__MAIN_TEXT__

Page 1

KÄKRIÄINEN 2/2018

KALIFORNIA


PÄÄKIRJOITUS 3

Kalifornia-unelmii Kalifornia on paitsi hiekkarantojen, viinitarhojen ja road tripille houkuttelevien valtateiden täyttämä osavaltio Yhdysvaltain länsirannikolla, myös yksi läntisen kulttuurin keskus, jonka vaikutus tihkuu arkielämiimme ehkä enemmän kuin arvaammekaan. Hollywoodin elokuvatehtailta ovat kotoisin sekä Disneyn piirroshahmot että Marilyn Monroen ja James Deanin kaltaiset ikoniset filmitähdet, joiden kuvilla myydään kaikkea sisustustauluista t-paitoihin ja aamutohveleihin. Television kautta Kaliforniassa pääsee vierailemaan muun muassa Californicationia, Bel Airin prinssiä tai Modernia perhettä katsomalla. Ja vaikka ruudussa pyörivä yhdysvaltalainen sarja tai elokuva ei sijoittuisi Kaliforniaan, se on todennäköisesti silti kuvattu siellä. Massiivisen viihdekoneiston ohella Tyynenmeren rannoilta on kummunnut muitakin kulttuuri-ilmiöitä, kuten beat-runous ja hippiliike. Kotimaisissakin kulttuurituotteissa Kalifornia vilahtelee tiuhaan. KaliforniaKeke on nostanut sen artistinimensä osaksi, Ultra Bra taas haikailee Kalifornian ruosteisten kukkuloiden perään toisella, Kalifornia-nimisellä studioalbumillaan. Niin ikään Tuuttimörkö haaveilee Kaliforniasta, vaikka samalla tiedostaa unelmansa varjopuolen kappaleellaan Mä muutan Caliin: ”Vaik ne sanoo et susta haaveilu on kornia / niin ota minut Cali-vitun-fornia”. Kesän Käkriäinen liikkuu niin todellisissa kuin kuvitteellisissa Kalifornian maisemissa. Matkakertomuksessa (s. 7-8) etsitään mystiikkaa, glamouria ja ihmisiä, joilla on kukkia hiuksissaan, mutta löydetään jotain aivan muuta. Otto Rikka ammentaa novellissaan (s. 14-17) viihdeteollisuuden synkemmistä sävyistä. Lisäksi lehdessä esitellään rohkeaa, raikasta ja kantaaottavaa kirjallisuutta; henkilöhaastattelussa tapaamme sukupuolirooleja kirjoissaan tuulettavan Henriikka Rönkkösen (s. 22-25) ja Réka Lelkesin kritiikki (s. 30-31) käsittelee Susinukke Kosolan Varistoa, joka purkaa nykykirjallisuudelle asetettuja kaupallisia vaatimuksia. Muuan lukija –palstalla (s. 26-27) puolestaan tapaamme Carl-Johanin, joka on lukemisen ja kirjoittamisen avulla tarkastellut suhdettaan äidinkieleensä. Kesänumerossa käännetään katse myös tulevaan syksyyn ja sen mukanaan tuomiin kirjallisuuspalkintoihin, joista Putkinotko Ry:n jakama Toisinkoinen on vahvasti edustettuna lehdessä: Juulia Heinonen kirjoittaa lukukokemuksestaan Pauliina Rauhalan toisinkoisen parissa sivuilla 16-20. Niin ikään Henriikka Rönkkönen on kilvassa mukana - ja nimeää haastattelussa lempinykykirjakseen kilpakumppaninsa Saara Turusen toisinkoisen. Kaunista ja aitoa kesää sekä alkusyksyä toivottaen


4

TÄSSÄ NUMEROSSA 7

MATKAKERTOMUS Se mikä lauluis vaan soi [ Telma Halme ]

11

ESSEE Aikalaishäpeän yössä [ Lydia Lehtola ]

14

KAUNO [ Otto Rikka ]

18

LUKUKOKEMUS Rakkaudesta ja muista kantavista voimista [ Juulia Heinonen ]

23

26

28 30

HENKILÖKUVA Suomen luetuin sinkku [ Mia Westerling ] MUUAN LUKIJA Jälkiä tiimalasissa KRITIIKIT Enni Vanhatapio: Absentia [ Maiju-Sofia Pitkänen ] Susinukke Kosola: Varisto [ Réka Lelkes ]

Päätoimittajat: Telma Halme & Maiju-Sofia Pitkänen Toimitussihteeri: Alisa Kuuluvainen Taitto ja ulkoasu: Lydia Lehtola Kirjoittajat: Telma Halme, Lydia Lehtola, Otto Rikka, Juulia Heinonen, Mia Westerling, Carl-Johan Fougstedt, MaijuSofia Pitkänen, Réka Lelkes Valokuvat: Telma Halme, Kuvanmuokkaus: Lydia Lehtola Julkaisija: Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ainejärjestö Putkinotko ry Mannerheimintie 5 A, 00100 Helsinki putkinotkory.wordpress.com Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunta HYY on tukenut lehden julkaisua. Painos 120 kpl Painopaikka Picaset Helsinki, 2018


MATKAKERTOMUS 7

Se mikä lauluis vaan soi Telma Halme

If you’re going to San Fransisco Be sure to wear some flowers in your hair

Maailma, joka rakentuu lauluissa, ei aina – jos koskaan – vastaa todellisuutta. Kun astuu hostellin ovesta ulos San Fransiscon maaliskuiseen auringonpaisteeseen, askel kyllä tuntuu kevyemmältä kuin noin vuorokautta aiemmin loskan ja lumen keskellä. Mukava kirjakaupan myyjä aloittaa kiinnostavan keskustelun ostamastani teoksesta, mutta minä olen edelleen oma sosiaalisesti kompasteleva itseni, enkä onnistu tarttumaan tilanteeseen. Kenelläkään ei ole kukkia hiuksissaan.

You’ve got that medicine I need Fame, liquor, love, give it to me slowly

Suuri osa läntistä pallonpuoliskoa kääntyy katsomaan, kun elokuva-alan suuret tekijät kokoontuvat ojentelemaan toisilleen pieniä kultaisia patsaita. Vaikka muun muassa #metoo-liike on hiljattain ravistellut Hollywoodin kulisseja rajusti, tuo sporttibaarin nurkassa yhdessä ruudussa pyörivä seremonia edelleen mieleen mystiikan, joka siihen joskus liittyi. Teini-ikäisenä pikkukaupungissa television ääressä valvottu sunnuntaiyö avasi eteen toisen todellisuuden, kauniin ja kimaltavan. Nyt, muutaman sadan kilometrin päässä tapahtumapaikasta, Oscarit pyörivät himmeän kuppilan rakeisella televisioruudulla arkiseen alkuilta-aikaan, eikä yksikään muu asiakas taida uhrata niille silmäystäkään.


8

MATKAKERTOMUS Paria päivää myöhemmin seison Walk of Famella Oscar-sirkuksen näyttämönä toimivan elokuvateatterin edessä. Julkisivu näyttää muoviselta ja ohuelta. Teatterin edessä parveilevien turistilaumojen keskellä elokuvahahmoiksi pukeutuneet katutaiteilijat kaupittelevat yhteiskuvia. Hämähäkkimiehen puku on ratkennut selästä, Marilynin vaalea peruukki on hieman vinossa. Muutaman korttelin päässä edestakaisin rimpuilevista ihmismassoista ja asfalttiin upotettujen tähtien kartoittamasta kadusta joku kääriytyy makuupussiinsa viileää Los Angelesin yötä vasten.

