Page 1

Arkistolaitoksen asiakaslehti 3/2016

sivu 9 Arkistolaitos lähtee uudistusten tielle

sivu 11 Ehkäise ja korjaa homevauriot oikein

sivu 16 Tietokanta valottaa Suomen keskiaikaa


2

AKTI 3/2016

akti

3/2016

Sisältö

Julkaisija Arkistolaitos

3

Osoite Kansallisarkisto PL 258 00171 Helsinki

Sata vuotta itsenäisyyttä on kunnioitettava saavutus. Arkistolaitos antaa oman vahvan panoksensa Suomi 100 -juhlintaan, toteaa pääkirjoitus.

5

Lyhyet

6

Sukututkimus vaatii sinnikkyyttä ja salapoliisin asennetta, jos etsittävä isä tai isoisä on ollut neuvostosotavanki.

Painopaikka Erweko

9

Hallitus on antanut esityksen arkistolaitoksen uudistamisesta.

Kotisivu www.arkisto.fi

10

Uusi aineistonhallintajärjestelmä tekee arkistolaitoksen tilanhallinnasta reaaliaikaista.

Tilaukset ja palaute akti@narc.fi

11

Miten ennaltaehkäistään ja korjataan paperiaineistojen homevauriot?

ISSN 1798-2065 (painettu) ISSN 2341-6327 (verkkojulkaisu)

15

SLS:n arkiston vironruotsalaiset aineistot on digitoitu ja löytyvät Finnasta.

Päätoimittaja tiedottaja Marko Oja, Kansallisarkisto

16

Uusittu Diplomatarium Fennicum -tietokanta on avattu käyttäjille.

Toimituskunta ylitarkastaja Nina Eerikäinen, Kansallisarkisto johtaja Vuokko Joki, Oulun maakunta-arkisto ylitarkastaja Jani Karell, Kansallisarkisto ylitarkastaja Ville Kontinen, Kansallisarkisto ylitarkastaja Taina Tammenmaa, Kansallisarkisto kehittämispäällikkö Anne Wilenius, Kansallisarkisto

18

Autonomian ajan sotaväki kietoi historianharrastajan pauloihinsa.

20

Arkistouralla: Mika Lax, Hämeenlinnan kaupunki

Toimitussihteeri Minna Nurro, Viestintätoimisto Lumitähti minna.nurro@pp.inet.fi

22

Lehden taitto Mainostoimisto HINKU

Kannen kuva Marko Oja Pääkirjoituksen kuva Gary Wornell

21

Arkistolöytöjä Nahdokan kaupungissa Venäjän Kaukoidässä elää suomalaisen siirtokunnan muisto.


AKTI 3/2016

Pääkirjoitus Pro Finlandia - Kohti itsenäisyyden satavuotisjuhlaa Viiden Pohjoismaan joukossa Suomi sijoittuu itsenäisyyden ikätaulukossa sijalle neljä. Euroopastakin löytyy suuri joukko Suomea pitempään itsenäisinä olleita valtioita. Muun maailman valtioiden joukossa sadan vuoden yhtämittainen itsenäisyys on sen sijaan kunnioitettava saavutus. Itsenäisyyden saavuttaminen ei ollut pelkästään Suomen itsensä ansiota. Venäjän keisarikunnan ensimmäisessä maailmansodassa kärsimät sotilaalliset tappiot ja niiden aiheuttamat poliittiset muutokset johtivat imperiumin hajoamiseen. Itsenäisyyden saivat – ja säilyttivät – Suomen lisäksi vain Puola, Viro, Latvia ja Liettua. Monet muut saivat nauttia itsenäisyyden ilosta vain lyhyen aikaa. Suomi on ainoa Venäjästä irtautunut valtio, joka on onnistunut säilyttämään suvereenin asemansa sadan vuoden ajan. Puolan ja Baltian maiden kohtalona oli joutua toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton yhteyteen joko sen osana tai sen poliittisen vaikutuksen alaisena. Tässä suhteessa Suomen tarina on ainutlaatuinen. Sitä on ollut syytä tarkastella syvällisemmin. Kansallisarkisto käynnisti vuonna 2014 neljän Pro Finlandia -näyttelyn sarjan. Tarkoituksena on katsoa Suomen itsenäistymiskehitystä kansainvälisten suhteiden näkökulmasta. Siihen meillä on ollut hyvät mahdollisuudet. Ulkoasiainhallinnon aineistoja lukuun ottamatta kaikki Suomen itsenäistymiskehityksestä kertovat keskeiset arkistot kuuluvat Kansallisarkiston kokoelmiin. Maakunta-arkistojen aineistot tuovat alueellisen ulottuvuuden kokonaisuuteen. Voimme olla kiitollisia siitä, että Reinhold Hausen ja hänen kollegansa ryhtyivät jo 1880-luvulla aktiivisesti keräämään aikalaisdokumentteja tapahtumista. Meidän tehtävämme on tuoda esiin sitä aikaisempien arkistosukupolvien tallentamaa asiakirjallista kulttuuriperintöä, joka on avain itsenäistymiskehityksen ymmärtämiseen. Kansallisarkiston näyttelysarjan ja jokaisen siihen liittyvän oheisjulkaisun valmisteluun on osallistunut oman henkilökunnan lisäksi kymmeniä suomalaisia ja kansainvälisiä tutkijoita ja muita asiantuntijoita. Tapahtumakehitystä on syvennetty kertomalla monipuo-


4

AKTI 3/2016

lisesti suhteiden rakentumisesta Suomen ja kulloistenkin kohdemaiden välillä. Tarinaan liittyvät niin Suomen osallistuminen Pariisin maailmannäyttelyyn, Suomen saksalaisen yhteisön syvällinen vaikutus Suomen talouselämässä ja kulttuurissa, pohjoismaisen sosialidemokratian tiiviit yhteydet, tuhat Tanskassa oppinsa saanutta suomalaista meijerityttöä sekä Pelastusarmeijan ja partioliikkeen varhainen tulo Suomeen Englannista. Suomi tuli vuoden 1906 eduskuntauudistuksen jälkeen tunnetuksi erityisesti tasa-arvoisesta parlamentarismistaan ja vahvasta panoksestaan kansainvälisessä naisliikkeessä. Tämäkin kehitys oli alkanut jo vuosikymmeniä ennen itsenäistymistä. Historian asema itsenäisyyden juhlinnassa oli jäädä vähäiseksi. Suomi 100 -suunnittelussa painotettiin aluksi monimuotoisuutta ja haluttiin antaa kaikkien kukkien kukkia. ”Pönöttäminen ja menneiden taaksepäin katselu” oli kutakuinkin pannaan julistettua. Vähitellen asenteet ovat muuttuneet. On ymmärretty, että monimuotoisuus on monimuotoista. Tuhannet suomalaiset järjestöt ja henkilöt ovat kiinnostuneita historiasta ja lukuisilla paikkakunnilla halutaan juhlia itsenäisyyttä juhlavasti. Monimuotoisuus ei voi pitää sisällään sitä, että ennalta päätettäisiin, miten itsenäisyyttä saa tai ei saa viettää. Kansallisarkiston Pro Finlandia -näyttelyt ovat saaneet erityisen paljon huomiota ulkovaltojen Suomen-edustustoissa. Teemme vuonna 2017 tiiviisti yhteistyötä ulkoministeriön kanssa. Pro Finlandia -posterinäyttelyt tarjoavat elementin,

jonka ympärille tapahtumia voidaan rakentaa ulkomailla. Käännöksiä näyttelyistä on tehty jo useille kielille ja tapahtumayhteistyöstä on sovittu Saksan, Ranskan, Venäjän, Italian, Ison-Britannian, Ruotsin, Meksikon, Tanskan ja Baltian maiden kanssa. Monet muutkin ovat osoittaneet kiinnostusta, mutta voimavaramme eivät riitä juuri enempään, joskin yhteistyö edustustojen ja Suomen ulkomaisten kulttuuri- ja tiedeinstituuttien kanssa antaa kokonaisuuteen lisää voimavaroja. Arkistolaitos antaa oman vahvan panoksensa Suomi 100 -juhlintaan. Ulkoista rahoitusta toteuttamiseen on saatu vähemmän kuin olisimme toivoneet, mutta aineistomme ovat saaneet kiitettävästi näkyvyyttä. Erityisen ilahduttavaa on ollut se, että monet jo lähes unohtuneet arkistot ovat nousseet suomalaisten ja ulkomaisten tutkijoiden kiinnostuksen kohteeksi. Aivan hiljan sain kuulla, että Norjan Nobel-komitea on kiinnostunut Leo Mechelinin arkistossa olevien aineistojen kopioinnista. Mechelin oli yksi niistä kansainvälisesti merkittävistä juristeista, jotka olivat suunnittelemassa Alfred Nobelin testamentissaan määräämää rauhanpalkintoa ja Norjaan sittemmin perustettua Nobel-instituuttia. Mechelin osallistui myös vuoden 1901 ensimmäiseen Nobel-palkintojen jakojuhlaan Tukholmassa ja lukuisiin sen jälkeenkin. Harvapa sitäkään on tiennyt.

TEKSTI: JUSSI NUORTEVA, pääjohtaja, valtionarkistonhoitaja, Kansallisarkisto

Arkistolaitoksen 200-vuotinen historia kansien väliin Suomen arkistolaitos syntyi Venäjän ja Ruotsin solmiman Haminan rauhansopimuksen 1809 perusteella. Suomea koskevat aineistot tuli siirtää Ruotsista Suomen suuriruhtinaskunnan viranomaisten käyttöön. Suomen arkistolaitoksen katsotaan aloittaneen toimintansa 25.11.1816, jolloin Suomen senaatin yhteyteen sijoitettu arkisto sai ensimmäisen virkansa. Senaatin arkistosta tuli vuonna 1869 yleisölle avoin valtion­ arkisto. Vuonna 1994 sen suomenkielinen nimi muuttui Kansallisarkistoksi. Toiminta laajentui 1920-luvulla valtakunnalliseksi, kun keskeisiin kaupunkeihin perustettiin maakunta-arkistoja. Vuonna 2012 saamelaisyhteisö sai Inariin oman, Kansallisarkiston alaisen Saamelaisarkiston. Asiakirjahallinta on 1990-luvulta lähtien muuttunut sähköiseksi. Vanhoja aineistoja digitoidaan, jotta ne olisivat helpommin asiakkaiden käytettävissä. Arkistolaitoksesta on

tullut sähköisen asiakirjahallinnan johtava osaaja, joka edistää uusia tapoja julkisen tiedon monipuoliseksi hyödyntämiseksi. Joulukuun alussa julkaistavassa, Jussin Nuortevan ja Päivi Happosen kirjoittamassa teoksessa tarkastellaan Suomen arkistolaitoksen toimint aa 20 0 vuoden aikana. Teosta voi tilata Editalta tai suoraan Kansallisarkistosta 39 € hintaan.


KANSALLISARKISTO/MARKO OJA

AKTI 3/2016

Lyhyet Arkistolaitos Turun kirjamessuilla Arkistolaitos osallistui tuttuun tapaan Turun kirjamessuihin. Osaston – sekä ohjelman – teemaksi oli tänä vuonna valittu keskiaikaiset aineistot, Suomen vanhimman säilyneen asiakirjan 700-vuotisjuhlien innoittamana. Perjantain pääpaneeli keskittyikin juuri kuningas Birgerin suojelukirjeeseen – lauantaina puolestaan yleisölle esiteltiin uudistunut Diplomatarium Fennicum -tietokanta.

