Issuu on Google+

2008

KIMPPU

Kehitysyhteistyรถ ennen ja nyt




Sisältö 3 Pääkirjoitus 4 Kehitysyhteistyö ennen ja nyt 6 Globaali solidaarisuus – 50 vuotta HYY:n kehitysyhteistyötä 9 Kimppu 10 vuotta 10 Haastattelussa ensimmäisen Kimpun sisältöpäätoimittaja Perttu Iso-Markku 14 A better World for all Children: The Backdrop of Bangladesh 16 Andien intiaanit järjestäytyvät Perussa 17 Akateemista yhteistyötä Perun ihmisoikeusrikkomusten selvittämiseksi 21 Kehitysmaiden alkuperäiskansat ja luonnonresurssien suojelu 24 Seurantamatka Sambiaan syyskuussa 2007 26 Eettinen arkeologia kehitysyhteistyön apuna 29 Kehitysprojekteja ruohonjuuritasolta

Kimppu 2008

Ulkoasu ja taitto

Kansien kuvat

Antti Pirilä

Ulkoministeriö on myöntänyt tiedotustukea Kimppu-lehden julkaisuun.

Kirjoittajat

Etukansi: Sambialainen katunäkymä (Kuva: Taru Väyrynen) Takakansi: Sadonkorjuujuhla Sonjomaassa, Tansaniassa(Kuva: Oula Seitsonen)

Julkaisija Helsingin yliopiston ylioppilaskunta Mannerheimintie 5 A 00100 Helsinki Päätoimittaja Oula Seitsonen

Anssi Hannula Johanna Järvelä Md. Munjur E. Moula Kukka Ranta Oula Seitsonen Elina Silkelä Ilmo Teikari Taru Väyrynen,

Painos 15 000 kpl Painopaikka Cosmoprint Oy, Helsinki 2007


Pääkirjoitus HYYn kehitysyhteistyövaliokunta nneksi olkoon, olet saanut käteesi Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan Kehitysyhteistyövaliokunnan Kimppu-lehden. Kimppu ilmestyy vuonna 2008 jo kymmenennen kerran, ja on vuosien mittaan vakiinnuttanut asemansa osana HYYn kehitysyhteistyötoimintaa. Kymmenvuotisjuhlan kunniaksi lehden teemana on ”Kehitysyhteistyö ennen ja nyt”. Kirjoittajat luovat seuraavilla sivuilla silmäyksen kehitysyhteistyön, ylioppilaskunnan kehitysmaasuhteiden, sekä Kimppu-lehden menneisyyteen, nykyisyyteen ja hieman myös tulevaan. Kuten monet varmasti tietävät, kehitysyhteistyötoiminnassa on tehty sen historian aikana monia erehdyksiä ja virhearviointeja. Menneisyyden virheistä on onneksi osattu ottaa opiksi, ja nykyisin kehitystoimijoiden kenttä näyttää kulkevan lupaavaan ja kestävää kehitystä edistävään suuntaan. Toivottavasti tämä positiivinen suuntaus jatkuu tulevaisuudessakin. Se ei ole ainoastaan köyhien maiden kansalaisten, vaan meidän kaikkien yhteinen etumme.

Kehitysyhteistyövaliokunta on Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan HYYn hallituksen alainen valiokunta, joka hallinnoi ylioppilaskunnan kehitysyhteistyöhanketta, ylläpitää keskustelua kehitysyhteistyöstä ja kehitysmaista ylioppilaskunnassa sekä järjestää erilaisia tapahtumia liittyen kehitykseen, kehitysmaihin ja kehitysyhteistyöhön. Tietoa valiokunnan toiminnasta ja kokouksista, sekä lisää tietoa hankkeistamme löydät nettisivuilta osoitteesta www.helsinki.fi/hyy/kehy/.

Mielenkiintoisia ja viihdyttäviä lukuhetkiä! Oula Seitsonen




Kehitysyhteistyö ennen ja nyt

Teksti: Elina Silkelä ja Anssi Hannula Kuva: Oula Seitsonen



ehitysyhteistyön takana on kauan ollut ajatus siitä, että kehitystä voi tuoda tarkoituksellisilla interventioilla ja suunnittelulla. Kehitystä uskotaan voitavan tarkoituksellisesti suunnata, sekä päinvastaisesti olevan mahdollista vähentää huonoja kehitysmalleja. Ajatukseen uskotaan edelleen kehitystoiminnan perustuksena ja oikeuttajana vaikka moni asia kehitystoiminnassa onkin sen olemassaolon aikana muuttunut. Myös kehitystoiminnassa on tapahtunut kehitystä. On tapahtunut kehitystä yhteistyökäytännöissä, kehitystyötä tekevissä järjestöissä, sekä järjestöissä toimivissa yksilöissä. Koko kehitystoimijoiden kenttä, järjestelmä, jossa järjestöt toimivat, on ajan myötä kehittynyt ja muuttunut. Nykyajan kehitysyhteistyön juuret löytyvät 1800-luvulla järjestöjen tekemästä lähetystyöstä. Myös samaan aikaan vallanneen siirtomaaherruuden voi nähdä kehitystyön lähtökohtana, sillä rujolla tavallaan Euroopan siirtomaavallat halusivat kehittää siirtomaitaan. 1960– 1970-luvuilla vallinnut solidaarisuusliike tuki järjestöjen siirtymistä kehitystyöhön ja 1980-luvulta lähtien

toiminta on pohjoisen järjestöissä ammatillistunut, kehitysohjelmat suurenneet ja niiden lähestymiskohdat integroituneet muiden ohjelmien kanssa. Alla seuraa jaottelu, jossa verrataan aiempaa ja nykyistä kehitysyhteistyöajattelua. Virheistä on opittu, mutta jotkin virheet toistuvat kehitystoiminnassa aina uudestaan tänäkin päivänä. Täytyy muistaa, että yhteiskunnallista kehitystä ei voi täysin hallita, sillä se koostuu monenlaisista tekijöistä. Monesti asenteet ovat juurtuneet syvälle toimijoihin, jolloin niiden vaikutusta on vaikea poistaa. Kehitysyhteistyön tekijöiden täytyy kuitenkin aina pyrkiä jatkuvaan itsensä ja prosessin tarkkailuun ja läpikäyntiin, joka toivottavasti auttaa huomaamaan ennakkoluulot ja mahdolliset virheet, joita projektin suunnittelu- ja toteutusvaiheissa voi ilmetä. Aiemmin kehitysyhteistyössä oli useimmiten tavoitteena pohjoisen yhteiskuntakehityksen kaltainen malli. Nykyisin ymmärretään, että pohjoisen mallin mukainen elämäntapa ei ole koko maailman mittakaavassa


kestävä, joten kehitysprojekteissa pyritään useimmiten köyhien ihmisten elämänlaadun parantamiseen ja köyhyyden vähentämiseen. Erityisesti kaikkein köyhimpien tilannetta pyritään parantamaan. Ennen oli usein tapana, että projektit toteutettiin pohjoisen valmiilla projekti-idealla, eikä etelän näkökantaa välttämättä lainkaan huomioitu. Aikaisemmin vallitsi käsitys siitä, että pohjoisessa tiedetään, miten ongelmat ratkaistaan etelässä. Pohjoisen toimijat ovat usein käyneet toteuttamassa projektin etelässä. Ongelmaksi on voinut muodostua se, että projektin tuloksia ei etelässä enää pohjoisten toimijoiden lähdettyä ole osattu hyödyntää. Esimerkiksi sähkölaitoksen rakentamisesta ei ole mitään hyötyä, jos kellekään paikalliselle ei opeteta sen hallinnointia, tai vastaavasti tietokonetta on turha lahjoittaa, mikäli etelässä ei osata sitä korjata sen mennessä rikki. Myöhemmin kehitysyhteistyössä on huomattu, etteivät pohjoisen valmiit projekti-ideat useinkaan ole toimineet etelän oloissa. Nykyisin pyritään ottamaan huomioon etelän järjestöjen omat näkemykset projektin toteutuksesta ja päämääristä tai tehdään yhteistyötä etelän järjestön ehdottaman projekti-idean pohjalta. Projekti toteutetaan monien neuvotteluiden tuloksena. Toteutuksessa pyritään paikallisten ihmisten aktivointiin, jolloin varmistetaan taitojen syntyminen ja pysyminen etelässä. Esimerkiksi sähkövoimalan rakentamisessa pyritään käyttämään paikallista työvoimaa ja laitoksen hallinnoijat koulutetaan tehtäviinsä. Pelkkä laitteiden antaminen ja koulutus eivät kuitenkaan riitä, vaan täytyy myös varmistaa paikallisten motivaatio hyödyntää annettuja resursseja. Ei riitä että on sähkövoimala ja sen käytön osaava henkilöstö, vaan täytyy myös löytyä intoa ja kestävyyttä voimalan hyödyntämiseen. Ennen painotettiin valtioiden välistä kehitysyhteistyötä ja keskittymistä tulojen sekä palvelujen luomiseen yhteisössä, kylissä ja kaupungeissa. Nykyisin sen sijaan laitetaan yhä enemmän varoja kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyöhön, jolla pyritään etelän kansalaisyhteiskunnan vahvistamiseen. Kansalaisjärjestöt painottavat kehitysyhteistyössään osallistavia menetelmiä ja tasavertaista kumppanuutta etelän järjestöjen kanssa. Etelän järjestöjen kapasiteettia toimia omillaan kohdemaassa pyritään kasvattamaan. Nykyään tiedostetaan myös, että järjestöjen tulisi keskittyä ongelmien juuriin ja syihin, eikä vain hoitaa ongelmien vaikutuksia. Esimerkiksi sen sijaan, että järjestöt tarjoaisivat palveluita, niiden tulisi vaatia kohdemaan hallitusta tarjoamaan kyseisiä palveluita asukkailleen. Vaikka kansalaisjärjestöjen rooli korostuu nykyaikaisessa kehitysyhteistyössä, ei järjestöjen odoteta tarjoavan ihmelääkettä kaikkeen. Nykyisin etsitään myös budjettituen ja sektoriohjelmien toimivia muotoja, joilla tuetaan suoraan etelän maiden hallituksia. Ohjelmat vähentävät raportoimistaakkaa, kun useat avunantajamaat pistävät rahansa yhteen ja saajahallituksen tarvitsee tehdä vain yksi raportti. Projektit ovat ennen olleet usein kehitysapua, jossa painotus on ollut pohjoisen antamalla rahoituksella. Nykyisin puhutaan

kehitysyhteistyöstä ja painotetaan kokemuksien kartuttamista, kulttuurien välistä vuorovaikutusta sekä kumppanuutta etelän ja pohjoisen välillä. Yhteistyössä on kyse yhteisistä tavoitteista ja yhteisestä oppimisesta. On toki muistettava, että avunannon hierarkkisessa valtasuhteessa on vaikea kuitenkin edelleen päästä ideaaliin, tasapainoiseen kumppanuuteen. Menneinä vuosikymmeninä saatettiin ajatella, että ihmisten elämät voi rajata eristetyiksi ongelmiksi, jotka olisivat ratkaistavissa tietyllä formaatilla ja tietyssä aikaraamissa. Projekti tuli toteuttaa mahdollisimman tarkkaan kuten se oli alun perin suunniteltu. Myöhemmin on herännyt tietoisuus siitä, että kehitysprojektit koostuvat eri tekijöistä, suhteista ja sosiaalisista, kulttuurisista sekä taloudellisista ympäristöistä. Nykyään ymmärretään, että projekteja tulisi muokata uusien havaintojen ja itsereflektion myötä. Tarve jatkuvaan muutokseen perustuu havainnolle, että todellisuus on niin monisyinen prosessi, ettei sitä voi hallita mekaanisella suunnittelulla. Omat rajansa mukautuvuudelle asettavat esimerkiksi Suomen ulkoministeriön hanketuen rajoitukset; projektia, jolle rahoitus on saatu, ei voi suunnattomasti muokata. Pohjoisen osaavuus ja tietäväisyys kehitysyhteistyössä on vanhastaan otettu usein itsestäänselvyytenä. Pohjoisella on ollut pääsy varoihin, sitä kautta kontrolli ja siten sitä on automaattisesti pidetty tietävämpänä ja pystyvämpänä määrittelemään mikä on parasta. Etelä on nähty neuvotteluissa tietämättömämpänä osapuolena. Nykyisin pyritään kumppanuuteen, mutta tiedostetaan pohjoisen aseman aiheuttamat epätasaiset valtasuhteet. Ymmärretään, että tilanteessa, jossa resurssit ja valta ovat jakautuneet epätasaisesti, etelän omistajuus muuttuu helposti pohjoisen kontrolliksi. Aiemmin kehitysyhteistyössä painotettiin materiaalista tukea. Nykyään keskitytään kapasiteettien kasvattamiseen ja koulutukseen. Jos etelän asukkaat joutuvat maksamaan pienen korvauksen saamistaan hyödykkeistä niitä arvostetaan enemmän kuin jos niitä annettaisiin ilmaiseksi. Ilmaiseksi antaminen voi passivoida eli synnyttää ajattelua, että ainahan ne uuden antavat, eikä esimerkiksi rikkinäistä polkupyörää siten jakseta edes korjata. Nykyisin pyritään tukemaan etelän mahdollisuuksia tuottaa itse asukkailleen kulutustavaroita pohjoisesta oston sijaan. Kehitystyötä on aikoinaan saatettu tehdä irrallaan muusta politiikasta ja muista kehitystoimijoista. Nykyaikana painotetaan kehityspolitiikan johdonmukaisuutta eli koherenssia muun politiikan kanssa. Varsinkin kauppapolitiikan tulisi olla johdonmukaista kehitysyhteistyön kanssa, jotta saataisiin parhaita tuloksia aikaiseksi. Myös turvallisuuspolitiikassa ja terrorismin vastaisessa kamppailussa tulisi huomioida kehitysnäkökohdat. Nykyisin on alettu myös pohtia samalla alueella toimivien projektien toisiaan tukevuuden lisäämistä, projektialueista kilpailun sijaan. Menneinä vuosikymmeninä projektit on tavallisesti loputtuaan jätetty hyvin vähälle analysoinnille. Nykyisin pyritään painottamaan projektien tuloksellisuuden ja vaikuttavuuden todentamista ja tätä varten kehitellään jatkuvasti erilaisia mittareita. 


