Page 1

Arkistolaitoksen asiakaslehti 3/2015

sivu 6 Kolttakyl채n arkisto Unescon luetteloon

sivu 9 Hyv채t metatiedot auttavat tutkijaa

sivu 21 Oluen laatu erotti herrat ja rahvaan


2

akti 3/2015

akti

3/2015

Sisältö

Julkaisija Arkistolaitos

3

Pääkirjoituksessa juhlitaan Kolttakylän arkiston pääsyä Unescon Maailman muisti -luetteloon.

Osoite Kansallisarkisto PL 258 00171 Helsinki

4

Lyhyet

6

Kolttasaamelaisten arkiston vaiheet tarkentuvat.

9

Kattavien metatietojen tuottaminen edellyttää arkistojen ja tutkijoiden yhteistyötä.

10

Pitkän projektin tuloksena puolustushallinnon aineistoja saatiin paremmin tutkijoiden käyttöön.

12

Arkistotyön muutosta pohditaan väitöstutkimuksessa.

14

ICA:n konferenssi Reykjavikissa.

15

Jean Sibeliuksen juhlanäyttelyssä esillä sävellyskäsikirjoituksia.

Lehden taitto Mainostoimisto HINKU Painopaikka Erweko Kotisivu www.arkisto.fi Tilaukset ja palaute akti@narc.fi ISSN 1798-2065 (painettu) ISSN 2341-6327 (verkkojulkaisu)

16 Yhteistyö Valko-Venäjän arkistojen kanssa jatkuu.

Päätoimittaja viestintäpäällikkö Marie Pelkonen, Kansallisarkisto

18

Väitöstutkimus pureutuu neuvostosotavankien luovutuksiin Saksaan.

Toimituskunta ylitarkastaja Nina Eerikäinen, Kansallisarkisto johtaja Vuokko Joki, Oulun maakunta-arkisto ylitarkastaja Jani Karell, Kansallisarkisto ylitarkastaja Ville Kontinen, Kansallisarkisto ylitarkastaja Taina Tammenmaa, Kansallisarkisto kehittämispäällikkö Anne Wilenius, Kansallisarkisto

20

Arkistouralla: Eeva Miettinen, Lapin sairaanhoitopiiri

21

Arkistolöytöjä

22

Lontoon arkistot: viihtymistä ja vapaaehtoistoimintaa

Toimitussihteeri Minna Nurro, Viestintätoimisto Lumitähti minna.nurro@pp.inet.fi Kannen kuva Minna Mäki, Kansallisarkisto


akti 3/2015

Pääkirjoitus Maailma muistaa Kolttakylän arkiston hyväksyminen lokakuussa Unescon Maailman muisti -listalle oli merkittävä saavutus Kansallisarkistolle ja sen Saamelaisarkistolle. Pitkä ja työläs prosessi käynnistyi jo saamelaiskulttuurikeskus Sajoksen avajaisissa Inarissa vuonna 2012, jolloin Kolttakylän arkisto palautettiin takaisin saamelaisalueelle. Kansallisarkistossa säilytetty kolttasaamelaisten oikeuksien perusasiakirja luovutettiin juhlassa takaisin saamelaisille, jotka luovuttivat sen edelleen Saamelaisarkistoon säilytettäväksi. Kolttakylän arkiston arvo on nyt tunnustettu ja tunnettu maailmanlaajuisesti. Kolttakylän arkisto osoittaa, että kolttasaamelaiset ovat vuosisatojen ajan aktiivisesti varjelleet muun muassa kalastus- ja laidunmaihin saavuttamiaan oikeuksia. Kolttasaamelaisten keskuudessa arkiston pääsy Maailman muisti -listalle on nostanut esiin jo unohtumassa ollutta suullista muistitietoa. Vaikka alkuperäiskansojen keskuudessa tieto siirtyy yhä seuraaville sukupolville suullisesti, Kolttakylän arkisto osoittaa, kuinka merkittäviä myös asiakirjat ovat alkuperäiskansoille. Kolttasaamelainen kulttuuriyhdistys Saa’mi Nue’tt ja Kolttien kyläkokous valitsivat Kansallisarkiston ja sen Saame-

laisarkiston vuoden koltaksi kiittäen siitä, että ”Kansallisarkisto on toiminut kolttasaamelaisten oikeusmuistin vartijana ja uskottuna miehenä”. Kansallisarkisto on myös jatkuvasti korostanut aktiivisen yhteistyön merkitystä saamelaisyhteisön kanssa. Saamelaisarkiston tehtävänä on saamentutkimuksen tukeminen ja edistäminen saamelaiskulttuurin vahvistamiseksi ja saamelaisia koskevan historiatiedon lisäämiseksi. Arkisto tallentaa saamelaista asiakirjallista kulttuuriperintöä sekä huolehtii sen säilyttämisestä, digitoinnista ja modernin tutkimuskäytön edistämisestä. Arkisto vastaa tutkimusyhteistyöstä yliopistojen ja tutkimuslaitosten kanssa sekä kansallisesti että kansainvälisesti osana Kansallisarkiston tutkimuksen ja kehittämisen vastuualuetta. Yhteistyö Norjan saamelaisarkiston, saamelaisyhteisön ja saamentutkimuksen kanssa on edellytys työn onnistumiselle.

Inker-Anni Linkola, ylitarkastaja, Saamelaisarkisto Päivi Happonen, tutkimusjohtaja, Kansallisarkisto


4

akti 3/2015

VAPA-järjestelmästä luovutaan

Lyhyet Pukin arkiston joulukalenteri auki Joulupukin kirjeisiin perustuva joulukalenteri on auki netissä osoitteessa www.arkisto.fi/joulukalenteri. Kalenterin luukkujen takaa paljastuu Joulupukin arkiston aarteita, joita säilytetään Oulun maakunta-arkistossa. Joulupukin arkisto sisältää otannan Joulupukille vuosittain saapuneista yli 500 000 kirjeestä vuodesta 1997 lähtien. Joulupukin pääpostin ja Oulun maakunta-arkiston yhteistyönä koottava arkisto on laajuudeltaan noin 20 hyllymetriä.

Opetus- ja kulttuuriministeriö päätti, että arkistolaitoksen tulee vuoden 2015 aikana luopua valtionhallinnon sähköisten aineistojen vastaanottoa ja säilyttämistä varten käytössä olevasta VAPA-järjestelmästä. Päätös tarkoittaa, ettei viranomaisten sähköisiä asiakirjoja voida toistaiseksi ottaa vastaan pysyvään säilytykseen eikä hoitaa niihin kohdistuvaa tietopalvelua. OKM:n päätös pakottaa viranomaiset vastaamaan toistaiseksi itse pysyvästi säilytettäväksi määrättyjen aineistojen tallentamisesta ja niihin kohdistuvista tietopalveluista. Valtiovarainministeriö on asettanut ”Sähköisten viranomaisaineistojen arkistoinnin ja säilytyksen palvelukokonaisuutta (SAPA)” suunnittelevan työryhmän valmistelemaan kuntien ja valtion tarpeisiin kokonaistaloudellisesti kustannustehokasta ja helppokäyttöistä ratkaisua viranomaisaineistojen sähköiseen säilyttämiseen. Työryhmän toimikausi päättyy helmikuussa 2016.

Kansallisarkisto ja Saamelaisarkisto ovat vuoden 2015 kolttia Koltansaamen kielen ja kulttuurin yhdistys Saa´mi Nue´tt sekä Kolttien kyläkokous valitsivat Kansallisarkiston ja Saamelaisarkiston Vuoden koltta 2015 -palkinnon saajiksi. ”Kansallisarkisto on toiminut kolttasaamelaisten muistin var-

tijana ja uskottuna miehenä aikana, jolloin kolttakansa on ollut heikoimmillaan. Gramotan kotiinpaluu on saanut aikaan ensin näkymättömiä, nyt jo hyvin näkyviä liikahduksia, siirtymiä yhteisömme tavassa muistaa”, perustelivat palkinnonjakajat valintaa. Marko Oja

Saa´mi Nue´ttin Pauliina Feodoroff luovutti Vuoden koltta -tunnustuksen pääjohtaja Jussi Nuortevalle ja saamelaisarkistonhoitaja Suvi Kivelälle.


akti 3/2015

Astiassa jo yli 250 000 tilausta

Punk palkittiin

Arkistolaitoksen asiakirjojen sähköisessä haku- ja tilauspalvelu Astiassa rikottiin syyskuun alussa 250 000 tilauksen rajapyykki. Rajapyykin rikkonut tilaus kohdistui Kansallisarkiston Rauhankadun toimipisteessä säilytettävään Oulun läänin henkikirjaan.

Arkistojen päivän toimikunta valitsi Vuoden arkistoteoksi Oranssi ry:n Pienlehtiarkisto 1977–1982 -hankkeen. Hankkeen tuloksena syntyi Oranssin pienlehtiarkistotietokanta, joka pitää sisällään yli 300 digitoitua suomalaista punklehteä, niiden metatiedot sekä tekijähaastatteluja.

Astia-palvelu on ollut käytössä kesäkuusta 2011 lähtien. Se ei ole pelkästään asiakirjojen haku- ja tilausjärjestelmä, vaan verkkopalvelun avulla pystyy hakemaan myös käyttörajoitettujen aineistojen käyttölupia, tekemään arkistolaitoksen aineistojen jäljenne- ja tietopyyntötilauksia sekä tutkimaan digitoituja asiakirjoja. Astian kautta on haettu käyttölupia ja tilattu jäljenne- ja tietopyyntöjä yli 15 000 kappaletta. Asiointien määrän odotetaan kasvavan, kun entistä suurempi määrä arkistolaitoksen aineistosta on sähköisesti haettavissa. https://astia.narc.fi/astiaUi/

Apua yksityisaineistojen digitointiin

Kerätty aineisto valottaa 1970-luvun lopulla noussutta vaihtoehtokulttuuria, joka syntyi yhteiskunnan arvorakenteiden järkkyessä. Omakustanne-pienlehdet käsittelivät erilaisia teemoja musiikista yhteiskuntakritiikkiin. Hankkeen ideoivat Juuso Paaso ja Juho Hänninen, sen toteutti Oranssi ry ja rahoitti opetus- ja kulttuuriministeriö. http://oranssi.net/pienlehdet/index.html

Kansallisarkisto on mukana Community as Opportunity (CO:OP) -hankkeessa, joka tuottaa ratkaisuja yksityisaineistojen digitointiin. Toinen osa hanketta on nuorten arkistokokemuksien tarkkailu ja niistä oppiminen. Hankeen muodostavat lähes 20 eurooppalaista arkistoa ja yliopistoa, ja se toteutetaan vuosien 2015–2018 aikana.