Arkistolaitoksen pääjohtaja Jussi Nuorteva ja presidentti Tarja Halonen osallistuivat Turun kirjamessuilla paneelikeskusteluun, jossa aiheena oli Suomen vanhin asiakirja.

Kuolintodistukset 1936–1965 siirrettiin Kansallisarkistoon

Kansallisarkiston osastolla yleisöllä oli harvinainen mahdollisuus tutustua autenttiseen keskiaikaiseen kulttuuriperintöön. Nähtävänä oli keskiajan asiakirjanäytteiden lisäksi pyhäinjäännöksiä Turun tuomiokirkon kokoelmista. MUSIIKKIARKISTO JAPA/MAARET STORGÅRDS

Tilastokeskus on siirtänyt kuolintodistukset vuosilta 1936–1965 Kansallisarkistoon. Kuolintodistukset on järjestetty vuosittain kuolemansyyn mukaiseen järjestykseen. Jotta kuolintodistus löytyy, tarvitaan kuolleen henkilön nimi, kuolinpäivä, syntymäaika ja viimeinen asuinkunta tai seurakunta. Kätevin tapa saada tietoja kuolintodistuksesta on tehdä tietopyyntötilaus Kansallisarkiston Astia-verkkopalvelussa. Kuolintodistukset vuodesta 1965 eteenpäin ovat edelleen Tilastokeskuksessa ja niitä voi tiedustella osoitteesta kuolemansyyt@tilastokeskus.fi.

Vuoden arkistoteko Yleisradiolle

Kansallisarkistossa säilytetyt Liikenteen turvallisuusvirasto Trafin ajoneuvorekisterin mikrofilmikorttien kaksoiskappaleet vuosilta 1965–1989 on siirretty Turun maakunta-arkistoon.

Vuosittain jaettava Vuoden arkistoteko -palkinto myönnettiin tällä kertaa Yleisradiolle, joka luovutti Lauantain toivotut levyt -kirjekokoelmansa Musiikkiarkisto JAPAan. Arkistonjohtaja Juha Henriksson totesi ehdottaessaan luovutusta palkinnon saajaksi muun muassa seuraavaa: ”Laaja ja yhtenäinen kirjekokoelma sisältää kuulijoiden toivekirjeitä vuosilta 1935–2013. Se tarjoaa tutkijoille kulttuurihistoriallisesti merkittävän aineiston, joka avaa maailmaa musiikkitoiveiden takana. Kirjekokoelma on monitieteisesti kiinnostava kokonaisuus, jota voidaan tarkastella esimerkiksi musiikintutkimuksen, kielitieteen, mediatutkimuksen ja kansanperinteen näkökulmasta.”

Ajoneuvorekisterin mikrokortit ovat asiakkaiden käytettävissä jatkossa ainoastaan Turun maakunta-arkistossa. Mikrokorttien tutkimisesta paikan päällä maakunta-arkistossa kannattaa sopia etukäteen. Arkistolaitoksen Astia-verkkopalvelussa voi edelleen tehdä maksullisen tietopyynnön koskien ajoneuvotietoja, ensimmäisen rekisteritunnuksen selvittämistä tai ajoneuvon koko omistushistorian selvittämistä.

JAPAn tavoitteena tulevaisuudessa on digitoida kokoelma ja tehdä näin aineiston tutkimuskäyttö helpommaksi. Jatkotavoitteena on tämän jälkeen tehdä kirjeille automaattinen tekstintunnistus yhteistyössä Aktissa 1/2016 esitellyn READ-hankkeen kanssa, mikä avaa jälleen uusia mahdollisuuksia kirjekokoelman tutkimukselle. Musiikkiarkisto JAPAn löydät verkossa osoitteesta www.musiikkiarkisto.fi.

Ajoneuvorekisterin mikrokorttien digitointi käynnistyy syksyn aikana ja työ saadaan päätökseen arviolta vuoden 2017 aikana. Digitoinnin jälkeen mahdollisuudet ajoneuvorekisterin tietojen käyttämiseen paranevat olennaisesti.

Kunniamaininnat myönnettiin Carl-Magnus Roosille ja Ulla Maija Peltoselle sekä Brages Pressarkiv -lehdistöarkiston henkilökunnalle Viveka Högnäs-Mellnerille ja Gun Grönroosille tunnustuksena pitkäaikaisesta toiminnasta.

Ajoneuvorekisterin mikrokortit Turun maakunta-arkistoon

5


6

AKTI 3/2016

RIINA PEUHU

Ira Vihreälehto harrastaa sukututkimusta ja on kirjoittanut kirjan tuntemattoman isoisänsä jäljittämisestä Suomen ja Venäjän arkistoista.

Arkistoissa isoisää etsimässä Aloitin parisen vuotta sitten isoisäni aktiivisen etsinnän. Haaste oli tavanomaista kimurantimpi, sillä isoisäni oli tiettävästi neuvostosotavanki, josta emme tienneet edes nimeä.

OLI PARI EPÄMÄÄRÄISTÄ tarinanpätkää, oli tavanomaista tummempi isä ja DNA-testien tulokset. Ne kertoivat hienoisesta perimästä Venäjälle ja yli tuhannesta ”serkkuosumasta” ripoteltuna pitkin poikin maailmaa.

toa, että pari kummallista tietokantaa tai hakumenetelmieni kömpelyys eivät minua lannistaneet.

Piti siis perehtyä sotavankeihin liittyviin arkistomateriaaleihin ja tehdä sukututkimus DNA-testien tueksi. Tilanne ei näyttänyt lupaavalta. Toisaalta mahdollisiksi vahvuuksiksi saattoi laskea sen, että olen taustaltani historioitsija.

Tarvitsin ensinnäkin tietoja isoäitini sodanaikaisen työpaikan sotavangeista. Selvisin omin voimin sotavankikorttien äärelle maakunta-arkistoon, mutta pian oli edessä tilanne, että kyselin asioita, joihin minulle ei osattu vastata. En aina edes osannut kysyä tarkalleen mitä etsin, mutta olin varma, että vastauksia on jossakin, jos olen sinnikäs.

Pian kuitenkin huomasin, että paljon oli muuttunut siitä, kun edellisellä vuosituhannella tutkin lähteitä ja vanhoja asiakirjoja. Tässä välissä oli tapahtunut kokonainen digitalisaatio, joka oli tuonut tietoa runsain mitoin nettiin, ihan kotiläppärillä navigoitavaksi. Myös arkistojen kanssa asioiminen oli mullistunut sähköiseksi viestinnäksi, ja materiaalien hakemista varten piti perehtyä aivan uusiin tietokantoihin. Onneksi oli niin paljon in-

Sinnikkyyttä tarvitaan

Kaltaiseni asiakas on var-


AKTI 3/2016

masti keskimääräistä vaativampi; paitsi että hakemani asiat vaativat arkistossakin erikoisosaamista, olin myös aika kärsimätön.

vaa eteeni, kun nyt en saa mitään sieltä esiin. On muistettava hengittää rauhallisesti, kun tietotekniikka ei käyttäydy ystävällisesti ja intuitiivisesti.

Minun oli vain taivuttava arkistomaailman aikatauluihin: tilaaminen edellisenä iltana netin äärellä ei riitä, jos haluaa seuraavana aamuna saada ruskeat laatikkonsa Sörnäisistä Kansallisarkiston tutkijansaliin.

Osaava apu on onnenpotku

On oltava suunnitelmallinen. On yritettävä kirjata ylös mitä on jo tilannut, ettei tilaa höperyyksissään uudestaan samoja kansioita. On painettava mieleen millä hakusanoilla Aarre ja Portti ovat aiemmalla kerralla avanneet kaikkea kiinnosta-

Onneksi jo etsintöjeni alkuvaiheessa löysin osaavan henkilön vastaamaan pulmiini: Raija Ylönen-Peltosen. Kärsivällisesti minulle neuvottiin mistä voisi katsoa, mitä pitäisi etsiä ja miten. Kun etsii tietoa suvun vaietusta ja häpeällisestä asiasta, on liikkeellä emootioiden kanssa. Ylitulkintoja tapahtuu. Vähän

Ammattilaisena asiakkaan ja arkistojen välissä SA-KUVA / KYÖSTI ANTTILA

KANSALLISARKISTOON SAAPUU vuosittain muutama kymmenen tiedustelua, jotka koskevat biologisten sukulaisten etsintää. Tyypillinen kysyjä on sodan nuorena käyneen sukupolven jälkeläinen ja etsinnän kohde yleensä maatilalla työskennellyt venäläinen sotavanki tai rintamalla ollut suomalainen sotilas, josta on muistissa ehkä enää nimi ja sotilasarvo. Viime vuosina mahdollisia sukulaisiaan Suomessa ovat alkaneet etsiä myös venäläiset, joiden esi-isä aikanaan on ollut sotavankina täällä.

Lähtötiedot ratkaisevat Etsintöjen lähtökohtana ovat aina sotavankileirin tai joukkoosaston arkistot. Maatiloilla töissä olleet sotavangit tulivat lähimmiltä sotavankileireiltä ja henkilöllisyyden jäljille voi päästä, jos mahdollinen työnantaja on tiedossa. Leirien arkistot ovat säilyneet vaihtelevasti, mutta osa sisältää työvoimasopimuksia, passituksia ja kirjeenvaihtoa työpisteiden kanssa. Tiedon etsintää saattaa vaikeuttaa se, että vangit on toisinaan kirjattu asiakirjoihin sotavankinumeroa käyttäen, jolloin numeron takana oleva henkilöllisyys pitää selvittää erikseen. Leirille joutumista edeltäviä vaiheita sen sijaan voi olla vaikeampi tutkia, sillä esimerkiksi kuulustelupöytäkirjoja on säilynyt vain satunnaisesti.Jos etsitään suomalaista sotilasta, tiedon löytymisen ratkaisevat lähtötiedot. Pelkkä etunimi ja sotilasarvo eivät usein riitä, mutta jos niiden lisäksi tiedetään sukunimi, kantakorttihakemisto voi auttaa – etenkin, jos nimi on vähänkin harvinaisempi. Jos taas tiedossa on vain joukko-osasto ja miehen nimi, etsintä kannattaa aloittaa päiväkäskyistä tai miehistöluetteloista. Pelkän valokuvan perusteella sotilaan nimeä ei voi saada selville.

Palkitseva hetki Kansallisarkiston tietopalvelu neuvoo asiakasta oikeiden arkistojen äärelle ja voi tarkistaa todennäköisimmät arkistolähteet. Tai ainakin sen, onko asiakirjoja ylipäänsä säilynyt, sillä joskus arkistoluettelon tietojen perusteella voi heti päätellä, ettei tietoa löydy. Kovin laajoja tutkimuksia tietopalvelu

Vankia kuulustellaan Sulkavalla lokakuussa 1941. Sotavankien kuulustelupöytäkirjoja on säilynyt vain satunnaisesti. ei voi ottaa tehtäväkseen, sillä voimme käyttää yhteen tiedusteluun vastaamiseen aikaa korkeintaan kaksi tuntia. Jos tietoa ei siinä ajassa löydy, neuvomme etsinöissä eteenpäin.Vuosien varrella kanssakäyminen asiakkaiden kanssa on opettanut sen, että asiakkaan kannattaa heti alussa kertoa mahdollisimman yksityiskohtaisesti, mitä tietoa arkistosta etsii, vaikka se ensi alkuun tuntuisi vaikealta ja nostaisi tunteet pintaan. Tarkat tiedot auttavat oikeiden asiakirjojen jäljille. Ja on hyvä muistaa sekin, että jos ensikäynnillä tutkijasalissa vaikuttaa siltä, ettei päivystäjäkään tiedä mistä etsiä, kannattaa kysyä, kenen puoleen asiassa voisi kääntyä. Tietopalvelun ammattilaiselle palkitsevinta on asiakkailta saatu palaute ja etsityn tiedon löytäminen; se hetki, kun pitkän selaamisen jälkeen etsintä pysähtyy yhteen nimeen monien muiden joukossa. TEKSTI: RAIJA YLÖNEN-PELTONEN, tutkija, Kansallisarkisto

7


AKTI 3/2016

pidempi katse tai tietty äänenpaino arkiston työntekijältä laukaisee merkillisiä tunteita: häpeää ja epävarmuutta, joiden takaa nousee puolustautumaan tai perääntyy.

