a product message image
{' '} {' '}
Limited time offer
SAVE % on your upgrade

Page 1

MUISTIKUVIA SIKOSUON ASUTTAMISESTA Anna-Maija Luukas

1


SISÄLLYSLUETTELO

2

Sotien jälkeisestä asutuksesta Tohmajärven Sikosuon asutusalueella ja Pohjois-Karjalassa .................... 3 Vuoden 1945 maanhankintalain toteuttamisesta Sikosuolla .................... 4 Rakentaminen Sikosuolla alkaa .................... 7 Saunan rakentamisesta se alkoi .................... 9 Hallintasopimusaika oli koeaikaa .................... 11 ”Oma tupa, oma lupa.” .................... 15 Maatalouden neuvontatyö alkaa .................... 17 Elämä asettuu uomilleen .................... 18 Sikosuon lasten koulunkäynti .................... 20 Työntekoon opittiin kotona .................... 21 Tiet ja liikkuminen .................... 24 Sähkö antoi valoa ja helpotti muutenkin elämää .................... 26 Harrastus- ja yhdistystoimintaa .................... 27 Yhteiskunnallinen toiminta ja uskonnolliset yhteisöt .................... 29 Terveydenhoitoa ja lääkitsemistä sekä tiedonvälitystä .................... 30 Sikosuon nykytila ja tulevaisuus keväällä 1988 .................... 31 Havaintoja maanhankintalain toteutumisesta 1940- ja 50-luvuilla .................... 33 Asutuslautakunnan toimintaa .................... 41 Yleinen maatalouden kehitys 1950-luvulla .................... 42 Asutustoiminta yhteiskunnan muutoksissa .................... 43 Taustatietoa .................... 44


SOTIEN JÄLKEISESTÄ ASUTUKSESTA

TOHMAJÄRVEN SIKOSUON ASUTUSALUEELLA JA POHJOIS-KARJALASSA

3


LUKIJALLE Sikosuon asuttamisesta kerättiin muistitietoa ja tunnelmia Kutsu-Hukkalan kylätoimikunnan sekä Tohmajärven kansalaisopiston ja kulttuurilautakunnan järjestämässä perinnepiirissä, joka kokoontui kolme kertaa keväällä 1988. Muistitieto ja paikallinen perinne on tärkeää tuleville sukupolville, koska sitä ei löydy virallisista papereista. Kokoontumisissa noudatettiin Katriina Pertisalon laatimaa opasta Kyläperinnettä kerhossa. Keskustelut nauhoitettiin. Kurssin vetäjänä toimi opettaja Seppo Luukas. Tilansa raivanneet viljelijät ja myöhemmin alueelle muuttaneet kertoivat vapaasti työstään ja elämästään Sikosuolla. Sikosuon asutusalue on muodostettu vuoden 1945 maanhankintalain perusteella. Alueen asuttaminen painottui 1950-luvun alkuvuosiin. Vanhin haastatteluiltoihin osallistunut oli syntynyt 1906 ja nuorin 1966. Keskimäärin osallistujia oli runsas kaksikymmentä. He olivat sodanjälkeiseen jälleenrakennussukupolveen kuuluvia, syntyneet 1910 - 1930-luvuilla. Se sukupolvi oli kokenut sodan ja oli aktiivi-iässä sodan kestäessä tai heti sen jälkeen. Tämän

4

sukupolven maannälkä, halu saada omaa maata viljeltäväksi, muuttui todeksi, kun sodan jälkeen myös rintamamiehillä oli mahdollisuus saada oma tila siirtolaisten lisäksi. Äänikaseteilta saatua aineistoa on liitetty kirjalliseen lähdeaineistoon. Haluan omistaa tämän kirjasen sodanjälkeisen raivaajasukupolven työn kunnioittamiseksi. Asutustilojen isännät ja emännät ovat osoittaneet, että maa antaa leivän sille, joka tekee työtä ja uskoo parempaan huomiseen. Tämä olkoon ohjeena myös tuleville sukupolville. Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhla on innoittanut minua tähän työhön. Haluan muistaa myös edesmennyttä puolisoani. Häneltä olen saanut virikkeen tämän työn toteuttamiseen.

Tohmajärvellä syksyllä 2017 Anna-Maija Luukas


5


6

Hanhiparvi nousee lentoon sänkipellolta Sikosuolla syksyllä 2017. Kuva A-ML


VUODEN 1945 MAANHANKINTALAIN TOTEUTTAMISESTA SIKOSUOLLA Maanhankintalain 155§ 2.momentin mukaan:

” Siirtoväkeen kuuluvan, joka hakee tilaa tai asuntotonttia, on toimitettava hakemus siirtokuntansa hoitokunnalle tai kunnallislautakunnalle ja sotainvalidina, sotaleskenä perheineen, sota-orpona tai perheellisenä rintamasotilaana hakevan on toimitettava hakemus kotikunnan asutuslautakunnalle 1.9.1945 mennessä.” Siirtolaisväestö pyrittiin sijoittamaan uusiin kotikuntiinsa. Rintamamiehet olivat toiseksi suurin maansaantiin oikeutettu, laissa tarkoitettu ryhmä. Maata saattoivat siis anoa luovutetun alueen väestö, rintamamiehet ja kaatuneiden perheet. Työtä varten lääneihin perustettiin asutus- ja neuvottelukunnat, joiden tehtävänä oli lunastaa maata maanhankintalain puitteissa, muodostaa siitä erilaisia tiloja sekä suunnitella ja johtaa niiden raivaus- ja rakennustöitä. Pohjois-Karjalan asutustoimikunnan kautta hankittiin tilojen hallintasopimukset. Tila myytiin asukkaalle, jonka tuli rakentaa tila valmiiksi omin voimin itsenäisenä viljelijänä. Valtio maksoi korvausta

luovutetulle alueelle jääneestä maatilasta ja omaisuudesta. Korvaus ei yleensä riittänyt uuden tilan perustamiskustannuksiin. Kun lain piiriin tulivat myös rintamamiehet, sotalesket ja sotaorvot, laajeni asutustoiminta koskemaan noin puolta miljoonaa henkeä Suomessa.

Käytännössä viranomaisten tuli ensimmäiseksi suorittaa tarpeelliset maiden peruskuivatukset ja rakentaa tiet uudistiloille sekä hoitaa myös raivauspalkkioiden maksaminen. Tilojen kuntoonpanoa ja rakentamista ohjasivat paikallisesti Pohjois-Karjalan maanviljelysseuran asutusneuvojat ja rakennusmestarit. Asutusneuvoja laati tilalle aluksi raivaussuunnitelman, valvoi sen toteutumista ja huolehti raivaukseen varattujen palkkioiden maksamisesta. Kuivatus- ja tietöissä asioita hoiti maanviljelysinsinööripiiri, metsäasioissa Keskusseura Tapion metsänhoitolautakunta sekä Laidunyhdistys ja Pellonraivaus Oy. Raivaustöitä suoritettiin maanviljelysseuran toimesta, mutta suurimman työn tekivät viljelijät itse. Käytännössä maanhankintalain mukaiset raivaus- ja rakennustyöt jäivät asukkaan vastuulle. Heille voitiin myöntää uudistilan perustamispalkkiota. Tilakohtaisen palkkion suuruus riippui sijain-

7


nista. Pohjois-Karjalassa läntisellä ja eteläisellä alueella palkkio oli 300 000 markkaa (3. vyöhyke). Tällä korvauksella oli iso merkitys viljelijälle, sillä ensimmäisinä vuosina pellot tuottivat huonosti, koska tilat olivat ns. kylmiä tiloja.

Valtiovalta uskoi asutustoiminnan rahoituksen osuuskassoille ja säästöpankeille. Tiloille oli tavallisesti raivattu valmiiksi ns. ruotsalaisraivauksella muutama hehtaari peltoa ja sahattu rakennustarvikkeita. Ruotsalaisalueen väestö välttyi rahallisella korvauksella maan pakkolunastukselta. Varat käytettiin koneelliseen raivaukseen asutustiloilla. Raivatun pellon tuli olla kylvökuntoista, mikä ei aina toteutunut.

Tohmajärvellä paikallinen maanhankintalautakunta perusti tilat ja asutuslautakunta nimesi asukkaat tiloille. Hakijoiden anomusten käsittely vaati aikaa. Jos hakija ei hyväksynyt anomusta jostain syystä, ja teki uuden anomuksen esimerkiksi toisesta kunnasta, saattoi kulua useampikin vuosi lopullisen päätöksen saamiseen.

8

Valtio raivautti peltoa asutusalueille suurilla koneilla. Osa raivaustöistä kustannettiin ns. ruotsalaisraivauksella. Kuva on teoksesta Rintamalta raiviolle.


RAKENTAMINEN SIKOSUOLLA ALKAA Sikosuon asutusalue sijaitsee Tohmajärvellä Kutsun kylässä Vatalan kylän ja Jänisjoen välisellä alueella. Etelässä asutusalue rajoittuu Saarion kylään. Asutusalue on syntynyt vuoden 1945 maanhankintalain säädösten perusteella.

Valtio pakkolunasti Kymi Yhtiöltä Sikosuon eteläiseltä alueelta maita uusien tilojen perustamista varten. Seutu oli suoperäistä korpea, paikoin sankkaa kuusikkoa. Ensimmäiseksi piti suorittaa maiden tarpeelliset peruskuivatukset sekä rakentaa tiet uusille tiloille. Kuivatus- ja tietöissä asioita hoiti maanviljelysinsinööripiiri ja metsäasioissa Keskusmetsälautakunta Tapio. Varsinainen rakentaminen Sikosuolla alkoi vasta 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa, jolloin tehtiin ensimmäiset hankintasopimukset. Sikosuolle perustettiin kaikkiaan 34 tilaa, joiden saajat olivat lähinnä rintamamiehiä ja heidän perheitään. Tilan saaja teki ns. hallintasopimuksen, joka tehtiin viideksi vuodeksi. Valtio myönsi hakijalle halpakorkoista lainaa, jonka korko oli aluksi 1 %. Siirtolaiset saivat valtion maksamia korvauksia luovutetusta maa- ja muusta omaisuudestaan. Viimeisin asutustila Sikosuolla sai asukkaansa vuonna 1958.

Maanhankintalain mukaiset kuivaus- ja tietyöt antoivat paikalliselle väestölle lisäansiomahdollisuuksia. Kuva on teoksesta Rintamalta raiviolle.

9


Perustettujen tilojen koko Sikosuolla vaihteli: pienin tila oli pinta-alaltaan 26 ja suurin 123 hehtaaria. Metsäpinta-alan suuruuden ratkaisi metsän laatu; heikkotuottoisempaa metsää sai enemmän. Perustetuista tiloista pääosa oli viljelystiloja, jonka peltopinta-ala oli 15 hehtaaria. Viljelystilan tuli taata viljelijälle ja hänen perheelleen toimeentulo maataloudesta. Viljelystilojen vuotuisen metsänkasvun tuli tyydyttää puun kotitarvekäyttö. Varsinaisesti metsän myynnin tuli olla kohtuullista ja siksi se oli luvanvaraista.

hiihtäen katsomaan Sikosuolle tilansa rajoja, vaan sanoikin sitten apureilleen, että hän katselee rajat sitten kesällä marjareissulla. Hallintasopimus tehtiinkin saman tien. Perhe tuli heinäkuussa Sikosuolle. Toinen hakija epäröi tilan ottamista nimiinsä, mutta kartan perusteella hyväksyi asian. Tärkeintä oli saada omaa maata.

Asuntoviljelystilalla oli peltoa 6 hehtaaria, ja toimeentulon takaamiseksi viljelijän tuli saada lisäansioita esimerkiksi metsätöistä. Metsää piti antaa myös asuntoviljelystiloille kotitarvekäyttöön.

Sikosuolta tilan saaneista useimmat olivat rintamamiehiä. Joillekin oli tarjottu ensiksi asutustilaa Oulun tai Lapin läänistä. He olivat epäilleet maatalouden harjoittamisen vaikeutta pohjoisissa olosuhteissa ja siksi olivat hylänneet tarjouksen. Pääosa uusista tilallisista oli kotoisin lähiseudulta, mm. Kesälahdelta ja Rääkkylästä.

10

Kielteisen päätöksen jälkeen tarjottiin eräälle rintamamiehelle viljelystilaa, mutta hän pelkäsi velkaa ja vasta suostuttelun jälkeen uskalsi ottaa tilan. Asia tyssäsi kuitenkin siihen, että perheessä oli vain kaksi lasta, olisi pitänyt olla kolme! Myöhemmin säännösten muututtua hakija sai tilan perustamispalkkion turvin. Eräs hakija lähti Vatalasta

Raiviolta kerätyt kannot palavat. Kuva on Mikko Savolaisen kirjasta Tohmajärvi.