Globaali solidaarisuus – 50 vuotta HYYn kehitysyhteistyötä

Johanna Järvelä

ehitysyhteistyön historiasta puhuttaessa menneiden vuosikymmenten tarinoissa esiintyvät yleensä hyvät tarkoitukset ja huonot tulokset. Puolen vuosisadan jälkeen maailmassa on yhä enemmän köyhiä. Kun luovutaan puhtaan tuloksellisuuden ja tehokkuuden tarkastelusta, voidaan löytää tarinoita erilaisesta yhteistyöstä, innostuksesta ja uskosta. Ylioppilasliikkeen kehitysyhteistyön historia on ennen kaikkea suomalaisten opiskelijoiden oppimistarina siitä, miten herättiin maailman epäonnisten hätään ja tuettiin kehitysmaiden itsenäisyystaisteluja, käytiin poliittisiin taisteluasemiin oikeudenmukaisemman maailman puolesta sekä opittiin pyörittämään kehitysyhteistyöhankkeita ministeriön vaatimusten mukaan. Opiskelijat eivät ole toimineet tyhjiössä, vaan kulloinkin saatavilla ollut tieto ja maail-

man tapahtumat ovat vaikuttaneet myös opiskelijoiden asenteisiin ja toimiin. Ylioppilasliikkeen kehitysmaasuhteiden historia on yhtä vanhaa, jos ei vanhempaa kuin Suomen valtion virallinen kehitysyhteistyö. Molempien taustalla on ollut kirkollinen lähetys- ja avustustyö kehitysmaissa. Kehitysyhteistyössä opiskelijat olivat kiistattomasti etujoukkoa 1950-1960–luvuilla, opiskelijajärjestöt olivat mukana toiminnassa jo silloin, kun valtio vasta hahmotteli mahdollista kehityspolitiikkaansa. Vuonna 1961 perustettu Ylioppilaiden Kansainvälinen Apu (YKA) oli aiempina vuosina heränneen opiskelijoiden kehitysmaainnostuksen kiteytymä. Edellisen vuosikymmenen lopulla kuvat Algerian pakolaisista olivat levinneet Suomeen ja ylioppilaiden tietoisuuteen

Kukka Ranta 


asti. Halu toimia ja auttaa heräsi. Vuonna 1960 opiskelijat keräsivät sisällissodan uhreille rahaa SYL:n alaisen Ylioppilaiden Pakolaisavun puitteissa. HYYläiset osallistuivat keräykseen muun muassa grillaamalla ja myymällä härkää ylioppilasaukiolla. YKA ensimmäiset projektit vuonna 1963 valikoituivat Tansaniaan. Tansania oli myös Suomen virallisen kehitysavun ensimmäisiä kohdemaita. YKA oli yksi 60-luvun opiskelijoille keskeisin toimintakenttä kehitysyhteistyössä. Sen kautta avustettiin muun muassa opiskelija-asuntolan rakennusprojektia Perussa, lukutaitokampanjaa Boliviassa, ja tuotiin Suomeen tanganjikalainen stipendiaatti, Nickey Iambo. Järjestö hajosi kuitenkin vuoden 1967 aikana tehottomuuteen ja rahoitussotkuihin, ja pitkällisten neuvottelujen jälkeen varat ja toiminta siirrettiin SYL:lle. Jo ennen YKA:a opiskelijat olivat toimineet Kansainvälisen Ylioppilashuollon puitteissa ja lähettäneet puutaloja Egyptin ja Palestiinan terveydenhuoltokeskuksiin vuonna 1952. Samana vuonna myös eteläafrikkalainen ylioppilasjohtaja oli vieraillut kertomassa rotusorron vaikutuksista opiskelijoiden elämään eteläisessä Afrikassa. Suomalaisten opiskelijoiden keskuudessa anti-apartheid toiminta sai tulta alleen vasta 60-luvun puolessa välissä YK:n rotusortoraporttien tultua julki. Aihe puhututti myös edustajistoa runsaasti vuoden 1965 aikana, ja HYY otti johtavan roolin anti-apartheid toimikunnan perustamisessa asian kaaduttua SYL:n liittokokouksessa. Samaisena vuonna sai myös Suomen virallinen kehitysyhteistyö varsinaisen alkunsa, kun ulkoministeriön yhteyteen perustettiin kehitysaputoimisto. Sen työntekijät rekrytoitiin pitkälle opiskelijamaailmasta, Jaakko Iloniemi ja Elna Juga SYL:stä sekä Martti Ahtisaari YKA:sta. 60-luvun kehitysmaainnostus oli sidoksissa opiskelijoiden yhteiskunnalliseen liikehdintään. Opiskelijat olivat mukana muun muassa Teiniliitossa, Sadankomiteassa, Tricontissa ja Opiskelijoiden YK-yhdistyksessä. Solidaarisuus ja yhteistyö olivat avainsanoja, ja usko muutokseen oli vahvaa. Vaikka politisoituminen ja äärilaitojen korostuminen vaivasivat erityisesti Vanhan valtauksen jälkeisinä vuosina, oli kehitysmaiden itsenäisyystaisteluja tukeva solidaarisuustyö voimissaan opiskelijoiden keskuudessa. Käytännön kehitysyhteistyön koordinointi oli siirtynyt SYL: iin, mutta myös HYYn hallitus lähetti kannanottoja ja sähkeitä sortotoimien lopettamiseksi ja ylioppilaskunnan aktiivit olivat mukana järjestämässä erilaisia tiedotus ja keräyskampanjoita Chilen, Vietnamin ja eteläisen Afrikan vapautusliikkeiden hyväksi. Yksi 70-luvun parhaista nuorten yhteisponnistuksista oli Suomi-Vietnam seuran alulle panema Nguyen Van Troi sairaalakampanja, jossa useat eri nuorisojärjestöt keräsivät yli miljoona markkaa. Vapautusliikkeiden tukemisesta keskusteltiin paljon opiskelijoiden keskuudessa: Miten tukea aatetta tukematta sotatoimia? SYL:n ratkaisuna oli lähettää humanitaarista ja tavara-apua itsenäisyytensä puolesta kamppaileville järjestöille. Kysymyksessä olivat lähinnä Portugalin entiset siirtomaavallat Angola (MPLA), Guinea-Bissau (PAIGC), Mosambik (FRELIMO) sekä eteläi-

sen Afrikan vapautusliikkeet (SWAPO ja ANC). Vuonna 1971 SYL järjesti yhdessä kansainvälisen opiskelijaliiton (IUS) kanssa Opiskelijat ja Afrikkalaiset vapautusliikkeet nimisen seminaarin, johon osallistuivat myös mainittujen vapautusliikkeiden edustajat. Sitä ei katsottu suopein silmin maan ulkopoliittisessa johdossa, ja ulkoministeriö irtisanoutui kannanotossaan opiskelijoiden toiminnasta. Myös maan lehdistö kyseli opiskelijoiden toiminnan motiivien ja rajojen perään. Kuitenkin muutaman vuoden päästä myös Suomen virallinen kanta asettui kannattamaan humanitaarista tukea tarkoin valituille vapautusjärjestöille. Opiskelijat olivat edelleen kehitysyhteistyön etujoukkoja. 1980-luvun alussa, oman kummiyliopiston myötä, HYYn kehitysmaatoiminta aktivoitui pienen notkahduksen jälkeen. Prosenttiliike oli herättänyt myös laajemmat kansalaispiirit kehitysyhteistyökeräykseen. Yliopistolla kaikuivat Solidaarisuutta Salvadoriin -iskulauseet, kun opiskelija-aktiivit keräsivät rahaa San Salvadorin valtiollisen yliopiston jälleenrakennukseen. Solidaarisuus oli totisesti tarpeen, sillä armeijan joukot miehittivät yliopistoa jatkuvasti ja useita opiskelijoita kidutettiin, useat myös katosivat. HYY laati lukuisia vetoomuksia ja kannanottoja Salvadorin valtion johdolle. Opiskelijat pyrkivät toimimaan myös kummeina salvadorilaisille opiskelijoille. Vuonna 1987 HYYssä siirryttiin ensimmäiseen ulkoministeriön rahoittamaan hankkeeseen, kun samaisia salvadorilaisia opiskelijoita tuettiin stipendein viiden vuoden ajan. Salvador-toiminta inspiroi myös uudenlaisia tiedotusmuotoja, kuten ns. kehy-aterian Ylioppilastuen (nykyisin Unicafe) ruokaloissa. Opiskelijoille tarjottiin mahdollisuus ostaa ateria, jonka tuotosta osa meni hankkeelle, ja lisäksi jaettiin tietoa toiminnasta. Kehy-ateriasta tuli erittäin suosittu toimintamuoto myös muulle kehitysyhteistyö- ja solidaarisuustiedotukselle, ja parhaimmillaan vuonna 1988 kehyaterioita järjestettiin kaksikin kertaa kuukaudessa. Nykyisin tämä tiedotus- ja keräysmuoto on käytössä noin kerran kuussa. Reilua kauppaa! 80-luvun puolessa välissä opiskelijoiden piirissä heräsi kiinnostus myös kehitysmaista tapahtuvaa suoratuontitoimintaa kohtaan, olihan kehitysmaakauppa-liike ollut voimissaan usean vuoden ajan ja Estelle -projekti näkynyt lehdistössä. Ylioppilaiden piirissä suoratuontitoimintaa haluttiin kehittää edelleen. Tarkoituksena oli yhtälailla kiinnittää huomiota maailmankaupan epäreiluihin rakenteisiin ja suomalaiseen tullipolitiikkaan kuin tukea kehitysmaiden tuottajia. Vuonna 1987 KY:n ja HYYn opiskelijat muodostivat Gaudeamus Import toimikunnan, josta muodostettiin Afri Star Oy HYYn yritystoimintapuolelle. Viiden toimintavuotensa aikana se toi teetä, hilloja ja säilykkeitä myyntiin pääkaupunkiseudun Sestoihin ja Stockmanneille, joissa opiskelijat toimivat vapaaehtoisina tuotekonsulentteina. Toimintaa ei kuitenkaan koskaan saatu kannattavaksi ja se myytiin Ruohonjuuri Oy:lle vuonna 1993. Kehitysyhteistyötoiminta 80-luvun loppuvuosina oli HYYn kansainvälisessä jaoksessa erittäin aktiivista, tuettiin Etelä-Af


rikan antiapartheidtaistelua, boikotoitiin Shellin toimia Nigeriassa sekä järjestettiin tempauksia Salvadorin puolesta. Vähitellen myös toiminnan kohteissa tapahtui, Mandela vapautui ja Salvadorin sisällissota loppui. Samaan aikaan maailmassa tapahtui suuria muutoksia, Berliinin muuri murtui, Neuvostoliitto hajosi ja lama tuli Suomeen. Myös HYYn kansainvälisessä toiminnassa painopiste siirtyi solidaarisuustyöstä eurooppalaiseen yhteistyöhön. Kehitysyhteistyö ei kuitenkaan unohtunut kokonaan, Salvadorin jälkeen tuettiin Jagritin slummikoulua vuoden verran ja intialaisia tyttöjen koulutuskeskuksia viiden vuoden ajan. Laman myötä Suomen viralliset määrärahat olivat romahtaneet pohjamutiin ja kansalaisjärjestötukeakin supistettiin. Sen sai myös HYY tuta, kun silloinen kansainvälisten asioiden sihteeri joutui taistelemaan Intia-projektin rahoituksesta ulkoasiainministeriön kanssa useaan otteeseen. Työvoiton jälkeen projekti kuitenkin toimi hyvin, ja opiskelijat vierailivat hankkeessa useaan otteeseen. Vuonna 1993 HYYssä aloittanut Intia-valiokunta vaihtui vuoden jälkeen kehitysyhteistyövaliokunnaksi ja korvasi aiemman kansainvälisen jaoksen kehitysmaasektorin toiminnan. Hanketyöstä oli tullut HYYn kehitysyhteistyön keskeisin toimintamuoto, jonka avulla opiskelijat saivat myös käytännön työkokemusta. Kandidaattitasoista opetusta kehitysmaatutkimuksessa yliopistolla sai ensikerran vasta vuonna 1997, kun kehitysmaainstituutti siirrettiin valtiotieteelliseen tiedekuntaan. 90-luvun viimeisinä vuosina HYY tuki yhdessä Ympäristö ja Kehitys ry:n kanssa kenialaista Green Belt Movementia, jonka johtohahmo Wangari Maathai sai myös Nobelin rauhan palkinnon vuonna 2004. 2000-luvulla HYYn hankeyhteistyö on keskittynyt Sambiaan. Itä-provinssin naisjärjestöjen kanssa on toteutettu niin ruokaturvaan kuin omavaraisuuteen tähtääviä hankkeita, nykyinen projekti tukee naisten ja lasten ihmisoikeuksia ja oikeudellista asemaa. HYYn tehtävänä on ollut kerätä paitsi rahaa, myös tiedottaa hankkeesta jäsenkunnalleen ja pitää meteliä laajemminkin kehitysongelmista ja kehitysmaista. Tämän puitteissa valiokunta on järjestänyt jokavuotisen kehitysyhteistyön teemaviikon ja julkaisee myös tätä lehteä. Vuosi sitten HYYn edustajisto päätti näyttää valtiolle esimerkkiä ja määräsi 0,7 prosenttia toimintabudjetistaan käytettäväksi kehitysyhteistyöhön. Näiden varojen turvin kehitysyhteistyötä



Taru Väyrynen

ollaan laajentamassa ja etsimässä uusia hankkeita. Toimintaan tarvitaan aina myös lisää aktiivisia opiskelijoita, tervetuloa mukaan! Viva la Solidaridad! Epilogi: Paavosta Paavoon Maailma on muuttunut kovin nopeasti viimeisen sadan vuoden aikana, mutta kehitysyhteistyössä asiat tuntuvat muuttuvan hyvin hitaasti, ja jotkut asiat eivät näytä muuttuvan koskaan. Mistä minä puhun? Ei, en siitä että maailmassa on edelleen köyhiä tai että maailmankaupan rakenteet ovat edelleenkin epäreiluja. Puhun Suomen sisäpolitiikasta ja Paavosta. Vai mitä mieltä te olette seuraavasta: ”Kesäkuussa tehtiin ulkoministeri Paavo Väyryselle kannanotto, jossa vaadittiin Suomen ja Etelä-Afrikan tasavallan välisten kaikkien suhteiden, siis diplomaattisten, poliittisten ja kaupallisten suhteiden lopettamista Etelä-Afrikan harjoittaman rotuerottelupolitiikan vuoksi.” (Katkelma vuoden 1985 HYYn toimintakertomuksesta.) Nyt, 22 vuotta myöhemmin, voimme vedota Paavoon esimerkiksi kehitysyhteistyön määrärahojen puolesta, vaatia Kiinan kauppasuhteiden katkaisemista ihmisoikeustilanteeseen vedoten tai reagoimista Darfurin kansanmurhaan! Kirjoittaja on 28-vuotias valtiotieteen ylioppilas, joka parhaillaan viimeistelee pro gradu työtä HYYn kehitysyhteistyön historiasta.