MARKO OJA/KANSALLISARKISTO

8

Useimmat tuntemani sotavanki-sukulaisen menneisyyttä selvittäneet ovat mielestään kohdanneet jollakin tavalla ikävää kohtelua eri arkistoissa. Olemme tulkinneet syyksi ilman muuta aiheemme: emme työntekijän huonoa päivää, hankalaa kysymystä tai vain tilanteen satunnaisuutta. Siksi juuri meille on ehkä poikkeuksellisen onnellista, jos saamme etsintään tukea yhdeltä ja samalta henkilöltä, joka muistaa tarinamme pääkohdat. Minä olin näin onnellisessa asemassa.

Lähteisiin ei aina voi luottaa Muistan aikoinaan oppineeni, että arkistolähteet ovat luotettavia, että sieltä ikään kuin tarkistetaan, miten asiat ovat. Sotavankiasioita penkoessa tämäkin ajattelumalli pitää osittain hylätä. Sotavangeista löytää aineistoa, joka on valikoitua ja osa aineistosta on tuhottu, hävitetty, kadonnut. Osaa aineistosta on ilmeisesti peukaloitu ja muuteltu. Varsinkin heimosotavankien kohdalla miesten nimet vaihtelevat, joku mainitaan vain heimopataljoonassa, eikä sotavankikorttia löydy, osa taas on palautusjunassa, mutta muuta tietoa hänestä ei ole löydettävissä. Sukunimien kirjoitusasu vaihtelee, samoin miesten tarinat syntymäpaikoistaan, kortti kortilta mysteeri syvenee. Siinähän sitten ihmettelet. On hyväksyttävä se, että vaikka jatkosodan vuosista ei lopulta ole kovin pitkää aikaa, moni asia jää ilmeisesti ratkaisematta. Tilanne vaikeutuu Venäjän arkistojen kanssa: tietoa saa sattumanvaraisesti ja kysyjästä riippuen. Toisaalta Venäjällä osa sota-ajan arkistomateriaalista on digitaalisesti todella mukavassa muodossa ja hakemalla vaikkapa vaarin nimellä palvelin piirtää jopa kartan etsityn sotataipaleesta.

Digipalveluissa kehittämistä Digitalisaatio on totta, mutta käyttöjärjestelmissä on vielä paljon toivomisen varaa, minkä varmasti arkistojen henkilökuntakin tietää. Materiaalien digitointi lienee vielä pahasti kesken. Haaveillahan kuitenkin voi: olisi mukavaa, jos omien tunnareitten alta näkisi, mitä käyttäjähistoriansa aikana on tilannut. Jos yhdellä haulla näkisi kaiken mitä on, eikä tarvitsisi etsiä eri tietokannoista. Olisi aivan mahtavaa jos ohjelma olisi niin intuitiivinen, että se suosittelisi: tämäkin voisi kiinnostaa sinua. Arvostaisin chat-mahdollisuutta henkilökunnan kanssa, koska juu, on hetkiä, jolloin apua tarvitaan. Olisi mukavaa, jos

Sotavankityövoimasopimus Sotavankien järjestelyleiri 2:n arkistossa. Henkilöistä keskimmäinen on Vihreälehdon kirjan päähenkilö. sivustolta löytyisi tieto siitä, keneltä voi kysyä erilaisista asioista, koska osa meistä haluaa asioida ihmisten kanssa, kun homma menee hankalaksi. Ja jos arkistoissa ei riitä työvoimaa meitä kyselijöitä avustamaan, voisiko esimerkiksi sukututkimuksen asioissa hyödyntää vapaaehtoisia ”arkistoenkeleitä”, jotka ovat itseoppineet asiantuntijoiksi tai ovat esimerkiksi aktiivisia eläkeläisiä ja aihealueen osaajia? Tarinani isoisän etsinnästä voi lukea kirjastani ”Tuntematon sotavanki”. Ilman arkistojen palveluita tätäkään kirjaa ei olisi; kiitos vielä kaikki te, jotka autoitte etsinnöissäni. TEKSTI: IRA VIHREÄLEHTO, sukututkija, Tampere

PS: Uusi, vielä hankalampi etsintä on jo vireillä. Olen jatkossakin siis kanta-asiakas.

Ira Vihreälehto työskentelee erityisasiantuntijana Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seurassa ja julkaisi tietokirjansa Tuntematon sotavanki syksyllä 2016. Vihreälehdon sukututkimukseen keskittyvä blogi on nimeltään "Kadonneen suvun metsästäjä".


AKTI 3/2016

Arkistolaitos ja -laki uudistuvat Pitkän valmistelun ja eräiden muiden vaiheiden jälkeen hallitus antoi 13.10.2016 esityksen, jossa ehdotetaan säädettäväksi laki Kansallisarkistosta sekä eräitä muutoksia nykyiseen arkistolakiin. Esitetty laki korvaisi arkistolain 2 luvun ja arkistolaitoksesta annetun asetuksen.

MUUTOKSEN TAVOITTEENA on varmistaa kansalliseen kulttuuriperintöön kuuluvien asiakirjojen ja niihin sisältyvien tietojen pysyvä säilyminen ja saatavuus. Lisäksi tavoitteena on edistää asiakirjojen tehokasta käyttöä. Lakiesityksen mukaan nykyisestä piirihallintomallista luovutaan: Kansallisarkistosta ja seitsemästä maakunta-arkistosta muodostetaan opetus- ja kulttuuriministeriön alaisuudessa toimiva valtakunnallinen Kansallisarkisto. Tämän toimialueeksi tulee koko maa, ja eri puolilla Suomea olevat toimipaikat takaavat palvelujen saatavuuden ja kielellisten oikeuksien toteutumisen. Pääjohtaja johtaa virastoa apunaan vastuualueiden johtajat – nykyisten maakunta-arkistojen henkilöstö on suoraan Kansallisarkiston palveluksessa ja hoitaa sekä alueellisia että valtakunnallisia tehtäviä.

Tehtävät lain tasolle Kansallisarkiston tehtävien osalta keskeisin muutos on yksityisiin arkistoihin liittyvien velvoitteiden kirjaaminen lakiin. Lisäksi Kansallisarkiston yhteyteen suunnitellaan opetus- ja kulttuuriministeriön nimittämää yksityisarkistojen neuvottelukuntaa, jonka tehtävänä on yksityisten asiakirjojen ja niihin sisältyvien tietojen arkistotoiminnan koordinointi ja yhteistoiminnan edistäminen. Kansallisarkiston neuvottelukunnan jäsenistä päättäisi opetus -ja kulttuuriministeriö. Lain tasolla esitetään säädettäväksi myös heraldisten kysymysten asiantuntijaviranomaisena toimimisesta ja heraldisen kulttuurin edistämisestä. Heraldiikkaa koskevia lausuntoja käsittelevästä heraldisesta lautakunnasta on tarkoitus määrätä Kansallisarkiston työjärjestyksessä.

Hävittämiseen selvät sävelet Arkistolakiin ehdotetaan lisättäväksi säännös Kansallisarkiston oikeudesta määrätä sellaisten asiakirjojen hävittämises-

tä, jotka Kansallisarkisto on määrännyt pysyvään säilytykseen ja jotka on muutettu sähköisiksi. Kansallisarkisto siis määrittäisi, minkälainen digitointiprosessi mahdollistaisi hävittämisen ja mitä aineistoja hävittämisoikeus koskisi. Käytännössä hävittämiseen oikeutettu digitointi voisi tapahtua vain Kansallisarkiston toimesta tai sen hyväksymällä tavalla. Oikeus määrätä alkuperäiskappaleiden hävittämisestä laskisi tilakustannuksia ja nopeuttaisi digitalisaatiota. Myös aineistojen saatavuus ja käytettävyys paranisivat ratkaisevasti. Lisäksi esitetään, että annettaessa tietoja Kansallisarkistossa pysyvästi säilytettävistä viranomaisasiakirjoista tietojen luovuttamisen määräajat olisivat pidempiä kuin julkisuuslaissa säädetyt. Lisäksi Kansallisarkisto voisi aina pyynnöstä riippumatta antaa tiedon sähköisesti. Muutokset parantaisivat Kansallisarkiston toimintaedellytyksiä: Kansallisarkisto säilyttää kaikkien viranomaisten arkistoja ja on siten erityisasemassa. Muutos ei koskisi Kansallisarkiston omasta toiminnastaan antamien tietojen määräaikoja.

Kaikkea ei vielä myllätty Arkistolainsäädännön uudistamista valmistellut työryhmä esitti, että myös yksityisistä arkistoista säädettäisiin uusi laki. Tässä vaiheessa näin ei kuitenkaan tehdä, vaan nykyinen lainsäädäntö jää voimaan. Työryhmä esitti myös Kansallisarkistolle oikeutta julkaista aineistojen viitetietokantoja verkossa, mutta sekään ei toteudu tässä vaiheessa. Koko julkisen sektorin tiedonhallintaa koskevan lainsäädännön uudistamista valmisteleva työryhmä on aloittamassa työtään valtiovarainministeriön johdolla. Tässä yhteydessä nykyisen arkistolain säännökset arvioidaan uudelleen. TEKSTI: ANITTA HÄMÄLÄINEN, hallintojohtaja, Kansallisarkisto

9


AKTI 3/2016 MARKO OJA/KANSALLISARKISTO

10

Uusi järjestelmä muuttaa arkistolaitoksen tilanhallinnan Arkistolaitos ottaa vuoden 2016 lopulla käyttöön uuden aineistonhallintajärjestelmän. Keskusarkistoon sijoitettavien aineistojen tietojen kerääminen uuteen järjestelmään jatkuu vuoden 2017 loppuun saakka.

KANSALLISARKISTOSSA ON työstetty vuoden 2016 alusta lähtien uutta aineistonhallintajärjestelmää. Tavoitteena on ollut järjestelmä, johon rekisteröidään arkistolaitoksen säilytystilat ja eri arkistojen säilytysyksiköt (muun muassa arkistokotelo, sidos, laatikko). Järjestelmä valmistuu pian ja sen käyttöönottoa valmistellaan loppuvuodesta 2016.

Entistä tarkempi seuranta Aineistonhallintajärjestelmän tehtävänä on pysyvään säilytykseen varattujen arkistolaitoksen säilytysmakasiinien tilankäytön seuranta, hallinnointi ja raportointi ajasta ja paikasta riippumattomasti ja reaaliaikaisesti. Lisäksi järjestelmä mahdollistaa säilytystilan ennakoivan käyttösuunnittelun, jolle on suurta tarvetta, kun arkistolaitos ottaa käyttöön Mikkelin keskusarkiston vuonna 2018. Keskusarkistoon sijoitetaan ensisijaisesti digitoituja alkuperäisaineistoja ja aineistoja, joita on toistaiseksi käytetty vain vähän. Tämä tarkoittaa useiden kymmenien hyllykilometrien aineistojen siirtoa arkistolaitoksen nykyisistä toimipaikoista Mikkeliin, joten uudelle järjestelmälle on heti alkajaisiksi tiedossa kunnon haaste.