SAUNAN RAKENTAMISESTA SE ALKOI Ensimmäinen asumus oli tavallisesti asuntosauna, jopa maakuoppasauna, ennen kuin varsinainen asuinrakennus valmistui. Useimmiten hella oli ulkosalla yksi- tai kaksireikäinen. Uuni saattoi olla yhden leivän kerrallaan paistava. Joskus ensimmäinen asumus oli vain lautaseinäinen, ja siksi kylmyys sekä kosteus syksyllä vaikeuttivat asumista. Nukkumaan käydessä pantiin kaikki vaatteet päälle, ja sitten aamulla vähennettiin, kun sää

lämpeni. Joka puolella Sikosuota rakennettiin. Rakennusaikana nukuttiin usein naapurin saunan vintillä. Sopu antoi sijaa.

Heti ensimmäisenä keväänä pyrittiin kylvämään raiviolle, ja vuodesta riippuen saatiin satoakin. Kun saatiin ruista ja vehnää omasta pellosta, muisteltiin sitä mieluisana asiana. ”Ohraa kylvettiin 14. päivä toukokuuta ja se ”ehti” valmistua.

Suuri osa sodanjälkeisestä uudisraivauksesta tehtiin käsivoimin kuokalla ja lapiolla. Kuva on teoksesta Rintamalta raiviolle.

11


Kuokalla saatiin puoli hehtaaria ruishalmetta kylvettävään kuntoon juuri ennen pakkasia. Kylvö ei enää ehtinyt itää, mutta sato seuraavana vuonna oli hyvä.” Vuoden 1953 kesän monet muistivat sateiseksi, mikä vaikeutti työvaatteiden kuivumista. Asia korjaantui, kun sauna saatiin rakennettua. Yöaikaan vaatteet kuivuivat saunassa. Myöhemminkin uutta peltoa pyrittiin raivaamaan rakennustyön ohessa. Perhe ja karja saattoi tulla samassa kuorma-autossa, ja mielellään Sikosuolle tultiin. Vuonna 1952 tultiin, mummo ja sisko olivat keltanokkavolvon kopissa, muut lavalla ja kissa pahvilaatikossa. Eräs äiti sanoi, että oli ilo, kun lapset saivat leikkiä vapaasti pihalla ja oli kaksireikäinen hella - ulkosalla!

12

Kun ensimmäinen asumus saatiin kyhättyä, tavallisesti valettiin heti varsinaisen asuinrakennuksen pohja. Joskus talvi teki kuitenkin tuhojaan, ja perustukset piti keväällä purkaa ja aloittaa rakentaminen uudestaan. Erilaisia tyyppipiirustuksia oli kymmeniä. Tavallisimmin rakennettiin ns. rintamamiestyyppinen talo, jossa oli alakerrassa tupakeittiö ja kaksi huonetta. Ullakolle sai sitten myöhemmin lisätilaa asumiseen. Asuinrakennus oli puuta, navetta tavallisimmin sementtitiilestä rakennettu. Uunin valmistuminen mahdollisti ruokatalouden siirtämisen pois taivasalta ja helpotti emännän työtä ja perheen asumista. Eräs osallistuja muisti

lankomiehensä muuraaman uunin valmistumisen tärkeänä tapauksena vuoden 1952 marraskuussa. Veden puute aiheutti lisätyötä; talvella vettä sulatettiin lumesta, ”lumesta ei onneksi ollut puutetta”. Kolmekin kaivoa jouduttiin tekemään tilalle vesipulan ratkaisemiseksi. Ruispelto Sikosuolla kesällä 2017. Kuva A-ML


HALLINTASOPIMUSAIKA OLI KOEAIKAA Hallintasopimusaika oli tarkasti ohjattua ja siten tavallaan koeaikaa. Maatalouspiirin valvoja seurasi rakentamisen edistymistä, ja sitä että ohjeita ja hyväksyttyjä piirustuksia noudatettiin. Hallintasopimusaikana tuli tilan haltijan noudattaa velvoitteita tilan kuntoon saattamiseksi. Esimerkiksi ensimmäisenä vuotena oli poltettava risut paljaaksi hakatulta alueelta kaikkiaan viiden hehtaarin alalta. Toisena vuotena tuli rakentaa asuinrakennus ja kaivo, kolmantena tuli rakentaa sauna ja raivata peltoa 0,5 hehtaaria. Neljäntenä vuonna tuli rakentaa kotieläinrakennus tai vaihtoehtoisesti raivata peltoa 1,5 hehtaaria. Viidentenä vuonna oli tehtävä edellisenä vuotena tekemättä jäänyt vaihtoehto. Rakennuslainojen maksamiseksi valtio myönsi ns. kylmäntilan perustamispalkkiota eli raivauspalkkiota sitä mukaan kun tilat rakennuksineen valmistuivat. Ristiriitatilanteiltakaan asutusneuvojien kanssa ei aina vältytty. Rakentamista vaikeutti lisäksi pula rakennustarvikkeista: aluksi naulat ja ikkunalasit olivat kortilla sanan mukaisesti. Anomuksesta hallintasopimusaikaa voitiin jatkaa. Muutamalla viljelijällä hallinta-aika kesti seitsemänkin vuotta. Varsinainen metsän myynti oli tarkasti valvottua ja luvanvaraista. Joskus lupa irtosi vasta ”Helsingin herrojen luona käynnin jälkeen”.

Asutustilalla on valmiina tilapäinen asumus, pellon raivausta ei ole vielä aloitettu. Asutusneuvoja tarkastuskäynnillä. Kuva on teoksesta Rintamalta raiviolle.

13


Hallintasopimuksen voimassa ollessa asutustilallisen tuli rakentaa asuin- ja karjarakennukset sekä raivata uutta peltoa. Töiden edistymistä valvottiin. Vapautusta velvoitteista sai vain painavasta syystä anomuksen perusteella. Raskaimpia töitä tehtiin yhdessä; talkooväki siirtyi tilalta toiselle. Viljojen puinti ja perunan nosto tapahtui yleensä yhteisin ponnistuksin nopeimmin. Vilja ja heinä kuivatettiin seipäillä, ja ojan varretkin haravoitiin. Työpäivät olivat pitkiä; parasta ”unilääkettä” oli kahvi ennen nukkumaan

menoa. Soraa ajettiin yöaikaan, koska autot olivat päiväsaikaan muussa ajossa. Sorakuorma tehtiin lapiolla. Kolmannen yön jälkeen nauru oli herkässä, todettiin yksimielisesti muisteluilloissa Hukkalan koululla keväällä 1988. Asutuslautakunta päätti lähes kaikista asutustilan asioista, joihin liittyi raha. Kylmien tilojen perustamispalkkiot ja valtion halpakorkoiset lainat (korko oli aluksi 1%) mahdollistivat rakentamisen tilalla.

Kantoja on raivion reunassa, ja viljaa kuivumassa seipäillä. Asutustarkastaja katselmuskäynnillä ajoneuvoineen. Kuva on teoksesta Rintamalta raiviolle.

14


Paikalliselle lautakunnalle tehtiin anomuksia mm. rakennuspiirustusten hyväksymisestä, rakennuslainoista, sisarosuuslainoista, asunto-olojen parantamisavustuksista ja metsän myynnistä. Asiointia Kemiessä oli usein, ja anomuksia jouduttiin tekemään. Sanotaankin, että paperien pyörittäminen maanhankintalain mukaisessa asutustoiminnassa oli suurempi urakka kuin sodanaikainen säännöstelyä koskenut ”paperisota”. Ja sitten saattoi käydä niinkin, että laina oli myönnetty, mutta pankissa ei ollut rahaa! Rakennusmiehiä sai, usein sukulaisia, ja ne piti majoittaa ja ruokkia. Erässä perheessä oli kahdeksan ruokamiestä

(kolmen talon miehet) oman väen lisäksi. Maito ei oikein riittänyt kahdelta lehmältä, joten kaljaa tehtiin joka päivä. Juurikasveja ja perunaa kasvatettiin omiksi tarpeiksi. Emännät olivat tiukoilla. Navetan rakentaminen saattoi tapahtua jopa ennen asuinrakennuksen lopullista valmistumista. Navetat muurattiin sementtitiilistä, jotka valettiin paikan päällä. Muutama lehmä, hevonen ja sika olivat tärkeimmät kotieläimet. Heikkokuntoiselle ”pahnanpohjimmaiselle” (sialle) annettiin Vitolia ”lääkkeeksi”, kertoi Erkki Huotarinen tyttärensä tekemässä haastatteluäänityksessä.

Maanhankintalain mukainen rakentaminen uudisti ja yhtenäisti maaseudun rakennuskantaa. Tyyppitalo Sikosuolla. Kuva Ulla Kautonen.

15


Itse rakentaminen tiloilla tapahtui tyyppipiirustusten mukaan. Tyyppipiirustuksiakin oli kaikkiaan noin kuusikymmentä mistä valita. Asutusalueiden rakentaminen eri puolilla Suomea on vieläkin hyvin tunnistettavissa. Talot sijaitsevat tien kahta puolta, kaksi ikkunaa tielle, pihapiirissä navetta ja sauna. Asuinrakennus on puusta, navetta tiilestä. Viljelykset sijaitsevat talouskeskuksen ympärillä. Sikosuolla tiestö on suunnannut rakentamista eri puolille suoaluetta, joten kovin tiheää rakentamista päätien suunSikosuon taloja ja karjaa. Kuva Ulla Kautonen.

16

nassa ei syntynyt. Tyypillistä on, että tilan pellot sijaitsevat asuin- ja karjarakennuksen ympärillä, metsä kauempana. Naisten harteille jäivät kotityöt: lasten ja karjan hoito. Lisäksi naisten piti jouduttautua myös pellolle. Miehet tekivät harvemmin karjatöitä, sillä miehillä riitti peltojen raivaamista. Raivioita kunnostettiin pelloiksi, uutta peltoa raivattiin voimien mukaan. Muistelujen ja kertomusten perusteella voi todeta, että Sikosuon asuttajat ovat olleet todellisia raivaajia!


”OMA TUPA, OMA LUPA.” Kun pellot tilalla oli saatu viljeltävään kuntoon ja rakennukset rakennettua eli kaikki velvoitteet oli suoritettu, viljelijä sai lunastaa tilan. Toisin sanoen nimismies Ruuth kirjasi lainhuutomaksusta tilan haltijansa nimiin. Pääosa Sikosuon tilakaupoista tehtiin 1950-luvun puolivälissä. Kaikkien voimat ja usko eivät kuitenkaan riittäneet siihen, että maa antaa elannon, vaan he joutuivat luopumaan tiloistaan. Vuonna 1961 kuudella tilalla vaihtuivat omistajat ja vielä myöhemminkin on tapahtunut omistajan vaihdoksia Sikosuolla.

Kun oli saatu varmuus tilan omistamisesta, alkoi into raivata uusia viljelyksiä. Uutta peltoa raivattiin koko maassa. Innostusta lisäsi se, että Sikosuon maat olivat kivettömiä, ja valtio tuki raivausta. Joillakin tiloilla oli jo traktoreita, ja se helpotti kantojen nostamista ja kokoamista kasoihin.

”Kantojen poltto kuului kesäisen Sikosuon elämään. Yleensä kasat laitettiin palamaan illalla, ja sininen savu levisi usvan tavoin Sikosuon ylle. Polttamista jatkettiin, kunnes kaikki ”kantturat” olivat palaneet. Suuret alat uutta peltoa raivattiin, joten kantokasoja paloi aina jossain suoalueella. ”Kapu-

Raivioon tehtyä peltoa äestetään hankmolla. Kuva on teoksesta Rintamalta raiviolle.

17


loiden” kerääminen oli jokakeväistä työtä uusilta peltolohkoilta. Mahtava kokemus oli aikainen kevätaamu raiviolla ja uudispellon tuoksu” , kirjoittaa Ulla Kautonen. Naulan nakutus kuului aina jostakin yötä myöten, samoin Kattilakosken yhteiskiikun nitisevä ääni, kun nuoriso vietti siellä iltojaan, kertoilivat perinnepiirin osallistujat.

Kun peltoala lisääntyi, voitiin tiloilla lisätä karjaa. Lypsykarjataloudesta tuli tilojen päätuotantosuunta. Samalla pyrittiin vaurastumisen myötä helpottamaan raskaimpia töitä. Siirryttiin vähitellen hevoskaudesta traktorikauteen.

Ayrshire-karjaa viljelylaitumella, taustalla konekynnettyä peltoa ja vielä kiveämätöntä laidunta. Muutokset karjakannassa, koneellistuminen ja peltojen kunnostus lisäsivät nopeasti maataloustuotantoa tiloilla 1960-luvulla. Kuva on teoksesta ProAgria Pohjois-Karjala.

18

Traktorin ja siihen liittyvien maanmuokkauskoneiden sekä myöhemmin viljanpuimureiden hankinta olivat perustettujen koneyhtymien ensimmäisiä kohteita. Sikosuon Koneyhtymän lainananomus osoitettiin paikalliselle asutuslautakunnalle, ja se sai myönteisen päätöksen.