Hollywood infected your brain You wanted kissing in the rain

Todellisen ja kerrotun oleellinen ero piillee siinä, että todellisuudella on taito romuttaa ideaalit perspektiivin muuttuessa tai ajan kuluessa. Hetkellä, kun vilkaisee San Fransiscon korkeimmalta kohdalta talojen välitse lahdelle ja näkee ensimmäistä kertaa Golden Gaten piirtyvän horisonttiin, sydän hypähtää hieman tavallista pontevammin. Sillalla seistessään huomaa sen olevan lohkeilleen punaisen maalin alla kuitenkin vain ajoväylä, jonka kapealla jalkakäytävällä pyöräilijät sinkoilevat ohi holtittoman vauhdikkaasti. Malibun edustalla meressä hyppivät delfiinit tai kaukana horisontissa ohi lipuvat harmaavalaiden selät ovat vavahduttavan kauniita, mutta muutaman minuutin ajomatkan jälkeen saman merenlahdelman veden päällä leijuvan usvan halkaisee mustien öljynporauslauttojen rivistö.

Trying to find these perfect places What the fuck are perfect places, anyway

Maailma, joka rakentuu lauluissa, ei vastaa todellisuutta. Ei tarvitsekaan, se ei ole laulujen tarkoitus; niiden maailmat ovat jossain aivan muualla. Kuitenkin joskus, yleensä yllättäen, suolaisen merituulen tarttuessa hiuksiin loputtoman valtameren autiolla rannalla tai juuri oikean laulun alkaessa soida radiossa auton kiitäessä jylhien vuoristomaisemien halki, saattaa todellisuus pienen, ohikiitävän, toivon mukaan unohtumattoman hetken ajaksi saavuttaa häivähdyksen siitä, mistä lauluissa kerrotaan.

Jutussa siteeratut laulut: San Fransisco (Be Sure to Wear Flowers in Your Hair), sanoittanut John Phillips Gods & Monsters, sanoittaneet Elizabeth Grant ja Tim Larcombe Hollywood, sanoittanut Marina Diamandis Perfect Places, sanoittaneet Ella Yelich-O’Connor ja Jack Antonoff


ESSEE 11

Aikalaishäpeän yössä Lydia Lehtola

”Nainen tuli vastaan, hän näytti siltä että ulkoilutti koiraa, / koiraa tosin ei ollut.” Harry Salmenniemen teoksista kirjoittaminen on vaivalloista. Jotain on aina liikaa, jotain silti puuttuu. Jos Salmenniemen teoksilla on jokin yhteinen piirre, se on niiden häkellyttävä ja säikähdyttävä runsaus ja monimuotoisuus: niin kuin nyt tämä uusinkin, alkuvuodesta ilmestynyt, yli 300-sivuinen runokokoelma Yö ja lasi. Salmenniemi on tarttunut lapioon ja kaivanut 2010-luvun maaperää niin syvältä, että on lopulta puhkaissut jonkin maanalaisen merkitysvirran seinämän. En ole varma, onko se jäteputki vai kultasuoni - kenties molempia, ja hyvä niin. Yö ja lasi on raskaslukuinen ja merkityksiään peittelevä teos, mutta kaikki mitä siihen kätkeytyy, on piilotettu paljaan silmän nähtäville. Kätkeminen konkretisoituu teoksen rakenteessa: kolmeensataan sivuun mahtuu loputtoman tuntuinen määrä kirkkaita oivalluksia ja hykerryttäviä ajankuvia, mutta niiden äärelle päästäkseen lukijan on ensinnäkin uskallettava tarttua tähän runokokoelmaksi ennätyspaksuun teokseen, joka ei yksinkertaisella kannellaankaan kosiskele, ja jaksettava kahlata halki sen seisovien vesien ja vastavirtojen. Yö ja lasi tuntuu monessa suhteessa jatkolta tai vastinparilta Salmenniemen vuonna 2010 ilmestyneelle Texas, sakset –kokoelmalle. Monisatasivuisten teosten rakenteet ovat hämmästyttävän samankaltaiset huolimatta siitä, että Texas, sakset on paljolti yhtä katkeamatonta tekstivirtaa, kun taas Yö ja lasi jakaantuu suurelta osin nimettyihin ja säemuotoisiin runoihin. Molemmissa kuitenkin kuuluu musiikinomainen rakenne: ytimekkäintä ainesta ei viskata silmille, vaan sitä rytmittävät alkusoitot, välikkeet ja loppuhuljuttelut, joiden ansiosta olennaisen äärelle pääseminen tuntuu merkittävämmältä.


12 ESSEE Kokoelmien keskeisin ero lienee kuitenkin niiden lukutuntumassa. Texas, sakset tempaisi mukaansa pelottavallakin tavalla ja oli jotenkuten kerralla nielaistavissa. Yö ja lasi puolestaan on hidasta kirjallisuutta, joka avautuu kerros kerrokselta kuin sipuli tai ihmisen iho. Sen voima piilee tauoissa: vaikka lasken kirjan alas, jokin hiekanjyvä siitä jää häiritsevästi nirhimään tajuntaa. Kun teokseen palaa yhä uudelleen ja antaa sille tarpeeksi aikaa, mieli kenties hiertää jyvästä helmen. ”Jos vain voisit aina istua uimahallin kahviossa, / syödä munkkia etkä koskaan lihoisi… / Ilman painonhallintaongelmia et olisi oma itsesi.”

Runojen minän olemassaolo on jatkuvan itsemäärittelyn, identiteetteihin kuulumisen ja suorittamisen varassa.

Minulle Yö ja lasi on ennen kaikkea aikalaiskauhun ja sen sisartunteiden kuvaus. Se jatkaa samaa ajassamme hengittävien diskurssien taltiointiprojektia, jonka Texas, sakset aloitti, mutta ei jää siihen flarfin, sitaattien ja keskeytyvien puheenvuorojen tiheään metsään, jossa Texas, sakset liikkuu, vaan vie ajattelunsa pidemmälle. Yö ja lasissa aikalaispuhe on integroitunut runokieleen, siitä on tullut runoa, itsenäistä kielenkäyttöä. Diskurssien vaihtelu on hienovaraista ja soljuvaa, risteilevät äänet tuntuvat kietoutuvan jonkinlaisen pysyvän puhujan ympärille. Runojen minän olemassaolo on jatkuvan itsemäärittelyn, identiteetteihin kuulumisen ja suorittamisen varassa. Tunnistan hänen uusliberalistisen ahdistuksensa ja itseruoskintansa, tunteen siitä, että on olemassa vain olemalla ”joku” ja saamalla ”jotakin” aikaan. Itseä rakennetaan suhteessa muihin, muut toimivat peilinä, josta oman olemassaolonsa voi todeta. Määritteiden ja suoritusten kautta olemassaoleva ihminen on yksinäinen ja erillinen. Toisen kohtaaminen vaikuttaa paikoin mahdottomalta: ”Kun rakastelin ja hän rakasteli, / meri paljastui hidastettuna, / paljastui aalloilla leijuva tuhka.” Kokoelma on täynnä kuoppia ja monttuja, joihin jatkuvasti kompuroin ja olen loukata jalkani. Kulkua hankaloittaa sekin, että monttujen ympärille kasaantuu niin paljon roinaa, etten mitenkään kykene käsittelemään ja hahmottamaan kaikkea. Kokoelman edetessä osa rojusta on vain potkittava kuoppiin tien tasoittamiseksi, osa taas kerättävä johtolangoiksi kuin leivänmurut sadussa. Kokoelman ydin jää tyhjäksi, lukijan täytettäväksi sillä, mitä hän matkaltaan löytää.