Aineistonhallintajärjestelmän avulla pidetään myös yllä jokaisen säilytysyksikön pysyvää sijaintipaikkatietoa, sijaitsipa säilytysyksikkö sitten jatkossa Mikkelin keskusarkistossa tai vaikkapa Turun maakunta-arkistossa.

62 kilometriä asiakirjoja Aineistonhallintajärjestelmän käyttöönotto edellyttää, että järjestelmän piiriin tuodaan hallinnoitavaa sisältöä, joten samanaikaisesti järjestelmän toteutuksen rinnalla on arkistolaitoksessa kerätty arkistojen ja kokoelmien säilytysyksiköiden mittatietoja. Projekti jatkuu vuonna 2017 siten, että järjestelmän piiriin siirtyvät säilytysyksiköt myös viivakooditetaan, jotta ne voidaan rekisteröidä ja tunnistaa osaksi järjestelmää arkistolaitoksen eri prosesseissa. Ensi vaiheessa kerätään tiedot ja viivakooditetaan nimenomaan keskusarkistoon siirrettävät aineistot, joita on valittu jokaisesta arkistolaitoksen yksiköstä. Työtä riittää, sillä kaikkinensa suunnitelmissa on sijoittaa keskusarkistoon yhteensä 62 hyllykilometriä asiakirjoja. Säilytysyksikkötietojen lisäksi järjestelmään tarvitaan tarkat tiedot käytössä olevista säilytyskalusteista ja makasiineista. Keväällä 2017 arkistolaitos ottaa käyttöön myös AHAA-hakemistopalvelun. Yhdessä uuden aineistonhallintajärjestelmän kanssa AHAA mahdollistaa jatkossa sen, että arkistolaitokseen luovutettavat asiakirja-aineistot saadaan automaattisesti ja suoraan aineistonhallintajärjestelmän piiriin.

TEKSTI: NIKO MÄKINEN, ylitarkastaja, Kansallisarkisto


AKTI 3/2016

Homeen aiheuttamia värjäytymiä.

Homeiden aiheuttamat haasteet paperiselle kulttuuriperinnölle Erilaiset muistiorganisaatiot säilyttävät merkittäviä määriä kulttuuriperintöä muun muassa karttoina, rakennuspiirustuksina, asiakirjoina ja sidoksina. Arkistoissa analogisten aineistojen pääasiallinen materiaali on paperi, joka on erityisen herkkä säilytysolosuhteiden muutoksille. Haasteena on aineistojen altistuminen homeongelmille.

ARKISTOLAITOS ON tehnyt verkkosivuilleen ohjeen, joka on kootusti tässä kirjoituksessa. Ohjeen tarkoituksena on auttaa homevaurioituneiden aineistojen säilyttämisessä sekä homeongelmien ennaltaehkäisyssä. Ohjeistuksessa korostetaan työturvallisuuden merkitystä käsiteltäessä homeepäiltyjä tai homeisia aineistoja.

Mitä home on? Homeet ovat mikro-organismeja eli mikrobeja kuten muun muassa bakteerit, virukset ja hiivat. Mikrobeja on luonnostaan kaikkialla elinympäristössämme. Homeet muodostavat sieniryhmän, joka koostuu useista

tunnetuista ja vielä tuntemattomistakin homesienisuvuista. Ne kasvavat monisoluisina rihmastoina ja lisääntyvät tavanomaisesti kuroumaitiöiden avulla. Rihmastojen päissä muodostuvat itiöt leviävät laajoille alueille ilmavirtojen mukana. Homeet toimivat luonnossa eloperäisen aineksen hajottajina. Niitä hyödynnetään elintarvike- ja lääketeollisuudessa. Homeitiöitä löytyy kaikilta pinnoilta sekä ulkona että sisällä. Homeet voivatkin kasvaa hyvin erilaisissa olosuhteissa. Kasvaakseen ja lisääntyäkseen homeet tarvitsevat ennen kaikkea happea, jonka lisäksi ne tarvitsevat vettä ja ravintoa. Osa homeista kykenee käyttämään ilman suhteellista kosteutta vedenlähteenä. Useimmiten olosuhteet ovat otolliset homeiden kasvamiselle, jos ilman suhteellinen kosteus on yli 65 % ja lämpötila +4–+30 °C. Homeissa ei ole lehtivihreää (klorofylliä). Tästä syystä ne kasvavat myös pimeässä. Perusterveillä ihmisillä on hyvä immuunijärjestelmä homeita vastaan – home ei tartu ihmiseen. Ihmisen elimistö muodostaakin vereen homeiden vasta-aineita koko eliniän. Homeet voivat kuitenkin aiheuttaa terveydellisiä haittoja. Oirehtiminen on yksilöllisiä, mihin vaikuttavat muun muassa homesienisuku, altistumisen kesto ja yleinen terveydentila. Homeiden

11


12

AKTI 3/2016

Se, että penicillium-suvun homeet ovat tarjonneet ratkaisuja lääketieteessä, ei tee niistä tervetullutta vierasta asiakirjoissa.

Kastuneen paperin tunnistaa paperin aaltoilusta. Paperissa on tyypillisesti myös kosteusrajoja.

aiheuttamia oireita ovat esimerkiksi väsymys, päänsärky, huimaus, iho-oireet, silmien ärsytys, nuha ja hengenahdistus. Yleensä oireet häviävät, kun altistuminen homeille loppuu. Useat homeet voivat tuottaa kasvaessaan myös myrkkyjä eli mykotoksiineja, jotka ovat homeen kaasumaisia aineenvaihduntatuotteita. Mykotoksiinien avulla homeet estävät kilpailevien mikrobien kasvua. Myrkyllisimmät mykotoksiinit voivat aiheuttaa esimerkiksi syöpää.

Homeongelmien synty arkistoissa Arkistojen homeongelmat ovat pääosin seurausta vesivahingoista, jolloin arkistoaineisto on päässyt kastumaan. Kastunut aineisto tulee kuivattaa mahdollisimman nopeasti, sillä homehtumisen riski on suuri – homerihmaston kasvaminen ja itiöiden leviäminen voi alkaa jo 24–48 tunnissa. Jos aineistoa on paljon, osan aineistosta voi pakastaa ja jaksottaa kuivattamisen pienempiin eriin. Kastunut aineisto tulee pakastaa ennen kuin aineistoon on ehtinyt tulla homekasvustoa. Pakastaminen ei poista hometta, mutta sillä voidaan lisätä aikaa aineiston pelastamiseksi. Jos jo homeinen aineisto siirretään pakkaseen, homeitiöt siirtyvät passiivitilaan, jossa ne säilyvät elinvoimaisina pitkäänkin. Olosuhteiden muuttuessa suotuisiksi home voi jälleen aktivoitua. Paperimateriaalin ei aina tarvitse kastua täysin, vaan hometta saattaa kasvaa paperin pinnalla, jos ilman suhteellinen

Homekasvuston syömä sidos.

kosteus on pidemmän ajan yli 65 %. Kastuneen paperin tunnistaa paperin aaltoilusta. Paperissa on tyypillisesti myös kosteusrajoja. Arkistojen kiinteistöjen sisäilmaongelmat eivät suoraan tarkoita sitä, että myös arkistoaineisto olisi homeessa, vaan siihen tarvitaan aina aineiston kastuminen tai pitkäaikainen korkea ilmankosteus.

Homeen tunnistaminen paperissa Arkistomateriaaleista homeiden ravinnoksi kelpaavat muun muassa paperin selluloosa, lumppu, liima- ja täyteaineet sekä musteet. Huokoinen paperi on alttiimpi homeiden kasvulle kuin tiivis paperimateriaali. Homeet tuottavat kasvaessaan entsyymejä, jotka pilkkovat ravintoa homeiden käyttöön soveltuvaksi. Home haurastuttaa ja pehmentää paperia, ja paperiin voi muodostua puuttuvia alueita. Homeet saattavat myös kiinnittää papereita yhteen, jolloin niitä ei voi irrottaa toisistaan repimällä tai vetämällä. Osa homeista värjää paperia keltaisen, punaisen, sinisen, vihreän tai ruskean väriseksi. Toiset vastaavasti esiintyvät paperinpinnoilla pölyä muistuttavina irrallisina kerrostumina. Homeen tunnistaminen on haasteellista, sillä home saatetaan sekoittaa esimerkiksi likaan, nokeen, pölyyn tai foxing-tahroihin, jotka ovat paperissa muun muassa epäpuhtauksien tai metallipartikkeleiden aiheuttamia ruskeita jälkiä.


AKTI 3/2016

Homeisten aineistojen käsittelyssä pitää muistaa kunnon suojavarusteet.

Hauraan aineiston puhdistaminen imuroimalla kannattaa tehdä suojaverkon läpi.

Homeen haju voi vaihdella tunkkaisesta kellarista makeaan omenaan. Home voi olla myös täysin hajuton. Homeen tunnistamisessa voikin olla tarpeen turvautua asiantuntijoiden apuun.

aineistoa ei tule säilyttää tiloissa, jotka ovat jatkuvassa käytössä. Jos aineistossa todetaan hometta, homepuhdistus on hyvä aloittaa mahdollisimman pian aineiston turvaamiseksi ja työturvallisuuden varmistamiseksi.

Ensireagointi home-epäilyyn

Puhdistustyö suunniteltava

Jos arkistoaineistossa epäillään hometta, tulee aineisto eristää muusta aineistosta ja huolehtia, että säilytystilassa on suositusten mukaiset olosuhteet. Arkistolaitoksen arkistotilamääräyksessä ohjeistetaan, että arkistotilojen lämpötilan tulee olla + 16–+20 °C ja suhteellisen ilmankosteuden 40–50 % (päivittäinen vaihtelumarginaali ± 1 °C; ± 3 % SK).

Homehtuneiden aineistojen tai sisäilmaongelmista kärsivien arkistojen homeettomien aineistojen puhdistaminen on hyvä suunnitella tarkoin ennen töiden aloittamista. Oleellista on miettiä työvaiheet niin, että mahdolliset homeitiöt eivät leviä ympäriinsä. Työmenetelmien valintaan vaikuttaa aineiston kunto. Puhdistustyössä on kiinnitettävä erityistä huomiota työturvallisuuteen ja riittävien suojaimien käyttöön.