Asukkaiden kertoman mukaan lainojen takaisinmaksu oli vaikeaa; vieläkin maksetaan kahden – kolmenkymmenen vuoden jälkeen. ”Onneksi Kekkonen armahti, ja lainat myös vanhenivat”. ”Lainojen maksun takia rakentaminen vaikeutui”. ”Tyhjätaskut joutuivat lähtemään tiloiltaan”.


Bernhard-maamoottori pyöritää betonimyllyä Martti Makkosen valvonnassa. Kuva Pirkko ja Martti Makkonen.

MAATALOUDEN NEUVONTATYÖ ALKAA Maatalouden vaikeuksista merkittävimmäksi muodostui ammattitaidon puute niin Sikosuolla kuin koko maassa asutustoiminnan piirissä. Monet viljelijöistä olivat alun perin muiden ammattien harjoittajia tai kouluttamattomia, joilla ei ollut kokemuksia maataloudesta. Halla vaikeutti viljelyä monena vuotena uudistiloilla pienentäen mm. perunasatoa. Pellot olivat märkiä ja maaperä hapanta suomaata. Valtio avustikin sittemmin kalkituksessa. Sammalsuolta saatiin kuiviketta karjalle. Maatalousseuran neuvontatyö oli tärkeää ja Sikosuolla sanottiinkin, että ”maatalousneuvoja Onni Turunen asui melkein puolet ajastaan siellä”. Enenevässä määrin tuli tärkeäksi myös karjatalouden neuvontatyö, kun karjan määrä lisääntyi.

Ammatillisen neuvontatyön tukemiseksi perustettiin vuonna 1955 Sikosuon pienviljelijäosasto ry. Se järjesti kursseja ja neuvontatilaisuuksia alueella. Myöhemmin yhdistykseen perustettiin myös naistoimikunta.

Arvokkaan panoksensa maatalouden neuvontatyössä on tehnyt paikallinen Sikosuon maamiesseura, joka on perustettu vuonna 1957. Merkittävimpänä seuran kurssitoiminnassa oli neliviikkoinen maatalouden peruskurssi. Lisäksi on tiloilla tapahtunut neuvontatyötä yhdessä Pohjois-Karjalan Maanviljelysseuran ja myöhemmin Maatalouskeskuksen kanssa. Paikallinen maamiesseura on harjoittanut myös maatalouskoneiden hankintaa ja vuokrausta viljelijöille, järjestänyt mm. koneiden huolto- ja korjauskursseja sekä karjan ruokinta- ja hoitokursseja. Ohjelmassa on ollut myös kotitalouteen liittyviä kursseja.

19


ELÄMÄ ASETTUU UOMILLEEN Peltojen raivaaminen jatkui tiloilla. Uutta peltoa tarvittiin, jotta karjaa voitiin lisätä. Myös rakentaminen tiloilla jatkui. Aikaa myöten tuli tarve kohentaa asuin- ja karjarakennuksia. Vesikysymyksen ratkaisu helpotti eniten työtä navetassa. Vähitellen tiloille saatiin traktoreita, Fergusonit ensiksi, Valmetit myöhemmin. Konevoima helpotti pellon raivaamista, ja hevosten määrä alkoi vähentyä. Tosin metsätöissä hevonen oli pitkään korvaamaton apu.

Asutustilat tarjosivat turvallisen kasvuympäristön sodan jälkeen syntyneille suurille ikäluokille. Kuva on teoksesta Rintamalta raiviolle.

20

Sikosuon asukkailla oli, piti olla lapsia, muuten ei saanut lainaa! Vähitellen perheiden lapsiluku kasvoi ja suurimmissa perheissä oli jopa kahdeksan lasta. Tavallisesti lapset syntyivät kotona kätilön avustamina. Rotinat kuuluivat tietysti kyläläisten elämään. Lasten elämä keskittyi luonnollisesti kotipiiriin. Lelut olivat tuttuja; tytöillä nukkensa ja pojilla parruista itse


tehdyt autonsa propsista sahattuine pyörineen. Narusta vedettävä, saparoaan liikuttava Putte-possu olikin mieleen jäänyt erikoisuus, samoin pieni puukko joululahjana. Kävyistä tehtiin tikkujalkaisia lehmiä ja sikoja ulkoleikkeihin.

”Reellä laskettiin mäkeä talvella. Kolme, neljä poikaa ajoi polkupyörällä 15 kilometrin päässä olevalle jäätelökioskille. Neljänneslitra jäätelöä ostettiin ja syötiin. Tuli ähky olo”, kertoi Erkki Huotarinen.

Tukinajoa. Metsätyöt tarjosivat lisäansioita myös asutustilallisille. Kuva on teoksesta Rintamalta raiviolle.

”Kesällä pelattiin Tolvasen maille tehdyllä kentällä. Kyläsuunnistukseen mentiin isän kanssa mopolla. Sauli Partanen ja Arvi Parviainen tekivät suunnistusratoja, rastit ”parhaissa (=pahimmissa) paikoissa”. Lentopalloa pelattiin Hukkalan koululla”. Näin kertoi haastattelussa kesällä 2017 Jarmo Hyvönen.

21


SIKOSUON LASTEN KOULUNKÄYNTI Koulua Sikosuon lapset kävivät aluksi Vatalassa ja Hukkalassa. Vatalassa toimi ensin supistettu koulu. Uusi koulurakennus saatiin vuonna 1953. Monilla jalkamatka saattoi olla jopa viisikin kilometriä.

Kun Vatalaan ei ollut kunnon tietä, puhuttiin, että oli saatava ”koulukatu” Honkavaaran kautta. Useamman perheen lapsia kuljetettiin hevosella varsinkin pakkasaikaan. Hiihtoa talvella tuli koulumatkan lisäksi myös voimistelutunneilla Honkavaaralle ja takaisin. Ei ihme, jos pieni koululainen nukkui koulusta tultua ennen kuin koitti läksyjen teon aika, kuten eräs äiti muisteli. Matkaa Hukkalan kouluun (perustettu 1937) pidettiin vaarallisena lapsille Jänisjoen sillan takia.

Vatalan koulu. Kuva Tohmajärven kunta.

Osa lapsista kävi vuonna 1957 valmistunutta Kangasmäen koulua. Lauantaisin sai kouluruokana marjapuuroa, muisti entinen koululainen. Myöhemmin taksi kuljetti yläasteikäisiä Pekkulaan linja-autolle, ennen kuin kyyti alkoi kulkea Sikosuon kautta. Sikosuolta ovat nuoret lähteneet aikanaan Kemieen keskikouluun ja lukioon sekä muihin oppilaitoksiin.

22

Merkittävä oli Tohmajärven kansalaisopiston, Tohmajärven musiikkiyhdistyksen ja Keski-Karjalan musiikkiopiston antama opetus lapsille ja nuorille, muutamille jopa musiikkiammattiin asti johtaneen opintopolun alussa.

Kangasmäen koulu. Kuva Tohmajärven kunta.


Ajan mittaan Sikosuon pienimmät koululaiset kävivät Hukkalan koulua. Vaikeuksista huolimatta lapset ovat saaneet sen opin, minkä ovat pystyneet omaksumaan, ja ovat löytäneet paikkansa elämässä ja maailmalla, totesi eräs äiti. Kyläläiset eivät löytäneet yksimielisyyttä koulun paikasta, joten oma koulu jäi saamatta. Asiaa muisteltiin Hukkalan koululla keväällä 1988 ketään syyttämättä. Oma koulu olisi myös yhdistänyt kylää entisestään.

Sauli Partanen vuokra-autoilijan puvussaan ja Moskvitsautoineen kuvattuna Joensuun torilla v. 1958. Kuva Sauli Partanen.

TYÖNTEKOON OPITTIIN KOTONA Lapset osallistuivat kodin töihin voimiensa mukaan. Keittiöpuiden kantaminen, marjankeruu, uunien lämmitys ja ”muita kotitöitä” mainittiin. Luettelo jää vajaaksi, sillä perinneiltoihin ei juuri lapsia tai nuoria osallistunut! Vanhempi väki muisteli asioita perinneillassa ja jotkut haastatelluista niitä mainitsivat. Miehet tekivät talvisin propsin teon ohella myös polttopuita. Asutuksen alkuaikoina myös naiset olivat kuorimassa propseja. Myöhemmin myös pojat saattoivat olla savotassa isänsä kanssa. Kolme, neljä tukkia isän kanssa vedettiin, muisteli Jarmo Hyvönen.

Talvisavotassa linkkarisahan (=jännesaha) käyttö kaadossa vaati lumen kaivamisen kaadettavan puun juurelta. Työtä ei pelätty. Todettiin, että raha piti ottaa sieltä mistä sen sai! Nuoret saivat purkaa energiaansa työhön ja oppivat työnteon kotonaan. Se on asia, josta jokainen oppinsa saanut osaa olla kiitollinen jälkeen päin. Myöhemmin eräskin nuorimies oli ”tilannut” opiskeluaikanaan lannanmättöä vapaaksi lauantaiksi. Toisessa talossa pojat olivat keväällä levittäneet apulannat pellolle kaksi viikkoa liian aikaisin. Onneksi tuli hyvä kevät, että päästiin kylvämäänkin aikaisemmin.

23


Isommat pojat osallistuivat talkoisiin. Heinätöihin osallistuivat ”kaikki”. Viljan puinti oli ”konemiesten” työtä, ja siinä olivat poikasetkin apuna syöttäjänä, säkittäjänä, ruumenmiehenä, jopa hevosmiehenä.

Lapset ja nuoret eivät voineet välttyä kuulemasta sotajuttuja. Sodan kokeneet miehet niitä kertoivat varsinkin, kun eri aselajien miehet tapasivat. Sodasta oli kulunut vasta kymmenisen vuotta. ”Naapurin mies näki unta sodasta joka yö”, kertoi yksi haastatelluista. Propsipinoja. Kun metsänmyynnin luvanvaraisuus poistui, alettiin asutustiloilla saada tuloja omastakin metsästä. Kuva on teoksesta Rintamalta raiviolle.

24


Heinävieraita Savisaaren tilalla v. 1971. Kuvassa Martti Makkonen ja TyttÜpieni-hevonen, Asta Makkonen, Raili Makkonen, Maire Makkonen, Tuula Saastamoinen, Vesa Makkonen ja Veku-koira. Kuva Pirkko ja Martti Makkonen.

25


TIET JA LIIKKUMINEN

Tie Sikosuolta. Kuva Ulla Kautonen.

26


Sikosuontie kesällä 2017. Sähkölangoilla on liikkuvat heijastimet joutsenien takia. Oliko tämä se niin sanottu ”kurjuuden katu”? Kuva A-ML

Sikosuolla tiestö on suunnannut rakentamista eri puolille asutusaluetta, joten kovin tiheää rakentamista ei teiden suunnassa ole tapahtunut. Tie Vatalasta yhdistää Sikosuon Hukkalaan Kattilakosken yli. Kattilakoskentie puolestaan seurailee Jänisjokea sen länsipuolella. Kylämaisema on tasaista ja avointa. Peltoalueet ovat laajoja, ja metsät sijaitsevat kauempana.

Nykyistä Kangasvaarantietä on aikoinaan jatkettu Vihtavaarasta etelään. Suoalue tuntui upottavan loputtomiin, kertoi mittamiehen apuna toiminut Kyösti Hyvönen, kun hän oli painavinaan rautatangon suon pohjaan asti. Onneksi tiemies oli ”huumorimiehiä”, ja ratkaisi tien lopullisen paikan kyläläisten eduksi, kun mittamiehen mukaan ”kova pohja” oli saavutettu. Hän ymmärsi, kuinka kyläläiset toivoivat tietä. Kattilakoskentietä kesällä 2017. Kuva A-ML

27


Tie lyhensi kyläläisten matkaa Kemieen Kangasvaaran kautta, ja helpotti lasten kulkemista Kangasmäen kouluun.

Asutuksen alkuvaiheessa polkupyörä oli tavallisin kulkuneuvo. Myöhemmin tulivat mopot. Vuokra-autoja alkoi tulla kyliin, ensimmäinen taksi oli Kainulaisella. Ajan mittaan alkoi myös linja-autoliikenne helpottaa sikosuolaisten matkustamista.

