työntekijät olivat aikuisia, jotka työnsä kautta opastivat lapsia ja nuoria eteenpäin. Erityistyöntekijöiden lisääminen perhekotien lähitueksi toi myös uusia näkökulmia.

— Sepon persoona herätti kunnioitusta, hänessä oli karismaa. Hän oli hyvin leikkisä, mutta toisaalta hänelle ei ollut vastaansanomista. Kuitenkin häntä oli helppo lähestyä. Seppo vieraili kaikilla osastoilla ja keskusteli kaikkien kanssa. Kaikki puhuttelivat häntä johtajaksi. Vain parille työntekijälle ja minulle hän oli Seppo. Muistan, miten olin esittämässä 1980-luvulla sinunkauppoja Reijo Laakson ja Sepon välille. Minua niin työntekijät kuin oppilaatkin kutsuivat Airaksi.

44

Aira ja Seppo Salorannan koti oli Johtolan, nykyisen Seppolan alakerrassa. Parveke sai nimen komentosilta.

Monenlaisessa Aira Salorantakin oli mukana ja palautetta tuli. Suojatyöosastolla aiemmin ollut poika tuli vierailulle, istui Salorantojen keittiössä ja antoi palautetta: ”Aina sinä Aira nalakutit suojatyöosastolla poiketessasi.”

— Olin 190-senttisen pojan kanssa vaateostoksilla, kun nuorimies ”kiusasi” minua huutamalla: ”Äiti hei, tuu kattoon tänne.” Pohjolakoti oli omanlainen työpaikka, mutta viihdyin siellä hyvin. Enkö koskaan kyllästynyt? Yhdessä vaiheessa hain muualle, mutta en onnistunut pääsemään. Uusi työ olisi antanut mahdollisuuden uuden kokemiseen. Kompensaatioksi tuli kunnallispolitiikkaan osallistuminen ja työn muuttuminen yhä haasteellisemmaksi.

Toimintaa piti kehittää koko ajan.

Alueyksiköiden perustamista alettiin suunnitella jo Seppo Salorannan aikana, mutta niiden toteuttaminen alkoi vasta myöhemmin. Kurikan ammattikoulun rehtori oli kuullut Salorannan esityksen

seminaarissa. Rehtori otti yhteyttä ja kysyi, lähtisikö Pohjolakoti perustamaan asumisyksikön sellaisille ammattikoululaisille, joille asuntolassa asuminen ei sovi. Useita vuosia myöhemmin hankkeeseen saatiin Raha-automaattiyhdistyksen, RAY, avustusta ja Kurikan ammattioppilaitoksen yhteyteen perustettiin tuettu asumisyksikkö ja siihen palkattiin ensin yksi ja myöhemmin toinen työntekijä. Näin sai alkunsa Pohjolakodin ensimmäinen alueyksik­ kö. Parin vuoden päästä Kurikasta hankittiin myös tukiasunto. Myöhemmin alueyksiköitä perustettiin Iisalmeen, Tornioon, Rovaniemelle ja Kemijärvelle.

Samanaikaisesti Nuorten Ystävät ry hankki eri puolilta Suomea lukuisia tukiasuntoja.

Lasten tempaukset kuuluivat perheiden arkeen Valtaosa työntekijöistä asui Pohjolakodin alueella työsuhdeasunnoissa, mutta kuitenkin jokaisella oli oma yksityiselämänsä ja omat ystävänsä. Silti työntekijöidenkin keskinäinen kanssakäyminen oli tiivistä. Vuonna 1976 Salorannoille syntyi Auri ja vuonna 1981 Asmo. Muutenkin yksityiselämään tuli uutta, kun Seppo Saloranta lähti mukaan Lions-toimintaan ja Aira oli Ladyleijonissa. Kunnallispolitiikkaan Aira osallistui Muhoksella kahden kauden ajan. Hänen isänsä oli keskustapuolueen aktiivijäsen, joten politiikka tuli kodin perintönä. Kunnallispolitiikka kiinnosti ja puoliso yllytti ehdokkaaksi. Tämä vaihe osui saamaan aikaan, kun Auri oli pieni ja Asmokin ehti syntyä siinä välillä.

— Aurille ja Asmolle ei annettu roolimalleja, mutta niin vaan Auri mieltyi vaaleanpunaisiin vaatteisiin ja leikki ballerinaa. Asmon mieleen olivat traktorit ja autot. Joskus roolit ovat synnynnäisiä.

Pohjolakoti oli erinomainen kasvuympäristö lapsille. Leikkikavereista ei ollut puutetta, syntymäpäiville kokoontui 20 samanikäistä lasta. Asmo, 7 v, ja Lasse Laakso, 12 v, olivat parhaita kavereita. Kerran Aira ja Seppo Saloranta olivat päiväunilla, kun kuului hirveä pamaus.

— Ensin ajattelimme, että pamaus kuului jostain ulkoa. Sitten tajusimme, että se tuli talostamme.

Pojat olivat saaneet verstaalta kuparilankoja ja mittareita leikkeihinsä. Kukaan ei ollut osannut arvata, että he osaisivat käyttää niitä siten, että saivat syntymään mittariin oikosulun. Pääsulake oli palanut.

Asmo suunnittelikin insinöörin ja pyromaanin uraa.

— Seppo oli työssä ja minä jouduin lähtemään Ouluun. Asmo, 8 v, jäi samanikäisten Niskasen Pekan ja Ollin kanssa pihalle leikkimään. Lähdettyäni kuulin palosireenin soivan ja soitin Arja Laaksolle. Hän katsoi ikkunastaan ja näki, miten Johtolan ympärillä heinikko paloi. Pojat olivat käyttäneet polttolasia kuivaksi kulottuneessa heinikossa, jolloin syttyi nopeasti leviävä ruohikkopalo.

Palokunta kävi sammuttamassa sen. Marssitin pojat myöhemmin paloasemalle ja pyysin palopäällikköä pitämään pojille ”puheen”. Niin tapahtui ja jatkossa vastaavilta vahingoilta vältyttiin.

Savolaisen Hanna ja Auri leikkivät kampaajaa.

Hanna ehti leikata Aurin tukan lyhyeksi. Läheltä piti, ettei Auri olisi ehtinyt leikata Hannan upeaa, paksua enkelikiharaista tukkaa. Johtolan vintillä oli vanhoja vaatteita, joita tytöt mallailivat. Auri on jälkeenpäin sanonut, että lapsuus Pohjolakodilla oli mukava ja tuosta ajasta on hyvät muistot. Metsola oli Aurin ja Asmon ”toinen koti”. Niin paljon he siellä ystäviensä Reijan ja Lassen luona viettivät aikaansa. Henkilökunnan lapset ja sijoitetut nuoret pyrkivät luonnollisesti myös seurustelemaan.

45

Moni perhe muutti kylälle 1970-luvun jälkeen, kun työsuhdeasuntojen verotus teki asumisen Pohjolakodilla epäedulliseksi. Aira ja Seppo Salorannallakin oli unelma omasta talosta. Tähän vaikutti myös, että eläkkeelle jäädessä työsuhdeasunnosta on muutettava pois. Auri oli 16-vuotias perheen muuttaessa vuonna 1991 kylälle rakennuttamaansa omakotitaloon. Tytöllä oli ikävä takaisin Pohjolakotiin, Johtolaan, joka hänestä tuntui ainoalta oikealta kodilta.

Uusia haasteita työssä ja myöhemmin yksityiselämässä Aira Salorannasta tuli apulaisjohtaja vuoden 1985 alusta ja 1992 Pohjolakodin johtaja. Hänen työnsä muuttui hallinnolliseksi. Perhekotitoimintaa kehitettiin edelleen, perhekoteihin rakennettiin tuki- ja perheasuntoja.

— Jo 1980-luvulta lähtien pelättiin, ettei perhekotivanhempia saada. Kun edelliset lähtivät, aina kui46

tenkin löydettiin uudet, myös meidän perhepiiristämme. Auli asui ylioppilaaksi tultuaan luonamme Muhoksella, kun hän oli Pohjolakodissa harjoittelijana ennen sosionomiopintojaan Tampereen yliopiston opetusjaostossa. Auli palasi Muhokselle ja ryhtyi miehensä Tapio Siekkisen kanssa perhekoti Kavelan vanhemmiksi. Myöhemmin he perustivat Ojantakasen perhekodin Pulkkilaan.

Aira Salorannan aikaan Pohjolakodissa oltiin valmiita tarttumaan uudenlaiseen toimintaan. Sellaisia olivat lukuisat Raha-automaattiyhdistyksen avustamat projektit, joita syntyi eri puolille Suomea useiden yhteistyökumppaneiden kanssa. Projektitoiminnassa yhteistyö toiminnanjohtaja Marja Irjalan kanssa oli tiivistä. Omista projekteista yksi on Polokka eli päihdeongelmaisten lapsiperheiden perhekuntoutus, joka jatkuu edelleen. Se oli apulaisjohtaja Matti Savolaisen ideoima ja on edelleen menestyksekäs ja elinvoimainen. Toimintaa varten kunnostettiin entiseen Pohjolakodin henkilökunnan rivitaloon perhekuntoutustilat. Pienet koulu-

laiset käyvät koulua Pohjolan koulun yhteydessä omassa luokassaan oman opettajan ohjauksessa.

Seppo Saloranta uskoi, että parhaaseen tulokseen päästäisiin, kun annettaisiin kaikkien kukkien kukkia. Aira Saloranta puolestaan pohti yhteisiä tavoitteita perhekotien kanssa. Palavereissa hahmotettiin niiden roolia ja suhdetta esimerkiksi erityistyöntekijöihin. Näin työntekijät saivat tietoa ja pääsivät kertomaan omia ajatuksiaan.

— Olin tukenut täysillä Sepon pyrkimyksiä ja johtajana jatkoin samoilla linjoilla, paitsi projekteissa.

Ne tulivat minun aikanani omaksi kokonaisuudekseen. Myös erityistyöntekijät tulivat merkittäväksi osaksi toimintaa. He olivat voimakkaita toiminnan kehittäjiä samoin kuin perhekoditkin.

Aira Saloranta jäi vuonna 2004 eläkkeelle. Sitä ennen tehtiin Pohjolakodissa mittava vanhojen rakennusten saneeraus. RAY tuki saneerausta kuten oli tukenut perhekotien rakentamistakin. Vuonna 2005 alettiin valmistella Nuorten Ystävien toiminnan yhtiöittämistä, koska RAY:n avustukset eivät jatkossa olleet mahdollisia toimijoille, joilla on palveluliiketoimintaa.

— Käsitykseni mukaan koko lastensuojelun kenttä on muuttunut entistä haastavammaksi. Kuntien talousvaikeudet ja sijaishuollon valtava yksityisten toimijoiden määrä on tuonut lastensuojeluun kovan kilpailun ja liiketaloudellisen ajattelun. Tämä voi muuttaa lastensuojelun tekemisen tapaa lyhytjänteisempään suuntaan. Toivottavasti perhekoti­toiminnan ainutlaatuisuus Pohjolakodin toiminta­mallina ja sen pitkäjänteinen kehittämistarve ymmärretään. Uskon, että perhekodit ovat edelleen lastensuojelun tule­ vaisuutta. Perhekotimalli on ollut Pohjolakodin kantava voima.

Nyt Aira Saloranta on myynyt omakotitalonsa ja asuu Muhoksella rivitalossa. Taivalkosken mökki on siirtynyt lapsille. Mökillä hän tapaa kesäisin Aijaa, Sepon vanhinta tytärtä ja tämän poikaa. Aija on asunut Tukholmassa kohta kolmekymmentä vuotta.

— Minä olen onnellinen Aulin tyttären ja pojan lasten isomummi. Meitä isomummeja on monta, kuten uusperheissä yleensä. Aulin ja Tapion perhekodissa Pulkkilassa on nyt meneillään sukupolvenvaihdos.

Aulin ja Tapion tytär miehineen sekä toinen tytär ja poika ovat tulevia vastuunkantajia. Tapio on syntyjään muhoslainen. Niinpä Tapio ja Auli ovat palanneet yhdessä lapsuuden maisemiinsa.

Auri, sosionomi, on naimisissa ja asuu Pieksä­ mäellä. Hän on ollut työssä lasten- ja nuorisoko­dissa ja jatkaa nyt hallintotieteen opintojaan Itä-Suomen yliopistossa Kuopiossa sosiaali- ja terveysjohtamisen laitoksella. Asmo asuu tyttöystävänsä kanssa Oulussa. Hän aloitti ammattikorkeakoulussa atk-puolen insinööriopintoja, mutta perusti kesken opintojen moottoripyörien ja -kelkkojen huoltoon erikoistuneen yrityksen. Asmo jatkaa kuitenkin parhaillaan insinööriopintojaan ja aikoo myös valmistua.

Hymyillen Aira Saloranta kertoo siirtyneensä nuorisotyöstä vanhustyöhön. Hän avustaa kahden sisarensa kanssa Viitasaarella kotonaan asuvaa 94-vuotiasta äitiään. Aira ja toinen sisar huolehtivat äidin ruokailusta ja asioiden hoidosta arkisin vuoroviikoin. Siskoksista kolmas tulee äidin luokse viikonloppuisin Mikkelistä. Lisäksi Aira Saloranta on Punaisen Ristin Muhoksen osaston puheenjohtaja ja organisoi siinä tehtävässään järjestön Ystävätoimintaa.

Haastattelu tehty 23.1.2013 Muhoksella.

47

Joukkokasvatuksesta yksilölliseen ohjaukseen

N

uorelle merimiehelle Etelän viinit olivat olleet houkuttelevia ja halpoja. Vuonna 1968 Pohjolan Poikakotiin tuli 17-vuotias Reijo Laakso. Saattajana oli sukulaismies, silloinen Tampereen kaupungin sosiaalijohtaja. Lastenkoti ja nuorisokoti olivat nuorukaiselle tuttuja alkuelämän taipaleelta. Nyt edessä oli ensimmäinen mutta ainoaksi jäänyt suljettu laitos. Puhe oli kevyestä katkaisusta ja sen jälkeen paluusta takaisin Tampereelle.

Samainen Reijo Laakso istuu 44 vuotta myöhemmin, vuoden 2012 lokakuun lopun räntää tihuttavana päivänä suuren keittiönpöydän ääressä koulukoti Pohjolakotiin kuuluvassa Metsolan perhekodissa. Täältä hän jäi kolme vuotta sitten eläkkeelle perhekodin isän tehtävästä. Pöydässä ovat myös Metsolan nykyiset perhekotivan­hemmat, Laakson tytär Reija ja vävy Jani Ukkola sekä heidän lapsensa Juha, Jesse ja Joni. Lisäksi mukana ovat Reijon aikuiset pojat Lasse ja Jani, jotka syntyivät ja kasvoivat Metsolassa.

Koulukotipojasta kypsyi tallimestari Ei Reijo Laakso ihan heti Pohjolakotiin asettunut.

Hän onnistui pääsemään TVL:n 1) suola-auton kyydissä Kannukseen asti ennen kuin poliisit hakivat hänet takaisin. Sen jälkeen Reijo ei lähtenyt minnekään.

— Täällä oli silloin käsi kädessä kulkemisen kulttuuri.

Kansakoulun jo käynyt nuorimies aloitti työt metalliverstaalla, mutta halusi ja sai luvan siirtyä Pohjolakodin 15 hevosen tallille. Pispalan pojalle hevoset olivat entuudestaan tuttuja. Pohjolakodin kotikunniksi kutsutuissa asuntoloissa asui tuolloin saman katon alla 30 poikaa 2—3 hengen huoneissa naispuolisen asuntolanhoitajan valvonnassa. Reijo ehti asua Tapiolassa ja Pohjolassa.

Kevään ja poispääsyn koittaessa edessä oli varusmiespalvelu tuolloin vielä rakenteilla olevassa Vekaranjärven varuskunnassa ja sen jälkeen paluu Pohjolakodin tallille harjoittelijaksi.

— Eihän minulla ollut muuta paikkaa minne mennä.

1 TVL, Tie- ja vesirakennuslaitos

48

Metsolan v채ki kolmessa polvessa. Takana seisomassa Jani ja Reija Ukkola. Istumassa vasemmalta Jesse Ukkola, Jani, Reijo ja Lasse Laakso sek채 Juha Ukkola. Edess채 Joni Ukkola.

49

Suoritettuaan Ypäjällä 9,5 kuukautta kestävän hevostalouskoulun Reijo kuuli Pohjolakodissa vapautuneesta tallimestarin virasta ja pani paperit vetämään. Johtaja Maunu Kytömäen jälkeen laitoksella oli nyt uusi johtaja, Seppo Saloranta.

— Hän tarjosi minulle mahdollisuuden kokeilla tehtävässä. Ajattelin, että näytän sinulle. Vuonna 1972 otin 20-vuotiaana vastaan tallimestarin viran ja hoidin sitä 30 vuotta.

Nuorten Ystävät päätti 2000-luvulle tultaessa luopua monista Pohjolakodin toiminnoista. Maatalouden purku päätettiin aloittaa vuonna 2003 hevostallien toiminnasta.

— Jouduin myymään viimeisenkin hevosen. Enää ei ole myöskään verstaita, joissa nuoret voisivat myös vapaa-ajallaan tehdä käytännön töitä. Jäljellä ovat vain kerhot ja pelit. Alkujaan lupailtiin, että Pohjolakodin alueelle tulisi uudenlaista toimintaa.

Merkittävää muutosta perusteltiin taloudellisilla ongelmilla. Puolustin toimintojen säilyttämistä muistuttamalla, että Pohjolakoti tuotti kuitenkin kelpo nuoria.

50

Elämäntehtäväksi perhekodin vanhemmuus Osaan nuorista luotettiin jo ennen kotiuttamista.

Heitä varten oli perustettu suojatyöosasto. Pojat työskentelivät eri tehtävissä ja opettelivat itsenäiseen elämään Väinölään saneeratuissa huoneissaan.

Yövalvontaa heillä ei ollut.

— Asuntoni oli Väinölässä samassa kerroksessa kuin nuorten huoneet. Illat ja viikonloput olin heidän kanssaan. Vuonna 1973 avioiduin muhoslaisen Arjan (o.s. Halonen) kanssa. Hän kävi vielä koulua ja teki samalla vapaaehtoisena työtä Väinölän nuorten parissa. Seuraavana vuonna, Arjan ollessa 18-vuotias, syntyi Reija. Kun Väinölän asunnot tarvittiin koulun tiloiksi, muutimme Pohjolaan. Poikien syntyessä, Lasse 1980 ja Jani 1992, perheemme asui jo Metsolassa.

Vuonna 1978 Metsola aloitti toisena perhekotina.

Arja Laakso toimi perhekodin äitinä, mutta Reijo Laakso sai edelleen palkkaa tallimestarin työstä.

Alkuvuosina kaikkien perhekotien isillä oli myös muu

työ Pohjolakodilla. Silti perheet vastasivat ympärivuorokautisesti perhekodin toiminnasta. Vasta 1980—90-lukujen vaihteessa isille alettiin maksaa palkkaa isän tehtävästä. Metsola oli ensimmäinen, jonka tilat rakennettiin perhekotitoimintaa varten.

Reijo Laakso oli mukana suunnittelussa alusta asti.

Hänen toivomuksestaan esimerkiksi kodin ja perhekodin välisistä seinistä jätettiin eristeet pois, jotta kodin puolelta on kuuloyhteys poikien puolelle.

Reijo Laakso muistelee kokemuksiaan ja perhekodin tapahtumia: — Metsolaan tulleet pojat olivat usein kiertäneet monia laitoksia Etelä-Suomessa ja tulivat tänne liian myöhään. Huumenuoria tai rikollisia he eivät olleet.

Olen sanonutkin, että ennen oli kunnon koulukotipoikia, jotka olivat tehneet joitakin pikkurikoksia.

Pojat jaksoivat juosta karkuun ja metsään piiloon.

Sieltä me sitten juoksimme heidät kiinni. Pojat varastivat myös autoja pienten piikkien avulla ja joutuivat yleensä hyvin pian poliisin käsiin. Nykyisin pojat ovat moniongelmaisia ja lääkittyjä eivätkä jaksa enää juostakaan. Autoja ei voi myöskään enää varastaa yhtä helposti, mikä tietysti on hyvä asia.

— Metsolaan tulevat pojat oli kerta kaikkiaan pysäytettävä, koska sitä ei ollut aiemmin tehty.

Ensimmäinen lähtökohta on säännöllinen elämän tahti. Nuorille annetaan säännöt ja sovitusta pidetään kiinni. Aikaa on oltava. Näiden nuorten kanssa ei voi elää kellon kanssa.

— Itse olen huono istumaan paikallani, pitää olla tekemistä. Herätin pojat viideltä, kuudelta lähdettiin ”luontoretkelle” useimmiten tallille, hoidettiin

hevoset ja päästettiin ne ulos, tultiin kotiin suihkuun ja seitsemältä syötiin aamupala. Sitten pojat lähtivät kouluun. Vielä 1970—80-luvuilla nuorilla oli tekemistä. Kun koulu loppui, he tekivät työtä verstailla, pihalla, talleilla. Välillä syötiin ja illallakin oli mielekästä tekemistä. Jos nuori on koulun jälkeen ja viikonloppuisin tekemättä mitään, onko se kasvatuksellista toimintaa?

Poikakodin nuorten hallintaan ja ohjaamiseen tarvitaan henkistä auktoriteettia, joka on synnyinlahja. Tämän lahjan Reijo Laakso on saanut. Metsolaan sijoitettiin ja sijoitetaan edelleen kaikki vaikeimmiksi koetut pojat.

Omat lapset ja perhekodin lapset Metsolassa kasvoi Laaksojen kolme omaa lasta, Reija, Lasse ja Jani, sekä enimmillään 13 sijoitettua poikaa. Nuoria otettiin vastaan, kun heitä tuli. Eril-

Reijo Laakso tuli ensimmäisen kerran Pohjolakotiin 17-vuotiaana ja jäi eläkkeelle Metsolasta perhekodin isän tehtävästä vuonna 2009.

51

lisiä itsenäistymisasuntoja ei ollut. Koko huusholli oli yhtä. Kaikki aterioivat yhdessä perhe­kodin suuren pöydän ääressä. Välillä pari hyvin edistynyttä poikaa asui perheen puolella ”sinisessä huoneessa”.

Sijoitetut lapset ja nuoret sekä Pohjolakodin henkilökunnan lapset olivat Reijan ja Lassen lapsuudessa yhtä suurta perhettä.

— Saimme osallistua työpajoilla tekemiseen samaan tapaan kuin sijoitetut nuoret. Meidänkin tempauksiimme puuttui kuka tahansa Pohjolakodin aikuinen. Tämä antoi meille turvallisuutta ja rajat, Lasse kertoo.

Reija varttui ainoana tyttönä poikien keskellä.

Hänen paras ystävänsä oli Salorannan Auri. Reijaa ärsytti, että hänen kylällä asuvista tovereistaan vain muutama sai luvan tulla Metsolaan, kun taas Lassen ja Janin poikakavereilla oli vanhempien lupa käydä Pohjolakodin alueella.

— Lentopallojoukkueessamme kaverit kilpailivat, kuka sai tulla meille yöksi. Tavoitteena oli päästä Pohjolakodin salille harjoittelemaan, kun aamulla oli lähtö turnaukseen, Lasse jatkaa.

Metsolaan sijoitetut ja perheen nuoret ystävineen pelasivat yhdessä erilaisia pallopelejä. Tärkeintä oli saada edes pieni joukkue kokoon. Luovuutta löytyi, pesäpalloakin pelattiin kolmestaan. Kun ensimmäiset Super Nintendot tulivat, kaikki pojat olivat niistä yhtä innostuneita.

Vuonna 2000 Arja Laakso kuoli yllättäen Met­­ solassa 45-vuotiaana. Reijo Laakso päätti jatkaa perhekodin isänä. Äidin kuolema on piirtynyt tuolloin 8-vuotiaan Janin muistiin tarkasti. Hän oli lentopalloa pelaamassa kuullessaan, ettei äidin auttamiseksi voitu tehdä mitään.

— Metsolaan sijoitetut pojat olivat minulle isovelihahmoja ja kavereita, mutta urheilu ja pelit eivät 52

olleet heille enää yhtä ajankohtaisia kuin Reijan ja Lassen aikaan. Kuitenkin minä ja kaverini pelasimme heidän kanssaan jalkapalloa ja salibandyä sekä kävimme uimassa. Nyt kiinnostivat pleikkarit ja mopot. Itsekin sain mopon, Jani kertoo.

— Viisivuotiaana olisin halunnut mukaan talleille, mutta isä ei suostunut herättämään minua. Jo alle kouluikäisenä oli iso juttu, että sain mennä verstaille ja näperrellä omiani. Kukaan ei hätistänyt pois.

Päinvastoin, kaikki huolehtivat pienestä pojasta ja loivat turvallisuutta elämääni, Jani jatkaa.

Jo lapsina Lasse ja Jani olivat isän apuna karkulaisia etsimässä. Ei rahan toivossa vaan siksi, että kaikkien tehtävänä oli auttaa kadonneen löytämisessä.

Rakkauttakin oli ilmassa, mutta aivan vääränlaista, kuten Lasse silloin uskoi. Kun Reija soitti Aurille lähtevänsä lenkille, Lassen epäily heräsi.

Sisäpuhelimen numerolla 10 hän sai yhteyden Salorannalle, pyysi Asmoa puhelimeen ja kertoi Reijan aikeista. Pojat tapasivat urheilusalin nurkalla, piileskelivät puiden katveessa ja katselivat, mikä ”hamppi” tuli perhekoti Lohelasta tielle.

— Ehdotin Asmolle, että kiipeämme salin katolle, josta näkisimme parhaiten tapahtumat. Niin teimme ja näimme Reijan ja ”hampin” pussailevan salin nurkalla. Sanoin Asmolle, että nyt on mentävä kiireesti kertomaan äidille, mitä Reija tekee. Laskeuduimme katolta ränniä pitkin ja kiiruhdin kertomaan äidille näkemämme. Lopputulos oli omituinen. Minä jouduin katolle kiipeämisestä arestiin ja Reija selitti asian äidille parhain päin.

Myöhemmin selvisi, että ”hamppi” oli Jani Ukkola, Ukkis, nykyisin Reijan aviomies ja Metsolan perhekodin isä. Hänestä tuli myös Lassen paras kaveri, jonka kanssa hän on tehnyt monen-

Veljekset Jani ja Lasse Laakso.

laista työssä ja vapaa-aikana.

Ukkiksen vanhempien erottua pojan koulunkäynnistä ei ollut tullut enää mitään. Asiaa ei ollut onnistuttu panemaan järjestykseen oululaisessa lastenkodissa, joten poika tuli vuonna 1989 perhekoti Lohelaan. Seuraavana vuonna nuorimies sai peruskoulun päättötodistuksen.

— Omakohtainen kokemus auttaa ajattelemaan asioita nykyisessä työssäni monelta kantilta, Jani Ukkola sanoo.

Jani ja Reija muuttivat yhdessä Ouluun opiskelemaan. Jani valmistui ammattikoulun talonrakennuslinjalta ja lukio-opintonsa keskeyttänyt Reija kouluttautui kehitysvammaisten hoitajaksi. Kun Jani lähti armeijaan, he muuttivat Muhokselle ja ajautuivat vähitellen Pohjolakodin töihin. Ensimmäisen kerran nuoret sijaistivat joululomalla 1997

Metsolassa Reijan vanhempia. Jani suoritti 2000luvun alussa Peräpohjolan Opistossa Torniossa nuoriso- ja vapaa-ajanohjauksen perustutkinnon.