Kimppu 10 vuotta

Ilmo Teikari

elsingin yliopiston ylioppilaskunnan kehitysyhteistyövaliokunnan (Kehy-valiokunta) vuosittaista Kimppu-lehteä on julkaistu vuodesta 1998 alkaen. Vuoden 2001 lehti ilmestyi tosin vasta vuoden 2002 puolella, ja myöhemmin vuonna 2002 ilmestyi toinenkin Kimppu. Myös vuonna 2004 Kimpun ilmestyminen vaikuttaa siirtyneen seuraavaan vuoteen. Näin voi päätellä siitä, että vuoden 2005 Kimpun puheenjohtajan tervehdyksen on kirjoittanut vuoden 2004 kehy-valiokunnan puheenjohtaja. Vuodesta 1998 vuoteen 2007 on julkaistu yhteensä yhdeksän Kimppu-lehden numeroa. Painosmäärät ovat vaihdelleet 3 500–13 000 kappaleen välillä. Lehdistä löytyvien tietojen perusteella vuosittaiset painosmäärät ovat vakiintuneet jo 2000 -luvun alussa yli 10 000 kappaleen määriin. Parin vuoden poikkeusta lukuun ottamatta voidaan perustellusti todeta

kehy-valiokunnan lehden ilmestymisen vakiintuneen vuosittaiseksi huomattavissa painosmäärissä. Huomioitavaa on myös, että lehteä on postitettu ensimmäisen, toisen ja/tai kolmannen vuoden opiskelijoille. Kaikista Kimpuista ei tosin selviä, miten minäkin vuonna on toimittu, mutta koska painosmäärät ovat olleet suuria postitusta on ilmeisesti tehty. Lisäksi lehtiä on ollut jaossa useissa paikoissa yliopiston rakennuksissa. Kehy-valiokunnan arkistoa tutkittaessa löytyi ”Intia-Salvador – Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kehitysyhteistyöprojektit” -lehti, jonka on julkaissut Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kansainvälisten asiain jaosto. Rohkenen olettaa, että tämä Limes ry:n painossa vuonna 1994 painettu lehti ei ole ollut ainutkertainen kehy-aiheinen lehti ylioppilaskunnassamme ennen Kimppu-lehteä.

Intia-Salvador -lehden kansi vuodelta 1994 sekä esimmäisen Kimppu-lehden kansi vuodelta 1998.




Ensimmäisessä Kimpussa vuodelta 1998 sisältöpäätoimittaja Perttu Iso-Markku ja vastaava päätoimittaja Kaisu Tuominen pääkirjoituksessaan perustelevat lehden nimeämistä Kimpuksi siten, että ”…olemme kimputtaneet näihin kansiin tukun pirteitä kirjoituksia, joita yhdistävinä nyörinä on globaali tai kehitysmaaajattelu.”. He myös määrittelevät 90-lukua todelliseksi individualismin, egoismin ja ura-ajattelun vuosikymmeneksi. Vaikka lehti koostuu erilaisista kirjoituksista, joista osa on kertomuksia ylioppilaskuntamme erilaisista kehitysyhteistyöprojekteista sekä Tampereen ylioppilaskunnan rahoittamasta projektista, niin pääkirjoituksen kriittistä yhteiskunnallista sävyä on havaittavissa lehdessä. Tämä ilmenee esimerkiksi lehden artikkeleiden otsikoista ”Kuluttajan vastalause: Boikotti”, ”Néstle tappaa”, ”Ylikansalliset kuriin”, ”Suhteellisia totuuksia”, ”Ylivertainen Eurooppa ja veltostuttava, raajaton Afrikka”, ”Köyhyyden monet kasvot” jne. Vuoden 1999 Kimppu-lehdestä nousee esille globalisaatiokri-

tiikki. Useampi lehden artikkeleista käsittelee tai sivuaa globalisaatiota. Kyseisen Kimpun päätoimittaja oli Ari Lahdenmäki. Lehden pääkirjoitus on neliosainen, ja se on nimetty monikkoon Pääkirjoitukset. Niiden otsikot ovat ”Kuka rukkaisi Norsunluurannikkolaisen olemusta”, ”HYY voisi olla vaikutusvaltainen kansalaisjärjestö”, ”Kuka muistaisi Kiinan koiria” ja ”Kehy-vlk kerää Jubilee nimiä”. Verrattuna ensimmäiseen Kimppuun, joka näyttää ulkoasultaan, erityisesti taiton osalta, kaupalliselta lehdeltä, on vuoden 1999 Kimppu projektimaisempi ulkonäöltään. Vuoden 1999 Kimpussa on esim. sivuilla tyhjiä kohtia. Tämä johtuu osittain tyylittelystä, sillä lehden yläkolmanneksen poikki kulkee yhtenäinen musta viiva, johon välittömästi kiinnittyy joko ala- tai yläpuolelle kirjoitetut isot otsikot. Vuoden 2000 Kimppu erottuu edeltäjistään, sillä kansikuvana on koko kannen kokoinen värillinen valokuva. Kannessa on lehden nimen alla selventävä teksti ”Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kehitysyhteistyövaliokunnan julkaisu”. Myös lehden

Haastattelussa ensimmäisen Kimpun sisältöpäätoimittaja Perttu Iso-Markku Ilmo Teikari (IT): Kerro Kimpun syntyajoista: mistä saitte idean omaan lehteen? Alkuperäisenä ajatuksena oli ilmeisesti tehdä ylioppilaslehteen kehy-liite, miten tämä ajatus muuntui ajatukseksi omasta lehdestä? Perttu Iso-Markku (PI): Havaitsimme kehy-valiokunnassa, että mukana oli useampia kirjoittavia ihmisiä – tyyppejä jotka jo kirjoittelivat ainejärjestölehtiin ja muihin. Lehden teko tuntui luontevalta keinolta saavuttaa asetettua päämäärää eli kehitysmaatietoisuuden lisäämistä yliopistolla, niinpä sitä päätettiin ryhtyä tekemään. En muista kuinka vakavasti otettava ajatus tuo liite ylkkärin välissä aikoinaan oli ja miten sille kävi… Joka tapauksessa ynnäiltiin käytettävissä olevia rahoja ja päädyttiin siihen, että postitetaan lehti suoraan yhden ”vuosikurssin” opiskelijoille. Enempään eivät rahat piisanneet. Valitsimme kohteeksi toisen vuoden opiskelijat eli 1996 aloittaneet, koska analysoimme, että fukseilla on vielä ihan liikaa tekemistä yliopistoyhteisöön sopeutumisessa. Toisen vuoden opiskelijat ovat jo sisällä yliopistoskenessä, mutta eivät varmasti ole vielä urautuneet, joten heille tiedottaminen saattaisi olla hedelmällisintä. IT: Millaisia tavoitteita asetitte Kimpulle?

10

PI: Haluttiin tosiaan lisätä kehitysmaatietoutta opiskelijoissa. Lehdestä päätettiin tehdä yleisiä kehityskysymyksiä käsittelevä, mutta HYYn kehyprojekteista kirjoitettiin myös, sekä päättyvästä Intia-hankkeesta että alkavasta Green Belt Movementista. Tavoitteena oli tietenkin myös tietoisuuden lisääminen siitä, että HYYssä on kehy-valiokunta, ja sitä kautta uusien tyyppien houkuttelu valiokuntaan. IT: Kuka keksi ja miten nimen lehdelle? PI: Kokouksessa istuttiin ja mietittiin. Itse taisin ehdottaa nimeä ”Krokotiili”, mutta Kimppu nousi esiin jostain ja sitä pidettiin yleisesti hyvänä. Kimppuhan on jotakin missä on paljon joitakin yhdessä, ja maailman yhteisyydestähän lehdessä oli tarkoitus kirjoittaa. IT: Oliko mielessänne muita lehtiä, joista otitte mallia Kimpun tekemiselle? PI: Lehteä lähdettiin tekemään ainejärjestölehden tapaan, koska niistä lehdistä meillä kirjoittajilla ja tekijöillä oli kokemusta. Minä kirjoittelin noihin aikoihin Tutkaimeen, ja Tutkain-porukan tapa tehdä asioita oli varmaankin ainakin minulla päällimmäisenä mielessä. Ilmo Teikari


takakannen täyttää värivalokuva. Otsikoiden fonttien erilaisuus tekee lehdestä hieman sekavan näköisen, mutta taitto ja kuvien asemointi selkeyttävät lukemista. Lehden päätoimittajina olivat Tallamaria Pulkkinen ja Sini Tiilikainen. Lehti on sovinnollisemman kantensa mukainen myös sisällöltään. Kahden edellisen Kimpun hyökkäävyys on muuttunut analyyttisemmaksi. Lehdessä on pohtivia artikkeleita kuten ”Kuinka käy reilun kaupan Suomessa?”, ”Kenellä on oikeus syödä?” ja ”Suomi, saame ja maapallo”. Edukseen erottuu lyhyt artikkeli ”Mitä kaikkea voi sattua Afrikan maalla?”. Kyseisessä artikkelissa kerrotaan kolmen kehyvaliokuntalaisen seikkailusta Keniassa. Tervettä itsekriittisyyttä artikkelissa osoitetaan sen viimeisellä lauseella ”Mikään ei ole lähempänä kuin oma napa”. Vuonna 2001 ei ilmestynyt ollenkaan Kimppua. Vuonna 2002 ilmestyi kaksi Kimppu-lehden numeroa. Toisen alaotsikkona on ”gender” ja toisen ”terveys & sairaus”. ”Gender”-numeron päätoimittajina ovat Taina Ahtela ja Minna Ruuttunen. ”Terveys & sairaus”-numeron päätoimittajana on Minna Ruuttunen. Lehdistä ei varsinaisesti selviä kumpi on ilmestynyt ensin, mutta koska ”gender”-numerossa on vuoden 2001 puheenjohtajan tervehdys ja ”terveys & sairaus”-numerossa on vastaavasti vuoden 2002 puheenjohtajan tervehdys, niin vaikuttaa ilmeiseltä, että

vuoden 2001 lehti ilmestyi vasta vuoden 2002 puolella. Suunnitelmallisuutta osoittaa se, että nämä kaksi vuoden 2002 Kimppu-lehden numeroa ovat ulkoasultaan samannäköisiä. ”Terveys & sairaus” -numeron tekijätiedoissa mainitaan erikseen alkuperäisen ulkoasun tekijäksi Taina Ahtela, joka oli myös ensin ilmestyneen  ”gender”-numeron taittaja. Ulkoasultaan vuoden 2002 numerot eroavat muista Kimpuista, sillä värillisen kansiraidan ja pienen mustavalkoisen kuvan vuoksi ne näyttävät jonkin virallisen tahon julkaisuilta. ”Gender”-numerosta puuttuu sisällysluettelo kokonaan. Molempien lehtien takakannessa on mainos HYYn uudesta kehy-projektista Itä-Sambian naisjärjestön kanssa. Lieneekö tällä projektilla ollut vaikutusta kyseisen vuoden Kimppujen sisältöön, sillä feministinen ote nousee esille lehdistä. ”Gender”-numerossa pääkirjoitusten otsikot ovat ”Miksi Kiinassa syntyy enemmän poikia kuin tyttöjä” ja ”Naistarinoita ja noituutta, Tansania 2000”. Molemmista numeroista esille nousevat otsikot ”Nainen lähetystyössä”,  ”Lännen silmin – Länsimainen feminismi on osa läntisen tieteen globaalia ylivaltaa”, ”Intian naiset sairastuvat keittiössä”. Vuoden 2003 Kimpussa on kannen alaotsikkona teksti ”tasaarvo”. Myös kannen piirretty kuva tukee lehden teemaa. Lehden

Kimppu-lehden kannet vuosilta 1999 ja 2000.

11


päätoimittajina ovat Aino Hakala ja Eeva Rask. Aino Hakalan kirjoittama pääkirjoitus peilaa hienosti hänen kokemuksiaan Meksikossa ja Thaimaassa länsimaiseen arvomaailmaan. Tasaarvon käsitteleminen ilmenee jo lehden artikkeleiden otsikoista kuten ”Miksi tarvitaan sukupuolitietoista kehitysyhteistyötä”,   ”Globaalia tasa-arvoa luomassa – kestävän kehityksen haasteet”,  ”Sukupuoli kehitysyhteistyön valtavirtaan” ja ”Koulutus tuo tasaarvoisesti hyvinvointia kaikille”. Kimppu 2003 on taittonsa ja ulkoasunsa osalta hyvin viimeistellyn näköinen. Osa teksteistä on vesileimamaisten kuvien päälle kirjoitettu ja kuvia on tyylitelty tekstin viereen siten, että ne katoavat reunastaan tekstin alle. Nämä ratkaisut eivät tosin täysin toimi jokaisella sivulla ja sekavaa ulkonäköä lisää se, että osa kuvista on teräväreunaisia. Kimppu 2005 on kannen osalta vuoden 2000 Kimpun kaltainen, sillä kansikuvana on suuri värivalokuva. Tarkemmin määriteltynä kansikuva koostuu koko kannen suuruisesta valokuvasta, jonka päällä on kaksi pienempää kuvaa. Vuoden 2005 Kimpun alaotsikkona on ”Kehitysyhteistyön toimijat”. Lehden päätoimittajat ovat Elina Lauttamäki ja Hanne Vesala. He ovat tehneet erilaisen pääkirjoituksen, sillä se koostuu lainatusta lauseesta  ”Sana ei riittänyt. Oli tartuttava siveltimeen” (Martinson, Harry: Kulkijan pilvilinnat) ja piirretyistä kuvista sekä valokuvista.

Puheenjohtajan tervehdys on vuoden 2004 kehy-valiokunnan puheenjohtajan kirjoittama. Kimppu 2005 erottuu muista Kimpuista, sillä siitä löytyy humoristista itseironiaa. Koko sivun mittainen piirretty kuva otsikolla ”Keitä me ollaan – kehy-valiokuntalaisen prototyyppi” on kerrassaan huvittava ennakkoluulojen kokoelma. Kuvassa on määritelty mm. ”Empaattinen katse jossa mukana maailmantuskaa”, ”Etnohenkinen koru” ja ”Valmistelee gradua aiheesta Globalisaation vaikutukset haltiauskontojen rooliin sukupuolijärjestelmän uusintamisessa poststruktualistisesta näkökulmasta”. Kuvan tekstien tekijöiksi kerrotaan ”kehy-valiokuntalaisia ja lähipiiri”. Kimppu 2005 on ulkoiselta olemukseltaan erittäin selkeä. Alaotsikko ”Kehitysyhteistyön toimijat” lupaa liikaa, sillä artikkelit pikemminkin sivuavat toimijoita kuin varsinaisesti kertoisivat niistä. Sinällään artikkeleissa ei ole mitään vikaa, vaan ne ovat jopa viihdyttäviä kuten esim. artikkelit ”Pienillä muutoksilla suuriin muutoksiin”, ”Perun Amazonin alkuperäiskansojen yliopistojärjestö” ja ”Nepalilaiset nuoret sanoivat nuotion äärellä ’Tahdon’”. Kimppu 2006 jatkaa samalla ulkonäkölinjalla kuin edellisen vuoden lehti. Osittain tämän selittää se, että taittaja on sama henkilö, Hanna Ekman molemmissa lehdissä. Alaotsikkona

Kimppu-lehden kannet vuodelta 2002. Vasemmalla ”Gender”-numero ja oikealla ”terveys & sairaus”-numero.