Ahti Pekkalan arkisto luovutettu Oulun maakunta-arkistoon

Hanketta varten Kansallisarkisto on hankkinut liikkuvia digitointiasemia, joita kiinnostuneiden tahojen on mahdollista lainata käyttöönsä. Digitaaliset tiedostot tallennetaan hankkeen perustamalle Topoteekki-alustalle ja sieltä puolestaan karttapohjalle, jolloin kaikki kiinnostuneet voivat nähdä tietylle alueelle sijoittuvat kohteet. Kaikki Topoteekki-aineisto tulee vapaasti käytettäväksi, kunhan lähteen mainitsee aineiston luovuttajan haluamalla tavalla. arkisto.fi/coop

Ahti Pekkala toimi Haapaveden Osuuspankin johtajana vuodesta 1952 alkaen, oli kansanedustaja vuosina 1970–1986 ja eduskunnan puhemiehenä vuosina 1978–1979 sekä toimi valtiovarainministerinä kolmessa eri hallituksessa vuosina 1979–1986. Keskustapuoluetta edustanut Pekkala siirtyi maaherraksi vuoden 1986 alussa ja jäi tästä tehtävästä eläkkeelle vuonna 1991. Tämän jälkeen hän oli ahkerasti mukana muun muassa kotiseututoiminnassa, ja piti puheen kotiseutujuhlissa Haapavedellä vielä kuolinpäivänään.

Oulun läänin entisen maaherran Ahti Pekkalan (1924– 2014) henkilökohtainen asiakirja-aineisto on luovutettu Oulun maakunta-arkistoon.

Pekkalan yli kahden hyllymetrin laajuiseen arkistoon sisältyy muun muassa saapuneita kirjeitä, puheita, lehtileikkeitä ja valokuvia sekä henkilökohtaisia nimityskirjoja. Lisäksi arkisto sisältää poliittisesta toiminnasta kertovia asiakirjoja. Arkiston käyttö edellyttää lupaa vuoden 2023 loppuun saakka.

Sähköpostiosoitteet muuttuvat Kansallisarkisto täyttää 200 vuotta vuonna 2016

Arkistolaitoksen sähköpostiosoitteet muuttuvat vuoden 2016 alusta lähtien. Jatkossa kaikki laitoksen sähköpostiosoitteet ovat @arkisto.fi-päätteisiä.

5


6

akti 3/2015

Kansallisarkiston kätköissä Rauhankadulla piilotteli puoli vuosisataa puukotelo, joka ”löydettiin” uudelleen vasta vuonna 1996. Tarkasti veistetyn puukotelon sisältämä, yli 400 vuotta vanha Kolttakylän arkisto hyväksyttiin viime lokakuussa Unescon Maailman muisti -luetteloon.

Kolttasaamelaisten arkisto pääsi Maailman muistiin Kolttakylän arkistoa säilytettiin vuosikymmeniä puukotelossa.

Talvisodan syttyessä 30.11.1939 neuvostojoukot ylittivät varhain aamulla Kalastajasaarennon eteläpuolella Petsamon itärajan ja pyrkivät yllätyshyökkäyksellä tuhoamaan Maattivuonossa, Kuosme- ja Leijärvellä sekä Suonikylän kaistalla Lounajärven suunnalla olevat suomalaisten kenttävartiot. Kun tieto sodan alkamisesta ja neuvostosotilaiden tuhoisasta hyökkäyksestä saapui Lounajärven rajavartioon, annettiin Suonikylän talvikylän ja sukualueen väestölle käsky: ”Porot kollokseen ja väki evakkoon!” Kolloksessa porot kuljetetaan jonossa hihnoilla toisiinsa kytkettyinä.

Puukotelo säästyi liekeiltä

Tietokirjailija Voitto Viinasen 8.12.1997 Sevettijärvellä nauhoittamassa haastattelussa kylänvanhin Matti Sverloff kertoo, että evakkokäskyn tultua Ala-Akkajärvelle hänen isänsä Kiurel Sverloff laittoi Kolttakylän arkiston sisältävän puukotelon evakkotavaroiden joukkoon veneen keulaan. Venettä vetämään valjastettiin kaksi riuskaa härkää, ja Kiurelin perhe lähti varusteineen evakkomatkalle kohti Suonikylän talvikylää. Kiurel Sverloff oli yksi kolmesta luotetusta miehestä, jotka ainoina tiesivät arkiston kätköpaikan.

Kolttasaamelaisten onneksi sotilas Pimen Semenoff – sama mies, joka oli tuonut Ala-Akkajärvelle tiedon evakkoon lähdöstä – huomasi 17.12.1939 kangasräsyihin piilotetun puisen kotelon vajan vieressä sijainneen veneen keulassa. Sieltä hän korjasi sen talteen ja luovutti komppaniansa päällikölle, rajaluutnantti Matti Tiitolalle.

Suonikylän väen käskettiin jättää evakkotavaransa talvitien päässä sijaitsevaan Nautsiin, mistä lapset, naiset ja vanhukset kuljetettiin linja-autoilla Tervolan kuntaan, joka sijaitsee Tornion vieressä. Nautsissa suonikyläläisten tavaroille ja työkaluille rakennettiin vaja. Kuitenkin muun muassa Kiurel Sverloffin muuttokuorma hävisi savuna ilmaan, kun talvisodan loppuvaiheessa vetäytyvät suomalaisjoukot mieluummin polttivat evakkolaisten tavarat kuin luovuttivat ne neuvostojoukoille.

Tiitola toimitti vielä ennen joulua Kolttakylän arvokkaan arkiston Rovaniemelle Lapin rajavartioston kassaholviin. Talvisodan


akti 3/2015 Petri Mentu

Gary Wornell

Kolttakylän arkistolla on suuri symbolinen merkitys saamelaisväestölle ja laajemminkin alkuperäiskansoille, toteaa Kansallisarkiston pääjohtaja Jussi Nuorteva.

Petsamo kuului Suomeen vuosina 1920–1944.

jälkeen Tiitola etsi arkiston käsiinsä ja luovutti sen 11. divisioonan esikuntapäällikölle majuri Into Ahoselle, joka toimitti sen Valtionarkistoon Helsinkiin. Rauhankadulle Kolttakylän arkisto saapui 15.8.1940 Ahosen allekirjoittaman saatekirjeen kera.

Sukualueet jäivät rajan taakse Petsamon Suonikylän siidassa kolttasaamelaisten sukujen hallintoalueet jakaantuivat seitsemän suvun kesken: Feodoroffin, Fofanoffin, Gauriloffin, Kiprianoffin, Mosnikoffin, Semenoffin ja Sverloffin sukujen. Jokaisella suvulla oli omat määritellyt asuin-, kalastus-, metsästys- ja poronhoitoalueensa, joiden käytöstä päätti suvun vanhin mies. Toisten vesialueille sai mennä vain suvun vanhimman suostumuksella. Sukualueitten sisällä oli talvikylä, johon kokoonnuttiin asumaan talviaikaan. Sotien jälkeen uuden elämän aloittaminen tuhotussa Saamenmaassa oli vaikeaa. Veneiden lähes totaalinen tuhoutuminen hankaloitti kalastajasaamelaisten elämää. Poron­

omistajien porokarjat olivat sotavuosien pakkoteurastusten ja Lapin sodan tuhojen takia huvenneet joillakin alueilla alle puoleen entisestä. Vaikein tilanne oli Petsamon kolttasaamelaisilla. Heidän sukualueensa olivat jääneet rauhanteossa Neuvostoliiton puolelle, eivätkä kolttasaamelaiset halunneet palata sinne.

Kolttasaamelaiset asutettiin Inariin Kolttasaamelaisten yhteisö pystyttiin pitämään koossa eikä sitä siroteltu muiden Petsamon siirtolaisten joukkoon. Neljä vuotta kestäneen suunnitteluprosessin jälkeen entisen Petsamon kolttasaamelaiset sijoitettiin Inarinjärven pohjois- ja itäpuolille: Suonikylän koltat asutettiin Sevettijärven alueelle, muut koltat Nellimin seudulle. Koltat asettuivat uusille asuinalueilleen sukukunnittain. Merkittävin elämäntavan muutos Petsamon aikaan verrattuna oli vuotuiskierron loppuminen: suonikyläläisten kapealle järvivyö-

7


8

akti 3/2015 Marko Oja

hykkeelle sijoitettu kiinteä asutus ei enää tuntenut kesäalueita eikä talvikylää. Kalakannan niukkuudesta ja poronhoidon muutoksista johtuen kolttien elämä muuttui hyvin voimakkaasti.

Arkistolla suuri merkitys Kansallisarkiston pääjohtajan Jussi Nuortevan mukaan Kolttakylän arkiston uudelleen löytyminen ja arkiston tärkeyden julkinen tunnustaminen Unescossa merkitsevät paljon kolttasaamelaisille. – Kymmenen vuotta sitten vain harva tiesi arkiston olemassaolosta, mutta nyt sen tietävät kaikki. Samalla kulttuurinen tietoisuus omasta dokumentoidusta historiasta on nostanut kolttasaamelaisten itsetuntoa, Nuorteva kertoo. Kolttakylän arkiston vanhin asiakirja on vuodelta 1601 ja nuorin vuodelta 1775. – Yli yhdeksänmetriselle rullalle käärityt asiakirjat ovat Venäjän tsaarien päätöksiä, jotka todistavat Kolttakylän oikeuksista laidunmaihin ja kalavesiin. Niiden symbolinen merkitys on suuri koko saamelaisväestölle ja laajemminkin alkuperäiskansoille, Nuorteva kertoo.