Perhekoti perheen kotina jo kolmannessa polvessa Arja Laakson kuollessa Reija Ukkola työskenteli jo ohjaajana Metsolassa ja siirtyi äidin kuoltua isän työpariksi tehden perhekotityötä päivittäin ilta kymmeneen, jopa puoleen yöhön asti. Anopin kuoleman jälkeen Jani Ukkolakin tuli vakituisesti mukaan perhekodin työhön, aluksi yövalvojana. Reijo Laakso uskoi vahvasti, että Arjan kuoleman jälkeen perhe pystyisi yhdessä hoitamaan perhekodin. Isä Reijon jäädessä eläkkeelle vuonna 2009 Reija ja Jani Ukkola muuttivat perheineen Metsolaan.

53

Jani ja Reija Ukkola. Taustalla perhekoti Metsola.

Ammattikoulun sähköpuolen ja armeijan jälkeen Lasse Laakso tuli Pohjolakotiin ja teki erilaisia töitä nuorten parissa, mutta kaipasi takaisin perhekotityöhön. Nyt hän tekee Metsolassa iltavuoroja opastaen ja ohjaten nuoria Reijan ja Ukkiksen kanssa.

Jani Laakso valmistui Ammattiopiston autopuolelta, hakeutui turvatehtäviin sosiaalialalle ja siirtyi keväällä 2012 Pohjolakotiin.

— Minulle elämä Pohjolakodissa, erityisesti Metsolassa on normaalia. Olen kasvanut siihen enkä kaipaa muuta. Toistaiseksi olen tyytyväinen, että saan olla yövalvojana, pääasiassa Metsolassa mutta tarvittaessa muissakin yksiköissä, Jani toteaa.

Samaa sanoo myös toinen Jani, Ukkis.

— Olen kasvanut tähän elämäntapaan yhdessä Reijan kanssa.

— Ennen erilaiset aineet eivät näytelleet keskeistä osaa ongelmissa. Toki aiemmin haisteltiin esimerkiksi kumiliimaa. Sitten tulivat huumeet, 54

joita pistetään vessassa, sekä lääkärin määräämät ja laittomat lääkkeet. Lastensuojelulain muutosten jälkeen poikia oli vaikea pysäyttää. Enää ei saa koskea. Poliisikin sanoi, että nyt vietiin ”työhanskat”. Kun nuori pimahtaa ja vintti pimenee, hänet pitäisi voida siirtää turvaan, Reijo Laakso pohtii.

Reija kertoo nykyisten nuorten olevan moniongelmaisia. Useilla pojilla on ollut jo pitkään vahva lääkitys, toimintakyky on rajoittunut ja mieli järkkynyt. Monella on takanaan useita sairaalajaksoja.

Osa on saanut ongelmat ennen syntymäänsä äidin päihteiden käytöstä. Nuoriin ei voi aina luottaa eikä yhteistä toimintaa perheen ja nuorten välille synny. Ennen jokainen perhekotinuori halusi lähteä vaikkapa lasketteluretkelle, nykyisin vain harva haluaa tai kykenee.

— Perusrytmi on hukassa eikä arkisia asioita osata. Yhdessä opetellaan esimerkiksi pesemään hampaat. Joidenkin hampaanpesua ja muuta hygie-

nian hoitoa on valvottava jatkuvasti. Jokaisella on kerran viikossa siivousvuoro, mutta sen hoitaminen tuntuu monesta lähes mahdottomalta. Ruoka laitetaan yhdessä. Toinen oppii nopeasti paistamaan jauhelihakastikkeen lihat, toinen tarvitsee keittiötyössä jatkuvasti apua. Tavoite on, että Metsolasta lähtiessään jokaisella on vähintään arkielämän perustaidot hallussaan. Rajoja tarvitaan ja mahdollisuuksia pitää tarjota. Meillä nuoret saavat melko pian kokeilla, miten itsenäinen asuminen onnistuu.

Joku onnistuu heti, toinen tulee varsin pian takaisin harjoittelemaan lisää, Jani Ukkola kertoo.

— Nuorten lisääntyneet oikeudet eivät aina toimi heidän edukseen. Uskotaan, ettei ole pakko käydä koulua eikä tehdä työtä elääkseen. Useassa polvessa on jo opittu luottamaan siihen, että sosiaa­litoimisto maksaa kaiken. Kun kaikki tarjotaan valmiina, syntyy myös uusavuttomuutta. ”Sossu” elättää eivätkä vanhemmat aina kanna vastuutaan. Työhömme kuuluu vanhempien tukeminen, mutta osaan ei saada yhteyttä. He eivät ole kiinnostuneita lapsensa kohtalosta, Reija Ukkola toteaa.

Osa pojista tulee psykiatriselta osastolta, osa käy peruskoulun loppuun sijoituksen aikana ja osaa valmennetaan itsenäiseen elämään. Tavoitteena on, että nuori käy peruskoulun loppuun en­nen kuin täyttää 17 vuotta. Osa Metsolasta lähte­neistä tekee vankilareissun, osalla menee hyvin ja he selviävät itsenäisesti elämässään.

— Yleensä kunnat sijoittavat vasta sitten, kun on pakko eli liian myöhään. Tulijat ovat tavallisesti 15-vuotiaita. Meiltä katsoen tavoite näyttää olevan, ettei sijoitusta tarvittaisi ja nuori ehtisi täyttää 18 vuotta. Silloin ongelma siirtyy lastensuojeluviranomaisilta muille viranomaisille, Reija pohtii ja Jani on samaa mieltä vaimonsa kanssa.

Reijan ja Janin lasten Juhan, 15 v, Jes­­sen, 12 v, ja Jonin, 11 v, aikana perhekodin elämä ja työtavat ovat kovin erilaiset kuin ne olivat äidin ja enojen nuoruudessa. Perhekotivanhem­pien lisäksi nuorten kanssa työskentelee useita aikuisia. Yhteys perheen lasten ja sijoitettujen nuorten välillä on selvästi vähentynyt. Reija-äiti syö poikien kanssa omalla puolella ja Jani-isä nuorten ja muiden työntekijöiden kanssa perhekodin puolella. Ukkolan poikien elämä rauhoittui kovasti, kun Metsolasta tuli heidän kotinsa, jonne he saavat kutsua kavereitaan. Koti Metsolassa on poikien mielestä ihan ”jees”.

Juha ja Jesse pelaavat jääkiekkoa Kärpissä, Juha C-junioreissa ja Jesse D-junioreissa. Joni on siirtynyt jääkiekosta salibandyyn. Nämä harrastukset vievät pojilta suurimman osan vapaa-ajasta ja loppu kuluu omien kavereiden seurassa. Toisinaan Juha, Jesse ja Joni pelaavat perhekodin poikien kanssa pihalla pallopelejä tai sisällä videopelejä. Joskus käydään yhdessä katsomassa Kärppä-otteluja.

Myös Lasse Laakson 9-vuotiaalle Ada-tyttärelle Metsola tuli tutuksi vanhempiensa avioeron aikoihin. Lasse palasi Metsolan kotiin vähäksi aikaa ja tytär oli isänsä luona joka toinen viikko.

Reijo-pappa asuu nyt Reijan ja Janin rakentamassa omakotitalossa parin kilometrin päässä Pohjolakodista. Aika ei tule pitkäksi, kun hän osallistuu lastenlastensa elämään muun muassa kuljettamalla heitä harrastuksiin. Apu on paitsi mieluista myös kovin tervetullutta, sillä Reija Ukkola opiskelee työn ohessa Diakonia-ammattikorkeakoulussa Oulussa sosionomi-diakoniksi.

Haastattelu tehty 30.10.2012 Muhoksella.

Reijo Laakso kuoli 27.7.2013.

55

Heittopussista ammattimieheksi ja yrittäjäksi

M

iehellä ei ole ketään, jonka tuntisi äidikseen tai jota edes kutsuisi äidikseen.

Hänet synnyttäneellä naisella oli neljä poikaa, joista jokaisen hän antoi tiettävästi pois suoraan synnytyslaitokselta, vaikka oli ainakin kaksi kertaa naimisissa. Mies, vanhin lapsista, ei koskaan tavannut biologista äitiään. Hän kuuli poliisilta reilut kaksikymmentä vuotta sitten jonkun miehen kuristaneen naisen. Toiseksi vanhin pojista ilmoitti Tuusulassa pidettävistä hautajaisista, lupasi tyhjentää äidin asunnon ja ostaa hautakiven. Pari vuotta myöhemmin pieni puuristi oli yhä haudalla. Mies osti hautakiven eikä ole pitänyt sen jälkeen yhteyttä velipuoleensa. Isästä ei asiakirjojen mukaan ole virallista tietoa, mutta niissä on kuitenkin maininta lahjakkaasta lennonjohtajasta.

Vaikeasta varhaislapsuudesta ei juuri muistikuvia Avioliiton ulkopuolella Helsingissä maaliskuus­sa 1959 syntynyt Tommi Tanninen vietiin syn­ny­tyslaitokselta suoraan Pelastusarmeijan pien­ten­­­las­ten­kotiin. Kaksivuotiaasta lähtien hän oli ”kas­va­tettavana” kauppiasperheessä Helsingin maalaiskunnassa. Täältä hänellä on ensimmäiset muis­tikuvat. Perheessä oli viisi, kuusi tyttöä ja poikaa kasvatteina. Omituista oli, että pojatkin puettiin tyttöjen vaatteisiin. Miksi? Eikö kas56

vattivanhemmilla ollut varaa ostaa poikien vaatteita?

Tulevat adoptiovanhemmat hakivat toukokuussa 1963 pojan Seinäjoelle ja marraskuun lopulla Tommista tuli oikeuden päätöksellä heidän ottolapsensa. Perheessä oli myös vuotta vanhempi poika.

— Mitään ennakolta tutustumista ottovanhempiin ei ollut. Yhtenä päivänä minut vain haettiin. Muistan yhä, miten potkin ja huusin auton takalattialla.

Perhe muutti 1966 Rovaniemelle, jossa ottoisä toimi psykiatrisen huoltotoimiston lääkärinä ja piti myös yksityisvastaanottoa. Ottoäiti oli Rovaharjun sairaalassa sairaanhoitaja. Alusta alkaen Tommi tunsi, että häntä kohdeltiin eri tavalla kuin biologista poikaa. Tämä sai esimerkiksi uusia vaatteita, mutta hän sai aina periä veljensä vanhat.

— Kaikkiaan tuntui siltä, etteivät vanhemmat välit­ täneet meistä kummastakaan kovin paljon. He elivät omaa elämäänsä, olivat iltaisin pitkään poissa.

Me kuljimme omilla teillämme. Koulun alettua hain huomiota levottomuudella ja aggressiivisuudella.

Mukaan tuli myös pientä näpistelyä. Olin 10- ja 11-vuotiaana hoidossa puolen vuoden jaksot Helsingissä Lastenlinnassa, mutta mikään ei muuttunut.

Tommi oli aloittanut 1968 Rovaniemen kasvatusneuvolassa perheen psykologiystävän antaman terapian ja sai lisäksi runsaasti rauhoittavia lääkkeitä. Vuoden 1971 alussa hän oli kuukauden verran hoidettavana Oulun lääninsairaalan lasten-

”Panin vuosia jatkuneen pahanoloni kiertämään kiusaamalla pienempiäni.”

57

tautien klinikalla Joulumerkkikotiin sijoitetulla osastolla. Pojan kirjattiin olleen osaston toiminnan aikana vaikein lapsi, erittäin aggressiivinen pienempiä lapsia kohtaan ja lisäksi särkyi 17 ikkunaa ja radio. Lääkäri kirjaa: ”Adoptiosuhde ilmeisesti alkanut epäonnistuneesti, koska Tommi on otettu korvaamaan perheen samana vuonna kuollutta omaa poikaa.” Ja jatkaa vaikeasta kotitilanteesta: ”Äiti on väsynyt ja hermostunut eikä jaksa ymmärtää Tommin purkauksia. Äiti on kerta kaikkiaan katkaissut yhteyden poikaan, ei suostu keskustelemaan hänen kanssaan eikä näe pojassa olevia hyviä piirteitä.”

Isän todettiin käyttäneen melko ankaraa kuria, mutta yrittäneen Tommin kanssa pitkään ja tuntevan vastuuta lapsesta. Samaan aikaan huostaanottoon liittyen kirjataan: ”Ottoisän mielestä poika on epäluotettava, valehtelee, suunnittelee ’rikoksiaan’, rakastaa rahapelejä kuten pajatsoa ja on kiinnostunut seksistä oudolla tavalla. Ei koskaan ole väärässä, loukkaantuu äärimmäisen herkästi.

Saattaa olla hyvin huomaavainen, kohtelias, seurallinen, hurmuri, kiinnostunut toisten ihmisten asioista, on myös kiinnostunut yleisistä asioista.

On erikoisen kätevä koneiden kanssa, pystyy esimerkiksi hajottamaan mopon alkutekijöihin ja kokoamaan sen nopeasti.”

— Asiakirjoissa mainitulla 117 neliön huoneistolla ei ollut merkitystä, kun kohtelu oli kylmää. Esimerkiksi ottoisä otti meidät molemmat pojat Kuusamon mökille esiliinoiksi vielä Poikakodillakin ollessani. Mukana oli aina joku hänen naispotilaistaan. Kyllä me tajuttiin, mistä oli kyse.

Lääkärinlausunnon perusteella Tommi otettiin huostaan ja sijoitettiin 11.2.1971 lääninsairaalasta suoraan Pohjolakotiin. Ottovanhempien pyynnös58

tä adoptio purettiin keväällä 1974. Sitä ennen heille oli myönnetty avioero. Pohjolakodin lausunnossa todetaan aviopuolisoiden välillä olleen ristiriitoja jo pojan asuessa perheessä.

Elämä alkoi vakiintua Poika oli vähän alle 12-vuotias aloittaessaan normaalin elämän opettelun Pohjolakodissa. Ensimmäiseksi hänet sijoitettiin kotikunta Väinölään, jossa hän oli ensimmäisen kuukauden suljettujen ovien takana. Samassa huoneessa asui 2—3 isompaa poikaa, joita Tommi ”sai pelätä” ja toimi heidän ”lattia­ luutunaan”, muun muassa siivosi. Iäkkäät valvojat olivat illalla huoneissaan ja pojat keskenään. Jos isompaa hämminkiä syntyi, paikalle kutsuttiin tallimestari Reijo Laakso tai vastaava ohjaaja Kyösti Niskanen. Poika pyrki herättämään huomiota kiusaamalla pienempiään ja käyttämällä rumaa kieltä, jossa joka toinen sana oli kirosana.

Päivät kuluivat joutuisasti. Tommi piti kone- ja metallihommista mutta välillä touhusi mielellään myös hevosten kanssa. Vointi ja käytös vaihtelivat. Vähitellen hän kiinnostui koulunkäynnistä ja halusi pyrkiä oppikouluun. Välillä into laantui ja hän oli työnopettajan ohjauksessa. Elokuun lopulla 1972 Tommi aloitti koulunkäynnin Muhoksen kunnallisessa keskikoulussa. Kielet eivät ottaneet sujuakseen ja ehtojen suoritus jäi yritykseksi.

Syksyllä hän siirtyi Poikakodin kansalaiskoulun kahdeksannelle, klinikkaluokalle, jossa käytännön työ ja teoriaopetus vaihtelevat jaksoittain. Uutena harrastuksena Tommi osallistui Oulujoki-opis­tos­ sa piirustus- ja maalaustaidepiiriin.

Kun elämä Väinölässä ei ottanut sujuakseen,

Tommi sijoitettiin myöhemmin syksyllä 1973 tallimestari Reijo Laakson luokse. Hänen asuntonsa vieressä Väinölän alakerrassa oli omat huoneet neljälle pojalle. Laakson kuri tuntui liian ankaralta.

Pojat lukittiin aikaisin illalla omiin huoneisiinsa, mikä nosti kapinahenkeä. Putkaan Tommi joutui vain kerran hulinoituaan koululla.

— Otteet olivat tuolloin vielä kovakouraisia niin Reijolla kuin valvoja Teuvo Hämäläisellä. Molemmat olivat itse olleet Pohjolan Poikakodissa kasvatettavina ja tunsivat siksi poikien kujeet. Kurittamalla hölmöileviä poikia miehet ehkä halusivat varmistaa, että kannattaa olla kunnolla. Äärimmäisyyksiinkin mentiin: Hämäläinen kusi keittämäämme kiljuun ja kertoi sen, kun oksentelimme. Reijon käytös nosti kapinahenkeä, vaikkei me syyttömiä oltukaan.

Verstailla työskentelevät ammattiopettajat ja työnohjaajat tuntuivat meistä pojista oikeudenmukaisemmilta kuin kotikunnissa työskentelevät ohjaajat. Johtaja Seppo Saloranta oli yleensä leppoisa.

Joskus hän kävi antamassa meille kyytiä ja oli ärsytettynä ankara.

Kun kesällä 1974 adoptio oli jo purettu, nuorukainen oli aluksi Muhoksella johtaja Salorannan ja loppukesän Pohjolakodin asioita hoitaneen varatuomari Kurt Nordlundin perheessä Oulussa ja heidän kesäasunnollaan. Nordlundeista tuli Tommin ”sunnuntaiperhe”, jossa hän viihtyi. Musiikki oli ja on edelleen yksi Tommin harrastuksista. Hän rakensi itse kitarankin.

Ammatinvalinta ei tuottanut ongelmia, sillä tekniikka oli Tommista kiinnostavaa ja helppoa. Hän aloitti syksyllä opiskelun Pohjois-Pohjanmaan Keskusammattikoulun Muhoksen sivukoulun kaksivuotisella autonasentajalinjalla. Luvattomia poissaoloja ei enää ollut. Samalla hän siirtyi Muhoksen keskustassa sijaitsevaan perhekoti Sommeloon, jossa asiat sujuivat hyvin. Kielenkäyttö oli siistiytynyt ja nuorukainen piti itsensä ja huoneensa siistinä. Hän menestyi opinnoissaan hyvin. Ensimmäisenä opiskeluvuonna hän pääsi kesäharjoittelijaksi Jurvakaisen autotaloon. Keväällä 1976 valmistuttuaan ammattikoulusta hän siirtyi asumaan Ouluun Pohjolakodin 59

Tekninen lahjakkuus ohjasi yrittäjäksi

Isä Tommi ja tytär Tiia, myös pikkutyttönä taulussa.

itsenäistymisasuntoon ja aloitti Wetterillä autonasentajana. Helmikuussa 1977 hän lähti vapaaehtoisena asepalvelukseen Oulun viestikomppaniaan.

— Kun toiset selvisivät asevelvollisuudesta 12 kuukaudessa, minä vietin 13. kuukauden putkassa, sillä kärähdin rattijuopumuksesta, kun tuli kokeiltua viinanottoa. Sitä olen opetellutkin sitten pitkin matkaa, mutta tuo oli ainoa kerta, jolloin menin rattiin maistelleena. Työ jatkui Wetterillä armeijan jälkeen 1980-luvun alkuvuosiin.

Tommi muistaa olleensa Pohjolakodin aikoihin vähän ihastunut Aira Salorantaan. Hän oli nainen, jonka kanssa hänellä oli hyvät välit. Yhteys häneen on säilynyt. Vähän aikaa sitten he tapasivat. Mukana oli tytär Tiia. Muuten suhteet naisiin ovat olleet nuoruudesta alkaen ongelmallisia. Pettymys suhteessa ottoäitiin lienee ollut pienelle pojalle käsittämätön kokemus.

60

Vuonna 1980 Tommi avioitui jo ammattikoulun aikaan ”Muhoksen kylältä löytämänsä” tytön kanssa. Toni syntyi 1980 ja vuotta myöhemmin Tuuli. Pian pariskunnan elämä meni ulalle ja lapset jäivät äidilleen, joka ei halunnut lasten pitävän yhteyttä isäänsä.

Tuulilla on kolme poikaa, joita pappa tapaa harvoin.

— Eron jälkeen lähdin Kuusamoon hotelli- ja ravintolakouluun ja valmistuin kassa-tarjoilijaksi. Tuohon aikaan Lapin ravintoloissa kävi paljon etelän hinttejä. En sietänyt heidän lääppimisyrityksiään. Tulin takaisin Ouluun 1980-luvun puolivälin paikkeilla ja pääsin asentajaksi Oulunsalon Shellille. Vuonna 1986 menin naimisiin Oulunsalon kirkossa jo toisen Muhokselta nappaamani naisen kanssa.

Edellisenä vuonna pariskunnalle oli syntynyt Tatupoika ja 1988 syntyi Tiia. Yhtenä päivänä Tommi löysi vaimonsa omassa kodissaan sängystä toisen miehen kanssa. Mies tunsi saaneensa takaisin omaa pettämistään, koska aiemmassa liitossaan hän ei ollut uskollinen puolisolleen. Liitto jatkui ja kesti kaikkiaan viisi vuotta. Sen jälkeen lapsista käräjöitiin ankarasti. Aluksi poikakin oli isällä, mutta lopulta ratkaisuksi tuli: Tatu äidille ja Tiia isälle.

Kolmannen kerran Tommi avioitui 1990-luvun alussa isänpäivänä. Tuolloin Tatu oli vielä isällään.

Tätä liittoaan mies kuvaa vauhdikkaaksi sopaksi, joka päättyi eroon. Pariskunta joi välillä yhdessä melko tavalla. Tommi vannoo, ettei enää koskaan mene naimisiin. Siihen tytär Tiia naurahtaa epäilevästi: sen kun näkisi.

Palattuaan Lapista Tommi oli perustanut automaalaamon ja -korjaamon, joka toimi aluksi Kempeleessä, myöhemmin Oulunsalossa.

— Vuonna 1991 tuli markan voimakas devalvaatio.

Olin yksi niistä lukuisista yrittäjistä, jotka tekivät konkurssin otettuaan pankkien tuolloin tyrkyttämää edullista ulkomaista lainaa. Yritys oli alkujaan kommandiittiyhtiö, Ky. Kaveri ehti lähteä yrityksestä ennen konkurssia ja minulle jäi 400 000 markan velat yksin maksettavaksi. Joitakin pankinjohtajat varoittelivat ennakkoon tilanteesta, mutta eipä kukaan välittänyt opastaa minua.

Hallit ja kaikki yritykseen liittyvä myytiin pakkohuutokaupassa pilkkahintaan. Tommi maksoi velkoja 15 vuotta, joka kuukausi 800 euroa. Nyt hän on ollut velkavankeudesta vapaana neljä vuotta. Konkurssin jälkeen Tommi pääsi Pohjolan Laitehuoltoon korjaamolaitteita huoltamaan ja asentamaan.

Kun Tiia oli 17-vuotias, tytär muutti omaan asuntoon ja isä aluksi Kuopioon. Työnantajaksi vaihtui Tecalemit. Kolmen vuoden kuluttua Tommi muutti Vantaalle. Siellä hän ehti olla kuutisen vuotta kun-

nes yhtiön kuudensissa yt-neuvotteluissa joutui työttömäksi. Tommin aloittaessa yrityksessä oli ollut kolmisenkymmentä henkeä, nyt sinne jäi neljä työntekijää.

— Työtä olen tehnyt 18-vuotiaasta lähtien yötä päivää. Konkurssin jälkeen oli pakko perustaa Vantaalle korjaamo, jossa tein autopeltisepän töitä.

Muuten ei olisi ollut mahdollista lyhentää konkurssivelkaa. Kempeleeseen muuton jälkeen olen vetänyt henkeä jonkin aikaa ja pohdin, miten jatkaa.

Tiian kolmivuotias poika on papalle läheinen.

Hän pitää papan tapaan Harrikoista, kunhan niitä ei panna käyntiin. Kova ääni pelottaa pientä miestä niin, että häneltä pääsee itku. Autot ovat tärkeitä isolle ja pienelle miehelle sekä Tiia-äidille. Tommilla on Harrikan lisäksi Pontiac ja Jeeppi, Tiia ajelee isän kunnostamalla Dodgella.

Haastattelu tehty 15.4.2014 Kempeleessä.

61

62

Perheväkivallasta moni tiesi, mutta kaikki vaikenivat siitä

P

ari vuotta aikaisemmin avioerossa äidille jääneet pojat, nelivuotias Janne Åman ja kaksi vuotta vanhempi veli, odottivat 1968 innokkaina joulua. Siitä ei tullut kuitenkaan mitään, koska äiti päätti mennä naimisiin juuri jouluaattona. Liitto oli toinen myös isäpuolelle. Pojat tajusivat pian, ettei heillä ollut isäpuolelleen mitään arvoa. Kun hänen tyttärensä tulivat joskus käymään, pojat pantiin pihalle ja sisälle sai tulla vasta myöhään illalla. Uusperhe muutti usein.

Aluksi he asuivat Turussa, sitten muun muassa Pusulassa ja lopuksi Espoon Kilossa. Poikien kaverit antoivat isäpuolelle nimen ”osapäivänatsi”. Kaupungin virkamiehenä tämä oli kotona jo puoli neljän aikaan, ja aina humalassa. Nimityksen toinen osa kuvaa hänen rankaisukäytäntöjään.

— Kotiintuloaikani oli yhdeksältä ja jos myöhästyin viisikin minuuttia, hän pani minut seisomaan kotitalomme portille tunniksi ilmakivääri olalla.

Ohikulkijoille ei ollut lupa sanoa sanaakaan. Usein isäpuoli löi minua nyrkillä, joskus vyöllä.

Perhe asui suuren vanhan omakotitalon yläkerrassa. Alakerrassa asui isäpuolen työtoverin perhe.

Yläkerran asunnon aulasta mentiin poikien omaan huoneeseen, josta pojilla ei ollut lupaa tulla vanhempien puolelle. Pojat jopa söivätkin omalla puolellaan. Isäpuolen tultua kotiin he eivät uskaltaneet mennä edes vessaan toiselle puolelle. Ne asiat oli hoidettava vanhempien nukahdettua. Pojat kuulivat kaiken vanhempien makuuhuoneesta, myös miten mies hakkasi äitiä. Heille oli opetettu, ettei perheen asioita kerrota ulkopuolisille. Eivätkä veljekset kertoneet.

— Yhtenä yönä isäpuoli jälleen pahoinpiteli äitiä.

Onneksi alakerran rouva tuli silloin paikalle, kun isäpuoli hakkasi äitiä päin naulakkoa ja äiti huusi kauheasti. Viranomaisiin ei alakerran asukkaat tälläkään kertaa ottaneet yhteyttä.

63

Kerran Jannelle tuli vatsa hirveän kipeäksi ja oli kutsuttava ambulanssi. Epäiltiin suolitukosta. Isäpuoli uhkasi, että jos tämä on turha hälytys, niin hän hakkaa pojan siihen kuntoon, että oikeasti tarvitaan ambulanssia.

— Olin alle 10-vuotias, kun isäpuoli haki minut ja veljeni olohuoneeseen väittäen, että olimme ottaneet hänen Sibeliuksen Finlandia-levynsä. Me vakuutimme, ettemme tiedä levystä mitään. Isäpuoli ilmoitti, että hän polttaa meidän varpaamme, jos emme tunnusta. Isoveli sanoi ottaneensa, vaikkei ollut ottanut. Myöhemmin kadonnut levy löytyi kotoa miehen omilta jäljiltä.

Paljon ehdin tehdä ennen kuin minut pysäytettiin — Kahdeksanvuotiaasta asti olin koulussa mahdoton ja minua siirrettiin koulusta toiseen: Karakalliosta Leppävaaraan, sieltä Tapiolaan Sepon kouluun, takaisin Leppävaaraan ja edelleen Kauklahteen. Joka paikassa tappelin. Yhteiskunta oli edessäni avuton, kunnes muutimme Kirkkonummelle, jossa kohtasin lastensuojelutarkastaja Seppo Loposen.