12


Jenni Hamaran ja Salka Pölläsen päätoimittamassa Kimpussa on ”Kaupunki ja maaseutu”. Jenni Hamara perustelee pääkirjoituksessaan hyvin lehden aihepiiriä omakohtaisilla ja osittain epämiellyttävillä kokemuksillaan. Pääkirjoituksessa ei suinkaan kauhistella kokemuksia, joiden parissa kehitysmaiden asukkaat elävät jatkuvasti, mutta voin hyvin kuvitella, millaista on kärsiä kirpuista parin kuukauden ajan. Lehti onnistuu artikkeleillaan täyttämään alaotsikon lupauksen. Esimerkiksi artikkelit ”Ruuhkaa unelmien kaupungissa”, ”Maatalousvaltainen Tansania panostaa kaupunkien kehitykseen” ja ”Syrjäseudulla toimiminen vaatii rohkeutta ja sinnikkyyttä” käsittelevät analyyttisesti lehden aihepiiriä. Kimppu 2007 on parin edellisen vuoden Kimppujen kaltainen ulkoasultaan, vaikka taittaja on vaihtunut. Taittajana on lehden päätoimittaja Salka Pöllänen. Kannen autiomaakuva on vaikuttavan näköinen ja sopii alaotsikkoon ”Ympäristö ja kehitys”. Lehden artikkelit tavoittavat alaotsikon aihepiirin. Näin on esimerkiksi artikkeleiden ”Kolmen solan pato – Jangtsen siunaus vai kirous”, ”Ilmastonmuutos haastaa kehityksen”, ”Riippuvuus puuhiilestä uhkaa Tansanian metsiä” ja ”Ekoturismin monet mahdollisuudet” osalta. Kimppu 2007 -lehdestä on havaittavissa lehden löytäneen

oman linjansa ulkonäön ja sisällön osalta. On muistettava, että tarkoitus olisi saada lehdelle lukijoita, vaikka lehteä ei tehdä kaupallisessa mielessä. Lehden kannen on oltava riittävän mielenkiintoinen, ettei se lennä paperinkierrätykseen postin joukosta tai jää laitosten käytävien lehtikasoihin. Toisaalta lehti ei saisi olla liian ärsyttävä tai yksipuolinen, ettei se jäisi vain pienen piirin lehdeksi. Kimppu 2007 onnistuu artikkeleidensa objektiivisuuden vaikutelman osalta erinomaisesti.

Kimppu-lehden kannet vuosilta 2003 ja 2005.

13


A better World for all Children: The Backdrop of Bangladesh

Text and photos: Md. Munjur E. Moula

oday’s children are the bearers of our hopes, thoughts and works. The prerequisite of development in the present world is to promote an accommodable beautiful world – a world free of poverty, hunger, threat, discrimination, conflict and HIV/AIDS. In this regard, Nordic welfare states like Finland, Sweden, and Denmark are acting as the model to promulgate the basic rights of the children so that they may become productive citizens. On contrary, the development work to build a suitable world for the children in the third world countries is nothing but to represent the white class as the colored one. There are many worldwide debates concerning this issue. According to child researchers like Ben White and Olga Nieuwenhuys, children’s future development plans are more or less the most important agenda in the politics of developing countries. Only a small portion of children have access to the currently provided developmental aid. In Bangladesh, for instance, the government has taken many policies and programs – e.g. five years children’s policy plans – to open a door of an equal opportunity through which 56 millions children will be able to become good citizens. These steps, however, are questioned regarding a better world for all children’s future! Questions remain. Why the child development ac-

Author talking with the beneficiaries of the LDRO, enrolled in the project of Street Chidren Education Programme in Bangladesh, funded by both HYY and LDRO.

14

tivities have appeared on the table of debates about children’s future as earlier mentioned? To know the scientific answer to this question, in my view, we have to evaluate the past and present work-plan activities concerning children’s development. That is why in this article among evaluating development steps, I will delineate mainly two vital issues for the promotion of a better world for each and every child in Bangladesh. Through this delineation we will be able to figure out the best means to pay priority to children. This school of thought will be presented in the end of this article. Let’s now put light on the core issues of the article. To launch development programs for the children, the question ”How the researchers are representing the children of this day?” needs to be emphasized. In answering this question diversified hypotheses can be established, and all child researchers from their own point of view are always ready to explain very simply and in pleasing manner the hypotheses developed by themselves. To develop a world fit for all children through the development programs, the child researches are representing the adopted steps generally in five different ways: (1) children as primitive, (2) children as copycats, (3) children as personality trainees, (4) children as obvert actors and (5) children as critic. For example, in the child development planning the child researchers are representing the children of Bangladesh, as I conceive, as primitive copycats and obvert actors. The child policies based on the above mentioned approaches presented by the child researchers, the de-


velopment aid provided to the children of Bangladesh is nothing but the continuation of the past, which most often did not accept any child related theories. On the contrary, to develop policies for the children the child researchers in Finland, for the scientific point of view, present the children as actors – which actually strongly supports the child related theories provided by sociologists, anthropologists, psychologists, and other academic thinkers. The best cited example in this theoretical orientation is British sociologist Anthony Giddens’s theory of structuration. Basing on this theoretical prolegomenon welfare states like Finland are promoting child development plans which are actually the embodiment of the present development work. In this array the children can find their dream world with ample of opportunities, beauties and charms of life. Now we can pay attention to the second ground of discourse:  ”what are the roles of the mentioned development plans – past and present” in the eyes of the children in Bangladesh? In the beginning of the article I stated that in Bangladesh children’s development plans exist only for a specific category of children, and the vulnerable ones are used as nothing but a technical term. Here, to me vulnerable children are those ”who are growing up with poverty to become future citizen of Bangladesh”. These children are fatalistic like the displaced children in Iraq and in Bosnia, indigenous and black children in Ecuador, slum children in Argentina and in Brazil, lower casts (dalit) children in India or children of Malawi. These ill-fated children have little hope for their future. Evidently, these situations prove the past and present roles of the development plans. Child researchers have been influential in these development plans, which took the voices of poor children under consideration while developing child policies. As an instance, in the book ”Voices of the Poor from Many Lands” edited by Deepa Narayan and Patti Petesch, and published by World Bank in 2002, the researchers prove that the poor community does not believe developmental aid would be effective for their better future nor their voices could be evaluated in designing the development plans. Questions may arise in the conscious mind of people that whether the development plans and the role of the child researchers could contribute to uplift the future of the Bangladeshi children, disadvantaged or not! This is an important question which could be explained in different ways from varied perspectives. What could be briefly said, according to me, the development plans based on the data provided by the child researchers as an initiative have succeeded to open a new school of thought for providing a better world for the children of Bangladesh. This effort positively helps to raise the consciousness of poor children in contrast to the other children of their basic needs and rights. Surprisingly comparing to an European country like Romania where the rates of drop-out children from the schools are increasing, the situation in Bangladesh is quite reverse. But this does not mean literally that the poor children believe the development plans devoid of their voices could possibly offer for them

a beautiful world where they could ensure their needs and rights. As evidenced by Deepa Narayan and Patti Petesch it could be said that when people ask questions about development plans from the slum or floating children, without any subterfuge they will respond of the rich who are becoming richer in contrast to them. Therefore, by changing the ideas and morality of the poor children in Bangladesh about discussed development plans to build a beautiful world for all children requires, in my view, only two key steps: (1) to ensure the implementation of the child centered policies and plan; and (2) development plans should not be politically jeopardized. Let me comment a little on each of these key steps. First, by ensuring the implementation of the child centered policies and plans we would be able to give priority for the best interests of all children in Bangladesh. According to Ben White and Maritta Törrönen, this step will help to ensure primary human rights – safety, survival and autonomy. A real example of this is the child development work in Nordic countries. As a result this plan believes and relies on governmental and non-governmental aid that is provide for the children. Second step, the first steps can be ensured by escaping development plans from political eclipse. As the child researcher Olga Nieuwenhuys has said: the street children are being deprived of growing up soundly due to different kinds of political agenda and political hindrances. There the developmental aid becomes prone. One thing is quite apparent to us and deserves fresh attention: following the development model of Nordic countries for changing the perspectives of Bangladeshi child policies based on the voices of the children devoid of political eclipse, the children, in the words of Nobel laureate Amartya Sen, will find the instrumental freedom. This freedom will play a vital role to bring up these vulnerable children to the mainstream of our society. Writer is a doctoral candidate in social work. He studies at the Departement of Social Policy in the Faculty of Social Sciences.

15


Andien  intiaanit  järjestäytyvät Perussa

Teksti ja kuvat: Kukka Ranta

esällä Ayacuchossa suorittamani vapaaehtoistyökokemuksen ohella sain seurata mielenkiintoista lakkoaaltoa, joka kiehui kuumana pitkin Andien katuja päivittäisinä mielenosoitusmarsseina. Hallitus syytti lakkoilijoita terroristeiksi ja mielenosoittajat puolestaan presidentti Alan Garciaa kansaa huijaavaksi petturiksi. Mistä oikein on kyse? Kesällä tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun Alan Garcia valittiin presidentiksi toiselle hallituskaudelleen sitten 1980-luvun. Vuoden 2006 vaaleissa Garcia pääsi niukasti valtaan pääkaupungin Liman ja pohjoisen rannikkoalueen äänillä. Vuosi päättyi sosiaaliseen kriisiin ja kiihkeään lakkoiluun ympäri Perun maakuntia. Presidentti näyttää nyt unohtaneen antamansa vaalilupaukset köyhyyden vähentämisestä ja miljoonien vuoriston asukkaiden huomioonottamisesta, samalla kun yksityistämisaikeet ja Yhdysvaltain kanssa neuvoteltu vapaakauppasopimus etenevät.

telmän yksityistämiseen; uusi laki nosti Perun eri alueiden köyhät massat vastarintaan ja on saanut aikaan työväenliikkeiden poliittisen järjestäytymisen. Tosin Yksityistämispolitiikka nostatti vastarinnan aallon on mielenosoituksissa muitakin syitä taustalla. Varsinainen kylmäksi sodaksi kutsuttu kiihkeä lakkoYhteiskunta-analyytikkojen mukaan kyseessä on siaalto leimahti, kun Alan Garcia sääti uuden lain opetsällissodan aikaisen ahtaan ilmapiirin purkautuminen. tajien tutkintovaatimusten uudistamisesta. La Ley de Vuosina 1980–2000 erityisesti Andien alkuperäisväesla Carrera Magisterial liittyy laajemmin koulujärjestöön kohdistunut terrori loi syvän pelon ilmapiirin ja sai monet kääntymään mitä tahansa ylhäältä ohjattua liikettä vastaan. Sodan loppumisen jälkeen poliittinen avaus ja talouden koheneminen ovat luoneet työväenliikkeille ja alueellisille organisaatioille mahdollisuuden uudelleen aktivoitumiseen. Andeilla ollaan nyt huolestuneita lasten tulevaisuudesta, sillä ihmiset pelkäävät yksityisten koulumaksujen nousevan niin korkeiksi ettei heillä ole enää varaa kouluttaa lapsiaan. Lähes puolet perulaisista elää alle kahdella dollarilla päivässä; köyhän maatyöläisen kuukausipalkka on keskimääräisesti 65 dollaria. Tavallisesti vuoristolaisten perheessä on 4–5 lasta, joten jos koulumaksut nousevat kovasti, ei huoli ole turha. Tuhannet opettajat pelkäävät massairtisanomisia, sillä jos he epäonnistuvat työkykyä mittaavassa testissä kolmesti, menettävät he työpaikkansa lopullisesti. Vastuu koulutusjärAndeilla äänestettiin Ollantaa: Andeilla suuri enemmistö äänesti Oljestelmästä on aiemmin kuulunut hallituksellanta Humalaa, vasemmiston Chávesilaista linjaa ajavaa ehdokasta le, mutta nyt sitä ollaan siirtämässä kunnille. 16