Arkistoa tutkittiin jo 1930-luvulla Suonikylän arkisto tuli tutkijoiden piirissä tunnetuksi, kun Petsamon kruununvouti F.W. Planting antoi vuonna 1931 puisessa säilytyskotelossa olleen arkiston lainaksi Petsamossa vierailleelle apulaissisäministeri Niilo Soljalle, joka vei aineiston Helsinkiin professori J.J. Mikkolan tutkittavaksi ja valokuvattavaksi. Parin vuoden kuluttua asiakirjat koteloineen palautettiin Suonikylään. Professori Mikkola julkaisi Kolttakylän arkisto -nimisen kirjan vuonna 1941. Teoksensa esipuheessa Mikkola toteaa: ”Huomasin kolttakokoelman sisältävän tärkeitä tietoja Suonikylän ja Nuortijärven kolttain taloushistoriasta noin kahden vuosisadan aikana. Merkillistä oli havaita venäläisten ja etupäässä Petsamon luostarin himoinneen kolttain etuuksia ja kaikin keinoin vallanneen niistä suuren osan.” Mikkola jatkaa kolttien kuitenkin pitäneen kiinni oikeuksistaan ja valittaneen Moskovan tsaareille ”kunnes Pietari Suuri, aivan hallituksensa alussa (1682) antoi perin pohjin tutkia asian ja hylkäsi jyrkästi kaikki munkkien valitukset ja väitteet, vieläpä ennakkoluulottomasti kumosi kaikki edellisten tsaarien gramotatkin (asiakirjat), jotka olivat perustuneet (ortodoksi)luostarin valheellisiin valituksiin.” Muutama vuosisata myöhemmin Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Leo tunnustaa 10.10.2015 Maailman muisti -onnittelukirjeessään kolttien kyläkokoukselle, että ”Gramota on merkittävä asiakirja, koska se on yksi harvoista säilyneistä alkuperäiskansan oikeudet maahan ja vesiin tunnustavista hallinnon asiakirjoista. Nämä 1600-luvulta viime vuosisadalle ulottuvat dokumentit antavat omalle ajallem-

Matti Tiitolan kuvaus Petsamon Suonikylän koltta-asutusalueen vanhan arkiston vaiheista talvisodan 1939–1940 aikana. mekin esimerkin alkuperäiskansojen oikeuksien kunnioittamisesta ja hallinnollisesta turvaamisesta.” Teksti ja kartta: Jari Kajas, tiedottaja, Kansallisarkisto

Lähteet: Inarin kunnankirjaston äänitearkisto (www.tarinoideninari.fi) Veli-Pekka Lehtola: Saamelainen evakko - rauhan kansa sodan jaloissa (1994) J.J. Mikkola: Kolttakylän arkisto (1941) Voitto Viinanen: Suonikylän arkistokotelon merkilliset vaiheet (Lapin Kansa 14.10.2015)

Maailman muisti -luettelo Kolttakylän arkisto hyväksyttiin 9.10.2015 Unescon Maailman muisti -luetteloon. Maailman muisti -luetteloon on hyväksytty noin 300 kohdetta. Suomesta on listalle aiemmin hyväksytty kaksi kohdetta: A. E. Nordenskiöldin karttakokoelma (1997) sekä Radziwillin ruhtinassuvun kirjasto ja arkisto (2009; yhteistyössä Valko-Venäjän, Liettuan, Puolan, Venäjän sekä Ukrainan kanssa). Maailman muisti -luettelon tavoitteena on helpottaa ihmiskunnan arkisto- ja kirjastoperinnön suojelua ja saavutettavuutta sekä lisätä maailmanlaajuisesti tietoisuutta arkisto- ja kirjastoperinnön olemassaolosta ja merkityksestä.


akti 3/2015

Avoimuutta ja yhteistyötä metatietojen tuottamiseen Kattavien ja laadukkaiden metatietojen tuottaminen edellyttää arkistojen ja tutkijoiden yhteistyötä. Arkistojen avoimuus ja asiantuntijuuden monipuolinen hyödyntäminen ovat lähtökohta sähköisten aineistojen ja tietojärjestelmien tehokkaalle tutkimuskäytölle.

Laadukkaat, standardeihin pohjautuvat metatiedot mahdollistavat tehokkaat haut sekä aineistojen alkuperäisyyden ja eheyden toteamisen. Ne kuvailevat, selittävät ja sijoittavat aineistoja. Metatietojen laatu ei tutkijan näkökulmasta kuitenkaan yksin riitä. Arkistot eivät ole neutraaleja säilyttäjiä, vaan aktiivisia toimijoita, joiden tulee avoimesti kertoa ratkaisuistaan. Tämä on olennaista lähdekritiikin ja aineistojen jatkokäytön kannalta.

Sosiaalisella metatiedolla tarkoitetaan yhteisöllisiä sisältöjä, joita käyttäjät tuottavat ja jakavat muistiorganisaation tarjoaman palvelun kautta. Työ vaatii aktiivisuutta sekä arkistoilta että tutkijoilta.

”Arkistot ovat aktiivisia toimijoita, joiden tulee avoimesti kertoa ratkaisuistaan.”

Tiedot siitä, miten ja miksi metatiedot on kerätty, kuka on ne kerännyt ja miten niitä on hyödynnetty lisäävät läpinäkyvyyttä ja vahvistavat aineistojen luotettavuutta sekä oikeusvaltioperiaatteen edellyttämää avoimuutta. Erityisen tärkeää on kertoa, miksi tietyt valinnat on tehty ja miksi joitakin mahdollisuuksia on kenties jätetty käyttämättä.

Käyttäjät mukaan jo suunnitteluun Sama metatietomalli ei sellaisenaan sovi kaikkiin aineistoihin. Tutkimuksen kannalta on tärkeää, että tutkijat ja aineiston asiantuntijat pääsevät mukaan järjestelmien kehittämiseen ja palveluiden tuottamiseen alusta asti. Arkistojen tulee keskustella käyttäjien tarpeista ja toiveista, ei tyytyä pyytämään palautetta valmiista ratkaisuista. Avoimen datan ja arkistojen avoimuuden hengessä tutkijoille olisi hyvä luoda myös mahdollisuus rakentaa omia sovelluksia aineiston pohjalta. Tällöin arkiston ei tarvitse yrittää tuottaa kaikkia mahdollisia näkökulmia ja teknisiä ratkaisuja. Ihanteellista olisi, että silloin kun se on mahdollista, tarjolla olisi käyttöliittymän lisäksi vapaasti eteenpäin jalostettava tietokanta kattavine metatietoineen.

Sosiaalinen metatieto hyötykäyttöön Yksi tapa parantaa arkistojen ja tutkijoiden yhteistyötä voi olla sosiaalinen metatieto. Se mahdollistaa asiantuntijuuden jakamisen ja voi olla keino tuottaa yhä laadukkaampaa ja monipuolisempaa metatietoa resurssien ollessa tiukoilla.

Sosiaalinen metatieto voi herättää pelkoja vääristä tai sopimattomista tiedoista, valvonnan järjestämisestä ja käyttäjien identifioinnista. Teknisesti on kuitenkin mahdollista toteuttaa ratkaisuja estämään häiriöitä, virheitä ja asiatonta sisältöä.

Pelkoja voi hälventää myös se, että sosiaalinen metatieto on mahdollista pitää erillään muistiorganisaation itse tuottamasta metatiedosta. Tällöin virallinen metatieto erottuu käyttäjien tuottamasta tiedosta, ja niitä voidaan tarkastella lähdekriittisesti erillään.

Laajempia metatietoja hallitusti Sosiaalisen metatiedon avulla voidaan parantaa ja tarkentaa kuvailutietoja. Saavutettavuutta voidaan kehittää esimerkiksi tarjoamalla mahdollisuus lisätä asiasanoja, liittää aineistoon tutkimuksessa ajankohtaisia käsitteitä tai ilmoittaa samankaltaisesta tai samaan teemaan liittyvästä aineistosta. Pidemmälle vietynä käyttäjät voivat ladata tai lahjoittaa aineistoihin liittyvää materiaalia syventämään olemassa olevaa tietoa. Käyttäjille voidaan antaa myös mahdollisuus arvioida aineistojen ja metatietojen laatua. Tutkijoiden kannalta tärkeää olisi mahdollisuus jakaa tietoa tutkimuksesta ja siitä, missä aineistoa on käytetty ja miten. Tavoitteena on saada osaaminen kaikkien hyödyksi, niin kuin on tehty jo pitkään esimerkiksi tieteellisissä lehdissä. Myös käyttäjien lisäämät korjaukset, käännökset ja selitykset ovat arvokkaita. Tarkoituksena on rikastaa metatietoja hallitusti, ei korvata taustalla olevaa asiantuntijatyötä tai siirtää metatietojen tuottaminen kokonaan käyttäjille.

Teksti: Taina Saarenpää, yliopisto-opettaja, Turun yliopisto

9


10

akti 3/2015

Marko Oja

Riviin järjesty! Sota-ajan aineistojen saatavuutta on lisännyt huimasti se, että niitä voi nyt hakea Astia-verkkopalvelun kautta.

Sota-arkiston aineistojen kunnostusprojekti on saatu päätökseen. Sen ansiosta 18 hyllykilometriä puolustushallinnon aineistoja vuosilta 1918-1945 on aiempaa paremmin tutkijoiden käytettävissä.

Jatkosodan päätyttyä Sota-arkistoon siirrettiin lyhyessä ajassa lähes 20 hyllykilometriä armeijan joukko-osastojen, suojeluskuntien ja muiden puolustusvoimien yksiköiden asiakirjoja. Niitä ei juuri ollut mahdollista valmistella tai luetteloida siirtoa varten. Sota-arkiston resurssit olivat täysin riittämättömät, jotta asiakirjavyöry olisi saatu arkistoitua asianmukaisesti. Ylimpien organisaatiotasojen sota-ajan aineistot saatiin 1970-luvulle tultaessa luetteloitua kohtuulliselle tasolle. Sen sijaan alempien organisaatiotasojen aineistot ja sotia edeltäneen rauhanajan aineistot jäivät vähemmälle huomiolle. Uuden vuosituhannen alkaessa puutteellisesti luetteloitua tai suojattua aineistoa oli yhä lähes 20 hyllykilometriä. Aineistojen käytettävyyttä vaikeutti Aarre-arkistorekisterissä olevien luettelotietojen tekninen laatu: vanhat paperimuotoi-

set luettelot oli skannattu järjestelmään pdf-muodossa, joten niiden tietosisältöön ei voitu kohdistaa sanahakuja.