Välillä äidistä hänen puolisonsa oli kaikesta huolimatta hyvä. Janne oli 13-vuotias, kun äiti lopulta otti miehestä eron. Silloin pojalla ei ollut enää mitään rajoja.

— Olin jo 16-vuotiaana isäpuoltani isompi. Toivoin, etten kohtaa häntä täysi-ikäisenä, sillä olisin varmasti tappanut hänet ja joutunut linnaan. Mies kuoli ennen kuin kohtasin hänet. Olinko silloin 17 vai muutaman vuoden vanhempi, en muista.

Selvitäkseen kaikesta kokemastaan Janne loi vuosien varrella itselleen suojakuoren: olen täydellinen, minussa ei ole mitään vikaa, rakastan itseäni.

64

Hän pääsi 15-vuotiaana kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi kesätyöhön Finnlinesille ja ansaitsi 1 250 markkaa kuukaudessa. Hän tunsi itsensä silloin ihan aikuiseksi. Oli hienoa, kun oli ”hilloa”. Koulu kiinnosti entistä vähemmän.

— Olin jäänyt luokalle. Entistä suuremman egoni kanssa aloitin uudelleen 8. luokan. Jo ensimmäisenä päivänä pahoinpitelin veikkolalaisen kaverin ambulanssikuntoon. Hyväksi lopuksi väänsin vielä ambulanssin peilin. Paikalle tuli rehtori, esittäytyi nimellään ja ojensi kätensä, mutta minä poika en siihen tarttunut. Tapaaminen päättyi rehtorin ilmoitukseen, etten saa tulla kouluun kahteen viikkoon. Olin poissa tietenkin 3—4 viikkoa ”luvan kanssa”.

Yhteiskunnan puuttuminen Jannen elämään tuli lastensuojelutarkastaja Loposen muodossa. Hän tuli poliisien kanssa hakemaan pojan kotoaan sängystä ja vei kouluun.

— Kuljin kouluun useamman kerran poliisien kyydillä. He ehtivät hakemaan minua vasta vähän myö­ hemmin aamupäivällä, joten yleensä söin vain kouluaterian ja tulin takaisin kotiin. Joskus poliisit ihmettelivät, miten olen jo kylällä. Ilmoitin olevani veljeni, en suinkaan minä ja poliisit tyytyivät selitykseeni.

Jannen kaverit olivat häntä vanhempia. Heidän elämänkohtalonsa tai lähipiirinsä esimerkki oli johtanut nuoret runsaaseen alkoholin käyttöön. Päätepiste Jannen seikkailuille oli poikaporukkaa juottamaan ryhtyneiltä iranilaisilta homoseksuaaleilta anastetuilla rahoilla tehty laivamatka Tukholmaan, johon huonon kielitaidon seurauksena sisältyi käynti myös bordellissa. Reissun jälkeen Janne oli 17 vuorokautta Helsingin poliisivankilassa, kunnes Loponen tuli hakemaan hänet. Siitä lähdettiin suoraan Muhokselle.

”Vasta Reijo ja Arja Laakso pystyivät asettamaan minulle rajat, joista ei ollut epäselvyyttä: jos teet näin, seuraus on tämä.”

Kaikkiaan 599 vuorokautta Pohjolakodissa kirjoilla Lokakuun 10. päivänä 1979 Janne, 15 v, lähti matkaan Pohjolakotiin ilman paineita. Hän koki olevansa niin kova jätkä, että hän kestää edessä olevan. Hänet sijoitettiin Väinölään, jossa häneltä otettiin luulot pois kahdessa viikossa. Vaikka yöpartio kiersi asuntoloissa, niissä oli kehitetty tulijoiden ”mopotus” huippuunsa. Pojan jalkapohjia poltettiin tulitikuilla, korvaan kaadettiin ketsuppia ja sänkyyn vettä, Helsingin murteesta ja poikkeavista harrastuksista vittuiltiin. Rullalautaa eivät olleet edes nähneet!

Kadulla kasvaneesta tämä ei tuntunut juuri miltään, uni vain oli koiran unta.

Tuntui hyvältä päästä joululomalle, jonka aikana Janne löysi tyttöystävän. Loman jälkeen Pohjolakodissa avattiin uusi kotikunta Tapiola, mihin Janne parinkymmenen muun pojan kanssa sijoitettiin. Tapio­lassa elämä oli paljon rauhallisempaa kuin Väinölässä. Nuorukainen oli ottanut opikseen aiemmat kokemukset ja uusi tyttöystäväkin nosti itsetuntoa. Yhtenä talvipäivänä melkein kaikki Tapiolan pojat kuitenkin päättivät karata eri suuntiin. Osa karkulaisista löysi tiensä vanhalle Hyrkkään seisakkeelle, jonka asemarakennuksen vieressä oli sauna.

Elettiin tammi-helmikuun vaihdetta ja pakkasta oli lähes 30 astetta. Kun pojat eivät saaneet saunaa lämpiämään, he menivät yöksi latoon. Aamulla Janne liftasi toisen kaverin kanssa Kajaaniin. Pojilla oli 65

koko ajan mielessä, etteivät he tee mitään rikollista eivätkä jätä jälkiä. He näkivät, miten kolme opettajaa ajoi vastaan, mutta karkulaisten onneksi he eivät huomanneet näitä.

— Kajaanissa selvitimme, mitä lippu Helsinkiin maksaa. Kun konduktööri tuli tarkastamaan lippuja, me etsittiin ja etsittiin lippuja ja sanottiin, että ne maksoivat 82 markkaa. Konduktööri tarkasti papereistaan ja totesi summan oikeaksi ja lupasi ilmoittaa myös junanvaihdon yhteydessä toiselle konduktöörille, että olimme kadottaneet lippumme. Näin pääsimme ilmaiseksi Helsinkiin ja sieltä jatkoimme pummilla Kirkkonummelle. Käväisin kotona, mutta hakeuduin tyttöystävän luokse ja asustimme yhdessä hänen kotinsa pihalla olevassa mummonmökissä. Tyttöystävän isällä oli upea iso auto, jonka avaimet hän kerran heitti minulle ja sanoi: menkääs käymään Volvolla Helsingissä. Niin tehtiin.

Tytön isä ei tajunnut, miten nuori olin, koska olin isokokoinen.

Parin viikon kuluttua Janne soitti Loposelle ja ilmoitti, ettei mene takaisin Pohjolakotiin. Sen jälkeen Loponen soitti useaan paikkaan, mutta kaikki kieltäytyivät ottamasta nuorta miestä. Yhtenä aamuna nuorukainen oli nukkumassa kotona, kun ovikello soi. Nähdessään ovella Loposen ja poliisin, hän yritti vetää oven kiinni, mutta poliisi sai jalkansa oven väliin.

— Alkujaan oli tarkoitus mennä Ouluun lentokoneella, mutta sanoin kaappaavani sen, jos niin tehdään. Mentiin 99 Saabilla. Saattajat halusivat pitää tauon Lahdessa, mutta minä en taukoa halunnut.

Poliisiauton takapenkillä istuminen oli minusta hienoa. Huusin auton ikkunasta: Varokaa vähän, mut on pidätetty. Niinpä taukoa ei pidetty, vaan jatkoimme matkaa.

66

Karkumatkastaan Janne sai neljä vuorokautta putkaa, jota henkilökunta kutsui arestiksi. Sen jälkeen ohjaaja, jolta pojat alkujaan olivat päässeet karkuun, vei Jannen Hyrkkään seisakkeelle korjaamaan murtautumisen jälkiä. Siellä nuorukainen soitti suutaan koko ajan. Parin, kolmen tunnin kuluttua Jannea pienikokoisempi ohjaaja yritti ojentaa tätä, jolloin poika tönäisi miehen hankeen. Taas tuli neljä vuorokautta putkaa. Sieltä

Jannen tuli hakemaan Metsolan perhekodin isä Reijo Laakso ja sanoi vain: nyt mennään. Hänellä oli käsittämätöntä auktoriteettia, ja niin Janne seurasi miestä kuuliaisesti. Metsola tunnettiin pahojen poikien kotina, mutta siellä sai nukkua rauhassa, ei lyöty eikä haistateltu. Kirjoittamaton sääntö oli, että jos joku ulkopuolinen yritti ”mopottaa” jotain pojista, toiset puuttuivat siihen, sillä ”Laakson pojille ei auota päätä”.

— Viihdyin Metsolassa, koska siellä oli säännöt ja rauha. Halusimme kaikki olla Reijon kanssa.

Siksi talli oli meidän paikkamme, me hoidimme hevoset viikonloppuisin. Karkumatkan jälkeen en päässyt hiihtolomalle, joten jouduin ”tallimestarin pikakurssille”. Yhtenä päivänä Reijo Laakso tarjosi minulle tupakkaa. Olin ottamassa sitä, kun hän veti tupakka-askin pois ja sanoi: eivät pojat polta!

Sen sijaan hän määräsi rangaistuksena minut siirtämään lantakasaa.

Nyt nuorukainen kävi koulua. Jos siellä ilmapiiri muuttui levottomaksi, lähdettiin pelaamaan ”futista”. Opettajien mielestä oli turha hakata päätä seinään. Janne kiittää opettajien ammattitaitoa fantastiseksi.

— Ensimmäisellä kesälomallani olin Kirkkonummen koululla halonhakkaajana. Pidin tästä työstä, jonka Loponen oli minulle järjestänyt. Kun tulin Poikakotiin takaisin, menin ilmoittautumaan johtaja Seppo Salorannalle. Hän totesi, että voisin mennä nyt asumaan asuntolaan. Vastasin meneväni Laaksoille tai lähden meneen.

Janne oli ollut Metsolassa poikien puolella pari viikkoa, kun perhekodin äiti Arja Laakso aukaisi välioven ja Reijo Laakso huusi sohvalta: Janne tule tänne. Poika mietti heti, mitä nyt. Ei hän ole mitään pahaa tehnyt. Mutta Reijo sanoikin mietti-

neensä Arjan kanssa, että ”muutat tänne meidän puolelle meidän pojaksi”.

— Niin kuljin jatkossa perheen puolen tuulikaapista omaan huoneeseeni. Keskimmäinen lapsista, Lasse, oli juuri syntynyt, Reija oli 6-vuotias. Kylvetin Lassen melkein joka ilta. Kävin Arjan kanssa kaupassa. Asuin Laaksoilla kevääseen asti. Myöhemmin kävin usein tapaamassa Reijoa ja Arjaa Muhoksella ja tapasin heitä myös Tampereella heidän ollessa käymässä mökillään. Ensimmäinen poikani kastettiin Muhoksella. Kummeina toimivat Reijo ja Arja Laakso.

Jossain vaiheessa Saloranta sanoi Jannelle, että tämä olisi ensimmäinen Pohjolakodista lukioon lähtevä nuori. Poika soitti Loposelle ja sanoi, ettei halua lukioon vaan upseerin uralle. Saloranta oli myös sanonut, ettei nuorimies voi itse asiaa päättää. Loponen lähetti paperit, joilla nuorukainen pyrki armeijaan, mutta ne tulivat bumerangina takaisin.

Uusi soitto Loposelle. Hän soitti myöhemmin takaisin ja sanoi: ”meet Upinniemeen laivastoon”. Janne, 17 v, oli parhaimman kelpoisuusluokan miehiä eikä mitään negatiivista tapahtunut asevelvollisuuden aikana. Päinvastoin hän sai useita kuntoisuuslomia.

Lopputuloksena selviytymistarina Armeijan jälkeen Janne työskenteli Helsingissä puuseppänä ja aloitti sen ohessa levyjuontajan, tiskijukan ja radiotoimittajan töitä. Työ johti toiseen ja lopuksi Finnjetille, jossa hän kertoi kuudella tai seitsemällä kielellä levyistä, vaikkei tiennyt, mitä osa spiikeistä tarkoitti. Laivalla Janne tapasi ensimmäisen vaimonsa, joka oli mukana kilpatanssiesityksessä. Pariskunta perusti Järvenpäähän 67

tanssikoulun 1990-luvun alussa. Aviomies hoiti markkinointia. Pariskunnalla on kolme lasta: ihmisoikeuksiin perehtynyt maisteritytär, 26 v, tietokonealalla toimiva poika, 22 v, ja keväällä 2014 ylioppilaaksi kirjoittava tytär, 18 v, joka on kiinnostunut kansainvälisestä bisneksestä ja toivoo pääsevänsä opiskelemaan Etelä-Koreaan.

— Minulla on ollut onni olla naimisissa itseäni viisaampien naisten kanssa. Ensimmäinen vaimoni on nykyisestä avioliitosta olevan poikani kummitäti.

Janne toimi vajaa kymmenen vuotta 1990-luvulla Apu-lehden kerhon isäntänä ja vei ryhmiä ympäri maailmaa. Ensimmäisen avioliiton päätyttyä mies lähti mukaan verkostomarkkinointiin ja päätyi ostamaan ja toimittamaan tuotteita Filippiineiltä Suomeen. Pankkiasioiden järjestämisessä auttanut filippiiniläisen yrityksen talouspäällikkö on Jannen nykyinen vaimo. Ensimmäistä lastaan odottava pariskunta halusi lapsensa syntyvän turvallisesti Suomessa. Poika syntyi 1998. Perhe osti ravintolan Tampereelta ja muutti sinne. Ravintolabuumi jatkui ja muutaman vuoden kuluttua niitä oli seitsemän. Perheen elämä sai uuden käänteen pojan tullessa kouluikään. Luottamus suomalaiseen koulujärjestelmään ei ollut hyvä. Lisäksi vaimon kaikki perheenjäsenet olivat opiskelleet ylipistossa Filippiineillä. Perhe päätti myydä kaikki ravintolat ja muuttaa Filippiineille, missä poika aloitti esikoulun.

Pariskunta hankki Filippiineiltä ravintolan, jonka isäntänä Janne palveli asiakkaitaan. Melko pian ravintola myytiin ja perhe muutti takaisin Suomeen.

Janne meni Kirkkonummen koululle vahtimestariksi ja viihtyi työssä mainiosti kaksi vuotta. Puoliso sai heti oman alansa työtä, mutta jäi kotiin tyttären aloittaessa koulun. Nyt Janne työskentelee lii68

ketoimintajohtajana filippiiniläisten omistamassa Sunset Care Oy:ssa, joka tuo filippiiniläisiä sairaanhoitajia Suomeen. Poika, 16 v, käy kansainvälisen koulun lukiota ja tytär, 11 v, on saman koulun 4. luokalla.

— Ilman Pokoa olisin linnakaveri. Minun pelastukseni ovat olleet Seppo Loponen ja Reijo Laakso.

Olen edelleen Loposeen yhteydessä muun muassa järjestötyössä. Voin yhä soittaa hänelle asiassa kuin asiassa. Sepolla ja Reijolla on ollut jalat maassa ja talonpoikaisjärki käytössä. Isoveljeni on ollut myös ihailuni kohde.

Janne on kiitollinen, että Pohjolakodissa hänet autettiin takaisin normaaliin elämään. Hän on saanut nähdä paljon maailmaa. Hänellä on runsaasti kansainvälisiä yhteyksiä ja perheen kotikielenä on englanti. Eniten Janne iloitsee lastensa menestyksestä. Vanhimmat lapset ovat kiinni mielenkiintoisessa työelämässä ja nuorimmat tuovat koulusta sellaisia numeroita, joita hän itse ei koskaan saanut. Yhdessä vaiheessa Janne harrasti lentämistä ja harrastaa yhä purjehtimista. Hänellä on ollut työuransa aikana mielenkiintoisia tehtäviä, myös esimiesasemassa. Nyt hän haluaa ja voi keskittyä ennen kaikkea perheeseensä. Äitinsä Janne tapaa satunnaisesti perhejuhlissa. Äiti ei ole koskaan käyttänyt alkoholia.

— Toisaalta ajattelen, että meidän mutsi pystyi tekemään miehestä kuin miehestä alkoholistin. Oli hyvä, ettei hän koskaan siirtänyt meitä isäpuolen nimelle, vaikka silloin tuntui vieraalta, että ovessa ei ollut oma nimi. Äiti piti huolen siitä, että luulimme isän olevan rappioalkoholisti. Myöhemmin meille selvisi, että hän toimi jalkapallossa erotuomarina, joten ei hän kovin huonokuntoinen voinut olla.

Janne ei muista isäänsä siltä ajalta kun perhe oli vielä koossa. Myöhemmin hän sai tietää, että isä oli autonkuljettaja, joka ajoi sekä bussia että taksia. Mitään todellista yhteyttä isän ja poikien välille ei syntynyt. Äiti oli ”pessyt” isän pois poikiensa elämästä, joten harvoina tapaamiskertoina pojilla oli isän kanssa vain vähän keskusteltavaa.

Isä pyöritti viimeisinä vuosinaan antiikkiliikettä Turussa Puutorin varrella. Hän kuoli vuonna 1996.

Sisarpuoli ilmoitti kuolemasta Jannelle.

— Minulle merkitsi paljon, että sain jättää ensimmäisenä kukat isän arkulle. Isä oli hyvä juttujen kertoja, jota oli mukava kuunnella. On sääli, ettei menetettyä yhteistä aikaa hänen kanssaan saa koskaan takaisin. Hautajaisissa oli isän neljä entistä vaimoa ja avovaimoa. Äitini ei ollut paikalla.

Haastattelu tehty 20.2.2014 Kirkkonummella.

69

”Mitään en kadu, mennyt on osa elämääni.”

70

Ilman vaimoani istuisin pitkää tuomiota tai olisin mullan alla

Ä

iti oli kirjoittanut juuri huostaanottopaperit. Kesäkuun alussa 1987 toisten lähties­sä koulusta kesälomalle Ari Siltakoski, silloinen Karjalainen, lähti äitinsä ja sosiaali­ työntekijän kanssa katsomaan, millainen paikka Pohjolakoti on.

— Ne viilasivat minua linssiin. Jäin siltä käynniltä perhekoti Lohelaan. Jälkikäteen voin sanoa: jos olisin tiennyt, mitä oli suunnitteilla, olisin häipynyt kotoa. Olin 14 ja jäänyt juuri Oulun normaalikoulussa kahdeksannelle luokalle, koska en käynyt koulua. Oppimisen kanssa ei ollut vaikeuksia. Opettajat antoivat minulle mahdollisuuden suorittaa kahdeksas luokka. Halusivat varmaankin päästä minusta eroon. Englannista ja käsityöstä tuli kuitenkin nelonen.

Ari kärsi lapsista eniten, kun vanhemmat erosivat isän alkoholiongelman vuoksi pojan ollessa yhdentoista ikäinen. Äidistä tuli kuuden lapsen yksinhuoltaja ja lastenkin sukunimeksi vaihdettiin äidin tyttönimi Karjalainen. Ari on sisaruksista toiseksi vanhin. Äiti ei ole koskaan ollut Arille kovin läheinen, mutta sitä vastoin äidin vanhemmat, ukki ja mummu, olivat. Heidän kanssaan poika oli hyvissä väleissä. Eron jälkeen äiti ei hyväksynyt, että Ari olisi pitänyt yhteyttä isänsä vanhempiin.

Vaikeudet alkoivat kärjistyä yläasteella. Opettajien kanssa ei mennyt hyvin. Tupakka, kalja ja alkoholi, jopa liimat, tulivat kuvioihin. Sosiaalitoimistoon tuli nuorisotalolta tieto imppaamisesta ja poissaoloista. Sosiaalityöntekijä kävi kotona pari kertaa, mutta Ari lähti saman tien nostelemaan. Hän pyöri paljon Tuirassa, jossa meno oli melko rajua.

— Tuolloin huostaanoton perustelut olivat sellaiset, ettei monikaan nykynuori asuisi kotona. Enää en ota sijoitusasiaa pahalla. Totta kai tuossa vaiheessa oli olemassa suuret terveydelliset riskit. Mihin kaikkeen olisin ehtinytkään? Olen sanonutkin, että kaikkea muuta olen kokeillut, paitsi uskossa olemista.

Ajan kanssa rajat löytyivät ja koulunkäynti onnistui Arin lopullinen sijoituspaikka oli Sampola, jossa oli viisi poikaa, kaikki suunnilleen samanikäisiä kuin 1972 syntynyt Ari. Vaikka perhekotivanhemmat Lasse ja Mari Huotari olivat tehtävässään todella osaavia, kaikki ei lähtenyt heti rullaamaan oikein.

— Kesän loppupuolella kävelimme kaverin kanssa koivukujan päähän ja hyppäsimme linja-autoon.

Karkureiden löytämisessä tunnetusti hyvä perhekoti Kavelan isä Tapio Siekkinen sai minut kiinni 71

saman päivän iltana Oulusta Korvensuoralta. Heti Pohjolakotiin palattuamme vaatteeni takavarikoitiin. Kaksi viikkoa ainoana vaatetuksenani olivat kalsarit, kylpytakki ja kumisaappaat. Näissä varusteissa olin maatilalla töissä. Tällainen asu oli tuolloin Pohjolakodissa käytössä kaikilla karkumatkalla käyneillä, myös koulussa. Karkureissukaverini jäi kiinni vasta parin kolmen viikon päästä.

Aluksi Arilla kumppaneineen oli Pohjolakodissakin tarve saada pää sekaisin. Tarvittavat aineet, viinat, limut, hiivat ja sokerit ostettiin kylältä. Vähitellen kuitenkin järki kasvoi nuorukaisen päähän ja hölmöilyt jäivät.

72

Pohjolakodin silloisesta johtajasta Seppo Salorannasta Arin mieleen on jäänyt, miten tämä tervehti nuoria sanomalla: ”Päivää kalliit lapset!” Lieneekö johtaja leikkisästi viitannut siihen, miten paljon sosiaalitoimisto joutui nuorista Pohjolakodille maksamaan. Jos nuori ”piti elämää”, ohjaajat varoittelivat, että pääset tallille Reijo Laakson puhutteluun.

— Metsolassa saimme kavereiden kanssa vierailla vain kerran. Minulle jäi epäselväksi, miksi tämä Reijo Laakson perhekoti oli ”suljettu valtakunta”.

Arin tärkeä yhteinen kokemus äidin kanssa joulukuussa 1987 liittyi ukin kuolemaan. Hän sai lomaa ja pääsi yhdessä äidin kanssa laittamaan ukkia arkkuun.

— Kun tulin takaisin Pohjolakotiin, yksi työntekijä sanoi heti, ettei minua olisi pitänyt päästää lähtemään. Tuo lausahdus loukkasi minua syvästi ja synnytti vihan, joka kyti vuosia. Viha laimeni vuosien vieriessä, mutta yhä pohdin, miten kasvatustyötä tekevä aikuinen mies voi olla noin julma nuorta kohtaan. Mummuni kuoli vuonna 2012.

Opettaja Hannu Juutinen osasi vetää poikia oikeasta narusta. Pojat purnasivat äidinkielen opiskelusta. Kaikkihan suomea osasivat. Juutinen sopi poikien kanssa, että asia ratkaistaan äidinkielen kokeella. Jos pojat selviävät siitä, lopetetaan äidinkielen opiskelu tarpeettomana. Kokeissa piti selittää 20 sivistyssanan merkitys. Yhtään niistä eivät pojat osanneet. Äidinkielen opiskelua jatkettiin mukisematta.

— Kävin kahdeksatta luokkaa toisten kanssa varsinaisen koulupäivän ja jäin kello 14 ja 16 välillä suorittamaan yhdeksättä. Tällä järjestelyllä en jäänyt vuotta ikäisistäni jälkeen. Kun koulu sujui mukavasti, päätin pyrkiä ja pääsin Muhoksen lukioon.

Ehdin käydä lukiota pari kuukautta, kun keskeytin.

Syynä oli ruotsin kieli, jota olin opiskellut vain hieman seitsemännellä luokalla.

Ari siirtyi Pohjolakodin ammattikouluun puuseppäpuolelle. Syksystä 1989 lähtien hän kävi koulua Oulusta käsin äitinsä luota. Vaikka ratkaisua joku Pohjolakodilla epäilikin, Arilla ei ollut lainkaan poissaoloja. Hän lähti joka aamu kotoa seitsemältä ja tuli linja-autolla Muhoksen keskustaan, josta oli taksikyyti Pohjolakodille. Iltapäivisin hän teki paluumatkan samalla tavalla. Helmi-maaliskuussa 1990 Ari tuli takaisin Pohjolakotiin ja asui omatoimiyksikössä Lohelan vieressä. Järjestely tehtiin, jotta nuorimies pääsi aloittamaan autokoulun. Ari valmistui samana keväänä konepuusepäksi.

Alkoi meno ja meininki, mutta rakkaus voitti Kesän alussa 1990 vielä 17-vuotias Ari pääsi asumaan Ouluun sosiaalitoimiston tukiasuntoon, mutta joutui muuttamaan kuukauden kuluttua takaisin äitinsä asuntoon.

— Tuli otettua viinaa. Tyhmyys oli tiivistynyt joukossa. Muutaman Poko-vuoden aikana tuli opittua toisilta kaikenlaisia koiruuksia ja kikkoja. Syksyllä 18 täytettyäni suoritin ajokortin loppuun. Samaan aikaan sain sosiaalitoimistolta oman kämpän, jonka vuokraa en joutunut maksamaan. Elin työttömyyspäivärahalla. Sitten ajoin tuiskeessa ja kortti lähti. Tuossa elämänvaiheessa ei minun eikä muidenkaan henki ollut kovin kallis. Onneksi en tehnyt mitään peruuttamatonta.

Vuonna 1994 Ari joutui kärsimään vapausrangaistusta kaikkiaan 15 tuomiosta. Aluksi hän istui Pelsolla ja sitten Kestilässä. Kun hän oli rikosten

tapahtuessa alle 21-vuotias, hän pääsi kolmasosatuomiolla, yhteensä kuudella kuukaudella.

— Tuon päättömän ajan kavereihin en ole pitänyt tämän jälkeen mitään yhteyttä. Olin juuri ennen linnareissua keväällä tavannut nykyisen vaimoni Susannan ja asuin hänen asunnossaan Tuirassa.

Olimme tulossa baarista kotiin, kun jouduin jälleen kerran ”hippasille” poliisin kanssa. Tällä kertaa poliisi sai minut kiinni.

Susanna kävi Kestilässä perhetapaamisissa. Täs­ sä vaiheessa Ari lopetti kaiken laittoman toiminnan ja aineiden käytön. Jos hän ei olisi lopettanut, tuskin hän istuisi kotonaan kertomassa tätä tarinaa.

Vuonna 1994 vankilasta päästyään Ari otti takaisin isänsä sukunimen, syntymänimensä, ja alkoi pitää uudelleen yhteyttä häneen. Isä lähetti pojalleen vankilaan rahaa tupakkaan, jotta nuoren miehen hermot kestäisivät istumisen. Nimen vaihto jätti konkreettisesti taakse Ari Karjalaisen törmäilyt, kun rangaistus oli kärsitty. Elämä jatkui puhtaalta pöydältä Ari Siltakoskena.

73

Ari ja Susanna ovat nyt kulkeneet yhtä matkaa 20 vuotta. Heillä on neljä lasta. Joni, 16 v, Jarkko, 14 v, Jonna, 5 v, ja Janette, 3 v. Vuonna 2009 pariskunta osti Susannan vanhemmilta omakotitalon.

Ari ei ole salannut lapsiltaan eikä läheisiltään menneitä asioita.