Monien mielestä suunnitelma on kuitenkin keskeneräinen, sillä kunnallisten henkilöiden koulutus ei ole riittävä ottamaan vastuuta koko koulutuksesta. Yleisesti ottaen opiskelijat ottivat suurina joukkoina osaa mielenosoitusmarsseihin. Kuitenkin esimerkiksi Huamangan yliopiston opiskelijat Lorena ja Hernán pitävät yksityistämistä hyvänä asiana, sillä he toivovat opettajien tason vihdoin paranevan. Lorenan mukaan julkiset koulut ovat hinnaltaan jo lähes yksityisten kaltaisia, koska vanhempien tulee ilmoittautumismaksun lisäksi suorittaa lukuisia materiaali- ja tarvikemaksuja. Hernanin mielestä uuden lain tulisi määritellä kuka tai mikä instituutio tulee suorittamaan uudelleen arvioimisen, tai muuten järjestelmässä on suuri korruption ja puoluetuttujen suosimisen vaara. Terroristi, kommunisti, murhaaja Presidentti Alan Garcia on vastannut yhteiskunPresidentti Alan Garcialle valmistettuja ruumisarkkuja Ayacuchon nalliseen liikehdintään kutsumalla mielenosoittajia aukiolla heinäkuussa 2007 kommunisteiksi, terroristeiksi ja syyttää vieraan ideologian omaavia taistelijoita yhteiskunnan ajamien uudistus- rahalahjoitusta, sillä hänen mukaansa ”köyhät maanviljelijät tarten vihollisiksi. Garcia sääti uuden lain hillitäkseen väkivaltai- vitsisivat enemmän poliittisia päätöksiä heidän työnsä tukemisuuksia. Laki kieltää alueellisten johtajien osallistumisen mielen- seksi. Hallitus nyt ikään kuin ostaa köyhien kouluttamattomien ilmaisuuksiin. Lisäksi se oikeuttaa poliisin ja armeijan käyttävän ihmisten hiljaisen tyytymisen, jotta voisi toteuttaa toisenlaisia aseita, jos kyseessä on ilman auktoriteettivaltaa järjestetty mie- suunnitelmiaan kaikessa rauhassa.” lenosoitus. Perun maakunnat ovat lakkoilleet koulutus- ja terveysjärjesPerun lakimiesliitto el Colegio de Abogados del Perú kriti- telmän yksityistämistä sekä Yhdysvaltain kanssa suunnitteilla soi julkisesti mielenilmaisujen kriminalisoimisen olevan pe- olevaa vapaakauppasopimusta vastaan. Eteläisen Arequipan rustuslainvastaista. Perussa pelätään sissiliike Loistavan polun maakunnan lakkolaisten laatiman ehdotuksen mukaan työttöuudelleen aktivoitumista, ja osin tällä verukkeella hallitus laski myyteen, nälkään ja köyhyyteen voisi puuttua parhaiten nostaarmeijan kaduille turvaamaan yhteiskuntarauhaa. Hallitus ei ole malla palkkoja ja antamalla enemmän virallisia työlupia. Näin vastannut maakuntien esittämiin keskustelupyyntöihin, vaan perulaiset pääsisivät varmempien tulojen piiriin ja pois harmaan militarisoi politiikkaansa. Asevoimat, Fuerzas Armadas on sama talouden kehästä. taho, joka syyllistyi sisällissodan aikana hallituksen joukoista Monet Andien maanviljelijät pelkäävät elinkeinonsa romaheniten ihmisoikeusrikkomuksiin. Ei ihme, jos tämä lyö lisää kii- tavan, sillä miten perulainen tuote tulee pärjäämään kilpailussa laa valtiovallan ja kansan välille. miljoonittain valtion tukiaisia saaville yhdysvaltalaistuotteille? Kaiken lisäksi Alan Garcialla on edelleen selvittämätön vas- Mielenosoittajat pelkäävät massatuotannon työntyvän Perun tuu ensimmäisen hallituskautensa, vuosien 1985–1990 aikana markkinoille, sekä elinkeinorakenteen ja tuotannon muotoutukadonneista tuhansista sisällissodan uhreista. Vuonna 2003 val- van ulkopuolisen markkinatalouden ehdoin. mistunut totuus- ja sovittelukomission raportti on onnistunut Ilman Andien alueen poliittista järjestäytymistä saattaisi langettamaan syyllisyyden vain maolaisen sissiliikkeen harteille, Loistavan Polun rippeillä yhä olla mahdollisuuksia laajempaan kun hallitusvallan edustajat kieltävät Totuuskomission selvittä- kannatukseen. Osa haastattelemistani ihmisistä todella pelkää män totuuden vallan menetyksen pelossa. Vuoden 2006 presi- sissiliikkeen uudelleen nousua ja osa puolestaan armeijan valdenttipelin kamppailussa sivuutettiin kokonaan Garcian vastuu lankaappausta. Miljoonien ihmisten massaan mahtuu monen1980-luvun katoamisista, samalla kun vasemmistoehdokas Ol- laista ja moni onkin todennut, ettei Perussa tapahdu muutoksia lanta Humala teilattiin arvostelemalla rajusti hänen toimiaan kuin vain voimalla ja väkivallalla. Suurin osa kuitenkin haluaa armeijan palveluksessa likaisen sodan aikana. käydä taisteluaan maltillisesti, sillä sisällissodan kipeät muistot eivät innosta tarttumaan aseisiin. Rahalahjoituksilla hiljainen tyytyminen? Kesäkuussa Garcian johtama hallitus maksoi korvauksia sadoille Marssimalla huomio köyhimmille poliittisen väkivallan uhreille Keski-Andeilla. Ayacucholainen ala-asteen opettaja Nancy Yupanquir kuitenkin kritisoi suoraa

Keski-Andien yhden köyhimmän alueen, sisällissodan aikaisen terrorin keskuksen Ayacuchon keskusaukiolla kokoontuu heinä17


Heinäkuun lopulla kahdeksan tuhatta ayacucholaista osallistui Warien-marssille Limaan kuussa päivittäin eri järjestöjen mielenosoituksia. Näkyvimmin sosiaalisia muutoksia vaativat SUTEP:n eli Opetusalan Ammattiliiton edustajat. Heinäkuun 21. päivänä kahdeksan tuhatta ayacucholaista kerääntyi Huamangan keskusaukiolle tarkoituksenaan marssia Limaan. Innokkaat mielenosoittajat olivat varustautuneet rinkoin ja makuupussein, sekä banderoillein ja järjestöviirein. Koko edellisen viikon ajan suuret padat porisivat nuotion savussa, kun maakunnan opettajat leiriytyivät Plaza de Armasin aukiolla. Aukiolla yöpyneen SUTEP:n edustajan, Clemente Huaman Palominon mielestä ongelmana on pitkään ollut se, että hallitus toteuttaa päätöksiään ilman riittävää vuoropuhelua tai tiedotusta. Hallitus käyttää mielenosoituksista vahvaa terminologiaa, jolla se voi oikeuttaa armeijan käytön. Rio Apurimacin alueen opettaja Juan Carlosin mukaan Alan Garcia ei halua pureutua sosiaalisten ongelmien ytimeen, vaan yrittää vaimentaa mielenosoitukset kovalla kädellä – armeijan avulla. Ayacuchon alueen presidentti Molina Chaves täsmensi julkisessa lausunnossaan, ettei tarkoituksena ole osoittaa mieltä hallitusta vastaan, vaan kiinnittää huomio alueen sosiaalisiin erityistarpeisiin. Ayacucholaiset haluavat vauhtia köyhyyden vähentämiseen, yleishyödykkeiden hintojen alentamiseen, maatalouslannoitteiden- ja välineiden avustamiseen, teiden asfaltoimiseen, sekä terveys- ja koulutusjärjestelmän tukemiseen. Hallitus vastasi osittain onnistuneeseen Warien - marssiin sopimalla 18

neuvottelupäivän alueen johtajien kanssa elokuulle. Edessä on odotuksen aika; nähtäväksi jää kuinka neuvottelut onnistuvat ja miten Alan Garcia todellisuudessa tulee puuttumaan köyhyyden vähentämiseen. Vaihtoehdoilla kohti yhteiskuntarauhaa Elokuussa sattunut tuhoisa maanjäristys rauhoitti mielenosoitukset ja sai aikaan voimakkaan solidaarisuuden aallon rannikon uhrien hyväksi. Vapaakauppasopimuksella saattaa olla vaikutusta uusien mielenosoituksien kiihtymiseen, ellei joku muu syy laukaise jo aikaisemmin köyhyyteen kyllästyneiden aktiivisuutta. Maailmanpolitiikan professori, Latinalaisen Amerikan konkari Teivo Teivainen arvelee, että viivästyneeseen sopimukseen saattaa liittyä neuvottelut sotilastukikohdan sijoittamisesta Peruun, sillä Yhdysvallat joutuvat nyt lähtemään Ecuadorista uuden, Chávesilaista linjaa edustavan presidentti Rafael Correan tultua valtaan. Vuosisatoja jatkunut sosiaalinen ahdinko, hallitusten piittaamattomuus, sekä epätasa-arvoinen, syrjivä ilmapiiri ovat kaikki yhä purkamatta. Myös aiemmat sisällissodan ongelmat johtuivat pitkälti samoista syistä. Alan Garcian tulisi nyt todella pyrkiä jakamaan kakkuaan tasaisemmin ja yrittää lievittää alati syvenevää rikkaiden ja köyhien kuilua, jotta samat palvelut ja oikeudet voisivat vihdoin kuulua kaikille. Vaihtoehdottomuus synnyttää väkivaltaa, josta viime kesä jälleen antoi muistutuksensa.


Akateemista yhteistyötä Perun ihmisoikeusrikkomusten selvittämiseksi Helena Ranta: ”Rankaisemattomuuden aika on ohi”

Oula Seitsonen

elsingin yliopiston oikeuslääketieteilijät aloittivat vuoden 2007 alussa perulaisten arkeologien ja antropologien kouluttamisen ihmisoikeusrikkomusten selvittelytyöhön. Perussa katosi 1980–90-lukujen sekasorron vuosina tuhansia ihmisiä, jotka on haudattu satoihin joukkohautoihin eri puolille maata. Perun katolisessa yliopistossa organisoitu maisteriohjelma tulee takaamaan osallistujille tarvittavan ammattitaidon tasokkaaseen ja eettiseen joukkohautatutkimukseen. ”Koulutusyhteistyö varmistaa, että maan omat asiantuntijat voivat selvittää tapahtuneet ihmisoikeusrikkomukset. Tämä luo pohjaa stabiilin yhteiskunnan rakentamiselle”, kuvailee koulutusta vetävä professori Helena Ranta. Laittomuuksien aikakausi ja sen jälkipyykki Perussa vallitsi 1980- ja 1990-luvuilla presidenttien Belaúnden, Garcían ja Fujimorin hallituskausilla pitkä terrorin kausi. Tuona aikana maassa katosi tuhansia Professori Helena Ranta seuloo kaivettua maata Lappeenrannan Huhtiniemessä syksyllä 2006

ihmisiä ja sadattuhannet muut joutuivat syrjinnän tai pakkotoimien kohteeksi. Väkivaltaisuuksiin syyllistyivät sekä hallituksen joukot (Fuerzas Armadas) että sissiliikkeet, joista kuuluisin on Loistava Polku (Partido Comunista de Peru Sendero Luminoso). Erityisesti 1980–90-lukujen vaihteessa maassa oli käynnissä käytännössä täysi sisällissota, ja Loistava Polku hallitsi suurta osaa Keski- ja Etelä-Perun maaseudusta. (kts. myös Kukka Rannan artikkeli.) Fujimoria presidenttinä seurannut Valentín Paniagua perusti valtaan noustuaan vuonna 2001 totuus- ja sovittelukomission selvittämään sekasorron kaudella tapahtuneita katoamisia. Suomalaiset tutkijat kutsuttiin työhön mukaan YK:n oikeustieteellisen asiantuntijan kehotuksesta vuonna 2002. Kyseinen asiantuntija ehdotti suomalaisia oikeuslääkäreitä katoamisiin liittyvien joukkohautatutkimusten toteuttajiksi, ja Perun hallitustaso kääntyi asiassa Suomen suurlähettilään puoleen. Suomen Ulkoministeriön aloitteesta Peruun lähetettiin vielä samana vuonna delegaatio tiedustelemaan tilannetta. Ryhmään kuuluivat Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitoksen silloinen johtaja Antti Penttilä, sekä professorit Helena Ranta ja Antti Sajantila. Perun katolisen yliopiston rehtori toimi totuuskomission johtajana, ja hänen avullaan suomalaiset tutustuivat paikalliseen tiedeyhteisöön, komission toimintaan ja maassa vallitsevaan tilanteeseen: ”Pääsimme tutustumaan myös muutamiin väitettyihin joukkohautapaikkoihin Loistavan Polun ydinalueella Ayacuchossa”, Helena Ranta muistelee tiedustelukäyntiä. Suomalais-perulainen koulutusyhteistyö Suomalaiset havaitsivat pian saapumisensa jälkeen, että perulaisten esittämä konkreettinen pyyntö joukkohautojen avaamisesta ei ollut ulkomaalaisten toimijoiden tai kansainvälisen yhteisön vastuulla oleva tehtävä. Tutkimukset olisi ehdottomasti suoritettava maan hallituksen ja omien asiantuntijoiden toimesta. Tämä rakentaisi kipeästi kaivattua luottamusta hallinnon ja kansalaisten välille. Suomalaiset katsoivat voivansa tarjota koulutusapua, siirtää akateemista tieto-taitoa ja verifioida tutkimustyön tuloksia: ”Tavoitteena on kouluttaa maan omat ammattilaiset, 19

Oula Seitsonen


oikeuslääketieteilijät ja arkeologit, tekemään joukkohautatutkimukset tehokkaalla ja kansainväliset standardit täyttävällä tavalla”, kertoo professori Ranta. Totuuskomissio sai työnsä valmiiksi vuonna 2003. Tämä mahdollisti suomalais-perulaisen koulutusyhteistyön käynnistämisen. Kaksivuotinen forensisen tutkimuksen maisteriohjelma käynnistyi Perun katolisessa yliopistossa vuoden 2007 alussa ja päättyy näillä näkymin vuoden 2008 lopussa. Koulutusohjelma on saanut Perussa äärimmäisen innostuneen vastanoton, ja siihen osallistuu useita kymmeniä lääkäreitä, arkeologeja ja antropologeja. Perun katolinen yliopisto on kallis, yksityinen opinahjo. Suomen Ulkoministeriön ja Helsingin yliopiston läheinen yhteistyö mahdollistaa koulutusohjelman organisoimisen. Ulkoministeriö osallistuu hankkeeseen tarjoamalla perulaisille opiskelijoille lukukausimaksut kattavat stipendit, ja suomalaiset opettajat, professorit Ranta ja Sajantila, hoitavat oman osuutensa yliopiston opetusvelvollisuuden piirissä. Molemmat professorit osallistuvat kontaktiopetukseen yhteensä kahden luentojakson verran, sekä lisäksi kesäkuussa 2008 järjestettävään forensisen arkeologian opetuskaivaukseen: ”Kyseessä on yliopiston kolmannen funktion realisoiminen kansainvälisessä mittakaavassa. Toteutamme globaalia vastuunKukka Ranta kantoa käytännöntasolla”, Helena Ranta kuvaa koulutusyhteistyön merkitystä. Ayacucholaisen pikkutytön kyltissä lukee ”Alan joukkomurhaaja ja valehtelija joka huijaa kansaa. Ei koulujärjestelmän Puutteita totuuskomission selvityksessä yksityistämiselle!!” Ulkomaiset asiantuntijat ovat havainneet totuuskomission vuonna 2003 julkistetussa loppuraportissa vakavia puutteita ja puo- edelleen. Niiden kohteeksi joutuvat tavallisimmin siviilit, kuten lueellisuutta. Raportti vaikenee tyystin muun muassa Fujimorin niin usein muuallakin. Taloudellisten näkökulmien myötä taistoisella presidenttikaudella toteutetusta satojen tuhansien alku- teluihin on sekaantunut paljon toimijoita ja yleiskuva on erittäin peräiskansojen edustajien pakkosteriloinnista, joka tehtiin köy- sekava: hyyden poistamiseksi! Monet steriloiduista naisista myös kuoli”Vyyhtiin ovat kietoutuneet hallituksen joukot, sissiryhmittyvat toimenpiteestä aiheutuneisiin komplikaatioihin. mät kuten FARC, erilaiset puolisotilaalliset ryhmät, kansainväHelena Ranta sai yhdysvaltalaisten ihmisoikeusjuristien liset rikollisjärjestöt, huumeparonien yksityisarmeijat, ja lisäksi kautta faktat steriloinneista tietoonsa ja kysyi asiasta suoraan yhdysvaltalaisten intressit”, Ranta selvittää monimutkaista tilantotuuskomission jäseniltä. Perulaisten tutkijoiden ensireaktio- netta. na oli hämmästys: ”Mistä olet saanut tietää asiasta?” Virallisena Konfliktin pääosapuolet ovat Yhdysvaltain tukema Kolumvastauksena annettiin, ettei sterilointiohjelmaa ollut sisällytetty bian armeija, vasemmistolaiset kapinallisjärjestöt FARC (Fuerheidän mandaattiinsa, minkä takia sitä ei ollut syytä käsitellä zas Armadas Revolucionarias de Colombia) ja ELN (Ejército de raportissa. Perun nykyinen hallitus on sittemmin esittänyt viral- Liberación Nacional) sekä oikeistolainen AUC (Autodefensas lisen anteeksipyynnön pakkosterilointiohjelmasta, mutta asian Unidas de Colombia). Kapinallisryhmittymät hallitsevat suuria käsittely on edelleen pahasti kesken. osia maaseudusta, ja ovat lisäksi läheisesti sekaantuneet huumekauppaan. Jatkosuunnitelmia: seuraava kohde Kolumbia? Maassa on jatkunut lähes yhtäjaksoinen sekasorto yli viisiPerussa onnistuneesti käynnistynyt yhteistyö on jo poikinut vas- kymmentä vuotta. Tämän seurauksena tavalliset kolumbialaiset taavia pyyntöjä naapurimaista. Helena Rannan mukaan muun ovat äärimmäisen väsyneitä taisteluihin, ja toivovat jonkinlaismuassa Kolumbiasta on esitetty toive koulutusyhteistyön aloitta- ta kestävää ratkaisua. Kansainvälisten järjestöjen avulla onkin misesta. Kolumbian tilanne vain on, jos mahdollista, vielä arem- perustettu korvaus- ja totuuskomissio selvittelemään tilannetta. pi ja monimutkaisempi kuin Perussa: Myös Helena Ranta suuntasi pian haastattelun jälkeen Kolum”Huumekauppa tuo kuvaan mukaan kansainvälisen rikolli- biaan tarkastelemaan mahdollisuuksia oikeuslääketieteellisen ja suuden ja moninaiset taloudelliset eturistiriidat”, Ranta kertoo. arkeologiseen koulutusyhteistyön organisoimiseksi. Toisin kuin Perussa, Kolumbiassa väkivaltaisuudet jatkuvat Kiitos haastattelusta Helena Rannalle! 20