Osaksi Kansallisarkistoa Puolustusvoimissa oli 2000-luvun alussa käynnistetty selvitystyö Sota-arkiston yhdistämiseksi Kansallisarkistoon. Opetusministeriön ja Kansallisarkiston keskeisin ehto liitokselle oli, että puolustushallinto esittää luotettavan suunnitelman ja rahoitusratkaisun sota-ajan aineistojen kunnostamiseksi. Puolustushallinto ryhtyikin yhteistyössä arkistolaitoksen kanssa valmistelemaan Sota-arkiston aineistojen kunnostamishanketta. Vuonna 2007 puolustusministeri päätti, että hanke toteutetaan puolustusministeriön kustannuksella ostopalveluna Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkistossa (Elka) Mikkelissä. Kansallisarkiston ensisijaiseksi tehtäväk-


akti 3/2015

KANSALLISARKISTO

si tuli vastata työn laadullisesta ohjauksesta sekä tarkistaa ja hyväksyä toimenpiteet. "Sota-arkiston aineistojen kunnostusprojekti" käynnistyi seuraavan vuoden alussa. Projektin vastuulla on ollut itsenäisen Suomen puolustushallinnon asiakirjat vuodesta 1918 aina Lapin sodan päättymiseen vuonna 1945. Armeijan yksiköiden lisäksi tähän kokonaisuuteen sisältyvät puolustusministeriön ja suojeluskuntajärjestön aineistot.

Aineistojen käytettävyys parantunut Aineistoille on tehty arkistoteknisiä ja kuvailua koskevia toimenpiteitä Kansallisarkiston kriteerien mukaisesti. Ensin mainittuja olivat muun muassa metalliliitinten poistaminen asiakirjoista ja asiakirjojen suojaaminen. Viimeksi mainittuja toimenpiteitä ovat olleet muun muassa aineiston asiasisältöä, rajavuosia, käyttörajoituksia, määrää ja kuntoa koskevien tietojen syöttäminen Aarre-tietokantaan. Aineistojen käyttäjän kannalta silmiinpistävin muutos on se, että asiakirjat eivät enää ole alkuperäisissä, sekalaisissa säilytysvälineissään, vaan yhdenmukaisissa arkistokoteloissa. Aineiston käytettävyyden kannalta merkittävämpi muutos on se, että luettelo- ja muita kuvailutietoja voi nyt hakea aiempaa monipuolisemmin Astia-verkkopalvelun kautta. Joukko-osaston tai muun yksikön nimekehaun lisäksi erilaisilla sanahauilla ja niiden yhdistelmillä on mahdollista löytää aineistoja myös ennalta arvaamattomista yhteyksistä. Kunnostusprojektin tuloksia ja vaikutuksia voi mitata hyllymetrimäärillä, henkilötyövuosilla ja euroilla. Olennaisin tulos eli aineistojen tutkimuksen edellytysten parantuminen ei kuitenkaan ole välittömästi mitattavissa. Kunnostetut aineistot ovat nyt tutkijoitten käytettävissä, ja heillä on parhaat edellytykset arvioida, miten työssä on onnistuttu.

Sodan jälkeen asiakirjoja säilytettiin Sota-arkistossa melko karuissa oloissa. Kuvassa Martti Blomqvist.

Sota-arkiston aineistojen kunnostusprojekti • Tavoite: Puolustushallinnon asiakirjaaineistojen 1918–1945 säilymisen turvaaminen ja käytettävyyden parantaminen • Kunnostettuja aineistoja: 18 000 hyllymetriä • Seulottuja aineistoja: 650 hyllymetriä • Tiivistämällä vapautunut tila: 500 hyllymetriä • Työllistävä vaikutus: noin 200 henkilötyövuotta • Toteutusaika: 2008–2015 • Kustannukset: 8,5 milj. euroa

Teksti: Ville Vuolle, tutkija, Kansallisarkisto

Verkkoon välity! Kansallisarkistossa säilytettävien sota-ajan aineistojen saavutettavuus paranee merkittävästi, sillä Aarre-arkistorekisterin aineistoja voi jatkossa hakea myös Astia-verkkopalvelun kautta. Suojeluskuntien ja puolustushallinnon aineistojen luettelotiedot noin vuoteen 1945 saakka ovat haettavissa ja aineistoja voidaan tilata Astia-verkkopalvelussa. Myös aineistojen käyttöön tarvittavia käyttölupia voi hakea verkossa. Uudistus on merkittävä edistysaskel, sillä Astia-haun piirissä olevan aineiston määrä kasvaa runsaalla 18 hyllykilometrillä. Kun Aarteessa haku voitiin kohdistaa vain joukko-osastojen tai muiden yksiköiden nimiin tai asiakirjojen arkistotunnuk-

siin, Astia-verkkopalvelussa haku voidaan kohdentaa näiden lisäksi kaikkeen siihen tietoon, joka Aarre-tietokantaan on aineistojen kohdalla syötetty. Esimerkiksi haettaessa Aarrearkistorekisteristä sanalla konepistool* tai korsupiirust* ei saada yhtään hakutulosta, mutta haettaessa samalla hakusanalla Astia-verkkopalvelusta saadaan 227 ja 19 hakutulosta. Vuoden 1945 jälkeen muodostuneiden puolustushallinnon aineistojen luettelotietoja syötetään parhaillaan Aarre-tietokantaan. Koska ne eivät ole vielä kattavasti haettavissa Astiaverkkopalvelussa, kannattaa Astiaa ja Aarretta käyttää toistaiseksi rinnakkain. Teksti: Ville Kontinen, ylitarkastaja, Kansallisarkisto

11


12

akti 3/2015

Arkistotyön muutos ja sen kokeminen Arkistotyö on muuttunut paljon vuosien saatossa.

Aineistomäärien kasvu, kokoelmien hallinnan tietoteknistyminen ja aineistojen digitalisoituminen ovat muuttaneet arkistotyötä viime vuosikymmeninä. Työntekijöillä on kuitenkin ollut monipuolisia ja tilannekohtaisia tapoja sopeutua muutokseen. Tiina Peltolan väitöstutkimus selvitti arkistotyön muuttumista ja työntekijöiden kokemuksia.

Tutkimus analysoi arkistotyön muutosta ja työntekijöiden kokemuksia 1970-luvulta 2000-luvun alkuun ulottuvalla ajanjaksolla. Laadullisen tapaustutkimuksen kohdeorganisaationa oli Suomen elokuva-arkisto (nykyisin Kansallinen audiovisuaalinen instituutti) ja erityisesti sen arkistolliset säilyttämistehtävät. Keskeinen tutkimusaineisto muodostui 31 työntekijähaastattelusta, dokumentti- ja asiakirja-aineistoista sekä kulttuuriperintöaloihin liittyvästä kirjallisuudesta. Vaikka tutkimuskohteena oli elokuva-arkistotyö, tarkastelulla on myös laajempi viitekehys muistiorganisaatiokentässä. Tutkimus tuo uutta tietoa aineistomäärien kasvusta, arkistotyön tietoteknistymisen alkuvaiheista sekä arkistoprofes-

Artikkelin kirjoittaja Tiina Peltola väitteli syyskuussa sion yleisistä muutoksista. Muutoksen vastapainona ovat työn pysyvät ja hitaasti muuttuvat piirteet. Erityisesti arkistotyöntekijöiden kokemuksellisuuden kautta arkistoprofessiota on tutkittu ennestään hyvin vähän.

Aineistomassat muuttivat työtä Tutkimusajanjakson aikana aineistomäärät kasvoivat, mutta toisaalta resurssien ja henkilökunnan lisääntyminen sekä tiedonhallinnan kehittyminen lievensivät kokemusta voimakkaasta arkistomassojen kasvusta. Tutkimus tuo esille, ettei aineistojen kertyminen ole suoraviivaista. Vaikka aineistomäärät kokonaisuudessaan kasvoivat, jotkut aineistoryhmät myös vähenivät ja jotkut aineistot alkoivat muuttua digitaalisiksi. Uudet työprosessit ja niiden keskeneräisyys aiheuttivat aluksi hallitsemattomuuden tunnetta aineistojen käsittelyssä. Tämän lisäksi tutkimusaineistot paljastavat digitaalisten aineistojen epäkonkreettisuuden ja tarpeen kehittää proaktiivisia arkistointitapoja. Arkistomassateemassa erääksi tutkimustulokseksi nousi perinteistä arvonmääritystä laajempi priorisointiajattelu. Hankintavaiheen arvonmäärityspäätösten ja jälkikäteen tapahtuvan seulonnan lisäksi arkistotyössä on erilaisia tapoja säädellä työn järjestystä. Työjärjestyspäätöksillä on suoria vaikutuksia aineistojen säilymiseen.


akti 3/2015

KAVI

Asiantuntijuus kehittyi

Jari Peltola

Asiantuntijuusteemassa ajanjakson keskeisiä ilmiöitä olivat työn erikoistuminen ja ammattimaistuminen. Kasvavien aineistomäärien seurauksena työntekijät keskittyivät tiettyihin aineistoryhmiin ja toisaalta henkilökuntamäärän kasvu mahdollisti erikoistuneet vastuuhenkilöt eri kokoelmanosille. Erikoistumisen myötä ammattimainen tietämys omasta vastuualueesta lisääntyi. Työntekijöiden kokemuskerronta paljastaa, että asiantuntijuuden kehittyminen vaatii aikaa muuttuakseen sisäistetyksi tietämykseksi omasta työstä ja työyhteisöstä.

Työntekijäsukupolvien kokemuksia Tutkimus analysoi muutoskokemuksia eri työntekijäsukupolvien kautta. Tulosten mukaan 1970- ja 1980-luvuilla arkistossa työnsä aloittaneet muodostivat useissa kohdin yhtenäisen ryhmän. Työntekijät olivat vielä kokeneet muistinvaraisen ja manuaalisen työskentelyn ennen teknisiä tietojärjestelmiä sekä ajan ennen suuria aineistomassoja. Lisäksi heillä oli omakohtaisia kokemuksia ajasta, jolloin aineistomassojen kasvu oli vilkkainta.

tohtoriksi Tampereen yliopistossa arkistotyön muutoksesta.