— Kasvattajana olen pyrkinyt siihen, etten ole liian löysä, mutta en myöskään liian tiukka. Yritän palkita hyvistä asioista. Tätä koen itse jääneeni lapsena vaille. Kun pojat alkoivat tulla murrosikään, kerroin heille oman tarinani, myös vankilassaolon.

Se veti pojat vakaviksi.

74

Vankilan jälkeen Ari teki parin vuoden ajan erilaisia puolen vuoden tukitöitä. Välillä hän hankki perheelleen elantoa tekemällä samanaikaisesti kolmeakin työtä. Vuonna 1997 hän pääsi tukityöllistettynä Oulun kaupungin uimahallille. Siellä esimies ehdotti, että Ari hakisi liikuntapaikan hoitajan koulutukseen. Hän pääsi ja sai työskennellä vuosina 1998—2000 jäähallilla. Ratkaisu tuntui hyvältä, sillä olihan Susannan ja Arin ensimmäinen lapsi Joni syntynyt vuonna 1997. Tukityöllistetyistä neljä sai kaupungilta vakituisen työn, mutta mukana ei ollut Ari. Hän kävi maarakennuskoneen kuljettajan kurssin, mutta puolen vuoden kuluttua ei töitä ollut.

Hän siirtyi ajamaan kuorma-autoa. Vuonna 2002 hän meni linja-autonkuljettajan kurssille ja elokuun lopussa kirjoitettiin Koskilinjoilla työsopimus.

Samalla äidistä ja Arista tuli työtovereita. He tapaavat joskus Koskilinjojen taukokopilla, mutta sen ihmeempää yhteyttä heillä ei ole.

— Selkäni temppuili ja vuonna 2007 lääkäri ehdotti uudelleenkouluttautumista kuntoutusrahalla. Hain ja pääsin Oulun ammattikorkeakouluun, josta valmistuin 27.5.2013 kone- ja tuotantotekniikan insinööriksi erikoistumisalana energiatekniikka. Väliin mahtuu sydänleikkaus vuonna 2010. Olin käyttämässä lasta lääkärissä ja valitin samalla omaa väsymystäni. Kun tein jotain pientäkin, pulssi nousi valtavasti. Lääkäri kuunteli sydäntäni, määräsi antibiootit flunssaani ja kehotti käymään kuurin jälkeen tarkastuttamassa sydämeni äänet. Nuori naislääkäri kuunteli sydäntäni, kauhistui kuulemastaan ja kiirehti siitä paikasta kirjoittamaan kiireisen lähetteen Oulun yliopistolliseen sairaalaan. Siellä kokenut lääkäri tutki ja arveli, että kyseessä oli sydämen hiippaläpän vuoto. Nuorimmainen, Janette oli juuri syntynyt. Kyllä siinä kävi mielessä, tässäkö tämä elämä oli.

Ari oli kolmaskymmenes henkilö Suomessa, jolle tehtiin hiippaläppäleikkaus tähystyksenä. Jos ratkaisuna olisi ollut avosydänleikkaus, se olisi rajoittanut nostot puoleen kiloon puoleksi vuodeksi eikä hän olisi päässyt leikkauksen jälkeen osallistumaan Janeten hoitoon. Leikkauspöydälle jäivät myös selkäkivut. Kun työpäivät Koskilinjoilla voivat olla jopa 12-tuntisia, tahtoo jäädä liian vähän aikaa kuntouttaa selkä- ja vatsalihaksia. Pidemmän aikavälin tavoitteena on löytää Oulun alueelta insinöörin työtä ja näin hyödyntää saatu koulutus.

Pohjolakodin aikoja muistellaan Pokon poppoossa Ari on mukana Pokon poppoo -nimisessä Facebookryhmässä, johon jäsenet kutsutaan. Haastattelun aikaan jäseniä oli 140, ensimmäiset 1980-luvulla, vii-

meisimmät 1990-luvun lopulla Pokolla olleita. Face­ bookis­sa vaihdetaan kuulumisia, muistellaan Pokon aikoja ja julkaistaan myös vanhoja valokuvia. Lisäksi on ollut tapaamisia, joihin on osallistunut 5—6 poppooseen kuuluvaa. Joskus joku eteläsuomalainen on tullut pohjoisen tapaamisiin, joskus taas päinvastoin.

— Minusta ei ole ahdistavaa muistella vanhoja aikoja.

Päinvastoin se on mukavaa. On kiva nähdä, mitä samaan aikaan Pokolla olleista kavereista on tullut.

Lisäksi joku aina tietää, mitä tapaamisesta puuttuville kuuluu. Valitettavasti aika moni on kiven sisällä tai mullan alla. Tämän päivän sijoituspäätökset ovat aivan erilaisia kuin meidän aikanamme.

Mielenterveysongelmat ja niiden lääkitys ovat haastavia. Nuoret hakevat lääkkeet myytäviksi. On varmasti entistä vaikeampi tietää, minne kukin olisi mielekästä sijoittaa apua saamaan.

Haastattelu tehty 9.10.2013 Oulussa.

75

Mummon kuolema oli iso käännekohta

”Ilman Pohjolakotia olisin työtön alkoholisti tai huumeiden käyttäjä ellen olisi kuollut.”

76

77

K

uudennen luokan keväällä Sanna Leino oli kolme kuukautta Helsingin tutkinta-asemalla, joka on tarkoitettu lasten ja nuorten kriisi- ja ongelmatilanteiden selvittelyyn.

Siellä arvioitiin hänen koulunkäyntiään ja käyttäytymistään. Kumpikaan ei sujunut hyvin. Tyttö pääsi kesäksi kotiin, mutta syksyllä 1988 hänet sijoitettiin Pohjolakotiin, perhekoti Koivulehtoon.

Perhe asui Itä-Helsingissä. Vuonna 1975 syntynyt Sanna oli kaksivuotias ja isosisko kahdeksanvuotias, kun vanhemmat erosivat. Varhain kuolleesta vammaisesta isostaveljestä Sannalla ei ole lainkaan muistikuvia. Tyttäret jäivät erossa isälle. Äiti asui jonkin aikaa lähistöllä, jolloin tytöt saattoivat helposti ”karata” äidin luokse. Äiti muutti Kemijärvelle, jossa velipuoli syntyi. Vanhemmilla on ollut koko ajan hyvät välit, samoin tyttärillä äitiinsä ja tämän uuteen perheeseen. Koululaisena Sanna vietti kaikki lomat äidin luona.

— Kymmenen ensimmäistä elinvuottani sujuivat ongelmitta. Olin vielä neljännellä luokalla hyvä oppilas. Sain hyviä numeroita, urheilu oli minulle

78

tärkeää, olin ikäryhmässäni Suomen kolmanneksi paras jalkapallotekniikassa.

Tuohon aikaan Itä-Helsinki oli hurja paikka. Sanna tutustui toisenlaisiin kavereihin ja urheilu jäi kokonaan. Alkoholikokeilut alkoivat kymmenvuotiaana kesälomalla, pari vuotta myöhemmin imppaaminen, johon kelpasivat kaikki mahdolliset aineet. Tyttö ei käynyt enää koulua. Isää patistettiin olemaan yhteydessä sosiaalityöntekijään. Isä oli vuorotyössä, joten hänen oli vaikea valvoa tytön tekemisiä. Monissa perheissä oli sama tilanne: molemmat vanhemmat kävivät työssä, joten lapset ja nuoret pääsivät elämään ilman rajoja. Ongelmat olivat yleisesti tiedossa, myös sosiaalityönteki­ jöillä. Isän vanhemmat olivat Sannalle tavattoman tärkeitä. Heidän luonaan tyttö oli kuin toinen ihminen. Kerran isä vei tytön pahanteosta väkisin isovanhempien luokse.

— Huusin pää punaisena vittua — mummo kauhistui. Myöhemmin asioita pehmennettiin isovanhemmille. Esimerkiksi heille sanottiin, että menen Muhokselle parempaan kouluun. Sittemmin Sveitsiin lähtiessäni mummo kuvitteli minun menevän opiskelemaan eläinlääkäriksi. En halunnut tuottaa hänelle pettymystä kertomalla totuutta.

Sanna päätti viipyä Pokolla vain kolme vuotta Tyttö oli kovasti Muhokselle sijoittamista vastaan, koska lapsuuden ystävä oli sijoitettu paljon lähemmäksi kotia ja kavereita.

— Nyt ymmärrän, että oli viimeinen hetki tehdä jotain. Olin sellaisessa vaiheessa, että jos muutosta ei olisi tullut, olisin monen muun tavoin poistunut toisiin taivaisiin. Pohjolakodissa karkasin

useamman kerran ja sain heti kovan maineen. Olin vahva ja avoin, tutustuin helposti ja pääsin äkkiä sisään systeemeihin.

Onneksi karkureissuilla oli aina kaveri, joten nöyryyttävä rangaistus oli helpompi kestää. Karkurit eristettiin kahdeksi viikoksi. Jouduin itse tyhjentämään oman huoneeni niin, että lattialle jäi vain patja. Tyttökarkureiden asuna olivat miesten sepalukselliset kalsarit ja miesten ruskea aluspaita.

Tässä asussa käytiin koulussakin eristysjakson ensimmäinen viikko.

— Suihkussa käydessämme meitä vahti miesohjaaja. Meistä se tuntui ehdottomasti tirkistelyltä.

Erilaisuutta ei siedetty. Jos tulit joukkoon häntä koipien välissä tai et polttanut tupakkaa tai olit liian kiltti, jäit ulkopuolelle. Pääsit porukkaan, jos näytit että uskallat. Vanhemmat ja kokeneemmat tytöt sanoivat, mitä tehdään. Jokainen joutui vuorollaan sylkykupiksi. Mitään pehmeitä asioita ei Sannan mielessä tuolloin pyörinyt. Hyvää mieltä tuotti ratsastus. Siihen oli Helsingissä ollut harvoin varaa. Vain tutkinta-asemalla ollessaan Sanna oli päässyt säännöllisesti ratsastamaan.

— Aluksi olin sitä mieltä, että teen mitä haluan.

Te ette kyllä minulle rajoja aseta. Vähitellen sisäinen vihani karkaamisineen laantui. En halunnut

79

jäädä Pokolle siihen saakka, kun täytän 18 vuotta.

Halusin pois kolmen vuoden kuluttua suoritettuani peruskoulun. Aloin käyttäytyä ihmisiksi. Hyvin sujuneesta loppuajasta kertoo, että perhekodin äiti Sirpa Ronkainen on lapseni kummi.

Helsingissä peruskoulun viidennellä ja kuudennella Sanna kirjoitti tuskin riviäkään ja keskiarvo kohosi nipin napin päälle viiden. Muhoksella opettaja kehui tyttöä kerran ”viisaasti laiskaksi”, kun oppilaita oli kehotettu lukemaan kirjasta tietty aukeama opettajan poistuessa hetkeksi. Muut panivat heti kirjan kiinni, mutta Sannalla oli opettajan palatessa kirja auki oikeasta kohdasta ja hän väitti tiukasti lukeneensa kohdan. Tyttö oli aluksi keskitason oppilas, mutta peruskoulun päättyessä jo yksi parhaimmista.

— Muhoksella olin kesätyössä hevostalleilla.

Minulle on ollut aina tosi tärkeää puuhaaminen

80

hevosten ja koirien kanssa, sillä eläimille voi kertoa murheensa ja ilonsa. Tietty kovuus minussa on säilynyt näihin päiviin asti. Nyt vanhusten kanssa työskennellessäni olen onnellinen ja pystyn osoittamaan hellyyttä ja rakkautta. Uskallan näyttää, mitä tunnen.

Seuraava kysymys Pohjolakodissa kuului, mihin ammattiin tyttö halusi. Sanna oli ollut 9. luokalla työharjoittelussa ja viimeisenä Pohjolakodin kesänään työssä Muhoksen Painopisteessä. Tuon kesän hän asui Pohjolakodista juuri eläkkeelle jääneen Kaarina Heikkilän omakotitalon yläkerrassa.

Ammatinvalintaa miettiessään tyttö päätyi kirjapainoalaan, koska huomasi, että sitä voi opiskella vain kaukana Muhokselta, Helsingissä. Ammatinvalinnanohjaaja tiedusteli kuitenkin Muhoksen Painopisteen omistajalta tytölle oppisopimuspaikkaa. Sannan iloksi mies soitti ja kysyi, halusiko tyttö oppisopimuspaikan. Sovittiin, ettei työnantaja tarjoa oppisopimuspaikkaa. Näin opettajien oli hyväksyttävä, että Sanna pani ensimmäiseksi vaihtoehdoksi Käpylän ammattioppilaitoksen kirjanpainajan linjan ja toiseksi hevostenhoitajan koulutuksen. Sanna pääsi opiskelemaan Käpylään.

Jälkikäteen hän joutui ihmettelemään Pohjolan koulun numeroiden saantiperusteita. Ammattikoulussa opettaja totesi, että Sanna osaakin hyvin ruotsia, kun todistuksessa oli kahdeksikko. Sama numero oli tietotekniikassa. Todellisuudessa Sanna ei osannut ollenkaan ruotsia, ja hänet vapautettiin siitä. Tietotekniikassa hän joutui tekemään tavattomasti työtä selvitäkseen näitä taitoja vaativista opinnoista.

— Ensimmäisen opiskeluvuoden asuin isän luona ja sitten vuoden verran tukiasunnossa Kalliossa, kunnes sain koulun käytyä. Kirjapainoalan töitä en

Nuoresta hevostenhoitajasta kasvoi vanhuksia arvostava hoitaja

ole opiskeluajan jälkeen tehnyt. Aluksi työsken­telin vihannesten pakkaajana ja muutin sitten Muhoksen Päivärinteelle, jossa istutin 4H-kerhon valkosipuleita. Vähän ennen pohjoiseen lähtöäni tapasin Helsingissä entuudestaan tutun miehen ja lempi roihahti.

Puoli vuotta rakastuneet ajoivat vuorotellen viikonloppuisin toistensa luokse. Kun järjestelyssä ei tuntunut olevan enää mitään järkeä, Sanna muutti miehen rakentamaan taloon Nurmijärvelle ja tuli samoihin aikoihin raskaaksi 19-vuotiaana. Maaliskuussa syntyi tytär. Ennen lapsen syntymää pariskunta meni naimisiin marraskuussa. Sanna tuli pian uudelleen raskaaksi ja seuraavan vuoden kesäkuussa syntyi poika. Tämän jälkeen elämä sujui mukavasti vielä muutaman vuoden. Sanna pystyi nauttimaan poniharrastuksesta kotona ja lapset pyörivät kaikessa mukana. Vuoden 1999 lopussa pariskunnan välit olivat jo niin huonot, että Sanna muutti pois äitinsä luokse. Lapset jäivät isälleen.

Uudessa elämäntilanteessaan Sanna etsi hevostenhoitajan paikkoja ja pääsi ystävättärensä kanssa työhön Sveitsiin. Tavoitteena oli viipyä vuosi. Ystävätär viipyi kolme kuukautta, Sanna kymmenen vuotta, joista kuusi saman henkilön palveluksessa.

Hänen työnantajansa kilpaili kouluratsastuksessa ja lisäksi valmensi ratsukoita. Kaikkiaan tallissa oli parikymmentä hevosta, joista hieman alle puolet oli työnantajan omia. Sanna huolehti hevosten ulkoiluttamisesta ja muusta hoidosta. Vuosittain hän oli työnantajansa mukana useita kuukausia Saksassa tämän valmentautuessa sikäläisen valmentajansa johdolla. Mukana tuotiin neljä parasta ratsuhevosta.

Kuuden vuoden kuluttua Sanna perusti yhdessä suomalaisen tuttavansa kanssa oman yrityksen, jossa he kouluttivat nuoria hevosia, hoitivat lomalla olevien tallit ja hevoset sekä kiersivät kilpailuissa hoitamassa hevosia. Työt lisääntyivät jatkuvasti.

Neljän vuoden kuluttua työtä tehtiin pyhää arkea pyöreitä vuorokausia. Silloin yrittäjät päättivät panna pillit pussiin.

Sanna kävi välillä Suomessa tapaamassa lapsiaan ja omaisiaan. Lapset ja ex-mieskin kävivät hänen luonaan Sveitsissä. Ulkomailla vietetyiltä vuosilta Sannalla on hyvä saksan ja englannin kielen taito.

— Yrityksen lopettamisen aikoihin sisar soitti Suomesta ja kertoi, että mummo oli todella huonona.

Kaksi viikkoa tuloni jälkeen mummo kuoli. Pappa oli kuollut pari vuotta aiemmin. Silloin jätin hautajaiset väliin, koska tunsin, etten kestä niitä. Isä oli muuttanut Malmille pienelle tilalle mummon omaishoitajaksi ja asuu siellä edelleen. Rakkaiden 81

isovanhempieni muisto elää siellä. Leikkimökkikin muistoineen on tallessa.

Mummon hautajaisten jälkeen Sanna kävi hakemassa autonsa ja tavaransa Sveitsistä, muutti äidin luokse Espooseen ja aloitti työt veljensä yrityksessä hinausauton kuljettajana. Autoharrastus on kulkenut Sannan mukana pienestä pitäen. Hän on ajanut viisi vuotta nuoremman veljensä kanssa rallia Keski-Suomessa, jossa äiti myöhemmin uuden perheensä kanssa asui. Ajokortin Sanna sai heti 18-vuotiaana.

Mummon kuolema muutti Sannan elämän. Mummo oli kuollessaan yli 90-vuotias. Jotkut asiat hänen hoidossaan Malmin sairaalassa ja lopuksi Meilahden sairaalassa jäivät kiusaamaan Sannaa niin, että hän päätti opiskella alaa ja valmistui kesällä 2013 lähihoitajaksi. Koulutuksen aikana hän kertoi opettajillekin havaintojaan siitä, miten monella tavalla ihmisten ja hevosten hoito on samanlaista. Pienet vauvat ja hevoset heräävät, itkevät ja saavat ruokaa, aluksi maitoa. Sitten ihmiset ja hevoset koulutetaan. Tämän jälkeen molempien elämässä on paljon työtä. Vanhana ihminen viettää levollista aikaa. Vanhat hevoset oleilevat pääasiassa karsinassaan ja käyvät vain välillä laitumella syömässä. Hoidot, tutkimukset ja lää82

kityskin muistuttavat toisiaan: akupunktio, hieronta ja ultraäänitutkimukset, pistokset ihon alle tai lihakseen. Hevostenhoitajaksi Sanna ei ole koskaan varsinaisesti opiskellut, vaan oppinut työn tekemällä. Saksassa hän kävi kuitenkin hevosenhierontakurssin.

Sanna on aina ollut koiraihminen ja hoiteli mummolan naapurissa olevaa saksanpaimenkoiraa Jankkaa.

— Olin ehkä seitsemän, kun isoon ääneen huusin: ”Voi vittu, kun ton Jankan keppi on paskanen.”

Sen kuullessaan mummo kysyi, mitä sinä sanoit ja rupesi itkemään. Itsekin itkin, että olin pettänyt rumalla puheellani mummon. Kun aloitin opiskeluni Helsingissä, hankin oman koiran enempiä kyselemättä. Omistan yhden ponin, jonka vein parin vuoden oleskelun jälkeen Sveitsiin, mutta tällä hetkellä se on Itävallassa.

Nyt Sanna asuu Helsingin keskustassa vuokrayksiössä yhdessä vajaa vuosi sitten tapaamansa kumppanin ja tämän kääpiöpinseri Titon kanssa.

Hän käyttää julkista liikennettä, jolloin ei tarvitse päivittäin taistella parkkipaikoista. Lapsiin hän pitää jatkuvasti yhteyttä. Aika on mennyt nopeasti.

Tytär on 19-vuotias ja asuu poikaystävänsä kanssa ja uhkasi jo muutama vuosi sitten tehdä äidistään mummon. Tämä puolestaan uhkasi panna tyttärensä käsirautoihin, jos tämä ei ymmärrä nauttia nuoruudestaan. Niinpä Sannasta ei tullut vielä mummoa alle nelikymppisenä. Poika täyttää 18 kesällä. Menneisyyden kanssa Sanna on sinut. Hän on mukana Pokon poppoo -ryhmässä Facebookissa ja on osallistunut ryhmän kahteen tapaamiseen Oulussa.

Kivelän vanhusten keskuksesta pitkäaikaisosasto on Sannalle mieluinen työpaikka. Hän oli

siel­lä opiskelijana kaksi harjoittelujaksoa ja halusi sinne työhön. Moni potilaista ei enää kykene puhumaan, mutta Sanna osaa tulkita hoidettavien ilmeitä. On annettava riittävästi aikaa, jotta itse syömään kykenevä potilas ehtii syödä tarpeekseen. Jos ruoka korjataan kiireesti pois, potilas riutuu ruuan puutteeseen. Onpa vuosia puhumaton ja liikkumaton potilas saanut puhe- ja liikuntakykynsäkin takaisin, kun lääkitystä muutettiin.

Tällaiset ovat suuria ilon hetkiä hoitajallekin.

— Minä en tarjoa ruokaa vanhukselle, jolla on kakat vaipassa. Siistin potilaan ennen ruokailua. Kukaan ei ole laskenut ylimääräisiä vaippoja, joita näin olen käyttänyt. Nämä ovat mielestäni perusihmisyyteen kuuluvia asioita. Kun itseään aina hyvin hoitaneen vanhanrouvan kynnet lakataan, hymy kertoo siitä, miten iloinen hän on tästä pienestä huomiosta.

— Teen palkitsevaa työtä, josta pidän tavattoman paljon. Lääketiede kiinnostaa. Minua huolestuttaa, miten pitkälle ajatus kotihoidosta viedään säästöjä tavoiteltaessa. Tietyssä vaiheessa ihmisellä pitää olla oikeus turvaan ja hyvään huolenpitoon. Toisten seura voi virkistää. Me teemme osastolla yhdessä mukavia asioita sen mukaan, mihin kunkin voimat riittävät.

Haastattelu tehty 19.2.2014 Helsingissä.

83

Elämän asettuminen kohdalleen otti aikansa

T

apaaminen Toni Borénin, 32 v, kanssa on sovittu Ullavassa sijaitsevaan perheen rivitalokotiin. Paikalla ovat Heljä-puolison lisäksi myös pojat Aku, 5 v, ja Tuhto, 1,5 v. Perheeseen kuuluu myös Kälviällä äitinsä kanssa asuva Jimi, 9 v, Tonin vuonna 2004 päättyneestä avoliitosta. Jimi on viikonloput ja lomat Tonin ja Heljän luona ja pitää kovasti pikkuveljistään.

Borénien elämään kuuluu myös nuorisokodista hiljattain tullut Tonin serkku, jolle pariskunta järjesti asunnon samasta rivitalosta. He tietävät kokemuksesta, miten tärkeää on tukea laitoksen jälkeen melko tyhjän päälle jäävää nuorta itsenäisen elämän alkuun. Kunnan jälkihuolto on kovin vaatimatonta.

Sairastumisen vuoksi Toni ei ole ollut töissä kahteen vuoteen. Hänellä on krooninen haimatulehdus, sappi- ja haimatiehyet ovat tukkeutuneet. Sappitiehyet on leikattu useita kertoja. Haimatiehyisiin ei ole vielä päästy käsiksi. Maaliskuussa 2012 alkoi raju laihtuminen 90 kilosta 44 kiloon. Ensimmäisen kahden kuukauden aikana paino putosi 36 kiloa.

— Pohjolakodin jälkeen kuningas alkoholi pääsi jälleen niskan päälle. Jo lastenkodissa poikien kanssa oli salaa juotu kiljua litratolkulla. Lähellä oli, etten totaalisesti tuhonnut itseäni viinalla. Tarvittiin useita haimatulehduksia ennen kuin jätin alkoholin.

Puoleentoista vuoteen en ole ottanut pisaraakaan

84

enkä enää kaipaa humalaa. Nuorena aloitettua tupakointiakin olen vähentänyt. Minua on hoidettu ja kuntoutettu Oulun yliopistollisessa sairaalassa.

Välillä Tonin on pakko hakeutua Kokkolan keskussairaalaan. Siellä hän on kokenut menneisyyden seuraavan häntä vieläkin. Narkkariksi luokiteltuna hän on joutunut kivuliaana odottelemaan hoitoa parikin päivää. Tuskaisuus on hellittänyt vasta, kun työvuoroon tullut Tonin sairauteen perehtynyt lääkäri on poistanut kovaa kipua aiheuttavan ylimääräisen sappinesteen.

Vaikka Toni on sairaana, hän hoitaa kodin ja lapset. Heljä palasi syyskuussa 2012 työhön äitiyslomalta. Hän tekee kolmivuorotyötä puolipäiväisesti palvelukeskuksessa ja opiskelee samalla sairaanhoitajaksi. Heljän koulupäivinä, 2—3 päivänä viikossa, Aku on hoidossa, jotta saa touhuta ikäistensä kanssa. Sairauksista huolimatta elämä sujuu nyt hyvin ja suhteet molempien vanhempiin ovat kunnossa.

Jatkuvia kouluvaikeuksia — perhekoti Karhula oikea paikka Vanhemmat olivat eronneet ja Toni asui Kokkolassa äitinsä kanssa. Kaupunkiympäristö ei sopinut pojalle, koska se ei tarjonnut mitään tekemistä. Toisin oli

”Kädentaidot ja musiikki ovat minun juttuni. Pohjolakodissa opin soittamaan kitaraa ja rumpuja.”

85

Kälviällä. Isän vanhemmilla, papalla ja mummulla, tummulla, oli maatila. Siellä sai olla, mennä ja tulla sekä tehdä kaikenlaista.

— Olin vilkas lapsi, koko ajan menossa siitä lähtien kun opin kävelemään. Koulussa oli hankaluuksia.

Vaikka teimme konnuuksia yhdessä kavereiden kanssa, minä jouduin aina silmätikuksi. Vähitellen minusta tuli myös koulukiusaaja. Äiti ei pärjännyt kanssani. Jouduin 11-vuotiaana lastenkotiin. Sielläkään ei tultu toimeen. Karkasin monta kertaa papan ja tummun luokse. Elämäni oli rajojen hakemista. Minua pidettiin mahdottomana tapauksena.

Koulunkäynti ei muuttunut yläasteella paremmaksi. Oli kiusaamista, tappeluita ja edelleen silmätikkuna oloa.

— Yläasteen ensimmäiseltä jouduin 13-vuotiaana Pohjolakotiin, Pokolle. Muistan automatkan, vaikka siitä on pian kaksikymmentä vuotta. Saattajana oli lastenkodin omahoitaja. Minua pelotti. Mieleni oli täynnä luuloja, huhupuheita ja ”värityskirjasta” tietoa laidasta laitaan. Lähtökohtana oli Pohjolakodin maine 1950- ja 1960-luvuilla. Myöhemmin Muhoksella olleessani perehdyin tarkemmin paikan historiaan.

Karhulassa vastaanotto oli hyvä. Perheen äitinä oli Leena Junttila. Tonin odottamaa pelontunnetta ei tullut. Meni oma aikansa, että hän pääsi kuvioihin sisälle. Nyt hänellä oli toimivat rajat ja säännöt, joiden mukaan piti elää.

— Luottamusta ei voiteta kuukaudessa vaan vuosien kuluessa. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: kokeilla omaa oikopolkuani tai mennä sääntöjen mukaan.

Ihan heti en valinnut sääntöjä.

Kerran Toni yritti karkaamistakin, muttei päässyt edes laitosalueen ulkopuolelle. Tuskin oikeasti sitä halusikaan. Aikaa myöten hän sai luottoa, mikä toi vapauksia. Hän pääsi käymään Muhoksen kylällä, 86

kun piti sovituista ajoista kiinni.