Home-epäiltyjä aineistoja käsiteltäessä on käytettävä asianmukaisia suojaimia. Homeiden haittojen hallinnassa on oleellista estää itiöiden leviäminen aineistoista ja tiloista toisiin esimerkiksi ilmanvaihtokanavien kautta. Jos samassa tilassa on sekä homeista että ei-homeista aineistoa, homeisen aineiston eristäminen esimerkiksi suojakoteloon tai kääriminen suojapaperiin estää homeitiöiden leviämisen. Homeista aineistoa ei tule kääriä muoviin, sillä muovi on ilmatiivistä ja saattaa aiheuttaa mikroilmaston, joka edistää homeen kasvua. Muovia voidaan pitää perusteltuna vain lyhyiden kuljetusten yhteydessä. Eristäminen olosuhteiden säätelyn ohella riittää ei-homeisten aineistojen suojaamiseksi. Home-epäiltyä tai homeista

Aineisto imuroidaan imurilla, jossa on HEPA-suodatin. Imurointi ja aineiston muu käsittely tehdään tilassa, jossa on hyvä ilmanvaihto. Imurointi voidaan tehdä esimerkiksi kohdepoistoa hyödyntäen, vetokaapissa tai aineiston käsittelyyn eristetyssä, muita tiloja alipaineisemmaksi muutetussa tilassa, jonka poistoilma kulkeutuu suoraan ulos rakennuksesta. Oleellista on estää homeitiöiden leviäminen ilmanvaihtokanavien ja muiden väylien kautta toisiin tiloihin ja materiaaleihin. Imurointi voidaan tehdä ulkonakin, jos sää on täysin poutainen ja tuuleton. Imurointi harjasuulakkeen avulla poistaa itiöt melko tehokkaasti, mutta homeessa olleeseen aineistoon voi jäädä toksiineja, joiden poistamiseen ei ole tehokkaita keinoja.

13


14

AKTI 3/2016

Arkistolaitoksessa konservaattorit puhdistavat homeisia aineistoja vetokaapissa. Heillä on kertakäyttöiset suojavaatteet sekä henkilökohtaiset raitisilmamaskit, jotka desinfioidaan joka käyttökerran jälkeen. Kertakäyttöiset suojavarusteet hävitetään muovipussiin suljettuna talousjätteen mukana. Sisäilmaongelmista kärsivän tilan homeettoman aineiston kuten säilytyskoteloissa olevien asiakirjojen puhdistamiseksi riittää koteloiden ulkopintojen imurointi, minkä jälkeen vielä tarkistetaan, että säilytysmateriaalien sisällä olevassa aineistossa ei ole merkkejä homekasvustosta. Suojaamaton aineisto imuroidaan kokonaisuudessaan näkyviltä pinnoilta varovasti harjasuulakkeella pienellä teholla. Huonokuntoiset säilytysmateriaalit on suositeltavaa vaihtaa imuroinnin yhteydessä. Homeisen aineiston puhdistaa aina alan ammattilainen, jolla on tarpeelliset tiedot ja taidot homeisen aineiston käsittelystä. Puhdistamisen jälkeen vanhat säilytyskotelot ja -laatikot tai muut suojamateriaalit vaihdetaan. Tieto homepuhdistuksesta tulee merkitä aineistoon, sillä puhdistamisen jälkeenkään ei voida olla täysin varmoja, että home on saatu kokonaisuudessaan poistettua. Homepuhdistetun aineiston käsittelyssä suositellaan jatkossa ainakin suojakäsineiden käyttöä. Homeherkkien on syytä käyttää muutakin suojausta, kuten hengityssuojainta. Oli kyseessä sitten homeinen aineisto tai sisäilmaongelmaisen tilan homeeton aineisto, imuroinnin ja suojauksen jälkeen se voidaan siirtää säilytystilaan, jossa on asianmukaiset olosuhteet.

Myös tilat siivottava huolella Puhdistamiseen käytetty työskentelytila sekä homeisen aineiston säilytystila tulee siivota huolellisesti. Homeisen aineiston kanssa samassa tilassa säilytetyt homeettomat aineistot on suositeltavaa imuroida ulkopinnoilta varmuuden vuoksi. Työterveyslaitokselta on saatavissa ohjeistusta tilojen siivoamiseen.

Asiantuntemusta tarvitaan Erityisesti hauraiden tai muuten haasteellisten arkistoaineistojen saattamisessa käyttökuntoon on hyvä turvautua konservaattorien apuun. Suomessa paperikonservaattoriksi (AMK) voi kouluttautua Metropolia ammattikorkeakoulussa. Ammattimaisista konservaattoreista on saatavilla tietoa esimerkiksi Pohjoismaisen konservaattoriliiton Suomen osaston kautta. Konservaattori tekee vaurioituneelle aineistolle kuntokartoituksen, jonka perusteella voidaan valita oikeanlaiset menetelmät, välineet ja materiaalit aineiston säilymisen turvaamiseksi. Homevaurioituneet aineistot voidaan jakaa märkäpuhdistettaviin ja imuroitaviin aineistoihin. Useimmiten homevaurioitunut aineisto kuitenkin imuroidaan.

Paperikonservaattorit voivat tarpeen mukaan pestä homeista aineistoa, mutta märkäkäsittelyt eivät poista esimerkiksi hajuja ja värjäytymiä kokonaan. Mykotoksiinien poistaminen märkäkäsittelyllä on epävarmaa. Märkäkäsittelyt muodostavat riskin myös homeiden aktivoitumiselle.

Ei hapettavia menetelmiä Pysyvästi säilytettävän arkistoaineiston puhdistamisessa ei saa käyttää menetelmiä, jotka sisältävät hapettavia kaasuja ja kemikaaleja – kuten peroksidiyhdisteitä ja otsonia. Edellä mainittujen menetelmien käyttöä on perusteltu niiden kyvyllä poistaa hajuhaittoja ja haitallisia mikrobeja. Korkeina pitoisuuksina esimerkiksi otsoni on erittäin haitallista sekä ihmisille että arkistoaineistolle. Se hajoaa ilmassa nopeasti mutta hapettaa samalla voimakkaasti orgaanisia materiaaleja. Hapettuminen johtaa paperin kellastumiseen, happamoitumiseen ja lopulta haurastumiseen sekä muutoksiin merkintäaineissa. Otsonin vaikutus yhdessä muiden hapettavien kaasujen sekä papereista vapautuvien orgaanisten yhdisteiden (VOC) kanssa voi olla suurempaa kuin pelkän otsonin – tällöin pienetkin pitoisuudet voivat olla haitallisia. Arkistoaineistosta vapautuu orgaanisia yhdisteitä ja happoja myös luonnollisen vanhenemisen kautta. Tutkimuksissa on todettu, että pysyvästi säilytettävän aineiston säilytystilassa otsonin, peroksidiyhdisteiden ja muiden haitallisten ilmansaasteiden pitoisuuksien tulee olla erittäin alhaiset. Jos arkistoaineisto on poistettu tilasta, tila on mahdollista puhdistaa myös edellä mainittuja menetelmiä käyttäen. Tällöin on kuitenkin varmistettava, että säilytystilan olosuhteet ovat asialliset ennen kuin arkistoaineisto voidaan siirtää sinne takaisin.

TEKSTI: JENNI EINOLA, ylitarkastaja, Kansallisarkisto KUVAT: Kansallisarkisto

Henkilösuojautuminen homeelta • FFP3-luokan hengityssuojain • Suojakäsineet (esim. puuterittomat vinyylikäsineet, ei puuvillaiset) • Muut kertakäyttöiset suojavaatteet (hupullinen suojahaalari suojaa parhaiten) • Silmäsuojaimet (herkkäsilmäisille) • Kuulosuojaimet (suojaavat meluhaitoilta puhdistustyössä) • Kertakäyttöiset varusteet suljetaan käytön jälkeen tiiviiseen muovipussiin ja hävitetään talousjätteen mukana.


AKTI 3/2016 SLS:N ARKISTO

Arkistomatka vironruotsalaisille seuduille Tekstiilitutkija Hjördis Dahlin vuonna 1932 ottamassa kuvassa ryhmä vironruotsalaisia naisia huovuttaa vaatteita.

Svenska litteratursällskapet i Finlandin (SLS) arkistossa on laaja kokoelma vironruotsalaista aineistoa. Nyt tämä aineisto on digitoitu ja käytettävissä Finnassa. Kokoelmiin kuuluu sekä valokuvia, piirustuksia että erilaisia merkintöjä. VIRON LÄNSIRANNIKOLLA ja saarilla eli vielä 1900-luvun alussa merkittävä ruotsinkielinen vähemmistö, josta löytyy merkintöjä aina 1200-luvulta lähtien. Toinen maailmansota muutti tilanteen täysin, kun noin 8 000 vironruotsalaista pakeni Ruotsiin ja ruotsinkieliset kylät autioituivat. Viroon jäi noin tuhat ruotsinkielistä, mutta tiiviit ruotsinkieliset yhteisöt olivat hajalla eikä ruotsin kieltä voinut käyttää vapaasti Neuvosto-Virossa. SLS:n arkiston vironruotsalainen aineisto on kerätty vuosina 1877–1934. Ajatus digitoida juuri se syntyi siitä, että aineisto muodostaa kiinnostavan kokonaisuuden, jolla on paljon mahdollisia käyttäjiä Suomen ulkopuolella. Projekti aloitettiin vuonna 2014, ja nyt 46 kokoelman digitointi on saatu päätökseen.

Vähemmistön kieli kiinnosti Viron ruotsinkielinen vähemmistö herätti 1800-luvulla erityisesti kielitieteilijöiden kiinnostuksen, koska vironruotsalaista murretta pidettiin vanhanaikaisena ja eksoottisena. SLS:n arkiston vanhimmat vironruotsalaiset kokoelmat ovatkin kahden kielitieteilijän, Axel Olof Freudenthalin ja Herman Vendellin keräämiä. He keskittyivät murteiden dokumentointiin ja murresanaston keräämiseen muun muassa Pakrin saarilta, Ruhnun saarelta ja Noarootsista. Vendellin keräämän aineiston helmiä ovat

myös hänen kirjoittamansa matkapäiväkirjat, joista saa kuvan siitä, minkälaista matkustaminen oli 1800-luvun lopulla.

Laaja aineisto 1930-luvulta Kokoelmista löytyy myös hyvin monipuolinen aineisto 1930-luvulta, jolloin Svenska litteratursällskapet kustansi ison keruumatkan Viron länsirannikolle. Tuolloin osa vanhoista ruotsinkielisistä seuduista, kuten Kurkse, olivat virolaistumassa. Keräysretkeä ja vironruotsalaisen kulttuurin dokumentaatiota pidettiin tärkeänä, koska vähemmistön kulttuurin pelättiin häviävän. Kesäkuussa 1932 Svenska litteratursällskapetin retkikunta suuntasi kohti Väike-Pakrin saarta kielitieteilijä Erik Laguksen johtamana. Lisäksi matkaan lähti kansatieteilijä Arne Appelgren, kielitieteilijä Sven Andersson, tekstiilitutkija Hjördis Dahl, arkkitehtiopiskelija Carol Hedberg, folkloristi Erla Lund sekä liikunnanopettaja Maximilian Stejskal. Retkikunnan aineisto on pääosin kerätty Pakrin saarilta ja Kurkselta, mutta myös Osmussaarelta, Spithamista ja Vihterpalusta löytyy aineistoa. Retkikuntalaisten osaamisalue oli laaja ja heidän keräämästään aineistosta löytyy muun muassa piirustuksia erityyppisistä rakennuksista, valokuvia käsitöistä, tekstiilinäytteitä, kirjoituksia kansanuskomuksista sekä valokuvia ja kuvauksia leikeistä ja voimannäytteistä, murresanastoja unohtamatta. SLS arkisto toivoo, että aineisto löytää myös ruotsalaiset ja virolaiset käyttäjät. Aineisto löytyy osoitteesta www.finna.fi laittamalla hakusanoiksi esimerkiksi "Estland" ja "SLS". Aineisto tarjoaa hienon mahdollisuuden tutustua vironruotsalaiseen kulttuuriin ja mahdollisesti omiin sukujuuriinsa. TEKSTI: HANNA STRANDBERG, arkistonhoitaja, Svenska litteratursällskapet i Finland

15


16

AKTI 3/2016

Parhaimmissa tapauksissa tietokanta tarjoaa mahdollisuuden tarkastella digitoitua asiakirjaa, sen yksityiskohtia sekä tekstieditioita samanaikaisesti.