Muistin varasta tietojärjestelmiin Tutkimuksen aikaperspektiivi tuo näkyviin pitkän siirtymävaiheen muistinvaraisista ja manuaalisista tiedonhallintatavoista teknisiin tietojärjestelmiin. Aikanaan muistinvaraista tiedonhallintaa pidettiin arvostettuna ammattilaisuutena, mutta vähitellen kokoelmien kasvu johti ensin manuaalisten ja myöhemmin teknisten tiedonhallintamenetelmien kehittämiseen. Tietoteknistymisen alkuvaiheessa manuaalisissa ja teknisissä järjestelmissä oli tyypillistä samankaltaisuus ja rinnakkaisuus. Myöhemmin manuaaliset järjestelmät jäivät varajärjestelmiksi tai työprosesseja avustaviksi järjestelmiksi. Kun tekniset tietojärjestelmät kehittyivät aidosti palvelemaan kokoelmien hallintaa, manuaalisista menetelmistä luovuttiin. Tutkimus ei tuonut esille voimakasta muutosvastarintaa tietoteknistymistä kohtaan, vaan monisyisen prosessin, jossa sopeutuminen liittyy luottamuksen syntymiseen. Järjestelmältä odotetaan näyttöä toimivuudesta ja tiedon säilymisestä, jonka jälkeen epäily poistuu ja luottamus astuu tilalle. Luottamuksen lisäksi tietojärjestelmien tuloon liittyi eräänlainen sopeutumisen pakko väistämättömän muutoksen edessä. Samanlainen puhe väistämättömästä muutoksesta toistui aineistojen digitalisoitumisen yhteydessä. Teknisiin uudistuksiin sopeutumisessa on syklistä toistuvuutta.

Erot tulivat selvemmin esille 1990-luvulla tulleisiin työntekijöihin, jotka aloittivat työnsä suoraan tietojärjestelmillä, valmiiden aineistomassojen parissa. Analyysi kertoo, että ilman omaa arkistomassakokemusta voidaan helpommin kritisoida aiemmin tehtyjä päätöksiä. Sama pätee aiempien tietojärjestelmäversioiden kritisointiin.

Monipuolisia sopeutumismenetelmiä Työntekijöillä on tutkimuksen mukaan monipuolisia aktiivisia, passiivisia, positiivisia ja negatiivisia sopeutumismenetelmiä, joita vaihdellaan ja käytetään tilannekohtaisesti. Aineisto ei vahvista käsitystä kaiken nopeasti muuttaneesta kumouksesta, vaan kertoo kehityksestä, jossa on nopeasta tietoteknistymisestä ja digitalisoitumisesta huolimatta ollut tilaa sopeutumiselle. Teksti: Tiina Peltola, FT

Tiina Peltolan väitöstutkimus ”Arkistotyön muutos ja muutoksen kokeminen 1970-luvulta 2000-luvun alkuun - Tapaustutkimus arkistomassoista, teknistymisestä ja asiantuntijuudesta” tarkastettiin 25.9.2015 Tampereen yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi dosentti Isto Huvila Åbo Akademista ja kustoksena emeritusprofessori Pertti Vakkari.

13


14

akti 3/2015

Islannin Kansallisarkiston johtaja Eiríkur G. Guðmundsson.

Gísli Guðjónsson.

Guðni Th. Jóhannesson.

ICA tarjosi jälleen foorumin oppimiselle ja verkostoitumiselle Syyskuinen Reykjavik helli ICA:n konferenssin 500 osallistujaa korkeatasoisella ohjelmalla ja tarjoamalla erinomaiset puitteet ammatilliseen verkostoitumiseen. Kaksipäiväisen konferenssin teemana oli ”Evidence, Security and Civil rights”. Konferenssin odotetuimpien esitysten joukossa olivat jälleen kerran keynote-puheenvuorot. Islannin yliopiston historian professori ja Islannin Historiallisen Seuran presidentti Guðni Th. Jóhannesson kertoi innostavassa esityksessään tehtävästään Islannin lähimenneisyyden tuulettajana. Aktiivinen yhteiskuntakeskustelija Jóhannesson pystyi ensimmäisenä tutkijana paljastamaan asiakirjatietoihin nojautuen Islannissa kylmän sodan aikana harjoitetun systemaattisen puhelinsalakuuntelun ja muun tarkkailun, jonka kohteena olivat vasemmistoälymystö ja vasemmistosiiven yhdistykset. Puheenvuorossaan professori Jóhannesson kuvasi vuosia kestänyttä lähteiden etsintäänsä ja taisteluaan oikeudesta saada ne julkaistuksi sekä sitä yleistä suuttumusta, jota nämä paljastukset synnyttivät islantilaisessa yhteiskunnassa.

Arkistot oikeusmurhia oikaisemassa Erittäin kiinnostava keynote-puheenvuoro oli myös psykologian professori Gísli Guðjónssonilla. Tämän ”rikospsy-

kologian isän” työ on edistänyt merkittävästi syytettyjen ihmisoikeuksien toteutumista, kehittänyt poliisikoulutusta ja lisännyt tunnustustodistusten käytön lainmukaisuutta. Guðjónsson on osallistunut useisiin merkittäviin rikostutkimus- ja oikeusprosesseihin, joissa jo tunnustaneet ja tuomitut kansalaiset on vapautettu asiakirjallisten todisteiden perusteella. Hän esitteli kuuluisia oikeusmurhia, jotka on kyetty korjaamaan sinnikkäällä todistusaineistojen tutkimuksella.   Moni on nähnyt tositapahtumiin perustuvan elokuvan ”Isän nimeen” (1993), joka kertoo väärin perustein Guilfordin pommi-iskuista Englannissa tuomituista irlantilaisista. Nimenomaan professori Guðjónssonin sinnikkään työn ansiosta nämä syyttöminä vangitut lopulta pääsivät vapauteen. Gísli Guðjónssonin esitteli myös Thomas Quickin eli Sture Bergwallin tapauksen. Ruotsalainen Bergwall tuomittiin aikoinaan oman tunnustuksensa perusteella useista murhista. Poliisin tutkinta ja tuomioistuimen toiminta nojasivat yksinomaan tämän henkisesti epätasapainoisen miehen tunnustuksiin, eikä niitä kyseenalaistettu. Asiakirjallisen dokumentaation ja oikeusprosessin väliset ristiriidat paljastanut tutkimus johti kuitenkin lopulta Bergwallin vapauttamiseen.

Teksti: Marie Pelkonen, viestintäpäällikkö, Kansallisarkisto Kuvat: National Archives of Iceland/Gunnarr Sverrisson


akti 3/2015

Nuottiviivastolle punottu elämä Jean Sibeliuksen 150-vuotisjuhlavuotta on vietetty näyttävästi. Kansallismuseossa on nyt tilaisuus tutustua ensimmäistä kertaa Sibeliuksen sävellyskäsikirjoituksiin sävelsateessa.

Jokainen nuotti pitää elää -yhteisnäyttelyssä on esillä Sibelius-aarteita Ainolan, Kansallisarkiston, Kansalliskirjaston ja Kansallismuseon kokoelmista. Näyttelyssä kävijää ilahdutetaan sävelsateella, jota voi kuunnella sävellyskäsikirjoituksiin tutustuessaan. Kansalliskirjaston tuhansia Sibeliuksen sävellyskäsikirjoitussivuja sisältävästä kokoelmasta on esillä muun muassa Lemminkäinen, viulukonsertto ja viides sinfonia. Näyttelyn tämän osuuden ovat suunnitelleet Kansalliskirjaston Sibeliuksen koottujen teosten toimittajat Anna Pulkkis, Tuija Wicklund, Timo Virtanen ja Sakari Ylivuori. Kansallisarkistosta on esillä Jääkärimarssin sävellyskäsikirjoitus.

Esineitä ja arjen asiakirjoja Ainolasta näyttelyyn on lainattu Sibeliuksen kotitalon esineistöä, muun muassa Ainolan vintiltä tuotu Sibeliuksen matka-arkku. Sibelius on tunnettu pukeutumistyylistään. Kansallismuseon kokoelmista vitriineissä ovat nähtävillä Sibeliukselle tunnusmerkillinen valkoinen kesäpuku ja näyttävä hattukokoelma. Näyttelyn kuvitukseen on hyödynnetty Museoviraston kuvakokoelmaa.

Sibeliukselta on säilynyt kaksi lapsuudenaikaista piirustusta, joista näyttelyssä on esillä Kansallisarkistossa oleva, 11-vuotiaan Jannen piirros sotilasparaatista. Kansallisarkiston kokoelmasta on lisäksi esillä rahahuolista kertovia vekseleitä, sävellystyöhön liittyviä tositteita ja kirjeenvaihtoa sekä todistuksia.

Häämuistoja 120 vuoden takaa Jean ja Aino Sibeliukselta on säilynyt paljon aineistoa, ja sitä on myös muissa kuin yhteisnäyttelyyn osallistuvissa organisaatioissa. Aino Sibeliuksen vuonna 1892 häissä käyttämä puku on tallessa Kansallismuseossa. Ainon hääkoru on säilynyt yksityisomistuksessa. Kansallisarkistossa on Ainon ja Jannen ennen häitään käymää kirjeenvaihtoa. Nämä yli 120 vuotta sitten juhlittujen häiden muistot näkee Kansallismuseon näyttelyssä. Jokainen nuotti pitää elää -näyttely jatkuu oheistapahtumineen maaliskuulle 2016 asti. Näyttelystä on ilmestynyt SKS:n kustantama kolmikielinen näyttelyjulkaisu ”Jokainen nuotti pitää elää. Jean Sibeliuksen vuosikymmenet musiikissa”. Teksti: Taina Tammenmaa, ylitarkastaja, Kansallisarkisto

Näyttelyssä on esillä mm. sotilasparaatia esittävä piirros, jonka Jean Sibelius on tehnyt 11-vuotiaana.

15


16

akti 3/2015

Suomalaisen Aleksanteri Ahola-Valon henkilömappia säilytetään Valko-Venäjän Kansallisarkistossa.

Valko-Venäjän arkistot avautuvat Kansallisarkiston yhteistyö Venäjän ja entisten Neuvostoliiton maiden arkistojen kanssa sai jatkoa syyskuussa, kun yhteistyösopimus Valko-Venäjän arkistolaitoksen kanssa allekirjoitettiin. Artikkelin kirjoittaja vieraili ValkoVenäjän oikeusministeriön arkisto-osaston kutsusta Minskissä ja Vitebskissä ja tutustui arkistoihin ja asiakirjoihin, jotka koskevat Suomea ja Valko-Venäjän suomalaisia.