— Kesäkouluun lähtö ei jaksanut innostaa. Joki oli paljon kiehtovampi. Kalastus on ollut minulle aina lähes pakkomielle.

Palatessaan kerran kylältä Karhulan väki joutui auto-onnettomuuteen. Kaikki selvisivät suhteellisin pienin vammoin. Perhekotiäiti loukkasi kuitenkin jalkansa ja joutui jäämään pois työstä.

— Se oli meille pojille kova pala. Vaikka sijaiset olivat mukavia, ei se ollut sama kuin Leena. Lopulta siirryimme Karhulasta Seppolaan, jossa perhekotivanhempina olivat Marjo ja Juha Holappa. Perheeseen kuului myös poika ja kaksi tytärtä. Käytännöt muuttuivat mutta vähitellen opimme elämään uudessa ympäristössä. Koin aina vaikeana, kun kesäisin oman perhekodin ollessa kiinni piti siirtyä toiseen perhekotiin.

Toni kävi Pohjolakodissa peruskoulun loppuun ja sai ammatin. Hän aloitti ensin ammattikoulun puupuolella, mutta päätyi kuitenkin suorittamaan maatalouden perustutkinnon. Kun oli tekemisen puutetta, hän ajoi vaikka Pokon alueen teitä tiekarhulla.

Mahdollisuus liikuntaan ja musiikkiin oli myös tärkeää. Toni viihtyi soittokämpällä ja sai kerran kulttuuripalkinnonkin parhaana rumpalina. Hänestä oli mukavaa soittaa erilaisissa tilaisuuksissa. Englannin opiskelu sopi hänelle. Olihan hän asunut ala-asteen aikana pari vuotta Floridassa. Ruotsista hän ei pitänyt ja muisteleekin suorittaneensa ruotsin kurssin lopulta soittamalla ruotsalaisia piisejä.

— Työn tekeminen ei ollut minulle vaikeaa. Tein työtä talleilla ja navetassa. Pappa oli opettanut, että työtä piti aina tehdä. Kyllä me pahuuttakin tehtiin ja kärsittiin rangaistukset. Muiden nuorten tavoin kuljailtiin.

Totuttelua itsenäiseen elämään ja omaan vastuuseen Pohjolakodista Toni lähti pari kuukautta vaille 18-vuotiaana. Hän oli nähnyt vapaata nuorten elämää vain parin päivän viikonloppulomilla ja kesälomilla. Siitä piti nyt nauttia nopeutetussa tahdissa. Alkoholi tuli mukaan ja johdatti vähitellen huonoille teille.

Pari kuukautta Kokkolassa riitti. Toni muutti tummun luokse Kälviälle. Pappa oli kuollut ja isä hevosineen oli siellä.

— Hoidin hevosia ja olin Kälviällä lomittajana. Poutun tehtaan 20 markkaa korkeampi tuntipalkka houkutti Kannukseen makkaroita täyttämään. Sitten siirryin erilaisiin pätkätöihin, värkkäsin muun muassa autojen kanssa. Matka jatkui lasikuituveneitä valmistavaan yritykseen. Työ oli liian yksitoikkoista. Seuraavaksi asensin teollisuuden ilmastointilaitteita, kunnes välilevyn pullistuma selässä vaati leikkauksen ja pitkän kuntoutuksen.

— Jouduin poliisin kanssa tekemisiin ja päädyin lopulta vankilaan. Istuin eri paikoissa vankiloissa

kaikkiaan kaksi vuotta. Vähän ennen vankilaan joutumistani tutustuimme Heljän kanssa. Seurustelun aloitimme vuonna 2005. Siitä lähtien Heljä on ollut rinnallani kaikissa vaiheissa.

Ensimmäisen kerran Heljä tapasi Tonin, kun tämä oli toisen nuoren kanssa puhumassa yläasteella omista kokemuksistaan koulukiusattuna ja kiusaajana. Vapauduttuaan Toni muutti Ullavaan.

Sosiaalivirkailija varoitteli Heljää Tonista, mutta Heljän vanhemmat suhtautuivat häneen koko ajan myönteisesti. Myöhemmin Heljän isä kävikin kysymässä, eikö sosiaaliviranomaisen pitäisi tukea eikä vaikeuttaa vankilasta päässeen nuoren miehen tavallisen elämän alkuun pääsyä.

Kun Toni teki ilmastointilaitteiden asennuksia, Aku oli vauva. Perhe asui vuokralla omakotitalossa.

Heljä hoiti poikaa ja taloa. Viikonloput menivät riidellessä, kumpi tekee enemmän töitä.

— Nyt tiedän, että lasten kanssa kotonaolo käy työstä. Täyttä työpäivää täällä tehdään, kun Heljä on töissä.

Heljän mukaan Tonille oli valtava helpotus, kun hän sai joitakin vuosia sitten ADHD-diagnoosin. Se selitti osittain niitä hankaluuksia, joita hänellä oli eri vaiheissa ollut. Diagnoosi helpotti jopa oireita.

— Itse menin mukaan tyhmyyksiin, mutta onneksi en koskaan äärimmäisiin. Silti päädyin tekemisiin poliisin kanssa. Pohjolakoti pelasti minut. Siellä opin elämän säännöllisen rytmin ja hyviä asioita, joista on ollut paljon hyötyä elämässä. Jos olisin jäänyt lastenkotiin, tuskin istuisin tässä. Pidin yhteyttä muutamiin laitoksessa samaan aikaan olleisiin kavereihin. Heistä moni on jo kuollut alkoholiin tai muihin päihteisiin.

Haastattelu tehty 13.3.2013 Ullavassa.

87

Näkymättömästä tytöstä kasvoi oikeudentuntoinen nuori nainen

S

isar oli toivottu lapsi, mutta Helena Parkkila tulla tupsahti perheeseen vuoden kuluttua 1980, liian pian. Hänen on sanottu olleen vaativa lapsi. Tyttö huusi yötä päivää viisivuotiaaksi asti. Hänellä oli astma ja siksi hän joutui olemaan paljon sairaalassa.

— Asuimme Haukiputaalla aluksi Martinniemessä.

Isä oli töissä sahalla, mutta toiminnan supistuessa hän jäi työttömäksi ja lähti ammattikouluun hankkimaan uutta ammattia. Samaan aikaan muutimme Haukiputaan kirkonkylälle. Äiti työskenteli myyjänä. Perheemme oli näennäisesti normaali, mutta varhaislapsuuteni oli kuitenkin poikkeava. Minusta tuli näkymätön lapsi.

Helena kävi Haukiputaan ala-asteella kaksi ensimmäistä luokkaa ennen kuin perhe muutti Ylikiiminkiin ja asui oman talon valmistumiseen asti äidin vanhempien luona. Helena oli papan tyttö. Äiti oli paljon sairaalassa, koska odotti kaksosia, jotka syntyivät liian aikaisin ja jäivät pitkäksi aikaa sairaalaan. Pian oman talon valmistuttua isän selkä alkoi reistailla, mistä seurasi selkäleikkausten rumba.

— Kaksoset syntyivät yhdeksän vuotta minun jälkeeni. Pikkuveljeni oli onnekas, kun syntyi poikana, sillä perheessämme ei naisia arvostettu.

Sukuani ja perhettäni voi luonnehtia naisvihamieliseksi. Se on merkinnyt haukkumista, ulkonäön

88

ruotimista, mitätöintiä ja kaikkea sukupuoleen liittyvää vähättelyä. Lapsena minulla oli hyvät välit isoonsiskooni ja pikkusiskoni ja -veljeni olivat minulle hyvin tärkeitä. Pikkusiskoni kuitenkin teki itsemurhan 20-vuo­tiaana. Hänelle oli yritetty hakea apua ylä-asteelta lähtien, mutta hän oli kokenut niin raskaita asioita, ettei hän enää jaksanut elää. Koen edelleen syyllisyyttä siitä, etten onnistunut estämään hänen itsemurhaansa.

Molempien vanhempien itsemurhapuheet olivat koko ajan mukana Helenan nuoruudessa ja varhais­ aikuisuudessa. Äiti on yrittänytkin itsemurhaa useamman kerran. Tämän vuoksi ei Helenakaan osannut aluksi reagoida pikkusiskon itsemurhaan normaalisti. Nuoruudessaan Helena kuuli monta kertaa äitinsä puhuvan pikkusiskostaan tämän kuullen, että tuo tyttö kuolee varhain. Hän alkoi myös nähdä, miten äidin suvussa uskonnolla hallittiin perheenjäseniä. Lasten kuullen puhuttiin, että enkelit olivat näyttäytyneet hyville ihmisille, mutta pahoja pirut ja saatana kurkkivat ikkunan takaa.

Myöhemmin Helena on joutunut valitsemaan lapsuuden perheessään, kenen puolella on. Tämä on johtanut siihen, ettei hänellä ole yhteyttä pahasti alkoholisoituneeseen isäänsä ja skitsofreniaa sairastavaan äitiinsä. Aika ajoin välit ovat katkenneet myös väkivaltaisen puolisonsa luokse lopulta aina

89

palanneeseen sisareen. Helenan isosisko on kuitenkin nyt onnistunut katkaisemaan väkivaltaisen parisuhteensa ja nykyisin sisarusten välit ovat korjaantuneet. Välit pikkuveljeen ovat aina olleet hyvät, mutta yhteydenpito on tahtonut jäädä.

Väärillä keinoilla apua pahaan oloon Ylikiimingissä Helena kävi kyläkoulua, johon hän kulki koulutaksilla. Pienessä koulussa tytöllä oli helpompaa siitäkin huolimatta, että hän on aina inhonnut koulua ja opettajia. Kuudennella luokalla hän oli ainoa tyttö ja koulun tytöistä pisimmällä murrosiässään.

— Koko kuudennen luokan ajan aamu alkoi koulussa sillä, että pojat odottivat minua käytävällä ja yrittivät kampata, välitunnilla kähmittiin, liikuntatunnilla tuijotettiin ja esitettiin seksuaalisia kommentteja, taksissa potkittiin täysillä sääriin. Koulutaksin kuljettaja olisi ollut ratkaisevassa asemassa matkalla tapahtuvan kiusaamisen lopettamisessa. Hän puuttui asiaan ainoastaan sen kerran, kun itse yritin puolustautua fyysisesti potkimista vastaan. Kukaan muu aikuinen ei tiennyt asiasta, mutta kaikki koululaiset kylläkin. Tätä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta annoin kaiken vain tapahtua. Ajattelin, etten suo kiusaajilleni nautintoa nähdä minuun sattuvan.

Kukaan ei tehnyt mitään estääkseen 3.—6. luokkien poikien harrastamaa henkistä, fyysistä ja seksuaalista häirintää.

Seitsemännelle luokalle siirryttäessä Ylikiimingin yläasteen silloinen opinto-ohjaaja, myöhempi yläasteen rehtori, kävi haastattelemassa kaikki kuudesluokkalaiset. Hän kysyi, onko Helenaa kiusattu. Tyttö kertoi, että on ja millä tavalla. Opon 90

vastauksena oli naurahdus ja ”no, pojathan on aina poikia”. Tämä kertoo Helenan mielestä osuvasti siitä, kuinka tyttöihin ja naisiin kohdistuva väkivalta ja häirintä ovat yleisesti hyväksyttyjä, normaaleja toimintatapoja. Helenaa surettaa edelleenkin, että asia meni näin. Hän oli oppinut jo tuohon ikään mennessä, että tunteita ja kipua ei saa näyttää, vaan kaikki täytyy pitää sisällään.

— Yläasteella ollessani isosiskoni tappeli koko ajan äidin kanssa, joka silloin esitti myös raskaita syytöksiä isälle. Totuutta en tiedä tänäkään päivänä. Olin yksinäinen ja minulla oli paha syömishäiriö, joka oli seurausta tyttöjen kauneutta ja laihuutta ihannoivasta lähipiiristäni. Ainoastaan kouluter­ veydenhoitaja yritti puuttua asiaan. Olin ajautunut myös väärään seuraan: paikkakunnan aikuisten huumeidenkäyttäjien pariin. Minä kokeilin, toisivatko huumeet helpotusta pahaan olooni.

Oli elokuu ja lukio olisi alkanut pian. Isä löysi tyttäreltään huumeita, soitti poliisille ja tyttö otettiin kiinni.

— Sinänsä isän puuttuminen asiaan oli positiivista.

Kyseessä oli kuitenkin yhden käden sormilla laskettavat huumekokeilut. Päätös sijoittaa minut Pokolle oli melko radikaali, mutta sopeuduin nopeasti tilanteeseen eikä minulla ole ollut asiasta vihantunteita.

Perhekoti Ainolan vanhemmat olivat Helenan tullessa vielä lomalla, joten perhekotielämän opettelu alkoi kesätyöntekijöiden opastamana. Tyttöjä perhekodissa oli Helena mukaan lukien kuusi.

— Lukion alkuun oli muutama päivä. Vaikka olin juuri tullut, sain mahdollisuuden aloittaa opiskelun Muhoksen lukiossa.

Kuitenkin Helena koki, ettei hän saanut perhekodista tarvitsemaansa apua. Ei edes syömishäiriöönsä. Hän ei aiheuttanut ongelmia koulussa

”Kansainvälisen tutkimuksen mukaan tyttöjen on vaikea tunnistaa väkivaltaa, jonka seuraukset voivat olla kuitenkin kauaskantoisia.” eikä perhekodissa, joten päätettiin, että hän siirtyisi pian itsenäistymisasuntoon.

— Se tuntui heitteillejätöltä, mutta en halunnut kieltäytyä annetusta vapaudesta. Olin kiltti ja hyvin yksinäinen. Olin säilössä. Tärkeintä oli pitää meidät kurissa ja järjestyksessä. Opin pian hyödyntämään tilanteen. Eihän minulla olisi kotona ollut taloudellista mahdollisuutta ostaa lukiokirjoja. Saamillani käyttövaroilla pystyin ostamaan myös uusia vaatteita. Koulu sujui hyvin.

— Peruskoulun 9. luokan olin ollut syömättä laihduttaakseni. Tämän seurauksena kaikki vain kehuivat minua kauniiksi hoikaksi tytöksi. Perhekodin painostavassa ilmapiirissä jatkuneen syömishäiriön lisäksi aloin saada ruokapöydässä paniikkikohtauksia, joita häpesin kovasti. Kukaan ei puuttunut niihinkään. Aloin saada niitä myös muualla, esimerkiksi koulussa ja kaupassa. Pohjolakodissa ei ollut 1990-luvun lopulla vielä psykologia, joten otin itse yhteyttä terveyskeskukseen ja sain ajan psykologille. On hyvä, että nykyisin Pohjolakodin työntekijöiltä edellytetään riittävää koulutusta.

Tuolloin ei minua osattu auttaa.

Lukiosta löytyi yksi ystävä, joka on ollut Helenan rinnalla myöhemminkin. Kuitenkin ennen ylioppilaskirjoituksia nuori nainen ajautui yhden pokolaisen mukana Oulussa jälleen aikuisten miesten huumeporukoihin.

— Viimeinen ylioppilaskirjoituspäivä oli ohi, kun mi-

nulle sanottiin, että koska olin rikkonut jälkihuollon sääntöjä käyttämällä huumeita, minun oli lähdettävä saman tien, muutamassa päivässä. Kerroin, että syynä huumekokeiluun olivat paniikkikohtaukset, joihin en ollut saanut apua. Osasyynä oli myös oma kykenemättömyyteni rajanvetoon, puoleni pitämiseen ja uskallus kieltäytyä lähtemästä pokolaisen tytön mukaan. Jälkikäteen ajattelen, että tässä ulosheitossa varmasti rikottiin lakia, sillä olin täyttänyt 18 ja kotikunnallani olisi ollut vielä jälkihuoltovelvoite Pohjolakodista lähdettyänikin.

Helenalla ei ollut muuta paikkaa mennä kuin koti.

Ylioppilaaksi pääsy jäi kiinni ruotsinkielen yhdestä pisteestä.

Pahoinpitely päätti yhden jakson ja johti lopulta yliopistoon Kesäkuun alussa 1999 syksyllä 19 vuotta täyttävä Helena lähti vajaaksi vuodeksi Englantiin. Hän oli aina halunnut ulkomaille, mutta vaihto-oppilaaksi lähtö ei ollut taloudellisesti mahdollista, joten hän haki au pairiksi. Suomeen palattuaan Helena oli muutaman kuukauden kotonaan Ylikiimingissä.

Sitten hän pääsi suorittamaan liiketalouden perustutkintoa ja sai paikan asuntolasta Oulusta.

Elämään tulivat kuitenkin entiset, ”väärät” tutut ja Helenalla meni todella huonosti, vaikkei koskenut enää huumeisiin.

91

— Tulin tässä elämänvaiheessa raskaaksi ja vuonna 2002 syntyi poikani Santeri, joka on nyt kaksitoista. Olen kasvattanut Santeria yksin. Äitiysloma keskeytti opinnot, mutta sen jälkeen suoritin ne loppuun.

Vuonna 2005 sisar perheineen sekä Helena ja 3-vuotias Santeri olivat kerran yhtä aikaa isän luona. Vanhemmat olivat silloin jo eronneet. Tuolla käynnillä sisaren mies pahoinpiteli fyysisesti Helenaa erittäin raa’asti tämän pienen pojan silmien edessä. Isä olisi asianomistajana voinut viedä asian poliisille, mutta ei halunnut. Sisar palasi myöhemmin takaisin miehensä luokse. Helena ilmoitti omasta pahoinpitelystään poliisille ja lanko tuomittiin törkeästä pahoinpitelystä lyhyeen vankeusrangaistukseen. Helena sai tietää myös lapsuuden perheessään sisariinsa kohdistuneesta väkivallasta.

— Itselläni meni vuosia märehtiessäni perheessämme tapahtuneita pahoinpitelyjä. Mutta koke­mani pahoinpitelyn ansiosta päätin jatkaa elämääni ilman sukulaisiani ja tästä alkoi oma voi­maantumispolkuni.

Samaan aikaan Helena löysi vanhat lukiokirjansa ja alkoi lueskella niitä. Mieleen ei tullut hankkia uudempia. Hän hakeutui Oulun aikuislukioon ja kirjoitti sieltä ylioppilaaksi vuosina 2006—2007 melko hyvin arvosanoin.

— Psykologia oli aina kiinnostanut minua. Ilmoittauduin Oulun yliopistoon kasvatuspsykologian pääsykokeisiin, pääsin vastoin omia odotuksiani sisään ja aloitin 2007 opinnot.

Edellisenä syksynä Helena oli tavannut nykyisen aviomiehensä, jolla on aikaisemmasta suhteestaan 10-vuotias poika, joka asuu äitinsä kanssa ja käy säännöllisesti isänsä perheessä.

— Opiskelu tuotti alussa samaa ahdistusta kuin koulunkäynti aiemmin. Opiskelun ohessa tein mie92

lelläni siivoushommia. Koulukammostani huolimatta olen saanut opinnot sujumaan aikataulussa, vaikka minua on yhä piinannut häpeän tunne monista asioista. Olen tehnyt itsekin paljon tyhmyyksiä, joita en saa tekemättömäksi.

Vuonna 2011 Helena aloitti työharjoittelun Nais- ja sukupuolentutkimuksen tutkimusryhmässä, jossa työsuhde on jatkunut pätkinä. Seuraavana vuonna hän sai maisterin paperit ja alkoi suunnitella väitöskirjaansa jatko-opiskelijana.

— Vuonna 2013 dosentti Vappu Sunnari tarjosi minulle työtä viiden Euroopan maan EU-rahoituksella toteutettavaan Empowering care -projektiin vuoden 2014 loppuun asti.

Tavoitteena on selvittää, millaista väkivaltaa huostaan otetut tytöt kokevat, lisätä heidän tietoisuutta väkivallan eri muodoista ja antaa heille keinoja suojautua sitä vastaan. Erityispiirteeksi Suomessa on noussut tyttöjen oma väkivaltaisuus. Se kertoo Helenan mielestä uusien, negatiivisten roolien omaksumisesta ja väkivallan normalisoitumisesta.

Empowerment tarkoittaa ihmisen tai ryhmän voimaantumista oman elämän suhteen. Pohjolakodissa toteutettiin toinen projektiin liittyvistä tyttöjen kokeiluluonteisista voimavarakoulutuksista.

Siitä Helena sai pelkästään myönteistä palautetta.

Pilottien pohjalta on tarkoitus työstää varsinainen koulutusmalli ja käsikirja lastensuojelun työntekijöille. Taustaraportin mukaan lastensuojelulaitosten työntekijöillä ei välttämättä ole tietoa tyttöjen kokeman väkivallan muodoista.

— Oli erittäin tärkeä ottaa koulutuksessa huomioon, että tyttöjen elämää raamittaa tällä hetkellä laitoksessa asuminen. Tiedän tutkimusaineistoni pohjalta ja omasta kokemuksestani, että usein laitostausta kulkee nuoren matkassa pitkään sijoituksen

jälkeen. Laitosnuoren otsassa lukee ongelmanuori.

Yhteiskunta saattaa syrjiä näitä nuoria.

Helena toivoo väitöskirjansa laitoksissa asuvien ja huostaan otettujen tyttöjen väkivaltakoke­muk­ sista valmistuvan parin vuoden sisällä. Toh­toriksi väiteltyään hänen tavoitteena on kuitenkin käytännön työ, mutta hän aikoo jatkaa tutkimus­ta omaehtoisesti esimerkiksi harrastuksena. Hän työs­

ken­telee parhaillaankin osa-aikaisesti myös Oulun Seudun Setlementti ry:ssä väkivaltaa käyttäneiden henkilöiden parissa.

— Pitkän prosessin seurauksena olen vasta viime aikoina oppinut itse vetämään omat rajani elämän eri alueilla.

Haastattelu tehty 28.5.2014 Oulussa.

93

Herkkä, lahjakas Jarkko elää vanhempiensa sydämissä

J

arkko oli toivottu ja odotettu. Kun Tuire ja Jorma Mäkilä päätyivät adoptioon, edessä oli vielä neljän vuoden odotus useine tapaamisineen sosiaalityöntekijän kanssa.

— Vihdoin syksyllä 1984 pääsimme tutustumaan kolmen viikon ikäiseen poikavauvaan. Saimme hänet kotiimme neljän viikon kuluttua ensitapaamisesta.

Hänestä tuli vielä rakkaampi kuin osasimme etukäteen kuvitella. Jäin vuodeksi kotiin hoitamaan Jarkkoa, äiti kertoo.

Poika oli kolmivuotiaaksi tarhassa ja sen jälkeen perhepäivähoidossa ja esikoulussa aina koulun alkuun asti. Hoitopäivät eivät olleet pitkiä, sillä tavallisesti aamuvarhaisella työnsä aloittanut isä haki pikkumiehen kotiin heti työstä tultuaan puolen päivän jälkeen. Isä oli alusta alkaen tiiviisti poikansa elämässä. Perhe oli muuttanut omakotitaloon.

— Meillä ei ollut kiirettä. Jarkko tulla taapersi kaikessa rauhassa ja tutki kaiken mahdollisen kivistä leppäkerttuihin. Myöhemmin matka taittui yhdessä pyöräillen, isä muistelee.

Jos äiti haki työstä tullessaan pojan hoidosta kello 16 jälkeen, oli jo kiire ruoanlaittoon. Pienimies ei pitänyt lainkaan rattaissa istumisesta ja huusi koti­ ovelle asti.

Esikoulusta vanhemmat saivat palautetta Jar-

94

kon voimakastahtoisuudesta ja siitä, ettei hän saanut tehtyä asioita loppuun. Poika tuntui välillä jäävän omaan maailmaansa. Vanhemmat ottivat yhteyttä kasvatusneuvolaan, jossa todettiin kaiken olevan hyvin. Kun Jarkko kaatui pyörällä ajoa opetellessaan, hän nousi sitkeästi ylös ja jatkoi ajoharjoittelua. Häntä ei saanut auttaa. Koulutie alkoi pienessä koulussa hyvin ennestään tuttujen kavereiden kanssa. Ensimmäinen harrastus oli jalkapalloilu nappulaliigassa. Jääkiekko tuli sen rinnalle melkein heti perässä. Jalkapallo päättyi ensin ja jääkiekko säilyi 12—13-vuotiaaksi. Isä toimi välillä valmentajana ja välillä huoltajana poikien jouk­ kueessa. Auto oli aina täynnä poikia. Harkoissa poika kutsui isäänsä Jormaksi, muulloin hän oli iskä.

Kuudennella luokalla poika alkoi kehittyä fyysisesti vanhempien mielestä liian nopeasti ja näytti ikäistään vanhemmalta luokkatoveriensa rinnalla.

Vaikeudet alkoivat yläasteella, kun Jarkko hakeutui itseään vanhempien poikien seuraan. Hän saattoi lähteä kaupungille kavereidensa kanssa, jotka palasivat sovitusti kotiin Jarkon jäädessä pyörimään sinne. Koululaisen olisi pitänyt itse osata huolehtia asioistaan, mutta tehtävät alkoivat olla tekemättä ja poika jäi muista jälkeen. Koulu ehdotti, että Jarkko siirrettäisiin joulun jälkeen pienryhmään.

— Emme voineet muuta kuin luottaa koulun ehdo-

�Jarkko oli aina ja on edelleen rakas poikamme.�

95

tukseen. Jarkolle tämä oli kova paikka, sillä hän ei halunnut erottua joukosta. Kolme päivää siirron jälkeen poika totesi meille, että nyt te minut paikkaan pistitte: yksi varastaa rahaa, toinen autoja ja kolmannen isä istuu vankilassa. Pian meille selvisi, ettei opettajalla ollut eväitä hallita tällaista ryhmää, isä kertoo.

Jarkko kävi seitsemännen loppuun, mutta oli koko ajan ahdistunut ja negatiivinen. Yhä useammin hän hävisi päiviksi pois kotoa. Huumeet ilmestyivät 1990-luvulla nuorten elämään niin nopeasti, ettei kukaan oikein ymmärtänyt, mitä nuorille oli tapahtumassa. Vanhempien yhteydenotto sosiaa-

96

litoimistoon paljasti, että siellä oli pinoittain papereita pojan poissaoloista koulusta ja näpistyksistä, joista ei ollut ilmoitettu kotiin. Järjestettiin useita tapaamisia. Vanhemmat osallistuivat niihin, mutta poika vain muutaman kerran. Kaikki avohoidon keinot oli viranomaisten mukaan otettu käyttöön.

— Me istuimme siellä ja joka kerta meidät otti vastaan uusi henkilö. Saimme aloittaa aina kaiken alusta. Se oli äärimmäisen raskasta. Tilanne paheni pahenemistaan ja vähitellen meille selvisi, että Jarkko oli huumekoukussa, isä kuvailee vanhempien tuntoja.

Pojan pääsy Pohjolakotiin oli valtava helpotus Poika tuli yhä useammin kotiin sekavana eikä enää kahdeksannella luokalla mennyt lainkaan kouluun.

Vanhemmille ehdotettiin pojan sijoittamista Pohjolakotiin, josta he eivät olleet koskaan kuulleetkaan.

Kaikki kolme hyväksyivät kuitenkin ajatuksen Jarkon lähdöstä Muhokselle. Kaksi mieshenkilöä Pohjolakodista kävi tapaamassa perhettä Turussa. Ennen joulua 1998 Jarkolle vapautui paikka. Muutamaa päivää ennen Pohjolakodin hakijoiden tuloa Jarkko karkasi kotoa. Hänet löydettiin pian ja sijoitettiin lastenkodin suljetulle osastolle odottamaan lähtöä.

