Kylkirauta 3/2022

Page 45

TURVALLISUUSPOLITIIKKAA

Tonneittain diplomatiaa

E

sitin vuonna 2020 tähän lehteen ensimmäisen kirjoittamani turvallisuuspolitiikkaa käsittelevän kolumnin avaussanoissa seuraavaa: ”Turvallisuuspolitiikka on aktii­ visemmallekin seuraajalleen monesti hienovaraisten vihjeiden tunnistamista muuten harmaasta julkisesta puhunnas­ ta.” Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin on ilo todeta, että välttämättä viestit turvallisuusympäristön muutosten tulkinnassa eivät ole aina hienovaraisia eivätkä edes välttämättä vihjeitä. Muutos on ilmeinen myös suomalaisessa, varovaisuuteen taipuvaisessa turvallisuuspuhunnassa. Viestit voivat olla suoria esityksiä sotilaallisen voiman keskittämisestä ja kokonaisen turvallisuusajattelun perustan ja käsitysten muutoksesta. Vuosi 2022 on osoittanut tämän kaikessa konkreettisuudessaan. Venäjän Ukrainassa laajentama hyökkäys, merkittävästi kiristynyt eurooppalainen turvallisuustilanne sekä Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden hakeminen ovat kaikki muokanneet tapaamme seurata turvallisuuspolitiikkaa. Enää ei taukojen paikkojen tulkinta päämiesten puheissa, pilkkujen ja pisteiden sijoittelu julkilausumissa tai kaikenlainen rivien välistä lukemisen taito olekaan turvallisuuspolitiikan aktiivisten seuraajien leipäpuuhaa. Esiin ovat astuneet diplomatian tonnistot, joita konkreettisimmillaan luonnollisesti edustavat ne tuhannet ja taas tuhannet kuormat amputarvikkeita ja tasaisena virtana Ukrainaan rahdattu aseapu. Tällä avulla tuetaan eurooppalaista maata oman itsenäisyytensä puolustamisessa, mutta sillä luonnollisesti myös tylsytetään erityisesti Venäjän maavoimien välittömän valmiuden joukkojen terää ja viedään itäisen naapurimaamme kykyä uhata Läntistä liittokuntaa ja sen kumppaneita. Aseapu Ukrainalle, kuten mikään muukaan tuen muoto maailmassa ei ole ilmainen lounas, vaan se palvelee lukuisia läntisiä hyötynäkökantoja. Samalla diplomatian tonnistoja ovat ne erilaiset sotilaalliset voimanprojisoinnit, joita esimerkiksi Yhdysvallat on toteuttanut itäiseen Eurooppaan. Omalta kannaltamme tärkeimpänä ja fyysiseltä tonnimäärältään suurimpana ovat alusosastot Itämerellä. Niiden läsnäoloa ja

vierailua omissa satamissamme olemme saaneet todistaa kuluneiden kuukausien ajan. Samalla tavoin esimerkiksi ydinasevaltio Ison-Britannian joukkojen harjoittelu suomalaisten joukkojen kanssa ja lukuisat erilaiset yhteistyön eleet maamme suunnasta ovat lisäämässä oman diplomatiamme tonnimäärää. Jotta ei kuitenkaan unohdettaisi, että diplomatiaa tehdään maihinnousu­ tukialusten ja raketinheitinjärjestelmien lisäksi edelleen myös valtiomiesten puheilla ja vaatimuksilla, on todettava, että painoarvoa löytyy sellaisistakin vaateista, joita Turkki on esittänyt Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyteen liittyen. Onkin selvää, että pienen maan pyrkiessään ulottamaan läntisen ydinsateenvarjon oman valtakuntansa puolustamiseen Nato-jäsenyyden kautta, on ymmärrettävä, että liittokunnan jäsenyys edellyttää myös hakijoiden kannalta haastavien valtiollisten intressien huomiointia. Tonnistojen keskittämisen takaa, kun löytyy juuri valtiollisten intressien ajamisen ikiaikainen logiikka. Ilman näiden intressien huomioimista ja niihin vastaamista ei yksinkertaisesti voi havitella tonnistoista osaksi pääsemistä. Turvallisuuspolitiikan logiikkaa, kun ei valitettavasti voi rinnastaa toimintaperiaatteiltaan toistensa kanssa läheisten ihmisten muodostaman joukon, kuten ystäväpiirin tai perheen jakamiin mo43

raalikäsityksiin. Toisaalta diplomatian tonnistoja rahtaavien kansallisvaltioiden välisessä toiminnassa käy kuitenkin järkeen päätelmä siitä, että toisesta ei aina tarvitse pitää luottaakseen siihen, että tämän toimintalogiikkaa ohjaa oman valtiollisen asemansa vahvistaminen, vaikutusvallan tavoittelun logiikka ja halu sitoa liittolaisensa ajamaan omaa asiaansa. Toisin sanoen, kun hyväksyy sen, että lounaastaan pitää aina kansainvälisessä järjestelmässä maksaa, eikä hyväntahtoisuus ole kelpuutettu valuutta, ollaan jo pitkällä. Edessämme avautuvan 2020-luvun osalta ollaankin Itämeren alueella uuden kynnyksellä. Kyse ei ole pelkästään siitä, että Itämeren alueen maista on Venäjää lukuun ottamatta tulossa Naton jäseniä ja merestä itsessään on muodostumassa Nato-liittokunnan sisämeri. Kyse on myös siitä, miten tämän liittokunnan kautta kyetään pienten valtioiden toimesta sitomaan liittokunnan suurvaltojen, niin Atlantin takaisten kuin eurooppalaistenkin, intressit alueen maiden vastaavien takaamiseen. On muistettava, että diplomatian tonnistot ovat kansallisen turvallisuuden selkänojana, vain mikäli niiden kannattaa olla.

Antti Paronen

Kylkirauta 3/2022