Kehitysmaiden alkuperäiskansat ja luonnonresurssien suojelu

Teksti: Elina Silkelä Kuvat: Vesa Laulumaa

altaosa maailman luonnonvaroista ja biodiversiteetistä sijaitsee etelän kehitysmaissa. Kautta aikojen pohjoisen vauraammat teollisuusmaat ovat hyödyntäneet etelän maiden resursseja oman teollisuustuotantonsa tarpeisiin. Kun geneettistä materiaalia on siirretty kehitysmaista teollisuusmaihin, eivät pohjoisen tahot ole usein tahtoneet maksaa hyvityksiä resurssien käytöstä. Oikeuksia korvauksiin ei ole odotettu, koska vaihto on nähty osana ihmiskunnan yhteistä perintöä. Kehitysmaiden alkuperäiskansoilla on pitkien aikojen kuluessa samalla alueella elämisen seurauksena kehittynyt yhteisöllinen ymmärrys alueen luonnonvarojen resursseista, hoitamisesta sekä niiden käyttömahdollisuuksista. Alkuperäiskansoilla lähiympäristö liittyy läheisesti yhteisön omaan kulttuuriin ja kielenkäyttöön. Ympäristöstötietous ilmenee niin taiteessa, arkkitehtuurissa, ruuassa kuin lääkekasvien käytössäkin. Yh-

teisöjen jäsenet oppivat lapsesta asti muilta yhteisön jäseniltä ympäröivän luonnon merkityksistä ja ominaispiirteistä. Perinteisesti tieto on siirtynyt sukupolvilta toisille, mutta nyt sitä uhkaavat sekä biodiversiteetin että alkuperäiskansojen kulttuurin häviäminen. Suurin osa esimerkiksi maailman sademetsien lajeista on vielä länsimaiselle tieteelle tuntemattomia. Metsien kasviston geeniperimä on korvaamaton aarreaitta, josta voitaisiin saada hyödyllisiä lääkekasveja erilaisiin sairauksiin, jopa sellaisiin, joita tähän asti ei länsimainen lääketiede ole onnistunut kokonaan parantamaan. Paikallinen tietous pitäisi saada säilymään ja paikalliset viljelijät pitämään huolta luonnon monimuotoisuuden säilymisestä, sekä kehittelemään ja etsimään uusia potentiaalisia ominaisuuksia sisältäviä kasveja. Biologisten resurssien käytöstä pitäisi saada kestävää, ja resurssien suojelua tulisi lisätä. Jotta yhteisöt olisivat halukkaita

21


siihen, olisi heidän saatava oikeudenmukainen korvaus ja tunnustus tekemästään työstä luonnonvarojen parissa. Yhteisomaisuudesta yksityiseksi – oikeudet alkuperäiskansoilta länsimaille Länsimainen teollisuus hyödyntää alkuperäiskansojen aikojen kuluessa löytämiä, risteyttämiä ja hoitamia kasveja antamatta

kasvien kaupallisesta käytöstä rojalteja tai muunlaista korvausta alkuperäiskansoille. Hyödyntämisen takana ovat tekijänoikeus ja muut immateriaalioikeudet (Intellectual Property Rights, myöhemmin IPR), jotka sallivat esimerkiksi länsimaisen lääketeollisuuden ottavan yhteisenä omaisuutena koettuja resursseja ja muuttavan ne yksityiseksi hyödyntämiseksi, kun niiden ominaisuudet on tunnistettu laboratoriossa. IPR toimii patentin tavoin: kun on tunnistettu tai manipuloimalla tai risteyttämällä luotu jokin ominaisuus, ja tunnistajana on tietty yksilö tai yritys, tämä taho voi kieltää muita käyttämästä löydöstään. Taho saa siten yksinoikeuden hankkia voittoja löydöksensä myynnistä. Jos löydös on syntynyt käyttämällä jo rekisteröityä materiaalia ei löytäjän tarvitse maksaa rojalteja materiaalin alkuperäiselle omistajalle. Siten kehitysmaiden resursseja hyödyntävän monikansallisen yrityksen ei tarvitse maksaa korvauksia resurssien lähtömaalle. Jos materiaaleja taas ei ole vielä rekisteröity ne nähdään osana julkista omaisuutta, josta voitot automaattisesti menevät sen löytäjälle tai kehittäjälle. Teollisuusmaat köyhdyttävät kehitysmaita käyttämällä niiden yhteisöjen resursseja ja myymällä resurssien pohjalta kehitettyjä tuotteita takaisin kehitysmaihin. IPR olettaa, että menetykset voidaan korvata kehitysmaille erilaisilla kompensaatioilla, mutta tämä ei ole ongelmatonta. Pohjoisessa uskotaan siis yksityistämiseen, toisin kuin etelässä, missä ajatellaan, että biodiversiteetti kuuluu maalle, jossa se sijaitsee, kun taas tunnistettu molekyyli kuuluu tieteelle, ja siten sen tulisi olla yhteistä omaisuutta. WTO:ta edeltänyt GATT -sopimus estää sekä mahdollisuuden palata universaaliin yhteiseen perintöjärjestelmään että uuden IPR:n luomisen. Siten jäljelle jää ajatus hyvityksen ja globaalin tunnustuksen antamisesta resurssien lähtötahoille. Vielä ei osata määritellä mikä olisi oikeudenmukainen hyvitys ja usein on epäselvää kenelle hyvitys kuuluu. Oikeudenmukaisen korvauksen ongelma IPR:n korvausmenettelyissä on kaksi ongelmallista kohtaa. Ensinnäkin se olettaa, että korvaukset voidaan tehdä vaikuttamatta yhteisön piirteisiin ja että ne luovat ja säilyttävät biodiversiteettiä. Lisäksi se olettaa, että jos korvaus annetaan resurssien lähtömaan

22


hallitukselle paikallisen yhteisön sijaan sillä on täsmälleen samanlainen hyödyttävä vaikutus. Korvauksia ei ole tarkemmin määritelty, joten ne ovat useimmiten rahallisia prosenttiosuuksia kehitetyn tuotteen myynnistä. Rahalliset korvaukset luovat kuitenkin usein epätasa-arvoa yhteisössä, varsinkin kun on epäselvää kenelle korvaus lopulta kuuluisi. Erilaisten lajikkeiden risteytys ja sitä kautta uusien hyödyllisten ominaisuuksien löytyminen on harvoin yhden ihmisen itsenäisen työskentelyn tulosta. Useimmiten tällainen tieto kehittyy kollektiivisena inventiona, jossa eri seutujen ja kansojen viljelijät toimivat yhteistyössä. Silloin on vaikeaa osoittaa tarkasti kenelle hyöty kehittelystä kuuluu. Pelkkä rahallinen tuki ei myöskään motivoi suojelemaan biologisia resursseja, vaan siihen tarvitaan kokonaisvaltaisempi lähestymistapa. Oletus siitä, että valtiolle maksetut korvaukset hyödyttäisivät resursseja suojelevia ja hoitavia tahoja yhtä lailla kuin suoraan maksetut korvaukset on väärä. Pienillä etnisillä ryhmillä on harvoin laillista tunnustusta tai juridista asemaa. Valtio ei usein ole halukas välittämään maksettuja korvauksia tai resursseja eteenpäin vähemmistöasemassa olevalle yhteisölle, vaan pitää ne itse. Tällöin varat eivät myöskään päädy tarkoitusperiinsä, kuten esimerkiksi biologisten resurssien suojeluun, joka tarkoittaa sitä, että IPR itse asiassa vaikuttaa biodiversiteetin vähenemiseen. Koska korvauksien saaja voi kollektiivisen kehittämismuodon takia olla hankala määrittää, korvauksia jakamaan on esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa perustettu ei-valtiollisia säätiöitä, jotka ottavat vastaan ja jakavat kompensaatioita. Sen johtokunnassa ovat edustettuina sekä alueelliset hallitukset että alkuperäiskansojen edustajat. Rahallisen korvauksen ajatusta ei pidä hylätä kokonaan, mutta se ei saa olla ainoa vaihtoehto. Korvauksien tai hyvitysten toteuttamiseen tarvitaan sekä pitkän että lyhyen tähtäimen strategioita, joista yhtenä pitkän tähtäimen strategiana voisi olla juuri prosenttiosuuksien jakaminen resursseista kehitettyjen tuotteiden voitoista. Tässä on kuitenkin riski, että paikalliset eivät saa korvausta lainkaan, jos uutta tuotetta ei onnistutakaan kehittämään. Siksi pitäisi sitoutua antamaan myös lyhyen aikavälin korvauksia, joissa kuunnellaan paikallisten tarpeita ja ajatuksia oikeudenmukaisesta hyvityksestä. Tällaisena ovat aiemmin toimineet esimerkiksi paikallisen terveydenhuollon kehityshankkeet. Toinen tärkeä pitkän tähtäimen strategia on luoda kestäviä tapoja hyödyntää luonnonvaroja paikallisesti. Korvausten tulee tukea strategioita, joilla edistetään sekä paikallisten ihmisten koulutusta että infrastruktuurin luomista biologisten resurssien hyödyntämiseen, kartoitukseen ja tutkimukseen. Oikeudenmukainen hyvitys sisältää resursseja kasvien lähtömaalle huolehtia jatkossa itse geeniperimänsä hoidosta. Paikallisille on annettava koulutusta ja tarpeellista tekniikkaa kasvien keräämiseksi, säilömiseksi ja ominaisuuksien selvittämiseksi. Muiden näistä resursseista tekemän tutkimuksen hyödyt on tuotava takaisin kertomalla havainnoista oppimateriaalien ja median välityksellä. Paikallisten on myös oltava valmiita vaatimaan korvauksia yhti-

öiltä ja valvomaan resurssien käyttöä. Biologisten resurssien suojelu riippuu pitkälti paikallisten kyvystä kontrolloida resurssien keräystä ja vientiä pois alueelta, sekä kyvystä vaatia resurssien keräyksestä maksu. Alkuperäiskansojen alueellinen itsehallinto onkin eräs avainkysymyksistä biologisten resurssien suojelussa. Suojelu korvausstrategioiden tavoitteena Koska biodiversiteetti koetaan kollektiiviseksi perinnöksi, jota kuka tahansa saa hyödyntää, eivät paikalliset yhteisöt ole etusijalla resurssien hallinnoinnissa. Jos resurssimaiden hallitukset tunnustaisivat alkuperäiskansat ja antaisivat heille hallintaoikeuksia resursseihin, olisi yhteisöjen helpompi vaatia oikeuksia ja korvauksia muilta resurssien käytöstä. Itsehallinnon tunnustaminen myös vahvistaisi yhteisöjä sisäisesti, joka on tärkeää kulttuurisen tiedon säilymisen kannalta. Biologisten resurssien suojelu tarvitsee paikallisten tietotaitoa ja paikallisia toimijoita, joten kysymys kulttuurin säilyttämisestä on tärkeä. Tällä hetkellä paikalliset viljelijät eivät hyödy biodiversiteetin varjelemisesta taloudellisesti, joten useat hylkäävät paikallisten kasvien hoitamisen lisätäkseen paremmin tuottavien kaupallisten kasvien tuotantoa. Tämä aiheuttaa geneettistä eroosiota ja lopulta kulttuurisen tietotaidon katoamista, kun kasveja ei enää käytetä. Suojelusta tulisi siis tehdä kannattavaa, mutta se on hankalaa, kun erikoisemmista kasveista saa huonompia maksuja ja niillä on vain vähän myyntimarkkinoita teollisuuden ostaessa ominaisuuksia geenipankeista. Geenipankeista ostaminen on yrityksille helpompaa, koska niistä ne saavat valmiiksi puhtaita ominaisuuksia, eikä tarvitse käyttää rahaa ja aikaa tutkimustyöhön. Suojelu kaipaisi (lähi)markkinoita, joilla viljelijät voisivat myydä hoitamiaan kasveja. Eräs tapa luoda markkinoita resursseille on asettaa niille ”erityisen alkuperäiskansan kehittämän laadun” leima. Tällä periaatteella tehdäänkin nykyisin jonkin verran yhteisökauppaa, esimerkiksi kosmetiikka-alalla. Alkuperäiskansat ovat luoneet esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa yhteenliittymiä oikeuksiensa ajamiseksi. IPR ei ole usein niiden asialistalla sellaisenaan, vaan se on liitetty laajemmin vaatimuksiin oikeuksista alueelliseen ja resurssilliseen itsemääräämisoikeuteen. Etninen itsemääräämisoikeus ja autonomia tarkoittaisivat täyttä kontrollia maasta, vedestä ja alueen resursseista. Luonnonresurssien suojelu voi säilyä vain säilyttämällä kollektiivinen omistus ja siten yhteisöjen oikeuksia on tuettava. Länsimaiden on maksettava korvauksia hyödyntämistään resursseista, ja korvausten tulisi vahvistaa alkuperäiskansojen yhteisörakennetta sekä kommunikointia ulkomaailman kanssa. Ylipäänsä olisi hyödyllistä pyrkiä pitkäaikaisiin dialogeihin alkuperäiskansojen kanssa. Kirjoitettu kirjan Brush S.B. & Stabinsky D. (toim.) 1996: ‘Valuing Local Knowledge. Indigenous People and Intellectual Property Rights’ pohjalta.