— Neljätoistavuotiaana poika käytti jo kovia huumeita. Jarkon saanti Pohjolakotiin antoi meille hengähdystauon. Tiesimme, missä Jarkko on. Olimme todella väsyneitä ajeltuamme yöt poikaa etsien ja päivät töitä tehden. Olin jo aiemmin kertonut tilanteestamme esimiehelleni, käynyt työterveyshuollossa keskustelemassa ja saanut nukahtamislääkettä. Tuire uskoutui perheemme tilanteesta lä­ hiesimiehelleen ja parille luotettavalle ystävälleen, isä kertoo.

Perhekodista pyydettiin, etteivät vanhemmat ole Pohjolakotiin yhteydessä sinä aikana, kun arviointia tehdään. Se sopi myös uupuneille vanhemmille. Aluksi Jarkon perhekotivanhempina oli nuori pariskunta Pekka ja Piitu Pohjola, joilla oli pieni lapsi. Öisin yksi nuorista pahoinpiteli Jarkkoa, mutta hän ei uskaltanut kertoa asiasta eteenpäin. Hän karkasi perhekodista toisen pojan kanssa, mutta he eivät päässeet pitkälle. Rippikoulu oli alkanut karkumatkan aikoihin. Huhtikuussa oli konfirmaatio Muhoksen kirkossa ja rippijuhla seurakuntatalolla.

— Tapasimme nyt poikamme ensimmäistä kertaa Muhokselle muuton jälkeen. Hän oli synkän oloinen, välttelevä, mutta halasi meitä lujasti. Rippijuhlassa meille tuli kuitenkin tunne, että pojalla on nyt kaikki hyvin. Saimme tilaisuudessa henkilökunnalta kehuja Jarkon käytöstavoista, joista heidän mukaansa näkyi hyvä kotikasvatus, äiti muistelee.

Myöhemmin Jarkko siirtyi Päivi ja Reino Salmelan hoiviin. He olivat jo kokeneempia työssään.

Kesäkisoissa Jarkko oli mukana joukossa, joka karkasi ja anasti auton, jonka poliisi pysäytti piikkimatolla. Nuoret olivat yhteisvastuullisia varkaudestaan. Aluksi Jarkko pääsi Pohjolakodista kotilomille, mutta käynnit olivat vanhemmille hirveitä.

Poika ei lähtenyt sovitusti takaisin, vaan taas etsittiin pitkin Turkua ja löydettäessä poliisin oli otettava hänet huostaan. Sen jälkeen Pohjolakodin henkilökunta kävi hakemassa hänet takaisin.

Kun kotilomat eivät toimineet, vanhemmat kävivät kerran kuukaudessa Muhoksella. Nyt Jarkolla oli jo kolmannet perhekotivanhemmat, Pasi Luostarinen ja Kristiina Okkonen, joista hän piti kovasti. Heidän mukaansa poika odotti malttamattomana vanhempiaan, kun tiesi heidän olevan matkalla Muhokselle. Vanhemmat majoittuivat perhekodin yhteydessä olevassa vierashuoneessa. Lauantaisin äiti, isä ja Jarkko kävivät Oulussa ja söivät siellä yh­dessä. Jarkko poikkesi divareihin ostamaan levy­jä ja kirjoja.

Yhtä äkkiä kaikki rupesi sujumaan hyvin. Poika oli pitänyt aina piirtämisestä ja maalaamisesta.

Paljon myöhemmin selvisi, että Jarkon biologinen isoisä oli taiteilija. Pohjolan koulussa syntynyt yhteys taiteilija, taideterapeutti Esa Leskelään oli merkittävä. Yhdistävä tekijä oli taide. Jarkko alkoi säännöllisesti saada yksityisopetusta Oulussa 97

Leskelän ateljeessa. Aluksi Jarkon työt olivat aivan mustia, mutta muuttuivat värikylläisiksi. Leskelä järjesti Jarkon töiden näyttelyn Muhoksella Koivu ja Tähti -kulttuurikeskuksessa. Raili ja Esa Leskelä kutsuivat vanhemmat poikansa kanssa kotiinsakin.

Päästyään irti huumeista Jarkko palasi takaisin lukuharrastukseensa. Hän luki filosofiaa ja perehtyi esimerkiksi inkakulttuuriin. Kirjallisuuteen liittyvän kiinnostuksen nuorukainen jakoi ohjaaja Kaarina Kokkosen kanssa. Loppuajan Pohjolakodissa Jarkko asui itsenäistymisasunnossa. Poika täytti 18 vuotta vuonna 2002 ja haki samana keväänä Limingan taidekouluun.

Taistelu päättyi huumeiden voittoon Kotiin Turkuun Jarkko palasi elokuussa ja ajautui pian takaisin huumeporukoihin. Syksyllä vanhemmat lähtivät viemään poikaansa Liminkaan, jolloin perhe joutui hirvikolariinkin. Keväällä nuorukainen pantiin pois taidekoulusta runsaiden poissaolojen vuoksi. Taidekoulusta Jarkko oli löytänyt tyttöystävän. Kun tämä pääsi Satakunnan ammattikorkeakouluun kuuluvaan Kankaanpään taidekouluun, Jarkko muutti hänen mukanaan. Koska huumeet ja lääkkeet olivat edelleen keskeisessä osassa, Jarkko siirtyi omaan asuntoon ja liittyi T.E.H.D.A.S. ry:hyn, johon kuului useita nuoria maalareita.

Ihmeen pitkään tyttöystävä jaksoi Jarkkoa, mutta kun suhde lopullisesti päättyi, Jarkko tuli Turkuun.

Siellä käynnistyi jälkihuolto, joka oli tarkoitettu nuoren tueksi Pohjolakodin jälkeen. Huumeitten käytön vuoksi käynnit jälkihuollossa jäivät hyvin satunnaisiksi.

98

— Jarkko eli huumeporukoissa, yöpyi kavereiden luona. Poika tuli kotiin ”aineissa”, riehui ja pyrki rikkomaan paikkoja. Voimani riittivät kuitenkin pojasta kiinni pitämiseen, kunnes paikalle soittamamme poliisit tulivat ja veivät hänet putkaan.

Ensimmäinen kerta soittaa poliisi hakemaan oma poika putkaan oli kova paikka, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut. Lopulta emme ottaneet häntä enää kotiin. Itsekin hän oli hyvin väsynyt. Joskus maksoimme hänelle yhden yön hotellissa, että hän sai nukkua ja peseytyä. Meillä vanhemmilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa. Kun toinen meistä oli lopussa, toinen tuki häntä, isä toteaa.

Jossain vaiheessa äiti lähti yhdessä Jarkon kanssa hakemaan apua terveyskeskuksen päivystyksen kautta, mutta sai lääkäriltä yllättävän kohtelun.

Tohtori ihmetteli, miten äiti ei saa ainokaistaan kuriin, vaikka hän itse on pitänyt kurissa monta lastaan. Apua ei siis tullut, koska nuorimies ei ollut ympäristölleen vaarallinen. Erään ystävänsä välityksellä Jarkko tutustui tämän äitiin. Terveysalan ammattilaisena alalla työskentelevä äiti vei silloin tällöin pojan kotiinsa peseytymään ja nukkumaan.

Hänen aviomiehensä totesikin: ”vaimo tuo näitä töitä kotiin”, kun Jarkon vanhemmat myöhemmin tutustuivat äitiin ja hänen perheeseensä. Samainen henkilö myös vei Jarkon katkolle. Siellä työskentelevä hoitaja ja Jarkko rakastuivat, josta seurasi vajaan vuoden kestänyt avioliitto. Vanhemmat pelkäsivät, että liiton päättyminen suistaisi pojan takaisin huumeisiin, mutta niin ei käynyt. Seurasi viiden vuoden hyvä jakso.

Jarkko rakasti olla yksin perheen saaressa sijaitsevalla mökillä. Siellä hän seurasi innokkaasti metsän elämää, liikkui merellä ja luki paljon. Siksi oli luontevaa, että Jarkko lähti Hämeenkyröön opiske-

— Jarkko ilmestyi takaisin Turkuun. Oli selvää, että me vanhempina emme hyväksyisi hänen elämäntapaansa, mutta teimme kompromissin. Hän eläisi omaa elämäänsä ja me omaamme. Vuokrasimme hänelle asunnon, jonka vuokran maksoimme. Silloin tällöin tapasimme. Minun kanssani tapaamiset päättyivät aina jonkinlaiseen riitaan, isä kuvailee tilannetta.

Jarkko saattoi potkia perheen auton oven lommoille tai peilit rikki. Isän kauan sitten tekemä päätös piti: hän ei lyönyt poikaansa. Rahaa vanhemmat eivät antaneet. Silloin tällöin he ostivat pojalleen ruokaa ja vaatteita. Äidin kanssa kahvilla käynnit sujuivat rauhallisemmin kuin isän tapaamiset.

Viimeinen yritys päästä irti huumeista lemaan luonnonvaratuottajaksi, sillä luomuviljely ja yrtit kiinnostivat häntä. Mukana oli NA:sta 1) saatu ”12 askelta”, joilla oli tarkoitus kulkea vuoden aikana kohti päihteettömyyttä. Mutta askeleet ja opinnot jäivät kesken. Opiskelutovereidensa kautta hän tutustui Tampereella toimivaan Legioonateatteriin, jonka tavoitteena on vastustaa työttömyyttä, syrjäytymistä ja kokopäiväpassiivisuutta. Jarkko osallistui siellä useille kursseille ja jatkokursseille ja sai tehdä itselleen läheisiä asioita, kuten valaistusta ja musiikkia. Hän opiskeli myös reiki-energiahoitoa ja antoi sitä Kankaanpään ja Turun kavereille. Legioonateatterissa toimittaessa piti olla päihteetön.

Yhdessä käytiin katsomassa muiden teattereiden esityksiä, joiden jälkeen mentiin kuitenkin kaljalle tai viinille.

1 Nimettömät Narkomaanit, Narcotics Anonymous

Loka-marraskuussa 2011 Jarkko soitti Barcelonasta.

Hän oli tavannut Äiti Amman jo aiemmin Helsingissä. Nyt hän oli mennyt halpalennolla Barcelonaan tavoitteenaan Äiti Amman ashrami, jossa tehdään työtä ja henkisiä harjoituksia. Parin sadan euron korvausta vastaan sieltä sai täyden ylläpidon. Maksoimme ylläpidon suoraan ashramiin.

— Lähetimme hänelle rahan Western Unionin kautta, koska tiesimme hänen pankkikorttinsa ja passinsa hävinneen. Hän soitti joskus, jos oli saanut hankittua rahaa. Jossain vaiheessa hänellä oli Barcelonassa tyttöystävä, jonka osoitteeseen lähetimme Jarkolle ostamamme vanhan läppärin. Koimme, että lähtö Espanjaan oli toinen yritys irti huumeista katkolla olon jälkeen, isä sanoo.

Toukokuussa 2012 vanhemmat lähtivät Barce­ lonaan tapaamaan Jarkkoa. Hän otti vanhempansa vastaan halauksella ja puhui koko matkan taksi99

kuskin kanssa, koska oli selvästi jo oppinut jonkin verran espanjaa. Kielet kiinnostivat häntä. Englantia hän puhui hyvin ja oli ollut barcelonalaisessa päiväkodissa opettamassa lapsille englantia.

— Barcelonassa Jarkko asettui kanssamme hotelliin ja oli mainio opas meille. Yhdessä kävimme nähtävyyksillä, muun muassa Antoni Gaudin Sagrada Familiassa, Picasso-museossa ja eri ruokapaikoissa. Huomasimme kuitenkin hänen levottomuutensa, kysyimme aineiden käytöstä ja kuulimme, että hän oli jälleen koukussa. Osan ajasta hän oli kanssamme ja kuitenkin hänellä oli kiire myös kavereiden luokse ja aineiden ostoon. Joka yö hän tuli yöksi hotelliimme, äiti kertoo ja jatkaa: — Neljän päivän kuluttua lähdimme hotellista lentokentälle aamulla ennen viittä. Se oli viimeinen kerta, kun näimme Jarkon. Sitä emme silloin tienneet. Sen sijaan minä totesin kotimatkalla: kunpa minun ei enää koskaan tarvitsisi nähdä Jarkkoa.

Nettikahvilasta tuli viesti, jossa poika kertoi olevansa Malagan alueella. Ravintoloiden takaovilta hän sai tähteeksi jäänyttä ruokaa ja pärjäsi.

Sähköpostit kulkivat pojan ja vanhempien välillä.

Jarkko kirjoitti hyvin ja hänen viestinsä olivat elämänmyönteisiä. Mitään itsetuhoista niistä ei vanhemmille välittynyt. Vanhemmat olivat päättäneet, etteivät enää moiti häntä huumeiden käytöstä, mutta aineita heidän ei tarvitse hyväksyä.

Heille tärkeintä oli pitää yhteys Jarkkoon. Vanhemmat olivat tehneet hänelle selväksi, etteivät hylkää häntä koskaan. Jarkko ilmoitti palaavansa Barcelonaan ja käyvänsä tapaamassa Granadassa katkolla tutuksi tullutta kaveria.

— Toukokuun 9. päivänä 2013 vastasin, että eiköhän me avusteta paluumatkassa, kun hän vain löytää luotettavan henkilön, jolle voimme rahan lähettää.

100

Sitten ei kuulunut mitään, kunnes Turun poliisista soitettiin ja kysyttiin, missä olimme. He olivat käyneet kotonamme. Kerroin, että olimme mökillä ja kysyin koskeeko asia Jarkkoa. Poliisi sanoi, että hänellä ei ole lupaa kertoa asiaansa puhelimessa.

Kun kerroin, että mieheni ja Jarkon serkku olivat myös paikalla, poliisi kertoi, että Jarkko on 20. toukokuuta löydetty kuolleena Malagasta ja asia hoituisi eteenpäin ulkoministeriön kautta, äiti kertaa tapahtumia.

Aluksi heräsi pieni toivo, ettei löydetty henkilö ole Jarkko, koska hänellä ei ole mitään papereita.

Asia varmistui Interpolin kautta nopeasti, muun muassa sormenjälkien perusteella. Vanhempien päällimmäinen tunne oli, että nyt meni tuo viimeinen pieni toivo jostain paremmasta ja seuraava tunne oli helpotus. Tämä tunne tuntui aluksi hävettävältä: ei sellaista voi tuntea oman lapsen menetyksessä. Kuitenkin he kokivat kuoleman olleen helpotus myös Jarkolle. Alustava kuolinsyy oli vaillinainen hengitys. Haastattelua tehtäessä ei Espanjasta ole tullut tietoa lopullisesta kuolinsyystä.

Kesä-heinäkuun vaihteessa vanhemmat saivat poikansa uurnan, mutta sen mukana ei tullut kuolintodistusta. Sitten tuli kaksi kertaa virheellinen kuolintodistus. Sen jälkeen Suomen asiainhoitaja Malagasta lähetti kirjeen, jonka avulla kuolintodistuksen virheet voitiin korjata Suomessa. Mäkilät ovat kiitollisia siitä, että ulkomailla kuolleen asiat hoitaa Suomen ulkoministeriö. Viivästykset johtuivat Espanjan viranomaisista. Joulukuun 7. päivänä järjestettiin Jarkolle kaunis siunaustilaisuus.

Sen jälkeen kotona pidettyyn muistotilaisuuteen osallistui 23 henkeä. Mukana oli vanhempien iloksi ex-vaimo, joka totesi, että he elivät Jarkon kanssa vuodessa 30 vuoden avioliiton. Jarkon ystävä ja

tämän äiti ottivat hyvin raskaasti Jarkon kuoleman. Mukana oli myös Jarkon lapsuuden ystäviä.

Lohdullista oli, että Jarkolla oli niin paljon ystäviä.

Tammikuun alkupäivinä 2014 tuli kuolintodistus ja vanhemmat saivat 25. tammikuuta laskea poikansa uurnan sukuhautaan. Siellä lepäsivät jo hänen isovanhempansa ja aikanaan siihen haudataan hänen vanhempansa. Jarkko piti merestä.

Siksi vanhemmat harkitsivat tuhkan sirottamista mereen. Lopulta he kuitenkin halusivat konkreetti-

sen paikan, jossa tietävät Jarkon tuhkan lepäävän.

Vanhempien elämä jatkuu nyt kahdestaan toinen toistaan tukien. Tuire Mäkilä on ollut kaksi vuotta eläkkeellä. Jorma Mäkilä oli haastattelun aikaan osa-aikaeläkkeellä ja jäämässä kokonaan eläkkeelle kesäkuun 2014 lopussa. Raskaat asiat jäävät vähitellen taka-alalle. Muisto lahjakkaasta, herkästä, rakkaasta Jarkosta elää vanhempien mukana.

Haastattelu tehty 19.2.2014 Turussa.

101

Lapsen huostaanotto äidin silmin

T

apaamme Maijan kotona eteläsuomalaisessa pikkukaupungissa. Paikalle kiirehtii työstään suoraan nuori mies, tervehtii kädestä ja katsoo silmiin. Hän on Maijan poika Tapio. Mitä nuorelle miehelle kuuluu? Tapio on päässyt jaloilleen. Hän on kuljettanut pakettiautolla yrityspaketteja pääkaupunkiseudulla jo kolme vuotta ja aikoo hakea ammattikorkeaan opiskelemaan medianomiksi. Oulussa hän opiskeli media-assistentiksi. Kun työtä ei pohjoisesta löytynyt, hän muutti kesällä 2009 äidin ja isäpuolen talon yhteydessä olevaan erilliseen yksiöön.

Kun Tapio oli pieni, äiti oli kotona. Vanhempien erotessa poika oli 3,5-vuotias. Yhdessä päätettiin, että lapset, Tapio ja hänen isoveljensä, jäävät aluksi isän luokse. Tapio meni päiväkotiin, jossa havaittiin pojan ylivilkkaus ja vaikeudet sosiaalisessa kanssakäymisessä. Kun äiti avioitui uudelleen, pojat muuttivat takaisin äidin luokse ja Tapio aloitti esikoulun. Se sujui hyvin pojan vilkkaudesta huolimatta.

Samaan aikaan hän sai myös pikkuveljen.

Vaikeudet alkoivat heti koulussa. Äidin mielikuvan mukaan koulussa pitää olla määrätynlainen ja mukautua yhteisön kaavaan. Ja siihen Tapio ei sopinut.

102

— Ymmärrän hyvin poikaa, koska en itsekään asetu mihinkään muottiin. Olen itsepäinenkin, samanlainen kuin Tapio. Opettajalla oli poikaan hyvin negatiivinen asenne. Lisäksi luokkatoverit jättivät hänet yksin, häntä ei huolittu ryhmään. Tapio saattoi läpsäyttääkin toisia. Soitin niiden lasten vanhemmille, joita Tapio oli kuuleman mukaan kiusannut.

En päässyt kunnolla keskusteluun heidän kanssaan.

Sen sijaan opettaja aktivoi osan luokan vanhemmista keräämään adressin Tapion siirtämiseksi toiseen luokkaan.

Opettaja ja rehtori toimivat Tapion vanhempien selän takana. Rehtori ei koskaan näyttänyt heille vanhempien kirjettä. Asiaa puitiin koulun oppilashuoltoryhmässä. Seurasi useita koulun ja luokan vaihdoksia, välillä opiskelua sopeutumis- ja tarkkaavaisuusongelmaisten ESY-ryhmässä. Koulumatka piteni pitenemistään.

Yläasteella kohdattiin painajainen Tapio muutti isänsä luokse toiselle paikkakunnalle aloittaessaan yläasteen. Tämä merkitsi myös uutta kaveripiiriä. Heti seitsemännen luokan syksyllä opettaja huolestui. Pojalla ei ollut nyt kaikki oikein. Keväällä ongelmat kärjistyivät, kun poika katosi helmikuussa kolmeksi viikoksi omille teilleen. Alkoholikokeiluja oli ollut kuudennella luokalla. Isä ilmoitti katoamisesta poliisille, kun poikaan ei saatu mitään yhteyttä. Pakkastakin oli yli 20 astetta. Ainoa lohtu oli, että Tapio oli nähty. Hän oli hengissä.

— Se oli kauheaa. Jotenkin suomalaisella sisulla selvittiin päivästä toiseen. Itselläni on ollut aiem103

”Pelkäsin sijoitusvanhempien omivan poikani.

Niin ei kuitenkaan käynyt.” minkin vaikeuksia, joten olen oppinut käsittelemään niitä. Sairaanhoitajan koulutuskin auttoi, vaikka olenkin työskennellyt koko ajan somatiikan puolella. Meillä on toimivat puhevälit Tapion isän kanssa, joten meidän ei tarvinnut syytellä toisiamme. Uusi mieheni oli tukenani.

Helpotus oli valtava, kun poika löytyi jäätyään kiinni näpistyksestä. Selvisi, että kolmen viikon jakso oli sisältänyt rajua alkoholin ja huumeiden käyttöä. Mieleen nousi kysymys: mitä nyt? Tapio oli viety Helsingin Diakonissalaitoksen Breikkiin katkaisu- ja vieroitushoitoon sekä jatkohoidon tarpeen arviointiin. Tässä vaiheessa viranomaiset tulivat mukaan perheen elämään. Breikistä oltiin yhteydessä kaupungin sosiaalityöntekijään, joka osallistui alusta alkaen palavereihin.

— Kahteen viikkoon Tapio ei suostunut puhumaan kanssani. Vielä kauemmin kesti, ennen kuin hän puhui isälleen. Monet itkut siinä itkettiin. Samalla tunsimme itsemme etuoikeutetuiksi, kun Tapion asiat otettiin vakavasti. Poika oli turvassa ja vanhempien kanssa tehtiin yhteistyötä, äiti muistelee.

— Häpesin, että olin jäänyt kiinni alkoholista ja huumeista. Lähdin pakoon huumetestin tuloksia.

Tiedostin kyllä vanhempieni hädän, mutta totuuden pakeneminen voitti. Porukassa oli minua pari vuotta vanhempia kavereita, mutta myös yli kolmekymppisiä. Asuin aina jonkun kaverin luona, Tapio kertoo tyynesti.

104

Huostaanotto tuntui aluksi kauhealta Loppupalaverissa vanhemmille sanottiin suoraan, että huostaanotto vahvan päihdemyönteisyy­den vuoksi on Tapion edun mukaista. Huostaanotto teh­ täisiin vanhempien suostumuksella tai ilman. Vanhemmat suostuivat, vaikka se tuntui aluksi kovin vaikealta.

— Sosiaalitoimi hoiti järjestelyt, myös taloudelliset asiat. Vaikka lasta otettiin pois kotoa, tuntui hyvältä, kun minulta kysyttiin, millaiseen paikkaan haluaisin Tapion sijoitettavan. Olihan koulun toiminta jättänyt meidät täysin ulkopuolisiksi Tapiota koskevissa siirtopäätöksissä. Toivoin rauhallista paikkaa luonnon keskellä. Luulin aluksi, että poika sijoitettaisiin avopuolelle, mutta nyt etsittiinkin suljettua laitosta. En tiennyt mitään koulukodeista. Lapsena olin vain oppinut, että tuhmat tytöt pannaan tyttökotiin.

Tapio sai paikan huhtikuussa 2004 Pohjolakodista, aluksi väliaikaisena.

— Lähes alusta asti minulla oli perhekoti Karhulasta hyvät fiilikset. Pidin kovasti perhekotivanhemmista Maritta ja Terho Halosesta. Olen vieläkin heihin yhteydessä. Käyn siellä puolen vuoden välein.

Minulla on nyt kaksi äitiä, oikea äiti ja toinen äiti on Maritta, Tapio kertoo.

— Jälkikäteen ajatellen olin aika väsynyt Tapioon.

Silti hän on minun lapseni, jonka olen halunnut ja jonka haluan kasvattaa. Vaikka välissä oli kuusisataa kilometriä, tahdoin olla mukana arjessa. Maritta ja Terho olivat koulutettuja tehtäväänsä ja he antoivat minulle haluamani mahdollisuuden osallistua. Aluksi Tapio ei vastannut puheluihin, mutta kuulin asiat perhekotivanhemmilta. Yhteistyö sujui kodin ja perhekotivanhempien kesken erinomaisesti. Yhteyttä pidettiin viikoittain. Vierailut ja yöpymiset perhekodilla järjestyivät.

Ennen kotipaikkakunnalle paluuta Tapio asui Oulussa pari vuotta. Ensimmäisen vuoden ajan, 17-vuotiaana, hänen oli hoidettava asioitaan jälkihuoltotyöntekijän kanssa. Tämä suhde ei toiminut.

Kaikille oli helpotus, kun Tapio täytti 18 ja sai olla omillaan.

Mieluisia muistoja, villasukkia ja kakkuja Äiti sopeutui tilanteeseen, kun Tapion uusi elämä alkoi. Pojalla oli kavereita ja palaute olostaan Pohjolakodissa oli myönteistä. Terho antoi Tapiolle tekemistä, josta poika piti. Tapio on ollut aina tekijä.

Siksi osallistuminen ja mukana oleminen olivat Tapiolle tärkeää.

Maija sai ajatuksen kutoa sukat Karhulassa asuville pojille joululahjaksi.

— Sukkapuikot helisivät koko syksyn. Jouluksi sain valmiiksi kassillisen sukkia. Kun Maritta ja Terho jakoivat lahjat pojille, he unohtivat sukkakassin. Se löytyi siivouksessa joulun jälkeen. Ilo oli ollut suuri, kun jokainen poika sai valita itselleen mieleiset sukat. Kaikki sukat olivat erilaisia, kuten pojatkin.

Myöhemmin sain kuulla, että sukat olivat käytössä Karhulassa.

Tapion rippijuhliin äiti leipoi ja oli mukana valmistujaisjuhlan järjestelyissä.

— Nämä ovat mieluisia muistoja siitä, miten sain olla mukana poikani elämässä ja osallistua merk­ ki­hetkiin.

Nykyisin Maija käy antamassa perheleireillä vertaistukea vanhemmille, joiden lapset ovat Pohjolakodissa. Psykiatrian peruskoulutuksen saaneena hän kokee tällaisen toiminnan omanaan. Hänen on helppo tukea nyt muita, kun oma lapsi on selviytynyt. Tapio on mukana leireillä ja kertoo omasta osuudestaan ja kokemuksistaan.

— Jätämme tilaa keskusteluille. Tuntuu hyvältä, että nuoret uskaltavat kysellä erilaisista asioista.

Haastattelu tehty 15.5.2013.

105

Koulukiusattu sai uuden elämän

K

uten monesti ennenkin Lauri Maalismaa on ”tulistelemassa” laavulla Kemijoen rannalla.

Nuotio syttyy vaivattomasti räntäsateessa ja kovassa tuulessa. Hiljattain jääkannen saaneella joella on jo pilkkijöitä. Lauri seuraa kairojen pureutumista jäähän. Itse hän ei vielä menisi jäälle, vaikka onkin innokas kalamies. Kalastuksella on keskeinen osa hänen tarinassaan.

Lauri oli 3—4-vuotias, kun Petäjäisissä, Petäjäskoskella Rovaniemen lähellä, Jukka-pappa sanoi katiskoille lähtiessään menevänsä hankkimaan ruokaa. Pienimies tahtoi mukaan ja on ollut siitä lähtien koukussa kalastukseen. Pian hän sai papalta ikioman katiskan. Kun siihen tuli ensimmäinen hauki, poika halusi ehdottomasti kantaa itse saaliinsa kotiin. Et ota, hän kieltäytyi päättäväisesti papan tarjoamasta avusta raahatessaan suurta kalaa. Välillä kalamiesten oli pysähdyttävä levähtämään, joten noin kilometrin matkaan kului yli tunti. Pappa kulki kärsivällisesti pienen kalakaverinsa vierellä.