SÄHKÖ ANTOI VALOA JA HELPOTTI MUUTENKIN ELÄMÄÄ Sähköt Sikosuolle saatiin vuonna 1962, Kattilakoskelle vasta vuonna 1969. Valojuhla oli suuri tapaus, muisteli Jarmo Hyvönen. Heillä taisi olla kylän suurin tupa, ja juhlassa oli paljon kyläläisiä. Yleisradion toimittaja Joensuusta haastatteli tuolloista toisluokkalaista poikaa. Asia on jäänyt jännittävyydessään kou-

28

Kaasulamppu eli Tilley-lamppu ja pöytäöljylamppu.

lulaisen mieleen. Aikaisempi valon lähde oli yleensä Tilleykaasuvalo- tai öljylamppu. Olipa joissakin talouksissa kiinteä kaasuvalokin. Nyt valoa oli riittävästi. Tosin muisteltiin, että ”mummulla oli känsä peukalossa, kun hän aina kulki lasten perässä ja sammutteli valoja”. Tai että ”sähköä poltettiin sen aikaa, että saatiin öljylamppuun tuli”. ”Ei maltettu käydä nukkumaankaan, kun katsottiin valoja.” Muisteltiin, että lähetystö miehiä kävi Wärtsilä Yhtymän johtajan Öhmannin puheilla sähkön saamiseksi Sikosuolle, mutta tuloksetta, sillä Sikosuolla ei ollut koskiosuuksia. Joen taakse Ruhkaan ja Pekkulaan oli sähkö saatu jo vuonna 1939. Monella Sikosuon tilalla oli koneita ”odottamassa” sähkön saamista. Asia oli ihmetyttänyt sähköfirman miehiä. Se kertoo vaurastumisesta tiloilla. Sähkötauluun otettiin yleensä vain kuusi sulaketta, joilla ”pärjättiin juuri ja juuri”. Tilanne alkoi rajoittaa koneiden ja laitteiden käyttöä. Lisäkustannuksin asia piti korjata myöhemmin.

Sähkövalon saamisen jälkeen yleistyivät radio ja TV. Kiireellä ostettiin televisio Kuikalta Kemiestä, muisteli Jarmo Hyvönen. Ensimmäinen televisio oli kylläkin Pyöriäisessä. Patteriradioita oli ollut jo ennen sähkön saamista kylälle. Vuonna 1961 rakennettiin puhelinkeskus. Lähimmät puhelimet olivat Nevalaisessa ja Petäikössä Vatalassa. Taksi Sauli Partasella oli ensimmäinen puhelin Hukkalassa.


HARRASTUS- JA YHDISTYSTOIMINTA SIKOSUOLLA OLI MONIPUOLISTA JA VIREÄÄ Jo aikaisemmassa yhteydessä on mainittu Sikosuon pienviljelijäyhdistys ry ja Sikosuon maamiesseura ry, joiden neuvontatyö on ollut merkittävää ammatillisesti viljelijöille. Niiden toiminta aktivoi kyläläisiä monin tavoin. Marttayhdistys toimi kylällä kolmekymmentä vuotta. Sen jäsenet ovat olleet kantava voima kyläläisten yhteisten juhlien järjestämisessä. Äitienpäiväjuhlaa vietettiin koulun kanssa

yhteistyössä. Metsässä vietettyä joulujuhlaa puuroineen muisteltiin erikoistapauksena. Samoin kuin nuorisoseuran tanssiharjoituksia, jotka jouduttiin pitämään talvella ulkosalla tanhuajien suuren määrän takia. Jänisjoen Erä ry ja sen omistama Kutsun Eräpirtti oli ja on edelleenkin metsästystä harrastavien tärkeä yhdistäjä. Seura perustettiin vuonna 1961.

Kanteleensoittajat esiintyivät äitienpäiväjuhlassa Hukkalan koululla. Kuvassa ovat Sari Karvonen, Merja Vatanen, Maija Partanen, Raili Makkonen, Mari Partanen, Saila Parikka ja Saila Mikkonen. Ohjaaja on Liisa Mononen. Kuva Ulla Kautonen.

29


Muisteltiin myös, että Sikosuolla on järjestetty tansseja navetan vinnillä. Illanvietot eri järjestöjen toimesta ja näytelmäesitykset ovat saaneet aina kyläläiset liikkeelle. Nuoriso-ohjaaja Otto Räsänen järjesti nuorisokerhoiltoja Hukkalan koululla. Kylällä on käynyt kierteleviä elokuvien esittäjiäkin muistin mukaan. Jalkapalloa pelattiin Vatalan koululla Tohmajärven Urheilijoiden Sikosuon-Vatalan osaston nimissä. Oma kenttä rakennettiin vuokramaalle veikkausvoittovarojen turvin. Kattilakosken uimahyppyteline hävitettiin vaarallisena. Kattilakosken kiikku mainittiinkin jo aikaisemmassa yhteydessä.

Sikosuon nuorisoseuran tanhuajat harjoittelevat pihalla talvella 1960. Kuva Pirkko ja Martti Makkonen.

30

Omasta takaa on juhliin saatu aina musiikkiesityksiä. Musiikin taitajiksi Ulla Kautonen mainitsee Aarne Barckin ja Väinö Pennasen. He ovat viihdyttäneet erilaisissa tilaisuuksissa mandoliiniesityksillään. Myöhemmin musiikin harrastuksen lisääntyessä saatiin aina esiintyjiä juhliin omasta takaa. Musiikkiharrastuksen määrästä ja monipuolisuudesta kertoo se, että 64 lasta ja 8 aikuista on osallistunut musiikin opetukseen Ulla Kautosen keräämien tietojen mukaan. Kirjaukset ovat vuodelta 1992. Karhukopla oli ”oma orkesteri”.

Sikosuon nuorisoseuran tupailta Barckissa 1963. Kuvassa ohjaaja Rauni Piikonen, Sirkka Barck, Helvi Pitkänen, Anni Barck, Maija-Liisa Barck ja Aarne Barck. Kuva Pirkko ja Martti Makkonen.


YHTEISKUNNALLINEN TOIMINTA

USKONNOLLISET YHTEISÖT TOIMIVAT

Asutuksen alkuvuosina pelättiin puoluekannatuksen paljastumista, eikä varsinaisia puolueiden osastoja Sikosuolle perustettu. Sikosuon-Kutsun keskustan osaston toiminnan sanottiin olleen vain lupsakkaa kanssakäymistä. Yleensä toimittiin ”koulupiirien rajoissa”. Muisteluilloissa oltiin sitä mieltä, että kyläläisten ääni on aina tullut kuulluksi kunnallisissa asioissa. Kyläläisiä on ollut niin kunnallisissa luottamustoimissa kuin eri järjestöjen sekä pankkien päättävissä elimissä. Mainittiin myös Sikosuolta lautamiehenä toimineita.

Pääosa Sikosuon asukkaista kuului Tohmajärven luterilaiseen seurakuntaan. Seurakunta järjesti seuroja, puhujina papit ja kanttori Sointula mukana opettamassa virsilaulua. Kinkerit olivat vain kerran vuodessa, ja kinkereillä laulettiin opeteltuja virsiä. Seurakunnalta oli tilaisuuksissa myös muuta uskonnollista annettavaa. Pitkään pyhäkoulun opettajina mainittiin toimineen Ulla Kautosen ja Veikko Pitkäsen. Lapsia osallistui niin paljon, että ”nimet eivät edes mahtuneet yhteen listaan”. Helluntaiseurakuntaan kuului osa Sikosuon asukkaista. Lapsille järjestettiin pyhäkoulua. Kuorokin toimi, rukouspiirejä ja telttakokouksia (kaksi omaa telttaa) järjestettiin. Joensuusta kävi puhujia, ja hevosella kuljettiin talosta taloon kokouksia pitämään. Kyläläisissä oli myös vapaakirkollisia, baptisteja sekä Jehovan todistajia.

Remontti-näytelmässä esiintyvät Kutsun Eräpirtillä v. 1980 Jarmo Pulkkinen, Maarit Pitkänen, Reino Toljander ja Vieno Kuronen.

31


TERVEYDENHOITOA JA LÄÄKITSEMISTÄ Lapset syntyivät tavallisimmin kotona kätilön avustamana, jos ehdittiin hakemaan kätilö Kemiestä. Muuten turvauduttiin naapuriemännän apuun.

”Neuvolassa käynnit koettiin aikoinaan hankaliksi, kun ei ollut omia autoja eikä rahaa ajaa taksilla. Niinpä oli kuljettava linja-autolla, noustava aikaisin tekemään navettatyöt, hoidettava perhe ja jouduttava linja-autoon. Päivä meni Kemiessä vaikkapa yhden rokotuksen vuoksi, siellä oli kuljettava kylän läpi lapsi kainalossa, odotettava linja-autoa baarissa väsyneen ja kitisevän lapsen kanssa, ja kun sitten joskus illalla pääsi kotiin, olivat edessä taas perhe- ja navettatyöt. Suurissa perheissä tätä rahtia oli pitkäänkin: lapsia tuli monta ja samankin lapsen kanssa joutui matkoja tekemään useita.” Näin kirjoitti kokemuksiaan Ulla Kautonen. Isä jäi kotimieheksi. Kouluikäisiä lapsia rokotettiin myös koululla. Varsinkin talvisaikaan, kun tietä ei aurattu, oli helpotus kun Ulla Kautonen kävi kotona ”sivuharrastuksenaan” pistämässä penisilliiniä lähiseudulla, ettei tarvinnut lähteä Kemieen sitä varten. Joskus lääkäri saattoi määrätä terveyssisaren kotikäynnille.

32

Ruusutipat ja suolavesi olivat yleislääkettä, se tiedettiin vanhastaan. Lamppuöljyä ja suolavettä käytettiin kurkun kurlaukseen. Mustasta villasta ja tupakansavusta saatiin

apu korvasärkyyn. ”Koivun lehtiä kun pureksii, niin mahavaivat paranevat ja väsymys häviää”, kertoi eräs muisteluiltoihin osallistunut. Katajanhautomisvesi paransi jalkojen lautumia, oli toisen kokemus. Pekka Hirvoselta Uskalista saatettiin kysyä neuvoja lääkitsemisessä, varsinaisia kansanparantajia kylältä ei tiedetty. Eläinten lääkinnässä käytettiin opittuja keinoja: lehmälle annettiin kaupan viinaa utaretulehdukseen ja emakolle kuumeeseen. Poikimahalvauksen hoito oli monimutkaisempaa. Siinä pumpattiin lypsettyyn utareeseen ilmaa ja kahden tunnin kuluttua hoito toistettiin. Utaretulehduksessa lehmä lypsettiin, ja lamppuöljystä sekä rasvasta tehtiin kuuma voide, jolla haudottiin utaretta. Lehmän punatauti parannettiin lampaan sapella. Peruna lehmän ”kurkussa” puristettiin kahden laudan välissä.

TIEDONVÄLITYS Sanomalehdet Karjalainen ja Karjalan maa olivat tavallisimmat lehdet, joista tietoa saatiin. Radio ja televisio myöhemmin hoitivat myös tiedonvälitystä. Aluksi posti piti hakea Vatalasta. Matkan pituus tietysti hankaloitti asiaa, ja vasta aikaa myöten postipalvelut paranivat.


Alkukesän maisema Sikosuolta. Kuva A-ML

SIKOSUON NYKYTILA JA TULEVAISUUS, AJATUKSIA KEVÄÄLLÄ 1988 Sikosuon tiloista oli edelleen asuttuja 27 vuonna 1988. Pari kolme oli kesäkäytössä, joten asumattomia oli muutama ja jokunen oli yhdistetty toiseen tilaan. Pellot pysyvät viljeltyinä. Sikosuo ei siis ole kokenut erityisen voimakkaana maaltamuutto-, tai jopa maastamuuttoaaltoa, mitä tapahtui varsinkin Pohjois-Suomen ja Lapin asutusalueilla 1960- ja

1970-luvuilla. Tuolloin peltojen paketoinnin seurauksena muutti väestöä lähinnä Ruotsiin myös Pohjois-Karjalasta. Osasta Sikosuon tiloista on tullut miehisiä, eli emäntä puuttuu. Puhuttiinpa leikillisesti perinneillassa, että pitäisi opettaa ”kosinnan kaava” nykyisille koululaisille. Tilat myös metsittyvät, eli peltoja istutetaan metsää kasvamaan.

33


Sikosuon tulevaisuus nähtiin valoisana: ”Maitoa juodaan ja leipää syödään tulevaisuudessakin”. Nuoria on kannustettava ammatin valinnassa, jos aikoo jäädä maaseudulle. Lasten on hyvä kasvaa maaseudulla, nyt pystytään turvaamaan lapsille harrastusmahdollisuuksia paremmin kuin aikaisemmin. Viljelijä on yrittäjä ja oma työnantajansa. Tietysti toimeentulo ratkaisee viljelijän ja kylän kohtalon. Pienellä tilalla (10 ha viljeltyä) panostukset ovat suuret esimerkiksi koneiden suhteen, yhteiset koneet voivat olla pelastus tiloille. Todettiin, että valtio ohjaa tilojen tuotantoa. Tulevaisuus on siten aina epävarma. Nyt ovat kovat vaatimukset tuotteiden suhteen: Maidon tulisi olla vähärasvaista ja sen valkuaispitoisuuden tulisi olla korkea sekä solupitoisuuden alhainen. Tä-

34

hän kaikkeen tulee kulumaan vuosikymmeniä, sillä aikaisempi karjanjalostustyö pyrki juuri päinvastaisiin ominaisuuksiin maidon tuotannossa. Vaikutus hintaan määräytyy maidon ominaisuuksien mukaan. Viljassa sakoluku vaikuttaa hintaan. Yleinen kehitys maataloudessa on ollut, että tilojen määrä maaseudulla on vähentynyt, mutta tilojen pinta -alat ovat kasvaneet. Sama ilmiö on tapahtunut Sikosuollakin. Onneksi metsitettyjä peltoja näkee vähän.