13 ”Yksi huone on pidettävä tyhjänä eikä kukaan koskaan käy siellä, / sinne voi vaikka viedä roskat” Mitä pidemmälle teoksessa pääsen, sitä etäisemmältä vaikuttaa oma aikani, se, josta teos ilmeisesti kertoo. Kun kaikki ajan vitsaukset ja mielipuolisuudet kerätään yhteen ja tarkastellaan niitä matkan päästä, alkaa oma aikamme näyttäytyä samanlaisena kuin kaikki ”menneiksi” todetut. Brunssikulttuuri, performanssitaide, enkeliusko, tolkun ihmisyys, erilaiset astalot ja pakkausmateriaalit hajoavat historian tomupilveen. Kyse on jostain niin henkilökohtaisesta ja todellisesta, että alan tuntea suunnatonta häpeää ajasta, jota elän. ”Tunsin kuumeen nousevan, oli sunnuntai, / kävelin taajama-alueen luonnossa. --- Kaikkialla antennit kurkottivat taivaalle. / Tunsin kuuluvani alueelle, olin kotoisin alueelta, / mutta kuitenkin talot näyttivät vierailta, / pihat hylätyiltä / ja ihmiset lenkkivaatteissaan näyttelijöiltä, / joiden tarkoitus on luoda satunnaiselle kulkijalle / rationaalisuuden ja jatkuvuuden illuusio. ---Kuljin parkkipaikan reunalta lenkkipolun alkuun / ja tunnustelin kurkkuani, / kipu ei enää ollut selkeää, se oli hahmotonta.” Maaperää toivolle löytyy sieltä, mitä ei vielä mittaamalla, kartoittamalla ja nimeämällä ole voitu alistaa: unista ja tiedostamattomasta, vapaan ja hallitsemattoman toiminnan alueelta, heijastusten ja pimeän todellisuuksista. Yö kätkee kaiken tutun ja leiskauttaa tajunnan täyteen unia. Suurin toivo on siinä, että tietoisuutta, havainnointia ja tapahtumista olisikin kaikkialla myös ihmisen ulkopuolella, ja maailma olisi sittenkin pohjimmiltaan tuntematon. ”Sekoitat kahvia, mutta se ei mene sekaisin. / Kauppaisin sinulle tätä kokemusta, / arkipäivän syvällistä oivallusta, / hyvää, osuvaa rytmiä, / ellei sinulla olisi niitä jo.” Yö ja lasi nousee kirjalliseen kapinaan kertakäyttöisyyttä ja suorittamista vastaan olemalla vaikeasti lähestyttävä, hengästyttävä ja hitaasti luettava. Silti sen kansien välissä on paljon sellaista, mitä ei muualta löydy eikä helpommalla saa. ”Olen ollut mukana niin monessa sähköpostiketjussa, / ettei mikään shokeeraa minua.” Hiljattain sain sähköpostiviestin, jolla kyseltiin esiintyjiä erääseen runotapahtumaan. Viestin pitkällä vastaanottajalistalla näkyi myös Salmenniemen nimi, mutta kun tapahtuman ohjelma julkistettiin, ei häntä ollut esiintyjien joukossa. Salmenniemeä ei muutenkaan runoklubeilla tai kirjailtamissa juuri näy: jos Harry Salmenniemen tuotantoon haluaa tutustua, on luettava hänen kirjojaan. Kuinka vaivalloista.


14 KAUNO Otto Rikka

1 Kiihdytän vauhtia ja ajan Las Lagunas Boulevardin risteyksen kohdalla jalkakäytävälle. Ihmiset paiskautuvat autoni konepellille ja ikkunaan. Valuva veri ja säröinen lasi sekoittuvat toisiinsa, mutta minä en hellitä kaasua. Minä haluan tappaa, haluan tappaa kaikki, jotka tielleni tulevat. Tapan, kunnes autoni hajoaa tai poliisi minut ampuu. Minä laskeudun helikopterilla kerrostalon katolle. Minä ammun, ammun, ammun, ammun. Tähtään ja ammun, tähtään ja ammun. Ihmiset juoksevat paniikissa, autot kolhivat paniikinomaisesti toisiaan, mutta minä ammun. Ammun auton tuulilasin läpi, ammun renkaisiin, ammun selkään, päähän, minä ammun kaikkialle, minä ammun kaikkia. Minä menen kauppaan ja ryöstän sen. Osoitan myyjää kassan takana aseella saadakseni rahaa. Ammun häntä päähän ja jään kauppaan odottamaan poliiseja, joita haluan teurastaa. Olen valmiina tähtäin kohti ovea, ja minä ammun ja teurastan. Univormuisia poliiseja makaa verisissä lammikoissa, ja minä teurastan, teurastan ja teurastan. Minä juoksen kadulla ja lyön puukolla jokaista vastaantulijaa. Lyön, kunnes heistä ei enää pihaustakaan kuulu. Valelen heidän ruumiinsa bensiinillä ja vedän bensiinivanan ruumiista muutaman metrin päähän, jotta voin sytyttää sen ampumalla ja katsoa kuolleen lihan kärventymistä. Juoksen Del Perron metrotunneliin konekivääri kädessä ja ammun jokaisen ihmisen. Etenen kylmänrauhallisesti metrotunnelia alaspäin, sillä tiedän, ettei muita pakoreittejä ole. Ammuskelen hädissään juoksevia ihmisiä, jotka huutavat. Tiedän, että poliisit ovat jo matkalla, mutta minulla on vielä aikaa ampua ja tappaa. Minä varastan lentokoneen Los Santosin kansainväliseltä lentokentältä, jotta voisin lentää sillä päin kerrostaloja. Lentää ja tuhota, tuhota ja lentää. Miksi kerrostalot eivät tuhoudu ja lentokone räjähtää, muttei silti juurikaan hajoa. Minä kiroan, kiroan, että en saanut autenttista kokemusta lentokoneella torneihin lentämisestä. Minä kiroan, ettei peli ole niin todellinen kuin haluaisin. Minä en voi kuolla, sillä synnyn aina uudestaan. Voin aina jatkaa tappamista. Voin aina jatkaa tuhoamista, minua ei voi pysäyttää. Minua eivät estä ikärajoitukset, minua eivät estä mitkään rajoitukset, sillä aika juoksee. Aika juoksee, kun saa tappaa, kun saa tuhota, kun saa vaurioittaa. Aika kuluu, kun saa kiduttaa ja puukottaa, kun saa sytyttää ja katsella, kun saa … ”Ruoka on valmista!” äiti huutaa keittiöstä. Suljen pelikonsolin ja palaan makaronilaatikon tuoksuiseen todellisuuteen. Oloni on kuuma, levoton ja hikinen.


15

2 Aidez-Moi! Keltaiset hampaat nauravat pimeässä kuolema huutaa korvissani kaikkialla räjähtelee, on kuoleman yö

Aiutatemi! Saeiduni! Mağan kömektesşi! Helfen Sie Mir! Aidake mind! Socorro, ajude-me!

kuulen huutosi mutta en erota enää sillä on vain yksi ja sama kauhun kieli on vain yksi maailman kaikkien murhattujen veri

Pomogi mne! Help me! Ratunku! Ajutaţi-Mă! Ampio aho! Dopomozhit’ meni!

öisin heräät huutooni kosketat poskeani ja kerrot kaikki on hyvin, kaikki on hyvin

Ognets’e’k’ indz! Damekhmare! Jiù jiù wo! Pomozte mi! Segítsen! Tolong saya!