Ensimmäinen Laurin pilkillä saama kala oli kiiski. Hän piti sitä jääkaapissa ja ihasteli jatkuvasti, kunnes kala alkoi haista ja oli pakko heittää pois.

Vuosien varrella Lauri oppi Jukka-papalta paitsi

106

erilaisia kalastustapoja myös perkaamaan kalat ja valmistamaan kalaruokia.

Koulussa Lauria kiusattiin ensimmäiseltä luokalta alkaen. Kun hänellä ei ollut kavereita, hän meni kalaan isän tai papan kanssa. Hän oli 8—9-vuotias, kun Jukka-pappa vei hänet kahden nuoremman veljen kanssa Norjaan kalastamaan. Siitä lähtien erityisesti Norjan kalavedet ovat kiinnostaneet.

Kalastuskirjoja Lauri on katsellut pienestä pitäen ja myöhemmin lukenut. Kun muut kävivät limudiskossa, halasivat tyttöjä ja opettelivat polttamaan tupakkaa, hän luki kirjoista lisää kalastamisesta.

— Olen aina ollut isokokoinen, tällainen keskikehon rakentaja. Mihinkään rikolliseen en ole koskaan ryhtynyt. Yläasteella tuntui, etteivät opettajat osanneet puuttua kiusaamiseen, vaikka heidän olisi pitänyt ottaa siihen paljon jyrkempi kanta. Kiusaaminen on raakaa ja loukkaavaa. Muut eivät voi tietää, miten vaikeaa on olla kiusattu. Jatkuva piina voi tuhota koko ihmisen. Vaihdoin kouluakin, mutta se ei auttanut. Kävin välillä kotikoulua ja yritin paluuta kouluun. Luokassa minulle vain huudeltiin: painu helvettiin. Lintsasin taas. Lopulta sain kaksi vaihtoehtoa, jatkaa kotikoulussa tai lähteä Pohjolakotiin.

Valitsin jälkimmäisen. Olin tuolloin 14-vuotias.

”Ketään ei saa kiusata.

Pienikin kiusaaminen on vakava asia, joka satuttaa syvältä.”

107

Perhekoti Pihlajarinteelle ja Pohjolan kouluun Lauri ei muista yksityiskohtia Pohjolakotiin, Pokolle, tulostaan, koska tuolloin koko elämä oli täysin sekaisin. Hän asui lähes neljä vuotta Oulun Kastellissa sijainneessa perhekoti Pihlajarinteessä ja kävi linja-autolla Pohjolan koulussa Muhoksella. Sekä koulussa että kotona muutama nuori yritti kiusata häntä, mutta aikuiset lopettivat sen alkuunsa.

Tämän jälkeen Lauri tuli aika hyvin toimeen kaikkien kanssa.

— Asuminen Pihlajarinteellä otti aluksi koville, potutti ja pinnakin paloi. Kun sain kuukausirahan, halusin lähteä ostamaan pienoismallien rakennussarjoja. Kun en päässyt heti, viskoin kukkaruukkuja. Vähitellen opin, ettei rähisemällä saa mitä tahtoo — eikä muutenkaan aina saa mitä tahtoo.

Nyt en ole räjähtänyt neljään vuoteen.

108

Tyyni ja rauhallinen nuorimies jatkaa: — Pokolta minulle jäi muutamia kavereita, jotka itseni tavoin ymmärsivät, että meille oli hyväksi olla siellä. Pohjolan koulussa jäin ihmettelemään, etteivät Pohjolakotiin sijoitetut 15-vuotiaat huumeiden ja muiden aineiden käyttäjät ymmärtäneet, että heitä yritetään auttaa. He pitivät ohjaajia vihollisinaan. Toki minullekin koulunkäynti oli aluksi vastenmielistä, mutta pitkän päälle hyödyllistä.

Jo pienenä Lauri oli sanonut isälleen: kun olen iso, menen kalakouluun. Välillä hän kuitenkin haaveili ryhtyvänsä lentokoneenrakentajaksi, mutta ymmärsi pian, ettei ollut riittävän lahjakas matematiikassa. Pohjolan koulussa opettajat saivat lopulta pojan suoriutumaan vastenmieliseltä tuntuvista laskutehtävistä. Koulun sujumista edisti, että opettaja Kimmo Laine oli oppilaansa tavoin kiinnostunut lentokoneista ja sotahistoriasta. Kun koulunkäynti sujui, opettaja skannasi palkinnoksi Laurille kirjois-

taan tiedot jostain sodanaikaisesta lentokoneesta.

Markku Uino ja Marko Salo opettivat nuorille kitaransoittoa. Lauri ja hänen tavoin heavyrockista kiinnostunut kaveri saivat omin päin opiskella lisää ”heviä” ja kokeilla musiikkitunneilla kahdestaan pientä bändiprojektia. Pohjolan koulun kitaraleirillä opettajana ollutta Pasi Wallinia Lauri on käynyt myöhemmin tapaamassa Torniossa.

Biologiassa nuorukainen pärjäsi aika hyvin, vaikka ”pelkääkin” esimerkiksi hämähäkkejä. Pohjolakodin kesäkoulussa hän oppi, ettei luonnossa olevia eläimiä pidä pyydystää, ei sisiliskoja eikä edes kyykäärmeitä. Vesihyönteisistä ottamiaan tarkkoja kuvia Lauri käyttää sitoessaan perhoja.

— Enää en pyydä enempää kaloja kuin tarvitsen.

Sen sijaan olen kuvannut tarkasti saamieni purotaimenten kyljet ja päästänyt kalat takaisin puroon.

Eri vuosien kuvista olen verrannut kalojen pilkkuja ja havainnut pyytäneeni jopa kolmena vuonna peräkkäin saman kalan. On mahtavaa nähdä kasvanut ”oma kala” uudelleen.

Leirin aikana osa nuorista rakensi leikkitelineitä lastentarhan pihalle, osa kävi laulamassa vanhainkodissa saksan- ja suomenkielisiä lauluja. Kaikki asuivat samassa nuorisohotellissa.

— Oli hienoa päästä seuraamaan läheltä vierasta kulttuuria, tutustua saksalaisiin ja espanjalaisiin nuoriin. Mukavaa juttuseuraa riitti ja sain ystäviä, joihin pidän silloin tällöin yhteyttä. Esiintymisemme vanhuksille oli unohtumaton kokemus. Tärkeintä oli kuitenkin oppia arvostamaan muita kansoja.

Matkalla kiinnostuin saksan kielen opiskelusta, mutta kielen rakenne on sellainen, etten kuitenkaan jaksanut opiskella sitä itsenäisesti.

Lauri oli jo opiskelemassa, kun saksalaiset ja espanjalaiset nuoret tulivat vierailulle Pohjolakotiin. Häntä pyydettiin leirille yövalvojaksi puolentoista viikon ajaksi. Lauri otti tehtävän vastaan mielellään ja tapasi jälleen ulkomaalaisia nuoria.

Kansainvälisyyttä koulussa ja ammatissa Monen muun nykynuoren tavoin Lauri on oppinut koulun ohessa englantia peleistä ja elokuvista, mutta tavanomaista enemmän myös lukemalla.

Valtaosa ilmailua ja kalastusta, varsinkin merikalastusta koskevasta kirjallisuudesta on englanninkielistä. Ohjaaja Kaarina Kokkonen ja opettaja Matti Karhumaa pyysivät hyvin englantia puhuvan Laurin mukaan suunnittelemaan Saksassa yhdessä sikäläisten ja espanjalaisten koulukotinuorten kanssa pidettävää leiriä. Lauri pääsi jopa Kokkosen mukana Saksassa pidettyyn suunnittelupalaveriin.

109

— Minulla on Pohjolakodin ajalta hyviä muistoja.

Opettajat olivat siellä parhaita kavereitani. Matti Karhumaata olen tavannut useamman kerran. Valitettavasti hän ei päässyt tulemaan valmistujaisiini. Käyn aika usein Oulussa ja poikkean Muhoksella tapaamassa tuttuja opettajia. Kaarina Kokkosen avustamana olen kätkenyt Pohjolakodin päärakennuksen ullakolle kynänpätkän ja kirjoittanut nimeni kattopalkkiin. Sanotaan, että jos jotain jättää jälkeensä, sitä palaa myöhemmin hakemaan. Aion 80-vuotiaana palata hakemaan kynäni.

Pohjolakodista Lauri lähti suoraan Simoon Am­ mat­ti­opis­­to Lappiaan opiskelemaan kalatalouden perustutkintoa, suuntautui matkai­lu­­kalas­tuk­seen ja valmistui keväällä 2012 kalastuksenohjaajaksi.

Vielä kalakoulussakin hänelle yritettiin tehdä kiusaa, mutta Lauri oli jo oppinut: kun ei välitä, kiusaajat eivät jaksa kauan, vaan jättävät kiusattavansa rauhaan. Pienempänä ”ei hermo kestänyt”, mutta Pohjolakodissa hän oli oppinut antamaan kiusaamisen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Hän osasi ottaa sen jopa huumorin kannalta, ei loukkauksena. Kun joku haukkui läs­kiksi tai tyhmäksi, hän ei vain välittänyt.

Kalastukseen jo perehtynyt Lauri opetti Simossa muille muun muassa perhonsidontaa. Koska hän halusi erikoistua merikalastuksen ohjaajaksi, hän joutui hankkimaan tietoa itse aktiivisesti. Itsenäinen opiskelu jatkuu edelleen. Touko-kesäkuussa 2011 Lauri oli kalastusoppaana kahden kuukauden harjoittelujakson Norjassa Tromssan läänissä Skjervøyn kunnassa sijaitsevalla Arnøyan saarella.

Valmistumisensa jälkeen elokuussa 2012 Lauri aloitti 21-vuotiaana varusmiespalvelun Lapin ilmatorjuntarykmentissä. Hänet kuitenkin vapautettiin vastentahtoisesti palveluksesta parin viikon

110

kuluttua. Syynä oli Simossa opiskelun aikana sairastettu lievä sydänlihastulehdus. Nuoren miehen tavoitteena oli ollut 12 kuukauden palvelusaika.

Hän aikoo pyrkiä vielä uudelleen suorittamaan varusmiespalvelustaan. Jos se ei onnistu Suomessa, hän suunnittelee värväytyvänsä Norjan palkka-armeijaan.

Syksyllä Lauri sai soiton Norjan kalastusleirillä harjoittelujaksollaan tapaamaltaan mieheltä. Tämä kaipasi kalastusopasta Norjaan Arnøyan saarelle ruijanpallaksen pyyntiin. Armeijasta vapautuksen vuoksi opas oli vapaana. Asiakkaiden saaliina oli 17-kiloinen ruijanpallas. Mukana ollut 7-vuotias poika sai 3,5-kiloisen sein. Suurin Laurin opastuksella saatu kala on 49-kiloinen ruijanpallas. Vuosien varrella Lauri on oppinut iloitsemaan toisten saaliista.

Norjan kielen itseopiskelun Lauri aloitti harjoittelujakson jälkeen ja ymmärtää nyt kohtalaisesti tekstiä. Syksyn 2012 opastuskäynnillä tuli testattua, että hän myös puhuu kieltä jo tyydyttävästi.

Hän jatkaa edelleen kielen itseopiskelua.

— Tuntuu hienolta, että olen sama kiusattu kaveri, jota Norjassa opastamani ryhmä hiljattain kiitti opastuksesta ja kalasaalistaan.

Tukevasti kiinni tässä hetkessä ja valoisasti kohti tulevaisuutta Nyt Lauri asuu Rovaniemen keskustassa 18- ja 20vuotiaiden veljiensä sekä yhden lemmikkikäärmeen, Marun, kanssa. Hänellä on paljon harrastuksia: revontulien bongaus, leijahiihto, airsoft-taistelupelit, kauko-ohjattavien lennokkien rakentaminen ja lennätys, lentokoneiden ja panssarivaunujen pienoismallien rakentaminen rakennussarjoista tai alusta loppuun itse tehdyistä osista. Laurilla on ollut

myös pieni osa indie-elokuvassa 1) ja hiukan isompi rooli ensi-iltaansa haastatteluhetkellä odottavassa elokuvassa.

Lauri lisää koko ajan osaamistaan kalastuksesta: perhoista, kaloista, kaikesta alaan liittyvästä.

Joka päivä hän lukee ja oppii lisää. Kalassa käynti rauhoittaa ja rentouttaa. Silloin voi olla kokonaan itsensä kanssa. Kalastuksenohjaajan työtä hän haluaisi tehdä erityisesti Norjan kalastusleireillä. Opastettuna kalastamaan lähtevä odottaa saalista, mutta Suomessa saalisvarmuutta on vaikea luvata. Norjassa saalis on lähes aina varmaa ja kulttuuri kalastusmyönteinen. Lauri haluaisi opastaa asiakkaitaan pyytämään erityisesti ruijanpallasta, joka hänestä on kaunis, mielenkiintoinen, erittäin hyvänmakuinen ja hyvin suunniteltu kala.

Suurimmat ja pienimmät, alle viisikiloiset, hän päästää takaisin mereen. Paitsi kalastusopastusta hän haluaa kokeilla uusia asioita kalastuksessa.

— Haluaisin oppia venäjän ja eestin kieliä. Norjan kalastusmatkailijoista 80 prosenttia on suomalaisia ja virolaisia, mutta venäläisten määrä lisääntyy.

Palveluammatissa olisi erittäin hyvä osata myös viittomakielen alkeet.

Mitä Lauri nyt ajattelee päätymisestään Pohjolakotiin?

— On ehkä yllättävää, että sanon: Pohjolakoti oli minulle kaikkiaan upea kokemus. Siellä minut saatiin katsomaan asioita eteenpäin, tulemaan toimeen ihmisten kanssa. Minusta on tärkeintä, että antaisimme toistemme olla sellaisia kuin olemme. Ei kaikista tarvitse pitää.

Haastattelu tehty 14.11.2012 Rovaniemellä.

1 Indie-elokuva eli independent-elokuva tarkoittaa yleensä pienen budjetin elokuvaa, jonka tuottaa pieni elokuvastudio tai elokuvan harrastajat.

111

Nina ja Sami-Pekka jakavat ilot ja surut

E

spoolaisen Nina Katajamäen, 21 v, ja helsinkiläisen Sami-Pekka Mikkosen, 19 v, Pohjolakodilla alkanut ystävyys jatkuu ja kasvaa yhä vahvemmaksi. Molemmat asuvat nyt pääkaupunkiseudulla ja tapaavat vähintään kerran kuukaudessa.

— Silloin heitämme läppää, vaihdamme yhdessä viihteelle tai pohdimme vakavasti eteen tulleita elämän haasteita, Sami-Pekka kertoo.

— Uskallamme kertoa toisillemme niin mukavat kuin vaikeatkin asiat. Arvostamme toisiamme luotettavina kavereina, Nina jatkaa.

Kun Sami tuli Pohjolakotiin vuonna 2009, Nina oli ollut siellä vuodesta 2005 alkaen. Perhekodeissa sai vielä tuolloin polttaa omien vanhempien luvalla määrätyn määrän savukkeita.

— Meillä oli tapana polttaa salaa koulun ”tupakka-

112

nurkassa”. Jos siitä jäi kiinni, joutui jälki-istuntoon tai joik­sikin päiviksi kotikouluun. Liikuntatunnilta tullessamme olimme pysähtyneet salatupakalle.

Silloin näin, miten Sami-Pekkaa ”opetettiin” talon tavoille. Se tarkoitti useimmiten sanallista väkivaltaa, Nina kertoo.

Talon tavoille koulimalla muut nuoret varmistivat, ettei uusi nuori käyttäydy ylimielisesti, vaan ymmärtää olevansa hierarkiassa paljon alempana kuin aiemmin tulleet. Kun Nina kavereineen havaitsi, miten Sami-Pekkaa nolattiin, he menivät juttelemaan pojan kanssa ja sanoivat, että tämä voisi jatkossa olla heidän kanssaan.

Tilanne tasoittui kunkin tulijan kohdalla vuorollaan, koululla kaikki olivat kavereita. Olihan oppilaita vain kolmisenkymmentä. Ninan ja Sami-Pekan ystävyys alkoi rakentua koulupäivien aikana.

”Ystävyytemme alkoi välittämisestä ja vahvistui luotettavuudesta.”

113

Muuta mahdollisuutta ei ollutkaan. Nina asui perhekoti Ainolassa, jossa oli eri säännöt kuin muissa perhekodeissa. Sieltä ei saanut lähteä koulupäivän jälkeen yksin minnekään. Lenkilläkin käytiin yhdessä. Kun läksyt oli luettu, tehtiin vaikkapa pihatöitä tai siivottiin.

— Ystävyytemme syveni ja varsin pian pystyimme puhumaan kaikesta. Eikä toisen ymmärtämiseen enää tarvittu sanojakaan. Toinen vain tajusi kulloisenkin tilanteen, Nina kuvailee.

Alusta alkaen ystävykset arvostivat toistensa luotettavuutta. Kun Pohjolakodilla tapahtui jotain pientäkin, tieto levisi nuorten keskuudessa nopeasti ja hetken päästä kaikki tiesivät sen. Ninan ja SamiPekan toisilleen kertomat asiat pysyivät heidän takanaan. Monta muuta luotettavaa ystävää ei kummallakaan ollut.

114

Koulu- ja kaveriongelmista ammattiopintoihin Sekä Ninan että Sami-Pekan vanhemmat ovat eronneet ja molempien äidit ovat uusissa naimisissa.

Kumpikin jäi erossa asumaan äitinsä luokse.

— Peruskoulun neljännellä luokalla aloin pinnata.

Oleilin koulupäivän mieluummin kaveriporukassa.

Lopulta viidennellä luokalla kävin koulussa kerran viikossa muutaman tunnin. Jouduin samaan aikaan pari kertaa tekemisiin myös poliisin kanssa varastelusta ja parista lievästä pahoinpitelystä. Niistä toiseen liittyi laiton uhkaus. Toukokuun lopulla 2005 jouduin Pohjolakotiin, Nina kertoo.

Sami-Pekalle tuli vaikeuksia heti koulunkäynnin alussa. Kaveriporukoiden ulkopuolelle jätettynä hän rupesi käyttäytymään luokkatovereita kohtaan väkivaltaisesti. Tämä käynnisti pitkän kierroksen: ensin vähän aikaa sijaisperheessä Porvoossa, sitten Tullivuoren lastenkotiin noin neljäksi vuodeksi.

Sitten Auroran sairaalaan, josta kahden kuukauden jälkeen Diakonissalaitoksen lastenkotiin. Väkivaltainen käytös jatkui ja tilanne huononi koko ajan.

Vuorossa oli tutkimusjakso Nokialla EVA-yksikössä 1), josta nuorimies ohjattiin Pohjolakotiin.

Ninan olo perhekoti Ainolassa oli aluksi ailahtelevaa. Toisinaan meni huonommin, välillä paremmin. Kun kirjat lensivät koulussa, tyttö oli jonkin aikaa kotikoulussa. Vähitellen hän uskoi, että kaikki menee helpommin, kun tekee heti niin kuin sanotaan. Nina kiinnostui kotitaloudesta ja musiikista.

Mieluisia olivat kotimaan lasketteluretket ja osallistuminen koulukotinuorten kansainvälisille leireille Saksassa ja Espanjassa. Pohjolakodilta Nina pääsi pois elokuussa 2010 ja aloitti viiden päivän kuluttua 1 Eva = Erityisen vaikeahoitoisten alaikäisten psykiatrinen tutkimus- ja hoitoyksikkö

Espoon ammattioppilaitos Omniassa opinnot tavoitteenaan hotelli-, ravintola- ja catering­alan perustutkinto. Hän valmistui toukokuun lopussa 2013.

Työpaikkaa ei ollut vielä tiedossa. Aluksi Nina asui äitinsä luona Espoossa, mutta nyt hänellä on oma asunto.

Sami-Pekka sijoitettiin Kuuselaan, jossa kaikki muut olivat tyttöjä. Tämä teki alusta hankalan, mutta koulu sujui mukavasti. Suoritettuaan peruskoulun loppuun hän muutti keväällä 2011 äitinsä luokse Mäntsälään, mutta asuu nyt omassa asunnossaan Helsingissä. Teollisuuspuusepän opinnot hän aloitti heti peruskoulun jälkeen Hyvinkäällä.

Ninan lähdön jälkeen kaverukset vaihtoivat kuulumisia puhelimitse. Sami-Pekka kävi Muhokselta usein äidin luona Mäntsälässä ja Espoossa isän luona. Ystävykset tapasivat näillä käynneillä Espoossa. Molemmat pitävät edelleen yhteyttä Pohjolakotiin ja ovat yllättävän hyvin perillä, mitä siellä tapahtuu. Kesällä 2012 Nina ja Sami-Pekka kävivät yhdessä Pohjolakodilla tapaamassa henkilökuntaa ja nuoria.

Haastattelu tehty 16.5.2013 Helsingissä Ravintola Elielissä.

115

Putoamisvaarasta kohti ammattia ja työelämää

O

ppilaanohjaaja, opo Jukka-Pekka Hirvimäki, J-P, on suosittu Pohjolan koulun oppilaiden keskuudessa. Koulun käytävällä nuoret tervehtivät häntä iloisesti ja puhuttelevat mutkattomasti. Toisin kuin useimmat opokollegansa J-P pystyy keskustelemaan useaan kertaan kouluvuoden aikana henkilökohtaisesti peruskouluaan päättävien kanssa. Pohjolan koulussa on neljässä opetusryhmässä kolmisenkymmentä op­pilasta pääasiassa 7—9-luokkalaisia, mutta lisäk­ si mukana voi olla kymppiluokkalaisia. Polokka-ryhmässä 1) opiskelee perhekuntoutuksessa olevien per­ heiden lapsia.

Oppilaat tulevat Pohjolakodin perhekodeista sekä sen sijaishuollon ja erityisen huolenpidon yksiköistä. Samanhenkiset oppilaat sijoitetaan samaan ryhmään hyvän ryhmädynamiikan turvaamiseksi.

Maahanmuuttajien määrä lisääntyy jatkuvasti. Heidät pyritään sijoittamaan yhteen ryhmään, koska he opiskelevat suomea toisena kielenä. Tosin heidän suomen kielen taitonsa vaihtelee alkeista hyvään.

Jokaisen luokan omana opettajana on erityisopettaja, taitoaineista vastaavat aineenopettajat. Koulu alkaa päivittäin kahdeksalta ja päättyy kahdelta.

Sen jälkeen jokainen lukee läksyt ja tekee tehtävät ”kotona”.

1 Polokka tarjoaa vanhemmuuden arviointia, perhekuntoutusta, päihdekuntoutusta ja avokuntoutusta lapsiperheille, joiden elämäntilanne on kriisiytynyt.

116

— Suurelle osalle nuorista on muodostunut koulusta ja opiskelusta kielteinen kuva. Meidän tehtävänämme on muuttaa asenne myönteisemmäksi ja opiskelu tulevaisuutta ajatellen tärkeäksi. Koulustamme muodostuukin nuorille melko pian mieluinen paikka, sillä täällä he tapaavat päivittäin kavereitaan ja muita nuoria. Pienessä koulussa kaikki ovat yhdessä, kukaan ei jää ulkopuoliseksi. Kiusaamiseen puutumme välittömästi. Joskus syntyy ongelmia, kun nuori hakee omaa paikkaansa yhteisössä tai ryhmään tulee ”kingi”, joka määrää kaikkien tekemisistä. Väitän, että koulussamme on kiusaamista huomattavasti vähemmän kuin kouluissa yleensä.

Koulussa viivytään yhä lyhyempiä aikoja Kun Jukka-Pekka Hirvimäki aloitti viisi vuotta sitten nykyisen työnsä, oli Pohjolan koulussa yli 50 oppilasta, nyt noin puolet siitä. Kun perheiden ongelmiin puututaan kovin myöhään, sijoitukset jäävät lyhyiksi. Entistä useammin nuori on säästösyistä Pohjolakodissa vain peruskoulun loppuun asti. Milloin ja kuinka pitkäksi ajaksi nuori tulee Pohjolakotiin, riippuu kunnasta. Toisinaan sosiaalityöntekijät joutuvat mukautumaan säästöpäätöksiin, vaikka näkisivät sijoituksen tarpeelliseksi ja haluaisivat antaa nuorelle riittävästi aikaa päästä hyvän elämän alkuun.

”Oppilaanohjauksen tärkeimpiä tehtäviä on löytää nuorelle realistinen jatkokoulutusmahdollisuus.”

117

Jos oppilaan sijoitus päättyy yläasteen suorittamiseen, ei Pohjolakotiin välity tietoa jatko-opintojen onnistumisesta, ellei nuori itse kerro. Monet lukion käyneet muistavat Pohjolan koulua ylioppilaskuvallaan, joita onkin komea rivi opettajainhuoneessa. Mikäli nuori jatkaa Pohjolakodissa toisen asteen opintoja, sijoitus päättyy täysi-ikäisyyteen.

Monen opiskelu jää kesken, kun halu palata kotipaikkakunnalle vie voiton. Ammattiopisto Luovi on pyrkinyt löytämään ongelmaan ratkaisun, jossa esimerkiksi viimeinen opiskeluvuosi voi sisältää työharjoittelua kotipaikkakunnalla. Näin saadaan nuoren koulu kunnialla loppuun.

Maalaisjärki välttämätön, yhteistyö saumatonta

— Olen aina uskonut nuorelle olevan tärkeää, että on olemassa edes yksi ihminen, joka aidosti välittää hänestä. Rankkoja asioita kokeneella nuorella voi olla tunne, ettei kukaan ole kiinnostunut, mitä hänelle oikeasti kuuluu. Aiemman työkokemukseni perusteella tiedän, että aito paneutuminen nuoren elämään voi johtaa ratkaisevaan käänteeseen.

Pohjolan koulussa opiskellaan peruskoulun ope­ tussuunnitelman mukaan eikä numeroita anneta lah­ jak­si. Kaikki opettajat ovat päteviä. Työtä tehdään tosissaan ja tulokset ovat sen mukaisia. Ammattioppilaitoksiin päästään hakijamäärien kas­vettua yleensä seitsemän paikkeilla olevilla keskiarvoilla.

Esimerkiksi tänä vuonna yhteishaussa 69 prosenttia hakijoista sai opiskelupaikan, mutta Pohjolan koulusta 92 prosenttia.

118

Osa nuorista tarvitsee vain muutaman tapaamisen opon kanssa, toisten tulevaisuuden suunnitelmia pohditaan välillä päivittäin. Ensimmäinen valinta tehdään lukio- ja ammattiopintojen välillä. J-P:n viisivuotisen jakson aikana viisi nuorta on hakenut ja päässyt lukioon. Joskus mieluisimman alan esteenä on rikosrekisteri, toisinaan jokin terveyteen liittyvä seikka rajoittaa valintaa.

Yleensä nuorilla ei ole kovin laajaa käsitystä eri ammateista eikä niihin kouluttautumisesta. Jos edellisillä sukupolvilla on kokemusta vain yhteiskunnan tuella elämisestä, nuoresta kouluttautuminen voi tuntua tarpeettomalta, kun ”sossusta” saa rahaa. Tai nuori kokee, ettei hänestä ole opiskelijaksi. Elämänarvojen konkreettinen pohtiminen auttaa eteenpäin.