Loppupäätelmänä Sikosuon asuttamista muistelleiden puheenvuoroissa todettiin keväällä 1988, että maito, vilja ja metsä ovat tulevaisuudessa maatalouden kivijalka niin Sikosuolla kuin koko Suomessakin. Ohrapeltoa Sikosuolla. Kuva A-ML


HAVAINTOJA MAANHANKINTALAIN TOTEUTUMISESTA TOHMAJÄRVELLÄ 1940- JA 50- LUVUILLA Maanlunastuslautakunnan tehtävänä oli tarpeellisten maaalueiden hankkiminen, tilojen muodostaminen sekä suunnitelmien laatiminen. Täkäläisen lautakunnan jäseninä toimivat insinööri Paavo Lehikoinen Kiteeltä sekä jäseninä agronomi Lauri Saloheimo ja maanviljelijä Valfrid Mattila Tohmajärveltä. Kaikkia laissa mainittuja keinoja maan hankkimiseksi asutustarpeisiin käytettiin: Yhtiöiltä pakkolunastettiin metsäisiä alueita, suurilta maatiloilta myös viljelysmaata. Maanviljelysseuran asutustoimikunnan paikallisena rakentamisen valvojana Tohmajärvellä toimi rakennusmestari Arvi Kaikko. Asutuslautakunnan tehtävänä oli nimetä asukkaat muodostetuille tiloille sekä päättää muista maanhankintalain mukaisista asioista. Vuosina 1943-45 asutuslautakuntaan kuuluivat Mikko Halttunen puheenjohtajana ja jäseninä Valfrid Mattila ja Lauri Saloheimo sekä Onni Heikkinen varapuheenjohtajana. Kahtena ensimmäisenä vuotena asiat liittyivät aikaisempien asutuslakien (Lex Kallio vuodelta 1924, vuoden 1936 asutuslaki sekä vuoden 1940 pika-asutuslaki) toteutukseen: Tilakaupat, rakennuslaina-asiat, pellonraivaus, metsänmyyntiasiat, asunto-olojen parantamisasiat jne. vaativat ratkaisuja koskien asutustiloja mm. Lesolla ja Jouhkolassa.

VUODEN 1945 MAANHANKINTALAIN TOTEUTTAMISESTA TOHMAJÄRVELLÄ MHL 155 § 2. momentin mukaan: ” Siirtoväkeen kuuluvan, joka hakee tilaa tai asuntotonttia, on toimitettava hakemus siirtokuntansa hoitokunnalle tai kunnallislautakunnalle ja sotainvalidina, sotaleskenä perheineen, sota-orpona tai perheellisenä rintamasotilaana hakevan on toimitettava hakemus kotikunnan asutuslautakunnalle 1.9.1945 mennessä.” Mainitun vuoden loppuun mennessä Tohmajärven asutuslautakunnalle tuli hakemuksia koskien: - viljelystiloja, (viljelysmaata enintään 15 ha) 33 kpl - asuntoviljelystiloja, (viljelysmaata enintään 6 ha) 57 kpl - asuntotiloja, (viljelysmaata 2 ha) 49 kpl - asuntotontteja, (pinta-ala 2000m2) 11 kpl - kalastustiloja, (viljelysmaata enintään 2 ha) 7 kpl yhteensä 157 sekä 36 anomusta, joita ei voitu hyväksyä.

35


Asutustarkoitukseen maata Tohmajärvellä hankittiin eri puolilta pitäjää. Laajimmat asutusalueet ovat Sikosuo, Jylmä, Korpi, Keltasuo, Perämusko ja Kotkanpesä. Vuoteen 1959 mennessä Tohmajärvellä perustettujen tilojen määriä on yhdistelty eri lähteistä. Sikosuon asutusalue on Tohmajärven asutusalueista laajin käsittäen 34 asutustilaa. Maat pakkolunastettiin Kymi Yhtiöltä, ja muodostetut tilat luovutettiin vuoden 1945 maanhankintalain mukaan maan saantiin oikeutetuille. Sikosuon asutustilalliset olivat pääasiassa rintamamiehiä.

Jänisjoen itäpuolisille Ruhkan, Pekkulan ja Keltasuon alueille on muodostettu Oy Wärtsilä Ab:n maista kaikkiaan kahdeksan tilaa samoin perustein. ”Tilat olivat kooltaan verraten pieniä 25-30 hehtaaria. Wärtsilä Yhtymä tarjosi tiloja omille työmiehilleen, jotka olivat olleet yrityksen palveluksessa Vanhassa Värtsilässä”, kertoi haastattelussa keväällä 1988 Vieno Toivari. Kertojan ja monen muunkin Värtsilästä Tohmajärvelle muuttaneen evakkomatka oli aluksi suuntautunut Pielavedelle. Monet halusivat myöhemmin asumaan lähelle entistä kotiseutuaan. Sikosuo, Ruhka, Pekkula ja Keltasuo kuuluvat laajaan Kutsu-Hukkalan kylään.

36


Saarion kylän Kankaankylän ja Suonpään asutusalueilta mainitaan molemmilta kuusi asutustilaa. Suonpään tilat on perustettu yhden tilan maista. Kangasvaaraan on perustettu viisi asutustilaa. Aseman seudulle ja Tenkaan perustettiin lähinnä asuntotontteja, joiden pinta-ala oli 2000 neliömetriä ja asuntotiloja, joihin kuului maatalousmaata enintään kaksi hehtaaria. Aseman seudulla toimivat Osuusliike Yhteishyvän ja Osuusliike

Sisä-Karjalan myymälät, verotoimisto, posti ja Tehdasosuusliikkeen tiilitehdas, saha sekä korjaamo muine oheistoimintoineen, esimerkiksi pesula. Junaliikenne ja aseman toiminta olivat tärkeitä tavarakuljetuksissa. Seudun työllistävä vaikutus olikin merkittävä. Kerrotaan, että sodan jälkeen tehdasosuusliikkeen konttorilla jaettiin tilipussi neljällesadalle työntekijälle. Alueen vilkas asuntorakentaminen vaikutti siihen, että Tohmajärven asukasluku kohosi 1950-luvulla kolmanneksella eli noin yhdeksääntuhanteen.

37


Kemien kyläkeskukseen on rakennettu maanhankintalain perusteella lähinnä asuntotontteja, esimerkiksi Alatiellä, Tuorsalossa ja Oeschinkujalla. Asuntotilat ja niitä suuremmat asuntoviljelystilat (peltoa kuusi hehtaaria) on pääasiassa perustettu pakkolunastamalla suuremmista tiloista viljelysmaata mutta myös vapaaehtoisin kaupoin. Metsää tiloille saatiin valtion maista. Risteen asutus on keskittynyt Risteen hovin (kunnan maatila) maille. Kirkkoniemen asutustiloja on muodostettu vuoden 1918 torpparivapautuksen perusteella. Se itsenäisti jo olemassa olevien vuokraviljelmien haltijat, esimerkiksi pappilan torpparit.

Akkalan ja Jouhkolan kylien tilojen asutusasiat koskivat lähinnä maan hankkimista yksityismaista (ns. Lex Kallio vuodelta 1924), jolla pyrittiin ratkaisemaan maaseudun tilattoman väestön asema. Lisämaata voitiin antaa jo muodostetuille tai muodostettaville tiloille. Myös Inkerinkylän asutus on tapahtunut pääasiassa ennen sotia. Sopelle mainitaan perustetun asutustiloja sodan jälkeen.

38

Asiaa selvitti entinen maatalouslautakunnan puheenjohtaja Reino Pirhonen Hukkalan koululla keväällä 1988.


Jylmän asutusalueelle Valkeasuon itäpuolella on perustettu vuonna 1959 kaikkiaan 14 tilaa yhden suuren tilan maista. Valkeasuon länsipuolelle Teerisuon – Polvilammen alueelle perustettiin kahdeksan tilaa, ja Kangaslammen eteläpuolelle Kotkanpesän alueelle seitsemän tilaa. Sekin alue on entistä Valkeasuota. Turvetuotannon jäljiltä Valkeasuolle on saatu laajoja viljelymaita. Viime vuosina kurjet ja hanhet sekä joutsenet ovat ajoittain tehneet pelloilla suuriakin vahinkoja ruokaillessaan ja sotkiessaan viljelyksiä mm. Jylmällä.

39


Värtsilän rautatehdas jäi Moskovan rauhassa 1940 rajan taakse. Yhtiölle jäi sen omistamia Jänisjoen voimalaitoksia Suomen puolelle ja niiden varaan Oy Wärtsilä Ab perusti uuden tehtaan Peijonniemen kylään jo vuonna 1940. Parisataa entistä työntekijää sai työpaikan perustetusta rautavalimosta. Uusi-Värtsilään rakennettiin toistasataa työsuhdeasuntoa. Nämä tunnetaan vieläkin ns. Valutaloina, joita oli kolme tyyppiä; neljän, kuuden ja kahdeksan perheen taloja. Uusi-Värtsilä oli vilkas taajama kauppaliikkeineen ja kouluineen. Peijonniemen kolmikerroksinen, kivirakenteinen koulu rakennettiin jälleenrakennustyyliin vuonna 1951. Ympäristöön Lahdenperälle ja Peijonniemeen rakennettiin erikokoisia varsinaisia asutustiloja.

Järventauksen Korven asutusalue perustettiin Perttisensuon länsipuolelle. Korvelle rakennettiin kaikkiaan yhdeksän asutustilaa.

40


Värtsilän kunnasta jäi kirkonkylä tehtaineen uuden rajan taakse vuonna 1940. Sen väestö pyrki sodan jälkeen asumaan lähelle entisiä kotiseutujaan. Jänisjoen varsi Uusikylässä ja Niiralassa onkin yhtenäistä viljelyaluetta aina Savikolle asti, Sääperin ranta jo vanhastaan. Suurin maanluovuttaja oli Niiralan tila (kunnan maatila). Maanhankintalain mukaisten tilojen määrä jäi kuitenkin tietymättömiin. Asuntoviljelystilojen ja myönnettyjen asuntotonttien määrä Värtsilässä oli yli puolet kaikista perustetuista asutustiloista, kun se Tohmajärvellä oli alle puolet. Kaikkiaan Värtsilässä oli yli yhden hehtaarin viljelmiä 302 vuonna 1959. Kaurilaan perustettiin 16 asutustilaa. Muutama viljelijä myi viljelysmaataan niin, että maan pakkolunastamista ei tarvittu suuremmassa määrin.

Muskossa oli vain muutama tila ennen sotia. Perustetun Perämuskon asutusalueen rakentaminen suuntautui vanhan Sortavalantien mukaan, kun siirtolaisille ja rintamamiehille osoitettiin uusia asuinpaikkoja. Muskon hovin maista lohkottiin maita uusille asukkaille. Asutustilat sijaitsevat tyypillisesti kahden puolen tietä, ovatpa rakennuksetkin kuin peilikuvia toisilleen. Läheiset Tohmajoensuo ja Rillinki on ojitettu. Monien metsät sijaitsevat valtakunnan rajan läheisyydessä. Kaikkiaan Perämuskoon perustettiin kolmattakymmentä asutustilaa.

41


42

Kaikkiaan Tohmajärvellä oli 1425 yli yhden hehtaarin viljelmää vuonna 1959. Tämä tarkoittaa, että tilaa kohti on edelleen useita viljelmiä. Työkoneiden siirtäminen viljelmältä toiselle vie viljelijän työaikaa.

Asuntoviljelystilallisen maanmuokkausvälineitä tuvan seinustalla. Fiskars-aura, hankmo (rullaäes) ja heinäharava. Kuva A-ML


ASUTUSLAUTAKUNNAN TOIMINTA Asutustilahakemusten määrä kuvastaa siirtolaisväestön ja rintamamiesten halua päästä ”kiinni omaan maahan”, ja uskoa tulevaisuuteen sodan jälkeen. Monet anojat olivat kotoisin lähiseudulta, Kiteeltä, Kesälahdelta ja Rääkkylästä. Useille anojille oli tarjottu tilaa kauempaa entiseltä kotiseudulta (esim. Egyptinkorvesta Pielisjärvellä tai Lapin läänistä), ja siksi hakija ei ollut hyväksynyt tarjousta. Asutuslautakunta päätti myös rakennuslainoista, pellon raivauksista, asunto-olojen parantamisavustuksista, sisarosuuslainoista ja metsien myynnistä.