KAUNO 17 3 Saamiemme tulosten mukaan väkivaltaisia pelejä pelanneet osallistujat rankaisivat vastustajiaan merkittävästi korkeammilla äänitasoilla kuin väkivallattomia pelejä pelanneet. Saamiemme tulosten mukaan myös jatkuva altistuminen väkivaltaiselle medialle assosioitui positiivisesti viimeaikaisen väkivaltaisen käyttäytymisen kohonneiden arvojen kanssa. Lisäksi huomasimme, että uudempi, interaktiivinen mediaväkivalta (väkivaltaiset videopelit) liittyi vahvemmin väkivaltaiseen käyttäytymiseen kuin epäinteraktiivinen mediaväkivalta (televisio, elokuvat). Löysimme mitä odotimmekin: enemmän väkivaltaisia pelejä pelaavat nuoret olivat asenteiltaan myönteisempiä väkivaltaa kohtaan, olivat persoonallisuudeltaan vihamielisempiä, olivat vähemmän anteeksiantavia, uskoivat väkivallan olevan tyypillistä ja käyttäytyivät aggressiivisemmin jokapäiväisessä elämässään. Koska tutkimuksessa ei manipuloitu sitä, kuka pelaa väkivaltaisia tai väkivallattomia pelejä, on mahdollista että jokin muu muuttuja selittää tulokset. Esimerkiksi miespuolisilla on taipumus olla aggressiivisempia persoonallisuudeltaan, asenteiltaan ja käyttäytymiseltään, ja heillä on myös taipumus pelata enemmän väkivaltaisia pelejä. Senkin jälkeen kun sukupuoli, kokonaisnäyttöaika, aggressiiviset uskomukset ja asenteen oli kontrolloitu tilastollisesti, saatoimme edelleen huomata, että väkivaltaisten videopelien pelaaminen oli merkittävä ennustava muuttuja lisääntyneelle aggressiiviselle ja väkivaltaiselle käyttäytymiselle. Löysimme mitä odotimmekin: enemmän väkivaltaisia pelejä kouluvuoden varhaisessa vaiheessa pelaavat lapset näkivät maailman aggressiivisemmalla tavalla ja muuttuivat myös verbaalisesti ja fyysisesti aggressiivisemmiksi myöhemmin kouluvuoden aikana. Korkeampi aggression taso ja matalampi prososiaalisen käyttäytymisen taso puolestaan olivat yhteydessä siihen, että toverit torjuivat näitä lapsia enemmän. On otettava huomioon, että mediaväkivallan vaikutuskokojen suuruusluokka ja erityisesti käsillä olevissa tutkimuksissa löydetyt videopeliväkivallan vaikutusten koot ovat huomattavasti suurempia kuin monet lääketieteellisissä ja yhteiskunnallisissa konteksteissa suurina pidetyt vaikutuskoot. Esimerkiksi: mediaväkivallan vaikutukset ovat suurempia kuin passiivisen tupakoinnin vaikutukset keuhkosyöpään, altistuminen lyijylle ja lasten älykkyysosamäärät, nikotiinilaastarit ja tupakoinnin lopettaminen, kalsiumin syönti ja luumassa sekä altistuminen asbestille ja kurkunpäänsyöpä.

Anderson, Craig A. & Buckley, Katherine E. & Gentile, Douglas A. 2008: Kuvista teoiksi. Väkivaltapelien vaikutukset lapsiin ja nuoriin. Suom. Pakkala, Pekka.


18 LUKUKOKEMUS

Rakkaudesta ja muista kantavista voimista Juulia Heinonen

”Sillä synnillä on nimi, kahtia halkeamisella. Sen nimi on hempeys. Tekee mieli rakastaa. Tekee mieli sääliä. Vaikkei enää saisi.” Vuonna 2013 ilmestyi Pauliina Rauhalan esikoisromaani Taivaslaulu. Koskettava tarina vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä elävästä nuoresta parista nostaa esiin muun muassa ehkäisykieltoon liittyviä ongelmia ja suurperhe-elämän aiheuttaman uupumuksen, josta yhteisön sulkeutuneessa ilmapiirissä on vaikea puhua. Teos on monin tavoin vaikuttava kirjallinen tuotos ja paistattelikin ilmestyessään ansaitsemassaan valokeilassa hyvän aikaa. Tänä keväänä, viisi vuotta myöhemmin, julkaistiin Synninkantajat. Romaani on sukupolvien rajat ylittävä kuvaus 1970-luvun lopun vanhoillislestadiolaisesta kyläyhteisöstä, jossa ilmapiiri on ahdas ja uskossaan horjuvia parannetaan hengelliseen väkivaltaan perustuvissa hoitokokouksissa. Uskonnollisen liikkeen vaietut epäkohdat pysyvät siis edelleen tapetilla, vaikka teos onkin oma, itsenäinen kokonaisuutensa suhteessa kirjailijan esikoiseen. Kerronnallinen vaihtelu mahdollistaa ongelmien tarkastelun useasta näkökulmasta, kun ääni annetaan vääräuskoiseen mieheen rakastuneelle Aurooralle, hoitokokoukset kyseenalaistavalle Aliisalle sekä näitä kokouksia säälimättömällä ankaruudella johtavalle Taistolle. Yhteisön kipuilun vaikutus lasten elämään puolestaan valottuu Aliisan ja Taiston lastenlapsen Aaronin kautta. Kun ensimmäistä kertaa kuulin Synninkantajista, kiinnostuin välittömästi. Sen jälkeen alkoi huolestuttaa. Kuinka Taivaslaulun kaltaisen suurmenestyksen jälkeen voi kirjottaa toisen romaanin saman aihepiirin ympärille toistamatta


19 itseään? Rauhala pohtii Kirkko ja kaupunki –lehdelle antamassaan haastattelussa Taivaslaulun suuren suosion perustuneen ainakin osittain siihen, että lukijoita ovat vielä herätysliikkeiden ongelmiakin vahvemmin koskettaneet romaanin kaunis rakkaustarina ja perhekuvaus. Rakkaus puhuttelee, jos sitä on joskus tuntenut. Vaikka Synninkantajat ei ole rakkaustarina käsitteen tyypillisimmässä mielessä, on se ehdottomasti tarina rakkaudesta. Nuorempana lukemiseeni liittyi vahva emotionaalinen lataus. Aivan liian dramaattisetkin tarinat tuntuivat samastuttavilta, ja vaikuttavaan kaunokirjallisuuteen uppoutuminen aiheutti valvottuja öitä ja suuria tunnereaktioita. Vaikka luen edelleen lähes päivittäin, jaksan enää harvoin uhrata kallisarvoisia yöuniani jatkaakseni ”vielä pari sivua” ja ajatus romaanin parissa yksin kotona kyynelehtimisestä tuntuu jokseenkin kaukaiselta. En usko olevani ainoa. Syytti tästä sitten aikuistumista ja sen seurauksena kaventunutta tunneskaalaa, liian vaativaksi kehittyneitä mieltymyksiä tai ihan vain omaa nihkeää persoonallisuuttaan, on ilmiö harmillinen. Liikuttuisin kyllä mielelläni, jos vain jokin liikuttaisi. Vaikka Synninkantajien aihepiiri näyttää pintapuolisesti olevan kaukana omasta elämästäni, onnistuu teos menemään ihoni alle tavalla, jolla hyvin harva romaani menee. Vanhoillislestadiolaisen liikkeen kaappiin lakaistut luurangot eivät ole itselleni henkilökohtainen aihe, enkä koe muutenkaan voivani vilpittömästi samastua uskonnollisissa yhteisöissä kasvaneisiin henkilöihin. Minun ja läheisteni välissä ei ole koskaan ollut Jumalaa, syntejä tai hoitokokouksia. En voi tietää, miltä tuntuu tulla yhteisönsä eristämäksi epämääräisten syntien, kuten hempeän hengen tai television katselun vuoksi. Samastumispinta teoksen maailmaan on silti olemassa. Se on nuoren Aurooran sydäntä riipivässä rakkaudentuskassa, joka on kaikessa kiihkeässä dramaattisuudessaan täydellisen uskottavaa. Se on herkän pienen Aaron-pojan huolestuneissa ajatuksissa, ja niihin ajatuksiin empaattisella rakkaudella reagoivan Aliisan viisaudessa. Se on jopa maallikkosaarnaaja Taiston mielenmaisemassa, tämän ollessa aitoon läsnäoloon ja rakkauteen perustuvassa vuorovaikutuksessa luonnon kanssa taitavammin kuin läheistensä kanssa koskaan. Se on siinä, miten rakkaus on aina läsnä. Ja siinä, miten surullisen helppoa on sulkea silmänsä siltä. Alleviivaavimmin kytkös teoksen maailman ulkopuolisiin konteksteihin käy ilmi nykyaikaan sijoittuvassa, Matkakertomukseksi nimetyssä osassa. Lyhykäisyydessään Matkakertomus sisältää läheisistään vieraantuvan kirjailija-perheenisän kirjoitusprosessiin liittyviä pohdintoja uskonnosta, ihmisyydestä ja elämästä. Se ajaa asiansa metafiktiivisenä tarinan täydentäjänä, muttei tuo siihen mainittavaa lisäarvoa. On kuitenkin perusteltua pyrkiä korosta-

Teos onnistuu menemään

ihoni alle tavalla, jolla hyvin harva

romaani menee.