Uusi verkkopalvelu tuo keskiajan lähelle Uudistetun Diplomatarium Fennicum -tietokannan ensimmäinen versio avattiin käyttäjille lokakuun alussa. Suomen keskiaikaisten asiakirjojen tietokanta päivitetään Koneen Säätiön tuella palvelemaan niin tutkijoita kuin historian harrastajia ja suurta yleisöäkin. KESKIAIKAISEN ASIAKIRJA-AINEISTON tutkimus pohjautuu Suomessa valtionarkistonhoitaja Reinhold Hausenin (1850–1942) massiiviselle editointityölle. Hausen kokosi, editoi ja julkaisi kaikki löytämänsä Suomen keskiaikaa koskevat asiakirjat teossarjassaan ”Finlands Medeltidsurkunder” (FMU 1910–1935) sekä niin sanotun Turun Tuomiokirkon Mustan kirjan editiossa ”Registrum Ecclesiae Aboensis eller Åbo Domkyrkas Svartbok” (REA 1890).

nipuolistunut ja vahvistanut asemaansa Suomessa. Samalla vaatimukset tutkimuksen apuvälineille ovat kasvaneet: tietokannat, digitaaliset kuvat alkuperäislähteistä sekä muut tekniset apuvälineet käyvät tutkijoille päivä päivältä tärkeämmiksi. Diplomatarium Fennicum on syntynyt Kansallisarkiston ja tutkijayhteisön tiiviissä yhteistyössä ja se vastaa tutkijoiden toiveisiin uusista apuvälineistä.

Aineistoa laajalta alueelta Diplomatarium Fennicumin lähteet kertovat niin kirkollisista, hallinnollisista, oikeudellisista kuin yksityisistäkin asioista ja tapahtumista.

Yli 6 700 asiakirjaa sisältävät julkaisut ovat olleet suomalaisen keskiajantutkimuksen kulmakivi jo yli sadan vuoden ajan, ja ne muodostavat myös Diplomatarium Fennicumin perustan.

Aineistossa on kuninkaallisia määräyksiä, paavien bullia, testamentteja, kauppakirjoja, yksityistä kirjeenvaihtoa, oikeuden tuomioita ja monen muun tyyppisiä asiakirjoja. Niiden ohella mukaan on otettu myös muunlaisia tekstejä keskiajalta: katkelmia vanhoista kronikoista, tekstejä riimukivistä, piirtokirjoituksia hautakivistä sekä esimerkiksi kivikirkkojen seinämaalauksiin kuuluvia tekstejä.

Keskiajan tutkimus on viime vuosikymmeninä jatkuvasti mo-

Maantieteellisesti asiakirjat ovat jakautuneet varsin laajal-


AKTI 3/2016

”Karjalan naisrauha” 700 vuotta VANHIN SUOMESSA säilynyt asiakirja, kuningas Birgerin suojelukirje Karjalan naisille, saavutti lokakuussa 700 vuoden iän. Karjalan naisrauhana tunnettu latinankielinen asiakirja on laadittu pergamentille ja päivätty Yningessä 1. lokakuuta vuonna 1316. Tietokanta sisältää laajoja hakumahdollisuuksia.

le alueelle. Suurin yksittäinen kokonaisuus Diplomatarium Fennicumiin kuuluvia asiakirjoja sijaitsee Ruotsin Valtionarkistossa, ja myös Tukholman Kaupunginarkistossa säilytetään runsaasti Suomeen liittyvää aineistoa. Merkittäviä aineistokokonaisuuksia on säilynyt lisäksi Tallinnan Kaupunginarkistossa sekä Vatikaanin arkistossa. Suomessa sijaitsevat arkistolähteet löytyvät pääosin Kansallisarkistosta ja Kansalliskirjastosta, joissa on yhteensä useita satoja keskiaikaisia asiakirjoja. Pienempiä aineistokokonaisuuksia on muun muassa entisten hansakaupunkien arkistoissa esimerkiksi Lyypekissä ja Gdanskissa.

Tietokanta kaikkien ulottuvilla Kansallisarkisto aloitti Diplomatarium Fennicum -tietokannan uudistamisen vuonna 2015. Vaikka kokonaisuus on suunniteltu ensisijaisesti tutkijoita silmällä pitäen, kuka tahansa voi verkkopalvelun kautta tutustua aineistoon. Hakuominaisuudet mahdollistavat asiakirjojen etsimisen esimerkiksi ajoituksen tai paikkakunnan mukaan, tuloksia voi tarkastella vaikkapa diagrammina aikajanalla ja lähteiden digitaaliset kuvat avautuvat ruudulle korkealaatuisina ja tarkkoina. Jatkossa palvelua kehitetään yhä monipuolisemmaksi. Suunnitelmissa on esimerkiksi tilasto- ja karttasovelluksen luominen. Jälkimmäiseen tallennettaisiin asiakirjoissa mainittujen paikkojen karttakoordinaatit, minkä jälkeen asiakirjojen tietoja voisi tarkastella karttapohjalla. Työmäärä tällaisen metatiedon luomiseksi koko aineistosta on valtava, ja hanke pyrkiikin siihen, että käyttäjät voivat tulevaisuudessa jakaa esimerkiksi paikallistuntemustaan hankkeen kanssa. Jo nyt Suomen keskiaikainen kulttuuriperintö on vain muutaman klikkauksen päässä osoitteessa www.arkisto.fi/df. TEKSTI: SEPPO ESKOLA, projektipäällikkö ja Lauri Leinonen, tutkija, Kansallisarkisto. Kuvat: Kansallisarkisto

Asiakirjassa kuningas Birger Magnuksenpoika (hall. 1290–1319) antaa Karjalan naisille turvakirjan, jossa kuninkaan nimissä todetaan, että ”kaikkien meille alamaisten vaimojen ja naisten, jotka asuvat meidän linnamme Viipurin alaisuudessa eli Karjalan maassa, olkoot aviossa eläviä, leskiä, siveyslupauksen tehneitä tai neitoja, tulee saada nauttia täyttä rauhaa ja turvallisuutta niin kuin itse valtakunnassamme Ruotsissa, yhtä hyvin omaisuuden kuin hengen puolesta, niin että rikkojia kohtaa meidän kuninkaallinen rangaistuksemme mitä ankarimpana.” (käännös Mikko Piippo). Asiakirja liittyy rauhattoman 1300-luvun alkupuolen myllerryksiin Ruotsin valtakunnassa sekä kuningas Birgerin pyrkimykseen vakiinnuttaa valtansa maansa itärajalla. Idässä käyty kamppailu Novgorodin kanssa jatkui kuitenkin aina Pähkinäsaaren rauhaan vuonna 1323 asti. Rauhanlaki on tulkittavissa myös osana aikansa yhteiskunnallista ajattelua ja valtapolitiikkaa. Kuningas tuki yksilöiden asemaa rajoittaakseen sukujen valtaa ja asettui samalla maakunnallisten johtomiesten yläpuolelle. Kuninkaan oikeudellisen vallan tunnustaminen kulki käsi kädessä poliittisen ylivallan tunnustamisen kanssa. Karjalan naisrauhaa epäiltiin pitkään väärennökseksi, kunnes Adolf Iwar Arwidsson julkaisi asiakirjan vuonna 1846 Viipurista löytämänsä originaalin perusteella. Viipurista asiakirja luovutettiin vuonna 1882 Valtionarkistoon, nykyiseen Kansallisarkistoon, jossa asiakirjaa edelleen säilytetään. Asiakirja on kirjoitettu sulkakynällä pergamentille, joka on kooltaan 23,5 x 10 cm. Pergamentin alaosasta leikattuun kaistaleeseen on kiinnitetty kuningas Birgerin kulunut sinetti.

17


18

AKTI 3/2016

”Ennen tutkimuksen aloittamista oli tärkeää, että sain isoisäni yli 90-vuotiailta sisarilta tietoja heidän ja isäni varhaislapsuudesta. Se ja melkoisen valokuvamäärän löytyminen vaikuttivat siihen, että kannatti paneutua aiheeseen”, kertoo Kari J. Talvitie.

Tutkimuspolkuja autonomian ajan sotaväkeen Kansainvälisenkin uran valtion palveluksessa tehnyt kaupallinen neuvos Kari J. Talvitie on perehtynyt jo yli 20 vuoden ajan autonomian ajan sotaväkeen. Alkuperäisten asiakirjojen tutkiminen arkistossa on järjestelmällisyyttä vaativaa istumatyötä, mutta jokainen selvitys avaa aina uusia kiinnostavia polkuja. KUTEN MERKITTÄVÄT valtiomiehetkin ovat todenneet, maantieteellä on merkitystä. Sain asua, käydä kouluni ja opiskella Helsingin keskustassa, mistä on ollut elämässäni huomattavaa etua. Niinpä kirjastot, silloinen Valtionarkisto ja monet museot olivat minulle tuttuja paikkoja jo kauan ennen opiskelua Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Arkistoja opin käyttämään opiskeluaikoina, jolloin pääpaino oli kansainvälisessä politiikassa ja poliittisessa historiassa. Historia kiinnosti suuresti, mutta lopulta tein vuonna 1970 valinnan virkamiesuran hyväksi, ja historia jäi harrastukseksi.

Sivuraiteita ja kenkälaatikkoja Amatööritutkijalle tuttuja ilmiöitä ovat ”sivuraiteet” samoin kuin vanhoihin valokuviin liittyvä kenkälaatikko-periaate. Edellinen on seurannut minua vuodesta 1994, jolloin syöksyin tuntemattomaan eli ryhdyin selvittämään itselleni – ja pian myös muille – Suomen autonomian ajan sotalaitosta.

Jokainen selvityksen poikanen synnytti tarpeen tutkia uutta teemaa, ja sillä tiellä olen edelleen. Hyvin pian mukaan tulivat vanhat valokuvat, joihin yllä mainitsemani periaatekin liittyy. Kerrotaan jonkun löytäneen vintistä laatikollisen valokuvia ja kysyneen heti asiantuntijoilta, kuinka kuvat parhaiten säilyisivät jälkipolville. Oikea vastaus oli tietenkin: viekää valokuvat sinne vintille, missä näköjään olosuhteet kosteuden, valon ja lämmön ym. suhteen ovat ihanteelliset. Kenkälaatikkoperiaate ei tietenkään auta tavanomaisessa ongelmatilanteessa. Niin amatööri kuin ammattilainen kysyy usein vanhaa valokuvaa katsoessaan: kuka tai mikä on kuvassa sekä missä ja milloin kuva on otettu. Omalla kohdallani sotilasvalokuvat ovat keskeistä tukiaineistoa arkistotiedoille. Valokuvat olivat harvinaisuuksia 1860-luvulla, mutta 20 vuotta myöhemmin ne olivat lähes kaikkien ulottuvilla.


