Seksuaalivähemmistöjen oikeudet turvapaikkapolitiikassa
Seksuaalioikeuksien toteutuminen tunnetusti vaihtelee maailmalla melkoisesti. Afrikan maissa tilanne ei kaiken kaikkiaan ole niitä valoisimpia. Viimeisin laajempaa julkisuutta saanut tapaus nousi otsikoihin toukokuussa, kun Gambian presidentti Yahya Jammeh uhkasi mestata maan homoseksuaalit.
- Gambia on uskovaisten maa, eikä täällä suvaita moraalittomia tekoja, kuten homoseksuaalisuutta. Leikkaan pään jokaiselta homolta, joka jää Gambiaan, presidentti uhosi. Uhkaus ylitti uutiskynnyksen monissa länsimaissa. Valtionpäämiehen homofobiasta saatiin jokunen kätevä lööppi ja säpinää keskustelupalstoille. Islamofobiaakin intouduttiin kritiikin varjolla vähän lietsomaan. Paljon muuta ei sitten tapahtunutkaan. Gambialaisten homojen pelastusoperaation perään ei keskustelupalstoilla huudeltu. Yli 70 maan laki rankaisee sateenkaariväestön edustajaa vankilatuomiolla, monessa tapauksessa elinkautisella. Muun muassa Iranissa, Jemenissä, Saudi-Arabiassa ja Sudanissa kohtalona voi olla kuolemantuomio. Monessa maassa häkki saattaa heilahtaa myös kenelle tahansa LHBT-ihmisten (homojen, lesbojen, biseksuaalien ja transsukupuolisten) oikeuksien puolesta kampanjoivalle. Kokonaan oma lukunsa ovat viharikokset, joiden tekijä saattaa vallitsevista asenteista johtuen jäädä tuomitsematta.
Mitä tekevät länsimaat? Geneven pakolaissopimus määrää, ettei sopimusvaltio saa palauttaa pakolaista alueelle, jossa hänen henkeään tai vapauttaan uhataan rodun, uskonnon, kansalaisuuden, tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen tai poliittisen mielipiteen vuoksi. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR mainitsee seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt esimerkkinä ”yhteiskunnallisesta ryhmästä”. Suomi allekirjoitti Geneven pakolaissopimuksen ja sen lisäpöytäkirjat vuonna 1968, seitsemän vuotta sopimuksen laatimisen jälkeen. Suomen ulkomaalaislaissa mainitut turvapaikan myöntämisen edellytykset noudattavat Geneven sopimuksen määritelmiä. Myös Maahanmuuttovirasto mainitsee seksuaalisuuteen tai sukupuoleen kohdistuvan vainon yhtenä turvapaikan myöntämisen perusteena. Periaatteessa asiat ovat siis oikein hienosti. Käytännössä seksuaalisuus on kuitenkin pitkään mielletty yksityiselle alueelle kuuluvaksi, epäpoliittiseksi asiaksi. LHBT-vähemmistöjen kohtelu on nähty kunkin maan sisäisenä kysymyksenä,
8
johon puuttuminen loukkaa kulttuurista itsemääräämisoikeutta. Seksuaalioikeuksien määrittely sai vauhtia vasta 1990-luvulla. Tästä huolimatta turvapaikkaa seksuaali- tai sukupuoli-identiteettiinsä kohdistuvan vainon perusteella hakeva joutuu nykyäänkin käymään läpi byrokratian rattaiden kummallisuuksia. Konservatiivisissa vastaanottajamaissa pakolaisen vaarana on joutua lähtömaan olosuhteita vastaavan syrjinnän ja ahdistelun kohteeksi. Toisaalla hakemus saatetaan hylätä viranomaisten asenteellisuuden tai silkan tietämättömyyden vuoksi. Joissakin tapauksissa viranomaiset ovat vierittäneet vastuun vainon välttämisestä uhrin harteille.
Vainon välttää hillityllä käytöksellä? Vuonna 2001 bangladeshilaiselta homopariskunnalta evättiin pakolaisstatus Australiassa. Päätös huomioi, että homoseksuaalisuus on Bangladeshissa kiellettyä ja saattaa olla syy ihmisoikeusloukkauksiin. Eväämistä kuitenkin perusteltiin sillä, että pariskunta voisi välttää hankaluudet ”käyttäytymällä hillitysti”. Joulukuussa 2003 korkein oikeus hyväksyi pariskunnan valituksen ja totesi, että viranomaiset olivat tehneet virheen jakaessaan homoseksuaalit kahteen ryhmään, hillittyihin ja ei-hillittyihin. Helmikuussa 2006 Hollannin maahanmuuttoministeri Rita Verdonk vaati vaille turvapaikkaa jääneiden iranilaisten homoseksuaalien palautuskieltoa kumottavaksi. Verdon-