20 LUKUKOKEMUS maan, ettei romaanissa ole kyse ainoastaan yhden rajatun yhteisön ongelmien käsittelystä. Ettei tässä nyt ole tarkoitus leimata vanhoillislestadiolaista liikettä läpimädäksi henkisen väkivallan tyyssijaksi, vaan nostaa esiin ongelmia, joita esiintyy kaikkialla. Tunnistettavia, ihmisyyteen liittyviä ongelmia, jotka koskettavat kaikkia yhteisöjä. Vaikka teoksen taidokas tapa käsitellä tärkeitä aiheita on jo itsessään ansio, ansaitsee myös Rauhalan käyttämä kieli erityismainintansa. Tunsin lukiessani hetkittäin suoranaista riemua. Suomen kieli on kauneimmillaan Synninkantajien pehmeästi soljuvassa kerronnassa, jossa luonto ja ihminen ovat yhtä, tunteet suuria ja dialogi lempeän oivaltavaa. Edes paikoitellen esiintyvä, jonkin asteisen kornin sentimentaalisuuden rajojen hipominen ei tunnu häiritsevältä. Ravisteleva asiasisältö ei kärsi, muuttuu vain helpommin käsiteltäväksi. Huoleni kirjailijan itsensä toistamisesta oli turha, sillä tässä tapauksessa joitakin ajatuksia on syytäkin kerrata. Rauhalan ensimmäistä romaania kiiteltiin suunnan näyttämisestä. Siitä, miten se epäkohtien esiin nostamisen lisäksi tarjoaa niihin ratkaisuja. Synninkantajat laajentaa kontekstia juuri sopivasti, kun rakkaus ei kulminoidukaan ainoastaan kahden ihmisen väliseen romanttiseen suhteeseen, vaan näyttäytyy yhteisön keskinäisen sovun ja rauhan mahdollistavana energiana. Rakkaus, ymmärrys ja empatia kaikissa ilmenemismuodoissaan ovat yhteisiä voimavaroja, joista riittäisi ammennettavaa. Romaani tarjoilee tämän ajatuksen niin kauniiseen muotoon puettuna, että lukukokemus on hetkittäin lähes pakahduttava – liikuttuminen kirjan äärellä on ilmeisesti edelleen mahdollista. Teos myös näyttää, miten koko yhteisö kärsii avoimen keskusteluyhteyden ja ymmärryksen kuihtuessa pelon, painostuksen ja elähtäneisiin normeihin takertumisen takia. Ahdistuminenkin on mahdollista, jopa aiheellista. Kysehän ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole ainoastaan uskonnollisten liikkeiden ongelmasta tai menneiden aikojen erehdyksestä. Jos Synninkantajia on uskominen, toivo paremmasta on kuitenkin olemassa.

Rakkaus

näyttäytyy yhteisön keskinäisen sovun ja rauhan

mahdollistavana energiana.

”Ja kun ero ja ikävä olisivat ohi, soudettaisiin jälleen kesäöinä porukalla joella ja laulettaisiin kansanlauluja. Kestettäisiin taas epätäydellisyys itsessä ja toisessa, laskettaisiin mukavia muistoja eikä virheitä enää.”


HENKILÖKUVA 23

Suomen luetuin sinkku Mia Westerling tapasi Henriikka Rönkkösen ja otti selvää, mitä löytyy somessa ja kirjakaupoissa tiuhaan esiintyvän hahmon takaa. Millaisen tien toisinkoisensa Bikinirajatapauksen keväällä julkaissut kirjailija ja pesunkestävä sinkku on matkannut tähän hetkeen? Entä mistä kaikki lähti liikkeelle?

Kuva: Riikka Kantinkoski

Kauas on jäänyt 10-vuotias kiltti tyttö, jonka kotona ei suhteista ja seksistä puhuttu. Naisten kirjoittamasta pornosta gradunsa tehnyt Henriikka Rönkkönen ei pelkää kiroilla tai sanoa suoraan mitä ajattelee, oli puhe sitten seksistä, naisia koskevista odotuksista tai sinkkuudesta. Urapolkunsa kirjailija aloitti Helsingin Yliopistosta, äidinkielen opettajan sekä kotimaisen kirjallisuuden opintojen parista. Yliopiston jälkeen hän alkoi kirjoittaa City-lehdelle blogia, joka käsitteli seksiä ja seksuaalisuutta. Aihe tuntui pian rajoittavalta, ja niin syntyi oma blogitekstien julkaisualusta, Sinkkublogi. Osittain juuri tämän blogin teksteihin perustuu myös Bikinirajatapauksen edeltäjä, esikoisteos Mielikuvituspoikaystävä, joka ilmestyi vuonna 2016. Syntyessään Sinkkublogi oli Suomessa lähes ainoa laatuaan. Suorasanaisen ja valtavirrasta poikkeavan blogin tekijä ei turhia piilotellut nimimerkin takana, vaan kirjoitti omilla kasvoillaan omasta elämästään. Pelkän suoran raportoinnin sijaan Rönkkönen tahtoi kuitenkin kertoa tarinoita, hyödyntää teksteissään luovuutta - sekä huumoria, jota hän tituleeraa yhä aliarvostetuksi lajiksi Suomessa. Ensimmäinen kirja syntyi huomaamatta samalla, kun blogiin ilmestyi tekstejä, jotka saivat yhä suuremman ja suuremman määrän lukijoita. “En koskaan tiennyt kirjoittavani kirjaa. Ajattelin, että ehkä joskus vanhana, tai että ei kukaan sitä lukisi. Suomessa ei juuri kannusteta taiteilijuuteen, ei ainakaan omassa kotikaupungissani Heinolassa.”