Seuraavina vuosina asutuslautakunnan jäsenistöön kuului pitkäaikaisimpana puheenjohtajana Erkki Timonen (vuodet 1946-1958) ja jäseninä Mikko Halttunen, Paavo Ikonen, Onni Heikkinen, Toivo Murtola, Ilmari Porthan, Väinö Lötjönen, Kusti Löppönen, Otto Simonen, Pentti Karvinen, Taavetti Saloranta, Sulo Toikka, Arvi Saloranta, Arvo Väistö sekä Toimi Järvinen eripituisia aikoja. Vuonna 1959 puheenjohtajana aloitti Reino Pirhonen. Uusi, vuoden 1958 mukainen maatalouslaki tuli voimaan. Asutuslautakunnan rahastonhoitajana toimi pitkään Väinö Marienberg. Vuodesta 1948 alkaen asutuslautakunnan päätettäväksi tulivat maaseudun asunto-olojen parantamiseksi tarkoitettujen lainojen (MAP) puoltolausunnoista, avustuksista

ja palkkioista päättäminen. Ajan mittaan entistä ajankohtaisempia olivat tiloilla asuin- ja karjarakennusten lainahakemukset, kun pellot oli saatu viljelykuntoon. Sisarosuuksien lunastamisasiat, lisämaiden hankkimisten rahoittaminen ja metsänmyyntilupapäätökset olivat jatkuvasti kokouksissa esillä ja päätettävänä. Vuosina 1952 ja 1953 asutuslautakunta puolsi lainaa mm. Sikosuon Koneyhtymälle, Leson tien rakentamiseen, Honkavaaran Koneyhtymälle, Kainulan Koneyhtymälle, Polvilammen Koneyhtymälle, Riikolan Koneyhtymälle ja Risteen Koneyhtymälle. Konelainat koskivat lähinnä traktorien ja niihin liittyvien koneiden hankintaa. Lautakunta puolsi edelleen lainoja tilojen ostoon ja sisarosuuksien lainoittamiseen. Se myös teki puolestaan esityksen ASO:n asutusasiainosastolle (”korkeimmalle tasolle”) tilan myymiseksi esimerkilliselle työmiehelle.

Seuraavina vuosina lautakunta käsitteli vielä lukuisia viljelystila- ja asuntotonttihakemuksia, samoin koneyhtymien lainahakemuksia esim. Jylmän, Kangasvaaran ja Honkanotkon yhtymien osalta. Eniten päätökset koskivat kuitenkin metsänmyyntilupien myöntämistä asutustiloille. Metsänmyyntivarojen käyttöä ei enää kuitenkaan rajoitettu. Anomuksia oli myös koskien uusia asuin- ja karjarakennuksia tai entisten korjaamista. MAP-lainojen ja avustusten

43


hakemukset käsittelivät vesijohto- ja sähköistämishankkeita. Myös asutusrahastosta saattoi anoa lainaa asuin- ja karjarakennusten rakentamiseen ja sähköistämisen toteuttamiseen. Uutena kohteena tulivat anomukset koskien lainaa siementen ostoon.

Asutustilalliset pyrkivät saamaan lisämaata ja joutuivat myös lunastamaan sisarosuuksiaan lainoitusten turvin. Anottiinpa irtaimistolainaa myös karjan ostamiseen. Asutuskassalainan rästiin jääneiden vuotuismaksujen suorittamisen lykkäämiseksi lautakunta saattoi määrätä velvoitteita: Vuonna 1959 on suoritettava loppuun asuinja kotieläinrakennusten sekä saunan jälkityöt rakennusmestarin ohjeiden mukaan. Seuraavana vuonna raivattava uudispeltoa 0,5 ha, ja seuraavana niin ikään 0,5 ha.

YLEINEN MAATALOUDEN KEHITYS 1950-LUVULLA KOSKI MYÖS SIKOSUOTA

44

Sodan jälkeen koko maassa pyrittiin saamaan elintarvikehuolto vakaalle pohjalle. Valtio tuki pellonraivaustoimintaa kaikilla tiloilla, ja uutta peltoa saatiinkin vuosittain 1000-2000 hehtaaria. Raivauspalkkioista viljelijät saivat lisäansioita. Tosin viljelysten keskipinta-ala ei juuri

lisääntynyt, sillä suurin osa raivauksista tapahtui uudistiloilla. Valtio suosi myös kivenraivausta ja siitä maksettiin palkkioita.

Pohjois-Karjalassa peltoa oli raivattu pääasiassa suoperäisille korpimaille, joiden kuivatusta tuli tehostaa. Tästä Sikosuon asutusalue on oiva esimerkki. Peltojen salaojittaminen oli toinen keino viljelymaiden kunnon parantamisessa. Salaojitus näyttää edelleen jatkuvan vuoden 2017 havaintojen mukaan myös Sikosuolla. Vähitellen panostusta viljelyn tehostamiseen lisättiin lannoituksin ja kalkitsemalla happamia suopeltoja. Asia muistettiin myös perinneiltojen keskusteluissa v. 1988 Hukkalan koululla.

Maatilat Sikosuolla niin kuin koko Pohjois-Karjalassa olivat karjatalousvaltaisia ja siksi päähuomio tiloilla kohdistui rehuntuotantoon. Maatalousneuvojat laativat tiloille laidunsuunnitelmia, järjestettiinpä maakunnallisia kilpailujakin. Lehdissä kirjoitettiin maatalousaiheisia artikkeleita ja opastettiin muun muassa tuorerehun käyttöön. Yleisesti viljelijät pitivät lypsykarjataloutta parhaiten tuottavana, ja meijeritilistä tulikin tilan tärkein tulonlähde. Kun tuontisäännöstely alkoi purkaantua 1950-luvun alussa sotakorvausten päättymisen jälkeen, koneiden määrä viljelystiloilla alkoi vähitellen lisääntyä. Valtio alkoi avustaa viljelijöitä koneiden hankinnassa. Suurin osa tuesta tuli maamiesseuroille, koneyhtymille ja -osuuskunnille. Trak-


torit syrjäyttivät vähitellen hevosen maatöissä. Sittemmin koneiden yhteiskäytöstä luovuttiin, kun käyttöä hankaloitti töiden samanaikaisuus tiloilla. Traktorien yleistyttyä siirtyivät raskaimmat työt konekantaan. Karjatalouden koneistuminen (lypsykoneet, maidonjäähdytyskoneet) tapahtui hitaammin, sillä maaseudun sähköistäminen tapahtui yleisimmin vasta 1960-luvulla. Sikosuollekin saatiin sähkö tuohon aikaan. Sähköistämisen seurauksena työt helpottuivat ja antoivat mahdollisuuden tuotannon laajentamiseen. Pienemmällä työvoimalla voitiin hoitaa suurempia karjoja ja laajempia peltoalueita. Toisaalta koneiden kuoletukset vaativat tuotannon lisäämistä, mistä aiheutui jatkuva tuotannon kasvun kierre.

piteitä. Asutustoiminnalla pyrittiin luovutetun peltoalan korvaamiseen ja sitä kautta elintarvikeomavaraisuuden saavuttamiseen.

Asutustoiminnalla katsotaan myös olleen asunto-, alue- ja työllisyyspoliittisia vaikutuksia, jotka takasivat yhteiskunnan rauhanomaista kehitystä sodanjälkeisinä vuosikymmeninä. Maaseutukeskeinen haja-asutettu Suomi on edelleenkin maamme alueellisessa kehittämisessä yleisesti hyväksytty asia.

Metsätyöt tiloilla vähenivät, kun metsäkoneet yleistyivät, ja samalla vähenivät tilallisten sivuansiot ja mahdollisuudet hankkia koneita.

ASUTUSTOIMINTA YHTEISKUNNAN MUUTOKSISSA Yleisesti arvioiden sodan jälkeinen asutustoiminta 1940- ja 1950-luvuilla nähtiin Suomessa ensisijaisesti yhteiskunta- ja sosiaalipoliittisena välttämättömyytenä. Siirtoväen asuttaminen ja elintarvikepula vaativat tuolloin nopeita toimen-

Ford 5000-traktoria ajaa Martti Makkonen vuonna 1977. Kuva Pirkko ja Martti Makkonen.

45


TAUSTATIETOA Talvisodan seurauksia Talvisodan päätyttyä 13.3.1940 Suomi menetti Neuvostoliitolle rauhanehtojen mukaan Kannaksen Karjalan ja Laatokan Karjalan, Petsamon sekä osia Kuusamosta ja Sallasta. Alueluovutusten lisäksi tuli huolehtia 425 000 siirtolaisen sijoittamisesta uusille asuinpaikoille. Väestöä piti siirtää myös Suomen puoleisilta alueilta kauemmas rajasta. Yli puolet siirtolaisväestöstä oli saanut elantonsa maatalousammateista. Jo samana keväänä Suomessa ryhdyttiinkin hankkimaan maata evakuoidulle väestölle, joka oli menettänyt maansa, kotinsa ja elantonsa ilman omaa syytään. Pika-asutuslaki 1940

46

Laki edellytti maataloussiirtoväestön sijoittamista uusille asuinalueille, joiden piti vastata luovutettujen aluei-

den luonnonoloja. Käytännössä pikaasutuslaki tarkoitti maan hankkimista siirtolaisväestölle. Muu väestö sai hakeutua minne halusi. Lain tarkoitus oli parantaa myös maataloustuotteiden saantia lisäämällä maatalouden tuotantokykyä. Tärkeä periaate oli, että viljelijä saisi ainakin osan valmista peltoa. Pika-asutuslain organisaatio Pika-asutuksen ylin johto uskottiin maatalousministeriön asutusasiainosastolle (ASO) ja sinne asetetulle asutustoiminnan johtajalle. Apuna oli seitsemän asutustoiminnan valvojaa läänien tasolla. Pohjois-Karjalan pika-asutustoimisto perustettiin elokuussa 1940. Sen johtajana toimin agronomi K J Ikola ja johtavana rakennusmestarina Uuno Korhonen. Maan hankinta, kartoittaminen ja tilojen muodostaminen kuului pika-

asutustoimikunnille, jonka muodosti yksi tai useampi kunta. Sen rinnalla kunnissa toimivat asukkaanottotoimikunnat, jotka päättivät kenelle hyväksytyistä hakijoista tila annetaan. Lain mukaan viljelykelpoinen maa tuli puoliksi ottaa maanviljelijöiltä ja toinen puoli luovuttajilta: valtio, kunnat, seurakunnat, yhtiöt.

Tilojen rakentaminen ja raivaaminen kuului Maatalousseurojen Keskusliitolle ja sen alaiselle asutusvaliokunnalle. Raivaus- ja rakennusorganisaatio (kuntoonpano) ohjasi ja avusti asutustilallisia mm. peltojen ja teiden raivaamisessa, maatalousirtaimiston ja siementen hankinnasta sekä rakennusten piirustusten teettämisestä.


Laki sisälsi kolmenlaisia tiloja: - viljelystila, peltoa 15 ha sekä kotitarvemetsää, jonka tuotto olisi enintään 75 kiintokuutiometriä vuodessa. Tilan tuli antaa päätoiminen toimeentulo viljelijälle. - asuntoviljelystila, peltoa enintään 6 ha. Näitä perustettaisiin lähinnä kaupunkien läheisyyteen. - asuntotila, peltoa enintään 2 ha, ”kotitarvetila”. Pääosan elannosta viljelijä saisi muista ammateista. Sekä kalastustila, jonka haltija saisi poikkeavat oikeudet vesialueisiin.

Talvisodan vaikutukset Pohjois-Karjalan maatalouteen Pohjois-Karjalassa itärajan uusi sijainti vaikutti moneen kuntaan: Pälkjärvi menetettiin kokonaan, suurin osa Värtsilästä sekä osa Kiteestä ja Ilomantsista. Sa-

Sotien jälkeen Suomessa keskityttiin myös teollisuuden kehittämiseen. Jälleenrakentamisessa tarvittiin metalleja niin sotakorvausaluksiin kuin nauloihinkin. Sulan raudan käsittelyä Uusi-Värtsilän rautavalimossa. Kuva on Mikko Savolaisen kirjasta Tohmajärvi. moin menetettiin Pielisjärven itäiset kylät. Siirtoväen asuttaminen vaati tilojen perustamista jäljelle jääneelle alueelle. Talvisodassa tuhoutuneista rakennuksista voitiin suurin osa rakentaa uudelleen, mutta rajavyöhykkeellä sijainneille ei ollut lupa mennä asumaan. Omatoiminen kunnostaminen ja rakentaminen al-

koikin heti sodan päätyttyä. Eduskunta myönsi 90 miljoonaa markkaa itärajan hävittettyjen alueiden jälleenrakentamiseen. Töiden suunnittelu ja toteuttaminenkin lykkääntyi, ja siksi oli tyydyttävä rakentamaan vain väliaikaisia suojia niin ihmisille kuin eläimillekin. Suureksi avuksi olivat ns. ruotsalaistalot, valmiit

47


puutalot, joiden pystytys kävi nopeasti. Näitä rintamamiestaloja kohosi ennen kaikkea kaupunkeihin.