— Luotan maalaisjärkeen. Kun luottamuksellinen suh­de nuoreen on syntynyt, piirrän paperin keskelle viivan aikajanaksi. Viivan yläpuolelle nuori

kirjaa hyviä asioita lapsuudestaan nykyhetkeen ja alapuolelle mielestään negatiivisia asioita. Joskus nuori voi päätyä siihen, ettei hänellä ole jäljellä mitään myönteistä, kun hän ei enää pääse bilettämään kavereiden kanssa. Silloin mietimme yhdessä, oliko todella kyse oikeista kavereista. Ehkä juuri näiden kavereiden vuoksi asiat ovat menneet niin kuin ovat menneet. Jatkamme aikajanalla eteenpäin: missä nuori uskoo olevansa 15 ja 25—30-vuoden päästä. Mitä tavoitteen saavuttamiseksi pitää tehdä, jos toiveina ovat työ, puoliso, omakotitalo ja auto? Näin pääsemme askel askeleelta kohti realistisia tavoitteita.

— Kahdenkeskisissä tapaamisissa kohtaan tosi fiksuja nuoria. Mutta nuoret osaavat myös vedättää ja ymmärtää asiat edukseen. On luonnollista, että nuori haluaa pois laitoksesta. Hän kertoo minulle, että perhekoti ja sosiaalitoimi ovat luvanneet, että hän saa hakeutua opiskelemaan kotipaikkakunnalleen. Perhekodissa hän kertoo minun antaneen luvan. Meidän on oltava tarkkoina.

J-P:n tärkeitä yhteistyökumppaneita ovat koulun opettajat, sijoituskunnan edustajat, Pohjolakodin perhekodit ja sen muut yksiköt sekä ammattikoulut. Ammattiopisto Luovi järjestää koulutusta myös Muhoksella. Jukka-Pekka kuuluu Luovin ja Pohjolan koulun yhteistyöryhmään. Tällainen peruskoulun ja am­mattioppilaitoksen yhdistävä ryhmä on osoit­ tautunut monella tavalla hyödylliseksi.

Kun nuori on epävarma valinnastaan, J-P järjestää hänelle 2—3 päivän tutustumisen oppilaitokseen, jotta hän saa käsityksen opiskelusta siellä. Jos oppilas ei oppimisvaikeuksiensa tai muun syyn vuoksi pysty opiskelemaan isossa ryhmässä, Luovi saattaa olla oikea ratkaisu. Usein nuori kuvittelee leimautuvansa vammaiseksi erityisammattioppilaitoksessa, mutta tutustumisjaksolla ennakkoluulot karisevat.

Lopulta nuori onnistuu paremmin opinnoissaan normaalia pienemmässä, noin kymmenen hengen ryhmässä. Lisäksi Luovi pyrkii varmistamaan, että opiskelunsa päättäneellä olisi työpaikka.

— Nuorella on iso vastuu elämästään, mutta me aikuiset autamme häntä kaikin mahdollisin keinoin.

Olemme hänen tukenaan ja turvanaan tarjoamalla työkaluja turvallisen tulevaisuuden rakentamiseen.

Lähdemme puhtaalta pöydältä ja yritämme auttaa hänet normaalin elämän alkuun. Lastensuojelun yleiset näkymät hieman pelottavat. Miten kodit ottavat tulevaisuudessa kasvatusvastuuta? Kouluissa opettajat ovat menettäneet keinoja puuttua asioihin.

Sosiaalityöntekijät pelkäävät tarttua ajoissa perheiden ongelmiin. Kunnilla ei ole riittävästi rahaa lasten auttamiseen. Tähän asti me olemme saaneet Pohjolan koulussa tehdä rauhassa työtä oppilaidemme kanssa. Toivottavasti näin jatkuukin.

Haastattelu tehty 11.9.2013 Pohjolan koululla.

119

”Monien toimijoiden yhteistyökumppanina meidän täytyy lisätä ja monipuolistaa osaamistamme jatkuvasti.”

120

Tarpeet muuttuvat, toiminta kehittyy

L

apsuutensa ja nuoruutensa Oulun Tuirassa elänyt Petri Juujärvi tiesi jo lukion alkuvaiheessa haluavansa psykologiksi. Hän opiskeli Jyväskylän yliopistossa, jossa myös väitteli tohtoriksi lasten aggressiivisesta käyttäytymisestä. Nuorten Ystävien Lastensuojelupalveluihin hän siirtyi 2011 Kuopion yliopistollisen sairaalan nuorisopsykiatrian palveluryhmästä.

Nuorten ongelmien syitä pohdittaessa Juujärvi kysyy, onko tämän päivän nuori erilainen kuin nuori ennen vai onko ympäristö muuttunut. Hän päätyy siihen, että nuorella on samat valmiudet kohdata elämä kuin ennenkin, mutta yhteiskunta muuttuu, kuten on aina muuttunut. Milloin nopeammin, milloin hitaammin. Yhteiskunnan ilmaston korkea- ja matalapaineet seuraavat toisiaan. Pohjolakoti on ilmapuntari, jossa muutokset näkyvät. Nuorten psyykkisten oireiden lisääntyminen heijastaa niitä vaikeuksia, joita koventuneet vaatimukset ja odotukset monille nuorille aiheuttavat. Miten yhä digitaalisemmaksi muuttuvassa ympäristössä tulisi toimia? Tietoa ja oppimisen taitoja korostetaan.

Suomessakin on meneillään tutkimuksia, joissa pyritään selvittämään, muuttuuko lasten aivojen toiminta digitaalisissa ympäristöissä toimittaessa.

— Vaikuttaa siltä, että esimerkiksi opettajat kokevat tärkeimmäksi tehtäväkseen tiedon jakamisen, ei oppilaiden kasvattamisen, vaikka he ovat koulutukseltaan kasvatustieteiden maistereita. Jäävätkö tunnetaidot vähäisemmälle huomiolle, vaikka tunteet vaikuttavat keskeisesti elämäämme?

Perheet ja suvut pirstaloituvat Aikaisemmin perheet, suvut ja kylät muodostivat tiiviitä yhteisöjä. Juujärvi luonnehtii niitä tunneyhteisöiksi. Silloin piti paikkansa sanonta: koko kylä kasvattaa. Jos vanhemmat eivät jaksaneet tai kyenneet ottamaan vastaan nuoren itsenäistymiseen liittyvää kipuilua, nuoren rinnalla olivat isovanhemmat, sedät ja tädit tai joku muu. Nyt perherakenteet ovat hajautuneet ja perheen yksityisyyttä korostetaan. Jokaisen nuoren tulee kuitenkin itsenäistyä.

Hänen on opittava sietämään erilaisia tunteitaan ja hoitamaan ihmissuhteitaan. Tähän kasvuun nuori tarvitsee tukea. Joillekin aikuisille nuoren vaikeat tunteet ovat liikaa. He eivät pysty itsekään käsittelemään niitä. Rajojen asettaminen lapselle voi myös epäonnistua. Läheisten tukea tarvittaisiin 121

myös nuoren epäonnistuneissa yrityksissä, joiden jälkeen on palattava takaisin lähtöruutuun, kotiin.

— Tunteet ovat sisäsyntyisiä. Tunteiden käsitteleminen alkaa jo pienenä lapsena. Äiti tai isä ottaa raivoavan lapsen syliinsä ja pitää tiukasti kiinni, kunnes tunne on purkautunut. Vuosien varrella useimmille lapsille kehittyy kyky hallita kiukkuaan ja luottaa kielteisen tunteen ohimenemiseen. Mutta aina asiat eivät mene näin. Ongelmia syntyy, kun perheessä halutaan välttää konflikteja, koska perinteinen turvaverkko puuttuu.

Tukea tarvitsevat perheet eivät enää löydä asumisyhteisöistään apua lasten nuoruusiän hankaluuksien voittamiseen. Ainoa mahdollisuus on kääntyä lastensuojelun tai psykiatristen palveluiden puoleen. Näihin palveluihin petytään helposti, kun perheen päivittäiseen ongelmaan saadaan asiantuntija-apua vain lyhyinä ennalta sovittuina hetkinä.

Aikuistuminen vaatii aikaa ja tilaa Petri Juujärven mukaan hyviksi havaitut kasvattamisen periaatteet eivät ole viime vuosikymmeninä juuri muuttuneet. Ehkä olisi tarpeen keskustella kasvattamisen perusajatuksista ennen kaikkea niihin kriittisesti suhtautuvien kanssa. Avoimuushan kuuluu myös tähän aikaan.

— Meillä on täällä Pohjolakodissa edelleen tarvittaessa käytössä käsi kädessä kulkemisen kulttuuri. Uskallamme kohdata konfliktit, joita syntyy nuoren sopeutuessa yhteiskunnan tapojen ja normien mukaiseen elämään. Moni nuori tarvitsee näissä tilanteissa omaa aikaa ja tilaa, jopa aikuisen kiinnipitämistä, ennen kuin on puhumisen ja keskustelun vuoro. Vähitellen hän hyväksyy, että 122

rajat ovat olemassa eikä aggressiivisesti voi toimia.

Ihmissuhdetaidot alkavat karttua.

Nykyajan piirteisiin kuuluu oikeuksien korostaminen, mutta niiden rinnalla kaikilla, myös nuorilla, on velvollisuuksia. Esimerkiksi nuori, jonka vuorokausirytmi oli sekaisin, uskoi vakaasti, ettei hän pääse sängystä ylös ennen kuin kello 15.30, koska hänen kehonsa biologiset rytmit ovat sellaiset.

Hänen on mahdotonta herätä seitsemältä lähteäkseen kouluun, joten hän ei ollut käynyt koulua eikä siksi voisi osallistua myöskään Pohjolan koulun kahdeksalta alkavaan opetukseen.

— Hänelle kerrottiin, että tulemme herättämään hänet seitsemältä ja tarvittaessa autamme pukeutumisessa. Näin tehtiin eikä pukeutumisapua tarvittu edes ensimmäisenä aamuna. Kahdessa viikossa hänen unirytminsä oli kohdallaan. Kun hän oli käynyt pari kuukautta koulua yksikössä erityisopettajan päivittäisellä tuella, katsoimme hänen olevan valmis siirtymään muiden mukaan Pohjolan koululle.

Erinäisiin syihin vedoten samainen nuori oli ehdottomasti sitä mieltä, että hän voi aloittaa koulun päivittäin vasta kymmeneltä. Hänelle tehtiin kuitenkin selväksi, ettei hänelle järjestetä mitään erikoispalvelua. Opettajat lähtevät koulupäivän jälkeen kotiin. Heillä on myös oma elämänsä ja omat asiansa. Vaikka olemme toisiamme varten, ei kukaan meistä ole vain yhtä määrättyä ihmistä varten.

Palvelut lähtevät asiakkaiden tarpeista Suurin osa nuorista voi nyt paremmin kuin koskaan ennen. Kuitenkin noin 90 prosentilla koulukotinuorista on psyykkisiä häiriöitä, joista toipumiseen tai sopeutumiseen he tarvitsevat aikuisen tukea.

Tavoitteena on, että jokaisen Pohjolakotiin sijoitettavan oppilaan hoidon tarve arvioidaan ja tarvittaessa hänet ohjataan oikeanlaiseen hoitoon.

Pohjolakoti luottaa siihen, että sen kasvatuskulttuuri on toimiva. Tosiasia kuitenkin on, että raha ratkaisee nuorten sijoituksia ja niiden kestoa. Juujärven mukaan on suuri haaste, miten Pohjolakodin toimintaperiaatteita osataan tai halutaan jalkauttaa niihin yhteisöihin, missä nuori jatkaa Pohjolakodin jakson jälkeen. Tulevaisuudessa yhä useammin realistinen tavoite voi olla nuoren kiinnittäminen takaisin yhteiskuntaan ja sen palveluihin.

— Meidän on tuotettava jatkossakin sellaisia palveluja, joista kunnat ovat valmiita maksamaan. Jos aikaa on vain kahdeksan kuukautta, on keskityttävä rakentamaan nuorelle verkosto, joka on halukas auttamaan häntä Pohjolakodin jälkeen. Oleellista on, että me teemme työmme hyvin olipa kysymys lapsesta tai nuoresta ja kestipä projekti pidemmän tai lyhyemmän ajan.

Sosiaalitoimi sijoitti Pohjolakotiin lapsen, jonka koulunkäynti oli hyvin nopeasti hankaloitunut ja perhe haki aktiivisesti apua tilanteeseen.

— Kun kuulimme, mitä lapselle oli tapahtunut, varsin pian selvisi, että kyseessä oli vakava mielenterveyden häiriö. Hän tarvitsi psykiatrista apua. Keskusteluissa sosiaalitoimen ja vanhempien kanssa päädyttiin siihen, että lapselle järjestetään tiettyjä tukitoimia ja hän palaa kotiin ja kouluun. Kaikki osapuolet olivat tyytyväisiä lopputulokseen.

Petri Juujärvi uskoo, että asiakkaat tarvitsevat edelleen Pohjolakotia sekä vuosia kestäviin että lyhyempiin sijoituksiin. He luottavat edelleen työn laatuun. Rinnalle on syntymässä toimintaa, jolla ohjataan sitä verkostoa, joka huolehtii nuorista sijoituksen jälkeen. Uusi, vuoden 2008 lastensuojelulaki toi kuntien sosiaalitoimelle paljon uusia asiak­kaita mutta myös uusia työntekijöitä.

— Pohjolakoti on kuntien yhteistyökumppanina auttamassa lasten ja nuorten kannalta oikeiden ratkaisujen löytämistä. Tarjoamme niitä palveluita, joita asiakkaamme meiltä asiantuntijoina odottavat.

Haastattelu tehty 12.9.2013 Pohjolakodilla.

123

Elämää etsimässä

K

aksikymmenvuotias Roope Manner istuu kolmatta kertaa Hämeenlinnan vankilassa. Kahden vuoden jakso Pohjolakodissa päättyi täysi-ikäisyyteen. Hän on kotoisin Hämeenlinnasta. Siellä hänellä on asunto, mihin mennä vapautumisen jälkeen. Hän pääsisi töihin, mutta ainakin aiemmin hän on valinnut kaverit.

Roope vapautui kahden ja puolen viikon kuluttua haastattelusta.

Pitkä kierros paikasta toiseen Kaksivuotiaana Roope oli lyhyen aikaa sijoitettuna perhekeskukseen, josta palasi takaisin äidin luokse. Seitsenvuotiaana poika sijoitettiin sijaisperheeseen.

— Muistikuvat tuolta ajalta ovat ristiriitaisia. Si­ jais­vanhemmat olivat iäkkäitä ja minä vilkas. En jaksanut käydä koulua. Tuossa vaiheessa minulla oli kavereita, jotka eivät osanneet asettua, kuten en minäkään.

Seuraava askel oli yksityinen lastensuojelun vastaanottokoti Täyskäännös Sipoossa. Vanhimmat sijoitetut lähestyivät jo 18 vuoden ikää. Roope oli 13—14-vuotias. Hän koki olevansa lähinnä säilössä. Aluksi hänellä oli oma huone, myöhemmin hän asui kahden hengen huoneessa. Täältäkään Roope ei jak­sanut lähteä kouluun.

124

— Me pääsimme kolmesti viikossa päivälomalle ja lisäksi molempina viikonlopun päivinä, jos emme lähteneet viikonlopuksi kotiin. Meidät vietiin Keravalle tai Korsoon, josta jatkoimme sitten kavereiden kanssa Helsinkiin. Tuohon aikaan aineet tulivat ensimmäistä kertaa kuvaan. Se edellytti pientä varastamista. Aika paljon me hatkattiin 1) ja siksi meistä tehtiin virka-apupyyntö. Täyskäännöksessä viivyin vähän vajaa puoli vuotta.

Sitten Hämeenlinnan sosiaalitoimisto sijoitti pojan Nurmijärvelle Kiljavan Majakkaan, jossa Roopea pidettiin vain muutama kuukausi. Hän kuvaa paikkaa aika vapaaksi. Hän pystyi hatkaamaan sieltäkin. Vuorossa oli Kyröskartano Hämeenkyrössä.

— Se oli melko tiukka paikka. Viivyin siellä vain pari kuukautta. En tehnyt mitään, olin vain omassa huoneessani. Toimintaa olisi ollut, jos olisin käyttäytynyt kunnolla. Mutta sekoilin. Kaverit lähettivät minulle aineita postissa. Niiden avulla minun ei tarvinnut ajatella mitään eikä käsitellä asioita. Minulla oli vain paha olo, ei haaveita, ei suunnitelmia. Lopulta valvoin pari kolme viikkoa ja sekosin. Jouduin muutamaksi kuukaudeksi sairaalaan Hämeenlinnassa. Olin silloin 15—16-ikäinen.

Sairaalan jälkeen ”sossu” laittoi pojan katkolle Kotkaan. Siellä häntä olisi pidetty 18-vuotiaaksi asti.

— Mutta eivät pitäneet, kun tuli sielläkin riehut­tua.

Minunkin olisi pitänyt noudattaa sääntöjä. Kotkassa aloitin Subutexin käytön.

1 hatkata = karata

125

”Jokainen tekee omat valintansa ja vastaa seurauksista.”

Matka jatkui Kangasalle Tuulimäen lastenkotiin.

— Kangasalla sain tulla ja mennä. Jatkoin Subutex­in käyttöä ja koska aineen hankintaan tarvittiin rahaa, aloin kääntää kämppiä. Kavereita tällaiseen löytyy aina. Kukaan aikuinen ei pysäyttänyt minua.

Lopulta poliisit ottivat kiinni ja pitivät pari viikkoa poliisilaitoksella.

Hyvillä mielin Pohjolakotiin Kaksi miestä Pohjolakodista haki Roopen poliisin huostasta Muhokselle Metsolaan. Poika ei pannut vastaan. Hän meni nyt seitsemännelle luokalle.

Totta kai alku oli ankeaa, kun oli totuttava Pohjolakodin kuriin. Perhekodin isä Jani Ukkola, Ukkis, saattoi Roopea aluksi kouluun. Opettaja Matti Karhumaalla oli keinonsa, jolla hän sai Roopenkin opiskelemaan. Hän sai peruskoulun päättötodistuksen.

Pohjolakodissa poika oli päihteetön. Hän piti yhteyttä äitiinsä sekä isoon- ja pikkuveljeensä. Roope kertoo mutsinsa käyneenkin pari kertaa Pohjolakodilla. Roope on edelleen yhteydessä äitiinsä ja isoveljeensä. Viime aikoina yhteydenpito pikkuveljeen on jäänyt, kun asiat ovat menneet niin kuin ovat menneet.

Liikunta on ollut ja on edelleen Roopelle mieluista. Pohjolakodin aikaan iltaisin sai käydä salilla.

Syntyi kaverisuhteita. Joihinkin heistä Roope pitää 126

edelleen yhteyttä. Ukkis ja Matti olivat Roopelle tärkeitä henkilöitä, koska hänen elämästään on puuttunut aikuinen mies. Koulussa Matin kanssa kuunneltiin paljon musiikkia ja opettaja myös soitti itse. Metsolassakin kuunneltiin musiikkia, mutta siellä tehtiin myös työtä. Lomilla nuorukainen kävi vain pari kertaa.

— Keittiövuoroissa opin ruoanlaittoa. Perhekodilla tehtiin yhdessä lumitöitä, käytiin laskettelemassa ja katsomassa jääkiekko-otteluita. Kesällä ajettiin nurmikkoa, potkittiin palloa ja pelattiin muitakin pelejä. Hyviin muistoihin kuuluu Mikkelissä pidetyt koulukotien väliset jalkapallokisat. Pelasin Pohjolakodin joukkueessa. Tulimme toiseksi. Pohjolakoti on ainoa paikka, josta en koskaan hatkannut.

Kun Roope täytti 18, Pohjolakodista oli lähdettävä takaisin Hämeenlinnaan. Aluksi hänellä ei ollut asuntoa, mutta se järjestyi melko pian. Kavereiden mukaan on ollut helppo mennä eikä nuori mies ole siksi jaksanut tarttua töihin. Hän tietää, että valinta on hänen omansa.

Lyhyen haastattelun aikana Roope katsoo haastattelijaan harvoin, vain pikaisesti vilkaisten. Ihmisiin on vaikea luottaa. Karun kertomuksen takana lienee fiksu kaveri, jolla on halutessaan mahdollisuus myös muunlaiseen elämään. Hän tuntuu tietävän, että töppöilyt voi sovittaa ja aloittaa alusta.

Jos jaksaa.

Haastattelu tehty 25.6.2014 Hämeenlinnassa.

127

”Koulukotinuorten ongelmat pitää ymmärtää.”

128

Mihin suuntaan kuljetaan

A

iemmin koulukoteihin tuli taustaltaan ja ongelmiltaan hyvin erilaisia lapsia ja nuoria. Tähänkin kirjaan sisältyy kertomuksia, joiden perusteella lapsi nykykäsityksen mukaan ei olisi kuulunut Pohjolakotiin. Esimerkiksi yksinhuoltajaksi jäänyt äiti olisi tarvinnut tukea selvitäkseen lastensa kanssa. Vuosien varrella koulukotien asema on määrittynyt ja tehtäväalue kaventunut yritysten ja erehdysten kautta. Nyt koulukoteihin tulevat nuoret, jotka eivät pärjää muualla.

Pohjolakoti on toinen Suomen yksityisistä koulukodeista. Ne rinnastetaan valtion koulukoteihin, jotka asetuksen mukaan ovat lasten ja nuorten sijoitusten viimesijaisia vaihtoehtoja. Pohjolakodin johtaja Kari Matelan mielestä tämä linjaus on hyvä.

Tehtävät tulisi kuitenkin määritellä aiempaa selkeämmin. Asetuksen mukaiset koulukotien tavoitteet eivät eroa muun sijaishuollon tavoitteista: on taattava nuoren kasvu, kehitys ja koulunkäynti.

Nykytiedon mukaan samalla tavalla oirehtivat nuoret kannattaa sijoittaa samaan ympäristöön.

Pohjolakodissa on kehitetty eritasoisia yksiköitä erilaisten nuorten tarpeisiin: kriisisijoituksiin, pitkiin

sijoituksiin ja koko nuoruuden kestäviin sijoituksiin.

— Määritelläänkö tulevaisuudessa koulukodin asiak­ kaat niin, että heillä on tietyt vakiintuneet taustat ja käyttäytymispiirteet? Ainakin määrittelyn on oltava tarpeeksi väljä.

Vaikka koulukotien osuus sijaishuollossa on määrällisesti marginaalinen, asiakaskunnan kaventuessa osaamistarve kasvaa.

— Nuorelle haetaan laitoksessa juuri häntä tukeva ja kasvattava ratkaisu. Pohjolakoti on osoittanut, että perheenomainen kasvatus ja hoito toimii osalle nuoria vii­mesijaisena hoitona. Koulukodin ammatillisen eri­tyishenkilöstön tukemissa perhekodeissamme päästään hyviin tuloksiin.

Ongelmana monet peräkkäiset sijoitukset Matelan mukaan päättämättömyys haittaa koulukotien toimintaa. On päästävä eroon ketjuuntumisesta. Pohjolakotiin tullessaan nuorella saattaa olla takanaan liian monta, jopa kymmenen erilaista sijoitusta.

129

— Nuoren kannalta ei ole keskeistä, onko kyseessä ensi- vai toissijainen sijoitus. Oleellista on, ettei nuori joudu monta kertaa pyristelemään irti aiem­mista ihmissuhteistaan. Sijoituksen tulee olla pysyvä ja sen on pystyttävä vastaamaan nuoren tarpeeseen, vaikka tilanne vaikeutuisi edelleen.

Nykysysteemillä nuori ohjautuu liian myöhään oikeaan paikkaan.

Sosiaalihuollon resurssipula johtaa siihen, että tilanteet joudutaan ratkaisemaan nopeasti selvittämättä nuoren tarpeita perusteellisesti. Ketjuuntuneet sijoitukset tulevat kalliiksi ja nuoren tilanne vaikeutuu entisestään. Sijoittaminen laitokseen edellyttää, että nuorella pitää olla takanaan sosiaalitoimen avohoidon tukea. Jos nuori tekee rikoksia, käyttää päihteitä ja on väkivaltainen, avohuollon historia jää lyhyeksi. On paljon 15—17-vuotiaita, joilla kiireellinen sijoitus on ensimmäinen riittävä toimenpide. Lisäksi osassa kunnista odotetaan, että nuori täyttää 18 vuotta ja vastuu hänestä siirtyy sosiaalipuolelta muille.

— On hyvä, että sosiaalitoimen halvaantuminen on huomattu. Lastensuojelun henkilökunnan suuri vaih­tuvuus ei johdu leipääntymisestä työhön, vaan mahdottomuudesta ehtiä paneutua asioihin. Palkkataso puolestaan kertoo, ettei yhteiskunta arvosta sosiaalitoimen työtä lasten ja nuorten parissa.

Uuden sosiaalihuoltolain mukaan perheet ovat oikeutettuja apuun vaikka eivät ole lastensuojelun asiakkaita. Tavoitteena on ehkäistä kriisiytyminen nopealla puuttumisella, esimerkiksi ohjaamalla kotipalvelua lapsiperheille. On ammattitaitoisia tervey­ denhoitajia ja sosiaaliohjaajia, muttei resursseja käyttää heidän ammattitaitoaan. Matelan mukaan on ratkaisevaa, saadaanko lisää ”pelimarkkoja”.

130

Tosiasiat on tunnustettava Koulukotinuorten kanssa ei välttämättä toimi se, mikä toimii muiden nuorten kanssa. Näiden nuorten erilaisuus pitää ymmärtää. Koulukodissa ei opetella olemaan koulukodissa vaan pärjäämään myöhemmin elämässä. Kun sijoitus on riittävän pitkä, nuori elää koulukodissa normaalia nuoren elämää: käy koulua, ruokailee terveellisesti, nukkuu riittävästi. Ratkaisevaa on, että sijoituksen jälkeenkin nuorella on riittävän pitkän aikaa mahdollisuus saada tukea.

— Tavallisessa perheessä kotoa lähtenyt nuori turvautuu useita vuosia perheensä tukeen. Yhä vanhempana sijoitukseen tulevat nuoret eivät voi selvitä yksin lähtiessään 18-vuotiaina koulukodista, koska heillä on muita nuoria paljon enemmän pulmia elämänhallinnassaan. Ei riitä, että nuorella on tiedossa koulutuspaikka. Moninkertaisen turvaverkon pitää ulottua useille elämänaloille. Tämä on yksi asia, joka pitää käydä läpi lastensuojelun kokonaisuutta pohdittaessa, Matela sanoo ja jatkaa: — Tulevaisuudessakin tarvitaan koulukoteja. Niihin tulevista nuorista valtaosa tarvitsee omaan käyttäytymiseensä kasvatuksellista apua. Viidennes tarvitsee suojelua itseltään tai perhepiiriltään, joka on tuhoava tai suoranainen uhka nuorelle.

Haastattelu tehty 20.11.2014 Oulussa Nuorten Ystävien keskustoimistossa Waenerberg-talossa.

Elämää etsimässä P O H J O L A K O T I S ATA V U O T TA

T

ositarinat Pohjolakodista perustuvat eri aikoina koulukodissa olleiden haastatteluihin. Kertomukset eivät rajoitu Pohjolakodin aikaiseen elämään, vaan rakentavat kaaren koulukotiin johtaneista tapahtumista nykyisyyteen. Tarinat ulottuvat yli puolen vuosisadan taakse. Kirja avaa yhteiskunnassa vallinneita ajattelu- ja toimintatapoja laitoksen perustamista edeltävältä ajalta nykypäivään asti.

I S B N 9 7 8 – 9 52 – 5 8 4 9 –2 2 – 6