24 HENKILÖKUVA Keskustelun kääntyessä kirjoittamiseen ja luomisprosessiin, toteaa kirjailija avoimesti esikoisen kirjoittamisen olleen ”helvetin vaikeaa”. ”Lyhyet tekstit ovat enemmän omaa vahvuuttani, ja kokonaisuuden rakentaminen tuntui haastavalta”, hän summaa. Kustannustoimittajan neuvot ja kannustus olivatkin elintärkeä osa kirjan syntyprosessia. “En edes ajatellut ostaako joku sitä, niin innoissani olin silkasta kustannussopimuksesta.” Tuoreelle kirjailijalle tulikin aikamoisena järkytyksenä, millainen hitti Mielikuvituspoikaystävästä tuli - kirjaa on nyt myyty noin 45 000 kappaletta, eikä suurelle menestykselle ja lukulevikille näy loppua. Rönkkönen huomauttaa myyntilukujen kertovan siitä, että tämänkaltaiselle teokselle on kysyntää. “Mitä enemmän lukee kirjoja, sitä enemmän tajuaa, että seksuaalisuus loistaa poissaolollaan kirjallisuudessa. Seksuaalisuuden kuvaamiselle ei ole sanoja, sitä ei uskalleta laittaa paperille. Seksistä kirjoittaminen on vitsi, erityisesti nuoren naisen seksuaalinen herääminen. Miehen kirjoittaessa sama aihe näyttäytyy kuitenkin kypsänä ja vakavasti otettavana. Seksuaalisuus nähdään usein yhä ala-arvoisena asiana, joka ei kuulu vakavaan kirjallisuuteen” Myös yhteiskunnan naisille asettama ahdas rooli nouse puheenaiheeksi. “Naisen odotetaan yhä lähinnä olevan seksuaalinen ja eroottinen ja kaunis. En itse koe istuvani yhteiskunnan viljelemään täydellisen naisen kuvaan, joten päätin luoda uuden roolin.” Sekä Mielikuvituspoikaystävässä että Bikinirajatapauksessa tämä uusi rooli on vahvasti läsnä. Kirjoissa puhutaan suoraan siitä, että naiseltakin löytyy karvaa sekä selostetaan pikkutarkasti, mitä oman alapään ajaminen todella vaatii. Tämänkaltainen intimiialueiden yksityiskohtainen kuvailu on jo itsessään uutta kotimaisen kirjallisuuden kentällä. Myös omalla Instagram-tilillään Rönkkönen jakaa arvojaan ja pyrkii rikkomaan kauneusihanteita. “Stressaa miettiä häpykarvoja ja jalkakarvoja, miks mun pitää sen takia että mulla on pillu.” Vaikka kirjoitukset itsessään ovat hauskoja, on teksteissä koko ajan mukana myös suurempi kuvio: ennakkoluulot sekä vaatimukset, joita naiset nyky-yhteiskunnassa kohtaavat. Turhautuminen ei tässä tapauksessa johda raivoamiseen, vaan Rönkkösellä on omat keinonsa vaikuttaa: “Ei se kuitenkaan ole niin vakavaa kuin joskus 1500-luvulla, jolloin olisi poltettu näistä puheista roviolla. Olen varsin vähävihainen ihminen, ja haluan keksiä jotain ovelampaa, kultivoida sitä vihaa. Vihasta voi kuitenkin inspiroitua.” Kysyessäni, millaisessa mielentilassa on helpoin ja mukavin kirjoittaa, saan varsin käytännönläheisen vastauksen: “Kun olen syönyt.” Myös yöllä kirjoittamista kahvin voimalla kirjailija kertoo kokeilleensa, mutta se ei sopinut hänelle. Aamupäivät ruokkivat parhaaseen kirjoitustulokseen.

”En itse koe

istuvani yhteiskunnan täydellisen naisen

kuvaan, joten päätin

luoda uuden roolin.”


25 Kirjailijan omat lempikirjat näyttäisivät kumpuavan alkulähteiltä, kotimaisen kirjallisuuden opintojen piiristä. Tyyleistä maininnan saavat realismi ja romantiikka – opiskeluajoilta mieleen on jäänyt etenkin Juhani Ahon Papin rouva. Nykyisin Rönkkönen lukee lähinnä tietokirjallisuutta, mutta myös nykyromaanien saralta nousee esiin vaikuttava lukukokemus: Saara Turusen hiljattain ilmestynyt Sivuhenkilö, joka on “törkeen hyvä kirja”. ”Sivuhenkilö sai miettimään, että voisin itse kirjoittaa jotain samansuuntaista, ’minä naisena näillä kirjoilla tässä yhteiskunnassa’ -tyylistä tekstiä.” Entä mitä ovat Rönkkösen guilty pleasuret kirjahyllyn ja kirjoituspöydän ulkopuolella? “Musta on tullu tosi rebel, mulla oli burn out ja ajatus siitä, että asiat pitäs tehdä näin ja täytyy siivota ja hoitaa koko ajan. Mun kapinallisuus on sitä, että mun silitysrauta on ollut lattialla nyt kaksi kuukautta. Tai siitä, että mäpä heitän noi farkut tohon lattialle, vittu mä oon kova muija. Mä oon niin herkkä ja kiltti ihminen, että se, että mä pidän puoliani on suurta kapinointia.” Julkisuus tuo näkyvyyttä paitsi henkilön tärkeäksi kokemille arvoille ja kannanotoille, myös tälle itselleen. Se nostaa tunnetun tekijän puheenaiheeksi, kasvoiksi, jotka tunnistetaan kadulla. Onko Rönkkösellä tapana googlata itseään? “Tosi harvoin, vielä harvemmin luen mitään juttuja, jotka hakusanalla löytyvät. Niiden lukeminen ei hyödytä mua töissäni. Rupeaisi heti rajoittamaan ja miettimään liikaa”. Äiti sen sijaan stalkkaa päivittäin tytärtään, seuraa Mitä Suomi lukee -listaa ja hakee häntä netistä. Oli iso asia antaa esikoinen äidille luettavaksi, sillä hän on paljon tytärtään konservatiivisempi. Rönkkönen arvelee, että ehkä juuri siksi kirjoittaa siitä, mistä kirjoittaa. Vaikka äiti on lukenut kirjat, jaetaan deittijutut kuitenkin yhä ystävien, ei äidin kanssa. Bikinirajatapauksessa puhutaan mää-matkoista, joille kirjailija kertoo lähtevänsä myös tosielämässä. “On ihanaa olla yksin ja tehdä just mitä haluaa, kirjoittaa sisällä vaikka olis kuinka ihana sää.” Matkat eivät kuitenkaan ole materiaalin hankkimista, vaan ensisijaisesti omaa itseä varten: “Hirveä paine jos lähtee etsimään inspiraatiota, vaan inspis tulee vaikka turhauttavasta kommentista tai ilmiöstä. Kirjoitin esimerkiksi siitä, onko sinkuissa jotain vikaa vain, koska he eivät ole suhteessa”. Keskustelemme pitkään siitä, kuinka nuoren ihmisen identiteetin vaihtuessa aikuisempaan sinkkuus tulee mukaan negatiivisena määreenä tai pakollisena vaiheena kohti parisuhteessa elämisen oletusta. Koko sinkku-sana on Henriikan mielestä stereotyyppinen ja rajoittava: ”Aina pitäisi olla haku päällä tai itkeä yksin himassa.” Rönkkönen päätyi kuin vahingossa kirjailijaksi, joka pystyy myös elättämään itsensä kirjoittamalla. ”Täytyy kirjoittaa lisää juuri nyt, kun on nauttinut elämästä niin paljon. 10-vuotias Henriikka katsoisi niin ylöspäin nykyistä minua, joka saa kirjoittaa juuri siitä, mistä lystää”, koko kansan sinkku pohtii. Rooli, jossa on tilaa myös järkyttää, on juuri siksi nautinnollinen. Sama teema toistuu niin kirjallisissa teoissa kuin elämässä: kuullessaan Jyrki Nummen yhä opettavan kotimaisen kirjallisuutta Helsingin yliopistolla, käskee Henriikka sanomaan professorille terveisiä ”siltä opiskelijalta, joka kirjoitti sen porno-gradun”.


26 MUUAN LUKIJA Tällä

palstalla

kirjallisuut ta rakas tavat, mutta pääasiallises-

Jälkiä tiimalasissa

ti muilla elämän aloilla toimivat ihmiset kertovat omin sanoin suhteestaan kirjoihin ja lukemiseen.