Matkani aikana tutustuin Valko-Venäjän Kansallisarkistoon, valtion historialliseen arkistoon, valtion valokuva- ja elokuva-arkistoon sekä Vitebskin alueen arkistoon ja ValkoVenäjän kulttuuriministeriöön. Tapasin myös arkisto-osaston johtajan Vladimir Adamushkon. Valko-Venäjä on jaettu seitsemään alueelliseen arkistokomiteaan ja 35:een valtion sekä maakuntatason arkistoon. Arkistolaitos ohjaa työtä valtion, maakuntien, piirikuntien ja kaupunkien tasolla.

Palanen säilynyttä aikaa Valkovenäläinen sananlasku sanoo: ”Voit löytää palasen kul-

taa, mutta ajan palasta – et koskaan”. Se ei pidä paikkaansa. Juuri arkistoissa voi löytää palasen säilynyttä aikaa. Jotta ymmärtää Valko-Venäjän arkistofondin arvon, on todettava, että valtion arkistoissa on noin 11 687 300 asiakirjamappia. Aikaisimmat näistä asiakirjoista ovat peräisin 1300-luvulta ja sisältävät tekstejä vanhalla valkovenäjän, puolan sekä latinan kielillä. Toisen maailmansodan aikana Valko-Venäjä oli saksalaisten joukkojen valtaama. Pääkaupunki Minsk antautui 28.6.1941, kuusi päivää Neuvostoliiton ja Saksan sotatoimien alkamisen jälkeen. Arkistoja ei ehditty siirtää, minkä seurauksena merkittävä osa asiakirjoista paloi tai katosi jäljettömiin. Vahinko oli valtava, suurin osa asiakirjoista oli menetetty iäksi.

Tärkein on Kansallisarkisto Valko-Venäjän tärkein arkisto on Kansallisarkisto, joka perustettiin vuonna 1927. Olemassaolonsa aikana arkisto on ehtinyt muuttaa nimeään useamman kerran. Alkujaan Valko-Venäjän lokakuun vallankumouksen keskusarkiston nimi vaihtui Valko-Venäjän valtion arkistoksi, ja vakiintui lopulta vuonna 1995 Valko-Venäjän Kansallisarkistoksi. Kyseisessä arkistossa säilytettävät asiakirjat sisältävät ajanjaksot vuodesta 1917 nykypäivään asti, ja lisäksi löytyy eril-


akti 3/2015

lisiä asiakirjoja 1600-, 1700- ja 1800-luvuilta. Arkiston kokoelmissa on asiakirjoja, jotka koskevat valtion hallinnon toimielimiä, liiketoimintaa ja organisaatioita. Nykyisin Valko-Venäjän Kansallisarkisto sijaitsee Kansalliskirjaston tiloissa. Arkiston käytössä on kahdeksan arkistomakasiinia, joiden yhteenlaskettu pinta-ala on 6 593 neliömetriä. Arkistossa on 1 087 325 mappia ja ne täyttävät yhteensä 37 758 hyllymetriä. Lukusalissa on 40 istumapaikkaa, ja siellä käy noin 2 000 asiakasta vuosittain.

Suomalaisia Puolan kapinoissa? Valtion historiallisen arkiston hallussa on yli miljoona asiakirjaa, mukaan lukien asiakirjat Valko-Venäjän kuulumisesta Puolan kuningaskuntaan, Liettuan suuriruhtinaskuntaan sekä Venäjän imperiumiin. Vanhimmat dokumentit ovat 1300-luvulta. Arkistossa säilytetään muun muassa asiakirjoja kuvernöörien kanslioista ja hallinnosta, Radvilan (Radziwill) suvusta sekä Puolan vuosien 1830–1831 ja 1863 kapinoista. Tällä hetkellä valkovenäläiset kollegamme kartoittavat asiakirjoja, jotka käsittelevät suomalaisten osallisuutta edellä mainittuihin Puolan kapinoihin. Tämän lisäksi kiinnostavia ovat asiakirjat, jotka koskevat Puolan kuningaskuntaa, jonka osana Valko-Venäjä oli. Mielenkiintoisia ovat myös Suomen kenraalikuvernööriä (1854–1861) Friedrich Wilhelm von Bergiä ja Vitebskissa syntynyttä vapaaherra Platon Rokassovskia (1861–1866) koskevat asiakirjat. von Berg toimi Puolan kuningaskunnan viimeisenä käskynhaltijana.

Radvilan (Radziwill) suvun kokoelma löytyy Valko-Venäjän historiallisesta arkistosta.

Kuvia suomalaisten delegaatioista Valko-Venäjän valtion valokuva- ja elokuva-arkistosta löytyy muun muassa valokuvia, äänilevyjä ja dokumenttielokuvia. Niiden yhteismäärä on yli 700 000. Vanhimmat asiakirjat ovat peräisin 1800-luvulta. Arkistosta löytyi noin 200 mielenkiintoista valokuvaa Suomen delegaatioiden matkoista Valko-Venäjälle vuosina 1950– 1980. Valitettavasti valokuvissa esiintyviä henkilöitä ei ole mainittu nimiltä ja heidän nimeämisensä on haastavaa. Valko-Venäjän Kansallisarkiston asiakirjat voivat kuitenkin olla avuksi tässä, sillä Kansallisarkiston hallussa on dokumentteja, jotka koskevat Suomen delegaatioiden kokoonpanoja sekä vierailujen ajankohtia.

Ahola-Valon piirustuksia Vitebskin alueen arkiston hallussa on 1,2 miljoonaa asiakirjaa, ja siellä säilytetään erityisen kiinnostavia dokumentteja suomalaisesta taiteilijasta Aleksanteri Ahola-Valosta (1900–1997). Ahola-Valo asui Vitebskissä ja Minskissä, mutta palasi vuoden 1932 jälkeen takaisin Suomeen. Sekä Vitebskin alueen arkistossa että Valko-Venäjän Kansallisarkistossa säilytetään asiakirjoja hänen elämästään, nimikirjoituksiaan,

Valko-Venäjän Kansallisarkiston makasiini. piirustuksiaan sekä tietoja hänen sekä Kazimir Malevitšin ja Marc Chagallin yhteyksistä. Toivomme, että yhteistyö Valko-Venäjän kanssa jatkuu. Huhtikuussa 2016 valkovenäläisten arkistotyöntekijöiden delegaatio, mukana muun muassa arkisto-osaston johtaja Vladimir Adamushko, on suunnitellut matkaavansa Helsinkiin tutustumaan arkistomme toimintaan.

Teksti ja kuvat: DMITRI FROLOV, kehittämispäällikkö, Kansallisarkisto

17


18

akti 3/2015

MARKO OJA

Ida Suolahti perehtyi Kansallisarkiston tutkijakopissa jatkosodanaikaisiin sotavankiluovutuksiin.

Sotavankien luovutuksilla haettiin hyötyä Viimeiset kaksi vuotta olen tehnyt täyspäiväisesti väitöskirjaa jatkosodan aikana vangittujen neuvostosotavankien luovutuksista Saksaan. Kansallisarkiston tutkijakoppi tuli tutuksi tässä roolissa syksystä 2013 kevääseen 2015.

Päädyin aihepiirin pariin jo vuosina 2004–2008, kun työskentelin Kansallisarkiston ”Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset 1939–1955” -hankkeessa tutkimussihteerinä. Tuolloin päätehtäväni oli kerätä tutkijoiden tarvitsemaa arkistoaineistoa.

tavankien luovuttamisesta työvoimaksi Suomessa olleille saksalaisille joukko-osastoille. Toisaalta Suomessa vangittuja neuvostosotavankeja vaihdettiin Saksassa vangittuihin suomensukuisiin neuvostosotavankeihin, joilla oli tarkoitus asuttaa valloitettu Itä-Karjala.

Väitöskirjastani käy ilmi, että suomalaiset sotilasviranomaiset luovuttivat saksalaisille kaikkiaan noin 2 900 sotavankia ja vastaanottivat saksalaisilta noin 2 800 sotavankia. Sotavankiluovutusten taustalla oli Suomen ja Saksan liittolaisuussuhde, yhteinen sota yhteistä vihollista vastaan.

Kolmanneksi tavoitteena oli etnisten saksalaisten ja baltialaisten sotavankien palauttaminen etnisille alkuperä-alueilleen. Neljänneksi sotavankeja luovutettiin puolin ja toisin tiedustelu- ja vakoiluntorjuntasyistä.

Vangit nähtiin resurssina Väitöskirjassani osoitan, että sotavankien luovutusten tärkein syy oli hyödyn tavoittelu. Luovuttajan näkökulmasta sotavangit olivat resurssi, jota ei mielellään luovutettu vastineetta. Konkreettisia luovutussyitä oli useita. Yhtäältä kyse oli so-

Myös ideologisista syistä Sotavankien luovuttamisen ei oletettu heikentävän luovutettavien asemaa. Sotavankien luovutuksesta ei ollut säädetty kansainvälisissä sopimuksissa, mutta Haagin sopimuksen nojalla suomalaisilla viranomaisilla oli vastuu sotavangeistaan. Saksan turvallisuusviranomaisille luovutettujen sotavankien tiedettiin kuitenkin olevan saksalaisten määräysten mukaan vailla lain suojaa.


akti 3/2015

Päämajan valvontaosasto luovutti Saksan siviilitiedustelupalvelun (Sicherheitsdienst und SD) erikoiskomennuskunnalle (Einsatzkommando Finnland) 520 poliittisesti epäluotettavaa sotavankia vastineetta. Tämä viides luovutussyy liittyy Suomen ja Saksan yhteiseen ideologiseen sotaan kommunismia vastaan. Juutalaisuus oli tekijä, joka vahvisti epäilyjä kommunistisuudesta. Päämajan valvontaosaston ei tiedetä saaneen luovutuksiin määräystä tai lupaa ylemmiltä tahoilta.