23


Hankeseurantamatka Sambiaan syyskuussa 2007

Teksti ja kuvat: Taru Väyrynen

24

YYn kehitysyhteistyöhanke on vuosina 2007–2009 Naisten ja tyttöjen oikeuksien sekä oikeusneuvonnan edistäminen Sambian Itä-provinssissa. Yhteistyökumppanimme on Eastern Province Women Development Association -niminen alueellisten naisjärjestöjen kattojärjestö Itä-Sambian maaseudulla. Hankkeen tarkoituksena on parantaa naisten ja tyttöjen lakisääteisiä oikeuksia, jotka jäävät maaseudulla usein toteutumatta. Sambiassa yleiset, perinteiset uskomukset vaikuttavat lakien soveltamiseen niin, että muun muassa naisten avioliittoa, maan omistamista ja omaisuuden perimistä koskevat lakisääteiset oikeudet eivät käytännössä toteudu. Naiset eivät usein myöskään tiedä oikeuksistaan, ja hankkeen tarkoituksena onkin tiedottaminen: EPWDA:n alajärjestöt kouluttavat oikeusneuvojia, eli oikeusjärjestelmän asiantuntijoita, jotka tarjoavat tiedotusta maaseudun naisille tarkoitetuilla vastaanotoilla. EPWDA:n järjestöt tiedottavat naisten oikeuksista myös maaseutuyhteisöille järjestettävissä työpajoissa ja paikallisilla kielillä tehtävissä radio-ohjelmissa. Lisäksi järjestöt tukevat naisten oikeudenkäyntejä sekä lainopillisin neuvoin että rahallisesti. HYY tukee EPWDA:n hanketta kolme vuotta,

2007–2009, joiden aikana on tarkoitus kehittää olemassa olevaa hanketta, kouluttaa lisää oikeusneuvojia ja perustaa uusia neuvontavastaanottoja. Yksi hankkeen suurimmista haasteista on sen vaikutus sukupuolten välisiin suhteisiin. Maaseutuyhteisöjen miehet ja lakia toimeenpanevat tuomarit suhtautuvat usein tällaisiin hankkeisiin varauksella. EPWDA:n pyrkimyksenä onkin voittaa ennakkoluuloja ja saada toimintaansa mukaan myös miehiä. Tähänastisen toimintansa aikana se on onnistunut tavoitteissaan hyvin. HYYn ja EPWDA:n hanke alkoi vuoden 2007 alussa. Hanke saa rahoitusta Suomen ulkoministeriöltä (85 %), ja loput (15 %) rahoitetaan HYYn opiskelijoiden vapaaehtoisista kehy-maksuista sekä kehy-aterioista saaduista tuloista. Joka vuosi hankkeeseen tehdään monitorointi- eli seurantamatka, jonka tarkoitus on vahvistaa yhteistyötä ja kumppanuutta HYYn ja EPWDA:n välillä, luoda katsaus siihen, mitä on tehty sekä suunnitella tulevaa toimintaa. Hankkeen ensimmäinen vuosi alkoi epäsuotuisissa merkeissä. Tarkoitus oli lähettää rahaa EPWDA:lle kaksi kertaa vuodessa, vuoden alussa ja puolivälissä. Ensimmäinen maksatus lähetettiin Suomesta helmikuun alussa, mutta rahat eivät päätyneet kumppanin tilille, vaan jäivät matkan varrelle pankkien väliaikaisille selvittelytileille odottamaan. Tilisiirron tiedoista oli ilmeisesti puuttunut pieni osa, eivätkä rahat menneet suoraan EPWDA:lle, vaan jumiu-


tuivat pankkiin Sambian pääkaupungissa Lusakassa. Yritimme selvittää rahasiirtoa Suomesta ja EPWDA Chipatasta käsin, mutta se oli vaikeaa. Tilanne ratkesi vasta, kun saavuimme henkilökohtaisesti Lusakaan ja menimme pankkiin selvittämään asiaa. Seurantamatka tehtiin 15.9.–29.9.2007. Matkaan lähtivät kehy-valiokunnan hankekoordinaattori Taru Väyrynen sekä hankeassistentti Liina-Maija Quist. Lensimme ensin Sambian pääkaupunkiin Lusakaan. Siellä tapasimme mm. Kepan hankeneuvojan, joka on ollut apuna HYYn ja EPWDA:n yhteistyössä. Selvitimme myös raha-asiaa pankin kanssa, ja rahat päätyivät EPWDA:n tilille pari päivää pankkivierailumme jälkeen. Koska EPWDA:lla ei ollut rahaa käytössään vuoden 2007 alkupuoliskolla, se ei myöskään kyennyt toimimaan suunnitellulla tavalla, vaan toiminta viivästyi rahojen myöhästymisen myötä. Vierailu EPWDA:n luona oli oikein opettavainen ja antoisa. Sambiassa arvostetaan suuresti henkilökohtaista kontaktia. Yhteistyökumppaneiden tapaaminen henkilökohtaisesti luo yhteishenkeä ja vahvistaa siteitä. sa, mitä he tekevät. Todennäköisesti EPWDA on mukana myös Etenkin hankalan alkuvuoden jälkeen oli hyvä käydä paikan vuoden 2008 Etvo-haussa. päällä tapaamassa kumppaneita, sillä tunnelma oli siellä ehtiJos haluat kuulla Sambian hankkeen ajankohtaisia kuulumisia, nyt jo pahimmillaan muuttua epätoivoiseksi rahojen puuttuessa. tule mukaan kehy-valiokunnan hankeryhmään! Kehy-valiokunKun pystyimme selittämään, että rahojen myöhästyminen oli nan www-sivujen etusivulta näet aina seuraavan kokouksen ajan ollut pankkien vika, ja saimme rahat vihdoin EPWDA:n tilille, ja paikan. Mukaan voi tulla milloin vain, ja olla mukana juuri tunnelma muuttui selvästi helpottuneemmaksi. siinä määrin kuin itselle sopii. HYYn ja EPWDA:n hanketta voit Kävimme läpi, mitä EPWDA oli pystynyt ja pystyisi vielä tukea maksamalla lukukausi-ilmoittautumisen yhteydessä vatekemään tämän vuoden aikana. Syyskuusta eteenpäin rahaa paaehtoisen kehy-maksun sekä valitsemalla Unicafeissa kerran toimintaan olisi normaali määrä, mutta koko vuoden toimin- kuussa tarjottavan normaalihintaisen kehy-aterian. tasuunnitelmaa ei mitenkään saataisi kirittyä kiinni. Ongelmaa tässä tilanteessa ei kuitenkaan ole, sillä sekä rahaa että toimintoja voidaan siirtää ensi vuodelle ja mahdollisesti vuodelle 2009. Suunnittelimme yhdessä vuoden 2008 toimintasuunnitelmaa sekä budjettia. EPWDA:n työntekijät olivat todella vieraanvaraisia ja ystävällisiä; kaikki sujui hyvässä yhteisymmärryksessä. Kutsuimme EPWDA:n hankekoordinaattorin HYYn vieraaksi ensi vuonna Suomeen, jottei matkustaminen olisi aina pohjoinenetelä – suuntaista. Seurantamatkan aikana sovimme myös eräästä uudesta ulottuvuudesta hankkeeseemme. Vuonna 2007 on ollut mahdollista hakea vapaaehtoiseksi EPWDA:an Kepan Etvo-vapaaehtoisohjelman kautta. Saimme monta hyvää hakemusta ja yhdessä EPWDA:n kanssa valitsimme niistä sopivimmat. Kepa teki lopulliset valintapäätökset lokakuussa. Vuonna 2008 EPWDA:an lähtee töihin kolme vapaaehtoista. He eivät edusta HYYtä eivätkä Kepaa. Kehy-valiokunnan uudistuville www-sivuille (www.helsinki.fi/hyy/kehy) tulee vapaaehtoisten ylläpitämä blogi, jota kaikki kiinnostuneet voivat lukea. Vapaaehtoiset ovat töissä kuusi kuukautta ja sopivat yhdessä EPWDA:n kans25


Eettinen arkeologia kehitysyhteistyön apuna – Esimerkki Itä-Afrikasta

Teksti ja kuvat: Oula Seitsonen

26

tä-Afrikassa, kuten muuallakin kehitysmaissa, länsimaiset tutkijat joutuvat usein vastakkain tekemänsä työn oikeutukseen ja tarpeellisuuteen liittyvien eettisten kysymysten kanssa. Tutkijan on selviteltävä näitä kysymyksiä vähintäänkin itsellensä, ja nykyään monesti myös paikallisille viranomaisille ja yhteisöille: Mitä hyötyä ulkopuolisten tiedemiesten työstä on alueen asukkaille? Erityisesti arkeologisen tutkimuksen osalta länsimaisten työn oikeutus on välillä ollut kyseenalaista. Kehitysmaiden arkeologinen tutkimus onkin ajoittain saanut – enemmän tai vähemmän oikeutetusti – päällensä kolonialistisen varjon. Tämä juontuu 1960–1970-lukua edeltäneisiin aikoihin, jolloin kolmannen maailman arkeologia oli pitkälti siirtomaaisäntien nykyisyydestä irrallista puuhailua. Nyky-yhteiskunnassa tehtävät tutkimukset vaativat tuekseen parempia perusteluja kuin puhtaan tiedonjanon. Miksi tuhlata resursseja muinaisten arvoitusten selvittelyyn, kun tutkimusalue on koko ajan polttavien humaanien ongelmien näyttämönä? Arkeologista tutkimusta perustellaan tavallisesti maan oman menneisyyden tuntemisen tarpeellisuudella, sekä sen takaamalla

kansallisen itsetunnon ja yhteishengen kohoamisella. Tämä tavoite ei kuitenkaan toteudu, jos/kun tutkijat keskittyvät julkaisemaan tuloksiaan yksinomaan länsimaisissa tieteellisissä julkaisuissa. Tarvittaisiin ruohonjuuritason kansantajuisia julkaisuja, Itä-Afrikassa vähintäänkin suahilin kielellä, sekä esimerkiksi paikallismuseoita, jotka takaisivat myös alueen asukkaille hyötyä omasta menneisyydestään. Lisäksi herää kysymys toisten historian tutkimisen oikeutuksesta. Optimaalinen tilanne olisi, että joka maalla olisi omat resurssit menneisyytensä selvittämiseen. Näin ei kuitenkaan ole, vaan raha ratkaisee ja tutkimukset tehdään useimmiten länsimaisten tutkijoiden toimesta ja heidän ehdoillaan. Viime vuosina tilanne on onneksi ollut korjaantumaan päin, ja akateemisen tieto-taidon siirto sekä koulutusyhteistyö ovat viimein alkaneet kantaa hedelmää. Eettinen arkeologia Edellä esitettyjen vaikeiden kysymysten ratkaisemiseksi Suomessakin useaan otteeseen vieraillut Vanderbilt yliopiston professori Arthur Demarest on esittänyt ajatuksen eettisestä arkeologiasta. Oman kertomansa mukaan hän aloitti Maya-kulttuurin tutkimuksensa Guatemalassa hieman kolonialistisessa hengessä tehdyillä tutkimusretkillä 1980-luvulla. Tutkimusalueen asukkaisiin lähemmin tutustuttuaan häntä kuitenkin alkoi painaa ajatus työnsä tarpeellisuudesta, oikeutuksesta ja hyödyllisyydestä alueen nykyasukkaiden kannalta: ”Arkeologi ei voi vain kaivaa ja katsoa vierestä miten paikallinen väestö elää suuressa köyhyydessä.” Tämä johti uusien tutkimuskysymysten muotoilemiseen, sekä kehitysyhteistyön liittämiseen arkeologisiin kenttätutkimuksiin. Demarestin eettisessä arkeologiassa paikallisväestö pyritään sulauttaman mahdollisimman täydellisesti mukaan tutkimukseen yhteistyön ja ekologisen kulttuuriturismin kautta. Tämä myös suojelee kulttuurikohteita esimerkiksi haudanryöstelyltä.