AKTI 3/2016

KARI J. TALVITIEN KOTIALBUMI

Tutkimus alkoi nimikirjasta Oma ”tutkijanurani” alku oli helppo ja lyhyt. Se oli ruokatunnin mittainen käynti silloisessa Sota-arkistossa. Olin ollut jo jonkin aikaa selvillä, että isoisäni isä oli entinen aliupseeri. Valtion virkamiehenä osuin heti keskeiseen lähteeseen eli nimikirjaan. Niinpä opin hetkessä, että entinen torpparinpoika Juho Heikki Talvitie oli palvellut Suomen sotaväessä vuosina 1879–1902. Hänen sotilasuransa kattoi siis Suomen ensimmäisen yleiseen asevelvollisuuteen pohjautuneen sotaväen kaikki vaiheet. Aliupseerikoulutuksen jälkeen seurasi palvelu tarkk´ampujapataljoonassa ja uran lopuksi vääpelinä reservikomppaniassa. Vuosien varrella asevelvollisen sotaväen järjestelmä on ollut kestoteemana seminaareissa ja sukututkijoiden kokouksissa. Oma osaaminenkin on parantunut samalla, kun asiaa on selostanut toisille. Siinä onkin tutkimisen suola silloin, kun ei ole ”oikean tieteellisen työn” aikataulupaineita. Jokainen apuna annettu selvitys lisää omaakin aiheen hallitsemista.

Aineisto vaatii hyvät housut Usein tutkimuksen tai selvityksen kohteena on vain yksi tai muutama sotaväessä palvellut henkilö, josta tiedetään tuskin nimeä enempää. Läntisessä Suomessa ja erityisesti Pohjanmaalla sukunimienkin kohdalla saattaa törmätä yllättäviin ongelmiin. Lähdeaineiston käyttämisessä on kaksi koulukuntaa, seurakuntien tietoihin ja sotaväen asiakirjoihin nojaavat tutkijat. Molempia kuitenkin tarvitaan. Onkin paikallaan todeta, että merkittävä osa Suomen sotaväen asiakirjoista on tallella ja hyvässä järjestyksessä. Tästä saamme paljolti kiittää everstiluutnantti G. A. K. Gripenbergiä, joka järjesti sotaväen lakkauttamisen jälkeen sotilasasiakirjat silloisessa Valtionarkistossa. Asiakirjojen suuri määrä tietenkin tarkoittaa myös sitä, ettei useinkaan ole oikotietä, vaan on jaksettava istua ja käänneltävä sivuja loputtomiin. Joku voisi kutsua tätä selvitystyötä ”teryleenihousu -tutkimukseksi”. Sotilasluettelojen laatiminen saattaa myös joskus tuntua puhelinluettelon tekemiseltä.

Vähemmän sotaisia seikkoja Autonomian ajan lopulla toiminut Suomen sotaväki ei tietenkään voi kaikkia kiinnostaa, eihän se edes osallistunut sotiin. On kui-

Tämä kuva innoitti tutkimuksen alkuun. Kuva on otettu Ulvilassa vuonna 1899 muistoksi reservikomppanioiden viimeisestä harjoituskesästä. Etualalla vääpeli Talvitien ja välskäri Lidman perheet, takana varusmestari Wik sisarensa ja vaimonsa kanssa.

tenkin muistettava, että jokainen suomalainen mies oli asevelvollinen. Niinpä kaikkien vuosina 1859–1880 syntyneiden miesten henkilötiedot löytyvät myös sotaväen asiakirjoista. Ikään kuin sivutuotteena sotaväen vaiheita tutkittaessa löytyy myös vähemmän sotaisia seikkoja. Vuosien 1880–1900 päiväkäskykirjoissa ruotsin- ja suomenkieliset tekstit ovat rinnakkaisissa marginaaleissa. Niinpä voidaan nähdä virkakielen kehittyneen merkittävästi. Kömpelö 1880-luvun alun suomi on 20 vuoden kuluttua sujuvaa, ja lopulta kirjureitten ruotsin kielitaito alkaa jo olla koetuksella.

Työpöydällä Turkin sota Autonomian ajalla kutsuntoihin osallistuminen oli kirjaimel­lisesti arpapeliä: pieni arpanumero vei kolmen vuoden pal­veluun oman läänin tarkk´ampujapataljoonassa, suurella numerolla edessä oli harjoittelua kolmena kesänä lähimmässä reservikomppaniassa.

Omalla työpöydälläni odottaa valmistumista selvitys Turkin sotaan 1877–1878 osallistuneista suomalaisista. Kiireinen lähtö sotaretkelle esti aikoinaan tavanomaisen miehistöluettelon laatimisen. Lähteitä yhdistämällä aukot on kuitenkin voitu paikata melko hyvin.

TEKSTI: KARI J. TALVITIE, VM, kaupallinen neuvos (eläkkeellä) KUVAT: MARKO OJA, tiedottaja, Kansallisarkisto

19


20

AKTI 3/2016

Arkistouralla Arkistouralla-palstalla tutustumme arkistoalan ammattilaisiin eri organisaatioissa. Tällä kertaa Aktin kysymykset sai vastattavakseen asiakirjahallintopäällikkö Mika Lax, joka on työskennellyt Hämeenlinnan kaupungin palveluksessa kuluvan vuoden alusta lähtien. IINA TUUKKALA

Helsingin seurakuntayhtymän keskusrekisterissä. Tehtäväni ovat muuttuneet jatkuvasti. Olen esimerkiksi järjestänyt arkistoa, suunnitellut arkistotiloja ja laatinut tiedonohjausta. Viimeiset kolme vuotta olin esimiehenä, jolloin suuremmassa roolissa olivat henkilöstöasiat ja muut hallinnolliset tehtävät. Olen tyytyväinen siihen, että olen saanut edetä nopeasti vaativampiin tehtäviin. MISSÄ TEHTÄVISSÄ TYÖPÄIVÄ KULUU? Vastaan Hämeenlinnan kaupungin asiakirjahallinnasta. Tehtäväkuva on laaja ja monipuolinen, mutta painottuu sähköiseen asiakirjahallintoon. Tehtävä on siinä mielessä paluuta aiempaan, että olen ensisijaisesti asiantuntijaroolissa. Kaupungilla on eri toimialoilla kymmeniä arkistovastaavia. On haastavaa, että arkistoasiat hoidetaan tyypillisesti silloin, kun muilta tukitehtäviltä jää aikaa. Toimin myös kaupunginarkiston esimiehenä ja sen toiminnan kehittäminen on minulle tärkeää. Meillä on pieni, mutta sitäkin parempi kolmen hengen työyhteisö. Kuluvana ja tulevana vuonna työllistää erityisesti keskeytyneen TOS-projektin saattaminen valmiiksi. Hämeenlinnan kaupunki ottaa lisäksi käyttöön uuden asianhallintajärjestelmän ensi vuoden aikana. Asun Helsingissä, joten työpäiväni alkaa junassa sähköpostin lukemisella tai asioiden valmistelulla. Päivä koostuu usein palavereista, jotka liittyvät esimerkiksi tiedonhallintaan tai ajankohtaisiin projekteihin. Pitkän työmatkan vuoksi pidän myös etäpäiviä. MIKÄ PUHUTTAA KUNTIEN ASIAKIRJAHALLINNOSSA? Kunnille ajankohtaista on erityisesti tuleva Sote-uudistus ja uuden kuntalain soveltaminen. Sosiaali- ja terveydenhuollon tiedonhallinnan tulevaisuudessa on avoimia kysymyksiä. Hämeenlinnassa teemme TOS-yhteistyötä sairaanhoitopiirin kanssa. Resurssien niukkuus on merkittävä haaste, eikä niiden kehitys näytä myönteiseltä.

Jatkumolla arkistoon MITEN PÄÄDYIT ARKISTOALALLE? Tarkoituksella. Olen aiemmalta ammatiltani tekninen piirtäjä, ja opiskellessani Tampereen yliopistossa työskentelin kopio- ja tulostusalalla. Päättelin, että arkistoala on hyvä jatkumo työkokemukselleni ja yhteiskuntatieteelliselle tutkinnolle. Opintojeni loppuvaiheessa tein korkeakouluharjoittelun Kansallisarkistossa ja työllistyin alalle. Valinta on tuntunut kohtuulliselta. Lisäksi olen työskennellyt Helsingin kaupunginkansliassa ja

Arkistolaitos on antanut viime aikoina sähköisen säilyttämisen päätöksiä, joiden soveltamiseksi tarvitaan vielä ohjeistusta. Kannatan itse useimpia toimenpiteitä, jotka suoraviivaistavat siirtymistä sähköiseen säilyttämiseen ja sähköisiin toimintaprosesseihin. PALVELEEKO ARKISTOLAITOS? Palvelee. Yhteistyö on omalla kohdallani ollut aina sujuvaa. Olen saanut neuvontaa silloin kun sitä on tarvittu. Varsinkin aluksi tämä oli tärkeää ja kannusti pysymään alalla. Arkistolaitos on näkyvä alan koulutuksissa, joihin osallistumalla pysyy ajan tasalla. MITÄ TEET, KUN ET HALLINNOI ASIAKIRJOJA? Pyrin harrastamaan junassamatkustamisen lisäksi kameroita ja vähän valokuvausta, sekä löytämään riittävästi aikaa liikunnalle. Viime vuonna konvertoin itseni onnistuneesti paperiajasta e-kirjoihin, jotka sujuvuutensa vuoksi elvyttivät kirjojen lukemisen. Lomat ja usein viikonvaihteetkin matkustelemme vaimoni kanssa.


AKTI 3/2016

LUOTSI- JA MAJAKKALAITOKSEN VALOKUVAKOKOELMA/KANSALLISARKISTO

Arkistolöytöjä Palstalla esitellään arkistojen kätköistä löytyneitä kuriositeetteja.

Ei varmaankaan ole mahdotonta selvittää KUN NÄIN yllä olevan valokuvan, ajattelin, että ei varmaankaan ole mahdotonta selvittää, mikä laiva on kyseessä: onhan aluksen kyljessä tunnus G10. Lasinegatiivista tehty kuva kuuluu luotsi- ja majakkalaitoksen kokoelmaan, jota säilytetään Kansallisarkistossa. Kuva oli luetteloitu seuraavin tiedoin: ”Tuntematon paikkakunta, Englantilainen risteilijä lähikuvassa.” Pieni hakutyö internetissä selvensi, että G10 on ns. viirinumero, jolla identifioidaan sota-alukset. Viirinumero G10 kuului vuonna 1919 Englannin Kuninkaallisen laivaston HMS Versatile -hävittäjälle. Valokuvien vertailu verkossa varmisti, että kyseessä on sama alus. Vuonna 1919 HMS Versatile osallistui Itämerellä Kuninkaallisen laivaston operaatioon, joka oli osa Venäjän sisällissotaa ja suunnattu bolsevikkeja vastaan. Ajattelin tyytyväisenä, että kuvassa on englantilainen hävittäjä HMS Versatile jossain päin Suomea vuonna 1919, ja että enempää tietoa valokuvasta tuskin irtoaisi. Olin väärässä. Valokuvan identifioinnista julkaistiin juttu Kansallisarkiston Facebook-sivuilla. Sieltä sen bongasi eräs kollega, joka päätti jakaa sen omilla Facebook-sivuillaan. Sieltä sen sai verkkokalvoilleen joku, joka tunnisti, että keskellä kuvan vasenta laitaa on Kulosaaren Casino. Ja toden totta, kuvavertailu internetissä varmensi rakennuksen silhuetin näyttävän Kulosaaren Casinolta. Tästä heräsi ajatus, että lehdistö ei varmaankaan ollut jättänyt huomiotta englantilaisen sota-aluksen vierailua pääkaupunkimme edustalla. Suuntasin askeleeni Kansalliskirjaston lehtilukusaliin digitoitujen sanomalehtien pariin. Aikarajaus 1919