Johannes Valo

Tutkimus syntyi pala palalta Miten tutkimukseni käytännössä syntyi? Käymällä läpi laajoja lähdekokonaisuuksia, vähä vähältä, pienistä tiedonmurusista, eri arkistoissa, Internetin avulla ja istumatyöllä. Suuria oivalluksia edelsi yleensä melkoinen palapelin teko eri lähteiden ja tutkimuskirjallisuuden perusteella. Lähdetyötä pidetään usein kuivana, mutta omassa tutkimuksessani pääsin lähteiden avulla tutustumaan sotavankeihin yksilöinä, sain siis uusia tuttavia. Esimerkkinä olkoon eräs saksalaisille luovutetuista sotavangeista, partisaaniosasto Bolshevik Zapoljarjan jäsen Ivan Gavrilovitsh Pikalov. Hän osallistui heinäkuussa 1943 partisaani-iskuun Sodankylän Laanilassa, jossa menehtyi muun muassa Oulun piispa Yrjö Vallinmaa. Partisaaniosaston seuraavan, elokuun lopulla tekemän hyökkäyksen jälkeen Pikalov kuitenkin karkasi joukko-osastostaan, sillä hän pelkäsi saavansa rangaistuksen tottelemattomuudesta. Pikalov kertoi epäonnistuneensa hyökkäyksessä saksalaista viestiryhmää vastaan, ”kun hän ei ollut saattanut heittää käsikranaattia ihmisten sekaan” [lainausmerkit alkuperäisessä pöytäkirjassa] kuorma-auton lavalle, kuten oli käsketty. Hellämielinen Pikalov tähtäsi kranaattinsa auton alle, minkä seurauksena seitsemän saksalaista haavoittui.

Arkistotausta auttoi työssä Taustani, 15 vuoden työkokemus eri arkistoista, erityisesti Kansallisarkistosta, mahdollisti ennakkoluulottoman tarttumisen myös niihin sota-ajan aineistoihin, joiden luetteloista kävi ilmi vain aineiston hyllymetrimäärä ja rajavuodet. Vaikka voimapaperinyssykät osoittautuivat välillä ”vesiperiksi”, niihin saattoi sisältyä jotakin tutkimusaiheeni lieveilmiötä selittävää, kuten vaikkapa arkisto, josta paljastui, että mielisairaita sotavankeja hoidettiin sähkösokkihoidolla, siis oman aikansa huipputekniikalla. Entisen Sota-arkiston aineiston käytettävyys parani Elkan Mikkeli-projektin etenemisen myötä, kun sota-ajan aineistoa saatiin järjestettyä ja luetteloitua kunnolla. Toisaalta kunnostamiseen liittynyt tiivistäminen haittasi aiemmin tutkittuun aineistoon palaamista, sillä kansionumerot muuttuivat kunnostamisen aikana.

Päivystystiskin toisella puolen Asiakkaan näkökulmasta tutkijapalvelun haasteet ovat aivan toisenlaisia kuin ollessani tiskin toisella puolella henkilökun-

Luonnos "Partisaanivaara alkaa" -liikennemerkiksi vuodelta 1942. nan asemassa. Kun makasiiniin ei enää voikaan noin vain kävellä, luettelojen paikkansapitävyys ja luotettavuus ovat entistä tärkeämpiä. Sähköistyvässä maailmassakin esimerkiksi aktimuotoinen aineisto on useimmiten löydettävissä parhaiten paperiluettelosta – kunhan hoksaa, että sellainen on olemassa, vaikka arkiston tiedot on muuten löydettävissä Vakasta ja Astiasta. Päivystäjien asiantuntemusta tarvitaan siis edelleen. Kotimaisen kaukolainapolitiikan ja Kansallisarkiston ulkomailta hankkiman aineiston ansiosta saatoin kyhjöttää tutkijakopissani tietokoneen ja asiakirjamappien seurassa lähes kokopäiväisesti. Tutkijan työn yksinäisyyttä lievitti Kansallisarkiston entuudestaan tuttu henkilökunta, entiset kollegani, joista muodostui työyhteisöni. Heidän kanssaan vaihdetut huomiot maailman menosta piristivät niin hyviä kuin huonoja tutkimuspäiviä. Kansallisarkiston palveluista erityismaininnan ansaitsee myös Café Hausen, jonka maittavat antimet, ystävällinen henkilökunta ja rauhallinen ilmapiiri loivat omalta osaltaan hyvät edellytykset tutkimukselle. Ravintolatilojen remontin aikana pakkastalvena 2013 ymmärsin, että harmaat aivosolut tarvitsevat tasapainoista ravintoa, joksi kahviautomaatin kuumassa vedessä liotetut pikapuuroainekset eivät todellakaan osoittautuneet. Teksti: Ida Suolahti, tutkija, Helsingin kaupungin tietokeskus, kaupunginarkisto

Artikkelin kirjoittajan väitöskirja ”Yhteinen vihollinen, yhteinen etu. Sotavankien luovutukset ja vaihdot Suomen ja Saksan välillä jatkosodan aikana” tarkastetaan 22.1.2016 Helsingin yliopistossa. Vastaväittäjänä toimii professori Markku Jokisipilä ja kustoksena professori Panu Pulma.

19


20

akti 3/2015

Arkistouralla Tällä palstalla arkistoalan ammattilaiset kertovat urastaan ja työstään. Vuoden viimeisessä numerossa Aktin kysymyksiin vastaa Lapin sairaanhoitopiirin arkistopäällikkö Eeva Miettinen, jolla tulee tänä vuonna täyteen kunnioitettavat 40 vuotta alalla. Antti-Jussi Yliharju

Mikä veti etelästä pohjoiseen? Muutin Rovaniemelle työpaikan vuoksi. Tosin työpaikan hakemiseen Lapista vaikutti se, että poikani perhe asuu siellä. Valinta Lapin sairaanhoitopiirin arkistopäälliköksi mahdollisti muuton Rovaniemelle jo ennen eläkeikää. Lapsenlasten lisäksi lappilainen elämänmeno sekä kauniit joki- ja vaaramaisemat vaikuttivat muuttopäätökseeni. Työpaikan vaihtaminen uran loppuvaiheessa on ollut virkistävää. Osa tehtävistäni oli minulle uusia, ja ennestään tuttuja tehtäviä piti katsoa terveydenhuollon näkökulmasta. Millaisia töitä päivä tuo eteen? Toimin potilaskertomuskeskuksen tulosyksikköjohtajana ja vastaan sairaanhoitopiirin lakisääteisistä arkistotehtävistä ja tietosuojavastaavan tehtävistä. Tulosyksikkööni kuuluu 11 työntekijää. Työpäivääni voi kuulua asiakirjahallinnon ja arkistotoimen ohjausta ja suunnittelua, asiakirjojen käsittelyä ja tietosuojaa koskevia yhteydenottoja, kokouksia ja hallinnollisia tehtäviä. Toimin asiantuntijana henkilötietojen tietosuojaan liittyvissä asioissa ja sairaanhoitopiirin tietoturvatyöryhmän sihteerinä. Olen mukana erilaisissa kehittämishankkeissa ja työryhmissä, ja vedän sairaanhoitopiirin kuntien arkistoyhteistyötä. Lähiaikoina ajankohtaiseksi on tulossa sote-uudistukseen liittyvät kysymykset. Miten arkistotyö on muuttunut urasi aikana?

Vaihtelu virkistää Miten aloit arkistoalan ammattilaiseksi? Olen kotoisin Kuusankoskelta. Lukion jälkeen lähdin opiskelemaan Suomen historiaa Turun yliopistoon, ja opintojen loppuvaiheessa pääsin kuukaudeksi Turun maakunta-arkistoon järjestämään asiakirjoja. Kuukausi venyi useaksi sijaisuudeksi eri tehtävissä, ja sain hyvän pohjan arkistoalalle. Sen jälkeen olen työskennellyt arkisto- ja asiakirjahallinnon tehtävissä yksityisissä organisaatioissa, kunnissa ja valtionhallinnossa: muun muassa koulussa, telakalla, Turun ja Helsingin kaupunginarkistoissa sekä Valtioneuvoston arkistossa ja Tekesissä. Työpaikkojen vaihtamisen ansiosta olen voinut olla mukana monissa ajankohtaisissa asiakirjahallinnon kehittämishankkeissa.

Suurin muutos arkistotyössä on ollut sähköisten tietojärjestelmien käyttöönotto, joka omalta osaltani alkoi jo 30 vuotta sitten arkistosuunnitelmien hallintajärjestelmästä. Sähköisten toimintatapojen yleistyminen on muuttanut asioiden ja asiakirjojen hallintaa ja arkistotyön luonnetta. Arkistotoimi ei ole häviämässä, vaan toimintatavat, tehtävät ja niiden painopiste muuttuvat jatkuvasti. Uskon, että asiakirjatiedon käsittelyn ammattilaisia tarvitaan edelleen myös täysin sähköisessä toimintaympäristössä. Arkisto ei enää ole irrallinen yksikkö vaan osa organisaation jokapäiväistä toimintaa, missä arkisto voi myös vaikuttaa omaan rooliinsa. Haasteena on perinteisen manuaalisen toiminnan ja uusien sähköisten toimintatapojen yhteen sovittaminen päivittäisessä työssä. Millaisia terveisiä lähetät arkistolaitokselle? Arkistolaitos on ollut minulle tärkeä yhteistyötaho koko urani ajan. Olen voinut kääntyä sen puoleen kaikenlaisissa arkistotoimen kysymyksissä ja minulla on ollut tilaisuus osallistua arkistolaitoksen työryhmiin. Myös arkistolainsäädännön uudistamisen jälkeen tarvitaan arkistotoimen ja sähköisen asiakirjahallinnon kehittämistä ohjaava taho, jolla on vahva alan asiantuntemus.


akti 3/2015

Arkistolöytöjä Palstalla esitellään arkistojen kätköistä löytyneitä kuriositeetteja.

Luetteloa Rauman kartanon kuluista vuonna 1558. Vasemmalla sivulla oluiden kulutus.