Demarestin toteuttamat projektit ovat arkeologian ohella kehittäneet alueen terveydenhuoltoa, koulutusta ja maanviljelysmenetelmiä. Erityisen kiinnostavia ovat tutkimuksissa paljastuneet muinaiset mayojen vuoroviljelysmenetelmät, jotka ovat koekäytössä osoittautuneet toimiviksi myös nykymaanviljelyksessä. Lisäksi hänen projektinsa puitteissa tehtyjen keräysten tuotoilla on muun muassa kyetty hankkimaan uusi, puhdas kaivo erääseen tutkimusalueen köyhimmistä Maya-kylistä. Itä-Afrikan karjanhoitajakulttuurien arkeologiaa Itä-Afrikka on ainutlaatuinen alue siinä, että toisin kuin muualla maailmassa siellä karjanhoitoelinkeino kehittyi ennen maanviljelystä. Itä-Afrikan karjanhoitokulttuurien omaleimaisuus on nähtävissä nykyisinkin, henkilöityneenä populaarimielikuvissa punahuopaiseen, keihääseensä ylväästi nojaavaan Maasaisoturiin. Karjatalouden syntyhistoriaa on selvitelty Itä-Afrikassa 1970-luvulta lähtien ja kehityskulun suuret linjat tunnetaan varsin hyvin. Arkeologisen aineiston avulla on erotettavissa ainakin neljä peräkkäistä karjanhoitajaheimojen muuttoaaltoa pohjoisesta etelään. Ensimmäinen tunnettu väestövirtaus ajoittuu kivikaudelle, noin 4000 vuoden taakse. Viimeisin muuttoliike oli edelleen käynnissä Maasai-ekspansiona eurooppalaisten tutkimusmatkailijoiden saapuessa alueelle 1800luvun puolivälissä. Varhaisimmat karjanhoitajat eivät tunteneet rautaa ja valmistivat aseensa sekä työvälineensä kivestä iskemällä. He toivat mukanaan Itä-Afrikkaan uuden keksinnön, saviastioiden valmistustaidon. Keramiikkaa ei kuitenkaan esiinny asuinpaikoilla kovin runsaasti, eikä sillä liene ollut karjanhoitajien liikkuvassa elämäntavassa kovin suurta sijaa vaikean kuljetettavuutensa takia. Vesi, maito, hunaja, veri ja muut nesteet ovat kulkeneet kätevimmin nahkaleileissä tai kurpitsankuoripulloissa, kuten nykyäänkin. Varhaisten karjanhoitajien asuin- ja leiripaikoilta löytyy harvoin muuta kuin kiviesineistöä ja keramiikkaa. Joskus löytyvät punamultahiput ja strutsinmunankuorista tehdyt pienet helmet kertovat ihmisten koristautumisesta, samoin kuin norsunluupuikot, jotka ovat saattaneet olla korvanlehden tai alahuulen läpi työnnettyjä koristeita. Sen sijaan näiltä kohteilta löytyy aina runsain mitoin eläinten luita. Luuanalyysit ovat osoittautuneet nämä pääasiassa nauta- ja lammas/vuohikarjan jäänteiksi (lampaan ja vuohen erottaminen arkeologisten luuaineistojen perusteella on lähes mahdotonta). Jonkin verran esiintyy myös villieläinten

luita, mikä kertoo karjanhoito- ja metsästystalouden yhdistämisestä. Mahdollisesti näitä elinkeinoja on myöhempinä aikoina täydennetty pienimuotoisella maanviljelyksellä. Arkeologia kehitysyhteistyön apuna Karjanhoidon kaltaisella innovaatiolla on ollut ilmestyessään suuria vaikutuksia Itä-Afrikan alueen kulttuurihistoriaan ja ekologiaan. Vanha sanonta muistuttaa, että historia toistaa itseään, ja tässä arkeologia astuu sujuvasti nykyisen kehitysyhteistyön avuksi. Monissa osissa Itä-Afrikkaa voidaan tänä päivänä puhua ekokatastrofin uhasta ilmastonmuutoksen sekä siihen liittyvien poliittisten ja sosiaalisten mullistusten ristipaineessa. Arkeologeja onkin viime vuosina usein pyydetty mukaan nykyisiä ympäristöongelmia selvitteleviin tutkimuksiin. Arkeologia tuo ongelmien tarkasteluun tuhansien vuosien aikaperspektiivin, jossa voidaan punnita ihmisen vaikutuksia ympäristönmuutoksiin sekä perinteisten ihmisyhteisöjen reaktioita muuttuvaan elinympäristöönsä. Menneisyyden virheistä on mahdollista ottaa opikseen, samoin kuin onnistuneista adaptaatioista muuttuneisiin ekologisiin miljöisiin. Kivikautisten karjanhoitajien asuinpaikkojen ja hautaröykkiöiden paikantaminen kiinnostaa arkeologien lisäksi ympäristötutkijoitakin. Kohteiden esiintymisalueiden kartoituksen myötä on mahdollista luoda kokonaiskuva karjanhoitoon aiemmin soveltuneiden alueiden laajuudesta, sekä pohtia miksi ne monissa tapauksissa on myöhemmin hylätty. Tässä auttavat monitieteiset 27


tutkimukset, joissa luonnontieteellisten ja arkeologisten selvitysten perusteella luodaan mallinnoksia muinaisesta ympäristöstä, sekä ihmisyhteisöjen tavoista hyödyntää sitä. Nämä auttavat nykyisten ja tulevien ilmastonmuutosten vaikutusten arvioimisessa ja ennakoimisessa. Tutkimukset auttavat muun muassa valottamaan karjanhoitajien toiminnan seurauksia, esimerkiksi (liika)laiduntamisen, laidunten kulottamisen ja pensastojen raivaamisen ympäristövaikutuksia. Itä-Afrikassa Demarestin mallin mukainen eettinen arkeologia on toistaiseksi ollut vähäistä. Tulevaisuudessa olisi hyvä, että tutkimusprojektit ottaisivat kehitysapunäkökohdat huomioon jo suunnitelma-asteella. Edellä esitellyn kaltaisten laajojen monitieteellisten selvitysten lisäksi yksittäiset tutkimusprojektit voivat toimia eettisen arkeologian hengessä myös pienimuotoisemmin paikallisyhteisöjen tilanteen parantamiseksi. Näissä toimissa tosin on ongelmana jatkuvuuden puuttuminen, sillä pisimmätkin projektit ovat useimmiten vain viisivuotisia. Helsingin yliopiston arkeologian emeritusprofessori Ari Siiriäisen (1939–2004) johtama The Cultural ecology of the East African savanna environment in a long-term historical perspective - projekti pyrki toiminta-aikanaan 2002–2005 toteuttamaan tutkimuksen ohessa myös paikallisyhteisöä hyödyttäviä parannuksia. Projekti tutki Pohjois-Tansaniassa Itä-Afrikan hautavajoamassa sijaitsevaa Engarukan aluetta, josta tunnetaan runsaasti eriaikaisia muinaisjäännöksiä, muun muassa esihistoriallisten karjanhoitajien leirejä ja muinaisia kasteluviljelyjärjestelmiä. Esihistoriallisten karjanhoitajakulttuurien kohteita kartoittamalla sekä niitä ympäristönmuutoksiin korreloimalla projekti

28

on muun muassa pystynyt osoittamaan, että muinaiset karjanhoitajat ovat asuttaneet alueita, joilla nykyinen Maasai-asutus on mahdotonta. Tähän ovat vaikuttaneet muinaiset suotuisammat ilmasto-olosuhteet ja vesistöolot. Tarvitaan kuitenkin lisätutkimuksia, ennen kuin pystytään selvittämään millaisia muutoksia esimerkiksi muuttunut ilmasto aiheutti karjanhoitajien kulttuurille ja toimeentulostrategioille. Tutkimusten kuluessa tutkijat tutustuivat varsin läheisesti paikalliseen Maasai-yhteisöön. Modernissa Engarukan kylässä projekti pystyi panostamaan paikallisen kirkon ja siihen liittyvän koulun ylläpitämän leirialueen kohentamiseen. Turistien mukanaan tuomat leirintämaksut ovat eräs kirkon tärkeimmistä lisätulonlähteistä. Viime vuosina parantunut tiestö on lisännyt turistien määrää tuntuvasti, ja onkin tärkeää, että kirkko pystyy pitämään leirialueensa kilpailukykyisenä. Tehdyt pienimuotoiset parannukset auttavat toivon mukaan jatkossa houkuttelemaan lisää turisteja kirkon majoituspalvelujen äärelle. Seuraava askel Engarukan paikallisyhteisön integroimiseksi arkeologiseen tutkimukseen ja kulttuuriturismiin olisi paikallismuseon perustaminen. Tämän toteuttaminen ja museon toiminnan jatkuvuuden takaaminen tulevat kuitenkin vaatimaan vielä pitkällisen suunnitteluprosessin, ja täysin oman projektirahoituksensa. Kirjoittaja on osallistunut ’The Cultural ecology of the East African savanna environment in a long-term historical perspective’ -projektin tutkimuksiin.


Kehitysprojekteista ruohonjuuritasolta

Elina Silkelä

sallistuin keväällä 2007 kulttuurien välisen vuorovaikutuksen maisteriohjelman pitämään keskustelupaneeliin, jossa aiheena olivat ”kehitysyhteistyön haasteet”. Mielenkiintoisessa tilaisuudessa oli yhtenä puhujana Tiina Kontinen, joka esittäytyi niin Kepan kuin Helsingin yliopistonkin edustajana. Kontinen kertoi tutkineensa pienten suomalaisten kansalaisjärjestöjen yhteistyötä tansanialaisten järjestöjen kanssa vuorovaikutuksen tasolla, ja esitteli juuri ilmestyneen kasvatustieteiden väitöskirjansa Learning challenges of NGOs in development. Co-operation of Finnish NGOs in Morogoro Tanzania. Tutkimus kuulosti mielenkiintoiselta, joten päätin tarttua väitöskirjaan ja lukea lisää. Kirjassaan Kontinen tarkastelee pienien kansalaisjärjestöjen oppimishaasteita kehitysyhteistyössä. Kontinen on haastatellut suomalaisia toimijoita, analysoinut tarkemmin kolme keskeistä kansalaisjärjestöjen välistä kokousta, joissa projekteista on neuvoteltu, sekä pohtinut myös kumppanuuden haasteita. Paneelissa Kontinen kertoi työskentelevänsä koulutussuunnittelijana Kehitysyhteistyön palvelukeskuksessa, jossa hänen toimenkuvaansa kuuluu kehitysyhteistyön ongelmakohtien miettiminen. Luettuani kirjan en ihmettele Kontisen päätyneen kyseiseen työhön, sillä mielestäni hän analysoi kirjassa hyvin tarkkailemiensa järjestöjen neuvotteluiden epä- ja ongelmakohtia. Itseeni tutkimuksessa vetosi erityisesti mikrotason näkökulma, joka pureutui nimenomaan henkilötason vuorovaikutukseen ja niissä ilmeneviin prosesseihin. Sosiaalipsykologian opiskeli-

of NGOs in dearning challenges Le : en in nt Ko na Tii NGOs in Moration of Finnish velopment. Co-ope kasvatustietHelsingin yliopiston ia. an nz Ta ro go ro sa osoitteessa: lkaisu on luettavis een laitos. 2007. Ju 6-1 BN:978-952-10-363 http://urn.fi/URN:IS

jana löysin paljon omana alani teoriointia, kun Kontinen analysoi oppimisprosesseja ja ryhmädynamiikkaa. Esimerkiksi mielenkiintoista oli lukea Kontisen havaintoja valtasuhteiden ilmaisuista kumppaneiden välisissä projektineuvotteluissa. ja ymmärtää valtasuhteiden olennaisuus, kun kumppanuutta yritetään rakentaa. Kontinen tiivistää hyvin: ”Oppiminen, joka ei käsittele valtasuhteita, voi johtaa parannukseen teknisessä mielessä, mutta ei pureudu ongelmien ytimeen.” Kirjan teksti on selkeää ja lukijan on helppo uppoutua kirjan pohdintaan, vaikka pohjatiedot aihepiiristä olisivatkin vähäiset. Kontinen itse analysoi kirjansa lopussa, että suuri osa kirjassa esitetystä tuskin tulee kehi-

Kehitysyhteistyöhanke Itä-Sambiassa 2007-2009 HYY tukee itäsambialaisen naisjärjestöjen kattojärjestön, Eastern Province Women Development Association’in (EPWDA) kolmivuotista kehitysyhteistyöhanketta. EPWDA on kattojärjestö kahdeksalle ItäSambian läänin naisjärjestölle. Se toimii Itä-Sambian maaseudun naisten voimallistamiseksi. EPWDA:n hanke, jota HYY tukee, pyrkii edistämään naisten ja tyttöjen lakisääteisiä oikeuksia, jotka jäävät maaseudulla usein toteutumatta. Hanke tarjoaa heille myös oikeusneuvontaa.

Hanke saa rahoitusta Suomen Ulkoministeriöltä. HYYssä hankkeesta vastaavat hankekoordinaattori ja hankekoordinaattorin assistentti kehitysyhteistyövaliokunnan tuella. Myös jokainen Helsingin yliopiston opiskelija voi tukea hanketta ostamalla kerran kuukaudessa tarjottavan kehy-aterian tai ylioppilaskunnan jäsenmaksun yhteydessä. OS

29


tysalan toimijoille yllätyksenä, vaikkakin hän uskoo löytäneensä nen historiallinen kehitys takanaan, voi yhteistä näkemystä uusia yhteyksiä, kun on linkittänyt oppimisteoreettiset näkökulolla vaikea löytää. mat kehitysyhteistyöhön. Itselleni kirja avasi monia valaisevia • Luottamuksen ja joustavuuden rakentaminen on vaikeaa, kun näkökulmia kehitysyhteistyöhön ja sen ongelmiin käytännön budjetti asettaa rajat joustavuudelle ja suhteen kestolle. esimerkkien kautta. Oman tieteenalani sosiaalipsykologian nä- • Välimatka rajoittaa kasvoittain näkemisiä ja kommunikaatiokökulmasta koin myös oppimisteoreettiset pohdinnat erittäin ta – yksilöiden väliset kumppanuudet ovat vaikeasti saavutetmielenkiintoisiksi. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille kehitystavissa. kysymyksistä kiinnostuneille. • Muuttuvatko valtasuhteet todella? Usein sanan kumppanuus käyttö ei muuta suhdetta eikä valtasuhteita. Kumppanuus ja sen ongelmat • Pohjoisen järjestöllä on usein ennakkoluuloja etelän järjestöTiina Kontisen väitöskirjassa kumppanuutta kuvataan tasajen autonomiasta ja pystyvyydestä suhteeseen. vertaisuutta, kunnioitusta ja luottamusta sisältävänä suhteena. • Tukibyrokratian opettelu on usein hankalaa etelän toimijoilKumppaneilla on yhteinen halu pitkän ajan yhteistyöhön ja yhle. teiset arvot sekä tarkoitusperät. Kumppanuussuhteen ajatellaan • Osallistaminen voi tapahtua myös rajatussa tilassa: pohjoinen tuovan parempia tuloksia ja tehostavan hankehallintoa. Kumpon määritellyt rajat, joissa etelän järjestö voi päättää ja toimia panuudessa asiat käsitellään avoimissa neuvotteluissa ja päätöksen sijaan, että antaisi sille täysin vapaat kädet tai sananvalset tehdään yhdessä. lan. Kumppanuutta ei rakennetta hetkessä tai helposti. Poimin • Osapuolten on vaikea olla yhtä paljolti vastuussa rahoista Kontisen kirjasta joitain ongelmia, joita kumppanuutta hakevat – usein pidetään selvänä, että sen osapuolen, joka tarjoaa rahat, järjestöt voivat kohdata matkan varrella. tulee huolehtia niistä. • Lähtökohtana vaikeita ovat epätasaiset valtasuhteet, kun re- • Vaikeutena voi olla yhteisten työkalujen puuttuminen, kuten surssit jakautuvat lähtökohtaisesti epätasaisesti kumppanien kielen täysi ymmärrys. välillä. Kumppanuus-suhteet hajoavat helposti lahjoittaja • Etelä on usein kiinnostunut paikallisista asioista, pohjoinen – vastaanottaja suhteiksi, kun rahavirrat kulkevat pohjoisesta taas globaaleista. etelään. • Suhde on epätasainen koska pohjoisen on paljon helpompi • Kun kumppaneilla on erilainen maailmankatsomus ja erilaivaihtaa kumppania, jos he pettyvät kumppanuuteen.

Taru Väyrynen

30


M - Itella Oyj


Kimppu2008: kehitysyhteistyö ennen ja nyt