Rahallista apua annettiin lähinnä työvälineiden, rakennustarpeiden ja mahdollisesti myös kotieläinten hankkimiseksi.

(Lähde: Kaskesta karjaan, Veijo Saloheimo 1973)

48

Vuosina 1940-41 suunniteltiin Pohjois-Karjalassa perustettavan noin 2500 pika-asutustilaa. Vuonna 1941 Pohjois-Karjalassa solmittiin kesään saakka kaikkiaan 379 viljelysopimusta koskien ns. kylmiä tiloja, joilla ei ollut rakennuksia eikä viljelyksiä. Tämän takia monet epäröivät ja lopulta kieltäytyivät tekemästä sopimusta. Kuitenkin rakentaminen oli aloitettu jo 239:llä tilalla.

Pika-asutus sitten keskeytyi jatkosodan alkaessa kesäkuussa 1941. Muun muassa Värtsilässä ei ehditty lainkaan tarjota tiloja ennen kuin sota muutti tilanteen täydelleen. Heinäkuussa alkanut hyökkäys siirsi laajenevia alueita Karjalaa suomalaisten


haltuun. Samanaikaisesti kasvoi siirtoväen halu palata menetetyille kotiseuduilleen. Siirtoväki luopui jo virallisestikin saamistaan tiloista ja palasi entisille asuinsijoilleen. Suurinta muutto entisille kotiseuduille oli keväällä ja kesällä 1942.

Valmiiksi Pohjois-Karjalassa ehti vuonna 1941 kaikkiaan vain muutamia kymmeniä asuin- ja karjarakennuksia. Lähes kaksi sataa tilaa jäi kesken rakentamisen. Vuosina 1942 ja 1943 muodollinen sopimus purkautui noin neljällä sadalla tilalla. Viranomaisten huoleksi jäi tuolloin paljon rakennustarvikkeita. Jo lunastettu viljelysmaa pyrittiin vuokraamaan halukkaille viljelijöille vuodeksi kerrallaan.

Suurhyökkäyksen alkaessa kesäkuussa 1944 Karjalassa asui n. 280 000 henkeä eli n. 70 % vuoden 1939 asukasmäärästä. Syyskesällä 1944 sodan lopun häämöttäessä ja takaisinvallatun alueen väestön siirtyessä pois rajan tuntumasta tulivat pika-asutustilat huomion kohteeksi. Aselevon jälkeen

syyskuussa irtisanottiin useimmat vuokrasopimukset lukuun ottamatta sotaleskien, sotainvalidien ja perheellisten rintamamiesten haltuun luovutettuja tiloja. Nyt oli odotettavissa uudelleen siirtoväen sijoittaminen. Siirtoväen kokonaismäärä sodan päätyttyä oli noin 425 000 henkeä. Moskovan välirauhan ehtojen mukaan Suomi joutui luovuttamaan 12 % maaalastaan sekä suorittamaan erilliset sotakorvaukset. Sodan jälkeinen jälleenrakentaminen Sodan jälkeen tehtävänä oli luovutetuilta alueilta tulleen väestön uudelleen sijoittaminen sekä rintamamiesten ja muiden sodasta kärsineiden asuttaminen ja heidän toimeentulonsa turvaaminen. Maan elintarvikkeiden tuotannon turvaaminen oli toinen suuri huolen aihe, sillä noin kymmenesosa viljelymaasta oli menetetty. Siirtolaisväestö pyrittiin sijoittamaan pitäjittäin luonnonsuhteiltaan entistä kotiseutua vastaaville

alueille eri puolille Suomea. Monet hakeutuivat kuitenkin asumaan lähelle rajaseutuja. Esimerkiksi Tohmajärvellä kohosi asukasmäärä noin kolmanneksella (n. 3000 henkeä) sotien jälkeen 1940- ja 1950- luvuilla, muisteli asutuslautakunnan puheenjohtaja Reino Pirhonen Hukkalan koululla keväällä 1988. Vuoden 1945 maanhankintalaki, ”maata maattomille” Maata tuli hankkia ensisijaisesti siirtoväelle, perheellisille rintamamiehille, sotainvalideille, sotaleskille ja maataloustyöväestölle. Lain käsittelyn aikana oli ratkaistavia ongelmia: mihin osiin maata siirtolaiset tuli asuttaa, oliko uusia tiloja perustettaessa käytettävä valmiiksi raivattua peltoa sekä miten ratkaistaisiin ruotsinkielisten alueiden käyttö asuttamiseen. Lain perusajatus oli, että väestön tuli saada toimeentulonsa maataloudesta, ja maan elintarvikeomavaraisuus tuli taata.

49


Asutusorganisaation toiminta Maanhankintalain mukaisen asutustoiminnan toteutusta johti ja valvoi maatalousministeriön asutusasiainosasto ASO. Sitä johti päällikkö eli ylijohtaja. Virkaa hoiti syksystä 1943 alkaen Veikko Vennamo. Organisaatio jakautui kahtia: tilojen perustamis- ja kuntoonpanoelimiin. Maanlunastuslautakunnan tehtävänä oli asutukseen tarvittavan maan hankinta ja tilojen muodostaminen. Asukkaanottolautakunta valitsi sitten tilalle asukkaan. Molemmissa lautakunnissa piti olla jäsenenä sekä maansaajien että maanluovuttajien edustajia. Nämä paikalliset toimielimet käsittivät yleensä yhdestä neljään kuntaa. Paikalliselimien toimintaa valvoivat maanhankintalain toimeenpanon tarkastajat.

50

Asutusviranomaisten tehtävänä oli lunastaa maata ja muodostaa tarkoituksenmukaisia tiloja. Suunnitella ja johtaa niiden rakentaminen ja raivaustyöt kustannusarvioineen ja palkkionmaksuineen, suorittaa tar-

peelliset peruskuivatukset ja rakentaa tiet uudistiloille. Perustettavat tilat olivat pääasiassa kylmiä tiloja, usein kauempana asutuilta mailta ja perustettu käyttämättömille, mutta viljelyskelpoisille alueille. Asutusalueet pyrittiin sijoittamaan valtion maille tai hankkimaan vapaaehtoisin järjestelyin, mutta ei pakkolunastuksiltakaan vältytty.

Tilojen kuntoon saattaminen uskottiin asutusvaliokunnille, joiden alaisuudessa toimivat asutustoimikunnat. Kenttätyössä tilojen rakentamista ja kuntoonpanoa hoitivat maanviljelysseurojen asutusneuvojat ja rakennusmestarit. Kuntoonpanotöihin osallistuivat vielä maanviljelysinsinööripiirit ja metsäasioissa Keskusmetsäseura Tapio sekä Laidunyhdistys ja Pellonraivaus Oy.

Maannälkäisen onnen täyttymys: oma koti perheelle, ja peltoon voi kylvää, vaikka raivaus on kesken. Kuva on teoksesta Rintamalta raiviolle.


Maanhankintalain perusteella voitiin muodostaa kymmenen erikokoista tilatyyppiä. Yleisimpiä oli viisi: TILATYYPPI: Viljelystila Asuntoviljelystila Kalastustila Asuntotila Asuntotontti, pinta-ala 2000 m2

MAATALOUSMAATA ENINTÄÄN: 15 ha 6 ha 2 ha 2 ha

Lisäksi piti varata laidunalueita yhteislaitumiksi, ja korvausmetsiä siirtoväen menettämien kiinteistöjen korvaamiseen. Lisäalueita annettaisiin harkinnan mukaan jo olemassa oleville tiloille. Metsiä piti antaa myös asuntoviljelystiloille kotitarvekäyttöön sekä viljelystiloille myös kohtuullista metsänmyyntiä varten.

Lain toimeenpano edellytti maan hankintaa. Pakkolunastusta varten maanomistajat jaettiin ensisijaisiin (valtio, kunnat, seurakunnat, yhtiöt) ja toissijaisiin (viljelijät, joilla peltoa oli yli 25 ha) luovuttajiin. Maan hankkimista ohjasi asutustoiminnan kaksijakoinen luonne: valmista peltoa tarvittiin siirtoväen uuden elämän alkuunsaamiseen ja toisaalta uudisraivausta maan elintarvikeomavaraisuuden varmistamiseen. Peltomaata luovuttivat eniten pakkolunastuksen kohteeksi joutuneet sekä vapaaehtoisesti maataan myyneet, n. 52 % koko pellon hankinnasta Suomessa.

Maatalouskelpoisesta maanhankinnasta valtio oli suurin luovuttaja noin kolmanneksen osuudella. Hankitusta metsämaasta valtion osuus oli puolet. Yhtiöiden metsiä saatiin n. 20 % koko tarvittavasta metsämaasta. Lain nojalla maata asutustarkoituksiin hankittiin Suomessa kaikkiaan 2,8 milj. hehtaaria. Valtiolta sitä saatiin 52

51


%, vapaaehtoisilla kaupoilla 23 % ja pakkolunastamalla eri luovuttajaryhmiltä 25 %. Pakkolunastus ei koskenut alle 25 hehtaarin tiloja. Pakkolunastetusta maasta ja metsästä maksettiin korvausta vuoden 1944 hintatason mukaan. Korvaussumma maksettiin valtion oblikaatioina, ja ne lunastettiin 15 vuoden kuluttua, mutta inflaation takia korvaus jäi mitättömäksi.

Vielä sodan kestäessä kevättalvella 1944 ryhdyttiin Suomessa suunnittelemaan vapaaehtoista maanhankintaa sotainvalideille, sotaleskille ym. oikeutetuille. Sodan päätyttyä ryhdyttiin inventoimaan viljelyskelpoista maata asutusviranomaisten toimesta sekä pakkolunastamaan rappiotiloja asutustarkoituksiin. Asutustoiminta sai perustakseen maanhankintalain v. 1945. Laki vahvistettiin 5.5.1945.

52

(Lähde: Kaskesta karjaan, Veijo Saloheimo 1973)


Muita, samalla maanhankintalakia täydentäviä ja tukevia olivat mm. - laki maan vapaaehtoisen hankkimisen järjestelyistä - laki siirtoväen ja rintamamiesten asuttamisen rahoittamisesta - laki laidunalueista - laki maanhankintalain nojalla perustettavista yhteismetsistä - laki maanhankintalain mukaan annettavista valtion velkasitoumuksista - laki ennakkoraivauksista jne.

Maanhankintalain toteutuminen Pohjois-Karjalassa Maanhankintalain toimeenpano maakunnassamme tuli suurelta osin PohjoisKarjalan Maanviljelysseuran tehtäväksi. Maanviljelysseuralle tuli lisää tehtäviä,

ja sen neuvontatyön luonne muuttui. Ajan mittaan maanviljelysseuran toiminta muuttuikin osaksi valtion virkakoneistoa, jonka tehtäväksi tuli siirtoväen ja muiden maattomien asuttaminen. Työtä varten perustettiin asutustoimikunta, jonka puheenjohtajana toimi agronomi Ikola jatkaen työtään nyt uudessa organisaatiossa. Jäseninä olivat maanviljelysseuran sihteerin Herkamon lisäksi lakimies, metsänhoitaja, arkkitehti ja rakennusmestari. Kenttätyössä eri puolilla maakuntaa tilojen rakentamista ja kuntoonpanoa hoitivat maanviljelysseuran asutusneuvojat ja rakennusmestarit. Tilojen peruskuntoonpanotöihin osallistui myös maaviljelysinsinööripiiri ja metsäasioissa Keskusmetsäseura Tapio. Maanlunastustehtävien runsaus, monimutkaisuus ja arkaluontoisuus vaati organisaation laajentamista jo vuonna 1946. Kenttätyössä toimi tuolloin kaikkiaan 21 asutusneuvojaa ja 17 rakennusneuvojaa. Heidän avullaan toteutettiin kuntien asutuslautakuntien tekemät

päätökset uusien tilojen perustamisista. Viranomaistyö lain toteuttamisessa kasvatti henkilökuntaa myös kunnissa.

Kolmena sotavuotena 1942-44 valtion tukema uudisraivaus maakunnassa oli työvoiman puutteen ja sotatilan takia vähäisempää kuin vuosina 1940 -1941, jolloin pyrittiin talvisodassa menetettyjen peltojen korvaamiseen raivaamalla talkoovoimin ja jopa vapaaehtoisin työleirein. Arvioidaan, että peltopinta-ala Pohjois-Karjalassa kasvoi tuona aikana noin 2000 hehtaaria.

Uudisraivaustoiminta tehostui heti sodan jälkeen ja sen lisäksi alkoi asutustilojen raivaaminen koko maassa. Uutta peltoa saatiin Tohmajärvellä noin 1500 ha vuosina 1950-59 ja Värtsilässä 500 ha.