Carl-Johan Fougstedt, hoivaava humanisti ja löytämistään odottava etsijä Lukeminen ja kirjoittaminen kuuluvat kohdallani elimellisesti yhteen. Haluan nyt jakaa erään samaan aikaan loistavan ja täydellisen pöhkön luku- ja kirjoitusprojektin vuosituhannen vaihteesta. Jälkikäteen ajateltuna projektini oli sekä tuhoon tuomittu että erittäin onnistunut. Taustoitan hieman. Olen 43-vuotias suomenruotsalainen, joka on aina ollut sielultaan enemmän suomalainen kuin ruotsalainen. Olen myös aina ollut verbaalisempi suomeksi kuin ruotsiksi. Eipä siinä mitään, mutta uuden milleniumin alussa tuli eteen tilanne, jossa olin mennyt naimisiin suomenkielisen naisen kanssa ja minulla oli suomenkielinen tytärpuoli. Sanallinen ilottelu oli meille kaikille luonteenomaista. Perheeseen oli kuitenkin syntymässä vauva ja jouduin miettimään vakavissani, mitä kieltä tulevalle lapselle puhuisin. Ruotsi tuntui järkikieleltä ja suomi vastaavasti sydämeni kieleltä. Silloin ryhdyin hankkeeseen, jossa päätin perehtyä syvällisesti suomenruotsalaiseen kirjallisuuteen. Edesmenneellä isälläni (1939–1986) oli ollut 70-luvun lopussa kirjallinen projekti nimeltään Jälkiä tiimalasissa. Se oli erikoinen yhdistelmä yksittäisiä pamfletteja, runoja ja satuja. Isä halusi julkaista teoksen Söderströmin kustantamon kautta. Tämä ei onnistunut, mutta 15 vuotta isäni kuoleman jälkeen päätin itse ryhtyä kirjoittamaan. Ajatukseni oli lukea innoituksen lähteenä vähintään yksi suomenruotsalainen kirja isän jokaiselta elinvuodelta ja sitten kirjoittaa magnum opus, johon yhdistyisi fiktiivisiä elementtejä, isänpuoleisen sukuni tarina sekä mukaan ympättynä isäni konkreettinen teos. Ja tämän kaiken piti tapahtua ruotsiksi: kielellä, jota käytin, mutta en rakastanut. Kirjoitin lopulta yhden luvun, kunnes suuruudenhullu hankkeeni kaatui omaan mahdottomuuteensa. Kirjat sain kuitenkin luettua ja suhteeni toiseen kotimaiseen kieleen tiivistyi siinä määrin, että poikani syntyessä elokuussa 2002 oli helppo päätös alkaa puhua ruotsia hänelle. Lopuksi muutama nosto kirjalistaltani: Anna Bondestam on sikäli kiinnostava, että hän edustaa vähemmistön vähemmistöä. Hän on nimittäin suomenruot-


27 salainen työläiskirjailija. Edith Södergran (1892–1923) olisi maineensa puolesta kuulunut itsestään selvästi listalle, mutta hän kuoli liian aikaisin, enkä siksi voinut ottaa häntä mukaan. Suomenruotsalaisista varhaisista modernisteista listalla ovat kuitenkin Elmer Diktonius, Gunnar Björling ja Hagar Olsson. Diktoniuksen Janne Kubik (Janne Kuutio) julkaistiin vuonna 1932, joten sitä en myöskään voinut sisällyttää tähän, mutta sen olen lukenut muussa yhteydessä. Janne Kubik on ambivalenttiudessaan kiinnostava hahmo ja eräänlainen varhainen versio Pentti Haanpään Noitaympyrästä tutusta Pate Teikasta. Autofiktiosta kiinnostuneille toimivat varmasti Christer Kihlmanin ja Henrik Tikkasen 70-luvulla syntyneet avainromaanit. Kjell Westön perään haikaileville voin todeta, että hän aloitti todellakin uransa vuonna 1986 runokokoelmalla Tango Orange, mutta sitä en ole lukenut, vaikka Westön myöhempi tuotanto tuttu onkin. Monika Fagerholmin debyytti Sham ilmestyi puolestaan vuonna 1987 ja jää juuri ja juuri rajatun ajanjakson ulkopuolelle. Loppukaneettina voin todeta Hufvudstadsbladetin muutaman vuoden takaista mainoslausetta lainaten "Ota riski ja rakastu suomenruotsalaiseen". 1939 Anna Bondestam : Fröken Elna Johansson

1963 Solveig von Schoultz : Sänk ditt ljus

1940 Hagar Olsson : Träsnidaren och döden

1964 Evert Huldén : Jordtagen

1941 Bertel Gripenberg : Sista ronden

1965 Walentin Chorell : Ariadne

1942 Elmer Diktonius : Varsel

1966 Carl-Gustaf Lilius : Burgundiska sviten

1943 Gunnar Björling : Ohjälpligheten

1967 Gunnar Mattsson : Prinsen

1944 Göran Stenius : Hungergropen

1968 Hagar Olsson : Ridturen

1945 Marianne Alopaeus : Uppbrott

1969 Anni Blomqvist : Med havet som granne

1946 Eva Wichman : Ormöga

1970 Anni Blomqvist : Maja

1947 Mirjam Tuominen : Besk brygd

1971 Christer Kihlman : Människan som skalv

1948 Elmer Diktonius : Annorlunda

1972 Claes Andersson : Bakom bilderna

1949 Gunnar Björling : Vårt kattliv timmar

Johan Bargum : Virke och verkan

1950 Rabbe Enckell : Sett och återbördat

1973 Bo Carpelan : Källan

1951 Elmer Diktonius : Novembervår

1974 Hjalmar Krokfors : Varför så orolig?

1952 Lorenz von Numers : Månen är en säl

1975 Henrik Tikkanen : Brändövägen 8,

1953 Oscar Parland : Den förtrollade vägen

Brändö, tel. 35

Thomas Warburton : Slagruta

1976 Wava Stürmer : Slå tillsammans

1954 Inga-Britt Wik : Staden

1977 Ralf Nordgren : Det har aldrig hänt

1955 Gunnar Björling : Du går de ord

1978 Gösta Ågren : Molnsommar

1956 Ole Torvalds : Mellan is och eld 1957 Leo Ågren : Kungsådern Tito Colliander : Glädjes möte

Lars Huldén : J.L.Runeberg och hans vänner 1979 Olof Granholm : Den vita natten 1980 Sven Willner : In i framtiden

1958 Evert Huldén : Nörråkers

1981 Merete Mazzarella : Att spela sitt liv

1959 Håkan Mörne : Hemåt i natten

1982 Ulla-Lena Lundberg : Kungens Anna

1960 Anna Bondestam : Stadens bröd

1983 Agneta Ara : Korta stund

1961 Nalle Valtiala : Landet Marita

1984 Jörn Donner : Far och son

1962 Tove Jansson : Det osynliga barnet

1985 Paul von Martens : Visa mig stjärnan

och andra berättelser

1986 Märta Tikkanen : Rödluvan Bo Carpelan : Axel


28 KRITIIKIT

Siskouden selkäydin Maiju-Sofia Pitkänen

Enni Vanhatapio: Absentia romaani, 304s. Gummerus, 2018 Absentia on Enni Vanhatapion esikoisteos, dialogien kuljettama kuvaus ajastamme ja sen lapsista. Romaanin keskeisimmät henkilöt ovat kertojaäänen saava Aava sekä hänen isosiskonsa Kaisa. Kaisa on herkkä taiteilijasielu, jonka elämänkulkua mielenterveysongelmat ovat pitkälti määrittäneet. Pikkusiskokaan ei ole uskaltanut kasvaa ja hengittää normaalisti, kun reitti on ollut osin tukittu - perheenjäsenistä kaikkein läheisimmän, siskon, sairauden rajoittama. Aikuisiän saapuessa ja asioiden muuttuessa entistä kipeämmiksi Aava jättää menneisyytensä taakseen ja muuttaa Lontooseen. Mikään ei saa muistuttaa Aavaa menneestä, ja baarissa työskentelyn ohella hän keskittyykin lähinnä opettelemaan virheetöntä brittiaksenttia. Suomalaistaustaisesta nimestäkin putoaa toinen a-kirjain pois, ikään kuin menneisyyden synkkä taakka sillä helpottuisi. Taakse jätetty aika, joka henkilöityy romaanissa, tietää kuitenkin Aavan sijainnin ja tarvitsee tältä apua. Puhelin soi ja aikamatka menneeseen on valmis alkamaan. "Kunpa tietäisin tapahtuiko kaikki todella vai olenko kuvitellut tämän. Haluaisin kysyä Kaisalta muistaako se saman." Kaikkea ei voi muistaa, joitain asioita taas ei haluaisi. Railot ihmisten välillä muistuttavat muistojen hämäriä kohtia: jotain jää tulematta näkyville, ja se harhauttaa kokijaa. Absentia kuvailee pettäviä pintoja ihmisten ja aikojen välillä, sekä sitä suurta ymmärtämättömyyttä, joka johtaa ihmistä usein poispäin toisesta.