ja hakusana ”versatile” nostivat heti esille useita sivuja, joista selvisi seuraavaa: Toukokuun 26. päivä 1919 saapui Tallinnasta Helsinkiin ja Kruunuvuoren selälle englantilainen laivastoosasto, johon kuului muiden muassa Versatile. Maihin nousi sotilaslähetystö. Tiedetään, että britit saivat Suomelta luvan käyttää Koivistoa laivasto-operaatioidensa tukikohtana bolsevikkeja vastaan ja eskaaderi saapui sinne kesäkuussa 1919. Nälkä kasvaa syödessä. Mitäs kaikkea siellä Versatilen keulapuolella jöpöttääkään? Uponneen laivan mastot, joiden välissä on pienempi alus. Ei varmaankaan ole mahdotonta selvittää, mikä uponnut alus on! Epäilyksenalaiseksi joutui venäläinen kuljetuslaiva Europa, joka oli tuonut aseita ja räjähdysaineita punaisille joukoille, mutta jäänyt Suomen valtion saaliiksi saksalaisten saapuessa Helsinkiin. Europa upposi 3.–4.6.1918 hämärissä olosuhteissa ollessaan ankkurissa Kruunuvuoren selällä. Ja sieltähän voi nähdä Kulosaaren Casinon. Vedestä pilkottavien mastojen vertailu Europan kuvaan internetissä varmisti tunnistusta. Ei varmaankaan ole mahdotonta selvittää, mikä on tuo alus Europan mastojen välissä! Ääh, joku muu saa tehdä sen. Valokuvassa on siis englantilainen hävittäjä HMS Versatile Helsingin edustalla Kruunuvuoren selällä toukokuussa 1919. Versatilen lähellä lepää edellisenä kesänä sinne uponnut kuljetusalus Europa. Tämä tarina osoittaa todeksi vanhan klisheen siitä, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Mutta ennen kaikkea se kertoo paljon sähköisten tietokantojen ja kuvavarantojen sekä sosiaalisen median voimasta tietojen hakemisessa, etsimisessä ja tuottamisessa. TEKSTI: VILLE KONTINEN, ylitarkastaja, Kansallisarkisto

21


22

AKTI 3/2016

Suomalaiset Siperiassa: Nahodkan siirtokunta Suomalaisia siirtolaisia Nahodkassa 1870. Oikealla käskynhaltija Harald Furuhjelm.

Nahodka on Venäjän kaakkoisin kaupunki ja kansainvälinen satama Tyynen valtameren rannalla. Sen historiassa on tärkeä rooli suomalaisella siirtokunnalla, joka lähti asuttamaan Venäjän Kaukoitää 1860-luvulla. Tietoja siirtokunnasta on Nahodkan museo- ja näyttelykeskuksen kokoelmissa. VUONNA 1859 Amerika-aluksen venäläiset merimiehet löysivät Nahodkan lahden; siitä alkoi Venäjän keisarikunnan eri alueilta tulleiden siirtolaisten asettuminen alueelle. Suomalaissyntyinen virkamies Harald Furuhjelm saapui Nahodkan lahdelle ensimmäistä kertaa keväällä 1866. Hänen retkikuntansa tehtävänä oli alueen tutkiminen muun muassa mahdollisen asuinpaikan valitsemiseksi ja tulevan kaupungin rajojen määrittämiseksi. Myöhemmin Furuhjelmistä tuli alueen käskynhaltija. Paluumatkalla Furuhjelm raportoi Nikolajevskissa olleelle sotakuvernöörille retkikunnan työstä. Samalla hän pyysi lahdella olevan sotilastukikohdan vahvuuden nostamista sataan henkilöön sekä postiyhteyksien luomista Vladivostokiin. Vuonna 1867 Furuhjelm esitteli raporttinsa apanaasidepartementille, ja hänen suunnitelmansa Kaukoidän eteläisen osan asuttamisesta hyväksyttiin. Tulevan Siperian apanaa-

siviraston hallinnoiman alueen rajat Sutšan ja Suifun jokien välillä hyväksyttiin, ja seuraavana vuonna alueeseen liitettiin naapurisaaret. Siperian apanaasiviraston palkkalistalle kirjoitettiin maanmittari Ivan Šiškin, välskäri Moses Ivanov sekä kirjanpitäjä ja sihteeri Nikolai Krjukov. Lääkärinä siirtokunnassa toimi Alexander Kunze.

Siirtolaisia houkuteltiin eduilla Siirtolaisia houkuteltiin Nahodkaan aktiivisella politiikalla ja eduilla: he saivat esimerkiksi 50 venäjänhehtaaria, 24 vuoden verovapauden ja lykkäystä sotamiehenpidosta. Omista varoista maksettiin vain muutto. Turusta lähti 55 perhettä, ja samoihin aikoihin Helsingistä lähti toinen ryhmä merikapteeni Fridolf Höökin johdolla. Ensimmäiset siirtolaiset Turusta saapuivat ”Nahodka”-höyrylaivalla 30.4.1869. Lääkäri Kunze oli tullut jo vähän aiemmin, ja kuukausi myöhemmin saapuivat Ivanov, Šiškin ja Krjukov. Elokuussa 1869 perille tuli Höökin Helsingistä lähtenyt retkikunta pitkän merimatkan jälkeen. Rannikon tutkimuksen jälkeen he päättivät jäädä Strelok-lahdelle. Hedelmällinen maaperä ja makeavetiset purot vaikuttivat päätökseen. Tämän lisäksi oli löydetty hiiltä, jonka ansiosta lämmitysongelma oli ratkaistu. Rannalta kalastettiin ja Putjatinin saarella metsästettiin.


AKTI 3/2016

Suurin osa Helsingistä tulleista suunnitteli valaanpyyntiä, joten Höök lähti Japaniin tarvikkeiden hankintaa varten. Lisäksi hän osti siirtolaisille riisiä ja palkkasi Vladivostokissa maanviljelystöihin 15 korealaista.

Ensimmäinen talvi oli rankka Siirtokunta kasvoi nopeasti. Lokakuussa kaikki siirtolaiset olivat saaneet asunnot ja saha oli rakennettu. Sutšan joella asuneilla maanviljelijöillä ei ollut asuntoja, mutta siitä huolimatta he saivat hyvän sadon. Ensimmäinen talvi 1869–70 oli rankka. Strelok -lahdella asiat eivät sujuneet hyvin. Valaanpyyntikausi oli epäonnistunut. Siihen vaikutti myös kokemuksen puute, sillä vain Höökille ammatti oli tuttu. Naimattomat siirtolaiset asuivat Strelok-lahdella yhteisessä talossa, jossa oli maalattia, minkä takia he yöpyivät vaatteet päällä. Maaliskuussa loppuivat jauhot: kolme siirtolaista lähti hankkimaan niitä 80 kilometrin päässä sijaitsevalta Nahodkan lahdelta. Nahodkan lahden tilanne oli parempi. Sepän paja ja mylly otettiin käyttöön, kaupat ja varastot rakennettiin. Käskynhaltijan suunnitelmissa oli kultakaivoksen avaaminen Askoldin saarella ja kauppasuhteiden solmiminen naapurimaiden kanssa. Talvella vietettiin lääkäri Kunzen ja Nesterovon kaupungista tulleen Tatjana Fjodorovan häitä. Vaikeuksista huolimatta elämä jatkui.

Valaanpyyntiä ja rakennustöitä Harald Furuhjelm oli tutustunut jo aiemmin valaanpyytäjä Otto Lindholmiin, joka lähti kesäkuussa 1870 Fridolf Höökin kanssa valaanpyyntiin Ohotan merelle. He palasivat vasta marraskuussa, jolloin myös Lindholmin perhe saapui Nahodkaan. Valaanpyyntiretken saalis jätettiin säilytysvarastoon. Lindholm piti Nahodkasta niin paljon, että päätti rakentaa sinne talon. Jatkossa koko niemi, jolle talo rakennettiin, sai Lindholmin nimen. Yksi siirtolaisista lähti ”Nahodka”-höyrylaivalla hakemaan provianttia ja laitteita Kiinasta, mutta upposi rannikolla. Miehistö pelastettiin ja palautettiin kotiin. Talvella 1870–1871 siirtolaiset menettivät meriyhteydet maailmalle. Kerran kuussa he hakivat suksilla postilähetykset Vladivostokista. Pelkkä menomatka kesti viikon. Maaliskuusta alkaen rakennustöitä siirtolassa jatkettiin.

Tuli kuolema ja konkurssi Käskynhaltija Furuhjelmin äkillinen kuolema 30.4.1871 oli

Kuvassa Amerika-laivan pienoismalli. todellinen isku siirtokunnalle. Hänen traagisen kuolemansa jälkeen siirtokunnan johdossa oli kolme henkilöä – Krjukov, Šiškin ja Kunze. Epäonni maanviljelyssä ja valaanpyynnissä sekä viranomaisten tuen puute vaikuttivat kohtalokkaasti siirtokuntaan: kevään 1871 loppuun mennessä se oli konkurssitilanteessa. Lopulta Pietarista tuli käsky lakkauttaa siirtokunta. Vuosien 1871–1873 aikana sen omaisuus luetteloitiin, ja vuoteen 1877 mennessä lahden rannoilla ei enää ollut suomalaisia siirtolaisia. Siitä huolimatta, että Siperian apanaasivirasto lakkautettiin, ensimmäinen siirtolaiskokemus meritse Kaukoitään ei epäonnistunut täysin: uudet siirtolaiset käyttivät myöhemmin jatkuvasti meritietä Kaukoitään muuttaessaan uusille asuinsijoille. Vuosina 1884–1891 alueelle muutti vapaaehtoisesti lähes 1 600 perhettä eli yli 9 700 henkilöä. Siitä voi tehdä johtopäätöksen, että Harald Furuhjelmin hanke oli yksi Kaukoidän ja Nahodkan kaupungin historian tärkeimmistä käännekohdista. TEKSTI: MARINA NURGALIEVA, johtaja, ELENA AGAFONOVA, varajohtaja ja NIKITA SVISTOV, tieto-osaston johtaja, Nahodkan kaupungin museo- ja näyttelykeskus KÄÄNNÖS: ANNA VARTIALA, tutkija, Kansallisarkisto KUVAT: Nahodkan Museo- ja näyttelykeskus

Museo ja näyttelykeskus Nahodkassa sijaitseva Museo- ja näyttelykeskus perustettiin vuonna1980 kotiseutumuseon toimipisteeksi. Vuonna 1991 se sai itsenäisen valtiollisen museon statuksen ja nykyisen nimensä. Museo- ja näyttelykeskus pitää hallussaan 18 kokoelmaa, jotka esittelevät alueen kehityksen eri vaiheita kivikaudelta nykyaikaan. Kokoelmaa täydennetään muun muassa tutkimalla eri arkistoissa sijaitsevia aineistoja. Suomalaista siirtolaisuutta käsittelevällä aineistolla on erityisasema kokoelmissa.

23


Suomen tie itsenäisyyteen Näkökulma: Ruotsi, Tanska, Norja ja Islanti

Finlands väg till självständighet Synvinkel: Sverige, Danmark, Norge och Island

NÄYTTELY KANSALLISARKISTOSSA 14.12.2016–15.9.2017 Opastukset ryhmille sopimuksen mukaan UTSTÄLLNING I RIKSARKIVET 14.12.2016–15.9.2017 Guidningar för grupper enligt överenskommelse

Akti 3/2016  

Arkistolaitoksen asiakaslehti 3/2016

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you