Peltopinta-ala tilaa kohti sekä Tohmajärvellä että Värtsilässä pysyi suunnilleen entisissä lukemissa vuosina 1950-1959, sillä samaan aikaan tilojen määrä lisääntyi lähinnä maanhankintalain mukaisten tilojen perustamisen vuoksi. Samansuuntainen oli kehitys koko Pohjois-Karjalassa.

53


Asutustilojen hallintasopimukset 1946 – 1950 Vuoden 1946 lopussa Pohjois-Karjalassa oli muodostettu jo yli tuhat maanhankintalain mukaista tilaa, ja ne voitiin luovuttaa asukkaille hallintasopimuksen puitteissa.

(Lähde: Kaskesta karjaan, Veijo Saloheimo 1973)

54

Asutustoiminta oli vilkkainta läänin pohjoisosissa. Vuoteen 1950 mennessä oli perustettu liki 5000 tilaa, lähes kaksinkertainen määrä, mitä oli suunniteltu ns. pika-asutuslain mukaan vuonna 1940. Vilkkainta asutustoiminta oli läänin pohjoisosissa: Pielisjärvelle oli perustettu n. 800, Polvijärvelle n. 500 ja Valtimolle yli 400 tilaa vuoden 1950 lopussa. Tohmajärvellä oli hallintasopimus voimassa vuoden 1950 lopussa 287 tilalla ja Värtsilässä 9:llä. Vielä pitkälle 1950-luvulla asutustilojen hallintasopimuksia tehtiin sekä Tohmajärvellä että Värtsilässä. Muun muassa Jylmälle perustettiin vuonna 1959 kaikkiaan 14 tilaa.


Vain pieni osa Värtsilästä jäi Suomelle rauhan ehtojen mukaan, ja kesti aikansa, ennen kuin olot normalisoituivat ja maatalous Värtsilässä saatiin ”nousuun”. Pellonraivaus ja rakentaminen jatkui koko 1950-luvun 1950-luvun kuluessa Pohjois-Karjalassa yli hehtaarin viljelmien lukumäärä nousi 13 kunnassa ja pysyi ennallaan tai laski kuudessa kunnassa. Tohmajärvellä ja Värtsilässä tilojen määrä nousi, tosin alle hehtaarin tilojen määrä laski molemmissa kunnissa. Niiden vaikutus oli tietysti vähäinen kuntien koko maataloutta ajatellen.

Yli yhden hehtaarin viljelmien kokonaislukumäärät vuonna 1959: Tohmajärvi 1425 viljelmää, Värtsilä 302 viljelmää. Valtio tuki voimakkaasti uudisraivaustoimintaa 1960-luvun loppuun asti Suomessa. Sen seurauksena oli pelto-

(Lähde: Kaskesta karjaan, Veijo Saloheimo 1973)

55


(Lähde: Kaskesta karjaan, Veijo Saloheimo 1973)

56


pinta-alan kasvu kaikissa Pohjois-Karjalan kunnissa. Koko läänin peltoalan keskiarvo vuonna 1941 oli 4,7 ha ja vuonna 1969 peltoa oli 6,6 ha viljelmää kohti. Tohmajärvellä vastaavat luvut olivat 5,4 ja 7,4 ha. Värtsilän peltomäärä viljelmää kohti v. 1941 oli 5,3 ha ja v.1969 se oli 6,9 ha. Viljelmien raivaaminen ja rakentaminen jäi haltijain huoleksi korvausta ja palkkioita vastaan asutus- ja rakennusneuvojain valvoessa.

Kun työt oli tehty ja tila viljeltävässä kunnossa, tehtiin asukkaan kanssa kauppa. Jo vuonna 1945 myytiin Pohjois-Karjalassa 14 pika-asutustilaa. Kauppa hiipui vuosikymmenen lopulla, sillä raivaaminen oli kesken.

Vasta 1951 alkoi varsinaisesti asutustilojen myynti: 412 tilaa, seuraavana vuonna 990 ja vuonna 1953 lähes 200. Uusia hallintasopimuksia oli tehty vielä vuosina 1951–1955 kaikkiaan 1359. Siihen mennessä oli tehty kaikkiaan noin 6000 kauppaa. Tosin kaikki asu-

tustoimet eivät tarkoittaneet uuden tilan perustamista, vaan toisena tavoitteena oli hankkia lisämaata elinkelvottomille tiloille. Asutustoiminnan toisena viisivuotiskautena tämä tulikin etusijalle tilojen elinvoimaisuuden lisäämiseksi.

Monimutkaiselta näyttänyt organisaatio osoittautui yllättävänkin toimivaksi. Toiminnan tehokkuudessa oli toki eroja, eikä ristiriidoiltakaan vältytty. Asutustoiminta kaikkine hallinnollisine tehtävineen synnytti jo aikaisemmin kuntatasollakin todetun paperisodan, joka kosketti jokaista asutustilallista. Maanhankintalain mukainen asutusurakka painottui Suomessa 1940-luvun lopulle, ja sen kiivain työtahti ajoittui pääasiassa vuosiin 1946- 1950. Tohmajärvellä päästiin vasta hyvään alkuun 1950-luvun ensi vuosina. Asutustoiminta eri puolilla pitäjää jatkui koko 1950-luvun.

Asutuspolitiikka alkoi ajan mittaan kietoutua yhä kiinteämmin maassa

harjoitettuun maatalouspolitiikkaan. Samalla myös linjaerimielisyydet asutustoiminnan sisällöstä kasvoivat. ASO ja sen toiminta henkilöityi pitkälti Veikko Vennamoon, josta aiheutui poliittista eripuraa. Määrätietoinen ylijohtaja sai paljon sekä ystäviä että vihamiehiä. Maanhankintalain tehtävät alkoivat olla ”tehty” 1950- luvun lopulla, eikä uusia taloudellisia perusteita laajalle asutustoiminnalle enää ollut. ASO lakkautettiin ja sen tehtävät siirtyivät asutushallitukselle.

Vuonna 1959 astui voimaan maankäyttölaki, joka sääteli asutustoimintaa vielä 1960-luvulla. Lisämaan hankinta maanlunastusmenettelyllä tiloille päättyi v. 1958.

Vuonna 1962 metsänhoitolautakunnat ryhtyivät hoitamaan tilojen metsänhoitoa ja metsien myyntiä. Kenttämestareiden työ siirtyi kuntien rakennusmestareille. Vuonna 1963 asutusneuvojien tehtävät siirtyivät maatalousneuvojille. Tuolloin 92 % tiloista Pohjois-Karjalassa oli myyty asukkailleen.

57


Maanviljelysseuran erillinen asutustoimi lopetettiin v. 1964. Maanviljelysseuran asutustoiminnan tehtävänä olikin sitten viljelmien elinkelpoisuuden parantaminen maankäyttölain puitteissa. Maata hankittiin vapaaehtoisilla kaupoilla, ostamalla pakkohuutokaupoista tai hankkimalla yhtiöiden maita. Lisäksi se hoiti maansaantihakemuksia ja -lainoja. Näkemyksiä sodanjälkeisen asutustoiminnan merkityksestä Suomessa Maanhankintalain perusteella Suomessa muodostettiin kaikkiaan 101 300 tilaa. Eniten asuntotontteja n. 33 000, viljelystiloja n. 30 000, alle kahden hehtaarin asuntotiloja n. 22 000, asuntoviljelystiloja n. 15 000 sekä 700 kalastustilaa.

58

Asutustoiminnan kautta muodostettujen tilojen (yli hehtaari viljeltyä maata) osuus tilojen kokonaismäärästä Pohjois-Karjalassa oli 21 %, koko maassa luku oli 16 % vuonna 1959. Pohjois-Karjalassa siirtovä-

en osuus tilallisista oli noin puolet ja muita maansaantiin oikeutettuja (eli lähinnä rintamamiehiä) toinen puoli. Valtakunnan tasolla vastaavat luvut olivat 8 ja 8 %.

oikeutettuja maansaantiin (yhteiskuntaan patoutuneiden jännitteiden purkaminen).

Maanhankintatarkoituksiin valtio hankki n. 245 000 hehtaaria valmista peltoa. Sen lisäksi muodostetuille tiloilla raivattiin n. 150 000 hehtaaria uutta peltoa vuoteen 1966 mennessä. Siitä oli valtion osuus n. 20 %, n. 3 % ns. ruotsalaisraivausta ja 2 % ns.vastikeraivausta = maanviljelijän korvaus pakkoluovutusvelvollisuudestaan. Asutustilallisten itsensä raivattavaksi jäi siten 75 %. He saivat työstään taloudellista tukea valtion lainoista ja uudisraivauspalkkioista. Pohjois-Karjalassa peltoala kasvoikin noin 40 %, kun myös entisillä tiloilla raivattiin uutta peltoa.

Peltojen raivauksen seurauksena tiloilla keskityttiin lypsykarjatalouteen, joka oli kannattavinta. Maataloustuotanto johti 1960-luvulla liikatuotantoon lähes kaikilla tuotannonaloilla. Maidon, maitorasvan, vehnän sekä naudan- ja sianlihan omavaraisuusasteet nousivat yli sadan prosentin. Rukiissa jäätiin yleensä alle omavaraisuusrajan.

Sikosuon perinnepiiriin osallistuneet olivat kaikki rintamamiehiä puolisoineen ja heidän jälkikasvuaan.

Lukumääräisesti kasvoi eniten alle 10 peltohehtaarin tilojen määrä vuosina 1941-1959. Tyypillisellä suomalaisella tilalla oli tuolloin 5-10 hehtaaria peltoa.

Maanhankintalain onnistuminen ratkaisi siirtolaisväestön asuttamisen nopeasti. Sadat tuhannet ihmiset asutettiin, ja myös rintamamiehet olivat

Maaseudun rakennemuutos alkoi vasta 1960-luvulla, jolloin tilojen määrä alkoi vähentyä. Moni asutustilallinen lopetti tuotannon, kun sivuansiot, lähinnä metsätyöt, tyrehtyivät maaseudulla. Näitä samoja näkemyksiä tuotiin keskusteluissa esille myös Sikosuon asuttamista koskeneissa muistelutapaamisissa Hukkalan koululla keväällä 1988.


KIRJALLISET LÄHTEET

VALOKUVAT

Airas-Luotonen, Päivi: Kotikuusten kunnailla

Ulla Kautonen

Karhu, Marketta: Kaurila-Muskon kyläsivut

Pirkko Makkonen

Kutsu – Hukkala kyläkirja, 1997

Anna-Maija Luukas

Laitinen, Erkki (toim.): Rintamalta raivioille, 1995

Sauli Partanen

Saloheimo, Veijo: Kaskesta karjaan, satakuusikymmentä vuotta pohjoiskarjalaista maataloutta, 1973 Savolainen, Mikko: Tohmajärvi Shemeikka, Mikko: Saarion historia, 2016

KARTAT cc Maanmittauslaitos, karttatuloste 1 : 50 000, 2017

Simola, Marja: Otteita ProAgria Pohjois-Karjalan 125-vuotistaipaleelta Pohjois-Karjalan maanviljelysseuran asutustoimenjohtajan arkisto, Tohmajärven tila-aktit Tohmajärven kunnan asutuslautakunnan arkisto

ULKOASU JA TAITTO

Tohmajärvi tuttavaksi - kuntalukemisto 1985

Kaisa Jussila

Ulla Kautosen muistiinpanot

SIKOSUON TILAT: Saareke, Vihtavaara, Pennala, Ojala, Vihtapuro, Paavola, Roivaala, Tapiola, Keskelä, Sorasaari, Tasala, Kuusela, Erkkilä, Honkalampi, Päivärinne, Hirviaho, Metsäpirtti, Rautasuo, Haarasensaari, Haapasuo, Haapavaara, Mäkiaho, Ritvala, Polvela, Koivumetsä, Untola, Lehtola, Savisaari, Kivimäki, Suvantola, Savikumpu, Hiekkala ja Hiekkaniemi.

59


Tohmajärven kunnan Hukkalan kylän Sikosuolle perustettiin asutusalue vuoden 1945 maanhankintalain perusteella. Kylmään korpeen perustettiin kaikkiaan 34 maatilaa. Pääosa uudistilallisista oli rintamamiehiä ja heidän perheitään. Vuonna 1988 kokoontui Hukkalan koululla joukko kyläläisiä muistelemaan Sikosuon asuttamisen alkuvaiheita. Tähän kirjaseen muistelut on koottu kerhoistuntojen nauhoitusten perusteella. Muistoja täydentää kirjallinen materiaali koskien sodanjälkeistä asutusta laajemminkin.

60

Profile for kaisa.jussila

Muistikuvia Sikosuon asuttamisesta  

Tohmajärven Sikosuon kylään perustettiin sodan jälkeen asutusalue vuoden 1945 maanhankintalain perusteella. Kylmään korpeen raivattiin kaikk...

Muistikuvia Sikosuon asuttamisesta  

Tohmajärven Sikosuon kylään perustettiin sodan jälkeen asutusalue vuoden 1945 maanhankintalain perusteella. Kylmään korpeen raivattiin kaikk...

Advertisement