29 Sisarusten välille jää juopa, kuten ihmisten väliin jossain määrin aina. Vaikka muistot ovat yhteiset, ei toisen pään sisälle pääse vaikka kuinka koputtelisi. Rakastaminen ja hallitseminen kulkevat teoksessa vierekkäin: Kaisa säätelee usein siskoaan, ja toisaalta ollessaan itse heikkona kaatuu saman vallan alle parisuhteessaan. Yhteys toiseen voi kuitenkin kauneimmillaan olla alitajuinen, välitön, kaikkea muuta kuin tahdonvarainen. Sisaruus näyttäytyy Absentiassa myös voimavarana - syvältä selkärangasta kumpuavana ja alkukantaisena rakkauden ja yhteenkuuluvuuden muotona. Kaisallekin kaiken vaikeuden keskellä sisaruus näyttäisi lopulta olevan avain itseen, onhan siskon syntymäpäivä puhelimen salasanana. ”Kun nukahdan, uni on yöbussiunta, sellaista kun matkaa on jäljellä vielä kahdeksan tuntia, levotonta ja häilyvää, puolivalvetta ja puoliunta ja television viritysruudun kohinaa. Kun pelkää kokonaan nukahtaa koska silloin saattaa päästää itsestään irti ja valua kuolana vieressä istuvan olkapäälle.” Samanlaisena kuin yöllinen bussimatka näyttäytyy Vanhatapion teoksessa elämä. Se on jotenkin houreista ja näkyvyydeltä väreilevää, täynnä pelkoa katoamisesta tai toisten päälle tiedottomana kaatumisesta. Absentia tarkoittaa latinasta käännettynä poissaoloa, eroa ja puuttumista. Teoksessa tätä eroa edustavat läheisen poismeno ja Aavan matkustaminen pois itsestään saadakseen tarvitsemansa hetkellisen etäisyyden pimeisiin aikoihin. Kaiken läpäisevä tunnelma teoksessa sen henkilöiden lähtökohtien ja kohtaloiden takana on häilyvyys, kiinnikkeen puuttuminen. Lopussa Aava huomaa, ettei enää muista Kaisan puhetta, mutta pystyy silti yhä paikantamaan sen: “Sen sanat ovat läpinäkyvää rihmaa niin kuin ajatukset, osa minua, jos ne pitäisi paikantaa, paikantaisi ne kallonpohjaan, syvälle siihen pimeään, josta selkäranka alkaa valua alaspäin.” Kaiken pois lipuvan – muistojen ja toisinaan ihmisten – keskellä kirkkaana on lapsen silmien kautta näyttäytyvä maailma. Kaisan tytär Siiri on teoksessa tärkeä hahmo, kuin valon lähettiläs muuten synkeässä ajassa. Näkymä toisenlaiseen maailmaan aukeaa kauniiden ja oivaltavien huomioiden kautta. Vanhatapio hallitsee lapsen äänen käyttämisen raikkaasti ja kulunutta konseptia uudistaen. Aavan Lontoossa oleskelu kontrastina Suomeen jääneelle elämälle luo uskoa seikkailuihin ja uusiin päiviin. Takaumien välissä näyttäytyy nuori nainen rouheassa ympäristössä, opettelemassa olemista vailla sisäpiirin tietoa siitä, miten elämää ajetaan. Kaunis hapuilu on aina toivoa täynnä. Ennen kaikkea Absentia on kirja nuoruudesta ja siitä, miten oma polku ottaa välillä aikansa hahmottua.

Railot

ihmisten välillä muistuttavat

muistojen hämäriä kohtia.


30 KRITIIKIT

Veni, vidi, vici: aikamme näkyvin omakustanne Réka Lelkes

Susinukke Kosola: Varisto. Tutkielma tyhjyydestä hyllyjen takana runokokoelma, 111s. Omakustanne, 2018 Yksi kevään merkittävimpiä kirjatapauksia on turkulaisen Susinukke Kosolan (s. 1991) kolmas runokokoelma Varisto. Tutkielma tyhjyydestä hyllyjen takana (2018). Kosola päätti käyttää saamansa Silja Hiidenheimon muistostipendin kirjoittaakseen ja kustantaakseen runokirjan, toteuttaen samalla yhteiskunnallisen taideprojektin. Identiteettien kaupallistamista vastustavaa Varistoa ei voi ostaa rahalla, vaan sen saa tekemällä runoilijalle henkilökohtaisen tunnustuksen. Tällä tavalla runoilija saa pohtimaan, muuttuuko lukijan suhde omistamaansa kirjaan, kun sitä ei ole lunastettu rahalla. Kosola tuli, näki ja voitti: Varisto herätti mitä suurimmissa määrin suomalaisen valtamedian, kirjastojen sekä kirjallisuuden harrastajien huomion valtakunnallisesti. Julkisuus ei silti vahingoittanut runokokoelman taiteellista vastaanottoa. Varisto valittiin vuoden 2018 Tanssiva karhu -kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi. Teoksen nimeksi Kosola halusi tyhjän sanan, johon lukija voi vapaasti poimia lukemisen myötä kertyviä merkityksiä (HS 1.4.2018). ”Varisto” on siis vapaasti tulkittavissa. Teos jakautuu kahdeksaan osastoon, jotka ovat seuraavat: -3, -2, -1, 0, 1, 2, 3 ja +- 0. Jokaisella osastolla on myös alaotsikko. Runokokoelmaa lukiessaan lukija etenee negatiivisista luvuista nollan kautta positiivisiin lukuihin,


31 kunnes hän lopulta saapuu osastoon ”+- 0: Kaiken takana oleellinen”. Harvoissa runokokoelmissa muodostavat osastot näin täydellisen kokonaisuuden. Varisto on paperille painettu kohina, joka soi ihmisen päässä. Punaisella mustekynällä kirjoitetut sanat hyppäävät esiin tajunnan syvyydestä toistuvasti. Tällaisia ovat esimerkiksi ”AUTENTTISUUS”, ”TODELLINEN”, ”UNIIKKI”, ”PANTAVA” tai huudahduksena toimiva ”ENERGIAA”. Varisto on kannanotto aitouden etsimiseen. Punaisella kirjoitetusta tekstistä on paikoittain havaittavissa hallittu aggressio: ”RAAKAA JA NYT JA LÄHELLÄ JA/ TUNTEISSA JA SUORAA JA VÄLITÖNTÄ”.

Tekevätkö runoilijat jatkossa kokoelmiaan täysin omakustanteisesti ja jakavat niitä ilmaiseksi? Sen sijaan viimeinen osasto, joka poikkeaa tyyliltään suuresti edellisistä osastoista, on varsin rehelliseltä tuntuva ja koskettava. Siinä Kosola kirjoittaa muun muassa näin: ”haluaisin että minulla olisi joku tunneside/ johonkin mut tuntuu et kaikki välttelee sitä/ kun kaikki vaan koko ajan tekee jotain niin kai/ mäkin sit vaan kirjoitan jotain kirjoja.” Kirjan saavutuksista huolimatta minussa herää pelko liittyen siihen, onko Varisto Kosolan henkilökohtainen taiteellinen projekti, vai pikemminkin pienilevikkisen kirjallisuuden tulevaisuus. Tekevätkö runoilijat jatkossa kokoelmiaan täysin omakustanteisesti ja jakavat niitä ilmaiseksi? Tuntuu kuin Variston kautta lähestyttäisiin yhä konkreettisemmin ajatusta siitä, ettei tekijän kannata pyytää runoistaan rahaa runokirjojen ollessa vähemmän myyviä kuin romaanit.


Profile for Käkriäinen

Käkriäinen 2/2018 | Kalifornia  

Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ainejärjestö Putkinotko ry:n lehden kesänumero 2018, teemana Kalifornia.

Käkriäinen 2/2018 | Kalifornia  

Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ainejärjestö Putkinotko ry:n lehden kesänumero 2018, teemana Kalifornia.

Advertisement