Kuninkaankartanon oluissa oli valikoimaa Suomen 1500-luvun historian aarreaitan muodostavat niin sanotut voudintilit. Kruunun tilinpidossa syntyneisiin dokumentteihin on kirjattu tunnollisesti talouden yksityiskohtia sadan vuoden ajalta 1530-luvulta alkaen: tileistä voi lukea vaikkapa kuninkaankartanon ryijyjen värimaailmasta, katsoa paljonko leivän leivontaan oli soveliasta käyttää jauhoja, tutustua pitäjänkäräjillä jaettuihin tuomioihin tai seurata, minkä nimisiä laivoja Suomen rannikoilla sattui seilaamaan. Tileissä kiinnittää huomion myös niiden sivuilla vilisevät kirjaukset eri olutlaaduista. 1500-luvun puolivälin Suomessa ei tarvinnut tyytyä vain yhteen tai kahteen laatuun, vaan valikoima oli runsas: Rauman kuninkaankartanossa nautittiin vuonna 1558 ainakin herraolutta, voutiolutta, asemiesolutta ja ruokaolutta (herreöl, fogdeöl, svenneöl ja spisöl). Näitä valmistettiin kartanossa ja saatiin varmaan myös lähiseutujen talonpojilta. Kulutus oli reipasta, ja parhaita laatuja (herra- ja voutiolut) on kartanolla kirjattu vuoden aikana kuluneen yhteensä parikymmentä tynnyriä, ruokaolutta moninkertainen määrä. Parhaat oluet jäivät rahvaalta pääosin juomatta, sillä asema määritti tarjoilun tason. Rauman tileihin on tunnontarkasti kirjattu, miten voudin ja asemiesten pöydässä (9 henkeä) sekä palvelusväen pöydässä (12 henkeä) syötiin: ensimmäisessä nautittiin kaikkia olutlaatuja, jälkimmäisessä täytyi tyytyä ruoka- ja asemiesolueen. Oluet olivat pintahiivaoluita ja niiden alkoholiprosentit liikkui-

vat oletettavasti herraoluen noin 4,5 prosentista ruokaoluen 1,5 prosenttiin. Varsinaisia valmistusreseptejä ei tileistä löydy, mutta käytettyjen raaka-aineiden määrät ja mittasuhteet kirjattiin tarkasti. Ruokaolueen käytettiin vain noin kolmannes herraoluen ohrasta ja humalasta. Rauman kuninkaankartanosta johdettiin 1550-luvun lopulla voutikuntaa, johon kuuluivat Rauman, Uudenkirkon ja Laitilan pitäjät. Oman kulutuksen lisäksi sieltä lähettiin suuria määriä olutta suurempiin hallinnollisiin keskuksiin, erityisesti Turun linnaan. Myös erilaiset kestitykset näkyvät kartanon kulutuksessa: esimerkiksi vuonna 1558 Kustaa Vaasan poika Juhana-herttua piipahti kahden yön vierailulla 120 hengen seurueineen. Ja olutta kului. Vaikka monin paikoin tilien laskelmiin tulee suhtautua ripauksella suolaa, niiden huolellisuus tulee hyvin esiin juuri erilaisten toimitusten tai kestitysten yhteydessä. Vaikkapa Raumalta Turkuun lähetetyt 3 lästiä ja 11 tynnyriä asemiesolutta näkyvät siististi vastaanotettuina myös Turun linnan tileissä. Näitä ja muita viidensadan vuoden takaisia lähetyksiä voi vapaasti jäljittää Kansallisarkiston Digitaaliarkistossa (http:// digi.narc.fi/digi/), josta kaikki voudintilit löytyvät mikrofilmeiltä digitoituina.

Teksti: Seppo Eskola, projektipäällikkö, Kansallisarkisto Kuva: Mikhail Olykaynen, tutkimusavustaja, Kansallisarkisto

21


22

akti 3/2015

Lontoon arkistot: viihtymistä ja vapaaehtoistoimintaa

Arkistoyhdistys matkasi lokakuussa opintoretkelle Lontooseen 40 jäsenen voimin. Matkaohjelma tarjosi hyvän yleiskuvan IsonBritannian arkistosektoriin.

Matkalaisille tulivat tutuiksi niin The Parliamentary Archives, The Rotschild Archives, The National Archives, The Royal Archives, London Metropolitan Archives, Lords Cricket Ground & Marylebone Crickett Clubin museo ja arkisto, British Library, The Library and Museum of Freemansory kuin BBC:n arkisto. The National Archives (TNA) johtaa koko Britannian laajaa arkistosektoria, johon kuuluu yli 2 000 erilaista toimijaa Englannissa ja Walesissa: paikallisia viranomaisarkistoja, yliopistoja ja asiantuntijaorganisaatioita, uskonnollisia instituutioita, museoita, hyväntekeväisyyssektorin toimijoita, yksityishenkilöitä ja perheitä. TNA ohjaa julkishallinnon tieto- ja asiakirjahallintoa laatimalla standardeja, ohjeita ja normeja sekä tukemalla parhaita käytäntöjä. Se neuvoo arkistosektoria, avustaa apurahojen hankkimisessa, tukee arkistojen verkostoitumista ja valvoo laadunvalvontaa Archive Service Accreditation standardin mukaisesti. Lisäksi se tekee tarkastuksia arkistodepoihin (Archival Depository).

Imperiumin aika näkyy arkistoissa Koska Iso-Britannia on ollut maailman suurin siirtomaaimperiumi, arkistojen erityispiirteenä ovat laajat siirtomaihin liit-

tyvät aineistot, joita oli jokaisessa vierailukohteessa. Toinen erityispiirre on eräänlainen eriytymättömyys museoiden, kirjastojen ja arkistojen välillä. The British Library on paitsi Yhdistyneen kuningaskunnan kansalliskirjasto ja ehkä maailman suurin kirjasto, myös perinnearkisto. Se pitää hallussaan valtaisaa käsikirjoituskokoelmaa 300-luvun Beowulfista alkaen ja tallettaa kokoelmiinsa kirjoja, lehtiä ja erikoisaikakauslehtiä sekä puhe- ja musiikkiäänitteitä, videoita, näytelmäkäsikirjoituksia, patentteja, tietokantoja, karttoja, postimerkkejä, painotuotteita ja piirustuksia. Aineistoa on monilla kielillä ja monissa formaateissa.

Konseptoituja viihtymisen paikkoja Brittiarkistot näyttävät olevan kansakunnan olohuoneita; tutkimisen ja viihtymisen paikkoja, multimediakeskuksia, kirjastojen ja arkistojen risteytyksiä, joita sävyttää monimuotoinen toiminta. Ne eivät selvästikään tyydy totuttuun, vaan pyrkivät miettimään mahdollisuuksia hyödyntää arkistoja yhteisöjen muuttuviin tarpeisiin. Niille on tärkeää houkutella myös fyysisiä kävijöitä virtuaalisten lisäksi monipuolisella toiminnallaan ja kampanjoillaan, joiden kohteina ovat niin lapset, nuoret (Youth Advisory Panel), eläkeläiset kuin vaikkapa etniset vähemmistöt (Muslim Heritage).


Jono Hey akti 3/2015

Taina Salmi Taina Salmi

William Shakespearen testamenttia konser voi daan 1990-luvun konser voinnin jäljiltä The Natio nal Archivesissa.

The Royal Archives.

Arkistot kehittävät jatkuvasti houkuttelevia teemoja kuten Have Your Cake, Sweet London, Bridges and Towers (siltojen ja tornien rakennetutkimusta piirustusten perusteella), Document Doctors (konservointi), Explore Your Archives. Konseptiin kuuluvat niin ikään kouluvierailut, joilla tavoitellaan tulevia tutkijoita. Arkistoista saa myös adoptoida asiakirjan.

Aineiston digitointi alkumetreillä Fyysisten kävijöiden tavoitteluun on varmaan omat syynsä. Vaikka arkistot Britanniassakin digitoivat minkä ehtivät, vain noin viisi prosenttia esimerkiksi National Archivesin asiakirjoista on digitoitu. Arkistot pyrkivät takaamaan laajimman mahdollisen saavutettavuuden kokoelmiinsa, mutta sitä rajoittavat kuitenkin virtuaalikokoelmien käytön maksullisuus ja aineistojen lisensointi. Sekä fyysisten että verkkokävijöiden pitää myös yleensä rekisteröityä voidakseen käyttää palveluja. Sähköinen säilyttäminen ei ole Britanniassa kehittynyt samanlaiseksi prioriteetiksi kuin meillä: olkoonkin, että hallinnon sähköistyminen on ollut strategisena tavoitteena. Vaikka aineistoja digitoidaan, myös paperiset asiakirjat pyritään säilyttämään. Toiminnan promoottoreina ja suuntaajina toimivat tietenkin

kustannustekijät ja rahoitusratkaisut. Julkisille arkistoille on osoitettu varoja valtion budjetissa, mutta sekä julkinen että yksityinen sektori tarjoavat lisäksi laajan kirjon erilaisia rahoitusratkaisuja. Yksi tärkeä rahoituslähde on kansallinen lotto (Heritage Lottery) joka on vuodesta 1994 lähtien jakanut 375 miljoonaa puntaa erilaisille perinnehankkeille ja – organisaatioille.

Vapaaehtoistyö tärkeässä roolissa Lopuksi pitää vielä mainita Britanniassa suorastaan instituutioksi vakiintunut vapaaehtoistoiminta. Vapaaehtoisia etsitään ja koulutetaan systemaattisesti, ja toiminnan puitteet on määritelty erilaisissa politiikka-asiakirjoissa. Vapaehtoiset auttavat tietopalvelussa neuvomalla asiakkaita arkistojen käytössä, vastaamalla pieniin tiedusteluihin ja johdattelemalla aloittelevia sukututkijoita tutkimukseen alkuun. Säilyvyyden ja käytettävyyden osa-alueella vapaaehtoiset kunnostavat ja suojustavat asiakirjoja, neuvovat kävijöitä ja henkilökuntaa asiakirjojen käsittelyssä ja valmistelevat asiakirjoja digitointiin. Vapaaehtoisvoimin on tehty myös luettelointityötä.

Teksti: Päivi Niemelä, ylitarkastaja, Turun maakunta-arkisto

23


Suomen tie itsenäisyyteen Näkökulma: Saksa, Iso-Britannia, Itävalta ja Unkari Finlands väg till självständighet Synvinkel:Tyskland, Storbritannien, Österrike och Ungern

NÄYTTELY KANSALLISARKISTOSSA 10.12.2015–17.6.2016. Vapaa pääsy. Opastukset ryhmille sopimuksen mukaan.

Utställning i Riksarkivet 10.12.2015–17.6.2016. Fri entré. Guidningar för grupper enligt överenskommelse.

Akti 3/2015  

Arkistolaitoksen asiakaslehti

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you